Confessions of a Swedish Man (2025) Ohjaus: Hampus Linder, Ruotsi

Confessions of a Swedish Man on omaelämäkerrallinen, tekijän henkilökohtaisen kriisin ympärille kietoutuva kertomus miehen suhteesta omaan mieheyteensä.

Dokumentaristi Hampus Linder on ajautunut kriisiin. Lapset ja entinen puoliso pitävät häntä luotaantyöntävänä. Peilistä katsoo takakireä keski-ikäinen mies, joka erehdyttävästi muistuttaa Linderin omaa isää.

Linder on periruotsalainen feministi. Hän katsoo, ettei kyse ole yksilökohtaisesta ja yksilöpsykologisesta ongelmakentästä, vaan sukupuolesta ja siitä, millaiseksi mieheksi hän on kasvanut.

Oman mieheyden pohdinta laajenee nopeasti miesaktivismin ja kulttuurisodan tarkasteluksi. Linder jalkautuu miesten hyvinvointia edistävien järjestöjen toimintaan, haastattelee aktivisteja ja pohtii ääneen sitä, millainen mies hänen itsensä pitäisi olla. Oppimaansa hän soveltaa sekä isänä että poikana. Linderin isä sairastaa parantumatonta syöpää, joten aikaa isäsuhteen kipukohtien läpikäymiseen ja rauhan tekemiseen menneisyyden kanssa on rajallisesti.

Miesaktivismien moninaisuus

Elokuvan alussa Linder näytetään selailemassa verkon miessisältöä. Naisvihamielisen miesaktivismin ja muun äärioikeiston väliset aatteelliset yhteydet ohitetaan maininnalla. Avaus tarjoaa silti informatiivisen kuvan miesliikkeistä joukkona eri tavoin ajattelevia kuppikuntia. Osalle miesasia-aktivisteista feminismin vastustaminen on pääasia, toisille miesten hyvinvoinnista huolehtimisen sivutuote.

Dokumentin keskiöön on valikoitunut tanskalainen miesjärjestö Maniphesto, joka tuottaa podcasteja ja järjestää miesten tapaamisia. Se edistää miesten henkistä hyvinvointia pyrkimällä aktivoimaan miesten sisällä uinuvaa luonnollista miehuutta. Samalla se kannustaa miehiä ottamaan entistä enemmän valtaa kotona ja politiikassa sekä muodostamaan vastavoiman feminismille.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Aluksi Linder epäilee järjestön tarkoitusperiä, mutta ennen pitkää hän kokee oppivansa sen järjestämässä miesten vertaistuessa myös hyödyllisiä asioita. Manipheston vastapainoksi Linder haastattelee feministisen miestyön tekijöitä, jotka uskovat miesten yhteiskunnallisen johtaja-aseman ja miesten välisen kilpailun purkamisen johtavan miesten hyvinvointiin.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Käy ilmi, että sekä patriarkaatin purkamiseen pyrkivät että sen kunnianpalautusta tavoittelevat miesliikkeet työskentelevät pohjimmiltaan samojen yleisesti tunnettujen ongelmien parissa: miehille kasaantuu paitsi käsittelemätöntä henkistä pahoinvointia myös ruumiillisia terveysriskejä. Vaikka ongelmien laadusta ollaan samaa mieltä, ratkaisuehdotukset ja niihin liittyvä poliittinen virittyneisyys vaihtelevat.

Itsesuhteen työstämisestä on lyhyt matka itsekeskeisyyteen

Miestutkija Jeff Hearn esittää, että kaikissa liikkeissä, jotka edustavat miehiä, ajavat ”miesasiaa” ja omaksuvat toimintansa lähtökohdaksi miesten kokemuksen, on lähtökohtaisesti jotain epäilyttävää. Hearn ehdottaa, ettei miesten tulisi ottaa identiteettiään miehinä lainkaan vakavasti. Sen sijaan heidän tulisi suhtautua miesten itselleen ja toisilleen aiheuttamaan kärsimykseen sekä miesten yhteiskunnalliseen johtaja-asemaan äärimmäisen vakavasti. Vaikkei väitteeseen sen kaikessa jyrkkyydessä täysin yhtyisikään, sitä voi elokuvan nähtyään hyvin ymmärtää.

Linder tekee täysin oikean havainnon kehystäessään tunnekylmyyden, vaikeiden puheenaiheiden välttelyn ja hallitsemattoman aggression opituiksi käyttäytymispiirteiksi, joita on mahdollista tietoisen työskentelyn kautta muuttaa. Elokuvan kohtauksia toisiinsa yhdistävä punainen lanka on Linderin yksityinen identiteettityö. Elokuva kuvaa ohjaajansa hyveellisyyden tavoittelua: hän haluaa tietää, mitä ylipäätään tarkoittaa olla hyvä mies, jotta voi toimia, kuten hyvä mies toimii.

Tästä asetelmasta kumpuavat myös elokuvan ongelmat. Miesten huono elämänlaatu pelkistyy vääriin miehenä olemisen malleihin. Teoksessa henkilökohtainen on poliittista, mutta käsitys poliittisuudesta on kapea ja valikoiva.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan.

Eniten tilaa suodaan sen tarkastelulle, millaisia vaikuttimia miesten identiteettityölle tarjotaan ja millaisia miehet haluavat olla. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden kyvystä tavoittaa pahoinvoivat miehet ei puhuta.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan. Vaikka Linder rakentaa kompromissia ja näkee ilmiössä harmaan sävyjä, elokuva silti asemoi konservatiivi—liberaali-jakolinjan aikamme keskeiseksi konfliktiksi.

Miestutkija Sam de Boise toteaa, että miesten oma käsitys itsestään kivoina miehinä ei väistämättä vastaa niitä asenteita, toiveita ja käytösmalleja, joita he arkielämässään kantavat mukanaan. Samalla naisvihamieliset asenteet eivät vain kuulosta ikäviltä, vaan niillä on materiaalisia seurauksia. Miehistä huolestuneiden miesten ymmärtäminen heidän omista lähtökohdistaan ohjaa tarkastelemaan miesten suhdetta patriarkaattiin ensisijaisesti miesten korvien välissä tapahtuvana asiana. Vaikka dokumentissa haastatellaan myös erään miesaktivistin puolisoa, miesasialiikkeen yhteiskunnallisia seurauksia käsitellään vain pintapuolisesti.

Hyväntahtoinen puheenvuoro

Confessions of a Swedish Man osallistuu riitaisaan ja polarisoituneeseen julkiseen mieskeskusteluun. Elokuva edustaa miesnäkökulmaa omaksumatta kuitenkaan miesten puolta naisia vastaan. Hämmennys siitä, miten elää miehenä ja mitä opettaa pojalleen, on samastuttavaa ja vaikuttaa vilpittömältä.

Dokumentti alkaa hämmennyksestä ja myös jää hämmennyksen ja vaikutelmien tasolle. Elokuva yrittää samanaikaisesti olla kertomus erään ruotsalaisen miehen identiteettikriisistä ja miesten identiteettipolitiikasta ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Aihepiirien yhdistäminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi, ja niiden välinen vuoropuhelu jää ohueksi.

Elokuvan loppupuoliskolla Linder katsoo poikaansa ja toivoo hänelle parempaa elämää kuin hänellä itsellään on ollut. Vihjeitä siitä, mikä rooli miesten järjestäytymisellä voisi tässä projektissa olla, ei kuitenkaan anneta. Lopussa Linder kertoo isälleen rakastavansa häntä. Tämä tapahtuu miesleirillä, jonne isä ei olisi alkuunkaan halunnut lähteä. Hänen on vaikea ymmärtää poikansa kiinnostusta miesten väliseen vertaistukeen: keskustelut olisivat mielenkiintoisempia, jos niihin osallistuisi myös naisia.

FT Henri Hyvönen on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Hänen tutkimuksellisia mielenkiinnonkohteitaan ovat miesten harjoittama hoiva, miesten ruumiillisuus ja terveyskäyttäytyminen sekä miehiin ja mieheyteen kohdistuva biopoliittinen hallinta.

Confessions of a Swedish Man (Ohjaus: Hampus Linder 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Confessions of a Swedish Man (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Miehen identiteettityöstä identiteettipolitiikan ristivedossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

No Mercy (2025). Ohjaus: Isa Willinger, Saksa, Itävalta

Eivätkö naisohjaajien elokuvat olekaan empaattisia, hienovaraisia ja ihmisläheisiä? Tämä on elokuvantekijä Isa Willinger dokumentin aihe. Kysymyksen on herättänyt haastattelu ukrainalaisen elokuvan pioneerin, kaanoneista pitkälti häivytetyn ohjaaja Kira Muratovan kanssa.

Muratova oli havainnut, että naisten ohjaamat elokuvat ovat keskimäärin paljon rankempia kuin miesten. Ne olivat usein väkivaltaisia, haastoivat katsojaa ja käsittelivät suorasukaisesti vaikeita aiheita.

Tässä haastatteluihin ja arkistomateriaaliin pohjautuvassa dokumentissa Willinger pohtii Muratovan teesiä nykypäivän merkittävimpien naisohjaajien kaartin avulla aina Céline Sciammasta (Nuoren naisen muotokuva, 2019) Valie Exportiin (The Practice of Love, 1985) ja Ana Lily Amirpourista (A Girl Walks Home Alone at Night, 2014) Alice Diopiin (Saint Omer, 2022). Mukana on myös ohjaaja Nina Menkes, jonka dokumentti Brainwashed: Sex-Camera-Power (2022) nähtiin Suomessakin elokuvateattereissa.

Menkesin elokuvasta kiinnostuneet saanevat paljon irti myös nyt DocPointissa nähtävästä Willingerin elokuvasta. Molemmissa valotetaan sitä, miten elokuvan tavat esittää eritoten miehiä ja naisia vaikuttavat yhteiskunnassa yleisesti jaettuihin käsityksiin sukupuolesta. Keskeisenä analyysin keinona dokumentissa toimii katseen (gaze) käsite.

Teoria miehisestä katseesta

Ajatus katseen merkityksestä pohjaa feministisen elokuvateorian klassikkoesseeseen, joka käsittelee niin kutsuttua miehistä katsetta (male gaze). Laura Mulveyn essee julkaistiin vuonna 1975. Miehinen katse on sittemmin vakiintunut käyttöön myös elokuvan ulkopuolisiin yhteyksiin. Myös Willingerin ja haastateltavien naisohjaajien ymmärrys elokuvantekemisestä rakentuu Mulveyn ja muiden feminististen elokuvateoreetikkojen rakentamalle pohjalle.

Mulvey argumentoi, että klassisen Hollywood-elokuvan muotokieli ja kerronnallinen logiikka perustuu sille, että mies on subjekti ja nainen objekti. Elokuvan maailman sisällä tämä tarkoittaa sitä, että mies näyttäytyy aktiivisena toimijana, ja nainen passiivisena toiminnan kohteena.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta.

