Elina Lappalainen & Mitja Mikael Malin: Tornihuoneen salaseura: Vallan jäljillä (2025) Tammi, 84 s.

Lasten tietokirjasarjassa syksyllä 2025 ilmestynyt teos tarjoaa jännittävän ja konkreettisen näkökulman siihen, miten jokainen voi vaikuttaa yhteiskunnassa. Tornihuoneen salaseura: Vallan jäljillä keskittyy yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, demokratia- sekä kansalaistaitoihin ja vaaliosallistumiseen kuntavaalien kontekstissa. Kuten aikaisemmatkin sarjassa ilmestyneet kirjat, Vallan jäljillä -teos on suunnattu peruskoulun ala-astetta käyville 7–12-vuotiaille lapsille.

Aikaisemmista osista tutut hahmot Lumi, Haku, Koko ja Miki hyppäävät mukaan kuntavaalien vaalikampanjointiin ja kunnalliseen päätöksentekoon auttaessaan ensi kertaa kuntavaaleissa ehdolle asettuvaa Kokon äitiä tämän vaalityössään. Päähenkilöt pääsevät ihmettelemään läheltä kiivaita vaaliväittelyitä, editoimaan sosiaalisen median vaalivideoita, tapaamaan äänestäjiä vaalitoreille ja tutustumaan kunnalliseen päätöksentekoon sekä päättäjiin Helsingin kaupungintalolle. Jännitys huipentuu vaalipäivään ja ääntenlaskuun, riittävätkö Kokon äidin äänet Helsingin kaupunginvaltuustoon?

Kirja on mukaansatempaava ja selkeä kokonaisuus, joka kertoo ikätasoisesti lapselle yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Graafinen ja oivallisesti tarinan käänteitä havainnollistava kuvitus kulkee käsi kädessä kerronnan kanssa pitäen lukijan otteessaan. Tarina etenee kronologisesti todellisuutta mukaillen aina vaalikampanjoinnista, vaalipäivän ääntenlaskuun ja valtuutetun arkeen. Lisäksi tarinan rinnalla esitetty paikallistason vaikuttamisen esimerkki antaa lapsille konkreettisen mallin siitä, mihin asioihin ja miten yhteiskunnassa voi vaikuttaa.

Lukujen loppuihin sijoitetut infolaatikot antavat kattavasti tietoa demokratiataitoihin liittyvistä asiakokonaisuuksista kuten poliittisista puolueista, kuntavaaleista, kansalaisvaikuttamisen eri keinoista, vaalikampanjoista ja äänestämisestä. Infolaatikoiden tuhdit tietopaketit saattavat tuntua vielä alakoulun ensimmäistä tai toista vuosiluokkaa käyvistä monimutkaisilta asiakokonaisuuksilta, eikä ihme, sillä ovathan niissä opetettavat kokonaisuudet ja käsitteet monimutkaisia.

Kirjaa voisi kritisoida sen lievästä pääkaupunkikeskeisyydestä, sillä se huomioi paikallisina vaaleina ainoastaan kuntavaalit, jotka toimitetaan koko maassa Helsinkiä lukuun ottamatta yhtä aikaa aluevaalien kanssa. Ymmärrettävästi tuplavaaliasetelman kuvaaminen olisi voinut osoittautua kirjan kohderyhmä huomioiden liian haastavaksi.

Nuorten eriytyvä sekä kasaantuva osallistumishalukkuus ja sen taustatekijät

Poliittisen osallistumisen eriytyminen ja sen kasautuminen suhteellisen pienelle joukolle aktiivisia kansalaisia on huolettanut tutkijoita jo pitkään. Trendistä erityisen huolestuttavan tekee se, että erot ovat tutkitusti havaittavissa jo nuorissa. Verrattain tuoreet tutkimustulokset peruskouluaan päättävistä 9.-luokkalaisista suomalaisnuorista osoittavat, että yhteiskunnallinen osallistumishalukkuus on 15-vuotiailla nuorilla vasta heräämässä.

Merkittäviä eroja on kuitenkin havaittu etenkin sukupuolen mukaan: tytöt osallistuvat poikia aktiivisemmin. Tutkimukset myös osoittavat, että vanhempien omalla yhteiskunnallisella aktiivisuudella sekä lapsuudenkodin keskusteluaktiivisuudella yhteiskunnallisista asioista on merkittävä vahvistava vaikutus nuorten poliittiselle kiinnittymiselle ja siten myös osallistumiselle myöhemminkin elämässä.

Kansalaispätevyys voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen, joista ensimmäisellä tarkoitetaan sitä, missä määrin kansalainen kokee sekä ymmärtävänsä politiikkaa että voivansa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Ulkoisella kansalaispätevyydellä vastaavasti tarkoitetaan kansalaisen arviota siitä, missä määrin hän kokee tulleensa kuulluksi poliittisessa päätöksenteossa.

Poliittisen osallistumisen eriytyminen ja sen kasautuminen suhteellisen pienelle joukolle aktiivisia kansalaisia on huolettanut tutkijoita jo pitkään. Trendistä erityisen huolestuttavan tekee se, että erot ovat tutkitusti havaittavissa jo nuorissa.

Erityisesti vahvan sisäisen kansalaispätevyyden on ajateltu olevan perusta tiiviille poliittisen kiinnittymiselle, riittävän ja oikeanlaisen tiedon hankkimiselle yhteiskunnasta sekä poliittisen järjestelmän kriittiselle arvioinnille, jotka kaikki edesauttavat aktiivista osallistumista yhteiskunnassa. Sisäisellä kansalaispätevyydellä voidaankin nähdä olevan heijastevaikutuksia poliittiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen.

Kansainvälisissä vertailuissa sisäisen kansalaispätevyyden taso on Suomessa koko Euroopan keskivertoa matalampaa ja väestöryhmien väliset erot sisäisessä kansalaispätevyydessä ovat silmiinpistävän suuria. Merkittävin ero piirtyy yleiseurooppalaista trendiä mukaillen aikuisväestössä miesten ja naisten välille miesten sisäisen kansalaispätevyyden tason ollessa huomattavasti naisten tasoa korkeampi kaikissa ikäryhmissä. Sama löydös on tehty 2020-luvulla myös 15-vuotiaista nuorista.

Sisäinen kansalaispätevyys kehittyy jo varhaisessa lapsuudessa ja nuoruudessa poliittiseksi sosialisaatioksi kutsutuissa prosesseissa, joilla viitataan yksilön vuorovaikutukseen yhteiskunnan jäsenten sekä toimijoiden kanssa. Tällaisia toimijoita, eli sosialisaatioagentteja, ovat esimerkiksi perhe, ystävät, koulu ja vapaa-ajan harrastukset sekä media.

Tutkitusti merkittävimpiä sosialisaatioagentteja sisäisen kansalaispätevyyden vahvistamiseksi ovat nuorille osallistuminen demokratiakasvatukseen ja avoin luokkahuoneilmipiiri sekä varttuminen lapsuudenkodissa, jossa vanhemmat keskustelevat aktiivisesti yhteiskunnallisista asioista ja ovat kiinnostuneita politiikasta.

Voiko yksi kirja kaventaa kansalaispätevyydessä havaittua sukupuolikuilua?

Tutkitusti tytöt lukevat kirjoja poikia aktiivisemmin. Sisäisessä kansalaispätevyydessä havaitun sukupuolikuilun näkökulmasta tarkasteltuna trendi voi olla Vallan jäljillä -tietokirjateoksen näkökulmasta optimistinenkin. Mikäli tytöt tarttuvat juuri tähän kirjaan poikia useammin, voisiko se vahvistaa heidän sisäistä kansalaispätevyyttänsä ja kaventaa näin sisäisen kansalaispätevyyden sukupuolikuilua? Tutkimusten valossa tämä on mahdollista, mutta vaikutusmekanismia on kaivettava pelkän kirjan lukemista syvemmältä.

Psykologi Albert Banduran (1977) kehittämän sosiaalisen oppimisen teoriaan nojaten lapsi kiinnittää enemmän huomiota samaa sukupuolta olevaan vanhempaansa, johon hän oman sukupuolensa perusteella samastuu voimakkaammin ja omaksuu siksi tämän vanhemman toimintamallit herkemmin. Myöhäisempi tutkimus on osoittanut, että yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivisilla äideillä onkin juuri tärkeä rooli heidän tyttäriensä poliittisessa sosialisaatiossa ja siten myös poliittisen kiinnittymisen vahvistamisessa.

Tarinan päähenkilöksi nouseva Mariam onkin vielä 2020-luvulla virkistävä hahmokuvaus jopa Suomen kaltaisessa modernissa ja tasa-arvoisessa edustuksellisessa demokratiassa, jossa valtaosassa poliittisia luottamustehtäviä on vielä miesten yliedustus.

Vallan jäljillä -kirjassa tälle mekanismille luodaan mahdollisuus, kun päähenkilö Kokon äiti Mariam osoittaa yhteiskunnallista aktiivisuutta asettumalla ehdolle kuntavaaleissa pyrkien näin vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon. Vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, voi hänkin esimerkillään osoittaa, että politiikka kuuluu yhtä lailla naisille ja naiset voivat miesten tapaan menestyä politiikassa, mikä voi osaltaan vahvistaa juuri tyttöjen sisäistä kansalaispätevyyttä.

Tarinan päähenkilöksi nouseva Mariam onkin vielä 2020-luvulla virkistävä hahmokuvaus jopa Suomen kaltaisessa modernissa ja tasa-arvoisessa edustuksellisessa demokratiassa, jossa valtaosassa poliittisia luottamustehtäviä on vielä miesten yliedustus. Esimerkiksi kevään 2025 kuntavaaleissa enemmistö valituista valtuutetuista oli miehiä (55 %), vaikkakin naisten osuus kunnanvaltuutetuista on kasvanut jatkuvasti. 

Osallistumiskuilujen kaventaminen on mahdollista, jos kirja löytää tiensä kouluihin ja kirjastoihin

Vallan jäljillä -teos voi parhaimmillaan onnistua vahvistamaan lasten ja nuorten sisäistä kansalaispätevyyttä ja sitä kautta onnistua kaventamaan jo olemassa olevia osallistumiskuiluja poliittisessa sekä yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Sisäisen kansalaispätevyyden ohella kirja voi sytyttää poliittisen kiinnostuksen kipinän, joka voi kantaa pitkällekin nuoruus- ja aikuisvuosiin.

Tämä edellyttää sitä, että teos löytää tiensä laaja-alaisesti hyvinvointiyhteiskunnan demokraattisiin instituutioihin kuten kirjastoihin ja peruskouluihin, joissa siihen mahdollisimman moni lapsi ja nuori voi tarttua. Kirja voisi sopia hyvin osaksi vuosiluokilla 4–6 tapahtuvaa yhteiskuntaopin opetusta, jossa se onnistuisi tehokkaasti tavoittamaan erilaisista taustoista tulevat lapset.

Teos voi toimia yleisempänä keskustelunavaajana nuorten ja aikuisten välillä, vahvistaen sukupolvien välistä ymmärrystä demokratian toiminnasta, vallan rakenteista ja politiikasta.

Kirjasta löytyy myös äänikirjaversio, mikä lisää sen saavutettavuutta erityisesti niille lapsille ja nuorille, joille perinteinen lukeminen voi olla haastavaa.

Vallan jäljillä -teoksen potentiaali ei rajoitu pelkästään opetuskäyttöön. Se voi toimia yleisempänä keskustelunavaajana nuorten ja aikuisten välillä, vahvistaen sukupolvien välistä ymmärrystä demokratian toiminnasta, vallan rakenteista ja politiikasta yleensä. Kun kirja integroidaan osaksi laajempaa mediakasvatusta ja yhteiskunnallista lukutaitoa, se voi tukea lasten kriittisen ajattelun kehittymistä tarjoten konkreettisia esimerkkejä siitä, miten jokainen voi vaikuttaa yhteiskunnassa.

Olisi tärkeää, että kirjan sisältö huomioitaisiin myös opettajankoulutuksessa ja oppimateriaalien suunnittelussa. Selvitykset osoittavat, että opettajien kokemukset saamastaan valmiudesta demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen toteuttamiseen vaihtelevat edelleen merkittävästi. Näin Vallan jäljillä -teos voi aidosti toimia välineenä yhteiskunnallisten osallistumiskuilujen kaventamisessa ja demokratian vahvistamisessa.

YTT Aino Tiihonen työskentelee valtio-opin tutkijatohtorina Koneen Säätiön ja Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa hankkeessa ”Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa”, jossa tutkitaan poliittisten arvojen ja asenteiden yhtenevyyttä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

Kuvituskuva: Debby Hudson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Matkalla kohti vaikuttamisen perustaitoja ja aktiivista kansalaisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nuorten kansalaisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa muihin ikäryhmiin kaivataan lisää julkista keskustelua. Keskustelu on tarpeellista erityisesti sellaisissa yhteyksissä, joissa nuorten ikäluokkien valmius täysivaltaiseen kansalaisuuteen kyseenalaistetaan johtuen joko heidän iästään tai vakiintumattomasta elämäntilanteestaan.

Nuorisotutkija Browyn Woodin mukaan nuorten kansalaisuutta voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta: nuoret tulevina kansalaisina (becoming citizens), nuoret jo olevina kansalaisina (being citizens) ja nuoret kansalaistoimijoina (doing citizenship).

Tarkastelen puheenvuorossani, miten yhteiskunnan nuoret jäsenet asemoidaan osaksi yhteiskunnan kokonaisuutta vaalipuheissa. Pohjaan tarkasteluni Ylen kuntavaalien 2021, aluevaalien 2022, eduskuntavaalien 2023, presidentinvaalien 2024 ja eurovaalien 2024 alla TV:ssä esitettyihin eri puolueiden puheenjohtajatentteihin. Keskityn siihen, miten vaalipuheissa nuorten kansalaisuus asettuu Woodin kolmiosaisen jäsentelyn alle keskittymällä niihin hegemonisiin ja vastanarratiiveihin, joilla puheenjohtajat rakentavat lapsuutta ja nuoruutta kansalaisuuden näkökulmasta.

Hegemonisella narratiivilla tarkoitetaan tapaa hahmottaa jokin asia tai ilmiö ikään kuin luonnollisena tosiasiana, jolle ei ole vaihtoehtoja. Hegemoniset narratiivit ovat usein hyvin tiedostamattomia. Hegemonisia narratiiveja voidaan myös haastaa, tietoisesti tai tiedostamatta, esittämällä vastanarratiiveja. Vaalipuheiden pohjalta löytämäni nuorten kansalaisuutta koskevat narratiivit ovat limittäisiä ja päällekkäisiä. Ne eivät myöskään jakautuneet selkeästi puolueiden välillä, joskin jonkinlaisia painotuseroja voitiinkin havaita.

Vaikka vaalikampanjoinnin ensisijainen yleisö ovat äänestysikäiset kansalaiset, vaalipuheet eivät useinkaan tehneet selkeää eroa alaikäisten ja äänestysiän saavuttaneiden nuorten välillä. Osa puheesta kohdistui selkeästi lapsiin, esimerkiksi silloin kun tarkastelun kohteena olivat varhaiskasvatukseen ja peruskouluun liittyvät poliittiset näkökulmat. Useimmiten kuitenkin termi ’nuoret’ ymmärrettiin hyvin laveasti käsittäen yhteiskunnan nuoria ikäluokkia äänestysiän molemmin puolin.

Tulevat sukupolvet ovat tulevaisuuden kansalaisia

Vahvimpana narratiivina erottui näkökulma nuorista ei-vielä-nykyisinä vaan tulevina kansalaisina; haavoittuvina ja aikuisten suojelua tarvitsevina. Se painottaa hyvän elämän pohjustamista lapsuudessa. ”Parhaat mahdolliset eväät saatuaan” nuoret voivat lähteä ”hyvillä tiedoilla ja taidoilla maailmalle”. Jos he putoavat kyydistä tai ”ajautuvat sivuraiteelle”, heidät tulee palauttaa oikealle polulle, sillä väärää kurssia on vaikea enää myöhemmässä vaiheessa korjata.

Näkökulma sisältää oletuksen, että myöhemmällä iällä pahoinvoivat nuoret ovat tunnistettavissa ja ”käsin poimittavissa” korjaavien toimenpiteiden kohteiksi jo peruskouluvaiheessa. Kun tässä vaiheessa onnistutaan turvaamaan oikea reitti, syrjäytymistä ja pahoinvointia pystytään ehkäisemään.

Suoraa puhetta nuorista ikäluokista uhkana tai riskinä ei vaalipuheissa juurikaan tunnisteta. Sen sijaan tulevat kansalaiset ovat oikeutettuja suojeluun uhkilta, jotka nousevat ympäristöstä.

Tulevat kansalaiset -narratiivissa nuoret ovat yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Roolit sukupolvien välillä kuvataan selkeinä: lasten ei tule kantaa aikuisten murheita. Myöskään ”ilmastonmuutoksen laskua” ei saa jättää tuleville sukupolville. Toisaalta tulevat sukupolvet ovat tulevaisuuden veronmaksajia, jotka vuorostaan hoitavat vanhempiaan. Narratiivissa rakennetaan vahvaa kuvaa nuorista erityisesti tulevaisuuden työmarkkinakansalaisina, jotka aikanaan mahdollistavat hyvinvointivaltion jatkuvuuden. Alhainen syntyvyys ja kestävyysvaje nousevat näissä yhteyksissä esiin huolena. Tämä ilmenee esimerkiksi toteamuksena siitä, että ”harmaantuva Eurooppa”tarvitsee tulevaisuuden tekijöitä. Yhteiskunnalla ”ei ole varaa siihen, että yksikään nuori tippuu kelkasta”.

Suoraa puhetta nuorista ikäluokista uhkana tai riskinä ei vaalipuheissa juurikaan tunnisteta. Sen sijaan tulevat kansalaiset ovat oikeutettuja suojeluun uhkilta, jotka nousevat ympäristöstä. Koronan jälkeinen hoivavelka ja oppimisvelka ovat tuottaneet kasautunutta palvelutarvetta, johon tarvitaan resursseja, sillä ”opettajat eivät pysty ihmetekoihin”. Yhteiskunnan moniarvoistuminen näyttäytyy joissain puheenvuoroissa myös ongelmina ”yhteiskuntaan jalkautumisessa”, mikä tuottaa jengiytymistä. Tältä negatiiviselta kehityskululta nuoria tulee suojella.

