Kiina ja Yhdysvallat käyvät kilpailua globaalista johtajuudesta tieteen ja teknologian alalla. Julkaisu- ja patenttitilastojen perusteella Kiina on jo kirinyt Yhdysvaltojen ohi tässä kisassa, mutta tieteen alalla pelkästään numeerinen vertailu ei kerro, kenen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmä on paras. Kiinan järjestelmässä on useita heikkouksia, jotka pitävät Kiinan todellisuudessa kakkosena tilastojen kärkisijoista huolimatta.

Kiinan johto on ymmärtänyt, että laatu on määrää tärkeämpää ja alkanut korjata havaitsemiaan ongelmia. Toimista huolimatta Kiina ei tule lähivuosina saavuttamaan Yhdysvaltojen tieteen tasoa.

Siihen on kaksi keskeistä syytä, jotka käyn tässä tekstissä läpi. Ensinnäkin Kiinalla on vaikeuksia syvään juurtuneiden käytäntöjen ja rakenteiden muuttamisessa. Toiseksi kommunistinen puolue asettaa tieteen tekemiselle poliittisia rajoituksia.

Miksi Kiina johtaa tilastollisesti?

Yhdysvaltojen kansallinen tiedesäätiö julkaisi tammikuussa raportin, jossa maalattiin uhkakuvia siitä, että Yhdysvallat menettää Kiinalle johtoaseman tieteen ja teknologian alalla. Raportin mukaan esimerkiksi kansainvälisten patenttien ja luonnontiedejulkaisujen määrässä Kiina on jo ohittanut Yhdysvallat.

Kiinan tutkimustilastoja tulkittaessa olisi kuitenkin syytä kiinnittää huomiota Kiinan varsin omintakeiseen tutkimusympäristöön. Sekä julkaisujen että patenttien kohdalla korkeat luvut johtuvat kiinalaisesta kannustin- ja arviointijärjestelmästä. Tutkijoiden ja yliopistojen johtajien lisäksi tieteestä ja teknologiasta vastaavien paikallisvirkamiesten suoriutumista on arvioitu määrällisten tulosten perusteella. Vieraillessani kiinalaisissa kouluissa havaitsin, että jopa tiedepainotteiset peruskoulut osallistuvat patenttitalkoisiin.

Tutkijoiden urakehitys on ollut pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon he määrällisesti tuottavat. Sen takia tutkijat ovat keskittyneet julkaisujen ja patenttien tehtailuun. Aikaa vaativien, uudenlaisten tutkimusten aloittaminen on jäänyt vähemmälle. Kun julkaisupaine on kova, moni käyttää apunaan haamukirjoittajia tai haamulaborantteja tai julkaisee tutkimustuloksia heikoin perustein saadakseen vuosittaiset julkaisukiintiöt täyteen.

Tutkijoiden urakehitys on ollut pitkälti kiinni siitä, kuinka paljon he määrällisesti tuottavat. Sen takia tutkijat ovat keskittyneet julkaisujen ja patenttien tehtailuun.

Yhdysvaltojen tiedesäätiön raportin ilmestymisen jälkeen Pekingin yliopiston (PKU) ajatushautomo julkaisi raportin, jonka mukaan Kiina on vielä kaukana Yhdysvalloista monessa suhteessa. PKU:n raporttia voi pitää yrityksenä vähätellä Kiinan Yhdysvalloille aiheuttamaa uhkaa. Samalla se kuitenkin nosti esiin myös ongelmia Kiinan tutkimusjärjestelmässä. Siinä myönnettiin omaperäisyyden puute julkaisuissa ja matala hyödyntämisaste patenttien kohdalla. Myös tutkimusetiikan puutteet kuuluvat Kiinassa kansallisesti myönnettyihin ongelmiin.

Arviointijärjestelmää uudistettu

Kiinan johto on tietoinen tutkimusjärjestelmän heikoista kohdista, ja siksi ministeriöt ovat puolueen johdolla laatineet lakeja ja ohjeita ongelmien korjaamiseksi.

Viime vuonna päivitetyn Kiinan tiede- ja teknologialain mukaan paikallisiin kehityssuunnitelmiin tulee määritellä tiede- ja teknologia-alan tavoitteet. Paikalliset virkamiehet ovat vastuussa suotuisan innovaatioekosysteemin luomisesta ja tavoitteiden saavuttamisesta.

Tutkijoiden arviointijärjestelmää on uudistettu monella tapaa. Vuonna 2020 julkaistut uudet säännöt kieltävät yliopistoja asettamasta määrällisiä tavoitteita julkaisuille. Kansainvälisten julkaisujen määrä ei ole enää tärkein arviointikriteeri. Tarkoituksena on kehittää järjestelmä, jossa arvioidaan julkaisujen lisäksi muitakin meriittejä.

Julkaisujen kohdalla huomio kohdistetaan laatuun, ja nationalistisessa hengessä Kiinassa julkaistujen artikkelien merkitystä arvioinnissa korostetaan. Aiemmin akateemisella uralla eteneminen vaati Science Citation Indeksiin (SCI) tai Social Sciences Citation Indeksiin (SCCI) kuuluvissa aikakausilehdissä julkaisuja. Nyt näiden sijaan käytetään kiinalaisista julkaisuista koostuvia indeksejä.

Kansainvälisten julkaisujen määrä ei ole enää tärkein arviointikriteeri. Tarkoituksena on kehittää järjestelmä, jossa arvioidaan julkaisujen lisäksi muitakin meriittejä.

Myös rahalliset palkkiot huippujulkaistuista on nyt kielletty. Tiedelehti Naturessa julkaistusta artikkelista tavallinen palkkio oli aiemmin vähintään 40 000 euroa. Yliopistoissa vitsailtiin, että tutkijan auton merkin perusteella pystyi arvioimaan, missä lehdessä hän on julkaissut artikkeleitaan.

Nämä muutokset luultavasti laskevat Kiinassa toimivien tutkijoiden kansainvälisten julkaisujen määrää. Mikäli uudistus onnistuu kannustamaan tutkijoita keskittymään määrän sijasta laatuun, korkean vaikuttavuuskertoimen julkaisujen määrä lisääntyy, kun taas artikkeleiden kokonaismäärä saattaa laskea.

Lakeja ja suunnitelmia tutkimusetiikan vahvistamiseksi

Heikko tutkimusetiikka on murentanut luottamusta kiinalaiseen tutkimukseen. Esimerkiksi vuonna 2017 paljastui satoja julkaisuihin liittyviä vilppiepäilyjä, joiden seurauksena 400 tutkijaa rangaistiin. Seuraavana vuonna maailmaa kohahdutti geenimuunneltujen alkioiden käyttö koeputkihedelmöityksessä.

Vuonna 2018 Kiinan kommunistinen puolue julkaisi uudet säännöt akateemisen vilpin havaitsemiseksi ja todentamiseksi. Samalla tutkimusetiikka lisättiin luotettavuuden arviointijärjestelmään (engl. social credit system). Tutkija tai tutkimusjohtaja voi nyt joutua niin sanotulle mustalle listalle, jos hänen toimintansa synnyttää ”vakavaa epäluottamusta”. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sulkemista rahoitushakujen ulkopuolelle ja arvonimien mitätöintiä.

Heikko tutkimusetiikka on murentanut luottamusta kiinalaiseen tutkimukseen.

Vuonna 2021 päivitetty tiede- ja teknologialaki kattoi myös tutkimusetiikan käytänteet, ja se kielsi suoraan muun muassa haamukirjoittajien ja haamulaboratorioiden käytön. Rangaistukseksi näistä kuitenkin määrättiin vain julkinen varoitus tai sakot, joten tämän pykälän vaikutus jäänee vähäiseksi. Etiikan saralla viimeisin toimi on puolueen ja valtioneuvoston tänä vuonna julkaisema dokumentti tieteen ja teknologian etiikan hallinnon vahvistamiseksi.

Toimista huolimatta vakavia vilppitapauksia ilmaantuu kuitenkin edelleen. Huhtikuussa 2022 tuli esiin plagiointitapaus, jossa lähes sadan tutkijan yhteiskirjoittama tuore artikkeli paljastui merkittäviltä osin muiden artikkeleiden suoraksi kopioksi. Kirjoittajat edustivat Kiinan johtavia tekoälyn tutkimuslaitoksia. Vanhojen käytäntöjen kitkemiseen menee pitkä aika.

Innovaatiota puolueen ohjauksessa

Vuodesta 2017 lähtien Kiinan johto on pyrkinyt luomaan ”uudenlaista innovaatiojärjestelmää”, jonka tukemana Kiina nousisi johtavaksi tiedemaaksi. Lait, päätökset ja ohjelmat toistavat itsenäisen ja kriittisen ajattelun, innovaation ja riskin ottamisen tärkeyttä.

Kiinan johto asettaa kuitenkin ratkaisevia rajoitteita tieteen vapaudelle. Korkeakoulujen peruskirjoista on poistettu maininnat akateemisesta vapaudesta ja tutkimuksen riippumattomuudesta. Puolueen rooli korkeakoulujen toiminnan ohjauksessa vahvistui vuonna 2021. Päivitetyt ohjeet korkeakoulujen puolueyksiköistä korostavat laitostason yksiköiden keskeistä roolia toiminnan ohjauksessa.

Ylipäätään kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping on puheissaan toistuvasti tuonut esiin yliopistojen ”punaisen” perinteen tärkeyttä ja korostanut tutkijoiden ideologista oikeaoppisuutta tärkeänä hyveenä asiantuntijuuden rinnalla. Tutkimuslaitokset eivät palkkaa huippututkijoita, jotka kyseenalaistavat puolueen johtavan roolin tutkimuksessa.

Myös uudistettu tiede- ja teknologialaki asettaa poliittisia rajoitteita tutkimukselle. Laki määrää rangaistavaksi tutkimuksen, joka haittaa yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitoa. Tutkimusta rahoittavia tahoja kielletään tukemasta hankkeita, jotka aiheuttavat vahinkoa kansalliselle turvallisuudelle ja yhteiskunnallisille intresseille.

Tutkijat valitsevat vain poliittisesti turvallisia aiheita ja turvautuvat itsesensuuriin välttyäkseen syytöksiltä nyt ja tulevaisuudessa.

Nämä ovat yleisiä rajoituksia muissakin maissa, mutta Kiinassa tätä lakia tulkitaan kommunistisen puolueen päämäärien valossa. Jos tutkimustoiminta haittaa puolueen päämäärien saavuttamista, se voidaan tulkita kansallisen tai yhteiskunnallisen intressin vastaiseksi.

Koska määritelmät tärkeistä intresseistä ovat tarkoituksellisesti epäselviä ja muuttuvat tilanteiden mukaan, tutkijat valitsevat vain poliittisesti turvallisia aiheita ja turvautuvat itsesensuuriin välttyäkseen syytöksiltä nyt ja tulevaisuudessa.

Näin itsenäisen ja kriittisen ajattelun tavoite ei toteudu. Uusien aiheiden tutkimukseen ei ryhdytä, jos ne eivät ole linjassa oman työyksikön puolueosaston määrittämien päämäärien kanssa.

Uudistusvimman seuraukset

Kiinan puolue- ja valtiojohto on laatinut uusia ohjeistuksia tarmokkaasti, ja paikalliset viranomaiset sekä tutkimuslaitokset ovat toteuttaneet niitä innolla. Tarjolla on ollut runsaasti rahaa uuden innovaatioekosysteemin rakentamiseen, ja seurauksena on kirjava kokoelma nopeasti perustettuja innovaatiokeskuksia ja yrityshautomoita.

Uusien keskusten ja laboratorioiden rakentamiseen on tuhlaantunut rahaa. Silti niiden toiminta on usein päällekkäistä, ja ne ovat linkittyneet huonosti paikalliseen toimintaympäristöön. Jopa kiinalaiset tutkijat ovat osoittaneet huolensa järjestelmän liian nopeasta ja hallitsemattomasta muutoksesta.

Jopa kiinalaiset tutkijat ovat osoittaneet huolensa järjestelmän liian nopeasta ja hallitsemattomasta muutoksesta.

Uusien yksikköjen rakentaminen ei välttämättä ole ollut tarpeellista, mutta se on selkeä indikaattori, jolla virkamiehet voivat suoriutumisen arvioinnissa osoittaa täyttäneensä velvollisuutensa.

Tutkimustyön arviointikäytäntöä on muutettu, mutta virkamiesten kohdalla tieteen ja teknologian edistämisen kannustinjärjestelmä tulisi vielä uudistaa, jotta strategiat toisivat toivottuja tuloksia: innovaatioita seinien sijaan.

Lahjakkuuksien puute

Pysyvä ongelma Kiinan tiedestrategiassa on osaajien ja varsinkin lahjakkuuksien puute. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi tekoälyn alalla. Tuoreen kiinalaisraportin mukaan tekoälyn alalla on viiden miljoonan työtekijän vaje, ja Kiinan korkeakouluista valmistuu vuosittain vain 20 000 tekoälyn asiantuntijaa.

Yhdysvallat on monelle edelleen Kiinaa houkuttelevampi asuin- ja työskentelypaikka teknologia-alalla.

Merkittävä osa alan kanditutkinnon Kiinassa suorittaneista opiskelijoista siirtyy Yhdysvaltoihin jatkamaan opintojaan, ja monet heistä jäävät sinne töihin. Yhdysvallat on monelle edelleen Kiinaa houkuttelevampi asuin- ja työskentelypaikka teknologia-alalla.

Perusteelliset tutkimusekosysteemin muutokset parantavat Kiinassa tehtävän tutkimuksen laatua ja luotettavuutta, mutta uudistukset etenevät epätasaisesti. Suurin este innovatiivisuuden vahvistamiselle on kommunistisen puolueen tiukka ote tutkimusympäristöstä, eivätkä Kiinan nykyiset johtajat pysty poistamaan sitä.

VTT Outi Luova toimii yliopistonlehtorina Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Turun yliopistossa. Hän on myös Yliopistojen Aasia-verkoston johtaja. Luova on perehtynyt Kiinan yhteiskuntaan – erityisesti kaupungistumiseen, tiedepolitiikkaan ja digitalisaatioon.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan kahteen julkaistuun tutkimukseen kiinalaisesta korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmästä

Julkaisu Kiina johtaa Yhdysvaltaa tiedekamppailussa määrällä – mutta ei laadulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vakiintuneen käsityksen mukaan tiedettä ja politiikkaa ei pidä sekoittaa keskenään, sillä se vaarantaa tieteen ja asiantuntijoiden puolueettomuuden. Viime aikoina tätä uskomusta on ravisteltu näkyvästi, eivätkä asialla ole olleet yhteiskuntatieteilijät vaan luonnontieteilijät ja lääketieteilijät. Arvostelut tiedelehdet kuten Nature ja New England Journal of Medicine (NEJM) ottivat Yhdysvaltain presidentinvaaleja edeltäneissä pääkirjoituksissaan näkyvästi kantaa vaalit voittaneenJoe Bidenin puolesta ja väistyvää presidenttiä Donald Trumpia vastaan.

Astetta pidemmälle menee Lontoossa ilmestyvän arvostetun lääketieteen lehden Lancetin päätoimittaja Richard Horton kirjassaan The Covid-19 Catastrophe, joka syyttää Trumpia ”rikoksesta ihmisyyttä vastaan”, koska tämä veti rahoituksen pois maailman terveysjärjestö WHO:lta keskellä koronakriisiä.

Tutkijoiden uusi rooli aktivisteina ja poliittisina kommentaattoreina on vahvistunut muutaman viime vuoden aikana. Yksi lähtölaukaus kehitykselle oli keväällä 2017 ensimmäisen kerran järjestetty tiedemarssi, joka keräsi arviolta miljoona ihmistä eri puolilla maailmaa, 600 kaupungissa, marssimaan tieteen puolesta.

Tieteen puolesta

Yhdysvalloista alkunsa saanut ja moniin maihin levinnyt tiedemarssi järjestettiin Maan päivänä 22. huhtikuuta. Tapahtuman järjestämiseen vaikutti ennen kaikkea amerikkalaisten ympäristötutkijoiden huoli siitä, että Trumpin konservatiivinen hallinto halusi ajaa alas ympäristötutkimuksen ja -hallinnon edistääkseen perinteisen teollisuuden agendaa ja irtisanoutuakseen ilmastotavoitteista.

Huoli ei ollut aiheeton, sillä Trumpin hallinto oli jo päättänyt nimittää tärkeisiin ympäristö- ja tiedehallinnon tehtäviin tunnettuja skeptikoita, jotka olivat avoimesti kyseenalaistaneet ilmastonmuutosta koskevan tutkimustiedon.

Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että tieteeseen yleisesti liitetty objektiivisuus ja puolueettomuus vaarantuvat, jos tutkijat ryhtyvät liian avoimesti aktivisteiksi, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa.

Tiedemarssin järjestäminen herätti varsinkin amerikkalaisten tutkijoiden keskuudessa paljon myös kriittistä keskustelua tieteen politisoitumisesta. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että tieteeseen yleisesti liitetty objektiivisuus ja puolueettomuus vaarantuvat, jos tutkijat ryhtyvät liian avoimesti aktivisteiksi, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa.  Siksi marssin järjestäjät korostivat monissa yhteyksissä tapahtuman epäpoliittista luonnetta: tavoitteena oli tutkimukseen pohjautuvan päätöksenteon ja tieteen aseman vahvistaminen.

