Valtioneuvosto julkaisi huhtikuussa puoliväliriihen kasvutoimet otsikolla ”Suomi kasvun tielle”. Nimensä mukaisesti asiakirjassa listataan toimenpiteitä, joilla voidaan vauhdittaa talouskasvua. Yhtenä kasvutoimista mainitaan koulutustason nostaminen ja korkeakoulutettujen määrän lisääminen. Keinot ovat osittain tuttuja, kuten aloituspaikkojen lisääminen, ja osittain täysin uusia.

Puoliväliriihen linjauksen mukaan luotaisiin uudenlainen tutkinnon suorittamisen väylä, jolla ”mahdollistetaan korkeakoulututkinnon suorittaminen avoimessa yliopistossa ja avoimessa ammattikorkeakoulussa.” Tähän asti avoimen opinnot ovat olleet joko tutkintoon tähtäämättömiä tai niiden avulla on voinut hakeutua tutkinto-opiskelijaksi. Ehdotus tarkoittaa, että koko tutkinnon voisi suorittaa avoimessa korkeakoulussa.

Avoimia korkeakouluopintoja on tarjolla laajasti kautta maan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä kansanopistojen ja kesäyliopistojen järjestäminä. Avoimet opinnot ovat keino tutustua korkeakoulutukseen, täydentää aiempia opintoja ja kehittää osaamistaan. Keskimääräistä opiskelijavolyymia kuvaava netto-opiskelijamäärä oli avoimissa opinnoissa vuonna 2024 lähes 120 000.

Avoimet korkeakouluopinnot ovat maksullisia, mutta hallituksen suunnitelman mukaan ilman korkeakoulupaikkaa jääneille toisen asteen koulutuksesta valmistuneille tarjottaisiin maksuton 30 opintopisteen opintoseteli avoimeen korkeakouluun. Lisäksi maksusääntelyä vapautettaisiin ”siten, että korkeakoulut voivat paremmin kattaa avoimesta koulutuksesta niille aiheutuvia kustannuksia”.

Toisin sanoen ehdotuksen perusteella Suomessa olisi tulevaisuudessa mahdollisuus suorittaa korkeakoulututkinto saamatta opinto-oikeutta valintakokeella, todistusvalinnalla tai avoimien korkeakouluopintojen kautta. Tutkinnon voisi suorittaa osallistumalla maksullisille kursseille, mitä voi kutsua myös maksulliseksi korkeakoulututkinnoksi. Aihetta voi tarkastella lukuisista eri näkökulmista, ja esimerkiksi resurssien riittävyys on herättänyt keskustelua, sillä samaan aikaan korkeakoulujen perusrahoitusta leikataan. Tässä tekstissä ehdotusta arvioidaan koulutusoikeudellisesta näkökulmasta.

Maksullisuuskeskustelun jatkumolla

Muutama vuosi sitten julkaistussa artikkelissani keskitytään korkeakoulujen lukukausimaksujen oikeudelliseen analysointiin. Tuolloin maksullisuuden aikajanalla oli vuoden 2017 alussa käyttöön otetut lukukausimaksut EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Niitä toimeenpannessa uumoiltiin, ettei lukukausimaksujen laajentamiselle ole tarvetta. Tilanne on sittemmin muuttunut toiseksi, ja keskustelu lukukausimaksuista on jatkunut. Vuonna 2022 pohdittiin lukukausimaksujen laajentamista kaikille korkeakouluopiskelijoille. Vuonna 2024 toteutettiin EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksujen täyskatteellistaminen.

Maksullisuuteen liittyviä toimenpiteitä on tehty korkeakoulutuksessa lukukausimaksuja laajemminkin. Viime vuonna voimaan tulleilla asetusmuutoksilla (199/2024, 200/2024) avoimien korkeakouluopintojen enimmäishintaa nostettiin 15 eurosta 45 euroon opintopisteeltä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Jo tuolloin esitettiin huoli kansalaisten mahdollisuuksista osallistua avoimeen korkeakouluopetukseen ja edetä korkeakoulutukseen yhdenvertaisesti. Maksusääntelyn vapauttamista voitaneen tulkita siten, että enimmäishintaan on luvassa muutoksia.

Nyt kaavailtava maksullinen korkeakoulututkinto asettuu samalle jatkumolle kuluneiden vuosien keskusteluiden ja muutosten kanssa, sillä ydinajatus on sama: koulutuksen voi hankkia itselleen opiskelemalla maksua vastaan.

Nyt kaavailtava maksullinen korkeakoulututkinto asettuu samalle jatkumolle kuluneiden vuosien keskusteluiden ja muutosten kanssa, sillä ydinajatus on sama: koulutuksen voi hankkia itselleen opiskelemalla maksua vastaan. Mikään sääntely ei suoraan kiellä toteuttamasta ehdotusta. Sitä on kuitenkin tarpeen tarkastella myös oikeudellisesti, erityisesti aiheen perus- ja ihmisoikeuskytkösten vuoksi.

Suomalaista koulutusjärjestelmää ja koulutuksellisia oikeuksia läpileikkaa yhtäläisyyden ajatus. Sillä viitataan yhdenvertaisuuteen, syrjimättömyyteen ja tasa-arvoon koulutuksessa. Koulutus rahoitetaan julkisin varoin, ja julkisella vallalla on velvollisuus huolehtia koulutuksellisten oikeuksien toteutumisesta. Käytännössä yhtäläisyyttä voidaan toteuttaa monenlaisin keinoin, kuten noudattamalla kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaisuutta sekä maksuttomuutta. 

Kaventuuko kyvykkyyden vaatimus?

Suomen perustuslaissa turvataan jokaiselle oikeus kouluttautua kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan. Erityiset tarpeet liittyvät yksilöllisiin ominaisuuksiin, jotka aiheuttavat erilaisia kouluttautumisen esteitä. Niiden perusteella yksilö on oikeutettu tukeen, jotta oikeus kouluttautua voisi tosiasiallisesti toteutua. Kyvykkyyttä puolestaan on pidetty keskeisenä ohjenuorana korkeakoulutukseen hakeutuessa. Valintakokeita ja enenevissä määrin myös todistusvalintaa ja avoimen väylää on pidetty seulana sille, että korkeakoulutukseen pääsevät he, joilla on opintoihin riittävät valmiudet ja kyvyt.

Kotimaisella sääntelyllä on tausta Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joiden koulutusta koskeville määräyksille lähtökohtana on oikeus opetukseen ja sen yhdenvertainen saavutettavuus. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan kyvykkyys on keskeinen arviointikriteeri oikeudessa koulutukseen. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi valintakokein tai aiemman opintomenestyksen perusteella. Kyvyt voivat olla joko synnynnäisiä tai hankittuja ominaisuuksia, jotka luovat pohjaa sivistykselliselle kyvykkyydelle.

Kotimaisella sääntelyllä on tausta Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joiden koulutusta koskeville määräyksille lähtökohtana on oikeus opetukseen ja sen yhdenvertainen saavutettavuus.

Kyvykkyyden ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta ajatus maksuttoman opintosetelin tarjoamisesta ilman korkeakoulupaikkaa jääneille toisen asteen koulutuksesta valmistuneille on niin ikään pulmallinen. Sinänsä se on linjassa koulutustason nostamisen kanssa, mutta toisaalta maksuttoman opintosetelin kohdentaminen kyseiselle ryhmälle voi toimia eriarvoistavana esimerkiksi muiden ikäryhmien tai eri elämänvaiheessa olevien kouluttautumisen kannalta.

Kaikkiaan maksullinen korkeakoulututkinto loisi kyvykkyyden kanssa kilpailevan keinon hankkia korkeakoulututkinto. On selvää, että taloudellinen kyvykkyys ei ole perus- ja ihmisoikeussääntelyn tarkoittamaa sivistyksellistä kyvykkyyttä. Kykyjen mukaisuus koulutuksellisten oikeuksien toteuttajana uhkaa rapautua rinnakkaisen mekanismin myötä.

Maksuttomuus on koulutuksen yhdenvertaisuuden ytimessä

Perustuslaissa turvataan oikeus kouluttautua varattomuuden estämättä. Tämä ohjaa ensinnäkin siihen, että on oltava olemassa jonkinlainen opintotukijärjestelmä. Avoimen korkeakoulun opiskelijat eivät kuitenkaan ole oikeutettuja opintotukeen. Jos avoimessa korkeakoulussa opiskelee työttömänä, sille on varsin tiukat kriteerit. Pääsäännön mukaan päätoimisella opiskelijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, kun opinnot tähtäävät tutkinnon suorittamiseen.

Toiseksi perustuslaki ohjaa tulkintaan siitä, että koulutuksen maksuttomuus turvaa yhtäläisellä tavalla oikeutta kouluttautua. Lisäksi esimerkiksi TSS-sopimus velvoittaa tekemään korkeamman opetuksen mahdolliseksi kaikille ”ennen kaikkea ottamalla asteittain käyttöön maksuton opetus”. Opintotukijärjestelmä ja maksuton koulutus yhdessä ovat turvanneet oikeutta kouluttautua yhdenvertaisesti riippumatta taloudellisesta asemasta.

Opintotukijärjestelmä ja maksuton koulutus yhdessä ovat turvanneet oikeutta kouluttautua yhdenvertaisesti riippumatta taloudellisesta asemasta.

Kun maksuttomuus ymmärretään suppeasti, sillä viitataan korkeakoulutukseen osallistumisen maksuttomuuteen. Maksuttomuuden laajassa tulkinnassa kaikki koulutukseen liittyvä, kuten opetusvälineet ja ruokailu, ovat ilmaisia. Laaja tulkinta on käytössä oppivelvollisuuden piiriin kuuluvassa koulutuksessa, kun taas tutkintoon johtavaan korkeakoulutukseen soveltuu maksuttomuuden suppea tulkinta.

Voimassa olevissa yliopistolaissa ja ammattikorkeakoululaissa korkeakoulututkintoon johtava opetus ja valintakokeet säädetään maksuttomiksi. Muusta toiminnasta korkeakoulu saa periä maksuja. Näin sääntely mahdollistaa sen, että esimerkiksi avoimen yliopiston opinnoista saa periä maksuja, sillä ne eivät ole tutkintoon johtavaa opetusta. Samalla se ilmentää tutkintoon johtavan koulutuksen maksuttomuuden periaatetta.

Avoimen korkeakoulun kautta suoritettava maksullinen korkeakoulututkinto ei poistaisi mahdollisuutta hakeutua maksuttomaan koulutukseen. Sen olemassaolo kuitenkin kyseenalaistaisi maksuttomuuden ajatusta hyvin perustavanlaatuisella tavalla, jolla on eittämättä myös syvemmälle käyviä vaikutuksia koulutusjärjestelmään.

Avoimuutta ja yhtäläisyyttä koetellaan

Viime vuosien koulutuspoliittiset keskustelut ja päätökset ovat osoittaneet, että pyrkimyksiä korkeakoulutuksen maksullisuuden laajentamiseksi on olemassa. Niin poliittisessa, hallinnollisessa kuin oikeudellisessa toiminnassa perustana olisi oltava prosessien läpinäkyvyys ja avoimuus.

Puoliväliriihen linjausta on kritisoitu avoimen valmistelun ja julkisen keskustelun puutteesta. Tämä näyttää toisinnolta vuoden 2022 lukukausimaksukeskustelulle, jossa poliittinen ja oikeudellinen kysymys käännettiin virkamiestyönä käsiteltäväksi hallinnolliseksi kysymykseksi.

Maksullisessa korkeakoulututkinnossa ei ole kyse ainoastaan rinnakkaisesta keinosta hankkia tutkinto. Se haastaa yhtäläisyyden ajatusta, jota koulutusoikeudelliset normit ja periaatteet toteuttavat.

Lopulta maksullisessa korkeakoulututkinnossa ei ole kyse ainoastaan rinnakkaisesta keinosta hankkia tutkinto. Se haastaa yhtäläisyyden ajatusta, jota koulutusoikeudelliset normit ja periaatteet toteuttavat. Toisaalta ei voi väittää, että ehdotuksen kaltaisen mekanismin perustaminen olisi kiellettyä. Samaan aikaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan kannalta sitä ei voi pitää myöskään suositeltavana tai tavoiteltavana.

