Banda acehilaisten arki Helsingin rauhansopimuksen jälkeen – kohti yhdenvertaista rauhaa?

”Konfliktiaikaan olin ensimmäinen nainen, joka liittyi Vapaa Aceh -joukkoihin mieheni kanssa, mutta tänä päivänä kukaan ei tunnista minua, kun kiipeän vuorelle työskentelemään riisipellolla” – osallistujan kommentti Toivon repaleet -videoiden kiertueella Acehin maakunnassa tammikuussa 2018
Lukuaika: 6 min.

Kuuluisa rauha solmittiin Indonesiassa jo vuosia sitten, mutta konfliktin jäänteet vaikuttavat paikallisten elämään yhä. Banda acehilaiset naiset ja nuoret aikuiset haluaisivat, että heidän oikeutensa hyvinvointiin ja tasa-arvoiseen kohteluun toteutuisivat.

Banda Aceh, Sumatran saarella sijaitseva Acehin maakunnan pääkaupunki, iskostui suomalaiseen tietoisuuteen vuonna 2004 Intian valtameren maanjäristyksen ja tsunamin, sekä Helsingissä elokuussa 2005 allekirjoitetun Indonesian hallituksen ja Vapaa Aceh -liikkeen välisen rauhansopimuksen takia. Helsingistä, rauhansopimuksen allekirjoituspaikasta, syntyi Acehin maakunnassa rauhan ensimmäisen vuosikymmenen ajaksi myyttisen kaukainen paikka, joka lainasi nimeään useille maakunnan pääkaupunkiin perustetuille kahviloille.

Acehin ensimmäiset rauhanvuodet menestyksekkään rauhanneuvottelun jälkeen näkyivät suomalaisessa mediassa – osallistuihan kymmeniä suomalaisia siviilikriisinhallinnan asiantuntijoina rauhansopimuksen toteutuksen tarkkailuun EU:n ja ASEAN:in yhteisellä Aceh Monitoring Missionilla vuosina 2005–2012. Suomalaisten asiantuntijoiden onnistunutta roolia on korostettu erityisesti sopimuksen aseistariisuntavaiheessa, mutta myös ihmisoikeusrikkomusten ja rauhansopimuksen haastavampien kohtien toteutuksen tarkkailussa.

 

Kuka puhuu tai näkyy konfliktin jälkeen?

Tämän rauhansopimuksen näkyvimmän toteutusvaiheen jälkeen ulkomaalaisten rauhan- ja kriisiasiantuntijoiden poistuttua maakunta näkyy mediassa lähinnä vain siellä toteutetun Sharia-lain vaikutusten yhteydessä.

Rauhansopimuksen symbolinen merkitys suomalaisen rauhanvälityksen ”maabrändin” luojana on ollut merkittävä. Vuonna 2010 Ulkoasiainministeriön rauhanvälitystoimintaa linjaava Rauhanvälitys – Suomen suuntaviivoja – esite lainasi kansikuvakseen rauhansopimuksen allekirjoitusseremoniaa, jossa lähikuva rauhanosapuolten, Indonesian hallituksen edustajan oikeus- ja ihmisoikeusministerin Hamid Awaludinin ja Vapaa Aceh -liikkeen delegaation johtajan Malik Mahmudin kädenpuristuksesta.

Kansikuvan kädenpuristus presidentti Martti Ahtisaaren suojaavien kämmenien alla on sijoitettu sinisen pikselipalloista muodostuvan eurooppakeskeisen maailmankartan päälle, jossa ja Helsinki on merkitty punaisella pallolla. Tämä valokuva ja rauhansopimuksen nimen englanninkielinen lyhennys, MoU Helsinki, päätyivät myös Banda Acehin kaduille ja kahviloihin julisteina ja vuosikalentereina.

Olen kävellyt viimeiset kahdeksan vuotta Banda Acehin katuja etnografina, tarkoituksenani tuottaa ymmärrystä siitä, miltä rauhanprosessi ja rauhan arki näyttäytyvät kaupungin erilaisista marginaaleista katsottuna.

Olen kävellyt viimeiset kahdeksan vuotta Banda Acehin katuja etnografina, tarkoituksenani tuottaa ymmärrystä siitä, miltä rauhanprosessi ja rauhan arki näyttäytyvät kaupungin erilaisista marginaaleista katsottuna. Perehtyminen Acehin rauhansopimuksen toteutuksen ensimmäiseen 15 vuoteen on mahdollistanut niiden reunaehtojen pohtimisen, joita rauhasta ja sen ”onnistuvuudesta” kertominen noudattelee.