Naturen pääkirjoitus (8.10. 2020) vie argumentin astetta pidemmälle julistamalla otsikossaan, että ”tiede ja politiikka ovat erottamattomat”. Se pohjaa argumenttinsa paitsi ympäristökriisin vähättelyyn myös koronakriisin hallinnan epäonnistumiseen Yhdysvalloissa. Samassa lehdessä on Bidenin valintaa tukeva kirjoitus ja kriittinen analyysi Trumpin politiikan virheistä tieteen näkökulmasta.

Keskeinen argumentti tutkijoiden aktiivisemmalle poliittiselle roolille on se, että tieteen ja politiikan suhteita määrittelevät instituutiot ja normit ovat murentuneet politiikkojen alettua ohjailla tutkimusta.

Pääkirjoitus kiinnittää huomiota myös tieteen vapauden loukkauksiin ja tutkimuksen poliittiseen ohjailuun useissa maissa, kuten Brasiliassa ja Intiassa. Keskeinen argumentti tutkijoiden aktiivisemmalle poliittiselle roolille on se, että tieteen ja politiikan suhteita määrittelevät instituutiot ja normit ovat murentuneet politiikkojen alettua ohjailla tutkimusta.

NEJM puolestaan kirjoittaa pääkirjoituksessaan (8.10.2020), että koronakriisi on osoittanut poliittisen johtajuuden olevan kriisissä. Sen mukaan Yhdysvallat on epäonnistunut kriisin hoidossa toistaiseksi sen kaikissa vaiheissa. Vaikka ongelma oli hyvissä ajoin tiedossa, testaus oli täysin alimitoitettu (”heikompi kuin Kazakstanissa, Zimbabvessa tai Etiopiassa”), eristäminen ja karanteenit toteutettiin liian hitaasti ja epäjohdonmukaisesti ja maskien käyttö viivästyi, kun terveysviranomaiset sivuutettiin päätöksenteossa.

Tieteen ja politiikan jännitteet

Tieteentutkimuksen näkökulmasta tieteen ja politiikan suhde on aina ollut monimutkainen ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Tieteen ja politiikan rajat ovat selvät vain teoriassa: tutkijat tuottavat tietoa tai syntetisoivat siitä riippumattoman asiantuntijanäkemyksen, mutta jättävät päätöksenteon poliitikoille.

Taustalla on faktojen ja arvojen erottelu, joka keskustelussa yleensä palautuu filosofi David Humeen. Tätä erottelua vahvisti myöhemmin positivistinen tieteenfilosofia, joka yksinkertaistettuna esitti, että tutkijoiden aluetta ovat faktat, kun taas arvokysymyksiin liittyvät valinnat tulee jättää suosiolla poliitikoille.

Tieteen ja politiikan suhteita ja asiantuntijuutta ympäristöpoliittisessa päätöksenteossa tutkineet David Oppenheimer kumppaneineen huomauttavat kuitenkin kirjassaan Discerning experts, että tieteen ja politiikan suhteille on tyypillistä jatkuva uudelleenmäärittely. Eri aikoina tieteentekijät ovat myös ottaneet erilaisia rooleja suhteessa politiikkaan.

Tieteen ja politiikan rajat ovat selvät vain teoriassa.

Esimerkiksi 1950-luvulla monet tunnetut fyysikot ottivat näkyvästi kantaa ydinaseiden riskiin ja sitä koskevaan politiikkaan. 1960-luvulla ja 1970-luvulla biologit varoittivat ympäristön saastumisesta ja vaativat tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa. Väestönkasvusta huolestuneet biologit puolestaan vaativat syntyvyyden säännöstelyä. Vaihtelee yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen suhdanteen mukaan, menettävätkö tutkijat tieteellisen uskottavuutensa aktivistiroolinsa takia.

1980-luvulta eteenpäin tiedepoliittista neuvonantoa alettiin organisoida sitä varten kehitettyihin toimielimiin ja instituutioihin. Samalla pyrittiin vakiinnuttamaan ja selkiyttämään tieteen ja politiikan rajoja. En kuitenkaan usko, että tieteen ja politiikan rajat voidaan siististi määritellä niin, etteivät ne sekoitu toisiinsa.

Tieteen poliittisuuden erilaiset muodot

Perinteistä ajatusta tieteestä politiikasta vapaana alueena on aktiivisesti kyseenalaistettu tieteen- ja teknologian tutkimuksessa (Science and Technology Studies: STS). 1970-luvulta lähtien STS-tutkijat ovat pyrkineet kyseenalaistamaan tieteen objektiivisuutta ja epäpoliittisuutta väittämällä, että tiede on pohjimmiltaan poliittista. Tavoitteena oli kyseenalaistaa positivistinen käsitys tieteestä arvovapaana tietona. Aluksi tieteen poliittisuutta tutkittiin lähinnä osoittamalla, miten politiikka ajoittain väistämättä tunkeutuu tieteen tekemiseen ulkoa päin.

Hieman toisesta näkökulmasta tieteen ja politiikan suhteita tarkasteli Thomas Gieryn rajatyön (boundary-work) käsitteen avulla. Tieteellisiä kiistoja sekä tutkimustiedon soveltamista poliittiseen päätöksentekoon tutkinut Gieryn havaitsi, että tutkijoille on tyypillistä pyrkiä selventämään, tai ehkä paremminkin konstruoimaan eli sosiaalisesti ja kielellisesti rakentamaan selkeät rajat esimerkiksi tieteellisen tiedon ja maallikkotiedon tai tieteen ja politiikan välille.

Vähitellen ajatus tieteen poliittisuudesta yleistyi väitteeksi, ”kaikki on poliittista”. Mutta kun sanotaan, että kaikki on poliittista, on vaarana, että tiede itse asiassa epäpolitisoidaan, kuten tieteentutkija Bruno Latour on huomauttanut. Tarvitaan tarkempia erotteluja.

Kun sanotaan, että kaikki on poliittista, on vaarana, että tiede itse asiassa epäpolitisoidaan.

Latour kirjoittaa, että ”tiede ei ole politiikkaa”, mutta ”tiede on politiikkaa toisin keinoin.” Latourille tieteellinen tutkimus ja siihen liittyvä teknologian kehittäminen eivät ole neutraalia luonnon havainnointia, vaan maailman muokkaamista ja muuttamista. Samalla tämä toiminta muokkaa eri toimijoiden välisiä voimasuhteita yhteiskunnassa. Kyse on siis politiikan tekemisestä, joskaan ei tavanomaisessa merkityksessään.

Latour on pohtinut tiedettä ja politiikkaa tarkemmin esseessään Turning around politics, jossa hän väittää, että tieteentutkijat ovat kyllä eritelleet kiinnostavasti ja hienovaraisesti tieteen ja teknologian tuottamisen käytäntöjä, mutta politiikan käsite on jäänyt useimmiten vähemmälle huomiolle.

Latourin mukaan termiä poliittinen ei ole järkevää ymmärtää adjektiivina, joka kuvaa tiettyä aluetta tai ammattia. Sen sijaan poliittinen kuvaa tietynlaista tilannetta ja siihen liittyvää toimintaa. Nojaten varhaisten pragmatistien, kuten John Deweyn, julkisuusteoriaan, Latour väittää, että politiikkaan tarvitaan jostakin asiasta kiinnostunut yleisö, joka haluaa väitellä ja nostaa asian julkiseen keskusteluun – siis ryhtyy politikoimaan.

Esseessä Latour erottaa viisi erilaista politiikan muotoa tai merkitystä suhteessa tieteeseen. Ne esiintyvät usein peräkkäin. Ensimmäinen viittaa tieteen kykyyn muovata maailmaa. Kyse voi olla vaikkapa biolääketieteellistä testeistä, joita sovelletaan sairauksien tunnistamisessa ja hoidossa.

Toisessa merkityksessä poliittisuus on astetta lähempänä sitä, mitä tavanomaisesti ymmärrämme käsitteellä. Yleisö tarttuu asiaan ja nostaa sen julkisen arvioinnin kohteeksi: mitä hyötyjä tai riskejä testeistä on? Kolmannessa muodossa poliittisuus on jo täysin tuttua myös arkiymmärrykselle: hallitus tai ministeriö ottaa tekniikan soveltamisen poliittisen harkinnan ja päätöksenteon kohteeksi.

Neljäs poliittisuuden muoto tarkoittaa tilannetta, jossa asia on lakannut olemasta poliittinen siinä mielessä kuin kaksi edellistä muotoa kuvaavat. Kyse on enää asian hallinnoinnista. Esimerkiksi sopivat vaikkapa tehokkaiksi ja turvallisiksi havaitut rokotteet, joiden käyttö on vakiintunut rutiininomaiseksi.

Kyse ei välttämättä ole sellaisesta ”tieteen ja politiikan sekoittamisesta”, jota tieteentekijät ovat perinteisesti pelänneet. Kyse on vain tiettyjen asioiden politisoinnista.

Viides Latourin poliittisuuden muoto viittaa siihen, että nämä julkilausutun politiikan teon piiristä poistuneet asiat voivat politisoitua uudelleen. Esimerkiksi käyttöön vakiintunut rokote voi osoittautua jollakin uudella tapaa ongelmalliseksi: eläinaktivistit saattavat politisoida sen, että rokotteessa käytetään eläinperäisiä aineita. Tai rokotteesta paljastuu jotain muuta kiistanalaista.

Latourin erittelyn kautta voimme pohtia vivahteikkaammin tieteen ja politiikan suhteita edellä mainituissa tiedelehtien ja tiedemarssin esimerkeissä. Ne edustavat erityisesti Latourin poliittisuuden toista tapausta: tutkijat mobilisoituvat, marssivat ja kirjoittavat julkilausumia, jotka kehottavat poliittiseen toimintaan. Samalla he politikoivat itse.

Kyse ei silti välttämättä ole sellaisesta ”tieteen ja politiikan sekoittamisesta”, jota tieteentekijät ovat perinteisesti pelänneet. Kyse on vain tiettyjen asioiden politisoinnista. Kun jotkut Trumpin ja Brasilian presidentin Jair Bolsonaron kaltaiset poliitikot kohtalokkaalla tavalla väheksyvät ilmastonmuutokseen tai koronavirukseen liittyvää tutkimustietoa ja näin vaarantavat ekosysteemien toimintakyvyn tai ihmishenkiä, on aivan perusteltua, että tieteentekijät ryhtyvät poliittiseen vaikuttamiseen.

Jotta tieteen ja politiikan suhde ei näyttäisi liian selkeältä ja yksinkertaiselta, on tarpeen ottaa esille vielä toinen näkökulma, tieteen tarkoituksellinen tai tahaton politisoiminen. Tämä on tarpeen siksi, että tieteen ja politiikan suhteita arvioitaessa on otettava huomioon myös se poliittinen tilanne, jossa tiede on joutunut voimakkaiden hyökkäysten ja vaientamisen kohteeksi.

Tiede ja populismi

Oikeistopopulistinen liikehdintä, politiikan tutkijoiden Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin termein autoritaarinen populismi, on varsinkin viimeisten kymmenen vuoden aikana näkyvästi hyökännyt tieteentekijöitä vastaan syyttäen tiedettä osaksi ”liberaalia eliittiä”. Erilaisista tieteen vapauden rajoituksista tuli 2010-luvulla yhä näkyvämpi ilmiö maailmalla.

Tämä ei rajoitu pelkästään diktatuureihin, vaan autoritaarisen populismin nousu valtavirtaan on tuonut ongelman myös Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kehitys näkyy selvimmin ehkä Unkarissa, jossa Viktor Orbánin hallinto on pannut toimeen monia tieteen vapautta rajoittavia toimia.

Autoritaariselle populismille on tyypillistä vakiintuneen vallan kyseenalaistaminen. Populistipoliitikot hyökkäävät valtamediaa vastaan syyttäen sitä valeuutisista, intellektuelleja ylimielisestä liberalismista ja asiantuntijoita korruptoituneisuudesta. Heille ainoa varteenotettava poliittisen ja moraalisen auktoriteetin lähde on ”kansa”, ”hiljainen enemmistö”, jota he sanovat edustavansa.

Tässä puheenparressa tieteentekijöistä on tullut “akateeminen eliitti” tai ”korruptoitunut sisäpiiri”, joka edistää liberaaleja arvoja yhteiskunnassa.

Autoritaarisen populismin nousu on seurausta jo pidempään jatkuneesta kehityksestä. Yhdysvalloissa konservatiiveja äänestävien luottamus tieteeseen on selvästi heikentynyt 1970-luvulta lähtien. Tämä on merkittävä poikkeus valtavirrasta, sillä sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa tehdyissä tiedebarometreissä tieteen arvostus on trendinomaisesti noussut viime vuosikymmeninä.

Yhdysvalloissa konservatiiveja äänestävien luottamus tieteeseen on selvästi heikentynyt 1970-luvulta lähtien. Tämä on poikkeus valtavirrasta.

Mielipidetiedusteluja analysoinut sosiologi Gordon Gauchat päättelee, että arvokonservatiivit erottuvat selkeästi muista tiedekriittisyydellään. Kun yleensä matala koulutustaso yhdistetään tieteen vieroksuntaan, tiedekriittisyys on lisääntynyt myös koulutettujen amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa.

Gauchat yhdistää tiedekriittisyyden nousun kahteen poliittiseen ajanjaksoon: Ronald Reaganin presidenttikauteen 1980-luvulla sekä George W. Bushin presidenttikauteen 2000-luvun alussa. Ensimmäiselle kaudelle oli tyypillistä uusoikeiston nousu ja konservatismin aalto, jälkimmäiselle puolestaan ympäristötutkimuksen väheksyntä ja tukahduttaminen.

Tutkimustieto koetaan uhkaksi nimenomaan silloin, kun se kyseenalaistaa konservatiivien arvoja ja uskomuksia.

Samalla tiede on politisoitunut julkisessa keskustelussa. Konservatiivit yhdistävät tieteen usein valtiovallan harjoittamaan sääntelyyn esimerkiksi terveyspolitiikassa tai ympäristönsuojelussa. Tutkimustieto koetaan uhkaksi nimenomaan silloin, kun se kyseenalaistaa konservatiivien arvoja ja uskomuksia. Tästä konservatiivisesta pohjavirrasta versoivat teekutsuliike ja häpeilemättömästi tieteestä piittaamaton presidentti Donald Trump.

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat vieneet tieteen kritiikkinsä konservatiiveja pidemmälle. Tutkimusten mukaan Suomessa tätä suuntausta edustavat selkeimmin perussuomalaiset: varsinkin perussuomalaisten kannattajien näkemys tieteestä oli selvästi kriittisempi kuin muilla puolueilla. Samoin keskustan kannattajat olivat jonkin verran varauksellisempia kuin muiden suurien puolueiden kannattajat. Perussuomalaisten kriittisyys tiedettä kohtaan näkyi myös vuoden 2019 Tiedebarometrissä.

Tieteen politisoituminen ja sen riskit

Jos tutkijoita epäillään liberaalin eliitin salajuonista, tilanne on altis polarisoitumiselle. Tällainen tilanne nähtiin keväällä, 2020 kun Lancet julkaisi liian hätäisesti kelvottoman tutkimuksen koronalääkkeenä käytetyn hydroksiklorokiinin vaarallisuudesta. Artikkelissa väitettiin, että koronaviruksen yhteydessä käytettynä se lisäsi kuoleman riskiä.

Tämän seurauksena WHO keskeytti hydroksiklorokiiniin liittyvät tutkimukset. Muutaman päivän kuluttua yli 200 tutkijaa julkaisi avoimen kirjeen, jossa tutkimusta arvosteltiin voimakkaasti. Tutkimuksen aineisto oli peräisen pieneltä Surgisphere-yhtiöltä, jonka verkkosivut eivät olleet enää käytössä siinä vaiheessa, kun tutkijat halusivat arvioida dataa ja sen laatua. Kritiikin takia Lancet vetikin artikkelin pois kesäkuun alussa.

Samoin kävi toiselle, NEJM-lehdessä samoin aikoihin julkaistulle artikkelille eräästä toisesta lääkkeestä. Myöhemmin kelvottomaksi osoittautunut tutkimus arvioi erään tunnetun verenpainelääkkeen turvalliseksi koronaviruspotilaille.

Jos tutkijoita epäillään liberaalin eliitin salajuonista, tilanne on altis polarisoitumiselle.

Tapahtumat saivat New York Timesin julkaisemaan uutisen otsikolla ”Pandemian uudet uhrit: arvostetut lääketieteen lehdet”. Wall Street Journal puolestaan syytti Lancetia ”politisoituneesta tieteestä”. Syytös ole ihan pieni, sillä Lancet ja NEJM ovat lääketieteen tunnetuimpia ja arvostetuimpia lehtiä.

Epäilyt poliittisesti ohjaillusta tutkimuksesta osuivat tilanteeseen, jossa tieteen vieroksujina kunnostautuneet presidentit Donald Trump ja Jair Bolsonaro olivat ylistäneet hydroksiklorokiinia ihmeitä tekevänä koronalääkkeenä. Kun tällaisessa tilanteessa arvostettu tiedelehti julkaisee hätäisesti kelvottoman tutkimuksen, jossa lääke leimataan vaaralliseksi, kyseessä on suora syöttö vastustajan lapaan.