Koulutuksen maksullisuutta vahvistavilla linjauksilla saatetaan tulla muuttaneeksi järjestelmää, joka on rakennettu jokaisen mahdollisuudelle osallistua koulutukseen omien kykyjen mukaan, taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Näin koulutuksesta muotoutuu vähitellen kulutushyödyke, mikä on omiaan luomaan kouluttautumisen esteitä. Siksi jokainen askel maksullisuuden suuntaan on askel ulommas yhdenvertaisuudesta koulutuksessa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Artikkelin kuvituskuva: Landsmann / Unsplash

Julkaisu Tutkinto avoimesta korkeakoulusta – millä hinnalla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näytelmä Koulun tila – osa 1,5. Ohjaus: Anna-Mari Laulumaa. Ensi-ilta 5.7.2024.

Jyväskyläläisen teatterintekijän Anna-Mari Laulumaan Koulun tila – osa 1,5 on jatkoa viime vuoden Jyväskylän Kesässä ensi-iltansa saaneelle teokselle Koulun tila– osa 1. Teoksen käsikirjoittaneen, ohjanneen ja näytelleen Laulumaan alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa teokselle jatko-osa 2.0, mutta Jyväskylän Huoneteatterilla nähtiin teoksen päivitetty versio 1,5. 

Teos ilmentää ensimmäisen osan tavoin vakiintunutta huolta suomalaisten kruununjalokivestä ja vankkumattomasta ylpeydenaiheesta, maailmalla korkealle arvostetusta koululaitoksesta. Koulun tilaa ohjaavat paljonpuhuvat kysymykset: Miten tähän on tultu? Ja mihin tähän? Mihin ollaan menossa ja miksi? Siten teos on kiinnostava esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta.

Päivitetty teos on siirtynyt ensimmäisen osan monologista viimeaikaisen Pisa-keskustelun siivellä lähemmäksi stand up-komediaa ja improvisoitua performanssia. Uusia kohtauksia ja hahmoja Laulumaan rinnalla näyttelee Jouni Huhtaniemi.

Päivitetty teos on lisäksi napannut mukaansa uusia käsitteitä ja saanut yhä kaoottisempia sävyjä. Sen sanoma on kuitenkin säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. Koulun tila – osa 1,5 tuo esiin, kuinka suomalainen koulukeskustelu on itsessään ilmiö, joka kaipaisi kriittistä tarkastelua.

Riviopettajan puolustuspuhe

Laulumaa kirjoittaa sivuillaan, kuinka Koulun tila -teoksen ensimmäinen osa muotoutui riviopettajan puolustuspuheeksi. Teoksella oli siis alusta alkaen selkeä sanoma, joka on luettavissa myös päivitetyn teoksen yhteydessä katsojille jaetusta ohjelmalehtisestä.

Ohjelmalehtinen sisältää teoksen esittelytekstin lisäksi luettelon aineistosta ja performanssin innoittajista. Erityismaininnan Laulumaalta saavat suomalaiset kasvatuksen tutkijat ja koulutusvaikuttajat Pasi Sahlberg, Martti Hellström, Lea Pulkkinen, Jari Salminen sekä israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari. Lisäksi kiitoksen saavat ne nimeämättömät tutkijat ja opettajat, joita itsekin aikoinaan sijaisena toiminut Laulumaa on teostaan varten haastatellut.

Päivitetyn teoksen rungon muodostaa kolminaisuus: “Koulu on muistoja”, “Koululla on historia”, “Koulu on Pisa-tuloksia”. Teoksen painotus on siirtynyt ensimmäistä osaa vahvemmin henkilökohtaisista muistoista ja kansakoulun historiasta suomalaisten koululaisten heikentyneisiin tuloksiin kansainvälisessä Pisa-oppimistulosten vertailussa ja oletettuihin syihin tämän taustalla.

Käsittelyyn pääsevät monet kasvatuksen käsitteet. Ilmoille heitetään opettajan ammatillisuus, tunnetaidot ja muutosvastarinta, kuten myös pallopedagogiikaksi Laulumaan nimeämä tutkijoiden uusi innovaatio. Lisäksi omat roolinsa saavat opettajankoulutukseen tiiviisti kytkeytyvät käsitteet, kuten itseohjautuvuus, inkluusio, pelillistäminen, arviointi ja kehollisuus. Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Kontekstia teokselle ja suomalaiselle koululle tuovat historian lisäksi ajan ilmiöistä ilmastonmuutos ja globalisaatio, jotka kulminoituvat teoksessa koulujen digiloikkaan. Spoiler alert: Kouluissa ei saa enää käyttää paperia ja kynää! Syykin on selvä: suomalaisia puita ei saa kaataa, vaan ongelmat voi kilpailutettujen läppäreiden avulla ulkoistaa vaikka Kongoon.

Esitys rakentuu pitkälti koulukeskustelussa usein toistuville poleemisille väitteille ja yksinkertaistuksille. Koulun todellisia asiantuntijoita eli opettajia ei kuulla, ja nykymeno muistuttaa hölmöläisten hommaa. Nimestään ja parodisoivasta otteestaan huolimatta Laulumaa esittelee koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa uusintamalla mediassa usein näkyvää diskurssia eli puhetapaa.

Moniulotteista ja kriittistä kasvatuskeskustelua toivova ei löydä esityksestä uusia sävyjä tai särmää, koska sen sanoma on tehty alusta alkaen selväksi. Ironia ei pure eikä satiiri iske, sillä Laulumaan esitys ei yllä suomalaisen koulukeskustelun taakse.

Koulukeskustelusta ja koulun tilasta

Laulumaan teos voidaan asettaa osaksi viime aikoina Suomessakin näkyviin noussutta konservatiivista kouludiskurssia. Konservatiivisessa diskurssissa korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen.

Diskurssissa keskiöön nousee eräänlainen oppimisen liukuhihnamalli, jossa koulun tehtävä on iskostaa oppilaiden päihin tietty pysyvä joukko tietoja ja taitoja, ’vanhoilla hyvillä’ menetelmillä. Laulumaan teoksessa näitä menetelmiä ovat kärsivällinen jankuttaminen ja ulkoa opettelu.

Konservatiivisesta diskurssista antaa hyvän esimerkin Arno Kotron Opettaja-lehdessä julkaistu teksti Pisa-uutiset olivat hyviä!. Tekstissään Kotro muun muassa kritisoi projektien ja ilmiölähtöisen oppimisen sisällyttämistä kouluarkeen ja opetukseen ja kutsuu niitä epämääräiseksi puuhasteluksi. Kotro vaatii enemmän aikaa perustyöhön, kertomatta kuitenkaan miten ilmiöoppiminen on tämän “perustyön” kanssa ristiriidassa. Tekstin keskeinen teesi voidaan tiivistää seuraavasti: perinteet ovat tervettä järkeä, muutos absurdia. 

Toisen esimerkin tarjoaa kirjailija Roope Lipastin kolumni Nykykoulussa on liikaa oikeuksia ja liian vähän velvollisuuksia, jossa kirjoittaja rakentaa karikatyyrejä itseohjautuvasta oppimisesta ja opettajan oikeuksien puutteesta. Toisin kuin Lipasti väittää, opettaja saa poistaa opetusta häiritsevän oppilaan luokasta. Ratkaisuksi Lipasti tarjoaa opettajan auktoriteetin vahvistamista.

Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Myös Laulumaan performanssi rakentuu vastakkainasettelujen varaan, eikä teos onnistu kyseenalaistamaan omaa positiotaan. Se ei myöskään tavoita ironian särmää monimutkaisessa ja sotkuisessa maailmassa, jossa koulun tehtävä on jatkuvasti erilaisten ristivetojen kohteena. Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.

Koulun ja teatterin tehtävistä

Koulun tilan luoneen Laulumaan taito näyttämöllä on kiistaton, kuten myös ensimmäisen osan arvioinut Minna Malja kirjoittaa Keskisuomalainen-lehden arviossa. Ensimmäisessä osassa Laulumaan näyttelijäntyö piti otteessaan, ja menneiden koulumuistojen kautta värittyvät häpeän, vallankäytön ja väkivallan kokemukset toivat teokseen synkempiä sävyjä.

Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi myös validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. Monen koulumuistot ovat sekoitus valoa ja varjoa, kuten Laulumaa kirjoittaa. Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.

Entistä vahvemmin huumorin keinoihin nojaava päivitetty teos onnistuu kyllä naurattamaan yleisöään, joka suorastaan repeää raikuvaan nauruun kohtauksien yltyessä täyteen mittaansa. Teos ei kuitenkaan ota kriittistä etäisyyttä koulusta käytävään keskusteluun, vaan se päätyy toisintamaan konservatiivista kouludiskurssia huumorilla höystettynä. Siten se on myös esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta, joka on ilmiö itsessään. 

Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Teatterin tehtävä ei ole tarjota suoria ratkaisuja edes valtiolle keskeisten instituutioiden ongelmiin, kuten esimerkiksi Ville Hämäläinen kirjoittaa yliopistoa kuvaavan Dosentit -näytelmän arviossa. Päivitetty Koulun tila välittää yleisiä kokemuksia, mutta sivuuttaa moniäänisyyden ja sen mahdollistaman kriittisen reflektion. Siten performanssi uusintaa vallitsevia diskursseja tarjoamatta uusia näkökulmia. Se ei haasta katsojaa ajattelemaan kriittisesti, vaan tarjoaa valmiiksi pureskeltuja ja moneen otteeseen kuultuja mielipiteitä kulutettavaksi.

Vallitsevalla Pisa-tulosten laskun aikakaudella on ymmärrettävää ja jopa luonnollista, että vastauksia yritetään etsiä menneistä ajoista. Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Minkälainen rooli jää esimerkiksi demokraattiseen kansalaisuuteen kasvamiselle koulussa, joka rakentuu opettajajohtoisuudelle yhteistyön ja keskinäisen dialogin sijaan? Tähän kysymykseen Laulumaa ei edes yrittänyt vastata, vaikka sitä voidaan pitää yhtenä kasvatuksen tärkeimmistä kysymyksistä.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

YTK Ville Mäki on filosofian maisteriopiskelija.

Artikkelikuva: Ben Mullins / Unsplash

Julkaisu Arvio: Oliko ennen kaikki paremmin? Teatteriesitys suomalaisesta koulukeskustelusta ja sen tilasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Työajan seurantalomakkeen täyttö yliopiston työajanhallintajärjestelmä SoleTM:ssä, omien julkaisutietojen tallentaminen tutkimustietojärjestelmään, opetuksen tiedot opintotietojärjestelmä Sisuun ja oppimisalusta Moodleen, projektikokouspalvelu Zoomissa, tiedeviestintää Twitterissä, konferenssimatkan suunnitelma matkahallintajärjestelmä M2:een. Lisäksi työsuunnitelmien ja työssä suoriutumisen itsearvioinnin syöttäminen lomakkeisiin ja lähettäminen järjestelmässä eteenpäin hyväksyttäviksi.

Tämä vastaa vain murto-osaa järjestelmistä ja palveluista, joissa tutkija työpäivänsä aikana viestii, tallentaa tietoja tai hallinnoi työhönsä liittyviä toimintoja. Haastattelin alkuvuodesta 2022 tutkijoita siitä, millaisena he kokevat dataistuneen yliopistotyön, erilaisten tietojärjestelmien käyttämisen ja verkkoalustoilla sekä sosiaalisessa mediassa toimisen. Tutkimus on osa Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -hanketta, ja siihen osallistui 13 uransa eri vaiheissa olevaa tutkijaa viidestä suomalaisesta yliopistosta. 

Dataistumisella tarkoitetaan tiedon keräämistä ihmisten elämän eri osa-alueilta digitaalisten alustojen kautta. Tätä kerättyä tietoa hyödynnetään monin tavoin: sen avulla voidaan esimerkiksi mitata, ennustaa ja ohjailla ihmisten toimintaa tai tietoa voidaan myydä kaupallisiin tarkoituksiin. 

Tutkijuus ahtautuu annettuihin raameihin

Haastatteluaineistoa analysoidessani havaitsin, että dataistumisen teemaan kietoutuivat tutkijoiden kokemukset yliopiston ja tutkimustyön laajemmasta muutoksesta. Yliopistoihin on tuotu yritysmaailmasta juontavaa johtamista ja rakenteita, tehokkuutta sekä tulosohjausta. 