Asetelma rakentuu Mulveyn mukaan juonen lisäksi elokuvan keinoin eli kameratekniikoiden, valaistuksen ja äänen avulla. Kamera esimerkiksi esineellistää naista kuvaamalla naisen ruumista yksityiskohtaisesti ja viipyillen, mikä korostaa naisruumiin katsottavuutta (to-be-looked-at-ness). Miestä sen sijaan ei kuvata näin. Hän on se, joka naista katsoo. Edellä mainittu Nina Menkesin dokumentti Sex-Camera-Power erittelee tätä elokuvan muotokieltä yksityiskohtaisesti.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Klassinen elokuvan kerronta siis hienovaraisesti viestii ja vahvistaa yhteiskunnallista järjestystä, jossa mies on toimija ja nainen miehelle kuuluva.

Naisinen katse vastaparina?

Kuten Willingerin dokumentissa esiintyvät ohjaajat toteavat, naisohjaajan sukupuolta korostetaan. Naiset ovat elokuvan historiassa olleet elokuvantekijöinä vähemmistössä, ja ovat sitä edelleen. Heidän tekemistään ei myöskään ole arvostettu, kuten esimerkiksi Muratovan häivyttäminen elokuvan kaanoneista osoittaa. Parhaana ohjaajana Oscar-juhlissa on tähänkin päivään mennessä palkittu vain kolme naista, Kathryn Bigelow, Chloé Zhao ja Jane Campion.

Naisten ohjaamien elokuvien mielletään usein olevan erityislaatuisia suhteessa miesten ohjaamiin elokuviin. Jo Mulvey esitti esseessään toiveen luoda elokuvan muotokieltä, joka voisi ilmentää naisista toimijuutta. Etenkin 1970- ja 1980-lukujen feministinen elokuva pyrki tähän erilaisin kokeilevin menetelmin. Käsite naisinen katse (female gaze) kuitenkin alkoi vakiintua vasta 2000-luvulla naisohjaajien määrän kasvaessa ja etenkin vuonna 2017 viraaliksi levinneen, elokuva-alan sukupuolittunutta syrjintää ja häirintää esille tuoneen MeToo-kampanjan jälkeen.

Dokumentissa nähdään pätkä Joey Solowayn ohjaamasta I Love Dick-sarjasta (2016–17), jossa machomies ja taitelija Dick (Kevin Bacon) toteaa, että naisten ohjaukset ovat harvoin hyviä, sillä heidän täytyy työskennellä yhteiskunnallisen alisteisen asemansa läpi. Tämä Dickin mukaan tekee elokuvista huonompia.

Willingerin haastattelemat ohjaajat tunnistavat Dickin kuvaaman asetelman. Omakohtaiset kokemukset sukupuolittuneesta syrjinnästä, häirinnästä ja väkivallasta värittävät ajattelua, kokemusta sekä elokuvien aiheita ja muotokieltä. Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, mutta toisin kuin Dick ajattelee, vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, joiden vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Dokumentissa haastatelluista elokuvantekijöistä Valie Export on kokeellisen elokuvan pioneeri, joka kehitti ymmärrystä elokuvasta kosketuksen, ei yksinomaa katseen välineenä. Dokumentissa nähdään pätkä Exportin performanssitaide-esityksestä TAP and TOUCH Cinema (1968), jossa hän on kiinnittänyt rintakehänsä päälle elokuvasalia esittävän pahvilaatikon. Laatikkoa peittävät verhot, joiden läpi ”katsoja” voi tunnustella ohjaajan rintoja. Tämä murtaa käsitystä miehisen katseen tuottamasta etäisyydestä, katsojuuteen liittyvästä tirkistelystä ja esineellistämisestä. Tempaus kohahdutti, sillä se koettiin pornografisena.

Katseen teoriaa käsittelee myös Céline Sciamma ohjauksessaan Nuoren naisen muotokuva. Dokumentissa nähtävässä kohtauksessa muotokuvamaalauksen mallina istuva Héloïse (Adèle Haenel) ohjeistaa maalaaja Mariannea (Noémie Merlant) tulemaan viereensä ja katsomaan maalaustilannetta hänen asemastaan.

Héloïse selittää, että hän ei ole vain katsottavana, vaan tarkkailee myös itse muotokuvamaalaajaa. Kamera esittää naiset ensin omissa kuva-aloissaan, kuva-vastakuva-asetelmassa, joka mielletään keskeiseksi keinoksi esineellistää katseen kohdetta. Seuraavaksi naiset on rajattu kuva-alaan yhdessä, vierekkäin, kaksi subjektia katsomassa yhteistä objektia.

Tässä Sciamma kuvaajineen leikittelee kameran rajauksien kautta objekti-subjekti-asetelmilla. Sekä kerronnalliset että kameran rajauksen keinot monimutkaistavat ajatusta katsottavan passiivisuudesta sekä katsojan ja katsottavan roolien jäykkyydestä.  

(Nais)ohjaajat ja feminismi

Willingerin elokuva antaa runsaasti esimerkkejä tavoista, joilla niin historialliset kuin nykypäivänkin naisohjaajat käsittelevät elokuvan miehistä historiaa ja muotokieltä omissa ohjauksissaan. Monelle tekijälle nais-etuliite on hankala. Kaikki kuitenkin tunnistavat sen feministisen merkityksen.

Ohjaajien ja Willingerin itsensä puheissa toistuu ajatus siitä, että ohjaajan oma yksilökokemus vaikuttaa hänen tekemiseensä. Yksilökokemukseen vuorostaan vaikuttavat sukupuolta tuottavat ja toistavat yhteiskunnan ja elokuva-alan rakenteet.

Willinger päätyy olemaan samaa mieltä innoittajansa Kira Muratovan kanssa siitä, että naisten ohjaamat elokuvat ovat usein rankkoja kokemuksia. Tämä on raikas näkökulma naisten tekijyyteen. Kuten dokumentissa kuultavat ohjaajat itse kuvaavat, tekijän sukupuolella on merkitystä. Naisten tekemät elokuvat eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä. Niitä nivoo yhteen feministinen eetos, joka tunnistaa elokuvantekemisen miehisen historian.

FM Saara Tuusa on sukupuolentutkimuksen ja mediatutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa, joka on tutkinut naisisen katseen käsitettä elokuvan kentällä.

No Mercy (Ohjaus: Isa Willinger, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytöaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: No Mercy (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: No Mercy ja elokuvan rankka naisinen katse ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pitkään tasa-arvopoliittisen keskustelun aiheena ollut perhevapaauudistus astui voimaan elokuun alussa. Uudistuksen tavoitteena on lisätä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoa, ottaa huomioon erilaiset perhemuodot sekä joustavoittaa perhevapaajärjestelmää.

Uudistuksen myötä ansiosidonnaisten perhevapaiden määrä kasvaa ja vanhemmille kiintiöidään niistä yhtä suuri osuus. Kotihoidontuki säilyy ennallaan, eli sitä voi saada lapsen kolmanteen ikävuoteen asti.

Uudistus ei ole ollut helppo. Etenkin nais- ja tasa-arvojärjestöt ovat ajaneet perusteellista perhevapaauudistusta, ja sellainen onkin ollut tasa-arvopolitiikan agendalla koko 2000-luvun ajan. Isien perhevapaiden käytön lisäämistä ja naisten työmarkkina-aseman parantamista tavoittelevat uudistuspyrkimykset ovat kuitenkin aina kaatuneet perheiden valinnanvapautta ja ”lasten etua” painottavien konservatiivipuolueiden vastustukseen. Miksi siis uudistus tapahtui nyt?

Tässä kirjoituksessa tarkastelen perhevapaauudistusta ja sitä koskevaa julkista keskustelua sukupuolipolitiikkana, jossa määritellään lastenhoitoratkaisujen lisäksi sukupuolten asemaa yhteiskunnassa. Asetan perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikan laajempaan hyvinvointivaltion muutoksen kontekstiin. Sille on leimallista pyrkimys parantaa kilpailukykyä lisäämällä työn tarjontaa ja leikkaamalla ja tehostamalla julkisia palveluja sekä sosiaaliturvaa.

Miksi uudistus tapahtui juuri nyt?

Väitän, että perhevapaauudistuksen – ja laajemmin hyvinvointivaltion muutoksen – sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten työn tehostaminen, joka koskee niin palkallista kuin palkatontakin työtä.

Tarkastelen naisten työn tehostamispyrkimysten liittämistä tasa-arvoon ja feminismiin. Perhevapaauudistuksesta käydyssä keskustelussa naisten palkallisen ja palkattoman työn yhteiskunnallista merkitystä perustellaan tasa-arvopolitiikalle ja feminismille keskeisten tavoitteiden avulla. Molempien merkitystä perustellaan sen hyödyllisyydellä sekä kansalliselle kilpailukyvylle että naisten omalle vapaudelle ja arvokkuudelle.

Naisten työ hyvinvointivaltion muutoksessa

1990-luvun lamaa on pidetty lähtölaukauksena hyvinvointivaltion suunnanmuutokselle kohti kilpailuvaltiota. Kilpailuvaltioparadigmalle keskeistä on työn tarjonnan lisääminen, mitä on tavoiteltu kiristämällä sosiaali- ja työttömyysturvan ehtoja sekä aktivoimalla työttömiä töihin erilaisten sanktioiden uhalla. 2000-luvulla aktivointipolitiikka on ulottanut työllistämistoimet yhä uusiin väestöryhmiin – myös niihin, joita on aiemmin suojeltu työnteolta hyvinvointipolitiikalla.

Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi osatyökykyiset, ikääntyvät ja pienten lasten äidit. Ne muodostavat joustavan, mukautuvan ja halvan työvoimaresurssin kilpailukykyisten työmarkkinoiden tarpeisiin.

Kilpailuvaltioparadigmalle tyypillistä on myös julkisen talouden menokuri, johon pyritään leikkaamalla, yksityistämällä ja tehostamalla julkista sektoria sekä siirtämällä valtion tehtäviä kotitalouksien ja yksilöiden vastuulle. Naiset ovat julkisista palveluista ja tulonsiirroista miehiä riippuvaisempia ja työskentelevät miehiä useammin julkisella sektorilla. Siksi nämä toimet heikentävät sukupuolten tasa-arvoa.

Julkisen talouden menokuri lisää naisten palkatonta työtä.

Niillä on kuitenkin myös toinen sukupuolittunut ulottuvuus: ne lisäävät naisten palkatonta työtä. Esimerkiksi omaishoivan lisääminen on valtiolle edullista, mutta lisää naisille kasautuvaa palkatonta työtä.

Naisten palkallinen ja palkaton työ ovat tärkeitä hyvinvointivaltion muutokselle. Kilpailuvaltion kannalta ei olekaan mielekästä ylläpitää sellaista epätasa-arvoista järjestelmää, jossa naiset suljetaan talouden ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Naisten työ on kuitenkin kilpailuvaltiolle hyödyllisintä silloin, kun se maksaa mahdollisimman vähän, jos ollenkaan. Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa etenkin taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevia naisia suostutellaan tällaiseen järjestykseen korostamalla palkallisen ja palkattoman työn tasa-arvovaikutuksia.

Työssäkäyvä äiti tasa-arvoisen yhteiskunnan ihanteena

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan kulmakivi on kahden elättäjän ja kahden huoltajan malli, jossa sukupuolten roolit ovat mahdollisimman samankaltaiset. Malli toteutuu vain osittain: naisten työllisyysaste on lähellä miesten työllisyysastetta, mutta naiset käyttävät valtaosan perhevapaista.