Lapset ja nuoret ovat itseisarvoisia yksilöitä, joilla on oikeus omanlaiseen elämään

Usein vaalipuheissa nuorten kansalaisuus osin jo tunnustetaan. Näissä puheenvuoroissa korostetaan kuulumisen ja jäsenyyden merkitystä ja oikeutta itseisarvoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen. Onnellinen, turvallinen lapsuus, hyvä elämä ja henkinen hyvinvointi nousevat näissä yhteyksissä keskeisiksi argumenteiksi. Jokainen lapsi ja nuori on arvokas ja ansaitsee päästä mukaan. He tarvitsevat ”kasvurauhaa” ja aikuisilta ensisijaisesti ”aikaa ja vierellä kulkemista”. Keskinäinen luottamus ja muiden ihmisten arvostaminen on ”yhteiskuntamme liima”.

Kiinnostavana vastapuheena tulevat kansalaiset -narratiivin suoraviivaistavaan elämänpolkuun esitettiin näkemyksiä siitä, että ei ole syytä huolestua, jos nuori ei heti”hahmota omaa elämänpolkuaan”. Vastapuhe korostaa ymmärrystä siitä, että nuoruus tapahtuu tässä ja nyt ja tulevaisuuteen suuntaavat valinnat eivät välttämättä ole nuoruuttaan elävällä ajankohtaisia.

Yksilölähtöinen painotus toisaalta korostaa sitä, että jokainen lapsi saa tavoitella sitä, mitä elämässään haluaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sellaista politiikkaa, jossa onnistunut ”oppimiserojen tasoittaminen” tuo suomalaisen ”varhaiskasvatuksen maailmankartalle”. Usko kiisteltyyn mahdollisuuksien tasa-arvoon näyttäytyy vaalipuheissa ihanteena, joilla puhutellaan äänestäjiä. Aidot mahdollisuudet ”toteuttaa unelmiaan ja kouluttautua mihin tahansa toimeen” edustaa useissa puheenvuoroissa nuoruuskäsitystä, jota halutaan tuottaa ja ylläpitää.

Nuorten omaehtoinen kansalaistoimijuus saa vaalipuheissa vain vähän tilaa

Nuoret ikäluokat on mahdollista nähdä myös aktiivisina kansalaistoimijoina, osallistumassa ja vaikuttamassa yhteiskunnallisten epäkohtien esiin tuomiseen ja asioiden edistämiseen ja kehittämiseen. Tämä näkökulma tuli vaalipuheissa esiin vain erittäin ohuesti. Tiedämme, että nuoret ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä ja osallistuvat aktiivisesti erityisesti ulkoparlamentaarisen vaikuttamisen keinoin. Vaalipuheissakin olisi mahdollisuus nostaa nuoria enemmän esiin kansalaistoimijuuden näkökulmasta. On kiinnostavaa, että tämäntyyppiselle narratiiville ei näytä järjestyvän juurikaan tilaa.

Ainoa selkeä ilmaisu nuorten aktiivisesta toimijuudesta tulee esiin puheenvuorossa, jossa painotettiin, että ”Suomen parhaat päivät ovat edessäpäin”, sillä puhuja luottaa koulutukseen ja nuoriin.Välillisesti tämän suuntaista puhetta voi olla mahdollista tulkita muistakin puheenvuoroista, joissa vakuutetaan koulutuksen merkitystä. ”Koulutus on A ja O, jotta Suomi pärjää tulevaisuudessa”. Siihen panostaminen saa näin ollen maksaa, koska se on investointi Suomen tulevaisuuteen.

Tämän kaltaiset kannanotot määrittelevät nuoret merkittävinä yhteiskunnan tekijöinä ja toimijoina, joille koulutus tarjoaa tarvittavan osaamispohjan. Nämäkin näkökulmat ovat kuitenkin vahvasti tulevaisuuteen suuntautuneita, eivätkä tunnista jo olemassa olevaa lasten ja nuorten poliittista ja muuta kansalaistoimijuutta, kuten ihmisoikeus-, ilmasto- ja tasa-arvokeskusteluihin osallistumista.

Sukupolvijärjestyksen säilyttäminen tiedostamattomana vaikuttamisstrategiana?

Kokonaisuudessaan vaalipuheet tuottavat kuvan nuorista ikäluokista ensisijaisesti ei-vielä-valmiina, vaan tulevina kansalaisina, joiden polkua täysivaltaiseen kansalaisuuteen tulee poliittisilla toimilla ohjata. Osittain lapset ja nuoret myös nähdään jo itseisarvoisina yksilöinä, joilla on kansalaisoikeuksia – ikätasoisesti annosteltuna. Varsinaisesta nuorten aktiivisesta kansalaistoimijuudesta eivät vaalipuheet juuri kerro.

Nuorten kansalaisuus vaalipuheissa näyttäisi toisin sanoen olevan passiivista, kontrolloitua ja ylhäältä ohjattua. Nuorille ominaisia kansalaistoimijuuden muotoja ei tunnusteta, vaan institutionaalinen järjestelmä kohdistaa nuoriin valtaa ja sosiaalista kontrollia sen sijaan, että heidät nähtäisiin aktiivisina ja omaehtoisesti osallistuvina yhteiskunnan jäseninä. Kansalaispätevyyden näkökulmasta vaalipuheiden kehystämä nuoruuskuva on varsin ongelmallinen, millä voi olla yhteys siihen, että nuoret ehdokkaat tulevat harvoin valituiksi vaaleissa.

Vaalipuheista esiin nousseeseen nuoruuskuvaan voidaan soveltaa strategisen kehystämisen ajatusta. Sillä tarkoitetaan keinoja, joilla pyritään tarkoitushakuisesti ohjaamaan yleisön huomiota haluttuihin ominaisuuksiin ja häivyttämään ei-toivottuja piirteitä. Strategisella kehystämisellä luodaan todellisuuksia, jotka tukevat haluttuja intressejä. Strategisen kehystämisen näkökulmasta voidaan siten pohtia, onko ehkä nuorten asemoiminen ei-vielä-nykyisinä vaan tulevina kansalaisina strategista poliittisen kannatuksen kasvattamiseksi.

Jos halutaan nostaa nuorten äänestysaktiivisuutta, olisi syytä pysähtyä: Nuorten kansalaisuutta määrittelevää hegemonista narratiivia on mahdollista tietoisesti myös haastaa, jos siihen on tahtoa.

Vaalikampanjoinnin tavoitteena on vedota äänestäjille tärkeisiin arvoihin ja teemoihin; viesti suunnataan pääasiassa niille ryhmille, jotka aktiivisimmin äänestävät. Tarkasteluni perusteella näyttäisi siten olevan strategista ylläpitää sellaista puhetta, joka ei uhkaa vanhempien sukupolvien hegemonista auktoriteettiasemaa suhteessa nuorempiin polviin. Tällöin yhteiskunnan nuorempien ikäluokkien kansalaisuus kaventuu vain poliittisten toimenpiteiden kohteiksi. Jossakin toisessa yhteydessä nuorten kansalaisuus todennäköisesti määrittyisi toisin.

Sikäli kun äänestysikäisiäkään nuoria ei nähdä ensisijaisena vaikuttamisen kohderyhmänä ja yleisönä, vaalistrategisesta näkökulmasta ajateltuna tämä on tavallaan ymmärrettävää. Toisaalta jos halutaan nostaa nuorten äänestysaktiivisuutta, olisi syytä pysähtyä: Nuorten kansalaisuutta määrittelevää hegemonista narratiivia on mahdollista tietoisesti myös haastaa, jos siihen on tahtoa. Tälle toivoisi löytyvän enemmän tilaa juuri vaalien alla, kun tärkeiksi nähtyjä arvoja kiteytetään vaalipuheiksi.

VTT Kati Kataja on nuoruuden sosiaalisista ja yhteiskunnallisista ehdoista kiinnostunut sosiologi, joka työskentelee yliopistotutkijana Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian oppiaineessa.

Artikkelikuva: Aernout Bouwman / Pixabay

Julkaisu Nuoret ikäluokat vaalipuheissa – Odotustiloissa pidettyä kansalaisuutta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Opiskelijoiden hyvinvointi ja hyvä elämä -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 14.5.2024.

Lukupiirissä alusti Susanna Ågren Nuorisotutkimus-lehdessä julkaistun, Niina Meriläisen kanssa yhteiskirjoitetun artikkelinsa “Ammattiin opiskelevat ja hyvä elämä: työntekijyyttä vai jotain ihan muuta?” lähtökohdista ja löydöksistä. Miina Orell puolestaan alusti myös Nuorisotutkimus-lehdessä julkaistun yhteiskirjoitetun artikkelin ”Oppilaiden hyvinvointi poikkeusolojen etäopetuksessa” pohjalta. Anna-Maija Niemi kertoi osana lukupiiriä myös nuorisotutkimuksen kentästä Nuorisotutkimus-lehden päätoimittajan näkökulmasta.

Mikä on Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri?

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Susanna Ågren: Ammattiin opiskelevien nuorten yhteiskunnallinen osallisuus ja kuuluminen nähdään usein kapeasti ja työelämäkeskeisesti

Tarkastelimme Niina Meriläisen kanssa kirjoittamassamme artikkelissa ammattiin opiskelevien hyvää elämää koskevia ymmärryksiä. Päädyimme kirjoittamaan artikkelin, sillä ammattiin opiskelevista nuorista keskustellaan hyvin usein kapeasti pelkästään ”tulevina työntekijöinä”.

Myös ammatillinen koulutus itse tuottaa tällaista työelämäkeskeistä kertomusta ammattiin opiskelevien nuorten yhteiskunnallisesta jäsenyydestä. Sen rinnalla sitä tuottavat myös monet tutkimukset ammattiin opiskelevista nuorista. Näiden nuorten hyvää elämää ja tulevaisuutta koskevista toiveista keskustellaan pääosin työelämän näkökulmasta. Siksi koimme tärkeäksi tutkia, miten ammattiin opiskelevat nuoret itse sanoittavat ja ymmärtävät hyvän elämän.

Tarkastelimme artikkelissa ammattiin opiskelevien nuorten hyvän elämän ymmärryksiä yhteiskunnallisen osallisuuden näkökulmasta, soveltaen Richard Ryanin ja Edward Decin itsemääräämisteoriaa: eli toisin sanoen millaisin edellytyksin he kokevat pystyvänsä osallistumaan yhteiskunnassa, tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä ja olevansa tärkeä osa ympäröivää yhteiskuntaa – eli elämään merkityksellistä ja hyvää elämää.

Havaitsimme, että ammattiin opiskeleville nuorilla on moninaisia hyvää elämää koskevia toiveita. Monen toiveet liittyivät aikuistumiseen eli toimeentuloon, omaan kotiin ja turvalliseen tulevaisuuteen, mutta myös rakkauteen, perheeseen ja yhteiskuntaan.

Yhteiskunnallisen kuulumisen kokemus rakentuu siitä, että nuori voi kokea olevansa hyväksytty ja arvokas osa yhteiskuntaa. Jos nuorten hyvän elämän edellytyksiä pohditaan vain työelämässä osallistumisen kautta, millaisen viestin se antaa niille, joille työntekijäkansalaisuuden ihanteen mukaisesti eläminen on hankalaa tai joille se on osoittautunut epäoikeudenmukaiseksi?

Toisaalta toiveet olivat myös ristiriitaisia: toisilla toiveet liittyvät hyvin vahvasti henkilökohtaiseen hyvään, kuluttamiseen ja hedonistisiin toiveisiin ja toiset pohtivat yhteiskunnan hyvinvointia laajemmin myös kestävyyden näkökulmasta. Totesimmekin artikkelissa, että ammatillisesta koulutuksesta keskusteltaessa tulisi tunnistaa nuorten ja heidän toiveidensa moninaisuus. Työelämän rinnalla ammatillisessa koulutuksessa tulisi keskustella laajemmin myös muista nuorille tärkeistä ja heidän tulevaisuuttaan koskevista asioista, kuten esimerkiksi kestävään ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan liittyvistä kysymyksistä.

Olen työntekijäkansalaisuutta käsittelevässä väitöskirjassani tuonut esiin, miten ammattiin valmistuneet nuoret neuvottelevat yhteiskunnallisesta kuulumisestaan hyvin ristiriitaisten työelämään liittyvien ihanteiden ja mahdollisuuksien kautta. Työntekijäkansalaisuudella tarkoitan sitä, miten odotamme jokaisen nuoren osallistuvan yhteiskuntaan työelämän kautta.

Nuorten tulisi opiskella ahkerasti ja tunnollisesti sekä pyrkiä mahdollisimman aktiivisesti työllistymään ja täyttämään velvollisuutensa yhteiskunnassa, mutta samaan aikaan heidän tulisi myös joustaa työelämän tarpeiden mukaan ja sopeutua sen epävarmuuksiin. Ammatillisessa koulutuksessa nämä vaateet korostuvat entisestään.

Havaitsin kuitenkin, että näiden odotusten täyttäminen on nyky-yhteiskunnassa monimutkaista. Huolimatta siitä, miten tehokkaasti ja eri tavoin pyrimme yhteiskuntana ohjaamaan nuoria työntekijäkansalaisuuteen, todellisuudessa nuorten ei ole kovin helppoa hallita omaa asemaansa työntekijäkansalaisena. Siten heille ei ole niin yksinkertaista neuvotella sen kautta omasta merkityksestään ja kuulumisestaan yhteiskunnassa kuin mitä aikuisyhteiskuntana ehkä oletamme. Heillä on myös hyvin eriarvoiset lähtökohdat käydä tällaista neuvottelua.

Yhteiskunnallisen kuulumisen kokemus rakentuu siitä, että nuori voi kokea olevansa hyväksytty ja arvokas osa yhteiskuntaa. Jos nuorten hyvän elämän edellytyksiä pohditaan vain työelämässä osallistumisen kautta, millaisen viestin se antaa niille, joille työntekijäkansalaisuuden ihanteen mukaisesti eläminen on hankalaa tai joille se on osoittautunut epäoikeudenmukaiseksi? Näkisin, että tämä kysymys asettaa vastuun sekä yhteiskunnalle että ammatilliselle koulutukselle, jos toiveena on tukea kestävämmin nuorten mahdollisuuksia hyvään elämään.

Miina Orell: Hyvinvointi syntyy arjen rakenteissa

Etäopetusta tutkiva Distant learning eli Disle-ryhmä muodostui huhtikuussa 2020 Turun yliopiston Turun ja Rauman opettajankoulutuslaitosten henkilöstöstä koronapandemian kynnyksellä huhtikuussa 2020. Ryhmään kuuluu monipuolinen toimijajoukko, professorista normaalikoulun lehtoreihin, joita yhdistävänä tekijänä toimi ja toimii edelleen kiinnostus koronan aiheuttamaan poikkeustilaan ilmiönä.

Disle-ryhmän kunnianhimoisena tavoitteena oli kerätä tutkimusaineisto, jossa kuuluisi monipuolisesti niin oppilaiden, opiskelijoiden, huoltajien, opettajien, opettajaksi opiskelevien ja opettajankouluttajien ääni. Vuoden 2020 kevään ja kesän aikana ryhmä keräsi lomakeaineiston eri puolilta Suomea. Aineiston pohjalta on pidetty sekä suullisia esityksiä että julkaistu useita artikkeleita eri näkökulmista.

Tutkimuksen perusteella poikkeustilan aikainen etäopetus sopi osalle oppilaista paremmin kuin toisille. Kolmasosa vastaajista koki hyvinvointinsa heikentyneen.

Nuorisotutkimus-lehden artikkelissa Disle-ryhmän tarkastelussa olivat peruskoulun 4.–9.-luokkalaisten oppilaiden ja lukio-opiskelijoiden hyvinvoinnin muutokset poikkeusolojen aikaisessa etäopetuksessa. Näkökulmina hyvinvointiin olivat uni, ruokailu, liikunta, vuorovaikutus, osallisuus, yksinäisyys ja kiusaamisen kokemukset.

Tutkimuksen perusteella poikkeustilan aikainen etäopetus sopi osalle oppilaista paremmin kuin toisille. Kolmasosa vastaajista koki hyvinvointinsa heikentyneen. Tutkimushavaintojen mukaan hyvinvoinnin muutokset olivat pääsääntöisesti kielteisiä: poikkeuksen muodostivat vain lisääntynyt unen määrä ja vähentynyt kiusaaminen.

Tarkasteltaessa vastaajia ikäryhmittäin havaittiin, että lukiolaisilla oli muita suurempi riski hyvinvoinnin heikkenemiselle. Hyvinvoinnin heikkenemisen taustalta tunnistettiin useita tekijöitä: yleinen kestokyvyn kuormitus, haasteet päivärytmin ylläpidossa sekä etäopiskelun heikko sujuminen ja kaipuu kouluarkeen.

Disle-ryhmän aiemmissa julkaisuissa peruskoulun alimpien luokkien oppilaiden oli havaittu kaivanneen koulua etenkin arkea rytmittävänä ja sosiaalisia verkostoja tarjoavana yhteisönä. Näiltä osin tarpeet eri ikäryhmille vaikuttavat yhteneville ja koulun merkitys arjen rakenteiden ylläpitäjänä on jaettu. Vaikuttaa siltä, että turvaamalla kouluarjen rakenteiden toteutumista ja vuorovaikutteisuutta niin vertaisten kuin kouluväen kanssa voidaan tukea kaiken ikäisiä oppilaita.

Hyödynnä podcastia opetuksessa -kysymykset

Meriläinen, N. & Ågren, S. (2022). Ammattiin opiskelevat ja hyvä elämä: työntekijyyttä vai jotain ihan muuta? 

1. Mitä ajattelet, että työntekijäkansalaisuus voisi tarkoittaa?
2. Millaisia työelämään liittyviä odotuksia ja paineita nuoret mielestäsi kohtaavat yhteiskunnassa?
3. Miten hyvästä elämästä tulisi mielestäsi keskustella nuorten kanssa ammatillisessa koulutuksessa?

Koski, P., Keinänen, H., Laakkonen, E., Kärki, T., Kemppinen, L., Aerila, J.-A. & Orell, M. (2023). Oppilaiden hyvinvointi poikkeusolojen etäopetuksessa.

1. Miten oppilaiden ja opiskelijoiden hyvinvointi muuttui poikkeustilan aikaisen etäopetusjakson aikana?
2. Mitkä tekijät olivat yhteydessä hyvinvoinnin heikkenemiseen?
3. Aikakone siirtää sinut maaliskuuhun 2020 ja tehtäväsi on toimia valtioneuvoston ja opetusministeriön neuvonantajana. Anna kolme konkreettista ohjetta opetuksen toteuttamiseksi niin, että hyvinvointi tulisi huomioiduksi paremmin.

Susanna Ågren on nuorisotutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa (SOC). Ågren on kiinnostunut nuoriin ja nuoriin aikuisiin liittyvistä yhteiskunnallisen kuulumisen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän yhteiskunnan kysymyksistä. Väitöskirjassaan Ågren tarkasteli ammattiin opiskelevien ja ammatillisista oppilaitoksista valmistuneiden neuvotteluja yhteiskunnallisesta kuulumisesta.

