Muutin maaliskuussa 2023 Saksaan tekemään väitöksen jälkeistä tutkimusta Kasselin yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselle. Keväällä 2025 antimilitaristisia Ostermarsch-mielenosoituksia edeltävinä viikkoina havahduin saksalaisen vasemmiston ongelmalliseen Venäjä-suhteeseen. Huomasin nimittäin erään vasemmistolaiseksi tunnustautuvan ja poliittista aktivismia tekevän kahvilan seinässä Rheinmetall Entwaffnen -kollektiivin julisteen, jonka iskulause kuului: ”Sotianne vastaan: antikapitalistinen pääsiäismarssi”. Tästä alkoi tapahtumaketju, jonka aikana opin, ettei suomalaiselle vasemmistolle tyypillinen valmius tukea Ukrainaa ole Saksan vasemmistossa kovinkaan kannatettua.

Nähdessäni antimilitaristisen julisteen kahvilan seinässä minussa heräsi epäilys, että mielenosoituksen yhtenä tavoitteena saattaisi olla Ukrainan aseavun lakkauttaminen. Avasin siksi tietokoneeni ja perehdyin saksalaisten rauhanyhdistysten lausuntoihin Venäjän hyökkäyssodasta.

Rheinmetall Entwaffnen on asevientiä, asevarustelua ja sotia vastustava kollektiivi. Se on julkaissut internet-sivuillaan tekstejä, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyssotaa kapitalismi- ja valtiokriittisestä näkökulmasta. Tekstissä ”Jokaista sotaa vastaan – kaksi vuotta on liikaa” esitetään kritiikkiä muita vasemmistotoimijoita kohtaan siitä, että ne suhtautuvat myönteisesti Ukrainan aseelliseen tukemiseen:

”Ennen Venäjän hyökkäystä vasemmistoliberaareille ja sosiaalidemokraattipoliitikoille oli yleisesti hyväksyttyä vastustaa aselähetyksiä sota-alueille. Nyt kanta kääntyi yhdessä yössä vastakohdakseen: aselähetykset Ukrainan sota-alueelle kohotettiin moraaliseksi velvollisuudeksi ja niiden kritiikkiä vastaan hyökättiin ankarasti. Porvarilliset mediat kiihdyttivät tätä dynamiikkaa massiivisesti sotapropagandallaan.”

Myös Kasseler Friedensforum, yli 30 vuotta vanha rauhanyhdistys Kasselissa, on ottanut kantaa Venäjän hyökkäyssotaan. Sen julkaisema teksti ”Totuus on sodan ensimmäinen uhri” kumoaa omien sanojensa mukaan ongelmallisia tulkintoja sodasta. Rauhanyhdistys väittää, että Natolla ja Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli sodan syttymisessä ja että rauhaa ei ole saatu aikaan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Ukrainan vuoksi.

Talouspakotteet Venäjää vastaan, aseiden lähettäminen Ukrainaan sekä venäläisen kaasun ostamisen lopettaminen ovat rauhanyhdistyksen mukaan virheellisiä toimia. Se myös tuomitsee sodan erityislaatuisuuden korostamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putinin vertaamisen Hitleriin sekä Venäjän sotarikosten kritiikin, koska nämä asiat demonisoivat Venäjää ja Putinia. Lisäksi rauhanyhdistys kritisoi, ettei Ukraina ole niin demokraattinen maa kuin yleensä ajatellaan.

Näiden tietojen perusteella lähetin ”Sotianne vastaan” -mielenosoitusta mainostaneelle kahvilalle sähköpostin, jossa perustelin, että he saattavat tukea välillisesti Venäjän imperialismia. Sain vastauksen, jossa kritiikkini torjuttiin antimilitaristisista teksteistä minulle jo tuttuihin syihin vedoten. Sähköpostissa kerrottiin, että Ukrainassa sorretaan vasemmistolaisia aktivisteja ja puolueita ja että länsi tukee Ukrainaa käyttääkseen sitä taloudellisesti hyväksi. Myös asetoimitukset kyseenalaistettiin. Lisäksi sähköpostissa esitettiin, ettei sodassa ole edistyksellistä osapuolta.

Vuoropuhelu kahvilan kanssa ei edennyt, sillä tieteellisiin artikkeleihin ja puheenvuoroihin nojaavat vastaukseni tuomittiin propagandana. Kiinnostuin kuitenkin selvittämään, miten saksalainen vasemmisto suhtautuu Venäjän hyökkäyssotaan.

Saksan vasemmiston Venäjä-suhteet

Politiikan tutkija David Pattonin ja Venäjän politiikan asiantuntija John Lough’n mukaan vasemmistopuolue Die Linke on ollut myötämielinen suhtautumisessaan Venäjään. Vuoden 2014 Ukrainan vallankumouksen jälkeen puolueen liittopäiväryhmän puheenjohtaja Gregor Gysi ei tunnustanut valtaan tullutta Ukrainan uutta hallitusta. Hän myös vastusti Venäjään kohdistuvia sanktioita ja väitti, että ne vain pahentaisivat tilannetta. Kansanedustaja Sahra Wagenkecht taas esitti, että Krimin valtaus oli Venäjän intressien näkökulmasta ymmärrettävä ja perusteltu teko.

Helmikuussa 2015 Die Linke -puolueen kansanedustajat Wolfgang Gehrcke ja Andrej Hunko vierailivat Venäjän puolelta separatistien valtaamassa Donetskissa, mikä rikkoi Ukrainan rajalakia. Venäjä-mieliset separatistit hyödynsivät vierailua propagandassaan. Vuonna 2020 oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen jälkeen liittopäivillä keskusteltiin Nord Stream 2 -kaasuputken rakennuksen keskeyttämisestä, jolloin Die Linke äänesti keskeyttämistä vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen ulkopoliittinen puhemies Gysi kysyi parlamentissa, miksi Yhdysvalloilla voi olla puskurivyöhyke Itä-Euroopassa, mutta Venäjällä ei.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe. Kesäkuussa 2023 Sahra Wagenknecht ja yhdeksän muuta kansanedustajaa erosivat Die Linkestä poliittisten ristiriitojen vuoksi. Juuri sota oli keskeisimpiä eron syitä. Siinä missä puolueen muut edustajat tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen ja kannattivat talouspakotteita, Wagenknecht ja häntä tukevat edustajat pitivät länsimaita ja Natoa syyllisenä sotaan sekä vastustivat talouspakotteita. Elokuussa 2023 Wagenknecht perusti muiden Die Linkestä lähteneiden poliitikkojen kanssa puolueen Bündnis Sahra Wagenknecht.

Die Linken nykyinen kanta Venäjän hyökkäyssotaan käy ilmi puolueen internet-sivuilla julkaistusta tietopaketista ”Ukrainan oikeudenmukaisen rauhan puolesta”. Se sisältää yhteensä kahdeksan teesiä puolueen näkemyksistä ja poliittisista vaatimuksista:

1. Venäjän hyökkäyssota on tuomittava.
2. Ukrainalla on oikeus puolustaa itseään, mutta muilla valtioilla ei ole velvollisuutta toimittaa aseita.
3. Asetoimitukset Ukrainaan voivat lisätä sodan laajenemisen vaaraa.
4. Saksan armeijaan ei tule investoida nykyistä enempää.
5. Venäjälle asetetut taloudelliset sanktiot ovat perusteltuja, kunhan ne eivät kohdistu maan siviiliväestöön.
6. Naton laajeneminen Itä-Euroopassa on lisännyt sodan riskiä, vaikka Venäjä on moraalisessa vastuussa sen aloittamisesta.
7. Nato tulisi korvata eurooppalaisella puolustusliitolla.
8. Aselähetykset tulisi kieltää.

Bündnis Sahra Wagenknecht ei ole julkaissut internet-sivuillaan juurikaan lausuntoja Venäjän hyökkäyssodasta. Sivujen FAQ-osiossa puolue ainoastaan ilmoittaa vastustavansa Venäjään kohdistuvia talouspakotteita.

Wagenknecht on kuitenkin julkaissut ilmaissut kantansa videolla, jossa hänen mukaansa ”Ukrainan sodan” pitkittyminen johtuu länsimaiden haluttomuudesta rauhaan ja kyvyttömyydestä diplomatiaan. Sodan ratkaisuna olisi se, että länsimaat ja Ukraina tekisivät myönnytyksiä Venäjälle. Käytännössä Ukrainan tulisi luovuttaa Venäjän valtaamat alueet ja Krimin niemimaa sekä taata se, ettei maa liity Natoon. Lisäksi Wagenknecht kritisoi Ukrainan aseellista tukemista, venäläisen kaasun ja öljyn ostamisen lopettamista ja talouspakotteita Venäjää vastaan.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe.

Eurooppalaisten vasemmistopuolueiden reaktiot Venäjän hyökkäyssotaan luokitellaan politiikan tutkijoiden Jakob Vondreysin, Luke Marchin ja Bartek Bytlaksen tutkimuksessa kolmeen ryhmään. Venäjään myönteisesti suhtautuvat puolueet pitävät länttä syyllisenä sotaan, vastustavat Venäjään kohdistuvia sanktioita ja torjuvat aselähetykset Ukrainaan. Venäjään kriittisesti asennoituvat puolueet tuomitsevat Venäjän syypäänä sotaan, kannattavat sanktioita ja haluavat aseistaa Ukrainaa. Näiden vastakkaisten näkökulmien väliin voidaan sijoittaa puolueet, jotka näkevät Venäjän syyllisenä ja kannattavat sanktioita, mutta vastustavat Ukrainan aseellista tukemista. Siinä missä Bündnis Sahra Wagenknecht on Venäjä-myönteinen puolue, Die Linke edustaa välimuodon politiikkaa.

Sosiologi Lóránt Győri ja politiikan tutkija Péter Krekó esittävät puheenvuorossaan, että vasemmiston suhtautumista Venäjään selittää neljä tekijää. Ensinnäkin vasemmistopuolueiden retoriikka nojaa rauhan ja neutraaliuden ihanteisiin, mikä tarjoaa lähtökohdan lännen aggression kritisoimiselle. Toiseksi puolueet kannattavat itsemääräämistä, jolloin ne voivat tukea esimerkiksi Venäjä-mielisiä separatisteja. Kolmanneksi puolueet ovat antifasistisia, minkä vuoksi niille saattaa olla luontevaa tunnistaa fasisteja Ukrainassa. Neljänneksi puolueilla on taipumusta nähdä Venäjä ja Itä-Ukrainan kapinalliset lännen uhreina.

Toisin sanottuna vasemmisto tukee Venäjää ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -ajattelutavan sekä anti-imperialismin, antikapitalismin ja antiamerikkalaisuuden ideologioiden pohjalta.

Politiikan muutoksen tarve

Saksan vasemmiston suhtautumista Venäjän hyökkäyssotaan voidaan kritisoida tieteellisten tutkimusten ja puheenvuorojen perusteella. Politiikan tutkija Ruslan Zaporozhchenkon johtopäätöksenä on, että Venäjä on ollut imperialistinen ja aggressiiviseen laajentumiseen pyrkivä toimija viidensadan vuoden ajan. Toisin sanottuna Venäjän hyökkäys Ukrainaan sijoittuu pitkään imperialististen tekojen sarjaan. Kansainvälisen politiikan tutkija Kseniya Oksamytna perusteleekin, ettei Venäjän hyökkäyssodan tavoitteena ole varmistaa maan omaa turvallisuutta tai arvostusta, vaan sota on kolonialismia ja imperialismia.

Mitä tulee tarvittaviin eurooppalaisiin vastatoimiin, kansainvälisten suhteiden tutkija Robert Person korostaa, että Ukrainan taloudellisen ja aseellisen tukemisen lopettaminen johtaisi siihen, että Ukraina joutuisi antautumaan ja myöntymään Venäjän ankariin ehtoihin. Erityisesti Saksan antaman aseavun lopettaminen olisi ongelmallista, sillä Saksa on ollut Ukrainaa kolmanneksi eniten aseellisesti tukenut valtio. Politiikan tutkijat Eremin Arkadiy ja Oleg Petrovich-Belkin esittävät, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ja sotilaalliset vastatoimet ovat perusteltuja rauhan edistämisessä.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään.

Lukuisat tutkijat ovat argumentoineet, että Itä-Euroopan maat ovat hakeutuneet Natoon juuri Venäjän aikaisempien sotatoimien vuoksi. Venäjän informaatiovaikuttamista tutkiva Pekka Kallioniemi väittääkin, että Naton roolin korostaminen on myytti, jota Venäjä pyrkii levittämään edistääkseen omia intressejään. Myös saksalaisen vasemmiston väite vasemmistopuolueiden kieltämisestä Ukrainassa on virheellistä tietoa. On totta, että venäjämielisiä puolueita on lakkautettu, mutta maassa on aktiivisia vasemmistolaisia puolueita.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään. Erityisesti Venäjän intressien ja vaikutuskeinojen analyysi olisi keskeistä. Syynä on se, että Ukrainan aseellisen tukemisen kritiikki ja Venäjän tuottaman informaation levittäminen edistävät Venäjän imperialismia Itä-Euroopassa.

KTT Antti Moilanen tutkii poliittisen kasvatuksen didaktiikkaa Kasselin yliopistossa Saksassa.

Artikkelin kuvituskuva: Christian Wiediger / Unsplash

Julkaisu Saksan vasemmisto Venäjän asialla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan tuoreimman vaalijärjestelmäuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena oli jollakin tavoin pysäyttää parlamentin koon kasvu tilanteessa, jossa lainsäädäntö asetti vain minimirajan parlamentin koolle. Uudistuksen ei kuitenkaan haluttu vaarantavan vaalijärjestelmän tuloksena saavutettua korkeaa edustavuutta.

Toteutunut ratkaisu, joka lukitsee parlamentin paikkamäärän 630 paikkaan, säilyttäen samalla 299 vaalipiirin järjestelmän, on ensiarvoissa nähty varsin hyvänä ratkaisuna. Laskennallisesti muutos merkitsee vaalipiirien osuuden hienoista laskua: aiemmin puolet minimikoon paikoista täytettiin vaalipiireistä, uudistuksen jälkeen osuus on 47,5 prosenttia. Kuitenkin ylijäämä- ja tasauspaikkojen myötä esimerkiksi vaalikauden 2021–25 parlamentissa suoraan vaalipiiristä valittujen edustajien osuus on 40,6 prosenttia, mihin suhteutettuna uudistus on myös parannus.

Ainakin omasta mielestäni jonkin verran yllättäen vaalilain uudistukseen liittyvä keskustelu on kiertynyt vahvasti vaalipiiritason vaikutuksiin. Tämä oli ymmärrettävä reaktio aivan alkuvaiheessa, koska alkuperäinen, hyväksytty uudistus olisi sulkenut parlamentin ulkopuolelle kaikki puolueet, joiden ääniosuus jää alle viiden prosentin.

Aiemmin äänikynnystä ei ole huomioitu niiltä puolueilta, jotka voittavat vähintään kolme vaalipiiriä. Saksan perustuslakituomioistuin kuitenkin palautti aiemman säännön 30.7.2024 tekemällään ratkaisulla, eli jatkossakin kaikki vähintään kolme vaalipiiriä voittaneet puolueet saavat kakkosäänten mukaisen osuuden parlamentin paikoista. Vaalilain uudistus itse asiassa palauttaa etusijalle puolueiden osavaltiokohtaisen kannatuksen edustuksellisuuden perustana. Uudistuksen jälkeen suhteellisen vaalitavan periaate on hallitseva sekä parlamentin paikkajaossa yleisesti että puolueen paikkamäärässä osavaltiotasolla.

Jatkossa kukin puolue saa kunkin osavaltion edustajapaikoista osavaltiokohtaisten kakkosääntensä mukaisen osuuden. Tämän voidaan odottaa johtavan kakkosäänten painoarvon lisääntymiseen. Aiemminhan tietyissä tilanteissa puolueen jopa kannatti tavoitella mahdollisimman pientä kakkosäänten määrä, mikäli se saattoi olla varma useiden vaalipiirien voittamisesta. Tämä siksi, koska puolue sai itselleen kaikki voittamansa vaalipiiripaikat, jolloin jokainen vaalipiiri yli kakkosäänten perusteella lasketun paikkamäärän oli ylimääräinen paikka parlamentissa.

Vaalijärjestelmäuudistus ohjelmallisena uudistussysäyksenä

Ensimmäisessä osassa esitin teesin, että Saksan poliittisen järjestelmän alaisuudessa joudutaan ratkomaan hyvin samantapaista haastetta kuin laajemmin EU:n piirissä. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen teemaan, joista ensimmäinen liittyy alueellisesta eriytymisestä ammentavaan oikeistopopulismiin, toinen puolestaan yhtenäisen vaalijärjestelmän edellyttämään ohjelmalliseen uudistumiseen.

Vaikka Saksojen yhdistymisestä vuonna 1990 tulee vuoden 2025 lokakuussa kuluneeksi 35 vuotta, erityisesti itäisen Saksan – joka maantieteellisesti viittaa tässä entisen DDR:n alueeseen – viime vuosien kehitys on osoittanut, miten helposti sekä yhdistymisprosessi että yhdistymistä edeltäneen sosialistisen yhteiskunnan eri piirteet ovat politisoitavissa negatiivisen politiikanteon välineeksi.

Erityisen selkeästi tämä näkyy talouteen ja identiteettiin liittyvissä teemoissa. AfD on varsin onnistuneesti nostanut itsensä itäisen Saksan ”asianajajaksi”, työntäen poliittisen kentän vastakkaiselle, vasemmalle laidalle sijoittuvan Die Linken sivuun tästä roolista.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”. Itäinen Saksa on AfD:n retoriikassa myös lännestä tulevan halveksunnan ja vähättelyn kohde, jossa olevaa osaamista ei arvostettaisi ja jonka asukkaita edelleen mitattaisiin ”lännen” asettamin kriteerein.

Kyseenalaista sivustatukea AfD on saanut myös sellaisilta tutkijoilta, joiden tutkimuksissa yhdistymisen vaikutuksia on tarkasteltu yksipuolisesti tai puutteellisin faktoin. Suomessakin julkisuutta saanutta Isossa-Britanniassa työskentelevän saksalaishistorioitsija Katja Hoyerin DDR-historiateosta arvosteltiin kovin sanoin historiarevisionismista. Myös Leipzigin yliopiston uudemman saksalaisen kirjallisuuden professorin Dirk Oschmannin identiteettipoliittinen teos, jossa hän syyttää läntistä Saksaa itäisen Saksan ”toiseuttamisesta” ja rasistisesta leimaamisesta, johti ankaraan kritiikkiin faktojen valikoivasta ja tarkoituksenhakuisesta käytöstä.

Kuten useimmat eurooppalaiset laitapopulistisen puolueet, myös AfD käyttää maahanmuuttoa identiteettipolitiikkansa välineenä. Itäisen Saksan alueella tämä viesti puree erityisen tehokkaasti, koska AfD voi nojata alueen läntistä Saksaa ohuempaan ja negatiivisempaan kokemukseen maahanmuutosta.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”.

Erityisen voimakkaasti maahanmuuttoa hyödyntävä identiteettipolitiikka näyttäisi vaikuttavan sellaiseen osaan väestöstä, jotka kantavat huolta varsin abstraktisti määritellyn ”saksalaisuuden” rappiosta tai katoamisesta. Pitämällä tietoisesti ”saksalaisuuden” määritelmän notkeana ja sopivan sumeana, AfD kykenee luomaan siihen kohdistuvia uhkakuvia hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä ja hyvin erilaisille kohderyhmille.

Huomionarvoista on, että vastaavan tyyppinen kerrostunut narratiivi on löydettävissä useimmista Euroopan unionin jäsenmaista. Itäisen Saksan alueella käytettävä muutosvastainen narratiivi toistuu monissa entisissä sosialistimaissa, joissa kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti ”Brysselin koneeseen” ja sen pakottamaan ”läntisen Euroopan malliin”.

Maahanmuuttoa hyödyntävä narratiivi sen sijaan on, jos ilmaisu sallitaan, ”eurooppalaistunut” varsin tehokkaasti ja kykenee rakentamaan varsin yhtenevän uhkakuvan ulkopuolisen uhkan kohteena olevasta eurooppalaisesta identiteetistä.