Naisten pitkien perhevapaiden on katsottu myötävaikuttaneen työelämän tasa-arvo-ongelmiin, kuten sukupuolten palkkaeroihin, naisten uralla etenemisen ongelmiin, nuorten naisten syrjintään ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Etenkin kotihoidontukea on pidetty naisten köyhyysansana, joka laskee ansiotasoa läpi elinkaaren. Tasa-arvopolitiikassa perhevapaauudistuksen on ajateltu ratkaisevan monet näistä ongelmista, ja tasa-arvotoimijat ovat ajaneet perhevapaauudistusta pitkään.

Uudistus on kuitenkin ollut poliittisesti vaikea keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten vastustuksesta johtuen. Uudistusta kannattavilla vasemmistopuolueilla, vihreillä ja kokoomuksella ei ole ollut vastaavaa paloa uudistuksen ajamiseen. Tasa-arvotoimijoilla ei puolestaan ole ollut riittävästi vaikutusvaltaa.

Keväällä 2016 työmarkkinajärjestöt aloittivat keskustelun perhevapaauudistuksesta esitellessään kannanottoja ja malleja perhevapaauudistukselle. Keskeinen tavoite oli naisten työmarkkina-aseman ja työllisyyden parantaminen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliiton blogissa puolustettiin EK:n perhevapaamallia: ”Suomen etu on saada työllisyysastetta ylös ja se ei onnistu ilman naisten työmarkkina-asemaa parantavaa perhevapaauudistusta.” Naisten työllisyys kytkettiin tasa-arvoon väittämällä, että EK:n malli on esillä olleista malleista ”tasa-arvoisin”.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet.

Työmarkkinajärjestöjen esitykset herättivät välitöntä vastakaikua ja johtivat Sipilän hallituksen yritykseen uudistaa perhevapaajärjestelmä. Yritys epäonnistui, mutta perhevapaajärjestelmän uudistaminen kirjattiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan. Uudistus toteutui elokuussa vuonna 2022.

Perhevapaauudistuksen kehystäminen naisten työllisyysreformiksi oli siis tärkeää, jotta se pääsi politiikan agendalle. Vaikka uudistus on tasa-arvopolitiikan pitkäaikainen tavoite, on syytä pohtia, mitä seurauksia työllisyys- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden liittoutumisella voi olla.

Työllisyyspuhe puhuttelee etenkin korkeakoulutettuja äitejä, joilla on kiinnostava työ, johon palata, sekä puoliso, joka on halukas jakamaan ainakin osan perhevapaista heidän kanssaan. Todellisuudessa nämä äidit kuitenkin palaavat perhevapailta työelämään verrattain nopeasti jo nyt – heidän työllisyytensä ei ole se ”ongelma”, mitä perhevapaauudistuksella pyritään ratkaisemaan.

Perhevapaita käyttävät pisimpään matalasti koulutetut, työttömät tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat naiset, usein maahanmuuttajat. Nämä samat väestöryhmät määritellään aktivointipolitiikan keskeisiksi ”ongelmaryhmiksi”, joihin työllistämistoimet erityisesti kohdistetaan. Pienten lasten äitien työllisyyden parantamista tulisikin tarkastella osana laajempaa aktivointipolitiikkaan sisältyvää pyrkimystä lisätä joustavan, mukautuvan ja halvan työvoiman tarjontaa kilpailukykyisen talouden tarpeisiin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Osallistuminen palkkatyöhön näyttää tarjoavan mahdollisuutta tasa-arvoon ja kunniallisuuteen etenkin taloudellisesti vähäosaisille naisille. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet, jotka tarjoavat monille naisille vain matalapalkkatyötä epätyypillisissä työsuhteissa.

Onko perhepolitiikka työllisyyspolitiikkaa?

Keskustelu perhevapaauudistuksesta työllisyysreformina herätti myös runsaasti vastustusta. Sekä perhevapaauudistusta vastustaneet konservatiivipuolueet kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset että sitä puolustaneet vasemmistopuolueet asettuivat työmarkkinajärjestöjen ja kokoomuksen työllisyyspuhetta vastaan, tosin eri syistä.

Konservatiivit vastustivat työllisyyspuhetta puolustaessaan työ- ja perhe-elämän sukupuolittunutta järjestystä, jota ne pitävät seurauksena vanhempien vapaista valinnoista. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, ettei perhepolitiikan tule olla työllisyyspolitiikkaa, ja jatketaan: ”Äitien pakottaminen pois kotoa ei lisää työpaikkojen määrää kuin korkeintaan päiväkoteihin.”

Konservatiivit taas korostavat naisten palkkatyön sijaan naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle. Perhevapaat nähdään investointina tulevaan talouskasvuun: syntyvyyden lisäämiseen ja lapsiin tulevana työvoimana. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”ilman kakuntekijöiden määrän lisääntymistä meillä ei ole tarpeeksi kakkua jaettavaksi”. Kristillisdemokraattien perhepoliittisessa ohjelmassa puolestaan sanotaan, että ”panostukset lapsiperheisiin tuottavat vaurautta ja säästöä pitkällä tähtäimellä”.

Naisten palkkatyön sijaan konservatiivit korostavat naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle.

Myös vasemmistopuolueet vastustivat ajatusta uudistuksesta työllisyysreformina. Hallituksen perhevapaauudistuksen ei arvioida lisäävän naisten työllisyyttä. Uudistuksesta vastannut sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) totesi, että ”tämä ei ole hallituksen työllisyystoimi” vaan ”investointi perheeseen”. Hän esitti uudistuksen ”rakkaustekona”, joka ”liittyy isän ja lapsen väliseen suhteeseen, jota hallitus haluaa parantaa, mutta myös äidin ja isän parisuhteeseen.”

Sekä konservatiivi- että vasemmistopuolueet puolustivat ”perhearvoja”, vaikkakin eri syistä ja eri seurauksin. Perhearvoilla on tärkeä tehtävä hyvinvointivaltion purkutalkoissa, joissa perheistä on tullut valtion vetäytyessä tärkeä vaurauden, terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin välittäjä seuraaville sukupolville. Vasemmistopuolueet kuitenkin puolustavat julkisia palveluita ja sosiaaliturvaa sekä tavoittelevat sukupuolittuneen työnjaon purkamista. Puolustaessaan työnjakoa ja naisten palkattoman lastenhoitotyön tärkeyttä konservatiivipuolueet kohtelevat sitä ilmaisena, vaikkakin moraalisesti arvokkaana lahjana.

Tasa-arvo valinnanvapautena

Kuten naisten palkkatyöstä edellä, myös naisten palkattomasta työstä puhuttiin tasa-arvona. Tämä näkyy esimerkiksi Annika Saarikon (kesk.) kohua herättäneessä puheessa, jossa hän sanoi puheiden siitä, että ”suomalaisen naisen tulisi tehdä enemmän työtä” suututtavan häntä.

Saarikon mukaan suomalainen nainen tekee tilastojen valossa jo nyt ”älyttömän paljon työtä”: ”Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi. Harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.” Lopuksi Saarikko nimitti ahkeria naisia kotimaan sankareiksi.

Saarikon puhe herätti runsaasti kritiikkiä sen konservatiiviseksi mielletyn naiskuvan vuoksi. Saarikko puolustautui kirjoituksellaan, jossa hän totesi: ”Minulle tasa-arvoa on se, että nainen saa toteuttaa omannäköisiään elämänvalintoja. Tasa-arvo on totta vasta silloin, kun emme naisina määrittele toisillemme hyvän elämän kaavaa.”

Tällainen tasa-arvo ei analysoi tai kritisoi sukupuolten erottelua ja hierarkiaa, vaan nostaa naisten palkattoman työn ei-rahallisen arvostuksen kohteeksi. Tasa-arvoa siitä tekee naisten valinnanvapaus. Julkisten palvelujen yksityistämiselle tärkeä valinnanvapauden retoriikka on keskeistä myös suomalaiselle perhevapaapolitiikalle: vaikka äiti voisi käydä töissä ja isä hoitaa lapsia kotona, perheet valitsevat toisin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Kilpailuvaltion emansipoitu – vapautettu – nainen on itsenäisiä, vapaita valintoja tekevä yksilö, joka on irrallaan niistä yhteiskunnan sukupuolittuneista rakenteista, jotka estävät, mahdollistavat tai kannustavat naisia tekemään – tai olemaan tekemättä – valintoja. Valinnanvapaus onkin tärkeä työkalu sellaisen sukupuolipolitiikan juurruttamiseen, jossa naiset palkattomalla työllä ja perheet varallisuudellaan paikkaavat hyvinvointivaltion yhä reikäisemmiksi käyviä turvaverkkoja.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka esittää naisten palkattoman koti- ja lastenhoitotyön hyödyllisenä, nautinnollisena ja tärkeänä yhteiskunnallisena tehtävänä. Se ylistää äitejä pyyteettömästä palkattomasta työstä lastensa tulevan keskiluokkaisen aseman ja yhteiskunnan hyväksi, tarjoten moraalista hyvitystä heidän omista menetetyistä työtuloistaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Samanaikaisesti se sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Feministiset vaihtoehdot

Talouden ja yhteiskunnan muuttuvia suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota niiden sukupuolipolitiikkaan – ja sukupuolten suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota talouspolitiikkaan. Tasa-arvon esteenä on usein pidetty naisten ulossulkemista talouden ja yhteiskunnan toiminnoista, kuten palkkatyöstä.

Saattaa kuitenkin olla niin, että hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa juuri naisten kutsuminen mukaan hyvinvointivaltion muutostalkoisiin ylläpitää sukupuolittunutta, rodullistunutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten palkkatyön ja palkattoman työn tehostaminen. Molemmat pyrkimykset löytävät jalansijaa tasa-arvopolitiikasta ja feminismistä. Sukupuolipolitiikan käyttövoimana on naisten ulossulkemisen sijaan heidän vapautensa: vapaus tehdä palkkatyötä, vapaus tehdä palkatonta työtä – kilpailuvaltio hyötyy molemmista.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan. Se muotoutuu myös konservatiiviseksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten palkatonta työtä yhteiskunnan tuen korvaajana.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan.

Feminismi on monimuotoinen yhteiskunnallinen liike, joka ei tyhjene uusliberaaleihin ja konservatiivisiin muotoihin. Feminismit tarjoavat monenlaisia reittejä ja päämääriä tasa-arvoiselle ja hyvälle elämälle. Feminismin kytkeminen naisten palkalliseen ja palkattomaan työhön herättää kuitenkin kysymään: millaista on tai olisi feminismi, joka ei kiinnity työhön? Työn monet muodothan kytkeytyvät globaalin yhteiskunnan eroihin ja hierarkioihin, ihmisten ja ympäristön riistoon.

Voisiko yksi feminismin tavoitteista olla työn avulla vapautumisen sijaan vapautuminen riistävästä työstä?

