Israel –Palestiina-konflikti erottuu kaikista maailman aseellisista ja poliittisista selkkauksista muun muassa siinä, että palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

Israel on rakentanut Israeliin ja miehittämilleen palestiinalaisalueille poliittis-oikeudellisen järjestelmän, jossa yksilön nauttimat poliittiset ja kansalaisoikeudet määrittyvät hänen etnis-uskonnollisen taustansa mukaan. Maailman arvovaltaisimpiin ihmisoikeusjärjestöihin lukeutuva yhdysvaltalainen Human Rights Watch (HRW) on dokumentoinut raportissaan “A Threshold Crossed: Israeli Authorities and the Crimes of Apartheid and Persecution”, miten Israelin luoma järjestelmä ”suosii järjestelmällisesti Israelin juutalaistaustaisia kansalaisia ja syrjii palestiinalaisia.” HRW edelleen toteaa, että Israelin lainsäädännön ja politiikan tavoitteena on ylläpitää tilannetta, jossa ”väestörakenteen hallitseminen, poliittinen valta ja maa-alueiden käyttö kuuluvat israelinjuutalaisille.”

Palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

HRW osoittaa raportissaan, että Israel edistää näitä tavoitteita ”riistämällä palestiinalaisilta heidän asumisoikeutensa, eristämällä ja erottamalla palestiinalaisia toinen toisistaan ja alistamalla palestiinalaisia heidän identiteettinsä nojalla”. Yksityiskohtaisessa raportissaan HRW todistaa, että Israel evää palestiinalaisten oikeuksia toimenpiteillä, jotka ”ovat niin vakavia, että ne täyttävät apartheidin ja vainoamisen rikosten tunnusmerkit.”

Israelin tunnetuin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem vuorostaan kuvailee selvityksessään ”A regime of Jewish supremacy from the Jordan River to the Mediterranean Sea: This is apartheid” Israelin rakentamaa poliittis-oikeudellista kokonaisuutta ”juutalaisen ylivallan järjestelmäksi, joka ulottuu Jordan-joelta Välimerelle.” B’Tselem tarkentaa selvityksessään, että ”koko Välimeren ja Jordan-joen väliselle alueelle on asetettu voimaan yksi periaate: yhden ryhmän – juutalaisten – ylivallan edistäminen ja lujittaminen toisen ryhmän – palestiinalaisten – kustannuksella.”

Äärimmäisen mutkikkuuden myytti

Israel –Palestiina-konfliktista vallitsee syvälle juurtuneita myyttejä, joista sitkeimpiä on tulkinta, jonka mukaan konfliktin ratkaiseminen ja jopa sen ymmärtäminen on jossain mahdottoman ja äärimmäisen mutkikkaan välimaastossa. Konflikti näin ollen jatkuu jatkumistaan, sillä sen ratkaiseminen vain on tuskallisen mutkikasta.

Todellisuudessa Israel –Palestiina-konflikti on akateemisesti tutkituimpia selkkauksia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Arabian- ja hepreankielisen primääri- ja sekundaariaineiston lisäksi alueen poliittista historiaa dokumentoivaa aineistoa on poikkeuksellisen runsaasti myös muilla kielillä.

Aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä.

Ajatus konfliktin loputtomasta monitulkintaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta on erikoinen, sillä aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaimin 20 vuotta sitten julkaistu The Iron Wall: Israel and the Arab World on esimerkki konfliktin historiaa avaavasta perusteoksesta, jonka analyysin ja johtopäätösten suuret linjat kuvaavat politiikan tutkijoiden ja historioitsijoiden keskuudessa vallitsevaa konsensusta.

Näin ollen uskomukset konfliktin ylitsepääsemättömästä mutkikkuudesta tai siitä, miten aiheen asiantuntijoiden tulkinnat ovat vain harvoin keskenään yhdenmukaisia, eivät vastaa todellisuutta.

Ihmisoikeusjärjestöt johtopäätöksissään yhteneväisiä

Ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsee vielä vankempi konsensus alueen ihmisoikeustilanteesta. Ihmisoikeuksien toteutumista Israel-Palestiinassa arvioi suuri määrä palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Näistä tunnetuimmat ovat palestiinalainen Al-Haq, israelilainen B’Tselem, yhdysvaltalainen Human Rights Watch ja brittiläinen Amnesty International. Näiden organisaatioiden lisäksi suuri joukko pienempiä ihmisoikeusjärjestöjä tekee alueella ympärivuotista ihmisoikeustutkimusta.

Onkin huomionarvoista, että näiden organisaatioiden havainnot Israel-Palestiinan ihmisoikeustilanteesta ovat lähellä toisiaan ja usein samoja, vaikkei organisaatioilla ole niiden taustan osalta mitään yhteistä. Yllä eritellyt HRW:n ja B’Tselemin johtopäätökset antavat kuvan ihmisoikeusjärjestöjen kesken vallitsevan konsensuksen sisällöstä.

Israel-Palestiinaan syventyneiden politiikan ja historian tutkijoiden ja alueen ihmisoikeustilannetta kartoittavien ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsevan konsensuksen muodostamaa taustaa vasten on epäselvää, mikä konfliktissa tarkalleen on ylitsepääsemättömän mutkikasta tai monitulkintaista.

Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Avainkysymys konfliktin ratkaisemisessa on HRW:n ja B’Tselemin dokumentoiman Israelin nykyisen järjestelmän purkaminen ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutuminen. Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Itsenäistä ja suvereenia palestiinalaisvaltiota ei kuitenkaan ole mahdollista perustaa ilman siirtokuntien purkamista tai rajojen vetämistä uudelleen siten, että Israel korvaa siirtokuntien viemän maa-alueen samansuuruisilla ja -arvoisilla maa-alueilla Israelista. Vaihtoehtoisesti konflikti voidaan ratkaista muuttamalla nykyinen Israelin rakentama järjestelmä demokratiaksi, joka ei suosi tai sorra väestöryhmiä heidän etnis-uskonnollisen taustansa perusteella.

Mikä on kansainvälisen yhteisön rooli?

1990-luvun alusta lähtien kansainvälisen yhteisön tukema ratkaisu konfliktiin on perustunut ajatukselle vuoden 1967 sodassa Israelin valloittamien Länsirannan ja Gazan jakamisesta palestiinalaisten ja Israelin kesken. Usein Oslon prosessiksi kutsuttu rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisia edustavan PLO:n välillä alkoi 1990-luvun alussa salaisilla neuvotteluilla ja johti palestiinalaisten itsehallintoelimen (Palestinian Authority tai Palestinian National Authority) perustamiseen Jordan-joen länsirannalle ja Gazaan.

Palestiinalaishallinto sai eräänlaisen puoliautonomisen aseman Gazassa ja pienessä osassa Länsirantaa. Itsehallinnon kestoksi suunniteltiin viisi vuotta, jona aikana piti käydä ratkaisevat neuvottelut pysyvästä ratkaisusta osapuolien välillä. Kansainvälisessä yhteisössä Palestiinalaishallinnon ajateltiin yleisesti olevan tulevan itsenäisen valtion alku.

Vuonna 1993 PLO tunnusti virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon sekä luopui vaateistaan Israelin tuhoamiseksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten virallisena edustajana, muttei ole koskaan virallisesti tunnustanut palestiinalaisvaltion olemassaolon oikeutusta.

Juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Israelin suhde mahdollisen palestiinalaisvaltion toteutumiseen on vaihdellut eri aikoina lähinnä sen mukaisesti, onko maassa ollut oikeisto- vaiko vasemmistohallitus. Huomattakoon kuitenkin, ettei työväenpuoluetta edustanut pääministeri Yitzhak Rabin, jonka kaudella rauhanprosessi alkoi, koskaan ainakaan julkisesti tukenut ajatusta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, vaan vastusti sitä. Nykyinen oikeistolainen pääministeri Naftali Bennett on selvin sanoin torjunut ajatuksen palestiinalaisvaltiosta.

Erityisesti Euroopan unioni on satsannut huomattavia summia palestiinalaishallinnon tukemiseen. EU ja sen jäsenvaltiot ovat olleet palestiinalaisten selvästi merkittävin taloudellinen tukija. Kuten tutkija Anne Le More kirjoittaa kansainvälisen yhteisön roolista palestiinalaisten taloudellisessa tukemisessa: ”Yhdysvallat päättää, Maailmanpankki johtaa, EU maksaa ja YK ruokkii”.

Huolimatta sen määräaikaiseksi ajatellusta luonteesta pian 30 vuotta myöhemmin palestiinalaishallinto on edelleen olemassa Israelin miehitys jatkuu ja sen siirtokuntaverkosto on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen enemmän kuin koskaan miehityksen pitkän historian aikana. Toisin sanoen juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Olennainen syy rauhanprosessin jäätymiselle on se, että prosessi perustui ajatukselle osapuolten keskenään neuvottelemasta sopimuksesta. Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Tämä haluttomuus ryhtyä kansainvälisen oikeuden edellyttämiin toimiin on seurausta siitä, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Euroopan unioni, on päättänyt olla painostamatta Israelia. Yhdysvaltojen johdolla kansainvälinen yhteisö on asettanut Israelin turvaamisen tärkeimmäksi prosessia määritteleväksi periaatteeksi palestiinalaisten oikeuksien sijaan. Niinpä palestiinalaishallinnon keskeiseksi tehtäväksi on tullut huolehtia siitä, että Israelin politiikka voi jatkua ja Israelin turvallisuus toteutuu Israelin itsensä edellyttämällä tavalla.

Prosessi ilman lopputulosta

Aidon valtiomuodostusprosessin sijaan alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta. Tilanne on johtanut siihen, että palestiinalaishallinto on käytännössä menettänyt legitimiteettinsä palestiinalaisten keskuudessa.

Enemmän kuin koskaan presidentti Mahmud Abbasin johtama hallinto ymmärretään Israelin miehityksen alihankkijaksi. Turvallisuuskoneiston osuus palestiinalaishallinnon budjetista on tyypillisesti noin kolmannes. Viime aikoina presidentti Abbasin johtama hallinto onkin lisääntyvässä määrin perustanut rajoitetun valtansa opposition kovakouraiseen tukahduttamiseen, usein yhteistyössä Israelin kanssa. Abbasin asemaa kuvaa hyvin se, että tuoreen mielipidetiedustelun mukaan lähes 80 prosenttia palestiinalaisista haluaisi hänen eroavan.

Alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta.

Kansainvälisen yhteisön roolia rauhanprosessin aikana kuvaavat hyvin tapahtumat, jotka liittyvät Hamasin vaalivoittoon vuoden 2006 itsehallintoparlamentin vaaleissa. Hamas ei ollut koskaan hyväksynyt Oslon sopimuksia, joilla PLO tunnusti Israelin, vaan se piti periaatteessa kiinni oikeudesta aseelliseen vastarintaan.

Demokraattisissa vaaleissa Hamas voitti 76 parlamentin 132:sta paikasta. Eurooppalaiset tukivat aluksi menettelyä, jolla Hamas olisi pyritty integroimaan osaksi poliittista järjestelmää, mutta taipuivat lopulta Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin politiikkaan. Bushin hallinto pyrki vahvistamaan presidentti Abbasin Fatah-puolueen asemaa, vaikka se oli hävinnyt vaalit.

Vaalien jälkeen Yhdysvallat alkoi salaa kouluttaa ja aseistaa Fatahia Hamasia vastaan. Tutkija Tareq Baconi kuvaa tätä hyvin vuoden 2018 teoksessaan Hamas contained.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin. Israelin pääministerin avustaja Dov Weisglass ilmoitti, että ”ajatuksena on panna palestiinalaiset dieetille, muttei tappaa heitä nälkään”. Israel myös kielsi Gazassa asuvien parlamentin jäsenten matkat Länsirannalle estäen näin parlamentin kokoontumisen täydessä kokoonpanossaan Länsirannalla Ramallahin kaupungissa.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin.

Samanaikaisesti väistyvä parlamentti, jossa Fatahilla oli vielä enemmistö, siirsi viime metreillä parlamentin valtaa samaa puoluetta edustavalle presidentille, jonka ympärille muodostui eräänlainen rinnakkaishallitus. Vain jonkin aikaa aikaisemmin valtaa taas oli amerikkalaisten painostuksesta siirretty parlamentille, koska näin haluttiin heikentää silloisen presidentin Jasser Arafatin asemaa.

Hamas taipui yhteishallitukseen, joka sitoutuisi noudattamaan aikaisempia sopimuksia. Yhteishallituksen kanta ei kuitenkaan riittänyt, vaan Hamasia puolueena vaadittiin yksiselitteisesti tunnustamaan Israel, vaikka esimerkiksi valtapuolue Likud Israelissa ei ollut koskaan hyväksynyt itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatusta.

Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen.

Lopulta tilanne kehittyi palestiinalaisryhmien väliseksi lyhyeksi sisällissodaksi, joka johti Hamasin valtaannousuun Gazassa. Sen jälkeen pakotteet kohdistettiin pelkästään Gazaan. Gazasta on tullut konfliktin aktiivisin näyttämö, jonne Israelin sotilaalliset iskutkin ovat keskittyneet.

