Mikä on poliitikko?

Poliitikko tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu yhteisistä asioista päättämiseen. Poliitikkoja ovat esimerkiksi kansanedustajat, ministerit ja kunnanvaltuutetut. Poliitikot valitaan vaaleissa. Suomessa järjestetään monia eri vaaleja, esimerkiksi kuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Poliitikon työ on vaikeaa

Poliitikkojen työ on vaikeaa, koska heidän täytyy ottaa huomioon koko kansan etu. Heidän täytyy ottaa huomioon myös pienempien ryhmien etu. Heillä on omia periaatteita, mutta heidän täytyy tehdä käytännöllisiä päätöksiä. Periaatteita ja käytäntöä on joskus vaikea yhdistää.

Tilanteet muuttuvat koko ajan. Usein tilanteet ovat vaikeita. Yleensä poliitikot yrittävät tehdä parhaansa, jotta tilanteet ratkeavat.

Poliitikoilla on paljon valtaa ja paljon vastuuta. Poliitikot ymmärtävät yleensä itse nykyään entistä paremmin, millainen heidän tehtävänsä on. He tietävät, millainen rooli heillä on yhteiskunnassa.

Miten poliitikkoihin suhtauduttiin aikaisemmin?

Poliitikoista on käytetty monenlaisia nimityksiä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Nimitykset kuvaavat sitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet poliitikkoihin. Poliitikkoja on sanottu esimerkiksi valtiomiehiksi ja lainsäätäjiksi, kun heitä on arvostettu. Sana valtiomies voi kuitenkin antaa kuvan, että vain miehet voivat olla poliitikkoja. Myös naisia on ollut pitkään paljon mukana politiikassa, erityisesti Suomessa.

Poliitikkoja on myös haukuttu. Heitä on nimitetty esimerkiksi varkaiksi ja vallanhimoisiksi. Viime aikoina on puhuttu siitä, mikä ero on aktivistin ja poliitikon välillä. Molemmat haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mutta he tekevät sen eri tavoilla. Aktivisti haluaa toimia ja poliitikko haluaa edustaa ja keskustella.

Kansalaiset arvostelevat poliitikkoja usein

Poliitikoilla on valtaa yhteiskunnassa. Siksi tavalliset kansalaiset arvostelevat heitä silloin, kun he toimivat huonosti. Poliitikkojen pitäisi edistää kansalaisten etua. He eivät saisi edistää omaa etuaan. Siksi ihmiset suuttuvat, jos poliitikko yrittää hyötyä omasta asemastaan.

Ihmiset kuitenkin odottavat poliitikoilta ristiriitaisia asioita. Joku ihminen voi esimerkiksi sanoa, että joku poliitikko ei ole tarpeeksi ammattimainen. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että sama poliitikko on vain ammattilainen, joka yrittää tienata rahaa eikä halua aidosti edistää hyviä asioita.

Ihmiset arvostelevat poliitikkoja eri tavoilla. Heistä tehdään esimerkiksi pilakuvia lehtiin. Joskus heistä tehdään televisio-ohjelmiin sketsejä eli lyhyitä hauskoja esityksiä. Pilakuvat ja sketsit ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat arvostella poliitikkoja ja osallistua politiikkaan.

Nykyään ihmiset arvostelevat poliitikkoja myös netissä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiset haukkuvat usein poliitikkoja todella rumilla sanoilla.

Poliitikot joutuvat pelkäämään väkivaltaa

Poliitikon työ voi olla joskus myös vaarallista. Joskus ihmiset uhkailevat poliitikkoja. Yle teki kansanedustajille kyselyn vuonna 2024. Kyselyssä joka neljäs kansanedustaja kertoi, että häntä on uhkailtu tai joku on tehnyt hänelle väkivaltaa. Myös muissa maissa poliitikot kokevat joskus väkivaltaa.

Edustuksellisessa demokratiassa on pakko olla poliitikkoja

Demokratia on valtio jossa valta on kansalla. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat vaaleilla esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut. Nämä edustajat ja valtuutetut edustavat kansalaisia eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Edustuksellisessa demokratiassa joidenkin ihmisten on pakko olla poliitikkoja. He päättävät yhteisistä asioista kaikkien kansalaisten puolesta.

Demokratia on muuttunut, koska viestintä on nykyään digitaalista eli se tapahtuu internetissä. Ihmiset haluavat, että poliitikot kuuntelevat heidän mielipiteitään, kun poliitikot tekevät päätöksiä. Nykyään on myös enemmän tapoja osallistua keskusteluun.

Suomi on demokratia, mutta kaikki maat eivät ole demokratioita. Esimerkiksi diktatuurissa ei ole vapaita vaaleja, joissa kansalaiset valitsevat, ketkä heitä edustavat. Silloin kansalla ei ole valtaa, vaan yksi ihminen päättää melkein kaikesta.

Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu sekin, että kansalaisilla on oikeus arvostella poliitikkoja. Diktatuurissa ihminen voi joutua vankilaan, jos hän arvostelee niitä, joilla on valtaa. Demokratiassa sellaista ei tapahdu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti Pasi Ihalainen. Hän on professori Jyväskylän yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Pasi Ihalaisen artikkelista, joka on julkaistu elokuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miten ihmiset suhtautuvat poliitikkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriisi-sana tarkoitti aluksi vain yllättävää ja vaikeaa tilannetta, johon täytyy reagoida heti. Ensin sanaa käytettiin, kun puhuttiin sairauskohtauksesta. Vähitellen ihmiset alkoivat käyttää kriisi-sanaa monissa eri tilanteissa. Nykyisin puhutaan kriisistä silloinkin, kun tilanne ei ole yllättävä ja äkillinen eikä se vaadi nopeaa reagointia.

Poliitikot käyttävät kriisi-sanaa usein ja monesta asiasta. Poliitikot puhuvat esimerkiksi talouskriisistä ja ympäristökriisistä. Kriisi-sanaa käytetään myös monen muun yhteiskunnallisen ongelman yhteydessä. Poliitikko voi esimerkiksi sanoa, että on kriisi, kun Suomessa syntyy vähemmän lapsia kuin ennen.

Miksi kriisi-sanaa käytetään niin paljon?

Kriisi-sana korostaa, että tilanne on vakava. Sana kertoo, että jotain epänormaalia on tapahtunut tai tapahtuu. Kriisi-sana liittyy aina johonkin uhkaan: luonto, ihminen tai yhteiskunta ovat vaarassa.

Kun poliitikko käyttää tätä sanaa, hän kertoo, että asia on hänestä tärkeä. Samalla hän toivoo, että hänen viestinsä saa paljon huomiota. Ihmisiä kiinnostavat usein poikkeukselliset viestit. Jos viesti on yleinen ja kertoo tavallisista asioista, ihmisten huomiota voi olla vaikea saada. Uhkaava viesti pysäyttää ihmisen helpommin.

Mitä ongelmia kriisi-sanaan liittyy?

Monet kriisit ovat todellisia. Meillä on ollut esimerkiksi koronakriisi, ja maailmassa on ilmastokriisi.

Poliitikot voivat kuitenkin sanoa kriisiksi asiaa, joka ei ole kriisi kaikkien mielestä. Myös media toimii näin. Uutisia on paljon, ja eri mediat kilpailevat ihmisten huomiosta.

Kun kriisi-sanaa käytetään paljon, sen tehokkuus heikentyy. Samalla sanan merkityksestä tulee epäselvä, kun se ei enää liity vain tilanteisiin, jotka ovat oikeasti äkillisiä tai uhkaavia. Ihmisten on vaikea tietää, mikä tieto on totta ja miten asiat ovat oikeasti, jos kriisin tapaisia sanoja käytetään usein ja hyvin erilaisissa tilanteissa.

Jos ihmiset tottuvat siihen, että vakavaa ongelmaa sanotaan aina ”kriisiksi”, sanaa pitää käyttää todella monissa tilanteissa. Muuten ihmiset eivät ajattele, että ongelma on vakava.

Toisaalta puhe äkillisistä kriiseistä voi viedä myös liikaa huomiota muilta asioilta. Jos politiikassa tai mediassa puhutaan vain äkillisistä ja yllättävistä kriiseistä, emme ehkä huomaa muita ongelmia Suomen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa on paljon vakavia ongelmia, jotka eivät ilmene tai etene nopeasti. Esimerkiksi ihmisten taloudellinen eriarvoisuus on tällainen asia.

Jos näitä ongelmia ei korosteta sanomalla niitäkin kriiseiksi, ihmiset voivat tottua niihin. He voivat ajatella, että nämä asiat eivät ole kriisejä tai ongelmia, vaan tavallista elämää. Kuitenkin nämäkin asiat ovat suuria ongelmia, jotka päättäjien täytyy ratkaista.

Mitä kriisi-sanalle täytyisi tehdä?

Kriisi-sanaan liittyy siis paljon ongelmia. Siksi tämän sanan käyttöä täytyy tutkia kolmesta näkökulmasta:

• Mitä asioita sanotaan kriisiksi
• Miten kriisi-sanan käyttö ohjaa politiikkaa ja päätöksiä
• Millaista tietoa kansalaiset saavat?

Tämä tieto on tärkeää. Tutkijoiden ja päättäjien täytyy tietää, mitkä asiat ovat todellisia kriisejä ja millaisen tiedon ja tutkimuksen avulla näitä kriisejä voidaan ratkaista.

Kirjoittaja Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Teppo Eskelisen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2025. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miksi kriisi-sana on yleinen politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hiihtäjä Vilma Nissisen Mogadishu-kommentin herättämä kohu paljastaa pinnan alla kyteviä jännitteitä ja epämukavia tunteita, jotka varjostavat moninaistuvaa yhteiskuntaamme. Mogadishu-vertaus on enemmän kuin rasistinen sanavalinta: se on myös yhteiskunnallinen oire, joka kertoo pelkojen ja uhkakuvien kyllästämästä ja kaventamasta mielikuvituksesta.

Somalian pääkaupunki Mogadishu näyttää edustavan joillekin kaikkea sitä, mitä ei haluta Suomeen. Keskustelussa on nostettu esiin vertauksia muihin kaupunginosien lempinimiin ja perusteltu sillä, miten harmiton Hakunilan kuvailu Vantaan Mogadishuksi on. Kuten Khadra Sugulle esittää, on kuitenkin eri asia puhua New Yorkin Chinatownista kuin Vantaan Mogadishusta. Kun puhutaan Little Italysta tai Chinatownista, kyse on usein kulttuurisesta rikkaudesta ja paikallisesta turistikohteesta. Nämä alueet nähdään tärkeinä osina kaupunkia ja sen monimuotoisuutta.

Hakunilan Mogadishu-vertaus kantaa mukanaan aivan erilaista painolastia. Sen käytössä ei viitata toivottuun kulttuuriseen lisään, vaan kaaokseen, vaarallisuuteen ja epäonnistumiseen. Vertauksessa ilmaistaan pelkoa siitä, että jokin on menossa, tai on jo mennyt, perustavanlaatuisesti pieleen.

Tätä tulkintaa tukevat myös norjalaisten urheilijoiden hämmentyneet reaktiot Nissisen kommenttiin. He eivät kyseenalaistaneet Mogadishu-vertausta itsessään. He perustelivat sitä, ettei Hakunila ole kuin Mogadishu. Näin he paradoksaalisesti, ja todennäköisesti tahattomasti, vahvistivat Mogadishusta vallitsevaa yksipuolista ja kielteistä mielikuvaa.

Rituaaliksi muodostunut anteeksipyyntö ei toimi

Nissisen tapaus – kuten myös missikohu vuoden 2025 lopulla – hoidettiin muodollisella tasolla tehokkaasti, mutta syvemmät kysymykset jäivät jälleen käsittelemättä. Nopea anteeksipyyntö ja pyrkimys irtisanoutua rasismista saattavat tuntua hyvältä ja ne voidaan ajatella oikeaksi toimintatavaksi, mutta emme ole kollektiivisesti vieläkään aidosti kohdanneet yhteiskuntamme kipukohtia.

Filosofi Jacques Rancièren mukaan polarisoivat yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea nopealla konsensuksella, vaan vaativat konsensuksen sijaan dissensusta eli vallitsevan järjestyksen ja itsestään selvänä pidettyjen oletusten tietoista haastamista.

Rasistiset puhetavat ovat osa vuosisatojen kuluessa muotoutunutta, normalisoitua järjestystä, ja niiden purkaminen edellyttää juuri tämän järjestyksen kriittistä tarkastelua. Dissensus syntyy silloin, kun emme tyydy nopeaan sovintoon tai anteeksipyyntöön, vaan pysähdymme kysymään, miksi tietyt ilmiöt, kuten rasistiset kohut, toistuvat yhteiskunnassamme.

Todellinen kysymys ei ole se, saako Vantaan kaupunginosaa kutsua Mogadishuksi vaan mitä sillä viestitään, kun niin tehdään ja miksi.

Kun pelosta tehdään politiikkaa

On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi joku voi ajatella näin yksipuolisesti Mogadishusta. Afrikkaa koskeva mediakuva on pitkälti rakentunut toistuvien sotaa, epävakautta ja humanitaarisia kriisejä korostavien representaatioiden varaan.

Tämä yksipuolinen ja negatiivinen kehystys heijastuu myös yksittäisiin maihin ja kaupunkeihin, kuten Somaliaan ja sen pääkaupunkiin Mogadishuun. Kun uutisista näkee vain räjähdyksiä, aseellisia konflikteja ja humanitaarisia kriisejä, on helppoa yhdistää koko maa ja sen pääkaupunki näihin mielikuviin.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa.

Todellisuus on kuitenkin tarua inhimillisempi ja monimutkaisempi. Kaupungissa miljoonat ihmiset elävät tavallista arkea. He käyvät töissä, vievät lapsiaan kouluun ja tapaavat ystäviään. Nuoret yrittäjät rakentavat teknologiayrityksiä ja taiteilijat luovat taidetta. Mogadishu on kokenut, ja kokee edelleenkin vaikeuksia, mutta siellä on myös jatkuvasti käynnissä uudelleenrakentamisen prosesseja. Sen rikkaasta ja pitkästä historiasta emme tiedä juuri mitään.

Mielikuvat kaukaisista paikoista eivät jää etäisiksi. Ne vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme muutokseen omassa arjessamme. Kun oma lähiympäristö muuttuu, kadulla kuulee vieraita kieliä ja tutut kaupat vaihtuvat uusiksi. Muutos voi tuntua uhkaavalta, erityisesti kun elämässä on muutenkin epävarmuutta. Taloudellinen turvattomuus, työelämän murros ja maailman nopea muuttuminen luovat aiheellisesti maaperää pelolle.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa. Pelko etsii yksinkertaisia ratkaisuja ja syyllisiä monimutkaisiin ongelmiin, ja tästä pelosta muovataan politiikkaa, joka naamioi syrjinnän huoleksi turvallisuudesta turvallistamisen prosessissa.

