Puolueettoman journalismin aika on ohi

Lukuaika: 6 min. 

Aikaamme määrittävä politisoituminen edellyttää myös aiempaa poliittisempaa journalismia. Puolueettomuuden nimiin vannovalle toimittajakunnalle muutos on kivulias. Ideologisesti sitoutunut journalismi voi kuitenkin palvella demokratiaa.

Viime vuosina länsimaissa yleistynyt puhe liberaalin järjestyksen kriisistä heijastelee huolta toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin konsensuksen rapautumisesta. Konsensuksen ajalla liberaalia demokratiaa määritti keskusta-oikeistolaisten ja keskusta-vasemmistolaisten puolueiden vuorottelu hallitusvallassa.

Vuosituhannen vaihteessa myös niiden väliset poliittiset vastakkainasettelut heikkenivät. Tämä oli seurausta ennen kaikkea keskusta-vasemmiston orientoitumisesta uusliberaaliin kolmastieläisyyteen. Sen myötä politiikkaa alkoi luonnehtia vaihtoehdottumuus, teknokraattisuus – ja ”epäpoliittisuus”.

Viime vuosien kehitystä leimaa kansalaisten kasvava tyytymättömyys konsensukseen. Monissa maissa perinteiset valtapuolueet menettävät kannattajakuntaansa uusille tulokkaille. Vaihtoehtoisesti aiempaa radikaalimmat ryhmät kaappaavat niissä vallan, kuten on jo käynyt republikaanipuolueelle Yhdysvalloissa ja Labourille Britanniassa.

Vanhojen eliittien keskuudessa syväänjuurtuneelle konsensusajattelulle oireellisesti nämä uudet toimijat on nimetty – pääosin halventavasti – populisteiksi. Taipumus määritellä kaikki konsensuksen haastaminen populismiksi ilmentää liberaalin eliitin ahdistusta vastakkainasetteluista, joihin ei ole totuttu ja joita ei osata käsitellä.

Liberaalien instituutioiden on muutettava epäpolitisoivia toimintatapojaan ja hyväksyttävä uusi vastakkainasettelujen aika.

Puhe liberaalin järjestyksen kriisistä edustaa toisaalta myös oikeutettua pelkoa siitä, että kasvavat vastakkainasettelut riistäytyvät käsistä ja nostavat valtaan autoritaarisia, demokraattisia instituutioita vastaan hyökkääviä voimia. Sen sijaan, että vastakkainasettelut saisivat demokraattisen purkautumisväylän liberaalien instituutioiden sisällä, itse järjestelmä uhkaa romahtaa anti-liberaalien voimien paineessa.

Juuri tämän kehityskulun patoamiseksi liberaalien instituutioiden on muutettava epäpolitisoivia toimintatapojaan ja hyväksyttävä uusi vastakkainasettelujen aika.

Neutraalin journalismin kriisiytyminen

Journalismi on kaulaansa myöten osallisena liberalismin kriisissä. Keskeisenä julkisen tiedontuotannon käytäntönä ja poliittista viestintää välittävänä instituutiona journalismi muodosti toisen maailmansodan jälkeen välttämättömän tukipilarin, jonka varaan liberaalin demokratian keskustahakuinen konsensus saattoi länsimaissa rakentua. Neutraalius, epäpoliittisuus ja objektiivisuus muodostuivat ammattimaisen journalismin tunnusmerkeiksi ja toimittajien itseymmärrystä määrittäviksi avainihanteiksi.

Uutta vastakkainasettelujen aikaa leimaa aiempaa poliittisempi julkisuus. Millä tahansa julkisuuteen nousevalla asialla on yhä suurempi riski politisoitua eli tulla julkisen kiistelyn ja erilaisista arvomaailmoista kumpuavien tulkintojen ja vaateiden kohteeksi. Neutraaliksi ymmärretyn tiedon ja viestinnän kenttä kaventuu. Tällöin myös journalismin on yhä vaikeampi esiintyä puolueettomana tiedonvälityksenä.

Niin sanotun neutraalin journalismin elintilaa ovat osaltaan kaventaneet tietoisesti poliittista agendaa ajavat, poliittista julkisuutta tiettyjen ideologisten tavoitteiden hyväksi muokkaamaan pyrkivät mediaoperaatiot. Näistä varhaisimpiin lukeutuu Yhdysvalloissa 1990-luvulla aloittanut tv-kanava Fox News, mutta viime vuosina niitä on perustettu erityisesti verkkoon.