KT Miina Orell työskentelee perusopetuksen esihenkilötehtävissä Turun kaupungin palveluksessa.  DisLe-ryhmään Orell liittyi toimiessaan yliopiston lehtorina Turun normaalikoulussa. Päätyönsä ohessa Orell toimii kouluttajana ja on mukana erilaisissa tutkimusprojekteissa. Orellin kiinnostuksen kohteita ovat etäopetuksen lisäksi kodin ja koulun yhteistyö, monikielisyys, oppimisvaikeudet sekä luku- ja kirjoitustaidon kehittyminen.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Opiskelijoiden hyvinvointi ja hyvä elämä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Virtuaaliset maailmamme ja tutkijan menetelmät -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 16.4.2024.

Lukupiirissä alusti Kristiina Korjonen-Kuusipuro yhdessä Sari Tuuva-Hongiston kanssa kirjoittamastaan artikkelista “Digitaalinen etnografia tarttuma­pintana nuorten arkeen”, joka on ilmestynyt Kulttuurintutkimus-lehdessä. Toisena alustajana oli Juho Kahila yhteiskirjoitetusta artikkelistaan ”Mikä on sopivaa, mikä ei? Nuorten näkemyksiä peliraivosta”, joka on julkaistu Nuorisotutkimus-lehdessä.

Mikä on Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri?

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta-lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Kristiina Korjonen-Kuusipuro: Nuorten asiantuntemuksen jäljillä

Nuorten digitaalisten laitteiden käyttöön, heidän digitaaliseen arkeensa sekä sen vaikutuksiin liittyy tänä päivänä paljon huolipuhetta. Tällainen puhe luo nuorille tunteen, että verkossa hengaillessaan he tekevät jotain väärää tai häpeällistä.

Tutkimukseemme osallistuneet nuoret olivat omaksuneet huolinäkökulman myös omaan puheeseensa ja verkon positiiviset puolet, kuten vaikkapa englannin kielen oppiminen tai uudet kaverit saattoivat jäädä tämän huolen varjoon.

Artikkelissamme tarkastelemme digitaalista etnografiaa yhdeksäsluokkalaisten nuorten arjessa. Kyse on tutkimusmenetelmästä, joka tutkimuksessamme määrittyy keinoksi ymmärtää verkkoyhteisöjen sosiaalisia ja kulttuurisia käytänteitä ja verkon moninaisia merkityksiä nuorten arjessa. Digitaalinen etnografia oli myös tapa hyödyntää digitaalisia työkaluja tutkimuksen eri vaiheissa. Menetelmällä on useita nimityksiä ja se on muovautunut internetin kehityksen ja digitalisaation myötä.

Lähestymistapa muokkautui myös käytännön kautta: korona-ajan takia emme voineet tavata tutkimukseemme osallistuneita nuoria kasvokkain, vaan tutkimusaineiston kokoaminen tapahtui kokonaan verkkovälitteisesti. Kyselyjä ja verkkovälitteisiä haastatteluja täydensimme tekemällä havainnointia nuorten suosimilla kanavilla erityisesti YouTube-alustalla.

Lähestymistapana digitaalinen etnografia nosti tutkimuksessamme esiin nuorten omaa asiantuntijuutta. Se näkyi esimerkiksi siinä, kuinka he avasivat verkon ilmiöitä tutkijalle tai siinä, kuinka he osasivat neuvoa tutkijaa teknisissä pulmissa. Asiantuntijuus rakentuu dialogisesti niin, että tutkija on asiantuntija yhdessä tilanteessa, mutta toisissa tilanteissa nuoret tutkimukseen osallistujat tietävät asiasta enemmän.

Tutkimukseemme osallistuneet nuoret olivat omaksuneet huolinäkökulman myös omaan puheeseensa ja verkon positiiviset puolet, kuten vaikkapa englannin kielen oppiminen tai uudet kaverit saattoivat jäädä tämän huolen varjoon.

Vaikka tapasimme nuoria vain verkon välityksellä, koimme, että meidän tutkijoiden ja nuorten välille syntyi etnografisen tutkimusotteen edellyttämää vuorovaikutusta ja luottamusta ja nuoret kokivat yhtä lailla tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi verkossa kuin kasvotusten tapahtuvissa kohtaamisissa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että nuoret kertoivat haastatteluissa hyvin arkaluontoisista ja vaikeistakin asioista.

Digitaalinen etnografia toi esille nuorten digitaalisen arjen moninaisuuden. Nuorten seuraamat sisällöntuottajat olivat hyvin erilaisia ja ne valikoituivat nuoren omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Jalkapalloa harrastavat nuoret katsoivat pelaamiseen liittyviä tekniikkavideoita, toinen innostui meikkivideoista ja kolmas kertoi seuraavansa aamu-uutisia. Tutkijoina tiedostimme toki sen, että nuoret valikoivat varmasti tarkoin ne tahot, joita meille esittelivät.

Meille tutkijoille digitaalinen etnografia oli matka vieraaseen kulttuuriin, vaikka toki olemme omassa työssämme ja arjessamme tottuneita digitaalisten laitteiden käyttäjiä. Toivomme myös, että yhä useampi tutkija ja aikuinen tutustuisi tähän ”vieraaseen kulttuuriin” nuorilähtöisesti, eli hyväksyen ja ymmärtäen sen merkityksen nuorille. Artikkelimme esittelemä menetelmä avaa tähän tutustumiseen yhden mahdollisuuden.

Juho Kahila: Peliraivo nuorten silmin

”Mikä on sopivaa, mikä ei? Nuorten näkemyksiä peliraivosta” käsittelee suomalaisten nuorten näkemyksiä digitaalisiin peleihin liittyvästä peliraivosta, eli pelaamiseen liittyvästä tunne- ja käyttäytymisenhallinnan menetyksestä . Artikkelissa tarkastelemme kuinka suomalaiset kuudes- ja yhdeksäsluokkalaiset nuoret määrittelevät sopivan ja sopimattoman peliraivon rajaa. Aiheen pariin päädyttiin digitaaliseen pelaamiseen liittyvää metapelitoimintaa, eli pelaamiseen varsinaisen pelin pelaamisen lisäksi liittyvää muuta toimintaa kartoittavaa tutkimusta tehdessä.

Osana tätä tutkimusta yhteensä 142 kuudes- ja yhdeksäsluokkalaista oppilasta kirjoitti esseen heidän metapelitoiminnastaan. Esseissä nuoret kirjoittivat myös peliraivon kokemuksistaan. Jo tässä aineistossa huomion kiinnitti paitsi peliraivokokemusten suuri määrä, myös nuorten kahtalainen suhtautuminen peliraivoon; toisaalta siihen suhtauduttiin kevyen huvittuneesti, toisaalta se aiheutti harmitusta eikä sitä toivottu itselle.

Vaikka kirjoitelma-aineisto herätti ajatuksia peliraivosta, se jäi monelta osin pinnalliseksi ja jätti kysymyksiä vaille vastauksia. Kiinnostuksen heräämisen ja aiheeseen liittyvään aikaisempaan tutkimukseen perehtymisen myötä aiheesta päätettiinkin kerätä uutta aineistoa haastattelemalla. Nuorten esseistä oli hyötyä pohdittaessa mahdollisia tutkimuskysymyksiä ja haastattelukysymyksiä. Esseiden avulla myös kartoitettiin potentiaalisia haastateltavia ja lopulta päädyttiin haastattelemaan 12 kuudesluokkalaista ja 8 yhdeksäsluokkalaista nuorta.

Kaikki haastateltavat olivat olleet mukana metapeli-tutkimuksessa. Tästä oli hyötyä, koska tutkijoilla oli etukäteen tietoa heidän pelaamisestaan ja peliraivokokemuksistaan, mutta ennen kaikkea, koska tutkija oli heille ennestään tuttu. Haastattelutuokioista muodostuikin ilmapiiriltään vapautuneita ja rentoja tuokioita.

Lasten ja nuorten digitaalinen pelaaminen herättää usein huolta julkisessa keskustelussa, liittyen usein myös pelaajien aggressiiviseen käyttäytymiseen. Keskustelua kuitenkin käydään usein nuorten päiden ylitse, heitä kuuntelematta ja unohtaen heidän asiantuntemuksensa aiheesta.

Kerätystä aineistosta on kirjoitettu tähän mennessä kaksi tutkimusartikkelia. Ensimmäisessä tutkittiin kuinka nuoret selittävät peliraivon syitä. Peliraivon syyt jakautuivat neljään luokkaan: epäonnistumiset pelissä, muiden pelaajien toimet, tekniset ongelmat ja pelin ulkopuolelta tulevat keskeytykset.

Näiden lisäksi nuoret tunnistivat taustatekijöitä, joiden kokivat altistavan peliraivolle. Näitä olivat: pelattavaksi valitun pelin ominaisuudet (esimerkiksi vaikeustaso tai kilpailullisuus), peliympäristö (esimerkiksi toksinen peliyhteisö tai meluisuus) ja arkielämän ongelmat (esimerkiksi huono päivä koulussa tai ihmissuhdeongelmat). Toisessa tutkimusartikkelissa kysyttiin kuinka nuoret jäsentävät sopivan ja sopimattoman peliraivon rajaa.

Tuloksista huomattiin, että nuoret näkevät tiettyyn pisteeseen asti peliraivon luonnollisena osana pelaamista. Nuorten mielestä raja sopivalle raivolle tulee kuitenkin vastaan viimeistään silloin, kun asioita alkaa rikkoutua, muihin ihmisiin sattuu tai heille aiheutuu muuta harmia. Sopiva raivo myös vaihteli sosiaalisen kontekstin mukaan usein muun muassa mukaillen aikuisten asettamia rajoja. Kokonaisuudessaan voidaan todeta, että nuoret tunnistavat hyvin peliraivoa aiheuttavia ja sille altistavavia tekijöitä ja jäsentävät sopivan peliraivon rajoja fiksusti.

Lasten ja nuorten digitaalinen pelaaminen herättää usein huolta julkisessa keskustelussa, liittyen usein myös pelaajien aggressiiviseen käyttäytymiseen. Keskustelua kuitenkin käydään usein nuorten päiden ylitse, heitä kuuntelematta ja unohtaen heidän asiantuntemuksensa aiheesta. Tämän tutkimuksen tekeminen onkin entisestään vahvistanut käsitystäni siitä, että meidän tulisi kuunnella nuoria entistä enemmän paitsi digitaaliseen pelaamiseen liittyen, myös muissa heitä koskevissa asioissa.

Hyödynnä podcastia opetuksessa -kysymykset

Korjonen-Kuusipuro, K., & Tuuva-Hongisto, S. (2023). Digitaalinen etnografia tarttumapintana nuorten arkeen. Kulttuurintutkimus, 40(1), 55–69.

1. Mitä digitaalinen etnografia tarkoittaa?
2. Millaisia eettisiä näkökulmia digitaaliseen etnografiaan liittyy?
3. Mitä kirjoittajat tarkoittavat asiantuntijuuden dialogilla?

Kahila, J., Kahila, S., Piispa-Hakala, S., Viljaranta, J. & Vartiainen, H. (2023). Mikä on sopivaa, mikä ei? Nuorten näkemyksiä peliraivosta. Nuorisotutkimus, 41 (3), 4–15.

1. Miten omat kokemuksenne peliraivosta vertautuvat tutkimuksen havaintoihin?
2. Miten artikkeli (tai alustus) haastaa tai tukee teidän käsitystänne digitaalisen pelaamisen vaikutuksista nuoriin?

FT, dosentti Kristiina Korjonen-Kuusipuro työskentelee erikoistutkijana Nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juveniassa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa. Korjonen-Kuusipuron kiinnostuksen kohteisiin kuuluu ihmisen ja teknologian välinen vuorovaikutus, paikkasuhteet sekä tunteet ja affektit kulttuurisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

KT, Juho Kahila työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla. Digitaaliseen pelaamisen liittyvien teemojen ohella Kahilan tutkimukset pureutuvat tekoälyn toimintaperiaatteiden, yhteiskunnallisten vaikutusten ja eettisten näkökulmien opettamiseen lapsille ja nuorille.

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Virtuaaliset maailmamme ja tutkijan menetelmät ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hard to Break (2024). Ohjaus: Anna-Maija Heinonen & Krista Moisio. 81 min.

Sonja Kosunen, Sara Juvonen, Heidi Huilla & Marja Peltola (toim.): Koulu ja eriarvoisuus Gaudeamus. 2024. 280 s.

Juodaan viinaa pullo kerrallaan ja katsotaan, kuka ”tipahtaa eka”. Tapahtumat tallennetaan puhelimelle ja video upataan kaikkien nähtäville Youtubeen. Somessa seuraajia on 40 000, ja heille näytetään lähes kaikki omasta elävästä elämästä.

Dokumenttikamera kuvaa elokuvan päähenkilöitä, 18-vuotiasta Attea ja 16-vuotiasta Jonsua kavereineen kolmen vuoden ajan ja rikkoo somen neljännen seinän. Kulissit kaatuvat, mutta samalla dokumentin katsojan silmille välähtää seuraajien kommenttivyöry. Anna-Maija Heinosen ja Krista Moision ohjaama dokumenttielokuva Hard to Break osoittaa, että nuorten tapa olla olemassa on somen muokkaama. 

Toisaalla nuoret kertovat haastattelijalle pääkaupunkiseudulla sijaitsevan asuinalueensa maineesta ja sen päihteidenkäytöstä. Jotkut kutsuvat asuinaluetta termillä ”slummi”, ja haastattelija tiedustelee, onko maineessa perää. Taitaa vähän olla. Tutkimustiedon ja vuoden kenttäkokemuksen perusteella nuorten kertomukset ja tapa katsoa omaa asuinaluettaan ovat eriytyneet luokkataustan mukaan.

Kohtaus on poimittu Sonja Kosusen ja Heidi Huillan artikkelista, Kosusen ja kumppaneiden toimittamassa teoksessa Koulu ja eriarvoisuus. Teoksen kaupunkimaantiedettä, kasvatustiedettä ja sosiologiaa yhdistävä ote laittaa luokattoman Suomen illuusiolle jauhot suuhun.

Käsittelen arviossani näitä kahta teosta, dokumenttielokuvaa ja kokoomateosta yhdessä niiden aihepiirien limittyneisyyden vuoksi. Molemmat teokset piirtävät aikalaisanalyyttisen kuvan nuorten eriarvoistuneesta elämästä. Lisäksi nuorten ohi puhutaan liian usein, kuten Koulu ja eriarvoisuus -kirjan kirjoittajat toteavat. Yhteistä teoksille on, että ne tarkastelevat kuvauskohdettaan läheltä ja kuuntelevat nuoria itseään herkällä korvalla.

Hard to Break

Anna-Maija Heinosen ja Krista Moision Hard to Break -dokumentti jatkaa onnistuneesti kotimaisen nuoriso- ja seurantadokumenttien sarjaa, johon kuuluvat muun muassa Logged In, Tytöt 18 ja Linna. Dokumentin voi nähdä paitsi jatkona tälle perinteelle, mutta myös uudenlaisena avauksena, jossa nuorten oma maailma ja siihen olennaisesti vaikuttava somenkäyttö on otettu vakavasti. Some on paitsi dokumentin aihe, myös kuvaamisen ja esittämisen keino.

Dokumentti alkaa kohtauksella, jossa ovat läsnä vape, Mäkki ja lähiö. Viina, musa ja bileet seuraavat. Vauhdin kiihtyessä siirrytään pikkurikoksista ja häädöistä päihteiden siivittämänä pahoinpitelyn kautta puukotukseen. Läsnä ovat myös yhteiskunnan tukiverkot: nuorisokoti, jälkihuolto, tutkintavankeus ja käräjäoikeus.

Tapahtumien jälkimaininkeja käsitellään kavereiden kanssa ja laajan yleisön edessä somessa. Elokuva saakin katsojan pohtimaan, voiko nykyisten leikkausten aikakaudella Jonsun sanoin hyväntahtoisten kukkahattutätien ja apuun hälytettävien palveluiden olemassaoloon enää luottaa? Kuka kannattelee pahoinvoivaa nuorisoa?

Elokuva saakin katsojan pohtimaan, voiko nykyisten leikkausten aikakaudella Jonsun sanoin hyväntahtoisten kukkahattutätien ja apuun hälytettävien palveluiden olemassaoloon enää luottaa? Kuka kannattelee pahoinvoivaa nuorisoa?

Dokumentti tavoittaa välittömän ja vielä tuoreuttaan huokuvan somen lisäksi nuorten maailman pysyvän ja ikiaikaisen ulottuvuuden. Tätä edustavat kameralle värikylläisesti tallentuneet vuodenajat sekä kasvun ihme. Somekuvausten yhteydessä Jonsu käsittelee auringonkukkaa tavalla, joka saattaisi ilman somea olla kohtaus kirjailija Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta. Terälehti kerrallaan valtavasta, auringonkeltaisesta kukasta revitään irti tietoa: rakastaa, ei rakasta, rakastaa…

Dokumentti osuu nuorten elämän, tulevaisuuden ja somen aikakauden polttopisteeseen. Some on läsnä nuorten elämässä sekä kaikkein yksinäisimmissä että yksityisimmissä hetkissä. Toivo ja epätoivo ovat elokuvassa pimeyden ja valon leikkiä, rajanveto pikselimössön ja piirtävän tarkan kuvan välillä. Valoa ja terävyyttä ei olisi ilman elämää kannattelevaa ystävyyttä ja välittämistä.

Elokuvan loppupuolella toinen päähenkilö Atte pinpointtaa muutoksen hetken elämässään, jonka jälkeen asiat kääntyivät parempaan suuntaan. Sitä merkitsee muutto tyttöystävän kanssa Espooseen. Jo aiemmin useampi dokumentissa esiintynyt nuori on esittänyt toiveen: joku päivä vielä takas pulpettiin.

Koulu ja eriarvoisuus

Koulu ja eriarvoisuus -kokoomateoksessa tutkijoiden kautta äänen saavat pääkaupunkiseudun kouluissa 152 haastateltua nuorta ja heidän kanssaan toimivaa aikuista. Teoksen toimittaneet Sonja Kosunen ja kumppanit kirjoittavat, että yhtenäistä suomalaista peruskoulua ei enää ole. Suomessakin alueet ovat eriytyneet niin, että koulun sijaan tulisi puhua tiettyjen alueiden kouluista.

Tutkijat kuvaavat, kuinka ”alueellinen eriytymiskehitys kulkee käsi kädessä koulujen eriytymisen kanssa”. Ilmiöt vahvistavat toisiaan, limittyvät toisiinsa ja kietoutuvat yhteen. Eriytyminen eli segregaatio kamppaa mahdollisuuksien tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen nojaavan suomalaisen hyvinvointivaltion koulutuslupauksen.

