Moderni maskuliinisuus ja myöhäismoderni politiikka

Lukuaika: 4 min.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana tapahtunut siirtymä teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen informaatio- ja palveluyhteiskuntaan Suomessa ilmenee modernin yhteiskuntaan perustuneen maskuliinisuuden kriisinä, esimerkkeinä toimivat Matti Vanhasen kompuroinnit yksityiselämän ja julkisuuden välillä sekä Mikael Jungnerin pääsihteerikausi. Myöhäismodernissa poliittisessa julkisuudessa maskuliinisuus on vahvasti polarisoitunut Alexander Stubbin kaltaisten uudentyyppisten ylemmän keskiluokan mieheyden ja perinteistä modernia mieheyttä edustavan Timo Soinin kaltaisten hahmojen ympärille, jolloin muun tyyppisten miespoliitikkojen on vaikea saada tilaa julkisuudessa, kirjoittaa Jiri Nieminen.

Viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut siirtymä teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen informaatio- ja palveluyhteiskuntaan. Keskeisinä ominaisuuksina uudelle tuotantotavalle ovat olleet ajan ja paikan kategorioiden muutos. Työaikaa ja vapaa-aikaa, julkista ja yksityistä, on yhä vaikeampi erottaa toisistaan, mistä on seurannut mies- ja naiskansalaisuutta tuottaneiden kurinpidollisten instituutioiden avautuminen. Niin ikään maailma on globalisoitunut: ihmiset, tavarat, palvelut ja pääoma liikkuvat vapaammin, mikä on moninaistanut yhteiskuntia seksuaalisesti, sukupuolisesti ja etnisesti.

Seuraavassa käsittelen lyhyesti kuinka tämä yhteiskunnallinen muutos ilmenee modernin yhteiskuntaan perustuneen maskuliinisuuden kriisinä ja uudenlaisten miespoliitikkojen esiinmarssina myöhäismodernissa poliittisessa julkisuudessa.

Hegemoninen maskuliinisuus ja moderni hallintomentaliteetti

Aluksi on tehtävä erottelu maskuliinisuuden ja miehen käsitteiden välillä. Mies viittaa esimoderniin agraariyhteiskuntaan, jossa biologia ja ruumiin anatomia työnjaon kautta määritti sukupuolieroa kuin luonnostaan. Sen sijaan maskuliinisuus liittyy modernisaatioon. Maskuliinisuutta on tuotettu kurinpidollisilla instituutioilla. Tutuin esimerkki lienee armeija miesten kouluna. Mutta työelämän käytännöt perinteistä armeijaa muistuttavine hierarkioineen ja sukupuolitettuine työmarkkinoineen sekä normittava sosiaalipolitiikka, hyvinvointivaltio, ovat olleet vieläkin tehokkaampia mies- ja naiskansalaisuuden tuottamisen mekanismeja.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä kuvamaan jaettua modernin mieheyden ihannetta, johon sekä halutaan samaistua ja joka mahdollistaa sukupuolitetun vallankäytön modernin kansallisvaltion puitteissa.

Sikäli kun myöhäismodernissa yhteiskunnassa niin sanotusta uusliberalistisesta politiikasta tai hallintamentaliteetista on seurannut maskuliinisuutta (ja suomalaista yhtenäiskulttuuria yleisemminkin) tuottaneiden kurinpidollisten instituutioiden alasajo tai ulkoistaminen, on loogisena seurauksena maskuliinisuuden kriisiytyminen, joka puolestaan tekee mahdolliseksi maskuliinisuuden lopun kuten sosiologi John MacInnes (1998) on provosoivasti esittänyt.

Väitän, että modernin maskuliinisuuden kriisi ei näyttäydy politiikassa ainoastaan maakuntien niin sanottujen kalapuikkoviiksimiesten julkisuudenhallinnan ongelmina, vaan myös politiikan huipulla olleet miehet ovat kompastelleet – erinäisistä syistä.

Kaksi kompuroivaa miespoliitikkoa

Entinen pääministeri Matti Vanhanen on esimerkki poliitikosta, joka kamppaili epätoivoisesti toisen kautensa viimeisinä vuosina myöhäismodernille ominaista julkisuuden ja yksityisyyden eron hämärtymistä vastaan. Eveliina Talvitie (2011) kirjoittaa kuinka Vanhanen halusi sanoutua irti modernille politiikalle tyypillisestä journalistien ja poliitikkojen välisestä symbioosista, jossa väliportaan poliitikko vuosi tietoisesti politiikan toimittajille esimerkiksi valiokunnissa käytyjä keskusteluita. Tästä kuitenkin seurasi Vanhaselle maine salailevana, jopa demokratian vastaisena poliitikkona, joka ei halua ”keskustella keskeneräisistä asioista”.