Vaikka Saksan vaalijärjestelmään tällä hetkellä liittyvät ongelmat tulevat näkyviksi juuri AfD:n kautta, on niiden juurisyy perinteisten puolueiden kyvyttömyydessä ohjelmalliseen uudistumiseen. Saksalainen yhteiskunta on tänään hyvin erilainen kuin kansanpuolueiden mahtikaudella

Puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Yhteiskunnalliset jakolinjat painottuvat tänään eri tavalla ja vanhojen rinnalle on myös noussut uusia jakolinjoja, joita ei ollut olemassa 40 tai 50 vuotta sitten. Perinteisten, demokraattisten puolueperheiden heikko kiinnittyminen niin itäisen Saksan kuin itäisen Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden yhteiskunnissa kertoo osaltaan siitä, etteivät nämä puolueet ole onnistuneet rakentamaan itsestään todellista, ohjelmallista vaihtoehtoa jälkisosialistiselle äänestäjälle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Positiivisessa skenaariossa nyt tehty uudistus johtaisi kehitykseen, jossa puolueet pyrkivät uudistumaan ohjelmallisesti maksimaalisen kakkosääniosuuden saamiseksi, palauttaahan uudistus kakkosäänet paikkajakoa määrittävään asemaan. Vuoden 2013 uudistus käytännössä hävitti tämän kannustimen. Etenkin suurimpien puolueiden oli ehkä helpompaa panostaa vahvoihin vaalipiiriehdokkaisiin ja välttää raskas ja vaikeaksi koettu ohjelmatyö.

Nyt asetelma kääntyy ainakin osin päälaelleen: vahvat ehdokkaat vaalipiireissä eivät hyödytä, jos puolue ei kykene mobilisoimaan myös kakkosääniä itselleen. Pitää myös muistaa, että lähes kaikki vaalipiiripaikasta kilpailevat ehdokkaat ovat myös puolueidensa osavaltiolistojen kärkipaikoilla. Tämän on katsottu vähentävän riskiä siitä, että uudistus merkittävästi heikentäisi vaalipiirienkään edustusta.

Vähäinen julkinen keskustelu uudistuksen osalta voi johtaa siihen, että uudistuksen heikoin lenkki onkin äänestäjä, joka ei välttämättä toimikaan odotetun rationaalisesti. Kun mukaan otetaan myös Saksassa heikkenevät puolueuskollisuus ja puolueiden jäsenmäärien lasku, äänestäjien mobilisointi puolueen taakse voi jatkossakin olla vaikeampaa kuin heidän mobilisointinsa vaalipiirin ehdokkaan taakse. Kuitenkin myös tässä selkeä ohjelmallinen konsepti voi olla avaintekijä, johon vaalijärjestelmäuudistuksen jälkeen näyttäisi olevan vahvemmat kannusteet.

Saksa integraation laboratoriona

Saksan vaalijärjestelmäuudistus voidaan nähdä mielenkiintoisena myös EU:n demokratiakehitykselle. Sekä poliitikot että tutkijat ovat pohtineet siirtymistä yhtenäiseen vaalijärjestelmään Euroopan parlamentin vaaleissa. Tällainen muutos on nähty myös keinona vahvistaa EU:n demokraattisuutta. Jos lähtökohdaksi otetaan ajatus yhdistyneestä Saksasta Euroopan integraation laboratoriona, Saksan poliittisen järjestelmän kehitys yhdistymisen jälkeen tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Vaalijärjestelmällä on kiistaton vaikutus koko vaaliprosessiin, ja vaalijärjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin – tai huonosti – parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. On kiinnostava kysyä, millä tavoin vaalidynamiikkaan vaikuttaisi, jos joskus tulevaisuudessa puolet Euroopan parlamentin edustajista valittaisiin yhden edustajan vaalipiireistä, toinen puoli kustakin jäsenmaasta suhteellisen listavaalin tapaan.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella.

Ehdokasasettelu tapahtuisi pääosin eurooppalaisten puolueiden kautta. Ainakin voisi ajatella, että tämä pakottaisi eurooppalaiset puolueet kirkastamaan ohjelmallisia tavoitteitaan, mutta myös toisi – vaalipiirien kautta – nykyistä vahvemman yhteyden edustajien ja alueiden äänestäjien välille.

Saksan vaalijärjestelmän uudistuksen ensimmäinen koetinkivi on 23.2.2025, kun saksalaiset suuntaavat ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa vaaliuurnille. Tähänastisen, kaikkiaan varsin lyhyeksi jäävän vaalikamppailun perusteella en ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että edellä optimistisesti peräänkuuluttamani ohjelmallinen uudistus näkyy vielä vaalikamppailun aikana. Optimistisempi olen sen sijaan siitä, miten vaalitulos tulee katalysoimaan ohjelmallista uudistumista. Erityisesti perinteisten kansanpuolueiden voisi olettaa pyrkivän ”luomaan ohjelmallisen nahkansa” uudelleen niin, että ne puhuttelisivat ohjelmallisesti laajasti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella. Juuri tämä on myös se tekijä, joka tekee Saksan vaalijärjestelmän uudistuksesta kiinnostavan myös keskusteluille EU:n demokratian tulevaisuudesta.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskiva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan parlamentti, liittopäivät (Bundestag), hyväksyi vuonna 2023 vaalilain uudistuksen, joka ensimmäistä kertaa Saksan liittotasavallan parlamentin historiassa lukitsee paikkamäärän 630 edustajaan. Väitän, että tämän uudistuksen suurimmat vaikutukset tulevat olemaan muualla kuin vaalimatematiikassa. Vaalijärjestelmä pääsee testiin jo 23. helmikuuta 2025, kun saksalaiset suuntaavat uurnille ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa.

Saksan poliittista järjestelmää on usein kuvattu yhdeksi maailman vakaimmista demokratioista, jonka vaalijärjestelmässä olisi kyetty yhdistämään parhaat puolet enemmistö- ja suhteellisesta vaalitavasta. Saksan vaalijärjestelmän yhdeksi vahvuudeksi onkin nähty sen kyky taata sekä riittävä edustus tärkeimmille ohjelmallisille vaihtoehdoille että rakentaa vahva yhteys äänestäjien ja heidän edustajiensa välille.

Vuonna 1949 voimaan astunut peruslaki (Grundgesetz) näyttikin pitkään onnistuvan tavoitteessaan korjata esikuvana toimineen Weimarin tasavallan (1919–33) perustuslain keskeisimmät puutteet. Yhtenä osoituksena saavutetusta vakaudesta ovat eurooppalaisittain poikkeuksellisen pitkäikäiset ja vakaat hallitukset, toisena voidaan nostaa esille parlamentin paikkajaon vahva yhteys vaalitulokseen. Yhdistymisen jälkeen poliittista järjestelmää on kuitenkin jouduttu sopeuttamaan samantyyppiseen fragmentaatioon ja polarisaatioon, joka on havaittavissa koko Euroopan unionissa.

Saksassa puolueilla on tunnustettu ja vakiintunut asema kansalaisten intressien kanavoijina ja näkyviksi tekijöinä parlamentaarisessa järjestelmässä. Nykyisen peruslain isät ja äidit asettuivat selkeästi tukemaan vahvaa edustuksellisuutta. Ratkaisussa heijastuu Weimarin tasavallan kokemus: Weimarin vaalijärjestelmän katsottiin mahdollistaneen laajojen kansankerrosten tyytymättömyyden mobilisoinnin, poliittisen hyväksikäytön ja siten osaltaan lisänneen poliittisen järjestelmän epävakautta ja edistäneen Hitlerin pyrkimyksiä nousta valtaan demokratian omin keinoin.

Järjestelmän tasolla tämä historia näkyy erityisesti suoran demokratian elementtien marginaalisena asemana liittovaltion tasolla, mutta myös liittopresidentin varsin muodolliseksi jäävässä roolissa.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelemani vaalilain uudistus on jo toinen lyhyen ajan sisään. Edellinen uudistus hyväksyttiin 2011 ja se on ollut käytössä vuoden 2013 liittopäivävaaleista alkaen. Artikkelini käy vuoropuhelua Saksan ja Euroopan välillä, koska pidän Saksaa kiinnostavana ”poliittisena laboratoriona” ja kurkistusikkunana myös Euroopan integraatioon.

Siinä missä EU:n sisällä jäsenmaiden väliset erot kanavoituvat parlamenttivaaleissa kansallisten järjestelmien suodattamana, Saksassa liittovaltion poliittinen järjestelmä on liittopäivävaaleissa joka osavaltiossa sama. Saksa on siis paitsi kiinnostava laboratorio, myös miniatyyri EU:sta, jota tutkimalla voidaan saada tietoa myös EU-tason edustuksellisen demokratian kehittämisen tueksi.

Saksan puolue- ja vaalijärjestelmän kehityksen päävaiheet

Saksan nykymuotoinen, suhteellista ja enemmistövaalitapaa yhdistävä vaalijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1953. Aina vuoden 2023 uudistukseen saakka parlamentille oli määritelty vain minimikoko. Puolet minimikoon määrittämistä edustajista valittiin yhden edustajan vaalipiireistä, puolet taas kakkosäänten perusteella osavaltiokohtaisilta listoilta.

Myöhemmin kuvattavista syistä parlamentin koko saattoi olla tätä suurempi ilman, että vaalilakia olisi rikottu. Vuoteen 1990 saakka vaalilain mukainen minimipaikkamäärä oli 498 paikkaa, yhden edustajan vaalipiirejä puolestaan 249. Vuosina 1991–2001 paikkoja oli 656 (328) ja vuosina 2002–23 paikkamäärä oli 598 (299) paikkaa. Siinä missä yhden edustajan vaalipiirit pyrkivät luomaan vahvan sidoksen edustajan ja vaalipiirin välillä, on osavaltiolistojen tehtävänä varmistaa alueellisen edustuksen toteutuminen.

Jokaisella äänestäjällä on käytössään kaksi ääntä, ykkösääni (Erststimme) ja kakkosääni (Zweitstimme). Ykkösäänellä äänestäjä äänestää oman vaalipiirinsä ehdokasta eli kyseessä on puhdas henkilövaali. Vaalipiirin niin kutsutun suoramandaatin (Direktmandat) saa pluraliteettijärjestelmän mukaisesti eniten ääniä saanut ehdokas. Kakkosääni on ääni puolueelle, käytännössä puolueen äänestäjän kotiosavaltiossa asettamalle ehdokaslistalle.

Kyseessä on suljettu listavaali eli äänestäjä ei voi muuttaa puolueen asettamaa ehdokasjärjestelyä. Olennaista on, että puolueen paikkamäärä liittopäivillä määrittyy puolueen valtakunnallisesti saamien kakkosäänten osuuden perusteella. Laskennassa tosin huomioidaan vain niiden puolueiden äänet, joiden valtakunnallinen osuus kakkosäänistä on vähintään viisi prosenttia tai jotka ovat voittaneet suoraan vähintään kolme vaalipiiriä.

Kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle.

Vaalijärjestelmän tavoite on ollut estää parlamentin sirpaloitumista, mikä nähtiin yhdeksi Weimarin tasavallan keskeiseksi ongelmaksi, kun puolueiden suuri määrä yhdessä puolueiden ideologisen jäykkyyden kanssa johti nopeaan tahtiin vaihtuneisiin vähemmistöhallituksiin ja puolueiden peluuttamiseen toisiaan vastaan.

Edellä kuvattu kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle aikana, jolloin puolueuskollisuus oli vahvaa ja puolueet tavoittivat ohjelmallisesti ison osan äänestäjäkunnasta.

Käytännössä tämä näkyi siinä, että äänestäjät äänestivät kummallakin äänellään samaa puoluetta, jolloin puolueiden osavaltiokohtaisesti voittamien vaalipiirien määrä vain harvoin ylitti sen paikkamäärän, joka puolueelle kuului sen osavaltiokohtaisten kakkosäänien perusteella.

Ykkös- ja kakkosäänien synkroninen käyttö johti myös siihen, 1960-luvulla vakiintuneeseen kahden kansanpuolueen – sosialidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien (CDU, Baijerissa CSU) – dominoimaan malliin, jossa poliittisesti notkea pienpuolue liberaalit (FDP) toimi vaihtelevasti kummankin hallituskumppanina.

Tilanne alkoi muuttua 1980-luvun alussa, kun vihreä liike järjestyi puolueeksi ja vakiinnutti asemansa liittopäivillä. Seuraava murros tapahtui Saksojen yhdistymisen jälkeen, kun entisen DDR:n valtapuolue nousi liittopäiville ensin ”Demokraattisen sosialismin puolueena” (PDS), myöhemmin Die Linke -nimellä. Poliittisen kentän oikealle laidalle asemansa vakiinnutti ensin eurokriittisenä, vuoden 2015 jälkeen avoimen maahanmuuttovastaisena puolueena ”Vaihtoehto Saksalle” (AfD).

Eriytyvä alueellinen kannatus nakertaa edustuksellisuutta

Vaikka nämä puoluekentän uudet tulokkaat eivät ole merkittävästi kyenneet murtamaan kansanpuolueiden valta-asemaa vaalipiirien tasolla, niiden vahvistuminen on johtanut kasvavaan hajontaan ykkös- ja kakkosäänten kohdalla – äänestäjät siis yhä useammin käyttävät ykkös- ja kakkosäänensä eri puolueille.

Ennen vuotta 2023 vaalipiirin voittaminen tarkoitti automaattisesti edustajanpaikkaa liittopäivillä. Jos puolue voitti osavaltiossa enemmän vaalipiirejä kuin sille kakkosäänten osuuden perusteella kuului paikkoja, ”ylimääräiset” vaalipiirit siirtyivät ylijäämämandaateiksi (Überhangmandat). Liittopäivien lopullinen koko määrittyi kaavalla minimikoko + ylijäämämandaattien kokonaismäärä. Saksan tilastokeskus pitää analyysissään juuri äänten jakamista suurimpana yksittäisenä syynä ylijäämämandaattien voimakkaalle kasvulle ja siitä seuranneelle edustuksellisuuden vinoutumiselle. Tätä ongelmaa kaikki 2000-luvun vaalilain uudistukset ovat pyrkineet korjaamaan.

Ylijäämä- ja tasauspaikkojen määrä (ylempi), SPD:n ja CDU/CSU:n kannatus ja voittamat vaalipiirit (alempi) liittopäivävaaleissa 1949–2021. (Datan lähde: Bundestag, Bundeswahlleiter).

Kuten yllä olevasta kuviosta voidaan nähdä, parlamentin kokoa kasvattavien ylijäämämandaattien määrä alkoi kasvaa Saksojen yhdistymisen jälkeen. Erityisen voimakkaasti koko alkoi kasvaa tasauspaikkajärjestelmän käyttöönoton jälkeen, joka sisältyi vuoden 2011 vaalilain uudistukseen.

Uudistustarvetta on perusteltu ylijäämämandaattien keskittymisellä kahdelle suurimmalle puolueelle, etenkin CDU:lle. Syy tähän on varsin yksinkertainen ja näkyy kuvan alemmasta pylväsdiagrammista: samaan aikaan kun sekä SPD:n että CDU/CSU:n kokonaissaksalainen kannatus on tasaisesti laskenut, ovat ne kyenneet säilyttämään vaalipiiriherruuden, voittaen lähes kaikki vaalipiirit vaalista toiseen. Vuoden 2021 vaalit ovat ainoa merkittävä poikkeus, kun AfD ja vihreät voittivat kumpikin 16 vaalipiiriä.

Kehityksen seurauksena suurten puolueiden paikkamäärä kasvoi suuremmaksi kuin niille suhteellisen kannatuksen perusteella kuuluisi. Koska puolueen paikkamäärä lasketaan parlamentin minimikoon mukaan, jäi muiden puolueiden osuus parlamenttipaikoista pienemmäksi kuin mihin niiden suhteellinen ääniosuus olisi ne oikeuttanut. Tästä seurasi se teoreettinen mahdollisuus – mitä tilannetta ei Saksassa vielä koskaan ole syntynyt – että ylijäämämandaatit ratkaisisivat hallitusenemmistön.

Ongelmaa pyrittiin korjaamaan vuoden 2011 vaalilaissa, joka säilytti ylijäämämandaatit, mutta kompensoi näiden negatiivisia vaikutuksia tasauspaikkojen kautta. Yksinkertaistettuna ylijäämämandaattien aiheuttamaan vinoumaa korjattiin jakamalla tasauspaikkoja siihen asti, kunnes puolueiden paikkamäärät vastasivat niiden suhteellista kannatusta valtakunnallisten kakkosäänten perusteella.

Mutta: koska sekä ylijäämämandaatit että tasauspaikat olivat ”ylimääräisiä”, lopullisen parlamentin koko muodostui uudistuksen jälkeen kaavalla minimikoko + ylijäämämandaatit + tasauspaikat. Vuoden 2013 vaaleissa näitä lisäpaikkoja jaettiin ”vain” 33 eli liittopäivillä edustajia istui 631. Vaalikaudella 2017–21 liittopäiväedustajien määrä nousi jo 709:ään (598+111).

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta.

Maailman suurimmaksi parlamentiksi Saksan liittopäivät nousivat päättyvällä vaalikaudella 2021–2025, kun lisäpaikkoja jaettiin vaalien jälkeen kaikkiaan 138 ja liittopäivien koko kasvoi 736 edustajaan. Tapahtui siis juuri se kehitys, josta vaalijärjestelmätutkijat olivat etukäteen varoittaneet erilaisten simulaatioiden perusteella.

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta. Kun kakkosäänten kokonaissaksalainen osuus määrittää puolueen paikkamäärän tilanteessa, jossa vaalipiirien voitot edelleen menevät – toki aiempaa pienemmin marginaalein – valtaosin CDU/CSU:lle ja SPD:lle, lopputulos ei oikeastaan voi olla muuta kuin kasvava ylijäämämandaattien määrä.

Vaikka tasauspaikkamekanismi palauttikin vastaavuuden vaalituloksen ja parlamentin voimasuhteiden välille, liittopäivien koon voimakas kasvu kääntää uudistuksen kokonaisarvion negatiiviseksi.

Vinoumaa lisäsi se, että ainakin vihreät ja AfD näyttivät tehneen sen strategisen valinnan, että niiden kannattaa tasauspaikkajärjestelmän oloissa panostaa juuri kakkosäänten maksimoimiseen ykkösäänten kustannuksella, koska tasauspaikkajärjestelmä kompensoi vaalipiirien ”hylkäämisen” lähes täysimääräisesti. Kummallekin puolueelle on edullista pyrkiä voittamaan vaalipiirejä ainoastaan vahvimmilla kannatusalueillaan ja pyrkiä maksimoimaan kokonaissaksalainen kannatus.

Siinä missä vihreillä tämä strategia pyrkii tekemään niistä vaa’ankielipuolueen hallitusneuvotteluille, hakee AfD ”hallituskelvottomana” puolueena mahdollisimman suurta haittavaikutusta vaalien jälkeen edessä oleville hallitusneuvotteluille ja työnsä aloittavalle parlamentille. Hallituksenmuodostus onkin Saksassa vaali vaalilta vaikeutunut, eikä tähän mennessä ole liittovaltiotasolla kyetty kovinkaan onnistuneesti murtamaan tai ylittämään perinteisiä ohjelmallisia jakolinjoja. Osavaltiohallituksissa erilaisia kokeiluja epäkonventionaalisista hallituskoalitioista on jonkin verran ollut, mutta puolueet eivät ole kovinkaan aktiivisesti olleet siirtämässä näitä liittovaltion tasolle.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 1 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurooppalaisia yliopistoja on muutettu uuteen uskoon 1990-luvun lopulta alkaen Bolognan prosessina tunnetun EU:n korkeakoulupolitiikan mukaisesti. 

Saksassa on eletty parikymmentä vuotta kahden yliopistomallin, humboldtilaisen sivistysyliopiston ja uusliberalistisen taloudellisia prioriteetteja korostavan yliopistomallin ristivedossa. Tilanne on hankaloittanut tutkijaopettajien ja opiskelijoiden työtä ja opiskelua, ja siksi myös protestointia yliopistopolitiikkaa vastaan on nähty jatkuvasti. 

Vuonna 2021 tilanne kiihtyi, kun liittovaltio julkaisi Olen Hanna (Ich bin Hanna) -videon, joka yritti kuvata nykytutkijaa yliopistopolitiikan kannalta suotuisassa valossa. Video synnytti valtavan kritiikkivyöryn, jonka mukaan sivistysyliopiston oli korvannut uusi akateemisen prekariaatin vaihe. Prekaari akateeminen työ tarkoittaa lyhytaikaista tai tilapäistä yliopistotyötä, jossa tulevaisuus on jatkuvasti epävarmaa.

Tieteellisen työn rajoittamisen politiikka

Nykyaikaisen saksalaisen yliopistopolitiikan mukaan tutkimusta on suunnattava käytännön ongelmia palvelevien innovaatioiden luomiseen. Alun perin luonnontieteistä levinnyt lyhytkestoinen projektityöskentely on yliopistojen arkea. 2000-luvun alussa projektit olivat jo laajentuneet lähtökohtaisesti tieteenaloja ylittäviksi, eivätkä ne enää olleet vain oman alan tutkijoiden yhteistoimintaa. 

