Kiina ja Yhdysvallat tullinokittavat toisiaan. Venäjän lännenvastainen sotauho syvenee. Globaali etelä jatkaa vahvistumistaan. Monen usko demokratiaan horjuu.

Tämänkaltaisten kehityskulkujen myötä moni poliittinen puhe todistelee kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen murtumista ja aprikoi, mitä olisi tulossa tilalle. Suomessa presidentti Alexander Stubb on profiloitunut tämän keskustelun aktiivisimpana osallistujana, kuten kesäkuun 2025 Kultarantakeskustelujen teemakin viestii. Silti vain harvoin julkisuudessa on eritelty, miten maailmanjärjestystä oikeastaan tulisi ymmärtää tai miten se olisi muokattavissa.

Amerikkalaistutkijoiden Alexander Cooleyn ja Daniel Nexonin tapa määrittää maailmanjärjestystä on viime vuosien kiintoisimpia. Järjestys koostuu yhtäältä enemmän tai vähemmän jaetuista periaatteista, säännöistä ja laeistakin. Ne säätelevät eri toimijoiden – ennen kaikkea valtioiden mutta myös alueiden, järjestöjen, yritysten ja yksilöiden – välistä vuorovaikutusta valtiollisten rajojen yli. Ne ovat ikään kuin järjestyksen ääriviivat.

Toisaalta järjestys koostuu jatkuvista käytännön kohtaamisista toimijoiden välillä, yhteistyön merkeissä tai toisia haastaen, joskus vihollisenakin. Kyse on siitä, mitä ääriviivojen sisällä tapahtuu.

Globaalin tai valtioiden välisen hallinnan instituutioissa nämä säännöt ja kohtaamisen käytännöt yhtyvät. Niissä kumpiakin pyritään tietoisesti uusintamaan tai muuttamaan. Instituutiot ovat oleellisia järjestyksen runkoja, jotka myös takaavat jatkuvuutta kansainvälisiin suhteisiin yli yksittäisten johtajien hallintokausien.

Järjestystä viime kädessä ylläpitävä logiikka vaihtelee tilassa ja ajassa. Se voi kummuta jonkinmoisesta vallan tasapainosta, kuten kylmän sodan aikana. Tai se voi perustua siihen, että pienet valtiot oman hyötynsä tähden hyväksyvät suurten johtajuuden. Vuosituhannen vaihteessa suuria näytti olevan vain yksi, kun Yhdysvallat hallitsi hegemonisesti. Parhaassa tapauksessa järjestys kuitenkin pohjautuu toimijoiden yhteisesti jakamiin periaatteisiin.

Nämä eri logiikat peilautuvat erilaisissa järjestyksen muodoissa. Viime aikoina korostunut erottelu on ollut liberaalin (yhdysvaltajohtoisen ja jopa hegemonisen) kansainvälisen järjestyksen ja sääntöpohjaisen globaalin järjestyksen välillä. Periaatteessa sääntöpohjainen on kattavampi, ja se on esimerkiksi hyvin kelvannut Kiinalle.

Sääntöpohjaisessa järjestyksessä valtioiden suvereenisuus on lopulta ylin maksiimi – vaikka yleisiä ihmisoikeuksia painotettaisiinkin – kun taas liberaali järjestys on perustunut yhdenlaisen arvokehikon ensisijaisuuteen kansainvälisissä suhteissa. Tuon kehikon varjolla on jopa katsottu voitavan puuttua arvoja loukkaavien valtioiden toimintaan.   

Paradoksaalista tietysti on, että presidentti Donald Trump yrittää romuttaa juuri liberaalin kansainvälisen järjestyksen perusteita, vaikka se on nimenomaan palvellut Yhdysvaltain etuja. Mutta Trumpin linja ei vie kohti sääntöperäisyyttä vaan johonkin tuiki tuntemattomaan.

Moninapainen ja ennustettava

Nykyhetkessä on kuitenkin kyseenalaista puhua maailmamme järjestyksestä yksikkömuodossa. Tai jos puhumme, on huomioitava, että se sisältää lukuisia merkittäviä, eri tavoin globaaleihin rakenteisiin kiinnittyviä alajärjestyksiä. Niitä on sekä alueellisesti että eri yhteiskuntasektoreilla. Yksi näkemys onkin, että kun alueelliset järjestykset ovat vahvistuneet, esimerkiksi Aasiassa Kiinan johdolla, olemme saavuttaneet monijärjestyksellisen maailman tai moninapaisen maailmanjärjestyksen.

Moninapainen voi myös olla monenkeskinen, jos toimijoilla on riittävästi halukkuutta globaalin hallinnan instituutioissa etsiä yhteisiä näkemyksiä. Monenkeskisyyden mahdollisuudet ovat vaihdelleet merkittävästi sektoreittain: ympäristösektorilla suurvaltojen tuella on edelleen pystytty tekemään yhteisiä globaaleja päätöksiä, vaikka digitaalisuuden tai turvallisuuden kysymyksissä suurvaltasuhteet olisivatkin jäissä. Suurvaltojen visiot erkanevat, mutta niillä on myös yhtymäkohtia, kuten Ville Sinkkonen, Veera Laine ja Matti Puranen tuoreessa artikkelissaan oivallisesti valottavat.

Sikäli kuin voidaan ylipäänsä mielekkäästi puhua järjestyksestä, järjestyksen keskeisin ominaisuus ei ole vakaus (stabiilius). Päinvastoin järjestys on alati muuttuva ja dynaaminen eli sen muutosnopeus vaihtelee. Se siis koostuu jatkuvista strategisista kaupallisten, poliittisten ja kulttuuristen yhteyksien solmimisista ja toisaalta niiden katkaisemisista, omien etujen ajamiseksi tai toisinaan myös ylevien päämäärien vuoksi. Se sisältää jatkuvia investointeja tulevaisuuteen, joidenkin kanssa ja joitakin vastaan, nykymaailmassa kenties yhä kiihtyvällä tahdilla.

Vakauden sijaan järjestyksen peruspiirteenä tulisikin olla riittävä määrä ennustettavuutta ja ennakoitavuutta.

Tällaisessa tilassa halutun ja toteutuvan muutoksen suunnat ovat kiistanalaisia ja toimijoiden tavoitteet eri tavoin määrittyviä. Järjestys siis politisoituu, tulee haastetuiksi perusteiltaan – jatkuvasti, mutta nykyhetken jonkinlaisessa murroskohdassa toki poikkeuksellisen paljon. Mutta näin itse asiassa kuuluu ollakin, sillä järjestyksen luonti on aina poliittinen, vaihtoehtojen arvopohjaiseen valintaan perustuva prosessi. Kuten esimerkiksi yhteiskuntateoreetikko Daniel Innerarity on korostanut, teknokraattisen asiantuntijahallinnon tai tieteellisen tiedon tuottamat ”totuudet” maailmasta eivät välttämättä ole juurtuneet ihmisten olemiseen eivätkä ne näin tarjoa kestävää pohjaa järjestykselle.

Vakauden sijaan järjestyksen peruspiirteenä tulisikin olla riittävä määrä ennustettavuutta ja ennakoitavuutta. Sen pitäisi siis perustua siihen, että voidaan luottaa toisten toimijoiden toimivan pääosin ennalta-arvattavasti, yhteisiä periaatteita noudattaen, eettisesti hyväksyttävästi. Juuri tässä uudet autoritaariset johtajat tekevät kaikkensa järjestystä murtaakseen, kylvämällä epävarmuutta, tavoittelemalla jopa maailmanepäjärjestystä (saksaksi Weltunordnung). He tekevät häpeilemättä hyveen siitä, että heidän toimintansa rikkoo kaikkia perinteisiä normeja ja toisinaan olemassa olevaa lainsäädäntöäkin. Silti vain riittävä määrä ennakoitavuutta voi mahdollistaa tehokasta globaalia hallintaa maapallon yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Reaktiot ja vastareaktiot

Johtajien politiikka määrittää maailmanjärjestystä kuitenkin vain rajallisesti. ”Ylätason” muodollisen ja institutionalisoituneen toiminnan ohella on valtavasti epämuodollista ja sattumanvaraistakin ylirajaisten yhteyksien rakentamista kansalaisjärjestöjen, yritysten ja yksittäisten kansalaisten alatasolla. ”Me” kaikki tuotamme järjestystä päivittäin.  

Oleellista on, että jos ylätason yhteisymmärrys valtioiden ja erityisesti suurvaltojen välillä vaikeutuu, alemmat tasot voivat löytää keinoja vaikeuksien lievittämiseen, tarjota vaihtoehtoisia toiminnan malleja. Järjestyksen jatkuva uudelleen tuottaminen perustuu tästä näkökulmasta eri toimijatasojen ja reaktioiden ja vastareaktioiden väliseen dynamiikkaan. Tällöin järjestyksessä on aina välttämättä niin säilyttäviä kuin uudistavia elementtejä, se on sekä konservatiivinen että avantgardistinen. Edes vahvoissa murroskohdissa ei pidä kuvitella, että kaikki olisi muuttumassa kerralla, vaan on huomioitava, että monet menneisyyden tavat ja arvot pitävät pintansa – ja niitä voidaan puolustaa, hyvässä ja pahassa.  

Voiman ja vastavoiman logiikka onkin tärkeä pitää mielessä, kun pohdiskelemme omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa historian kulkuun ja maailmanjärjestyksen kehitykseen.

Reaktio-vastareaktio-logiikka näkyy lukemattomin tavoin ajassamme. Oikeistopopulismin nousu läntisessä maailmassa on selkeästi konservatiivista ja säilyttävää, vastine vuosituhannen vaihteen liberaalien arvojen voitonmarssille. Kun tavalliset suomalaiset alkavat kuskata aputavaraa Ukrainaan, he vastustavat Venäjän presidentin käsitystä oikeasta maailmanjärjestyksestä. Yhdysvaltain osavaltiot ja jopa yksilöt ovat merkittävästi paikanneet Yhdysvaltain ympäristökielteisyyttä Trumpin hallintojen aikana, ja miljärdööri Michael Bloomberg on jopa maksanut USA:n osuuksia YK:n ilmastosopimuksen kuluista. Murtuma suhteessa menneisyyteen lieventyy.

Voiman ja vastavoiman logiikka onkin tärkeä pitää mielessä, kun pohdiskelemme omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa historian kulkuun ja maailmanjärjestyksen kehitykseen. Yksi keskeisistä kylmän sodan aikaisista toisinajattelijoista, myöhemmin Tšekin presidenttinä toiminut Václav Havel puhui jo 1970-luvulla voimattomien voimasta (tšekiksi moc bezmocných). Ajatuksena oli, että aktiivisesti toimimalla oman moraalisen kompassinsa mukaisesti tavalliset kansalaiset voivat vähitellen purkaa niitä valheita, joita totalitaariset yhteiskunnat luovat järjestelmänsä ylläpitämiseksi.

Samoin on ajateltavissa, että alatason vastareaktiot ovat globaalissakin mittakaavassa mahdollisia, jos tarpeeksi monet niihin sitoutuvat, jos tarpeeksi monet ovat valmiita toimimaan korkean moraalisen integriteetin mukaisesti. Sen, että Teslan myyntiluvut ovat romahtaneet Euroopassa, voi nähdä esimerkkinä yksilöiden toiminnan merkityksestä.

Keinoja ennustettavuuden lisäämiseen

Maailmanjärjestys on siis ymmärrettävissä ennustettavuutta tavoittelevana sääntöjen ja käytäntöjen ylirajaisena kokonaisuutena, joka on jatkuvasti muuttuva ja dynaaminen ja sisältää eri tasojen ja sektoreiden reaktioita ja vastareaktioita. Ja me kaikki olemme siitä vastuussa. Miten siis meidän – Suomena ja suomalaisina, EU- ja globaalikansalaisina – olisi syytä toimia tässä epävarmalta näyttävässä ajassa, jotta järjestyksen perustukset vahvistuisivat, ennustettavuus lisääntyisi ja murros laimentuisi?

Seuraavassa tuodaan esiin neljä seikkaa, neljä alustavaa vastausta, mutta monia muitakin voisi varmasti listata.

Ensinnäkin pitäisi vahvasti ja kaikkialla korostaa kansainvälisen yhteistoiminnan sääntöjä. Valtaosa maailman maista on sitoutunut YK:n peruskirjaan ja moneen muuhunkin tärkeään sopimukseen.

Kun sääntöjä noudattavat mahdollisimman systemaattisesti toistavat, kuinka kaikkien toimijoiden tulee pitää kiinni ”omista” säännöistään, pitkällä tähtäimellä vaikutusta todennäköisesti syntyy. Jonkinlaista globaalia perustuslaillista patriotismia – sitoutumista lainsäädäntökehikkoon, ei omaan kansalliseen tai etniseen yhteisöön – pitäisi peräänkuuluttaa kaikkialla.

Historiallisesti tätä voisi rinnastaa esimerkiksi Neuvostoliiton vastarintaliikkeen juuriin. Kuten historioitsija Benjamin Nathans hienossa uudessa kirjassaan kertoo, kun liike aloitti 1950-luvulla, sen keskeisenä vaatimuksena oli, että maan tuli kunnioittaa tinkimättä omaa perustuslakiaan. Perustuslaki periaatteessa takasi esimerkiksi mielipiteenvapauden, mutta käytännössä sen kirjain ei toteutunut, vaan toisinajattelijat vangittiin ja tuomittiin kyseenalaisesti. Pitkällä tähtäimellä nämä vaatimukset kuitenkin nakersivat järjestelmää ja johtivat kohti perestroikaa, glasnostia ja uuden yhteiskuntamuodon alkua (1985–1991).