Tutkijat kertoivat muun muassa, miten tutkijuutta sovitellaan raameihin, joissa tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan erilaisin mittarein. He puhuivat myös siitä, miten työn tekeminen edellyttää jatkuvaa kilpailua rahoituksesta ja oman tutkimuksen esillä pitämistä. Samalla käsitys tutkijuudesta ja ammatillisesta identiteetistä tulee haastetuksi.

Kuten myös aiemmissa saman aihepiirin tutkimuksissa on havaittu, haastattelemani tutkijat kokevat, että hallinnollisen työn määrä ja tietojärjestelmien parissa vietetty aika kuormittavat ja vievät aikaa ydintehtäviltä eli tutkimuksen tekemiseltä ja opetukselta. Hallinnollinen työ kytkeytyy tietojärjestelmiin, joiden muutokset sekä monenlaiset käyttöön liittyvät ongelmatilanteet osaltaan kuormittavat ja turhauttavat tutkijoita. 

Tutkijuutta sovitellaan raameihin, joissa tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan erilaisin mittarein.

Haastatteluaineistosta nousseet tulospaineiden, kilpailun ja näkyvyyden teemat ovat dataistumisen ytimessä. Ne edellyttävät tietojen kirjaamista erilaisiin järjestelmiin, tutkimustoiminnan määrällistä mittaamista sekä erilaisten digitaalisten alustojen, tietojärjestelmien ja sovellusten käyttämistä. 

Yhdessä yliopistoinstituution muutosten kanssa dataistuminen on laajentanut tutkijoiden työsarkaa tutkimusta koskevan datan tuottamiseen ja oman toiminnan peilaamiseen tuloksellisuuden mittareita ja arviointikriteereitä vasten. 

Tuloksellisuus korvaa laadun

Kilpailu näkyy nyky-yliopistoissa monella tasolla. Yliopistoja laitetaan keskinäiseen järjestykseen, tutkimushankkeet ja niiden tekijät kilpailevat rahoituksesta ja tutkijakollegat kilpailevat keskenään tehtävänhauissa. Kilpailu sisäistetään ja tuotetaan uudelleen tutkijantyössä. Kun työtä ohjataan ulkopuolelta, kokemus tutkijantyöstä muuttuu, mikä nostattaa monenlaisia tunteita tutkijoissa. 

Haastattelemani väitöskirjatutkija kuvaa, miten ajatus tutkimuksen tekemisestä maailman selittämisenä ja sellaisten asioiden selvittämisenä, joista ei vielä tiedetä tarpeeksi, on jäädä mittaamisen jalkoihin. 

Hän kokee, että tutkimustuloksia merkittävämmäksi katsotaan se, minkä tasoisissa julkaisuissa tulokset on julkaistu ja että tulevaisuuden uraa määrittävät enemmän julkaisujen määrä, julkaisukieli sekä yhteistyökumppanit kuin tutkimuksen laatu. Suomeksi kirjoittaminen ja julkaiseminen on saanut jäädä.  

Tutkimustuloksia merkittävämmäksi katsotaan se, minkä tasoisissa julkaisuissa tulokset on julkaistu ja tulevaisuuden uraa määrittävät enemmän julkaisujen määrä, julkaisukieli sekä yhteistyökumppanit kuin tutkimuksen laatu, haastateltava kokee.

Vaikka suhtautuisikin kriittisesti tutkimustuotosten määrälliseen mittaamiseen, järjestelmiin kirjaamisen velvollisuudet tulevat eteen väistämättä. Samalla järjestelmiin tallentuva tieto antaa kuvaa siitä, miten oma työ suhteutuu erilaisiin mittareihin ja miltä se näyttää ulkopuolelle. 

Esimerkiksi julkaisutietokanta esittää julkaisujen määrän heti tutkijan nimen rinnalla, tieteelliset lehdet listaavat luetuimpia artikkeleitaan ja artikkeleiden yhteydestä voi vielä nähdä tiedoston latausten määrän.

Tulospuhe menee ihon alle

”Tulospuhe ja mittarointi ovat vuosien varrella pesiytyneet turhan syvälle nahan alle”, toteaa eräs haastattelemani tutkija. 

Mittaaminen sisäistyy monin tavoin tutkijan arkeen. Julkaisuja ja muuta akateemista toimintaa kirjataan ylös järjestelmiin tunnollisesti. Yksi haastateltava kertoo seuraavansa omaa rankingiaan ja sitaattien määrää säännöllisesti eri palveluista. Toinen sanoo hakevansa julkaisupisteiden kautta hyväksyntää työlleen, vaikka kokee samalla, ettei suoriudu työstään riittävän hyvin. ”Julkaisen, siis olen”, hän kiteyttää.

Riittämättömyyden tunne saattaa tulla siitä, ettei aikaa jää tutkimustyölle, kun suuri osa ajasta menee rahoituksen hakemiseen ja hallinnolliseen työhön. 

Moni tutkija pohtii haastattelussa omaa riittävyyttä ja työstä suoriutumista. Riittämättömyyden tunne saattaa tulla siitä, ettei aikaa jää tutkimustyölle, kun suuri osa ajasta menee rahoituksen hakemiseen ja hallinnolliseen työhön. 

Tämä ongelma kosketti erityisesti senioritutkijoita, joille on kasautunut monenlaisia hallinnollisia vastuita ja projektien johtamiseen liittyviä tehtäviä. Väitöskirjatutkijat ja vastaväitelleet puolestaan kokivat riittämättömyyttä ja epävarmuutta osaamisensa, tutkimustyönsä ja uramahdollisuuksiensa suhteen.

Ulospäin epävarmuuden ja suoriutumattomuuden tunteita ei kuitenkaan ole mahdollista näyttää, päinvastoin – on osattava tuoda itseään esiin. Tutkimusta julkaistaan paljolti artikkeleina, yleensä kansainvälisissä julkaisuissa, mihin myös julkaisutoiminnan pisteytys ohjaa. Artikkelien ruuhkassa monet tutkimukset jäävät huomiotta, huomauttaa yksi haastatelluista. Mikäli haluaa tutkimuksensa esiin, on pidettävä siitä ääntä. 

Somessa – siis olemassa

Yksi keino tehdä omaa tutkimusta näkyväksi on kertoa siitä sosiaalisessa mediassa. Somenäkyvyyteen ei kukaan varsinaisesti pakota, mutta tutkijoiden kokemus on, että ilman sitä ei ole tutkijana olemassa. Eräs haastateltavista esimerkiksi kokee, että tutkimuksen vaikuttavuus kyseenalaistetaan, jos tutkimus ei ole esillä eri alustoilla.

Sosiaalisessa mediassa tutkijoita häiritsee erityisesti algoritmien toiminta, kohdennukset ja profilointi sekä datavalvonta. Nekin, jotka pysyttelisivät mieluummin sosiaalisen median ulkopuolella, mieltävät sieltä poistumisen ammatilliseksi riskiksi. 

Sosiaalisessa mediassa viestiminen koetaan helposti ”tyhjän läpättämisenä” sekä oman uran ja työn erinomaisuuden esittämisenä, mikä peittää tutkijan työn todellisuuden.

Somenäkyvyyteen ei kukaan varsinaisesti pakota, mutta tutkijoiden kokemus on, että ilman sitä ei ole tutkijana olemassa.

Suurin tarve näkyvyyteen tuntuu olevan nuorilla tutkijoilla, jotka hakevat paikkaansa ja uramahdollisuuksiaan yliopistossa. Toisin kuin vanhemmat kollegansa, he ovat aloittaneet uransa tilanteessa, jossa sosiaalinen media on jo ollut yksi tutkimuksen toimintaympäristöistä. Osa tutkijoista kokee sosiaalisessa mediassa viestimisen luontevaksi, toisilla taas on siihen vähintäänkin varautunut suhde. 

Joitakin häiritsee yksityisen ja työhön liittyvien roolien sekoittuminen sosiaalisen median alustoilla. Yksityisen persoonan valjastaminen tutkijana tapahtuvaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tuntuu epämukavalta, jopa vastenmieliseltä.

Hankala Twitter 

Erityisesti Twitter nousi haastatteluissa esiin alustana, jossa tutkijat kokivat painetta olla läsnä, mutta jossa toimiminen mietitytti. Twitterissä vaikenemisen syiksi mainittiin itseluottamuksen puute, alustalla viestimisen jännittävyys ja stressaavuus. Myös kollegoiden kokema häirintä tai vastaanotetut ilkeät viestit työntävät pois Twitteristä, vaikka alustan mahdollisuudet tiedeviestinnän välineenä tunnistetaankin. 

Toisaalta tutkijat näkivät sosiaalisessa mediassa myös hyviä puolia. Koronapandemian aikana se on esimerkiksi mahdollistanut yhteydenpidon kollegoihin. 

Kollegoiden kokema häirintä tai ilkeät viestit työntävät pois Twitteristä, vaikka alustan mahdollisuudet tiedeviestinnän välineenä tunnistetaankin. 

Tunnettuuden lisääntyminen nähtiin tutkimuksessa toisaalta positiivisenakin. Eräs haastateltava nosti esiin sen, miten Twitter on tuonut hänen tutkimuksensa niidenkin ulottuville, jotka eivät ilman sosiaalista mediaa olisi siitä koskaan kuulleetkaan. Hän kokee sosiaalisen median tukevan moniäänistä ja monimuotoista akateemista tutkimusta ja levittävän tieteen kriittistä näkökulmaa laajemmalle yhteiskuntaan.  

Sosiaalisen median alustat mahdollistavat myös epäkohdista käydyn keskustelun laajentamisen oman lähityöyhteisön ulkopuolelle. Meemit sekä humoristiset tai ironiset keskusteluketjut tarjoavat keinon valottaa kokemuksia, joiden käsittelyyn yliopistotyön arjessa ei ole tilaa. Tutkijayhteisössä jaetut kokemukset ja tunteet voidaan nähdä myös vastarinnan muotoina.

Toivo tutkimuksen integriteetissä 

Korkeakoulupolitiikasta tutkijan työhön valuvat vaatimukset sekä dataistumisen tuoma alustatyö ovat tutkijoiden näkökulmasta osa sellaista kehitystä, johon heillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia. 

Akateemisen ammatillisen identiteetin jännitteet syntyvät ulkopuolisten vaateiden ja omasta tutkimuksesta juontuvien motivaatioiden ristiriidoista, yksityisten ja ammatillisten roolien sekoittumisesta sekä työkuormasta ja ajankäytöllisistä haasteista. Vastapainoksi asettuvat yliopistotyön perinteiset arvot, kuten akateeminen vapaus ja työhön sitoutuminen sekä niiden varaan rakentuvat tutkijantyön koettu mielekkyys ja toivo tulevasta.

Myös rajanvetoa digitaalisten alustojen käyttöön tehdään siellä, missä voidaan. Kaikki eivät halua astua sosiaalisessa mediassa alati esillä olevan asiantuntijan rooliin ja olla se ”tieteenalan ekspertti” , jota siteerataan ja pyydetään kaikkialle. ”En halua tehdä itsestäni sellaista hahmoa”, painottaa yksi haastatelluista. 

Haastatteluaineistosta ilmenee, miten eroa tehdään tutkimustyön ja hallinnollisen tietojärjestelmätyön välille – ja myös, miten tutkijuus kiinnittyy voimakkaasti vain näistä ensin mainittuun. Tietojärjestelmien käytön ja hallinnollisen työn koetaan vievän tutkimukselta tilaa, ja digitaalisten alustojen käyttäminenkin vaatii aikaa ja paneutumista. 

Onko olennaisten kysymysten kysymiselle, reflektiivisyydelle, monitieteiselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle dialogille mahdollisuuksia tehokkuuden, nopean julkaisutuotannon ja määräaikaisten työsuhteiden raameissa?

”Tunnistan, etten todellakaan kulje tutkijana tämän teknologiaorientoituneen kehityksen aallonharjalla, mutta olen toiveikas, että tieteen kentällä arvostetaan enemmän hyvää tutkimusta kuin brändäämistä”, sanoo eräs haastateltavista..

Samassa hengessä voi kysyä, onko olennaisten kysymysten kysymiselle, reflektiivisyydelle, monitieteiselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle dialogille mahdollisuuksia tehokkuuden, nopean julkaisutuotannon ja määräaikaisten työsuhteiden raameissa. 