Tällaisessa poliittisessa tilanteessa ei myöskään riitä, että teemme enemmän tai vähemmän hienovireisiä erotteluja tieteen ja politiikan suhteista. Tarvitsemme myös tilannetajua ja taktista ymmärrystä.

Esa Väliverronen on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut viime aikoina erityisesti tieteen roolia yhteiskunnassa.

Julkaisu Tieteen vastaisku: näkökulmia tieteen ja politiikan suhteeseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedon tuottaminen ja sen saattaminen suurempien yleisöjen saataville on yhtä lailla tutkijan kuin journalistinkin työnkuvassa. Ainakin osin molempiin työkuviin liittyy usein myös kriittisyys hallitsevia käsityksiä kohtaan. Niin journalisti kuin tutkijakin perehtyy aiheisiin, tutkii ja kyseenalaistaa vakiintuneita totuuksia voidakseen kertoa tarkemmin siitä todellisuudesta, jossa elämme. Kumpikaan ei halua istua tiedon päällä, vaan välittää sitä laajemmille yleisöille.

Näyttäisi siis siltä, että toimittajalla ja tieteentekijällä on paljonkin yhteisiä rajapintoja tiedon ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen – mutta onko heillä samanlaiset intressit? Ovatko journalistit ja tutkijat siis niin sanotusti yhteisellä asialla? Vaikka tiede ei nautikaan ”vallan vahtikoiran” kaltaista merkittävää valvontatehtävää, myös tiedolla johtamisen merkitys on noussut politiikassa entistä tärkeämmäksi tavoitteeksi. Tämä on vetänyt tieteen lähempään yhteyteen politiikan kanssa.

Ovatko journalistit ja tutkijat niin sanotusti yhteisellä asialla?

Tässä podcastissa keskustellaan siitä, miltä osin tiede ja journalismi yhtenevät, ja miltä osin ne eroavat. Näitä ensisilmäykseltä pettävän yksinkertaisia kysymyksiä pohditaan tässä Politiikasta podcastissa yhdessä Politiikasta lehden vastaavan päätoimittajan Mikko Poutasen ja Tampereen yliopiston väistyneen journalistiikan työelämäprofessorin Olli Seurin kanssa.

Seuri on julkaissut uuden kirja Avoin Kysymys – Haastattelun käsikirja syksyllä 2020 Vastapainolta. Tätä aiemmin hän oli mukana kirjoittamassa teosta Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana (2018). Podcastissa keskustellaan muun muassa siitä, miten kirjassa esiin nostetut ajatukset ja kysymykset ovat relevantteja edelleen vuonna 2020.

Puolueettomuusolettama

Podcastissa perehdytään myös tutkijan ja journalistin kokemiin yhteneväisiin ja erilaisiin paineisiin esiintyä julkisuudessa. Seuri kirjoitti toukokuussa 2020 Suomen Kuvalehteen kolumnin journalismia kohtaan nostetuista objektiivisuuden ja neutraaliuden vaatimuksista, minkä myös moni tutkija saattoi tunnistaa omaa työtään kohtaan esitetystä kritiikistä.

Niin tutkimuksessa kuin journalismissakin tuntuu, että kansalaispalautteen määrä, näin neutraalisti muotoiltuna, on kasvanut. Etenkin siis kriittisen kansalaispalautteen. Tieteeltä ja journalismilta odotetaan paljon, mikä on tietysti ihan oikein; aina on syytä reflektoida omia vakiintuneita käsityksiään, kun on tekemisessä tiedon tuottamisen tai välittämisen kanssa.

Vaateet objektiivisuudesta yleensä tuntuvat ponnistavan puolueellisuuden oletuksesta, eli epäilystä siitä, että tietyissä ammateissa tunnustetaan puoluepoliittista, jos ei suoraa sidonnaisuutta niin ainakin selkeää preferenssiä. Objektiivisuuden vaatimus, jota toimittajat usein kohtaavat tässä palautteessa, lähentelee jo toimittajalta vaadittua arvottomuutta, siis arvojen hävittämistä journalismista.

Kansalaisten vaatima objektiivisuus lähentelee jo toimittajalta vaadittua arvottomuutta, siis arvojen hävittämistä journalismista.

Elina Grundström onkin todennut, että sosiaalisessa mediassa usein vaaditaan vastuullisuuden nimissä sellaisia asioita, joita esimerkiksi journalistin ohjeissa ei luvata. Kyse on siis oletuksesta siitä, millaista journalismin halutaan olevan. Jos se ei siihen muottiin sovi, oletetaan sen olevan puolueellista.

Jo pari vuotta sitten Marko Hamilo esitti Suomen Uutisissa, että journalismia opettavat suomalaiset yliopistot ovat punavihreitä. Keväällä 2020 julkaistu Ville Mäkilän opinnäytetyö vaikutti vahvistavan monen oletukset ainakin sosiaalisessa mediassa, että journalismin opiskelijat ovat keskimääräistä arvoliberaalimpia.

Toisaalta korkeakouluopiskelijoiden arvoliberaalius yleensä ei sinänsä ole suuri yllätys: esimerkiksi Tampereen yliopiston kaikkien opiskelijoiden arvomaailmaa vuonna 2015 tutkinut TARU-hanke totesi samoin, että yliopisto-opiskelijat ovat muuta väestöä arvoliberaalimpia ja kansainvälisesti orientoituneita. Journalismin opiskelijat eivät siis erityisesti poikkea muista korkeakouluopiskelijoista.

Kritiikkiä syystä ja syyttä

Niin tutkimuksessa kuin journalismissakin tuntuu siltä, että kriittisen kansalaispalautteen määrä on kasvanut. Tieteeltä ja journalismilta odotetaan paljon, mikä on tietysti ihan oikein; aina on syytä reflektoida omia vakiintuneita käsityksiään, kun on tekemisessä tiedon tuottamisen tai välittämisen kanssa.

Etenkin yhteiskuntatieteissä usein tarkastellaan muuta maailmaa kriittisesti, mutta silti tutkijoihin itseensä kohdistuva ulkopuolinen kritiikki, joka ei ole akateemisten konventioiden mukaista, voi olla aika pysäyttävää. Niin journalisti kuin tutkijakin nojaavat voimakkaaseen sananvapauden suojaan. Tälle on tarvetta etenkin silloin, kun kyse ei olekaan enää kritiikistä, vaan jopa häirinnästä ja pelottelusta tai suoranaisesta vihasta.

Vapaa journalismi ja vapaa tutkimus tuntuisivat osuvan aika suoraan samoihin demokraattisiin ideaaleihin. Molempien toiminnassa on tiettyjä taustalla olevia arvoja, jotka helposti sitoutuvat osaksi omaa identiteettiä. Eli niin sanottu valtavirtamedia, yliopistojen tutkimus, ja liberaali demokraattinen ”valtavirtapolitiikka” omaavat tiettyjä arvopohjaisia yhtäläisyyksiä. Tutkijat, toimittajat, saati poliitikot tuskin kuitenkaan ajattelevat olevansa samassa porukassa tai samoin intressein käytännön työssään.

Syksyllä 2020 julkaistussa Helsingin yliopiston tutkimuksessa Media ja yleisön luottamuksen ulottuvuudet kiinnitettiin huomiota sekä myös huolta erityisesti yleisöjen kasvavaan epäluottamukseen ammattimaisesti tuotettua uutismediaa kohtaan. Yhtäältä kyse on maksavien yleisöjen kaikkoamisesta mutta toisaalta myös siitä, että demokratialle välttämätön kansalaisten informointi heikkenee. Tuntuisi siltä, että median uskottavuus kytkeytyy myös poliittisen järjestelmän uskottavuuteen. Samoin lienee tieteen laita.

Tuntuisi siltä, että median uskottavuus kytkeytyy myös poliittisen järjestelmän uskottavuuteen. Samoin lienee tieteen laita.

Etenkin oikeistopopulistisessa vastakkainasettelussa valtavirtaisuus muotoutuu helposti monoliittiseksi käsitteeksi, jopa vastustajaksi. Yhdysvaltojen nykypolitiikassa näkyy tästä vastakkainasettelusta jo äärimmäisiä esimerkkejä, jotka pahimmillaan näyttäytyvät salaliittoina.

Politiikasta-lehdessä julkaistiin myös alkusyksystä (2020) juttusarja, joka käsitteli nimenomaan sosiaalisen median roolin muutosta julkisen keskustelun keskeisenä alustana. Esimerkiksi Ari-Elmeri Hyvönen totesi artikkelissaan, että ”Osana muita poliittisia kehityskulkuja tämä ’julkisuuden rakennemuutos’ uhkaa demokraattisen politiikan ennakkoehtoja, kuten faktoihin perustuvaa mielipiteenmuodostusta”.

Ansaintamallien muutos

Podcastin lopussa käsitellään myös niin median kuin tieteenkin muuttuneita rahoitusrakenteita. Se, että median ansaintalogiikat ovat muuttuneet internetin myötä ei liene uutinen kenellekään, mutta myös tutkijan ”ansaintamalli” on kovin mullistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon tuloskeskeisempään suuntaan. Esimerkiksi tiedelehtien parissa tehdään tärkeää työtä, mutta sen pitkäjänteinen rahoittaminen tuntuu kovin epävarmalta.

Tiedon tarve ei siis ole lainkaan yhteiskunnassa vähentynyt lainkaan, mutta puitteet laadukkaalle ja ammattitaitoiselle tiedontuotannolle ovat muuttuneet.

Myös tutkijan ”ansaintamalli” on kovin mullistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon tuloskeskeisempään suuntaan.

Yhtäältä voidaan ajatella, että tämä on hyvästäkin, mutta toisaalta logiikan muutoksen seuraukset vaikuttavat myös toimittajien ajatteluun: mediakentän keskittyessä suomalaisissa mediataloissa on käyty viimeisen 20 vuoden aikana monet YT-neuvottelut, jolloin markkinalogiikka on tullut luokse toimituksiin monesti aika kouraantuntuvin tavoin.

Etenkin talousjournalismissa näkyy usein tiettyjen totuuksien, kuten esimerkiksi markkinoiden lainalaisuuksien melko yksipuolinen toistuminen tai toisentaminen. Siinä missä ihannekuvassaan journalismi kytkeytyy demokratiaan, talousjournalismi vaikuttaisi kytkeytyvän melko tavanomaiseen käsitykseen markkinalogiikasta.

Olli Seuri on valtiotieteiden tohtori ja entinen viestintätieteiden työelämäprofessori Tampereen yliopistossa.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Tutkija ja journalisti – tiedon ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteiset rajapinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esa Väliverronen ja Kai Ekholm (toim.): Tieteen vapaus & Tutkijan sananvapaus. Vastapaino, 2020

Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittama Tieteen vapaus & Tutkijan sananvapaus käsittelee tieteen vapauden ja sananvapauden nykyistä todellisuutta. Ympäristötutkijoiden vaimentaminen USA:ssa, Unkarin ja Tšekin tutkijoita ahtaalle asettava politiikka sekä Kiinan sensuuri nostetaan johdannossa esimerkeiksi tieteen sananvapauden rajoituksista.

Kokonaisuudessaan teos kuvaa tapaa, jolla nykyinen tiedepolitiikka ja siihen kiedottu elinkeinoelämän toiveita toteuttava markkinariippuvuus kaventavat tiedettä ja tutkijan autonomiaa. Rahoituksen jatkuva hankinta sekä yliopistojen roolin muutos rakentavat todellisuutta, jossa tutkimus muuttuu viestintämateriaaliksi.

Teos nostaa useammalla tavalla esiin sen, että tieteen vapautta ei pidä sekoittaa sananvapauteen eikä täydelliseen yksilön vapauteen. Tiede on tieteellisen yhteisön vastuullista toimintaa. Siksi kysymykset siitä, mistä yhteisöllisessä vastuussa oikeastaan on kyse, nousevat esiin.

Näkyvyys on vapaudesta kamppailua

Tutkijoilta nykyään edellytetty näkyvyys sekä tutkimuksien käsittely digitalisoituneessa mediamaailmassa johtaa myös tilanteisiin, jossa kysymys tieteellisen yhteisön toimintatavoista tulee konkreettisesti kohdattavaksi. Näihin kysymyksiin pureutuvat luvuissaan etenkin tutkijat Johanna Vuorelma ja Severi Hämäri.

Teoksen ensimmäisen osan artikkelit perustelevat tieteen vapautta yleisesti. Toisessa osassa kerrotaan uuden yliopistolain jälkeisestä toimintakentästä, jossa tiede, markkinat ja politiikka kohtaavat yliopistoja muuttavalla tavalla. Kolmannessa osassa tieteen vapauden eroja avataan yliopistohistorialla.

Yliopistolaitoksen muutoksen kuvaamisesta siirrytään 2000-luvun yliopistodemokratian alasajoon. Viimeisessä luvussa katsotaan miten tutkimustieto ja tieteen ideaali kohtaavat tämän hetken julkisen keskustelun kentällä.

Elämme juuri nyt ajassa, jossa tieteellinen tutkimus kamppailee tiedollisen asiantuntijan roolistaan.

Kuulun itse sukupolveen, joka opiskeli ja aloitti tutkimusuransa ennen vuoden 2009 yliopistolain muuttamista. Samalla kuulun joukkoon, joka vastusti uudistusta mutta myös työskenteli sen ehdoilla.

Tutkimukseni yksi alue, uhriutuminen ja väkivallan sukupuolistuneisuus, osuu puolestaan aihepiiriin, jossa tieteellisen tutkimuksen vapaus, tiedon vastustaminen sekä tiedon kautta tapahtuva ajattelutapojen muutos kohtaavat. Tämä kokemusmaailma vaikuttaa kirjan lukemistapaani.

Elämme juuri nyt ajassa, jossa tieteellinen tutkimus kamppailee tiedollisen asiantuntijan roolistaan. Samalla kyse on ajasta, jossa tieteellisen tiedon yhteisöllisyys elää tutkijoiden keskinäisen kilpailuttamisen sekä tiedon kriteerien markkinoistumisen kanssa. Teosta lukiessani mietinkin tiedonvapauden mutkaisia polkuja.

Tilanneanalyysi: valjastettu yliopisto ja suunnattu tutkimus

Vuoden 2009 yliopistolaki mursi yliopistodemokratian ja ajatuksen siitä, että yliopistoja pitää suojella liiallisilta ulkopuolisilta vaikutteilta. Yliopistolain sisällöt muotoutuivat elinkeinoelämän vahvan lobbaustyön mukaiseksi. Lobbaus onnistui: yliopistolain muutoksessa päätöksenteko siirrettiin pois laajapohjaisilta ja vaaleilla valituilta päätöksentekoelimiltä ja tilalle ehdotettiin täysin ulkopuolisista koostuvia hallituksia.

Tutkijat Veera Kaleva ja Hanna Kuusela huomauttavat yliopistodemokratiaa koskevassa luvussaan, että ajatus autonomisen yhteisön jäsenten häätämisestä omasta hallintoelimestään olisi ”yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita.”

Jälkikäteen katsottuna on helppoa ajatella yliopistolain muutoksen olleen radikaali reformi, joka iski yliopistojen vapauden ja itsehallinnon periaatteisiin. Mutta isku olisi ollut pienempi, jollei kyse olisi ollut myös tilanteesta, joka on jatkunut sekä yliopistojen rahoitusmallin muutoksella että tutkimusrahoituksen yhä selkeämpänä temaattisena suuntaamisena ja kilpailuttamisen kriteeristön muuttamisella.

Samalla kyse on ollut tieteenalojen asettamisesta samankaltaisilla mittaristoilla seurattaviksi sekä kokonaisuutena ohjattavaksi. Nykyään on luvallista ja jopa suotavaa pitää myös yliopistoja osana valtiollista innovaatiojärjestelmää.

Ajatus autonomisen yhteisön jäsenten häätämisestä omasta hallintoelimestään olisi yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita.

Esa Väliverronen ja Sampsa Saikkonen toteavat kirjanluvussaan, että tieteellinen tutkimus on nykyään sekä suoraan että epäsuoraan ohjattua. Kyse on sekä yliopistojen profiloitumisen pakosta kuin myös tutkimusrahoituksen projekteiksi rakentamisesta.

Tieteelliseltä tutkimukselta halutaan tietoa, jonka avulla voidaan hakea ratkaisuja jo olemassa oleviin kysymyksiin tai joiden avulla päästään kohti asetettua päämäärää. Käytännössä tämä merkitsee uudenlaisten rajojen asettumista tutkijoiden valinnoille kuin myös tutkimuskenttien rakentumiselle.

Tutkijoiden valintojen rajautuminen pätee siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Oili-Helena Ylijoen tutkimukseen osallistuneet, väitelleet sosiaalitieteiden tutkijat sitoutuvat selkeästi kriittisiin yhteiskuntatieteisiin. He elävät todellisuudessa, jossa huippujulkaisujen vallitseva asema sekä akateemisen markkinan tiukat ja ahtaat vaatimukset näkyvät sekä vuorovaikutuksessa että yhteistyössä. Väistämättä ne näkyvät myös tutkimustyön sisällöllisissä valinnoissa.