Keskeistä niiden toimintaperiaatteessa on rakentaa vastakkainasettelua suhteessa perinteisiin, niin sanottua virallista totuutta välittäviin tiedotusvälineisiin osoittamalla vääristelyä ja puutteita valtavirtajournalismin uutisoinnissa.

Vasta- ja vaihtoehtomedioiden suosio on herättänyt huolta demokraattisen julkisuuden edellytyksistä. Katsotaan, että poliittisesti motivoituneet vaihtoehtomediat saavat yleisöt hakeutumaan yksimielisiin, omaa arvomaailmaa tukevan viestinnän kupliin ja johtavat kansalaisia yhdistävän arvo- ja uskomuspohjan murenemiseen. Pelätään, että kansalaisten erilaisten intressien yhteensovittaminen julkisessa keskustelussa tulee mahdottomaksi, kun jopa yhteiset todellisuuskäsitykset erkanevat.

Huolet ovat osin perusteltuja. Vihapuhe, uhkailu ja vastustajien demonisointi tuntuvat lisääntyneen poliittisessa viestinnässä ja viittaavat kyvyttömyyteen tunnustaa erilaisia päämääriä ajavia toimijoita oikeutettuina poliittisina vastapuolina.

Kuplautumista koskevassa keskustelussa jää kuitenkin usein huomioimatta, että perinteinen uutisointi on pääosin kaikkea muuta kuin moniäänistä ja poliittisesti neutraalia. Juuri tämän yhä suurempi osa kansalaisista on oppinut havaitsemaan.

Siinä missä valtavirtajournalismi asettui tukemaan keskusta-vasemmiston ja keskusta-oikeiston varaan rakentunutta liberaalia konsensusdemokratiaa, vaihtoehtomediat edistävät nyt uusien poliittisten liikkeiden ja puolueiden nousua. Samalla ne purkavat “valtamedian” yksipuolisia narratiiveja ja haastavat sen kapeaa ideologista liikkumatilaa.

Journalismin politisoituminen

Journalismin muodonmuutosta näennäisestä neutraaliudesta avoimeen poliittisuuteen ajaa kolme osatekijää: uudet vastustajat, muuttuvat yleisöt ja yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen syveneminen.

Ensiksi, kun Donald Trumpin ja perussuomalaisten kaltaiset toimijat hyökkäävät liberaalia valtaeliittiä vastaan, ne tekevät läntisestä valtavirtajournalismista osapuolen tässä kamppailussa. Tällöin journalistien on vaikea vakuuttaa neutraaliuttaan tai kieltää, ettei heillä ole vastustajia. Politisoituminen ei siis ole täysin journalistien omissa käsissä vaan tapahtuu osin heistä riippumatta.

Toiseksi journalismin uutta politisoitumista ajaa uutismedioiden henkiinjäämiskamppailu eli tarve pitää kiinni katoavista yleisöistään. Vaihtoehtomedioiden suosio osoittaa, että yleisöt sitoutuvat vahvemmin uutisvälineisiin, jotka tukevat heidän maailmankuvaansa ja puolustavat heidän tärkeinä pitämiään arvoja.

Kasvaa tarve journalismille, joka tekee vastakkainasetteluista poliittisia eli tuo ne poliittisten vaihtoehtojen piiriin.

Julkisen keskustelun politisoituessa kansalaiset kokevat helposti omien arvojensa olevan yhteiskunnassa uhattuina, ja tällöin myös journalismilta odotetaan selkeämpää ryhmittymistä niiden taakse. Kasvanut paine vastata yleisön odotuksiin näkyy jo perinteisissä viestimissä. Siksi niin sanotusta liberaalista mediasta on vaikea löytää esimerkiksi Trumpin politiikkaa myötäileviä tai maahanmuuton vastustajien kantoja ymmärtäviä artikkeleja.

Tärkein peruste journalismin politisoitumiselle on kuitenkin yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen syveneminen. Kuten filosofi Chantal Mouffe on kirjoituksissaan esittänyt, nykytilanteessa yhteiskunnalliset ristiriidat määrittyvät yhä useammin rationaalisuuden ja moraalisuuden ulottuvuuksilla. Toisin sanoen niitä käsitellään akseleilla oikea–väärä sekä hyvä–paha.