Tutkijoiden kokemukset dataistuneesta arjestaan antavat kuvan tutkimustyön hankaloitumisesta ja paineesta ohjautua ulkopuolelta määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti, minkä voidaan nähdä uhkaavan yhteiskunnallisen tiedontuotannon monimuotoisuutta.

Auli Harju on tutkija Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestintätieteiden tiedekunnan tutkimuskeskus Cometissa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Tehokkuusvaatimukset ja tietojärjestelmät muuttavat tutkijuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Työn merkityksellisyys koskettaa jollain tavoin lähes kaikkia työtä tekeviä ihmisiä. Useimmille meistä on tärkeää, että oma työ vastaa omia arvoja, sen kautta voi kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja olla avuksi tai hyödyksi muille. Nämä ovat merkityksellisen työn elementtejä. 

Merkityksellisyyteen kuuluu ohjautuminen omien arvojen ja tavoitteiden mukaan. Työntekijä on todennäköisesti parhaimmillaan silloin, kun hän saa tehdä tärkeinä pitämiään asioita ja tehdä ne parhaaksi näkemällään tavalla. Silloin hänellä on motivaatiota ponnistella työnsä tavoitteiden eteen ja saada aikaan laadukkaita ja vaikuttavia tuloksia. 

Työn merkityksellisyys ja tuottavuus eivät ole toisilleen vastakkaisia päämääriä, sillä yksilöiden työssään kokema merkityksellisyys voi lisätä työn tuottavuutta.

Työn merkityksellisyys on noussut 2000-luvulla yhdeksi työelämästä käytävän keskustelun kärkiteemoista. Samalla on jatkunut keskustelu tuottavuudesta ja kilpailukyvystä työelämän tavoitteina. Työn merkityksellisyys ja tuottavuus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia päämääriä, sillä yksilöiden työssään kokema merkityksellisyys voi lisätä työn tuottavuutta. 

Autonomiasta kontrolliin yliopistotyössä

Yliopistotyö on perinteisesti ollut autonomista, ja siihen on kuulunut akateeminen vapaus. Se on sallinut yliopistossa tutkimus- ja opetustyötä tekevien henkilöiden eli tutkija-opettajien säädellä ja kontrolloida omaa työtään sekä määrittää sen tavoitteita itse – sen sijaan, että niitä määriteltäisiin ylempää. Tämän tutkija-opettajien autonomian katsotaan edistävän tieteen riippumattomuutta, jota voidaan pitää tärkeänä yhteiskunnallisena tavoitteena. 

Tutkija-opettajat ovat akateemisen vapautensa ansiosta voineet työskennellä itselle tärkeiden asioiden parissa. Näin yliopistotyöstä on tullut monelle heistä merkittävä osa elämää ja omaa identiteettiä. He ovat tällöin sitoutuneet työhönsä vahvasti, mutta tämä sitoutuminen on ollut omaehtoista, eikä yliopiston johdon kontrolloimaa.

Vaikka työn merkityksellisyyden painoarvo työelämässä on kasvanut, ylipiston kehittämistä ovat viime vuosikymmeninä hallinneet sen sijaan tuottavuustavoitteet. Valtiovalta odottaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen edistävän yhä vahvemmin Suomen kilpailukykyä. Yliopisto-opetuksen puolestaan odotetaan tuottavan yhä enemmän tutkintoja entistä nopeammin. 

Yliopiston tuottama tieto ja innovaatiot sekä sen kouluttamat asiantuntijat on nähty Suomen menestystekijöinä. Yliopistotyöhön kohdistuu yhä korkeampia laatuvaatimuksia ja velvoitteita yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, mutta samalla yliopistojen taloudelliset resurssit niukkenevat. 

Valtiovalta odottaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen edistävän yhä vahvemmin Suomen kilpailukykyä.

Vuonna 2010 voimaan astunut uusi yliopistolaki irrotti yliopistot juridisesti valtiosta. Valtiovallan ote yliopistoihin on kuitenkin käytännössä säilynyt, sillä suuri osa yliopiston rahoituksesta tulee edelleen valtiolta.

Vastatakseen kasvaneisiin yhteiskunnan odotuksiin ja resurssien niukentumiseen yliopistot ovat ottaneet käyttöön yritysmäisiä toimintatapoja. Yliopistoa on voitu alkaa kutsua yritysmäiseksi yliopistoksi. Samalla on vahvistettu johtajien asemaa päätöksenteossa sekä ryhdytty seuraamaan tarkemmin yksittäisten tutkija-opettajien suoriutumista työssään. 

Vuonna 2009 säädetyn yliopistolain uudistuksen myötä tutkija-opettajat ovat muuttuneet valtion virkamiehistä yliopistoon työsuhteessa oleviksi työntekijöiksi. Tämä on murentanut pohjaa yliopistotyölle perinteisesti kuuluneelta autonomialta ja lisännyt tulospaineita tutkija-opettajille. Yritysmäisessä yliopistossa tutkija-opettajien työssä suoriutumista arvioidaan pääosin määrällisillä mittareilla, kuten heidän tuottamiensa julkaisu- ja opetusmäärien perusteella. 

Työn merkityksellisyyden rakentaminen edistää yliopistossa työskentelevien tutkija-opettajien työhyvinvointia ja jaksamista ja siten auttaa heitä vastaamaan yhteiskunnan heille asettamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Se myös vahvistaa heidän sitoutumistaan laadukkaaseen yliopistotyöhön sekä yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Siksi kysyn väitöstutkimuksessani, millaisia mahdollisuuksia yliopistotyö tarjoaa työn merkityksellisyyden rakentamiselle ja mistä aineksista merkityksellisyyttä rakennetaan.

Moninaiset tieteenalat

Tutkimukseni kohteena olivat kasvatustieteitä, lääke- ja biotieteitä sekä kielitieteitä edustaneet tutkija-opettajat kahdessa suomalaisessa yliopistossa. Tony Becherin vuonna 1989 julkaistussa teoksessa Academic Tribes and Territories esittämän tieteenalaluokittelun mukaan tieteenalat voidaan jaotella karkeasti koviin ja pehmeisiin sekä puhtaisiin ja soveltaviin. 

Kovissa tieteissä vallitsee vahva yksimielisyys ydinteorioista ja käsitteistä, kun taas pehmeiltä tieteiltä tällainen yhtenäisyys puuttuu. Puhtaus puolestaan tarkoittaa perustutkimusta ja soveltavuus soveltavaa tutkimusta. 

Kasvatustieteet kuuluvat Oili-Helena Ylijoen vuonna 1998 julkaistussa väitöskirjassaan Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio esittämän tulkinnan mukaan Becherin esittämiin pehmeisiin ja soveltaviin tieteisiin. Niille tyypillistä on käytännönläheisyys, ammatillisten käytäntöjen edistäminen ja toimintatapojen kehittäminen. 

Lääketiede kuuluu Becherin mukaan koviin ja soveltaviin tieteisiin, jota leimaavat käytännönläheinen tieto, kilpailuhenkisyys sekä konkreettiset tuotteet ja menetelmät. Humanistisiin tieteisiin kuuluva kielitiede lukeutuu Becherin mukaan pehmeä-puhdas -ryhmään. Ryhmän tieteille on ominaista teoreettisuus, pyrkimys ilmiöiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja tutkimuksen epäsuora vaikutus käytäntöön. 

Miten työn merkityksellisyyttä rakennetaan yliopistossa?

Väitöstutkimukseni tuotti akateemisen työn merkityksellisyyden rakentamisen mallin, joka huomioi yliopistotyön erityispiirteet ja reunaehdot. Siinä työn merkityksellisyyden rakentaminen ymmärretään itseytymisenä, eli ohjautumisena omien arvojen mukaan, kuulumisena ammatilliseen yhteisöön sekä toisten palvelemisena.

Tutkimukseni tulosten mukaan yritysmäinen yliopisto suosii yksilöllisiä tapoja työn merkityksellisyyden rakentamiseen. Jos tutkija-opettajalla oli tarpeeksi resursseja ja riittävän turvattu asema työssään, hän saattoi pystyä toimimaan omien arvojensa mukaisesti, vaikka ne olivat ristiriidassa yritysmäisen yliopiston asettamien odotusten kanssa. 

Toisaalta monen tutkija-opettajan mahdollisuuksia työn merkityksellisyyden rakentamiseen heikensivät yritysmäisessä yliopistossa koetut arvoristiriidat, resurssien puute ja heikentynyt arvostus.

Monen tutkija-opettajan mahdollisuuksia työn merkityksellisyyden rakentamiseen heikensivät yritysmäisessä yliopistossa koetut arvoristiriidat, resurssien puute ja heikentynyt arvostus.

Eri tieteenaloja edustavia tutkija-opettajia yhdistävä perinteinen akateeminen eetos vahvisti kokemusta kuulumisesta ammatilliseen yhteisöön ja siten merkityksellisyyden rakentamista. Akateemiseen eetokseen sitoutuivat erityisesti kasvatustieteilijät, jotka kokivat oman tieteenalansa arvostuksen heikentyneen yliopiston yritysmäistymisen seurauksena. Tähän eetokseen sisältyi muun muassa työn korkeat laatustandardit ja akateeminen vapaus.

Toisten palvelemiseen sisältyi opiskelijoiden, tieteen ja yhteiskunnan palveleminen, jotka tulivat tutkimuksessa esiin eri tieteenaloja edustaneiden tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden rakentamisen aineksina.

Eriarvoisuus työn merkityksellisyyden rakentamisessa

Työn merkityksellisyyteen sisältyy kokemus autonomiasta omassa työssä. Väitöstutkimukseni mukaan tutkija-opettajien kokemaa autonomiaa heikensi johdon harjoittama kontrolli, joka vahvistui yritysmäisessä yliopistossa. 

Tutkimukseni osoitti myös, että kasvaneet tehokkuuspaineet ja byrokratia voivat kaventaa tutkija-opettajien liikkumavaraa. Tällöin heidän työssään korostuu yhä enemmän ulkopuolelta annettujen velvollisuuksien täyttäminen.

Yritysmäisen yliopiston kilpailullisuuteen kannustavat mittaamistavat ja odotus rahoituksen hankkimisesta näyttivät soveltuvan muita paremmin koviin ja soveltaviin tieteisiin lukeutuvalle lääketieteelle. Sen tieteenalakulttuurille kilpailullisuus on ominaisempaa kuin pehmeille tieteenaloille, kuten kasvatus- ja kielitieteille. Yliopiston yritysmäistyminen näytti siten luovan vähemmän rajoitteita lääketiedettä edustavien tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden rakentamiselle verrattuna muihin tutkimukseni kohteena olleisiin tieteenaloihin.

Tutkimukseni osoittaa, että mahdollisuudet kokea ja rakentaa merkityksellisyyttä jakautuvat yliopistossa epätasaisesti. Tutkija-opettajien saama vähäinen arvostus vaikeuttaa työn merkityksellisyyden rakentamista muuttuvassa yliopistossa. Siksi tutkija-opettajien työpanokselle tulisi antaa tunnustusta tasapuolisemmin riippumatta heidän asemastaan, työtehtävistään tai heidän edustamastaan tieteenalasta.

Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisi ymmärtää aiempaa laajemmin. Se voisi olla abstraktimpien yhteiskunnallisten arvojen, kuten sivistyksen, tasa-arvon ja ekologisuuden ylläpitämistä ja edistämistä.

Lisäksi yliopistotyönantajan tulisi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja antaa tutkija-opettajille riittävästi resursseja työskennellä opiskelijoiden hyväksi. Näistä asioista tutkija-opettajat tutkimukseni tulosten mukaan rakentavat työnsä merkityksellisyyttä muuttuvassa yliopistossa.

Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisikin ymmärtää aiempaa laajemmin. Sitä ei tulisi nähdä pelkästään konkreettista hyötyä yhteiskunnalle tarjoavien innovaatioiden tuottamisena ja opiskelijoita työelämän palvelukseen kouluttamisena. 

Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus voisi olla myös abstraktimpien yhteiskunnallisten arvojen, kuten sivistyksen, tasa-arvon ja ekologisuuden ylläpitämistä ja edistämistä. Yhtä lailla se voisi olla yhteiskunnallisten ilmiöiden kriittistä tarkastelua tutkimukseen perustuvan ymmärryksen pohjalta. 