Tutkimuksen poliittinen ja taloudellinen ohjaus onkin koettua arkea. Ylipistolain muutoksen yhteydessä esimerkiksi Tuukka Tomperi esitti jo vuonna 2009 teoksen Akateeminen kysymys esipuheessa jaetun huolen yliopistollisen elämän yksipuolistumisesta. Huoli näyttää toteutuneen. Tutkimusvalintoja suuntaavien toiveiden ja kehotusten lisäksi tutkimuksen suuntaamisessa on toteutettu myös konkreettisempaa kontrollia.

Vaikuttavuus: vaade vai tieteellisen tiedon piirre?

Yliopistojen tieteellisen tutkimuksen suuntaamista perustellaan tyypillisesti tieteellisen tiedon vaikuttavuudella. Poliittisiin päämääriin sitoutuneen politiikan ja taloudellisen päätöksenteon rinnalle on nostettu neutraaliksi esitetty ”näyttöperustainen päätöksenteko”, jota avaavat ansiokkaasti esimerkiksi Marja Alastalo ja Maria Åkerman omassa tiedonkäytäntöä ja hallintaa koskevassa kirjassaan.

Yleisesti kyse on tutkimustietoon perustuvan päätöksenteon ihanteesta. Juuri nyt korona-aikaa eläessämme kohtaamme käytännössä todellisuuden, jossa koronavirustartuntojen tietoperusteinen ehkäiseminen näkyy lääketeollisuuden nopeuskilpailuna innovaatioiden tuotteistamisessa.

Tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuuden hahmottaminen sekä nopeaan tai suoraan hyödynnettävyyteen pyrkivä tuotteistaminen eroavat kuitenkin toisistaan. Tutkimustiedon aikajänne on erilainen kuin päätöksenteon.

Tieteen harjoittaminen ja yhteiskunnallisen vaikuttaminen noudattavat toisistaan poikkeavia sääntöjä.

Tutkimustiedon pitäisi periaatteessa kyetä teoretisoimaan ja hahmottamaan tutkimuskohdetta tavalla, joka irrottautuu tutkimushetken erityispiirteistä. Sen sijaan politiikassa tehdään päätöksiä varsin lyhyen aikahorisontin näkökulmasta. Kyse on päätöksenteosta, jonka tavoitteet ovat toisia kuin tutkimuksen.

Kyse on myös todellisuudesta, jossa investoinneista halutaan mahdollisimman suuret voitot. Tällöin myös intressit tiedon ohittamiseen tai jopa pimittämiseen kasvavat. Janne Hukkinen kuvaa kirjanluvussaan tieteen harjoittamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen noudattavan toisistaan poikkeavia sääntöjä. Tieteen ja politiikan mutkikkaasta vuorovaikutuksesta on saatavilla tutkimustietoa. Samalla myös huoli siitä, miten politiikka lukitsee tutkimusta, on saanut tiedeyhteisössä uutta näkyvyyttä.

Elämme kuitenkin jo ajassa, jossa tieteellinen tutkimus ja yhteiskunnallinen päätöksenteko ovat toisiinsa kytkeytyviä. Tiedon intensiivinen tuotanto ja leviäminen yhä laajemmalle on lisännyt päättäjien paineita perustella päätökset tutkimukseen nojaavalla näytöllä. Tutkijoilla puolestaan on yhä suuremmat paineet osoittaa tutkimustiedon arvo päättäjille, joiden päätöksistä riippuu iso osa tutkimuksen rahoituksesta. Mutta miten ’kahden kauppa’ toimii?

Markkinat ja tieteen yhteisöt

Juha Tuunainen, Reijo Miettinen ja Terhi Esko toteavat teoksessa osaltaan, että jos yliopistojen yhdeksi perustehtäväksi nostetaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus, on myös hyväksyttävä, että mikään yliopiston ulkopuolinen taho tai tutkimuksesta irrallaan oleva johtoelin ei voi tulkita tieteilijöiden sijaan sitä, mikä tutkimusalueilla on relevanttia tai yhteiskunnallisesti tarpeellista. He esittävät tieteellisen tiedon tuotannon ja sen yhteiskunnallisen hyödyntämisen suhteen olevan niin hienojakoinen, että ”tutkimuksen ulkopuolelta tulevat poliittiset kontrollipyrkimykset pikemminkin heikentävät yhteiskunnallista vaikuttavuutta kuin edistävät sitä.”

Mutta haluavatko yliopistot ja tieteellisen tutkimuksen tekijät tätä? Ja onko kyse oikeasti tutkijoiden tieteenala- ja instituutiorajat ylittävästä, jaetusta tieteellisyyden eetoksesta? Eri alojen tiedeyhteisöt ovat eri tavoin sidoksissa yhteiskuntaan ja erityisesti sen taloudelliseen rakenteeseen. Tieteen sananvapauden rajoituksissa kyse ei olekaan vain valtiollisesta kontrollista ja sensuurimekanismista vaan myös siitä, että tutkijoiden toimintaa ohjataan valittuihin painopisteisiin rahoituksen avulla.

Tieteen sananvapauden rajoituksissa kyse ei ole vain valtiollisesta kontrollista ja sensuurimekanismista vaan myös siitä, että tutkijoiden toimintaa ohjataan valittuihin painopisteisiin rahoituksen avulla.

Teoksessa Esa Väliverronen huomauttaa, että koska nimenomaan valtiollinen tutkimusrahoitus on yliopistorahoituksen ytimessä, vaikuttaa se suoraan vapaan tieteen tekemiseen. Nykytilanteessa lähes kaikki tutkimusrahoitusmuodot korostavat tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja riippumattomuutta. Samalla riippumatonta tieteenharjoittamista uhkaa vaivihkainen liukuminen epämääräiseen pehmeän sensuurin maailmaan. Päätöksenteon sekä rahoittajien tarpeen huomioonotto yksinkertaisesti liukuu osaksi vapaata tiedettä.

Juuri siksi tieteellisen tutkimuskentän toimijoilta, erityisesti yliopistojen johdolta, professoreilta, tutkimusrahoitukseen suuntaamisen osallistuvilta neuvottelijoilta sekä tutkimuskenttien edustajilta, pitäisi edellyttää entistä vahvemmin yhteiskunnalliseen relevanssiin pyrkivään, tiedostavaan tiedepolitiikkaan uskaltautumista. Kyse on myös toiminta- ja ajattelutavasta, jossa tieteelliset instituutit tunnistaisivat paremmin, miten tiedolle annetut tavoitteet ohjaavat ja rajaavat tutkimuksen tekemisen kenttää ja ottaisivat näihin rajauksiin voimakkaammin kantaa.

Kyse on sekä tiedepolitiikan pelisääntöjen selkeyttämisestä että vastuunkannosta. Tiedepolitiikka ei ole asia, jonka voisi asettaa yksittäisten tutkijoiden vastuulle.

Lopuksi: Toimintatila käyttöön

Tieteen vapaudesta ja tutkijan sananvapaudesta keskusteltaessa pitäydytään usein asiantilan esiin tuomisessa sekä tieteen vapauden idean yleisessä puolustamisessa. Sen rinnalle nostetaan yksittäisten tutkijoiden valintoja.

Sen sijaan konkreettiset sopimukset siitä, miten yliopistot, organisaatiot, tutkimusprojektit ja tutkimusryhmät toimivat tieteen vapauden ylläpitäjinä ja kehittäjinä, jäävät avaamatta. Tieteen vapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta kukaan ei näytä ottavan sen rakentamisesta selkeää vastuuta.

Michel Foucault’n analyysi vallasta vaikuttaa konkretisoituvan toiminnassamme. Yliopistot laitoksina ja organisaaatioina ovat sujuvasti asettuneet yliopistojen aseman sekä tutkimuksellisen rahoituksen kokonaisuudessa toimintatapaan, jossa valta toteutuu sitoutumisena tietynkaltaisia ratkaisuja ja valintoja ohjaavaan logiikkaan. Suomalaistenkin yliopistojen johdot ovat nöyrästi tai jopa hanakasti siirtyneet yksilökilpailuttamisen toiminnalliseen logiikkaan.

Tieteen vapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta kukaan ei näytä ottavan sen rakentamisesta selkeää vastuuta.

Yliopistojen sekä eri tavoin rakentuvien tutkimusyhteisöjen toimintatila on kuitenkin olemassa. Siksi kysymykset siitä, miten tätä toimintatilaa uskalletaan yhteisöinä käyttää sekä se, miten me itse erilaisissa rooleissa ja konteksteissa toimimme, ovat keskeisiä. Yliopistojen ja tieteen ohjauksessa markkina-ajattelu vetää eri suuntaan kuin se, että tieteellistä tutkimusta kehitetään tieteen vapautta ylläpitävän ja tiedosta vastuuta ottavan yhteisön toimintana.

Tutkimus ei tarjoa lopullisia totuuksia vaan monipuolista tietoa, jonka varassa tehdä valintoja. Poliittisten valintojen tekemisessä kohtaa puolestaan monta eri ulottuvuutta. Jos näistä elementeistä yksi ei ole tieteellistä tieto, valinnanvapaus kaventuu.

Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on toiminut urallaan sekä Suomen Akatemian hankkeiden vetäjänä että yliopistojen johdossa vararehtorina ja rehtorina.

Julkaisu Ei vapautta ilman tiedettä? Tiedonvapauden mutkaiset polut ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu tieteen ja politiikan suhteesta Suomessa ja muissakin länsimaissa käy vilkkaana. Useissa yhteyksissä on peräänkuulutettu, että politiikan tulisi nojata parhaimpaan tieteelliseen tietoon.

Vaikka taloustieteilijät ovat taajaan nostaneet esiin huolensa siitä, että poliitikot eivät ota heidän tutkimustuloksiaan riittävästi huomioon, erityisen painavan huolen ovat viime vuosina esittäneet luonnontieteilijät ja heistä nimenomaan ilmasto– ja ympäristötutkijat.

Pariisin ilmastosopimuksen syntyä pidettiin kansainvälisesti merkittävänä saavutuksena. Sen myötä lähes kaikki maailman maat sitoutuivat pitämään globaalin ilmastonlämpenemisen alle kahdessa asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna.

Jo sopimusta tehdessä oli kuitenkin selvää, että eri maiden kaavailemat sitoumukset eivät alkuunkaan riittäisi vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastotutkimuksen perusviesti on, että kunnianhimoa on kiristettävä merkittävästi, ja erityisesti 2020-luvulla on nähtävä voimakkaita päästövähennyksiä, jotta ilmastotavoitteen saavuttaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Vuonna 2017 maailman hiilidioksidipäästöt jatkoivat jälleen kasvuaan kolmen pysähdyksissä olleen vuoden jälkeen.

EU:ssa päästökauppa on ollut keskeinen instrumentti tavoitella päästövähennyksiä. Sen toimintakyky on kuitenkin osoittautunut varsin rajatuksi. Koska Pariisin sopimus syntyi useiden vuosien viiveellä ja päästövähennystoimia on toteutettu laiskasti, ilmastotavoitteen saavuttaminen vaatii ennennäkemättömän ripeitä ja laajoja toimenpiteitä.

Monitieteisestä ympäristötutkimuksesta kumpuava viesti on varsin selkeä: yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos. Kutsumme tätä muutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi.

Ekologinen jälleenrakennus

Ekologisen jälleenrakennuksen idean taustalla on pyrkimys vastata kysymykseen, kuinka monimutkaisen järjestelmän muodostava, tiheästi verkottunut yhteiskunta voidaan ohjata ilmastotavoitteiden ja luonnon materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta kestävälle pohjalle keskipitkällä aikavälillä (20─30 vuotta). Lähtökohtana on, että ylhäältä alas suuntautuva valmiiden muutosohjelmien sanelu ei toimi nykymaailmassa, mutta onnistunut muutos edellyttää valtiotasolla tapahtuvaa yhteiskunnan suuntaamista.

Käyttämämme termi ekologinen jälleenrakennus kiinnittää huomion valtion monitahoiseen ja keskeiseen rooliin sekä ympäristötoimien historialliseen vaativuuteen: kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen verrattavissa oleva yhteiskunnan ekososiaalinen uudistaminen.

Yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos.

Suomen historia on oiva vertauskohta kokonaisvaltaisesta muutoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin määrätietoisesti Suomen talous ja teollisuus ja otettiin myös ensimmäiset askeleet julkisten hyvinvoinnin instituutioiden rakentamiseksi. Samaan aikaan muuttuivat myös kansalaisten elämäntavat, arvostukset ja kulutustottumukset.

Ekologinen jälleenrakennus tuo esiin fossiilisten polttoaineiden roolin teollisten yhteiskuntien aikaisemmassa kehityksessä ja nykytilassa. Fossiilienergia on tarjonnut parin viime vuosisadan aikana yhteiskunnille määrällisesti ja laadullisesti poikkeuksellisen energiasyötteen, minkä korvaaminen nyt vaadittavassa aikataulussa on äärimmäisen haastava tehtävä.

Suomen energiankulutuksesta fossiilisten polttoaineiden osuus, 42 prosenttia, on paljon vähäisempi kuin maailman (85 %) keskimäärin, mutta samalla Suomen kulutus on vahvasti riippuvaista ulkomailla tapahtuneista energiapanostuksista. Suomi on siis edelleen hyvin vahvasti fossiilitalous.

Ekologisen jälleenrakennuksen keskeisenä lähtökohtana on jälleenrakentaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri ja uudistaa siihen nojaavien elinkeinoelämän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon käytännöt.

Muutosta hankaloittaa fossiilienergiajärjestelmän polkuriippuvuus. Keskittyminen osaratkaisuihin pitää yhteiskunnan edelleen kiinni vanhentuneessa infrastruktuurissa. Nyt mahdollisesti tehtävät väärät ratkaisut puolestaan lukitsevat kehityskulkuja pahimmillaan useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilmastotavoitteiden saavuttamisessa on fossiilisen energian käytöstä johtuvien päästöjen radikaalin vähentämisen lisäksi yhtä tärkeää maapallon luonnollisten hiilinielujen (metsät ja muu maankäyttösektori) kasvattaminen. Siksi polkuriippuvuuden ongelma pätee myös sellaisiin teollisiin ratkaisuihin, jotka heikentävät hiilinieluja eivätkä sido hiiltä pitkäkestoisesti tuotteisiinsa.

Nyt perustettavan miljardiluokan sellutehtaan olisi kyettävä toimimaan useamman vuosikymmenen ajan, jotta sen tuotto-odotukset täyttyisivät. Samalla se pienentäisi merkittävästi metsien hiilinielua ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta ratkaisevan ajan.

Mikäli päästötoimet ja yhteiskuntien uudistaminen lykkääntyvät vaikka vain muutamalla vuodella, on päästövähennysten oltava lähitulevaisuudessa entistä rajumpia. Tämän vuoksi tuotantoa ja kulutusta on määrätietoisesti ja koordinoidusti uudistettava siten, että ne nojaavat luonnonjärjestelmiä vähän kuormittavaan infrastruktuuriin ja käytäntöihin.

Hiililaki

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johdolla laaditun, laajan hyväksynnän saaneen ja IPCC:n tuoreimman raportin tavoitteenasettelun kanssa linjassa olevan, globaaliksi hiililaiksi kutsutun tiekartan avulla. Se kokoaa selkeällä tavalla aikataulun ja toimenpiteet, jotka on toteutettava, jotta ilmaston lämpenemistä rajoitetaan sovitulla tavalla.

Hiilidioksidipäästöjen globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen päästöjä on leikattava rajusti siten, että vuotuiset hiilidioksidipäästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Maankäytöstä (erityisesti metsienkäytöstä ja maataloudesta) johtuvat päästöt on vuoteen 2050 mennessä pudotettava nollaan.

Lisäksi hiilen talteenotto- ja varastointitekniikat on valjastettava käyttöön laajamittaisesti. Talouksien nettopäästöt ovat lopulta nollassa koko Euroopassa aivan viimeistään vuonna 2040 ja globaalisti 2050.

Tiekartan mukaiset seuraavien vuosikymmenten toimenpiteet ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvun kuluessa Suomen ja muiden teollistuneiden maiden energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden (mm. betonin ja teräksen valmistuksen) tulee olla hiilineutraaleja. Hiilen sidonnassa metsien rooli hiilivarastoina on ensiarvoisen tärkeää, mikä vaikuttaa ratkaisevasti myös Suomen boreaalisten metsien teolliseen käyttöön.

Yhtä lailla nykyisin merkittävänä päästölähteenä toimiva maatalous on muutettava hiiltä sitovaksi, jotta nettopäästöjä voidaan vähentää radikaalisti. Samalla tulisi muistaa se elintärkeä seikka, että päästövähennykset ovat vain yksi osa kansantalouksilta vaadittavia ympäristötoimia. Valtioiden, organisaatioiden ja kansalaisten materiaalikulutuksen tulisi myös vähentyä merkittävästi.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin vaikkapa suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu. Jos kaikki maat pitävät kiinni nykyisistä Pariisin sitoumuksistaan, globaalit nettopäästöt pysyvät suurin piirtein nykyisellään tai kasvavat vuoteen 2030 asti.

Esimerkiksi Suomen keskipitkän aikavälin energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät toteutuessaan vähennä nettopäästöjä lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen YK:n maaraportin mukaan ne jopa kasvavat.

Valtioiden nykyiset sitoumukset ovat viemässä vähintään kolme astetta lämpimämpään maailmaan vuosisadan loppuun mennessä. Suomessa kolmen asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa vähintään kuuden asteen lämpenemistä. Tällaisessa maailmassa järjestäytyneiden yhteiskuntien ylläpidosta tulee äärimmäisen hankalaa, ellei mahdotonta.

