Julkinen keskustelu maailmanjärjestyksen syvämuutoksesta sivuuttaa usein käsitteen moniulotteisuuden. Näiden eri ulottuvuuksien ymmärtäminen ja ennen kaikkea eri toimijatasojen vuorovaikutuksen huomioiminen tarjoaa lähtökohdan järjestyksen uudistamiseksi – ja ehkä maailmalle toivoakin.
Kiina ja Yhdysvallat tullinokittavat toisiaan. Venäjän lännenvastainen sotauho syvenee. Globaali etelä jatkaa vahvistumistaan. Monen usko demokratiaan horjuu.
Tämänkaltaisten kehityskulkujen myötä moni poliittinen puhe todistelee kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen murtumista ja aprikoi, mitä olisi tulossa tilalle. Suomessa presidentti Alexander Stubb on profiloitunut tämän keskustelun aktiivisimpana osallistujana, kuten kesäkuun 2025 Kultarantakeskustelujen teemakin viestii. Silti vain harvoin julkisuudessa on eritelty, miten maailmanjärjestystä oikeastaan tulisi ymmärtää tai miten se olisi muokattavissa.
Amerikkalaistutkijoiden Alexander Cooleyn ja Daniel Nexonin tapa määrittää maailmanjärjestystä on viime vuosien kiintoisimpia. Järjestys koostuu yhtäältä enemmän tai vähemmän jaetuista periaatteista, säännöistä ja laeistakin. Ne säätelevät eri toimijoiden – ennen kaikkea valtioiden mutta myös alueiden, järjestöjen, yritysten ja yksilöiden – välistä vuorovaikutusta valtiollisten rajojen yli. Ne ovat ikään kuin järjestyksen ääriviivat.
Toisaalta järjestys koostuu jatkuvista käytännön kohtaamisista toimijoiden välillä, yhteistyön merkeissä tai toisia haastaen, joskus vihollisenakin. Kyse on siitä, mitä ääriviivojen sisällä tapahtuu.
Globaalin tai valtioiden välisen hallinnan instituutioissa nämä säännöt ja kohtaamisen käytännöt yhtyvät. Niissä kumpiakin pyritään tietoisesti uusintamaan tai muuttamaan. Instituutiot ovat oleellisia järjestyksen runkoja, jotka myös takaavat jatkuvuutta kansainvälisiin suhteisiin yli yksittäisten johtajien hallintokausien.
Järjestystä viime kädessä ylläpitävä logiikka vaihtelee tilassa ja ajassa. Se voi kummuta jonkinmoisesta vallan tasapainosta, kuten kylmän sodan aikana. Tai se voi perustua siihen, että pienet valtiot oman hyötynsä tähden hyväksyvät suurten johtajuuden. Vuosituhannen vaihteessa suuria näytti olevan vain yksi, kun Yhdysvallat hallitsi hegemonisesti. Parhaassa tapauksessa järjestys kuitenkin pohjautuu toimijoiden yhteisesti jakamiin periaatteisiin.
Nämä eri logiikat peilautuvat erilaisissa järjestyksen muodoissa. Viime aikoina korostunut erottelu on ollut liberaalin (yhdysvaltajohtoisen ja jopa hegemonisen) kansainvälisen järjestyksen ja sääntöpohjaisen globaalin järjestyksen välillä. Periaatteessa sääntöpohjainen on kattavampi, ja se on esimerkiksi hyvin kelvannut Kiinalle.
Sääntöpohjaisessa järjestyksessä valtioiden suvereenisuus on lopulta ylin maksiimi – vaikka yleisiä ihmisoikeuksia painotettaisiinkin – kun taas liberaali järjestys on perustunut yhdenlaisen arvokehikon ensisijaisuuteen kansainvälisissä suhteissa. Tuon kehikon varjolla on jopa katsottu voitavan puuttua arvoja loukkaavien valtioiden toimintaan.