Euroopan unionin politiikkalinjaukset ovat tässä oleellisen tärkeitä, onhan unionin nimenomaisena pohjana oikeusvaltioperiaate. EU:n ei missään nimessä tule heittäytyä vain perinteiseksi voimapoliittiseksi tai jopa sotilaalliseksi vallaksi. Sen tulee keskittyä korostamaan niiden sääntöjen, jotka valtaosa maailman maista on allekirjoittanut, perustavanlaatuisuutta kansainvälisessä politiikassa. EU:n pitää voida sanoa, yhä uudestaan ja uudestaan ja eritoten nyky-Venäjän ja -Israelin kaltaisille toimijoille, että ”noudattakaa periaatteita, jotka olette itse allekirjoittaneet”.

Edelliseen läheisesti liittyen yhteistyön ja rauhan näkökulmaa tulee vahvasti pitää koko ajan esillä kansainvälisessä vuorovaikutuksessa eri tasoilla. Ei ole mitään vääjäämätöntä mekanismia, joka veisi kohti suurvaltojen kiihtyvää kilpailua ja vihollisuutta, maailmanjärjestystä voidaan tietoisesti kuljettaa muuhunkin suuntaan. Yllättävän paljon viime vuosien heikentyneessä tilanteessa kyse on ollut yksittäisistä maajohtajista tai ainakin suhteellisen pienistä henkilöjoukoista, jotka ovat saaneet monet menettämään uskonsa yhteistyön ja rauhanomaisten keinojen voimaan. Ja tämä siitä huolimatta, että kaikki tietävät ympäristöhätätilan hoidon tarvitsevan yhteistyötä enemmän kuin koskaan.

Rauhan korostaminen, rauhantyön edesauttaminen, tulisi myös nähdä tärkeänä maanpuolustustyönä Suomelle ja Euroopalle. Se viestii, että aseita hankkiessammekin olemme aina valmiita etsimään ratkaisuja neuvotteluteitse, se muuttaa voiman ja vastavoiman dynamiikkaa. Vaikka siis Suomessa huolehdimme hyvin sotilaallisesta puolustuksesta, rauhantyö voi edesauttaa dialogia toisten kanssa paremmin kuin pelkkä sotilaallinen valmius. Voi tässä suhteessa esimerkiksi miettiä, mikä merkitys kansainvälisellä vahvalla rauhanliikkeellä oli kommunististen järjestelmien kukistumisessa Euroopassa 1980-luvulla.

Globaalien sääntöjen vahvistuminen esimerkiksi ympäristönsuojelun tai digitaalisuuden aloilla palvelee myös puolustuksellisia tavoitteita.

Kolmanneksi pitäisi paljon nykyistä enemmän panostaa kansainvälisten jaettujen instituutioiden tukemiseen. Niille tulisi taata resursseja koko maailman kuuntelemiseen ja auttamiseen, niissä pitäisi mahdollistaa yhä vahvempi järjestyksen sääntöjen ja käytäntöjen välinen vuorovaikutus. Ongelmien pirullisuuteen nähden monet suuretkin valtioiden väliset organisaatiot toimivat aivan liian pienillä voimavaroilla, ja niitä kahlitsevat myös usein menneisyyden toimintatavat ja hierarkiat.

Tässäkin eurooppalaiset voivat olla suunnannäyttäjiä. Heillä pitäisi olla materiaaliset edellytykset tehdä paljon nykyistä enemmän maailman organisaatioiden hyväksi. Tämä olisi myös turvallisuuspolitiikkaa: tehokkaasti toimivat kansainväliset instituutiot luovat osaltaan nekin turvallisuutta. Sotilaallisiin investointeihin näyttää tällä hetkellä Euroopassa olevan paljon varoja, mutta voi miettiä, missä kulkee raja sen suhteen, että kannattaisikin varoja kohdistaa YK:n alaisten instituutioiden tukemiseen. Globaalien sääntöjen vahvistuminen esimerkiksi ympäristönsuojelun tai digitaalisuuden aloilla palvelee myös puolustuksellisia tavoitteita.

Neljänneksi pitäisi hyvin vahvasti korostaa sukupuolten tasa-arvoa; se on kenties keskeisin keino ”alatasolta” kumpuavaan muutokseen ja murrokseen. Työpsykologien argumentti, jonka mukaan suurin piirtein saman määrän naisia ja miehiä sisältävät työpaikat ovat erityisen tasapainoisia, voisi siis toimia jopa maailmanjärjestyksen mittakaavassa. Peruskokemukset maailmasta monipuolistuvat ja pääsevät vuorovaikutukseen.

Erityisesti kovan sotilaallisen politiikan kysymykset jätetään edelleen käsittämättömästi vain miesten hoidettavaksi. Kun Venäjä ja Ukraina neuvottelivat Istanbulissa toukokuussa 2025 rauhasta, kummankin delegaatiossa oli ainoastaan miehiä. Mitenköhän Venäjä olisi suhtautunut, jos Ukraina olisi lähettänyt paikalle pelkästään naisia? Mikä olisi murtunut?

Moni voi tietysti pitää tällaisia seikkoja vain idealistisena haihatteluna. Mutta juuri idealismin, toivon, ylläpito on mitä keskeisin tehtävä yhteiskunnalliselle päätöksenteolle ja vaikuttamiselle, sellaisellekin kuin tämän artikkelin kirjoittaminen.

Toivo muokkaa maailmanjärjestystä.

Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: LuX Clara / Unsplash

Artikkelia päivitetty 27.5.2025 klo 10.44: Korjattu ingressin sanamuotoa.

Julkaisu Meidän maailmanjärjestyksemme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hast, Susanna & Kotilainen, Noora (toim.): Sodan pauloissa – Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa. Gaudeamus. 2024. 363 s.

Tutkijoiden Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittama kokoelmateos on ensimmäinen suomenkielinen kriittistä militarismitutkimusta esittelevä julkaisu. Se on jatkumoa Hastin ja Kotilaisen sotilaallista valtaa ja kieltä käsittelevälle tutkimusprojektille, jonka puitteissa he ovat viimeisten parin vuoden aikana antaneet useita haastatteluja medialle selittääkseen militarismin käsitettä ja kriittisen militarismitutkimuksen keskeisimpiä sisältöjä.

Militarismilla ja militarisaatiolla viitataan yhteiskunnalliseen, tietoiseen sekä konstruoituun eli rakennettuun prosessiin, joka johtaa sotilaallisten tapojen ja arvojen normalisoitumiseen, ja jota on sen erityisaseman vuoksi vaikea kyseenalaistaa.

Hast ja Kotilainen ovat tutkimuksensa myötä nostaneet esiin kriittisen militarismitutkimuksen tarvetta, ja teoksen voi nähdä edistävän tieteenalan vakiintumista Suomessa. Hast ja Kotilainen ovat jo ennen kokoelmateoksen julkaisua osoittaneet, että militarismin vaikutusvalta on Suomessa vahvaa eikä sitä ole Suomessa totuttu tarkastelemaan kriittisesti.

Vajaa kuukausi sitten uutisoitiin siitä, miten rauhanjärjestöjen rahoitusta karsittiin Suomessa merkittävästi. Samaan aikaan sotilasmenot nousevat ennätyksellisesti niin globaalisti kuin kansallisestikin. Hastin ja Kotilaisen kysymykset suomalaisen yhteiskunnan militaristisesta luonteesta ovatkin äärettömän kaivattuja juuri tässä ajassa. Kriittisen militarismitutkimuksen näkökulmia hyödyntäen Hast ja Kotilianen kyseenalaistavat jo pitkään vallalla olevia normeja ja käytäntöjä, jotka ylläpitävät sotilaallista valtaa yhteiskunnassamme.

Kyseenalaistamisen seurauksena Hast ja Kotilainen ovat saaneet osakseen ilonpilaajien roolit: Moni saattaa nähdä heidän tekevän kiusaa puhumalla väärällä tavalla aiheesta, josta on totuttu puhumaan yhteisymmärryksessä. Teoksen ensimmäisillä sivuilla Hast ja Kotilainen keskustelevatkin saamastaan roolista ja samalla osoittavat juuri ilonpilaajuuden olevan perustavanlaatuinen syy tarkastella sotilaallista valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa kriittisen militarismitutkimuksen valossa.

Sodan pauloissa -teos osoittaa, että kriittinen militarismitutkimus on Suomessa vielä lastenkengissä. Näin ollen teosta voidaan pitää paitsi keskeisenä myös tervetulleena avauksena sotilaallista valtaa ja käytäntöjä koskevalle akateemiselle sekä yhteiskunnalliselle keskustelulle Suomessa.  

Teoksen ehdoton vahvuus on sen monipuolinen kirjoittajakaarti, joista kukin onnistuu selittämään konkreettisten esimerkkien avuin militarismin kytköksiä eri yhteiskunnan osa-alueisiin. Kirjoittajat kysyvät vaikeita ja toisinaan kipeitäkin kysymyksiä liittyen sotilaalliseen valtaan ja sen ”luonnollisuuteen” Suomessa. Kokoelmateoksen kirjoittajat ovat eri alojen tutkijoita, jotka osoittavat kriittisen militarismitutkimuksen tarjoavan tieteenrajoja ylittäviä ja ajankohtaisia näkökulmia suomalaista yhteiskuntaa koskeviin analyyseihin.

Militarismin monet ulottuvuudet

Sodan pauloissa muodostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen esittelee teoksen keskeistä käsitteistöä, veteraaniaktivismia ja sodista kerrottuja tarinoita. Osiossa esitellään kriittisen militarismitutkimuksen kysymyksenasetteluja ja johdatellaan lukija kiinnittämään huomiota sotaan liitettäviin itsestäänselvyyksiin.

Sotatieteilijä Ilmari Käihkön kirjoittama luku suomalaisesta veteraaniaktivismista ja -käsityksistä nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia veteraani-käsitteen määrittelystä. liittyen. Lukiessa tulee pohtineeksi, miten käsityksemme sotaveteraaneista ja heidän nauttimastaan erityisasemasta tulevat muuttumaan Suomen nyt ollessa Naton jäsenmaa.  

Teoksen toisessa osassa tarkastellaan suomalaisia instituutioita, niiden valtaa ja niihin liittyviä normeja. Osion avaa sosiaalioikeuden yliopistolehtori ja valtiosääntöasiantuntija Pauli Rautiaisen kattava luku siitä, miten asevelvollisuus ja siihen liittyvät oikeudelliset ulottuvuudet ylläpitävät heteronormatiivista ajatusmallia sekä binääristä sukupuolijärjestystä. Rautiainen osoittaa tradition eli perinteen olevan tärkeä peruste sukupuolittuneen asevelvollisuuden oikeudelliselle ylläpitämiselle. Perinteellä perustelu antaa puitteet sille, että asevelvollisuuden lainsäädäntöä ei tarkastella kriittisesti eikä siitä käydä juuri edes keskustelua.

Samassa osiossa väitöskirjatutkija Hải Nguyễn jatkaa asevelvollisuuteen liittyvää kriittistä tarkastelua luvussa ”Valkoisuus, nationalismi ja asevelvollisuus. Miten armeijan harmaiden yhdenmukaisuus peittää piilevän rasismin?” Maahanmuuttajien ja rodullistettujen suomalaisten suorittama asepalvelus tuo mukanaan sosiaalista hyväksyntää, joka usein peittää alleen Puolustusvoimissa vallitsevan sitkeän rasismin ja valkoisuuden normin. Nguyễnin esiin nostamat rohkeat huomiot Puolustusvoimien nationalistisista ja (piilo)rasistisista asenteista antavat lisää aihetta kansalliseen itsetutkiskeluun Suomen ollessa toistamiseen yksi Euroopan rasistisimmista maista.

Teoksen ehdoton vahvuus on sen monipuolinen kirjoittajakaarti, joista kukin onnistuu selittämään konkreettisten esimerkkien avuin militarismin kytköksiä eri yhteiskunnan osa-alueisiin. Kirjoittajat kysyvät vaikeita ja toisinaan kipeitäkin kysymyksiä liittyen sotilaalliseen valtaan ja sen ”luonnollisuuteen” Suomessa.

Teoksen viimeinen osa nostaa esiin perinteiselle militarismitutkimukselle poikkeavia näkökulmia sotilaallisesta vallasta ja sen tutkimuksesta. Tämä militarismia innovatiivisella otteella tarkasteleva osio ”Posthumaani sota ja arjen militarisaatio” sisältää viisi lukua, joissa militarismin osoitetaan ulottuvan tiiviisti myös osaksi siviilitilaa ja jokapäiväistä elämää.

Osiossa pohditaan, miten militaristiset käytännöt, asenteet ja puhetavat ovat yhteydessä esimerkiksi suhtautumisessamme ilmastokriisiin, eläimiin ja huumeisiin. Rauhantutkija Karim Maïchen luku julkisten tilojen militarisoitumisesta herättää tarkastelemaan jokapäiväiseen elämäämme liittyvää turvallistamista sekä sitä, miten julkiset, kaikkien käyttämät kaupunkitilat tuottavat osassa kansalaisista myös turvattomuuden tunnetta.

Tuttujen teemojen lisäksi uutta ja innovatiivista

Euroopassa käytävä sota ja Venäjään liitettävät uhkakuvat lienevät syitä sille, miksi sukupuolten välisestä (epä)tasa-arvosta ja suomalaisesta asevelvollisuusjärjestelmästä ei hetkeen ole käyty laajempaa julkista keskustelua. Sodan pauloissa herätteleekin eloon tätä hiipunutta tasa-arvokeskustelua samalla nostaen esiin muitakin varusmiespalveluun liittyviä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymyksiä.

Lukijana tulee kiinnittäneeksi huomiota, ettei Puolustusvoimien erityisasemaa tai asepalveluksen toimintaperiaatteita juuri opeteta suomalaisessa yhteiskunnassa. Sukupuolittunut asevelvollisuus ylläpitää epätasa-arvoa siinäkin suhteessa, että noin puolella yhteiskuntamme jäsenistä – eli naisilla ja muillakin sukupuolivähemmistöillä – tietämys asevoimista lienee vähäistä tai heikkoa. Militaristista valtaa ja käytäntöjä perustellaan usein perinteellä, ja kirja osoittaakin, miten perinteellä perustelu on ovela keino ylläpitää epäoikeudenmukaisia ja patriarkaalisia käytäntöjä ja hiljentää kriittiset äänet.