Tällä on taipumus saada meidät ajattelemaan, että kanssamme eri mieltä olevat ovat irrationaalisia ja moraalisesti epäilyttäviä toimijoita. Kun siis ristiriitoja käsitellään ensi sijassa rationaalisina tai moraalikysymyksinä, ne tuottavat vastakkainasetteluja vieraiksi heimoiksi toistensa näkevien ryhmien välillä. Tällöin julkinen keskustelu leirien välillä tulee yhä vaikeammaksi ja vastakkainasettelut jyrkkenevät entisestään.

Toisin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan, nykyinen vastakkainasettelujen kasvu ei suinkaan luo suurempaa tarvetta ”neutraalille”, kiistojen ulkopuolelle itsensä asettavalle tiedonvälitykselle. Sen sijaan kasvaa tarve journalismille, joka tekee vastakkainasetteluista poliittisia eli tuo ne poliittisten vaihtoehtojen piiriin.

Tällainen politisoiva journalismi pyrkii purkamaan käsitystä yhteiskunnallisista ristiriidoista järjen ja taantumuksen tai hyvän ja pahan välisinä kamppailuina. Se esittää kamppailun muut osapuolet vaihtoehtoisia poliittisia ratkaisuja tavoittelevina vastustajina ja luo siten keskusteluyhteyden erilaisia arvomaailmoja edustavien ryhmien välille. Näin se palvelee vastakkainasettelujen demokraattista käsittelyä.

Politisoivan journalismin käytännöt

Mitä ristiriitojen onnistunut politisoiminen edellyttää journalismilta? Käytännössä se tarkoittaa luopumista neutraalin ja puolueettoman journalismin ihanteesta.

Puolueettomuuden vaade on tuottanut journalistin, joka pyrkii epäpoliittisuuteen. Hän ei uskalla käsitellä kiistanalaisia aiheita syvällisesti tai ylipäänsä edes tarttua niihin, koska pelkää menettävänsä näennäisen neutraaliutensa ja siten uskottavuutensa journalistina. Tämä tekee journalismista varovaista, välttelevää, turvallisuushakuista – ja nykytilanteessa yhä vähemmän relevanttia yleisöille.

Politisoiva journalisti ei pyri peittelemään, että hänellä on poliittisia ja ideologisia vastustajia. Nykyään niitä ovat usein maahanmuutto- ja pakolaisvastaiset ryhmät, oikeisto- ja vasemmistopopulistiset puolueet, Trump ja autoritaariset hallinnot – tai vaikkapa ”välttämättömiä” talousuudistuksia vastustava ammattiyhdistysliike.

Vastaavasti poliittinen journalisti pyrkii tunnistamaan myös liittolaisia eli omaa arvomaailmaansa puolustavia viiteryhmiä, olivat ne sitten ihmisoikeus- ja tasa-arvoliikkeitä, ympäristöliikkeitä, markkinaliberaaleja globalisteja – tai valtavirran taloustiedeyhteisö.

Omien viiteryhmien ja vastustajien tunnistamisen käytäntö ohjaa journalistia ottamaan selvää erilaisista poliittisista kannoista ja arvioimaan niiden meriittejä.

Omien viiteryhmien ja vastustajien tunnistamisen käytäntö ohjaa journalistia ottamaan selvää erilaisista poliittisista kannoista ja arvioimaan niiden meriittejä. Tämä tuottaa kiinnostavaa, asioita politisoivaa journalismia, joka erittelee vaihtoehtoisia tilanneanalyyseja ja poliittisia ratkaisuja. Enää ei riitä, että kuittaa niitä yleisluontoisilla ja leimaavilla termeillä, kuten ”populismi” tai ”maahanmuuttovastaisuus”.

Poliittisempi ote tarjoaakin journalismille mahdollisuuden tarttua yhteiskunnallisiin ristiriitoihin uudella tavalla. Arkijärjen vastaisesti puolen ottaminen ei sido journalistin käsiä vaan päinvastoin vapauttaa hänet käsittelemään vastustajien argumentteja ilman pelkoa siitä, että häntä syytettäisiin niiden allekirjoittamisesta.

Kohti luottamuksen ansaitsevaa journalismia

Politisoitumisen vaade on monelle toimittajalle epäilemättä vaikea pala nieltäväksi. Vuosikymmenten ajan vahvistettu neutraaliuden ihanne ja epäpoliittinen, puolueettoman tarkkailijan ammatti-identiteetti istuvat syvässä.