Kokonaisuutena kokoomateos on tärkeä puheenvuoro suomalaisen koulun ja yhteiskunnan tilasta, jonka painavan viestin tulisi kaikkien nuorten elämään ja heidän tulevaisuuksiinsa vaikuttavien kuulla. Se sisältää sekä teoreettisia että empiirisiä artikkeleita, jotka valottavat eriytymisen suhdetta eriarvoisuuteen.

Nuorten arkea eriytyvässä kaupungissa käsittelevät kokoelmassa Riikka Oittinen ja Tiina Luoma. Oittisen ja Luoman kuvaus neljän eri nuoren eriytyneestä arkitodellisuudesta on piinallisen tarkkanäköinen. Nuorten elämässä eriytyminen ja eriarvoisuus näkyvät jakolinjoina, jotka ulottuvat niin vapaa-ajalle, kotiin kuin kouluunkin.

Nämä jakolinjat elävät vaatetuksessa, käytettävissä olevissa laitteissa ja mikä huolestuttavinta, myös nuorten mielikuvissa. Mielikuvat saattavat lisäksi syventää erilaisista taustoista tulevien nuorten välisiä kuiluja niin, että nuorten elinpiirit eriytyvät entisestään. Hyväosaisten on helpompi välttää asuinalueiden sosiaalisia ongelmia esimerkiksi harrastamalla muualla ja suuntaamalla tulevaisuudessa parempiosaiseen asuinympäristöön.

Tutkijat kuvaavat, kuinka ”alueellinen eriytymiskehitys kulkee käsi kädessä koulujen eriytymisen kanssa”. Ilmiöt vahvistavat toisiaan, limittyvät toisiinsa ja kietoutuvat yhteen.

Sonja Kosusen ja Heidi Huillan Ostari, koulu ja minä: Nuoret ja koulujen maineet-artikkeli tuo puolestaan ilmi, kuinka nuorten suhde omaan asuinpaikkaansa voi olla hyvinkin ristiriitainen ja hienosyinen. Asuinpaikka voi olla samaan aikaan tärkeä ja toisaalta huonon maineen ja stigmatisoinnin vaaran vuoksi huolenaihe.

Hierarkiat ovat osa nuorten arkea ja mielikuviin vaikuttavat etenkin aikuiset ja negatiivinen mediakeskustelu. Mainetta tuotetaan keskiluokkaisesta katseesta ja normista käsin. Nuoret itse arvostavat kauneutta, siisteyttä ja yleistä viihtyisyyttä. Hengailu on esimerkki nuorten tavasta käyttää tilaa, mutta sosioekonomisesta taustasta riippuen siitä koetaan myös halua erottua.

Nuorten maailmaa laajan haastatteluaineiston voimin avaa Marja Peltola artikkelissaan Vertaissuhteet koulun arjessa: Ryhmärajoja, erottautumista ja hierarkioita. Peltolan artikkeli tuo esiin, kuinka nuorten suhteissa yhteiskuntaluokka vaikuttaa hiljaisena, mutta toisaalta tulee esiin varsin painokkainakin sanankäänteinä.

Peltola muistuttaa, että yhdenvertaisuuden ideaalista huolimatta nuorten keskinäisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa tuotetaan eroja yhteiskuntaluokan ja etnisyyden kautta. Rasismi on läsnä. Erot näkyvät myös nuorten tulevaisuuden toiveissa.

Heikoimmasta asemista tulevien nuorten tulevaisuuden aikajänne on muita lyhyempi, urapolut epäselviä ja tulevaisuutta ylipäänsä on vaikeaa hahmottaa. Keskiluokan tulevaisuushorisontissa kuuluvat puolestaan sopivan lukion kautta hyvä ammatti, kuten lääkäri tai lakimies. Tulevaisuuden odotusten kautta odotuksista tulee osa itseä.

Nuorten eriarvoistunut elämä

Siinä missä Hard to Break -elokuvassa dokumenttikamera tarjoaa pääsyn päähenkilöiden omien somevideoiden taakse, luo tutkijoiden kynä Koulu ja eriarvoisuus -kokoomateoksessa kehykset tutkittavien kertomuksille. Niin kamera kuin kynäkin tuovat esiin aihetta monista eri kulmista, ja pyrkivät avaamaan nuorten oman kokemuksellisen tason vaihtoehtona julkiselle keskustelulle.

Hard to Break -dokumentin nuoret laulavat eräässä viinanhuuruisessa yössä tunnettua lastenlaulua: Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen… Elävä kuvaus dokumentoitujen nuorten suhteesta omiin unelmiinsa kuuluu musiikissa räppäri Ege Zulun suulla:

”Sust piti tulla futari, sun piti valmistuu lääkäriks. Sun unelmat, pistit ne kyhäriin, poltit sun unelmat hätärist. Sun unelmat murskattiin tai sitten murskattiin polvi, yo. Sun unelmat tuhkattiin tai ite tuhkasit ne bongil, yo. (…) Fantasiaa, fantasiaa. Huudeilla eletään fantasiaa. Fantasiaa, fantasiaa. Huudeilla eletään fantasiaa.”

Somen, päihteiden ja rikoksien lisäksi Hard to Breakissa on kyse Koulu ja eriarvoisuus -teoksen viestiä seuraten myös maantieteestä. Segregaation korjaaminen vaatii Kosusen ja Venla Berneliuksen mukaan kokonaisvaltaista tarkastelua. He kirjoittavat, että eriytymisen eri muodoilla on kaikilla omanlaisensa suhde eriarvoisuuteen. Yleisesti eriytymiseen voidaan vaikuttaa puuttumalla juurisyihin: rakenteisiin ja köyhyyteen.

Sekä Hard to Break että Koulu ja eriarvoisuus ovat ohittamattomia puheenvuoroja, jotka tulee huomioida aina opettajankoulutuksesta kaupunkisuunnitteluun ja eduskuntaan saakka. Tarvitaan ystävyyttä, välittämistä, rasismin kitkemistä, tukiverkkoja ja rahoitusta.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelikuva: WOKANDAPIX / Pixabay

Julkaisu Elokuva-arvio ja kirja-arvio: Hard to Break – Koulu ja eriarvoisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toiminta ja tulevaisuuskuvat ympäristökriisien ajassa -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 12.3.2024.

Lukupiirissä alusti Mikko Karhu Alue & ympäristö -lehdessä julkaistun yhteiskirjoitetun artikkelinsa “Maapallon ulkopuolisen asuttamisen maantiedettä yläkoululaisten ja aikuisten kuvittelemana” lähtökohdista ja löydöksistä. Eerika Albrecht käsitteli Versus-lehdessä julkaistun tiededebatin pohjalta sitä, miten mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista. Molemmat artikkelit ovat saatavilla avoimesti, jälkimmäinen myös audiomuotoisena.

Mikä on Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri?

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta-lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Mikko Karhu: Nuorten ja aikuisten mielikuvat avaruuden asuttamisesta

Ilkka Luodon ja Antti Mäenpään kanssa kirjoittamassamme tutkimusartikkelissamme tarkastellaan nuorten ja aikuisten mielikuvia asumisesta maapallon ulkopuolella, avaruudessa. Artikkelin tieteellisyhteiskunnallisena intressinä on tuoda esille avaruuskeskustelussa herkästi varjoon jäävää kansalaisnäkökulmaa ja pohdiskella humanistisen maantieteen sopivuutta avaruustutkimukseen.

Tyypillisesti avaruusalaa pidetään teknologisesti ja ammattitaidollisesti erittäin vaativana. Keskustelu avaruudesta ja sen asuttamisesta on usein ammattimaisten avaruusjärjestöjen ja yksityisten avaruusyritysten hallitsemaa. Avaruuspyrkimyksiä ovat myös motivoineet pääasiassa suurvaltojen kilpailu, uudet luonnonvarat ja kiinnostus koetella rajoja.              

Kansalaisten – ja etenkin nuorison – näkökulma heille etäiseltä vaikuttavaan avaruuskeskusteluun on kuitenkin tärkeä. Kunnianhimoisen ja arkisesti joskus turhamaiseltakin tuntuvan avaruuden valloittamisen perässä tulee jossain vaiheessa kansalaisten kannalta olennainen aihe: Arjen sankarit ovat tulevaisuuden avaruuden asuttajia, jos avaruussiirtokunnat tai muut avaruuden asutusmuodot saadaan aidosti toimimaan ratkaisemalla niiden keskeiset haasteet.

Tutkimuksessamme avaruuden asuttamisen mahdollisuudet ja haasteet näkyivätkin humanistisen maantieteen keskeisiin teemoihin sekoittumalla sekä aikuisten että yläkouluikäisten edustamien nuorten avaruusesseissä. Molemmat ikäryhmät kirjoittivat avaruuden asuttamisen elinehdoista kuten hapen, veden ja ravinnon saamisesta sekä riskeistä, kuten onnettomuuksista ja turvatoimista niiden välttämiseksi. Esseissä kuvattiin ihmisryhmien kuten eri kansalaisuuksien yhteiselämää ja sen haasteita avaruudessa.

Valtakysymykset kuten päätöksenteko sekä vapaa-ajan ja työolosuhteiden järjestäminen avaruudessa olivat suosittuja kaikissa esseissä. Nuoret kuvailivat enemmän vapaa-aikaa ja aikuiset työolosuhteita avaruudessa. Aikuisten esseissä päätöksenteko avaruudessa nähtiin vähemmän demokraattiseksi, jopa harvainvaltaisen eliitin kuten suurten avaruusyritysten ja valtioiden poliittis-kaupallisten intressien ohjaamaksi. Aikuiset olivat myös enemmän huolissaan maapallolla tapahtuvien ihmisten välisten konfliktien leviämisestä avaruuteen.    

Kaksi merkittävintä yhteistä tekijää aikuisten ja nuorten esseekirjoituksissa liittyvät Maan kulttuurin, sosiaalisten suhteiden ja etenkin luonnon kaipaukseen avaruudessa. Ensinnä valtaosa kummastakin ikäryhmästä uskoi siihen, että ihmiset eivät katkaise siteitään Maahan edes pitkälle kehittyneessä avaruuden asuttamisessa.

Kansalaisten ja nuorten rohkeita, luovia ja sangen kriittisiäkin näkemyksiä avaruuden asuttamisesta ei pitäisi aliarvioida. Nuorten ääntä avaruuskeskusteluun voitaisiin voimistaa esimerkiksi nuorison avaruusraadilla.

Nuoret ja aikuiset esittivät avaruusasumisen eri muodot teknologisesti edistyneemmiksi kuin asumismuodot maapallolla, mutta nuoriso uskoi lisäksi useammin siihen, että avaruudesta tulee myös sivistyneesti ja henkisesti edistyneempi asuinpaikka. Nuorten esseissä ilmenikin vahvempi usko demokraattiseen, tasa-arvoiseen ja monikulttuuriseen avaruuteen.

Merkittävin yhteinen tekijä oli luonnon arvon korostaminen avaruudessa. Luonnon kaipaukseen vastattiinkin useissa kirjoituksissa muun muassa siten, että kasvillisuutta, eläinlajeja, vesistöjä, maaperää, tuoksuja ja ääniä pyrittiin sekä siirtämään että jäljittelemään avaruutta asutettaessa.       

Kansalaisten ja nuorten rohkeita, luovia ja sangen kriittisiäkin näkemyksiä avaruuden asuttamisesta ei pitäisi aliarvioida. Nuorten ääntä avaruuskeskusteluun voitaisiin voimistaa esimerkiksi nuorison avaruusraadilla.

Tämän raadin kekseliäisyyttä tulevaisuuden avaruusalusten, avaruussiirtokuntien ja muiden asumismuotojen suunnittelusta etenkin osallisuuden ja demokraattisuuden edistämiseksi voidaan tarjota Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallintovirasto NASA:n, sen eurooppalaisen vastineen ESA:n ja muiden ammattiavaruustoimijoiden arvioitaviksi ja jalostettaviksi.

Nuorten näkemyksiin tulisi suhtautua vakavasti, sillä ne voivat tarjota tulevaisuudelle toivoa luovia ja ennakkoluulottomia keinoja aikana, jota varjostavat sodat, pandemiat ja ilmastonmuutos.

Tutkimusartikkelistamme on myös julkaistu Versus-verkkolehden Tiededebatti-artikkeli.

Eerika Albrecht: Mediakeskustelu ilmastolakkoliikkeen ympärille ohjaa huomion pois nuorista ja ilmastoteoista

Fridays for Future, eli nuorten ilmastolakkoliike, on kerännyt näkyvyyttä ja aktiivisia toimijoita ympäri maailman. Ruotsalainen 15-vuotias Greta Thunberg istui elokuisena perjantaina vuonna 2018 Ruotsin parlamentin edessä vaatien riittäviä toimia ilmastokriisin torjumiseksi ja kehotti muita nuoria liittymään ilmastolakkoliikkeeseen koulunkäynnin sijaan. Liikkeen nimen mukaisesti nuoret ovat osoittaneet mieltään perjantaisin vaatiakseen päättäjiltä ilmastotoimia. 

Julkaisimme ilmastolakkoliikkeestä vuonna 2019 Suomessa käydystä keskustelusta tiededebatin yleistajuisessa Versus-verkkolehdessä, mutta olemme Janette Huttusen kanssa käsitelleet aihetta myös Fennia-lehdessä vuonna 2021 julkaistussa tutkimusartikkelissamme. Tutkimme artikkelissa millä tavoin nuorten ympäristökansalaisuudesta puhutaan suomalaisissa päivälehdissä – tässä tapauksessa Helsingin Sanomissa, mutta myösYlen uutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa Twitterissä, nykyisessä X:ssä.

Ympäristökansalaisuudella viittaamme demokratian ja ympäristön liitoskohtaan, jossa aktiivisena kansalaisena toimiminen kanavoituu ympäristön puolesta toimimiseen. Lähestyimme tutkimuksessamme ympäristökansalaisuutta kolmen eri ulottuvuuden kautta: yksilön tekemien arjen ratkaisujen, yhteisöllisten toimien ja oikeudenmukaisuuden.

“Mitä me tahdomme? ILMASTOTEKOJA! Koska? NYT!” – vaativat nuoret ilmastolakoissa.

Havaitsimme, että ympäristökansalaisuus ilmenee suomalaisessa ilmastolakkoliikkeessä kestävän elämäntavan, nuorten aktiivisen toimijuuden sekä oppivelvollisuuden kautta. Myös aikuisten vahva ääni oli keskustelua leimannut piirre, joka kannusti nuoria toimintaan ja mutta myös pyrki häivyttämään yhteisöllistä sanomaa ja poliitikkojen vastuuta sivuosaan. Nuorten ääni kuuluu liikkeen kautta ilmastokeskustelussa vahvana ja selvänä ja nuorten ilmastolakkoliike onnistui nostamaan ilmastokriisin politiikan keskeiseksi teemaksi.

Fridays for Future -liike tiivistyy maailmanlaajuisesti yhteisölliseen, jopa kollektiiviseen, sanomaan ilmastotoimien välttämättömyydestä ja poliitikkojen vastuuseen. Nuoret toteuttavat poliittista toimijuuttaan vaatien politiikoilta tekoja ilmastokriisin ratkaisemiseksi pian. Nuoret eivät ainoastaan opi ympäristökysymyksistä ja ympäristökansalaisuutta aikuisilta ja instituutioilta kuten koulusta, vaan he muokkaavat aktiivisesti poliittisen toimijuuden mahdollisuuksia omalla toiminnallaan. 

Teot ilmastokriisin hillitsemiseksi näyttävät kuitenkin nuorten aktivistien ja maapallon tulevaisuuden näkökulmista riittämättömiltä. Kansalaistottelemattomuutta hyödyntävä Elokapina on jatkanut Fridays for Futuren jälkeen nuorten vaikuttamismahdollisuuksien laajentamista totutusta. Nuorten aktiivinen toimijuus on tunnistettava entistä laajemmin tutkimuksessa ja politiikassa. 

Hyödynnä podcastia opetuksessa -kysymykset

Karhu, M., Mäenpää, A., & Luoto, I. (2023). Maapallon ulkopuolisen asuttamisen maantiedettä yläkoululaisten ja aikuisten kuvittelemana. Alue ja Ympäristö, 52(1), 113–127.

1. Miten nuorten ja aikuisten kuvittelema avaruuden asuttaminen poikkeaa toisistaan?   
2. Millaiseksi aikuiset ja nuoret kuvaavat luonnon merkitystä avaruuden asuttamisessa? 
3. Miten kuvitteellista avaruuden asuttamista voidaan hyödyntää todellisessa avaruustoiminnassa?   

Huttunen, J. & Albrecht, E. (2021). Mediakeskustelu Fridays For Future -liikkeen ympärillä ohjaa huomion pois nuorista ja poliittisista ilmastoteoista. Tiededebatti, Versus-lehti, 18.11.2021.

1. Mitä nuoret vaativat ilmastolakkoilemalla?
2. Mikä saa nuoret osallistumaan ilmastolakkoihin?
3. Miten nuorten toimijuus poikkeaa aikuisten vastaavasta?

HTT Mikko Karhu on yliopisto-opettaja johtamisen akateemisessa yksikössä Vaasan yliopistossa. Karhu on tulevaisuudentutkimuksen ja aluekehittämisen asiantuntija, joka on tutkinut myös kuvitteellisuuden, utopioiden ja fiktion yhteiskunnallista merkitystä.  

VTT Eerika Albrecht on tutkijatohtori oikeustieteen laitoksella Itä-Suomen yliopistossa ja erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Albrecht on kiinnostunut ympäristöpolitiikan ja -oikeuden kysymyksenasetteluista, kuten ympäristöoikeudenmukaisuuden, kansalaisten osallistumisoikeuksien ja hyväksyttävyyden teemoista.

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen.
Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Toiminta ja tulevaisuuskuvat ympäristökriisien ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Haasteet ja haaveet -teemaisia artikkeleita käsittelevä lukupiirikokoontuminen järjestettiin 13.2.2024.

Lukupiirissä alustivat Mari Käyhkö ja Päivi Armila artikkelinsa “’Tasasen paskaa kuuluu’: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa” lähtökohdista ja löydöksistä sekä Anne Airaksinen yhteiskirjoitetun artikkelinsa ”’Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen’: Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa” pohjalta. Molemmat artikkelit on julkaistu Aikuiskasvatus-lehdessä ja ovat saatavilla avoimesti.

Alla molemmat alustukset tiivistetään tekstiksi omien alaotsikoidensa alle. Podcast-jaksossa kuullaan myös nuorten ääntä, kun Aikuiskasvatus-lehden toimituspäällikkö Terhi Kouvo haastattelee Käyhkön ja Armilan tutkimusartikkelissa esiintynyttä nuorta.

Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteinen lukupiiri tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa. Lukupiirissä avataan eri tiedelehdissä julkaisseiden tutkijoiden voimin ajankohtaisesta nuorisotutkimuksesta.