Taloustutkimuksen suhde ekologista jälleenrakennusta toteuttavaan talouspolitiikkaan: kysymyksiä taloustutkijoille

Historiallisen mittavat jälleenrakennustoimet koskettavat kaikkia talouden aloja. Tämä tuskin tulee suomalaisille talouden tutkijoille ja päättäjille yllätyksenä.

Useat heistä – kuten Matti Pohjola, Raimo Sailas ja Sixten Korkman – ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen etenemisestä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri Sailas kommentoi vuonna 2006 julkaistua Sternin raporttia ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista seuraavasti: ”selvityksen julkistamisen jälkeen mitkään pitkän aikavälin ennusteet tai kasvuarviot eivät yksinkertaisesti ole uskottavia, ellei niissä ole otettu perusteellisesti huomioon ilmastonmuutoksen kustannuksia ja vaikutuksia talouksien kehitykseen.”

Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen poliitikot ovat tehneet selväksi, että tuleville sukupolville halutaan jättää hyvää ihmiselämää kannattelevat ekosysteemit. Suomessa vuonna 2018 koetun kuuman kesän jälkeen käytännössä kaikki puolueet ovat puhuneet ilmastokunnianhimon nostosta.

Monitieteinen ympäristötutkimus on tarvittavien toimien suurista linjoista yhtä mieltä. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri on korvattava vähäpäästöisillä ratkaisuilla ja maapallon luonnollisia ja teknologisia hiilinieluja on lisättävä.

Toimenpiteiden tulee olla kattavia ja nopeita. Voidaan sanoa, että ekologinen jälleenrakennus määrittää vahvasti lähivuosien ja -vuosikymmenien talouspolitiikkaa, mutta mikä on sen vaikutus taloustutkimukseen?

Taloustutkimus tuottaa päätöksenteon tueksi tietoa erilaisista vaihtoehtoisista talouden organisointitavoista ja niiden seurauksista. Palvellakseen aikamme suuria poliittisia päämääriä taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Jos ekologinen jälleenrakennus hyväksytään taloustutkimuksen ja talouspolitiikan yhdeksi perustaksi vallitsevassa, historiallisesti rakentuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, on aika käydä perusteellista keskustelua taloustutkimuksen nykytilasta ja kehityssuunnista. Keskitymme erityisesti makrotaloustieteeseen, koska ekologinen jälleenrakennus on ennen kaikkea makrotason ilmiö.

Makrotalouden tutkimuksessa on kysymys keskipitkän ja pitkän aikavälin talousskenaarioista. Myös yksilö- ja yritystason muutoksia tarvitaan, mutta katsomme makrotalouden suuret, rakenteelliset linjanvedot välttämättömiksi, jotta mikrotasolla voidaan tehdä oikeansuuntaisia päätöksiä. Aloitamme kysymykset makrotalouden malleista.

Tältä pohjalta esitämme taloustutkimuksen kentälle seuraavat kolme kysymystä:

1. Missä määrin ja millä tavoin parhaimmat koko kansantaloutta koskevat ennustemallit, kuten valtiovarainministeriön Kooma, Suomen Pankin Aino ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTAGE kykenevät ottamaan huomioon ilmaston- ja muiden ympäristönmuutosten, rajallisten luonnonresurssien ja tiukentuvan ympäristöpolitiikan asettamat reunaehdot? Jos mallien kyky huomioida edellä mainitut tekijät on rajallinen, miten taloutta käsitteleviä ennakointityökaluja tulisi kehittää?

Ilmastopolitiikan vaikutuksia Suomen kansantalouteen on tutkittu (ks. Koljonen ym., Hokkanen ja Ympäristöministeriö) VATTAGE- ja TIMES-VTT-mallien avulla. Keskipitkän aikavälin (vuoteen 2030 saakka) ei-päästökauppasektoriin kohdistuvan ilmastosuunnitelman kansantaloudelliset vaikutukset ovat mallinnuksen mukaan “minimaaliset”.

Kuitenkin Suomen ilmastosuunnitelma ei toteutuessaan vähennä nettopäästöjä vuoteen 2030 mennessä lainkaan eli se ei ole linjassa Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennysten tai globaalin hiililain kanssa. Suomen ilmastosuunnitelmassa ei ole kysymys järjestelmämuutoksesta vaan pikemminkin business-as-usual-skenaariosta tietyin maltillisin korjauksin.

Ilmeisesti ennustemalleja ei ole ajettu läpi skenaariolla, jossa ilmastonlämpeneminen pysäytetään korkeintaan kahteen asteeseen – tai ainakaan tällaisia tutkimuksia ei ole julkisesti saatavilla eikä niistä ole olemassa julkista keskustelua.

Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa.

Kahden asteen skenaario nostaa esiin monia haasteita, joita nykyinen business-as-usual-skenaario ei ota huomioon. On todennäköistä, että tiettyä tuotantoa joudutaan rajoittamaan, ellei sen aiheuttamia päästöjä saada kuriin riittävissä määrin ja riittävän nopeasti teknologisen kehityksen keinoin.

Esimerkiksi suomalaisesta terästeollisuudesta tehty melko tuore arvio tuo esiin tuotannon rajoituksen välttämättömyyden, jos päästöjä päätetään leikata nykyisestä merkittävästi:

“Metallien jalostus tarvitsee paljon energiaa, minkä vuoksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet, erityisesti EU:n päästökauppajärjestelmä, vaikuttavat kustannuksiin. Energiatehokkuutta on parannettu kehitysohjelmien avulla jo pitkään ja suomalaiset tehtaat ovatkin tällä hetkellä maailman energiatehokkaimpien joukossa. Esimerkiksi masuuniprosessin energiankäytössä ollaan lähellä teoreettista minimiä eikä CO2-päästöjä voida juurikaan alentaa muuten kuin vähentämällä tuotantoa.”

Käsittääksemme tilanne on samankaltainen monella muullakin tuotantosektorilla. Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa. Suhteellisten niukkuuksien lisäksi materiaalien ja käyttökelpoisessa muodossa olevan energian absoluuttiset niukkuudet korostuvat.

2. Onko taloustutkimus valmis tutkimaan ja ohjeistamaan päättäjiä siinä, miten markkinatalouden mahdollistavia ja sitä ohjaavia, historiallisesti rakentuneita instituutioita tulisi kehittää ja uudelleen suunnata ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitseminen ravistelee yhteiskuntia ja talouksia väistämättä. Jos taas ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta, kasvavat ympäristöongelmat murentavat yhä voimallisemmin yhteiskuntien ja talouksien toimintaedellytyksiä.

Olemassa olevista talouden ajattelutavoista, käytännöistä ja säädöksistä on siis mahdotonta pitää kiinni. Pidämme selvänä, että talouspolitiikkaa ja markkinataloutta määrittäviä instituutioita tulee kehittää niin, että ne mahdollistavat ekologisen jälleenrakennuksen.

Näin pitäisi toimia sen sijaan, että ympäristöongelmien ratkaisuja yritettäisiin sovittaa sellaisten olemassa tai kehitteillä olevien instituutioiden asettamiin rajoituksiin, joita ei ole rakennettu ympäristönäkökulmat huomioiden. Toisin sanoen ympäristönäkökulma on nostettava prioriteettilistan kärkeen instituutioita kehitettäessä ja uudelleen suunnatessa.

Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Taloustutkijoilla voisi olla merkittävä rooli kansainvälisten ja kansallisten talousinstituutioiden uudistamisessa. Nähdäksemme tutkijoiden keskeinen tehtävä ja velvollisuus on tuoda kriittisesti julki nykyisten instituutioiden vaikutuksia ja muodostaa kuva tulevaisuuden institutionaalisista rakenteista, jotka asettavat yhteiskunnat ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Vallitseva talouspoliittinen ilmapiiri ja käytännöt eivät suosi ekologisen jälleenrakennuksen julkista rahoitusta ja organisointia. Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Kun kolikko käännetään ympäri, voidaan nähdä, että samoin kuin ekologisia investointeja myös ympäristöä kuormittavan taloudellisen toiminnan voimakasta sääntelyä kartetaan lyhyen aikavälin verotulojen, kansantaloudellisten vaikutusten tai työpaikkojen menetyksen pelossa.

Taloustutkimuksella on merkittävät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten päättäjät ymmärtävät valtion mahdollisuudet rahoittaa ja organisoida ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos. Kuten Daniel Hirschman ja Elizabeth Popp Berman toteavat, monet näistä vaikutusmahdollisuuksista ovat epäsuoria.

Yksi vaikutusmahdollisuus liittyy taloudellisiin järkeilytapoihin, jotka perustuvat talousteoriasta johdettuihin, taloudellisia syy-seuraussuhteita kuvaaviin politiikkatarinoihin. Poliitikot ikään kuin oppivat jäljittelemään tai mukailemaan ekonomistien ajattelutapoja, vaikka poliitikkojen tietämys talousteorioista ei ulottuisikaan pintaa syvemmälle.

Toisen vaikutusmahdollisuuden luovat erilaiset talouspolitiikan välineet, kuten indikaattorit ja mallit, joihin poliitikot tukeutuvat etenkin tilanteissa, joissa heillä on päätöksenteon kannalta epätäydellistä tietoa tai liikaa erilaista tietoa.

Nämä kaksi vaikutustapaa yhdistyvät esimerkiksi Suomessa viime vuosina korostuneessa puheessa kestävyysvajeesta, joka liittyy ekologiseen jälleenrakennukseen monin tavoin, kuten seuraavan, kolmannen kysymyksen kohdalla nähdään. Kestävyysvaje on julkisen rahoituksen kestävyyttä kuvaava, ekonomistien rakentama indikaattori, jolla Juha Sipilän hallitus on perustellut julkisten menojen leikkauksia.

Kestävyysvajelaskelmat ja niistä vedettävät johtopäätökset ovat kuitenkin kiistanalaisia. Yhtäältä voidaan kiistellä, onko kestävyysvajetta ylipäätään ja missä määrin. Toisaalta voidaan kiistellä, ratkeaako se paremmin leikkaamalla, investoimalla vai jollakin näiden kahden yhdistelmällä.

Lisäksi on pohdittava, millä aikavälillä kestävyysvajetta ratkotaan. Yhtä oikeaa ratkaisua kestävyysvajeeseen ei siis ole, vaan kysymys on poliittinen.

3. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on poikkitieteellinen haaste. Kykenevätkö taloustutkijat yhteistyöhön muiden tiedeyhteisöjen kanssa? Minkälaisen roolin he näkevät itsellään muiden tieteentekijöiden rinnalla?

Valtion velka ja ekologinen velka ovat molemmat aikamme keskeisiä haasteita. Valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvasi näiden kahden velan suhdetta seuraavasti, kun hän avasi Kestävä kehitys ja valtion talousarvio -seminaarin 20. marraskuuta 2017:

”Valtiovarainministeriön visio on turvata tulevaisuutta. Haluamme rakentaa parempaa ja kestävämpää maailmaa tuleville sukupolville. Emme halua siirtää taakkaa taloudesta tai ympäristöstä lapsillemme. Se näkyy julkisuuteen eniten tiukan taloudenpidon vaatimuksena. Emme halua jättää velkaa perinnöksi. Tiukan taloudenpidon lisäksi turvaamme tulevaisuutta tukemalla resurssien uudelleenkohdennuksia tulevaisuuskohteisiin kuten osaamiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nyt haluamme avata, miten talousarvio voi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet.”

Orpo viittaa tiukalla taloudenpidolla valtion velan hillitsemiseen. Toisenlaisessa talouspoliittisessa ilmapiirissä tiukka taloudenpito voisi yhtä hyvin viitata tavoitteeseen olla käyttämättä materiaalisia resursseja enempää kuin planeettamme ekosysteemit vuositasolla tuottavat ja pystyvät päästöinä käsittelemään.

Ekologisella velalla tarkoitetaan, että esimerkiksi ilmastoa säätelevät luonnonjärjestelmät eivät pysty käsittelemään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia päästöjä ja säilyttämään samalla toimintakykynsä ennallaan. Kun nyt päästämme kasvihuonekaasuja ilmakehään, tulevaisuudessa joudumme sekä vähentämään päästöjä että lisäämään hiilinieluja, jotka poistavat ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa. On kiistanalaista, mitkä ovat kasvavan valtion velan seuraukset. Tässä suhteessa maailma seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Japania ja Yhdysvaltoja. Ekologisen velan seuraukset taas tunnetaan luonnontieteen ansiosta huomattavasti selkeämmin.

Valtion velkaa ja ekologista velkaa tutkitaan eri tavoin, eri tieteenfilosofisiin ja menetelmällisiin käytäntöihin nojaten. Tämä on luontevaa, koska ilmiöt ovat keskenään niin erilaisia.

Silti ne ovat ilmiöinä elimellisesti yhteydessä toisiinsa. Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt, taloussuhdanteesta riippumatta. Lisäksi ympäristöä erityisesti kuormittavaa taloudellista toimintaa on kyettävä rajoittamaan, vaikka sillä olisi verotuloja vähentäviä seurauksia.

Muutoin ekologinen velka kasvaa liian suureksi ja talouden toimintakyky rapautuu ekosysteemien haitallisten muutosten myötä. Tulee myös muistaa, että viime kädessä sosiaaliset ja materiaaliset tekijät kuten osaaminen, teknologia ja luonnonvarat määrittävät ihmisten toimintaedellytykset, ei niinkään raha tai rahatalous.

Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt taloussuhdanteesta riippumatta.

Silti on selvää, että nykyisenkaltaisessa markkinataloudessa rahalla ja sen käytöllä on ratkaiseva rooli, kun suunnitellaan ja pannaan toimeen yhteiskunnan ympäristökuormitusta vähentävä rakennemuutos.

Tällaisia yhteiskunnan, talouden ja luonnonjärjestelmien yhteyksiä on pyritty tavoittamaan esimerkiksi sosioekologisten järjestelmien tutkimuksessa. Kun sosioekologisia järjestelmiä tutkitaan monitieteisesti, myönnetään ensin yksittäisten tutkimusnäkökulmien rajallisuus ja pyritään tuomaan niiden ennakkoehdot selvästi esiin.

Sen jälkeen pyritään rakentamaan käsittelyssä olevaan kysymykseen mahdollinen synteesinäkökulma. Jos tämä ei onnistu eli tutkimusnäkökulmien välille jää perustavanlaatuisia ristiriitoja, ristiriidat kirjoitetaan auki. Tällöin politiikan tehtävänä on viime kädessä tehdä käsillä olevasta ongelmasta päätös neuvotellen ja ristiriidat tiedostaen.

Valtion velan ja ekologisen velan suhde on esimerkkitapaus, jossa synteesiratkaisua ei itsestään selvästi eri tieteenalojen ja tutkimuskoulukuntien välillä löydy. Synteesiratkaisuja on kuitenkin esitetty.

Niitä yhdistää näkökulma, jonka mukaan valtioiden tulisi toimia ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisen transition ensisijaisina rahoittajina ja koordinoijina (ks. Stern, Barbier, Mazzucato, Järvensivu, Mitchell ja Fazi sekä Järvensivu ja Toivanen). Voidaan ajatella esimerkiksi liikenteen uudistamista. Se vaatii samaan aikaan muun muassa kulkuvälineiden sähköistämistä, sähköntuotannon uudistamista, moottoritonta liikkumista ja julkista liikennettä suosivaa kaupunkisuunnittelua.

Yksittäisillä markkinatoimijoilla, jotka kilpailevat voitoista keskenään, ei ole kapasiteettia tai legitimiteettiä hallita ja rahoittaa kokonaisuutta. Valtio sen sijaan on juuri tällaista kollektiivista organisointia varten rakennettu instituutio.

Jos valtiot eivät voi käyttää suoraa keskuspankkirahoitusta, niiden on joko kerättävä veroja tai otettava velkaa. Velkarahan käyttö uuden infrastruktuurin investointeihin on näistä vaihtoehdoista usein poliittisesti helpoin.

Tässä tapauksessa poliitikkojen tehtävänä olisi punnita, kannattaisiko valtion ottaa lisää velkaa, jos ilmastonmuutosta kyettäisiin sen turvin merkittävästi hillitsemään. Yksistään kapeasti rajatun taloustieteen avaamista näkökulmista poliitikot eivät voi tehdä tällaisia ratkaisuja harkitusti.

Monitieteellisen paneelin perustaminen

Lopuksi ehdotamme ratkaisua taloustutkimuksen ja talouspolitiikan suhteen parantamiseksi erityisesti ekologisen jälleenrakentamisen näkökulmasta. Poliittisen päätöksenteon avuksi tulisi perustaa monitieteinen paneeli, joka antaa päättäjille – ja avoimuuden varmistamiseksi samalla myös suurelle yleisölle – suodattamatonta tietoa päätöksenteolle relevanteista tutkimustuloksista ja niihin liittyvistä näkökulmista.

Paneeli vertautuisi monissa maissa pitkään käytettyihin tieteellisiin neuvonantajiin, jollaisia Suomen ylimmässä päätöksenteossa ei ole. Paneelimallissa neuvonantaja ei olisi yksi henkilö vaan koostuisi monitieteisestä jäsenistöstä.