Militaristista valtaa ja käytäntöjä perustellaan usein perinteellä, ja kirja osoittaakin, miten perinteellä perustelu on ovela keino ylläpitää epäoikeudenmukaisia ja patriarkaalisia käytäntöjä ja hiljentää kriittiset äänet.

Kaltaiselleni lukijalle, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta tai tarkempaa perehtyneisyyttä Puolustusvoimista, asepalveluksesta tai kriisinhallintaoperaatioista, teos on valaiseva. Teoksessa esitellyt teemat tulevat vain harvoin vastaan julkisessa keskustelussa puhumattakaan kirjoittajien esiin nostamista yksityiskohdista liittyen esimerkiksi Puolustusvoimien työelämää koskevaan palvelusohjesääntöön tai kriisinhallintajoukkojen lähettämistä koskevaan päätöksentekoon.

Posthumaania ja uusmaterialistisia ulottuvuuksia esittelevä osio nostaa esiin tavallisesta poikkeavia näkökulmia militarismin monimutkaisuudesta. Osio auttaa hahmottamaan sotilaallista valtaa ja käytäntöjä paitsi yhteiskunnassamme myös itsessämme, omissa arkisissa toiminnoissamme ja ajattelutavoissamme.

Teos jäsentää lukijalle Puolustusvoimien asemaa ja asevoimiin liitettäviä perinteitä ja normeja opettavalla otteella, ja samalla herättelee tarkastelemaan sotilaalliseen valtaan liittyviä yhteiskunnallisia käytäntöjämme myös totuttujen teemojen ulkopuolelta. Teos valottaa etenkin veteraaneja koskevaa tutkimusta sekä heidän yhteiskunnallista statustaan tavalla, joka herättää kysymään, miksei veteraaneja koskeva keskustelua käydä juuri muulloin kuin itsenäisyyspäivän yhteydessä.

Lisää kriittistä militarismitutkimusta tarvitaan

Kaiken kaikkiaan teos osoittaa, että militarismi on moniulotteinen yhteiskunnallinen ilmiö, jolle kukaan ei ole immuuni. Sotilaallinen valta on historian saatossa muovautunut kyseenalaistamattomaksi tai vakiintuneeksi osaksi yhteiskuntamme käytäntöjä ja asenteita, joita ei ole tavattu kritisoida.

On ymmärrettävää, että yksi kirja ei voi kattaa kaikkea, ja luonnollisesti joitakin militarismiin liittyviä teemoja jääkin teoksessa käsittelemättä. Yhteiskunnallista keskustelua ja tutkimusta kaivataan esimerkiksi suomalaisten suhtautumisesta ampuma-aseisiin. Tähän aiheeseen kriittinen militarismitutkimus varmasti löytää osuvia kysymyksiä.

Kaikessa ilonpilaajuudessaan teos antaa merkittävän panoksen niin tieteellisesti kuin yhteiskunnallisesti ja haastaa tarkastelemaan kriittisesti sitä, millaista militarisaation vaikutusvalta Suomessa on.

Sodan pauloissa on tärkeä keskustelunavaus Suomessa ja vakuuttaa lukijan siitä, että Suomessa tarvitaan lisää kriittistä, monialaista militarismitutkimusta sekä yhteiskunnallista keskustelua. Kaikessa ilonpilaajuudessaan teos antaa merkittävän panoksen niin tieteellisesti kuin yhteiskunnallisesti ja haastaa tarkastelemaan kriittisesti sitä, millaista militarisaation vaikutusvalta Suomessa on.

Toivon mukaan teos motivoi muitakin tutkijoita kriittisen militarismitutkimuksen pariin ja herättää julkista, rakentavaa vuoropuhelua yhteiskuntamme militaristisesta luonteesta. Kuten Hast ja Kotilainen, itsekin toivon, että ”sotaa ja sen julmaa, mieletöntä logiikkaa vastaan voisi protestoida ja sen voisi kyseenalaistaa ilman pelkoa leimaantumisesta naiiviksi tai peräti viholliseksi.”

VTM, YTM Meeri Tiensuu on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelikuva: Melanie / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Miltä yhteiskuntamme näyttää kriittisen militarismitutkimuksen näkökulmasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heti alkuun on tehtävä selväksi, että minkä tahansa ongelman, kuvitteellisen tai todellisen, väkivaltainen ratkaisu on aina tuomittava teko. Sitä on myös Venäjän sotilaallinen tunkeutuminen Ukrainaan. En kuitenkaan sano näin siksi, että Venäjä teollaan rikkoo kansainvälistä oikeutta ja länsimaiden universaaleiksi julistamia arvoja.

Kun missä tahansa ja tällä kertaa Euroopassa otetaan aseelliset voimakeinot käyttöön, joudun rauhantutkijana kysymään, onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa. Rauhantutkijoita ei ole esiintynyt kommentoimassa Ukrainan kriisin kärjistymistä täysimittaiseksi sodaksi. Selvyyden vuoksi rauhantutkijalle sota on yksi kriisin muoto, kun taas kriisi viittaa pidempään Ukrainan ja Venäjän välillä vallinneeseen tilanteeseen.

Eikö suomalainen rauhantutkimus ole ollut relevanttia suhteessa maailmanpolitiikan realiteetteihin, pohtivat myös 10 vanhemman sukupolven rauhantutkijaa Karim Maichen, Anitta Kynsilehdon ja Samu Pehkosen kokoamassa artikkelissa ”Minne menit, rauhantutkimus?” rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehden Kosmopoliksen viime vuoden viimeisessä numerossa.

Onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa?

Kun rauhantutkimus on relevanttia suhteessa voimapolitiikkaan ja maailmanjärjestyksen muutokseen, se tuottaa tietoa kriisin moniulotteisista taustoista tapahtumien ymmärtämiseksi, mikä ei tarkoita Venäjän toimien hyväksymistä. Konfliktien taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen on välttämätön edellytys myös rauhanomaisten ratkaisujen hahmottamiseen silloin, kun ne vielä ovat mahdollisia.

Voi olla, että rauhantutkijat ovat lintukodossaan askarrelleet sellaisten ongelmien parissa, mikä ei ole tehnyt heistä medialle kiinnostavia asiantuntijoita menossa olevan kriisin ymmärtämiseksi. Yksi vakava ongelma voi olla, että rauhantutkijoiden agendalta ovat puuttuneet voimapolitiikan analyysit muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.

Yhden totuuden ongelma

Katson myös, että niin politiikka kuin mediakin ovat epäonnistuneet Ukrainan kriisin käsittelyssä. Länsimaissa julkista keskustelua on hallinnut yksi tulkinta ja totuus. Tässä tulkinnassa Venäjä toimii vastoin YK:n periaatteita, jotka olennaisesti edustavat länsimaisia arvoja, vaikka Neuvostoliitto oli niitä hyväksymässä toisen maailmansodan päättyessä. Samalla Venäjän aggressio uhkaa koko länsimaista demokraattista järjestelmää.

Niin poliitikot kuin asiantuntijatkin ovat edustaneet tätä yhtä oikeana pidettyä tulkintaa, joka sulkee ulkopuolelle maailman moninaisuuden ja mahdolliset soraäänet, joita demokratia edellyttää. Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Yhden tulkinnan esittäminen on Suomessa ymmärrettävissä, koska se korostaa Venäjää uhkana ja tukee joidenkin pyrkimyksiä liittyä Natoon osoituksena läntiseen maailmaan kuulumisesta. Suomen oikeutta korostaa länsimaisuutta ei voi kiistää. Mutta se ei saisi tukea moniarvoisessa maailmassa hyvän ja pahan vastakkainolon korostamista – saati niiden yhdistämistä osaksi tiettyä kansallista luonnetta. Moninaisuudessa toista, erilaista, on myös kyettävä ymmärtämään.

Yhden tulkinnan esittämisen ongelma on nyt siinä, että ihmisten keskuudessa vallitsee tiedotusvälineiden esittämä hämmennys siitä, kuinka on mahdollista, että Euroopassa jälleen soditaan. Siihen olemme jo turtuneet, että toisen maailmansodan jälkeen on ensisijaisesti sodittu kehittyvissä maissa Euroopan ulkopuolella.

Maailman länsimaistumisen harha

Rauhantutkijan näkökulmasta vallitsevassa hämmennyksessä sotilasliitto, kuten Nato, tai tarkemmin Natoon liittyminen, ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu. Rauhantutkimuksen näkökulmasta sotilaalliset liittoutumat sekä rakentavat että ylläpitävät vastakkainasettelua, mikä puolestaan ruokkii seuraavaan sotaan valmistautumista.

Filosofi Immanuel Kantin kestävän rauhan rakentamisen malliin viitaten seuraavaan sotaan varautumiseen käytetyt resurssit tulisi suunnata oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kansainvälisen järjestelmän rakentamiseen. Nyt ollaan menossa päinvastaiseen suuntaan.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä. Nato olisi pitänyt lakkauttaa Neuvostoliiton luhistuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Naton jäsenyydelle oli kysyntää. Neuvostoliitosta vapautuneille ja uudelleen itsenäistyneille valtioille jäsenyys Natossa ja EU:ssa oli sekä turvallisuuden takuu että todiste kuulumisesta länteen.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä.

Naton säilyminen ja siihen vahvasti kytkeytyvä lännen harha kylmän sodan päättymisestä ovat yksi keskeinen tekijä nyt menossa olevassa kriisissä, jonka kärsijäksi Ukraina on joutunut. Lännen harha oli, että länsimaiden edustamat arvot ja lännen luoma järjestelmä leviävät kaikkialle maailmaan ja maailma tulee samankaltaistumaan eli länsimaistumaan.

Lännen harhaa tuki niin Naton kuin EU:nkin laajeneminen itään kohti Venäjän rajoja. Tässä tarinassa suuri pettymys oli, ettei Venäjä kaikista yrityksistä huolimatta länsimaistunutkaan, vaan päinvastoin se toimi, kuten nyt Ukrainassa, lännen universaaleiksi olettamia arvoja vastaan.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä. Eikä Venäjä ole ainoa toimija, joka tämän järjestelmän kiistää. Tähän joukkoon kuuluvat YK:n uudistamista vaatineet Kiina ja Intia. Paljon laajemmin entiset siirtomaat pitävät toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä kansainvälistä järjestelmää instituutioineen edelleen koloniaalisena järjestelmänä ja siksi ne eivät aina asetu varauksettomasti tukemaan länsimaita järjestelmän säilyttämiseksi.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä.

Kun lännen instituutiot lähestyvät Venäjän rajoja, länsi kiistää Venäjän historiallisen tulkinnan ja vaihtoehtoisen totuuden. Presidentti Vladimir Putinista riippumatta Venäjän historialliset kokemukset poikkeavat lännen käsityksistä, mitä lännessä on usein vaikea ymmärtää.

Historian saatossa Venäjän olemassaolo on ollut uhattuna niin idästä kuin lännestä. Lännestä sitä ovat uhanneet saksalaiset Kalparitarit, itään laajeneva Ruotsin valtakunta, Napoleonin Ranska ja natsi Saksa. Tuossa tarinassa aikaisempien uhkien paikan on ottanut ennen kaikkea itään laajeneva Nato. Venäjällä tämä alleviivaa kylmän sodan jatkuvuutta.

Muuttuva maailmanjärjestys

Kuvitteellisen turvallisuusuhan lisäksi Venäjän poliittista johtoa ahdistaa mahdollinen suurvalta-aseman menettäminen muuttuvassa maailmanjärjestelmässä. Erityisesti Kiinan mutta myös Intian nousun myötä maailmanpolitiikan painopiste on ollut siirtymässä Venäjä – Yhdysvallat akselilta Kiina – Yhdysvallat akselille.

Tätä muutosta ilmentää selkeästi se, että Yhdysvallat on nostanut Kiinan nousun suurimmaksi uhaksi niin omalle turvallisuudelleen kuin johtamalleen maailmanjärjestykselle. Venäjän näkökulmasta viimeistään vuonna 2021 solmittu Australian (AU), Iso-Britannian (UK) ja Yhdysvaltojen (US) sotilaallinen yhteistyösopimus AUKUS teki selväksi, että suurvaltapolitiikan painopiste oli siirtynyt Intian ja Tyynen valtameren alueelle ja Kiinasta on tullut Yhdysvaltain vastinpari maailmanpolitiikassa.

AUKUS:in perustaminen viittasi niin Venäjän kuin Euroopan joutumiseen maailmanpoliittiselle sivuraiteelle.

Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää.

Voidaan katsoa, että muuttuvien geopoliittisten painotusten maailmassa Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää. Samalla Venäjä haluaa korostaa perinteisen Itä – Länsi akselin merkitystä maailmanpolitiikassa. Omille toimilleen se haki perusteet kuvitellusta Naton uhasta ja tulkinnallaan historiallisesta Venäjästä, jota Venäjän johto ja erityisesti Putin on rakentanut jo yli vuosikymmen.

Historian saatossa valtioiden rajat ovat muuttuneet ja valtioita on syntynyt ja hävinnyt. Siksi historia on sekä hyvä että huono perustelu oikeuttamaan minkäänlaisia poliittisia tai voimapoliittisia toimia. Kun tiettyihin ajankohtiin kiinnitetään uutta merkitystä esimerkiksi ”normaalitilana”, rakennetaan uusia valtapoliittisia käsitettyjä tasapainoja.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön.

Venäjä toimii tässä tilanteessa omilla säännöillä, koska lännen luoman järjestelmän säännöt ja teoriat toimivat ensisijaisesti lännen hyväksi. Sotilaallisin toimin Putinin Venäjä alleviivaa, että sitä ei voida sivuuttaa suurvaltapolitiikassa. Samalla se on ottanut itselleen mahdollisuuden palauttaa Venäjän imperiumi. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa kuitenkin kyseenalaistavat näiden suunnitelmien toteutuskelpoisuuden.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön. Sen sotilaallinen voima ja halukkuus myös käyttää sitä tekee mahdottomaksi sivuuttaa Venäjä maailmanpolitiikassa, vaikka siihen kohdistetaan pakotteita ja se pyritään eristämään.