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Social Politics -tiedelehdessä toukokuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Perhevapaauudistus määrittelee sukupuolten asemaa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Prince of Dreams on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Jessica Nettelbladtin ohjaama ”Prince of Dreams (alkup. ”Drömprins”) seuraa Malmösta kotoisin olevan, ruotsalais-puolalaisen Erikin elämää kymmenen vuoden ajan. Elokuvan tarina alkaa 130 kilometrin pituisesta pyhiinvaellusmatkasta Ranskan Pyreneiden halki kohti Espanjan Santiago de Compostelaa. 27-vuotiaan Erikin sukupuolenkorjausprosessista, sen lääketieteellisistä vaiheista ja lopulta juridisesta sukupuolen vahvistamisesta on jo useita vuosia aikaa, mutta Erikiä kuormittavat ahdistuneisuus, masentuneisuus sekä itsetuhoiset ajatukset. Erik joutuu sairauslomalle työstään kirkon siivoojana.

Trauman ajallisuus

Vaikka Erikin sukupuolenkorjausprosessin representaatio on Nettelbladtin dokumentissa melko tyypillinen, lapsuudenkuvista ensimmäiseen testosteronipistokseen ja kirurgisiin hoitoihin keskittyvä tarina, elokuvan tarinankaari ei kuitenkaan ole lineaarinen, kuten tyypillisissä transihmisistä kertovissa valtamediarepresentaatioissa. Nettelbladtin ohjauksessa Erikin elämässä siirrytään menneeseen, takaisin nykyaikaan ja muistoihin, joita Erik ei kykene sanallistamaan.

Elokuvan päätarinankaaren rinnalla kulkee repaleinen, Erikin varhaisessa teini-iässä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman ajallisuus, jossa menneet asiat palaavat päähenkilön mieleen uudelleen ja uudelleen. Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista. Juuri tästä johtuen elokuva onnistuu kuvaamaan sukupuolenkorjausprosessin täysin luonnollisena, joidenkin ihmisten elämään kuuluvana asiana.

Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista.

Korjausprosessi on tavallaan dokumentin sivujuonne ja pääaiheeksi nousee käsittelemättömän trauman kohtaaminen ja sureminen. Elokuva myös oikaisee onnistuneesti stereotyyppiset uskomukset, joiden mukaan transsukupuolisuuteen löytyisi jokin etiologinen, traumaperäinen syy. Osoittelemisen tai selittämisen sijaan elokuvan pääaiheet nousevat esille päähenkilöiden välisissä keskusteluissa.

Naisten hoiva- ja tunnetyön merkitys Erikin trauman kohtaamisessa

Nettelbladtin ohjauksen vahvuus on Erikin ja hänen ihmissuhteidensa kuvauksessa. Koko kymmenen vuoden ajan trauman haavoittaneen Erikin elämää kannattelee kolmen naisen antama hoiva ja tunnetyö. Elokuvassa nähdään useita herkkiä ja psykologisesti intiimejä kohtauksia, joissa Erikin puolalaistaustainen äiti tukee ja kannattelee poikaansa tämän pohtiessa elämäänsä ja sukupuolenkorjausprosessin eri vaiheita. Äiti on myös tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Äidin lisäksi Erikin elämässä on isoäiti, jota Erikin sukupuolenkorjaus ei hätkähdytä, sisko, sekä tyttöystävä ja myöhemmin aviopuoliso Martyna. Martynan ja Erikin äidin välille syntyy intohimoinen riita Erikin muuttaessa tyttöystävänsä kanssa uuteen kotiin ja äidin käsitellessä ristiriitaisia ja kipeitä, poikansa itsenäistymiseen liittyviä tunteita. Martyna taas kokee joutuvansa vetämään terveitä rajoja Erikin äidille, jotta äiti ei liikaa sekaantuisi poikansa ja tämän tyttöystävän yhteiseen elämään ja päätöksiin. Pariskunta ei esimerkiksi heti halua kertoa mitään Erikin transtaustasta Martynan perheelle, vaan sanovat Erikin olevan umpisuolen tulehduksen takia sairaalahoidossa, kun tosiasiassa Erik käy läpi genitaalikirurgisen prosessin. Erikin äiti taas on huolissaan Erikin turvallisuudesta jos transtausta tulee esiin jollain yllättävällä tavalla ja päättää ottaa yhteyttä Martynan äitiin. Lopulta Martynan perhe kuitenkin tukevat hekin Erikiä ja Martynaa. Herkässä kohtauksessa Erikin äiti ja Martyna sopivat riitansa.

Äiti on tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Martyna on myös keskeisessä asemassa tukiessaan Erikin pyrkimyksiä kuvata traumaan liittyviä tunteita kuvanveiston ja savimuovailun keinoin. Dokumenttielokuvan lopussa Martyna odottaa Erikiä Santiago de Compostelassa tämän saatua pyhiinvaellusmatkansa päätökseen. Erikin isä esiintyy dokumentissa vain lyhyesti, mutta isääkin kuvaavissa kohtauksissa fokus on henkilön pyrkimyksessä ymmärtää ja tukea lastaan – omista, sukupuoleen liittyvistä ennakkoluuloista ja epätietoisuudestaan huolimatta.

Yhteisöllisyys ja ihmissuhdeverkostot kannattelevat

Dokumentti kuvaa onnistuneesti läheisen ihmisen sairastumista masennukseen ja sairauden vaikutusta perheen elämään. Ennen pyhiinvaellusmatkalle lähtöään Martyna kuvailee avuttomuuden, uupumuksen ja riittämättömyyden tunteitaan liittyen Erikin tukemiseen ja auttamiseen. Lopulta Martyna itsekin uupuu ja masentuu.

Erik hakee katolilaisen uskonnollisen yhteisön ja oman henkilökohtaisen jumalasuhteensa avulla vastauksia kärsimykseen liittyviin kysymyksiin. Dokumenttielokuvassa kristillinen kärsimyksen ja ylösnousemuksen symboliikka rinnastetaan trauman kohtaamiseen ja suremattoman surun suremiseen. Pyhiinvaellusmatkalla Erik kävelee useita kymmeniä kilometrejä päivässä ja ystävystyy muiden, ympäri maailmaa vaellukselle tulleiden nuorten aikuisten kanssa.

Jälleen Nettelbladt kuvaa yhteisöllisyyden ja ihmissuhdeverkostojen merkitystä traumasta toipumisessa. Vaikka Erik lähtee matkalle yksin, hän tulee uusien ystävien kannattelemaksi ja löytää lopulta avaimia oman kärsimyksen läpikulkemiseen menettämättä itseään.

Transihmisten ja heidän läheisten jaksamisen turvaamiseksi tarvitaan ammatillista psykologista tukea

Elokuvan vahvuus on ristiriitaisella tavalla osittain myös dokumentin heikkous tai akilleen kantapää. Keskittymällä hyvin tiiviisti kymmenen vuoden ajan yksinomaan Erikin kärsimykseen sekä läheisimpien perheenjäsenten ja Erikin välisiin suhteisiin, elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö. Esimerkiksi mielenterveysapua ja vertaistukea antavien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen merkitys puuttuu dokumentista. Dokumenttielokuvassa on vain yksi lyhyt kohtaus, jossa näytetään pakkosterilisaatiota vastustava, poliittinen protesti Malmön keskustassa.

Elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö.

Kaikki transihmiset eivät toki halua olla tekemisissä toisten transihmisten kanssa tai olla osa laajempaa sateenkaariyhteisöä, mutta yhteisön näkymättömyys dokumentissa herättää kysymyksiä ohjaajan mahdollisesta sokeasta pisteestä tai normatiivisuudesta. Elokuva päättyy Erikin ja Martynan avioliittoon, jolloin heteronormatiivisuus ja avioliittoinstituutio näyttäytyvät sekä ulospääsynä masennuksesta että sisäänpääsynä yhteiskunnan hyväksymien yhteisöjen pariin.

Kuvaamalla niin intensiivisesti Erikin ahdistusta ja kärsimystä dokumenttielokuva toistaa ja vahvistaa stereotyyppistä representaatiota, jossa transihminen on aina onneton, yksinäinen ja ahdistunut. Ajatus siitä, että nuori aikuinen voisi kohdata teini-iän seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman yksin ja uskonnollisen uskon avulla, ilman ammatillista traumapsykoterapiaa on suorastaan vaarallinen.

Transihmisten läheiset tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen psykologista ammattiapua.

Elokuva nostaa kuitenkin esille yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviä asioita, joista yksi on transihmisten ja heidän läheistensä ammatillisen, psykologisen tuen puute. Stigmatisoidun ihmisryhmän vähemmistöstressi, syrjintä sekä hoitamattomat mielenterveysongelmat johtavat tilastoidusti transihmisten korkeampiin itsemurhatilastoihin. Tässäkin dokumenttielokuvassa kerrotaan, että Erik on yrittänyt itsemurhaa kahdesti.

Transihmisille tukea ja hoivaa antavat läheiset tekevät usein raskasta hoivatyötä ja tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen sosiaalista ja psykologista ammattiapua, sekä tutkittuun tietoon perustuvaa ohjausta, jota esimerkiksi uskonnollisilla yhteisöillä ei välttämättä ole. Muuten läheisilläkin on suuri riski sairastua vakavaan uupumukseen.

”Drömprins” on ristiriitainen, hyvin raskas, mutta samalla kaunis kuvaus trauman kohtaamisesta, sen läpikulkemisesta ja pitkästä matkasta kohti toipumista.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Läheisten hoivatyö kannattelee transmiehen suruprosessia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalainen Judith Butler on yksi vaikutusvaltaisimmista politiikan nykyteoreetikoista. Butler on syntynyt vuonna 1956, ja toimii retoriikan ja vertailevan kirjallisuuden professorina Kalifornian yliopistossa. Butler on sekä teoreetikko että aktiivinen poliittinen vaikuttaja. Hän on toiminut Yhdysvalloissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavissa liikkeissä.

Feminismiä, queer-politiikkaa, poliittisen vastarinnan mahdollisuutta ja radikaalia demokratiaa koskevissa keskusteluissa hän on ollut kysytty puhuja eri puolilla maailmaa. Viime vuosina hän on ottanut kriittisesti kantaa esimerkiksi uusliberalistiseen hallintaan, Israelin valtion politiikkaan ja haavoittuvien ja oikeudettomien ihmisryhmien asemaan.

Vaikka Butlerin kirjat ja hänen käyttämänsä käsitteet ovat usein vaikeaselkoisia ja abstrakteja, hänen ajatuksillaan on ollut suuri poliittinen merkitys.

Kiinnostavaa Butlerissa on se, että vaikka hänen kirjansa ja käyttämänsä käsitteet ovat usein vaikeaselkoisia ja abstrakteja, hänen ajatuksillaan on ollut suuri poliittinen merkitys.

Butler teki väitöskirjansa (Subjects of Desire, 1987) G. W. F. Hegelin vaikutuksesta 1900-luvun ranskalaisten eturivin filosofien kuten Jean-Paul Sartren ja Michel Foucault’n ajatteluun. Vuonna 1990 hän julkaisi teoksen Gender Trouble (suom. Hankala sukupuoli, 2006), jolla nousi maailmanmaineeseen. Teoksesta löytyvät hänen keskeisimmät ajatuksensa, joiden kehittelyä hän jatkaa myöhemmissä teoksissaan.

