DocPoint: Omaisuus ja ihmisarvo

Lukuaika: 5 min. 

Four parts of a folding screen
Ohjaus Anthea Kennedy ja Ian Wiblin (2018)

Four parts of a folding screen -dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Viime marraskuun 9. päivänä tuli kuluneeksi 80 vuotta ”kristalliyöstä”, jolloin kansallissosialistiset puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät Saksan juutalaisväestön kimppuun murhaten, pahoinpidellen ja tuhoten omaisuutta. Kristalliyötä pidetään hyvin perustein juutalaisten systemaattisen murhaamisen, holokaustin, alkutapahtumana.

Jos kuitenkin keskitytään vain näkyviin väkivallantekoihin, oman käden oikeuteen ja hirmutekoihin, eurooppalaisen antisemitismin ja rasismin olemus hämärtyy.

Holokausti ei ollut ”ylilyönti” vaan järjestelmällisen rakennustyön looginen lopputulema. Hirmutekoihin eivät osallistuneet vain epämääräiset ääriainekset vaan tavalliset työtä tekevät, oikeustajulla varustetut ihimiset. Tähän kansanmurhan ”arkipäiväiseen” ytimeen Anthea Kennedyn ja Ian Wiblinin dokumentti Four parts of a folding screen paneutuu.

Dokumentti kuvaa juutalaisen naisen, Nellie Kochin, pyrkimyksiä pelastaa perheensä omaisuus ja paeta Lontooseen alati yltyvää natsi-mielivaltaa 1930-luvun Berliinistä. Suurin osa dokumentin kestosta käytetään kuitenkin Kocheilta takavarikoidun omaisuuden myöhempien vaiheiden jäljittämiseen.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Seuraavassa keskityn lyhyesti näiden kahden näkökulman – juutalaisten ulossulkemisen omaisuuden kautta sekä materiaalisten objektien merkityksen identiteetille – taustaan, jotka dokumentin kautta nousevat esiin.

Yksityisomaisuus ja kansakunta

Yksityisomaisuuden ympärille muodostui 1900-alun Saksassa valtava, koko yhteiskunnan luonnetta muokkaava oikeudellinen ongelma. Ensimmäinen maailmansota oli yhtäältä osoittanut, että turvatakseen olemassaolonsa modernilla valtiolla tuli olla laajat oikeudet tarvittaessa pakkolunastaa kansalaistensa omaisuutta.

Toisaalta hyperinflaation ja 1930-luvun laman yhteiskunnalliset seuraukset vakuuttivat suuren yleisön siitä, että omaisuus tulisi sitoa tiukemmin yhteisön arvoihin: omaisuuden kasautumiselle tuli asettaa rajat ja sen arvon muutokset tulisi palauttaa takaisin seuraamaan yksilön ja yhteisön työtä ja arvollisuutta, pois ulkoisten ja moraalittomien voimien päätäntävallasta.

Ongelma oli myöskin saksalaisen lakikoodiston monimuotoisuus. Oikeustieteilijät ponnistelivat määrittääkseen sen, kuinka olemassaolevia lakipykäliä koskien yksityisomaisuutta tulisi tulkita. Miten määritellä yhteisö? Miten suhtautuivat toisiinsa valtion ja yksilön oikeudet? Missä tilanteissa valtiolla oli oikeus ottaa haltuunsa yksilön omaisuutta?

Lopputulemana oli nationalistinen tulkinta kansankokonaisuudesta, jossa sekoittuivat ainekset 1900-luvun lopun sosiaalisesta konservatismista, sosialismista ja historiallisista myyteistä. Periaatteen mukaan ihmiset olivat ensisijaisesti kansallisesti määrittyneen yhteisönsä jäseniä. Yksilön hallinnassa oleva omaisuus, peritty tai omalla työllä saavutettu, oli seurausta yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksesta ja omistaminen oli mahdollista yhteisöä sitovien sopimusten, tapojen ja hyveiden takia.

Kokonaisuuden hyvinvointi ajoi yksilön edun edelle. Kokonaisuus paitsi takasi yksityisomaisuuden suojan, lopulta myös hallitsi yksityisten oikeuksien yli.