Vanhasen tragedia oli nähtävästi se, että hän kyllä pyrki kyseenalaistamaan tiettyjä modernille aikakaudelle ominaisia politiikan tyylejä, mutta ei kyennyt tavoittamaan myöhäismodernin yhteiskunnan poliittisen viestinnän tai mediajulkisuuden luonnetta. Samalla tavoin kuin Harri Holkeri juodessaan kahvia, Vanhanen puolustaessaan itsepintaisesti yksityisyyttään, oli luomassa uutta poliittista kulttuuria, mutta aivan eri merkityksessä kuin mitä kumpikaan heistä olivat tarkoittavinaan.

Käännekohtana Vanhasen uralla oli hänen eronsa pitkäaikaisesta puolisostaan Merja Vanhasesta. Se asetti mediassa kyseenalaiseksi hänen maskuliinisen kykynsä hallita yksityiselämää, mikä on perinteisesti nähty miehelle edellytykseksi sille, että hän voi hallita toisia. Keltainen lehdistö otti Vanhasen naissuhteet hampaisiinsa kuin osoittaen, että Vanhanen ei omannut ylemmän keskiluokan mieheltä vaadittavaa sosiaalista pääomaa. Hän kun ”erehtyi” seurustelemaan vajaan vuoden työväenluokkaisen yksinhuoltajan kanssa.

Viimeisinä pääministerivuosinaan ei Vanhanen enää kyennyt saavuttamaan modernia hegemonisen maskuliinisuuden subjektipositiota, josta hän olisi kyennyt tuottamaan lausumia, joita olisi kuunneltu. Hänen poliittisia avauksiaan tyrmättiin, vaikka hän esitti saaneensa niitä esimerkiksi miehekkäästi hiihdellessä kuin Urho Kaleva Kekkonen.

Siinä missä Vanhanen vaikutti ymmärtävän yksityisen ja julkisen välisen eron eräänlaisena rappeumana, niin SDP:n puolisihteeri ja sittemmin kansanedustajaksi noussut Mikael Jungneria pyrki ottamaan tilanteen haltuun ja rakentamaan uudentyyppistä miesjohtajuutta hakien hegemonisen maskuliinisuuden subjektipositiota uudessa mediajulkisuudessa. Jungner näytti olevan hyvinkin tietoinen myöhäismoderniin informaatio- ja palveluyhteiskuntaan liittyvien uusien hallintokäytäntöjen lisäksi tunteiden merkityksestä ylemmän keskiluokan miespoliitikolle myöhäismodernissa poliittisessa viestinnässä esimerkiksi puhuessaan SDP:stä rakkauden puolueena tai kirjoittaessaan (Junger 2011) tunnejohtamisesta.

Anu Koivusen (2011) mukaan miespoliitikolle on nykyään luvallista tunteiden näyttäminen ilman, että se veisi häneltä uskottavuutta. Hän viittaa kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kyyneliin tiedotustilaisuudessa, jossa hän ilmoitti, ettei Ilkka Kanerva nauti enää hänen luottamustaan ulkoministerinä.

Mutta Jungner ei huomioinut sitä, että se mikä tyydyttää kokoomuksen äänestäjiä, ei välttämättä sellaisenaan toimi SDP:n perinteiselle äänestäjäkunnalle. Niin sanottu affektiivinen käänne ja länsimaisen miehen lihaspanssarin avautuminen näyttää kuitenkin koskevan vain ja ainoastaan ylemmän keskiluokan miehiä myöhäismodernissa. SDP menetti kaikista eniten äänestäjiä perussuomalaisille, jotka Timo Soinin johdolla onnistuivat puhuttelemaan takaisin moderniin suljettuun kuriyhteiskuntaan kaipaavaa miesäänestäjää – perussuomalaisten äänestäjistä kaksi kolmesta oli miehiä.

Myöskään Jungnerin ei onnistunut saavuttamaan hegemonista subjektipositiota ja luomaan homososiaalista liittosuhdetta potentiaalisiin äänestäjiinsä. Heikosti menneiden presidentinvaalien jälkeen Jungner ilmoitti jättävänsä puoluesihteerin tehtävät.