Butlerin tunnetuin ajatus on se, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetit ovat kielellisissä käytännöissä tuotettuja eli performatiivisia, eivät luonnollisia tai olemuksellisia. Hän esitti, että sukupuoli on tekemistä eikä niinkään olemista: me teemme sukupuolta, mieheyttä ja naiseutta, emme niinkään ole miehiä ja naisia. Ajatus aiheutti kohun.

Butlerin tunnetuin ajatus on se, että sukupuoli ja sukupuoli-identiteetit ovat kielellisissä käytännöissä tuotettuja eli performatiivisia, eivät luonnollisia tai olemuksellisia.

Moni tulkitsi Butlerin tarkoittavan, että koska ihmiset eivät ole miehiä tai naisia, niin ihmisten on mahdollista valita vapaasti sukupuolensa ja vaihtaa sitä mielialojensa mukaan vaikka päivittäin. Myöhemmissä teksteissään (muun muassa teoksessa Bodies that matter: On the Discursive Limits of ”Sex”, 1993) Butler korostaa, että identiteettejä ei voi valita tai muuttaa yksilöllisesti tai vapaasti.

Ajatus riippumattomasta ja vapaasta yksilöstä, jonka on mahdollista tehdä täysin vapaita valintoja, on itsessään historiallisesti syntynyt ja eräänlainen illuusio. Butlerin mukaan ihminen syntyy aina tiettyyn kulttuuriin ja sen sisältämiin sosiaalisiin järjestyksiin ja paikallisiin kielenkäytön tapoihin ja merkitysjärjestelmiin. Kulttuuri ja kielenkäytön tavat edeltävät ihmistä, eikä ihminen voi valita, mihin kulttuuriin hän syntyy.

Ajattelu on kielellistä ja kulttuurista, ja kaikki ajattelun kohteet, mukaan lukien ihmisen käsitys itsestään, sukupuoli, seksuaalisuus ja perhe, ovat kulttuurisia ja kielellisiä rakennelmia. Tämä ei Butlerin mukaan tarkoita sitä, että koko todellisuus olisi ”vain kielellinen konstruktio” tai että todellisuudella – meillä itsellämme ja ruumiillamme, materiaalisella todellisuudella, biologialla, eläin- ja kasvikunnalla – ei olisi mitään kielestä riippumatonta olemassaoloa.

Kielestä riippumaton todellisuus on olemassa, mutta me emme pysty tarkastelemaan tai ajattelemaan sitä kielen ja kulttuurin ulkopuolelta käsin. Kielemme ja kulttuurimme muodostavat ikään kuin ”silmälasit”, joiden läpi katselemme maailmaa.

Kielen valta

Butlerin ajatus sukupuoli-identiteettien performatiivisuudesta viittaa brittiläisen kielifilosofi J. L. Austinin (1911–1960) klassiseen teokseen How to do things with words (1962). Austinin perusajatus oli, että kielen tehtävä ei ole vain asioiden kuvaaminen tai ajatusten esittäminen. Kielen avulla myös tehdään asioita.

On olemassa erilaisia institutionaalisia ja usein ritualisoituneita kielellisiä käytäntöjä, joiden kautta asioita tuotetaan olemassa oleviksi. Klassinen esimerkki on avioliittoon vihkiminen: pappi tuottaa avioliiton lausumalla vihkikaavan mukaiset sanat.

Butler on monessa suhteessa samaa mieltä Austinin kanssa. Monet asiat ovat performatiivisesti tuotettuja, eivät kielen ja kulttuurin ulkopuolisia tosiasioita, joita kieli kuvaa.

Kieli ei ole neutraali kartta, joka vain objektiivisesti kertoisi, minkälaisia asioita maailmasta löytyy, ja kuvaisi maailmaa sellaisena kuin se ”on”. Tästä näkökulmasta ne, jotka hallitsevat kieltä ja käsitteiden muodostumista, käyttävät suurinta valtaa.

Butler pyrkii osoittamaan, että performatiivisesti tuotettujen asioiden ala on paljon laajempi kuin yleensä oivalletaan.

Butler pyrkii osoittamaan, että performatiivisesti tuotettujen asioiden ala on paljon laajempi kuin yleensä oivalletaan. Keskeinen ajatus on, että sellaiset ”luonnolliset” ominaisuudet kuten sukupuoli syntyvät performatiivisesti. Butler esittää yksinkertaisen ja osin ironisen esimerkin.

Lapsen syntyessä synnytyslääkäri tuottaa kulttuurisen käytännön mukaisesti sukupuolen synnytystapahtuman yhteydessä toteamalla esimerkiksi: ”tyttö tuli”. Synnytyslääkärin lausuma toteamus toimii eräänlaisena alkusysäyksenä sukupuolen muodostumiseen. Siinä on kyse naiseksi tai mieheksi kouliutumisesta, jossa jatkuvalla toistavalla, kulttuurisen säännöstön mukaisella tekemisellä tuotetaan se sukupuoli, jonka todettiin syntyneen.

Pieni tyttö tai poika ohjautuu liikkumaan, pukeutumaan, elehtimään ja käyttäytymään kuin nainen tai mies. Hän oppii kontrolloimaan omaa käyttäytymistään. Häntä ohjataan oikeaan suuntaan monenlaisilla tavoilla, palkitsemalla ja rankaisemalla.

Subjekti ja objekti tuottavat toisiaan

Butler ajattelee, että vaikka kieli ohjaa meidän tulkintojamme todellisuudesta ja omasta itsestämme, me emme ole täydellisesti kielen hallitsemia. Me olemme historiallisia ja kontekstuaalisia, ajassa ja paikassa sijaitsevia olentoja, mutta silti kykeneviä poliittiseen toimintaan, joka myös muuttaa ja murtaa rajojamme. Mikään valta ei ole totaalista valtaa.

Ihminen on täten ”osittain” vapaa: hän voi esimerkiksi ”tehdä sukupuolta” sellaisella tavalla, joka häiritsee tämänhetkisiä käsityksiä naisista ja miehistä. Performatiivisuuden ajatus sisältää ajatuksen olemassa olevia rakenteita kyseenalaistavasta tai muutokseen tähtäävästä toiminnasta, ja näin se on luonteeltaan syvästi poliittinen.

Ihminen ikään kuin syntyy kieleen ja tulee luokitelluksi niiden identiteettikategorioiden mukaan, jotka kyseinen kieli sisältää, eli vaikkapa tiettyä etnistä taustaa edustavaksi mieheksi tai naiseksi. Silti kielellinen järjestys ei ole vankila, josta ei ole ulospääsyä.

Performatiivisuus on kahdentunutta: yhtäältä ihminen, sellaisena kuin hän itsensä ja maailman tuntee, on jonkin performatiivisen vallan tuottama, mutta toisaalta ihminen itse myös osallistuu oman itsensä ja maailman tuottamiseen.

Ihminen on näin ollen sekä subjekti että objekti. Hän on objekti siinä mielessä, että hän on kielellisten ja kulttuuristen määrittelyjen ja vallankäytön kohde. Samalla hän on myös subjekti, toimija, joka voi jossain määrin suunnata radikaalisti uuteen suuntaan itseensä kohdistuvaa valtaa.

Performatiivisuuden politiikka

Austinin performatiivisuuden teoria oli puhtaasti kielifilosofinen. Se osoitti ansiokkaasti, miten monin eri tavoin kieli toimii osana käytäntöjämme. Austin ei kuitenkaan vetänyt näkemyksistään mitään poliittisia johtopäätöksiä. Hän ei myöskään pohtinut vallankäytön ongelmia osana teoriaansa.

Sen sijaan Butlerilla ajatus performatiivisuudesta on performatiivisuuden politiikan perustana. Vallankäytön kysymykset ovat tässä politiikassa keskeisiä. Koska monet luonnollisina pidetyt ”tosiasiat” ovat performatiivisesti tuotettuja, niihin on mahdollista vaikuttaa, vaikka niitä ei voikaan millään yksinkertaisella päätöksellä muuttaa toisiksi.

Koska esimerkiksi sukupuolet ovat olemassa kielellisinä käytäntöinä ja kulttuurisina instituutioina, ne vaativat jatkuvaa toistavaa tekemistä ollakseen olemassa. Butlerin politiikka on etupäässä näiden edellä mainitun kaltaisten luonnollisuuksia luovien käytäntöjen häirintää, jota voi luonnehtia myös parodiseksi toiminnaksi.

Tämä toiminta perustuu siihen tapaan, jolla sukupuolet ovat olemassa, eli toistavaan tekemiseen. Parodisessa, performatiivisessa politiikassa sukupuolta tehdään toisin, sääntöjen vastaisesti.

Butler on kyennyt antamaan eväitä myös konkreettiselle politiikalle.

Butler on kyennyt antamaan eväitä myös konkreettiselle politiikalle. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettien sekoittaminen tai maskuliinisuuden ja feminiinisyyden piirteiden yhdistäminen samaan yksilöön on yksi tällainen poliittisuuden muoto.

Butler ei kuitenkaan politisoi pelkästään sukupuolisuutta. Myös rodulliset, etniset, uskonnolliset ja kansalliset identiteetit ja järjestykset ovat hänen mielenkiintonsa kohteita.

Liike ja vastarinta

Butlerin performatiivisuuden politiikka ei pyri luomaan uutta ja parempaa subjektia tai sukupuolia. Pikemminkin kyse on jonkin asian, kuten sukupuolen, sisäisen rakentumisen liikkeelle panosta. Butlerin mukaan on tärkeää ottaa haltuun, työstää, muokata ja asettaa liikkeeseen nimiä ja käsitteitä, jotka ovat merkittäviä yhteisöjen ja ihmisten itseymmärryksen kannalta.

Voimme käyttää valtaa termeihin ja käsitteisiin, jotka käyttävät valtaa meihin. Toisinaan voi olla tärkeää käydä kamppailua joidenkin käsitemuutosten puolesta. Esimerkkinä voi olla vaikkapa avioliiton, perheen, ”terveen seksuaalisuuden”, mieheyden ja naiseuden tai nationalistisen kansalaisuuden käsitteet. Tätä politiikkaa kutsutaan usein myös queer–politiikaksi.

Queer-politiikassa on kyse muun muassa siitä, että loukkaaviksi ja häpäiseviksi tarkoitettuja haukkumasanoja kuten ’queer’ (suom. pervo tai kummajainen) otetaan haltuun ja käännetään kohti sitä tahoa, josta ne lausutaan. Entiset haukkumasanat voidaan kääntää radikaalin politiikan käyttövoimaksi.

Butlerilaisen politiikan taustalla on myös eettinen huoli niistä, jotka ovat sukupuoleltaan tai ihmisyydeltään ”vääränlaisia” kulttuurisen järjestyksen näkökulmasta katsottuna. Butlerin mukaan kulttuuriset merkitysjärjestelmät tuottavat käsityksen oikeanlaisesta ja normatiivisesta ihmisyydestä, sukupuolisuudesta ja kansalaisuudesta, mutta myös vääränlaisesta ihmisyydestä.