Ajatus orgaanisesta yhteiskunnasta lain tulkinnan lähtöpisteenä ei ollut alun perin kansallissosialistinen idea, mutta, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, natsit omivat sen ja tekivät siihen kaksi perustavanlaatuista muutosta: ”Yhteisö” tarkoitti nyt rotuun perustuvaa yhteisöä ja sitä edusti käytännössä Führerin tahdolle alisteinen valtiokoneisto. Lainsäädäntötyössä ja oikeuden tulkinnassa anti-semitismi, joka oli jo pitkään vaikuttanut pohjavireenä saksalaisessa yhteiskunnassa, nostettiin määrääväksi tekijäksi yhteisöön kuulumisessa. ”Aitoa” kansakuntaa rakennettiin aggressiivisesti ”vieraan” kansanosan kustannuksella.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse.

Tuo kehitys kulkee dokumentin alun taustalla. Koch huomaa oman oikeutensa omistaa asioita hiljalleen häviävän. Perheen koti käytännössä pakkolunastetaan, juutalaisen omaisuuden kauppa-arvo romahdutetaan säädöksillä, arvotavaroiden omistus kielletään, jäljelle jäänyttä omaisuutta verotetaan ylimääräisillä, valtaviksi kohoavilla veroilla ja oletetuista rikoksista sanktioidaan omaisuuden takavarikolla.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse. Sama kohtalo oli kaikkien Saksan juutalaisten osana.

Kyseessä ei ollut pelkästään rahallisen arvon pakkosiirto – jota se myös oli – vaan yhden kansanryhmän ihmisarvon vähittäinen ja rationaalinen rapauttaminen. Kun kristalliyö marraskuun 9. päivän iltana 1938 koitti, juutalaisilla ei ollut enää käytännössä lain suojaa yksityisomaisuudelleen. Synagogien poltto, juutalaisten liikkeiden tuhoaminen ja kotien ryöstö ei ollut natsi-Saksassa enää laitonta.

Kansallissosialistit eivät yleisesti ottaen välittäneet olivatko heidän tavoitteidensa saavuttamiseen valitut keinot lainmukaisia. Natsien ei kuitenkaan tarvinnut turvautua laittomuuksiin prosessissa, jossa juutalaiset erotettiin yhteisön ulkopuolelle ja heiltä poistettiin alun perin kaikille kuuluvat, lakiin perustuvat oikeudet. Kokonaisten kansanryhmien rajaaminen perustavanlaatuisten oikeuksien ulkopuolelle tapahtui oikeusvaltion sääntöjen puitteissa.

Kansalaisuus ja holokausti

Kristalliyö oli alku väkivallalle, jossa yhteiskunnan suojan ulkopuolelle ajettuja ihmisiä alettiin kohdella kuin sairautta tai tuholaisia.  Mutta se saattoi tapahtua vasta, kun juutalaisilta oli poistettu yhteiskunnan suoja ja inhimillisyys saksalaisten enemmistön silmissä.

Prosessi ei ollut pinnallinen. Vaikka Saksan juutalaiset olivat heterogeeninen joukko, suuri osa heistä oli täysin integroitunut saksalaiseen yhteiskuntaan. He olivat tiedemiehiä, opettajia, yrittäjiä, poliitikkoja, sotasankareitakin. Holokaustissa Saksa eristi ja tuhosi osan itsestään.

Eristämisellä ei vielä 1930-luvulla valmisteltu tuhoamista, mutta ensimmäinen oli jälkimmäisen edellytys. Esimerkiksi hyökätessään itään operaatio Barbarossan aikana natsi-Saksa tuhosi järjestelmällisesti ne rakenteet, jotka yhteiskunnallista elämää säätelevät: hallinnon rakennukset ja infrastruktuurin, poliisi- ja oikeuslaitoksen, arkistot, kansallisen ja paikallisen yhtenäisyyden symbolit.

Yhteiskuntaa, johon yksilöt ja perheet olivat kuuluneet ja joka oli taannut heidän asemansa, ei enää ollut olemassa. Kansallissosialistisen logiikan mukaan nämä ihmiset oli mahdollista tuhota ei-ihmisinä.

Kun natsit olivat laittaneet ideologiansa käytäntöön täydelleen idässä, he kääntyivät takaisin kohti Saksaa. Juutalaisilta poistettiin viimeinen, nimellinen side aikaisempaan identiteettiinsä – Saksan kansalaisuus. Vasta tämän jälkeen kansallissosialistit aloittivat omien maanmiestensä laajamittaisen murhaamisen.