Paradoksaalista tietysti on, että presidentti Donald Trump yrittää romuttaa juuri liberaalin kansainvälisen järjestyksen perusteita, vaikka se on nimenomaan palvellut Yhdysvaltain etuja. Mutta Trumpin linja ei vie kohti sääntöperäisyyttä vaan johonkin tuiki tuntemattomaan.
Moninapainen ja ennustettava
Nykyhetkessä on kuitenkin kyseenalaista puhua maailmamme järjestyksestä yksikkömuodossa. Tai jos puhumme, on huomioitava, että se sisältää lukuisia merkittäviä, eri tavoin globaaleihin rakenteisiin kiinnittyviä alajärjestyksiä. Niitä on sekä alueellisesti että eri yhteiskuntasektoreilla. Yksi näkemys onkin, että kun alueelliset järjestykset ovat vahvistuneet, esimerkiksi Aasiassa Kiinan johdolla, olemme saavuttaneet monijärjestyksellisen maailman tai moninapaisen maailmanjärjestyksen.
Moninapainen voi myös olla monenkeskinen, jos toimijoilla on riittävästi halukkuutta globaalin hallinnan instituutioissa etsiä yhteisiä näkemyksiä. Monenkeskisyyden mahdollisuudet ovat vaihdelleet merkittävästi sektoreittain: ympäristösektorilla suurvaltojen tuella on edelleen pystytty tekemään yhteisiä globaaleja päätöksiä, vaikka digitaalisuuden tai turvallisuuden kysymyksissä suurvaltasuhteet olisivatkin jäissä. Suurvaltojen visiot erkanevat, mutta niillä on myös yhtymäkohtia, kuten Ville Sinkkonen, Veera Laine ja Matti Puranen tuoreessa artikkelissaan oivallisesti valottavat.
Sikäli kuin voidaan ylipäänsä mielekkäästi puhua järjestyksestä, järjestyksen keskeisin ominaisuus ei ole vakaus (stabiilius). Päinvastoin järjestys on alati muuttuva ja dynaaminen eli sen muutosnopeus vaihtelee. Se siis koostuu jatkuvista strategisista kaupallisten, poliittisten ja kulttuuristen yhteyksien solmimisista ja toisaalta niiden katkaisemisista, omien etujen ajamiseksi tai toisinaan myös ylevien päämäärien vuoksi. Se sisältää jatkuvia investointeja tulevaisuuteen, joidenkin kanssa ja joitakin vastaan, nykymaailmassa kenties yhä kiihtyvällä tahdilla.
Vakauden sijaan järjestyksen peruspiirteenä tulisikin olla riittävä määrä ennustettavuutta ja ennakoitavuutta.
Tällaisessa tilassa halutun ja toteutuvan muutoksen suunnat ovat kiistanalaisia ja toimijoiden tavoitteet eri tavoin määrittyviä. Järjestys siis politisoituu, tulee haastetuiksi perusteiltaan – jatkuvasti, mutta nykyhetken jonkinlaisessa murroskohdassa toki poikkeuksellisen paljon. Mutta näin itse asiassa kuuluu ollakin, sillä järjestyksen luonti on aina poliittinen, vaihtoehtojen arvopohjaiseen valintaan perustuva prosessi. Kuten esimerkiksi yhteiskuntateoreetikko Daniel Innerarity on korostanut, teknokraattisen asiantuntijahallinnon tai tieteellisen tiedon tuottamat ”totuudet” maailmasta eivät välttämättä ole juurtuneet ihmisten olemiseen eivätkä ne näin tarjoa kestävää pohjaa järjestykselle.
Vakauden sijaan järjestyksen peruspiirteenä tulisikin olla riittävä määrä ennustettavuutta ja ennakoitavuutta. Sen pitäisi siis perustua siihen, että voidaan luottaa toisten toimijoiden toimivan pääosin ennalta-arvattavasti, yhteisiä periaatteita noudattaen, eettisesti hyväksyttävästi. Juuri tässä uudet autoritaariset johtajat tekevät kaikkensa järjestystä murtaakseen, kylvämällä epävarmuutta, tavoittelemalla jopa maailmanepäjärjestystä (saksaksi Weltunordnung). He tekevät häpeilemättä hyveen siitä, että heidän toimintansa rikkoo kaikkia perinteisiä normeja ja toisinaan olemassa olevaa lainsäädäntöäkin. Silti vain riittävä määrä ennakoitavuutta voi mahdollistaa tehokasta globaalia hallintaa maapallon yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi.