Esimerkiksi Britanniassa hallitusta palvelee tiedekanslia (Government Office for Science), jonka tehtävänä on varmistaa, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja pitkäjänteiseen ajatteluun. Britanniassa on myös riippumaton tieteellinen ilmastonmuutoksen komitea (Committee on Climate Change), joka neuvoo parlamenttia ja hallitusta ilmastotavoitteiden ja -toimenpiteiden suhteen.

Sellaisenaan mikään toimintamalli ei ole kopioitavissa, vaan tiedepaneeli on sovitettava yhteen muiden instituutioiden ja käytäntöjen kanssa.

Paneeli tuottaisi päättäjille suoraa tietoa käsiteltävän kysymyksen keskeisistä tutkimussuuntauksista ja pyrkisi mahdollisuuksien mukaan muodostamaan myös synteesinäkökulmia. Ehdottamamme paneelin kaltaisilla toimijoilla on maailmalla pitkä ja kompleksinen historia, ja tämän historian oppeja on syytä peilata tarkasti nykyaikaan ja Suomen kontekstiin.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia siten, että se voi nykyistä paremmin antaa monitieteellistä tukea yhteiskunnan systeemiseen muutokseen liittyvään päätöksentekoon ja arvioida päätöksentekoa ja muutosprosessin etenemistä kriittisesti.

Paneeli määrittyy tarkemmin tässä artikkelissa esitettyjen kolmen kysymyksen kautta:

1. Se ottaisi korostetusti huomioon globaalien ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen, koska ne näkyvät tällä hetkellä politiikkaa ohjeistavassa tieteellisessä keskustelussa riittämättömästi.

Globaalit ympäristö- ja resurssitekijät ovat myös aidosti uusia tutkimuskohteita – päätöksentekijät ja päätöksentekoa ohjaava ennakointityö eivät ole joutuneet aiemmin kohtaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisia koko planeettaa koskevia, erittäin viheliäisiä ongelmia. Ilmastopaneelia kehitettäessä ympäristö- ja resurssitekijöitä tulisi tarkastella ilmastonäkökulmaa laajemmin.

2. Paneeli suhtautuisi proaktiivisesti yhteiskuntaa ja taloutta ohjaavien instituutioiden kehittämiseen. Se välittäisi päättäjien tiedoksi ja julkiseen keskusteluun tieteilijöiden näkemyksiä esimerkiksi Euroopan unionin ja euroalueen kehittämiseksi siten, että ekologinen jälleenrakennus olisi toteutettavissa nykyistä paremmin.

3. Paneeli kehittäisi monitieteisiä käytäntöjä tieteen ja päätöksenteon välille. Erityisen tärkeää olisi, että mikään tieteenala ei ennakkoon dominoi kysymyksenasettelua ja tutkimusnäkökulmien valintaa.

Jos päädyttäisiin kehittämään ilmastopaneelia uuden paneelin perustamisen sijaan, ilmastopaneeli olisi resursoitava huomattavasti nykyistä paremmin. Käytännössä paneelin määrävuosin vaihtuva jäsenistö olisi kokopäiväisessä, ennalta määrätyn pituisessa työsuhteessa ja vapaalla muusta tutkimustyöstä.

Ilmastopaneelin kytköstä käytännön poliittiseen päätöksentekoon vahvistettaisiin – paneeli olisi mukana painavassa roolissa hallitusohjelmaneuvotteluista ja budjettiriihestä alkaen. Samansuuntaisia arvioita esitettiin ilmastopaneelin toiminnan arvion loppuraportissa.

Paneeli tukisi ja täydentäisi esimerkiksi strategisen tutkimuksen yksikön rahoittamaa pitkäjänteistä ja politiikkarelevanttia tutkimusta, nopeammassa rytmissä tuloksia tuottavaa valtioneuvoston kanslian selvitys- ja ennakointitoimintaa ja Sitran uusia avauksia muodostavaa ei-tutkimuksellista toimintaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija ja FM Tero Toivanen väitöskirjatutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tieteen tekemisen edellytys on, että sillä on autonomia vallitseviin poliittisiin näkemyksiin tai voimasuhteisiin nähden. Autonomiaan sisältyy olennaisesti se lähtökohta, että tiedeyhteisö itse (kr. auto) valikoi, mitkä periaatteet ja säännöt (kr. nomos) ohjaavat tieteen tekemistä. Vahvassa mielessä autonomian voi katsoa sisältävän myös tutkittavien aiheiden valikoinnin. Tästä seuraa, että esimerkiksi kulloisenkin hallinnon ideologian tai poliittisen korrektiuden ei pitäisi johtaa joidenkin tutkimusaiheiden hyljeksintään tai suoranaiseen torjumiseen.

Dosentti Katalin Miklossyn johtaman Higher Education Unbounded -projektin lähtökohta oli pohtia, miten riippumaton yliopisto-opetus voi säilyä samalla, kun tutkijat törmäävät erilaisiin poliittisiin rajoitteisiin siitä, mitä aiheita on sallittavaa käsitellä ja millä tavoin. Tutkimusryhmä toteutti keväällä 2015 kyselyn, josta nousi vilkas keskustelu Matti Apusen Helsingin Sanomissa julkaistun kolumnin ”Yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota” (16.6.2015) myötä. Apusen tulkinnan mukaan ”tärkeät aiheet ja tulkinnat määritellään kabineteissa ja laitosten hierarkia huolehtii lopusta”. Tutkimusryhmä kuitenkin korosti Helsingin Sanomien vastineessaan (23.6.2015) ja omilla verkkosivuillaan julkaistussa oikaisussa, että tehdyille yleistyksille löytyi empiirisestä aineistosta vain vähän tukea. Pilottivaiheessa kyselyyn vastanneista yli puolet arvioi, että omassa tai oppiaineen opetuksessa ei ole vaikeita tai hankalia aiheita.

Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia.

Onko Apusen esiin nostama huoli kuitenkin perusteltu yleisellä tasolla? Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia, mutta poliittisen korrektiuden puitteissa tai ulkoisen painostuksen alla tapahtuva tieteen mahdollinen itsesensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tämän kaltaisesta sensuurista on löydettävissä kaksi tuoretta esimerkkiä, jotka molemmat saivat verrattain paljon julkisuutta. Third World Quarterly -journaalissa julkaistiin vuonna 2017 professori Bruce Gilleyn näkökulma-artikkeli “The Case for Colonialism”. Artikkeli oli käynyt läpi tavanomaisen vertaisarvioinnin ja hyväksytty julkaistavaksi. Pian ilmestymisen jälkeen lehti päätti kuitenkin vetää artikkelin pois, eikä sen elektronista versiota löydy enää julkaisun verkkosivuilta. Sen tilalla on “Withdrawal notice”, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti:

”Tämä näkökulma-essee on vedetty pois akateemisen journaalin päätoimittajan pyynnostä, yhteisymmärryksessä esseen kirjoittajan kanssa. Lukuisten valitusten seurauksena Taylor & Francis toteutti huolellisen tutkimuksen artikkelin vertaisarviointiprosessista. Vaikka tämä selvästi osoitti, että essee oli läpikäynyt lehden julkaisupolitiikan mukaisen molemminpuolisesti anonyymin vertaisarvioinnin, lehden päätoimittaja on sittemmin vastaanottanut vakavasti otettavia uhkauksia henkilöönkäyvästä väkivallasta. Nämä uhkaukset ovat yhteydessä tämän esseen julkaisemiseen. Kustantajana meidän on suhtauduttava tähän vakavasti. Taylor & Francisillä on vahva velvollisuus tukea ja pitää huolta kaikista akateemisista toimituksistaan, ja tästä syystä vedämme esseen pois.”

Toinen joiltakin osin vastaava tilanne ilmeni sukupuolentutkimukseen erikoistuneessa Hypatia-lehdessä. Vuonna 2017 julkaistiin Rebecca Tuvelin niin ikään vertaisarvioinnin läpäissyt artikkeli, jossa kirjoittaja vertasi Rachel Dolezalia (kaukasialainen nainen, joka väitti olevansa afroamerikkalainen) sukupuolenkorjauksen läpikäyneisiin sillä argumentilla, että rotua/etnisyyttä voi vaihtaa siinä missä sukupuoltakin. Tämä aiheutti laajan sosiaalisesta mediasta käynnistyneen kiistan, jossa esitettiin syytöksiä episteemisestä väkivallasta, rasismista ja transfobiasta. Verkossa julkaistussa avoimessa kirjeessä vaadittiin artikkelin poisvetämistä, mihin yksi päätoimittajista vastasi lehden Facebook-sivulla ”päätoimittajien enemmistön” puolesta esitetyllä anteeksipyynnöllä. Muutamassa päivässä vetoomus oli kerännyt 830 allekirjoittanutta. Vastaava päätoimittaja reagoi ilmoittamalla lehden Facebook-sivulla seisovansa artikkelin julkaisemisen takana ja pahoittelemalla, että osa toimituskunnasta oli toiminut itsenäisesti vastoin lehden virallista linjaa. Lehden toimitusneuvosto vahvisti, ettei artikkelia olla poistamassa. Pian tämän jälkeen päätoimittaja erosi tehtävästään. Osa Tuvelin puolustajista katsoi, että tieteellisen yhteisö antautui liian helposti sosiaalisessa mediassa eli muualla kuin tieteen omilla areenoilla ja käytännöillä esitetyn kritiikin edessä. Tuvelin saamaa kritiikkivyöryä verrattiin suoranaiseen noitavainoon.

Suomessa tunnetuin tapaus lienee edesmenneen professori Tatu Vanhasen tutkimuksiin liittynyt kohu. Vanhanen esitti vuonna 2004 Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan globaalien kehityserojen johtuvan ihmisten erilaisuudesta ja erityisesti populaatioiden älykkyyseroista. Lehden silloinen päätoimittaja Jan Rydman totesi kommentissaan, että kaikki eivät varmaankaan pidä Vanhasen artikkelin julkaisemisesta mutta myös huomautti, että poliittisesti epäkorrekteiksi koetuista tutkimuksista on voitava keskustella, sillä keskustelun salliva kulttuuri on aina vaientavaa terveempi. Artikkelin ja Suomen Kuvalehdessä ilmestyneen haastattelun jälkeen suuri joukko arvostelijoita esitti Vanhasen kirjoittavan huuhaata tieteen nimissä.

Vanhasen artikkelin julkaisemisesta noussut kohu eroaa kuitenkin kahdesta edellisestä siinä suhteessa, että vaikka sanomalehtitasolla virinnyt julkinen keskustelu keskittyi lähinnä tutkimusaiheen ja johtopäätösten kyseenalaisuuteen, tieteellinen kritiikki liittyi tiiviisti tieteellisiin perusteisiin, kuten aineiston validiteettiin, tutkimuksen metodologiaan ja tulosten selektiiviseen tulkintaan liittyviin kysymyksiin. Toisin kuin kolonialismia käsittelevän tutkimuksen kohdalla, julkaisu ja sen kontroversiaalisuuden syyt olivat lisäksi avoimesti kaikkien arvioitavana. Myös Politiikka-lehti päätyi samanlaiseen ratkaisuun julkaistessaan Vanhasen artikkelin vuonna 2010 jatkona Pertti Tötön edellisenä vuonna ilmestyneelle kritiikille.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy, sillä tilastoinnin puutteesta johtuen on mahdotonta arvioida, missä määrin käsikirjoituksia hylätään toimituksen tai refereiden toimesta sillä perusteella, että ne koettaisiin liian provokatiivisiksi tai epäkorrekteiksi. Tämä nivoutuu osittain myös kysymykseen koulukuntaeroista, joita ilmenee eri muodoissa useimmilla tieteenaloilla.

Toukokuussa järjestetyssä Taloustiedosta ja sen etiikasta ja politiikasta -seminaarissa, jossa myös Politiikka-lehti oli mukana, Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvanto korosti, että lehti ei hyväksy tai hylkää artikkeleita poliittisiin tai koulukuntiin liittyvillä kriteereillä. Hän toi kuitenkin esiin, että refereille lähtevien käsikirjoitusten edellytetään hyväksyvän budjettirajoitteen olemassaolo. Ilman oletusta niukkuudesta ja politiikkatoimien kustannusten kattamisesta vain valtion tulojen tai varallisuuden asettamissa raameissa julkaistavaksi tarjotut paperit olisivat ”utopistisia”, eikä niiden argumentaatiota koettaisi lukijakunnan keskuudessa vakuuttavaksi.

Kansantaloudellisen aikakauskirjan linjaus tuntuu siinä suhteessa potentiaalisesti ongelmalliselta, että se ohjaa lehden julkaisuja sisällöllisesti samanmieliseen suuntaan. ”Valtavirtaa” haastavalle argumentaatiolle ei tuolloin välttämättä jää tilaa, vaikka yksi tieteen tehtävistä on tarjota ulkokehältä tulevia tulkintoja ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin tai osoittaa kokonaan uusia ongelmia. Toisaalta linjauksen julkilausuminen on suoruudessaan kunnioittavaa verrattuna siihen, että kyseessä olisi hiljaiseksi käytännöksi jäävä ”alan tapa”. Tämä haastaa myös muut tiedelehdet pohtimaan, onko julkaisutoiminnan taustalla vaikuttanut vastaavia arvostuksia, joita ei kuitenkaan ole eksplisiittisesti tunnistettu tai tunnustettu.

Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua.

Kiistat kuuluvat oleellisena osana sekä tieteen tekemiseen että demokratiaan. Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua. Oleellista tässä prosessissa on se, että kontroversiaalisiakin näkemyksiä on pystyttävä esittämään ilman ulkoisen tai sisäinen sensuurin uhkaa. Tiede ei etene vaatimalla julkaistujen artikkelien eliminointia tai toimitusten eroa vaan esittämällä alkuperäisen tutkimuksen väitteisiin kohdistuvia päteviä vasta-argumentteja. Tiede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.

Politiikka-lehden osalta keskustelu tieteen sokeista pisteistä on erityisen ajankohtaista kuluvana juhlavuotena, jolloin jokaisessa numerossa ilmestyy teemaltaan eri tieteenalojen risteykseen sijoittuva symposium. Matti Nelimarkka ja Salla-Maaria Laaksonen huomauttavat tämän lehden laskennallista politiikan tutkimusta käsittelevän Bitit ja politiikka -symposiumin johdannossaan, että uudet menetelmät ja aineistot ovat houkutelleet datatieteilijöitä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja fyysikoita yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pariin. Poikkitieteellinen tulokulma voi paitsi synnyttää uusia avauksia myös elvyttää tietyntyyppisiä institutionalisoituja politiikan tutkimuksen muotoja. Nelimarkka ja Laaksonen nostavat jälkimmäisestä esimerkiksi behavioralistisen suuntauksen mahdollisen renessanssin. He huomauttavat, että se saattaa tuntua laskennallisia menetelmiä käyttävistä luontevalta lähestymistavalta, sillä behavioralismia koskeva kritiikki on usein heille pitkälti tuntematonta, kun taas politologiyleisön silmissä tämä voi näyttää naiivilta tai suorastaan oudolta. Tämä pakottaa punnitsemaan edellisessä pääkirjoituksessa esitettyä periaatetta politiikan tutkimuksen kuulumisesta kaikille. Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista? Yhtälailla ongelmallista on olettaa menetelmien olevan irrallisia tai neutraaleja tutkimuksenteon välineitä. Metodologiset olettamukset ja valinnat ovat erottamattomasti yhteydessä tieteenfilosofisiin ja teoreettisiin valintoihin ja käsitteisiin, mikä olisi myös tärkeää tuoda läpinäkyvästi esiin.

Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista?

On selvää, että tabut ja erilaiset ulkoiset ja sisäiset sensuurit istuvat huonosti tieteeseen. Tieteellä on omat demarkaatiokriteerinsä tieteen ja ei-tieteen erottamiselle, mutta tutkimusaiheiden valikointiin ne eivät ulotu. Rajoitteet kutistavat tutkijan mielikuvitusta ja luovuutta, jähmettävät julkista tieteellistä keskustelua, aikaansaavat arkoja ”virkamiestoimituksia” tiedejulkaisuihin ja tekevät niissä ilmestyvistä tutkimuksista steriilejä tai suorastaan intohimottomia. Politiikan tutkimuksen tabujen ja sokeiden pisteiden paikantaminen ja taklaaminen sopii siten erityisen hyvin Politiikka-lehden juhlavuoden yhdeksi teemaksi.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja toimi Politiikka-lehden päätoimittajana vuosina 2015–2016. Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja.

Julkaisu Tiede ei etene vaikenemalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedekustantamisessa yksittäisten hankkeiden ja ylhäältä tulevien ohjeistusten ja avoimuusvaatimusten lisäksi tarvitaan kokonaisinfrastruktuuria, jolla pienillä tuotoilla tai ilman tuottoja julkaisevat tiedekustantamot pystyisivät tieteen edistyessä kehittymään, säilymään kilpailukykyisinä ja tuottamaan lisäarvoa tutkimustuloksille.

Tiede ei ole pelkkää avointa julkaisemista – eikä julkaiseminen irrallinen osa tutkimusprosessia. Tuotos ei välttämättä ole pelkkää tekstiä. Audiovisuaalisen kerronnan ja argumentaation aika on saapunut. Aineisto eri muodoissaan on osa tutkimusta ja sitä pyritään eri tavoin avaamaan ja kiinnittämään julkaisuihin.