Tilastojen taakse piiloutuva symbolinen väkivalta

Kun typistämme Mogadishun pelkäksi kaaoksen symboliksi, teemme jotain syvästi väkivaltaista kymmenille tuhansille Suomessa eläville somalitaustaisille. Niin sairaanhoitajalle, sosionomille, bussikuskille, yrittäjälle kuin yliopisto-opiskelijalle, mutta myös sille stereotypioissa kohtuuttomasti ylikorostuneelle työttömälle, jonka ensisijaisesti oletetaan elävän yhteiskunnan etuuksilla huvikseen.

Tällaisen puhetavan seuraukset vaikuttavat erityisen huolestuttavasti ja kauaskantoisesti Hakunilassa ja sen kaltaisissa suomalaisissa lähiöissä kasvavien lasten ja nuorten käsityksiin itsestään, taustastaan ja tulevaisuudestaan. Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tätä ilmiötä sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on kuvannut symbolisen väkivallan käsitteellään. Symbolinen väkivalta on Bourdieun mukaan hienovaraista ja näkymätöntä vallankäyttöä, jolla aktiivisesti ylläpidetään yhteiskunnallisia hierarkioita. Mogadishu-vertauksen käyttö langettaa perusteettoman moraalisen tuomion, jossa kokonainen alue ja sen ihmiset leimataan epäonnistuneiksi ja vaarallisiksi. Toisaalta juuri näin rasismi käytännössä toimiikin.

Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tutkija Sanna Ryynäsen mukaan jopa tutkijat välttelevät rasismista puhumista ja sen nimeämistä. Tämä johtuu siitä, että rasismiksi usein mielletään vain avoin väkivalta tai tietoisesti tehty näkyvä syrjintä. Se voi kuitenkin olla myös hienovaraisempaa piilorasismia, joka ilmaistaan symbolien, kielikuvien ja vertausten kautta.

Piilorasismi on erityisen tuhoisaa, koska se vaikuttaa näkymättömänä yhteiskunnallisissa rakenteissa, ja ylläpitää yhteiskunnallista hierarkiaa. Lisäksi se pyrkii kieltämään oman olemassaolonsa. Kun joku huomauttaa Mogadishu-vertauksen rasistisuudesta, puolustus on valmiina. Kyse ei tietenkään ole rasismista, vaan faktoista. Tilastotkin osoittavat tämän.

Ja tilastoja tosiaan on. Vantaalla on suhteellisen korkea työttömyysaste ja maahanmuuttajataustaisten työttömyys on kantaväestöä korkeampaa. Vantaa on myös kärjessä poliisin käyttämässä häiriöindeksissä, joka kuvaa kaupungin vaarallisuutta. Nämä ovat faktoja, numeroita, joita kukaan ei voi uskottavasti kiistää. Numerot eivät kuitenkaan avaa syitä olemassaololleen.

Tilastot eivät kerro rakenteellisesta syrjinnästä työmarkkinoilla, ulkomailla suoritetun koulutuksen tunnustamisen ongelmista, verkostojen puutteesta. Ne eivät kerro, miten jatkuva leimatuksi tuleminen vaikuttaa nuorten syrjäytymiseen ja rikollisuuteen, nuorten etnisestä taustasta riippumatta. Ennen kaikkea tilastot eivät millään tasolla oikeuta symbolista väkivaltaa.

Tilastot ovat yhteiskuntamme tilasta kertovia numeroita, jotka voidaan analysoida, ymmärtää ja myös muuttaa, kun oikea tahtotila vallitsee. Rasistiset leimat ovat tuomioita, joiden tavoite on pitää ihmiset ja heidän asuinpaikkansa ainaisessa toiseuden ja alemmuuden asemassa. Tämänkaltainen puhetapa myös luo todellisuutta toimimalla itseään toteuttavana ennusteena.

Kun tarpeeksi moni toistaa, että tietty alue on vaarallinen, ihmiset alkavat välttää aluetta, yritykset eivät investoi sinne ja palvelut heikkenevät. Alueen maine vaikuttaa asuntojen hintoihin ja jopa lasten koulumenestykseen. Alue, joka on leimattu ongelmalliseksi, alkaakin kärsiä juuri siitä leimasta syntyvistä todellisista ongelmista.

Uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme esteenä muutokselle

Ehkä kaikkein tuhoisinta on silti se, miten uhkakuvien ja pelkojen narratiivi muokkaa ja kaventaa mielikuvitustamme. Kun tietyt paikat ja ihmiset mielletään vain kaaoksen symboleiksi, emme voi kuvitella tulevaisuutta, joka olisi jotain muuta. Poliittisen mielikuvituksen puuttuminen estää sosiaalista muutosta. Rasismi ja uhkakuvien retoriikka yhteiskunnallisessa keskustelussamme estävät meitä näkemästä ihmisten inhimillisyyden ja yhteiskuntamme potentiaalin.

Tässä onkin rasismiin ja uhkakuviin perustuvan politiikan todellinen vaara yhteiskunnalle. Se ei vain sorra vähemmistöjä, se köyhdyttää merkittävästi mielikuvitustamme ja tulevaisuudenuskoamme. Menetämme kyvyn oppia toisiltamme, löytää uusia tapoja elää yhdessä ja ratkaista ongelmia luovasti. Jäämme vangeiksi yhteiskunnalliseen tilaan, jossa kaikki erilaisuus on uhka ja muutos aina menetystä.

Tämän vuoksi Mogadishu-vertauksen kaltaisten rasististen ulostulojen haastaminen ei ole vain poliittisesti korrekti tapa toimia. Sen on oltava yritys murtaa mielikuvituksemme kahleet, johon rasismi, pelko ja uhkakuvat meidät sulkevat. Meidän täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on: monimutkaisena, rikkaana ja täynnä mahdollisuuksia olevana. Ei ainoastaan sellaisena kuin pelkomme sen maalaavat.

VTM Mona Abdullahi on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii väitöskirjassaan suomalaisen korkeakoulutuksen dekolonisaation mahdollisuuksia ja haasteita.

Artikkelin kuvituskuva: Jason Leung / Unsplash

Julkaisu Mogadishu, symbolinen väkivalta ja uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina myös Pohjoismaissa voimistunut anti-gender-liikehdintä kiistää ajatuksen sukupuolen moninaisuudesta väittäessään, että sukupuoli voidaan ja tulee määritellä tyhjentävästi. Anti-gender-liike pyrkii rajoittamaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja uhkakuvia hyödyntämällä tuo yhteen erilaisia toimijoita, kuten transvastaisia feministejä, oikeistolaisia uskonnollisia järjestöjä, tavallisia kansalaisia sekä autoritäärisiä ja kansallismielisiä populistisia puolueita.

Yleistajuisessa teoksessaan Kuka pelkää sukupuolta? (2024) filosofi ja feminismin teoreetikko Judith Butler tarttuu tähän liikehdintään ja tuo esiin sen epäjohdonmukaisuuksia. Teos on herättänyt keskustelua Suomessakin. Vähemmistötutkimuksen tutkijatohtori, sukupuolentutkimuksen dosentti Salla Aldrin Salskov pitää arviossaan teoksen ansiona sitä, että se osoittaa, miten sukupuoleen yhtäältä kiinnitetään turvallisuuden ja järjestyksen kaipuuta ja toisaalta ahdistuksia ja pelkoja, mikä mobilisoi vihaa. Aldrin Salskov kuitenkin huomauttaa, että ansioistaan huolimatta teos ei onnistu purkamaan jaottelua ”meihin” ja ”muihin” ja päätyy näin myös vahvistamaan jakolinjoja.

Gender-kriittisyyden ja anti-gender-ajattelun yleistymiseen liittyykin kipeä kysymys siitä, miten voidaan rakentaa luottamusta ja vähentää polarisaatiota, jos lähtökohta on transihmisyyden ulossulkeva. Miten voidaan keskustella sukupuolesta ja siihen liittyvistä monista eriarvoisuuksista, jos ei lähtökohtaisesti hyväksytä mahdollisuutta, että transnaiset voivat olla naisia ja transmiehet miehiä, ja edellytetään, että transnaista tulisi kohdella miehenä, transmiestä naisena?  

Totuus sukupuolesta ei ole kaksinapainen, muuttumaton ja otettavissa hallintaan. Tämän hyväksyminen on edellytys luottamuksen rakentumiselle. Luottamus puolestaan on edellytys niin nuorten kuin aikuistenkin turvallisuudelle, hyvinvoinnille ja oikeuksien toteutumiselle. Tässä kirjoituksessa pohdin, osin omien kokemusteni kautta, mitä esteitä sukupuolen ymmärtämiseen ilmiönä liittyy ja mitä sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen edellyttäisi.

Sukupuolen binäärisyydestä yhteisrakentumiseen

Butlerin ja muiden sukupuolen moninaisuudesta puhuvien ”teoria” sukupuolesta esitetään valitettavan usein virheellisesti, ikään kuin sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen edellyttäisi irtaantumista materiaalisesta ja ruumiillisesta sukupuolen kokemisesta. Butler ei väitä, että sukupuolessa olisi kysymys vain identiteetistä, kulttuurista tai kielestä, tai että biologialla ei olisi merkitystä. Kysymys on siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus kehystetään, minkä välittäjän kautta se esitetään ja vakiinnutetaan sekä miten tämä esittäminen vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ruumiillisuuden.

Butlerin ajatus ei ole sinänsä uusi, vaan ”naisen” ja ”miehen” kategorioiden ongelmallisuudesta keskusteltiin jo 1980-luvulla. Tuolloin historioitsija Joan W. Scott esitti teoksessaan Gender and the Politics of History (1988), että ”nainen” ja ”mies” ovat kategorioina samaan aikaan tyhjiä, koska niillä ei ole lopullista, transsendentaalista merkitystä, ja ylitsevuotavia, koska vakaimmillaankin ne pitävät sisällään vaihtoehtoisia määritelmiä.

Väite ”sukupuolia on kaksi ja ero perustuu biologiaan” on yksinkertaistava ja sellaisena usein virheellinen, mutta lisäksi sen aikaperspektiivi on nimenomaan biologian näkökulmasta väärä. Biologi, dosentti Atte Komonen toteaa, että biologinen sukupuoli on ilmiönä monitahoinen, ja lisääntymisbiologian näkökulma sukupuoleen on evolutiivinen, siis ylisukupolvinen. Komosen mukaan biologista määritelmää tiukasti tulkiten esimerkiksi yksilö, joka ei tuota sukusoluja, on sukupuoleton. Nainen, jonka munasarjat eivät tuota munasoluja ei siis tällaiseen sukusoluihin kiinnittyvän biologisen määritelmän mukaan olisi nainen, eikä mies, jonka siemenneste ei sisällä siittiöitä, olisi mies.

Sukusoluihin perustuvan (lisääntymis)biologisen sukupuolen käsitteen avulla ei ole mahdollista eikä pidä ottaa kantaa siihen, miten eri tavoin sukupuoli ilmenee yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissamme. Komonen korostaakin, että ”biologiasta ei voi johtaa sitä, miten yhteiskunnan tulisi kohdella sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä (tai enemmistöjä).” Lisäksi fysiologisesti sukupuolen muotoutumiseen vaikuttavat useat systeemit, minkä vuoksi sukupuoleen liittyy myös anatomisessa mielessä monimuotoisuutta.

Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Butlerin alkujaan teoksessa Hankala sukupuoli (1990, suom. 2006) esittämä ja sittemmin kehittämä ajatus sukupuolen performatiivisuudesta ei tarkoita sitä, että sukupuolessa olisi kysymys ainoastaan sukupuolen esittämisestä tai näyttelemisestä. Performatiivisuus tarkoittaa sitä, että kielen ja nimeämisen avulla luodaan todellisuutta, saadaan aikaan tietynlaisia todellisuuksia ja pyyhitään pois joitakin muita olemisen tapoja. Juuri performatiivisuuden voiman vuoksi anti-gender-liikehdintä pyrkii kiistämään sukupuolen moninaisuuden eikä ratkaisemaan niitä ongelmiksi kuvaamiaan asioita, joita se käyttää keppihevosina. Kysymys on hallinnasta, pakonomaisesta järjestyksen kaipuusta, jonka avulla todellisuutta taivutetaan sellaiseksi, kuin sen anti-gender-ajattelun omaksuneiden mielestä tulisi olla.

Yhteisrakentumisella tarkoitetaan materiaalisuuden monien prosessien ja niiden välisten suhteiden tunnistamista ja tarkastelua sekä niihin liittyvien eettisten kysymysten ymmärtämistä. Transihmisyytttä vastaan hyökkäävät feministit väittävät usein lähestyvänsä kysymystä sukupuolesta materiaalisen todellisuuden kautta, mutta lähemmässä tarkastelussa heidän analyysinsa paljastuu metafyysiseksi pohdinnaksi, jossa todellisuus materiaalisine ilmentymineen kehystetään sangen valikoivasti. Hyvä esimerkki tästä on filosofi Kathleen Stockin teos Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021). 

Filosofi, professori ja transnuoren isä Adam Briggle esittää Stockin teoksen arviossaan, että juuri todellisuuden kehystämistä koskevat valinnat tekevät teoksesta transfobisen. Stock väittää puhuvansa materiaalisen todellisuuden merkityksestä feminismille. Hän kuitenkin jättää määrittelemättä, mitkä elementit tuossa todellisuudessa ovat ulottuvillamme ja minkälaista kehystämistä niiden näkyväksi tuleminen edellyttää.

Stock esimerkiksi valitsee kehystää transnaiset naista teeskenteleviksi miehiksi, seksuaalisiksi saalistajiksi. Hän ei kuitenkaan kerro – eikä tarjoa lukijalle mahdollisuutta arvioida – millaisen punninnan kautta on hän on päätynyt painottamaan yksittäisten seksuaalirikollisten muodostamaa uhkaa eikä tavallisten transnaisten hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja turvallisuutta. Esimerkiksi feministisen oikeustieteen merkittävä vaikuttaja, professori Catharine MacKinnon on puhunut vankilan miesten osastoille sijoitettujen transnaisten hirvittävästä tilanteesta, ja Suomessa Rikosseuraamuslaitos on kommentoinut transsukupuolisten henkilöiden turvallisuusarvioihin liittyvää harkintaa.

Briggle huomauttaa myös, että Stock tekee oletuksia hataralta pohjalta liittyen esimerkiksi transnuorten hoitoihin, joista Stockilla itsellään ei ole kokemusta tieteenharjoittajana eikä esimerkiksi transnuorten kanssa vietetyn ajan perusteella. Lisäksi Stockin teosta on kritisoitu historiattomaksi ja argumentaatioltaan kömpelöksi. Filosofian professori Talia Mae Bettcher osoittaa, että Stockin ja muiden gender-kriitikoiden perustiedot kritiikin kohteena olevasta ajattelusta ovat hämmästyttävän puutteelliset, argumentaatiovirheet ilmeisiä ja lähtökohdat epäeettiset.

Epävarmoina aikoina toivomus tarkasti ja aukottomasti paikannettavasta sukupuolierosta on sinänsä ymmärrettävä. Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Fantasmat ja oikeistoradikaalit vaikuttamisstrategiat gender-kriittisyyden työkaluina

Gender-kriittisyys rakentuu Butlerin mukaan fantasmoille eli pelkojen ilmentymille, joissa erilaisia uhkakuvia esitetään maalailevasti ja liitetään yhteen vihjaillen ja perustelematta, tarkoituksena torjua esimerkiksi transihmisyys. Politiikassa tämä näkyy huolestuttavin tavoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on toisella virkakaudellaan päättänyt ajaa voimakkaasti transeksklusiivista politiikkaa julistamalla, että jatkossa USA:n virallinen linja on, että sukupuolia on vain kaksi ja antamalla tähän liittyviä toimeenpanomääräyksiä.