Tapahtumaketju kuvaa hyvin, kuinka perinteisiä kolonialistisia malleja muistuttava järjestelmä on kehittynyt presidentti Abbasin, Israelin ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välille. Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen. Yhdessä viimeaikaisten ihmisoikeusraporttien kanssa kritiikki luo toivoa edessä olevasta Palestiinan konfliktin paradigman muutoksesta. Konkreettiset poliittiset muutokset ovat kuitenkin vielä näkemättä.

Hannu Juusola on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori.

Bruno Jäntti on Chicagon yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteilijä ja Fulbright-stipendiaatti, joka on erikoistunut poliittiseen historiaan, aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen.

Juusola, Hannu ja Jäntti, Bruno 2021. ”Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa.” Politiikasta, 25.11.2021,

Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa

Julkaisu Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä artikkelissa haluamme nostaa esiin kysymyksen: kenen tarpeisiin ja mitä tavoitteita palvelemaan potilastietojärjestelmäuudistuksia tehdään? Nyt julkisuudessa käytävä kriittinen keskustelu potilastietojärjestelmistä voitaisiin kääntää sote-järjestelmän kehittämisen pääomaksi.

”Potilastietojärjestelmä vaikuttaa lääkärin työhön. Kun yhteistyö sujuu, aikaa riittää potilaalle ja hermoja säästyy”, kirjoittaa Lääkärilehden vastaava päätoimittaja Pekka Nykänen. Julkisessa keskustelussa Apotti-potilastietojärjestelmän ja käyttäjän välisestä yhteistyöstä piirtyy kaikkea muuta kuin ruusuinen kuva. Mediassa kerrotaan laajasti Apottiin liittyvistä ongelmista, joiden seurauksena esimerkiksi potilasturvallisuuden ja hoidon tehokkuuden on katsottu olevan vaarassa.

Kriittiset käyttäjäkokemukset ovat saaneet runsaasti palstatilaa.

Kuten Matias Nurminen ja Pasi Raatikainen kirjoittavat verkkolehti Alustan artikkelissaan, ohjaa tietojärjestelmiä koskevia kertomuksia negatiivinen mallitarina: tietojärjestelmistä kerrotaan vasta kun ne eivät toimi. Siksi on varsin ymmärrettävää, että kriittiset käyttäjäkokemukset ovat saaneet runsaasti palstatilaa. Erityisesti Apotin käyttöönottoon ja järjestelmässä ilmenneisiin ongelmiin liittyviä päivityksiä ja kokemuksia löytyy uuvuttavuuteen asti myös muun muassa apottikokemus.fi-sivustolta.

Konfliktit systeemisen muutoksen käyttövoimana

Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönoton keskeisenä tavoitteena on ollut sosiaali- ja terveyspalveluiden integraatio sekä sote-järjestelmän kokonaisvaltainen kehittäminen. Toisin sanoen Apotti-potilastietojärjestelmän avulla on tavoiteltu sote-palvelujärjestelmän systeemistä muutosta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden palvelujärjestelmän kehittäminen vaatii systeemisen muutoksen ymmärtämistä, ja tätä voidaan tarkastella konfliktien avulla. Systeemisessä muutoksessa konfliktit ovat osa muutoksen käyttövoimaa ja siksi niiden näkyväksi tekeminen maton alle lakaisemisen sijaan on välttämätöntä.

2020-luvulla julkisten palveluiden tutkimuksen painopiste on siirtynyt enenevissä määrin kohti systeemiajattelua. Systeemiajattelun mukaisesti sote-palvelujärjestelmien toimijat pyrkivät parhaimmillaan yhteistyössä vastaamaan spontaanisti, tavoitteellisesti ja yhteisiin hyötyihin perustuen monimutkaisen kontekstin ja aiheuttamiin haasteisiin esimerkiksi asukkaiden ja asiakkaiden hyvinvoinnin parantamiseksi.

Systeemisessä muutoksessa konfliktit ovat osa muutoksen käyttövoimaa ja siksi niiden näkyväksi tekeminen maton alle lakaisemisen sijaan on välttämätöntä.

Julkisessa keskustelussa median esiin nostamilla Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönottoon liittyvillä ongelmilla, eli julkisiksi tapahtumiksi eskaloituneilla konflikteilla, on vaikutusta myös laajemmin sote-järjestelmämme toimintaan, kehittämiseen ja päätöksentekoon. Esimerkiksi poliittiset päätökset sote-tietojärjestelmien hankinnasts ja käyttöönotosta  ovat osaltaan seurausta niistä institutionaalisista asetelmista, joita tietojärjestelmiin liitetään mediassa. Tietojärjestelmähankkeet ovat usein massiivisia, kustannuksiltaan suuria ja vaikutuksiltaan ennakoimattomia, mikä tekee niihin kohdistuvasta poliittisesta päätöksenteosta haasteellista.

Erilaisten toiminnan ja päätöksenteon taustalla vaikuttavien institutionaalisten asetelmien eli ihmisten vuorovaikutukseen mukanaan tuomien arvojen, tavoitteiden, uskomusten ja toimintatapojen näkyväksi tekeminen on siksi aivan keskeistä, kun tavoitellaan systeemistä muutosta. Systeemisessä muutoksessa erilaiset näkökulmat, arvot, tavoitteet ja toimintatavat saatetaan yhteen ja tämä erilaisuuden törmääminen mahdollistaa uudenlaiset kehityskulut, eli uudenlaisen ajattelun, toimintatapojen ja päätösten syntymisen.

Käyttäjäkokemusten tarkastelu estää konfliktien eskaloitumisen

Potilastietojärjestelmien kehittämisessä ja erityisesti Apotin tapauksessa keskeinen konflikti syntyy potilastietojärjestelmän ja sen käyttäjän välillä. Nämä käyttäjän ja järjestelmän rajapinnassa kytevät konfliktit ovat myös systeemisen muutoksen käyttövoimaa.

Perinteisesti konflikteja on totuttu ajattelemaan kriisiytyneinä ihmisten välisinä julkisina tapahtumina. Konflikti piilottaa sisäänsä kuitenkin laajan skaalan ihmisten ja teknologian välistä yhteensopimattomuutta ja erilaisuutta. Jotta konfliktit voitaisiin ymmärtää systeemisen muutoksen edellytyksinä ja aikaansaajina, tulee käsityksemme konflikteista muuttua ja laajentua.

Konfliktit voidaan ajatella eräänlaiselle liukuvalle janalle, jonka alkupäässä ovat tässä tapauksessa sote-järjestelmään liittyvien toimijoiden ja teknologisten ratkaisuiden erilaiset, usein ristiriitaisetkin institutionaaliset asetelmat ja tämän erilaisuuden aikaansaamat jännitteet. Koska nämä erilaiset institutionaaliset asetelmat vaikuttavat systeemisen muutoksen suuntaan eli toimintaan ja päätöksentekoon, on niiden näkyväksi tekeminen keskeistä systeemisen muutoksen aikaansaamiselle.

Jo eskaloituneen konfliktin ratkaisu on äärimmäisen vaikeaa tai joskus jopa mahdotonta erilaisista tehdyistä päätöksistä ja kontekstin asettamista reunaehdoista johtuen.

Uuden luominen, ajattelun ja toimintatapojen kehittyminen ja yhteisen ymmärryksen löytäminen tapahtuu konfliktien ansiosta, vuorovaikutuksen kautta ja erilaisuutta yhteensovittamalla.

Mitä pidemmälle erilaisuudesta johtuvien jännitteiden annetaan kasvaa niitä tarkastelematta, liukuu osoitin konfliktijanalla kohti loppupään eskaloitunutta julkista konfliktitilannetta. Jo eskaloituneen konfliktin ratkaisu on äärimmäisen vaikeaa tai joskus jopa mahdotonta erilaisista tehdyistä päätöksistä ja kontekstin asettamista reunaehdoista johtuen. Mikäli kiistanalainen potilastietojärjestelmä on jo hankittu, siihen on sijoitettu valtavasti rahaa ja sen muuttaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Keskeistä on myös ymmärtää, millaiset reunaehdot lainsäädäntö ja poliittiset päätökset asettavat sote-järjestelmän kehittämismahdollisuuksille.

Konfliktit nostavat esiin valtaan, politiikkaan ja eettisyyteen liittyviä kysymyksiä

Julkisuudessa käyty erittäin negatiivinen ja kriittinen keskustelu Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönotosta edustaa jo eskaloitunutta julkista konfliktitilannetta. Keskustelu tekee näkyväksi muun muassa sen, kenellä on valta määritellä, millainen järjestelmä parhaiten tukee hyvinvoinnin kehittämistä ja millaiset sekä kenen toimintatavat, arvot, uskomukset ja tavoitteet päätösten taustalla vaikuttavat. Ketä kuunnellaan?

Julkisessa keskustelussa äänessä ovat kriittisine puheenvuoroineen lääkärit, joilla on vahva professionaalinen asema. Kuitenkin sote-järjestelmässä paitsi terveydenhuollon ja sairauksien hoidon ammattilaiset niin myös sosiaalipalveluiden parissa työskentelevät ammattilaiset ovat keskeisessä roolissa hyvinvoinnin kehittämisessä. Turhan usein heidän äänensä jää marginaaliin sekä julkisessa keskustelussa että tutkimuksessa.

Lääkärin ammatin vahva asema mahdollistaa sen, että lääkäreiden on turvallista kritisoida järjestelmää avoimesti. Kun lääkäri nostaa kokemansa konfliktin esiin, hän ei todennäköisesti pellkää työnsä tai asemansa menettämistä. Lääkäri voi olettaa, että hänen kokemuksellaan on vaikutusta potilastietojärjestelmän kehittämiseen.

Lääkäreiden on turvallista kritisoida järjestelmää avoimesti.

Sosiaalityötä tekevien asiantuntijoiden professionaalinen asema ja arvostus sen sijaan ei ole yhtä vakiintunut kuin lääkäreiden. Tämä epäsuhta väistämättä vaikeuttaa koettujen konfliktien esiin nostamista.

Jotta voisimme löytää keinoja kehittää sekä sote-järjestelmää että potilastietojärjestelmiä kestävällä tavalla, tarvitsemme mukaan Apottia arjen työssään käyttävien sosiaalialan ammattilaisten äänen ja kertomukset. Käyttäjäkokemusten esiin nostaminen tutkimuksen keinoin mahdollistaa ihmisten ja teknologian välisten jännitteiden esiin nostamisen ja tarkastelun systeemisen muutoksen mahdollistajina ennen tilanteen kriisiytymistä.

Kuten julkinen keskustelu Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönotosta osoittaa, jo eskaloituneet konfliktit ovat tosiasia ja vakava uhka sote-järjestelmän kehittämiselle. Johtoajatukseksi kaikkien potilas- ja tietojärjestelmien suunnittelussa, käyttöönotossa ja kehittämisessä tulisi nostaa se, millainen järjestelmä tukee parhaalla mahdollisella tavalla sitä käyttävien ammattilaisten työtä niin, että he pystyvät keskittymään asiakkaiden ja asukkaiden hyvinvoinnin parantamiseen.

Millainen järjestelmä tukee parhaalla mahdollisella tavalla sitä käyttävien ammattilaisten työtä niin, että he pystyvät keskittymään asiakkaiden ja asukkaiden hyvinvoinnin parantamiseen?

Toivomme, että tätä kysytään käyttäjiltä ennen konfliktien eskaloitumista. Esiin nouseviin epäkohtiin on puututtava määrätietoisesti ja vuorovaikutteisella johtamisella. On työntekijöiden, johtajien ja järjestelmäkehittäjien yhteinen asia, että potilastietojärjestelmästä saadaan toimiva.

Sote-johtajilta edellytetään nyt käyttäjien ja tietojärjestelmän välisten konfliktien esiin nostamista ja niiden tarkastelun avulla ongelmakohtiin puuttumista. Ratkaisukeskeisellä johtamisella ja luottamusta edistävällä läsnäololla potilastietojärjestelmien kehittäminen ja sote-järjestelmämme kehittäminen systeemistä muutosta edistävällä tavalla on mahdollista.

Kirjoitus perustuu käynnissä olevaan INFOSTORY – Tarinat tietotekniikan toteuttamisessa tutkimushankkeeseen. Tampereen yliopiston monitieteinen kertomuksen tutkimusta, tietojärjestelmätutkimusta ja hallintotiedettä yhdistelevä hanke on Emil Aaltosen säätiön rahoittama.

HT Paula Rossi toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa INFOSTORY-hankkeessa.

Professori Jari Stenvall on osahankkeen johtaja INFOSTORY-hankkeessa.

Julkaisu Apotti ja käyttäjäkokemusten tutkimuksen tarve ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Brexit-keskustelut ovat nostaneet pinnalle Pohjois-Irlannin aseman, konfliktin uudelleen leimahtamisen mahdollisuudet ja keinot, joilla voitaisiin välttää Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välille brexitissä muodostuva kova raja.

Backstop-termillä tarkoitetaan eräänlaista varajärjestelmää, jonka tarkoitus on pitää maaraja avoimena Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välillä – myös sopimuksettoman eron tilanteessa. Backstop voi tarkoittaa tulliliittojärjestelyä, kuten Euroopan unioni on esittänyt, tai teknisiä ratkaisuja, joilla niin sanottu kova raja pystytään välttämään.

Brexitiä on kutsuttu vakavimmaksi uhaksi paitsi vuonna 1998 solmitulle Belfastin rauhansopimukselle myös koko Britannian unionille.

Brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miksi näin on? Tarkastelen Pohjois-Irlannin konfliktin perusongelmaa ja sitä, miten Belfastin rauhansopimus pyrkii rakenteillaan yhteen sovittamaan alueen keskenään ristiriitaiset identiteettipolitiikat. Tämän herkän tasapainon avaaminen auttaa ymmärtämään, miksi brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miten Pohjois-Irlanti äänesti?

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa lopulta hyvin pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua. Yhtenäistä Irlantia – tai ainakin tiiviimmän linkin säilyttämistä Irlannin tasavaltaan – kannattavat nationalistit äänestivät Euroopan unionissa pysymisen puolesta. Brittimieliset unionistit puolestaan kannattivat brexitiä.

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua.

Äänestäjien päätöksissä näkyivät pääosin samat vaikuttimet kuin muuallakin Britanniassa: brexitin kannalla olivat vähemmän koulutetut, sosiaalisesti konservatiiviset, maahanmuuttoa vastustavat ja poliittiseen järjestelmään kiinnittymättömät henkilöt.

Yllättävää ei ole se, että Irlannin tasavallan rajan useammin ylittävät henkilöt kannattivat EU:ssa pysymistä. Jälkikäteen yllättävää sen sijaan on, että 51 prosenttia EU:ssa pysymistä kannattaneista koki vielä kesällä 2016, että brexit-kannan voittaminenkaan ei tule aiheuttamaan ongelmia rajanylityksessä. Brexitin kannattajat eivät pitäneetkään kampanjoissaan kovan rajan paluun mahdollisuutta ongelmana.

Myös paikallispolitiikka on umpisolmussa

Brexitin Pohjois-Irlannissa aiheuttamaa levottomuutta selittää osin alueen jo valmiiksi lukkiutunut poliittinen tilanne. Pohjois-Irlannin paikallishallinto on ollut toimimaton viimeiset kaksi vuotta.

Ensimmäisissä brexitin jälkeisissä parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2017 unionistit menettivät ensi kertaa enemmistönsä paikallisparlamentissa ja poliittinen prosessi toimivan hallituksen muodostamiseksi jumiutui.

Belfastin sopimus määrittelee, että poliittisen hallinnon tulee noudattaa vallanjakoa (power sharing), jossa unionistista ja nationalistista traditiota edustavat puolueet jakavat vallan koalitiohallituksessa. Vaikka suurin unionistipuolue, brittiparlamentissakin vaa’ankieliasemaa käyttävä demokraattinen unionistipuolue (DUP) on suostunut jakamaan vallan nationalistisen Sinn Fein -puolueen kanssa useasti viimeisen vuosikymmenen aikana, nyt se ei ole sitä tehnyt.

Alueen puolueiden ollessa kyvyttömiä yhteishallintoon valtaa on käytetty virkamiesvoimin jo kaksi vuotta, mikä on virkamieshallitusten maailmanennätys.

Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Mikäli brexit toteutuu tilanteessa, jossa Pohjois-Irlannilta puuttuu toimiva aluehallinto, aiheuttaisi jo tämä lähes varmasti ongelmia. Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Myös pääministeri Theresa May on myöntänyt tämän. Käytännössä ainoana ratkaisuna olisikin itsehallinnon osittainen kumoaminen ja alueen palauttaminen suoraan Lontoon hallinnon alaiseksi.

Tällainen suora hallintovallan käyttö raivostuttaisi nationalistiset puolueet ja voisi uudelleen aktivoida myös jyrkän linjan tasavaltalaisia, jotka yhä kannattavat aktiivisia toimia Britanniasta irtautumiseksi.

Westminsterin suora valta, niin sanottu direct rule, olisi konkreettinen ja vaarallinen askel taaksepäin rauhanprosessissa. Se toisi väistämättä ihmisten mieleen 1970-luvun alun vaikeimman vaiheen, jolloin Lontoon suoraan valtaan jouduttiin silloisen unionistihallinnon kaaduttua nationalistisen väestön mielenilmausten paineessa.

Pohjois-Irlannin konflikti, ”The Troubles”, alkoi 1960-luvun lopulla osana globaalia kansalaisoikeusliikehdintää. Se kuitenkin muuttui nopeasti paikalliseksi etno-nationalistiseksi konfliktiksi, kun unionistihallinto reagoi mielenilmauksiin väkivaltaisesti. Britannia joutui ottamaan alueen hallinnon suoraan valtaansa vuonna 1972, unionistien paikallishallinnon legitimiteetin kadottua.

Lontoo ei kuitenkaan kyennyt saavuttamaan haluamaansa puolueetonta asemaa, vaan ajautui Verisunnuntain kaltaisten tapahtumien myötä konfliktin osapuoleksi. Poliittinen valta pohjoisirlantilaisille palautui vasta Belfastin sopimuksen myötä.

Lojaalit kapinalliset

Brexitiä on käsitelty itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin perspektiivistä, mihin Pohjois-Irlanti tuo oman mielenkiintoisen mutkansa.

Pohjois-Irlannin unionistit ovat useasti kieltäytyneet noudattamasta aluetta koskevia Lontoon parlamentin päätöksiä. Tunnetuimpina esimerkkinä tästä on vuoden 1972 tapahtumat, jolloin unionistit kaatoivat massamielenosoituksillaan ilman heidän hyväksyntäänsä neuvotellun Sunningdalen sopimuksen, joka olisi Belfastin sopimuksen tapaan jakanut vallan unionistien ja nationalistien välillä.

Unionistit siis haluavat pysyä osana kuningaskuntaa, mutta varaavat itselleen oikeuden olla kunnioittamatta samaisen kuningaskunnan demokraattisesti tekemiä päätöksiä, mikäli näiden katsotaan vaarantavan unionistiväestön oikeutta kuulua tähän kuningaskuntaan. Tätä unionistien ajattelussa keskeistä opinkappaletta kutsutaan ehdolliseksi lojaaliudeksi.

Tässä ajattelussa pohjoisirlantilaiset unionistit muodostavat poliittisen yhteisön, joka perustaa yhteenkuuluvuutensa kielen tai syntyperän sijasta sopimusoikeuteen, eli alkuperäiseen Act of the Union -asiakirjaan vuodelta 1800, sekä unionistiväestön laajalti allekirjoittamaan Ulsterin sitoumukseen vuodelta 1913.

Pohjois-Irlannin perustuslaillista asemaa koskevissa päätöksissä myös Britannian hallituksen suvereniteetti Pohjois-Irlannissa on siis unionistien taholta lähtökohtaisesti ehdonalainen. Suvereniteetti murtuu, mikäli se joutuu ristiriitaan unionistien itsemääräämisoikeuden kanssa. Tämä selittää DUP:n kykyä ylläpitää hyvin tiukkaa linjaa backstopin suhteen ja toisaalta sitä, miksi sen on hyvin vaikea tehdä kompromissia asiassa joutumatta syytetyksi petturiksi oman yhteisönsä toimesta.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan.

DUP:lle on täysin mahdotonta hyväksyä sopimusta, jossa Pohjois-Irlanti säilyisi osana tulliliittoa siten, että tulliraja piirtyisi Britannian ja Irlannin saaren välille, vaikka Mayn hallitukselle tämä aluksi sopikin. Tullirajan siirto Irlannin saaren ja Britannian välille merkitsisi DUP:n kannattajille suurinta mahdollista petosta, ja DUP onkin todennut vastustavansa nyt pöydällä olevaa sopimusta, vaikka se tuotaisiin parlamenttiin tuhat kertaa.

Backstop-lainsäädännön ja sen Pohjois-Irlannin ja muun Britannian suhteessa aikaansaaman suvereniteettiongelman esiin nostattamat kysymykset ovatkin merkittäviä. Niiden luomat jännitteet Pohjois-Irlannissa rinnastuvat etnisiin jännitteisiin tilanteissa, joissa ryhmäidentiteetit ja paikalliset nationalismit määrittyvät sopimusten sijasta esimerkiksi syntyperän perusteella.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan. Pohjois-Irlannin konfliktissa on toki kyse paljosta muustakin, mutta tämä itsemääräämisoikeuksien konflikti on erityisessä keskiössä brexitin luomassa epävarmuudessa.

Belfastin rauhansopimus perustuu suvereniteetin käsitteen luovaan venyttämiseen siten, että sekä unionistinen että nationalistinen kansanosa voisivat olla sopimuksen määrittämiin hallintorakenteisiin tyytyväisiä ja ottaa niihin osaa samalla kokien myös oman traditionsa suojatuksi ja itsemääräämisoikeutensa toteutetuksi.

Todennäköistä onkin, että tämän herkän tasapainon haurautta ei EU ainakaan aluksi täysin ymmärtänyt.

Kaikki eivät toki Pohjois-Irlannissakaan katso asioita pelkästään suvereniteetin ja identiteetin kannalta. Erityisesti elintarvikekaupan harjoittajat ovat painostaneet DUP:tä hyväksymään backstopin, koska kovan rajan palauttaminen olisi taloudellisesti tuhoisaa.

Backstopin aiheuttama ero Pohjois-Irlannin ja muun Britannian välille on perinteisille unionisteille todellinen uhka. Sen aikaansaamaa eksistentiaalista pelkoa ei ole lievittänyt se, että nationalistinen Sinn Fein on avoimesti käyttänyt esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”Englanti ulos Irlannista” -tyyppistä retoriikkaa.

Raja ja rauha

Keskeistä Belfastin rauhansopimuksen onnistumiselle oli se, että se solmittiin EU:n kontekstissa. Ei liene sattumaa, että kun raja vuonna 1992 katosi Irlannin saarelta Euroopan vapaakauppa-alueen myötä, niin samana vuonna alkoivat tunnustelut prosessissa, joka päättyi lopulta Belfastin rauhansopimukseen.

Rauhanprosesseille on tyypillistä edetä ensin raiteita, joilla päästään kaikkia hyödyttäviin, esimerkiksi taloudellista vaurautta lisääviin uudistuksiin. Vasta sitten siirrytään identiteettipolitiikkaa ravistelevampiin kysymyksiin. Tässä mielessä Pohjois-Irlannin rauhanprosessi on oppikirjaesimerkki.

Brexitin kannalta Belfastin sopimuksessa on erityisiä herkkyyksiä. Ne liittyvät siihen, miten Pohjois-Irlannin alueen hallinto järjestetään ilmansuuntien jakamassa nelikentässä niin, että kaikki osapuolet ovat osallisia, mutta kukaan ei kuitenkaan tunne oloaan uhatuksi.

Brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Paul Bew, yksi Belfastin sopimuksen taustahahmoista ja silloisen unionistijohtajan ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen David Trimblen neuvonantaja, varoittaa siitä, että brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Bew’n mukaan erosopimuksessa nyt oleva malli merkitsisi sitä, että Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin suhteiden ydinalueita siirtyisi pohjoisirlantilaisilta itseltään ylikansallisen oikeuskäytännön piiriin.

Tämä rikkoisi Britannian ja Irlannin tasavallan Belfastin sopimuksessa antamia sitoumuksia olla solmimatta sopimuksia, jotka ovat ristiriidassa Belfastin sopimuksen vallanjakorakenteiden kanssa. Bew viittaa lainsäädäntöön, joka väistämättä jouduttaisiin antamaan backstopista ja sitä kautta tehtyihin päätöksiin, joihin pohjoisirlantilaiset eivät pääsisi suoraan vaikuttamaan.

Pohjois-Irlannin asioihin vihkiytymättömälle edellä mainitut ongelmat saattavat näyttää käsittämättömiltä. Koko Belfastin sopimuksen keskiössä on kuitenkin tarkkaan laadittu perustuslaillinen tasapaino alueesta. Sen horjuttaminen aiheuttaa etelän ja pohjoisen suhteiden nopean heikkenemisen ja johtaa rauhanprosessin horjumiseen.

Yhtä varmasti kuin nationalistit raivostuisivat suoran hallinnon palauttamisesta olisivat unionistit barrikadeilla, mikäli näyttäisi siltä, että osa heidän määräysvallastaan siirtyisi backstop-mekanismin alaiseksi.

Tällainen räjähdysherkkä teema voisi olla esimerkiksi nykyisessä erosopimuksessa oleva vaatimus siitä, että Pohjois-Irlannin maataloustuottajat joutuisivat osana backstop-mekanismia käyttämään Irlannin tasavallan eläinlääkäreitä brittiläisten sijasta.

Brexit tarraa kipupisteisiin

Pohjois-Irlannin kiistassa sen perimmäistä ongelmaa, eli vaikeasti yhteen sovitettavia näkemyksiä kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta, ei ole vieläkään saatu ratkaistua. Brexit ja backstop ovat mielenkiintoisella tavalla tuoneet jälleen esiin tämän.

Rauhansopimus perustuu siihen, että nämä vaikeimmin ratkaistavat asiat siirretään syrjään ja niiden odotetaan unohtuvat yhdessä politiikkaa tehdessä. Brexit ravistelee näitä herkkiä rakenteita ja uhkaa vetää sivuun siirretyt kysymykset identiteetistä ja itsemääräämisoikeudesta taas keskiöön.

Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikönpäällikkönä sisäministeriön Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Julkaisu Brexit, Pohjois-Irlanti ja backstop: Belfastin rauhansopimus vaarassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2017 väkivalta nieli maailmanlaajuisesti noin 13 biljoonaa euroa eli 12,4 prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta, noin 1 800 euroa jokaista maailman asukasta kohden. Rahalla kustannamme sekä väkivallan koneistoa että siltä suojautumista.

Turvattomuuden tunteen lisääntyessä luvut tuskin ovat ainakaan pienenemään päin. Rahan lisäksi väkivaltaan liittyvät tuotteet ja palvelut nielevät aikaa, energiaa ja luonnonvaroja.

Sotateollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat mittavia. Esimerkiksi sotatoimissa käytetyt polttoainemäärät ovat valtavia. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on maailman suurin yksittäinen polttoaineen käyttäjä, joka käyttää noin 16 miljardia litraa polttoainetta vuosittain.

Verrokkilukuna Suomen koko kevyen polttoöljyn ja lentopetrolin kulutus vuonna 2017 oli 2,9 miljardia litraa. Näillä litroilla lämmitettiin rakennuksia, tuotettiin suomalaiset teollisuustuotteet ja tankattiin suomalaiset lentokoneet.

Konfliktit tuhoavat ympäristöä sekä suoraan että heikentämällä rakenteita, jotka voisivat suojella ympäristöä. Jotkut konflikteihin liittyvät ympäristötuhot, kuten vaikka Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö Vietnamissa, ovat hyvin tunnettuja, kun taas toiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Itämeressä on esimerkiksi kymmeniä tuhansia tonneja kemiallisia aseita, jotka upotettiin sinne toisen maailmansodan jälkeen. Kemiallisten aseiden metalliset säilytysastiat ovat vuosien myötä hapertuneet tai troolareiden mukana kulkeutuneet sinne tänne vaikuttaen meriympäristöön. Jo 2013 puolalainen tutkija Stanislaw Popiel ennusti, että muutaman vuoden päästä Itämeren kemialliset aseet voivat aiheuttaa Tšernobylia suuremman ympäristökatastrofin.

Monimutkainen maailma vaatii uusia keinoja ja yhteistyötä

Sotilaskoneiston ekseptionalismi, eli usko sotilaskoneiston erityislaatuisuuteen, on mahdollistanut sen, ettemme syynää sotilastuotteiden päästöjä ennen hankintaa tai vaadi tuottajia vastuuseen sotilastuotteiden koko elinkaaresta.

Ekseptionalismin myötä myös autonomisten aseiden, eli niin sanottujen tappajarobottien, kehittämisen rajoittaminen tai niihin liittyvän kansainvälisen lainsäädännön luominen on tahmaista.

Ekseptionalismi ulottuu myös sotilashankintoihin. Esimerkiksi päätös kymmeniä miljardeja euroja maksavien hävittäjien hankinnasta voidaan tehdä ilman julkisia kustannustehokkuus- ja riskianalyysejä. Tällaiset analyysit auttaisivat suhteuttamaan hankinnat kokonaisvaltaisiin turvallisuustarpeisiin. Kustannustehokkuus- ja riskianalyyseissa arvioitaisiin sekä ulkoisia uhkia, kuten sotilaallista hyökkäystä ja ilmastonmuutosta. että sisäisiä uhkia, kuten nuorten syrjäytymistä. Näin voitaisiin varmistaa maanpuolustuksen ohella toimiva yhteiskunta, jota puolustaa.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden. Ensin puhuttiin kokonaisturvallisuudesta, sitten integraatiosta, siviili–sotilasyhteistyöstä ja rauhanrakentamisesta. Puhetta riittää vieläkin – ainakin silloin tällöin – mutta budjetteja katsomalla syntyvä kuva on toisenlainen.

Vuosien investoinnin puutteen tuloksena siviiliosaajien joukko on niin pirstaloitunutta, että edes uuden EU:n sotilastoimia tukevan 10 miljardin euron rahaston nimi Peace Facility, ”rauhan fasiliteetti”, ei ole aiheuttanut suurempaa kritiikkiä.

Siviilitoimijoiden heikkenemisestä kärsivät sotilastoimijatkin, koska yhteistyö sakkaa ja osaamista joudutaan paikkaamaan. Suomessakin, joka voisi olla integroidun kriisinhallinnan mallimaa, epätasaisuus budjeteissa on huima. Vuonna 2019 sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti oli noin 110 miljoonaa euroa vuodessa, kun siviilikriisinhallintaan tullaan käyttämään noin 15 miljoonaa euroa.

Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, miten tuo integroitu kriisinhallinta käytännössä toimisi, koska toimivaa yhteistä strategisen suunnittelun mekanismia tai yhteisiä budjetteja ei ole. Suomessa on kuitenkin kansainvälisesti harvinainen siviili–sotilas-yhteistoiminnanmalli Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Erityisen paljon taloudellisten resurssien puute on rajoittanut tietoon pohjautuvien innovaatioiden syntymistä. Oikeastaan tietoon pohjautuvia innovaatioita ei ole, koska tietoakin on vähän. Entistä monimutkaisempi maailmamme tarvitsee uusia keinoja ja uutta yhteistyöhön perustuvaa ajattelua.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Vaikka opiskelijat ja start-upit saavat aikaan hyvää pöhinää, varsinkin rauhanteknologioiden kehittämisessä tarvitsemme asiantuntijoita, kenttätoimijoita ja toimijoiden välisiä synergioita. Nykyinen toimintaympäristö kun on nimenomaan kompleksinen ja vaatii yhteistyötä ja monia osaratkaisuja.

Lyhytnäköiset ja kauaskantoiset seuraukset

Kansainvälisen yhteisön rapautuessa oman edun tavoittelusta tulee hyväksyttävämpää. Harmaalla alueella oman edun ja kansainvälisten sääntöjen välissä raha – joskus hyvinkin lyhytnäköisesti – ratkaisee. Nopeahkosti toteutetun kaupan mukana tulevat kuitenkin pitkät vaikutukset.

Käsiaseen elinkaari on helposti yli 40 vuotta, jonka aikana ase ehtii vaihtaa omistajaa lukuisia kertoja. Muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajotessa kiertoon lähteneitä aseita on yhä käytössä ja suhteellisen helposti ostettavina.

Koska laittomia aseita on laajasti saatavilla, kiinnostus 3D-printtauksen mahdollisuuksiin ja siihen liittyvän lainsäädännön tarpeellisuuteen vaikuttaa vähentyneen. Miksi tehdä hutera ase, kun halvemmalla ja helpommalla saa ihan kunnollisen Kalashnikovin?

Pitkään on puhuttu siitä, että rauhantekemisen tuomien kustannussäästöjen mittaaminen ja kustannustehokkuuden esittäminen toisi lisää tukea rauhanprosesseille. Ongelman on ajateltu olevan juuri numeroiden ja konkretian puute. Rauha vaikuttaa vaikealta ja monimutkaiselta ja on sopinut huonosti excel-taulukoihin.

Numeroittaminen onkin ollut viime aikoina rauhantekemisen trendinä. Taustalla on ajatus siitä, että jos rauhaa voisi mitata, kiinnostuskin siihen voisi lisääntyä. Esimerkiksi Maailmanpankin ja YK:n hiljattain julkaiseman raportin Pathways to Peacen mukaan konfliktin ennaltaehkäisyyn kunnolla panostaminen voisi säästää 4–61 miljardia euroa vuodessa. Kerrannaissäästöt olisivat vielä suurempia.

Kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä.

Konfliktit ja väkivalta toimivat usein muiden globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa haaskata enää itseämme, toisiamme tai maailmaa.

Konfliktialueilla oppii, että kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä. Prosentin poikkeama linjasta voi olla alkuna suurelle muutokselle. Hieman enemmän resursseja ja vähän enemmän tilaa tiedolle toisi lisää synergioita ja uusia osaajia; vähän enemmän panostusta kansainväliseen lainsäädännön kehittämiseen ehkäisisi tulevaisuuden uhkia; himpun verran kriittisempi suhtautuminen väkivaltaan vähentäisi resurssien haaskaamista; kehittämisen keskeisyyden painottaminen rauhantekemisessä raottaisi ovea.

Ehkä pienillä askelilla heilurinkin saisi liikahtamaan takaisin kovasta turvallisuudesta, jotta voisimme puhua unelmistamme ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta emmekä vain kauhukuvista ja tuhon rajoittamisesta.

Maria Mekri on SaferGloben toiminnanjohtaja.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailmaa on vaikea pelastaa, koska laitamme rahamme väkivaltaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelua kuvataan usein sodan kielikuvilla: väittelyitä hävitään ja argumentit ammutaan alas. Saara Jantunen esittää teoksessaan Infosota, että julkinen keskustelu on sotaa myös todellisuudessa.

Arabikevään kansannousut osoittivat sosiaalisen median voiman itsevaltaisten hallintojen nujertamisessa. Jantusen pyrkimyksenä on siirtää huomio sosiaalisen median mahdollisuuksista sen uhkiin.

Kirjaa seuranneen julkisen keskustelun perusteella Jantunen onnistuu siinä. Jopa presidentti Sauli Niinistö toteaa kaikkien mediaa käyttävien suomalaisten olevan maanpuolustajia.

Monesti akateemisen maailman teoriat jäävät abstrakteiksi. Jantusen teos kuitenkin osoittaa käsinkosketeltavasti, mitä politiikan tutkimuksen turvallistamisteoria käytännössä tarkoittaa.

Turvallistamisessa on kysymys siitä, miten myös arkipäiväisistä ja näennäisen harmittomista asioista voidaan tehdä kansallisen turvallisuuden kysymys. Jantusen kuvaileman informaatiosodan myötä olemme kaikki sodassa: aamupalapöydässä, hiekkalaatikon reunalla ja lenkkipolulla. Aseistukseksi riittää Twitter-tili.

Verkostoajattelu turvallistamisen keinona

Infosotaa käy ”hallitsemattoman rihmaston” muodostama ”epämääräinen verkosto”, jota vastaan kaikkien suomalaisten tulee aseistautua. Juuri verkostoajattelu on erityisen tehokas keino arkielämän turvallistamisessa: kun vihollinen on kaikkialla ja liikkuu hallitsemattoman rihmaston turvin, on perusteltua ulottaa turvallisuuspolitiikka koskemaan myös ihmisten yksityiselämää.

Infosodassa on kaksi vastakkaista osapuolta mutta monta roolia: valtiokoneistot, trolliarmeija, bottihyökkääjät, ”rakkikoirat”, ”hyödylliset idiootit”, ”resonoijat” ja kriittiset toimittajat. Jantusen mukaan infosodalle on ominaista, että suuri osa siitä on ”täysin kotikutoista ja omaehtoista”. (s. 258)

Epäselväksi kuitenkin jää, kuka määrittelee keskustelun totuudet. Jantunen yhtäältä kirjoittaa: ”Kukaan meistä ei ole objektiivinen tulkitessaan poliittista todellisuutta.” (s. 122) Toisaalta hän toistuvasti painottaa totuuden ja tosiasioiden merkitystä: ”Keskustelu vääristyy, jos se ei perustu tosiasioille.” (p. 137)

Lukijalle jää tästä ristiriidasta väistämättä kuva, että Jantusen esittämät tulkinnat edustavat tosiasioita ja hänen vastustajikseen määrittelemiensä tahojen tulkinnat taas vääristeltyä totuutta.

Valtion rooli tiedonvälityksessä

Kirjan tärkein kysymys tiedonvälityksestä ja sen eri ulottuvuuksista vaikuttamiskeinona valtioiden puolustusstrategioissa jää harmillisesti tämän ristiriidan varjoon. Infosota-kirjassa keskustelu ajautuu harhapoluille, koska se keskittyy valtioiden toiminnan perkaamisen sijaan kansalaiskeskusteluun ja infosodan osapuolien nimeämiseen.

Kirjan lupaus siitä, että se paljastaa valtion roolin infosodassa, jää lunastamatta. Verkossa tapahtuvan häiriköinnin avaaminen suurelle yleisölle on kiinnostavaa ja tarpeellistakin ajankuvaa, mutta sen suhde valtiojohtoiseen infosotaan ei aukea riittävällä tavalla.

Oikeastaan käteen jää vain yksi konkreettinen esimerkki siitä, mitä infosota voisi tarkoittaa todellisuudessa. Kirjassa kuvataan Yhdysvalloissa sattunut tapaus, jossa kaupungin asukkaita huijattiin kemikaalitehtaan räjähdyksellä osittain sosiaalisen median avulla.

Teos ei yrityksistään huolimatta onnistu vastaamaan lukijaa mietityttävään kysymykseen siitä, kuinka tämä eroaa propagandasta tai lavastuksista muulta osin kuin sosiaalisen median mahdollistavan nopean tiedonvälityksen osalta. Myös tässä tapauksessa taustalla vaikuttavan valtion mahdollinen rooli ja intressit jäävät käsittelemättä.

Historiatonta analyysia

Teosta leimaa eräänlainen historiattomuus. Monia ilmiöitä kuvataan uusina ja ennennäkemättöminä. Jopa ihmisluonne esitetään uudenlaisena: ”Enää tieto maailman tapahtumista ei riitä. Sen lisäksi halutaan tirkistellä, järkyttyä, suuttua ja riemastua.” (s. 16) Ilmiön esittäminen nykyajan vitsauksena huvittaisi historioitsijaa, joka tutkii vaikkapa Rooman valtakunnan aikaisia taistelunäytöksiä.