Tiede ei ole pelkkää avointa julkaisemista – eikä julkaiseminen irrallinen osa tutkimusprosessia.

Tiedon avoimuus, saatavuus ja interaktiivinen toimintaympäristö johtaa myös siihen, että tiedettä ei enää tehdä kuten ennen. Tutkijat ja ryhmät valikoivat tapoja julkistaa ja keskusteluttaa tutkimustuotoksiaan. He tuottavat tiedettä erilaisten uudenlaisten portaalien tai työkalujen kautta.

Stereotyyppisenä esitetty kammiovaihe, jossa tutkija tai ryhmä keskittyy pohtimaan ja työstämään tutkimustaan, on vain osa tutkimusta. Tutkimuksesta kommunikoidaan koko hankkeen ajan samalla, kun aineisto synnyttää omia keskustelujaan ja tuottaa tutkimustuloksia. Vertaisarviointi voi tapahtua varhaisessa vaiheessa, ja tutkimus syntyy vuorovaikutuksessa asianosaisten, kiinnostuneen yleisön tai jopa tutkimuskohteiden kanssa.

Kun tutkimus on valmistunut, sen tuloksena syntyneestä tieteellisestä artikkelista tai kirjasta kertominen vaatii lähes saman verran työtä kuin tutkimuksen tekeminen. Tämä johtaa usein jatkotutkimuksiin. Tutkimusta voidaan paikoin myös täydentää ensijulkaisun jälkeen.

Tiedekustantamista on ajateltava uudella tavalla.

Kaikki tämä johtaa siihen, että tiedekustantamista on ajateltava uudella tavalla. Ei riitä, että pohdimme vain lopputuotosta ja sitä, miten juuri se saadaan avoimesti ja sähköisesti saataville, kuten Euroopan unioni ja opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttävät.

Tiedefeudalismin uudet muodot

Kaupalliset kustantajat ovat kehittäneet tapoja, joilla tutkimusprosessi pysyy alusta loppuun saakka niiden omassa järjestelmässään. Kansainvälisen supertuottoja tahkovan kustantamon Elsevierin Mendeley-infrastruktuuri on tästä erinomainen esimerkki.

Tutustuimme siihen Suomen tiedekustantajien liiton järjestämällä matkalla Elsevierin  pääkonttorille ja ALPSP-konferenssiin. Mendeley tarjoaa apua tutkimuksen järjestelemiseen. Tällä työkalulla tutkija houkutellaan kokonaisinfrastruktuuriin sisään. Tutkija saa käyttöönsä älykkään ratkaisun, joka tuo hänelle relevanttia tietoa niin algoritmien kuin joukkoistuksen kautta.

Siitä vaan työstämään ja saamaan palautetta jo varhaisessa vaiheessa, kun kustantajan infrastruktuuri luo yhteyksiä kiinnostuneisiin tieteellisiin lehtiin ja sarjoihin! Kun myös data on säilytetty samalle palvelimelle, varmistetaan pitkäaikainen yhteistyösuhde.

Isoilla kustantamoilla tieteellisten lehtien ja sarjojen toimittajat saavat käyttöönsä erilaisia visualisoinnin työkaluja ja tutoriaaleja sekä apua eettisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin läpi vuorokauden.

Samalla tavalla kuin tieteellisten kirjastojen lehtipakettitilaukset myös yksittäisten tutkijoiden suhde kokonaisinfrastruktuuria tarjoavaan kustantajaan vaikuttaa monin paikoin uusfeudalistiselta. Tieteen autonomia kärsii. Mutta miten näihin ongelmiin voisi vastata?

Yliopistot tuottamaan avointa kustannusinfraa

Mendeleyn kaltaiset kokonaisratkaisut kuulostavat mainioilta tutkijan kannalta, mutta tuottavat eriarvoistumista ja ongelmia tieteentekijöiden kesken. Kun osa aivoista jätetään portin ulkopuolelle, ei päästä parhaisiin tuloksiin tieteessä.

Kaupallisten kokonaisinfrastruktuurien rinnalle avointa julkaisemista tukeva avoimen lähdekoodin työkalupakki sekä rahoitusmallit, jotka mahdollistavat tiedekustantamisen osana tieteen tekemistä.

Supervoittoja havitteleva tieteellinen kapitalismi uhkaa näivettää tieteen tuotannon länsimaissa.

Julkisrahoitteiset yliopistot olivat keskeisessä roolissa internetin ja tietotekniikan kehittymisessä. Nyt tietoyhteiskunnan siirryttyä uuteen vaiheeseen supervoittoja havitteleva tieteellinen kapitalismi uhkaa näivettää tieteen tuotannon länsimaissa. Se on jo luonut syvän uoman kehittyvien ja länsimaiden sekä rikkaiden ja köyhempien instituutioiden välillä.

On siis tartuttava haasteeseen, jossa avoimella lähdekoodilla ja yhteisöllisyyttä tukevilla ratkaisuilla voidaan tuottaa uusia tieteellisiä infrastruktuureita. Näihin kuuluvat keskeisesti myös tiedekustantajat, tieteellisten julkaisujen toimittajat ja vertaisarvioijat, visualisoijat ja datanikkarit.

Avoimen julkaisemisen parissa pähkäilevän tutkijan tee-se-itse-ratkaisujen sijaan on löydettävä työkaluja ja rahoitusta juuri tutkimustulosten julkaisemiseen ja niiden alku- ja jatkokeskusteluille.

Tieteellisten lehtien saralla Kotilava-hanke luo mallin, jossa avoimen julkaisemisen rahoitusmalli on ratkaistu, mutta tiedekustantamisen kehitystä ajatellen se on vasta lähtökuopissa. On yhteistyötä, avoimen lähdekoodin työkalu, mutta sitä pitää vielä kehittää.

Tiede syntyy ja kustantamisen tavat kehittyvät yhteisöissä

Tiedekustantamisen kenttä on liikkeessä. Yli viisi vuotta sitten avasimme tiedeviestintäkentälle verkkolehden Politiikasta. Pyrimme saamaan tieteellistä ajattelua ja tutkimuspohjaista tietoa avoimesti ja saavutettavasti esille.

Tähän asti lehteä on tehty ilman pysyvän rahoituksen turvaa. Artikkeleiden rinnalle ovat nousseet videot ja podcastit sekä taiteen ja tieteen yhteishankkeet. Kun pohtii laajempaa tiedekustantamisen kehitystä, keskeinen mutta pieni askel olisi luoda pysyvämpi tukimuoto vastaaville hankkeille ja niiden kehittämiseen.

Yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on poikinut uuden kehitteillä olevan Tutkitusti.-alustan, jolle älykäs hakukone kuratoi tutkittua tietoa. Sen pyrkimyksenä on tiedon tehokkaampi levittäminen ja integroiminen osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa.

Tiede syntyy yhteisöissä, yhdessä tekemällä, toisiamme avoimesti ja anonyymisti kommentoimalla.

Tiede syntyy yhteisöissä, yhdessä tekemällä, toisiamme avoimesti ja anonyymisti kommentoimalla. Tiede ei ole pelkästään tutkimustulosten tuuppaamista maailmalle eli pelkkää julkaisemista!

Kansainväliset kustantajat ovat jo ymmärtäneet tämän. Toivottavasti se ymmärretään myös Suomessa ja Euroopan unionissa, niin saamme verorahamme paremmin käyttöön. Se vaatii vahvaa alkuinvestointia, jotta avoimella lähdekoodilla tuotetut työkalut saadaan tehokkaammiksi ja kokonaisinfraa tukeviksi.

Jos emme pureudu koko tieteelliseen prosessiin liittyvään infrastruktuuriin, jonka osa myös Kotilava-rahoitusmalli on, avoimen tieteen haasteisiin vastaaminen uhkaa jäädä puuhasteluksi.

Tiedekustantaminen kuuluu avoimeen tieteeseen

Tämä asia on hyvä ottaa esille, kun tällä viikolla Helsingissä järjestetään Avoin tiede -foorumi. Tiedekustantajia on kutsuttu mukaan vain Suomen ulkopuolelta: tässäkin jutussa mainittu Elsevier. Kansainvälisistä trendeistä kannattaa oppia, mutta näkökulma kotimaasta olisi varmasti erilainen.

Kotimaisten kustantajien ammattitaito ja usein vapaaehtoistyönä tai pienillä korvauksilla tehty panos on keskeistä tieteen kentällä. Tutkimusryhmissä kansallinen ja kansainvälinen tieteen tekeminen tukevat toisiaan. Suomessakin on monia uutta luovia, tiedekustantamiseen laajassa mielessä liittyviä hankkeita.

Tiede kehittyy yhteisöissä. On hyvä, että Suomessa avoimen tieteen hankkeissa on vahva panos yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kirjastoilta, mutta valmiiden julkaisujen ja aineistojen sijaan pitäisi keskittyä tieteen tekemiseen laajemmin. Tämä tapahtuu kutsumalla tiedeyhteisö kustantajineen ja tutkijoineen sisäpiiriin ja kohdentamalla julkista rahoitusta digitaalisiin ympäristöihin, joissa tiede syntyy ja elää.

Emilia Palonen on Suomen tiedekustantajien liiton pj., Politiikasta-lehden perustajapäätoimittaja (2012–14) ja toimituskunnan jäsen, Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen sekä Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) hallituksen varajäsen, ja edustaa TSV:tä Kotilava-hankkeen ohjausryhmässä. Palonen otti osaa Suomen tiedekustantajien liiton järjestämälle koulutusmatkalle kansainvälisten tiedekustantajien ALPSP-konferenssiin syyskuussa 2017. Kirjoitus kiteyttää myös matkalla tunnistettuja huomioita. Näkemykset ovat Palosen omia.

Julkaisu Tiedejulkaisemisen infrastruktuuri on vanhentunut – tarvitaan kokonaisvaltainen uudistus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka-lehden pääkirjoituksessaan Hanna Wass, Petri Koikkalainen ja Jenni Rinne nostavat esille tärkeitä tutkimus- ja innovaatiopolitiikkamme suuntaamiseen liittyviä kysymyksiä ja näkökulmia. Tartun niistä erityisesti ratkaisulähtöisyyden ja tutkimuslähtöisyyden jännitteisiin, tutkimus- ja innovaatiopolitiikan strategisuuteen ja ennakointiin keinona laajentaa tietopohjaa tulevaisuussuuntautuneemmin osallistaen.

Työssäni valtioneuvoston kansliassa on helppo yhtyä ajatukseen siitä, että yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus. Juuri tästä syystä valtioneuvoston kanslian koordinoima valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta (VN TEAS) ja Suomen Akatemian koordinoima strateginen tutkimus ovat pyrkineet tunnistamaan ja tuomaan yhteen yhteiskunnallisia kysymyksiä ja tulevaisuuden haasteita, joihin tutkijat tarjoavat ratkaisujen edellyttämiä uusia yhdistelmiä.

On helppo yhtyä ajatukseen siitä, että yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus.

Strategista tutkimusta on tarkoitus kohdistaa myös tunnistetuille katvealueille. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnalla on puolestaan pyritty lisäämään avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja suunnitelmallisuutta valtioneuvoston tutkimus-, arviointi-, ennakointi- ja selvitystoiminnassa. Molempien onnistumista tavoitteessaan arvioidaan parhaillaan ulkopuolelta.

Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kehittämistarpeita ja tuloksellisuutta on myös arvioitu vuosien varrella ulkopuolisin voimin. Ulkopuolinen arvio on auttanut ottamaan etäisyyttä politiikan päivänpolttaviin kysymyksiin ja ristivetoihin, mutta myös tunnistamaan kehittämiskohteita ja ongelmia.

Vuonna 2009 tehty arviointi nosti keskiöön muun muassa ministeriörajat ylittävän koordinaation ja päätöksenteon tarpeen sekä sektoritutkimuksen uudistamisen. Viimeksi mainitut olivatkin sittemmin vuonna 2013 tehdyn sektoritutkimuslaitoksia koskevan periaatepäätöksen ja tätä seuranneen uudistuksen toimeenpanon keskiössä.

Millä reunaehdoilla tietoa päätöksenteon käyttöön?

Ministeriörajat ylittävän koordinaatioon ja päätöksenteon tarpeisiin ei ole helppoa vastata tutkimuksen keinoin. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta on pyrkinyt luomaan uusia käytäntöjä ja lisäämään vuorovaikutusta, jolla voitaisiin löytää ratkaisuja niin sanotun kahden yhteisön ongelmaan. Sen haltuunottoon on syntynyt kokonainen oma tiedon käyttöön, välittämiseen ja tulkintaan pureutuva tutkimuksen haaransa (knowledge transfer, knowledge brokering).

Tiedon käyttö päätöksenteossa ja päätöksenteon ja tutkimuksen suhde on selvästi hedelmällinen tutkimusteema, jonka vahvistaminen Suomessakin saattaisi auttaa ymmärtämään päätöksenteon ja tutkimuksen monisyisiä suhteita paremmin.

Suurimmaksi käytännön haasteeksi on usein (viimeksi Sitran tekemässä kyselyssä) tunnistettu riittämätön osaaminen ja aika. On aivan totta, kuten Wass, Koikkalainen ja Rinne toteavat, että tutkimustiedon hyödyntäminen ei valtionhallinnossa kehity, ellei ministeriöiden virkamiehillä ole aikaa, kykyä ja mahdollisuuksia osallistua konferensseihin, solmia kontakteja ja seurata kontaktiensa tutkimusaiheiden kehitystä.

Lisää tutkijoita hallintoon ja päätöksentekoon ja toisin päin siis!

Strateginen tutkimus ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta ovat osaltaan avaamassa ovia ja rakentamassa vuoropuhelua. Myös liikkuvuutta olisi nähdäkseni syytä lisätä, jotta ymmärrys eri organisaatioiden ja yhteiskunnan sektorien arjesta ja reunaehdoista lisääntyisi puolin ja toisin. Lisää tutkijoita hallintoon ja päätöksentekoon ja toisin päin siis!

Suotuisia tuulia ja törmäyttämistä

Jaettu ymmärrys syntyy vain vuorovaikutuksessa. Tässä suhteessa VN TEAS- ja strategisen tutkimuksen hankkeet tarjoavat tutkimuksesta kiinnostuneelle päättäjälle laajan ja monipuolisen kattauksen. VN TEAS -hankkeita on tällä hetkellä toteutuksessa noin 80, ja kaikilla näillä on käytössään ohjausryhmät, joissa vuoropuhelun paikkoja on tarjolla runsaasti.

Päätöksentekijät ja virkamiehet pohtivat aktiivisesti tietotarpeita ja tutkimuskysymyksiä eri yhteyksissä: kun he osallistuvat valtioneuvoston vuosittaisen tutkimussuunnitelman laadintaan, strategisen tutkimuksen teemojen ideointiin ja ennakointiin (mm. tulevaisuuskatsausten laadinta). Osaa teema-aihioista myös kehitetään yhdessä tutkijoiden kanssa.

Vuosittaisessa palautekyselyssä yli 80 prosenttia toiminnassa mukana olevista virkamiehistä sanoi käyttäneensä VN TEAS-hankkeissa tuotettua tietoa ja syntynyttä vuoropuhelua. Samoin yli 80 prosenttia palautekyselyyn vastanneista tutkijoista piti VN TEAS -toimintaa hyvänä keinona vaikuttaa tutkimustiedolla päätöksentekoon. Edellytykset ovat siis olemassa.

Strategisessa tutkimuksessa tutkimuksen aihepiirejä määriteltäessä mietitään niiden yhteiskunnallista merkittävyyttä tulevaisuuden päätöksenteon näkökulmasta.

Strategisessa tutkimuksessa tutkimuksen aihepiirejä määriteltäessä mietitään niiden yhteiskunnallista merkittävyyttä tulevaisuuden päätöksenteon näkökulmasta. Lisäksi strategista tutkimusta tehdään usein laajoissa konsortioissa, joissa voi muodostua uusia organisaatiotyyppien, julkisen ja yksityisen sektorin sekä valtioiden välisten rajojen ylittäviä yhteenliittymiä sekä tieteenalayhdistelmiä.

Strategisen tutkimuksen uutuusarvo liittyy vuorovaikutukseen: hankkeissa haetaan tiivistä vuorovaikutusta jo tutkimuksen aikana tutkijoiden ja muiden yhteiskunnan toimijoiden välillä ja lisätään tieteenalojen vuoropuhelua, törmäyttämistä eri yhteiskunnan toimijoiden välillä.

Kun teemoista päättää strategisen tutkimuksen aloitteen pohjalta valtioneuvosto, oletus on, että teemojen tunnistettavuus ja kiinnostavuus itsessään lisää poliittisten päätöksentekijöiden kiinnostusta tehtävään tutkimukseen. Tässä suhteessa strateginen tutkimus voi parhaimmillaan muokata maaperää suotuisemmaksi tutkimuksen saamiseksi myös päätöksentekijöiden tietoisuuteen ja käyttöön.

Haasteita on. Tutkimustieto ja ylipäänsä tiedon käyttö päätöksenteossa ovat monisyisiä luonteeltaan ja käytetyn tiedon mallit saattavat sisältää liiallisia yksinkertaistuksia. Strateginen tutkimus ja VN TEAS keskittyvät erityisesti yhteiskunnalliseen ongelmanratkaisuun, ja niissä tuotettavalle tiedolle on siis olemassa selvä kysyntä.