Lukupiirissä on neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Mari Käyhkö ja Päivi Armila: Kehkeytyvän aikuisuuden kipupisteitä

”Mul oli jollain tapaa henkisesti semmonen huono olla että tuli semmonen dominoefekti että kun kerran tai pariin päivään en ollu koulussa ni sitten en vaan loppujen lopuks jaksanu käydä siellä, ja en jaksanu enää itelle sellasta tunnetta että jaksan käydä koulussa. [–] Sitten yhtäkkii elämä lähtee hirveeseen alamäkeen. Mul oli kotipippalot täälä porukan kaa, ja siel oli, tietenki juotiin alkoholia, mutta yhtäkkii aamulla tulee poliisit, ottaa kiinni ja sanoo ’sua epäillään rankasta väkivallasta’.”
(nuoren miehen kerrontaa: sitaatti artikkelista sivu 281)

Nuoriso on suosittu aihe tutkimuksen kuvassa – suosittu ja ikuinenkin. Nuorista kannetaan huolta, nuoruutta ihannoidaan ja nuoruuteen kaivataan. Nuorista puhutaan yhteiskuntamme tulevaisuutena, nuorten ajankäyttöön pyritään vaikuttamaan erilaisin pedagogisin keinoin – ja tutkimustietoa heistä kootaan jatkuvasti. Siellä missä nuorisotutkijat tapaavat toisiaan, keskustelu alkaa usein ilmauksella ”minun tutkimukseni nuoret”. Tutkimuksen kuvissa näkyvä nuoruus on siis hyvin monenlaista. 

Tuomme Nuoret tutkimuksen kuvassa -lukupiiriin kuvan yhdenlaisesta nuoruudesta ja siitä, minkälaista tietoa voi saada, kun tarkennamme katseen aikuisuutta kohti kulkevien nuorten elämän ongelmiin. Tutkimusartikkelimme alaotsikko ’Kehkeytyvän aikuisuuden kipupisteitä’ kertoo sen sisällöstä: kasaantuvasta mielensisäisestä epätasapainosta ja poikatapaisesta elämänkohelluksesta – yhtäältä ajassa kehkeytyvistä elämänlevyisistä ongelmista ja toisaalta äkillisistä romahtamisen hetkistä. Yläotsikko ’Tasasen paskaa kuuluu’ puolestaan kertoo siitä, että metodologisesti analyysimme ponnistaa nuorten omasta kerronnasta ja kokemusmaailmasta käsin.

Tutkimuksemme nuoret – neljä nuorta miestä ja kolme nuorta naista – ovat syrjäisellä paikkakunnalla kasvaneita ”tilastollisesti riskittömien perheiden” jäseniä. Tutkimusartikkelissamme esittämäämme analyysia varten olemme käyneet läpi haastatteluja, jotka on tehty heidän ollessaan 18–21-vuotiaita. Edelleen jatkuvaa tutkimussuhdetta heidän kanssaan alettiin rakentaa silloin, kun he olivat vielä yläkouluikäisiä.

Tuomme Nuoret tutkimuksen kuvassa -lukupiiriin kuvan yhdenlaisesta nuoruudesta ja siitä, minkälaista tietoa voi saada, kun tarkennamme katseen aikuisuutta kohti kulkevien nuorten elämän ongelmiin.

Vuosia kestäneen tutuiksi tulemisen ja kehkeytyvän avoimuuden myötä olemme tavoittaneet monia usein vaiettujakin asioita – sellaisia, joita ei yleensä kerrota tutkimushaastatteluissa ja joita tutkija ei aina edes osaa kysyä. Luottamuksen ja säännöllisten keskustelujen varassa edenneen pitkittäistutkimuksen tuotteena on syntynyt tutkimusaineisto, joka tavoittaa nuoruuteen liittyvän asiaintilojen, tunteiden ja suhteiden aaltoilun. Tutkijaoivalluksina on syntynyt metodologinen elämänkulkuymmärrys, joka avautuu keskusteluhetkissä, mutta linkittyy myös menneeseen ja siitä kasautuneeseen tietoon.

Yleinen aikalaispuhe nuorten ongelmista ja ahdistuksista keskittyy suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten pandemioihin, sotiin, ilmastonmuutokseen tai kiusaamiskulttuuriin. Luottamuksellisissa tutkimussuhteissa huolenaiheiden, murheiden ja eskapismin perustelut asettuvat kuitenkin lähelle: perhe- ja intiimisuhteisiin, vanhempien ongelmiin ja toimintaan tai omiin työelämäkokemuksiin.

Tieto siitä, että muodollisesti hyvin pärjäävätkin nuoret voivat kipuilla elämässään isojenkin mielensisäisten taakkojen kanssa, olisi tärkeää nuorten elämää ohjaavaa ja säätelevää työtä tekeville aikuisille, kuten opettajille, opinto-ohjaajille ja muille viranomaisille. Ongelmien kanssa sinnittely ja epävarmuus eivät aina näy päälle päin, mutta voivat suistaa elämää raiteiltaan joskus pitkäksikin aikaa.

Anne Airaksinen: Yksilöllinen herkkyys muovaa kokemusmaailmaa ja vaikuttaa toimintamahdollisuuksiin

”Ku sitä aika paljon on tullu sellasta kommenttia että ku se ei ole normaalia käyttäytyä tuolleen, tai et ole normaali…”

”…en varmaan sitte ansaitsis elää tässä maapallolla ku en jotenki niinku nyt ole semmonen kuin pitäis…”
(sitaatit artikkelista, sivut 284 & 288)

Yllä olevat kommentit ovat sitaatteja muistelutyön menetelmin tuotetusta tutkimusaineistosta; vertaisryhmäkeskusteluista, jossa jaettiin henkilökohtaisia herkkyyden kokemuksia. Keskusteluissa kuvaillut herkkyyden kokemukset liittyivät esimerkiksi omien tunteiden sanoittamiseen ja tunnereaktioiden näyttämiseen erilaisissa arkisissakin vuorovaikutustilanteissa. Osallistujat olivat eri-ikäisiä aikuisia, mutta keskusteluissa käsiteltiin myös lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä merkityksellisiä muistoja ja kokemuksia.

Yksilön kokemus omasta herkkyydestään määrittyy osaltaan suhteessa toisiin ihmisiin. Herkkyyden kokemus konkretisoituu silloin, kun se tulee sanoitetuksi erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa ja vuorovaikutustilanteissa. Ympäristöstä omaksuttu malli sekä vuorovaikutustilanteissa ja -suhteissa saatu palaute näyttää olevan merkittävässä asemassa siinä, miten yksilö oppii suhtautumaan omaan herkkyyteensä. Tämä voi ratkaista suhtautuuko hän siihen myönteisenä piirteenä ja voimavarana, vai piiloteltavana tai jopa tukahdutettavana ominaisuutena.

Herkkyyteen ja tunteiden näyttämiseen on esimerkiksi perhe- ja lähisuhteissa saatettu suhtautua asiana, joka heikentää arjesta suoriutumista ja josta tulisi lähtökohtaisesti pyrkiä eroon. Se saatetaan mieltää heikkoudeksi, joka heikentää suoriutumista, sopeutumista ja erilaisissa tilanteissa pärjäämistä.

Oman herkkyyden näyttämistä ei siis välttämättä pidetä sosiaalisesti kannattavana tekona. Herkkyyden näyttäminen saatetaan rinnastaa oman haavoittuvuuden paljastamiseen.

Yksilöiden henkilökohtainen kokemusmaailma voi olla hyvinkin merkityksellisellä tavalla toisistaan poikkeava – siitäkin huolimatta, vaikka ulkoiset puitteet ja lähtökohdat olisivat näennäisesti samankaltaisia.

Yhteiskunnalliset normiodotukset liittyvät osaltaan suorittamiseen, pärjäämiseen ja sopeutumiseen. Kilpailu esimerkiksi opiskelu- ja työmarkkinoilla on kovaa, joten omaa haavoittuvuutta ei haluta paljastaa. Myös kulttuuri- ja sukupuolisidonnaiset käsitykset vaikuttavat siihen, millä tavalla tunteita ajatellaan olevan sopivaa ilmaista. Itsensä suojaamiseksi oman herkkyyden paljastavat tunnereaktiot saatetaan pyrkiä piilottamaan esimerkiksi ihmissuhteissa.

Herkkyys on yksilöllinen, luontainen, inhimillinen ominaisuus. Siihen liitetään tunneherkkyyden lisäksi muun muassa vahva empatiakyky, toisen elävän olennon kohtaamisen taidot, luovuus sekä kyky nähdä ja pohtia asioita laajasti eri näkökulmista.

Niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta on huolestuttavaa, mikäli näitä ominaisuuksia on tarve pyrkiä tukahduttamaan. Mitä herkkyyden ja siihen liittyvien myönteisten ominaisuuksien tukahduttaminen lopulta tarkoittaakaan ihmisyydelle?

Nuoret tutkimuksen kuvassa -lukupiirissä esitelty tutkimusartikkeli tuo esiin näkökulman siitä, kuinka yksilöiden henkilökohtainen kokemusmaailma voi olla hyvinkin merkityksellisellä tavalla toisistaan poikkeava – siitäkin huolimatta, vaikka ulkoiset puitteet ja lähtökohdat olisivat näennäisesti samankaltaisia. Lisäksi haluan tutkimuksen avulla herättää ajatuksia siitä, minkälaisia ihanteita kohti kuljemme, ja suosivatko yhteiskunnalliset olosuhteet ominaisuuksiltaan ainoastaan tietyntyyppisiä ihmisiä.

Tutkimuksen avulla saavutettua tietoa voidaan soveltaa käytännön toiminnassa kiinnittämällä huomiota toimintamahdollisuuksia vahvistavien tekijöiden tukemiseen esimerkiksi nuoriso-, ohjaus-, ja kasvatustyön konteksteissa. Tällöin luodaan edellytyksiä inhimilliselle kasvulle, kehitykselle ja kukoistamiselle yksilöllinen herkkyys huomioiden.

Hyödynnä podcastia opetuksessa

Seuraavien kysymysten avulla voit aktivoida opiskelijoitasi pohtimaan lukupiirissä käsiteltyjen tekstien sisältöä. Voitte purkaa ajatuksianne keskustellen tai vaikkapa esseen muodossa.

Käyhkö, M. & Armila, P. (2022). ”Tasasen paskaa kuuluu”: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa. Aikuiskasvatus, 42(4), 270–285.

1. Millainen kuva syrjäseudun nuorten elämästä hahmottuu?
2. Millaisia voimavaran lähteitä nuorilla on elämässään?
3. Miten arvioit perheen roolia nuorten elämässä?

Airaksinen, A., Satri, J., Ollila, S. & Salonen, A. O. (2023). ”Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen”. Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa. Aikuiskasvatus, 43(4), 276–292.

1. Miten esimerkiksi kulttuuri- ja sukupuolisidonnaiset käsitykset voivat vaikuttaa siihen, millä tavalla omia tunteita ajatellaan olevan sopivaa ilmaista?
2. Miten voidaan luoda käytännön edellytyksiä inhimilliselle kasvulle, kehitykselle ja kukoistamiselle siten, että yksilöllinen herkkyys otetaan huomioon?

YTT, Mari Käyhkö on kasvatustieteen dosentti Lapin yliopistossa, sosiologian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntatieteiden laitoksella Nuoret ajassa-hankkeessa, Joensuun kampuksella. Hän tutkii myös yhteiskuntaluokan kokemuksia yliopistossa.

YTT Päivi Armila on kasvatussosiologian dosentti Tampereen yliopistossa ja vieraileva tutkija Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntatieteiden laitoksella Nuoret ajassa-hankkeessa, Joensuun kampuksella. Hän tutkii myös syrjäisillä seuduilla asuvien lasten ja nuorten elämää.

KM, YTM Anne Airaksinen tekee väitöskirjatutkimusta Itä-Suomen yliopistossa Welfare, Health and Management (WELMA) -tohtoriohjelmassa. Tutkimus on osa kestävän hyvinvoinnin tutkimusryhmää yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Artikkelia päivitetty 23.2.2024 klo 15.50: Lisätty artikkelin loppuun tieto lukupiirin ja podcastin yhteistyökumppaneista.

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Haasteet ja haaveet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kotimaisten tiedelehtien lukupiiri tekee keväällä 2024 nuorisoon kohdistuvaa tutkimusta tutuksi matalalla kynnyksellä ja kutsuu ihmisiä keskusteluun tutkimustiedon pohjalta. Monitieteisen lukupiirin tarkoitus on tiivistää kotimaisten tiedejulkaisujen yhteistyötä saattamalla eri tieteenalojen julkaisujen tekijöitä dialogiin käytännön toiminnassa.

Lukupiirissä on mukana neljä avoimesti verkossa saatavilla olevaa tiedelehteä: Aikuiskasvatus, Alue & Ympäristö, Kulttuurintutkimus ja Nuorisotutkimus. Lisäksi mukana on alue- ja maantiedettä sekä yhteiskunnallista ympäristötutkimusta yleistajuistava Versus-verkkolehti. Politiikasta -lehden tuottama podcast-sarja alustuksista julkaistaan lehden SoundCloud-sivulla.

Lukupiiriä koordinoi KVS-säätiö (Kansanvalistusseura sr.) ja sen toteutusta rahoittaa Suomen tiedekustantajien liitto.

Helmikuusta toukokuuhun 2024 järjestettävän tiedelehtien lukupiirin podcastin ensimmäisessä osassa Nuoriso tutkimuksen kuvassa -lukupiirin järjestäjät keskustelevat verkkovälitteisen lukupiirin ideasta ja toteuttamisesta. Järjestäjät kertovat miksi tutkijoiden ja yleisön vuoropuhelu on tärkeää juuri nyt.

Podcastia juontaa Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja, Tampereen yliopiston apurahatutkija Mikko Poutanen. Vieraana podcastissa ovat kasvatustieteen professori ja Aikuiskasvatus-lehden päätoimittaja Ulpukka Isopahkala-Bouret ja Aikuiskasvatuksen toimituspäällikkö Terhi Kouvo sekä Alue ja Ympäristö -lehden toinen päätoimittaja Ossi Ollinaho.

Moniäänisen tutkimuksen puolesta

Tietopohjaisen päätöksenteon aikakaudella tiedon yleistajuistaminen on erittäin tärkeää. Nuorisotutkimus on tutkimuskenttänä vain yksi monista tutkimuksen aloista, joita olisi tarpeellista tehdä tunnetuksi sekä kansalaisille että päätöksentekijöille. Laaja tutkimuskenttien tunteminen helpottaisi sitä, että poliittisessa päätöksenteossa ei nojauduttaisi kapeasti johonkin tietynlaiseen informaatioon.

Yhteiskuntatieteillä on myös erityinen velvollisuus edistää ymmärrystä yhteiskunnallisista rakenteista. Yhteiskunnallisten rakenteiden merkitys nuorten – ja toki kaikkien ihmisten – arjessa on merkittävää, mutta niiden vaikutukseen ei kiinnitetä huomiota. Tutkijat tiedostavat, että avoimestikaan saatavilla oleva tieto ei ole aina aidosti tavoitettavissa. Lukupiirin ohjaavana ajatuksena onkin ollut tutkijalähtöinen tiedeviestintä: tutkija itse kertoo omasta tutkimuksestaan, mutta avaa myös keskustelua aiheeseen yleisön kanssa. Vastavuoroisesti tutkija saa virikettä omaan ajatteluunsa ja työhönsä.

Lukupiirin ohjaavana ajatuksena onkin ollut tutkijalähtöinen tiedeviestintä: tutkija itse kertoo omasta tutkimuksestaan, mutta avaa myös keskustelua aiheeseen yleisön kanssa. Vastavuoroisesti tutkija saa virikettä omaan ajatteluunsa ja työhönsä.

Usein nuorisoa koskeva uutisointi – ja joskus jopa tutkimus – suhtautuu nuoriin objekteina, ei aktiivisina toimijoina. Lisäksi uutisointia leimaa usein niin kutsuttu huolipuhe, jonka mukaan nuoret eivät opi riittävästi tai syrjäytyvät helposti. Lukupiiri päästää tutkimuksen välityksellä ääneen nuoret itse ja kutsuu nuoret mukaan heitä koskevaan keskusteluun.

Lukupiiri tuo eri tieteenalojen tutkimukset dialogiin keskenään ja auttaa tarkastelemaa meille jokaiselle tuttua aihetta eri tieteenalojen näkökulmasta. Se nostaa keskusteluun aiheita, joita suomalaisessa tutkimuskentässä ei ole juurikaan tai tarpeeksi käsitelty. Näin lukupiiri voi rohkaista osoittamaan tulevaisuuden tutkimuksen suuntia.

Lukupiirillä lähemmäs laajempia yleisöjä

Vaikka tiedelehdet pitävät yhä pintansa tieteellisen keskustelun keskeisinä alustoina, tutkijoita edellytetään entistä enemmän tutkimuksensa jalkauttamista laajojen yleisöjen saataville. Tavan kansalaiset eivät aina löydä tiedelehtien äärelle, tai niiden käyttämä tieteenaloille ominainen kieli voi vaikuttaa vieraalta tai vaikeaselkoiselta. Lisäksi artikkelimuodossa oleva tutkimusteksti vaatii paljon pidempää keskittymisaikaa kuin vaikkapa uutistekstit. Tämä on erityisesti vaarana, kun halutaan lähestyä nuoria yleisöjä, jotka ovat tottuneet somen nopeatempoisempaan maailmaan.

Lukupiiri keskustelun muotona suuntautuu toivottavasti moniääniseksi ja tasa-arvoiseksi: tutkimukseen syventyminen ei ole ennakkovaatimus lukupiiriin osallistumiselle. Lukupiiri vahvistaa moniäänistä ja moniarvoista keskustelukulttuuria sekä tutkittuun tietoon pohjautuvaa sivistyspääomaa.

Lukupiiri ja podcast kutsuvat mukaan myös nuorten parissa työskenteleviä, kuten opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.

Lukupiirin yleisöksi soveltuvat nuoret, opiskelijat, toimittajat ja päättäjät. Koska päättäjät luovat rakenteita, jotka vaikuttavat nuorten elämään, he voivat myös vahvistaa sellaisia rakenteita, joissa nuorten ääni kuuluu ja jotka luovat toiveikkaampia ja merkityksellisempiä toiminta- ja kokemuskenttiä nuorille, varsinkin luontoympäristön suhteen. Lukupiiri ja podcast kutsuvat mukaan myös nuorten parissa työskenteleviä, kuten opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.