Reaktiot ja vastareaktiot
Johtajien politiikka määrittää maailmanjärjestystä kuitenkin vain rajallisesti. ”Ylätason” muodollisen ja institutionalisoituneen toiminnan ohella on valtavasti epämuodollista ja sattumanvaraistakin ylirajaisten yhteyksien rakentamista kansalaisjärjestöjen, yritysten ja yksittäisten kansalaisten alatasolla. ”Me” kaikki tuotamme järjestystä päivittäin.
Oleellista on, että jos ylätason yhteisymmärrys valtioiden ja erityisesti suurvaltojen välillä vaikeutuu, alemmat tasot voivat löytää keinoja vaikeuksien lievittämiseen, tarjota vaihtoehtoisia toiminnan malleja. Järjestyksen jatkuva uudelleen tuottaminen perustuu tästä näkökulmasta eri toimijatasojen ja reaktioiden ja vastareaktioiden väliseen dynamiikkaan. Tällöin järjestyksessä on aina välttämättä niin säilyttäviä kuin uudistavia elementtejä, se on sekä konservatiivinen että avantgardistinen. Edes vahvoissa murroskohdissa ei pidä kuvitella, että kaikki olisi muuttumassa kerralla, vaan on huomioitava, että monet menneisyyden tavat ja arvot pitävät pintansa – ja niitä voidaan puolustaa, hyvässä ja pahassa.
Voiman ja vastavoiman logiikka onkin tärkeä pitää mielessä, kun pohdiskelemme omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa historian kulkuun ja maailmanjärjestyksen kehitykseen.
Reaktio-vastareaktio-logiikka näkyy lukemattomin tavoin ajassamme. Oikeistopopulismin nousu läntisessä maailmassa on selkeästi konservatiivista ja säilyttävää, vastine vuosituhannen vaihteen liberaalien arvojen voitonmarssille. Kun tavalliset suomalaiset alkavat kuskata aputavaraa Ukrainaan, he vastustavat Venäjän presidentin käsitystä oikeasta maailmanjärjestyksestä. Yhdysvaltain osavaltiot ja jopa yksilöt ovat merkittävästi paikanneet Yhdysvaltain ympäristökielteisyyttä Trumpin hallintojen aikana, ja miljärdööri Michael Bloomberg on jopa maksanut USA:n osuuksia YK:n ilmastosopimuksen kuluista. Murtuma suhteessa menneisyyteen lieventyy.
Voiman ja vastavoiman logiikka onkin tärkeä pitää mielessä, kun pohdiskelemme omia mahdollisuuksiamme vaikuttaa historian kulkuun ja maailmanjärjestyksen kehitykseen. Yksi keskeisistä kylmän sodan aikaisista toisinajattelijoista, myöhemmin Tšekin presidenttinä toiminut Václav Havel puhui jo 1970-luvulla voimattomien voimasta (tšekiksi moc bezmocných). Ajatuksena oli, että aktiivisesti toimimalla oman moraalisen kompassinsa mukaisesti tavalliset kansalaiset voivat vähitellen purkaa niitä valheita, joita totalitaariset yhteiskunnat luovat järjestelmänsä ylläpitämiseksi.
Samoin on ajateltavissa, että alatason vastareaktiot ovat globaalissakin mittakaavassa mahdollisia, jos tarpeeksi monet niihin sitoutuvat, jos tarpeeksi monet ovat valmiita toimimaan korkean moraalisen integriteetin mukaisesti. Sen, että Teslan myyntiluvut ovat romahtaneet Euroopassa, voi nähdä esimerkkinä yksilöiden toiminnan merkityksestä.