Tutkimukseni ei siis keskity  varsinaiseen rauhanvälitysprosessiin tai sen sisäiseen dynamiikkaan, vaan siihen, miten Suomessa neuvotellun rauhan arki näyttäytyy Acehin maakunnan pääkaupungin Banda Acehin kaduilla: sen eri marginaaleissa ja erityisesti rauhan taloudellisista hedelmistä juhlivaan ja keskiluokkaan pyrkivien kaupunkilaisten näkökulmasta. Keskiössä ei siis ole suomalaisuus, eikä roolimme määrittely maailman omatuntona tai hyväntekijänä.

 

Ilmu bodoh, tyhmän teoria – historiankirjoituksen hiljainen vallankumous?

Tämä kaupunkietnografiaa ja elämänkerrallista aineistoa yhdistävä perspektiivi pohjautuu sekä rauhan- ja konfliktintutkimuksen että historian ja islamin tutkimuksen kentillä käytävään keskusteluun arjen tutkimuksesta sekä mikrohistorian merkityksestä suurien historian kertomusten ja teorioiden rinnalla.

Kyse on tutkimusmenetelmästä, mutta myös tiedontuotannon valtasuhteista: kuka on teorianmuodostuksen keskiössä ja kenen tiedolliset tai kokemukselliset arkistot merkitsevät. Tämä tieteen valta-aseman kriittinen tarkastelu sekä rauhan- ja konfliktintutkimuksen että historiatutkimuksen saralla haastaa tutkimusperinteitä. Se vaatii tutkimusprosessin ja tutkimusjulkaisujen tarkastelua tutkittavien näkökulmasta pyrkien vuoropuheluun ja tutkimuksen luotettavuuden arviointiin heidän lähtökohdistaan.

Vastaavaa tutkimusta Suomessa on esimerkiksi Kirsi-Maria Hytösen ja Ville Kivimäen toimittamassa vuonna 2016 julkaistussa kirjassa Rauhaton Rauha – Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950 sekä Marja Tuomisen ja Mervi Löfgrenin toimittamassa vuonna 2018 julkaistussa kirjassa Lappi palaa sodasta – mielen hiljainen jälleenrakennus.

Rauhan kokemuksellisen historian ja mikrohistorian kirjoittaminen (history from below) tarkoittaa tietoista näkökulmanvaihtoa. Tässä lähestymistavassa rauhan onnistuvuutta ei arvioida sopimuksen eri osien toteutumisen arvioimisella, asiantuntijoiden tai paikalliseen taloudelliseen ja poliittiseen eliittiin kuuluvien haastatteluilla. Vuosien 2012–2018 aikana toteuttamani kaupunkietnografia paikantuu niin sanottujen pienten ihmisten (indonesiaksi orang kecil) analyyseihin omasta tilanteestaan ja tätä kautta rauhan ensimmäisen vuosikymmenen muutoksista.

Rauhan kokemuksellisen historian ja mikrohistorian kirjoittaminen tarkoittaa tietoista näkökulmanvaihtoa

Tällä lähestymistavalla on yhtymäkohtia eri tieteenaloilla käytävään keskusteluun arjen merkityksestä yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysissä. Yhtymäkohtia on esimerkiksi islamin arjen (feministisessä) tutkimuksessa, joka haastaa läntistä käsitystä uskovien naisten alisteisesta, passiivisesta asemasta ja sukupuolittuneista ilmiöistä sekä yliopistoja dekolonisoivassa tutkimuksessa, joka vaatii tutkijaa pohdiskelemaan jatkuvasti, miten tutkittavan ja tutkijan suhde muotoutuu, kenelle tarjoutuu teorian muodostuksen asema ja uskottavuus toimia alan asiantuntijana.

Tämä niin sanottu tyhmän teoria (indonesiaksi ilmu bodoh), kuten banda acehilainen sufiparantaja sen minulle kuvasi, on tietoa, joka kertyy arjen kokemuksista peilautuen valtasuhteisiin, syrjiviin rakenteisiin ja prosesseihin. Tätä tiedonmuodostamisen tapaa kunnioittava tutkimus joutuu palaamaan yhä uudelleen kysymykseen, ketä ja mitä varten tutkimusta tehdään.