Infosodan sijoittaminen propagandan pitkään historiaan olisi tärkeää ilmiön ymmärtämiseksi. Mielipidevaikuttamista harjoitettiin jo Thukydideen aikoina. Nyt lukijalle jää kuva, että infosodan esittäminen täysin uudenlaisena uhkana palvelee lähinnä turvallistamisstrategian oikeuttamista.

Teoksen viimeinen luku jatkaa historian merkityksen kyseenalaistamista: ”On turha puhua Paasikiven linjasta 2000-luvun Suomessa. Paasikivi on kuollut. Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina.” (s. 297)

Luku yllättää lukijan. Miten Paasikivi liittyy infosotaan? Kirjan ensimmäiset sivut antavat viitteitä vastauksesta. Jantunen kuvailee ”idän ja lännen välillä leimuavan” infosodan taisteluna, jossa ”rintamalinjoja rakennetaan ja tarinoita kerrotaan”. (s. 26) Vaikuttaa siltä, että Paasikivestä ei pidä puhua, koska se ei sovi tarinaan Suomesta taistelemassa tiiviissä länsirintamassa idästä tulevaa infosotahyökkäystä vastaan.

Saara Jantusen Infosota on kaiken kaikkiaan harvinaisen rohkea panos Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja teos toivottavasti lisää moniäänisyyttä ja avoimuutta julkisuudessa käytävään pohdintaan kansainvälisestä politiikasta ja Suomen tulevaisuudesta.

Julkaisu Jantunen: Kun keskustelusta tuli sotaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisesti arvostettu esimerkki suomalaisesta rauhanvälitystyöstä

15.8.2015 tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun presidentti Martti Ahtisaaren johdolla välitetty rauhansopimus Indonesian hallituksen ja Acehin itsenäisyystaistelijoiden välillä allekirjoitettiin Helsingissä.

Helsingin rauhanprosessina tunnettu rauhansopimus on saanut tunnustusta kansainvälisesti ja se onkin esitetty suomalaisen rauhanvälitystyön lippulaivana. Presidentti Ahtisaari vastaanotti pitkäaikaisesta rauhanneuvottelijatyöstään Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008.

Tietyin mittarein Acehin rauhanprosessia voidaan pitää onnistuneena: aseellisten selkkausten lukumäärä on vähentynyt, aseistariisunnassa on onnistuttu, entiset taistelijat ovat ryhtyneet poliitikoiksi, byrokraateiksi tai yrittäjiksi.

Acehin konfliktin ja rauhanprosessin sukupuolivaikutukset

Kun katse käännetään rauhanprosessin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin, tilanne näyttää kuitenkin toiselta.

Kathmandussa helmikuussa 2015 YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 syksyllä 2015 julkistettavan globaalin arvioinnin alueellisessa kokouksessa acehilaiset naisaktivistit ja -juristit kuvasivat kymmentä rauhanprosessin vuotta ristiriitaisin tuntein: kun rauhanprosessia tarkastellaan sukupuolittuneena tai naisten oikeuksien näkökulmasta, se näyttäytyy monessa mielessä ongelmallisena.

Rauhanprosessi ja kansainvälinen humanitaarinen apu Intian valtameren maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen on merkinnyt Acehissa uusien poliittisten valtataisteluiden syntymistä. Näissä taisteluissa käytetään aktiivisesti kunnian ja acehilaisen identiteetin käsitteitä ja samalla hyödynnetään rauhanprosessin myötä vahvistunutta Acehin erityisautonomista asemaa suhteessa Indonesian perustuslakiin ja hallintomalliin.

Sukupuolittunut väkivalta on edelleen normalisoitunutta Acehin konfliktin jälkeisessä arjessa.

Tämä tarkoittaa naisiin kohdistuvan fyysisen lähisuhdeväkivallan lisäksi myös muunlaista turvattomuutta. Sitä on voitu kohdistaa erityisesti naisiin paikallislakien muodossa, jotka hyväksyttiin aseellisen konfliktin tai konfliktinjälkeisen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Tästä viimeinen esimerkki on syksyllä 2014 Acehin parlamentin hyväksymä uusi rikoslaki, jonka perusteella raiskauksen uhri voi joutua syytetyksi avioliiton ulkopuolisesta haureudesta. Laki tulee voimaan syyskuussa 2015, ellei Indonesian keskushallinto tuomitse lakia Indonesian perustuslain vastaisena.

Väkivaltaa ja syrjintää on kohdistettu myös uskonnollisiin, etnisiin sekä sukupuoli- ja seksuaalisiin vähemmistöihin ja kasvavassa määrin myös naisten ihmisoikeuspuolustajiin, jopa sukupuolentutkimuksen lehtoreihin.

Aktivistien leimaaminen lännen agenteiksi on myös kiristänyt naisjärjestöjen välisiä suhteita ja tekee kansainvälisestä solidaarisuustyöstä haastavaa.

Acehilaiset naisjärjestöt ja feministiset islamtutkijat ovat kuitenkin vaikeasti kategorisoitavissa konfliktin tai sukupuolisokean rauhanprosessin passiivisiksi uhreiksi saati ulkopuolisten voimien vietäviksi.

He ovat jo vuosikymmeniä vaatineet oikeutta osallistua lainsäädäntöä koskeviin päätöksiin sekä poliittisten tavoitteiden määrittelyyn. He ovat tarjonneet olemassa olevien mallien rinnalle näkökulmia, joissa pyritään vastaamaan turvattomuuden monikasvoisuuteen, liittyypä se sitten fyysiseen, poliittiseen, taloudelliseen tai ympäristölliseen turvallisuuteen, luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos mukaan lukien.

Sillä, miten eri toimijat ja heidän tuomansa näkökulmat huomioidaan Acehin konfliktinjälkeisessä jälleenrakennuksessa, on merkitystä.

Acehin rauhanprosessille asetetut odotukset koetuksella

Viimeisen vuoden aikana entisistä taistelijoista muodostettu uusi taistelijaryhmä on ottanut kohteekseen Acehin nykyisen poliittisen eliitin – entiset taistelijatoverinsa.

Ryhmä on tarttunut aseisiin rauhanprosessin pettymysten saattelemana. He kohdistavat kritiikkinsä vuonna 2012 valituille kuvernööri Zaini Abudullahille ja varakuvernööri Muzakir Manafille sekä vuonna 2014 valitulle uudelle paikallisparlamentille.

Konfliktin jälkeinen poliittinen ja taloudellinen kehitys ei ole onnistunut vähentämään Acehin korkeita köyhyyslukemia. Aceh on yksi Indonesian pahiten korruptoituneita maakuntia. Moni entinen taistelija – mukaan lukien Inong Balee -naistaistelijat – ja konfliktin siviiliuhri odottaa yhä rauhansopimuksessa luvattujen parannusten toteutumista, kuten ihmisoikeustuomioistuimen ja totuuskomission perustamista ja taloudellisen toimeentulon vakauttamista.

YK:n turvallisuusneuvosto tarkastelee tänä syksynä, millä tavalla sen vuonna 2000 hyväksymää päätöslauselmaa 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” on toteutettu globaalisti.

Suomalaista panosta Acehin rauhaan tulisikin kriittisesti tarkastella näistä näkökulmista ja samalla varmistaa, että Helsingissä neuvoteltu sopimus lunastaisi acehilaisten – erityisesti naisten ja erilaisten vähemmistöryhmien   odotukset syrjimättömyydestä, väkivallattomuudesta ja taloudellisesta toimeentulosta.

Toivon repaleet/Scraps of Hope on Suomen kulttuurirahaston tutkija Marjaana Jauholan ja dokumentaristi Seija Hirstiön yhteistyötuotanto, joka analysoi ja dokumentoi Helsingissä vuonna 2005 neuvotellun Acehin rauhanprosessin onnistuneisuutta sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana (2005–2015), erityiskiinnostuksen kohteena syrjimättömyyden ja tasa-arvon toteutumisen haasteet. Työryhmä matkustaa Acehiin loppusyksystä 2015 tekemään kuvaustyöpajoja Banda Acehin arjen ja tulevaisuuden haaveiden dokumentoimiseksi.

Mahdi Abdullah on acehilainen kuvataitelija, joka käsittelee Acehin konfliktia ja jälleenrakennusta suurin ja ikonisin maalauksin. Hän on tullut tunnetuksi Acehin konfliktin kommentaattorina näyttelyillään niin Indonesiassa kuin myös kansainvälisesti, kuten vuonna 2009 Passaussa Saksassa. Hänen työnsä ovat esillä alkuvuodesta 2016 Sydneyssä Australiassa. 

Julkaisu Helsingin rauhanneuvottelujen toiset kasvot – Aceh 10 vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Makedonian tasavallassa Kumanovon kaupungissa 9.–10.5.2015 tapahtunut aseistetun albaaniryhmän ja makedonialaisten poliisien välillä käyty ampumavälikohtaus vaati 22 ihmisen hengen ja sai hetkeksi muun Euroopan huomion kääntymään kohti kaakkoa.

Aseistetun albaaniryhmän jäsenet olivat tulleet Kumanovoon naapurimaasta Kosovosta ja väittivät kuuluvansa Kansalliseen vapautusarmeijaan (albaniaksi Ushtria Çlirimtare Kombëtare, UÇK). Ryhmässä oli useampia kymmeniä jäseniä.

Kun makedonialainen poliisi sai tietää ryhmän läsnäolosta Kumanovossa, se lähti selvittämään asiaa. Aseistetun albaaniryhmän jäsenet eivät suhtautuneet poliisin paikalle saapumiseen myönteisesti, vaan avasivat tulen. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliisi piiritti ryhmää kaupungissa kahden vuorokauden ajan.

Tapahtumien seurauksenapienestä Balkanin valtiosta, Makedonian tasavallasta, tehtiin nopeasti median analyyseissa iso ongelma Euroopalle. Erityisesti Balkanilla ihmiset pidättivät hengitystään pelätessään, että tilanne eskaloituu tai leviää rajojen yli naapurivaltioihin.

Pelko ei missään nimessä ollut aivan aiheeton, sillä monet Balkanin valtioista elävät jo pitkään kestäneessä erityisesti taloudellisesti ja poliittisesti vaikeassa ja turhauttavassa tilanteessa. Hyvin pienetkin ärsykkeet voivat laukaista huomattavia reaktioita.

Syytöksiä ja epävakautta

Poliittisten skandaalien viime aikoina erityisen voimakkaasti ravistelemassa Makedonian tasavallassa Kumanovon tapahtumat ovat edesauttaneet lukemattomien salaliittoteorioiden ja erilaisten epäilyjen kehittelemisessä tämän ammuskelun ympärille. Mukaan on vedetty erilaisia niin paikallisia kuin ulkomaisiakin mahdollisia tapahtumiin osallistuneita tekijöitä.

Ampumavälikohtausta on esitetty esimerkiksi Makedonian tasavallan pääminsterin Nikola Gruevskin hallinnon tilaustyöksi, amerikkalaisten tukemaksi tempaukseksi ja osaksi albanialaisten oletettua halua muodostaa asuttamilleen alueille niin kutsuttu Suur-Albania.

Teorioihin on myös liitetty mukaan poliitikkoja Makedonian tasavallasta ja Kosovosta. Lisäksi liikkuu huhuja koskien sitä, kuinka aseistettu ryhmä ylipäänsä pääsi maahan ja miten heidän hallussaan saattoi olla niin runsaasti ammuksia, että piiritys kesti kaksi kokonaista päivää. Myös ammuskeluista selvinneiden aseistetun albaaniryhmän jäsenien pidätyksiin liittyy epäselvyyksiä.

Huomion kääntäminen maan todellisista ongelmista ja pääministeri Nikola Gruevskin johtaman hallinnon erilaisista väärinkäytöksistä etnisiin jännitteisiin ei missään nimessä tapahdu Makedonian tasavallassa ensimmäistä kertaa. Ennen ampumavälikohtausta poliittisen opposition julkisuuteen tuomat nauhoitetut puhelut todistavat muun muassa hallituksen taloudellisista petoksista, oikeuslaitoksen käyttämisestä omiin tarkoitusperiin, vaalivilpistä ja opposition vaimentamiseen pyrkivistä toimista.

Gruevskin hallinto on pyrkinyt kiistämään syytökset ja syyttämään maan epävakauttamisesta sen sijaan ulkoisia voimia. Tätä näkökulmaa tapahtumiin on ollut tukemassa myös Venäjä, joka on viime aikoina vedonnut ortodoksisten slaavien solidaarisuuteen. Venäjällä on myös Balkanin alueella kaasu- ja öljyputkihankkeisiin liittyviä intressejä.

Euroopan unionin ja Venäjän välisistä nykyisistä suhteista johtuen Balkanilla moni pohtiikin, jakaako tilanne Balkanin eräänlaisen uuden kylmän sodan leireihin.

Balkanin maista osalla, esimerkiksi Makedonian tasavallalla ja Serbialla, on ollut verrattain hyvät suhteet Venäjään. Samalla ne kuitenkin toivovat voivansa jossakin vaiheessa liittyä Unioniin. Yhtälöstä tulee Balkanin valtioille vaikea, kun näiden kahden suuren poliittisen voiman välit kiristyvät.