Lukupiiriä on mahdollista hyödyntää opetuksessa, kun käsitellään nuorten osallisuutta, yhteiskunnan rakenteita ja ympäristöongelmia koskevia asioita. Alustukset voivat toimia vaikkapa luentopäiväkirjan perustana

Lukupiiristä haluttiin myös tehdä podcastmuotoiset tallenteet saavutettavuutta ajatellen. Jokaisen lukupiirin jälkeen alustukset julkaistaan podcastina, jotta mielenkiintoisiin aiheisiin on mahdollista palata myöhemminkin. Podcast lisää lukupiirin saavutettavuutta: alustuksia voi kuunnella ajasta ja paikasta riippumatta, vaikka lenkkipolulla, pyöräillessä töihin ja takaisin tai koiraa ulkoiluttaessa. Podcast sopii myös opetuksen tueksi.

Sivistyksen teemavuosi 2024

Kotimaiset tiedelehdet pyrkivät jatkuvasti edistämään suomenkielisen tutkimuksen vaikuttavuutta: tutkimuksen ja tutkitun tiedon vahvistaminen yhteiskunnassa on näille yhteinen asia. Lukupiirien ja podcastien kokeilu uusina tiedeviestintämuotoina on osa tätä tärkeää pyrkimystä. Lukupiiri podcasteineen sopii siten hyvin osaksi Sivistyksen teemavuotta 2024.

Osana teemavuotta Kansanvalistussäätiö jalkauttaa myös Oppimisen ja sivistyksen tiedekeskuksen Sopen herättelemään yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaisen perustan koulu antaa nuoren elämälle. Sopen pysyvässä näyttelyssä voi piipahtaa Helsingin Töölössä tai tutustua pop up -näyttelyyn Sivistyksen teemavuoden kiertueella.

Lukupiiri kalenteriin

Lukupiiri kokoontuu kevään 2024 aikana helmikuusta toukokuuhun neljä kertaa. Kullakin kerralla käsitellään kaksi tutkimusartikkelia alustusten pohjalta ja käydään näistä keskustelua. Lukupiiri on maksuton, mutta edellyttää ilmoittautumisen. Voit ilmoittautua lukupiiriin esimerkiksi avaamalla linkin tästä.

Lukupiriin aikataulu ja alustukset selviävät tästä taulukosta:

Lukupiirin ensimmäinen virallinen kokoontuminen järjestetään 13.2.2024, jolloin lukupiirin teemana ovat ”Haasteet, haaveet ja hyvä elämä”. Tuolloin lukupiirissä alustavat Mari Käyhkö ja Päivi Armila artikkelistaan “’Tasasen paskaa kuuluu’: Elämänongelmien kirjoa kehkeytyvässä aikuisuudessa” sekä Anne Airaksinen, hänen, Janna Satrin, Seija Ollilan ja Arto Salosen yhteisartikkelista ”Suurin osa elämästä on menny siihen, että mun täytyis olla toisenlainen: Herkkyyden kokemuksia nyky-yhteiskunnassa”. Molemmat artikkelit on julkaistu Aikuiskasvatus-lehdessä.

Lukupiirin sivulta löydät myös kuhunkin alustukseen liittyvää lisälukemistoa.

Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin toiminut Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2019–23.

Ulpukka Isopahkala-Bouret työskentelee kasvatustieteen professorina Turun yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella, erityisalana koulutuksellinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Hän on toiminut Aikuiskasvatus-lehden päätoimittajana vuodesta 2019 lähtien.

Terhi Kouvo on Aikuiskasvatus-lehden toimituspäällikkö KVS-säätiössä.

Ossi Ollinaho on Alue ja Ympäristö -lehden päätoimittaja yhdessä Minna Santaojan kanssa. Hän toimii yliopistotutkijana Globaalin kehitystutkimuksen tieteenalassa Helsingin yliopistossa.

Podcastin tekninen toimitus: Jukka Huuhtanen

Artikkelikuva: Helena Lopes / Unsplash

Tiedelehtien lukupiiri ja podcast on toteutettu yhteistyössä Tiedekustantajien liiton kanssa. Lukupiiriä koordinoi Kvs-säätiö. Sivistyksen ja oppimisen tiedekeskus Soppi on osa Kvs-säätiön toimintaa ja Sivistyksen teemavuotta 2024 (#sivistys2024).

Artikkelia päivitetty 23.2.2024: Lisätty artikkelin loppuun tieto lukupiirin ja podcastin yhteistyökumppaneista.

Julkaisu Tiedelehtien lukupiiri: Mitä nuoret ajattelevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ammattikoululaisten kanssa tehdyssä, yhä jatkuvassa kanssatutkimuksessa on huomattu, että ammattikoululaisten opiskelua, vaikuttamista, osallisuutta, elämää ja identiteettejä käsitellään suomalaisessa yhteiskunnassa toiseutettujen kehysten kautta. Toiseuttaminen, eli sen korostaminen, että toiset ovat erilaisia kuin me, toimii vallankäytön välineenä julkisissa ja poliittisissa keskusteluissa sekä päätöksenteossa.

Tutkimusten mukaan nuoret ammattikoululaiset kokevat, että yhteiskunta ja tiedotusvälineet sekä toimittajat eivät välitä ammattikoululaisista, koska he ovat ammattikoululaisia. Nuoret toteavat, että heidän mukaansa ammattikoululaisia pidetään tyhminä ja osaamattomina sekä esimerkiksi näkymättöminä ilmasto- ihmisoikeus- ja paikallisina vaikuttajina. Tämä ei luonnollisesti ole totta – he vaikuttavat ja osallistuvat mitä suurimmissa määrin ja eri tavoin. 

Tutkija Niina Meriläisen tutkimuksissa nuoret kertovat muun muassa olevansa aktiivia uskonnollisissa yhteisöissä, keskusteluissa ja arkisissa toimissa kavereiden kanssa, eläinoikeusteemojen kautta, transnuorten, naisten ja vähemmistöjen oikeuksiin sekä ilmastonmuutokseen liittyvissä kampanjoissa. Myös koko Suomen asuttaminen, bensan hinta ja lihantuotannon eettisyys sekä Ukrainan sodan vaikutukset ovat olleet viime aikoina nuorten mielissä. Aktiivisuus myös pelottaa, koska pelkona on henkinen ja fyysinen häirintä, väkivalta ja kiusaaminen.

Yksilölliset koulutuspolut

Tässä artikkelissa avaamme sitä, miten erilaisessa asemassa ammattikoulutuksen ja lukiokoulutuksen nuoret ovat toisen asteen koulutuspolkuja katsoessa. Myös ammattikoulutukseen valmentava TUVA-koulutus on osa toisen asteen koulutusta. TUVA-koulutuksen tavoitteena on se, että nuori saavuttaa opiskeluvalmiudet, joiden avulla opiskelija voi hakeutua lukiokoulutukseen tai ammatilliseen koulutukseen ja suoriutua näistä opinnoista.

Koulutus ovat yksilöllistä ja vastaa nuoren tarpeita. Silti yhteiskunta tuottaa näistä nuorista näkymättömiä, kuten osa Meriläisen tutkimuksessa mukana olevista nuorista kanssatutkijoista kertoi.

Meriläisen johtamassa, monivuotisessa ja monitieteellisessä tutkimuksessa on kanssatutkijoina ammattikoululaisia ja TUVA-koulutukseen osallistuvia eri puolilta Suomea. 

TUVA-nuoriin verrattuna lukiossa opiskelu näyttäytyy nuoruuden normina: mediassa esiin pääsevät nuoret ovat suurelta osin lukiolaisia, joilta odotetaan kasvamista kansakunnan johtorooliin, mutta jotka samanaikaisesti uupuvat opiskelutaakan alle, kuten vuoden 2022 Lukiolaisbarometrista ilmenee.

Ammattikoululaiset kokevat, että aikuiset uskovat heidän olevan vähemmän älykkäitä kuin lukiolaisten.

Stereotypiat eri toisen asteen alojen opiskelijoista ovat edelleen vahvat, mikä ilmenee Meriläisen meneillään olevasta tutkimuksesta. Näitä stereotypioita myös nuoret ammattikoululaiset ovat nostaneet esiin jo tehdyssä kanssatutkimuksessa. Tällaisia stereotypioita ovat muun muassa se, että aikuiset toiseuttavat ammattikoululaisia heidän valitsemansa opintopolun, opiskelupaikkakunnan, ja ulkonäön takia – ja että ammattikoulutus on vähempiarvoista kuin lukiokoulutus. 

Nuorten mielestä aikuiset yhdistävät nämä negatiiviset piirteet ja kehystävät näin nuoren toiseksi. Lisäksi ammattikoululaiset kokevat, että aikuiset uskovat heidän olevan vähemmän älykkäitä kuin lukiolaisten. Heidän mukaansa aikuiset ajattelevat, etteivät vaikuttamisen eri muodot kiinnosta ammattikoululaisia, vaikka nuoret ammattikoululaiset ovat aktiivisia monin eri tavoin. Heidän aktiivisuutensa näkyy muun muassa kulutusvalinnoissa, adresseissa, mielenosoituksiin osallistumisessa, some-vaikuttamisessa sekä oman käytöksen kautta esimerkin näyttämisellä.

Nuorten ammattikoululaisten kanssatutkijoiden ääniä on välittynyt myös Meriläisen yhteiskuntatieteellistä tutkimusta yleistajuistavien Alusta.fi -verkkojulkaisun artikkelien kautta. Tämä on toki nähty myös siinä, kuinka eri organisaatiot tarjoavat vaikuttamisen ja osallistumisen kampanjoita yläkoululaisille ja lukiolaisille jättäen samalla ammattikoululaiset pois yleissivistävistä hankkeista, kuten Meriläisen tutkimuksessa on havaittu usean vuoden ajan. 

Levenevä kuilu

Etenkin nuoret ammattikoululaiset ovat tietoisia heihin kohdistuvista kuvauksista.  Nuoret kertovat, että nämä kuvaukset luovat oletuksia ja mielikuvia monen eri kerroksen nuorista. 

Kaikkinensa lukiolaisia pidetään teoreettisesti orientoituneina opiskelijoina, joista tulee yliopistokoulutuksen jälkeen asiantuntijoita yhteiskunnan tai yrityselämän vastuullisiin tehtäviin. Ammatilliseen koulutukseen taas ajatellaan suuntautuvan käytännöllisiä kädentaitajia, jotka toimivat suorittavissa tehtävissä, eivätkä tarvitse suurta palkkaa tai yhteiskunnallista näkyvyyttä. Duunari-identiteetti tulee kuin pakotettuna.

Viime vuosina tehdyt koulutuspoliiittiset linjaukset ovat vahvistaneet tätä jakoa. Toisella asteella oli pitkään vahva yleissivistävä tarkoituksensa alaan katsomatta, mutta ammatillisessa koulutuksessa painopistettä on siirretty entistä enemmän työelämässä tapahtuvaan koulutukseen.

Koulutuksessa tehtäviä yksilöllisiä valintoja vahvistavat työelämän vaatimukset, jossa tarvitaan ammattiosaajia ja akateemisia asiantuntijoita. Mutta kun koulutus kapeutuu näiden ympärille, myös osaaminen ja maailmankuvat kapenevat.

Lukiokoulutuksessakin työelämäyhteistyö on esillä aiempaa enemmän, mutta tendenssi ei ole yhtä vahva kuin ammatillisen koulutuksen puolella. Sen sijaan valintakoeuudistuksen jälkeen lukio-opinnoissa on korostunut ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitys jatko-opinnoille. Tästä välittyy levenevä kuilu lukion ja ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden mielikuvien välillä. 

Onkin otaksuttu, että uudistus on johtanut siihen, että lukiolaiset pyrkivät maksimoimaan hyödyt ja keskittyvät laajan yleissivistyksen hankkimisen sijaan siihen oppiaineeseen, josta saa eniten pisteitä tulevaisuuden opintopaikkaa silmällä pitäen. Siinä missä ammattikoulussa siis fokusoidutaan entistä enemmän käytännön työhön, lukio kehittyy entistä akateemisemmaksi. 

Koulutuksessa tehtäviä yksilöllisiä valintoja vahvistavat työelämän vaatimukset, jossa tarvitaan ammattiosaajia ja akateemisia asiantuntijoita. Mutta kun koulutus kapeutuu näiden ympärille, myös osaaminen ja maailmankuvat kapenevat. Se näkyy erityisesti alueilla, joista yksilöä ei koulutuspolulla palkita ja teemoissa, jotka ovat nykyisen koulutuseetoksen sivupoluilla. Tällaisia ovat vaikkapa demokratian kehittäminen, ihmisoikeudet ja kansalaisyhteiskuntaan monin tavoin osallistuminen. 

Pakotetut ja mahdollistavat identiteetit

Sillä, oletko ammattikoululainen vai lukiolainen, on valtava ero siinä, kuinka opiskelija kokee oman arvostuksensa, identiteettinsä ja mahdollisuutensa demokraattiseen osallistumiseen sekä vaikuttamiseen nyky-Suomessa. Valmentavissa TUVA-opinnoissa mukana olevat taas joutuvat tahtomattaan toiseutetuiksi – niiksi, joiden tulevaisuudesta ei kenelläkään tunnu olevan näkemystä, saati mielenkiintoa sitä kohtaan. 

Teemme tutkimusta suomalaisten eri lukiolaisten, ammattikoululaisten sekä valmentavassa koulutuksessa olevien nuorten kanssa monen vuoden ajan. Kokemustemme ja aiempien tutkimustemme perusteella voimme sanoa, että nuorille lukiolaisille sallitaan vapaammin moninaiset identiteetit ja haavekuvat, kun taas ammattikoululaisille pakotetaan toiseutettu, äänetön duunari-identiteetti. 

Ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat nuoret osallistuvat ja vaikuttavat, mutta heidät kehystetään edelleen passiivisina työntekijöinä, jotka eivät ansaitse ääntä, tilaa, hyvää palkkaa tai työoloja.

Vaikka tutkimuksiimme osallistuvat ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat nuoret osallistuvat ja vaikuttavat, unelmoivat ja ovat moniulotteisia identiteettiensä valossa, julkisessa keskustelussa heidät kehystetään edelleen passiivisina työntekijöinä, jotka eivät ansaitse ääntä, tilaa, hyvää palkkaa tai työoloja.  

Erityisesti valmentavassa koulutuksessa olevat nuoret ja heidän äänensä puuttuvat täysin julkisesta keskustelusta ja sanomalehtien sivuilta. Usein käy niin, että heistä, joista ei julkisessa keskustelussa puhuta, heitä ei myöskään ajatella. 

Lukiolaisille suotu vapaampi identiteetti voi olla kultainen häkki, joka tarjoaa näennäisesti vapaampaa toimijuutta nuorille, mutta ylioppilaskirjoitukset ja niiden painoarvo kuristaa lukioajan ja nuoruuden itseisarvottomaksi välitilaksi matkalla korkeakouluopintoja ja työelämää. Puhumattakaan siitä, että kaikki lukiolaiset ympäri Suomen eivät mahdu eri medioiden ja päättäjien luomaan ideaaliin aktiivisesta nuoresta kansalaisesta ja lukiolaisesta.

Koulutuksen tuottama kahtiajako

Toiseutetut identiteetit näkyvät tiedotusvälineissä sekä moninaisesti päätöksenteon eri areenoilla. Ammattikoululaiset kantavat pakotettua identiteettiä ja tulevat näkyviksi vain silloin, kun heitä tarvitaan työvoimana eri aloilla. 

Ammattikoululaiset ovat tahtomattaan tyypillisesti ikään kuin kasvoton työvoimaresurssi, kun taas lukiolaiset kehystetään tulevina korkeakoulutettuina, tietotalouden voimavarana ja muutoksen tekijöinä, oli sitten kyse poliitikkojen puheista tai eri medioista. Meriläisen tutkimuksissa nuoret ammattikoululaiset ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat opiskelijat vastustavat tätä eriarvoistavaa todellisuutta ja kehitystä.

Toisen asteen opiskelijat ovat nuoria, joilla on unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia ja halu elää niiden mukaista elämää. Nuo unelmat eivät ole tehon, yksilöllisyyden ja työn täyttämiä – oli kyse sitten lukiolaisesta tai ammattikoululaisesta. Nuoria ei tulisi arvioida massana ammatillisen tai korkeakoulutetun työvoiman kysynnän ja tarjonnan valossa.

Kansalaisten polarisoitumisesta eri leireihin jo nuorina ja heidän kansalaisuutensa identifioituminen yksilöllisiksi valinnoiksi saa aikaan yhä syveneviä ristiriitoja ja kamppailuja eri todellisuuksien välillä. Ammattikoululaiset halutaan yhä nähdä kasvottomina duunareina, lukiolaiset tulevaisuuden tekijöinä ja valmentavissa opinnoissa mukana olevat ovat näkymättömiä. Tämä paljastaa karusti sen, mikä on yhteiskuntamme suhde koulutukseen ja sen arvoihin. 

Nuorten unelmat eivät ole tehon, yksilöllisyyden ja työn täyttämiä, eikä heitä tulisi arvioida massana ammatillisen tai korkeakoulutetun työvoiman kysynnän ja tarjonnan valossa.

Huolestuttavaa on se, että toisen asteen koulutusjärjestelmämme näyttää juurruttavan eriyttävän jaon yhä nuorempiin ihmisiin. Tällöin koulutus ei enää tasaakaan epätasa-arvoisia lähtöasetelmia niin kuin sen pitäisi, vaan vahvistaa niitä. 

Koulutuksen tuottamaa kahtiajakoa ei korjata erillistuilla tai -ohjelmilla, vaan luomalla yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Koulutus ei ole pelkkä koulutus, vaan koko yhteiskuntamme peili. 

Se, että koulutusleikkaukset ja eriävät näkemykset koulutuksesta nousevat vaalien lähestyessä jälleen esiin, kertoo paljon. Onko koulutuksen tarkoitus pitää yllä eri kerrosten nuoria, jotka aikuisena jatkavat eri todellisuuksien luomista ja toisintamista?

Niina Meriläinen työskentelee tutkijana ja tutkimushankkeiden johtajana Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Meriläisen tutkimuksen rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö (2021-2023) ja Koneen Säätiö (2023-2025).

Matti Rautiainen työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella

Mikko Hiljanen työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella

Julkaisu Monen kerroksen nuoria ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kokemus ilmastokriisistä säteilee entistä laajemmalle yhteiskuntaan. Ruotsalaisen Greta Thunbergin 15-vuotiaana aloittama ilmastokriisiin huomiota kiinnittävä koululakko on ollut esillä paljon mediassa.

Thunbergin puhe YK:n ilmastohuippukokouksessa syyskuussa 2019 välittää kriisin välittömyyttä ja toimien välttämättömyyttä nuoren näkökulmasta.