Tieteidenvälisyys ja projektityöskentely lisäsi yliopiston keskiryhmän, eli tutkijoiden ja opettajien, määrää moninkertaisesti. Projekteista jatkuvasti vapautuva tutkijatyövoima ei automaattisesti työllistynyt uudelleen, vaan yleiseksi käytännöksi tuli ”loppuun käytettyjen” tutkijoiden erottaminen.

Liittovaltiotasolla vuonna 2007 hyväksytty laki rajoitti yliopistotutkijoiden kokonaistyöskentelyn vuosityöajan kuuteen vuoteen ennen ja jälkeen tohtoriksi väittelyn. Jos tutkija ei ollut edennyt näiden kahdentoista vuoden aikana professorin uralle, edessä oli umpikuja.

Uusi yliopistopolitiikka pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla uusia tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

1800-luvulta juontavan humboldtilaisen sivistysyliopiston yhtenä ajatuksena oli yliopistouran huipentuminen professuuriin, mutta yliopistotutkijoiden määrän moninkertaistuessa ja projektitutkimuksen vyöryessä yliopistoihin idea mitätöityi. Urakehitys professoriksi oli enää harvojen mahdollisuutena. Tilalle keksittiin yliopiston virtausidea, jonka tarkoituksena oli ohjata aina uusia voimia projektituotannon palvelukseen. 

Ajatus oli, että työvoima virtaa yliopiston läpi vauhdilla, ja voidaan siirtyä aina uusien ideoiden toteuttajien palkkaamiseen. Vanhat tutkijat ovat täyttäneet tehtävänsä aiemman innovaatiomassan tuottajina. Uudet innovaatiot tarvitsevat uusia tuottajia.

Ajattelutapa tappaa yliopistollisen tutkimuksen jatkuvuuden idean: perustutkimuksellisin keinoin pyritään ratkaisemaan visaisia ongelmia yhä uudestaan, uusin lähestymistavoin. Monta kertaa voidaan mennä harhaan, kunnes uusi lähestymistapa johtaa kantavaan tulokseen. 

Uusi yliopistopolitiikka taas pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla aina uusia, tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

Konkreettiset vastareaktiot

Yliopistohenkilökunta ja opiskelijat ovat protestoineet Saksan nykyistä yliopistopolitiikkaa vastaan sen alusta asti. Vuoden 2021 alussa liittovaltiotasolla arvioitiin, että maassa tarvitaan konkreettinen esitys siitä, mihin politiikalla oikein pyritään ja millaista yliopistotutkijan työ on. Koulutus- ja tiedeministeriössä ideoitiin fiktiivisen biologitutkijan, Hannan, videohahmo. 

Ministeriön avaus riehaannutti tutkijat ja opettajat ympäri maan protestoimaan videota verkossa. Yhdessä pikaviestipalvelu Twitterin keskusteluketjussa oli yhtäkkiä 140 000 twiittiä, jossa saksalaiset tutkijat jakoivat vähemmän hohdokkaita kokemuksiaan yliopistomaailmassa. 

Aihe kulkeutui kesäkuussa 2021 liittovaltion parlamentin kyselytunnille, jossa käytiin vasemmistopuolueen (Die Linke) aloitteesta vilkas keskustelu. Hallituspuolueet sopivat, että tutkijoiden työskentelyaikaa koskeva laki otetaan arvioinnin kohteeksi.

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Keskustelua ei ole käyty yliopistoissa, vaan sosiaalisessa mediassa: kolmen 1980-luvulla syntyneen yliopistotutkijan avaukset käsittelivät vuosirajoituksia saksaksi ja englanniksi sekä lanseerasivat tunnisteen #IchBinHanna, joka protestoi ministeriön videota vastaan. Lisäksi keskustelu ulkomaalaisten asemasta konkretisoitui tutkija Reyhan Sahinin aihetunnisteen #IchBinReyhan tuottamassa keskustelussa. 

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Tutkijoiden sosiaaliseen mediaan tuottamaa sisältöä voi luonnehtia akateemisen prekariaatin kokemuksiksi yliopistossa toimimisesta. Akateeminen ura on epävarma ja vaikeasti ennustettava. 

Vuonna 2022 onkin ilmestynyt usean saksalaisen yliopistotutkijan prekaaria yliopistotyötä ruotiva yhteisjulkaisu, joka käyttää #IchBinHanna-tunnistetta otsikkonaan. Kirjassa keskiryhmän edustajat kertovat asemastaan yliopistopolitiikan kohteina ja kirjoittavat tutkijaopettajien reaktioista politiikkaa kohtaan. Lopuksi pohditaan toimenpidevaateita, joista osansa saavat liittovaltio, osavaltiot ja tutkimuslaitokset.

Kirjan mukaan yliopisto on irtautunut humboldtilaisuuden hengestä, kun yritystoiminnallinen yliopistopolitiikka soveltaa yliopiston ulkopuolisia toimintalogiikoita tieteelliseen toimintaan. Kirjoittajat olettavat tämän alkavan vähitellen heikentää yliopiston ja tieteen harjoittamisen houkuttelevuutta. Yliopistouudistus on vastakohta tutkimuksenteon ja opetuksen arvokkaille perusperiaatteille, vapaudelle ja luovuudelle.  Yliopisto on uudistusten myötä enää tiedontuottaja ja tieteenharjoittajat alennetaan ammatinharjoittajiksi (Wissenschaft als Beruf), mikä ei sovi humboldtilaiseen tiedekäsitykseen (Wissenschaft als Profession).

Prekariaattipolitiikan kritiikin sisältö: eriytynyt yliopisto

Saksassa yliopistojen nykytoimintatapaa kritisoidaan pinnalliseksi. Siinä ei oteta huomioon yliopistossa työskentelevien ryhmien erilaista asemaa. 

Yliopistopolitiikasta seuraa automaattisesti, että tutkijat menettävät itsenäisyytensä ja ovat yliopiston johdon ja hallinnon sekä professoreiden määräysvallan alaisia aivan toisella tavoin kuin aiemmassa itsenäisyyttä ja vastuuta korostaneessa yliopistokulttuurissa. Professorikunta on tämän uuden kurinpitovallan yläpuolella, jolloin yliopiston sisälle syntyy tutkimus- ja opetushenkilöstön eriytymistä. 

Vakinaisten professorienkin määrää on kuitenkin vähennetty, ja suurin osa tutkimus- ja opetushenkilökunnasta on määräaikaista. Lisäksi on siirrytty entistä enemmän valtionyliopistoista väljempään suuntaan kuten säätiöyliopistoihin samaan tapaan kuin Suomessakin. Kuten muutkin tutkijat, myös professorit työskentelevät entistä enemmän julkaise tai kuole -säännön alaisuudessa. 

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista.

Lisäksi heistä on tullut tutkimushankeanomusten tekokoneita, mikä sekin saattaa kuulostaa tutulta suomalaisille professoreille. Suuri osa niin professorien kuin tutkijoidenkin ajasta kuluu näihin toimintoihin samaan tapaan kuin muissakin eurooppalaisissa maissa. 

Sanotaan, että suuri osa työn tuloksista menee paperikoriin, kun toiseksi parhaaksi anomukseksi määritetty hanke-esitys hylätään. Toiseksi tulleille kun ei myönnetä palkintoja – tässä tapauksessa tutkimusrahoitusta. 

Ongelmat ovat kasautuneet, kun tutkijoita on hankittu lyhytaikaisiin projekteihin lisääntyvässä määrin. Projekteista vapautuu taas työvoimaa tekemään uusia tutkimusanomuksia, joiden määrä kasvaa entisestään.

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista. He saavat pitää oppituolinsa, kunhan vain koko ajan suoltavat uusia tutkimusartikkeleita vertaisarvioita tekeviin arvostettuihin englanninkielisiin julkaisuihin sekä tekevät jatkuvasti uusia tutkimusanomuksia, joiden ulkopuolinen rahoitus toteutuu. Näin yliopiston rahoitus ja maine kasvavat. Avuksi on Saksassakin otettu huippulaitos- ja huippuyliopisto -käsite.

Opetuksen ja tutkimuksen yhteyden katkeaminen

Saksalaiselle sivistysyliopistolle keskeinen tutkimuksen ja opetuksen yhteys on sekin alkanut murtua. Professorit eivät juuri tavalliseen opetukseen enää ehdi paneutua. Opetusvastuu on siirtynyt niin ikään akateemiselle prekariaatille, jonka päähuomio taas on omassa tutkimuksessa, uusien anomusten tekemisessä ja tutkimusartikkeleiden kirjoittamisessa. 

Opetus tuntuu monesti pakolta eikä niinkään iloa tuottavalta osalta työtä. Uuden yliopistojärjestelmän aikana opetuksen taso on laskenut, ja sen yhteys tutkimukseen on vähentynyt. Opetuksessa turvaudutaan tavanomaisuuksiin eikä tutkimuksellisesti innostavaan ongelmakeskeiseen pohdintaan. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään. Kun opetusvelvollisuutta lisättiin projektitutkijoiden tehtäviin, oletettiin nuorten tuovan uusia tutkimuksellisia tuulia opiskelijoidenkin pohdittaviksi. Nyt epäillään, ettei näin olekaan käynyt.

Tilanne on tuonut epävarmuutta ja terveysongelmia sekä kasvattanut väärinkäytösten mahdollisuuksia. Työntekijöiden oikeuksista ei pidetä kiinni, kun halutaan pysyä kiinni järjestelmässä. Vapaa-aika ja lomat ovat niitä, joista luovutaan ensin. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään.

Toisaalta prekariaatti alkaa huolehtia entistä enemmän omasta hyödystään eikä enää yliopistoyhteisön yhteisestä hyvästä. Tämä voi johtaa keinotteluun ja laskelmoiviin, ”hyödyllisiin” riippuvuussuhteisiin. Rasituksen ja ylitöiden lisääntyessä toiminta kääntyy itsekeskeiseksi. 

Perustutkimus vähenee ja yliopistosta tulee suora palvelulaitos. Soveltavassa tutkimuksessa tutkimuksen aihe, tavoitteet ja sisältö pysyivät aiemmin tekijöidensä määräysvallan piirissä. Nyt ulkopuoliset toimijat tunkeutuvat tutkimuksenteon ytimeen.

Lyhytaikainen työskentely, tutkimuksen teon riippuvuus sopimuksista ja perustutkimuksen teon vähyys koetaan negatiivisesti: enää ei voida puhua tutkijan urasta. Tutkimusjulkaisuissa esitetään puolivalmiita tuloksia, jotta saadaan julkaisuluetteloon pituutta. Yhteisartikkeleiden kirjoittajista osa ei juuri ole ollut tekemisessä julkaisun kanssa. 

Työttömyys uhkaa jatkuvasti koko akateemista prekariaattia. Varsinainen tutkimus liukuu etuoikeutettujen tehtäväksi – sellaisten, jotka esimerkiksi taloudellisista syistä ovat vapaita harjoittamaan sitä epävarmuuksien maailmassa. 

Epävarmassa asemassa ovat erityisesti naiset, joilla on lapsia. Lapsettomuuden valitseminen onkin yleinen keino välttää vaikeuksia. Ulkomaalaisilla on epävarmuuksia oleskelulupien saamisessa ja työsopimusten teossa. Kuitenkaan työsopimuksen päättymisen jälkeen heistä ei enää olla kiinnostuneita, arvioivat kriitikot.

Mihin suuntaan seuraavaksi?

Ministeriötasolla on tehty vuonna 2022 ulkopuolinen arviointi vuoden 2007 laista. Sekä väitöskirja- että tohtoritutkijoiden sopimustilanne ja urakehitys on määrä ottaa uudelleen käsittelyyn keväällä 2023. Rajoituslakia pidetään sinänsä tärkeänä, eikä suuria suunnanmuutoksia ole odotettavissa.

Nykyistä yliopistopolitiikkaa on harjoitettu Euroopassa nyt yli kaksikymmentä vuotta, angloamerikkalaisissa maissa kauemmin. Akateemisen prekariaatin syntyminen on tapahtunut asteittain. Kärkevimmät arvostelijat ovat kokeneet aiemman yliopistokäytäntöjen maailman ja pitävät nykyistä käytäntöä ei-toivottuna uudistuksena. 

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas, kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten. Tällöin uudistuspaineet tulivat konkreettista ongelmista, kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat rynnivät pieniin ikäluokkiin tottuneisiin yliopistoihin. 

Tuolloin kritiikin taustaksi otettiin nouseva marxilainen ideologia. Nykyinen yliopistopolitiikka tukeutuu uusliberalistiseen talousnäkemykseen ja ideologiaan. Mistä nyt etsitään sille vastakohtaa? Prekariaattipuhe viittaa marxilaiseen suuntaan, mutta samalla myös peräänkuulutetaan vihreää vallankumousta.

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas – kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten.

Berliinin teknilliseen yliopistoon vuonna 2022 valittu uusi rehtori Geraldine Rauch etsii yliopistolleen uutta mallia, jossa tieteellinen toiminta kytketään suoraan yhteiskuntaan. Nuoret 14–18-vuotiaat kytketään tieteelliseen keskusteluun ja tutkimusaiheet tulevat konkreettisista yhteiskunnan parannustarpeista, kuten kaupunkitilan uudelleenjäsentämisestä. 

Rehtori ehdottaa yliopiston ulkopuolisten tulevan mukaan tutkimuskysymysten hahmottamiseen ja olennaisten tutkimusratkaisujen tekemiseen. Humboldtilaisessa ajattelutavassa tehtiin ero tutkimuksellisen asiantuntijuuden ja kansalaisosallistumisen välillä, ja sama ero on olemassa myös kansalaistutkimuksessa. Rehtori on nyt muuttamassa tieteellisen asiantuntijuuden harjoittajien pätevyysvaatimuksia maallikkopätevyyden suuntaisiksi. Tarvitaanko yliopistoja siis enää ollenkaan? 

Saksan sosiologit pohtivat konferenssissaan syyskuun lopussa 2022 Bielefeldin yliopistossa myös yliopistomaailman akateemiseen prekarisaatioon liittyvää eriytymistä ja eriarvoisuutta. He arvioivat, että jos nykykehitys jatkuu, akateemisella elämällä on tyly tulevaisuudennäkymä. Toinen vaihtoehto olisi moninaisuuden suosiminen positiivisena rikkautena.

Briitta Koskiaho on sosiaalipolitiikan professori emerita Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Akateeminen prekariaatti – Saksan nyky-yliopiston ongelma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedotusvälineiden uutistulva ja sosiaalinen media eivät ole ammentaneet politiikasta tyhjiin niin sanotun näppituntuman merkitystä. Fingerspitzengefühl oli sormin kosketeltavaa syksyllä 2013, kun seurasin Berliinissä Saksan liittopäivävaalien loppusuoraa. Ruotsalaiset kollegat olivat järjestäneet laadukkaan ohjelman, johon sisältyi tapaamisia tutkijoiden sekä eri puolueiden ja tiedotusvälineiden edustajien kanssa. Alexanderplatzilla seurasimme sosiaalidemokraattien kansleriehdokkaan Peer Steinbrückin viimeistä kampanjatilaisuutta ja SPD:n vaalivalvojaisia puolueen päämajassa, joka kantaa eurooppalaisen politiikan legendan Willy Brandtin nimeä.

Olin valmentautunut reissuun tutustumalla muun muassa Steinbrückin kirjaan Zug um Zug, jossa hän keskusteli politiikan askelista ja sakkisiirroista Helmut Schmidtin kanssa. Kirjassa yli 90-vuotias entinen liittokansleri tarjosi sillan sosiaalidemokraattien 1970-luvun kulta-aikaan. Kun mainitsin asiasta eräälle entuudestaan tutulle saksalaisdemarille, tämä kuittasi hymyssä suin, että hankkisit parempaa luettavaa. Kaveri lukeutui SPD:n nuorempaan älymystöön, joka puolueen tehtävissä oli etsinyt vasemmalta vaihtoehtoa vuonna 2008 puhjenneen finanssi- ja eurokriisin hoitamiseen.

Sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman.

Tuolloin jo 66-vuotias Steinbrück edusti hänelle ja monille hengenheimolaisilleen liian oikeistolaista pragmatismia. Heistä sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman. Pelkkä talouskurin pehmentäminen ei riittänyt, vaan sen tilalle haikailtiin selkeää irtiottoa keskustaoikeiston konservatiiveista. Sosiaalidemokraattinen liike kaipasi uutta sukupolvea ja jotain vastaavaa kipinää, jota radikaali Syriza tarjosi Kreikassa velkapaketeilla ahdinkoon ajetuille kansalaisille.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa vaan luottivat Angela Merkeliin, jonka kreikkalaiset olivat ottaneet Ateenassa vastaan natsitervehdyksin. CDU/CSU:n vaalitulos kipusi 41,5 prosenttiin ja ero SPD:hen kasvoi suuremmaksi kuin kertaakaan sitten 1950-luvun, lähes 17 prosenttiyksikköön. Sosiaalidemokraatit onnistuivat saalistamaan oppositiosta käsin kannatuslisää vaivaiset 2,7 prosenttiyksikköä ja senkin vasemmistopuolueen Die Linken ja vihreiden kustannuksella. Vasemmalla ei ollut vetoa, eikä kansallispopulismikaan ollut vielä rantautunut Saksaan Alternative für Deutschlandin muodossa.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa.

Hallituskuvio oli kuitenkin ongelmallinen, sillä kristillisdemokraattien kumppani Vapaat demokraatit eli liberaalit jäi alle äänikynnyksen ja putosi kokonaan pois liittopäiviltä. Se avasi tien CDU:n ja SPD:n niin sanotulle suurelle koalitiolle.

Kysyin yllä mainitulta tutulta tuoreeltaan hallitushaluja vaalituloksen valossa. Hämmästyksekseni hän sanoi yhteistyön kristillisdemokraattien kanssa kyllä houkuttelevan, avasihan se oppositiokauden jälkeen runsaasti kiinnostavia avustajatehtäviä hänen kaltaiselleen asiantuntijalle. Niin ymmärrettävä kuin asenne olikin, se ei varsinaisesti lujittanut uskoa sosiaalidemokratian ohjelmalliseen uudistustyöhön. Toisaalta SPD ulosmittasi hallitusneuvotteluissa sen verran hyvin tavoitteitaan, että puolueen jäsenäänestys siunasi hypyn Merkelin kelkkaan selvällä 76 prosentin enemmistöllä.

Britannia tuplapopulismin saartamana

Sosiaalidemokratialta puuttui 2010-luvun puolivälissä Eurooppa-tason johtotähti. Ranskan sosialistien François Hollande oli presidenttinä osoittautunut pettymykseksi, eikä Italian keskustalaisesta Matteo Renzistä ollut esikuvaksi, vaikka palveli pari vuotta Demokraattisen puolueen pääministerinä.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta. Parhaaksi mallimaaksi kelpuutettiin puolen miljoonan asukkaan Malta, jota ei ole tavattu pitää poliittisten trendien majakkana. Sen enempää kuin Portugalia, jossa sosialistit ovat olleet pitkäjänteisesti vallassa.

Olin syyskuussa 2015 Lontoossa, kun Britannian työväenpuolue valitsi jäsenäänestyksellä johtajakseen Jeremy Corbynin. Lähimpänä entisen pääministerin Tony Blairin viitoittamaa New Labour -linjaa ollut Liz Kendall jäi neljänneksi eli ehdokkaista viimeiseksi vaatimattomalla 4,5 prosentin kannatuksella. Ajatuspaja Policy Networkin seminaarissa ”blairiitit” tekivät avointa surutyötä jo ennen tulosten julkaisemista. Heidän mukaansa työväenpuolueen tulevaisuusperspektiivissä ei näkynyt mitään mahdollisuuksia palata valtaan käpertymällä vasemmalle kohti lahkolaisuutta.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta.

Luisu oli alkanut jo edellistä puheenjohtajaa valittaessa, jolloin Milibandin veljesten välisessä kamppailussa Ed onnistui niukasti ammattiliittojen tuella kukistamaan keskustalaisemman Davidin. Vaaleissa 2015 nuoremman veljen vaatimaton karisma sen enempää kuin ohjelma ei purrut äänestäjiin.

Britanniassa kuten muuallakin Euroopassa äänekäs osa sosiaalidemokratiaa pani pitkään vastoinkäymisensä vuosituhannen vaihteessa harjoitetun ”kolmannen tien” piikkiin. Siitä huolimatta, että sen keulakuvien – niin Tony Blairin ja Gerhard Schröderin kuin Göran Perssonin ja Paavo Lipposen – vallan päivistä alkoi olla jo kymmenen vuotta, ylikin.