Olisi kuitenkin hyväksyttävä, että puolueettomuus oli alun alkaenkin harhakuva – hyödyllinen kertomus, joka tuotti ammattikunnalle yhteiskunnallista oikeutusta aikana, joka korosti kansallista yhtenäisyyttä, uskoi arvovapaaseen tietoon ja kavahti vastakkainasetteluja.

Nyt aika on toinen. Kansainvälistyvän liike-elämän ja hyvinvointivaltioon sitoutuneen työväen intressit yhdistämään pyrkinyt konsensuspolitiikka on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Tuloksena on ollut eriarvoisuuksien repeäminen, vallan kasautuminen ja hallinnan epädemokratisoituminen.

Näissä oloissa liberaalin eliitin ja sitä tukevan asiantuntijakoneiston ei voi enää tulkita ajavan neutraalisti yleistä hyvää. Ne on nähtävä intressiryhmänä muiden joukossa.

Yhtä tärkeää kuin havaita neutraalin tarkkailuaseman mahdottomuus ja siihen takertumisen haitallisuus on ymmärtää, ettei puolueettomuudesta luopumisen tarvitse tarkoittaa journalismin tärkeistä periaatteista ja arvoista luopumista.

Yhtä tärkeää kuin havaita neutraalin tarkkailuaseman mahdottomuus ja siihen takertumisen haitallisuus on ymmärtää, ettei puolueettomuudesta luopumisen tarvitse tarkoittaa journalismin tärkeistä periaatteista ja arvoista luopumista. Poliittinen, sitoutunut ja kantaa ottava journalismi ei ole ristiriidassa objektiivisuuden kanssa: se voi olla moniäänistä, se voi punnita asioita eri kanteilta ja se voi edelleen perustua vahvistettavissa oleviin faktoihin.

Ammattitaitoisesti tehtynä tällainen journalismi voi ansaita luottamuksen myös niiden keskuudessa, jotka eivät jaa kokonaisuudessaan sen maailmankuvaa. Brittilehdistön perinteinen jako Tory-leiriin ja työväenpuolueen äänenkannattajiin osoittaa, että laatujournalismi voi tulkita faktoja ideologisesti latautuneista lähtökohdista ja olla silti sitoutunutta raportoinnin todenperäisyyteen tavalla, jota myös vastapuoli voi kunnioittaa.

Itse asiassa juuri avoin puolueellisuus – se, että toimittaja tekee näkyväksi, mistä näkökulmasta maailmaa tarkkailee – tekee journalismista uskottavampaa ja luotettavampaa kuin piiloutuminen näennäisen neutraaliuden huntuun.

VTT Markus Ojala tutkii mediaa ja poliittista viestintää Helsingin yliopistossa.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Tapani Elgland 3.12.2018 at 18:39

    Kun Vaasassa ilmestyneen Kansan Äänen etusivulla luki: “SKDL:n äänenkannattaja”, saattoi sen kuka tahansa ottaa käteensä ajatellen, että katsonpa mitä mieltä nuo ovat asioista. Sama koski kokoomuksen Vaasa-lehteä, keskustan Ilkkaa, demareitten Pohjanmaan Kansaa, rkp:n Wasabladetia jne.

    Politikointi oli avointa ja rehellistä; yhteiskuntaa kuvattiin ja selitettiin oman aatteen näkökulmasta. Ei uskoteltu, että ollaan muuta kuin ollaan. Ja kyllä, oltiin myös objektiivisia: Yritettiin noudattaa journalismin suurta yleisohjetta: “Tosiasiat ovat kaikille yhteiset, mutta kommentti on vapaa”.

    Tänään kun avaat Ylen, otat käteesi Pohjalaisen tai Keskisuomalaisen (Helsingin Sanomista puhumattakaan), et tiedä, kenen aatetta ne ajavat. Viime aikoina ne ovatkin ponnekkasti julistaneet, että kun kuuntelet meitä ja luet meidät, saat tietää totuuden. Mutta niin se sanoi meidän kylän saarna-Aapakin.

    • Markus Ojala 5.12.2018 at 15:21

      Kiitos, esimerkkisi havainnollistaa erinomaisesti nykytilanteen ongelmallisuutta.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*