Suomessa perussuomalaiset ovat ratsastaneet samoilla perusteettomilla uhkakuvilla vaatiessaan ”pervoiluksi” ja ”sekoiluksi” leimaamansa sukupuolen moninaisuutta koskevan puheen kieltämistä kouluissa. Eurooppalainen radikaalioikeisto on suurelta osin omaksunut seksuaalivähemmistöihin pintatasolla myönteisesti suhtautuvan ”pro-LGB -puheen”, sillä sen katsotaan legitimoivan islamvastaisuutta. Samalla oikeistopopulistien huomio on kuitenkin kääntynyt juuri transihmisten oikeuksien kieltämiseen.

Gender-kriittisten keskusteluissa kiertävät uhkakuvat ovat liioiteltuja ja usein päättelyltään nurinkurisia. Esimerkiksi urheilu nostetaan jatkuvasti esiin, vaikka väitteellä, että transurheilijoiden suoritukset vaikeuttaisivat esimerkiksi tulosten mittaamista, ei pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa painoarvoa. Kilpaurheilu ja siihen liittyvä vedonlyöntibisnes on merkittävä taloudellisen toiminnan alue, jolla esiintyy monia yhdenvertaisuuden ongelmia, mutta transurheilijoiden asema tulee järjestää yhdenvertaisuuden ja reilun kilpailun toteutumisen lähtökohdista, ei transihmisten asema yhteiskunnassa (kilpa)urheilun toteutumisen näkökulmasta. Lisäksi gender-kriittinen urheilua koskeva argumentointi perustuu yksinkertaistuksiin ja liioitteluihin sekä sen seikan sivuuttamiseen, että urheilun kentällä on monia muitakin kehoon perustuvia ja sopimuksenvaraisia luokitteluita kuin jako mies- ja naisurheilijoihin.

Toinen keskustelu liittyy sukupuolierityisiin tiloihin, joihin anti-gender-aktivistien mielestä transihmiset tuovat turvattomuutta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sorto ja siihen liittyvä häirintä ja väkivallan riski luovat tarpeen sukupuolierityisille tiloille, eivät nais- tai miestyypilliset sukupuolipiirteet tai minkäänlainen kehollisuus itsessään. Häiritsevään käytökseen voidaan puuttua, eikä se edellytä toisten ihmisten sukupuolipiirteiden kyttäämistä. On hyvä muistaa, että toisen ihmisen sukupuolipiirteiden tarkastelu esimerkiksi uimahallin pukuhuoneessa tarkoituksena määritellä hänen sukupuoltaan voi olla häirintää. Sukupuolivalvonta (gender policing) rajaa niiden henkilöiden, joiden kehon piirteet, olemus tai tyyli eivät vastaa cis-normatiivisia oletuksia, mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi yhteisiä liikuntatiloja.

Transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Anti-gender-liikehdintä on järjestelmällistä ja hyödyntää oikeistoradikaaleja vaikuttamisstrategioita, tyypillisesti ”woken” ja kulttuurisodan käsitteitä ja uhriutumista väitetystä hiljentämisestä. Väitetään esimerkiksi, että anti-gender-näkemyksiä ilmaisseiden tutkijoiden sananvapautta rajoitetaan. Stock on tässäkin oiva esimerkki, sillä hänen kirjaansa seurannut myrskyisä keskustelu ja ilmeisesti opiskelijoiden tekemä kiusaaminen johti lopulta siihen, että Stock irtisanoutui itse yliopistotyöstään. Tämän anti-gender-aktivistit tuovat esille esimerkkinä sensuurista. Kiusaaminen ja muu epäasiallinen kohtelu on tietenkin yksiselitteisesti väärin. Kysymys siitä, milloin esimerkiksi yliopiston tulee sanan- ja tutkimuksenvapauden valossa mahdollistaa tai estää syrjivien mielipiteiden esittäminen (ns.  no platform policies) ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin anti-gender-liike haluaa uskotella.

Tutkimuksen-, sanan- ja mielipiteenvapauden nimissä esitetty syrjintään kannustava puhe tai vihapuhe voi olla sellaista syrjintää, johon instituutiolla kuten yliopistolla on velvollisuus puuttua. Oikeudellisesti kysymys on suhteellisuusharkinnasta, kuten ihmisoikeuksiin erikoistunut asianajaja Claudia Hyde huomauttaa. Britanniassa oikeistokonservatiivit ovat reagoineet no platform -kiistoihin säätämällä lain, joka parantaa syrjiviä mielipiteitä esittävien asemaa.

Sosiologian apulaisprofessori Jana Bacevic toteaa, että aihepiirin sääntely ei ole ongelmatonta. Rajoittamalla esimerkiksi transvastaista puhetta tapahtumissaan yliopisto rajoittaa joidenkin mahdollisuuksia, mutta niin se tekee myös tarjoamalla transvastaiselle puheelle alustan. Sananvapauden nimissä uhriutuva anti-gender-liike jättää mainitsematta, että yliopistoissa tapahtuvaa anti-gender-liikehdintää tuetaan populististen ryhmien taholta. Tämä on huolestuttava trendi myös pohjoismaisissa yliopistoissa, kuten sukupuolen tutkimuksen professorit Lena Martinsson ja Diana Mulinara osoittavat.

Räikeimmillään anti-gender-liikkeen omaksuman näkökulman reflektoimaton tunnepitoisuus ja subjektiivisuus näkyy juuri haluttomuudessa määritellä omaa suhdetta transoikeuksiin ja -sukupuolisten henkilöiden ihmisyyteen. Näkökulma kiinnitetään sen sijaan ”naiseuden” ja ”mieheyden” määrittelyyn ja näiden kategorioiden välisen rajan herkeämättömään vartiointiin.  On kuitenkin syytä tiedostaa, että transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Lääketiede ja sukupuolta vahvistavat hoidot

Kuten sukupuolten välistä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ajavat järjestöt ovat todenneet, sukupuolen moninaisuus on jo vuosikymmeniä tunnistettu myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. On selvää, että osa trans- ja muunsukupuolisista ihmisistä tarvitsee sukupuolta vahvistavaa lääketieteellistä hoitoa. Suurimmalle osalle nämä hoidot vahvistavat terveyttä ja hyvinvointia. Hoitojen heikko saatavuus on ongelma. Viivästykset ja vaikeudet hoitoon pääsyssä altistavat hakemaan hormoneja ei-lääketieteellisiltä tai kaupallisilta tahoilta. Lisäksi hoitopolun aikana yksilölle pitäisi syntyä luottamus siihen, että prosessissa ajatellaan asioita hänen näkökulmastaan.

Luottamuksen rakentumista edistäisi, että voisimme luottaa translääketieteellisen tutkimuksen puolueettomuuteen. Tältä osin joidenkin translääketieteeseen erikoistuneiden lääkäreiden yhteydet konservatiivisiin liikkeisiin tai asenteelliset näkemykset ovat ikävä kyllä olleet omiaan heikentämään luottamusta lääketieteen auktoriteetilla esitettyjen kannanottojen tieteelliseen kestävyyteen. Esimerkiksi Esa Kalliomäki on koonnut perustamalleen sukupuolidystopia-sivustolle lähteitä, joissa tutkimukseen liittyviä ongelmia tuodaan esiin.

Anti-gender-aktivistit väittävät tutkimuksiin viitaten, ettei lääketieteellistä sukupuolta vahvistavaa hoitoa tule antaa, koska lääketieteellisten hoitojen vaikuttavuudesta ei ole vielä tarpeeksi tieteellistä, yksiselitteistä näyttöä. He eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tutkimustuloksista, jos ne eivät vastaa heidän lähtökohtaoletuksiaan, ja ohittavat selvityksiä kohtaan esitetyn kritiikin. Esimerkiksi Max Planck -Instituutin aivotutkimusyksikön postdoc -tutkija Dori Grijseels on tuonut esiin Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tilaaman Cass Review -selvityksen ongelmia.

Heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä.

Tieteellisesti asianmukainen ja tutkimuseettisesti kestävä transkysymysten käsittely edellyttäisi lisäksi, ettei esimerkiksi detransitiota – siis sitä, että henkilö palaa elämään syntymässä määritellyssä sukupuolessa – käytettäisi tarkoitushakuisesti transihmisten oikeuksien kaventamiseen. Valitettavasti tämä ei toteudu, vaan esimerkiksi Lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän henkilön detransition varjolla on syytetty ihmisoikeuksia ajavaa transaktivismia potilaan ongelmista. Artikkelissa ei ole minkäänlaista eettistä pohdintaa siitä, millä edellytyksillä tapausta voidaan (tai ei voida) käyttää esimerkkinä hoidon epäonnistumisten syistä tai syyllisistä. Potilasta kohdellaan artikkelissa hänen taustansa ja diagnoosinsa vuoksi ensin epäluotettavana tietolähteenä, mutta kirjoittajien käsityksiä tukiessaan potilas yhtäkkiä onkin kirjoittajien mielestä luotettava lähde.

Tutkimuksen luotettavuutta koskevat ongelmat valuvat asenteellisen tiedeviestinnän kautta myös julkiseen keskusteluun. Journalismin etiikasta on esitetty huolta, kun erityisesti Helsingin Sanomissa kirjoittava tiedetoimittaja kirjoittaa transsukupuolisuudesta toistuvasti yksipuolisiin ja jopa virheelliseksi osoitettuihin lähteisiin nojaten.

Kysymys ei ole siitä, etteikö lääketieteellinen tieto olisi tärkeää. Se on monella tavalla välttämätöntä hoidon takaamiseksi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että juuri heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä. Esimerkkejä on monia: anatomian oppikirjat unohtivat klitoriksen surutta moneksi kymmeneksi vuodeksi arvatenkin sopivaisuussyistä, ja homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta myöhään. Luottamuksen rakentuminen edellyttää, että terveydenhuollon ammattihenkilöt ymmärtävät mikä vaikutus hoidossa väistämättä kiertävillä normatiivisilla oletuksilla voi olla sukupuolikokemukseen ja pystyvät konkreettisessa potilassuhteessa tunnistamaan omia oletuksiaan ja suhtautumaan niihin kriittisesti.

Julkisen terveydenhuollon tilauksesta laadittuja selvityksiä käytetään usein tarkoitushakuisesti perustelemaan transvastaisia kantoja. Tämä perustuu tulkintavirheeseen, sillä tällä hetkellä selvityksissä painotetaan yksilökohtaista harkintaa ja huolellisuutta. Gender-kriittisessä keskustelussa kauhistellaan erityisesti mahdollisuutta, että sukupuolta vahvistavaa hoitoa olisi tarjolla alaikäisille. Tarvitsemme lisää tutkimusta siitä, miten vastata transihmisten tarpeisiin ja miten tukea perheitä elämään sukupuolen moninaisuuden kanssa.

On kuitenkin ongelmallista, jos lähtökohtaisesti tällä perusteella hoito evätään tilanteissa, joissa sitä tarvitaan ja sen antamiselle on perusteet. Murrosiän mukanaan tuomat muutokset ovat suuria. Päätöksellä olla antamatta hormonihoitoja niitä tarvitsevalle henkilölle voi olla tälle henkilölle merkittäviä seurauksia. Yhdysvalloissa transihmisten oikeudet ovat tällä hetkellä ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteena, ja maan keskeiset lääketieteelliset järjestöt ovat olleet rajoituksista erittäin huolissaan.

Patologisoinnista ja binäärisistä oletuksista luottamukseen ja kohtaamiseen

Oma kokemukseni transnuoren äitinä on, että nuorisopsykiatrialla oli hyvin vähän tarjottavaa sukupuolivähemmistöön kuuluville nuorille ja perheille. Cis-naisena ja pääsääntöisesti hyvää lääketieteellistä hoitoa saaneena keskiluokkaisena ihmisenä luotin lähtökohtaisesti siihen, että saisimme nuorisopsykiatrisella asiallista hoitoa ja kohtelua, eikä minulla ollut voimakkaita mielipiteitä hoidon suhteen. Toivoin vain, että lapseni saisi asianmukaista hoitoa, joka tukisi häntä voimaan paremmin.

Valitettavasti hoito oli kokonaisuutena arvioiden varsin surkeaa. Vastaanotoilla esimerkiksi kierrätettiin omituisia, vanhanaikaisia ja binäärisiä oletuksia sukupuolesta esimerkiksi kyseenalaistamalla sitä, että lapseni ei meikannut, vaikka koki olevansa nainen. Pitkään odotettuja aikoja peruttiin paria päivää ennen eikä uusia aikoja annettu kuukausiin, nuorta syyllistettiin pettymyksen ilmaisemisesta, hänen kokemaansa väkivaltaa ei käsitelty, emmekä me vanhemmat saaneet minkäänlaista ohjausta esimerkiksi siihen, miten toimia mahdollisen itsetuhoisuuden tilanteessa. Valitettavasti tutkimukset kertovat, että kohtaamamme ongelmat eivät ole yksittäinen esimerkki.

Oma kantani on, että esimerkiksi hormonihoitojen aloittaminen edellyttää lääkärin arviota ja huolellista perehtymistä yksilön tilanteeseen. En usko, että kovinkaan moni nuori, vanhempi tai nuoresta vastuussa oleva aikuinen suhtautuu hormonihoitoihin kevyesti. Ajattelen myös, että yksilö saattaa tarvita apua mahdollisen ahdistuksen käsittelemiseen. Tämä näkemys ei tue transvastaista eheytyshoitoretoriikkaa, mistä sanoudun irti.

Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä.

Transsukupuolisuuden patologisoinnin eli sairaudeksi ja poikkeavuudeksi tulkitsemisen historia on pitkä, ja tiedostan, että mahdollisesti itsekin tahattomasti uusinnan patologisoivaa puhetapaa. Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä. Totuus sukupuolesta – varsinkaan toisen ihmisen sukupuolesta – ei ole otettavissa haltuun ja hallintaan.

Ainoa keino eteenpäin on luottamuksen rakentaminen. Emme voi tukea nuoria, jos emme onnistu rakentamaan luottamusta. Luottamusta ei tietenkään voi rakentua ympäristössä, jossa asenne on transvihamielinen. Se on yksi niistä mekanismeista, joilla anti-gender-liikehdintä konkreettisesti rajoittaa transihmisten elämän elettävyyttä ja lasten ja nuorten oikeuksia.

Lopuksi

Unesco-professori Arto Kallioniemi totesi Nike Sandelinista kertovassa Satakunnan Museon näyttelyssä 26.1.2025 pitämässään puheessa, että sukupuolien kirjo ja moninaisuus ovat elävä osa ihmiskunnan historiaa ja muistia. Transihmiset ovat eri aikoina, eri kulttuureissa ja eri alueilla eläneet myös pitkiä, arkisia ja onnellisia elämiä yhdessä muiden kanssa. Aikoina, jolloin asenteet erilaisuutta kohtaan kiristyvät, on Kallioniemen mukaan tärkeää tuoda esille moninaisuuden ääntä.