Mikä merkitys globalisaation markkinalogiikkaan sovittautumisen jälkilaskulla olikin, ahdingon sälyttäminen edeltäjien niskaan ei ollut kovin kunniakasta. Varsinkaan, kun oma linja ei ottanut jäsentyäkseen riittävän uskottavaksi vaihtoehdoksi kansalaisten silmissä.

Nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa.

Amerikkalaisen Bernie Sandersin sosialismi innosti nuorisoaktivisteja Atlantin molemmin puolin, mutta nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa. Britanniassa se näkyi kesällä 2016 Brexit-äänestyksessä ja sitten sen jälkihoidossa, jonka päätteeksi työväenpuolue jäi joulukuun 2019 vaaleissa Boris Johnsonin jyrän alle.

Labourin uusi johtaja Keir Starmer hakee nyt kovaa maata jalkojensa alle edeltäjäänsä keskustalaisemmilla teemoilla. Britannia ja sen politiikka ovat kuitenkin sen verran sekaisin Brexitin sekä Corbynin ja Johnsonin tuplapopulismin jäljiltä, ettei niistä ole sen enempää eurooppalaisen vasemmiston kuin oikeiston innoittajaksi.

Kansanliikepuolueista keskustakoalitioihin

Ruotsin sosiaalidemokraatit kävivät läpi oman kiirastulensa tappiollisten parlamenttivaalien 2010 jälkeen. Håkan Juholt ei kestänyt Mona Sahlinin jälkeen uutena puheenjohtajana vuottakaan, kunnes kansan luottamusta ryhdyttiin rakentamaan perinteisemmällä tyylillä, ammattiyhdistystaustaisen Stefan Löfvenin vedolla. Sosiaalidemokraatit nousivat kahdeksan vuotta kestäneen oppositiokauden jälkeen vuonna 2014 takaisin pääministeripuolueeksi, vaikka kannatus ei noussut edellisistä vaaleista edes puolta prosenttiyksikköä. Muutoksen teki mahdolliseksi Ruotsidemokraattien menestys, joka repi rikki Ruotsin perinteistä blokkipolitiikkaa.

Järistykset puoluekentässä kävivät vielä selvemmiksi neljä vuotta myöhemmin. Löfven jatkoi pääministerinä, vaikka sosiaalidemokraatit saivat heikoimman vaalituloksensa koko yleisen äänioikeuden aikakaudella. Monessa veljespuolueessa olisi tosin iloittu 28,3 prosentin kannatuksesta.

Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen saatiin aikaiseksi sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus, joka valtiopäivillä nojasi porvaripuolelta keskustan ja liberaalien tukeen. Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Ruotsidemokraattien tuen varassa kun ei kenenkään muun tee mieli hallita.

Ruotsi taisi tulla näyttäneeksi Euroopalle tietä. Historian valossa tuollainen sopii hyvin sekä maan että sen sosiaalidemokratian itseymmärrykseen, mutta tällä kertaa se tapahtui suuremmitta rummutuksitta, ilman tietoista edistyksen soihdun kantoa.

Suurten kansanliikepuolueiden kukoistusaika oli jäänyt kauas 1900-luvulle, ja nyt tehtiin tilejä niiden häntien kanssa. Maltaa ja Portugalia lukuun ottamatta sosiaalidemokraatit eivät nauti missään suhteellisen vaalitavan järjestelmässä yli 30 prosentin kannatusta. Useimmissa maissa on tekemistä 20 prosentinkin kanssa.

Tason pudotuksesta huolimatta sosiaalidemokraattien johdolla on muodostettu hallituksia, kuten Espanjassa 2018 sekä Suomessa ja Tanskassa 2019. Tämän syksyn vaalitulosten perusteella voi odottaa, että Norja ja Saksa liittyvät joukon jatkeeksi.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille.

Viime vuosina on puhuttu paljon polarisaatiosta, kun kansallispopulistiset liikkeet ja muodikas identiteettipolitiikka ovat vanginneet suurimman huomion. Ne lienevät pysyviä ilmiöitä, mutta politiikan kartoilta löytyy tukea toisenlaisillekin trendeille. Kuinka pysyville, sitä on vaikea ennustaa.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille. Siinä on pragmaattisen sosiaalidemokratian perinteinen sauma. Sosiaalidemokraatit eivät ole missään ratsastaneet takaisin valtaan äänivyöryn harjalla. Itse asiassa sekä Tanskassa että Norjassa heidän ääniosuutensa laski viime parlamenttivaaleissa, eikä Suomessakaan juhlittu 17,7 prosentin kannatusta vaan täpärällä käynyttä ykkössijaa puolueiden keskinäisessä kilpailussa.

SPD:n paluu aallonpohjasta parrasvaloihin

Syyskuussa 2017 vaalivalvojaiset Willy Brandt Hausissa päättyivät ennen kuin ehtivät alkaakaan. Paljon eivät sosiaalidemokraatit olleet enää odottaneet, mutta tulos osoittautui vielä pelättyäkin synkemmäksi (20,5 %). Illan ainoat aplodit kuultiin johtajien käydessä ilmoittamassa, että puolue jäisi oppositioon.

Vaan eipä jäänytkään. CDU kääntyi jälleen SPD:n puoleen, kun ei onnistunut hallituksen muodostamisessa liberaalien ja vihreiden kanssa. Suuri koalitio jatkoi, vaikka ei ollutkaan enää niin kovin suuri. Sosiaalidemokraatit valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Andrea Nahlesin, joka aikanaan oli profiloitunut puolueen nuoriso- ja vasemmistosiivellä Schröderin perinnön tiukkana kriitikkona. Puoluesihteerinä ja työministerinä hän oli ollut se keulahahmo, jonka suojeluksessa oli pyritty aatteen uuteen kiillottamiseen.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden. Nahles jätti tehtävän, kun SPD kärsi kesällä 2019 Euroopan parlamenttivaaleissa yli 11 prosenttiyksikön tappion, eivätkä tulokset osavaltioissakaan olleet sen lupaavampia. Nahles tilitti eroilmoituksessaan, että kansalaisten vakuuttaminen uudistuneesta sosiaalidemokratiasta ei onnistunut, kun puolue samanaikaisesti kantoi vastuuta hallituksessa.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden.

Tukea ei tullut omiltakaan riittävästi, kun erityisesti puolueen nuoret olivat jyrkästi CDU-yhteistyötä vastaan. Eivät vain ”vanhat”, vaan myös nelikymppisten polvi tuntui heidät pettäneen.

En tiedä, osallistuiko Suomen SDP:n edustajia edellisillä kerroilla saksalaisen veljespuolueen vaalivalvojaisiin. Tänä vuonna sosiaalisen median niistä levittämistä kuvista joka tapauksessa erottuivat ainakin puoluesihteeri Antton Rönnholmin ja Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen kasvot. Molempien kasvoja koristi leveä hymy. Mikä oli muuttunut?

Kun Olaf Scholz runsas vuosi sitten nimettiin SPD:n kansleriehdokkaaksi, sosiaalidemokraattien kannatus mateli 15 prosentin tienoilla, parikymmentä pinnaa kristillisdemokraattien perässä ja selvästi vihreidenkin takana. Edellisenä vuonna hän oli hävinnyt kilvan puolueen puheenjohtajuudesta vasemmistolaisemmille ehdokkaille.

Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Merkelin hallituksen valtiovarainministerinä ja varakanslerina Scholz sopi SDP:n oikealta siiveltä uhrattavaksi liittopäivävaaleissa odotetun tappion kantajaksi. Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Sosiaalidemokraattisen ehdokkaan yhtä yllättävää kuin hämmästyttävää loppusuoran kiriä vaalien voittajaksi on selitetty ennen muuta kilpailijoiden kompastelulla. Se ei oikein yksin riitä, vaikka kamppailu sai leimallisesti kanslerivaalin luonteen Merkelin luopuessa 16 vuoden jälkeen.

Pandemia on perustellusti kohdistanut kansalaisten odotuksia julkiseen valtaan tavalla, joka taitaa pelata koeteltujen valtionhoitajien pussiin. Kriisiä hoitamaan kaivataan mieluummin pragmaatikkoja kuin ideologeja, äärilaitojen protesteista puhumattakaan. Scholzin SPD hakeekin hallituskoalitiota politiikan keskikentältä.

Sosiaalidemokratialle on luonut tilaa myös keskuspankkien omaksuma rooli, joka jakaa rahaa ainakin toistaiseksi halpaan hintaan. Jos Euroopan keskustavasemmisto pohti 2010-luvun neuvottomana vaihtoehtoa talouskurille, niin nyt sana ”austerity” on poistettu päivänpolitiikan sanakirjoista.

Talouden ja politiikan heiluriliike

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi. Vai selittääkö muuttunutta paradigmaa muisto siitä, että lamaannuksista ei ole tavattu toipua pelkillä säästökuureilla?

Demokraattisessa vallanjaossa vaikuttaa tietty heiluriliike. Kun Norjan työväenpuolue ja sen suosittu pääministeri Jens Stoltenberg kärsivät vuonna 2013 vaalitappion, paras kuulemani analyysi selitti, että hummerinkin syömiseen voi kyllästyä. Äänestäjille ei riittänyt, että maalla meni melkein millä tahansa mittarilla hyvin, ellei erinomaisesti.

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi.

Kaksi peräkkäistä vaalikautta alkaa olla ajassamme jo pitkä aika, kuten Norjan oikeisto sai nyt vuorostaan kokea ja Fredrik Reinfeldtin Maltillinen kokoomus Ruotsissa vuonna 2014. Stefan Löfven tekee jo valmiiksi tilaa pääministerin paikalla, jotta sosiaalidemokraattien ei kävisi ensi syksynä samalla tavalla.

Demariruusun uuden kukinnan kestoa ei tiedä kukaan. Viimeaikaiset vaalitulokset ovat kuitenkin palauttaneet sosiaalidemokraatit varteenotettaviksi vallantavoittelijoiksi ja uskottaviksi vallanhaltijoiksi. Näistä asemista käsin tuleva menestys on myös heidän omissa käsissään.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Julkaisu Demariruusu kukkii taas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoituksessaan Saksalainen ideologia (1846) parikymppiset Karl Marx ja Friedrich Engels pohtivat saksalaisen poliittisen ajattelun erityisluonnetta. Kirja oli hyökkäys niin sanottua nuorhegeliläistä filosofiaa kohtaan, joka korosti ideoiden ja aatteiden merkitystä poliittisen muutoksen lähteenä.

Marxin ja Engelsin mukaan todellisen muutoksen lähteenä olivat yhteiskunnan materiaaliset tekijät. Kun maailma muuttuu, ideat kyllä seuraavat perässä.

Saksa oli 1800-luvun puolivälissä 39 osavaltion löyhä valtioliitto. Suhteessa modernin ajan poliittista murrosta johtaneeseen Ranskaan Saksa oli poliittis-taloudellinen takapajula, jossa talouden modernisointi ja hallinnon uudistukset olivat törmänneet konservatiivisten voimien vastustukseen. Marxin ja Engelsin mukaan yksi selitys tälle oli saksalaiseen ajatteluun kuuluva periaatteellisuus, maailman näkeminen ylhäältä käsin asetettujen ideoiden valossa.

”Saksalainen filosofia laskeutuu taivaasta maahan–”, Marx kirjoitti, ”mutta meidän on noustava pikemminkin maasta taivaaseen.”

Onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä?

Kysymys saksalaisen poliittisen ajattelun luonteesta on herättänyt keskustelua myös viime aikoina. Saksan päätöstä tukea 750 miljardin suuruista eurooppalaista elpymisrahastoa on pidetty suunnanmuutoksena suhteessa sen perinteiseen linjaan, jota on usein luonnehdittu periaatteelliseksi ja sääntöperustaiseksi. On kysytty, onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä.

Kyse ei ole vain elpymisrahastosta. Saksa on jo pitkään lähestynyt Ranskan näkemyksiä euroalueen kehittämisestä sekä ”eurooppalaisesta suvereniteetista”, esimerkiksi kilpailupolitiikan kytkemisestä laajempiin geopoliittisiin tavoitteisiin. Saksa on hyväksynyt mukisematta kasvu- ja vakaussopimuksen hyllyttämisen koronakriisin aikana. Yli puolet EU-komission hyväksymistä poikkeuksellisista valtiontukimenettelyistä on kohdistunut saksalaiseen teollisuuteen.

Onko Saksa siis luopunut periaatteellisuudestaan? Vai edustaako se kompromissien taitoa muuttuvassa ympäristössä?

Vakauskulttuuri ja pyrkimys järjestykseen

Saksan talouspolitiikan tunnusomaisia piirteitä ovat historiallisesti olleet tiukka budjettikuri, sääntöperustaisuus sekä tiukka ero raha- ja finanssipolitiikkaan. EU:n tasolla tämä on tarkoittanut sisämarkkinoiden ankkuroimista vahvaan kilpailulainsäädäntöön, mutta myös velka- ja budjettisääntöihin perustuvan “talouskonstituution” puolustamista. Saksa on korostanut jokaisen maan vastuuta omasta taloudestaan ja suhtautunut kielteisesti yhteisvastuullisten mekanismien, kuten yhteisten joukkovelkakirjojen, eurobondien, käyttöönottoon.

Tätä periaatteiden kokonaisuutta kutsutaan usein ”vakauskulttuuriksi” ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa ordoliberalismiksi. Sen älylliset juuret ovat maailmansotien välisellä ajalla, jolloin joukko talous- ja oikeustieteilijöitä ryhtyi pohtimaan liberalismin tulevaisuutta tilanteessa, jossa markkinatalous näytti häviävän taistelun fasismille ja kommunismille.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä. Markkinat eivät synny luonnostaan, vaan ne tarvitsevat turvakseen vahvan valtion, joka pystyy huolehtimaan esimerkiksi hintavakaudesta ja toimivasta kilpailuympäristöstä. Jos markkinat jätetään oman onnensa nojaan, lopputuloksena on usein vahvimpien valta, markkinoiden keskittyminen ja tehottomuus.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä.

Ordoliberaalit tunnistivat poliittisessa järjestelmässä samantyyppisen ominaisuuden. Demokratia on luonnollisesti liberaalin yhteiskuntajärjestelmän keskeinen periaate, mutta myös se pitää sisällään vaarallisen taipumuksen vallan keskittymiseen.

Demokraattinen järjestelmä tulee helposti eri intressiryhmien kuten korporaatioiden kaappaamaksi. Valtiolla näytti olevan hyvin vähän keinoja reagoida sellaiseen tilanteeseen, jossa pohjimmiltaan autoritääriset liikkeet nousevat valtaan demokraattisen järjestelmän turvin. Siksi valtion on suojauduttava myös itseään vastaan toimeenpanevien instituutioiden keinoin.

Parhaiten tätä suojaustehtävää toteuttavat ennalta sovitut säännöt, jotka rajoittavat poliittisten päätöksentekijöiden valtaa.

EU-politiikan linja

Poliittiseen suosioon ordoliberalismi nousi Saksassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ordoliberaaleilla oli keskeinen rooli varsinkin kristillisdemokraattisen CDU:n uudistumisessa, joka nojasi irtiottoon katolisen sosiaalietiikan painotuksista kohti markkinamyönteisempää lähestymistapaa. Ordoliberaalien kädenjälki näkyi Saksan keskuspankin uudistuksissa, sääntöperustaisen budjettipolitiikan kehityksessä sekä aktivoivan sosiaalipolitiikan edistämisessä.

Ordoliberaalien suhtautuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön oli kahtalaista. Monet heistä kavahtivat ranskalaisen teollisuuspolitiikan mallia, joka nojasi keskusjohtoisuuteen ja vahvoihin valtionyhtiöihin. Alkuperäinen hiili- ja teräsyhteisö (1949) oli sekin yhdenlainen kartelli, joka ei varsinaisesti edistänyt kilpailullisen markkinatalouden juurruttamista.

Silti monet keskeiset ordoliberaalit, kuten Wilhelm Röpke, näkivät Euroopassa mahdollisuuden toteuttaa ajatus ”valtiosta ilman suvereniteettia”, eli puhdas sääntöihin ja toimeenpanevaan valtaan nojaava poliittinen järjestys.

Kyse oli tasapainoilusta. Kun Euroopan talousyhteisö EEC:tä luotiin 1950-luvun puolivälissä, Saksan oli myönnyttävä ranskalaisen protektionismin vaatimuksiin erityisesti maatalouspolitiikassa. Yleinen kilpailupolitiikka pyrittiin silti pitämään tiukasti saksalaisten käsissä. Talousyhteisön ensimmäinen puheenjohtaja Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali ja niin sanotusta kilpailukomissiosta tuli EEC:n keskeisimpiä instituutioita.

Kyse oli tasapainoilusta.

Sama kompromissien taito näkyi Maastrichtin sopimuksen yhteydessä. Yhteisvaluutta-alue oli aina ollut enemmän Ranskan kuin Saksan projekti. 1970–80-lukujen epäonnistuneet kokeilut kiinteiden valuuttakurssien järjestelmästä olivat herättäneet paljon epäluuloa myös Saksassa. Saksa saatiin kuitenkin mukaan liittokansleri Helmut Kohlin johdolla ankkuroimalla Euroopan talous- ja raha-alueen (EMU) yhteinen finanssipolitiikka vahvasti yhteisiin sääntöihin sekä muokkaamalla Euroopan keskuspankki EKP:n mandaatti Saksan Bundesbankin mukaisesti.

Kun nykyään puhumme Maastrichtin sopimuksen hengestä, viittaamme usein juuri saksalaisiin periaatteisiin säännöistä ja yhteisvastuun välttämisestä. Todellisuudessa Maastrichtin henkeä ruokki kuitenkin Saksan ja Ranskan välinen jännite staattisen ja dynaamisen integraatiokäsityksen välillä.

Saksa luotti sääntöihin, kun taas Ranska näki eurooppalaisen yhteistyön prosessina, jonka luonne on olennaisesti avoin. Ajatus “yhä tiivistyvästä unionista” (ever-closer union) on edelleen yksi EU:n perussopimusten keskeisiä periaatteita.

Ideologinen pragmatismi

Saksan ja Ranskan jännitteet purkautuivat mielenkiintoisella tavalla eurokriisin aikana. Euroalueen jakautuminen pohjoisen “nuukaan” blokkiin ja etelän “yhteisvastuulliseen” rintamaan heijasteli pitkälti Saksan ja Ranskan ideologisten lähestymistapojen eroa. Monista aloitteista sovittiin kuitenkin yhteistyössä juuri Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn kesken.

Yleisellä tasolla eurokriisin hoito noudatti kuitenkin saksalaista linjaa. Euroalueen sääntöperustaa vahvistettiin ja komission valtaa kasvatettiin esimerkiksi eurooppalaisen ohjausjakson keinoin. Saksa myöntyi, osin vastentahtoisesti, euromaiden pelastuspaketteihin ja EKP:n osto-ohjelmiin. Samalla sen vientiteollisuus hyötyi merkittävästi euron heikkoudesta.

Eurokriisin aikana Saksan linjaksi vakiintui ideologinen pragmatismi. Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi. Saksa ei lähtenyt haastamaan poliittisella tasolla kriisinhoitoa, mutta torjui silti johdonmukaisesti esimerkiksi Ranskan ehdotukset euroalueen yhteisistä velkakirjoista.

Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi.

Saksan jonkinasteisesta linjanmuutoksesta oli kuitenkin havaittavissa merkkejä jo pari vuotta sitten. Ranskan presidentti Emmanuel Macronin reformikeskeinen agenda ja brexitin synnyttämä huoli EU:n yhtenäisyydestä johtivat myös Saksassa uuteen keskusteluun talousyhteistyön tulevaisuudesta. Saksa suhtautui suopeasti komission esityksiin “talous- ja rahaliiton viimeistelystä”, jossa muun muassa ehdotettiin finanssipoliittisen toimintakyvyn lisäämistä EU:n tasolla.

Huoli Saksan muuttuneesta linjasta johtikin helmikuussa 2018 kahdeksan pohjoisen euromaan – Suomi mukaan lukien – vetoomukseen sääntöperustaisen talousunionin puolesta. Yleinen näkemys oli, että tämä Hansa-liitoksi nimetty epävirallinen koordinaatioelin pyrki pitämään kiinni saksalaisista periaatteista tilanteessa, jossa Saksa itse oli luisumassa niistä poispäin.