Tässä vaiheessa, vuonna 1941, Kochilta viedään Saksan kansalaisuus ja hänen pidätettynä ollut, jäljellä oleva omaisuutensa siirretään valtiolle.

Henkilökohtainen ja materiaalinen ihmiselämässä

Jos juutalaisten järjestelmällinen tuhoaminen muodostaa elokuvan tapahtumien kronologisen taustan, Kochin tapauksen kautta dokumentaristit miettivät, mikä on henkilökohtaisten tavaroiden ja ihmisen identiteetin välinen suhde. Tuleeko niistä asioista, jotka ympäröivät meidät päivittäin, se mitä me olemme?

Onko mahdollista kokea tärkeitä asioita menneisyydestä uudelleen, siis muistella, ilman niitä konkreettisia tavaroita, jotka olemme mielessämme liittäneet oman elämämme tapahtumiin? Minkä arvoinen on savilevykokoelma, jota on kerännyt 8-vuotiaasta saakka, tai kaksi teekuppia, joille on antanut nimet, tai omien lasten piirrokset? Ja jos ihmiseltä viedään kaikki tämä, mitä tai mikä jää jäljelle?

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on.

Viranomaisten papereissa Kochin omaisuus on luettelo, jonka osasille on annettu asiantuntijan määrittämä arvo rahassa. Valtiolle Kochien omaisuus tarkoittaa mahdollisuutta rahoittaa sotavalmisteluja.

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on, ja näiden tavaroiden kanssa hän on elänyt arkeaan yhdessä perheensä kanssa. Kylpytakille ja kaappikellolle voi antaa rahallisen arvon, mutta ne ovat myös vaatekappale, jonka Koch muistaa aina miehensä päällä, ja kello, joka on aina ollut olennaisena taustana perheen yhteisille teehetkille.

Elokuvassa kuullaan usein lausahdus ”et ole mitään”, joka kuvaa juutalaisten asemaa natsi-Saksassa mutta ennen kaikkea Kochin kokemusta siitä, kuinka hänen identiteettinsä tuntuu katoavan samalla, kun valtio vie perheeltä heidän henkilökohtaisia tavaroitaan ja omaisuutta. Tuoksut, äänet ja kuvat menneisyydestä, eletystä elämästä, häviävät tavaroiden ja kodin mukana.

Dokumentaristit jäljittävät Kochien omaisuutta nykypäivän Berliinissä, ”rakennuksissa, joita ei enää ole”. Ohut kertojanääni vie eteenpäin tarinaa, joka tarkoituksellisesti hyppii jatkuvasti menneisyyden ja katsojan näkökulman välillä.

Pronssilaatat kadulla ja huomaamattomat muistomerkit todistavat menneestä ajasta, jolloin ihmisiä – kaupungin entisiä asukkaita – murhattiin kotiensa edustalla tai vietiin kuolemaan keskitysleireille.

Kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

Dokumentin tärkein viesti on kuitenkin se, että samalla tavoin kuin Berliinissä nykyään asuva helposti unohtaa menneen ja elää omassa arjessaan, näin tapahtui jo sinä aikana, kun juutalaiset, romanit, homoseksuaalit ja kehitysvammaiset sekä valtion uskonnolliset ja poliittiset viholliset pyrittiin tuhoamaan.

Kochien omaisuuden ostivat itselleen huutokaupasta tavalliset berliiniläiset. Juutalaisten omaisuus ei hävinnyt ilmaan, vaan valtio, joka oli sen ryöstänyt, myi sen eteenpäin ja rahoitti siten sotaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan.

Dokumentin katsoja miettii, miksi tavallinen kaupunkilainen, joka on nähnyt naapurinsa hädän ja kaltoinkohtelun, ei arvosta toisen ihmisen henkilökohtaiseen omaisuuteen sisältyvää sidettä niin paljon, etteikö olisi valmis itse hyötymään tragediasta rahallisesti. Mitä meidän nykypäivänä pitäisi muistaa, että näin ei tapahtuisi enää uudestaan?

Dokumentin viesti on selvä: kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Ville Erkkilä on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*