Keinoja ennustettavuuden lisäämiseen
Maailmanjärjestys on siis ymmärrettävissä ennustettavuutta tavoittelevana sääntöjen ja käytäntöjen ylirajaisena kokonaisuutena, joka on jatkuvasti muuttuva ja dynaaminen ja sisältää eri tasojen ja sektoreiden reaktioita ja vastareaktioita. Ja me kaikki olemme siitä vastuussa. Miten siis meidän – Suomena ja suomalaisina, EU- ja globaalikansalaisina – olisi syytä toimia tässä epävarmalta näyttävässä ajassa, jotta järjestyksen perustukset vahvistuisivat, ennustettavuus lisääntyisi ja murros laimentuisi?
Seuraavassa tuodaan esiin neljä seikkaa, neljä alustavaa vastausta, mutta monia muitakin voisi varmasti listata.
Ensinnäkin pitäisi vahvasti ja kaikkialla korostaa kansainvälisen yhteistoiminnan sääntöjä. Valtaosa maailman maista on sitoutunut YK:n peruskirjaan ja moneen muuhunkin tärkeään sopimukseen.
Kun sääntöjä noudattavat mahdollisimman systemaattisesti toistavat, kuinka kaikkien toimijoiden tulee pitää kiinni ”omista” säännöistään, pitkällä tähtäimellä vaikutusta todennäköisesti syntyy. Jonkinlaista globaalia perustuslaillista patriotismia – sitoutumista lainsäädäntökehikkoon, ei omaan kansalliseen tai etniseen yhteisöön – pitäisi peräänkuuluttaa kaikkialla.
Historiallisesti tätä voisi rinnastaa esimerkiksi Neuvostoliiton vastarintaliikkeen juuriin. Kuten historioitsija Benjamin Nathans hienossa uudessa kirjassaan kertoo, kun liike aloitti 1950-luvulla, sen keskeisenä vaatimuksena oli, että maan tuli kunnioittaa tinkimättä omaa perustuslakiaan. Perustuslaki periaatteessa takasi esimerkiksi mielipiteenvapauden, mutta käytännössä sen kirjain ei toteutunut, vaan toisinajattelijat vangittiin ja tuomittiin kyseenalaisesti. Pitkällä tähtäimellä nämä vaatimukset kuitenkin nakersivat järjestelmää ja johtivat kohti perestroikaa, glasnostia ja uuden yhteiskuntamuodon alkua (1985–1991).
Euroopan unionin politiikkalinjaukset ovat tässä oleellisen tärkeitä, onhan unionin nimenomaisena pohjana oikeusvaltioperiaate. EU:n ei missään nimessä tule heittäytyä vain perinteiseksi voimapoliittiseksi tai jopa sotilaalliseksi vallaksi. Sen tulee keskittyä korostamaan niiden sääntöjen, jotka valtaosa maailman maista on allekirjoittanut, perustavanlaatuisuutta kansainvälisessä politiikassa. EU:n pitää voida sanoa, yhä uudestaan ja uudestaan ja eritoten nyky-Venäjän ja -Israelin kaltaisille toimijoille, että ”noudattakaa periaatteita, jotka olette itse allekirjoittaneet”.
Edelliseen läheisesti liittyen yhteistyön ja rauhan näkökulmaa tulee vahvasti pitää koko ajan esillä kansainvälisessä vuorovaikutuksessa eri tasoilla. Ei ole mitään vääjäämätöntä mekanismia, joka veisi kohti suurvaltojen kiihtyvää kilpailua ja vihollisuutta, maailmanjärjestystä voidaan tietoisesti kuljettaa muuhunkin suuntaan. Yllättävän paljon viime vuosien heikentyneessä tilanteessa kyse on ollut yksittäisistä maajohtajista tai ainakin suhteellisen pienistä henkilöjoukoista, jotka ovat saaneet monet menettämään uskonsa yhteistyön ja rauhanomaisten keinojen voimaan. Ja tämä siitä huolimatta, että kaikki tietävät ympäristöhätätilan hoidon tarvitsevan yhteistyötä enemmän kuin koskaan.