Transvastaiset toimijat, joihin ikävä kyllä kuuluu myös feministeinä itseään pitäviä henkilöitä, jakavat maailman ”meihin” ja ”muihin”, mutta todellisuudessa trans- ja cis-elämät kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi oman tyttäreni elämä transnaisena ei ollut elettävää. Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa myötä myös minun ja muiden tyttäreni läheisten elämän elettävyys kapeni.

Ei ole mahdollista jälkikäteen osoittaa, mikä puutteellisen hoidon ja tuen tai muiden elämänkokemusten vaikutus oli tyttäreni mielenterveyteen ja lopulta hänen itsemurhaansa, mutta hoidon puutteet ja tyttäreni kokema väkivalta ovat dokumentoitua todellisuutta. Tein itsekin paljon virheellisiä oletuksia sukupuolesta ja uusinsin omassa vanhemmuudessani sekä kunniallisuuteen, tuottavuuteen, suorittamiseen että sukupuoleen liittyviä normeja toisinaan ehkä harmillisilla tavoilla. Tätä suren. Näin ei tarvitsisi olla, ja aikuisina meidän tulisi kohdata sukupuolen moninaisuus luokittelematta ja ratkaisematta asioita lasten ja nuorten puolesta.

Feminismin historia esitetään usein aaltoina ja progressiivisena oikeuksien etenemisen marssina, mutta feminismin kaikki kehityskulut eivät ole olleet naisten (tai miesten tai muunsukupuolisten) asemaa parantavia. Emme voi ankkuroitua käsitykseen muuttumattomasta sukupuolesta, vaikka se toisikin joillekuille turvaa tai mielenrauhaa. Butlerin ja monien muiden tavoin olen huolissani myös uusfasismin noususta, jota anti-gender-liikehdintä palvelee. Fasismin tavoitteena on autoritäärinen yhteiskunta tiukasti vartioituine nais- ja mieskarsinoineen, mutta naiseus ja mieheys ovat aina olleet muuttuvia ja moninaisia sukupuolen elämisen tiloja.

OTT, dosentti Sanna Mustasaari on apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi, voit soittaa Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 (auki 24/7) tai kirjoittaa Tukinettiin. Nuorille suunnattu Sekasin-chat päivystää ma–pe klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24. Jos tilanne on edennyt hengenvaaralliseksi, soita 112 tai hakeudu lähimpään päivystykseen.

Artikkelin kuvituskuva: Claudio Schwarz / Unsplash

Päivitys 9.2.2025: Salla Aldrin Salskovin nimen kirjoitusasu korjattu oikein.

Julkaisu Sukupuoli ja kaipuu järjestykseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriiseistä on tullut nykypolitiikan vakiosanastoa. Keskustelua hallitsee puhe talous- ja ympäristökriisistä sekä monista muista kriiseistä: monikriisin käsite yleistyy ajankuvana.  Politiikan prioriteetit jäsentyvät lisääntyvässä määrin nimenomaan suhteessa kriisin käsitteeseen, tulkintoihin kriisitietoisuudesta ja käsitteelle annettuihin merkityksiin.

Riskiyhteiskunnan käsite vakiintui sosiologian sanastoon jo 30 vuotta sitten ja riskien hallinnan teknologiat ovat keskeinen osa koko modernin yhteiskunnan hallinnointitapaa. Kuitenkin tunnetta yhteiskunnallisesta hauraudesta, veitsenterällä tai katkeamispisteessä olemisesta voi luonnehtia nimenomaan aikalaiskokemukseksi. Korona-aika myös näytti, miten yhteiskunnallisen olemisen tavan kokonaan muuttavat kriisit voivat realisoitua.

Toisaalta kriisin käsite on laajentunut selvästi perinteisen riskien hallinnan ulkopuolelle. Perinteisessä mielessä kriisin politiikka merkitsee kriisin ennakointia, varautumista ja reagointivalmiutta kriisin akuutissa vaiheessa. Kuitenkin nykypolitiikassa kriiseille annetaan huomattavasti enemmän ja toisenlaisia merkityksiä kuin tässä perinteisessä mallissa. Kyse on monella tapaa politiikan normaalijärjestyksestä, ja keskustelu kriiseistä tulisi tunnistaa sellaisena.

Hahmottelen alla tällaisia politiikan tasoja, joissa kriisit saavat laajemman merkityksen kuin perinteisessä varautumis- ja reagointiajattelussa. Nämä tasot ovat kriisiksi määrittelyn politiikka, järjestelmän legitimointi ja haastaminen, sekä jännitteinen suhde tietoon ja demokratiaan.

Kriisiksi määrittelyn politiikka

Alkuperäisessä merkityksessään kriisi viittaa hyvin äkilliseen tilanteeseen: kriisin etymologinen merkitys viittaa sairaskohtaukseen. Näin ymmärrettynä kriisi vaatii äkillistä reagointia. Joko järjestelmän vallitseva toimintalogiikka muuttuu mahdottomaksi, tai jokin ulkoinen tekijä aiheuttaa äkillisen hätätilanteen. Tällaisessa tilanteessa kenellekään ei jää epäselväksi, että on reagoitava nopeasti.

Nykykäytössään kriisi tarkoittaa tällaista äkillistä tilannetta vain harvoin. Ensinnäkin käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.

Toiseksi kriisi on alkanut merkitä paitsi akuutisti vallitsevaa tilannetta, myös pinnan alla ja näkymättömissä olevia ongelmia. Esimerkkejä riittää ympäristön tilasta syntyvyyden laskuun. Politiikan sanastossa ”kriisi” onkin entistä selvemmin alkanut merkitä äkillisen tilanteen sijaan asiaa, joka on otettava vakavasti. Ongelmien kehystäminen kriiseiksi muodostuu tärkeäksi, ja erilaiset piilevät uhat alkavat suorastaan kilpailla asemastaan kriisinä.

Poliittisessa keskustelussa on jo pidempään ollut nähtävissä jakolinja sen välillä, vallitseeko pikemmin ympäristö- vai talouskysymyksissä puutteellinen kriisitietoisuus, ja oikeaksi katsottua kriisitietoisuutta käytetään suoraan politiikan oikeuttajana. Vaikkei näitä asetettaisi suoraan vastakkain, poliittisia identiteettejä määrittää, kumman korostamista pidetään erityisen tärkeänä. Lisäksi kriisin käsitteen kautta käydään myös piilevästi neuvottelua siitä, mitä pidetään uhkana. Tämä näkyy erityisesti ”siirtolaiskriisin” kaltaisten sanojen käytössä ja kritiikissä. Viime aikoina erilaiset sotilaalliset uhkakuvat ovat sekoittuneet kriisitietoisuudella oikeuttamisen politiikkaan.

Kriisitietoisuuden politisoitumista ruokkii kriisien tunnistamisen ongelma. Kriisit ovat monessa mielessä näkymättömissä ja niiden tiedostaminen on sekä vaikeaa että jälleen poliittisten mieltymysten läpäisemää.

Käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.

Viimeaikaisessa keskustelussa on ryhdytty puhumaan hiipivistä tai hitaasti ilmenevistä kriiseistä, niiden tunnistamisesta, pitkäjänteisestä hallinnasta ja varoitusmerkeistä. ”Hiipivä” kriisi edellyttää ennakointia ja kehittyy hitaasti. Esimerkiksi ilmastokriisi on ollut aikakauden vakavin haaste ja eksistentiaalinen uhka jo ennen näkyviä ilmenemismuotojaan. Tällaiset kriisit saavat vaihtelevasti huomioita politiikassa ja viranomaisilta.

Hiipivien kriisien alku ja loppu saattavat olla epäselviä, mutta niiden ilmenemismuoto voi silti olla äkillinen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksella ei ole selkeää alkupistettä, mutta sen ilmenemismuodot voivat olla akuutteja, kuten metsäpaloja tai tulvia. Hiipivät ja akuutit kriisit limittyvät ja poliittinen jakolinja aukeaa myös siitä, miten keinoja, joilla niihin reagoidaan, tulisi suhteuttaa toisiinsa.

Koska hitaat kriisit eivät ole akuutisti uhkaavia, kyse ei ole ainoastaan oikeanlaisesta reaktiosta, vaan myös siitä, mitkä uhkakuvat riskiyhteiskunnan monisyisissä ongelmakimpuissa ansaitsevat huomion hitaana kriisinä. Hiipivän kriisin käsite suuntaa huomion kriisien joihinkin sivuutettuihin tekijöihin: kriisien ”itämisaikoihin”, ennakoiviin tapahtumiin ja varoitusmerkkeihin, sekä huomion ja toiminnan suhteeseen.

Kriisi ei tällöin enää tarkoita nopeita hätätoimia, vaan poliittisten painopisteiden valintaa. Lukuisten riskitekijöiden joukosta on aina valittava huomionarvoisia, jotka ohjaavat tulevaisuutta ennakoivaa politiikkaa paitsi teknisen kriiseihin varautumisen, myös poliittisen painoarvon ja yhteiskunnallisen narratiivin mielessä. Keskustelu hitaista kriiseistä toimii näin poliittisten prioriteettien ja ennakoinnin leikkauspisteenä.

Järjestelmän legitimointi ja haastaminen

Keskustelu kriiseistä on poliittisesti jännitteistä myös siksi, että siihen sisältyy aina mahdollisuus sekä järjestelmän legitimointiin että sen haastamiseen. Paitsi akuutit, myös uhkaaviksi tunnistetut kriisit avaavat aina molemmat tulkintamahdollisuudet.

Kun kriisit esitetään ulkoisina shokkeina ja poikkeamina järjestelmän normaalitilasta, tuo normaalitila esitetään vaivihkaa toivottavana. Keskustelu kriiseistä jäsentyy sen ympärille, miten normaalitilaan onnistutaan palaamaan mahdollisimman tehokkaasti. Poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa yleistynyt resilienssin käsite viittaa perinteisessä merkityksessään juuri järjestelmän kykyyn palauttaa normaalitilansa ulkoisen šokin kohdatessa. Tällöin tuon normaalitilan toivottavuutta ei tulla kummemmin haastaneiksi.

Toisaalta erityisesti marxilaisessa perinteessä kriisien nähdään pikemmin seuraavan järjestelmän luonteesta itsestään. Kun tuotantotapaan sisältyy sisäänrakennettuja ylitsepääsemättömiä jännitteitä, kriisi koittaa ennemmin tai myöhemmin. Samansuuntaisia ajatuksia voidaan löytää myös nykyisestä ekologisesti orientoituneesta talouskritiikistä, jonka parissa nostetaan esiin esimerkiksi kapitalismin ”kasvupakon” ja rajattoman kasvun mahdottomuuden välinen ristiriita. Jälleen kriisi on järjestelmän ominaisuus tai looginen lopputulema, ei poikkeus sen normaalitilasta. Vaikka taloudessa on nousu- ja laskukausia, järjestelmä kulkee vääjäämättä pitkällä aikavälillä kohti kriisiytymistä.

Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.

Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.

Monet paikalliset ympäristökriisit ja esimerkiksi osa siirtolaisuudesta voidaan nähdä yhtä hyvin välittöminä poikkeamina normaalitilasta tai heijastumina taustalla vaikuttavista rakenteellisemmista ongelmista. Yhden tulkinnan mukaan suurin osa akuutteihin kriiseihin reagointia on oireen eikä sairauden parantamista, kun tarpeena olisi puuttua alla vaikuttaviin rakenteellisiin ongelmiin. Vastakkaisen tulkinnan kannattajat syyttävät edellisen kannan esittäjiä kriiseillä politikoinnista ja pyrkimyksistä siirtää huomiota pois itse kriisistä.

Aivan samoin kuin kysymys siitä, mikä lasketaan kriisiksi, kysymys kriisin ja järjestelmän normaalitilan suhteesta avaa laajan poliittisten tulkintaerimielisyyksien kirjon. Vaikka erilaisia ongelmia ja uhkaavia kehityskulkuja on valtavan paljon, kriisin määrittely ei seuraa minkäänlaista ”kärsimyksen mittaa”. Esimerkiksi monissa yhteiskunnissa osalla ihmisistä voi olla valtavasti akuutteja sosiaalisia ongelmia ilman että yhteiskunta kokisi olevansa kriisissä. Samasta syystä myös monet hiipivät kriisit voidaan sivuuttaa. Kriisiksi määrittely heijastaakin aina paitsi arvostuksia, myös käsityksiä yhteiskunnallisista valtasuhteista.

Tieto ja demokratia

Kun kriisiksi määrittelystä tulee politiikkaa, siinä törmäävät myös vastakkaiset määrittelykriteerit. Määrittelyyn vaikuttaa eri tahojen ongelmaan kohdistama huomio: tällaisia tahoja ovat poliitikkojen lisäksi asiantuntijat, media ja kansalaisyhteiskunta, jotka kaikki omalla tavallaan osallistuvat kriisien määrittelyprosessiin ja tärkeysjärjestyksen määrittelyyn.

Erityisesti tiedon ja politiikan suhteesta käydään jatkuvaa neuvottelua. Esimerkiksi tieto ilmastonmuutoksesta perustuu tieteelle, jonka neuvoteltavuus on varsin rajallista. Sillekin voidaan kuitenkin antaa vaihtelevasti painoarvoa. Monissa muissa kysymyksissä, vaikkapa sosiaalisten ongelmien kriisiksi määrittelyssä, tieteen ja politiikan kietoutumat ovat huomattavasti monimutkaisempia.

Kriisien ennakointi edellyttää joka tapauksessa tietoa. Esimerkiksi ympäristökriisin tapauksessa tiede voi kertoa, että vaaralliset rajat lähestyvät tai on ylitetty. Vastaavasti, profeetallinen ennustus tulossa olevasta apokalypsista ei muodosta hiipivää kriisiä, vaikka jotkut uskoisivat profetiaan. Jotkut kriisit ovat myös huomattavasti vaikeammin ennakoitavia kuin toiset, minkä lisäksi kriiseihin voi liittyä rajoja, joiden ylittämisen jälkeen niiden hallinta on äärimmäisen vaikeaa. Tällaisista syistä hiipivistä kriiseistä ei voi ”äänestää”, mikä merkitsee myös demokratian rajojen tunnistamista.

Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.

Myös äkillisissä kriiseissä on ilmeisiä antidemokraattisia piirteitä, joiden oikeutus on tavallaan sisäänkirjoitettu kriisin käsitteeseen. Samasta syystä äkillisten kriisien muodostamia poikkeustiloja pidetään syystäkin ongelmallisina. Monikriisin aikakausi on herättänyt perusteltua huolta demokraattisten periaatteiden lujuudesta. On perusteltu huoli, että demokratia kaventuu nimenomaan jatkuvan poikkeustilan myötä.