Näin yliopistossa oleva monipuolinen ja monialainen osaaminen ja ymmärrys saataisiin kattavammin koko yhteiskunnan käyttöön. Tämä vaikuttaisi samalla myönteisesti eri tieteenaloilla työskentelevien tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden kokemiseen. Lisäksi yliopiston resurssienjaon kriteerinä tulisi olla määrällisesti mitattavien suoritteiden ohella myös moninaiset laadulliset yliopistotyön tuotokset.

Kirjoittajatiedot:

Katriina Tapanila on kasvatustieteen tohtori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan 2.6.2022 tarkastettuun väitöskirjaan Työn merkityksellisyyden rakentaminen osana tutkija-opettajien ammatillista kasvua muuttuvassa yliopistossa. 

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Työn merkityksellisyys vipuvartena yliopiston yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakoulujen opiskelijavalintoja koskeva keskustelu on typistynyt keskusteluksi kirjoitettavista oppiaineista sekä laudatureista ja niiden puutteesta. Eri oppiaineiden laudaturit ovat eriarvoisia, ja pitkän matematiikan merkitys miltei alalle kuin alalle haettaessa on hallitseva.

Kaikki eivät kuitenkaan valmistu lukiosta. Myös toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittaneilla on yhtäläinen oikeus jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Heitä eivät kuitenkaan laudatureita ja pitkää matematiikkaa käsittelevät keskustelut kosketa. Tämä puoli keskustelusta näyttää jäävän kokonaan käymättä.

Opiskelijavalinnan uudistamista perusteltiin mahdollisuuksien tasa-arvolla

Korkeakoulujen opiskelijavalintaa on uudistettu siten, että vuodesta 2020 lähtien todistusvalinta on pääväylä korkeakouluopintoihin. Yli puolet opiskelupaikoista jaetaan todistusvalinnan perusteella. Yliopistoon haettaessa arvioitaviksi tulevat ylioppilastutkinnon arvosanat, ammattikorkeakouluissa ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon arvosanat. Todistusvalinnan lisäksi opiskelupaikan voi saada valintakokeen perusteella, ja pieni osa korkeakoulun aloittavista pääsee sisään esimerkiksi avoimen väylän kautta.

Opiskelijavalintauudistusta perusteltiin muun muassa mahdollisuuksien tasa-arvolla – sillä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet päästä opiskelemaan taustasta riippumatta. Opetus- ja kulttuuriministeriö piti valintakoetta aiemmin epäreiluna valintatapana, sillä uusi hakija kilpaili pääsykokeissa myös sellaisten hakijoiden kanssa, joilla on mahdollisesti ollut vuosia aikaa valmistautua valintakokeeseen.

Suomessa toteutettua uudistusta pidettiin monista syistä eriarvoistavana. Uumoiltiin, että ammatillisen tutkinnon suorittaneiden pääsy korkeakouluihin saattaa vaikeutua.

Jo ennen opiskelijavalintauudistusta eurooppalaisia korkeakoulutusjärjestelmiä yhtenäistävässä Bolognan prosessissa oli korostettu sitä, että jokaisella on oltava mahdollisuus päästä korkeakoulutukseen taustasta riippumatta. Euroopan komission antamien suositusten mukaan valintaprosesseissa olisi kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, että hakijoiden potentiaalia arvioidaan monenlaisin menetelmin, esimerkiksi haastatteluin.

Suomessa toteutettua uudistusta pidettiin monista syistä eriarvoistavana. Uumoiltiin, että ammatillisen tutkinnon suorittaneiden pääsy korkeakouluihin saattaa vaikeutua. Seuraavassa kuvaan ensin sitä, miten mahdollisuus korkeakouluopintoihin hahmottuu oikeudellisesti. Tämän jälkeen tarkastelen tosiasiallisia mahdollisuuksia päästä opiskelemaan esimerkin kautta.

Elinikäistä oppimista yhdenvertaisilla koulutusportailla

Suomen perustuslaissa säädetään sivistyksellisistä oikeuksista. Niillä edetään ikään kuin askelmittain siten, että ensimmäiseksi jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Tämä on subjektiivinen oikeus. Toisin sanoen oikeus on turvattu jokaiselle. Perusopetuksen jälkeisiä opintoja ei sen sijaan ole turvattu subjektiivisina.

Perustuslain mukaan jokaiselle on kuitenkin turvattava kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan yhtäläinen mahdollisuus myös muuhun kuin perusopetukseen. Tämä tarkoittaa, että perusopetuksen suoritettuaan kukin voi kykyjensä mukaan nousta koulutusaskelmia ylöspäin toiselle asteelle ja edelleen korkeakoulutukseen.

Perustuslain mukaan jokaiselle on turvattava kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan yhtäläinen mahdollisuus myös muuhun kuin perusopetukseen.

Sivistykselliset oikeudet tulevat samalla turvanneeksi elinikäisen oppimisen periaatteen. Se on nostettu kehittämisen kohteeksi kansallisella tasolla, ja sitä on korostettu myös Bolognan prosessissa. Jokaisella on oikeus sivistää itseään läpi elämän, eikä koulutusjärjestelmässä sallita umpiperiä.

Olennaista on huomata yhtäläisyyden vaatimus: oikeus edetä koulutusjärjestelmässä kuuluu kaikille. Yhdenvertaisuuden vaatimuksesta voi poiketa ainoastaan perustellusta ja hyväksyttävästä syystä. Opiskelijavalinnan voi tulkita liittyvän kykyjen mukaisuuteen, mutta se ei silti sulje yhdenvertaisuuskysymyksiä ulkopuolelleen. Kiinnostava kysymys onkin sivistyksellisten oikeuksien yhdenvertaisuus lukiosta valmistuneen ja ammatillisesta koulutuksesta valmistuneen välillä.

Kokista sosionomiksi?

Koulutusjärjestelmään vaikuttaa olevan sisäänkirjoitettuna tarina, jossa ammatillisen koulutuksen suorittanut ei lähtökohtaisesti jatka opintojaan, varsinkaan yliopistossa.

Otetaan esimerkiksi ammatillisesta oppilaitoksesta ravintola- ja catering-alalta keskinkertaisin arvosanoin valmistunut kokki. Hän on kiinnostunut sosiaalialasta, jota pyrkii opiskelemaan korkeakouluun. Kokki ei ole erityisen taitava matemaattisesti, mutta arvelee, ettei se muodostu esteeksi. Oikeudellisesti kouluttautumiselle ei ole esteitä, mutta tosiasiallisesti niitä saattaa olla.

Yliopiston ovet voivat aueta kokille ainoastaan valintakokeen kautta, sillä hänellä ei ole ylioppilastutkintoa eikä hän siten voi tulla valituksi todistusvalinnalla. Siinä missä lukion suorittaneella on mahdollisuus tulla valituksi joko todistusvalinnalla tai valintakokeella, esimerkkimme kokilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan ainoastaan valintakokeen kautta.

Oikeudellisesti kouluttautumiselle ei ole esteitä, mutta tosiasiallisesti niitä saattaa olla.

Kokki päättääkin hakea yliopiston sijaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa, sillä arvelee sisäänpääsymahdollisuuksien olevan paremmat. Hänen arvosanansa eivät riitä sisäänpääsyyn todistusvalinnalla. Kokki osallistuu valintakokeeseen, mutta on hämmentynyt sen matemaattisesta painotuksesta.

Ammattikorkeakoulunkin valintakokeesta peräti 40 prosenttia mittaa matemaattisia ja loogisia taitoja ja 60 prosenttia koostuu opetuskielen, englannin, etiikan ja tunneälytaitojen osuuksista.

Kokki menestyy melko hyvin kaikissa muissa valintakokeen osioissa paitsi matemaattisissa ja loogisissa taidoissa. Hän jää kuitenkin hieman alle pisterajan – ainakaan ensimmäisellä yrittämällä kokki ei päädy sosionomiksi.

Ammattireformin vaikutus valmiuksiin

Kolmisen vuotta sitten voimaan tulleessa ammattireformissa painotettiin osaamisperustaisuuden lisäämistä ammatillisessa koulutuksessa. Reformin seurauksena yleissivistäviä oppiaineita karsittiin ja työelämässä tapahtuvaa oppimista lisättiin.

Kumpikaan edellä mainituista ei tue korkeakouluun hakeutumista. Vaikka ammattikorkeakouluun voikin päästä ammatillisen koulutuksen todistuksella, on huomattava, että todistusten arvosanat eivät ole valtakunnallisesti määriteltyjä. Ne eivät siten ole samalla tavalla vertailukelpoisia keskenään kuin ylioppilastodistuksen arvosanat.

Lukion suorittaneet ovat saaneet harjaannuttaa valintakokeissa tarvittavia valmiuksia kolme vuotta, ammatillisen koulutuksen suorittaneet eivät juuri lainkaan, sillä oppiminen tapahtuu yhä enemmän työpaikoilla.

Valintakoe on samanlainen kaikille ja siitä näkökulmasta yhtäläinen. Ei kuitenkaan ole syytä sivuuttaa sitä seikkaa, että kysymys- ja vastaustekniikat ovat usein samantyyppisiä kuin ylioppilaskirjoituksissa. Lukion suorittaneet ovat saaneet harjaannuttaa valintakokeissa tarvittavia valmiuksia kolme vuotta, ammatillisen koulutuksen suorittaneet eivät juuri lainkaan, sillä oppiminen tapahtuu yhä enemmän työpaikoilla.

Näyttää siltä, että ammatillisen koulutuksen reformi ei ainakaan parantanut ammatillisen koulutuksen saaneiden kykyjä ja valmiuksia hakeutua korkeakouluopintoihin. Näin on siitä huolimatta, että reformissa tavoiteltiin opiskelijoiden nopeaa siirtymistä joko työelämään tai jatko-opintoihin.

Puhe mahdollisuuksien tasa-arvosta johtaa harhaan

Valtioneuvoston keväällä julkaisemassa koulutuspoliittisessa selonteossa asetetaan tavoitteet koulutuksen kehittämiseksi tulevina vuosina. Korkeakoulutuksen tavoitteeksi määritellään koulutus- ja osaamistason nostaminen.

Tämä tarkoittaa muun muassa sujuvaa siirtymistä toiselta asteelta korkeakoulutukseen, tasa-arvon parantamista sekä sitä, että seuraavaan vuosikymmeneen mennessä vähintään puolet ikäluokasta suorittaa korkeakoulututkinnon. Tavoitteet eivät näytä olevan yhdenmukaisia suhteessa ammatillisen koulutuksen suorittaneen mahdollisuuksiin päästä korkeakouluun.

Samaan korkeakoulutukseen hakeutuvat kokit ovat kyllä keskenään suhteellisen yhtäläisessä asemassa, mutta lukiokoulutuksen saaneisiin nähden heikommassa asemassa.

Oikeudellisesti on totta, että ammatillisen koulutuksen saanut voi hakeutua korkeakouluun, eikä tälle sinänsä ole esteitä. Mahdollisuus edetä sivistyksellisten oikeuksien turvaamalla tavalla on olemassa, mutta ammatillisen koulutuksen saaneen tie korkeakouluun voi muodostua mutkikkaammaksi kuin lukiokoulutuksen saaneella.

Voikin väittää, että mahdollisuuksien tasa-arvo on tarua. Samaan korkeakoulutukseen hakeutuvat kokit ovat kyllä keskenään suhteellisen yhtäläisessä asemassa, mutta lukiokoulutuksen saaneisiin nähden heikommassa asemassa. On myös tarpeen kysyä, miten opiskelijavalinta suhteutuu koulutuspoliittisen selonteon tavoitteisiin.

Iina Järvinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Hän tutkii sivistyksellisiä oikeuksia ja on kiinnostunut oikeuden ja yhteiskunnan suhteesta.

Julkaisu Ammatillisesta koulutuksesta korkeakouluun: totta vai tarua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

COVID 19-epidemian ensimmäinen aalto toi talven ja kevään aikana useimmat peruskoulujen oppilaat etäkouluun. Samalla se nosti ennennäkemättömällä tavalla esille koululle tyypillisiä sosiaalisia rakenteita. Monelle koululaisen vanhemmalle kävi kouriintuntuvaksi se, että koulu on normaalioloissa muusta yhteiskunnasta erillinen, joukkomuotoinen instituutio. Koulu on oma todellisuutensa.