Kohti moniarvoista maailmanjärjestelmää

Rauhatutkimus on luonteeltaan ratkaisuhakuista, jolloin on luonnollista tarkastella maailmanjärjestelmää kokonaisuutena. Jos nykyisen järjestelmän säilyttäminen yhtäältä ja toisaalta sen haastaminen tuottaa Ukrainan kaltaisen sodaksi eskaloituneen kriisin, niin ratkaisu piilee järjestelmän rauhanomaisessa muuttamisessa.

Venäjän hakiessa suurvallan asemaa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä EU on jäänyt Yhdysvaltain ja Venäjän panttivangiksi. Pitämällä Yhdysvaltain rinnalla tiukasti kiinni toisen maailmansodan jälkeen rakennetusta maailmanjärjestelmästä EU:lla ei voi olla omaa politiikkaa – ei ainakaan Yhdysvalloista erillään.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii kuitenkin uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima. Toista maailmansotaa edeltäneet tapahtumat osoittavat selvästi, että aggressiivisiin valtioihin kohdistuneet, niiden eristäminen ja niiden toimien tuomitseminen eivät toimineet toivotulla tavalla.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima.

Vaikka diplomatia näyttää epäonnistuneen ja vaikka luottamus Venäjän johtoon on mennyt, niin nyt kaivataan maailmanpolitiikan ongelmien ratkaisemiseen uudenlaisia aloitteita ja foorumeita, joilla ei ole menneisyyden painolastia ja jotka eivät perustu vain länsimaisille arvoille ja joita ei voida tulkita pyrkimyksiksi säilyttää länsikeskeinen maailmanjärjestys ja Yhdysvaltain ylivalta.

Tämä on kuitenkin pitemmän aikavälin tie. Akuutin kriisin ratkaiseminen voi olla vaikeaa, jos kaikki osapuolet eivät tunnusta olemassa olevien instituutioiden legitimiteettiä.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet. On haettava ratkaisuja, jotka moniarvoinen maailma voi tunnustaa legitiimeiksi. Tämä on välttämätöntä myös siksi, että Kiina ei asettuisi tukemaan Putinin Venäjän nyt aloittamaa politiikkaa järjestelmän muuttamiseksi.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet.

EU:n tavoin nousevana valtana Intia on jäämässä sivuun maailmanpolitiikassa ja Kiinan ja Yhdysvaltain politiikan panttivangiksi. Intia pelkää Kiinan muodostamaa uhkaa, mutta se ei myöskään halua olla pelinappula Yhdysvaltain politiikassa. Myös Intia koki vahvasti sivuraiteille työntämisen, kun se jätettiin AUKUS:in ulkopuolelle.

Keskisuurten valtojen, kuten EU:n ja Intian yhteistyöllä voisi edistää moniarvoisen ei-länsikeskeisen maailmanjärjestyksen rakentamista. Maailmanrauha tarvitsee järjestelmän, joka sietää erilaisuutta ja moninaisuutta yksinkertaistavan hyvä – paha vastakkainasettelun sijaan. Ilman luovia avauksia Ukraina ei ehkä jää muutoksessa olevan maailmanjärjestelmän viimeiseksi uhriksi.

Jyrki Käkönen on Tampereen (1998–2007) ja Tallinnan (2007-2015) yliopistojen emeritusprofessori. Hän oli Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtaja 1988–1998. Tällä hetkellä hän on Nokian kaupungin Kulttuuri- ja kansalaistoiminnan Seuraparlamentin puheenjohtaja.

Julkaisu Ukraina muuttuvan maailmanjärjestyksen uhrina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Banda Aceh, Sumatran saarella sijaitseva Acehin maakunnan pääkaupunki, iskostui suomalaiseen tietoisuuteen vuonna 2004 Intian valtameren maanjäristyksen ja tsunamin, sekä Helsingissä elokuussa 2005 allekirjoitetun Indonesian hallituksen ja Vapaa Aceh -liikkeen välisen rauhansopimuksen takia. Helsingistä, rauhansopimuksen allekirjoituspaikasta, syntyi Acehin maakunnassa rauhan ensimmäisen vuosikymmenen ajaksi myyttisen kaukainen paikka, joka lainasi nimeään useille maakunnan pääkaupunkiin perustetuille kahviloille.

Acehin ensimmäiset rauhanvuodet menestyksekkään rauhanneuvottelun jälkeen näkyivät suomalaisessa mediassa – osallistuihan kymmeniä suomalaisia siviilikriisinhallinnan asiantuntijoina rauhansopimuksen toteutuksen tarkkailuun EU:n ja ASEAN:in yhteisellä Aceh Monitoring Missionilla vuosina 2005–2012. Suomalaisten asiantuntijoiden onnistunutta roolia on korostettu erityisesti sopimuksen aseistariisuntavaiheessa, mutta myös ihmisoikeusrikkomusten ja rauhansopimuksen haastavampien kohtien toteutuksen tarkkailussa.

Kuka puhuu tai näkyy konfliktin jälkeen?

Tämän rauhansopimuksen näkyvimmän toteutusvaiheen jälkeen ulkomaalaisten rauhan- ja kriisiasiantuntijoiden poistuttua maakunta näkyy mediassa lähinnä vain siellä toteutetun Sharia-lain vaikutusten yhteydessä.

Rauhansopimuksen symbolinen merkitys suomalaisen rauhanvälityksen ”maabrändin” luojana on ollut merkittävä. Vuonna 2010 Ulkoasiainministeriön rauhanvälitystoimintaa linjaava Rauhanvälitys – Suomen suuntaviivoja – esite lainasi kansikuvakseen rauhansopimuksen allekirjoitusseremoniaa, jossa lähikuva rauhanosapuolten, Indonesian hallituksen edustajan oikeus- ja ihmisoikeusministerin Hamid Awaludinin ja Vapaa Aceh -liikkeen delegaation johtajan Malik Mahmudin kädenpuristuksesta.

Kansikuvan kädenpuristus presidentti Martti Ahtisaaren suojaavien kämmenien alla on sijoitettu sinisen pikselipalloista muodostuvan eurooppakeskeisen maailmankartan päälle, jossa ja Helsinki on merkitty punaisella pallolla. Tämä valokuva ja rauhansopimuksen nimen englanninkielinen lyhennys, MoU Helsinki, päätyivät myös Banda Acehin kaduille ja kahviloihin julisteina ja vuosikalentereina.

Olen kävellyt viimeiset kahdeksan vuotta Banda Acehin katuja etnografina, tarkoituksenani tuottaa ymmärrystä siitä, miltä rauhanprosessi ja rauhan arki näyttäytyvät kaupungin erilaisista marginaaleista katsottuna.

Olen kävellyt viimeiset kahdeksan vuotta Banda Acehin katuja etnografina, tarkoituksenani tuottaa ymmärrystä siitä, miltä rauhanprosessi ja rauhan arki näyttäytyvät kaupungin erilaisista marginaaleista katsottuna. Perehtyminen Acehin rauhansopimuksen toteutuksen ensimmäiseen 15 vuoteen on mahdollistanut niiden reunaehtojen pohtimisen, joita rauhasta ja sen ”onnistuvuudesta” kertominen noudattelee.

Tutkimukseni ei siis keskity  varsinaiseen rauhanvälitysprosessiin tai sen sisäiseen dynamiikkaan, vaan siihen, miten Suomessa neuvotellun rauhan arki näyttäytyy Acehin maakunnan pääkaupungin Banda Acehin kaduilla: sen eri marginaaleissa ja erityisesti rauhan taloudellisista hedelmistä juhlivaan ja keskiluokkaan pyrkivien kaupunkilaisten näkökulmasta. Keskiössä ei siis ole suomalaisuus, eikä roolimme määrittely maailman omatuntona tai hyväntekijänä.

Ilmu bodoh, tyhmän teoria – historiankirjoituksen hiljainen vallankumous?

Tämä kaupunkietnografiaa ja elämänkerrallista aineistoa yhdistävä perspektiivi pohjautuu sekä rauhan- ja konfliktintutkimuksen että historian ja islamin tutkimuksen kentillä käytävään keskusteluun arjen tutkimuksesta sekä mikrohistorian merkityksestä suurien historian kertomusten ja teorioiden rinnalla.

Kyse on tutkimusmenetelmästä, mutta myös tiedontuotannon valtasuhteista: kuka on teorianmuodostuksen keskiössä ja kenen tiedolliset tai kokemukselliset arkistot merkitsevät. Tämä tieteen valta-aseman kriittinen tarkastelu sekä rauhan- ja konfliktintutkimuksen että historiatutkimuksen saralla haastaa tutkimusperinteitä. Se vaatii tutkimusprosessin ja tutkimusjulkaisujen tarkastelua tutkittavien näkökulmasta pyrkien vuoropuheluun ja tutkimuksen luotettavuuden arviointiin heidän lähtökohdistaan.

Vastaavaa tutkimusta Suomessa on esimerkiksi Kirsi-Maria Hytösen ja Ville Kivimäen toimittamassa vuonna 2016 julkaistussa kirjassa Rauhaton Rauha – Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950 sekä Marja Tuomisen ja Mervi Löfgrenin toimittamassa vuonna 2018 julkaistussa kirjassa Lappi palaa sodasta – mielen hiljainen jälleenrakennus.

Rauhan kokemuksellisen historian ja mikrohistorian kirjoittaminen (history from below) tarkoittaa tietoista näkökulmanvaihtoa. Tässä lähestymistavassa rauhan onnistuvuutta ei arvioida sopimuksen eri osien toteutumisen arvioimisella, asiantuntijoiden tai paikalliseen taloudelliseen ja poliittiseen eliittiin kuuluvien haastatteluilla. Vuosien 2012–2018 aikana toteuttamani kaupunkietnografia paikantuu niin sanottujen pienten ihmisten (indonesiaksi orang kecil) analyyseihin omasta tilanteestaan ja tätä kautta rauhan ensimmäisen vuosikymmenen muutoksista.

Rauhan kokemuksellisen historian ja mikrohistorian kirjoittaminen tarkoittaa tietoista näkökulmanvaihtoa

Tällä lähestymistavalla on yhtymäkohtia eri tieteenaloilla käytävään keskusteluun arjen merkityksestä yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysissä. Yhtymäkohtia on esimerkiksi islamin arjen (feministisessä) tutkimuksessa, joka haastaa läntistä käsitystä uskovien naisten alisteisesta, passiivisesta asemasta ja sukupuolittuneista ilmiöistä sekä yliopistoja dekolonisoivassa tutkimuksessa, joka vaatii tutkijaa pohdiskelemaan jatkuvasti, miten tutkittavan ja tutkijan suhde muotoutuu, kenelle tarjoutuu teorian muodostuksen asema ja uskottavuus toimia alan asiantuntijana.

Tämä niin sanottu tyhmän teoria (indonesiaksi ilmu bodoh), kuten banda acehilainen sufiparantaja sen minulle kuvasi, on tietoa, joka kertyy arjen kokemuksista peilautuen valtasuhteisiin, syrjiviin rakenteisiin ja prosesseihin. Tätä tiedonmuodostamisen tapaa kunnioittava tutkimus joutuu palaamaan yhä uudelleen kysymykseen, ketä ja mitä varten tutkimusta tehdään.

Audio-visuaalisuus rikkoo tutkimuksen teon rajoja

Vuonna 2015 projektille saatu Suomen kulttuurirahaston tuki ja yhteistyö dokumentaristi Seija Hirstiön kanssa mahdollisti ”history from below” -mukaisen tutkimusprosessien ja -muotojen haastamisen. Keskiöön nousi kysymys, miten viestiä tutkimuksesta tavoilla, erityisesti acehilaisille, joilla se ei rajaudu ainoastaan tieteellisiä artikkeleita lukevan yleisön käyttöön.

Kirjassa kuvaan tätä kokeilevaan visuaaliseen tutkimukseen siirtymistä kömpelöksi tutkijuudeksi. Tällä tarkoitan konkreettisia tilanteita ja prosesseja, joissa valtasuhteiden haastaminen ja uudelleenmäärittely kompastuvat sisäistettyihin toimintatapoihin, mukaan lukien tutkimuksen ja tutkimusperinteiden eurooppakeskeisyyteen ja valkoisuuteen.

Etnografisen elokuvanperinteen eurooppakeskeisyys muodosti tutkimukselle yhden koloniaalisiin käytänteisiin kietoutuneen todellisuuden. Tutkija haastattelijana ja dokumentaristi kamerallaan toistavat valkoista aktiivista toimijuutta ja heidän rooliaan rauhanprosessin epätasa-arvoisuuden esilletuojana ja ongelmien ratkojana, niin sanottujen ruskeiden toisten tullessa kameran dokumentoiduksi ongelmiensa kanssa kamppailevina valkoisen katseen kohteina.

Videoeditointivaiheessa näitä representaatioita käsiteltiin sekä tuotantotiimin että kuvattavien kanssa. Lopullisiin versioihin jätettiin näkyviin näitä kohtaamisia, vaikka niiden katsominen onkin ahdistavaa, raivostuttavaa tai huvittavaa.

Toisaalta kuvattavat käyttivät kameran läsnäoloa strategisesti. Välillä he hyödynsivät valkoisen hyväntekijyyden odotuksia tilanteidensa ratkomiseen. Kuten aviomiehensä toisen vaimon ottamista käsittelevä Mariyani, jonka kanssa dokumentoimme videollisen verran laajempaa rekisteröimättömien avioliittojen ja moniavioisuuden ilmiötä ensimmäisen vaimon näkökulmasta.

Tavoitteena on vahvistaa acehilaisten itsensä moninaista ääntä konfliktin ja rauhankokemusten kertojina tavoitellen oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen rauhan saavuttamista.