Saksan sisäpolitiikan uudet jännitteet

Todellisuudessa kyse oli kuitenkin myös sisäpoliittisesta kehityskulusta. Vuoden 2017 liittopäivävaaleissa Saksan sosiaalidemokraattien (SPD) puheenjohtaja Martin Schulz kampanjoi EU-tason solidaarisuutta korostavalla agendalla, jota monet pitivät Macronin ohjelman kopiointina.

SPD:n vaalimenestys ei ollut huimaa – se menetti valtakunnallisesti 5,2 prosenttia äänimäärästään – mutta se nousi hallitukseen tasapainottamaan niin ikään vaaleissa hävinneen CDU:n tiukan budjettikurin politiikkaa. SPD otti muun muassa valtionvarainministerin paikan.

Schulzin seuraaja, Saksan nykyinen valtionvarainministeri Olaf Scholz oli keskeisessä asemassa elpymisrahaston muodostamisessa. Scholz oli jo aiemmin puhunut eurooppalaisen yhteistyön tärkeydestä. Monia yllätti, ettei Saksan linjan keskiössä ollutkaan raha vaan macronilainen puhe “eurooppalaisesta suvereenisuudesta”.

Varsinainen pommi jysähti kuitenkin Funke-mediatalon haastattelussa elokuussa 2020, noin kuukausi EU:n elpymisrahastoa käsitelleen huippukokouksen jälkeen. Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti. Lausuntoa siteerattiin laajasti ja sitä tulkittiin vihreänä valona yhteisvelan otolle myös tulevaisuudessa.

Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti.

Tämä on kuitenkin väärinkäsitys Scholzin viestistä. Todellisuudessa myös Saksassa elpymisrahaston oikeutus julkisessa keskustelussa nojasi vahvasti sen kertaluonteisuuteen ja kytkeytymiseen nimenomaan koronakriisin hoitoon.

Saksan hallitus ja suurin osa asiantuntijoista käytti huomattavasti aikaa tehdäkseen eron pysyvien ja kertaluonteisten velkakirjojen välillä. Jo maaliskuussa Scholz oli tyrmännyt Ranskan kipparoiman ehdotuksen euroalueen yhteisistä velkakirjoista, jotka olisivat korvanneet osan kansallisesta velasta ja helpottaneet näin kansallista elvytystä. Koronabondit haluttiin pitää erillään eurobondeista.

Scholz avasi kommenttejaan myöhemmin muun muassa Bruegel-ajatushautomon esitelmässään. Hänen mukaansa EU:n elpymisrahaston oikeutus kytkeytyi juuri Saksan pitkästä linjasta kumpuaviin näkemyksiin eurooppalaisten sisämarkkinoiden yhtenäisyydestä.

Kyse oli kahdesta asiasta: eurooppalaiset sisämarkkinat ovat kytkeytyneempiä ja siksi haavoittuvaisempia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jos elvytys jätetään vain kansallisille hallituksille, se johtaa osaoptimointiin ja luultavasti myös kilpailuympäristön merkittäviin häiriöihin.

Entäpä puheet “peruuttamattomasta askeleesta”? Funken haastattelussa elpymisrahaston peruuttamattomuus liittyi velanoton sijaan niin sanottuun omien varojen järjestelmään. Scholzin mukaan puhtaasti jäsenmaksuihin perustuva budjettipolitiikka on auttamattomasti liian heikko vastatakseen EU:n tuleviin rahoitustarpeisiin ja strategisen autonomian vahvistamiseen. Siksi unionin on kehitettävä niin sanottua omien varojen järjestelmää, kuten digi- ja ympäristöveroja.

Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen.

Onko Saksasta on siis tullut fiskaaliunionin eli järjestäytyneen eurooppalaisen finanssipolitiikan kannattaja? Kyllä, mutta hyvin tarkkaan rajatussa mielessä. Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen. Bruegel-puheessaan Scholz painotti omien varojen lisäksi eurooppalaisen verotuksen harmonisointia, joka nykyisellään muodostaa keskeisen uhan myös eurooppalaiselle kilpailuympäristölle.

Kyse ei siis ole ”tulonsiirtounionin” puolustamisesta. Sisämarkkinoiden näkökulmasta esimerkiksi merkittävästi toisistaan poikkeavat yritysverotuksen tasot luovat epäreilun asetelman ja kohdentavat tuotantoa tai arvonlisäystä usein tehottomalla tavalla. Saksa ja Ranska ovatkin löytäneet toisensa yritysverotuksen harmonisointiin liittyvissä aloitteissa kuten niin sanotussa CCCTB-standardissa.

Vakauskulttuuri on voimissaan

On siis selvää, että periaatteellisuudestaan huolimatta Saksan politiikkaa on mahdotonta ymmärtää Marxin tavoin laskeutumisena “taivaasta maan päälle”. Saksan talouspolitiikka on edelleen ordoliberaalia tai periaatteellista, mutta eri mielessä kuin usein esitetään. Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Saksassa ymmärretään hyvin, että kasvu- ja vakaussopimuksen nykyinen pohja on murentunut. Suurin osa EU-maista ei tule saavuttamaan 1990-luvun lopulla sovittuja velka-asteita koronakriisin jälkeen. Säännöillä voi toki olla rooli tulevaisuudessa, mutta ratkaisuja haetaan myös muilla keinoin.

Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Onko kyse liittovaltiokehityksestä? Kyllä, jos sillä tarkoitetaan aiempaa selkeämpää työnjakoa EU-tason ja kansallisvaltioiden välillä. Saksa suhtautuu edelleen epäillen kaikenlaisiin hätäratkaisuihin, joiden se näkee murentavan valtioiden vastuuta omasta talouspolitiikastaan.

Sen toiveissa on myös arvolähtöinen EU, joka pystyy puolustamaan geopoliittisia intressejään. Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalyin myrkytyksestä käynnistynyt keskustelu Saksan ja Venäjän välisen Nord Stream 2 -kaasuputken tulevaisuudesta osoittaa, etteivät taloudelliset argumentit ole Saksalle kaikki kaikessa.

Toisaalta on selvää, että euroalueen nykyiset rakenteet palvelevat parhaiten juuri Saksaa. Tämä selittää osittain Saksan ”vastentahtoista johtajuutta”, haluttomuutta suuriin linjanmuutoksiin. Vaikka ikääntyvän väestön haasteet ja globaalin protektionismin aallot huojuttavatkin Saksaa, sen oma tulevaisuus näyttää pääosin vakaalta.

Juuri tätä vakautta Saksa haluaa edistää myös EU:n tasolla.

Timo Miettinen on yliopistotutkija ja dosentti Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Mitä Saksa haluaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Four parts of a folding screen -dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Viime marraskuun 9. päivänä tuli kuluneeksi 80 vuotta ”kristalliyöstä”, jolloin kansallissosialistiset puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät Saksan juutalaisväestön kimppuun murhaten, pahoinpidellen ja tuhoten omaisuutta. Kristalliyötä pidetään hyvin perustein juutalaisten systemaattisen murhaamisen, holokaustin, alkutapahtumana.

Jos kuitenkin keskitytään vain näkyviin väkivallantekoihin, oman käden oikeuteen ja hirmutekoihin, eurooppalaisen antisemitismin ja rasismin olemus hämärtyy.

Holokausti ei ollut ”ylilyönti” vaan järjestelmällisen rakennustyön looginen lopputulema. Hirmutekoihin eivät osallistuneet vain epämääräiset ääriainekset vaan tavalliset työtä tekevät, oikeustajulla varustetut ihimiset. Tähän kansanmurhan ”arkipäiväiseen” ytimeen Anthea Kennedyn ja Ian Wiblinin dokumentti Four parts of a folding screen paneutuu.

Dokumentti kuvaa juutalaisen naisen, Nellie Kochin, pyrkimyksiä pelastaa perheensä omaisuus ja paeta Lontooseen alati yltyvää natsi-mielivaltaa 1930-luvun Berliinistä. Suurin osa dokumentin kestosta käytetään kuitenkin Kocheilta takavarikoidun omaisuuden myöhempien vaiheiden jäljittämiseen.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Seuraavassa keskityn lyhyesti näiden kahden näkökulman – juutalaisten ulossulkemisen omaisuuden kautta sekä materiaalisten objektien merkityksen identiteetille – taustaan, jotka dokumentin kautta nousevat esiin.

Yksityisomaisuus ja kansakunta

Yksityisomaisuuden ympärille muodostui 1900-alun Saksassa valtava, koko yhteiskunnan luonnetta muokkaava oikeudellinen ongelma. Ensimmäinen maailmansota oli yhtäältä osoittanut, että turvatakseen olemassaolonsa modernilla valtiolla tuli olla laajat oikeudet tarvittaessa pakkolunastaa kansalaistensa omaisuutta.

Toisaalta hyperinflaation ja 1930-luvun laman yhteiskunnalliset seuraukset vakuuttivat suuren yleisön siitä, että omaisuus tulisi sitoa tiukemmin yhteisön arvoihin: omaisuuden kasautumiselle tuli asettaa rajat ja sen arvon muutokset tulisi palauttaa takaisin seuraamaan yksilön ja yhteisön työtä ja arvollisuutta, pois ulkoisten ja moraalittomien voimien päätäntävallasta.

Ongelma oli myöskin saksalaisen lakikoodiston monimuotoisuus. Oikeustieteilijät ponnistelivat määrittääkseen sen, kuinka olemassaolevia lakipykäliä koskien yksityisomaisuutta tulisi tulkita. Miten määritellä yhteisö? Miten suhtautuivat toisiinsa valtion ja yksilön oikeudet? Missä tilanteissa valtiolla oli oikeus ottaa haltuunsa yksilön omaisuutta?

Lopputulemana oli nationalistinen tulkinta kansankokonaisuudesta, jossa sekoittuivat ainekset 1900-luvun lopun sosiaalisesta konservatismista, sosialismista ja historiallisista myyteistä. Periaatteen mukaan ihmiset olivat ensisijaisesti kansallisesti määrittyneen yhteisönsä jäseniä. Yksilön hallinnassa oleva omaisuus, peritty tai omalla työllä saavutettu, oli seurausta yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksesta ja omistaminen oli mahdollista yhteisöä sitovien sopimusten, tapojen ja hyveiden takia.

Kokonaisuuden hyvinvointi ajoi yksilön edun edelle. Kokonaisuus paitsi takasi yksityisomaisuuden suojan, lopulta myös hallitsi yksityisten oikeuksien yli.

Ajatus orgaanisesta yhteiskunnasta lain tulkinnan lähtöpisteenä ei ollut alun perin kansallissosialistinen idea, mutta, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, natsit omivat sen ja tekivät siihen kaksi perustavanlaatuista muutosta: ”Yhteisö” tarkoitti nyt rotuun perustuvaa yhteisöä ja sitä edusti käytännössä Führerin tahdolle alisteinen valtiokoneisto. Lainsäädäntötyössä ja oikeuden tulkinnassa anti-semitismi, joka oli jo pitkään vaikuttanut pohjavireenä saksalaisessa yhteiskunnassa, nostettiin määrääväksi tekijäksi yhteisöön kuulumisessa. ”Aitoa” kansakuntaa rakennettiin aggressiivisesti ”vieraan” kansanosan kustannuksella.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse.

Tuo kehitys kulkee dokumentin alun taustalla. Koch huomaa oman oikeutensa omistaa asioita hiljalleen häviävän. Perheen koti käytännössä pakkolunastetaan, juutalaisen omaisuuden kauppa-arvo romahdutetaan säädöksillä, arvotavaroiden omistus kielletään, jäljelle jäänyttä omaisuutta verotetaan ylimääräisillä, valtaviksi kohoavilla veroilla ja oletetuista rikoksista sanktioidaan omaisuuden takavarikolla.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse. Sama kohtalo oli kaikkien Saksan juutalaisten osana.

Kyseessä ei ollut pelkästään rahallisen arvon pakkosiirto – jota se myös oli – vaan yhden kansanryhmän ihmisarvon vähittäinen ja rationaalinen rapauttaminen. Kun kristalliyö marraskuun 9. päivän iltana 1938 koitti, juutalaisilla ei ollut enää käytännössä lain suojaa yksityisomaisuudelleen. Synagogien poltto, juutalaisten liikkeiden tuhoaminen ja kotien ryöstö ei ollut natsi-Saksassa enää laitonta.

Kansallissosialistit eivät yleisesti ottaen välittäneet olivatko heidän tavoitteidensa saavuttamiseen valitut keinot lainmukaisia. Natsien ei kuitenkaan tarvinnut turvautua laittomuuksiin prosessissa, jossa juutalaiset erotettiin yhteisön ulkopuolelle ja heiltä poistettiin alun perin kaikille kuuluvat, lakiin perustuvat oikeudet. Kokonaisten kansanryhmien rajaaminen perustavanlaatuisten oikeuksien ulkopuolelle tapahtui oikeusvaltion sääntöjen puitteissa.

Kansalaisuus ja holokausti

Kristalliyö oli alku väkivallalle, jossa yhteiskunnan suojan ulkopuolelle ajettuja ihmisiä alettiin kohdella kuin sairautta tai tuholaisia.  Mutta se saattoi tapahtua vasta, kun juutalaisilta oli poistettu yhteiskunnan suoja ja inhimillisyys saksalaisten enemmistön silmissä.

Prosessi ei ollut pinnallinen. Vaikka Saksan juutalaiset olivat heterogeeninen joukko, suuri osa heistä oli täysin integroitunut saksalaiseen yhteiskuntaan. He olivat tiedemiehiä, opettajia, yrittäjiä, poliitikkoja, sotasankareitakin. Holokaustissa Saksa eristi ja tuhosi osan itsestään.

Eristämisellä ei vielä 1930-luvulla valmisteltu tuhoamista, mutta ensimmäinen oli jälkimmäisen edellytys. Esimerkiksi hyökätessään itään operaatio Barbarossan aikana natsi-Saksa tuhosi järjestelmällisesti ne rakenteet, jotka yhteiskunnallista elämää säätelevät: hallinnon rakennukset ja infrastruktuurin, poliisi- ja oikeuslaitoksen, arkistot, kansallisen ja paikallisen yhtenäisyyden symbolit.

Yhteiskuntaa, johon yksilöt ja perheet olivat kuuluneet ja joka oli taannut heidän asemansa, ei enää ollut olemassa. Kansallissosialistisen logiikan mukaan nämä ihmiset oli mahdollista tuhota ei-ihmisinä.

Kun natsit olivat laittaneet ideologiansa käytäntöön täydelleen idässä, he kääntyivät takaisin kohti Saksaa. Juutalaisilta poistettiin viimeinen, nimellinen side aikaisempaan identiteettiinsä – Saksan kansalaisuus. Vasta tämän jälkeen kansallissosialistit aloittivat omien maanmiestensä laajamittaisen murhaamisen.

Tässä vaiheessa, vuonna 1941, Kochilta viedään Saksan kansalaisuus ja hänen pidätettynä ollut, jäljellä oleva omaisuutensa siirretään valtiolle.

Henkilökohtainen ja materiaalinen ihmiselämässä

Jos juutalaisten järjestelmällinen tuhoaminen muodostaa elokuvan tapahtumien kronologisen taustan, Kochin tapauksen kautta dokumentaristit miettivät, mikä on henkilökohtaisten tavaroiden ja ihmisen identiteetin välinen suhde. Tuleeko niistä asioista, jotka ympäröivät meidät päivittäin, se mitä me olemme?

Onko mahdollista kokea tärkeitä asioita menneisyydestä uudelleen, siis muistella, ilman niitä konkreettisia tavaroita, jotka olemme mielessämme liittäneet oman elämämme tapahtumiin? Minkä arvoinen on savilevykokoelma, jota on kerännyt 8-vuotiaasta saakka, tai kaksi teekuppia, joille on antanut nimet, tai omien lasten piirrokset? Ja jos ihmiseltä viedään kaikki tämä, mitä tai mikä jää jäljelle?

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on.

Viranomaisten papereissa Kochin omaisuus on luettelo, jonka osasille on annettu asiantuntijan määrittämä arvo rahassa. Valtiolle Kochien omaisuus tarkoittaa mahdollisuutta rahoittaa sotavalmisteluja.

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on, ja näiden tavaroiden kanssa hän on elänyt arkeaan yhdessä perheensä kanssa. Kylpytakille ja kaappikellolle voi antaa rahallisen arvon, mutta ne ovat myös vaatekappale, jonka Koch muistaa aina miehensä päällä, ja kello, joka on aina ollut olennaisena taustana perheen yhteisille teehetkille.

Elokuvassa kuullaan usein lausahdus ”et ole mitään”, joka kuvaa juutalaisten asemaa natsi-Saksassa mutta ennen kaikkea Kochin kokemusta siitä, kuinka hänen identiteettinsä tuntuu katoavan samalla, kun valtio vie perheeltä heidän henkilökohtaisia tavaroitaan ja omaisuutta. Tuoksut, äänet ja kuvat menneisyydestä, eletystä elämästä, häviävät tavaroiden ja kodin mukana.

Dokumentaristit jäljittävät Kochien omaisuutta nykypäivän Berliinissä, ”rakennuksissa, joita ei enää ole”. Ohut kertojanääni vie eteenpäin tarinaa, joka tarkoituksellisesti hyppii jatkuvasti menneisyyden ja katsojan näkökulman välillä.

Pronssilaatat kadulla ja huomaamattomat muistomerkit todistavat menneestä ajasta, jolloin ihmisiä – kaupungin entisiä asukkaita – murhattiin kotiensa edustalla tai vietiin kuolemaan keskitysleireille.

Kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

Dokumentin tärkein viesti on kuitenkin se, että samalla tavoin kuin Berliinissä nykyään asuva helposti unohtaa menneen ja elää omassa arjessaan, näin tapahtui jo sinä aikana, kun juutalaiset, romanit, homoseksuaalit ja kehitysvammaiset sekä valtion uskonnolliset ja poliittiset viholliset pyrittiin tuhoamaan.

Kochien omaisuuden ostivat itselleen huutokaupasta tavalliset berliiniläiset. Juutalaisten omaisuus ei hävinnyt ilmaan, vaan valtio, joka oli sen ryöstänyt, myi sen eteenpäin ja rahoitti siten sotaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan.

Dokumentin katsoja miettii, miksi tavallinen kaupunkilainen, joka on nähnyt naapurinsa hädän ja kaltoinkohtelun, ei arvosta toisen ihmisen henkilökohtaiseen omaisuuteen sisältyvää sidettä niin paljon, etteikö olisi valmis itse hyötymään tragediasta rahallisesti. Mitä meidän nykypäivänä pitäisi muistaa, että näin ei tapahtuisi enää uudestaan?

Dokumentin viesti on selvä: kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Ville Erkkilä on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu DocPoint: Omaisuus ja ihmisarvo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viro sijaitsee Itämereltä Mustanmeren alueelle ulottuvalla puskurivaltioiden vyöhykkeellä, joka rajoittuu idässä Venäjään ja lännessä Saksaan. Venäjä ja Saksa ovat historiallisesti olleet ratkaisevassa asemassa alueen kehityksessä ja kohtalonkysymyksissä. Turvallisuuskysymykset, taloudelliset edut ja kulttuuriset vaikutukset törmäävät ja risteävät alueella.

Idässä Venäjä määrittelee itsensä ”suvereeniksi demokratiaksi”, joka asettaa riippumattomuuden yksilöiden oikeuksien ja vapauksien edelle. Itsemääräämisoikeus menee demokratian edelle. Tällä tavoin yhteiskunta on alistettu autoritaariselle johtamiselle ylhäältä alaspäin.

Saksa taas edustaa vapaata demokratiaa, jonka ihanteet ovat rajoittaa ja jakaa itsemääräämisoikeutta, arvostaa kansalaisyhteiskuntaa, kunnioittaa ihmisoikeuksia, taata oikeuslaitoksen riippumattomuus politiikasta, suojella vähemmistöjä ja niin edelleen.

Samoja teräviä kontrasteja voidaan havaita talouden alalla. Vladimir Putinin Venäjää on kuvattu kleptokratiaksi, jossa oligarkia hallitsee taloutta ja valtion laitoksia henkilökohtaista rikastumista silmällä pitäen. Se korostaa talouden riippuvuutta luonnon- ja mineraalivarojen viennistä ja niiden hintojen epävakautta maailmanmarkkinoilla.

Euroopan sydämessä puolestaan avautuu toisenlainen kuva. Dynaamista ja innovatiivista Saksaa vie eteenpäin yrittäjyyden ja vapauksien edistäminen, ja maassa vältetään vapaiden markkinoiden toimintaan puuttumista. Venäjän taloudellinen kilpailukyvyttömyys on vastakkain Saksan taloudellisen supervallan kanssa.