Työn femininistoituminen ja miespoliitikkojen polarisoituminen

Työelämän muuttumisen ja mediajulkisuuden – poliitikkojen työn – viihteellistymisen yhteydessä on kummassakin käytetty ilmaisua femininisoituminen. On ymmärrettävää, että kaikki feministitutkijat eivät ole pitäneet tästä: työelämän ja julkisuuden femininisoituminen kun ei välttämättä ole tarkoittanut naisten aseman vallan kasvua, vaikka esimerkiksi naisten nousu politiikan huipulle viimeisen neljännesvuosisadan aikana on tosiasia.

Päinvastoin, ilmiöstä, josta puhutaan femininisoitumisena, ovat työelämässä hyötyneet ennen kaikkea ne ylemmän keskiluokan miehet, jotka kykenevät adaptoimaan aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen tai poliitikot käyttämällä hyväkseen muun muassa naistenlehtijulkisuutta. Entinen ulkoministeri ja nykyinen kauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb lienee itseoikeutettu esimerkki jälkiteollisen yhteiskunnan tuottamasta uudesta hegemonisesta maskuliinisuudesta.

Toiseksi yhteiskunnan femininisoituminen näyttää synnyttävän vastareaktiona uudenlaisen protestimaskuliinisuuden, joka rakentuu tietoisesti feminiiniseksi ymmärretylle vastakkaiseksi kuin kaivaten modernia yksiulotteista mieskansalaisuutta, teolliseen massatuotantoon ja suljettuihin kurinpidollisiin instituutioihin perustuneen yhteiskunnan maskuliinista ihannetta. Tästä protestimaskuliinisuudesta osuvin esimerkki on jo edellä mainittu perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini.

Väitänkin, että Stubb ja Soinin muodostavat ikään kuin janan ääripäät, joiden väliin kaikki muut miespoliitikkotyypit enemmän tai vähemmän sijoittuvat. He kummatkin saivat viime eduskuntavaaleissa uskomattomat yli 40 000 ääntä.

R. W. Connell ja James D. Messerschmidtin (2005) esittämä ajatus siitä että nykyään hegemoninen maskuliinisuus täytyy ymmärtää sekä lokaalisti että globaalisti,  ja että on olemassa useita erilaisia hegemonisia maskuliinisuuksia eri tasoilla samanaikaisesti, auttaa selkeyttämään nykyistä tilannetta: Soinin ilmaisema maskuliinisuus on protestimaskuliinisuutta, suhteessa ylemmän keskiluokan kosmopoliittiin hegemoniseen maskuliinisuuteen, mutta lokaalisti Soini edustaa hegemonista maskuliinisuutta puolustaen kansallista, modernille ja teolliselle massatuotannolle perustuneelle kuriyhteiskunnalle ominaista yksiulotteista mieheyttä. Stubbin ja Soinin edustama maskuliinisuus ruokkivat toinen toisiaan.

Tällaisessa poliittisessa konjunktuurissa Vanhasen ja Jungnerin kompurointi ovat seurausta kykenemättömyydestä saavuttaa sen enempää ylemmän keskiluokan hegemonisen maskuliinisuuden lupaamaa subjektipositiota kuin protestimaskuliinisuutta. Ainoastaan intensiivisestä politiikan tyylistä tunnettu ”rotutohtori” Jussi Halla-aho ja ”vegetaristinen jalkapallohuligaani” Paavo Arhinmäki ovat jotenkin onnistuneet erottautumaan mediassa jatkumolta sijoittuen jonnekin sen ulkopuolelle ollen samalla esimerkkeinä mieheyden moninaistumisesta myöhäismodernissa.

Lähteet:

Connell, R. W. & James W. Messerschmidt (2005). Hegemonic Masculinity:
Rethinking the Concept. Gender & Society, 19:6, 829-859.

Jungner, Mikael (2011). Toimistokuukkeli. Miksi työssä pitää olla
elämyksiä ja tarkoitus. Helsinki: Helsinki-kirjat.

Koivunen, Anu (2011). Jyrki Kataisen kyyneleet eli sivusta katsova valta. Teoksesta Kuinka meitä kutsutaan. Koivunen Anu & Lehtonen, Mikko (toim.). Tampere: Vastapaino. 219-237.

MacInnes, John (1998). The End of Masculinity. Buckingham: Open
University Press.

Talvitie, Eveliina (2011). Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia.
WSOY: Helsinki.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*