Politiikasta-lehden Politiikasta kouluissa -kouluvierailuilla, joissa tutkija tuo yläkoulun tai lukion tunneille tutkimuksen näkökulmaa ajankohtaiseen aiheeseen, on huomattu, että juuri ilmastokriisi herättää paljon kysymyksiä oppilaissa – nuorissa ja lapsissa. Kysymyksiin ei ole kuitenkaan ollut helppo yksiselitteisesti vastata.

Ilmastokriisi on tuonut poliittisen toiminnan lähemmäs nuoria tavalla, johon esimerkiksi vuonna 2008 alkanut finanssikriisi tai 1990-luvun talouslama, joiden läpi heidän vanhempansa elivät, ei kyennyt. Voidaan kenties puhua jopa sukupolvikokemuksesta.

Ilmastokriisin aiheuttaman poliittisen aktivoitumisen tahaton mutta positiivinen sivuseuraus on ollut nuorten mielenkiinnon lisääntyminen politiikkaa kohtaan. Myytti suomalaisten nuorten poliittisesta passiivisuudesta on tässä suhteessa murrettu.

Monet nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita, mutta kysymys onkin tuntunut olevan siitä, onko heidän aktivoitumisensa ollut tervetullutta – etenkin ilmastokriisiin liittyen.

Ilmastokriisin yhteydessä poliittinen aktivoituminen on ollut paitsi nopeaa myös intensiivistä. Kyse ei ole abstraktista kysymyksestä, vaan hyvin käytännöllisestä toiminnasta. 27.9.2019 järjestetty kansainvälinen ilmastolakko näkyi Suomessakin usealla paikkakunnalla, ja oppilaat saattoivat joissain kouluissa saada päivän vapaaksi koulutyöstä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti.

Poliittisen järjestelmän kyky vastata kasvavaan ilmastokriisiin tulee määrittämään nuorten poliittisen aktivismin muotoa. Paineet kasvavat, kun koulussa ja kotona entistä nuoremmat lapset kysyvät opettajiltaan tai vanhemmiltaan ilmastokriisistä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli – jopa ahdistus – vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti. On tärkeää, että ei ainoastaan kuulla vaan myös aidosti kuunnellaan.

Tässä Politiikasta-raadissa keskustelee Politiikasta-lehden kysymyksiä esittävän vastaavan päätoimittaja Mikko Poutasen ohella neljä jäsentä: Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala, Tampereen yliopiston kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri, joka on myös julkaissut kirjan Kasvatus ekokriisin aikakaudella, Hämeenlinnan Vuorentaan alakoulun rehtori Kristiina Ahola ja entinen Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Kuopion lyseon lukion lehtori Miika Raudaskoski.

Ensimmäinen kysymys liittyy ilmastokriisin ilmiselvään poliittisuuteen. Miten ilmastoasiat voivat toimia keinona ymmärtää politiikkaa? Millaista poliittista aktivismia esimerkiksi ilmastolakko teidän mielestänne edustaa?

Emma: Varmasti voi ajatella, että ilmastokriisi on toiminut samanlaisena poliittisena herättäjänä kuin historiallisesti vaikkapa ydinvoiman vastustus. Sitä ei mitenkään voi nähdä irrallisena erilaisista poliittisista ja taloudellisista intresseistä.

Siten pyrkimys ymmärtää ilmastokriisiin liittyvää keskustelua ohjaa miltei väkisin vaikkapa energiapolitiikan kaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten pariin. Julkisessa keskustelussa tätä käytetään jostain syystä usein mitätöimään ilmastokriisiin liittyvää aktivismia ”ainahan nuoriso on protestoinut” -tyyliin.

Itse näkisin tämän pikemmin osoituksena siitä, että poliittinen aktivismi on yhä potentiaalinen toimintakeino silloin, kun asiaa pidetään tärkeänä ja poliittisten päättäjien toimintaa tehottomana. Kyllähän esimerkiksi nuorten ilmastolakot ovat osaltaan luoneet painetta päätöksentekoon.

Veli-Matti: Olen samoilla linjoilla. Ilmastokriisin tiedostamisesta tullee sukupolvikokemus, joka jättää pysyvän ”muistijäljen” varhaisnuoruuttaan ja nuoruuttaan elävien keskuuteen.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Tämä sukupolvikokemus muuttaa samalla niin sanottua sosiaalista kontrollia, siis sitä, mitä pidetään kollektiivisesti hyväksyttävänä, toivottavana ja tavoittelemisen arvoisena sekä vastaavasti paheksuttavana, ei-toivottavana ja kartettavana.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Ilmastotietoisuuden abstraktiotaso on kuitenkin erilainen kuin aiemmissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sukupolvikokemuksena ilmastokriisin tiedostaminen ei jääne ainoastaan sosiaalisessa mediassa peukutettavaksi identiteettipolitiikaksi, vaan se voi avata yleisesti poliittisuuden luonnetta.

Se voi herättää laajempaan tietoisuuteen siitä, ettei ekologinen kriisi ole riippumaton globaalin talousjärjestelmän epätasa-arvoisista valta- ja omistusrakenteista ja niitä ylläpitävistä uskomuksista. Samalla siitä voi oppia, kuten Ville Lähde sanoisi, että on paljon ”liikkuvia osia” eivätkä samanlaiset ratkaisut päde kaikkialla.

Kristiina: Omalta osaltani on ollut jopa hätkähdyttävää seurata ilmastokriisiin liittyvää tietoisuuden kasvua alakouluikäisten parissa. Viime vuonna kuudennen luokan ymmärrys ilmastokriisistä ja sen poliittisesta luonteesta ja etenkin näiden lasten kyky käydä hyvin argumentoituja keskusteluja aiheeseen liittyen yllätti minut täysin.

Lapsia ja nuoria on ehkä perinteisesti pyritty suojelemaan ilmastokriisin kaltaisilta uhkakuvilta, mutta tosiasia on se, että tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Vaikka lapset voivat tulla tietoisiksi monenlaisistakin poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutos vaikuttaa olevan nykyään se ensimmäinen.

Tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Omasta näkökulmastani ilmastonmuutos on täten erittäin merkittävä ja tärkeä aihepiiri käsitellä jo alakouluikäisten kanssa. Ilmastokriisi ja sen pysäyttämiseksi tehtävien poliittisten ratkaisujen riittämättömyys herättää jo hyvin nuorissa lapsissa luontaisesti kysymyksiä siitä, miten poliittinen koneisto yhteiskunnassamme oikein toimii – tai on toimimatta.

Tänä vuonna neljäsluokkalaisten kanssa asiaa käsitelleenä voin sanoa, että ilmastoaktivismille ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle on näissä nuorissa vahvaa potentiaalia.

Miika: Ilmastonmuutokseen ja sitä ympäröivään keskusteluun liittyy paljon mielenkiintoisia poliittisia tulokulmia. Lukion oppikirjoissa politiikka määritellään edelleen usein yhteisten asioiden hoitamiseksi tai kamppailuksi vallaksi.

Yhteiskuntaopin opetuksen keskeisenä teemana on tämän näkökulman laajentaminen yhteiskunnan kehittämiseen, ideologioiden ja arvojen edistämiseen sekä kaiken poliittisuuteen. Ilmastonmuutoskeskustelussa korostuvat mielestäni politiikan eri puolet konkreettisesti ja opetuksen näkökulmasta hedelmällisesti.

Lihan korvaaminen soijalla, maidon kaurapohjaisilla tuotteilla tai tuontiruoan sijaan kotimaisen suosiminen eivät olekaan enää vain arkipäivän valintoja ruokakaupassa, vaan ne saavat poliittisen merkityksen.

Ilmastonmuutokseen reagointi tarjoaa opiskelijoille kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Siinä missä kauppareissulla kauppaketjun valitseminen oli arjen poliittisuutta vuosikymmeniä sitten, tarjoaa ilmastonmuutokseen reagointi opiskelijoille tutumman kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Vastaavasti ilmastolakkoilu yhtenä kansalaisvaikuttamisen muotona tai ilmastopolitiikan korostaminen omissa puoluevalinnoissa täydentävät politiikan kenttää. Arjen poliittisuuden rinnalla voimme käyttää perinteisiä demokraattisen yhteiskunnan vaikutuskeinoja.

Entä miten ilmastokriisi ilmenee nuorten keskuudessa teidän kokemuksenne mukaan? Haluavatko nuoret (ja lapset) keskustella ilmastokriisistä – kotona tai koulussa?

Miika: Siellä missä kaksi tai useampi lukio-opettajia kokoontuu, puhe siirtyy kovin helposti siihen, kuinka opiskelijoiden heterogeenisyys on lisääntynyt. Yhteiskuntaopin osalta kiinnostus ja tietämys ympäröivää maailmaa kohtaan ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Oman kokemukseni perusteella ilmastonmuutos on muiden aikamme suurten poliittisten ilmiöiden, kuten maahanmuuton tai hyvinvointivaltion kriisin, ohella voimakkaasti ajatuksia jakava. Harvoin omassa työssäni törmään ilmastodenialismiin, mutta suhtautumisessa on nähtävissä selkeää jakoa.

Ilmastoahdistus ja huoli maapallomme tulevaisuudesta on osalle opiskelijajoukosta todella iso kysymys, jonka edessä joko tartutaan toimeen tai uhataan kyynistyä. Toisessa päässä on joukko, joka ei koe juurikaan kiinnostusta keskustella ilmastoasioista tai joka pitää niitä tällä hetkellä yhdentekevinä.

Koulu on keskeinen foorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Keskustelutarvetta selkeästi on, ja useissa oppiaineissa ilmastokriisistä on luontevaa keskustella osana kurssisisältöjä. Huoli maapallon tulevaisuudesta ei saa kuitenkaan kaatua liiaksi nuorten syliin, koska heidän vaikutusmahdollisuutensa laajempiin poliittisiin muutoksiin ovat vielä rajalliset.

Kuten Kristiina toteaa, opettajilla on oma vastuunsa tukea toivon ja vaikuttamisen merkitystä myös tämän kriisin yhteydessä. Koulu on yksi keskeinen keskustelufoorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Kristiina: Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on erittäinkin voimakas tarve keskustella ilmastokriisistä. Alakouluikäisten parissa en edes tunnista tuota Miikan kuvaamaa voimakasta jakautumista kahteen leiriin, vaan kyseessä on hyvinkin kollektiivinen huoli.

Itse koenkin tärkeäksi juuri sen, että asiasta annetaan lapsille mahdollisuus keskustella ja purkaa turhautumistaan. Ennen kaikkea annetaan tilaa myöskin toivolle ja paremman tulevaisuuden ideoinnille, jottei Miikan kuvaamaa kyynistymistä pääsisi syntymään.

Jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä.

Vaikka lapset tätä eivät ehkä vielä hahmota, jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä. He tietävät, että tilanne näyttää pahalta, mutta ainakin vielä alakouluikäisten kohdalla toiveikkuus siitä, että asioille on vielä jotain tehtävissä, on vahvaa.

Amazonin metsäpalot olivat tämän syksyn suuri puheenaihe, ja jo neljäsluokkalaisten kanssa aihetta tuli käsiteltyä runsaasti. Luokaltani useampi oppilas osallistui ilmastolakkoon ja kirjoitelmien aiheissa vilisi ilmastosankareita sammuttamassa metsäpaloja ja pysäyttämässä ilmastokriisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Tällaisten lasten ja nuorten kanssa kun viettää päivänsä, alkaa väkisinkin uskoa siihen, että maailma on vielä pelastettavissa. Meillä aikuisilla on vain käsillämme äärimmäisen suuri vastuu huolehtia siitä, että vaalimme tätä nuorten toiveikkuutta, rikasta mielikuvitusta ja vaikuttamisaktiivisuutta.

Veli-Matti: Olen etuoikeutettu saadessani olla yhteistyössä yliopistolla valveutuneiden nuorten kanssa. Omassa tiedekunnassani suuri osa opiskelijoista kokee ilmastokriisin kaikkein suurimpana ongelmana, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös heidän tulevaisuuteensa. Opiskelijat eivät ole vaipuneet toimettomuuteen ja epätoivoon.

Pääosin nuorista naisista koostuva opiskelijoiden aktiivinen ydinjoukko on ryhtynyt tiedekuntamme ”kansalaisvaikuttajiksi”. He ovat perustaneet Ylätaso-nimisen keskustelutilaisuuksien sarjan, jossa demokraattisen dialogin ideaaleja vaalien käsitellään elämänmuotomme perustavia kysymyksiä ekologiatietoisen kasvatuksen näkökulmasta.

Ryhmä on saanut toiminnalleen myös rahoitusta Koneen Säätiöltä ja tunnustuksen Tampereen yliopistolta. Toukokuussa 2020 ryhmä järjestää kansainvälisen ekologisen kasvatuksen konferenssin.

Työurani aikana en ole aiemmin kokenut tällaista opiskelija-aktivismia. Nuorten usko parempaan tulevaisuuteen on ollut tarttumaisillaan minuunkin.

Nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) ja löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Emma: Kyllä. Oma kokemukseni toki rajoittuu lähinnä tilanteisiin, joissa olen nimenomaan vieraillut esimerkiksi koulussa ilmastopolitiikan tutkijan roolissa, joten on ehkä ymmärrettävää, että ilmastokriisi on dominoinut keskustelua.

Käsitykseni joka tapauksessa on, että nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) sekä löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Politiikasta-lehti linjasi hiljattain, että toimituksen puheenvuoroissa ilmastonmuutoksesta puhutaan ilmastokriisinä. Tämä seuraa muidenkin medialähteiden, esimerkiksi brittilehti The Guardianin vastaavaa linjausta, joka korostaa nykytilan kestämättömyyttä. Linjauksella halutaan kutsua huomiota siihen tosiasiaan, että sanojen merkityksillä luodaan puitteitta toiminnalle ja toimimatta jättämiselle.

Miten näette tällaisen terminologisen valinnan omalla kohdallanne, onko siitä keskusteltu työyhteisöissänne? Näettekö siitä olevan enemmän hyötyä vai haittaa?

Emma: Omissa työyhteyksissä tästä on keskusteltu ehkä yllättävänkin vähän, kun ottaa huomioon, että olen ilmastopolitiikan tutkija. En usko että osuvampien termien käytöstä ainakaan haittaa on, ja viestinnän tutkimuksessa on käsittääkseni todettu, että tällaisilla valinnoilla voi olla merkitystä.

En ehkä toisaalta näe myöskään viisaana noudattaa tässä mitään tiukkaa ja absoluuttista linjaa. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa käytetään muutenkin paljon hankalaa termistöä, jolla pahimmillaan saattaa olla ulossulkeva vaikutus. En tiedä auttaako asiaa, jos täytyy alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, käyttääkö ”oikeaoppista” termistöä.

Veli-Matti: Itse olen käyttänyt termiä ekokriisi sekä kirjassani että julkisissa puheenvuoroissani. Ilmastokriisi on osuva termi, etenkin IPCC:n raportin jälkeisessä keskustelussa, mutta ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä, epäoikeudenmukaisesta ja elämänehtoja tuhoavasta maailmanjärjestyksestä.

Kun puhutaan ekokriisistä, on puhuttava myös vinoutuneen elämänmuotomme materiaalisista lähtökohdista omistus- ja valtasuhteineen (globaali yhtiövalta) sekä niitä ylläpitävistä rakenteista ja ideologioista perususkomuksineen ja sitoumuksineen.

On puhuttava Antti Salmisen ja Tere Vadénin tavoin fossiilikapitalismin ja vallitsevan talousajattelun hegemonisesta roolista myös yliopistossa. Viime kädessä on arvioitava uudelleen vallitsevia käsityksiämme inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välisestä suhteesta.

Ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä.

Omassa työyhteisössäni on alkanut herätä ekologista tietoisuutta. Vielä on matkaa siihen, että esimerkiksi opettajankoulutuksen opetussuunnitelma-ajattelun ja praksiksen lähtökohtana olisi ekologisesti tietoinen pedagogiikka, mutta sitä kohti olemme menossa.

Kristiina: Työyhteisössämme ei ole sinänsä keskusteltu ilmastokriisistä terminologian tasolla, mutta ilmastonmuutos sekä huoli ympäristöstä ja maapallon tilasta ovat puheissa usein. Olemme kouluna pyrkineet tuomaan ekologisia arvoja ja ympäristökasvatuksen sisältöjä osaksi koulun pysyvää toimintakulttuuria vuosi vuodelta voimakkaammin.

Yksi merkittävimpiä ja toistuvimpia keskustelunaiheita on ollut koulun vähäinen mahdollisuus vaikuttaa tiettyjen koulunkäynnin järjestämiseen liittyvien toimintojen ekologisuuteen. Muun muassa toimivien kierrätyspisteiden saaminen koululle on ostopalveluiden byrokratian kiemuroissa yllättävänkin haastavaa ja ruokahävikki on suorastaan tuskallista seurattavaa käyttökelpoisen ruuan lentäessä kiloittain joka päivä jätteeksi.

Ekologista turhautumista ja maailmantuskaa aiheutti opettajakunnassa myös loputtomalta tuntunut taistelu ateriapalveluiden kanssa kertakäyttöastioiden käytön lopettamisesta puuropäivinä.

Monet nykykoulun rakenteet siis jos nyt eivät estä, niin ainakin haittaavat ja hidastavat ekologisten arvojen toteuttamista kouluissa. Ne herättävät ristiriitaisia mielikuvia lapsille, jotka huomaavat herkillä tuntosarvillaan nopeasti nämä arkiset tilanteet, joissa opettajien opetus ja arjen käytäntö ovat suorastaan ristiriidassa keskenään.

Miika: Meillä ei ole ollut keskustelua ilmastokriisin käsitteestä, enkä ole laajempaa keskustelua havainnut esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin opettajienkaan foorumeilla. Ilmaston lämpeneminen on viimeisten vuosikymmenten aikana kiihtynyt, minkä lisäksi viime vuosina olemme joutuneet lukeneet muun muassa lajien monimuotoisuuden nopeasta häviämisestä.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta.

Ilmastokriisi-termin käyttö on mielestäni perusteltua, koska olemme kansainvälisenä yhteisönä laiminlyöneet tehokkaat toimet ilmaston, luonnon monimuotoisuuden ja kaikkien lajien elinmahdollisuuksien turvaamiseksi aivan liian kauan.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa tässäkään paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta. Kriisitietoisuuden herättämisen ei pidä johtaa fatalistiseen paniikkiin, vaan aktiiviseen toimintaan: määrätietoisilla toimilla kriisistä voidaan selviytyä.

Miten näette ilmastokriisin pedagogisesta näkökulmasta – mitä opettajan pitäisi tietää? Toisaalta saavatko opettajat tällä hetkellä mielestänne tarpeeksi tukea ja tietoa siitä, miten asiasta tulisi oppilaiden kanssa keskustella? Entä mitä lapset ansaitsevat tietää, ja miten asioista kannattaa heidän kanssaan keskustella synnyttämättä pelkoa ja hätää, johon ei voida vastata?