Väärinkäytöksiä ja vähemmistöpolitiikkaa

Makedonialaisen opposition viimeaikaisista paljastuksista ehkä kaikkein järkyttävimpiä ovat olleet korruptioon liittyvät seikat sekä makedonialaisten poliitikkojen avoimesti vihamieliset lausunnot koskien maan albaaniväestöä. Taloudelliset väärinkäytökset ovat erityisen räikeitä maassa, jonka väestöstä noin kolmasosa elää köyhyysrajalla ja yksi kolmasosa on virallisesti työttömänä.

Negatiivinen suhtautuminen albaanivähemmistöön koskee noin yhtä neljäsosaa maan väestöstä. Albaniaa äidinkielenään puhuvat muodostavat Makedonian tasavallan suurimman vähemmistön (noin 25 %), mutta maassa asuu myös muita vähemmistöryhmiä, muun muassa turkkilaisia, bosniakkeja, serbejä, romaneja ja valakkeja.

Albaaniväestöstä suurin osa tunnustaa islamin uskoa, kun taas slaaviväestöstä selvä enemmistö on ortodoksisia kristittyjä. Myös kieleen liittyvät kysymykset erottavat ihmisiä toisistaan. Vain harva slaavia äidinkielenään puhuva osaa albaniaa. Albaaneista monet, mutteivät kaikki, puhuvat myös makedoniaa. Tämä kielimuuri usein lisää erilaisuuden ja toiseuden kokemusta ryhmien välillä.

Väestön joukkoon mahtuu kuitenkin myös ”väliinputoajia”, kuten makedoniaa äidinkielenään puhuvia muslimeita sekä kristittyjä albanialaisia. Eli kuten Balkanilla usein, etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset rajat ovat häilyviä, vaikka niistä eri yhteyksissä halutaan antaa kuva kovin toisistaan erillisinä.

Balkanin alueen eri kansanryhmien identiteetit ja niiden erityispiirteet usein mielletään erityisesti kansallisessa – tai kansallismielisessä – keskustelussa kovin ehdottomalla tavalla naapureista eroaviksi. Balkan on kuitenkin kulttuurisesti toiminut jo vuosituhansien ajan sulatusuunina ja kulttuurivaikutteiden risteyksenä. Näin ollen siellä pitkään asuneet kansat luontaisesti jakavat monia yhteisiä kulttuuripiirteitä, eikä ehdotonta rajaa voi kovin helposti piirtää eri ryhmien välille.

Erityisen ikävää Kumanovon tapahtumissa on se, että ne vahvistavat niin makedonialaisessa kuin laajemmassakin balkanilaisessa kontekstissa jo olemassa olevia stereotypioita Balkanin muslimiväestöjä ja albaaneja kohtaan. Erityisesti makedonialaisten ja albaanien sekä albaanien ja serbien välit ovat jo aiemmin olleet jännitteiset. Kun konkreettisia kontakteja eri ryhmien välillä on vähän, sisäänpäin kääntyminen ja oman ryhmän sisälle koteloituminen vain korostuu.

Huolimatta joistakin ponnisteluista luoda valtio, jossa kaikki kansalaiset kokevat olevansa osallisina, Makedonian tasavallan yhteiskunta on pitkään elänyt segregaation tilassa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka ihmiset asuvat eri alueilla ja kuinka etnisesti moninaisten asuinalueiden määrä on kutistunut. Myös poliittinen kenttä jakautuu etnisten jakolinjojen mukaan ja kukin poliittisista puolueista ajaa yleensä yhden etnisen ryhmän asiaa.

Pääkaupunkia Skopjea jakaa Vardar-joki, jonka toisella rannalla asuu albaanien enemmistö ja toisella puolella makedonialaisten. Jotkut ylittävät joen vain harvoin ja konkreettisten kontaktien puuttuessa stereotyyppiset ennakkoluulot löytävät hyvän kasvualustan ihmisten mielissä. Skopjen tilanne on tietenkin vain yksi esimerkki makedonialaisesta arkipäivästä, mutta se illustroi hyvin maassa vallitsevaa ilmapiiriä.

Euroopan unionin ja Naton puuttumattomuus

Kuten monissa Kumanovon tapahtumia koskevissa analyyseissa on tullut esille, on kovin totta, ettei Euroopan unionin tai Naton tulisi ihmetellä, että turhautuminen Makedonian tasavallassa nousee pintaan.

Pääministeri Nikola Gruevskin hallinnon väärinkäytökset eivät ole voineet kokonaisuudessaan pysyä Unionin silmiltä piilossa. Silti lausuntoja, poliittista painetta, puuttumista asioihin tai jonkinlaisia sanktioita maata kohtaan ei ole esimerkiksi Unionin puolelta juuri esitetty.

Maassa, jossa vaalitulosten sormeilu tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, kansalaisten on äärimmäisen vaikeaa yrittää vaikuttaa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ilman ulkopuolista tukea. Lisäksi sananvapaus on viime vuosien aikana kärsinyt yhä huomattavammasta inflaatiosta.

Makedonian tasavalta hyväksyttiin EU:n kandidaattimaaksi jo vuonna 2005, mutta jäsenyysneuvotteluiden avaaminen vain venyy. Tätä voi tietenkin pitää jonkinlaisena sanktiona maata kohtaan.

EU-perspektiivin puuttuminen kuitenkin myös lisää yleistä turhautumista. Viisumivapaus Schengen-alueelle on helpottanut matkustamista vuodesta 2009, mutta se ei anna Makedonian tasavallan kansalaisille oikeutta ulkomailla työskentelyyn.

Pitkäaikainen tyytymättömyys ja kärsimättömyys, jota poliittisen eliitin väärinkäytökset ja yhteiskunnallisten uudistusten hidas eteneminen saavat aikaan, luovat hedelmällisen maaperän ylilyönneille.

Ihmiset elävät taloudellisen paineen alla, jonka muodostavat jatkuvasti nouseva hintataso ja sitä kovin verkkain liikkein tavoittava matalapalkkaisuus. Hallinnollinen kaaos on jokaisen arkipäivää ja kattaa kaikki yhteiskunnan osa-alueet. Kun valtiolliseen järjestelmään ei voi luottaa edes aivan jokapäiväisissä asioissa, tavallinen kansalainen on kovin heikossa tilanteessa.

Euroopan unionin ja Naton vaitonaisuus ja suoran kritiikin puuttuminen koskien Makedonian tasavallan vaikeuksia saavuttaa toimivan yhteiskunnan kriteerit tuntuu käyvän itseään vastaan. Kritiikin puute on hiljaisesti ikään kuin hyväksynyt maassa vallitsevan tilanteen, missä hallitseva eliitti on käytännössä voinut tehdä mitä vain, esimerkiksi rakennuttaa pääkaupungin keskustaan hulppeita taloja ja patsaita samalla, kun huomattava osa väestöstä taistelee jokapäiväisestä leivästään.

Makedonian tasavallan poliittisesti epävakaata tilannetta yritetään parhaillaan ratkaista neuvotteluilla kansainvälisten välittäjien avustamana. Rauhanomaisen ratkaisun löytyminen on tietenkin erittäin toivottavaa. Huolestuttavaa on se, että neuvotteluihin osallistuvat Makedonian tasavallan poliitikot eivät enää nauti monenkaan kansalaisen luottamusta.

Mahdollisten muutosten ja reformien läpivieminen tällaisten poliittisten vaikeuksien jälkeen on pitkäjänteistä työtä ja on perspektiivittömyytensä takia tavallisille kansalaisille raskas projekti maassa, jossa todellista muutosta on odotettu jo yli 25 vuotta.

Lopuksi

Kumanovon tapahtumat ovat selkeä merkki siitä, missä kunnossa eri ryhmien väliset suhteet ovat Makedonian tasavallassa ja siitä, miten ihmisten yleinen turhautuminen vaikuttaa näihin suhteisiin.

Lopulta voidaan ehkä ajatella, että totuus ampumavälikohtaukseen liittyen ei välttämättä ole Kumanovon tapauksessa olennaisinta. Olennaista on se, että tapahtumat onnistuivat, ainakin jossakin mittakaavassa, yhdistämään Makedonian tasavallan haurasta siviiliyhteiskuntaa ja sen kansalaisia yli etnisten rajojen. Toivottavasti tämän seikan arvo osataan nähdä ja hyödyntää sen sijaan, että ryhmiä ajettaisiin uudestaan erilleen toisistaan.

Rauha on muutakin kuin akuutin sotatilan poissaoloa. Rauha on prosessi, jota joltain osin ei ole koskaan viety loppuun asti Balkanilla, erityisesti Jugoslavian entisissä osatasavalloissa. Rauha on tahtotila, joka jokaisen tulisi kokea merkitykselliseksi ja johon kaikkien osapuolten tulisi voida kokea yhtäläistä osallisuutta.

Ehkä Kumanovon tapahtumat voivat palvella todellisen muutoksen liikkeelle laittamisessa makedonialaisessa yhteiskunnassa ja laajemminkin Balkanilla, jos momentum osataan käyttää oikein.

Huomio vedetään jatkuvasti historiallisilla tapahtumilla perusteltuihin uhriasetelmiin ja näiden asetelmien tukemiin etnisiin jännitteisiin, tai vaihtoehtoisesti erilaisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan vastuu vallitsevasta tilanteesta voidaan jotenkin ulkoistaa. Sen sijaan olisi korkea aika kaikkien osapuolten myöntää, että rauha ja yhteiskunnallinen kehitys ovat kaikille kansalaisille maasta riippumatta kaikkein tärkeimpiä määränpäitä Balkanilla.

Korjaus 9.6.2015 16:02:
Kosovon vapautusarmeija korjattu Kansalliseksi vapautusarmeijaksi.

Julkaisu Jännitteet Makedonian tasavallassa heijastuvat koko Balkanille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Parin viime vuosikymmenen aikana on yleistynyt harhakäsitys, että ydinaseet ovat vaarallisia vain vääriin käsiin joutuessaan. Kuluneena vuonna ydinaseiden uhkaa on korostettu etenkin Venäjään liittyen. Tämä on pitkälti seurausta siitä, että tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota sellaisiin ajankohtaisiin tapahtumiin, joilla on välitöntä uutisarvoa.

Tosiasiassa ydinaseiden riskit ovat paljon suurempia ja perustavanlaatuisempia kuin valtamediat antavat ymmärtää. Ydinaseet ovat ainoa teknologia, joka voi hetkessä tuhota suuren osan kaikesta maanpäällisestä elämästä. Ongelmallisia eivät ole ainoastaan yksittäiset ydinaseita omistavat tai niitä mahdollisesti havittelevat valtiot, vaan tämän sanoinkuvaamattomaan hävitykseen pystyvän teknologian olemassaolo ja levinneisyys ylipäänsä. Elämme yhä ydinaseiden armoilla, vaikka tietoisuus tästä on heikentynyt huomattavasti kylmän sodan jälkeen.

Yksi ydinaseriisunnan haasteista onkin se, että ydinaseiden muodostama uhka on näkymätön siihen asti kun se materialisoituu. Uinuvaa tietoisuutta ydinaseiden vaaroista on kuitenkin pyrittävä herättelemään, sillä ydinaseriisunta näyttää etenevän pääasiassa ydinaseettomien valtioiden ja ruohonjuuritason toimijoiden jatkuvan aktiivisuuden ja painostuksen kautta.

Norjan hallitus aloitti vuonna 2013 diplomaattitason konferensseille perustuvan prosessin, jonka tarkoituksena on saada aikaan tällainen herätys valtiollisella tasolla. Oslossa ja sittemmin Meksikossa ja Itävallassa vuonna 2014 pidettyjen konferenssien teemana on ollut ydinaseiden humanitääriset vaikutukset.

Osallistuin Wienissä 8.–9. joulukuuta 2014 järjestettyyn konferenssiin sekä sitä edeltäneeseen ICANin (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) kansalaisjärjestötapahtumaan. Mukanaolo lujitti uskoani siihen, että humanitääristä näkökulmaa korostavalla prosessilla voi olla merkittäviä käytännön seurauksia ydinaseriisunnalle.

Ydinasepuhe on skitsofrenistä

Humanitaarinen näkökulma ydinaseisiin ei ensi alkuun kuulosta järin omaperäiseltä. Onhan näkemys ihmiselämän pyhyydestä ollut ydinaseiden vastaisen liikkeen ytimessä alusta lähtien. Eikö tämä ole itsestään selvää? Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevan prosessin tavoitteena ei olekaan tuoda esiin jotain täysin uutta ja yllättävää tietoa. Se pyrkii haastamaan vallitsevaa puhetapaa, joka naamioi ydinaseiden vaarat niiden oletettujen hyötyjen alle.

Ydinaseita koskeva diskurssi eli puhetapa on perinteisesti ollut viiden virallisesti tunnustetun ydinasevallan – Yhdysvaltain, Venäjän, Ranskan, Iso-Britannian ja Kiinan – dominoima. Nämä YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat (ns. P5) ovat vuosikymmenten ajan perustaneet turvallisuutensa ydinasepelotteeseen eli jatkuvaan valmiuteen käyttää ydinaseita toisiaan ja, Kiinaa lukuun ottamatta, myös ydinaseettomia valtioita vastaan. Vaikka ne tunnustavat ydinaseriisunnan tärkeyden periaatteessa, käytännössä eteneminen tätä tavoitetta kohti on aina ollut toissijaista pelotepolitiikkaan verrattuna.