Oppilaat kokoontuvat samaan rakennukseen ja luokkaan, jossa on välttämätöntä harjoitella toimintaa ryhmässä. Koulussa on myös hierarkkisia valtarakenteita: Luokassa on ainakin yksi aikuinen, jonka vastuulla on lasten oppiminen, hyvinvointi ja turvallisuus.

Koulu muodostaa edelleen lapsen elämään aivan erityisen ajallisen rakenteen koulumatkoineen, oppi- ja välitunteineen sekä ruokailuineen. Koululla on myös lapsia muusta yhteiskunnasta eristävä funktio: koulupäivän aikana lasten ei tarvitse olla kotona, kaduilla saatikka töissä. Näin koulu myös mahdollistaa vanhempien keskittymisen työelämään.

Monelle koululaisen vanhemmalle kävi kouriintuntuvaksi se, että koulu on normaalioloissa muusta yhteiskunnasta erillinen, joukkomuotoinen instituutio. Koulu on oma todellisuutensa.

Nämä koulun perustavat sosiaaliset rakenteet ovat kehittyneet Suomessa ja muualla länsimaissa monien vuosisatojen aikana ja siten heijastavat historiallisia kerroksia, uudistuksia ja poliittisia kamppailuja. Tänä päivänä monet koululle ominaiset rakenteet ovat kuitenkin uhattuna ja niistä demokraattisen yhteiskunnan kannalta kaikkein arvokkaimmat vaativat päättäväistä puolustamista.

Koulua uudistettaessa vaaditaan sen perusrakenteiden purkamista

On silmiinpistävää, että kuluneen vuosikymmenen aikana koulujen uudistamista koskevissa koulutuspoliittisissa teksteissä juuri monet kouluille tunnusomaiset sosiaaliset rakenteet nähdään ongelmallisina. Niin eduskunnan, ajatuspajojen kuin etujärjestöjen teksteissä ilmenee yksimielisyys siitä, että koulu on “jäänyt jälkeen” muun yhteiskunnan kehityksestä. Usein esitetään, että koulun tulee “avautua maailmalle” ja “seurata aikaansa” hyödyntämällä työelämän uusia toimintatapoja sekä teknologisia innovaatioita.

Samoissa koulun uudistamista vaativissa teksteissä korostetaan myös, ettei oppiminen enää tapahdu pelkästään koulussa, vaan aiempaa enemmän oppilaiden arjessa – erityisesti mediamaailmassa.

Niin eduskunnan, ajatuspajojen kuin etujärjestöjen teksteissä ilmenee yksimielisyys siitä, että koulu on “jäänyt jälkeen” muun yhteiskunnan kehityksestä.

Edellä mainitut koulun uudistamisvaatimukset heijastuvat myös uusien oppilaitosrakennusten arkkitehtuuriin, jossa korostetaan läpinäkyvyyttä sekä start up -yritysten kaltaista yhteisöllistä ja innostavaa toimintaa, kansanomaisemmin pöhinää. Tuloksena on muunneltavia oppimistiloja, joiden tarkoituksena on luoda koulu vailla sen “jäykkiä” ja “passivoivia” piirteitä, kuten luokkia ja pulpetteja. Arkkitehtonisissa visioissa koulun tulee muuttua avokonttorin kaltaiseksi tilaksi, jossa hyödynnetään luovasti viimeisimpiä digitalisaation luomia välineitä.

Korkealaatuista, pitkittäistutkimukseen perustuvaa tietoa tämänkaltaisten uudistusten vaikutuksista oppimiseen ja oppilaiden hyvinvointiin on kuitenkin vain vähän. Uudistusten suunnittelu perustuukin lähinnä työnjohdollisiin ja pedagogisiin trendeihin sekä taloudellisiin säästöihin.

Koulun kantavat ideat

Koulujen arkkitehtuuri ja oppimisympäristöt ovat muuttuneet yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Koulua on eri vuosisatoina mallinnettu milloin luostarin, milloin kirkon tai tehtaan mukaisesti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö koulussa olisi myös monia verrattain pysyviä tunnuspiirteitä. Se ei myöskään tarkoita, että koulun pitäisi aina muuttua vallitsevien työnjohdollisten, pedagogisten ja arkkitehtonisten virtausten mukana.

Koulua on eri vuosisatoina mallinnettu milloin luostarin, milloin kirkon tai tehtaan mukaisesti.

Belgialaiset kasvatusteoreetikot Jan Masschelein ja Maarten Simons esittävät pamfletissaan In defense of the school (Koulun puolustukseksi), että länsimaisen koulun aatteellisessa pohjassa on paitsi historiallisia jatkuvuuksia, myös paljon puolustettavaa. Erityisen tärkeää on koulun perinteisen autonomian puolustaminen.

Jotta koulu voisi toteuttaa tehtäväänsä, sen on todellakin oltava yhteiskunnasta osittain erillinen ja itsenäinen saareke. Koulun autonomiaan sisältyy kaksi muuta kouluille tyypillistä piirrettä. Ensinnäkin koulussa opiskeltava tieto tulee voida irrottaa sen välitöntä hyödyllisyyttä ja käytännöllisyyttä koskevista vaatimuksista. Toiseksi koulun tulee tehdä oppilaalle mahdolliseksi luopua muista yhteiskunnallisista rooleistaan ja velvollisuuksistaan.

Koulutiedon ei tarvitse aina olla hyödyllistä

Länsimaisen koulun kantava idea juontaa juurensa antiikin kreikkalaiseen polikseen eli pienikokoiseen kaupunkivaltioon. Tuolloin kouluja luonnehti niiden tilallinen, sosiaalinen ja symbolinen eristäminen muusta yhteiskunnasta. Esimerkiksi Platonin Akatemia sijaitsi kaupungin porttien ulkopuolella Hekademoksen metsän kyljessä. Aristoteleen Lykeion taas rakennettiin hieman syrjään Ateenan keskustasta, Lykavittoksen kukkulan viereen.

Maailmasta eristäminen pätee myös koulun tiedolliseen sisältöön. Antiikissa koulu näet irrotti oppilaan omaa itseä ja maailmaa koskevien uskomusten otteesta. Koulutiedosta tuli tarkoituksellisen teoreettista ja abstraktia. Se irrotettiin vanhoista, tavanomaisista yhteyksistään ja merkityksistään ja siitä tuli julkista, periaatteessa kaikille helposti ulottuvilla olevaa ja vapaasti sovellettavaa.

Jotta koulu voisi toteuttaa tehtäväänsä, sen on todellakin oltava yhteiskunnasta osittain erillinen ja itsenäinen saareke.

Myös nykypäivän koulussa esimerkiksi normaalisti kaupankäynnissä käytettävät matemaattiset laskelmat irrotetaan välittömistä taloudellisista tarpeista ja käyttökohteista ja niistä tulee matematiikan yleisillä periaatteilla tapahtuvan leikin kohde. Koulutiedon leikinomaisuus ei tarkoita, että opetus olisi vain viihdyttävää ja oppilaiden mielitekoihin perustuvaa ajanvietettä.

Tässä leikki tarkoittaa ensinnäkin sitä, että opetettavat asiat ovat arvokkaita itsessään. Ne eivät ole välineitä ulkoisten päämäärien saavuttamiseksi. Toiseksi se tarkoittaa, että ne ovat avoimia uusille ja ennakoimattomille käyttökohteille. Parhaimmillaan koulu onkin vakavaa leikkiä.

Koulun kantavaan ideaan kuuluu, että asioita tarkastellaan rauhassa, vailla tehokkuus- ja hyödyllisyysvaatimuksia.

Koulutieto ei myöskään noudata työnteon tulevaisuuteen suuntautunutta aikaa, jossa kaikki tapahtumat on alistettu ajatukselle siitä, että toiminnan pitää tuottaa tulevaisuudessa jotakin ulkoista arvoa. Koulun kantavaan ideaan sen sijaan kuuluu, että asioita tarkastellaan rauhassa, vailla tehokkuus- ja hyödyllisyysvaatimuksia.

Asiat ovat huomion ja ajattelun kohteina tässä ja nyt eivätkä ainoastaan tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuvaa tarkoitusta varten. Tunnetusti Antiikin Kreikassa koulua tarkoittava sana skhole tarkoitti myös vapaa-aikaa.

Koulu mahdollistaa yhteiskunnallisen liikkuvuuden ja avoimen keskustelun

 Masscheleinin ja Simonsin mukaan koulun eristämiseen muusta maailmasta juontuu myös koulun yhteiskunnallista tasa-arvoa ja kehitystä luova potentiaali. Koulu saattoi irrottaa kasvavan normaaleista yhteiskunnallisista rooleistaan, arvoistaan ja toimintatavoistaan. Antiikissa koulun keskeinen rooli liittyikin kehityskulkuihin, joissa perityt yhteiskunnalliset arvoasemat asetettiin kyseenalaisiksi ja merkittäviin asemiin saattoi kohota henkilökohtaisilla ansioilla.

Vaikka koulu onkin tosiasiallisesti usein ylläpitänyt yhteiskunnan eriarvoistavia rakenteita, on myös selvää, että se on vuosisatojen aikana tarjonnut yksilöille väylän tehdä itsestään jotain muuta kuin mitä suku, perhe tai sosioekonominen asema edellyttävät.

Koulun aatteelliset lähtökohdat mahdollistavat sen, että oppilas voi pohtia kriittisesti paitsi yhteiskuntaa, myös omaa asemaansa siinä.

Yllä mainitut koulun aatteelliset lähtökohdat mahdollistavat myös nykypäivänä sen, että oppilas voi pohtia kriittisesti paitsi yhteiskuntaa, myös omaa asemaansa siinä. Sen lisäksi, että oppilaalla on mahdollisuus tehdä itsestään jotakin aivan muuta kuin mitä häneltä perheen tai työmarkkinoiden taholta odotetaan, myös yhteiskunta voi uudistua opillisen sivistyksen ja uusien aatteiden kehittymisen myötä.

Siksi ympäristöstään eristetty koulu on myös demokraattisen yhteiskunnan ja kriittisen keskustelun tukipilari.

Mikä koulun ideassa on säilyttämisen arvoista?

Kollegoideni kanssa tekemissämme tutkimuksissa emme ole viime vuosina kohdanneet juuri lainkaan koulutuspoliittisia tai pedagogisia tekstejä, joissa vaadittaisiin ympäröivää yhteiskuntaa hieman etäällä pitävän koulun säilyttämistä. Päinvastoin koulun eristyneisyys nähdään vaarallisena jälkeenjääneisyytenä, joka uhkaa Suomen asemaa koulutuksen mallimaana.

On suhtauduttava terveellä epäluulolla vaatimuksiin, joissa koulun tehtäväksi asetetaan yhteiskunnan “tarpeiden” palveleminen. Vaikka ne vaikuttavat uudistusmielisiltä, ne ovat usein varsin konservatiivisia pyrkimyksiä kesyttää koulun yhteiskuntaa uudistava potentiaali, joka juontuu sen autonomisesta asemasta.

Vapaus, joka poistaa koulun ominaispiirteet, voi jättää kasvavan ihmisen paitsi omien mielihalujensa, myös monien yhteiskunnallisten rakenteiden armoille.

Uudistusretoriikassa oppilaat halutaan vapauttaa vanhakantaisen koulun pakkopaidasta. Mutta vapaus, joka poistaa koulun ominaispiirteet, voi jättää kasvavan ihmisen paitsi omien mielihalujensa, myös monien yhteiskunnallisten rakenteiden – media, perhesuhteet, sosioekonominen asema, markkinavoimat – armoille.

Tämän päivän kouluissa on oma, joskus liiankin kiireinen rytminsä. Varmasti siellä opetetaan toisinaan täysin turhiakin asioita. Samoin koulun valtarakenteet luovat edellytyksiä opettajan auktoriteetin väärinkäytölle. Edelleen on vaikea kieltää, etteikö koulun pitäisi ottaa toiminnassaan huomioon ympäröivää yhteiskuntaa ja sen kehityskulkuja.

Olemme vaarassa päätyä kouluttomaan kouluun.