Rauhan korostaminen, rauhantyön edesauttaminen, tulisi myös nähdä tärkeänä maanpuolustustyönä Suomelle ja Euroopalle. Se viestii, että aseita hankkiessammekin olemme aina valmiita etsimään ratkaisuja neuvotteluteitse, se muuttaa voiman ja vastavoiman dynamiikkaa. Vaikka siis Suomessa huolehdimme hyvin sotilaallisesta puolustuksesta, rauhantyö voi edesauttaa dialogia toisten kanssa paremmin kuin pelkkä sotilaallinen valmius. Voi tässä suhteessa esimerkiksi miettiä, mikä merkitys kansainvälisellä vahvalla rauhanliikkeellä oli kommunististen järjestelmien kukistumisessa Euroopassa 1980-luvulla.
Globaalien sääntöjen vahvistuminen esimerkiksi ympäristönsuojelun tai digitaalisuuden aloilla palvelee myös puolustuksellisia tavoitteita.
Kolmanneksi pitäisi paljon nykyistä enemmän panostaa kansainvälisten jaettujen instituutioiden tukemiseen. Niille tulisi taata resursseja koko maailman kuuntelemiseen ja auttamiseen, niissä pitäisi mahdollistaa yhä vahvempi järjestyksen sääntöjen ja käytäntöjen välinen vuorovaikutus. Ongelmien pirullisuuteen nähden monet suuretkin valtioiden väliset organisaatiot toimivat aivan liian pienillä voimavaroilla, ja niitä kahlitsevat myös usein menneisyyden toimintatavat ja hierarkiat.
Tässäkin eurooppalaiset voivat olla suunnannäyttäjiä. Heillä pitäisi olla materiaaliset edellytykset tehdä paljon nykyistä enemmän maailman organisaatioiden hyväksi. Tämä olisi myös turvallisuuspolitiikkaa: tehokkaasti toimivat kansainväliset instituutiot luovat osaltaan nekin turvallisuutta. Sotilaallisiin investointeihin näyttää tällä hetkellä Euroopassa olevan paljon varoja, mutta voi miettiä, missä kulkee raja sen suhteen, että kannattaisikin varoja kohdistaa YK:n alaisten instituutioiden tukemiseen. Globaalien sääntöjen vahvistuminen esimerkiksi ympäristönsuojelun tai digitaalisuuden aloilla palvelee myös puolustuksellisia tavoitteita.
Neljänneksi pitäisi hyvin vahvasti korostaa sukupuolten tasa-arvoa; se on kenties keskeisin keino ”alatasolta” kumpuavaan muutokseen ja murrokseen. Työpsykologien argumentti, jonka mukaan suurin piirtein saman määrän naisia ja miehiä sisältävät työpaikat ovat erityisen tasapainoisia, voisi siis toimia jopa maailmanjärjestyksen mittakaavassa. Peruskokemukset maailmasta monipuolistuvat ja pääsevät vuorovaikutukseen.
Erityisesti kovan sotilaallisen politiikan kysymykset jätetään edelleen käsittämättömästi vain miesten hoidettavaksi. Kun Venäjä ja Ukraina neuvottelivat Istanbulissa toukokuussa 2025 rauhasta, kummankin delegaatiossa oli ainoastaan miehiä. Mitenköhän Venäjä olisi suhtautunut, jos Ukraina olisi lähettänyt paikalle pelkästään naisia? Mikä olisi murtunut?
Moni voi tietysti pitää tällaisia seikkoja vain idealistisena haihatteluna. Mutta juuri idealismin, toivon, ylläpito on mitä keskeisin tehtävä yhteiskunnalliselle päätöksenteolle ja vaikuttamiselle, sellaisellekin kuin tämän artikkelin kirjoittaminen.
Toivo muokkaa maailmanjärjestystä.
Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: LuX Clara / Unsplash
Artikkelia päivitetty 27.5.2025 klo 10.44: Korjattu ingressin sanamuotoa.