Kansainvälisellä areenalla silmään pistää Venäjän halu luoda itsestään huomattava suurvalta toisten vastaavien joukkoon. Tätä kunnianhimoa vahvistaa kansainvälisen tilanteen huomioiva armeija. Sitä vastoin Saksassa maanpuolustuksella ei ole niin merkittävää strategista painoa siihen kohdistuneiden merkittävien leikkausten vuoksi.

Ei voi kuitenkaan väittää, että Saksa olisi merkityksetön maa. Sen sijaan on parempi suojata ja edistää omia etujaan hiljaisuudessa, kulissien takana, ja korostaa niin sanottuja yhteisiä arvoja. Siksi Saksa kieltää kaikissa mahdollisissa tilanteissa avoimesti sen, mitä se on, kun taas Venäjä näkee paljon vaivaa pyrkiessään olemaan sitä, mitä se ei ole.

Kulttuurisesta näkökulmasta Venäjä suojelee maansa konservatiivisia arvoja, kuten perinteisiä perhearvoja, jakamatonta suvereniteettia, isänmaallisuutta, kansallisuutta ja kristillistä perintöä. Näin se on vastakkain länsimaisten ​​liberaalien arvojen kanssa, joihin kuuluvat avoimuus, suvaitsevaisuus sekä yksilöiden oikeudet ja vapaudet.

Kansainvälisellä areenalla Saksa edustaa pehmeitä arvoja ja Venäjä puhdasta voimaa. Kontrasti näkyy erityisen terävänä maiden suhtautumisessa menneisyyteen. Siinä missä historianjälkeinen Saksa haluaa voittaa menneisyyden ristiriidat naapureiden kanssa ja etsii rauhanomaisesti sovintoa, ei Venäjän mielestä ”historian loppua” ole näköpiirissä missään.

Uhka rauhalle ei kuitenkaan johdu Venäjän ja Saksan voimasta, vaan molempien heikkoudesta. Rahoitus-, turvallisuus- ja niin kutsuttu maahanmuuttokriisi on kyseenalaistanut Saksan talousimperiumin yhden pääpilarin – Euroopan unionin yhteiset sisämarkkinat eli tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden.

Rakenteellisten ongelmien vuoksi euroalueen tulevaisuus on synkkä. Yhtään parempi ei ole Venäjän asema ja maine sen naapurimaissa. Tämä näkyy erityisesti Ukrainassa.

Siksi molemmat maat pyrkivät suojelemaan status quo -tilannetta kaikin keinoin. Niinpä näemme silmiemme edessä kunnianhimojen ja kykyjen välissä ammottavan kuilun eli voiman voimattomuuden ja toisella puolella arvojen arvottomuuden – kuilun sosiaalidarvinistisen reaalipolitiikan ja jalojen ihanteiden välillä. Kun ensimmäisen raakuus loppuu usein narrimaisesti, toisen narrimaisuuden takaa paistaa raakuus.

Edessämme aukeaa pyrkimys muokata ulkopolitiikkaa voimien ja arvojen jännitealueella. Jotta edellä mainitussa voi onnistua, pitää välttää yhtäältä raa’an voiman ihailijoita ja toisaalta arvojen kunnioittajia. Seuraavassa käsittelen kumpaakin suuntausta lähemmin.

Geopoliittinen fantasmagoria

Tallinnan yliopiston emeritusprofessori Rein Müllersonin vakuuttelut ja julkiset lausunnot eivät millään tavoin edusta Viron ulkopolitiikan valtavirtaa, mutta siitä huolimatta hänen näkemyksiään ei voida sivuuttaa. Hänen kirjoituksensa ovat argumentoituja, systemaattisia ja provokatiivisia. Tässä keskityn teokseen Uue maailmakorra koidik, ”Uuden maailmanjärjestyksen aamunkoite”, joka on julkaistu myös englanniksi.

Jotta kansainvälisen oikeuden tilanne 2000-luvulla valkenisi, pitää Müllersonin mukaan nähdä ideologioiden varjossa vallitsevat geopoliittiset intressit ja ristiriidat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Venäjän geopoliittisuus ”vastaa myös kahta ideologista näkemystä: universaalisuus ja yhdenmukaisuus verrattuna moninapaisuuteen ja suvereeniuteen”.

Müllerson uskoo, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”.

Vaikka kansainvälinen oikeus ja ulkopolitiikka tunnustavat vaihtoehtoisten lähestymistapojen tarpeen, Müllerson uskoo kuitenkin, että ”kaikki palautuu viime kädessä geopolitiikkaan” tai että se on ”ainakin taustalla”. Kansainvälinen oikeus on geopolitiikan toissijainen ylärakenne.

Kirja tarjoaa meille yleisen lintuperspektiivin, josta katsottuna maiden diplomaattiset suhteet kansainvälisellä areenalla näyttävät olevan itsenäisten molekyylien vuorovaikutusta arvotyhjiössä. Vaikka Müllerson väittää, ettei hänellä ole omaa ”suosikkimolekyylia”, voimien vuorovaikutuksessa ovat pääosassa raavaat ja kaikkein suvereenimmat molekyylit.

Loput ovat ”liittolaisia ​​ja perässähiihtäjiä”. Vahvemmat molekyylit pyrkivät jatkuvasti lisäämään vaikutusvaltaansa joko alueiden liittämisen tai siirtämisen kautta.

Edellä kuvailtuun lähtöoletukseen perustuen halutaan sivuuttaa puolueettoman tutkijan asema, josta voi isällisesti kehottaa osapuolia neuvottelemaan, noudattamaan tervettä järkeä, ymmärtämään tilanteen realistisesti ja neutralisoimaan häiriötekijät. Professori selittää yleisölle, miten asiat ympäri maailmaa ovat, ja vaatii väistämättömyyden hyväksymistä.

Eri tavalla käyttäytyminen on järjenvastaista, vaarallista ja synnyttää väkivaltaa. Soraäänien ilmetessä saavutetaan nopeasti tilanne, johon liittyy tavalla tai toisella sodan uhka ja ydinaseilla pelottelu.

Hyvä esimerkki on vuoden 2014 Ukrainan vallankumous, jota tulkitaan kylmän sodan jatkona eli pyrkimyksenä irrottaa Ukraina Venäjän kyljestä ja integroida se länteen. Tällä tavalla kuulemma siirretään vihamielisiä Naton tukikohtia itään, lähemmäksi Venäjän rajaa.

Ukraina kuvataan sekoituksena esimodernia ja modernia maata, joka haluaa yhtäkkiä hypätä postmoderniin. Teoksessa ironisesti lisätään, että Eurooppa-myönteisten ukrainalaisten arvot kuten ”muukalaisviha, suvaitsemattomuus ja valmius käyttää väkivaltaa” eivät ole lainkaan harmoniassa nykyaikaisten eurooppalaisten arvojen kuten vapauden, moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden kanssa.

Kun otetaan huomioon Ukrainan maantieteellinen sijainti, Venäjällä olisi näin ollen turvallisuussyistä oikeus puuttua tilanteeseen etujensa suojelemiseksi. Voi yleistää, että se mikä häiritsee oikeusoppinutta, ei paradoksaalisesti ole kansainvälisen oikeuden normatiivisuus vaan pikemminkin vahvemman oikeus.

Erityisen kiihkeästi teoksessa tuetaan Venäjän ”luonnollista” oikeutta vaikutuspiireihinsä. Kansainvälisen yhteisön tulisi tunnustaa tämä luonnollinen oikeus kuin taloudellisena, kulttuurisena, historiallisena ja maantieteellisenä väistämättömyytenä.

Sitä ei Müllersonin harmiksi ole tähän mennessä tapahtunut. Tällaisen ​irrationaalisen ja ylimielisen politiikan juuret ulottuvat kylmän sodan loppuun, jolloin päästettiin käsistä suuri mahdollisuus perustaa uusi maailmanjärjestys, luultavasti 1800-luvun suurvaltojen konsertin kaltainen järjestelmä.

Näin ei käynyt, koska Nato ei hajonnut Varsovan sopimuksen tapaan. Tapahtuikin päinvastoin ja Nato laajeni Itä-Euroopan maihin.

Kirjassa pistää silmään Müllersonin mestarillinen taito tulkita kaikkea geopoliittisissa sävyissä. Näin ei jää mitään sijaa yleisille oikeuksille, vapauksille tai edes demokratialle.

A priori sulkee pois mahdollisuuden, että demokratia voi olla muutakin kuin pelkkä manipuloiva väline poliittisten ja taloudellisten etujen palveluksessa. Vaikka suvereeniudesta puhutaan moninapaisen maailman perustavanlaatuisena periaatteena, otetaan tämä itsemääräämisoikeus ukrainalaisilta pois.

Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tämän perusteeksi esitetään vainoharhaisia väitteitä kansan huijaamisesta aina russofobiaan asti. Sopivassa kohdassa päästään ympyrän kautta takaisin Yhdysvaltoihin, joka kuulemma johtaa orkesteria kulissien takana. Opetuksen ydin on selkeä: geopoliittiset huomiot ovat aina etusijalla, yksityiskohdat ovat kiusallisia ja merkityksettömiä.

Tällaisessa mustavalkoisessa maailmassa arvot eivät ole itsenäisiä. Voima määrittää viimeisenä keinona kaikkien arvojen todellisen arvon ja arvottomuuden.

Millään keinolla ei pääse irti siitä, että näin nähdään itsepäisesti vain sitä, mitä halutaan nähdä, ja etsitään jokaisen kiven alta vain sitä, mitä halutaan löytää. Geopolitiikka ei kuvaa maailmaa sellaisenaan, vaan pikemmin sitä miten sen pitäisi olla.

Tämän vuoksi Müllerson tasapainoilee jatkuvasti nerouden ja raa’an narriuden rajamailla. Ymmärtämättä arvojen roolia kansainvälisissä suhteissa Müllerson ei kykene itsekriittisesti käsittelemään omia arvopohjaisia uskomiaan ja ennakkoluulojaan. Lukijan pitää tyytyä mitäänsanomattomaan lausuntoon, että hän on kosmopoliitti ja valkoinen heteromies.

Müllerson väittäisi vastaan, että Yhdysvaltojen valtaa eivät ohjaa arvot, vaan toinen voima, tarkemmin sanoen vallan tasapaino. Erityisiä toiveita asetetaan moninapaisen maailmanjärjestyksen synnylle, jonka yhdeksi indikaattoriksi lasketaan Venäjän paluu maailmanpolitiikkaan.

Valitettavasti kirja ei pysty tyydyttävällä tavalla perustelemaan tätä oletusta vasta-argumenteilla. Ehkä on oikeutettua puhua moninapaisuudesta taloudessa, mutta toinen asia on siirtää se automaattisesti muille aloille, erityisesti turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.

Ja jotain aivan muuta on puhua Venäjästä yhtenä mahdollisena valtakeskuksena. Sen sijaan tämä voidaan nähdä itsensä ylentämisenä, pikkuveljen haluna olla vertainen isoveljen kanssa – tai ainakin antaa asioiden näyttää julkisuudessa näin.

Tosiasiassa voimme nähdä Venäjän ulkopolitiikassa kunnianhimojen ja todellisten kykyjen välisen kuilun. Raivokkaat yritykset tämän kuilun ylittämiseksi näyttävät oireellisesti naurettavilta.

Luettuani Müllersonin teoksen en päässyt mitenkään irti siitä vaikutelmasta, että tällainen objektiivisuuden verhoon puettu käsittely johtaa takaisin ideologiaan, todellisuutta vääristävään voimaideologiaan.

Ongelmana ei ole se, että kirjailija tulisieluisesti suosii maailman moninapaisuutta eli Venäjän näkemystä maailmasta, ja siksi kritisoi Yhdysvaltain hallitsemaa maailmanpolitiikkaa. Pikemmin kyse on siitä, että geopolitiikalla – riippumatta sen konkreettisesta tulkinnasta – on taipumus muuttua asiaksi itsessään, ideologiseksi fantasmagoriaksi. Tämän tapahtumista Müllersonin kirja kuvaa ehkä parhaiten.

Arvojen fantasmagoria

Viron ulko- ja turvallisuuspolitiikan periaate viittaa johdonmukaisesti arvoihin. Nämä arvot ovat Euroopan unionin ja Naton institutionaalisten puitteiden tarjoamia vapaita arvoja.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen länsimainen arvokonsensus on murentunut joka puolelta. Euroopassa euroskeptikot ja äärioikeistolaiset nostavat päätään. Monet haluavat soittaa kuolinkelloja Yhdysvaltojen johtamalle liberaalille maailmanjärjestykselle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti nämä perusteet löytyvät tällaisissa selvityksissä.

Vallitsevan poliittisen luokan rationaalisuutta ja asiantuntemusta pidetään ilmiselvänä. Vastustajien taas ajatellaan edustavan ihmisluonnon pimeää puolta – kaikkialla päätään nostavat irrationaaliset ja alhaiset vaistot.

Heidät kuvataan ääripään nationalisteiksi ja luusereiksi. Perustavana virheenä esitetään, että äänestäjille ei ole riittävän hyvin kuvattu ainoita oikeita ja hyviä asetelmia, joiden avulla siirretään universaalia rationaalisuutta kansalle.

Haasteiden edessä yritetään palata juurille, usein valistusaikaan, josta etsitään perusteita liberaalin demokratian universaalille rationaalisuudelle.

Ja loppujen lopuksi, kuten virolainen diplomaatti ja poliitikko Jüri Luik kirjoittaa, ”vaaleissa voittavat poliitikot, joiden ideat eivät ole rationaalisia”. Populismi voittaa järjen.

Tämä ajattelutapa antaa hyvän kuvan Viron hallitsevan eliitin omakuvasta. Samalla on syytä kysyä, eivätkö arvojen tulisieluiset puolustajat ole juuri niitä, jotka paradoksaalisesti antavat vauhtia Euroopan unionin hajoamiselle.

Vastaus kysymykseen kannattaa aloittaa entisestä pääministeristä Siim Kallaksesta, joka täydellisesti edustaa vallitsevaa rationaalisuutta. Hänen vuoden 2008 talouskriisistä motivaationsa saanut artikkeli ”Turumajandus – tulevik või minevik?” (”Markkinatalous – tulevaisuus vai menneisyys?) on varsin kuvaava.

Artikkelin pääviesti on yksinkertainen: kriisin ratkaisemiseksi on tuettava markkinataloutta. Tärkeintä on kuitenkin ”markkinatalous, jonka pitää viedä talouden kriisin jälkeiselle uudelle tasolle”.

Markkinoiden pitää ikään kuin spontaanisti tulla toimeen sisäisten ristiriitojensa kanssa, potea sisäiset tautinsa raskaamman tai kevyemmän kautta, parantua ja vahvistua siten entistä vahvemmaksi. Tämän lisäksi edellytetään, että liiketoiminnalle avattaisiin tähän asti valtion hoitamia aloja, kuten koulutus ja terveydenhoito.

Yritysten välinen kilpailu olisi se, joka tuottaisi parhaan hintalaatusuhteen ja toisi esille parhaan palveluntarjoajan. Elinvoimainen talous on kilpailukykyinen talous.

Ei ole syytä keskustella Kallaksen näkemysten eduista ja haitoista. Viron talouspolitiikan valintoja on tarkasteltava Euroopan tasolla.

Kallaksen ajattelun oikeellisuutta näyttäisi vahvistavan Saksa, jossa noudatetaan tällaista logiikkaa. 2000-luvun alussa liittokansleri Gerhard Schröder uudisti työmarkkinat työttömyyden vähentämiseksi. Tätä varten työntekijöiden sosiaaliturvaa vähennettiin ja se pakotti työttömät palaamaan töihin mahdollisimman pian.

Hartz IV -reformin myötä onnistuttiin vähentämään inflaatiota ja muuttamaan työnantajien ja työntekijöiden välinen suhde. Saksan talouden kilpailukyky kasvoi merkittävästi muuhun Eurooppaan ja maailmaan verrattuna.

Tulosta vahvistaa edelleen yhteisvaluutta euro. Saksa vie ulkomaille yli 40 prosenttia koko tuotannostaan. Ulkomaankaupan ylijäämä on kasvanut nopeassa tahdissa ja ulottuu lähivuosina noin 300 miljardiin euroon vuodessa.

Sosiaalipoliittinen todellisuus ei ole niin kaunis kuin tilastot osoittavat. Talouspolitiikan kääntöpuolena on kasvava eriarvoisuus, pienenevä keskiluokka, pysähtynyt ansiotaso, investointien väheneminen ja niin edelleen.

Tällaisella ajattelulla on erityisen kielteisiä seurauksia koko Euroopalle. Etelä-Euroopassa tämä tarkoittaa muun muassa työttömien määrän kasvua, ulkomaankaupan alijäämää, velkataakka ja niin edelleen. Saksa on onnistuneesti viljellyt beggar-thy-neighbor-politiikkaa.

Pystymättä ymmärtämään menestyksensä taloudellisia ja sosiaalisia lähtökohtia saksalaiset poliitikot korostavat kuin yhdestä suusta taloudellisen mallinsa olevan etulyöntiasemassa. Mallista ollaan ylpeitä, ja pyritään menemään täyttä höyryä eteenpäin – ainakin niin kauan kuin ei kohdata lopullista estettä.

Ei myönnetä, että menestystä ei ole saavutettu tuottavilla investoinneilla tai verrattomalla neroudella, vaan sillä, että Saksan työvoimakustannukset pidetään keinotekoisesti alhaalla. On ironista, että muita maita kehotetaan seuraamaan tätä menestyksekästä mallia tai siihen painostetaan välttämättömänä toimena, kuten Etelä-Euroopassa.

Pitkällä aikavälillä tällainen käyttäytyminen vertautuu itsemurhaan, jossa kilpaa yritetään päihittää toiset – tai pakotetaan yrittämään päihittämään toiset – ja olemaan entistä kilpailukykyisempi. Ennemmin tai myöhemmin tällaiset kilpailukyvyn parantamisen yritykset päättyvät kilpailukyvyttömyyteen.

Absoluuttinen kilpailukyky heikentää itsensä absoluuttisessa kilpailukyvyttömyydessä. Ylistetty rationaalisuus paljastaa oman irrationaalisuutensa.

Exportmeister, vientimestari, seisoo nyt tavalla tai toisella vastakkain päätään nostavan vasemmistolaisen ja oikeistolaisen populismin kanssa. Tällainen poliittinen reaktio saa erilaisia muotoja Euroopassa Kreikan Syrizasta Unkarin Fidesziin.

Poliittinen nationalismi törmää taloudelliseen nationalismiin ja illiberaali demokratia epädemokraattiseen liberalismiin. Jos jälkimmäinen esittäytyy progressiivinena, modernina, rauhaa rakastavana ja avoimena, niin ensimmäinen nähdään taantumuksellisena, sovinistisena, autoritaarisena ja muukalaisvihamielisenä menneisyyden varjona.

Kenties jotain narrimaista on heissä, jotka pitävät itseään kaikkien positiivisten arvojen ainoina oikeina ruumiillistumina ja tekopyhästi sulkevat silmänsä omalta sosiaalidarvinistiselta politiikaltaan. Tapahtumat Kreikassa ja muualla osoittavat, miten tämä narrimaisuus ilmenee viimeisenä mahdollisuutena raakalaisuuden muodossa.

Ei ole ihme, että tällaisessa kansainvälisessä ilmapiirissä myös Virossa nousee pinnalle Kallaksen kaltaisia ”talousneroja”, jotka puhuvat innoissaan joka käänteessä kilpailukyvystä. Pidemmän päälle siitä on tullut maaginen taikasauva ja terveen järjen pakkomielle.

Tilanteen vaatiessa heitetään väitteitä kuten ”yrittämisen vapaus on meille tärkeää, koska kilpailu on liikkeellepaneva voima”. Kuitenkaan ei uskalleta esittää perustavanlaatuisia kysymyksiä: Onko kilpailu siunaus vai onko sen absolutisointi tie kadotukseen? Millä alueella ylipäätään on sopivaa tukea kilpailua? Millaisilla välineillä kilpailukyvyn parantaminen on oikeutettua?

Solidaarisuus arvojen ja etujen ilmentäjänä

Jotta Viro pysyisi riippumattomana elossa puskurivyöhykkeellä kahden suuren valtion välissä, sen täytyy välttää samaistumista sekä Venäjään että Saksaan. Siksi edellä käsitellyt geostrategiat jäävät yksipuolisiksi: ensimmäinen liittyy selvästi Venäjään ja voimaan, toinen Saksaan ja arvoihin.