”Mitä teit silloin, muistatko vielä?” – Toivon repaleet -videot Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla elokuussa 2017

Audio-visuaalisuus rikkoo tutkimuksen teon rajoja

Vuonna 2015 projektille saatu Suomen kulttuurirahaston tuki ja yhteistyö dokumentaristi Seija Hirstiön kanssa mahdollisti ”history from below” -mukaisen tutkimusprosessien ja -muotojen haastamisen. Keskiöön nousi kysymys, miten viestiä tutkimuksesta tavoilla, erityisesti acehilaisille, joilla se ei rajaudu ainoastaan tieteellisiä artikkeleita lukevan yleisön käyttöön.

Kirjassa kuvaan tätä kokeilevaan visuaaliseen tutkimukseen siirtymistä kömpelöksi tutkijuudeksi. Tällä tarkoitan konkreettisia tilanteita ja prosesseja, joissa valtasuhteiden haastaminen ja uudelleenmäärittely kompastuvat sisäistettyihin toimintatapoihin, mukaan lukien tutkimuksen ja tutkimusperinteiden eurooppakeskeisyyteen ja valkoisuuteen.

Etnografisen elokuvanperinteen eurooppakeskeisyys muodosti tutkimukselle yhden koloniaalisiin käytänteisiin kietoutuneen todellisuuden. Tutkija haastattelijana ja dokumentaristi kamerallaan toistavat valkoista aktiivista toimijuutta ja heidän rooliaan rauhanprosessin epätasa-arvoisuuden esilletuojana ja ongelmien ratkojana, niin sanottujen ruskeiden toisten tullessa kameran dokumentoiduksi ongelmiensa kanssa kamppailevina valkoisen katseen kohteina.

Videoeditointivaiheessa näitä representaatioita käsiteltiin sekä tuotantotiimin että kuvattavien kanssa. Lopullisiin versioihin jätettiin näkyviin näitä kohtaamisia, vaikka niiden katsominen onkin ahdistavaa, raivostuttavaa tai huvittavaa.

Toisaalta kuvattavat käyttivät kameran läsnäoloa strategisesti. Välillä he hyödynsivät valkoisen hyväntekijyyden odotuksia tilanteidensa ratkomiseen. Kuten aviomiehensä toisen vaimon ottamista käsittelevä Mariyani, jonka kanssa dokumentoimme videollisen verran laajempaa rekisteröimättömien avioliittojen ja moniavioisuuden ilmiötä ensimmäisen vaimon näkökulmasta.

Tavoitteena on vahvistaa acehilaisten itsensä moninaista ääntä konfliktin ja rauhankokemusten kertojina tavoitellen oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen rauhan saavuttamista.

Videot ovat matkanneet sosiaalisessa mediassa, tieteellisissä konferensseissa ja videotyöpajoissa tutkijan mukana. Tutkimus jalkautui sekä Banda Acehin että Vantaan kaupunkitiloihin, missä tutkija tai tutkimus ovat harvoin läsnä.

Harva suomalaisista tai acehilaisista myöskään tietää, että varsinaiset viisi rauhanneuvottelukierrosta käytiin presidentti Ahtisaaren ja Crisis Management Initiativen (CMI) välittämänä Vantaalla valtion omistamassa Königstedtin kartanossa. Helsinki pääsi rauhansopimuksen nimeen, koska allekirjoitusseremonia tapahtui valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa.

Tästä syystä tutkimus jalkautui poikkeuksellisesti Vantaan kaupunkiarkeen: videonäytökseksi Kilterin kouluun Myyrmäessä, Tikkurilan raitin pop up -tapahtumaan, Tikkurilan kirjaston av-osastolle ja yli neljäksi kuukaudeksi Myyrmäessä sijaitsevaan Vantaan taidemuseo Artsiin osana Jani Leinosen kuratoimaa yhteisnäyttelyä ”PAX -puhutaan rauhasta”.

Acehissa videoita esitettiin kiertuemaisesti Banda Acehin aktivistinuorille, Malikussalehin yliopiston opiskelijoille konfliktin ydinalueisiin kuuluneessa Pohjois-Acehissa, sekä konfliktin keskellä sijainneissa kylissä. Prosessi synnytti kaksi kirjaprojektia, joista yhden, Dalam Keriput Yang Tak Usang: Suara Pemuda Dan Jalan Panjang Perdamaian Aceh (Suoristumaton ryppy: nuorten äänet ja Acehin pitkä tie rauhaan), toteuttivat Malikussalehin yliopiston opiskelijat. Toisen, Bisu yang Bersuara (Hiljaiset puhuvat), panivat alkuun kaksi Pohjois-Acehissa toimivaa naisjärjestöä. Tavoitteena on vahvistaa acehilaisten itsensä moninaista ääntä konfliktin ja rauhankokemusten kertojina tavoitellen oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen rauhan saavuttamista.