Toisaalta kriisiksi määrittely on aina myös poliittinen kysymys, ja politiikkaan kuuluu demokraattisen oikeutuksen vaatimus. Tietoperustaisuudessa on aina myös epädemokraattisuuden mahdollisuus, erityisesti jos hallinnon tunnistama ja hyödyntämä tieto on kovin yksipuolista. Demokraattisessa yhteiskunnassa myös kansalaisyhteiskunnan osallisuus on varmistettava, eritoten yllämainitusta syystä: aitoja ongelmia voidaan vähätellä jos ne eivät koske valtaapitäviä tai niitä lähellä olevia ryhmiä. Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.

Lopuksi

Kriisin käsitettä ei voi paeta nykypoliitiikassa, mutta sen tosiasiallinen merkitys on paljon välitöntä merkitystä laajempi. Kriisin perinteinen jäsennys liittyy yhtäältä ennakointiin ja reagointiin, toisaalta kykyyn palata normaalitilaan. Ennakointi pyritään esittämään objektiivisella riskien hallinnan kielellä ja reagointi tehokkaana viranomaistoimintana. Kuitenkin kuten yllä on todettu, tosiasiassa kriiseistä puhumiseen sisältyy runsaasti poliittisia jännitteitä ja määrittelykamppailuja, jota nämä perinteiset jäsennykset eivät tavoita.

Pinnallisella tasolla voi todeta, että kriisin käsite on kokenut inflaation tai että kriiseistä puhutaan liikaa. Nämä huomiot ovat sinänsä totta, mutta eivät ainoa käsitteen laajentuma. Politiikan tutkimuksessa olisikin syytä analysoida huolellisemmin kriiseistä puhumisesta aukeavia erimielisyyksiä, ja toki myös kriiseistä oppimista. Nykypolitiikassa kriisitietoisuus tarkoittaa lopulta aika vähän, tai toisin ilmaisten kysymykset vasta alkavat tästä huomiosta.

Yllä tehty jaottelu on yksi mahdollinen lähtökohta. Tällöin kriisien politiikkaa tulkittaisiin kolmen tason kautta: kriisiksi tunnistaminen, kriisin suhde järjestelmään, sekä tiedon politiikka. Kaikki tasot erikseen ja erityisesti yhdessä avaavat merkittäviä poliittisia erimielyyksiä. Näitä määrittelykamppailuja käydään riippumatta varsinaisista akuutteihin kriiseihin reagoinneista tai edes siitä, puhkeaako hitaaksi kriisiksi tunnistettu uhka akuuttina koskaan. Monikriisin yhteiskunnassa myös monet vanhat jakolinjat saavat kriisien tunnistamisen ulkoasun.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelista on julkaistu selkomukautettu versio helmikuussa 2026. Lue selkokielinen teksti tästä.

Artikkelin kuvituskuva: StockSnap / Pixabay

Julkaisu Kriiseistä on tullut normaaliajan politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilta-Sanomat selvitti toukokuun 2024 lopussa tavanomaiseen tapaansa, ketkä entisistä kansanedustajista nostavat sopeutumisrahaa. Tulos oli, että kuusi ministeriä tulee nauttimaan muhkeista eduista vielä pitkään. Ylen kansanedustajakyselyssä neljännes kansanedustajista kertoi kokeneensa uhkailua tai fyysistä väkivaltaa kansanedustajan työssä. Välillä puheet muuntuvat teoiksi, kuten kävi esimerkiksi puolalaisen maahanmuuttajan käydessä Tanskan pääministeri Mette Frederiksenin kimppuun kesäkuussa 2024.

Poliitikkoihin kohdistuu ristiriitaisia odotuksia. Heitä kritisoidaan yhtäältä siksi, että he ovat pelkkiä rahaa tienaavia ammattilaisia, toisaalta siksi, etteivät he ole tarpeeksi ammattimaisia. Yksiä on pidetty pelkkinä aktivisteina, toisia syytetty siitä, että he ovat kadottaneet yhteyden nuoruutensa aktivismiin ja äänestäjien todellisiin ongelmiin ja alkaneet ajaa omaa etuaan. Tällaista poliitikkoa on usein nimitetty samppanjasosialistiksi.

Yhdessä Rosario Lópezin, Kari Palosen ja Henk te Velden kanssa toimittamassamme teoksessa The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe (tulossa vuonna 2025, Berghahn Books), olemme tarkastelleet poliitikoista eri maissa käytyä keskustelua ja myös poliitikkojen ajan myötä muuttunutta käsitystä itsestään toimijoina. Tutkimuksessa on hyödynnetty parlamenttien aineistoja ja käsitehistoriallista, osittain tietokoneavusteista analyysiä.

Usean maan kansallisesta kontekstista nousee tuloksia, jotka auttavat tarkastelemaan kriittisesti nykypäivän tapoja puhua poliitikoista. Toki poliitikkoja on myös paikallisella ja ylikansallisella tasolla, ja heistä parlamenteissa puhutaan vähemmän. Erityisesti satiirisessa kulttuurissa on myös ihan oma tapansa puhua poliitikoista.

Poliitikon työ on haastavaa mutta edustuksellisen demokratian toiminnan kannalta välttämätöntä. Työssä on jännitettä käytännöllisen ja periaatteellisen, yleisen edun ja erityisintressien, kansallisen ja kansainvälisen, kutsumuksen ja ammatin, aktivismin ja professionaalisuuden välillä. Poliitikot luovivat näiden ääripäiden välillä yrittäen yleensä tehdä parhaansa vaikeissa ja koko ajan muuttuvissa olosuhteissa.

Vaikka kuva poliitikosta on usein ollut pääosin kielteinen, parlamentaarisen järjestelmän vakiintumisen myötä kunnioitus poliitikon toimintaa kohtaan lisääntyi – tai ainakin edustajien itsensä ymmärrys omasta roolistaan tuli selvemmäksi.

1700- ja 1800-luvun perintö ”valtiomiehille”

Britanniassa parlamentin suvereniteetin, edustuksen, ministerivastuun ja puntaroivan keskustelun periaatteet mahdollistivat jo 1700-luvun lopulla varhaismodernia yhteiskuntaa myönteisemmän ymmärryksen poliitikoista oikeutettuina toimijoina. Mielleyhtymät omaa etua tavoittelevista, asioihin sekaantuvista, spekuloivista ja pahansuovista poliitikoista tarjosivat kuitenkin sielläkin välineitä arkipäiväiseen taisteluun vallasta.

1800-luvulla puhe yhtäältä ”poliitikoista” ja toisaalta ”valtiomiehistä” alkoi eriytyä. ”Lainsäätäjästä” tuli poliitikon myönteinen synonyymi. Huomionarvoista on demokraatti-nimityksen suhteellisen suuri esiintyvyys samankaltaisissa yhteyksissä ”poliitikon” kanssa 1800-luvun lopulta lähtien. Puhumisen merkitys poliitikoille näkyy sanojen ”oraattori”, ”agitaattori” ja ”demagogi” samankaltaisuutena.

Edustajien syyttäminen rahan perässä juokseviksi urapoliitikoiksi hallitsi 1900-luvun alussa käytyä keskustelua parlamentin jäsenten palkkauksesta. Erityisesti parlamentaarisessa Ranskan kolmannessa tasavallassa politicien oli kielteinen nimitys.

Saksan valtiopäivillä ”poliitikkoa” (Politiker)käytettiin synonyymisesti ”valtiomiehen” (Staatsmann) että ”parlamentaarikon” (Parlamentarier) kanssa. Poliitikko saattoi olla ”puoluejohtaja” tai ”patriootti” myönteisessä mielessä mutta myös kielteisesti määrittyvä ”puoluemies” tai ”tasavaltalainen”. Politiker-käsitteen mielleyhtymät olivat myönteisiä verrattuna kiistanalaisempaan käsitteeseen Demokrat.

Edustajien syyttäminen rahan perässä juokseviksi urapoliitikoiksi hallitsi 1900-luvun alussa käytyä keskustelua parlamentin jäsenten palkkauksesta. Erityisesti parlamentaarisessa Ranskan kolmannessa tasavallassa politicien oli kielteinen nimitys. Häntä voitiin kyllä luonnehtia – usein ironisesti – ”rohkeaksi”, ”toveriksi”, ”integriteetin omaavaksi” tai ”älykkääksikin”, mutta yleisempiä olivat luonnehdinnat ”murhaaja”, ”orja”, ”vakooja”, ”varas”, ”roisto”, ”paholainen”, ”petturi”, ”miljonääri” tai ”juutalainen”. Parlamenttiin suhtauduttiin epäillen sekä äärioikealla että -vasemmalla.

Poliitikot kansallisvaltioiden edustajina

Maailmansotien välisenä aikana, yleisen äänioikeuden olosuhteissa, englannin kielessä samankaltaista mutta kuitenkin hieman erilaista toimintaa kuvaavia termejä olivat ”intellektuelli”, ”teoreetikko”, ”journalisti”, ”diplomaatti” ja ”internationalisti” sekä ”idealisti”.

Kohtaamiset kansainvälisillä foorumeilla Kansainliitossa ja muualla eivät johtaneet poliitikon roolin uudelleenmäärittelyyn. Kansalliset parlamentit pysyivät tärkeimpinä suvereniteetin ja edustuksen instituutioina, ja kansainvälisillä areenoilla poliittiset toimijat esiintyivät edelleen kansallisvaltionsa edustajina.

Globalisaatio ja Euroopan yhdentyminen – ennen muuta Euroopan parlamentti – ovat vasta aivan viime vuosikymmeninä haastaneet käsitystä poliitikosta kansallisena toimijana.

Globalisaatio ja Euroopan yhdentyminen – ennen muuta Euroopan parlamentti – ovat vasta aivan viime vuosikymmeninä haastaneet käsitystä poliitikosta kansallisena toimijana, joskaan mitään läpimurtoa ei tässä suhteessa näytä tapahtuneen. Edelleenkin ymmärrys ”eurooppalaisesta poliitikosta” lähinnä täydentää kansallisvaltion edustajan roolia.

Weimarin Saksan valtiopäivillä poliitikkoja halventavaa puhetta ei ollut niin paljon kuin saattaisi ehkä odottaa. Ideologiset vastakkainasettelut ja parlamentaarisen politiikan kritiikki leimasivat kuitenkin saksalaista ja eurooppalaista politiikkaa laajemminkin, ja myös brittiläisessä parlamenttipuheessa poliitikot saatettiin liittää ”ääriliikkeisiin” ja ”agitaatioon”.

Moninaisemmat poliitikot toisen maailmansodan jälkeen 

Poliitikkosanasto alkoi muuttua parlamenteissa selvemmin vasta vuoden 1968 jälkeen, kun yhteiskunnalliset liikkeet alkoivat vaatia vaihtoehtoja parlamentaariselle demokratialle. ”Parlamentaarikosta” oli tuohon mennessä tullut useimmissa läntisen Euroopan maissa poliitikon pääasiallinen synonyymi.

Suomalaisessa eduskuntapuheessa ”valtiomies” säilyi kuitenkin ”poliitikon” kanssa eniten samankaltaisena sanana, mikä heijastanee suomalaisen poliittisen kulttuurin konservatiivisuutta tuona aikana.

Englannissa ”aktivistista” tuli poliitikkoon yhdistetty termi. Sukulaistermien joukossa olivat myös ”idealisti” ja ”kasvattaja”, ehkä heijastellen käsityksiä siitä, miten yhteiskuntaa voitiin muuttaa. Kylmän sodan ideologiset vastakkainasettelut näkyvät sanoissa ”sosialistit”, ”marxilaiset”, ”anarkistit”, ”propagandistit” ja ”agitaattorit” sekä vaihtoehtoisesti ”traditionalistit”. Vastakkain asettelevampaa parlamentaarista retoriikkaa kuvaavat poliitikkoon liitetyt sanat ”irvileuka” ja ”hölmö”.

Englannissa ”aktivistista” tuli poliitikkoon yhdistetty termi. Sukulaistermien joukossa olivat myös ”idealisti” ja ”kasvattaja”, ehkä heijastellen käsityksiä siitä, miten yhteiskuntaa voitiin muuttaa.

Saksassa Parlamentarierin rinnalle nousi toisen maailmansodan jälkeen arvostavana synonyyminä kansainvälinen termi ”edustaja” (Repräsentant). Heidän kykyään ”toimia”, ”sitoutua” ja ”ottaa vastuuta” korostettiin. Yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä aktivisteja pidettiin kuitenkin aidompina poliitikkoina. Jotkut heistä yrittivät yhdistää parlamentaarisen politiikan ruohonjuuritason intohimoon ja periaatteisiin, toiset valitsivat ulkopuolisuuden – myös parlamentin jäseninä istuessaan.

Ruotsissa selvemmin kuin muualla politiker-käsite laajeni paikallistasolle, ja mielikuvat poliitikoista olivat enimmäkseen myönteisiä vaihdellen mielipidejohtajista päätöksentekijöihin ja äänestäjilleen vastuullisiin toimijoihin. Läheisesti poliitikkoon samaistuva ammatti oli tullut myös julkisista keskustelijoista (debattörer).

Poliitikot uuden populismin aikakaudella

2000-luvun alussa poliitikkojen ilmeisiä vastakohtia ovat brittiparlamentissa olleet ”teknokraatit” ja ”byrokraatit”, heidän sukulaissielujaan ”ideologit”. Edustuksellisen demokratian kritiikkiin on vastattu viittaamalla samoissa yhteyksissä poliitikkoihin ja ”valitsijakuntaan”. Polarisoitunut, EU-jäsenyyteen liittyvä retoriikka puolestaan näkyy puheena ”euroskeptikoista”, ”populisteista” ja ”nationalisteista”.

Ilmaistua vastuuta kansalle heijastaa myös ”kansanedustajan” (Volksvertreter) nousu poliitikon vahvimmaksi synonyymiksi Saksassa. Naiset ovat poliitikkoina saksan kielessä läsnä termissä Politikerin(nen), kun taas viittaukset Staatsmänneriin ovat kaikonneet.

Parlamenttipuheessa poliitikot tyypillisesti joko ansaitsevat tai eivät ansaitse ”luottamusta”. Uusnationalistisen diskurssin vahvistuminen 2010-luvun lopulla heijastuu Populisten ja Patriotismus -nimitysten nousuna poliitikkoon liittyvään sanastoon. Ranskan parlamentissa politicienin negatiiviset merkitykset ovat edelleen yleisiä; sanastoon on vain noussut rinnalle feminiininen politicienne. Poliitikko saattaa olla ”populisti”, kuten muuallakin, mutta myös ”ennakkoluuloinen”, ”puolueellinen” tai vain ”opportunisti”.

Poliitikot ovat edustuksellisessa demokratiassa välttämättömiä. Vaikka he retorisissa kamppailuissaan joskus itsekin esittävät toisensa epäluotettavina ja itsekkäinä, poliitikkojen avoin halveksunta nykykeskustelussa heijastaa kyvyttömyyttä ymmärtää poliitikkoja keskeisinä demokraattisina toimijoina, edustajina.

Myös Suomessa ”populisteista” ja ”populismista” on puhuttu usein samankaltaisissa konteksteissa kuin ”poliitikoista”. Viittaukset ”eliittiin” toisaalta ja ”kansaan” tai ”kansalaisiin” toisaalta kertovat puhetavan kautta rakennetusta jännitteestä edustajien ja edustuttavien välillä – tai yrityksistä purkaa jännitettä.