Videot ovat matkanneet sosiaalisessa mediassa, tieteellisissä konferensseissa ja videotyöpajoissa tutkijan mukana. Tutkimus jalkautui sekä Banda Acehin että Vantaan kaupunkitiloihin, missä tutkija tai tutkimus ovat harvoin läsnä.

Harva suomalaisista tai acehilaisista myöskään tietää, että varsinaiset viisi rauhanneuvottelukierrosta käytiin presidentti Ahtisaaren ja Crisis Management Initiativen (CMI) välittämänä Vantaalla valtion omistamassa Königstedtin kartanossa. Helsinki pääsi rauhansopimuksen nimeen, koska allekirjoitusseremonia tapahtui valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa.

Tästä syystä tutkimus jalkautui poikkeuksellisesti Vantaan kaupunkiarkeen: videonäytökseksi Kilterin kouluun Myyrmäessä, Tikkurilan raitin pop up -tapahtumaan, Tikkurilan kirjaston av-osastolle ja yli neljäksi kuukaudeksi Myyrmäessä sijaitsevaan Vantaan taidemuseo Artsiin osana Jani Leinosen kuratoimaa yhteisnäyttelyä ”PAX -puhutaan rauhasta”.

Acehissa videoita esitettiin kiertuemaisesti Banda Acehin aktivistinuorille, Malikussalehin yliopiston opiskelijoille konfliktin ydinalueisiin kuuluneessa Pohjois-Acehissa, sekä konfliktin keskellä sijainneissa kylissä. Prosessi synnytti kaksi kirjaprojektia, joista yhden, Dalam Keriput Yang Tak Usang: Suara Pemuda Dan Jalan Panjang Perdamaian Aceh (Suoristumaton ryppy: nuorten äänet ja Acehin pitkä tie rauhaan), toteuttivat Malikussalehin yliopiston opiskelijat. Toisen, Bisu yang Bersuara (Hiljaiset puhuvat), panivat alkuun kaksi Pohjois-Acehissa toimivaa naisjärjestöä. Tavoitteena on vahvistaa acehilaisten itsensä moninaista ääntä konfliktin ja rauhankokemusten kertojina tavoitellen oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen rauhan saavuttamista.

Kenen rauha, runoilija kysyi

On totta!

Meidän tulisi olla kiitollisia ja nauttia tästä rauhasta.

Koska sen ansiosta lapset hymyilevät koulu-uniformuissan.

Koska sen ansiosta perheen tulot ovat vakaita vailla ahdistusta.

Mutta rauhaan kätkeytyy myös toinen totuus, jonka olet unohtanut, hyvä herra, kaikkien näiden Jumalalta saatujen lahjojen keskellä.

…

Älä ole lapsellinen, hyvä herra.

Käytä älyäsi tämän todellisuuden ymmärtämiseen.

…

Koska me emme ole vain vakuuksia valtasi takuina.

Osoita se, hyvä herra!

Että tämä rauha on autenttinen

Eikä vain symboli jolla peität tekopyhyytesi.

Me odotamme seuraavia askeliasi;

Rehellistä ja myötätuntoista poliittista agendaa.

Tämä pieni pätkä runosta ”kenen rauha” on yksi tutkimuksen videoksi muunnetuista runoista ja osa Zubaidah Djoharin vuonna 2012 julkaisemaa runokokoelmaa Veneen rakentaminen paratiisiin. Myötätuntoon perustuva politiikka, jota Zubaidah peräänkuuluttaa runossaan, vaatii tunnustusta elämänkerrallisille pohdinnoille rauhasta tai sen puutteesta, rauhattomasta rauhasta. Kuten kirjassani esitän, myötätuntoon perustuva politiikka vaatii rauhantekemisen valtasuhteiden tarkastelua sekä epätasa-arvoisuuksien jatkumoiden, mutta myös unelmien ja vastarinnan muotojen tunnistamista.

Rauhan kokemuksellisen historian korostaminen myös haastaa rauhanvälitysbrändiä. Vantaan taidemuseossa järjestetty tutkimusprojektin näyttelyn vastabrändäys #äläkerromartille – hyödyntäen Martti Ahtisaarelle järjestettyä yllätyssyntymäpäiväkampanjan hashtagia – tuotti edellä mainittujen tapahtumien lisäksi puhelun presidentin toimistosta huhtikuussa 2018, jossa tutkijaa haastettiin työn faktapohjasta ja toimiston välitystyön sisältöjen tuntemuksesta.

”Yksi rauhan tulevaisuuden haasteista on, miten sillä varmistetaan kaikkien ryhmien ja yksilöiden välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.”

Tämä johti keskusteluun ja dialogiin tutkimusetiikasta, tutkimustulosten luotettavuudesta ja tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden aktivoida tutkimuksen aikana luotuja yhteistyöverkostoja. Dialogin aikana keväällä 2018 järjestin yhteistyössä Ar-Raniryn Islamilaisen yliopiston professorin Eka Srimulyanin ja yliopiston opiskelijoiden kanssa ”naiset ja rauha”- tapaamisen. Tapaamiseen osallistuneet koostivat oman yhteenvetonsa presidentin toimistolle todeten, etteivät he voi allekirjoittaa näkemystä, että Acehin konflikti ”olisi ohi”, koska konfliktin aikana leskeksi jääneiden naisten ja heidän lastensa oikeudet taloudellisesta ja oikeudellisesta kompensaatiosta konfliktivuosikymmenien aikana eivät ole toteutuneet.

Vaikka naiset ovat kantaneet erityisvastuuta konfliktin aikana, he ovat joutuneet rauhan aikana seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kohteeksi. Opiskelijat kysyvätkin:

”Kuka on vastuussa heistä? Onko heidän hyvinvointinsa vain kaunis lupaus? Ovatko acehilaiset naiset jo saavuttaneet hyvinvoinnin? Vai onko heistä tullut vain hallinnon sääntelyn kohteita? Yksi rauhan tulevaisuuden haasteista on, miten sillä varmistetaan kaikkien ryhmien ja yksilöiden välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.”

Marjaana Jauhola toimii globaalin kehitystutkimuksen dosenttina, yliopistolehtorina ja tieteenalavastaavana Helsingin yliopistossa. Hänen kirjansa Scraps of Hope in Banda Aceh: Gendered Urban Politics and the Aceh Peace Process ilmestyy avoimena monimediaisena kirjana Valtiotieteellisen yhdistyksen uudessa Pro et Contra. Books from the Finnish Political Science Association -kirjasarjassa Helsinki University Pressiltä 18.12.2020.

Julkaisu Banda acehilaisten arki Helsingin rauhansopimuksen jälkeen – kohti yhdenvertaista rauhaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Oslon kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen, PRIOn 60-vuotista työtä juhlittiin viime vuonna lukuisin seminaarein. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen SIPRIn ja sen aseidenriisuntavuosikirjan 50-vuotista taivalta samoin juhlittiin jokunen vuosi sitten. Pari vuotta on kulunut siitä, kun Helsingissä muisteltiin Tampereen rauhantutkimusryhmän alkuvaiheita viisikymmentä vuotta sitten.

Viime vuoden lopulla pantiin alulle Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen TAPRIn 50-vuotisen toiminnan huomioiminen juhlaseminaarilla. Varsinainen TAPRIn merkkivuosi on vuonna 2020. Vuonna 2021 myös Suomen rauhantutkimusyhdistyksellä tulee puoli vuosisataa täyteen.

Vuonna 2021 myös Suomen rauhantutkimusyhdistyksellä tulee puoli vuosisataa täyteen.

Tuossa mainitussa seminaarissa, jossa ei kyllä laitoksen historiaan paneuduttu, kuultiin muun muassa presidentti Tarja Halosen ja kriisinhallintakeskuksen johtajan Kirsi Henrikssonin arvioita rauhantutkimuksen haasteista arjen rauhanpolitiikan näkökulmasta. Halonen painotti tässäkin yhteydessä pohjoismaisen yhteistyön historiaa ja tärkeyttä.

Rauhantutkimus maailmalta Tampereelle

Suomalainen rauhantutkimus aikanaan käynnistyi takamatkalta pohjoismaisiin kumppaneihin verrattuna. Sikäli se ei tietysti ollut ihme, koska Johan Galtungin vuonna 1959 perustama PRIO oli edelläkävijöitä maailman mittakaavassakin.

Kuitenkin juuri jääminen jälkeen muista pohjoismaista ja laajemminkin kansainvälisestä kehityksestä oli tekijä, joka vauhditti ratkaisevasti rauhantutkimuksen liikkeellelähtöä Suomessa 1960-luvulla. Rauhanliike – erityisesti sadankomitealainen – nuoriso- ja opiskelijajärjestöt sekä nuoret kansainvälisen politiikan ja sosiologian tutkijat ja opiskelijat olivat tärkeitä vauhdittajia ja valtiovallan painostajia.

Muista pohjoismaista jälkeen jääminen vauhditti rauhantutkimusta Suomessa.

1960-luvun yleinen ilmapiiri, tiedeoptimismi ja voimakas kansainvälistyminen kaikki osaltaan loivat suotuisaa maaperää rauhantutkimuksen juurtumiselle Suomeen.

Suomalaiset poliittiset päättäjätkin laidasta laitaan olivat periaatteessa suopeita rauhantutkimuksen institutionalisoimiselle. Jokseenkin yksimielisiä oltiin siitä, että Suomessa puolueettoman maan oli hyvät edellytykset kansainvälisesti merkittävälle rauhantutkimukselle.

Monet päättäjät olisivat tosin hidastelleet tutkimuslaitoksen perustamista, mutta kiitos edellä mainittujen vauhdittajien ja aktivistien, eduskunta hyväksyi Koiviston hallituksen esityksen laitoksen perustamisesta joulukuussa 1969 yksimielisesti. TAPRI pääsi aloittamaan toimintansa jo seuraavana syksynä.

Tampere valikoitui kotipaikaksi, koska Tampereen yliopistoa luonnehdittiin dynaamiseksi modernin yhteiskuntatutkimuksen paikaksi, ja koska Tampereen rauhantutkimuksen ryhmä oli monin tavoin pohjustanut laitoksen tuloa – ja eittämättä koska yliopistolla oli tietokone!

Itsenäiseksi opetusministeriön alaiseksi perustetun laitoksen edellytettiin toimivan läheisessä yhteistyössä laajemman yliopiston kanssa.

Tärkeä historiikki

Juuri ilmestynyt emeritusprofessori Raimo Väyrysen toimittama Rauhantutkimus kautta vuosien (Helsinki: Into 2020) on esipuheensa mukaan ”omistettu puolivuosisataiselle suomalaiselle rauhantutkimukselle”.

Yli 400-sivuiseen antologiaan on valittu neljätoista aiemmin julkaistua artikkelia, joista suurin osa on nimenomaan rauhantutkimuksen vanhempaan sukupolveen kuuluvien tutkijoiden varhaisempaa tutkimusta – ehkäpä jonkinlaisia suomalaisen rauhantutkimuksen klassikoita edustavia tuotoksia.

On selvää, että kun suomalaista rauhantutkimusta on tehty yli puoli vuosisataa, laajaankin valikoimaan päätyy väistämättä vain pienen pieni osa kaikesta harjoitetusta tutkimuksesta.

Vaikka itse olen jäävi teosta arvioimaan, teos on mielestäni mainitut väistämättömät rajaukset huomioon ottaen onnistunut ja tärkeä kokonaisuus. Jätän siis teoksen arvioinnin muille, ja tyydyn tässä vain esittelemään sen sisältöä.

Monipuolisia näkökohtia

Teoksen ensimmäinen artikkeli onkin omani, ”Miten rauhantutkimus tuli Suomeen”, jossa tutkin tuota 1960-luvun kehitystä laitoksen perustamiseen asti.

Teos on jaettu viiteen osioon. Ensimmäinen kohdentuu rauhantutkimuksen historiaan, jossa edellä mainitun lisäksi kaksi muuta artikkelia ovat Göran von Bonsdorffin, suomalaisen rauhantutkimuksen grand old manin, erittely historiallisista rauhanjärjestyksistä sekä Osmo Apusen ja Helena Rytövuoren artikkeli ”selviytymisen” ja ”edistyksen” aatteista Suomen ulkopolitiikan perinteessä.

Teoksen toisessa osassa kolme artikkelia käsittelee rauhantutkimuksen suhteita naapuritieteisiin: Allan Rosas erittelee kansainvälisen oikeuden merkitystä rauhan edistämiselle; Antti Eskola pohtii sosiaalipsykologian antia rauhanrakentamiselle; ja Tapio Variksen artikkeli erittelee radiolähetysten häirintää kansainvälisen kommunikaation rajoittajana. Viimemainittu on käypä esimerkki vanhankin tutkimuksen ajankohtaisuudesta nykyisten valeuutisten ja informaatiosodan aikana.

Teoksen kolmannen väkivaltaa ja sotaa käsittelevän osan avaa Raimo Väyrysen tarkastelu Quincy Wrightistä ”sodantutkimuksen klassikkona”. Artikkeli toimi aiemmin johdantona Wrightin uraauurtavan, valtavan 1600-sivuisen ja vuonna 1942 julkaistun sotien syntyä luotaavan klassikkoteoksen suomennokseen Sodankäynnistä (Helsinki: Like 2010). Wrightin teos tietysti osaltaan kertoo kansainvälisen rauhantutkimuksen historiallisen vanhoista juurista.

Kolmannessa osassa on lisäksi kolme tärkeää tutkimusartikkelia. Vanhin niistä on TAPRIn ensimmäisen johtajan, Uolevi Arosalon lyhyehkö pohdinta rakenteellisen väkivallan käsitteestä. Jyrki Käkösen artikkeli ”Niukkuus ja väkivalta” sisältää niin historiallisen kuin järjestelmätasoisenkin analyysin aiheesta.

Kirsti Lagerspetzin artikkelin perusteellista ja monitieteistä tarkastelua kysymyksestä: ”Onko ihminen luonnostaan sotaisa eläin?” voitaneen pitää klassikkona.