Hieman hidasliikkeinen, muusta maailmasta etäisyyttä ottava koulu on kuitenkin arvokas idea, jota on syytä vaalia. Itse asiassa koulun kantavien ideoiden säilyminen  vuosisatojen ajan osoittaa, että koulu on – kenties juuri hidasliikkeisyytensä ansiosta – kyennyt säilyttämään elinvoimaisuutensa läpi radikaalien yhteiskunnallisten murrosten.

Ilman edellä kuvattuja koulun autonomiaa turvaavia periaatteita olemme vaarassa päätyä kouluttomaan kouluun, joka sopeutuu kritiikittömästi milloin mihinkin taloudelliseen tai poliittiseen ideologiaan.

Kouluttomassa koulussa on myös vaikeaa kyseenalaistaa vallitsevia ajattelu- ja toimintatapoja. Se voi olla jopa tuhoisaa demokraattiselle yhteiskunnalle, jossa toisin ajattelun ja tekemisen mahdollisuudet ovat ensiarvoisen tärkeitä.

KT Antti Saari toimii tutkijana Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän viimeistelee parhaillaan kasvatusteorian historiaa käsittelevää teosta.

Julkaisu Koulun puolustus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aamulehti uutisoi, kuinka Tampereen Pispalan koulussa oppilaat ovat keskenään ilman valvontaa opettajan säästövapaan aikana, koska sijaista ei saa vapaan ajaksi palkata. Uutinen perustui koulun oppilaan kuvaukseen koulupäivästä, jossa oppilaat olivat muun muassa riehuneet keskenään ja pomottaneet toisiaan.

Pispalan koulu ei valitettavasti ole ainoa tapaus vaan kertoo laajemmin eri kuntien koulujen tilanteesta, jossa kaikkiin luokkiin eri riitä joka päivä opettajaa. Tilanteesta käytetään yleisesti lyhennettä oto, ”oman työn ohessa”. Opettaja siis huolehtii oman työnsä ohessa toisenkin opettajan luokasta, olipa tämä poissa säästövapaan, lomautuksen tai esimerkiksi sairauden takia.

Mikä kaikki menee oikeudellisesti pieleen silloin, kun oppilaat jätetään perusopetuksessa ilman valvontaa?

Oppilaan oikeudet turvallisuuteen, oppimisrauhaan ja opetukseen vaarannetaan

Ensimmäiseksi yleistä valvontavastuuta laiminlyödään. Vaikka aluehallintoviraston ratkaisukäytännössä todetaan, ettei oppilaita voida valvoa taukoamatta koko koulupäivän ajan, on opettajilla yleinen valvontavastuu oppilaista.

Perusopetuslain mukaan oppilasta ei saa jättää ilman valvontaa, kun hänet poistetaan luokasta opetuksen häiritsemisen takia.  Myöskään muuta luokkaa ei tilanteessa saa jättää valvomatta. Laki lähtee siis siitä, että opetusta annetaan, oppilailla on oppimisrauha ja tämän rauhan häiritsijää voidaan ojentaa. Ketään ei saa jättää valvomatta, joten tilanteessa tarvitaan kaksi aikuista.

Oto-tuntien yhteydessä koko edelliseltä asetelmalta lähtee pohja, sillä oppimisrauhaa ei voida turvata eikä opetusta edes anneta. Tilanteessa korostuu koulun rooli lähinnä oppilaiden säilytys- ja varastointipaikkana. Vahinko vain, etteivät nämä varastoitavat yksilöt pysy aina aloillaan.

Tilanteessa korostuu koulun rooli lähinnä oppilaiden säilytys- ja varastointipaikkana.

Toiseksi oikeus turvalliseen oppimisympäristöön laiminlyödään. Perusopetuslakia on muutettu 2000-luvulla kahteenkin kertaan turvaamaan paremmin oppilaiden turvallisuus. Toimivaltuuksia on lisätty niin kurinpitokeinojen käyttöön kuin ennaltaehkäiseviin toimiin.

Toimet edellyttävät, että toimivaltaisia opettajia on koulussa tarpeeksi oppilaita varten. Jos oppilaat jätetään keskenään ja selviytymään siten kuin itse parhaiten tilanteessa taitavat, miten oppilaiden henkinen ja fyysinen turvallisuus voidaan taata? Miten kiusaaminen estetään?

Kolmanneksi oppilaiden oikeus perusopetukseen laiminlyödään. Oikeutta opetukseen ei ainoastaan turvata perustuslaissa vaan myös useissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa sekä YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Se on yksi perustavanlaatuisimmista oikeuksista, kun puhutaan yksilöiden mahdollisuuksista kasvaa demokraattisen yhteiskunnan jäseneksi ja tunnistaa muut oikeutensa ja vaikutusmahdollisuutensa kansalaisena.

Oikeus perusopetukseen on yksi perustavanlaatuisimmista oikeuksista, kun puhutaan yksilöiden mahdollisuuksista kasvaa demokraattisen yhteiskunnan jäseneksi.

Oikeus ei ole vain mihin tahansa opetukseen vaan juuri opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen. Suunnitelman mukaista opetusta ei nimittäin ole se, että oppilaille annetaan tunnin aluksi tehtävälista ja sitten oletetaan heidän ne tekevän ilman mahdollisuutta ohjaukseen.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan koulussa oppilaat harjaantuvat työskentelemään itsenäisesti. Parhaimmillaan eri menetelmillä voidaan suuremmankin oppilasmäärän opetus hoitaa asiallisesti ja oikeuksia kunnioittaen.

On kuitenkin aivan eri asia harjoitella opettajan suunnitteleman opetusmenetelmän mukaisesti itsenäisesti työskentelyä – saada ohjausta, apua ja opettajan läsnäoloa – kuin joutua ilman ohjausta itsenäiseen työskentelyyn pakon edessä, kun aikuisia ei riitä.

Neljänneksi oppilaiden oikeus yhdenvertaisuuteen laiminlyödään, kun valvomatta olevista luokista aikuinen sijoitetaan siihen, joka ”repeää liitoksistaan” herkemmin.

Tilanne on kuin aikuismaailmasta – se, jolla on kyky pitää ääntä eniten, saa oikeutensa turvatuksi. He, joilla tätä kykyä ei ole, voidaan jättää oman onnensa nojaan. Lapsilta ei voida edellyttää, että he ottaisivat vastuun omien oikeuksiensa toteutumisesta.

Lapsilta ei voida edellyttää, että he ottaisivat vastuun omien oikeuksiensa toteutumisesta.

Oppilaiden oikeutta yhdenvertaisuuteen laiminlyödään myös laajemmin – kaikilla oppilailla on yhtäläinen oikeus saada opetusta. Tällä hetkellä opetuksen saaminen riippuu siitä, millainen arvo sille kunnan talousarviossa päätöksen hetkellä annetaan ja kuinka rehtorit tottelevat saatuja raameja. Vaikka tuomioistuinratkaisuissa on todettu opettajien lomautusten olevan opetuspäivinä laillisia, ei tämä muuta sitä, että poissa olevien opettajien oppilaiden oikeudet tulee silti turvata.

Arvostuksesta kertoo jotakin myös se, että kunnan työntekijöiden, eli aikuisten, yhdenvertainen asema säästövapaiden, eli palkattomien vapaapäivien, käytössä tulee turvata. Säästövapaat ovat keino talouden tasapainottamiseksi, ne kun nimensä mukaisesti tuovat säästöjä, sillä sijaista ei saa palkata.

On absurdia painottaa, että kunnan henkilöstöllä on oltava yhdenvertaiset mahdollisuudet olla lisäämättä kunnan talouden menoja omasta palkastaan samalla, kun kunta jättää lakisääteiset velvollisuutensa hoitamatta. Toki säästöjä on mukavampi laskea kuin sitä, millaisia kuntalaisia kasvatetaan ja millaisia epäsuoria kustannuksia perusopetuksen laiminlyömisestä pidemmällä aikajänteellä muodostuu.

Kunnat pelaavat vaarallista peliä jättäessään oppilaan oikeudet huomiotta

Kunnan tulee turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen toiminnassaan. Kunta myös vastaa toimiensa lainmukaisuudesta. Kun kunta laiminlyö velvollisuuteensa, vastaavat jäljellä olevat opettajat ja rehtori tästä virkavastuullaan.

Millaisia epäsuoria kustannuksia perusopetuksen laiminlyömisestä pidemmällä aikajänteellä muodostuu?

Ketään ei saada laiminlyönneistä vastuuseen, ellei tilanteesta kannella laillisuusvalvojille tai luokassa lopulta tapahdu jotain vakavampaa, joka ratkaistaan oikeudessa. Kunnat pelaavatkin hyvin vaarallista peliä turvatakseen talouslukunsa sijaiskielloilla tai riittämättömällä sijaisbudjetilla sairaspoissaolojen varalle.

Oppilaan oikeudet eivät silti katoa, vaikka velvollisuudet jätetään täyttämättä.

Lapsella on kuntia ja viranhaltijoita sitovia oikeuksia. Aiemmin mainittujen lisäksi lasta koskevissa päätöksissä tulee ensisijaisesti huomioida lapsen etu. Oto-tunneista päätettäessä lapsen etu ei paina mitään. Lapsen tulee voida vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Ei lapsilta kysytä, eivät he tuota kunnan talouteen veroäyrejä tai äänestä vaaleissa.

Säästötoimenpiteiden vaikutusten huomioimatta jättäminen on täysin poliittinen valinta.

Kunnan on eri keinoin tasapainotettava talouttaan. Kaikkien ei silti tarvitse osallistua säästötalkoisiin. Eri säästötoimenpiteiden vaikutusten huomioimatta jättäminen on täysin poliittinen valinta – tässä tapauksessa poliittinen valinta loukata oppilaiden oikeuksia.

HM, HuK Virve Valtonen on julkisoikeuden väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Valtosen väitöskirja käsittelee perusopetuksen opetushenkilön harkintaa kurinpitotilanteessa.

Julkaisu Kun rahaa täytyy valvoa, oppilaita ei ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helsingissä ja Tampereella järjestetyissä yliopistolaisten mielenilmauksissa ei ollut kyse ainoastaan opiskelijoiden liikehdinnästä. Kyse ei ollut myöskään lyhytnäköisestä omien etujen ajamisesta, vaikka Sutisen opintotuen ja opintolainan eli yliopisto-opintojen rahoituksen ympärillä pyörivä argumentaatio antaa niin ymmärtää.

Mikäli Sutinen oli paikalla mielenosoituksessa, hänen olisi pitänyt huomata, että se oli osa laajempaa Suomessa ja maailmalla päätään nostavaa yliopistoaktivismia. Siihen osallistuvat paitsi opiskelijat myös yliopistojen henkilökunta professoreista virastomestareihin ja yliopistoihin jostain muusta syystä identifioituviin ihmisiin.

Harhaan menee myös yritys asettaa yliopistoaktivismia edunvalvonnan viitekehykseen. On totta, että sekä opiskelijoiden että henkilökunnan heikentyvät toimeentulomahdollisuudet huolettavat. Esimerkiksi lukukausimaksuja yliopistoaktivistit kuitenkin vastustavat ensisijaisesti siksi, että ne rakentavat akateemisen tekemisen ympärille muureja, sulkevat opiskelumahdollisuuksia niitä eniten tarvitsevilta ja tekevät koulutuksesta kauppatavaraa.

Varsinainen huti on Sutisen stubbilainen opastus, jonka mukaan opiskelijoiden tulisi lisätä painetta korkeakouluja kohtaan nopean valmistumisen mahdollistamiseksi. Yliopistoaktivismissa opiskelijat ja yliopistotyöläiset järjestäytyvät yhteiseksi rintamaksi ja toimivat samalla puolella, eivät toisiaan vastaan.

Peräänkuuluttaessaan tehokasta opiskelua Sutisen kolumni resonoi hallitusohjelman linjausten kanssa. Molemmille yliopisto on paikka, jossa työelämässä tarvittavia tietosisältöjä omaksutaan nopeasti. Yliopistolaisia ajoi kadulle juuri tällaisen lyhytnäköisen ja kapeakatseisen koulutus- ja yliopistokäsityksen vastustaminen.

Filosofi Martha Nussbaum on varoittanut ajattelusta, joka näkee koulutuksen tehtäväksi hyödyllisten koneenosien tuottamisen. Yliopistoaktivismi on korjausliikettä tällaista kehitystä vastaan.