Ruotsissa sen sijaan parlamentaarikot luonnehtivat edelleen poliitikkoja usein ”kansan valitsemiksi” tai ”luottamushenkilöiksi”. Demokratian assosiaationa vahvistunut vastuu äänestäjille näkyy siis myös poliitikon määrittelyissä.

Poliitikot ovat edustuksellisessa demokratiassa välttämättömiä. Vaikka he retorisissa kamppailuissaan joskus itsekin esittävät toisensa epäluotettavina ja itsekkäinä, poliitikkojen avoin halveksunta nykykeskustelussa heijastaa kyvyttömyyttä ymmärtää poliitikkoja keskeisinä demokraattisina toimijoina, edustajina. Mitä lähemmäs 2000-lukua on tultu, sitä enemmän poliitikot ovat korostaneet edustuksellista asemaansa ja vastuutaan äänestäjille.

Eivätkä poliitikot ole aiempinakaan aikoina olleet pelkästään itsekkäitä oman etunsa ajajia, sopeutumisrahoja odotellen. Digitaalisella aikakaudella heidän saamastaan palautteesta on vain usein tullut hyvistä tavoista piittaamatonta.

Filosofian tohtori, dosentti Pasi Ihalainen on akatemiaprofessori ja vertailevan Euroopan historian professori Jyväskylän yliopistossa. Ihalainen johtaa hanketta Poliittinen edustuksellisuus. Parlamentin ja kansan väliset jännitteet vallankumousten aikakaudelta 2000-luvulle.

Artikkelista on julkaistu helmikuussa 2026 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskusken selkotunnuksen.

Artikkelikuva: Public Domain Pictures / Pixabay

Artikkelia päivitetty 22.8.2024 klo 11.10: Korjattu oikea linkki Ylen kansanedustajakyselyyn.

Julkaisu Poliitikon kiistanalaisuus historiallisesta näkökulmasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vihapuhe käsitteenä herättää vahvoja tunteita. Termi on niin politisoitunut, että sen analyyttinen arvo – ja jopa itse ilmiö – saatetaan helposti kyseenalaistaa yksinkertaistamalla: koska vihapuhetta ei ole lainsäädännössä määritelty, ilmiötä ei ole olemassa. Vihapuheen tutkijat leimataan etenkin sosiaalisen median keskusteluissa helposti ”ideologisiksi”.

Päättäjien tempoileva suhtautuminen kuvaa vihapuheen politisoitumista. Sanna Marinin hallitus pyrki puuttumaan vihapuheeseen ja maalittamiseen lainsäädännöllä. Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaisessa tiedonannossa vihapuhe mainitaan vain sen alkuosassa, jossa muistutetaan, että Euroopan neuvosto on vaatinut Suomelta vihapuheen vastaisia toimia. Tiedonannon toisessa, aiotuista rasisminvastaisista toimenpiteistä kertovassa osassa, puhutaan vain vihateoista mainitsematta lukuisissa tutkimuksissa tunnistettua vihapuheen ja vihatekojen yhteyttä.

Vihapuhe on vakiintunut arkikieleen: Monet ihmiset tietävät, mistä puhutaan, kun puhutaan vihapuheesta. Toisaalta se ei kuvaa kovin tarkasti monitahoista ilmiötä. Se esimerkiksi antaa olettaa, että vihapuheessa olisi aina kyse vihasta tai että se olisi vihaista, vaikka vihapuhe saattaa käytännössä olla hyvinkin tunteetonta, tai ilmaisu saattaa perustua muihin tunnerekistereihin, kuten ironiaan.

Käsitemäärittelyjä ja merkityskamppailuja

Käsitteiden määrittely, kehittäminen ja tarkistaminen ovat keskeinen osa tutkijan työtä. Vihapuhe on hankalasti määriteltävä käsite, josta on kirjoitettu lukuisia tieteellisiä artikkeleita. Koska yksimielisyyttä käsitteestä ei ole, tutkimuksessa käytetään usein työmääritelmiä, joita tarkistetaan koko ajan.

Omassa tutkimuksessamme tarkoitamme vihapuheella ”halventavia, uhkaavia tai leimaavia ominaisuuksia”, jotka joko ”liittyvät kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai puhujan suvaitsemattomuuteen”. Monille määritelmille yhteistä on sen tunnistaminen, että vihapuhe pyrkii vahingoittamaan kohdettaan.

Akateemisen käsitepohdinnan ohella on syytä tarkastella sitä, kuinka vihapuhe määritellään arjessa. Analysoimme tutkimusprojektissamme Verkon affektiiviset käytännöt – vihapuheen tuottaminen, kokemus ja hallinta digitaalisella aikakaudella sosiaalisen median viestejä, joissa käydään keskustelua vihapuheen käsitteestä ja ilmiöstä. Miljoonien viestien koneellinen aihemallinnus vahvistaa väitteemme vahvistaa, että vihapuhe on vahvasti politisoitunutta ja se polarisoi keskustelijoita voimakkaasti.

Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä.

Väittely vihapuheesta johtaa verkkokeskusteluissa yksinkertaistuksiin ja vastakkainasetteluihin: Yhdet näkevät tarpeen puuttua vihapuheeseen, kun taas toiset syyttävät vihapuheesta huolestuneita ajatuspoliiseiksi ja vihapuheen vastaisia toimia sensuuriksi. Keskustelu ohjataan taktisesti pois vähemmistöjen – kuten rodullistettujen ihmisten ja ihmisryhmien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen – kohtaamasta vihapuheesta kääntämällä ilmiö nurinniskoin valkoisiin heteromiehiin kohdistuvaksi vaientamiseksi ja syrjinnäksi. Keskustelussa levitetään ajatusta sananvapauden kriisistä. Leimaavan puheen ja riitelyn täyttämissä keskusteluissa oikeasti vihapuheen uhriksi joutuneet – yleensä vähemmistöryhmän jäsenet – saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä. Vihapuheen vastaiset pyrkimykset pyritään leimaamalla kääntämään uhkaksi sananvapaudelle.

Vihapuheelle on etsitty rinnakkaisia tai korvaavia käsitteitä, sillä tarkempien määritelmien on ajateltu vaikeuttavan vihapuhekäsitteen väärinkäyttöä. Vaihtoehdoksi on esitetty esimerkiksi äärimmäistä puhetta tai vaarallista puhetta, joiden on koettu paremmin kuvaavan syitä vihapuheen säätelyyn oikeusvaltiossa. Toisaalta tutkimuksessa on hyödynnetty puheen epäkohteliaaseen sävyyn viittaavia käsitteitä, jotta lievemmät loukkaukset on saatu eroteltua väkivaltaan kiihottavasta puheesta.

Myrkkypuhe ei provosoi – vielä?

Vihapuhe sanana provosoi sosiaalisen median keskusteluissa, mutta se on tarpeellinen vihapuheen ja viharikosten vastaisessa työssä. Toisaalta on tärkeää käsitellä vihapuhetta tavoilla, jotka eivät lähtökohtaisesti polarisoi keskustelua. Tuomalla vihapuhe-käsitteen rinnalle muita käsitteitä on mahdollista käsitellä laajaa ilmiötä ja kiertää vihapuhe-sanaan tarttunutta painolastia.

Hyödynnämme lääketieteestä ja epidemiologiasta tuttua toksisen puheen käsitettä, jota filosofi Lynne Tirrell on esittänyt yhdistettäväksi vihapuheen käsitteeseen. Se korostaa diskursiivista toksisuutta eli vihapuheen kykyä aiheuttaa haittaa yksilöille ja yhteiskunnalle.

Tirrell kuvaa, että toksisen puheen haittavaikutukset perustuvat sen toistumiselle ja kumuloitumiselle. Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita. Toksisen puheen käsitettä ovat soveltaneet myös suomalaistutkijat esimerkiksi saamelaisia ja Elokapinaa koskevissa tutkimuksissaan.

Toksisesta puheesta puhumisen ongelmana on, että toksisuus sanana on vihapuhe-termin lailla otettu haltuun ja leimattu ”woke-ideologian” tuotteeksi.

Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita.

Myrkyllinen puhe havainnollistaa sitä, että puhe voi olla vahingollista, vaikka se ei olisi lain perusteella rangaistavaa. Lyhyempää muotoa myrkkypuhe ehdotti alun perin väitöskirjatutkija Sanna Ryynänen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaarissa. Ytimekäs käsite muistuttaa, että vahingollisuus sijaitsee itsessään puheessa: Sanat ja väitteet voivat olla myrkyllisiä.

Myrkkypuhe tunnistaa, että yksittäiset vihapuheeksi tulkittavat ilmaisut eivät välttämättä aiheuta vahinkoa, mutta se ei tarkoita ilmiön vahingollisuuden väheksymistä. Kertyessään kohteeseensa ehkä pitkänkin ajan kuluessa myrkkypuheen vaikutus kumuloituu.

Jo renessanssilääkäri, alkemisti ja toksikologi Paracelsus totesi, että ei ole olemassa myrkyttömiä aineita, vaan annos ratkaisee vaikutuksen. Samalla tavoin myrkkypuheen annostus määrittää sen, onko kyse tappavasta myrkystä, kuin mustan mamban puremasta, vai miedosti myrkyllisistä, lähinnä kiusallisista itikan pistoista, jotka kutittavat tai kirvelevät. Vai onko myrkyttävä vaikutus jotakin tappavan ja lievää ärtymistä aiheuttavan väliltä.

Intersektiot, erot ja sävyt

On tavattu ajatella, että vihapuhe kohdistuu nimenomaan vallan suhteen marginalisoituihin ryhmiin, jotka erityisesti kärsivät leimaamisesta ja toiseuttamisesta. Euroopan komission määritelmässä vihapuheesta korostuu se, että kyse on vähemmistöihin kohdistuvista sanallisista hyökkäyksistä. Nykyisin yhä suurempi osa aggressiivisesta palautteesta kohdistuu kuitenkin vallanpitäjiin – esimerkkinä Marinin hallituksen naisministereihin kohdistunut valtava verkkovihan määrä.

Myrkkypuhe huomioi intersektionaalisuuden vihapuhetta paremmin. Intersektionaalisuudella tarkoitetaan ihmisiä vallan suhteen eri asemiin asettavia, keskenään leikkaavia eroja ja etuoikeuksia, kuten sukupuoli, seksuaalisuus, ”rotu”, uskonto ja yhteiskunnallinen asema.  Myrkkypuhe muistuttaa ihmisillä olevan erilaisia toksiineilta suojaavia ja toisaalta niille herkistäviä ominaisuuksia: puheen satuttavuus ja sen aiheuttamat vahingot määrittyvät esimerkiksi puheen kohteiden sosiokulttuurisen aseman ja henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan.

Vähemmistöihin kohdistuvat loukkaukset tai leimaavat stereotypiat ovat vaarallisempia kuin etuoikeutetummassa asemassa oleviin ihmisiin kohdistuvat loukkaukset. Niihin on kasautunut jopa vuosisatojen aikana kertynyt kuorma. Myrkyn kertymiseen hengenvaaralliseksi annokseksi vaikuttavat myös muut saman ihmisen tai ihmisryhmän kohtaamat mikro- ja makroaggressiot.

Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.

Myrkkypuhe korostaa haittavaikutuksia, jolloin se ei viittaa tuottajan yksittäiseen tunteeseen, vaan kattaa vihapuhetta laajemman tunneskaalan. Se viittaa suoremmin puheen vaikutuksiin eikä sekoitu käyttäjänsä tunnetilaan tai puheen tunnerekisteriin. Vihapuheen lailla sekään ei häivytä tekijän pahantahtoista intentiota eikä sitä, että tapahtumapaikkoja voi olla monia aina verkon toksisista alustoista fyysisiin eleisiin.

Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.

Myrkkypuheen olemassaoloa ei voi myöskään kiistää sillä perusteella, että sitä ei ole määritelty laissa. Jokainen tajuaa intuitiivisesti, että vaikka ilmaisut eivät sinänsä ole laittomia tai rangaistavia, kertyessään ja kasaantuessaan niillä on haitallisia vaikutuksia.

Myrkkypuhe pystyy siis tuomaan esille vihapuheilmiön sävyjä ja aste-eroja sekä muistuttamaan puheen performatiivisesta voimasta. Se voi lisätä tutkimuksen tarkkuutta ja palauttaa arkipuheeseen sävyjä, jotka ovat kadonneet vihapuhe-käsitteen tahraantumisen myötä. Joustavana ja vielä leimaamattomana käsitteenä se mahdollistaa ilmiön analyyttisen tarkastelun ja siihen puuttumisen ilman leimaavaa politisoitumista.

Myrkkypuhe vihapuheen rinnakkaiskäsitteenä

Vihapuhe on kuvaava ja vakiintunut käsite, jonka avulla pyritään takaamaan ihmisoikeuksien toteutuminen kaikille esimerkiksi tiettyihin vähemmistöryhmiin kuulumisesta riippumatta. Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.

Vihapuheen käsitteen avulla on haluttu suojella vähemmistöryhmiä symboliselta ja fyysiseltä väkivallalta. Vihapuhe käsitteenä näyttää herättävän väittelyä etuoikeuksista ja uhriutumisesta. Loukkaavalle ja vahingolliselle puheelle altistuvat sosiaalisessa mediassa kaikki.

Kokemus itseen kohdistuvien loukkauksien ohittamisesta voi aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. On siten ymmärrettävää, että kiista vihapuheen uhreista ja vihapuheeseen sisältyvien valta-asetelmien retorinen nurinkääntäminen on somekeskusteluissa yleistä.

Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.

Myrkkypuhe terminä kiinnittää huomion yhteiskunnallisiin valta-asetelmiin ja moniperustaiseen syrjintään sekä vahingollisen puheen kumuloituviin vaikutuksiin. Näin se huomioi vihapuhetta paremmin haavoittavan puheen myrkylliset vaikutukset myös etuoikeutetummissa asemissa oleviin ihmisiin.

Myrkkypuhe tunnistaa loukkausten yleisen vahingollisuuden, mutta koska se painottaa myrkyn kumuloitumista, se huomioi myös vahingollisimmille puheen muodoille altistavien yhteiskunnallisten tekijöiden, kuten intersektionaalisesti risteävien erojen ja valta-asemien vaikutuksen. Ehkä käyttämällä myrkkypuhetta kattokäsitteenä esimerkiksi analysoitaessa sosiaalisen median keskusteluja, joissa leimataan eri valta-asemissa olevia ihmisiä, yhtä lailla vallanpitäjiä ja marginalisoituja, on mahdollista rauhoittaa vihapuheen käsite työhön nimenomaan haavoittuvimpien vähemmistöryhmien suojelemiseksi.

Uuden käsitteen käyttöönotto ei ratkaise kaikkia vihapuheen käsitteeseen liittyviä ongelmia. Esimerkiksi vihapuheen ja maalittamisen rangaistavuuden kysymykseen myrkkypuheen käsite ei tuo ratkaisua. Lisäksi uudissanojen käyttöönottoon liittyy riskejä. Mitä oikeastaan merkitsee, jos siirrymme käyttämään muita käsitteitä vain, koska vihapuhe sanana on omaksuttu radikaalioikeistolaisen politikoinnin välineeksi ja tahrautunut prosessissa? Kannattaako politisoituneita käsitteitä välttää? Onko periksi antamista, jos luovutamme vihapuhe-sanan käyttöön yksinoikeuden sen merkitystä tarkoituksellisestikin saastuttaneille?