Müllerson käsittelee geopolitiikkaa absoluuttisesti, kun taas toinen lähestymistapa taannuttaa valtasuhteet maiden sisällä ja välillä niin sanottujen oikeiden arvojen kysymykseksi. Yhtäällä vallitsee arvotyhjiö, toisaalla taas ilma on niin sakeana arvoista, että selkeä talouspoliittinen ajattelu on mahdotonta.

Äärimmilleen vietyinä molemmat edustavat illuusioita, joissa raaka voima paljastaa meille sen naurettavuuden ja omahyväinen narrius raakuuden.

Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista.

Kenties Euroopan unionin perusajatus solidaarisuudesta tarjoaa mahdollisuuden päästä irti kyynisestä realismista ja sinisilmäisestä idealismista. Solidaarisuuden hahmottamiseksi pitää kuitenkin välttää kahta väärää kuvitelmaa.

Ensimmäinen perustuu oman edun tavoitteluun, haittojen ja hyötyjen laskentaan, mikä tekee solidaarisuudesta mahdottoman valtavälineen vahvemman käsissä. Toinen näkee solidaarisuuden arvona, joka pidetään puhtaana kaikesta ulkopuolisesta ja likaisesta.

Edellä mainitut tilanteet voidaan ehkä välttää, kun tunnustetaan, että solidaarisuus on ensisijaisesti poliittinen kategoria, joka sijaitsee perustavasti geopoliittis-taloudellisten realiteettien ja arvojen jännitealueella.

Tässä valossa on opettavaista tarkastella muuttoliikettä. Saksa on toistuvasti pyytänyt, että eurooppalaiset kumppanit jakaisivat taakkaa ja ottaisivat myös vastaan pakolaisia. Samalla kaikille muistutetaan painokkaasti EU:n perusarvosta – solidaarisuudesta.

Tällainen pyytely ei ole saanut lämmintä vastaanottoa. Liittokansleri Angela Merkeliä turhauttavat erityisesti haluttomat Itä-Euroopan maat Puolan ja Unkarin johdolla.

Jos oletetaan, että solidaarisuus ei perustu pelkkiin tunteisiin, on uskallettava kysyä: onko Saksan turvallisuus- ja talouspolitiikka ollut solidaarinen turvallisuuskriisin osalta idässä ja talouskriisin osalta etelässä? Vastaus on ei.

Tästä ei suoraan seuraa, että EU:n kumppaneiden olisi osoitettava valesolidaarisuutta tai kieltäydyttävä siitä täysin Unkarin ja Puolan tapaan. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä loistava mahdollisuus yleiseurooppalaiselle keskustelulle, jossa osapuolet muistuttaisivat Saksaa siitä, että solidaarisuus ei ole emotionaalinen itseisarvo eikä ole sopivaa muistuttaa siitä naapureita itselle sopivana ajankohtana.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie.

Solidaarisuus ei voi olla yksisuuntainen tie. Tämän vastavuoroinen tunnustaminen avaisi politiikassa tien neuvotteluihin ja kompromisseihin.

Kaikki tämä voi syntyä tietenkin vain sillä edellytyksellä, että pystyttäisiin asettumaan jonkun toisen asemaan. Siksi pitää luopua absurdista sammakkoperspektiivistä, jossa vaaditaan ”olemaan Euroopan unionin ja maailman ’uusreaktionisteja’ ja ’vastavallankumouksellisia’”.

Jos suhtaudumme täysin vakavasti väitteeseen, että Viron tärkein turvallisuusvakuus on vahva ja yhtenäinen Euroopan unioni ja sen edustamat liberaalit ja demokraattiset arvot, Euroopan ongelmia ei voi katsoa läpi sormien. On otettava huomioon taloudelliset, eettiset ja geostrategiset argumentit, jotka puhuvat solidaarisuuden puolesta.

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Tekstin on kääntänyt virosta suomeen Kenneth Partti.

Julkaisu Raakalaisten ja narrien mielivallassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksasta vuonna 2015 alkusysäyksensä saanut ilmasto-oikeudenmukaisuusliike Ende Gelände on saanut tuhannet ihmiset ottamaan osaa hiilivoiman vastaisiin tempauksiin kolmen viime vuoden aikana. Suomeksi liikkeen nimi voidaan kääntää ilmaisuin ”Nyt riittää!”, ”Tässä menee raja!” tai ”Tähän loppui!”.

Kansalaistottelemattomuutta aikanamme ennennäkemättömässä laajuudessa hyödyntävän liikkeen aktivistit ovat pysäyttäneet Euroopan suurimpien ruskohiilikaivosten toiminnan aina uudelleen väkivallattomien kehollisten protestien avulla. Ende Gelände -liikkeen sanoma on selkeä: päättäjien tulee ottaa ilmastonsuojelu, ja näin hiilivoimasta luopuminen, tosissaan niin Saksassa kuin ympäri maailmaa.

Mutta mikä rooli kehollisella kansalaistottelemattomuudella on tässä kaikessa?

Ilmastonmuutos uhkaa tuntemamme elämän peruspilareita

Kesän ajan ympäri maailmaa riehuneet metsäpalot, turmeltuneet sadot ja ennätykselliset helleaallot ovat nostaneet ilmastonmuutoksen todellisuuden entistä kiivaammin julkiseen keskusteluun.

Käsistä riistäytynyt ja tuntemamme elämän muodoille kohtalokas maapallon lämpeneminen on kuitenkin mahdollista välttää johdonmukaisilla ja laajamittaisilla poliittisilla päätöksillä, joiden keskiössä on nopea irtautuminen fossiilisista polttoaineista.

Nykyiset poliittiset toimet eivät kuitenkaan ole vielä riittäviä, jotta ilmaston lämpeneminen pysähtyisi kansainvälisesti sovittuun alle kahden, saati 1,5 asteen rajapyykkiin. Ilmastonmuutos olisi tuotava jokaisen poliittisen päätöksen keskiöön jottei, Satu Hassin sanoin, kaikilta muilta yhteiskunnallisilta päätöksiltä putoa pohja.

Eero Palmujoki, ilmastopoliittisen tutkimuksen uranuurtaja, kirjoittaa International Relations -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan  ilmastonmuutoksen hallinnan pirstoutumisesta YK:n virallisen neuvotteluprosessin ulkopuolella toimiville tahoille. Palmujoen mukaan pirstaloitumisen ohella ilmastonmuutoksen hallinta on kuitenkin myös monimuotoistunut eikä kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason liikkeiden roolia voi enää jättää huomiotta.

Ilmastonmuutoksen hallinta on monimuotoistunut eikä kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason liikkeiden roolia voi enää jättää huomiotta.

Pian valmistuvassa pro gradu -tutkielmassani olen kiinnostunut Ende Gelände -liikkestä yhtenä oivaltavana esimerkkinä Palmujoen analysoimasta ilmastonmuutoksen hallinnan pirstaloitumisesta. Keräsin tutkimuksen aineiston etnografista uteliaisuutta hyödyntäen kenttätyönä ilmastoliikkeen aktivistien parissa Saksassa kesän 2017 ja kevään 2018 aikana.

Esitän tutkielmassani, että hiilivoimaa vastaan protestoivat kehot toimivat eräänlaisena siltana kansainvälisten ilmastosopimusten ja niiden täytäntöönpanon välillä. Ne ovat vastarinnan koreografioita, joissa kehot järjestäytyvät tilassa ja ajassa yhteiskunnan muuttamiseksi. Nämä koreografiat viestittävät, että mikäli vaarallinen ilmastonmuutos halutaan estää, on fossiilisista energialähteistä oikeasti luovuttava nopealla tahdilla.

Iho väkivallan ja vastarinnan pintana

Joissain tilanteissa kehomme ovat ainoa keino saada äänemme kuuluviin ja päästä vaikuttamaan yhteiskuntaan. Kansalaistottelemattomuus on yhteiskunnallisiin epäkohtiin suoraa puuttumista ja niiden julkiseen keskusteluun nostamista useimmiten kehollisen väkivallattoman protestin muodossa, jossa olemassa olevan lainsäädännön eettisyys ja oikeutus kyseenalaistetaan.

Kehollisuuden linssien kautta tarkasteltaessa hylätään ajatus ihmisestä toisistaan ja ympäristöstään erillisenä olentona ja painotetaan keskinäisriippuvuden merkitystä. Kehollisuuden tutkimus haastaa länsimaisessa ajattelussa vahvasti vallalla olevan erottelun politiikan, jossa mieli ja keho, yksilö ja yhteisö tai vaikkapa luonto ja ihminen erotetaan toisistaan.

Tutkimukseni haastateltaviin kuuluvan Robinin oivallus kuvaa kehon välittömyyttä ja radikaalia rehellisyyttä: “Kun minä olen tässä, hiilikaivuri ei liiku.”

Kansainvälinen politiikka tapahtuu myös kehojen pinnoilla, jossa sekä vastarinta, väkivalta että välittäminen tulevat todeksi.

Iho on haavoittuvaisuuden, hoivan ja läheisyyden mutta myös väkivallan ja kivun pinta. Se on raja, joka erottaa, mutta jonka kautta myös pääsee yhteyteen toisen ihmisen ja ympäröivän maailman kanssa. Välittävä kosketus tekee ihmisestä ihmisen, mutta väkivaltainen kosketus voi saada aikaa paljon harmia.

Esimerkki Ende Gelände -ilmastoaktivismista osoittaa, kuinka kansainvälinen politiikka tapahtuu myös kehojen pinnoilla, jossa sekä vastarinta, väkivalta että välittäminen tulevat todeksi.

Vastarinnan koreografian rakentaminen

Elokuussa 2017 Ende Gelände -vastarinnan koreografian konkreettinen tavoite oli pysäyttää ruskohiilikonserni RWE:n Euroopan suurin hiilikaivos häiritsemällä kaivoksen infrastruktuurin toimintaa aktiivisen ja passiivisen väkivallattoman protestin keinoin.

Tämän toteuttaakseen aktivistit organisoituvat monitasoisten prosessin kautta luomalla pohjan yksilön tarpeita kunnioittavalle kollektiiviselle toiminnalle. Kukaan ei osallistu vastarinnan koreografiaan yksin ilman vahvoja tukiverkostoja. Aktivistit jakautuvat omien tarpeidensa, toiveidensa ja toimintavalmiutensa mukaisesti pienryhmiin, joiden kautta vastarinta toteutetaan.

Vastarinnan koreografian kulku koostuu ryhmän muodostamisesta, koreografian harjoittelusta, valmistautumisesta, toteutuksesta ja jälkiseurausten hoidosta.

Pienryhmät kehittävät oman käsi- tai äänimerkin, jonka avulla he voivat löytää toisensa ihmisjoukon keskeltä. Tämä lisäksi he sopivat, millä keinoin päätöksiä tehdään ryhmässä demokraattisesti myös stressaavassa tilanteessa. Vain ani harvoilla vastarinnan koreografiaan osallistuvilla on henkilöpaperit mukana, kun suunnataan kaivokselle. Anonymiteetti tuo turvaa poliisien harjoittamien hallintakeinojen edessä.

Ryhmän jäsenet kirjoittavat oman pienryhmänsä jäsenten tunnistusnumerot permanenttitussilla ihoonsa pidätystilanteen varalta. Henkilökohtaiset tunnistusnumerot ovat leirin oikeusasiantuntijoiden tiedossa, joille pidätyksen tapahtuessa ilmoitetaan.

Ennen tempauksen alkamista pienryhmät osallistuvat useimmiten action training -nimiseen tapahtumaan, jossa harjoitellaan konkreettisesti vastarinnan koreografian kulkua. Osallistujat oppivat muun muassa, millä tavoin päästä poliisiketjun lävitse ryhmänä, miten toteuttaa istumaprotesti yhdessä, millä keinoin kehosta saa mahdollisemman raskaan kantaa ja miten omia niveliä ja niskaa voi suojata tilanteessa, jossa poliisit siirtävät voimakeinoin passiivisesti protestoivan aktivistin pois.

Myös ilmastopoliittisten laulujen ja rohkaisevien huutojen opettelu kuuluu action training -tapahtumaan vaikkapa Pink Floydin sävelmän tahtiin:

“We don’t need no coal power stations.
We don’t need no fossil fuels.
Hey, diggers.
Leave the coal alone.” 

Tempausta varten aktivistit valmistautuvat pukeutumalla valkoiseen haalariin, ottamalla mukaan keuhkoja ja tunnistusta suojaavan hengityssuojaimen, istumista ja nukkumista helpottavan olkipussin sekä pippurisumutteelta suojaavan visiirin. Aktivistien sormenpäät ovat usein päällystetty pikaliimalla sorminjälkitunnistamisen estämiseksi. Tämän lisäksi aktivistit koristautuvat värikkäästi lipuin, sateenvarjoin, kasvomaalein ja julistein.

Ende Geländen erikoisuus on, että aktivistit jakautuvat kymmenistä ellei sadoista pienryhmistä koostuviin, eri värein nimettyihin sormiin, jotka yhdessä muodostavat hiilikaivosinfrastruktuurin pysäyttävän käden. Jokaisella sormella on oma temaattinen painopisteensä, oma tehtävänsä, reittinsä ja yleensä eritasoinen toimintavalmius väkivallan kohtaamisen varalta.

Jokainen Ende Geländen kansalaistottelemattomuuten osallistuva ihminen on hyväksynyt toimintakonsensuksen, jonka mukaan pidättäydytään väkivaltaisesta toiminnasta.

Yhdessä synkronisesti liikkuminen, laulaminen, istuminen, taputtaminen ja tanssiminen ovat Ende Gelände -vastarinnan koreografian keskeisimpiä elementtejä. Hiilikaivurin tai hiilijunaraiteen valtaus voi muuttua yllättäen värikkääksi karnevaaliksi, hierontaringiksi tai joogatuokioksi.

Yhteenkuuluvuuden kokemus ja tunne siitä, että liikkuvat aktivistit ovat kuin yksi yhtenäinen keho, antavat aktivisteille uskallusta kansalaistottelemattomuuden toteuttamiseen ja mahdolliseen poliisiväkivallan kohtaamiseen.

Synkronisaation rikkoutuessa esimerkiksi silloin, kun pyritään pääsemään hiilikaivoksen infrastruktuurille poliisiketjun lävitse, aktivistit kokevat olevansa erityisen yksin ja haavoittuvaisia poliisin pippurisumutteelle, pampun iskuille ja muille hallinnan keinoille.

Huolenpito mahdollistaa vastarinnan koreografian

Hoiva ja välittäminen yhdistävät ihmiskehon ympäröivään maailmaan yhteiseksi elämää kannattelevaksi verkoksi. Tulemme todeksi ollessamme yhteydessä toiseen elävään olentoon, jaettuihin kokemuksiin ja kosketukseen. Hoiva perustuu kehollisuudelle ja kehollinen empatia onkin tärkeä moraalisen ajattelun kulmakivi, kuten Elisa Aaltola ja Sami Keto osoittavat tuoreessa kirjassaan Empatia.

Ilmastoleirin infrastruktuuri on tärkeä esimerkki hoivan merkityksestä. Ilmastoleiriltä löytyy melkein yötä päivää toimiva kenttäkeittiö, jossa kokataan ruokaa tuhansille aktivisteille. Itse rakennettujen suihkujen ja vessojen lisäksi leiriltä löytyvät myös lastenhoitoon, oikeusapuun ja psykologiseen neuvontaan erikoistuneet yksiköt.

Ilman näitä huolenpidon ja välittämisen rakenteita laajamittaisen onnistuneen kansalaistottelemattomuuden toteuttaminen tuskin olisi mahdollista. Esimerkiksi ulkona odottavat logistiikkatiimin ihmiset ovat vastassa pidätyksestä keskellä yötä vapaaksi päässyttä aktivistia poliisilaitoksen edessä ruuan, juotavan ja psykologisen tuen kera.

Haavoittuvassa asemassa oleminen korostaa inhimillisen keskinäisriippuvuuden merkitystä. Omien tarpeiden artikulaatio, itsereflektio ja kuunteleminen ovat yhtä tärkeitä vastarinnan koreografian onnistumiselle kuin sanitaatio ja laillinen apu. Yhteisöllisyys ja ryhmän tuki ovat erityisen tärkeitä silloin, kun aktivistit kohtaavat väkivaltaa.

Ilmastonmuutoksen väkivallan ulottuvuudet

Vastarinnan koreografian järjestäminen siellä, missä ilmastotuho tapahtuu, tekee vastuunkannon abstraktista retoriikasta fyysistä, todellista. Suuri osa ilmastopäästöistä saa alkunsa hiilikaivoksilla, joissa hidas väkivalta ilmenee myös maa-alueiden saastumisena, eroosiona, metsien hakkuina ja hiilikaivostyöntekijöiden sairauksina.

Ilmastonmuutosta aktiivisesti edistävät toimet – tai ne hiljaisesti hyväksyvä politiikka – edesauttavat ilmastonmuutoksen hidasta väkivaltaa.

Pidätyksessä ja kuulusteluissa tapahtuva aktivistien ravistelu, pampunlyöntien ja pippurisumutteen käyttö, maahan iskeminen, puristusotteet, alasti riisuminen ja intiimialueiden paljastukseen pakottaminen tuntuvat raskailta toimenpiteiltä. On vaikea nähdä, miksi ne olisivat perusteltuja voimakeinoja tapauksissa, joissa aktivistit kulkevat RWE-hiilikonsernin maa-alueelle laittomasti mutta rauhanomaisesti.

Tästä huolimatta aktivistien haavoittuvat kehot löytävät vastarinnan keinoja myös väkivallan ja hallinnan keskellä. Sormien ihon rikkominen tai sormenpäiden päällystäminen pikaliimalla piiritystilanteessa ennen poliisikuulustelua ovat tehokkaita keinoja turvata aktivistin anonymiteetti ja siten laillinen koskemattomuus tempauksen jälkeen. Kuulustelun yhteydessä tapahtuvissa kuvauksissa aktivistit näyttävät hassuja vääristyneitä ilmeitä poliisin kameralle tai koukistivat polviaan pituusmittauksissa tunnistuksen vaikeuttamiseksi.

Tutkija Minni Haanpään mukaan tieto liikkuu ja sitä tuotetaan koreografiassa yhteisen kehollisen kokemuksen välityksellä, kuten Ende Gelände -aktivistien vastarinnan mikrostrategiat poliisikuulusteluista osoittavat.

Lihaa Pariisin ilmastosopimuksen luiden päälle – monipuolisen ilmastohallinnan tarve

Pro gradu -tutkimuksessani tarkastelen Ende Gelände -aktivistien toimintaa vastarinnan koreografian kautta. Ajattelen koreografian ilmentävän sekä ilmastonmuutoksen politiikan valtasuhteita että vaikuttamisen mahdollisuuksia. Aktivistit samaan aikaan sekä häiritsevät, rakentavat että muuttavat ilmastopolitiikkaa.

Tuhansien ihmisten osallistuminen kansalaistottelemattomuuteen toimii kaksisuuntaisen vaikuttimen tavoin: se sekä laskee väkivallattoman suoran toiminnan harjoittamisen kynnystä että tuo sen mahdollisen poliittisen toiminnan piiriin.

Kansalaistottelemattomuuden harjoittaminen on keino nujertaa ilmastonmuutoksen edessä oleva toivottomuus. Huolellisesti suunnitellun vastarinnan koreografian avulla Ende Gelände -aktivistit laajentavat poliittisen toimijuuden kenttää. Monet haastattelemistani aktivisteista kokevat viimein pystyneensä toimimaan konkreettisesti ja arvojensa mukaisesti ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Monet kokevat yltäneensä sellaiseen toimintaan, jota he eivät yksin olleet osanneet edes kuvitella.

“Ilmastonmuutos on joka tapauksessa ratkaistava, joten miksi emme sitä tehdessä opettelisi myös järjestäytymään uudelleen?”

Yhdeksi vastarinnan kehoksi muuttuva liikkuvien, laulavien tai hiilijunaraiteilla toisiinsa käsikynkkää lyöttäytyneiden ihmisten yhteisöllisyyden voimaa ei tule aliarvioida. “Ilmastonmuutos on joka tapauksessa ratkaistava, joten miksi emme sitä tehdessä opettelisi myös järjestäytymään uudelleen?” totesi Emil-niminen haastateltavani.

Ende Gelände ei ole aktivisteille siis ainoastaan vastarinnan harjoittamisen hetki, vaan myös paikka, jossa visioida siitä, minkälaisen yhteiskunnan puolesta ilmastopoliittista oikeudenmukaisuuskamppailua käydään.

Kansalaistottelemattomuus, yhdessä vastarinnan mahdollistavien hoivan ja välittämisen verkostojen kanssa, on esimerkki uusien yhteiskunnallisten toimintamallien rakentamisesta.