Mielenosoitukset pyrkivät muistuttamaan siitä, että maailma tarvitsee vähemmän koneenosia ja enemmän itsenäiseen ajatteluun, refleksiivisyyteen ja yhteistoimintaan kykeneviä ihmisiä. Toimijoita, jotka osaavat katsoa maailmaa laajasti ja joilla on rohkeutta kyseenalaistaa vallitsevia “totuuksia”.

Pahasti ohi mielenosoittajien viestistä meneekin tulkinta, jonka mukaan kyse olisi menneen maailman perään haikailusta. Yliopistoaktivismi ei halua säilyttää yliopistoa sellaisena kuin se nyt on tai palauttaa jotakin mennyttä. Sen tavoitteena on rakentaa uutta: demokraattisesti ja avoimesti toimiva yliopisto, joka saa käyttövoimansa laaja-alaisen tiedon ja sivistyksen vaalimisesta, ei markkinoiden tai eliittien intresseistä.

Anni Kangas, Tampereen yliopisto ja Vapaa yliopisto
Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto ja Vapaa yliopisto

Julkaisu Miksi yliopistolaiset liikehtivät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitus esittää lukukausimaksuja EU:n ja Euroopan talousalueen ulkopuolelta tuleville korkeakouluopiskelijoille. Esitys ja siihen liittyvä julkinen keskustelu nojaavat oletuksille, joita on käsitelty kriittisesti usean vuoden ajan. Ehdotus tuntuu kuitenkin sopivan vallalla olevaan ilmapiiriin, jossa suomalainen yhteiskunta esitetään ulkomaalaisten taloudellisesti hyväksikäyttämänä toimijana.

Suomen asema korkeakoulukilpailussa on heikko

Pohjoinen periferiamme ei ole niin haluttu kohdemaa kuin helposti kuvittelemme. Kansainvälisessä korkeakoulukilpailussa Suomi ei sijoituksilla juhli. Vaikka rankinglistat ovat perusteiltaan kyseenalaisia, monet opiskelijat päättävät opiskelupaikkansa niiden perusteella. Suomalaisen koulutuksen kova arvostus taas on yleensä OECD:n Pisa-mittauksiin perustuvaa ja ne liittyvät peruskoulutukseen. Suomalainen korkeakoulutus ei ole kokenut vastaavaa nostetta globaalisti.

Tutkintomaksua on myös rajatusti kokeiltu Suomessa. Kokeilun tulokset olivat heikot. Vaikka kokeilu oli suppea, se viittasi selvästi siihen, että maksullinen korkeakoulutus ei ole toimiva keino kasvattaa kansainvälisten opiskelijoiden määrää. Suurelle osalle ulkomaalaisista opiskelijoista myönnettiin stipendi eikä mielenkiinto maksullista suomalaista korkeakoulutusta kohtaan suuresti lisääntynyt. Ruotsissa ja Tanskassa lukukausimaksut romahduttivat EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisten tutkinto-opiskelijoiden määrän.

Hallituksen esitys kuitenkin kuvaa lukukausimaksut keinoksi lisätä ulkomaalaisten opiskelijoiden määrää ja suomalaisten korkeakoulujen kansainvälisyyttä. Tässä on yksi suomalaisen lukukausimaksupoliittisen argumentaation suurimmista paradokseista: siinä missä kansainvälistyminen liittyy yliopistostrategiaan ja on oleellista suomalaisten tutkijoiden verkostoitumiselle, siihen pyritään asettamalla lukukausimaksu osalle ulkomaalaisista tutkinto-opiskelijoista.

Korkeakoulutuksen markkinat eivät toimi

Kokoomuksen ryhmäjohtaja Arto Satonen perustelee suunniteltuja lukuvuosimaksuja korkeakoulutusmarkkinoiden kysynnän kasvulla ja merkittävän vientituotteen keskeisyytenä. Lukukausimaksuajattelua ohjaa markkinalogiikka. Toisin kuin ennen, korkeakoulutusta ei nähdä sijoituksena yhteiskunnalliseen vaurauteen ja hyvinvointiin pitkällä tähtäimellä. Koska koulutus on kallista yhteiskunnalle, siitä pitää myös maksaa (Sipilä, 2011). Keskusteluissa siis kummittelee oletus vapaasti toimivista kansainvälisistä koulutusmarkkinoista, jotka synnyttäisivät yhtäaikaisesti voittoa ja toisivat yhteiskunnalle säästöjä.

Ison-Britannian yliopistoissa omaksuttiin tällainen markkinalogiikkaan pohjaava toimintakulttuuri 1980-luvulla. Se kyseenalaisti ensin vanhat toimintatavat ja alkoi sitten luoda sekä uutta materiaalista toimintatapaa että kielenkäyttöä. Markkinalogiikka muutti tapaa ymmärtää yliopistoa ja sen yhteiskunnallista tehtävää (Fairclough 1989). Kyseessä oli instituution periaatteiden muutos, joka oli helppo viedä läpi sen vähemmän keskeisistä osista käsin. Suomalaiset lukukausimaksukokeilut voidaan samaan tapaan nähdä osana laajempaa maksullisen koulutuksen kartoittamista ja pilotointia. Käydäänhän keskustelua niistä ikään kuin poikkeuksena aiempaan sääntöön.

Markkina-ajattelu perustuu ideologiselle oletukselle, että lukukausimaksulla saa myös parempaa opetusta. Koulutus ja terveydenhuolto eivät kuitenkaan toimi markkinamallin mukaisesti, koska niiden ”tuotteet” eivät ole verrattavissa yksinkertaisiin markkinahyödykkeisiin (kts. esim. Galbraith 2009). Näillä aloilla markkinamallin olettamat kysyntä ja tarjonta eivät ota huomioon toimialan laajempaa yhteiskunnallista merkitystä, mikä erottaa alat esimerkiksi vähittäiskaupasta. Lisäksi ”asiakkaan” mahdollisuus kilpailuttaa hoitonsa on rajattu (ks. myös Poutanen 2013). Yliopistojen välille syntyvät korkeakoulutuksen markkinat eivät siis ole millään muotoa vapaat eivätkä ne toimi kaikkien opiskelijoiden eduksi, jos todellista valinnanvaraa ei ole.

Lisäksi markkinaperustaisen ja maksuttoman järjestelmän rinnakkainen ylläpito on omiaan aiheuttamaan ennakoimattomia ongelmia. Mitä tapahtuu, kun koulutuksestaan maksanut ”asiakas-opiskelija” astelee samaan luokkaan suomalaisen opintotukea saavan opiskelijan kanssa? Vain osalle opiskelijoista osoitettu henkilökohtainen maksu alkaa tuottaa dynamiikkaa, jossa palvelun taso voidaan osoittaa maksaville asiakkaille selkeämmin. Kassavirran synnyttämisen sijaan maksullinen toiminta vaatiikin entistä laajempaa selvittelyä ja valvontaa – siis byrokratiaa. Tämä paisuttaa yliopistojen hallinnollista budjettia, mutta ei tue suoraan yliopiston päätehtävää eli koulutusta ja tutkimusta.

Tutkinto-opiskelijat eivät ole kustannus yhteiskunnalle

Ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden kouluttamisesta Suomelle globaalissa taloudessa muodostuva pelkistetty taloudellinen tappio on aiemmin hyväksytty osana suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen verkostoitumisen kustannuksia. Nyt ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita on alettu ajatella kustannuksena, johon Suomella ei ole varaa. Kansainvälinen kilpailukyky priorisoituu taloudellisesti tiukkoina aikoina ohi globaalin vastuunkannon.

Millaisia todellisia kustannuksia ulkomaisista tutkinto-opiskelijoista suomalaiselle yhteiskunnalle sitten aiheutuu? Kansaneläkelaitoksen mukaan ainoa etuus, josta ulkomaalainen tutkinto-opiskelija nauttii, on maksuton koulutus. Kelan tuille heillä ei ole asiaa.

Kuten hallituksen esityksessä todetaan, ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat tuovat suomalaiseen yhteiskuntaan tuloja sekä kulutuksensa kautta että työntekijöinä. Keskusteluissa lukukausimaksuista on kuitenkin esitetty huolta siitä, että ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat vievät valmistuttuaan ilmaisen opetuksen tuottaman osaamisen pois Suomesta. Vuoden 2013 alussa lakialoitteen ulkomaalaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista jättänyt kansanedustajajoukko esittikin, että Suomeen työllistyvä ulkomaalaistaustainen opiskelija voisi vähentää lukukausimaksut verotuksessa viiden vuoden ajan.

Lukukausimaksujen asettamisen sijaan olisi tärkeää panostaa ulkomaalaistaustaisten henkilöiden työllistymiskynnyksen alentamiseen. CIMOn selvityksessä todetaan, että tästä näyttäisi seuraavan kansantaloudellisesti suurempi hyöty kuin lukukausimaksuista. Lisäksi pääasiallinen syy siihen, että ulkomaalaistaustaiset opiskelijat eivät valmistuttuaan jää Suomeen ei ole opiskelijoissa itsessään, vaan suomalaisten työnantajien ja maahanmuuttoviranomaisten asenteissa.

Ovatko lukukausimaksut piilorasismia?

Lukukausimaksuesitys siis perustuu oletuksiin, joista on keskusteltu kriittisesti jo useamman vuoden ajan. Voisiko demareiden hallitseman opetus- ja kulttuuriministeriön tuoretta lukukausimaksuesitystä sitten ymmärtää populistisena siirtona vaalien lähestyessä? SDP on tutkimusten mukaan menettänyt perinteistä äänestyspohjaansa perussuomalaisille. Lisäksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tuntuu tällä hetkellä olevan valmiutta ajatella, että kansalaisia sorretaan maahanmuuttajien kustannuksella. Tässä mielipideilmapiirissä ei liene vaikeaa löytää tukea ajatukselle, että juuri ulkomaalaisten opiskelijoiden tulisi maksaa tutkinnoistaan.

Lukukausiesitys ei myöskään kohdistu kaikkiin ulkomaalaisiin opiskelijoihin, vaan ainoastaan EU/ETA-alueen ulkopuolisiin tutkinto-opiskelijoihin, joiden määrä Suomessa on lukukausimaksukokeilun seurantaryhmän mukaan tasaisesti kasvanut. Lukukausimaksu voidaan nähdä mekanismina, joka seuloo Suomeen saapuvia ulkomaalaisia opiskelijoita. Todetaanhan hallituksen esityksessäkin, että lukukausimaksut ovat keino vähentää EU/ETA-alueiden ulkopuolisten opiskelijoiden suhteellista osuutta kaikista ulkomaalaisista opiskelijoista. Eurooppalaisten opiskelijoiden suhteen Suomella ei siis ole vastaavaa ongelmaa kantaa globaalia vastuuta kuin kehittyvien ja nousevien talouksien nuorten suhteen.

Oppositio on hallituksesta irtaantuneita puolueita lukuun ottamatta ollut kovin hiljainen liittyen hallituksen esitykseen. Vihreät ja vasemmistoliitto vastustivat hallitukseen kuuluessaan lukukausimaksuja. Puolueiden kannatuskyselyitä johtava keskusta on jo pitkään pitänyt lukukausimaksuja tarpeellisina. Perussuomalaisten joukosta taas tuskin löytyy merkittävää vastustusta nimenomaan ulkomaalaisten opiskelijoiden laskuttamiseen. Turun Sanomista käy ilmi lukukausimaksujen laaja tuki:esitys ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden lukukausimaksuista voi löytyä useammankin sellaisen puolueen agendalta, jotka muodostavat hallituksen seuraavien vaalien jälkeen.

Viitteet

Fairclough, N. 1989. Language and Power. 2^nd Revised edition, 2001. Longman.

Galbraith, J.K. 2009. The Predator State. Free Press: New York.

Poutanen, M. 2013. ”Terveydenhuolto ja raha – miten yhdysvaltalainen terveydenhuolto on rakentunut liiketoiminnaksi”, Alusta!, 19.3.2013.

Sipilä, J. 2011. “Hyvinvointivaltio sosiaalisena investointina: älä anna köyhälle kalaa vaan koulutus!” Yhteiskuntapolitiikka76(4): 359-372.

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Lukukausimaksuehdotus on myös populismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.