Teoksen neljännen osan artikkelit edustavat historiikin nuorempaa sukupolvea. Tarja Väyrynen ja Riikka Kuusisto artikkelit tarkastelevat konfliktinratkaisua tarjoten myös uusia suosituksia ja näkökulma. Väyrysen artikkelissa käsitellään siirtymistä instrumentaalisesta dialogiseen konfliktien ratkaisuun, kun taas Kuusiston artikkelin mukaan sotiin liitetyssä retoriikassa olisi paikallaan siirtyä eeppisten sankaritarinoiden ja tragedioiden sijasta komediaan ratkaisuna maailmanpolitiikan konflikteihin.

Sotiin liitetyssä retoriikassa olisi paikallaan siirtyä tragedioiden sijasta komediaan.

Teoksen viimeisessä osassa eritellään rauhanliikkeen ja rauhanpolitiikan välistä suhdetta. Suomalaisen rauhantutkimuksen veteraanit Vilho Harle ja Esko Antola tarjoavat tähän tarkkanäköistä analyysiaan. Harlen artikkeli keskittyy Charles E. Osgoodin kehittämään unilateralismin ja liennytyksen GRIT-malliin, eli asteittaiseen vastavuoroiseen jännityksen vähentämiseen. Yksipuolisetkin myönteiset avaukset johtavat myönteisiin vastauksiin: pienistä, ja rajatuista, aloitteentekijälle riskittömistä toimista voidaan päästä hyvinkin merkittävään liennytykseen.

Antolan artikkelissa käsitellään perusteellisesti erityisesti 1980-luvun uuteen eurooppalaiseen rauhanliikkeeseen kohdistettua ja organisoitua poliittista tahrauskampanjaa. Artikkelinsa loppupäätelmissä Antola nostaa esiin aivan keskeisiä ja aina yhtä tärkeitä kysymyksiä rauhantutkimuksen, tiedonvälityksen ja rauhanliikkeen suhteesta.

Rauhantutkimus menneestä tulevaisuuteen

Rauhantutkimuksen menneen tunteminen auttaa rakentamaan sille myös kestävää tulevaisuutta. Suomalaisen rauhanliikkeen ja rauhankirjallisuuden superaktivisti Ilkka Taipale on tällaista antologiaa jo vuosien ajan kaivannut ja nyt se on saatu aikaan.

Kokoelmaan on valittu vain sellaisia artikkeleita rauhantutkimuksen historiasta, joilla on arvioitu olevan niin sanotusti pysyvää arvoa. Kaikki antologian artikkelit edustavat pääpiirteittäin rauhantutkimuksen alkuperäistä agendaa: sodan syiden, rauhan edellytysten ja konfliktien rauhanomaisen ratkaisun kysymyksiä. Maailman muutoksista huolimatta vanhan agendan suuria kysymyksiä ei tulisi hylätä, vaikka uusia haasteita onkin noussut rinnalle.

Kokoelmassa on vain sellaisia artikkeleita, joilla on pysyvää arvoa.

Ei kuitenkaan voida sivuuttaa sitä tosiasiaa, että viimeisen puolen vuosisadan aikana rauhantutkimuksen agenda on paitsi muuttunut ja laajentunut ulottumaan aihepiireihin, joiden yhteyttä sodan ja rauhan kysymyksiin joutuu välillä pakostakin pohtimaan.

Eräs keskieurooppalainen rauhantutkija luonnehti jo 1980-luvulla tämän trendin johtaneen rauhantutkimuksen muuttumiseen ”mustaksi aukoksi”, joka nielee kaiken mahdollisen. Vaikka Håkan Wiberg, yksi pohjoismaisen rauhantutkimuksen suurmiehistä, onkin kutsunut tätä muutosta rauhantutkimuksen ajallisesti toiseksi kriisiksi, muutosta ei välttämättä kannata lähestyä ongelmana, kunhan rauhantutkijat ja rauhantutkimuslaitokset muistavat aika ajoin syventyä itsetutkiskeluun.

Kun TAPRI täytti 25 vuotta, laadin laitoksen tiedotesarjaan pienen tutkielman, 25 vuotta TAPRIn taivalta, jossa tarkastelin laitoksen historiaa määrällisinkin mittarein. Tutkielma avasi sitä, mitä kaikkea tutkijat olivat tutkineet, mitä kaikkea oli laitoksen moninaisissa julkaisusarjoissa julkaistu ja miten monin tavoin sen kansainvälistyminen ilmeni.

Esitin rauhantutkimuksen olennaisimman kysymyksen.

Tuolloin kävi ilmeiseksi, että paljon oli tutkittu ja toimittu ja julkaistu sekä monilla foorumeilla esiinnytty. Mutta kaiken pohdinnan lisäksi esitin rauhantutkimuksen olennaisimman kysymyksen: missä määrin on rauhaa edistetty?

Tähän pohdiskeluun yllytän kaikkia kollegoita nytkin, edes aina silloin tällöin. Eikä siis vain mennyttä aikaa ja tehtyä tutkimusta jälkikäteisesti arvioiden, vaan nyt tekeillä olevaa ja tehtäväksi aiottua: miten tämä tutkimus voi edistää rauhanrakentamista, välillisesti tai suoraan. Kysymys kun nyt kuitenkin liittyy rauhantutkimuksen perimmäiseen oikeutukseen.

Unto Vesa on Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritustutkija. Hän on myös Suomen rauhantutkimusyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja sekä alan kansainvälisen järjestön IPRAn ja eurooppalaisen rauhantutkimusjärjestön EuPRAn hallitusten jäsen.

Teosta on ostaa muun muassa Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistojen politiikan tutkimuksen laitoksilta ja TAPRIsta tai tilata seuraavasta osoitteesta:
Leo Mechelin säätiö
c/o Ilkka Taipale
Pikkukoskentie 20
00650 Helsinki
ilkka@ilkkataipale.fi

Julkaisu Puoli vuosisataa rauhantutkimusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Brexit-keskustelut ovat nostaneet pinnalle Pohjois-Irlannin aseman, konfliktin uudelleen leimahtamisen mahdollisuudet ja keinot, joilla voitaisiin välttää Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välille brexitissä muodostuva kova raja.

Backstop-termillä tarkoitetaan eräänlaista varajärjestelmää, jonka tarkoitus on pitää maaraja avoimena Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välillä – myös sopimuksettoman eron tilanteessa. Backstop voi tarkoittaa tulliliittojärjestelyä, kuten Euroopan unioni on esittänyt, tai teknisiä ratkaisuja, joilla niin sanottu kova raja pystytään välttämään.

Brexitiä on kutsuttu vakavimmaksi uhaksi paitsi vuonna 1998 solmitulle Belfastin rauhansopimukselle myös koko Britannian unionille.

Brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miksi näin on? Tarkastelen Pohjois-Irlannin konfliktin perusongelmaa ja sitä, miten Belfastin rauhansopimus pyrkii rakenteillaan yhteen sovittamaan alueen keskenään ristiriitaiset identiteettipolitiikat. Tämän herkän tasapainon avaaminen auttaa ymmärtämään, miksi brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miten Pohjois-Irlanti äänesti?

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa lopulta hyvin pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua. Yhtenäistä Irlantia – tai ainakin tiiviimmän linkin säilyttämistä Irlannin tasavaltaan – kannattavat nationalistit äänestivät Euroopan unionissa pysymisen puolesta. Brittimieliset unionistit puolestaan kannattivat brexitiä.

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua.

Äänestäjien päätöksissä näkyivät pääosin samat vaikuttimet kuin muuallakin Britanniassa: brexitin kannalla olivat vähemmän koulutetut, sosiaalisesti konservatiiviset, maahanmuuttoa vastustavat ja poliittiseen järjestelmään kiinnittymättömät henkilöt.

Yllättävää ei ole se, että Irlannin tasavallan rajan useammin ylittävät henkilöt kannattivat EU:ssa pysymistä. Jälkikäteen yllättävää sen sijaan on, että 51 prosenttia EU:ssa pysymistä kannattaneista koki vielä kesällä 2016, että brexit-kannan voittaminenkaan ei tule aiheuttamaan ongelmia rajanylityksessä. Brexitin kannattajat eivät pitäneetkään kampanjoissaan kovan rajan paluun mahdollisuutta ongelmana.

Myös paikallispolitiikka on umpisolmussa

Brexitin Pohjois-Irlannissa aiheuttamaa levottomuutta selittää osin alueen jo valmiiksi lukkiutunut poliittinen tilanne. Pohjois-Irlannin paikallishallinto on ollut toimimaton viimeiset kaksi vuotta.

Ensimmäisissä brexitin jälkeisissä parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2017 unionistit menettivät ensi kertaa enemmistönsä paikallisparlamentissa ja poliittinen prosessi toimivan hallituksen muodostamiseksi jumiutui.

Belfastin sopimus määrittelee, että poliittisen hallinnon tulee noudattaa vallanjakoa (power sharing), jossa unionistista ja nationalistista traditiota edustavat puolueet jakavat vallan koalitiohallituksessa. Vaikka suurin unionistipuolue, brittiparlamentissakin vaa’ankieliasemaa käyttävä demokraattinen unionistipuolue (DUP) on suostunut jakamaan vallan nationalistisen Sinn Fein -puolueen kanssa useasti viimeisen vuosikymmenen aikana, nyt se ei ole sitä tehnyt.

Alueen puolueiden ollessa kyvyttömiä yhteishallintoon valtaa on käytetty virkamiesvoimin jo kaksi vuotta, mikä on virkamieshallitusten maailmanennätys.

Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Mikäli brexit toteutuu tilanteessa, jossa Pohjois-Irlannilta puuttuu toimiva aluehallinto, aiheuttaisi jo tämä lähes varmasti ongelmia. Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Myös pääministeri Theresa May on myöntänyt tämän. Käytännössä ainoana ratkaisuna olisikin itsehallinnon osittainen kumoaminen ja alueen palauttaminen suoraan Lontoon hallinnon alaiseksi.

Tällainen suora hallintovallan käyttö raivostuttaisi nationalistiset puolueet ja voisi uudelleen aktivoida myös jyrkän linjan tasavaltalaisia, jotka yhä kannattavat aktiivisia toimia Britanniasta irtautumiseksi.

Westminsterin suora valta, niin sanottu direct rule, olisi konkreettinen ja vaarallinen askel taaksepäin rauhanprosessissa. Se toisi väistämättä ihmisten mieleen 1970-luvun alun vaikeimman vaiheen, jolloin Lontoon suoraan valtaan jouduttiin silloisen unionistihallinnon kaaduttua nationalistisen väestön mielenilmausten paineessa.

Pohjois-Irlannin konflikti, ”The Troubles”, alkoi 1960-luvun lopulla osana globaalia kansalaisoikeusliikehdintää. Se kuitenkin muuttui nopeasti paikalliseksi etno-nationalistiseksi konfliktiksi, kun unionistihallinto reagoi mielenilmauksiin väkivaltaisesti. Britannia joutui ottamaan alueen hallinnon suoraan valtaansa vuonna 1972, unionistien paikallishallinnon legitimiteetin kadottua.

Lontoo ei kuitenkaan kyennyt saavuttamaan haluamaansa puolueetonta asemaa, vaan ajautui Verisunnuntain kaltaisten tapahtumien myötä konfliktin osapuoleksi. Poliittinen valta pohjoisirlantilaisille palautui vasta Belfastin sopimuksen myötä.

Lojaalit kapinalliset

Brexitiä on käsitelty itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin perspektiivistä, mihin Pohjois-Irlanti tuo oman mielenkiintoisen mutkansa.

Pohjois-Irlannin unionistit ovat useasti kieltäytyneet noudattamasta aluetta koskevia Lontoon parlamentin päätöksiä. Tunnetuimpina esimerkkinä tästä on vuoden 1972 tapahtumat, jolloin unionistit kaatoivat massamielenosoituksillaan ilman heidän hyväksyntäänsä neuvotellun Sunningdalen sopimuksen, joka olisi Belfastin sopimuksen tapaan jakanut vallan unionistien ja nationalistien välillä.

Unionistit siis haluavat pysyä osana kuningaskuntaa, mutta varaavat itselleen oikeuden olla kunnioittamatta samaisen kuningaskunnan demokraattisesti tekemiä päätöksiä, mikäli näiden katsotaan vaarantavan unionistiväestön oikeutta kuulua tähän kuningaskuntaan. Tätä unionistien ajattelussa keskeistä opinkappaletta kutsutaan ehdolliseksi lojaaliudeksi.

Tässä ajattelussa pohjoisirlantilaiset unionistit muodostavat poliittisen yhteisön, joka perustaa yhteenkuuluvuutensa kielen tai syntyperän sijasta sopimusoikeuteen, eli alkuperäiseen Act of the Union -asiakirjaan vuodelta 1800, sekä unionistiväestön laajalti allekirjoittamaan Ulsterin sitoumukseen vuodelta 1913.

Pohjois-Irlannin perustuslaillista asemaa koskevissa päätöksissä myös Britannian hallituksen suvereniteetti Pohjois-Irlannissa on siis unionistien taholta lähtökohtaisesti ehdonalainen. Suvereniteetti murtuu, mikäli se joutuu ristiriitaan unionistien itsemääräämisoikeuden kanssa. Tämä selittää DUP:n kykyä ylläpitää hyvin tiukkaa linjaa backstopin suhteen ja toisaalta sitä, miksi sen on hyvin vaikea tehdä kompromissia asiassa joutumatta syytetyksi petturiksi oman yhteisönsä toimesta.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan.

DUP:lle on täysin mahdotonta hyväksyä sopimusta, jossa Pohjois-Irlanti säilyisi osana tulliliittoa siten, että tulliraja piirtyisi Britannian ja Irlannin saaren välille, vaikka Mayn hallitukselle tämä aluksi sopikin. Tullirajan siirto Irlannin saaren ja Britannian välille merkitsisi DUP:n kannattajille suurinta mahdollista petosta, ja DUP onkin todennut vastustavansa nyt pöydällä olevaa sopimusta, vaikka se tuotaisiin parlamenttiin tuhat kertaa.