Kehojen politiikkaan ei pidä kuitenkaan suhtautua kritiikittömästi, sillä aina julkisessa tilassa protestoivat kehot eivät suinkaan ole edistämässä ilmasto-oikeudenmukaisuutta tai demokratiaa, vaan ne voivat toimia esimerkiksi militarismin tai väkivallan tuottamisen koreografioina. Kuten Judith Butler muistuttaa, olennaista on se, mitä kehot tekevät ja saavat aikaan.

Palmujoen ilmastopolitiikan pirstaloitumista koskevaa oivallusta mukaillen Ende Geländen vastarinnan koreografia voidaan nähdä esimerkkinä ilmastonmuutoksen hallintaan osallistuvien toimijoiden monimuotoistumisesta. On mahdollista, ettei tämä monimuotoistuminen tarkoitakaan ilmastonsuojelun hallitsematonta pirstaloitumista, vaan sen valtioiden rajojen yli ulottuvaa vahvistumista uusien kanavien ja poliittisten toimintatilojen luomisen kautta.

On vielä epävarmaa, millaisia pitkäjänteisiä vaikutuksia Ende Geländen vastarinnan koreografialla on Saksan ja Euroopan ilmastopolitiikkaan. On kuitenkin selvää, että Ende Gelände -ilmastoliike on muistuttanut ikivanhan poliittisen perinnön, kansalaistottelemattomuuden, tarpeellisuudesta nykypäivän ilmastonsuojelussa.

Elämme aikaa, jossa meillä on kaikki käytettävissä oleva tieto ja teknologia ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Riittävä poliittinen tahto päätösten toimeenpanemiseksi kuitenkin vielä puuttuu. Olisivatko vastarinnan koreografiat juuri sitä, mitä Pariisin ilmastosopimus tarvitsee saadakseen lihaa luidensa päälle?

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa. 

Henna-Elise Selkälä on Berliinissä asuva kansainvälisen politiikan opiskelija, tanssitaiteilija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän viimeistelee politiikan tutkimuksen maisteriopintojaan Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Protestoivat kehot näyttävät, miten Pariisin ilmastosopimus laitetaan toimeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi merkittäviä syväanalyysejä kansallissosialismiin johtaneesta kehityksestä. Karl Polanyin Suuri murros (1944), Theodor Adornon ja Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikka (1947) ja Hannah Arendtin Totalitarismin synty (1951) väittivät, ettei natsismi merkinnyt vain yhden sivistyskansan taantumista barbariaan, vaan eurooppalaista modernisaatiota leimanneen laajemman esineellistymiskehityksen huipentumaa.

Samansuuntaisen diagnoosin tarjosi Martin Heideggerin (1889–1976) essee Kirje humanismista (Brief über den ”Humanismus”, 1946, ilm. 1947). Esseen ominaispiirteenä oli väite, ettei kansallissosialismin tai esineellistymiskehityksen juuria tullut etsiä taloudesta tai kulttuurista vaan modernin filosofian välineellisyydestä. Kirje humanismista oli vuonna 1933 natsismista hullaantuneen Heideggerin välienselvittely paitsi filosofisen myös poliittisen menneisyytensä kanssa.

Esseen ajattelu on edelleen ajankohtaista, kun uusliberalistinen globalisaatio esineellistää uusia elämänalueita taloudellisen tuotteistamisen kohteiksi. Teoksen suosio on kuitenkin ongelmallista. Kun se painottaaa filosofisen kritiikin ensisijaisuutta, on sen avulla vaikeaa hahmottaa sen paremmin vuonna 2008 kriisiin ajautuneen uusiliberalismin kuin 1930-luvun maailmanpalon takaa löytyviä mekanismeja.

Maineen puhdistus

Heidegger nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927), joka vastoin länsimaisen filosofian universalistisia pyrkimyksiä asetti filosofian keskiöön aikaan ja paikkaan sidotun inhimillisen olemassaolon.

Vuonna 1933 Heideggerin maine kuitenkin tahriintui hänen julistautuessaan Freiburgin yliopiston lehtorina Adolf Hitlerin kannattajaksi. Sodan jälkeen Heidegger painotti etääntyneensä kansallissosialismista jo vuonna 1934 tajutessaan, ettei se ollut vastavoima esineellistymiskehitykselle, vaan sen huipentuma.

Vuonna 1933 Heideggerin maine tahriintui hänen julistautuessaan Hitlerin kannattajaksi.

Kirje humanismista oli Heideggerin ensimmäinen ulostulo sodan jälkeen. Se oli kommentti Ranskassa, jonka miehitysvyöhykkeeseen Freiburg kuului, pohdittuun kysymykseen: miten palauttaa usko ihmiseen sodan kauheuksien jälkeen? Niin katolinen kristillisyys, ihmiskasvoinen marxismi kuin ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartren eksistentialismi pyrkivät esiintymään ihmisarvon puolustajina.

Heidegger kuitenkin kysyi, eivätkö sodan kauheudet olleet seurausta juuri modernin maailman liiallisesta ihmiskeskeisyydestä. Nojatessaan ajatukseen ihmisestä maailman keskipisteenä – joko Jumalan kuvana, historian subjektina tai nietzscheläisenä nihilistinä – kristinusko, marxilaisuus ja eksistentialismi olivat ”humanismeina” osa ongelmaa, eivät ratkaisu. Viitaten natsismiin Heidegger totesi saman koskevan myös biologistista ja nationalistista ihmiskuvaa.

Kirje humanismista kertoi tarinan ”olemisen historiasta” (Seinsgeschichte), jonka alun muodosti antiikin filosofi Platonin näkemys totuudesta ikuisesti muuttumattomana ideana. Tätä seurasi länsimaisen filosofian vähittäinen etääntyminen platonismista sen muuttumattomuuden ihanteesta kuitenkaan tinkimättä.

Kohtalokkain käänne tapahtui uuden ajan kynnyksellä, kun filosofi René Descartes siirsi huomion Platonin ideoista ihmiseen itseensä. Lopputulemana tästä yli kahden vuosituhannen kehityksestä oli modernin aikakauden instrumentaalinen käsitys ajattelusta. Karl Marx tarkasteli todellisuutta yksinomaan inhimillisen työn kautta, Friedrich Nietzsche taas vallantahdon kohteena. Heidegger myönsi, ettei Oleminen ja aika ollut kyennyt täysin irrottautumaan modernista ihmiskeskeisyydestä.

Uskonnollista nöyryyttä säteilevä Kirje humanismista kannustaa ihmistä löytämään arvokkuutensa roolistaan ”olemisen paimenena”. Toisin kuin humanismit, tämä ei pyrkisi enää kohtalonsa herraksi eikä näkisi historiaa ihmisen vaan Olemisen itsensä aikaansaannoksena. Teos kehottaa etsimään ”toista alkua” kreikkalaisen filosofian esisokraattisesta alkuhämärästä.

Ranskalaisen postmodernismin raamattu

Heideggerin esseestä olisi tuskin koskaan tullut klassikkoa, jollei osa ranskalaista vasemmistoälymystöä olisi löytänyt siitä suurta innoittajaansa. Teoksen ansiosta Heideggerista tuli 1900-luvun jälkipuolen ranskalaisen filosofian avainhahmo.

Eksistentialismiin ja marxismiin pettyneet ja vuoden 1968 radikalismin jälkioireista kärsineet ”postmodernistit” näkivät esseen anti-humanismissa uuden filosofisen paradigman. Mikä vuonna 1946 oli oikeuttanut Heideggerin vetäytyä politiikasta esoteeriseen pohdiskeluun, oikeutti filosofi Jacques Derridan kaltaisille vasemmisto-heideggerilaisille siirtymisen kapitalismin kritiikistä epäpersoonallisten kielellisten valtarakenteiden purkamiseen.

Ranskalaiset näkivät teoksen paljastaneen eurooppalaisen valistustradition piilevät herruusvaatimukset. Niin marxilaisen emansipaatiokertomuksen kuin universaaleja ihmisoikeuksia ajavan liberalismin takaa paljastui yksi ja sama eurosentrisyys.

Heideggerin metafysiikan kritiikki resonoi myös nykyisellä uusliberalismin aikakaudella.

Heideggerin metafysiikan kritiikki resonoi myös nykyisellä uusliberalismin aikakaudella. Mitatessaan todellisuutta yhdellä ainoalla nimittäjällä – markkinaperustaisella tuotteistamisen ideaalilla – uusliberalismi ei näyttäydy vain taloustieteenä vaan platonismin viimeisimpänä muunnelmana.

Postmodernistit kritisoivat Heideggerin natsimenneisyyttä. Silti he näkivät Kirjeen humanismista oivaltavana, usein jopa etuoikeutettuna natsismin kritiikkinä, koska Heidegger oli oppinut nietzscheläisen vallantahdon petollisuuden vasta kantapään kautta.

Kirje humanismista ei kuitenkaan ole niin viaton kuin miltä näyttää. Ranskalaisten epähistorialliset lukutavat ovat olleet omiaan peittämään sen tosiasian, että essee oli paitsi filosofinen myös opportunistinen teos tilanteessa, jossa Heideggeria uhkasi hänen ajattelunsa samaistaminen natsibarbariaan ja pysyvä opetuskielto.

Mustat vihkot

Kirjeen humanismista onnistui suunnata huomio pois Heideggerin natsismin ympärillä virinneestä keskustelusta. Se maalasi kuvan filosofisille kysymyksille omistautuneesta ajattelijasta, jonka poliittinen virhearvio oli etäinen ja vähäpätöinen asia. Teos aloittaa Heideggerin henkilökohtaisen menneisyyden kaunistelun sekä osoittaa hänen tapansa asettaa mystiset epäpersoonalliset voimat vastuuseen kansallissosialismista.

Osin samaan aikaan kirjoitetut Mustat vihkot (Schwarze Hefte, 1931–1948) heittävät esseen ylle aiempaa synkemmän varjon.

Heidegger ei nähnyt esineellistymiskehitystä yksiselitteisen epäpersoonallisena voimana vielä vuonna 1934, kun hän kertoi etääntyneensä natsipuolueesta. Maailmansodan aikana, vuosia väitetyn etääntymisensä jälkeen, Heidegger sälyttää ”maailmanjuutalaisuudelle” merkittävän roolin tässä kehityksessä.

Mustat vihkot osoittaa Heideggerin antisemitismin olleen läpi kolmannen valtakunnan enemmän kuin provinsiaalista ennakkoluuloa.

Mustat vihkot luonnehti juutalaisia laskelmointiin, abstraktiin järkeilyyn ja masinointiin taipuvaiseksi maailmattomaksi kansaksi ja näkevät heidät, amerikkalaisuuden ja bolsevismin ohella, ”toista alkua” tavoittelevan Saksan suurena vihollisena.

Mustat vihkot osoittaa Heideggerin antisemitismin olleen läpi kolmannen valtakunnan enemmän kuin provinsiaalista ennakkoluuloa. Se oli intiimissä suhteessa hänen filosofiaansa.

Ajatus ”olemisen historiasta” kiteytyi 1930-luvun lopulla samaan aikaan, kun Heideggerin antisemitismi leimahtaa liekkiin. Saman niminen luento vuodelta 1938 sisälsi maininnan juutalaisten ”planetaarisesta rikollisuudesta”. Maininta kuitenkin sensuroitiin vuonna 1998 julkaistusta versiosta.

Heidegger saattoi omaksua antisemiittiset ajatuksensa Sionin viisaiden pöytäkirjoina tunnetuista surullisenkuuluisista väärennöksistä. On kuitenkin mahdollista, että häntä inspiroi Hitlerin Mein Kampf, jonka hän antoi veljelleen joululahjaksi vuonna 1931.

Kirjeen humanismista piirtämä kuva Heideggerista virheistään oppineena totalitarismin kriitikkona on harhaanjohtava. Jo kauan ennen Mustien vihkojen ilmestymistä Kirjettä humanismista”kuvattiin muun muassa ”nöyryyden kaapuun pukeutuneeksi uhmakkuudeksi”.

Mustat vihkot tukee tätä kuvausta. Liittoutuneiden vaatiessa saksalaisia vastuuseen rikoksistaan, Heidegger kommentoi tyrmistyttävästi, että Saksan suurin syyllisyys oli ollut sen kyvyttömyys uudistaa länsimainen kulttuuri. Tämä oli ”’kollektiivinen syyllisyys’, jonka suuruus ei olemukseltaan ole mitattavissa edes ’kaasukammioiden’ kammottavuudella”.

Heidegger kommentoi, että Saksan suurin syyllisyys oli ollut sen kyvyttömyys uudistaa länsimainen kulttuuri.

Tällaiset kommentit eivät ole omiaan vakuuttamaan, että Heidegger olisi luopunut antisemitismistään sodan jälkeen. Mustien vihkojen antisemitismi ja täydellinen empatian puute juutalaisten kärsimyksiä kohtaan asettavat Kirjeen humanismista itsekritiikin täysin uuteen valoon.

Sama koskee Kirjeen humanismista yhteydessä suomennettua esitelmää Maailmankuvan aika (1938), jonka alkuperäinen versio, toisin kuin vuonna 1950 julkaistu versio, on osoittautunut pikemminkin natsimyönteiseksi kuin -kielteiseksi.

Vaihtoehto Saksalle -puolue

Heideggerin ajattelu ja revisionistinen historiantulkinta on löytänyt kaikupohjaa viime syyskuussa Saksan parlamenttiin 13 prosentin kannatuksella nousseessa Vaihtoehto Saksalle -puolueessa.

Eurokriittisenä puolueena vuonna 2013 perustettu Vaihtoehto Saksalle on sittemmin profiloitunut äärikansallisena, islamofobisena puolueena. Muiden populistipuolueiden tavoin se leimaa pakolaiset ja siirtolaiset syyllisiksi uusliberalistisen globalisaation aiheuttamaan taloudelliseen ja henkiseen hätään.

Heideggerin ajattelu ja revisionistinen historiantulkinta on löytänyt kaikupohjaa Vaihtoehto Saksalle -puolueessa.

Puolueen erityispiirteenä on positiivisen saksalaisen identiteetin nimissä käyty ”kulttuurisota” oletettua islamisaatiota ja holokaustiin viittaavaa ”syyllisyyskulttia” vastaan. Sen nykyisiin taustavaikuttajiin kuuluu ”uuden oikeiston” (Neue Rechte) keskeinen ideologi Götz Kubitschek. Kubitschek ihannoi kansallissosialismille tietä tasoittanutta radikaalikonservatismia, jonka avainhahmoihin lukeutuivat Heideggerin lisäksi oikeusteoreetikko Carl Schmitt, militantti kirjailija Ernst Jünger ja kulttuurifilosofi Oswald Spengler.

Puolueen ideologeille Heideggerin merkitys on hänen ”metapoliittisessa” näkemyksessään inhimillisestä elämästä paikkaan ja aikaan sidottuna yhteisöllisenä (etnisenä) olemassaolona. Tätä näkemystä juurruttamalla he tavoittelevat päivänpoliittisia pyrkimyksiä perustavampaa muutosta Saksan henkiseen ilmastoon, jota vuodesta 1945 lähtien ovat hallinneet ”vieraat” elementit: liittoutuneiden tuputtama länsisuuntautuminen, 1960-luvun ”kulttuurimarxilaisuus” ja nykyinen kosmopoliittinen monikulttuurisuus.

Samassa tarkoituksessa ovat Heideggeriin tukeutuneet myös identitaareina tunnetun oikeistoradikaalin nuorisoliikkeen johtohahmot Martin Sellner ja Walter Spatz, joiden ylistävän kirjan Heideggerista julkaisi juuri Kubitschekin kustantamo.

Keskeinen osa Vaihtoehto Saksalle -puolueen identiteettipolitiikkaa on taistelu menneisyydestä. Sen tavoite on kyseenalaistaa 1960-luvulla alkuun saatu ja vuosikymmenien saatossa ansiokkaasti toteutettu natsimenneisyyden kriittinen läpityöstäminen.

Puolueen revisionistisesta suhtautumisesta kertoo aluejohtaja Björn Höcken – oletettavasti Kubitschekin inspiroima – hyökkäys Berliinin holokaustimuistomerkkiä vastaan. Ei ole yllättävää, että Kubitschekin historiantulkinta nojaa Heideggerin entisen oppilaan ja 1980-luvulla otsikoissa esiintyneen revisionistisen historioitsijan, Ernst Nolten, ajatuksiin.

Heidegger tänään

Heidegger oli vannoutunut natsi ja antisemiitti, jonka empatiakyky ja todellisuudentaju ovat osoittautuneet pelottavan rajallisiksi. Tässä hän ei eronnut monista aikalaisistaan. Mutta toisin kuin 1930-luvun rivinatsien hengentuotteita, Heideggerin filosofiaa käytetään tänään legitimoimaan Vaihtoehto Saksalle -puolueen islamofobista politiikkaa. Miten tähän filosofiaan tulee suhtautua?

Tuleeko Heideggerin teokset siirtää, kuten radikaalein kriitikko Emmanuel Faye vaatii, filosofian hyllystä otsakkeen ”fasismi” alle? Ei.

Heideggeria on luettava äärimmäisten kriittisesti pitäen silmällä hänen anti-humanisminsa poliittisia ja maailmankuvallisia ulottuvuuksia.

Mutta Heideggeria on luettava äärimmäisten kriittisesti pitäen silmällä hänen anti-humanisminsa poliittisia ja maailmankuvallisia ulottuvuuksia. Heideggerin tapa leimata koko valistustraditio yhdeksi isoksi virheeksi on hänen ajattelunsa latteimpia ja kielteisimpiä puolia.

Lukuisat 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista Arendtista Charles Tayloriin ovat pyrkineet terveemmistä maailmankuvallisista lähtökohdista käsin kehittämään eteenpäin Heideggerin ajatuksia ihmisen historiallisuudesta. He ovat pyrkineet Jürgen Habermasin sanoin ajattelemaan ”Heideggerin avulla Heideggeria vastaan”.

Tulevaisuudessa länsimaisen kulttuurin itsetutkiskelun suurena linjana tulee kuitenkin olla ajatteleminen ”ilman Heideggeria”. Häntä ei tule enää nähdä johtotähtenä vaan ainoastaan ajoittaisten oivallusten antajana.

Syyt tähän eivät ole vain poliittisia. Vaikka heideggerilaiset tavoittavat jotain oleellista nähdessään uusliberalismin noudattavan metafyysistä logiikkaa, syyt uusliberalismin nousuun eivät löydy ensisijaisesti filosofian historiasta tai kielen sisäisistä valtapyyteistä vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tästä kehityksestä ei saa kiinni Heideggerin avulla.

Vaihtoehtoja

Polanyi ja Frankfurtin koulu kantoivat Heideggerin lailla huolta modernin länsimaisen yhteiskunnan tavasta tuotteistaa yhä uusia inhimillisen elämän alueita ja luontoa. He selittivät tämän ilmiön kuitenkin paljon uskottavammin.

Polanyin Suuri murros näki 1900-luvun inhimillisten ja ekologisten katastrofien juuret 1800-luvun alun itsesäätelevien markkinoiden utopiassa. Tämän kansainväliseen valtatasapainojärjestelmään, kultakantaan ja minimalistiseen valtioon tukeutunut kapitalistinen utopia (”saatanallinen mylly”) hajosi vuoden 1929 pörssiromahdusta seuranneeseen fasistiseen vastareaktioon.

Polanyin ja varhaisen Frankfurtin koulun avulla saa Heideggeria paremmin kiinni 1930-luvun fasismiin johtaneen eurooppalaisen modernisaation valuvioista.

Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikka tuli synkällä tarinallaan antiikista alkaneesta “välineellisestä järjestä” turhan lähelle Heideggeria. Nuori Horkheimer pyrki sen sijaan vielä 1930-luvulla hahmottamaan liberalismin kriisiä ja fasismin psykologista vetovoimaa uraauurtavalla synteesillään kriittisestä taloustieteestä ja psykoanalyysistä.

Polanyin ja varhaisen Frankfurtin koulun avulla saa Heideggeria paremmin kiinni 1930-luvun fasismiin johtaneen eurooppalaisen modernisaation valuvioista. He antavat myös parempia eväitä hahmottaa 1970-luvulta alkaneen uusliberalistisen finanssikapitalismin haaksirikkoa vuonna 2008 ja sitä seurannutta oikeistopopulistista vastareaktiota.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Mikko Immanen on yleisen historian post doc -tutkija Helsingin yliopistossa. Immanen väitteli vuonna 2017 Heideggerin ja Frankfurtin koulun varhaisesta suhteesta.

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Eurooppalaisen äärioikeiston filosofiset virtaukset johtavat 1930-luvun Saksaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.