Oikeanlainen ihmisyys tarvitsee vertailukohdakseen vääränlaisen ihmisyyden, jotta voitaisiin nähdä missä sijaitsee raja oikean ja väärän, hyvän ja pahan, sairaan ja terveen, sallitun ja kielletyn välillä. Butlerin mukaan ”abjekti” (epänormaali, sairas, halveksittu) ihmisyys tarvitaan kontrollin välineenä. Epänormaaleiden ihmisten osakseen saama halveksunta toimii pelotteena ja kontrollin välineenä, jonka avulla olemassa oleva järjestys tuottaa omien sääntöjensä mukaisia terveitä ja normaaleja ihmisiä.

Miten moni niistä asioista, jotka näyttävät itsestään selviltä, ovat minulle itsestään selviä vain siksi, että olen tottunut puhumaan niistä itsestään selvinä?

Esimerkiksi heteronormatiivisissa järjestyksissä halveksitaan homoseksuaalisuutta ja homoseksuaalisia ihmisiä. Performatiivisuuden politiikan tarkoituksena on kyseenalaistaa ihmisyydelle asetettuja, usein syrjiviä normeja ja tehdä murtumia tämäntyyppisiin järjestyksiin.

Vaikka Butlerin teokset eivät ole helppoa luettavaa ja hänen poliittisista johtopäätöksistään voi olla montaa mieltä, niillä on väistämättä silmiä avaava vaikutus. Teoksia luettuaan katselee väistämättä maailmaa uudella tavalla ja asettaa itselleen uusia kysymyksiä: miten moni niistä asioista, jotka näyttävät itsestään selviltä, ovat minulle itsestään selviä vain siksi, että olen tottunut puhumaan niistä itsestään selvinä?

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

VTT, TM Sari Roman-Lagerspetz väitteli Butlerin poliittisen filosofian taustoista Hegelin filosofiassa. Roman-Lagerspetz on julkaissut muun muassa sukupuolten tasa-arvosta, demokratiasta, rasistisista opeista ja feministisestä uskonnonfilosofiasta. Butlerin, Hegelin ja muidenkin ajattelijoiden näkemykset  koskien ”itsen” ja ”toisen” välistä dynamiikkaa on hänen pitkäaikainen mielenkiinnon kohteensa.

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Hankalan sukupuolisuuden teoreetikko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuitenkin Suomea on pidetty naisten poliittisen osallistumisen mallimaana, ja meillä oli tuolloin jo kaksikin julkihomoa kansanedustajaa – ja Saksassa puolestaan julkilesboja ja -homoja kansanedustajia oli ollut liittovaltiopäivillä jo 1980-luvulta lähtien.

Puoluepolitiikan seksismi

Aloin etsiä selitystä suomalaisesta edustuksellisesta politiikasta puuttuville julkilesboille sukupuolentutkijana, joka aiemmin oli seurannut politiikkaa lähinnä sanomalehtien varassa. Lopputuloksesta sukeutui kirja, jota voisi luonnehtia sekä Suomen että sen verrokkimaan Saksan lesbo- ja homopolitiikan historiikiksi. Osoitan kirjassa – muun ohessa – että suomalaista puoluepolitiikkaa vaivaa varsin reflektoimaton seksismi ja heteroseksismi (Juvonen, ranneliike.net).

Ensimmäiset kommentit väitteelleni puoluepolitiikan seksismistä ja heteroseksismistä sain kirjan julkistamistilaisuudessa 25.3.2015 kolmelta erilaiselta lukijalta. Näitä olivat feministi Rosa Meriläinen, SDP:n puoluesihteeri Reijo Paananen, ja naisia poliittisina toimijoina tutkinut Jaana Kuusipalo.

Paananen arveli itse puheenvuoronsa alussa olevansa paikalla kiintiösyistä. Näin toki olikin, sillä kommentaattorien joukossa hän edusti politiikassa aktiivisesti toimivaa julkihomoa. Lisäksi hän kuuluu siihen puolueeseen, jonka saksalaisesta sisarpuolueesta SPD:stä oli tullut ulos seuraava julkihomo liittovaltiopäiväedustaja vihreiden ja vasemmiston jälkeen.

Mutta yhtä hyvin myös Meriläinen edusti omaa kiintiötään sellaisena entisenä naiskansanedustajana, joka feministipoliitikkona asetti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät yhdenvertaisuuskysymykset työsarkansa keskiöön. Kuusipalo puolestaan edusti politiikantutkijaa, joka on koko tutkijauransa pohtinut politiikan ja poliittisen kansalaisuuden sukupuolittumista.

Rosa Meriläinen (joka oli ehdolla eduskuntavaaleissa ensin vuonna 1999, jolloin hänet valittiin varaedustajaksi, ja 2003, jolloin hänestä tuli varsinainen kansanedustaja) kiinnitti puheenvuorossaan huomiota siihen, kuinka poliitikkoja seuraavalle lehdistölle oli vuosituhannen taitteessa edelleen mahdotonta ajatella, että kukaan suomalainen poliitikko voisi haluta ajaa lesbojen ja homojen oikeuksia eduskunnassa olematta itse lesbo.

Feministien julkinen lesboleima

Harhainen ajatus osallisuuspolitiikasta, siitä, että vain lesbot ja homot voisivat olla kiinnostuneita ajamaan lesbojen ja homojen seksuaalioikeuksia ihmisoikeuksina, tuntui tuolloin vielä istuvan sitkeänä. Meriläinen kiinnitti kommentissaan huomiota myös siihen, että julkinen lesboleima kiinnitettiin vain eduskunnassa toimiviin feministisiin naispoliitikkoihin. Sen sijaan kukaan ei vihjaillut julkisuudessa, että Paavo Lipponen, joka pääministerinä ajoi painokkaasti samoja lesboja ja homoja koskevia ihmisoikeuksia, olisi sen vuoksi ollut homo (Meriläinen, hautomohattu.fi).

Kirjan lukeminen palautti Meriläisen mieleen myös ne kokemukset, joita hänellä nuorena naispoliitikkona oli poliittisesta julkisuudesta: ”ruumiini ja seksuaalisuuteni politisoitiin ihan ilman omaa yrittämistänikin – toisaalta feministinä myös nostin esiin ruumiinpolitiikkaa tavalla, joka asetti minut myös naiseuteni kautta pilkan ja arvioinnin kohteeksi” (Meriläinen, hautomohattu.fi).

Nämä kasaantuvat kiusaamis- ja häirintäkokemukset sukupuolittamisesta ja seksualisoinnista johtivat siihen, että Meriläisestä tuli naispoliitikkona lopulta poliittinen ruumis (Meriläinen, ranneliike.net 11:40–).

Kirjassa esiin nostettu kysymys naisten ja miesten erilaisesta kohtelusta politiikan kentällä oli myös se seikka, joka sai puoluesihteeri Paanasen yllättymään omasta ajattelemattomuudestaan ja avasi hänelle uuden näkökulman lesbopoliitikkojen asemaan Suomessa (Paananen, ranneliike.net 9:40–). Kun termiä lasikatto käytetään puhuttaessa naispoliitikkojen uran esteistä miehisessä politiikan maailmassa, Paanasen mielestä vaikuttaisi siltä, että lesbopoliitikkojen kohdalla nämä ”lasikatot on tehty turvalasista”.

Lesbopoliitikot joutuvat hänen arvionsa mukaan vastaamaan urallaan kaksoishaasteeseen siksi, että he eivät asetu perinteiseen naisen rooliin äitinä (vaikka he sitäkin voivat olla), mutta myöskään vallassa olevat miespoliitikot eivät voi heittää heille ”normaaleja seksistisiä vihjauksia”.

Missä ovat julkihomot?

Paananen näki kirjan kuvaavan myös sitä suomalaista poliittista kulttuuria leimaavaa piirrettä, jossa homoseksuaalisuutta kohdellaan miehisen vallan linnakkeissa edelleen samalla ”älä kysy, älä kerro” -periaatteella kuin aikoinaan Yhdysvaltojen armeijassa. Vaikka työmarkkinajärjestöjen johdossa toimii jo julkihomoja, se on yhä asia, josta ei koskaan ole keskusteltu julkisesti, koska siihen ei ole ollut mitään pakkoa. Näin ollen kirjassakin olisi voitu tuoda esiin se, että homot käyttävät jo nyt poliittista valtaa merkittävistä asemista käsin (Paananen, Ranneliike.net 5:19).

Samoin liian kapea on se kirjassa esitetty väite suomalaisesta politiikasta, jonka mukaan ”vanhoissa puolueissa julkilesbon tai -homon poliittinen ura ei edelleenkään näytä olevan mahdollinen” (Juvonen 2015, 337). ”Käsittääkseni olen kyllä olemassa”, näpäytti SPD:n puoluesihteeri Paananen kirjoittajaa (Paananen, Ranneliike.net 15:01).

Samalla hän muistutti yleisöä siitä, siitä, että poliittinen ura alkaa järjestötoiminnasta, myös ehdolla oleminen on poliittista toimintaa valituksi tulemisesta riippumatta, ja politiikkaa tehdään myös valtuustoissa. Myös vanhoissa puolueissa toimii valtuutettuina jo nyt lukuisia lesboja ja homoja, vaikka he eivät aina nouse sellaisina näkyviin poliittisessa julkisuudessa, painotti Paananen.

Tutkija Jaana Kuusipalo puolestaan arvosti kirjassani sitä, että se nostaa poliittisen kansalaisuuden sukupuolittamisen tutkimuksen rinnalle uuden teeman, kysymyksen poliittisen kansalaisen seksuaalisuudesta. Tämän kysymyksen esittäminen nostaa esiin myös politiikan heteronormatiivisuuden, ja pakottaa tarkastelemaan uudessa valossa esimerkiksi sitä tuttua menestystarinaa, jota suomalaisista naispoliitikoista ja tasa-arvoliikkeestä on ollut tapana kertoa (Kuusipalo, ranneliike.net 1:00).

Vaikka Paanasen esiin tuoma lesbo- ja homotoimijoiden olemassaolo politiikassa on sinänsä myönteinen asia, ja kiinnostavaa on sekin Krister Karttusen yleisöstä heittämä huomio, että poliittisten nuorijärjestöjen puheenjohtajat kilpailevat tällä hetkellä Seta ry:n hallituspaikoista, Kuusipalo näki, että kirjan varassa voidaan myös kysyä kriittisiä kysymyksiä homoseksuaalisuuden roolista yleisödemokratiaan nojaavassa politiikassa (Kuusipalo, ranneliike.net 6:40–).

Mediaseksikäs homoseksuaalisuus

Onko niin, että homoseksuaalisuus poliittisesti kiinnostavana teemana ja avoimesti homoseksuaaliset poliitikot huomiota herättävinä toimijoina ovat tulleet mahdollisiksi vain siksi, että politiikkaa rakennetaan medialle, ja homoseksuaalisuus sattuu juuri nyt olemaan kaupallistettavissa oleva mediaseksikäs aihe?

Näistä kommenteista välittyi oman tulkintani mukaan se, että Kaapista kaapin päälle onnistui nostamaan esiin monia sellaisia teemoja, joita politiikan tutkimuksessa on tähän asti vältelty käsittelemästä. Näihin voisi lisätä myös suomalaisen puoluepolitiikan jälkijättöisyyden lesboja ja homoja koskevissa ihmisoikeuskysymyksissä, joka on jo johtanut siihen, että äänestäjät ovat joutuneet kansalaisaloitteeseen turvautumalla ohittamaan lainsäädännön vakiintuneita käytäntöjä.