Miika: Pedagogiikan osalta olisi varmasti tarvetta täydennyskoulutukseen. Ilmastoteemat tulevat lukiossa varsin läpileikkaavasti esiin eri oppiaineissa, eli aihepiiriä käsitellään laajasti ja tietoa on saatavilla eri lähteistä.

Haaste onkin saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi. Esimerkiksi lihansyöntiin liittyvässä ilmastokeskustelussa liikkuu paljon ristiriitaista tietoa, eikä opettajanakaan ole aina selvillä siitä, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei.

Haaste on saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi.

Keskustelun osalta olennaista olisi saada koulutusta ja tukea moniäänisen keskustelun opettamiseen. Miten tuoda esiin ilmastonmuutokseen liittyvät ulottuvuudet, yksilön ja yhteiskuntien vastuut sekä ratkaisut ilman, että keskustelussa syyllistetään liiaksi nuoria valinnoista, joihin he eivät edes ole voineet vaikuttaa?

Kristiina: Olen Miikan kanssa samaa mieltä siitä, että täydennyskoulutukselle on selkeästi tarvetta. Opettajilla on usein teoreettista tietoa ilmastonmuutoksesta melko kattavastikin, vaikka varmasti Miikan kuvaamia katvealueita on kaikilla kouluasteilla.

Tärkeimpänä täydennyskoulutuksen paikkana näkisin kuitenkin juuri sen, miten asioista lasten ja nuorten kanssa tulisi puhua. Opettajan ei kai tänä päivänä tarvitsekaan tietää kaikkea, mutta olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Pahimmassa tapauksessa opettaja voi ajattelemattomuuttaan suorastaan lannistaa oppilaan ilmastoaktivismin ja vaikuttamispyrkimykset. Näin kävi omalle tyttärelleni neljännellä luokalla, kun hän päätti spontaanisti kirjoittaa ilmastovetoomuksen koulunsa oppilaille ja halusi levittää tätä sanomaa koululla. Hän teki useita mainoslehtisiä ja halusi kertoa aiheesta luokassa.

Olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Hän sai aluksi luvan laittaa mainoksia seinille, kunnes sai lopulta eräältä opettajalta huutia, kun selvisi, ettei kyseessä ollutkaan virallinen koulutehtävä ja hänet laitettiin keräämään mainoslehtiset torujen siivittämänä pois. Lapsi nolattiin ja hänellä kesti aika kauan uskoa jälleen asiaansa.

Lapset ansaitsevat tietää aiheesta mahdollisimman paljon ja nimenomaan asiantuntevan aikuisen kertomana. Lapset löytävät kyllä tietoa halutessaan itsekin, mutta sosiaalisessa mediassa ja internetin syövereissä tieto voi tulla lapselle niin ahdistavassa muodossaan, että se aiheuttaa aktiivisuuden sijaan lamaantumisen.

Taitava aikuinen osaa kertoa vaikeankin totuuden niin, että säilyttää lapsessa myös toivon.

Veli-Matti: Vaikka suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja enimmäkseen valistuneita ja aikaansa seuraavia, ekokriisin keskellä he ovat, meidän muiden lailla, sekä tietoisia että tietämättömiä samaan aikaan.

Ilmastokriisiä koskevan tiedon runsauden äärellä kukin meistä on ”tuomittu” asiantuntijuustiedon alaisuuteen. On selvää, että moni opettaja kokee riittämättömyyttä.

Opettajankoulutuksen ytimen pitäisi koostua nykyistä selvemmin sellaisista opintokokonaisuuksista, jotka auttavat ymmärtämään kasvatuksen ja opetustyön ekologisia, yhteiskunnallisia, koulutuspoliittisia ja taloudellisia sidoksia.

Opettajien ja opettajaksi opiskelevien olisi tarpeen ymmärtää, mistä ja millaisten vallan muotojen välityksellä koulutuspolitiikka on tullut globaalin talouden välineeksi, osaksi ekologisesti kriisiytynyttä kulutusmaailmaa.

Opettajaksi opiskeleville olisi annettava mahdollisuus turvallisesti ja avoimesti käsitellä myös niin sanottua traumaattista tietoa sellaisista ilmiöistä, jotka niiden ahdistavuuden ja hallitsemattomuuden vuoksi mieluusti torjumme.

Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Lapset kokevat jo pienestä pitäen maailman moniaistisesti ja syvästi. Esimerkiksi oma tyttäreni esitti kolmevuotiaana varhaisia eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen kuolevaisuudesta. Lapset ovat siis, omalla tavallaan, hereillä myös ekokriisin vaivaamassa maailmassa.

Aikuisten velvollisuus on ylläpitää lasten turvallisuuden kokemusta ja luottamusta elämän mielekkyyteen; kasvatuksen on luotava toivoa. Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Vaikeista asioista on keskusteltava lapsen senhetkisen kehitystason mukaisesti. Kaiken kasvatuksen ja ekologisesti virittyneen pedagogiikan tehtävänä on, vaikeita asioita torjumatta, luoda kokemuksia siitä, että omalla toiminnalla ja yhteistyöllä voi saada hyvää aikaan.

Emma: Itse tutkijana näkisin, ettei ikävien ilmasto-tosiasioiden välittämistä voi sälyttää vain opettajien harteille, vaan myös eri alojen tutkijoilla tulisi olla tässä aiheessa erityinen vastuu kommunikoida ja yleistajuistaa tuottamaansa tietoa.

Toisaalta luotan opettajien ammattitaitoon, ja ovathan he toki aiemminkin joutuneet opetuksessaan käsittelemään myös vaikeita tai ahdistaviakin aiheita. Mielestäni suhteellisen nuorillekin lapsille voi olla perusteltua ja vastuullista opettaa ainakin perusasiat ilmastonmuutoksesta ja sen hillintäkeinoista.

Kyseessä on kuitenkin aihe, josta käytyihin keskusteluihin törmää melko helposti vaikka sosiaalisessa mediassa, ja niistä helposti tulee väärinkäsityksiä tai pahimmillaan ahdistusta.

Miten näette ilmastokriisin keskustelun fokuksen siirtymisen tieteentekijöistä enemmän lapsiin? Thunbergistä on tullut liikkeen näkyvin ja kenties voimakkain puolestapuhuja. Yhtäältä nähdään, että nuoret puhuvat kansainvälisesti tulevien sukupolvien äänellä vaatien suurempaa oikeudenmukaisuutta ja vastuunkantoa ilmastonmuutoksen suhteen – olisi korkea aika siirtyä puheista tekoihin.

Samaan aikaan nähdään myös, ettei nuori – lapsi – voi mitenkään nähdä kokonaiskuvaa tarkasti, ja näin hän on altis ulkopuolisten voimien manipulaatiolle. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Emma: Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että juuri lapset ja nuoret ovat ottaneet ilmastoasian omakseen, sillä kyseessä on ajan mittaan etenevä ja paheneva kriisi. Loppupeleissä se vaikuttaa heidän ja heitä seuraavien polvien elämään, ei niinkään esimerkiksi nykyisiin eläkeläisiin.

Ei ole ihme, jos nuorista tuntuu, etteivät tämän hetken päättäjät tai muutkaan aikuiset tee asialle riittävästi. Alaikäisillä itsellään ei vielä ole myöskään mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Alaikäisillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Esimerkiksi jo mainittujen nettikeskustelujen perusteella eivät aikuisetkaan näytä olevan mitenkään immuuneja ”ulkopuolisten voimien manipulaatiolle”. Siten nuorten yhteiskunnallista aktiivisuutta ja halua ottaa asioista selvää voisi myös pitää positiivisena.

Veli-Matti: Viime aikoina on esitetty lukuisia nuoria ja nuorten käsityskykyä vähätteleviä puheenvuoroja. Vähättelyn perustana usein on, ettei lapsi tai nuori voi ymmärtää kokonaiskuvaa. Tämä holhoava väite on osaksi totta, mutta mitä silloin kokonaiskuvalla tarkoitetaan? Entä mitä tarkoitetaan väitteellä koululaisten manipuloitavuudesta?

On selvää, että nykytilanteeseen tyytyväiset eivät pidä siitä, että heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistetaan. Tällöin on helpompi esittää vähätellen, että kritiikin esittäjien suorastaan täytyy olla manipuloituja.

Väheksyntä perustuu yleensä siihen, että ajattelemme omaa maailmanjärjestystämme ja sitä ylläpitäviä rakenteita jotenkin realistiseksi tai rationaaliseksi – vaihtoehdottomaksi – maailmaksi, vaikka juuri tämä järjestys rakenteineen on johtanut ilmastokriisiin.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ja jatkuvaa talouskasvua vaativat ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua. Olen tulkinnut tällaisen ”rationalismin” perustuvan niin kutsuttuun onkalometafysiikkaan.

Tämä käsite on filosofinen metaforani, mutta samalla todelliseen ydinjäteluolaan viittaava käsite. Se kuvaa mielestäni osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte, teknokulttuurin konkreettinen tuote ja samanaikaisesti elämänmuotomme hallitsemattomuuden metafora, haudataan kallioperään pois näkyvistä vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa. Ihminen ylipäänsä uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansiosta.

Niin kauan kuin ongelmat pysyvät ”onkalossa” tämä on vielä mahdollista. Mutta ilmastokriisi ei ole onkalossa, vaan se on toistaiseksi (ja ehkä pysyvästi) hallitsemattomana taivaalla ja elämänmuodossamme.

Kristiina: Veli-Matti kuvasi aika tyhjentävästi omankin näkemykseni. Liian usein lapsia yritetään pitää pimennossa asioiden suhteen suojelunäkökulmaan vedoten. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole asia, joka suojelemalla ja vaikenemalla katoaisi minnekään.

Asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman.

Päinvastoin asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman, kun oman huolen esiintuomiselle ei ole avointa foorumia. Lapsen on varmasti vaikea ymmärtää ilmiön kokonaisvaltaista luonnetta. Juuri siksi hän tarvitsee aikuisen apua, opetusta ja ohjausta. Vaikeiden asioiden kanssa yksin jäädessään lapsi on kaikista alttein haitallisellekin manipulaatiolle.

Kovin usein tuntuu siltä, että aikuisen lapseen kohdistama suojelupyrkimys on ennemminkin vaikeus kohdata asia itse. Ilmastokriisin käsittely lapsen kanssa pakottaa aikuisen samalla vaikeaan asemaan, kun tämä joutuu mahdollisesti perustelemaan omia vähemmän ekologisia toimintamallejaan.

Moni aikuinen ei ole valmis toimimaan itse tavoilla, joita ilmastokriisiin vastaaminen edellyttäisi, eikä ole näin ollen valmis avaamaan keskustelua ilmastokriisistä lapsen kanssa.

Miika: Thunbergin toiminta on mielestäni hieno esimerkki kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, ettei ikä ole este toimia esikuvana ja pyrkiä vaikuttamaan globaalisti tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Toivon, että Thunberg herättäisi tältä osin kiinnostusta vaikuttamiseen ja myös toivoa siitä, että nuorten ääni kuuluu.

Keskustelu Thunbergin toiminnan ympärillä on kuitenkin saanut sävyjä, jotka ovat mielestäni vahingollisia niin sukupolvien välisen luottamuksen kuin ilmastokriisin ratkaisemisenkin näkökulmista.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä laajenevasta epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat. Thunbergista on tullut myös kolkuttavan omatunnon ääni: miksi emme ole tehneet enemmän ja aiemmin?

Haasteita ilmastokriisin pedagogian jalkauttamisen suhteen kuitenkin selvästi on. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelussa vallitsee suhteellisen laaja puoluepoliittinen yhteisymmärrys siitä, että aiheen käsittely kouluissa on tarpeen, kaikki puolueet eivät tätä silti hyväksy.

Opettajia saatetaan syyttää ilmastokriisillä pelottelusta, mutta on syytä muistaa, etteivät opetussuunnitelmaa toteuttavat koulujen opettajat ilmastonmuutoksen – tai muidenkaan globaalien kriisien – osalta pelottele tai luo järjestelmällisiä uhkakuvia.

Opettajana tuntuu siltä, että tässäkin kritiikissä on enemmän kyse Kristiinankin esiin nostamasta aikuisten omasta toiminnasta. Omien kulutustottumusten ja elämäntapojen kriittinen tarkastelu on meille kaikille vaikeaa. Helpompaa tuntuu olevan asian vähättely ja nuorten suojeleminen, jotta oma jälkikasvu ei esittäisi ikäviä tai vaikeita kysymyksiä perheen arjesta.

Onkin varmasti näin, että ilmastokriisistä puhuminen on äärimmäisen politisoitunutta, kun jo pelkkä kasvisruuan määrän lisääminen johtaa voimakkaisiin tunnekuohuihin. Poliittisen aiheen tuominen kouluun nähdään herkästi jotenkin kyseenalaisena, kenties jopa ideologisena indoktrinaationa. Miten vastaisitte tällaiseen näkökulmaan?

Miika: Opetussuunnitelma asettaa koulutukselle tavoitteet ja arvoperustan, jossa yhtenä keskeisenä arvoperustana on kestävä kehitys laajasti ymmärrettynä. Tähän kuuluu myös vastuu ympäristöstä ja sen säilyttämisestä monipuolisena tulevillekin sukupolville.

Koulun tehtävä ei tässäkään ole aivopesu, vaan näkökulmien avaaminen ja keskustelun herättäminen. Jokainen lapsi ja nuori valitsee tästä kattauksesta oman näkemyksensä, joka useimmilla meistä jalostuu ja kehittyy läpi elämänsä.

Yhteiskuntaopissa keskustelemme jatkuvasti teemoista, jotka herättävät poliittisia intohimoja – ja joihin ei löydy oikeaa tai väärää näkökulmaa. Opettajan ja koulun tehtävänä on tuoda esiin, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyy useita näkökulmia.

Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Tavoitteena pitää olla, että jokainen nuori osaa valmistuttuaan pohtia näitä asioita laajasti ja muodostaa sen pohjalta perustellun näkemyksen. Kyse ei ilmastonmuutoksen osaltakaan ole valmiiden totuuksien esittämisestä. Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Kristiina: Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat osa perusopetukselle osoitettua arvopohjaa.

Koulua toki pyritään haastamaan milloin minkäkin toimintatavan ja oppimääreen mielekkyydestä, mutta laaja-alaisen ympäristökasvatuksen tärkeys lienee kuitenkin yksi helpoiten perusteltavia asioita koulun monisäikeisessä kokonaisuudessa.

Koulun tehtävänä on historiallisestikin ollut kasvattaa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Tämä tehtävä on monella tavalla jo lähtökohdiltaan hyvinkin poliittinen.

Opettajalla on aina asemansa myötä enemmän valtaa suhteessa oppilaaseen tai opiskelijaan. Tästä syystä nähdäkseni meille on rakennettu ohjausjärjestelmiä, jotka osaltaan määrittävät sitä, mihin tarkoitukseen opettajan tulisi valtaansa käyttää ja millaisia sisältöjä ja arvoja yhteiskunnassa pidetään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina.

Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta.

Oma keskustelunsa on toki sitten se, millä perusteella ja keiden toimesta nykyisen arvorelativismin aikakaudella nämä tavoitteet ja arvot on asetettu. Tästä syystä arvostettu opettajankoulutuksemme nousee entistä merkittävämpään asemaan, sillä opettajalla on työssään vielä nykyiselläänkin melko paljon pedagogista vapautta.

On siis äärimmäisen tärkeää kouluttaa valistuneita ja laajasti ajattelevia opettajia, jotka indoktrinaation sijaan pyrkivät auttamaan lapsia muodostamaan omia näkemyksiään kriittisesti tarkastellun ja kattavasti tarjotun tiedon perusteella.

Veli-Matti: Olen täysin samaa mieltä Miikan ja Kristiinan kanssa. Jatkan hieman täydentäen koulun ”poliittisuudesta”. Ideologisessa mielessä koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Suomessakin kristillis-isänmallisista arvoista (kansakoulu) on sittemmin siirrytty tasa-arvoideologiaan (peruskoulu) ja nyt, omana aikanamme, yhä voimallisemmin tehokkuus- ja kilpailuideologiaan, josta esimerkkeinä koulujen profiloituminen ja eriarvoistuminen. Tämä voi johtaa epäterveeseen koulujen ja oppilaiden väliseen kilpailutukseen.

Koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Eko- ja ilmastokriisin näkökulmasta on ongelmallista, jos suljemme silmämme koulutoimea, opettajuutta ja opettajankoulutusta sekä viime kädessä pedagogista suhdetta määrittäviltä ideologioilta.

Kaikenlaista indoktrinaatiota on vältettävä, mutta samalla on syytä ymmärtää, että kunakin erityisenä aikakautena yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat valtasuhteet ideologisine ja materiaalis-taloudellisine sidoksineen ovat jo asettaneet koulukasvatuksen kehykset.

Emma: Tässä on mielestäni tärkeää erotella ilmastonmuutoksen itsensä ja toisaalta sen hillintään liittyvien toimenpiteiden käsitteleminen. Jos kyseenalaistetaan ensimmäinen, voidaan saman tien keskustella siitä, voiko kouluissa opettaa evoluutiota – tai vaikka Euroopan maiden nimiä, kun valtio kuitenkin on poliittinen konstruktio.

Ilmastonmuutoksen hillintään tai siihen sopeutumiseen sen sijaan liittyy ilman muuta poliittisia valintoja. Näitäkin on kuitenkin koulussa myös tähän asti jotenkin onnistuttu muissa yhteyksissä opettamaan ilman tarvetta julistaa mitään yhtä poliittista ideologiaa tai kantaa parhaaksi.

Tavoitteena pitäisi olla, että oppitunneilla voidaan käydä esimerkiksi keskustelua erilaisista kannoista talouspoliittisten ohjauskeinojen suhteen.

Lopuksi lisäisin, että ideologisuus määrittyy liian yksipuolisesti. Yhtä lailla liharuuan pakollinen saatavuus on omanlaistaan indoktrinaatiota. Toisaalta myös tähän liittyvää keskustelua yksilöiden ja yhteisöjen valinnoista aletaan varmasti yhä enemmän käydä myös yksittäisten koulujen tasolla.

Kristiina Ahola on alakoulun rehtori ja luokanopettaja. Hän on myös Kasvatus ja yhteiskunta –tohtoriohjelman jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa.

Emma Hakala on valtiotieteiden tohtori, BIOS-tutkimusyksikön jäsen ja vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Miika Raudaskoski on historian, yhteiskuntaopin ja opinto-ohjauksen lehtori Kuopion Lyseon lukiossa. Hän on myös Suomen historian jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Veli-Matti Värri on filosofi ja kasvatustieteen professori kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Ilmastokriisin pedagogia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.