Tällainen arvomaailma on sisäänrakennettu ydinaseita koskevaan skitsofreeniseen diskurssiin. Ydinasevaltojen arsenaaleista useimmiten vaietaan, mutta asian tullessa puheeksi korostetaan ydinaseiden tuoman oletetun turvallisuuden ja strategisen tasapainon merkitystä. Tässä yhteydessä käytetään strategis-teknistä sanastoa, josta inhimilliset näkökohdat on etäännytetty.

Samaan aikaan ydinaseiden vaarat pelkistetään niiden leviämiseen. Oletuksena on, että ydinaseet voivat kylvää tuhoa ainoastaan Pohjois-Korean ja Iranin kaltaisten valtioiden käsissä, jotka eivät kunnioita demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Mainittakoon että Iranilla ei ole yhtään ydinpommia, kun taas Pohjois-Korealla niitä arvioidaan olevan kuudesta kahdeksaan. Yhdysvaltain ja Venäjän arsenaalit puolestaan lasketaan tuhansissa ja muiden P5-maiden sekä epävirallisten ydinasevaltojen – Intian, Pakistanin ja Israelin –  sadoissa.

Ydinaseet kuuluvat globaalien uhkien joukkoon

Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia koskeva prosessi pyrkii kyseenalaistamaan pelotepolitiikan taustalla olevia olettamuksia. Yksi näistä olettamuksista on se, että ydinaseet olisivat turvallisia nimenomaan niitä eniten omistavien valtioiden käsissä.

Olemme tottuneet luottamaan miltei sokeasti siihen, etteivät ydinaseita omistavat valtiot ainakaan tahallisesti käyttäisi ydinaseita edes konfliktien kärjistyessä äärimmilleen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita. Toimivathan ihmiset toisinaan epärationaalisesti ja tekevät virheitä. Vielä vähemmän takeita on ydinaseiden laukaisua säätelevien ja pitkälti automatisoitujen teknisten järjestelmien toimivuudesta.

Kuten Yhdysvaltain ydinaseisiin liittyviin läheltä-piti -tilanteisiin perehtynyt ja Wienin-konferenssissa mukana ollut Eric Schlosser muistutti, mikään tekninen järjestelmä ei ole täydellinen. Schlosser listaa hiljattain julkaistussa kirjassaan lukuisia esimerkkejä leväperäisyydestä ja vahingoista, jotka paljastavat ydinaseiden valvonta- ja komentojärjestelmien heikkoudet.

Vuonna 1961 yhdysvaltalaiskone tipautti vahingossa omalle maaperälleen kaksi tuhovoimaltaan 100-kertaisesti Hiroshimassa käytettyä pommia suurempaa ydinasetta. Ainoastaan yksi pieni sähkövioille altis katkaisija esti tuolloin miljoonien ihmisten kuoleman. Tuoreempi esimerkki on vuodelta 2007, jolloin Yhdysvaltain ilmavoimien lentokoneeseen lastattuihin ohjuksiin oli epähuomiossa unohtunut kuusi ydinkärkeä. Asia huomattiin vasta reilun vuorokauden kuluttua.

Vaikka valvonnan ja komentoketjujen ongelmista on aiemminkin tiedetty asiaan vihkiytyneiden joukossa, Schlosser pitää niihin liittyvän yleisen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden ja apatian määrää käsittämättömänä. Maailmassa on yhä 16 000 ydinasetta, joista osa on jatkuvassa laukaisuvalmiudessa. Luotammeko edelleen hyvän onnen jatkumiseen? Schosser ei ollut ainoa konferenssin puhuja, jonka mukaan ydinaseet tulisi nostaa ilmastonmuutoksen rinnalle globaalien uhkien joukkoon.

Schlosserin tutkimuksen mahdollisti aiemmin salaisina pidettyjen asiakirjojen muuttuminen julkisiksi Yhdysvalloissa. Muiden ydinasevaltojen kommelluksista emme kenties tule koskaan kuulemaan, sillä niiden lainsäädäntö ei edellytä vastaavaa läpinäkyvyyttä.

Yhdestä veret seisauttavasta entisessä Neuvostoliitossa tapahtuneesta tilanteesta kuitenkin tiedämme sen avaintodistajan kertomusten kautta. Vuonna 1983 neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Petrov rikkoi sääntöjä ja päätti olla raportoimatta eteenpäin hälytystä, jonka näyttivät aiheuttaneen valvontajärjestelmässä näkyvät Yhdysvalloista lähestyvät ohjukset.

Petrovin päätös saattoi estää ydinsodan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. Pitkään tuntemattomaksi jääneestä sankarista kertova elokuva The Man Who Saved the World esitettiin ensimmäistä kertaa Wienissä valtiollisen konferenssin yhteydessä.

Kokemukset muistuttavat humanitaarisista seurauksista

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset 70 vuotta sitten ovat ainoa ihmiskunnan psyyken tallentunut kokemus ydinaseiden käytön hirvittävistä seurauksista. Niistä selviytyneiden hibakushojen henkilökohtaiset kertomukset ovat olleet keskeisessä roolissa ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevassa prosessissa.

Wienissä mukana ollut Setsuko Thurlow oli 13-vuotias kun ensimmäinen atomipommi elokuussa 1945 pyyhki pois hänen kotikaupunkinsa. Thurlowin makaaberiä kertomusta pommitusta seuranneesta maanpäällisestä helvetistä ei ole helppo kuunnella. Monen kohtalotoverinsa tavoin Thurlow kuitenkin pitää sen jakamista tärkeänä, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kokea samaa. Thurlow ilmaisi kiitollisuutensa siitä, että vihdoin on alettu puhua inhimillisestä kärsimyksestä ydinaseisiin liittyen: toisen maailmansodan jälkeen aihe oli pitkään tabu, ja kaikki siihen viittaava materiaali sensuroitiin.

Myös ydinkokeiden uhreja on kuultu viimeaikaisissa konferensseissa. Marshall-saarilla, Kazakstanissa ja Australiassa monet menettivät ydinkokeiden seurauksena maansa, elinkeinonsa ja terveytensä. Ongelmat ovat periytyneet uusille sukupolville, eivätkä ydinasevallat ole kantaneet vastuutaan vahinkojen korvaamisesta. Yhdysvaltalaisten koekaniinia toiminut ja testeistä laajimmin kärsinyt Marshall-saaret haastoi keväällä 2014 kaikki yhdeksän ydinasevaltaa oikeuteen kansainvälisessä tuomioistuimessa. Taloudellisten korvausvaatimusten sijaan syytteen perustana on, että ydinasevallat eivät ole edenneet ydinaseriisunnassa.

Testien vaikutuksilta eivät säästyneet edes ydinasevaltojen omat kansalaiset. Yhdysvaltain Utahissa lapsuutensa viettänyt Michelle Thomas kertoi katkerana katselleensa räjäytysten aiheuttamia sienipilviä, leikkineensä niiden levittämässä radioaktiivisessa tuhkassa ja juoneensa lähitiloilta peräisin olevaa, radiojodin saastuttamaa maitoa. Thomas on sairastanut koko elämänsä, ja hänen kotikaupungissaan St. Georgessa epämuodostumat ja syöpä- ja maksasairauksien aiheuttamat ennenaikaiset kuolemat ovat yhä arkipäivää.

Thomasilla oli kuitenkin myös kannustava viesti yleisölle. Kun Bushin hallinto päätti pitkän tauon jälkeen testata uudenlaista, maanalaisten bunkkereiden tuhoamiseen tarkoitettua ydinasetta, testi peruttiin viime hetkellä Thomasin aktiivisen kampanjoinnin tuloksena.

Ydinsodan vaikutukset olisivat maailmanlaajuiset

Yksi keskeinen teema Wienissä pidetyssä ja sitä edeltävissä konferensseissa on ollut ydinaseiden käytön mahdolliset seuraukset nykypäivänä. Ydinsodan vaikutukset eivät pysyisi paikallisina, vaan tuntuisivat maailmanlaajuisesti. Uusimpien tutkimusten mukaan mukaan rajoitetullakin ydinsodalla voisi miljoonien ihmisuhrien ja laajalle levittäytyvän ydinlaskeuman lisäksi olla mittavia ilmastovaikutuksia. Niiden seuraukset saattaisivat johtaa uuteen jääkauteen ja nälänhätään.  Laajamittainen ydinsota Yhdysvaltain ja Venäjän nykyisillä arsenaaleilla merkitsisi ihmiskunnan loppua.

On selvää, että mikään avustusorganisaatio ei kykenisi toteuttamaan tehtäväänsä ydinsodan jälkeisissä olosuhteissa. Ei olekaan yllättävää että nimenomaan kansainvälinen Punainen Risti on ollut keskeinen ydinaseiden humanitäärisiä vaikutuksia käsittelevän prosessin alulle paneva voima. Sen vuonna 2011 hyväksymässä päätöslauselmassa vedotaan kaikkiin maailman valtioihin, jotta ne pyrkisivät neuvottelemaan ydinaseiden käytön kieltämiseksi.

Ydinaseet ovat kansainvälisen oikeuden harmaata aluetta

Punaisen Ristin vetoomuksen taustalla on se, että ydinaseet sijoittuvat harmaalle alueelle kansainvälisessä oikeudessa. Ne ovat ainoa joukkotuhoaseiden kategoria, jonka käyttöä ei ole kielletty kansainvälisillä sopimuksilla. Vaikka biologiset ja kemialliset aseet, ja jopa maamiinat ja rypälepommitkin on kielletty, vaatimus ydinaseiden täyskiellosta on yhä hyvin arka aihe kansainvälisessä politiikassa.

Tämä näkyi myös Wienin konferenssiin osaa ottaneiden valtioiden kannanotoissa. Siinä missä 44 ydinaseetonta valtioita peräänkuulutti täyskieltoa, muut asettelivat sanansa varovaisemmin. Varovaisten joukkoon kuului ensimmäistä kertaa mukana ollut Yhdysvallat ja sen liittolaiset. Suomen ja Norjan kannanotot edustivat niin ikään varovaisempaa linjaa, kun taas Itävalta ilmaisi tukensa täyskiellolle. Iso-Britannian tökerö kommentti puolestaan toi esiin näennäisen yksimielisyyden taustalla olevan ammottavan kuilun ydinasevaltojen ja ydinaseettomien maiden välillä: Iso-Britannian mukaan ydinaseet auttavat turvaamaan kansainvälistä tasapainoa, minkä nopealla aikataululla sovittava täyskielto vaarantaisi.

Artikkelikuva: Alexandra_Koch / Pixabay

Julkaisu Humanitarismi toimii ydinaseriisunnan välineenä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainaa koskevassa konfliktissa Suomi noudattaa Euroopan unionissa sovittuja Venäjän vastaisia pakotepäätöksiä ja haluaa olla mukana unionin yhteisessä arvopoliittisessa rintamassa. Toisin kuin esimerkiksi Itävallassa, Suomessa myös kannetaan huolta siitä, että oman taloudellisen edun asettaminen ensisijaiseksi voitaisiin tulkita Venäjän myötäilemiseksi.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä unionin arvopolitiikka oikeastaan tarkoittaa ja mitä siitä Euroopan kannalta seuraa. Tällainen politiikka nimittäin ajaa unionin ideologiseen valtakonfliktiin Venäjän kanssa eikä sen pohjalta synny edellytyksiä konfliktinratkaisulle Ukrainassa. Tämä unionin politiikkaan sisään kirjoitettu ongelma on syytä huomata myös silloin, kun tutkijoita arvostellaan kyvyttömyydestä tuottaa analyysia konfliktin ratkaisuun. Kun ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimus arvioi konfliktia EU:n edustaman arvoyhteisön näkökulmasta, se tukee ja vahvistaa juuri konfliktia ylläpitävää lähestymistapaa.

Eurooppalaista konfliktipolitiikkaa

EU:n itäinen kumppanuus on toiminut sellaisen arvopolitiikan kehittelyalustana, joka on yleisemminkin omiaan tuomaan pintaan historiallisia konflikteja entisen Itä-Euroopan maissa. Kun Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Barroso vuoden 2012 marraskuun lopussa vieraili Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa, hän puhui kansallispalatsiin kutsutulle valikoidulle kahden tuhannen hengen yleisölle siitä, kuinka Moldovan kansalaiset historian, kielen ja kulttuurin kautta ovat osa yhdistyneen Euroopan suurenmoista perhettä (engl. the great family of the United Europe, Foreign Policy Association of Moldova, uutiskirje, 1. joulukuuta 2012). Barroso korosti, että reformipolitiikka ei ole milloinkaan helppoa mutta että sen avulla lunastetaan itsenäisyyteen kuuluvat lupaukset ja tarjotaan kansalaisille näköala paremmasta tulevaisuudesta.

Barroson ei tarvinnut vakuuttaa Moldovan liberaaleja reformisteja, joilla oli ollut hallitusvalta vuoden 2009 syksystä. Maan suurin puolue kuitenkin oli – ja on edelleen – kansallismieliset kommunistit, jotka haluavat neuvotella kehitysresursseja sekä Brysselistä että Moskovasta ja kykenevät oppositiosta lamauttamaan kansallista päätöksentekoa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että Barroso puhutteli kuulijoitaan romanian kielellä – Moldovassa puhutaan romanian kielen murretta – ja sanoi, että tämä latinalainen kieli tekee hänen olonsa kotoiseksi. Komission puheenjohtaja siis osoitti puheensa vain osalle kansalaisista maassa, jossa jo pääkaupungissa kuulee yhtä lailla venäjän kuin romanian kieltä.