Toivottavaa toki olisi, että myös politiikan tutkijat alkaisivat kiinnittää huomiota suomalaista poliittista elämää vaivaavaan poliittiseen homofobiaan, joka toistaiseksi tulee helposti ohitetuksi ja nimetyksi vain esimerkiksi omantunnon kysymykseksi. Politiikan seksismin rinnalla myös sen heteroseksismin huomioon ottaminen voisi auttaa meitä ymmärtämään paremmin yhteiskuntaamme, jossa lesbojen ja homojen poliittisten oikeuksien toteutumisen ehdollisuus on yhä asia, joka odottaa nostamistaan ulos kaapista.

Lue lisää

”Avoimesti homoseksuaalisia poliitikkoja – erityisesti lesboja – on edelleen hyvin vähän”. Kaapista kaapin päälle -kirjan julkistamistilaisuuden nauhoitus. 

Juvonen, Tuula (2015) Kaapista kaapin päälle. Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Tampere: Vastapaino.

Meriläinen, Rosa (2015) Poliittinen ruumis – huomioita Tuula Juvosen teoksesta Kaapista kaapin päälle. Ajatushautomo Hattu.

Julkaisu Mistä politiikan tutkimuksessa ei ole ollut tapana puhua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien argumentit homoseksuaalisuuden luonnottomudesta nojaavat biologisille oletuksille ja uskonnollisille arvoille. Ne olettavat sekä homouden että avioliiton olevan kategorioina itsestäänselviä. Sukupuolentutkijalle kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite. Länsimaalainen ajatus normaalista, terveestä ja luonnollisesta seksuaalisuudesta on ollut historiallisesti jatkuvassa muutoksessa. Myös heterouden on joskus ajateltu viittaavan patologiseen seksuaalisuuten. Moderni avioliittoinstituutio taas on muodostunut kapitalistisen yhteiskunnan syntymän myötä vaurauden ja reproduktion hallinan välineeksi.

Kun heteroseksuaalisuutta pidettiin sairautena

Vuoteen 1971 asti ‘homoseksuaaliset teot’ olivat Suomessa rikos. Vuoteen 1981 asti niitä pidettiin sairautena. Suomessakin käsitys homoseksuaalisuudesta on siis vaihdellut historiallisesti. Ranskalainen ajattelija Michel Foucault väitti jo 1970-luvun lopussa, että homoseksuaalisuus on noin sata vuotta vanha käsite. Aiemmin samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen eroottisen kanssakäymisen ei ajateltu tekevän heistä ‘homoja’. Tällaiset teot ymmärrettiin eroottisina käytäntöinä ja ilmaisuina. Vaikka suhteista samaa sukupuolta olevien kanssa tuolloinkin vaiettiin ja niitä pidettiin syntisinä, tekoja ei ymmärretty homo/hetero-erottelun kautta.

Homoseksuaalisuus ihmisen sisäistä totuutta ilmentävänä identiteettikategoriana keksittiin psykiatrien parissa Viktorian ajan loppupuolella. Kategorisointi toimi osana teollistumisen, imperialismin ja urbanisaation kulta-ajan laajempaa pyrkimystä luoda tieteen keinoin kansanterveyteen ja kansan lisääntymiseen liittyviä erotteluja, jotka kohdistuivat normaaleihin ja epänormaaleihin sekä reproduktiivisiin ja ei-reproduktiivisiin ihmisryhmiin.

Vähemmän tunnettu episodi seksuaalisuuden historiassa liittyy heteroseksuaalisuuteen. The Invention of Heterosexuality -kirjassa yhdysvaltalainen historioitsija Jonathan Ned Katz osoittaa, että heteroseksuaalisuuskin on keksitty käsite. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, heteroseksuaalisuus ei ole aina kuulunut normaaliuuden tai hyvyyden piiriin. Tämä psykiatrien keksimä käsite viittasi sellaiseen naisten ja miesten väliseen seksiin, joka oli ei-reproduktiivista. Sillä tarkoitettiin kaikkia sellaisia seksin muotoja, joita harrastettiin puhtaasti nautinnon takia ja jotka eivät tuottaneet lapsia, mukaan lukien avioliiton ulkopuolinen seksi.

Merkittävässä englanninkielisessä Websterin sanakirjassa heteroseksuaalisuus määriteltiin vielä 1920-luvulla ‘sairalloisena seksuaalisena intohimona toista sukupuolta kohtaan.’ Tuolloin muutos oli jo kuitenkin käynnissä: keskiluokkaisten nuorten naisten ja miesten välinen seksi yleistyi vuosisadan vaihteen jälkeen. Pian ‘heteroseksuaalisuus’ ja siihen kuuluva seksuaalinen mielihyvä alettiin psykoanalyysissa liittää terveeseen seksuaaliseen kehitykseen.

Sekä heteroseksuaalisuuden että homoseksuaalisuuden kategorioita on siis käytetty hallitsemaan sekä avioparien että aviottomien yksilöiden seksuaalisuutta. Missä määrin avioliitto sitten on historiallisesti muuttuva instituutio? Joillekin se on Jumalan määräämä ja määrittelämä liitto naisen ja miehen välillä. Toisille se on ihmiskunnan elämän jatkuvuuden välttämätön tae. Modernilla avioliittoinstituutiolla on kuitenkin historiansa. Vaikka sen kehitys liittyy kehon lisääntymiskyvyn hyödyntämiseen, tässä ei ole mitään maagista tai jumalallista. Päinvastoin. Kapitalismin syntymän alusta saakka avioliitto on ollut keino kontrolloida ja hallita naisruumiin lisääntymiskykyä.

Avioliiton funktiot: Omaisuuden perinnästä ihmisrodun selviytymiseen

Avioliiton nykyaikainen yhteiskunnallinen merkitys juontuu liberaaliyhteiskunnan syntyyn 1600- ja 1700-luvuilla. Suvereenin vallan heikentymisen ja liberaalidemokraattisen yhteiskunnan kehityksen myötä omaisuus alettiin ymmärtää poliittisten oikeuksien perustaksi jumalallisuuden sijaan. Arvonimiä, sukunimiä, omaisuutta ja maanomistusta voitiin siirtää sukupolvelta toiselle ainoastaan laillisten miespuolisten perinnöllisten kautta. Legitiimien jälkeläisten takaaminen mahdollistettiin avioliittolaeilla, jotka tekivät miehistä naisten holhoojia ja naisista miehistä riippuvaisia. Naisten omaisuus siirtyi miessukulaisille tai aviomiehelleen. Jos nainen tienasi palkkaa, sekin kuului automaattisesti puolisolle.

Tällöin huolenaiheena ei vielä ollut ensisijaisesti väestönkasvu, vaan varakkuuden säilyttäminen ja kasvattaminen naisten lisääntymiskykyä hallitsemisella sekä naisten poliittisia ja taloudellisia oikeuksia rajoittamalla. Tuolloin oikeus solmia avioliittoja saatettiin evätä köyhiltä. Historijoitsia Steven Ozment onkin arvioinut, että jopa yksi kolmasosa eurooppalaisesta maaseutuväestöstä koostui aviottomista köyhistä. Kaupungeissa aviottomien luvut olivat vielä korkeampia. Köyhien lapset taas voitiin viedä pois vanhempiensa luota maalaiskuntiin töitä tekemään. Nykypäivän avioliitolla on siis historiallinen tausta, joka on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Se on osa historiallista kehitystä, joka on ollut naisia ja köyhiä riistävää ja joka on luonut perustan modernin kapitalistisen yhteiskunnan kehitykselle.

Tämän historian unohtaminen on ollut oleellista sekä ydinperheen että naisen ja miehen välisen avioliiton luonnollistamiselle. Seksuaalinen kanssakäyminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa oli tavanomaista ennen Viktorian aikakautta. Ensimmäisiä sodomian vastaisia lakeja säädettiin jo keskiajoilla, ja niiden toimeenpano kiihtyi ja kiristyi kapitalistisen yhteiskunnan synnyn myötä. Sodomialait kielsivät sekä samaa että eri sukupuolta olevien henkilöiden välisen että avioliiton ulkopuolisen seksin. Viktorian aikakaudella sodomialakeja alettiin homoseksuaalin hahmon nousun myötä käyttää erityisesti homomiehien rankaisemiseen.

Samaan aikaan evoluutioajattelu nousi suosioon ja ihmisrodun biologisen selviytymisen ja laadun takaamisesta tuli merkittävä avioliiton ja seksuaalisuuden hallinnan taustavaikuttaja. Tämän päivän tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat tyrmäävät lakiehdotuksen tasa-arvoisesta avioliittolaista biologisen jatkuvuuden perusteella. Väite sivuuttaa sen tosiasian, että homot, lesbot ja transihmiset ovat kautta aikojen tehneet ja kasvattaneet lapsia – ja tekevät niin edelleen. Hedelmättömyys, josta tutkijoiden mukaan kärsii jopa noin yksi kymmenesosa kehittyneiden maiden väestöstä, ei taas tunne homo- ja heteroseksuuaalisuutta.

Vaikka eksklusiivisesti naisten ja miesten välistä avioliittoa on noin sata vuotta puolusteltu ihmisrodun selviytymisen perusteella, väite ei ole koskaan ottanut huomioon sitä, miten ihmiset todellisuudessa elävät, lisääntyvät ja hoivaavat. Väite on ollut osa yritystä ylläpitää kahden sukupuolen mallia ja siihen liittyvää työnjakoa, ja tämä on tapahtunut sekä naisten että muiden sukupuolten ja seksuaalisuuden muotojen kustannuksella.

Lähteet

Federici, Silvia (2004) Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation. Brooklyn: Autonomedia.

Foucault, Michel (1981) The History of Sexuality: Volume 1: Will to Knowledge. London: Penguin.

Katz, Jonathan Ned (2007) The Invention of Heterosexuality. Chicago: University of Chicago Press.

Ozment, Steven (1983) When Father Ruled: Family Life in Reformation Europe. Cambridge: Harvard University Press.

Artikkelikuva: Marvin Kuhn / Unsplash

Julkaisu Heterouden fiktiosta ja avioliiton funktioista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut siirtymä teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen informaatio- ja palveluyhteiskuntaan. Keskeisinä ominaisuuksina uudelle tuotantotavalle ovat olleet ajan ja paikan kategorioiden muutos. Työaikaa ja vapaa-aikaa, julkista ja yksityistä, on yhä vaikeampi erottaa toisistaan, mistä on seurannut mies- ja naiskansalaisuutta tuottaneiden kurinpidollisten instituutioiden avautuminen. Niin ikään maailma on globalisoitunut: ihmiset, tavarat, palvelut ja pääoma liikkuvat vapaammin, mikä on moninaistanut yhteiskuntia seksuaalisesti, sukupuolisesti ja etnisesti.

Seuraavassa käsittelen lyhyesti kuinka tämä yhteiskunnallinen muutos ilmenee modernin yhteiskuntaan perustuneen maskuliinisuuden kriisinä ja uudenlaisten miespoliitikkojen esiinmarssina myöhäismodernissa poliittisessa julkisuudessa.