Backstop-lainsäädännön ja sen Pohjois-Irlannin ja muun Britannian suhteessa aikaansaaman suvereniteettiongelman esiin nostattamat kysymykset ovatkin merkittäviä. Niiden luomat jännitteet Pohjois-Irlannissa rinnastuvat etnisiin jännitteisiin tilanteissa, joissa ryhmäidentiteetit ja paikalliset nationalismit määrittyvät sopimusten sijasta esimerkiksi syntyperän perusteella.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan. Pohjois-Irlannin konfliktissa on toki kyse paljosta muustakin, mutta tämä itsemääräämisoikeuksien konflikti on erityisessä keskiössä brexitin luomassa epävarmuudessa.

Belfastin rauhansopimus perustuu suvereniteetin käsitteen luovaan venyttämiseen siten, että sekä unionistinen että nationalistinen kansanosa voisivat olla sopimuksen määrittämiin hallintorakenteisiin tyytyväisiä ja ottaa niihin osaa samalla kokien myös oman traditionsa suojatuksi ja itsemääräämisoikeutensa toteutetuksi.

Todennäköistä onkin, että tämän herkän tasapainon haurautta ei EU ainakaan aluksi täysin ymmärtänyt.

Kaikki eivät toki Pohjois-Irlannissakaan katso asioita pelkästään suvereniteetin ja identiteetin kannalta. Erityisesti elintarvikekaupan harjoittajat ovat painostaneet DUP:tä hyväksymään backstopin, koska kovan rajan palauttaminen olisi taloudellisesti tuhoisaa.

Backstopin aiheuttama ero Pohjois-Irlannin ja muun Britannian välille on perinteisille unionisteille todellinen uhka. Sen aikaansaamaa eksistentiaalista pelkoa ei ole lievittänyt se, että nationalistinen Sinn Fein on avoimesti käyttänyt esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”Englanti ulos Irlannista” -tyyppistä retoriikkaa.

Raja ja rauha

Keskeistä Belfastin rauhansopimuksen onnistumiselle oli se, että se solmittiin EU:n kontekstissa. Ei liene sattumaa, että kun raja vuonna 1992 katosi Irlannin saarelta Euroopan vapaakauppa-alueen myötä, niin samana vuonna alkoivat tunnustelut prosessissa, joka päättyi lopulta Belfastin rauhansopimukseen.

Rauhanprosesseille on tyypillistä edetä ensin raiteita, joilla päästään kaikkia hyödyttäviin, esimerkiksi taloudellista vaurautta lisääviin uudistuksiin. Vasta sitten siirrytään identiteettipolitiikkaa ravistelevampiin kysymyksiin. Tässä mielessä Pohjois-Irlannin rauhanprosessi on oppikirjaesimerkki.

Brexitin kannalta Belfastin sopimuksessa on erityisiä herkkyyksiä. Ne liittyvät siihen, miten Pohjois-Irlannin alueen hallinto järjestetään ilmansuuntien jakamassa nelikentässä niin, että kaikki osapuolet ovat osallisia, mutta kukaan ei kuitenkaan tunne oloaan uhatuksi.

Brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Paul Bew, yksi Belfastin sopimuksen taustahahmoista ja silloisen unionistijohtajan ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen David Trimblen neuvonantaja, varoittaa siitä, että brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Bew’n mukaan erosopimuksessa nyt oleva malli merkitsisi sitä, että Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin suhteiden ydinalueita siirtyisi pohjoisirlantilaisilta itseltään ylikansallisen oikeuskäytännön piiriin.

Tämä rikkoisi Britannian ja Irlannin tasavallan Belfastin sopimuksessa antamia sitoumuksia olla solmimatta sopimuksia, jotka ovat ristiriidassa Belfastin sopimuksen vallanjakorakenteiden kanssa. Bew viittaa lainsäädäntöön, joka väistämättä jouduttaisiin antamaan backstopista ja sitä kautta tehtyihin päätöksiin, joihin pohjoisirlantilaiset eivät pääsisi suoraan vaikuttamaan.

Pohjois-Irlannin asioihin vihkiytymättömälle edellä mainitut ongelmat saattavat näyttää käsittämättömiltä. Koko Belfastin sopimuksen keskiössä on kuitenkin tarkkaan laadittu perustuslaillinen tasapaino alueesta. Sen horjuttaminen aiheuttaa etelän ja pohjoisen suhteiden nopean heikkenemisen ja johtaa rauhanprosessin horjumiseen.

Yhtä varmasti kuin nationalistit raivostuisivat suoran hallinnon palauttamisesta olisivat unionistit barrikadeilla, mikäli näyttäisi siltä, että osa heidän määräysvallastaan siirtyisi backstop-mekanismin alaiseksi.

Tällainen räjähdysherkkä teema voisi olla esimerkiksi nykyisessä erosopimuksessa oleva vaatimus siitä, että Pohjois-Irlannin maataloustuottajat joutuisivat osana backstop-mekanismia käyttämään Irlannin tasavallan eläinlääkäreitä brittiläisten sijasta.

Brexit tarraa kipupisteisiin

Pohjois-Irlannin kiistassa sen perimmäistä ongelmaa, eli vaikeasti yhteen sovitettavia näkemyksiä kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta, ei ole vieläkään saatu ratkaistua. Brexit ja backstop ovat mielenkiintoisella tavalla tuoneet jälleen esiin tämän.

Rauhansopimus perustuu siihen, että nämä vaikeimmin ratkaistavat asiat siirretään syrjään ja niiden odotetaan unohtuvat yhdessä politiikkaa tehdessä. Brexit ravistelee näitä herkkiä rakenteita ja uhkaa vetää sivuun siirretyt kysymykset identiteetistä ja itsemääräämisoikeudesta taas keskiöön.

Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikönpäällikkönä sisäministeriön Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Julkaisu Brexit, Pohjois-Irlanti ja backstop: Belfastin rauhansopimus vaarassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2017 väkivalta nieli maailmanlaajuisesti noin 13 biljoonaa euroa eli 12,4 prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta, noin 1 800 euroa jokaista maailman asukasta kohden. Rahalla kustannamme sekä väkivallan koneistoa että siltä suojautumista.

Turvattomuuden tunteen lisääntyessä luvut tuskin ovat ainakaan pienenemään päin. Rahan lisäksi väkivaltaan liittyvät tuotteet ja palvelut nielevät aikaa, energiaa ja luonnonvaroja.

Sotateollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat mittavia. Esimerkiksi sotatoimissa käytetyt polttoainemäärät ovat valtavia. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on maailman suurin yksittäinen polttoaineen käyttäjä, joka käyttää noin 16 miljardia litraa polttoainetta vuosittain.

Verrokkilukuna Suomen koko kevyen polttoöljyn ja lentopetrolin kulutus vuonna 2017 oli 2,9 miljardia litraa. Näillä litroilla lämmitettiin rakennuksia, tuotettiin suomalaiset teollisuustuotteet ja tankattiin suomalaiset lentokoneet.

Konfliktit tuhoavat ympäristöä sekä suoraan että heikentämällä rakenteita, jotka voisivat suojella ympäristöä. Jotkut konflikteihin liittyvät ympäristötuhot, kuten vaikka Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö Vietnamissa, ovat hyvin tunnettuja, kun taas toiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Itämeressä on esimerkiksi kymmeniä tuhansia tonneja kemiallisia aseita, jotka upotettiin sinne toisen maailmansodan jälkeen. Kemiallisten aseiden metalliset säilytysastiat ovat vuosien myötä hapertuneet tai troolareiden mukana kulkeutuneet sinne tänne vaikuttaen meriympäristöön. Jo 2013 puolalainen tutkija Stanislaw Popiel ennusti, että muutaman vuoden päästä Itämeren kemialliset aseet voivat aiheuttaa Tšernobylia suuremman ympäristökatastrofin.

Monimutkainen maailma vaatii uusia keinoja ja yhteistyötä

Sotilaskoneiston ekseptionalismi, eli usko sotilaskoneiston erityislaatuisuuteen, on mahdollistanut sen, ettemme syynää sotilastuotteiden päästöjä ennen hankintaa tai vaadi tuottajia vastuuseen sotilastuotteiden koko elinkaaresta.

Ekseptionalismin myötä myös autonomisten aseiden, eli niin sanottujen tappajarobottien, kehittämisen rajoittaminen tai niihin liittyvän kansainvälisen lainsäädännön luominen on tahmaista.

Ekseptionalismi ulottuu myös sotilashankintoihin. Esimerkiksi päätös kymmeniä miljardeja euroja maksavien hävittäjien hankinnasta voidaan tehdä ilman julkisia kustannustehokkuus- ja riskianalyysejä. Tällaiset analyysit auttaisivat suhteuttamaan hankinnat kokonaisvaltaisiin turvallisuustarpeisiin. Kustannustehokkuus- ja riskianalyyseissa arvioitaisiin sekä ulkoisia uhkia, kuten sotilaallista hyökkäystä ja ilmastonmuutosta. että sisäisiä uhkia, kuten nuorten syrjäytymistä. Näin voitaisiin varmistaa maanpuolustuksen ohella toimiva yhteiskunta, jota puolustaa.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden. Ensin puhuttiin kokonaisturvallisuudesta, sitten integraatiosta, siviili–sotilasyhteistyöstä ja rauhanrakentamisesta. Puhetta riittää vieläkin – ainakin silloin tällöin – mutta budjetteja katsomalla syntyvä kuva on toisenlainen.

Vuosien investoinnin puutteen tuloksena siviiliosaajien joukko on niin pirstaloitunutta, että edes uuden EU:n sotilastoimia tukevan 10 miljardin euron rahaston nimi Peace Facility, ”rauhan fasiliteetti”, ei ole aiheuttanut suurempaa kritiikkiä.

Siviilitoimijoiden heikkenemisestä kärsivät sotilastoimijatkin, koska yhteistyö sakkaa ja osaamista joudutaan paikkaamaan. Suomessakin, joka voisi olla integroidun kriisinhallinnan mallimaa, epätasaisuus budjeteissa on huima. Vuonna 2019 sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti oli noin 110 miljoonaa euroa vuodessa, kun siviilikriisinhallintaan tullaan käyttämään noin 15 miljoonaa euroa.

Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, miten tuo integroitu kriisinhallinta käytännössä toimisi, koska toimivaa yhteistä strategisen suunnittelun mekanismia tai yhteisiä budjetteja ei ole. Suomessa on kuitenkin kansainvälisesti harvinainen siviili–sotilas-yhteistoiminnanmalli Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Erityisen paljon taloudellisten resurssien puute on rajoittanut tietoon pohjautuvien innovaatioiden syntymistä. Oikeastaan tietoon pohjautuvia innovaatioita ei ole, koska tietoakin on vähän. Entistä monimutkaisempi maailmamme tarvitsee uusia keinoja ja uutta yhteistyöhön perustuvaa ajattelua.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Vaikka opiskelijat ja start-upit saavat aikaan hyvää pöhinää, varsinkin rauhanteknologioiden kehittämisessä tarvitsemme asiantuntijoita, kenttätoimijoita ja toimijoiden välisiä synergioita. Nykyinen toimintaympäristö kun on nimenomaan kompleksinen ja vaatii yhteistyötä ja monia osaratkaisuja.

Lyhytnäköiset ja kauaskantoiset seuraukset

Kansainvälisen yhteisön rapautuessa oman edun tavoittelusta tulee hyväksyttävämpää. Harmaalla alueella oman edun ja kansainvälisten sääntöjen välissä raha – joskus hyvinkin lyhytnäköisesti – ratkaisee. Nopeahkosti toteutetun kaupan mukana tulevat kuitenkin pitkät vaikutukset.

Käsiaseen elinkaari on helposti yli 40 vuotta, jonka aikana ase ehtii vaihtaa omistajaa lukuisia kertoja. Muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajotessa kiertoon lähteneitä aseita on yhä käytössä ja suhteellisen helposti ostettavina.

Koska laittomia aseita on laajasti saatavilla, kiinnostus 3D-printtauksen mahdollisuuksiin ja siihen liittyvän lainsäädännön tarpeellisuuteen vaikuttaa vähentyneen. Miksi tehdä hutera ase, kun halvemmalla ja helpommalla saa ihan kunnollisen Kalashnikovin?

Pitkään on puhuttu siitä, että rauhantekemisen tuomien kustannussäästöjen mittaaminen ja kustannustehokkuuden esittäminen toisi lisää tukea rauhanprosesseille. Ongelman on ajateltu olevan juuri numeroiden ja konkretian puute. Rauha vaikuttaa vaikealta ja monimutkaiselta ja on sopinut huonosti excel-taulukoihin.

Numeroittaminen onkin ollut viime aikoina rauhantekemisen trendinä. Taustalla on ajatus siitä, että jos rauhaa voisi mitata, kiinnostuskin siihen voisi lisääntyä. Esimerkiksi Maailmanpankin ja YK:n hiljattain julkaiseman raportin Pathways to Peacen mukaan konfliktin ennaltaehkäisyyn kunnolla panostaminen voisi säästää 4–61 miljardia euroa vuodessa. Kerrannaissäästöt olisivat vielä suurempia.

Kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä.

Konfliktit ja väkivalta toimivat usein muiden globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa haaskata enää itseämme, toisiamme tai maailmaa.

Konfliktialueilla oppii, että kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä. Prosentin poikkeama linjasta voi olla alkuna suurelle muutokselle. Hieman enemmän resursseja ja vähän enemmän tilaa tiedolle toisi lisää synergioita ja uusia osaajia; vähän enemmän panostusta kansainväliseen lainsäädännön kehittämiseen ehkäisisi tulevaisuuden uhkia; himpun verran kriittisempi suhtautuminen väkivaltaan vähentäisi resurssien haaskaamista; kehittämisen keskeisyyden painottaminen rauhantekemisessä raottaisi ovea.

Ehkä pienillä askelilla heilurinkin saisi liikahtamaan takaisin kovasta turvallisuudesta, jotta voisimme puhua unelmistamme ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta emmekä vain kauhukuvista ja tuhon rajoittamisesta.