Tuija Saresma on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa. Saresma on viime aikoina tutkinut vihapuhetta ja populistista retoriikkaa. Saresma johtaa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Kieliviha ja Suomen Akatemian rahoittaman HAFFECT-konsortion Jyväskylän osahanketta.

Heidi Kosonen toimii taidehistorian/nykykulttuurin tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Kosonen on erikoistunut affektiivisiin nykykulttuurin ilmiöihin, kuten vihapuheeseen ja vastapuheeseen, kulttuurisiin tabuihin ja biovaltaan sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista. 

YTM Miia Tikka on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelikuva: Prashant Gautam / Pixabay

Julkaisu ’Myrkkypuhe’ ratkaisuna kamppailuun vihapuheen käsitteestä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2023 Suomen hallitus teki historiallisen päätöksen sulkea Suomen ja Venäjän välinen maaraja. Päätöksen perusteena oli aluetta jo kuukausien ajan vaivannut “sääntöjenvastainen” maahantulo. Rajaliikenne vilkastui elokuun aikana, ja marraskuun loppuun mennessä Suomeen oli saapunut itärajan kautta jo lähes tuhat kolmannen maan kansalaista.

Tilannetta hankaloitti se, että maahantulijoiden kasvaneen määrän katsottiin olevan Venäjän hallituksen tietoisesti masinoima ilmiö. Monet rajalle saapuneista henkilöistä olivat kotoisin maantieteellisesti kaukaisista valtioista, ja heidän arvioitiin käyttäneen Venäjää läpikulkumaana matkalla Suomeen. Huolta herätti erityisesti tapa, jolla venäläisviranomaisten katsottiin “ohjanneen” tulijoita rajan yli.

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa totesin, turvallistamisteoria ei ota niinkään kantaa siihen, ovatko jotkin tietyt turvallisuusuhat todellisia vaiko eivät. Huomio on ennemminkin niissä tavoissa, joilla puhujat pyrkivät vakuuttamaan yleisön näiden uhkien olemassaolosta ja oikeuttamaan niiden neutralisoimiseksi käytetyt keinot.

Keskityn tässä sarjan toisessa osassa niihin oikeudellisiin ja muihin näkökulmiin, jotka ovat jääneet Suomessa parhaillaan käytävän turvallistamiskeskustelun jalkoihin. Se on jatkoa aiemmalle keskustelulle Suomeen itärajan kautta tulleista turvapaikanhakijoista kansallisena turvallisuusuhkana.

Turvallisuutta, mutta millä hinnalla?

Turvallistaminen nojaa käsitykseen havaittujen uhkien todellisuudesta ja välittömyydestä. Niiden neutralisoimiseksi ehdotetaan usein päättäväisiä, nopeita ja jopa radikaaleja toimia, joiden toteuttaminen edellyttää normaalien päätöksentekoprosessien sivuuttamista.

Kuten tutkija Mikko Poutanen huomauttaa, lopputuloksena on paradoksaalinen tilanne, jossa uhattuina ovat juuri ne demokraattisen yhteiskunnan keskeiset piirteet, joita turvallistamisella alun perin väitettiin suojeltavan.

Itärajan kontekstissa tämä näkyy hämärtyneenä käsityksenä ei vain hallituksen toimien moraalisesta oikeutuksesta, vaan myös niiden oikeudellisuudesta.

Mediassa haastateltujen rajaviranomaisten mukaan konkreettiseksi haasteeksi itärajalla muodostui lähinnä se, että Venäjän viranomaiset olivat muuttaneet toimintaansa ja sallivat nyt pääsyn Suomen rajalle ilman passia tai viisumia. Aiemmin maasta poistuminen oli edellyttänyt asiaankuuluvien matkustusasiakirjojen esittämistä.

Hallituksen aihetta koskevissa ulostuloissa tämä tulkittiin Venäjän aggressioksi ja yhdistettiin sekaannuksen ja ristiriitojen aiheuttamiseen tähtäävään hybdiridivaikuttamiseen.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka Venäjän viranomaisten toiminta oli tavallisuudesta poikkeavaa, se ei ollut itsessään mitenkään laitonta. Kuten professori Martin Scheinin huomauttaa, “kysymys ei ole laittomista vaan laillisista rajanylityksistä.” Oikeus poistua maasta on ihmisoikeus, eikä Venäjällä ei ole mitään velvoitetta – tai edes oikeutta – estää turvapaikanhakijoiden siirtyminen Suomen rajalle.

Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Suomella sen sijaan on velvollisuus vastanottaa ja käsitellä sille tehdyt turvapaikkahakemukset. Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Hallituksen toimissa nämä kansainväliset sitoumukset ovat pitkälti jääneet turvallisuusnäkökulmien jalkoihin. Tällä hetkellä valmisteilla oleva niin kutsuttu “käännytyslaki” antaisi rajaviranomaisille oikeuden kieltäytyä vastaanottamasta turvapaikkahakemuksia Suomen ulkorajoilla.

Kuten hallitusneuvos Sanna Palo on todennut, kyseinen laki on “oikeudellisesti poikkeuksellisen haastava ja jännitteinen perus- ja ihmisoikeuksien kanssa.” Sitä on kritisoitu Suomen kansainvälisten velvoitteiden vesittämisestä ja väheksymisestä.

Lain on myös arvioitu loukkaavan rajavartiolaitoksen työntekijöiden oikeusturvaa. Rajavartijat ovat laillisesti velvoitettuja toimimaan tavalla, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Nyt valmisteilla oleva “käännytyslaki” tarkoittaisi kuitenkin sitä, että he saattaisivat joutua poistamaan rajan ylittäneitä ihmisiä Suomen maaperältä tai estämään heitä hakemasta turvapaikkaa. Tämä on esimerkki tilanteesta, jossa rajavartijat joutuisivat toimimaan rajavartiolain vastaisella tavalla ja näin ollen rikkomaan virkavelvollisuuttaan.

Itärajan totaalisulku heikentää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia

Toinen itärajan sulkemisen aiheuttama oikeudellinen haaste liittyy perheoikeuksien toteutumiseen. Aiheesta ovat kirjoittaneet Itä-Suomen yliopiston professori Olga Davydova-Minguet ja yliopistotutkija Pirjo Pöllänen.

He kiinnittävät huomiota niihin erilaisiin inhimillisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin sidonnaisuuksiin, jotka määrittävät Suomessa asuvan venäjänkielisen väestön jokapäiväistä elämää, ja jotka sitovat itärajan molemmin puolin asuvat ihmiset toisiinsa.

Kirjoittajien mukaan esimerkiksi ylirajaiset hoivasuhteet ovat yleisiä, sillä monet Suomessa asuvista venäjänkielisistä naisista huolehtivat rajaa taa jääneistä vanhemmistaan. Maiden välisen maarajan sulkeminen hankaloitti tätä arkista toimintaa ja teki fyysisistä vierailuista käytännössä mahdottomia.

Davydova-Minguet ja Pöllänen arvostelevatkin tapaa, jolla hallituksen toimet itärajalla ovat “koskettaneet kaikkein kipeimmin juuri tavallisia ihmisiä” ja lisänneet kaikkein heikoimmassa asemassa olevien henkilöiden haavoittuvuutta.

Tämänkaltaiset kriittiset huomiot ovat yleisiä turvallistamisteorian piirissä. Teorian kehittäneet tutkijat pyrkivät jo alunperinkin varoittamaan ihmisiä turvallistamispuheen vaikeasti ennakoitavista seurauksista. Näihin lukeutuvat turvallisuuspoliittinen vaihtoehdottomuus sekä sen johdosta tapahtuneet sotilaalliset ylilyönnit. Yhdysvaltain terrorismin vastaista sotaa on usein käytetty esimerkkinä jälkimmäisestä.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Erityisesti populististen puolueiden on todettu soveltavan turvallistamisteorian oppeja omassa vaikuttamistyössään. Turvallisuuskysymyksiin vetoaminen on tehokas keino sulkea tiettyjä ryhmiä yhteiskunnan ulkopuolelle ja vahvistaa mielikuvia maan kansalaisiin kohdistuvasta uhasta.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Kriisipuhe muodostaa itseään ruokkivan noidankehän

Turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten turvallistaminen on ilmiö, josta puhutaan vuosi vuodelta enemmän. Siihen liittyy aivan oma, perinteisestä kansallisen turvallisuuden logiikasta eriävä uhkakuvastonsa ja toimintamallinsa.

Itärajan kontekstissa turvallistaminen on näkynyt erilaisten – ja tähän asti pääasiallisesti toteutumattomien – riskien korostamisena. Poliitikkojen viittaukset Venäjän hallituksen “hybridihyökkäykseen” sekä paperittomien maahantulijoiden aiheuttamaan potentiaaliseen turvallisuusuhkaan ovat herättäneet pelkoa kansalaisten keskuudessa.

Ne ovat myös naamioineet sen tosiasian, että hallituksen toimet itärajalla ovat olleet pitkälti epäsuhtaisia verrattuna maahan pyrkineiden ihmisten määrään. Kuten Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindfors osuvasti totesi: “Kyseessä on varsin onnistunut hybridioperaatio, […] kun muutama sata suojelua hakevaa ihmistä saa aiemmin ihmisoikeuksien puolesta kansainvälisesti vahvasti puhuneen oikeusvaltion taipumaan ja rajoittamaan itse perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.”

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen.

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen. Monella on tuoreessa muistissa vuoden 2015 “pakolaiskriisi” sekä vuoden 2021 “rajakriisi”, jolloin Valko-Venäjän katsottiin tieten tahtoen lähettäneen tuhansia turvapaikanhakijoita Puolaan EU:n ulkorajalle.

Molemmissa tapauksissa turvapaikanhakijoiden yllättäen kasvaneeseen määrään vastattiin koventamalla maiden sisäisiä turvallisuustoimia ja leimaamalla maahantulijat kansalliseksi turvallisuusuhaksi.

Tämänkaltaiset toimet ovat omiaan lisäämään hybridihyökkäyksen houkuttelevuutta. Ne paljastavat läntisen yhteiskunnan heikot kohdat ja haavoittuvuuden sekä sen, kuinka helppoa sisäisen eripuran kylväminen on.

Sen sijaan että Venäjän toimintaan vastataan ottamalla etäisyyttä historiallisiin arvoihin ja kansainvälisiin sitoumuksiin, tulisi Suomen hallituksen takertua niihin entistä vahvemmin.

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa  Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 2: Oikeudelliset näkökulmat ovat jääneet kriisipuheen jalkoihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu Suomen hallituksen rajaturvallisuuteen liittyvistä toimista on käynyt viime kuukausien aikana vilkkaana. Erityisesti poliitikkojen keskuudessa kiitosta ovat keränneet hallituksen nopea ja päättäväinen vastaus itärajan muuttuneeseen tilanteeseen sekä tapa, jolla kansallisesta turvallisuudesta tehtiin ykkösprioriteetti epävakaassa ja vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa.

Samalla monet asiantuntijat ovat kritisoineet hallituksen toimien perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, että valtaosa syksyn 2023 aikana Suomeen itärajan kautta tulleista henkilöistä on turvapaikanhakijoita.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on huomauttanut, että hallituksen päätös rajanylityspaikkojen sulkemisesta ja turvapaikkamenettelyn keskittämisestä on heikentänyt pakolaisten oikeuksia ja aiheuttanut “vakavien ihmisoikeusloukkausten vaaran.”

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelissa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Keskityn tässä sarjan ensimmäisessä osassa tapaan, jolla hallituksen turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin painottuva retoriikka on muokannut itärajan tilannetta koskevaa julkista keskustelua. Sarjan toisessa osassa erittelen turvallistamispuheen luomia analyyttisia aukkoja, ja niiden vaikutuksia ihmis- ja yksilönoikeuksien toteutumiselle.

Turvallistaminen oikeuttaa radikaalit ja epädemokraattiset toimenpiteet

Akateemisessa tutkimuksessa turvallistamisteoriaa on käytetty ensisijaisesti keinona selittää tapaa, jolla tiettyjä yhteiskunnallisia aiheita tarkastellaan pääasiallisesti turvallisuusnäkökulmien kautta, ja niitä koskeva päätöksenteko niin sanotusti “kohotetaan” päivänpolitiikan yläpuolelle.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puhuja, joka on usein poliitikko tai muu päätöksentekijä, pyrkii vakuuttamaan yleisön, kuten vaikkapa äänestäjät, jonkin ilmiön tai toimijan aiheuttamasta turvallisuusuhasta. Puhujan retoriseen keinovalikoimaan kuuluvat usein pelkoa herättävät kielikuvat, liioittelu sekä tarkkaan valitut, tilanteen kiireellisyyttä ja esitettyjen toimien vaihtoehdottomuutta alleviivaavat “faktat”.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei. Ennemminkin on kyse onnistuneesta poliittisesta vaikuttamisesta, joka muokkaa kuulijan käsitystä sillä hetkellä vallitsevasta turvallisuustilanteesta.

Aiemmassa tutkimuksessa turvallistamisteorian avulla onkin usein pyritty ymmärtämään, kuinka jostakin näennäisen vaarattomasta toimijasta tai ilmiöstä on muodostettu turvallisuusuhka. Turvallistamisteoriaa on sovellettu onnistuneesti esimerkiksi journalismiin, terveyteen ja ilmastonmuutokseen liittyviin kysymyksiin, teoria on myös yksi tapa hahmottaa kansallisia ja kansainvälisiä kriisejä.

Kuinka turvapaikanhakijoista tuli uhka Suomen valtiolle

Ensimmäinen päätös Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisesta tehtiin 16. marraskuuta 2023. Sulkupäätös koski Vaalimaan, Nuijamaan, Imatran ja Niiralan raja-asemia. Vainikkalan rautatieliikenteelle omistetun raja-aseman lisäksi nämä ovat neljä eteläisintä itärajan ylityspaikkaa. Niistä on hyvät kulkuyhteydet niin Pietariin kuin Moskovaankin.

Vajaa viikko tämän jälkeen valtioneuvosto päätti sulkea myös Kuusamon, Sallan ja Vartiuksen raja-asemat. Tämä tarkoitti sitä, että Suomen ja Venäjän väliselle henkilöliikenteelle oli avoinna enää kaikkein pohjoisin rajanylityspaikka, nimeltään Raja-Jooseppi. Marraskuun lopussa myös tämä suljettiin.

Raja-Joosepin sulkemisen myötä koko Suomen ja Venäjän välinen maaraja oli kiinni, eikä minkäänlainen henkilöliikenne ollut enää mahdollista. Nämä jyrkät ja tavanomaisesta poikkeavat toimet pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla turvallisuusnäkökulmiin.