Hegemoninen maskuliinisuus ja moderni hallintomentaliteetti

Aluksi on tehtävä erottelu maskuliinisuuden ja miehen käsitteiden välillä. Mies viittaa esimoderniin agraariyhteiskuntaan, jossa biologia ja ruumiin anatomia työnjaon kautta määritti sukupuolieroa kuin luonnostaan. Sen sijaan maskuliinisuus liittyy modernisaatioon. Maskuliinisuutta on tuotettu kurinpidollisilla instituutioilla. Tutuin esimerkki lienee armeija miesten kouluna. Mutta työelämän käytännöt perinteistä armeijaa muistuttavine hierarkioineen ja sukupuolitettuine työmarkkinoineen sekä normittava sosiaalipolitiikka, hyvinvointivaltio, ovat olleet vieläkin tehokkaampia mies- ja naiskansalaisuuden tuottamisen mekanismeja.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä kuvamaan jaettua modernin mieheyden ihannetta, johon sekä halutaan samaistua ja joka mahdollistaa sukupuolitetun vallankäytön modernin kansallisvaltion puitteissa.

Sikäli kun myöhäismodernissa yhteiskunnassa niin sanotusta uusliberalistisesta politiikasta tai hallintamentaliteetista on seurannut maskuliinisuutta (ja suomalaista yhtenäiskulttuuria yleisemminkin) tuottaneiden kurinpidollisten instituutioiden alasajo tai ulkoistaminen, on loogisena seurauksena maskuliinisuuden kriisiytyminen, joka puolestaan tekee mahdolliseksi maskuliinisuuden lopun kuten sosiologi John MacInnes (1998) on provosoivasti esittänyt.

Väitän, että modernin maskuliinisuuden kriisi ei näyttäydy politiikassa ainoastaan maakuntien niin sanottujen kalapuikkoviiksimiesten julkisuudenhallinnan ongelmina, vaan myös politiikan huipulla olleet miehet ovat kompastelleet – erinäisistä syistä.

Kaksi kompuroivaa miespoliitikkoa

Entinen pääministeri Matti Vanhanen on esimerkki poliitikosta, joka kamppaili epätoivoisesti toisen kautensa viimeisinä vuosina myöhäismodernille ominaista julkisuuden ja yksityisyyden eron hämärtymistä vastaan. Eveliina Talvitie (2011) kirjoittaa kuinka Vanhanen halusi sanoutua irti modernille politiikalle tyypillisestä journalistien ja poliitikkojen välisestä symbioosista, jossa väliportaan poliitikko vuosi tietoisesti politiikan toimittajille esimerkiksi valiokunnissa käytyjä keskusteluita. Tästä kuitenkin seurasi Vanhaselle maine salailevana, jopa demokratian vastaisena poliitikkona, joka ei halua ”keskustella keskeneräisistä asioista”.

Vanhasen tragedia oli nähtävästi se, että hän kyllä pyrki kyseenalaistamaan tiettyjä modernille aikakaudelle ominaisia politiikan tyylejä, mutta ei kyennyt tavoittamaan myöhäismodernin yhteiskunnan poliittisen viestinnän tai mediajulkisuuden luonnetta. Samalla tavoin kuin Harri Holkeri juodessaan kahvia, Vanhanen puolustaessaan itsepintaisesti yksityisyyttään, oli luomassa uutta poliittista kulttuuria, mutta aivan eri merkityksessä kuin mitä kumpikaan heistä olivat tarkoittavinaan.

Käännekohtana Vanhasen uralla oli hänen eronsa pitkäaikaisesta puolisostaan Merja Vanhasesta. Se asetti mediassa kyseenalaiseksi hänen maskuliinisen kykynsä hallita yksityiselämää, mikä on perinteisesti nähty miehelle edellytykseksi sille, että hän voi hallita toisia. Keltainen lehdistö otti Vanhasen naissuhteet hampaisiinsa kuin osoittaen, että Vanhanen ei omannut ylemmän keskiluokan mieheltä vaadittavaa sosiaalista pääomaa. Hän kun ”erehtyi” seurustelemaan vajaan vuoden työväenluokkaisen yksinhuoltajan kanssa.

Viimeisinä pääministerivuosinaan ei Vanhanen enää kyennyt saavuttamaan modernia hegemonisen maskuliinisuuden subjektipositiota, josta hän olisi kyennyt tuottamaan lausumia, joita olisi kuunneltu. Hänen poliittisia avauksiaan tyrmättiin, vaikka hän esitti saaneensa niitä esimerkiksi miehekkäästi hiihdellessä kuin Urho Kaleva Kekkonen.

Siinä missä Vanhanen vaikutti ymmärtävän yksityisen ja julkisen välisen eron eräänlaisena rappeumana, niin SDP:n puolisihteeri ja sittemmin kansanedustajaksi noussut Mikael Jungneria pyrki ottamaan tilanteen haltuun ja rakentamaan uudentyyppistä miesjohtajuutta hakien hegemonisen maskuliinisuuden subjektipositiota uudessa mediajulkisuudessa. Jungner näytti olevan hyvinkin tietoinen myöhäismoderniin informaatio- ja palveluyhteiskuntaan liittyvien uusien hallintokäytäntöjen lisäksi tunteiden merkityksestä ylemmän keskiluokan miespoliitikolle myöhäismodernissa poliittisessa viestinnässä esimerkiksi puhuessaan SDP:stä rakkauden puolueena tai kirjoittaessaan (Junger 2011) tunnejohtamisesta.

Anu Koivusen (2011) mukaan miespoliitikolle on nykyään luvallista tunteiden näyttäminen ilman, että se veisi häneltä uskottavuutta. Hän viittaa kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kyyneliin tiedotustilaisuudessa, jossa hän ilmoitti, ettei Ilkka Kanerva nauti enää hänen luottamustaan ulkoministerinä.

Mutta Jungner ei huomioinut sitä, että se mikä tyydyttää kokoomuksen äänestäjiä, ei välttämättä sellaisenaan toimi SDP:n perinteiselle äänestäjäkunnalle. Niin sanottu affektiivinen käänne ja länsimaisen miehen lihaspanssarin avautuminen näyttää kuitenkin koskevan vain ja ainoastaan ylemmän keskiluokan miehiä myöhäismodernissa. SDP menetti kaikista eniten äänestäjiä perussuomalaisille, jotka Timo Soinin johdolla onnistuivat puhuttelemaan takaisin moderniin suljettuun kuriyhteiskuntaan kaipaavaa miesäänestäjää – perussuomalaisten äänestäjistä kaksi kolmesta oli miehiä.

Myöskään Jungnerin ei onnistunut saavuttamaan hegemonista subjektipositiota ja luomaan homososiaalista liittosuhdetta potentiaalisiin äänestäjiinsä. Heikosti menneiden presidentinvaalien jälkeen Jungner ilmoitti jättävänsä puoluesihteerin tehtävät.

Työn femininistoituminen ja miespoliitikkojen polarisoituminen

Työelämän muuttumisen ja mediajulkisuuden – poliitikkojen työn – viihteellistymisen yhteydessä on kummassakin käytetty ilmaisua femininisoituminen. On ymmärrettävää, että kaikki feministitutkijat eivät ole pitäneet tästä: työelämän ja julkisuuden femininisoituminen kun ei välttämättä ole tarkoittanut naisten aseman vallan kasvua, vaikka esimerkiksi naisten nousu politiikan huipulle viimeisen neljännesvuosisadan aikana on tosiasia.

Päinvastoin, ilmiöstä, josta puhutaan femininisoitumisena, ovat työelämässä hyötyneet ennen kaikkea ne ylemmän keskiluokan miehet, jotka kykenevät adaptoimaan aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen tai poliitikot käyttämällä hyväkseen muun muassa naistenlehtijulkisuutta. Entinen ulkoministeri ja nykyinen kauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb lienee itseoikeutettu esimerkki jälkiteollisen yhteiskunnan tuottamasta uudesta hegemonisesta maskuliinisuudesta.

Toiseksi yhteiskunnan femininisoituminen näyttää synnyttävän vastareaktiona uudenlaisen protestimaskuliinisuuden, joka rakentuu tietoisesti feminiiniseksi ymmärretylle vastakkaiseksi kuin kaivaten modernia yksiulotteista mieskansalaisuutta, teolliseen massatuotantoon ja suljettuihin kurinpidollisiin instituutioihin perustuneen yhteiskunnan maskuliinista ihannetta. Tästä protestimaskuliinisuudesta osuvin esimerkki on jo edellä mainittu perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini.

Väitänkin, että Stubb ja Soinin muodostavat ikään kuin janan ääripäät, joiden väliin kaikki muut miespoliitikkotyypit enemmän tai vähemmän sijoittuvat. He kummatkin saivat viime eduskuntavaaleissa uskomattomat yli 40 000 ääntä.

R. W. Connell ja James D. Messerschmidtin (2005) esittämä ajatus siitä että nykyään hegemoninen maskuliinisuus täytyy ymmärtää sekä lokaalisti että globaalisti,  ja että on olemassa useita erilaisia hegemonisia maskuliinisuuksia eri tasoilla samanaikaisesti, auttaa selkeyttämään nykyistä tilannetta: Soinin ilmaisema maskuliinisuus on protestimaskuliinisuutta, suhteessa ylemmän keskiluokan kosmopoliittiin hegemoniseen maskuliinisuuteen, mutta lokaalisti Soini edustaa hegemonista maskuliinisuutta puolustaen kansallista, modernille ja teolliselle massatuotannolle perustuneelle kuriyhteiskunnalle ominaista yksiulotteista mieheyttä. Stubbin ja Soinin edustama maskuliinisuus ruokkivat toinen toisiaan.

Tällaisessa poliittisessa konjunktuurissa Vanhasen ja Jungnerin kompurointi ovat seurausta kykenemättömyydestä saavuttaa sen enempää ylemmän keskiluokan hegemonisen maskuliinisuuden lupaamaa subjektipositiota kuin protestimaskuliinisuutta. Ainoastaan intensiivisestä politiikan tyylistä tunnettu ”rotutohtori” Jussi Halla-aho ja ”vegetaristinen jalkapallohuligaani” Paavo Arhinmäki ovat jotenkin onnistuneet erottautumaan mediassa jatkumolta sijoittuen jonnekin sen ulkopuolelle ollen samalla esimerkkeinä mieheyden moninaistumisesta myöhäismodernissa.

Lähteet:

Connell, R. W. & James W. Messerschmidt (2005). Hegemonic Masculinity:
Rethinking the Concept. Gender & Society, 19:6, 829-859.

Jungner, Mikael (2011). Toimistokuukkeli. Miksi työssä pitää olla
elämyksiä ja tarkoitus. Helsinki: Helsinki-kirjat.

Koivunen, Anu (2011). Jyrki Kataisen kyyneleet eli sivusta katsova valta. Teoksesta Kuinka meitä kutsutaan. Koivunen Anu & Lehtonen, Mikko (toim.). Tampere: Vastapaino. 219-237.

MacInnes, John (1998). The End of Masculinity. Buckingham: Open
University Press.

Talvitie, Eveliina (2011). Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia.
WSOY: Helsinki.

Julkaisu Moderni maskuliinisuus ja myöhäismoderni politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.