Maria Mekri on SaferGloben toiminnanjohtaja.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailmaa on vaikea pelastaa, koska laitamme rahamme väkivaltaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Intian valtameren saarivaltiosta on kuulunut huolestuttavia uutisia. Maan presidentti Maithripala Sirisena erotti perjantaina 26.10. pääministeri Ranil Wickremesinghen. Wickeremesinghen paikallle nimitettiin kiistanalainen entinen presidentti Mahinda Rajapaksa.

Rajapaksa oli maan presidenttinä lähes kolmikymmenvuotisen sisällissodan päättyessä vuonna 2009. Vuodesta 1983 käyty sota singaleesi-enemmistön ja tamilisissien LTTE-järjestön välillä vaati arvioilta yli 100 000 ihmisen hengen ja aiheutti jopa 800 000 ihmisen pakenemisen kotoaan.

Sota päättyi Rajapaksan johtamien joukkojen erittäin väkivaltaiseen väliintuloon maan itäosissa keväällä 2009. Arviolta jopa 20 000 ihmistä sai surmansa sodan viimeisinä päivinä Vannin alueella, jonne oli paennut yli 300 000 siviiliä.

Monikulttuurinen Sri Lanka

Sri Lanka on monikulttuurinen, reilun 21 miljoonan asukkaan valtio Intian eteläpuolella. Maan valtaväestö on singaleeseja (74,9%) ja suurin vähemmistö tamileja (11,1%).  Uskonnoista Sri Lankassa ovat edustettuna kaikki maailman valtauskonnot.

Singaleesit ovat pääosin theravada-buddhalaisia, kun taas tamilien keskuudessa enemmistönä on hindulaisuus. Näitä seuraavat islamilaisuus ja kristinusko. Kaikki maan neljä valtauskontoa ovat kuvattuna maan lipussa, jonka jokaista kulmaa koristaa kultainen bo-puun lehti.

suhteet eri uskontoryhmien välillä ovat jatkuvasti kiristyneet.

Maaliskuusta alkaen suhteet eri uskontoryhmien välillä ovat jatkuvasti kiristyneet. Rajapaksan nostaminen pääministeriksi nostaa jännitteitä entisestään.

Rajapaksan entistä hallintoa syytetään vakavista sotarikoksista tamileja vastaan sodan viimeisten kuukausien ajalta. Hän on systemaattisesti kiistänyt hallintoaan kohtaan esitetyt syytökset, ja Sri Lanka on kieltänyt ulkopuolisen kansainvälisen selvityksen tekemisen maassa.

Yhä jatkuva kahtiajako

Toimin 2016–2017 Euroopan unionin Experts4Asia-tutkijana Peradeniyan yliopistossa, maan toisen kaupungin Kandyn kupeessa. Opetin innokkaita politiikan tutkimuksen opiskelijoita, jotka opinahjossaan saavat opetusta omalla äidinkielellään joko sinhaleksi, tamiliksi tai englanniksi (joka myös on yksi maan virallisista kielistä ja erityisesti käytössä opetuskielenä maan parhaissa yliopistoissa).

Ystäväpiirini muodostui nopeasti monen eri ryhmän edustajista. Kun keskusteltiin sodasta, ihmiset vakuuttivat toinen toisensa jälkeen sodan olevan ohi ja Sri Lankan kulkevan kohti rauhaa ja rikkauksia. Koska vietin valtaosan ajastani Kandyssa, joka ei muutamaa isompaa iskua lukuun ottamatta joutunut sodan näyttämöksi, on ystävieni esittämä kuvaus luultavasti ollut aito. Sodan kauhut eivät koskettaneet heitä samalla tavalla kuin ne koskettivat muuta väestöä idässä ja pohjoisessa.

Maan yhä jatkuva jakautuminen kahtia tuli kuitenkin käsin kosketeltavan todelliseksi matkustaessani Kandyn ulkopuolella. Koko rannikko pohjoisen Jaffnasta idän Trincomaleehen todistaa karulla tavalla sitä tuhoa, jonka lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sisällissota sai aikaiseksi.

Maan virallinen kanta on ollut olla auttamatta pohjoisen uudelleenrakentamisessa.

”Jokaisessa jaffnalaisessa talossa on yhä bunkkeri”, kertoi paikallinen tuktuk-kuljettajani. Lähellä sodan viimeistä rintamalinjaa Mullativussa, josta tuli sodan loppupäivinä tuhansien ihmisten viimeinen leposija ja YK:n arvioiden mukaan erittäin systemaattisten ihmisoikeusloukkausten ja sotarikosten näyttämö, lähes jokainen asuintalo on yhä tuhottu.

Maan virallinen kanta on ollut olla auttamatta pohjoisen uudelleenrakentamisessa. Niinpä suurin vastuu on jäänyt kansainvälisille avustusjärjestöille. Jaffnan ja Kilinochchin, joka oli tamiilitiikerien keskeinen tukikohta, välinen tie on reunustettu toinen toistaan seuraavilla armeijan rakennuksilla.

Pakotettu rauha

Jos rauha olikin vajaassa kymmenessä vuodessa palannut Kandyyn, oli voittajan rauha yhä vahvasti pakotettuna maan pohjoisosissa.

Erityisen huolestuttavaa on Sri Lankassa lähivuosina lisääntynyt ennakkoluuloisuus maan muslimiväestöä kohtaan. Maaliskuussa alkaneet väkivallanteot kohdistuivat erityisesti muslimien omistamia kauppoja vastaan. Kysyessäni eräältä muslimiystävältäni Trincossa, miten hän näkee maansa kehityksen ja tulevaisuuden, hän vastasi, että muslimina on pidettävä erityisen matalaa profiilia.

Sisällissodan syyt ovat monisyiset, ja vakavia rikkomuksia tehtiin kummallakin puolen. Sri Lanka on kunnianhimoisesti pyrkinyt karistamaan sodan haamut ja keskittynyt kehitykseen ja taloudelliseen kasvuun.

Rajapaksan nostaminen uudelleen valtaan ei kuitenkaan ole omiaan auttamaan tässä kehityksessä, vaan voi pahimmassa tapauksessa pahentaa eri kansanryhmien kokemaa epäluuloisuutta toisiaan kohtaan. Siinä missä Sri Lanka selvisi niin sisällissodasta kuin vuoden 2004 tsunamistakin (joka sekin vaati maassa yli 30 000 kuolonuhria), ovat sen kansalaiset joutumassa poliittisten valtataisteluiden vuoksi jälleen keskelle mahdollista konfliktia.

Toivottavasti Rajapaksa pyrkii tällä kertaa yhdistämään, ei hajottamaan maata.

Julkaisu Sri Lankan hauras rauha ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkulaisen Tehdas Teatterin nukketeatteriesitys kertoo epätoivoisista rauhanneuvotteluista jossain kaukana mutta kuitenkin meitä lähellä – niin poliittisesti kuin eettisesti.

Brittiläinen kirjailija Rebecca West kertoi viime vuosisadan alkupuolella tarinan Jugoslavian kuningas Aleksanteri ensimmäisen murhasta Ranskassa vuonna 1934. West oli tuohon aikaan toipumassa leikkauksesta ja huusi hoitajalle:

”Kamalin asia on tapahtunut. Jugoslavian kuningas on salamurhattu!”
”Voi ei, tunsitko hänet?”
”En.”
”Miksi sitten asia on sinusta kamala?”

West kertoo muistaneensa tuolla hetkellä, että sana ”idiootti” tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa yksityistä ihmistä, joka ei kykene ajattelemaan yhteiskunnallisesti.

Westin tarina juolahtaa usein mieleen, kun maailmanpolitiikassa tapahtuu. Tuolloin helposti ajatellaan, että asia ei koske meitä, jos se tapahtuu jossain kaukana.

Muistan tarinan seuratessani Tehdas Teatterin hienoa nukketeatteriesitystä Rauhanneuvottelija, joka kertoo epätoivoisista rauhanneuvotteluista jossain kaukana mutta kuitenkin meitä lähellä – niin poliittisesti kuin eettisesti.

West oli järkyttynyt kuninkaan salamurhasta, koska poliittiset tapahtumat johtavat aina laajempiin seurauksiin ja ovat kietoutuneet yhteen eri toimijoiden ja tapahtumien kanssa. Kysymys ei ole ikinä yksittäisestä ja paikallisesta sattumuksesta.

Poliittiset tapahtumat johtavat aina laajempiin seurauksiin ja ovat kietoutuneet yhteen eri toimijoiden ja tapahtumien kanssa.

Tämän ajatuksen esitys onnistuu välittämään osuvasti. Teatterilavan rauhanneuvottelupöytä on samaan aikaan erityinen ja yleinen. Esityksessä pitkäjänteinen rauhanneuvottelija pyrkii tuomaan konfliktin osapuolet yhteen huolimatta sotaisien vuosien mittaan kertyneestä katkeruudesta, vihasta, epätoivosta ja surusta.

Rauhanneuvottelujen umpikuja on toistunut aina uudelleen ja uudelleen eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa. Esityksessä tätä havainnollisestaan marssittamalla esiin Alfred Nobel, Nelson Mandela, Helena Ranta, Malala Yousafzai ja Saddam Hussein, joiden nukkehahmot muistuttavat esityksen ihmishahmoja – rauhanneuvotteluiden osapuolia – siitä, että konflikteissa on aina jotain kaikille jaettua.

Tämän hetken sodat ovat myös meidän sotiamme. Niiden ympärillä käytävät rauhanneuvottelut ovat meidän neuvottelujamme. Olisi idioottimaista nähdä ne erillisinä tapahtumina, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa.

Esityksessä on mukana myös Suomi, joka puhuu rauhasta mutta on viime vuosina moninkertaistanut aseviennin epävakaaseen Lähi-itään. Suomi on aseistanut Saudi-Arabiaa ja Yhdistyneitä Arabiemiirikuntia, jotka ovat pommittaneet siviilikohteita Jemenissä.

Esityksessä on useita vaikuttavia kohtauksia. Alussa rauhanneuvotteluiden riitaisat ja vihaa täynnä olevan osapuolet eivät suostu edes katsomaan toisiaan. He kantavat hiekalla täytettyjä salkkuja – muistijälki tuhotuista kaupungeista, menetetyistä elämistä, sodan silmittömyydestä. Hiekka toimii hienona symbolisena kuvastona läpi esityksen.

Seuraavana hetkenä sotivat osapuolet innostuvat paikallisen ravintolan herkullisista lounastarjoiluista ja jakavat yhteisen intohimon kulinaristisiin nautintoihin. Juuri näin ristiriitaista sodan arki voi olla.

Esityksessä on hyödynnetty taidokkaasti dokumentaarisia lähteitä ja keskusteluja rauhanvälityksen asiantuntijoiden kanssa. Kuvaus on samaan aikaan informatiivista ja maagista. Esityksestä välittyy hyvin, etteivät rauhanneuvottelut ole sellainen riemuvoitto kuin mitä ne usein populaarikuvastossa esitetään.

Esityksestä välittyy hyvin, etteivät rauhanneuvottelut ole sellainen riemuvoitto kuin mitä ne usein populaarikuvastossa esitetään.

Todellisuudessa tulos on usein karvas pettymys kaikille. Nimen kirjoittaminen paperiin voi olla pikemminkin häviöltä tuntuva myönnytys kuin suuri onnistuminen. ”Koska mitään ei ole tehtävissä, me allekirjoitamme tämän paperin.”

Rauhanneuvottelijat esitetään usein kylmäpäisinä sankareina, mutta myös tätä kuvastoa esitys rikkoo. Neuvottelija pyrkii herättelemään toivoa ja tuomaan konfliktin osapuolia yhteen, mutta samalla kimmastuu, väsyy ja katkeroituu.

Esityksen vaikuttavin hetki on, kun rauhankyyhky tarjoillaan diplomaatti-illallisten pääruokana. Rauhansopimuksen muste ei ole aina edes kuivunut, kun jo seuraava konflikti siintää horisontissa. Samalla kun hirttoköysi kiertyy Husseinin kaulan ympärille, uudet sortajat marssivat jo kovaa vauhtia maailmanpolitiikan näyttämölle.

Westin muistutus siitä, että maailmanpolitiikassa tapahtumat etenevät ketjureaktion lailla, on tärkeä pitää mielessä silloin, kun juhlimme konfliktien päättymistä. Viha ja katkeruus voivat jäädä kytemään sodan raunioihin ja levitä sieltä hetkessä. Siksi yksittäisiin tapahtumiin ja vääryyksiin pitää suhtautua vakavuudella.

Rauhanneuvottelija ei ole romanttinen esitys siitä, miten hyvä voittaa pahan. Se on pikemminkin ironinen esitys, jossa konfliktin eri osapuolten näkökulmat tarjoavat inhimillisen kuvan sodan mielettömyydestä. Kun yhtäällä soditaan, koko ihmiskunnan pitäisi olla hereillä.

Rauhanneuvottelija – Miten konflikteja ratkaistaan. Tehdas Teatteri, Turku.
Ohjaus: Johanna Latvala
Käsikirjoitus: Johanna Latvala, Veera Lehtola, Outi Sippola
Rooleissa: Sirpa Järvenpää, Maria Laitila, Outi Sippola, Alma Rajala

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Rauha on neuvoteltu pettymys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maunula-talolla keskusteltiin 12.5.2017 urbaanista kehityksestä ja sen tutkimuksesta. Akatemiatutkija Marjaana Jauhola kertoi tilaisuudessa Banda Acehissa tekemästään katuetnografiasta. Acehin rauhanneuvottelut käytiin Suomessa presidentti Martti Ahtisaaren johdolla, mutta millainen on konfliktin ja luonnonkatastrofin jälkeisen ajan eletty kokemus? Tällä videolla Jauhola kertoo siitä, miten hän on kuvannut näitä kokemuksia videoille osana tutkimushankettaan.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Elämäkerrallisia videoita Acehin rauhanprosessin jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.