 

Kenen rauha, runoilija kysyi

On totta!

Meidän tulisi olla kiitollisia ja nauttia tästä rauhasta.

Koska sen ansiosta lapset hymyilevät koulu-uniformuissan.

Koska sen ansiosta perheen tulot ovat vakaita vailla ahdistusta.

 

Mutta rauhaan kätkeytyy myös toinen totuus, jonka olet unohtanut, hyvä herra, kaikkien näiden Jumalalta saatujen lahjojen keskellä.

 

Älä ole lapsellinen, hyvä herra.

Käytä älyäsi tämän todellisuuden ymmärtämiseen.

Koska me emme ole vain vakuuksia valtasi takuina.

 

Osoita se, hyvä herra!

Että tämä rauha on autenttinen

Eikä vain symboli jolla peität tekopyhyytesi.

Me odotamme seuraavia askeliasi;

Rehellistä ja myötätuntoista poliittista agendaa.

 

Tämä pieni pätkä runosta ”kenen rauha” on yksi tutkimuksen videoksi muunnetuista runoista ja osa Zubaidah Djoharin vuonna 2012 julkaisemaa runokokoelmaa Veneen rakentaminen paratiisiin. Myötätuntoon perustuva politiikka, jota Zubaidah peräänkuuluttaa runossaan, vaatii tunnustusta elämänkerrallisille pohdinnoille rauhasta tai sen puutteesta, rauhattomasta rauhasta. Kuten kirjassani esitän, myötätuntoon perustuva politiikka vaatii rauhantekemisen valtasuhteiden tarkastelua sekä epätasa-arvoisuuksien jatkumoiden, mutta myös unelmien ja vastarinnan muotojen tunnistamista.

Rauhan kokemuksellisen historian korostaminen myös haastaa rauhanvälitysbrändiä. Vantaan taidemuseossa järjestetty tutkimusprojektin näyttelyn vastabrändäys #äläkerromartille – hyödyntäen Martti Ahtisaarelle järjestettyä yllätyssyntymäpäiväkampanjan hashtagia – tuotti edellä mainittujen tapahtumien lisäksi puhelun presidentin toimistosta huhtikuussa 2018, jossa tutkijaa haastettiin työn faktapohjasta ja toimiston välitystyön sisältöjen tuntemuksesta.

”Yksi rauhan tulevaisuuden haasteista on, miten sillä varmistetaan kaikkien ryhmien ja yksilöiden välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.”

Tämä johti keskusteluun ja dialogiin tutkimusetiikasta, tutkimustulosten luotettavuudesta ja tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden aktivoida tutkimuksen aikana luotuja yhteistyöverkostoja. Dialogin aikana keväällä 2018 järjestin yhteistyössä Ar-Raniryn Islamilaisen yliopiston professorin Eka Srimulyanin ja yliopiston opiskelijoiden kanssa ”naiset ja rauha”- tapaamisen. Tapaamiseen osallistuneet koostivat oman yhteenvetonsa presidentin toimistolle todeten, etteivät he voi allekirjoittaa näkemystä, että Acehin konflikti ”olisi ohi”, koska konfliktin aikana leskeksi jääneiden naisten ja heidän lastensa oikeudet taloudellisesta ja oikeudellisesta kompensaatiosta konfliktivuosikymmenien aikana eivät ole toteutuneet.

Vaikka naiset ovat kantaneet erityisvastuuta konfliktin aikana, he ovat joutuneet rauhan aikana seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kohteeksi. Opiskelijat kysyvätkin:

”Kuka on vastuussa heistä? Onko heidän hyvinvointinsa vain kaunis lupaus? Ovatko acehilaiset naiset jo saavuttaneet hyvinvoinnin? Vai onko heistä tullut vain hallinnon sääntelyn kohteita? Yksi rauhan tulevaisuuden haasteista on, miten sillä varmistetaan kaikkien ryhmien ja yksilöiden välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.”

Marjaana Jauhola toimii globaalin kehitystutkimuksen dosenttina, yliopistolehtorina ja tieteenalavastaavana Helsingin yliopistossa. Hänen kirjansa Scraps of Hope in Banda Aceh: Gendered Urban Politics and the Aceh Peace Process ilmestyy avoimena monimediaisena kirjana Valtiotieteellisen yhdistyksen uudessa Pro et Contra. Books from the Finnish Political Science Association -kirjasarjassa Helsinki University Pressiltä 18.12.2020.

1 Trackback / Pingback

  1. Kirja-arvio: Banda Acehin arki muodollisen rauhanprosessin jälkeen – Politiikasta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*