Pääministeri Petteri Orpo viittasi marraskuussa 2023 itärajan muuttuneeseen tilanteeseen Venäjän Suomeen kohdistamana “hybridioperaationa”, jolla pyritään aiheuttamaan sekaannusta ja ristiriitoja Suomen ja EU:n sisällä. Orpo on sittemmin koventanut retoriikkaansa, ja kuvannut itärajan tilannetta “hybridihyökkäyksenä” Suomen ja EU:n itsemääräämisoikeutta vastaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan. Valtioneuvoston päätöksen mukaan “sääntöjenvastainen maahantulo” Suomen itärajalla aiheuttaa “vakavan uhan kansalliselle turvallisuudelle sekä yleiselle järjestykselle Suomessa ja muualla Schengen-alueella.”

Päätöksessä kiinnitettiin erityistä huomiota “vieraan valtion viranomaisten” ja “muiden toimijoiden” rooliin Suomeen kohdistuvan maahantulon edesauttamisessa. Myös kansainvälisen rikollisuuden arveltiin liittyvän itärajan muuttuneeseen tilanteeseen.

Jotkut poliitikot ovat myös epäilleet, että Suomeen voisi itärajan kautta saapua turvapaikanhakijoiksi naamioituneita sotilaita. Tutkijat ovat sittemmin torpanneet tämän huolen. Kuten väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen toteaa, “Venäjällä on jo käytössä paljon parempia tapoja tällaiseen kuin joukkojen naamioiminen turvapaikanhakijoiksi.”

Tätä mahdollisuutta vastaan puhuu myös se, että kyseiset henkilöt kirjataan ja otetaan talteen heti heidän ylitettyään rajan. Näin ollen heidän mahdollisuuteensa mihinkään sotilaalliseen toimintaan Suomen sisällä ovat heikot.

Itärajaa koskeva julkinen keskustelu tarvitsee lisää kriittisiä äänenpainoja

Hallituksen itärajaa koskeva narratiivi on malliesimerkki onnistuneesta turvallistamisesta. Yllä olevista esimerkeistä käy ilmi, kuinka puhujat, kuten Orpon hallituksen jäsenet ja muut poliitikot, ovat systemaattisesti pyrkineet vakuuttamaan kuulijat (Suomen kansalaiset) itärajan muuttuneen tilanteen aiheuttamasta turvallisuusuhasta ja oikeuttamaan rajaturvallisuuden takaamiseksi tehdyt toimet.

Puhujien ilmaisut ja heidän käyttämänsä esimerkit ammentavat kansalaisten historiallisesti muodostuneesta –ja Ukrainan sodan uudelleenaktivoimasta – pelosta Venäjää kohtaan. Hallituksen kriisipuheen keskiössä on ajatus itärajasta vaarallisena alueena, jonka hallitseminen vaatii epätavanomaisia ja radikaaleja turvallisuustoimia.

Se, että kuulijat hyväksyvät tämän väitteen on olennaista ei vain hallituksen esittämien toimien hyväksyttävyyden, vaan myös niiden toimeenpanijoiden poliittisen uran jatkuvuuden kannalta.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Turvallistamispuhetta kuunnellessa on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että puhujat usein korostavat tai jopa liioittelevat uhan laatua hakiessaan kuulijoiden hyväksyntää. Tämän seurauksena maan sisäpoliittinen ilmapiiri muuttuu helposti jännittyneeksi, ja aihetta koskeva julkinen keskustelu kärjistyy ja yksipuolistuu. Usein keskeisiä toimijoita on enemmän kuin yksi, ja myös media ja erilaiset asiantuntijat voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa aiheesta käytävän keskustelun laatuun.  

Tämä ilmiö on näkynyt myös Suomessa. Kun esimerkiksi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen kyseenalaisti itärajan totaalisulun laillisuuden viime syksynä, häntä arvosteltiin kovin sanakääntein. Myös monia tutkijoita, ihmisoikeusjärjestöjä ja muita asiantuntijoita on kritisoitu heidän tuotuaan esille vaihtoehtoisia tai marginaaliin jääneitä näkökulmia.

Tästä kriisipuheen vaihtoehtoisia ääniä poissulkevasta luonteesta huolimatta – tai siitä johtuen – on ensiarvoisen tärkeää, että hallituksen rajaturvallisuuteen liittyviä toimia seurataan yhä edelleen kriittisesti ja moniäänisesti.

Viimeisimpien tietojen mukaan Suomen ja Venäjän välinen maaraja pysyy toistaiseksi suljettuna. On tärkeää, että tulevia toimenpiteitä koskevassa keskustelussa annetaan enemmän tilaa myös hallituksen toimia vastustaville tai niitä kyseenalaistaville mielipiteille.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Vaihtoehtoiset kannanotot myös haastavat kriisipuheelle ominaisen “vaihtoehdottomuuden” ja auttavat kuulijoita tunnistamaan, milloin kriisin ratkaisemiseksi ehdotetut keinot kääntyvät itseään vastaan. 

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 1: Eksistentiaalinen pelko ajaa hallituksen rajapolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisuutta voidaan luonnehtia eri tavoin; sen määrittelyyn kohdistuu suuria paineita muun muassa maahanmuuton myötä. Esimerkiksi Mixed Finns, yhteisö ruskeille mixed-suomalaisille toteaa, että ”moninaisessa joukossamme moni painii sen kanssa, saavatko he kuulua suomalaisuuteen vai eivät”.

Länsimainen historia on ollut poissulkemisen historiaa. Filosofi Hannah Arendt on kuvannut teoksessaan Totalitarismin synty, miten saman alueen sisällä olevilta ihmisryhmiltä on evätty kansalaisuus ja siten myös kansalaisoikeudet, olivat he sitten juutalaisia tai eteläisessä Afrikassa eläneitä alkuperäiskansoja. Tämä poissulkeminen voidaan määritellä rasismiksi Suomen integroiman kansainvälisen sopimuksen mukaan.

Suomen valtion vuonna 1970 ratifioiman kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rotusyrjinnällä tarkoitetaan kaikkea rotuun, ihonväriin, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta. On tärkeää, että uusilla yhteiskunnan jäsenillä on mahdollisuus tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa, eikä jäädä sen ulkopuolelle. Mikäli uusi tulija jää ulkopuolelle, vaikeutetaan yhteenkuuluvuuden tunteen kehittymistä ratkaisevasti, kuten erikoistutkija Pasi Saukkonen toteaa teoksessaan Suomi omaksi kodiksi. 

Seuraavassa kysymme, miten poliittiset puolueet Suomessa luonnehtivat suomalaisuutta. Suomalaisuutta voi lähestyä esimerkiksi kansakunnan jäsenyyden näkökulmasta; ketkä ovat suomalaisia ja millaisia piirteitä suomalaisuudella on.

Etsimme sosiaalidemokraattisen puolueen (SDP), keskustan, kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden vuosina 2022–23 hyväksytyistä tavoiteohjelmista sekä perussuomalaisten samoina vuosina hyväksytyistä yhdeksästä sektoriohjelmasta sekä vaihtoehtobudjetista suomalaisuuden käsitteen määritelmää. Tarkastelu painottuu perussuomalaisiin siitä syystä, että kyseisen puolueen ohjelmissa on eniten mainintoja suomalaisuudesta. Suomalaisuus–viittaukset on koottu alla olevaan taulukkoon.

Suomalaisuuden käsite puolueiden ohjelmissa

Suomalaisuuden käsitteellä viitattiin siis suomalaiseen yhteiskuntaan, koulutukseen, luontoon, tuotantoon, osaamiseen, sosiaaliturvaan, kulttuuriin ja suomalaisen yksilön piirteisiin.

Muiden kuin perusuomalaisten ohjelmissa suomalaisuuden käsitettä käytettiin institutionaalisemmassa merkityksessä viitaten suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomalaista yksilöä, kulttuuria ja elämäntapaa määriteltiin erityisesti perussuomalaisten ohjelmissa.  Perussuomalaiset käyttivät suomalainen-käsitettä erottelemalla suomalaiset muiden maiden kansalaisista sekä luonnehtimalla suomalaisten saavutuksia, oikeuksia ja etuja.  Perussuomalaiset vaativat muun muassa, että kouluissa pitäisi opettaa suomalaista kulttuuria ja suomalaisia arvoja.

Muiden puolueiden ohjelmissa ei tällaisia luonnehdintoja juuri ollut. Poikkeuksena oli kokoomuksen tavoiteohjelma, jossa suomalaisten piirteitä luonnehditaan erityisesti yksilön vastuunkannon, epäitsekkään itsestä huolta pitämisen sekä yrittelijäisyyden narratiiveista käsin.

On tärkeää, että uusilla yhteiskunnan jäsenillä on mahdollisuus tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa, eikä jäädä sen ulkopuolelle.

Perussuomalaiset liittävät suomalaisuuteen perinteisen raadanta- ja sitkeyskertomuksen. Maatalousohjelmassa he toteavat, kuinka Suomi elää maaseudusta ja metsistä ja, kuinka suomalaiset ovat kautta historian kunnioittaneet luontoa.

Suomalainen luonto ja varsinkin metsät saivat muidenkin puolueiden ohjelmissa paljon huomiota. SDP katsoo metsät suomalaisten kansallisvarallisuudeksi, joita voi käyttää elinkeinon lisäksi myös moneen muuhun tarkoitukseen. Kaikissa ohjelmissa korostettiin elämää tasapainossa luonnon kanssa.

Keskustalaiset puolestaan liittävät omaan suomalaisuuden suhteeseensa isänmaallisuutta sekä kansainvälisyyttä. Samanaikaisesti ihmisoikeuksia ja kansanvaltaa puolustetaan vetämättä keinotekoisia rajanvetoja ihmisten ja kansojen välille. Keskustalaiset tähdentävät myös, että Suomi on maailmalla kokoaan suurempi vaikuttaja, joka tunnetaan ulkomailla ihmisoikeuksien, rauhan ja oikeusvaltioperiaatteen puolustajana.

Myös suomalaiset yhteisöt ja instituutiot saavat puolueiden ohjelmissa mainintoja. Niitä ei kuitenkaan tarkemmin määritelty, paitsi suomalaisen koulutuksen ja hyvinvointivaltion saavutuksia ja suomalaista luontoa kehuttiin. Runsaasti huomioita saivat varsinkin perussuomalaisten, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien ohjelmissa suomalainen tuotantotalous, jota haluttiin tukea.

Mukaanottavuus ja poissulkevuus

Suomalaisuuteen suhtaudutaan mukaan ottavasti muiden puolueiden kuin perussuomalaisten ohjelmissa. Kokoomuslaiset halusivat korostaa, ettei Suomi ole irrallaan muusta maailmasta. Siksi hädänalaisia pitää tukea ja myös pakolaisia ottaa. Vihreät haluaisivat nostaa Suomen pakolaiskiintiön kolmeen tuhanteen. Sosiaalidemokraatit toteavat, että ”Suomen itsessään on oltava kansainvälisesti houkutteleva maa tulla opiskelemaan ja koulutuksen tulee olla maksutonta myös kansainvälisille opiskelijoille heidän lähtömaastaan riippumatta.” Lisäksi puolue pitää tärkeänä, että kansainväliset opiskelijat jäävät valmistuttuaan Suomeen.

Perussuomalaiseen aatemaailmaan kuuluu usein toistettu vaatimus, jonka mukaan suomalainen sosiaaliturva on ainoastaan suomalaisia varten.  Puolue haluaa rajoittaa ”suomalaisen hyvinvointijärjestelmän asumisperusteisesta kansalaisuusperusteiseksi”. Nykyisellään pysyvämmän oleskelun myötä saatu kotikunta takaa oikeudet hyvinvointipalveluihin.

Perussuomalaisten määrittelevät suomalaisuuden ohjelmassaan seuraavasti: ”Suomalaisuus on suomalaisten historiaa ja tulevaisuutta sekä näiden tulkintaa. Kansa ei voi elää ilman kertomusta siitä, ”mistä tulemme, keitä olemme ja minne olemme menossa”, ilman yksilöiden ja yhteisön tietoon ja tunteisiin perustuvaa suhdetta itseensä. Suomi on suomalaisten kotimaa, itsenäinen kansakunta ja kansanvaltainen valtio. Suomi on myös kieli, olemisemme kielellinen perusta.”

Poliittiset puolueet eivät ole vielä kattavasti määrittäneet, mitä suomalaisuus ja suomalaisen yhteiskunnan jäsenyys merkitsevät nykypäivänä.

Perussuomalaiset haluavat rajoittaa maahanmuuttoa Euroopan talousalueen ulkopuolisista maista, jopa nimeten maat ja alueet, joista maahanmuuttoa pidetään epätoivottuna. Ohjelmassa todetaan, että varsinkin muutto Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista on epätoivottavaa sillä perusteella, että islamilaisen kulttuurin parissa kasvaneiden on vaikea sopeutua suomalaisiin normeihin.

Perussuomalaisten suomalaisuusmääritelmät ovat määriteltävissä kulttuuriseksi rasismiksi, koska he olettavat, että kaikki tietyissä maissa syntyneet henkilöt ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavalla.

Perussuomalaisten suomalaiskäsityksen poissulkevuutta lisää entisestään se, että he vaativat Suomen kansalaiseksi pääsyn edellyttävän kymmenen vuoden maassa oloa, hyvää kielitaitoa ja itsensä elättämistä, kun toisaalta suomalaisten paluumuuttoa pitää tehdä helpommaksi. Kaikkien muiden puolueiden ohjelmissa maahanmuuttoon suhtaudutaan mukaan ottavammin.

Suomalaisuuden määritelmät tulisi päivittää

Suomalaisuuden rajaaminen suomen kieleen tai kristilliseen uskontoon rajaa lähtökohtaisesti suuren osan kansalaisia ja vakituisesti maassa asuvia yhteiskunnan ulkopuolelle. Helsingin Sanomien kuukausiliite 11/2023 tarkastelee keitä maahanmuuttajat ovat, ja kysyy: ”Tuntevatko muuttajat kuuluvansa tänne, halutaanko heidät vain käsipareiksi vai aidosti yhteisön jäseniksi?” Aidolla yhteisön jäsenellä on samat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan toimintaan kuin kaikilla muilla ja hänen osallisuutensa hyväksytään.

Poliittiset puolueet eivät ole vielä kattavasti määrittäneet, mitä suomalaisuus ja suomalaisen yhteiskunnan jäsenyys merkitsevät nykypäivänä. Poliittisia puolueita voidaan myös kehottaa ottamaan nykyistä paremmin huomioon ulkomaalaistaustaiset äänestäjät ja ehdokkaat. Näin argumentoidaan esimerkiksi erikoistutkija Pekka Kettusen toimittamassa maahanmuuttajien poliittista osallistumista käsittelevässä teoksessa. Suomalaisuuden määritelmän tulisi heijastaa tosiasiallista tilannetta, ei paluuta johonkin, mitä ei ole olemassa.

VTT Rauli Mickelsson on valtio-opin dosentti Turun yliopistossa.

VTT, dosentti Pekka Kettunen työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa Turussa.

Artikkelikuva: Anu Kuru / Pixabay

Julkaisu Suomalaisuus puolueiden määrittelemänä: Mukaan ottamista ja poissulkemista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.