Barroson asemassa olevan päätöksentekijä ei voinut olla tietämätön siitä, että juuri kielikysymys toimi sytykkeenä Transnistrian vuoden 1989 separatistisessa konfliktissa, joka johti sotaan vuoden 1992 keväällä. Instituutiota edustavat politiikan puheteot eivät ole seliteltävissä ihmismielen tahattomuuksina. Barroson tavoitteena oli eurooppalaisten arvojen, identiteetin ja vallan laajentaminen ja lujittaminen – sen kustannuksella, mitä tästä historiallisesti jakautuneessa maassa seuraa.

Moldovasta syyskuussa 1990 irtautunut ja yksipuolisesti itsenäiseksi julistautunut Transnistria (Pridnestrovskaja Moldavskaja Respublika, PMR) ei ole sitten 1700-luvun lopun kuulunut muuhun maahan kuin Venäjään ja Neuvostoliittoon. Myös kanta-Moldova – eli Moldovan tasavalta tuo Ukrainan vastainen maakaistale pois lukien – on kielellisesti ja poliittisesti jakautunut. Chisinaun lentokentällä EU-passilla matkustava huomaa voivansa kävellä suoraan maahan muiden jäädessä jonottamaan tuskallisesti; mutta jo matkalla kaupungin keskustaan kuulee, että maatalousvaltaisen maan lähentymisestä EU:hun voi seurata vain nykyiselläänkin kehnon elämän huonontumista.

Euroopan unionille pikkuinen Moldova on ollut kammarinäyttämö ennen Ukraina-areenaa. Mutta siinä missä unionin yhdenmukaistava politiikka voi Moldovassa onnistua hyvän onnen poliittisella palapelillä, Ukrainassa Brysselin politiikka kohtaa monin verroin kovemman todellisuuden. Idealistinen ajatus todellisuuden mallintamisesta unionin arvoyhteisön lähtökohdista tuottaa vastarintaa väkivaltaisena konfliktina ja sotana. Venäjä tukee Itä-Ukrainan kapinallisia, ja Yhdysvallat ja EU tukevat Kiovan hallintoa. Sisäinen konflikti kietoutuu ulkoisiin intresseihin, ja suurpoliittinen konflikti peittoaa paikallisen. Lasku maksetaan siviiliväestön kärsimyksinä. Tästä kierteestä ei ole ulospääsyä EU:n omaksuman politiikan pohjalta.

Luottamuksesta konfliktinratkaisuun

Venäjän näkökulmasta sanktiot todistavat EU:n sanelupolitiikasta Euroopassa. Venäjältä ei edellytetä mitään selkeää tekoa, vaan sanktiopolitiikan vaatimukset ovat epämääräisessä yhteydessä konfliktinratkaisuun Ukrainassa ja mahdollisen lopputuloksen arviointi pidetään Brysselin käsissä. Vaatimus Venäjän vetäytymisestä omalla alueellaan koetaan pöyhkeäksi sen rinnalla, että NATO on lisännyt läsnäoloaan Venäjän rajojen tuntumassa.

Vladimir Putinin mukaan (http://www.kremlin.ru/transcripts/46305) Venäjälle on esitetty ”ultimaatumi”: maan on pakotteet torjuakseen sallittava sen Ukrainan väestönosan tuhoaminen, joka on Venäjälle etnisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti läheinen. Putinin vahvistusta ei tarvita sen tietämiseen, että venäjämielisten ukrainalaisten jättäminen oman onnensa nojaan rapauttaisi Kremlin vallan uskottavuutta ja oikeutusta venäläisten silmissä, ja että ulkoinen painostus lisää tukea, jonka valtaosa heistä on valmis antamaan johtajalleen vaikka materiaalinen hyvinvointi heikkenisi.

Jos Brysselissä tehtäisiin politiikkaa seuraamuksia arvioiden eikä unionin omaa arvoyhteisöidentiteettiä kutoen, siellä oivallettaisiin, että Venäjän demokraattista kehitystä ei edistetä poliittisella sanelupolitiikalla ja yleiseurooppalaisen yhteistyön murtamisella. Tiedettäisiin myös, että Moskovan kanssa ei toimi muu kuin sopiminen, ja että tämä sopiminen on ehdollisissa puitteissa: me teemme x:n, jos te teette y:n.

Tämä oli myös neuvostoaikaisen luottamuksen pohja. Se ei ole psykologistista, ihmiskeskeisen ajattelun luottamusta, vaan tapa ratkaista konflikteja siten, että samalla pyritään olemaan haavoittamatta toisen osapuolen tärkeimpiä etuja, vaikka tähän tarjoutuisi mahdollisuuksia. Jos Brysselissä aidosti mietittäisiin ukrainalaisten ja venäläisten todellisuutta, kävisi myös ilmeiseksi, että Venäjällä ei omista syistään ole historiallisia ja poliittisia valmiuksia sellaiseksi ideologiajohtoiseksi valtioksi, jota neuvostovalta tavoitteli. Samasta syystä turha on myös huoli siitä, että Ukraina voisi toimia sen etupiirinä.

Perustavan vuorovaikutuksen tarve

Kun Kremlin esitetään elävän kokonaan omassa maailmassaan, ”kuplassaan”, ja näkevän salaliittonäkyjä, mitään syvempää analyysia ei tarvita. Venäjällä nähdään tietty olemuksellisuus ja Kremlillä aikeet – salatut ja verhotut mutta tekoina ja niiden kausaalisuhteina ilmenevät. Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier argumentoi (http://www.iltalehti.fi/ukrainan-kriisi/2014072618520966_uk.shtml) pakotteiden puolesta sanoen, että ”Venäjä ei jätä meille muuta vaihtoehtoa 300 viattoman ihmisen kuoleman ja putoamispaikan ryöstelevien sotilaiden epäkunnioittavan käytöksen jälkeen”.

Suomessa pääministeri Alexander Stubb käyttää samaa retoriikkaa pyytäen meitä ajattelemaan, että kyseessä olisi voinut olla Finnairin kone (Yle, tv-uutiset, 6. elokuuta 2014). Päättely pyrkii luomaan kuvan tapahtumaketjusta intentionaalisen politiikan tuloksena ikään kuin kyseessä olisi, Anatol Rapoportin termein, strateginen konflikti. Se jättää huomioimatta sen, että hallitsematon tilanne on ennemmin konflikti, joka Raportin erotteluin on kataklysminen.

Putin siis esitetään syypäänä malesialaiskoneen alas ampumiseen, vaikka Yhdysvaltain viranomaiset eivät suostu paljastamaan niitä tietoja, joita heillä asiasta on. Saddam Husseiniltakaan ei löytynyt joukkotuhoaseita, mutta regiimin vaihdos tehtiin mahdolliseksi syytöksen varjolla. Ukrainaa koskeva konflikti ei olekaan vain Ukrainassa. Pakotepolitiikalla pyritään tuomaan takaisin 1990-luvun heikko Venäjä ja sulkemaan Putin ulos Euroopasta.

Arvoyhteisönäkökulmassa toista toimijaa koskeva faktuaalinen todellisuus on lähtökohtaisesti toissijainen omaa identiteettiä rakentavan ideakehikon rinnalla. Kansainvälisten suhteiden pelisäännöistä puhuttaessa on olennaista huomata, että se kampeaa sivuun vastuullisuuden, joka kuuluu kansainväliseen politiikkaan vuorovaikutteisena toimintana. Venäjää tarkastellaan ikään kuin sen ominaisuudet ja attribuutit olisivat irrallisia siitä, mitä muut toimijat tekevät ja miten Venäjä siihen vastaa.

Perustava vuorovaikutteisuus sen sijaan viittaa käsitykseen, jonka mukaan ominaisuudet ja taipumukset eivät ole ennalta annettuja. Ne syntyvät ja muokkautuvat vuorovaikutteisissa tilanteissa käytäntöjen säännönmukaisuuksina, ja tältä pohjalta syntyvät myös yhteisesti hyväksytyt toimintatavat. Se on niin kansainvälisen politiikan tieteenalan uudemman realismin kuin myös kaikenkarvaisen konstruktivisen tutkimusinnostuksen kantava idea.

Teoriakeskustelu ei kuitenkaan kanna päivänpolitiikkaan, jossa keskustelu on yhtä primitiivistä kuin riitaisalla parilla, joka pitää välirikon syynä toisen ominaisuuksia. Terapeuttia ei tarvita tietämään, että suhde tuottaa ominaispiirteitä toiminnan säännönmukaisuuksina ja että toinen suhde tuottaa toisenlaisen lopputuloksen.

Arvopolitiikan liukastamat kädet

Unionin yhdenmukaistavasta poliittisesta lähestymistavasta käsin Venäjää voidaan toki loputtomiin kritisoida erilaisena. Kritiikki kuuluu poliittiseen elämään, mutta EU:ssa on sokaistuttu ja Yhdysvaltain työnnöllä rohkaistuttu rakentamaan omaa valtapiiriä tavalla, joka voi vain syventää konfliktia Venäjän kanssa. Yhteistyön rakennusaineita romuttaessaan EU jatkaa samaa rataa, jonka NATO avasi vaiheistetulla laajentumispolitiikallaan ja joka Venäjällä koettiin petoksena ja lupausten rikkomisena.

Jeltsinin aikana Venäjällä kuviteltiin, että asioista voitaisiin vanhaan konserttitapaan sopia johtajien kesken. Venäjä selvästi miehitti Krimin ja rikkoi kansainvälistä oikeutta. Tästä huolimatta näiden asioiden oikeutusta on paikallaan kysyä myös Ukrainan venäjämielisiltä: ihmisiltä, joiden elämästä ja elinolosuhteista on kyse. Venäjän mukaan näin tehtiin Kosovossa. Se on ottanut käyttöönsä informaatiosodan aseet ja pyörtää bumerangina takaisin kaikki kokemansa poliittiset ”kaksoisstandardit”.

Vakavampi sanoma on kuitenkin siinä, että pelisääntöjen on oltava yleisiä, eikä valikoivasti sovellettuja. Venäjän omat toimet eivät ole viattomia, mutta sen peräänkuuluttama lähestymistapa antaisi mahdollisuuden sovitella erilaisia intressejä ja sopia toimintatavoista. Tästä olisi EU:ssa osattava ottaa tiukasti kiinni, mutta mikään konfliktinhallinnan pallo ei näytä pysyvän unionin arvopolitiikalla liukastetuissa käsissä.

Koska EU:ssa lähtökohtana on unionin oman asian ja sitä kantavien toimijoiden oikeutus, politiikka erottelee ”oman väen” muusta. Barroson edellä mainittu puhe on osoitus tästä. Puhe on teko reformipolitiikkana ja unioniin lähentymisen ehtoina, jotka onnettomasti jakavat politiikan kohteena olevaa maata. Politiikka ideologisoituu kun arvoyhteisölliset ainekset kanonisoituvat ja alkavat määrittää todellisuuden tulkintaa. Koska Venäjä ei jaa tulkintaa, eikä myöskään voi alistua siihen omista olemassaolonsa ja identiteettinsä rakennusaineksista luopumatta, lopputuloksena on valtakonflikti. Eurooppaan viritetään poliittiset jakolinjat ja kylvetään uudentasoinen sotilaallinen jännitys. Laskun lännessä maksaa EU.

Moraalista suhteellisuudentajua

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tehtävänä on tarkastella konfliktien syitä ja niiden ratkaisemisen edellytyksiä. Olen halunnut nostaa esiin ongelman, joka sisältyy EU:n lähestymistapaan ja osaltaan tuo taustaa sille, miksi unionin arvoyhteisönäkökulmasta lähtevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vailla eväitä itse konfliktin ratkaisemisessa. EU:n näkökulma valaisee konfliktin joitakin puolia, mutta jättää osan maastosta varjoon. Lisäksi se ei lähtökohtaisesti toimi Venäjä-suhteissa niin kauan kuin Moskovassa halutaan itse arvioida, mitä perinteiset läntiset poliittiset arvot tarkoittavat Venäjällä. EU tuskin edustaakaan demokratiaa sanan syvemmässä mielessä, johon proseduurisääntöjen lisäksi kuuluu toisen ja toisenlaisuuden sivuuttamattomuus.

Tutkimuksen kannalta unionin ideapainotteisesta lähestymistavasta seuraa, että tarkastelu ei ole kriittistä sanan perusmerkityksessä, jossa faktuaalinen todellisuus aina haastaa ajatukselliset lähtökohdat (vaikka nämä episteemisesti ovatkin tulkinnan lähtökohta). Normatiivisen teorian mielessä tarvitaan sellaista moraalista suhteellisuudentajua, joka perinteisesti kuuluu kansainväliseen politiikkaan. Vuorovaikutteisuus ja siihen kuuluva vastuu eivät toki ole vain rauhan- ja konfliktintutkimuksen asia.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu EU:n arvoyhteisönäkökulma johtaa valtakonfliktiin Venäjän kanssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.