Strateginen tutkimus ja VN TEAS keskittyvät erityisesti yhteiskunnalliseen ongelmanratkaisuun, ja niissä tuotettavalle tiedolle on siis olemassa selvä kysyntä.

Koska tutkijat ovat kuitenkin usein samoja kuin muilla rahoituslähteillä rahoitettavissa tutkimuksissa, nämä suoraan dialogiin rakennetut väylät avaavat ovia kertomaan myös muusta meneillään olevasta tutkimuksesta. VN TEAS -toiminnassa pyritään syntetisoimaan aiempaa tutkimusta ja tuomaan uusin tutkimus konsortioiden kautta päätöksenteon käyttöön. Siksi onkin erityisen tärkeää turvata alan parhaiden tutkijoiden saaminen mukaan hakuihin.

Emme silti voi tyytyä nykytilanteeseen. Kriittinen keskustelu tiedon käytöstä päätöksenteossa on tarpeen.

Julkisesta keskustelusta on yhä tunnistettavissa päätöksentekotilanteita, jotka edustavat toisenlaisia tiedonintressejä, kuten puhtaasti poliittisia (joissa tutkimusta käytetään tavoitehakuisesti lisätukena jo tehdyille päätöksille) tai taktisia (joissa tutkimusta käytetään keinona osoittaa, että ”tehdään jotain”, vaikka itse tuloksia ei ole aikomustakaan käyttää).

Hallinnollis-poliittiset virtaukset

Wassin, Koikkalaisen ja Rinteen pääkirjoituksessa varoitetaan yksiulotteisesta tiedepolitiikasta ja kritisoidaan tutkimus- ja innovaationeuvoston pyrkimystä löytää uusi toimintamalli tutkimus- ja innovaatiopoliittisille valinnoille. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ja sen edeltäjät kuten tiede- ja teknologiapolitiikka ovat kuitenkin aina olleet muutoksessa. Niiden toimintaan ja organisointiin on heijastanut myös kunkin ajan hallinnollis-poliittisia muotivirtauksia.

Näissä virtauksissa ei aina ole tuntunut Golf-virran leudontavaa suotuisaa vaikutusta, vaikka usein vuosien varrella nimenomaan Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n suunnasta on saatukin vahvistusta, tukea ja inspiraatiota.

Institutionaalinen muisti ja historia on hyvä pitää mielessä. Selvää on, että myös tutkimus- ja innovaationeuvosto ja sen edeltäjät ovat aina olleet aikansa lapsia. Vuonna 2017 julkistetussa OECD:n tekemässä suomalaisen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän maa-arviossa peräänkuulutettiin suomalaiselle tiede-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle uutta visiota, joka paremmin heijastaisi yhteiskunnallisia ja taloudellisia tarpeita.

Selvää on, että myös tutkimus- ja innovaationeuvosto ja sen edeltäjät ovat aina olleet aikansa lapsia.

Ei ole yllättävää, että taloudelliset tarpeet nostettiin keskiöön, onhan OECD taloudellisen yhteistyön organisaatio. Suomalaisessa tiedepolitiikassa ja hallinnossa laajemminkin OECD:n vaikutus on aina ollut merkittävä. Vuoden 2017 arvio suositteli tutkimus- ja innovaationeuvostoa laatimaan kansallisen tason vision, joka saisi tutkimus- ja innovaatiotoiminnan elvyttämään taloutta ja muodostaisi eri verkostot yhdistävän ”areenojen areenan”, joka entistä paremmin hyödyntäisi erilaisia ennakoinnin lähteitä.

Vuonna 2014 kotimaisin tutkijavoimin tehdyssä tutkimus- ja innovaationeuvoston arvioinnissa puolestaan todettiin, että silloinen neuvosto heijasti liikaa hallinnossa menossa olevia asioita eikä toiminut proaktiivisesti. Neuvostolta toivottiin vahvempaa suunnannäyttämistä ja vahvempia uusia avauksia. Neuvoston aiemmin kerran vaalikaudessa valmistelemalla linjauksella nähtiin myös olevan vaikutusta hallitusohjelmaan. Kuitenkin myös tuolloin tutkimus- ja innovaationeuvoston vaikutuksen koettiin olevan varsin merkittävä, erityisesti suhteessa Suomen Akatemian, Tekesin ja tutkimuslaitosten toimintaan ja strategiaan.

Tämänhetkisen keskustelumme kannalta on kiinnostavaa, että arvioinnin johtopäätösosiossa todettiin, miten ”tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan kohdistuu kasvavia paineita hitaan taloudellisen kasvun olosuhteissa ja yhteiskunnallisten toimijoiden sitoutuminen yhteisesti jaettuun agendaan ja strategiaan olisi tällöin erittäin tärkeätä toiminnan vaikuttavuuden takaamiseksi”.

Politiikka-lehden pääkirjoituksen esiin nostamat huolet taloudellisten paineiden vaikutuksesta politiikkaan on siis jo tunnistettu aiemmin kysymyksinä, joihin tutkimus- ja innovaationeuvoston itsensä tulisi vahvemmin ottaa kantaa. Se saattaa heijastaa korkeaa luottamusta ylhäältä alas suuntautuvaan politiikan ohjaukseen tällä kuitenkin voimakkaasti verkottuneella sektorilla.

Nykyinen tutkimus- ja innovaationeuvosto on kokenut monia merkittäviä muutoksia, joista näkyvimpiä ovat olleet valmistelukapasiteetin merkittävä supistaminen sekä edustuksellisuuden ja strategisen ohjauksen muutokset (laajasta neuvostosta suppeampaan, sihteeristön lakkauttaminen). Tilanteessa, joka heijastelee hallintokulttuurimme, osallistumisen, deliberatiivisuuden ja ennakoinnin muutoksia, on loogista, että neuvosto ei enää itse ajattele olevansa vision alku ja juuri, vaan toivoo voivansa saada liikkeelle monipuolisemman joukon eri tahoja yhteiskunnassa.

On loogista, että neuvosto ei enää itse ajattele olevansa vision alku ja juuri, vaan toivoo voivansa saada liikkeelle monipuolisemman joukon eri tahoja yhteiskunnassa.

Kun tutkimus- ja innovaationeuvosto laati visionsa ja sen toteutusta ohjaavan tiekartan, neuvosto avasi nykyiselle hallintokäytännölle tyypilliseen tapaan osallistavan verkkoriihen ja järjesti työpajoja, joissa näkemyksiä koottiin sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta.

Julkistamisen yhteydessä pääministeri Juha Sipilä korosti, että vision saavuttaminen ja se, että Suomesta todella tulisi vuoteen 2030 mennessä vetovoimaisin ja osaavin kokeilu- ja innovaatioympäristö, edellyttää ”yhteistä ymmärrystä ja tekemistä myös jatkossa”. Tämä heijastelee osallistavuuden korostumista yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa.

Ennakoinnin tuominen mukaan laajempaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun mahdollistaa sekä osallistumisen laajentamisen että monipuolisten analyysimenetelmien ja työkalujen käytön. Niillä voidaan lisätä ymmärrystä eri toimijoiden välisistä järjestelmätason vuorovaikutuksista ja saada erilaisia tulevaisuutta koskevia tietolähteitä, prosesseja ja dialogeja tiiviimpään vuoropuheluun.

Monipuolisella menetelmävalikoimalla on kenties paremmat mahdollisuudet vastata haasteisiin, joita Wassin, Koikkalaisen ja Rinteen pääkirjoitus nostaa esille. Näyttää, että nykytilanteessa ei ole mahdollista saada aikaan konsensuaalista prosessia aiemman tutkimus- ja innovaationeuvoston edustuksellisemman aikakauden tavoin. Itsekriittisen keskustelun avaaminen ja sen kanavoiminen tehtäviin valintoihin ja painopisteisiin olisikin arvokasta.

Kun talvi on tulossa

Näillä perustein on helppoa yhtyä Wassin, Koikkalaisen ja Rinteen toiveeseen, että vahvuuksien määrittelyn tulisi perustua laajaan dialogiin tutkimusta rahoittavien, sitä tuottavien ja käyttävien tahojen välillä – niin vaikeaa ja kiistanalaista kuin se voi ollakin. Tällöin voidaan toivottavasti välttää uhka, että rahoitusta pyritään ”hallinnollisin päätöksin yhdenmukaistamaan” ja saadaan moniäänisyydestä tulevaisuuden vahvuustekijä.

Parempi ennakointikyky ja laajemmin jaetut yhteiset tulevaisuuskuvat – myös näihin liittyvät epäjatkumot ja erimielisyydet – saattavat auttaa trombeihinkin varautumisessa.

On siis hyvä olla varautunut kaikkeen ja ennakointi on tässä suhteessa oiva työkalu tiedolla johtamisen paletissamme. Parempi ennakointikyky ja laajemmin jaetut yhteiset tulevaisuuskuvat – myös näihin liittyvät epäjatkumot ja erimielisyydet – saattavat auttaa trombeihinkin varautumisessa.

Strategisten linjausten ja visioiden avoimuus, osallistavuus ja ennakoitavuus voivat antaa turvaa kylmimpiinkin olosuhteisiin, mutta ne eivät poista politiikan tekemisen tarvetta. Strategisen tutkimuksen ”ilmastoneutraali ja resurssiniukka Suomi” -ohjelman ohjelmajohtaja Mikael Hildén kirjoitti, miten tärkeää on, että ymmärrämme, että yhteiskunnallinen muutos syntyy vasta, kun maailman ymmärtämisen lisäksi haluamme myös muuttaa maailmaa.

Maailman muuttaminen ei ole asia, jonka poliittinen päätöksenteko voi ulkoistaa asiantuntijoille, tutkimukselle tai oikeastaan kenellekään muulle.

Maailman muuttaminen ei ole asia, jonka poliittinen päätöksenteko voi ulkoistaa asiantuntijoille, tutkimukselle tai oikeastaan kenellekään muulle. Sen sijaan voidaan luoda paikkoja, joissa jaetaan ymmärrystä ja dialogia muutoksen tavoitteista, keinoista ja suunnasta. Vaikka talvi  olisikin tulossa ja  talvisimman pyryn tuiverruksessa yksinäinen susi kuolee,  laumana yhdessä toimien susikin selviää.

VTT Kaisa Lähteenmäki-Smith työskentelee päätöksenteon ja tutkimuksen vuorovaikutuksen kysymysten parissa valtioneuvoston kansliassa.

Julkaisu Toimiva ilmapuntari yhdistää ennakoivaa tutkimus- ja päätöksenteko-osaamista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuluneena kesänä on kiinnitetty runsaasti huomiota sääilmiöihin. Yhdysvalloissa koettiin rajut hurrikaanit Harvey, Katia, Irma ja Jose, ja Suomessa Kiira- ja Klaara-myrskyt aiheuttivat suuria tuhoja. Laajassa kansainvälisessä tutkimuksessa, johon myös Suomen ympäristökeskus (SYKE) osallistui, osoitettiin puolestaan ensimmäistä kertaa ympäristönmuutoksen yhteys tulvien ajankohtaan.

Yhteiskuntatieteissä syksy alkoi auringonpaisteessa. Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) myönsi yhteensä 13,6 miljoonan euron rahoituksen ”Muuttuvat hallinnan tavat ja aktiivinen kansalaisuus” -tutkimusohjelmalle. Kussakin kolmessa rahoitusta saaneessa hankkeessa on vahva politologinen ulottuvuus: ”Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa” (PALO), ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” ja ”Yhteistoiminnallisia ratkaisuja sirpaloituvien yhteiskuntien ongelmiin”. Näin huomattava panostus demokratiatutkimukseen on osoitus siitä, että poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen ja kestävän kasvun kannalta.

Kussakin kolmessa rahoitusta saaneessa hankkeessa on vahva politologinen ulottuvuus.

Yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi kuitenkaan olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus. Siksi tulee kiinnittää erityistä huomiota tutkimusrahoituskentällä ilmenevään keskittymiseen ja siihen liittyvään strategiatyöhön ja -ohjaukseen. Pääministerin johtama, valtioneuvoston tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiopolitiikkaa tukemaan asetettu tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) on asettanut yhdeksi tavoitteekseen sellaisen menettelyprosessin kehittämisen, jonka avulla tullaan muotoilemaan Suomen tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa (TKI) koskevat strategiset valinnat. Tätä tavoitetta varten valtioneuvoston kanslian koordinoima valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta avasi (tämän vuoden lokakuun alussa päättyneen) haun otsikolla ”Menettelytavat tutkimus- ja innovaatiotoiminnan strategisille valinnoille”, jonka hakuilmoituksesta selviää, että päämääränä on muodostaa tutkimustietoon nojautuvan selvityksen pohjalta ”eri hallinnonalojen yhteinen menettelyprosessi tutkimus- ja innovaatiotoimintaa ja uudistumista tukeville strategisille valinnoille.” Näiden valintojen todetaan perustuvan ”tutkimusyhteisöjen, elinkeinoelämän ja muiden yhteiskuntamme toimijoiden yhteiseen näkemykseen Suomen vahvuuksista ja kasvun mahdollisuuksista”.

Tämäntyyppinen kehitys voi muodostaa melkoisia trombeja tutkimuskentälle. Hakujulistuksessa ilmaistun muotoilun voi vakavimmillaan tulkita merkitsevän sitä, että Suomen TKI-kenttää koskevia strategisia valintoja halutaan tehdä yhden keskitetyn menettelytavan kautta. Taustaoletuksena lienee tällöin se, että Suomen kokoisella tutkimuskentällä kansainväliselle huipulle kipuaminen vaatii rajallisten resurssien keskittämistä tietyille aloille ja että keskittämistä koskevat valinnat voitaisiin tehdä yhdessä sovittujen kriteerien perusteella.

Käytännössä tarvittavaa moniäänistä keskustelua on vaikea järjestää.

On kuitenkin vaikea nähdä, miten voitaisiin muodostaa sellainen ”porukka”, jolla päätökset valittavista painopisteistä olisi mahdollista tehdä konsensuaalisesti. Jo pelkästään käsitteellistämisen tavat vaihtelevat paitsi elinkeinoelämän ja tutkimusmaailman myös eri tutkimusalojen ja tieteentekijöiden välillä. Vahvuuksien määrittelyn tulisi perustua laajaan dialogiin tutkimusta rahoittavien, sitä tuottavien ja käyttävien tahojen välillä. Käytännössä tarvittavaa moniäänistä keskustelua on vaikea järjestää. Vaarana on, että vahvuuksien määrittely tukeutuu liikaa jo saavutettuihin tuloksiin, mikä muodostaa tulpan kehittyvien ja nousevien tutkimuskysymysten ja -innovaatioiden kehittelylle.

Toinen mahdollisuus on, että vahvuuksien määrittelystä muodostuu tutkimuksellista ”höttöä”, jota voidaan tulkita kulloinkin vallalla olevista ideologisista tai poliittisista tavoitteista käsin. Tällöin tutkimusta tehdään kahden säärintaman väliin jäävässä ilmamassassa: tutkimussuunnitelmat hiotaan vastaamaan rahoittajan tarpeita, mutta käytännössä tutkimuksen sisältö määräytyy tutkimusryhmän omien intressien ja tarpeiden perusteella.

Tutkijan näkökulmasta rahoitusmarkkinat toimivat optimaalisesti silloin, kun on olemassa useita eri rahoittajatahoja, joilla on keskenään erilaiset tavoitteet rahoitettavalle tutkimukselle.

Vaarallisimmillaan kehityskulku voi johtaa yksiulotteiseen tiedepolitiikkaan. Tässä tieteellisten rahoitusmarkkinoiden käsite on olennainen. Tutkijan näkökulmasta rahoitusmarkkinat toimivat optimaalisesti silloin, kun on olemassa useita eri rahoittajatahoja, joilla on keskenään erilaiset tavoitteet rahoitettavalle tutkimukselle. Suomessa näistä osa on ”hallinnollisin” päätöksin syntyneitä eli julkisen sektorin rahoitusinstrumentteja (Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, valtioneuvon kanslian tarjoama rahoitus, Tekes, EU:n tutkimusohjelmat kuten H2020), osa taas yksityisiä säätiöitä. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu silloin kun julkisia rahoituskanavia halutaan yhdenmukaistaa hallinnollisin päätöksin, jolloin tarjolla oleva rahoitusympäristö yksipuolistuu. Hyvin toimivaan tutkimusrahoitukseen kuuluu kuitenkin olennaisesti moniäänisyys, joka tarjoaa tieteen omaehtoiselle kehitykselle enemmän vaihtoehtoja. Tämä voi toki toteutua myös silloin, kun kaikki rahoitusinstrumentit ovat ulkopuolisin päätöksin suunnattuja, mutta ne eivät kaikki saisi tähdätä yhteen ja samaan suuntaan.

Harvojen huippujen fasilitointi voi myös nakertaa tehokkaasti pohjaa perustutkimukselta, jota yhteiskunta tarvitsee toimiakseen kunnolla. Yliopistojen tehtävä on kouluttaa työvoimaa hyvin moninaisiin yhteiskunnallisiin tarpeisiin, mikä onnistuu vain, jos korkeatasoista, tutkimukseen perustuvaa opetusta on saatavilla kaikilla aloilla. TKI-toiminnan rahoituksen kohdentaminen ”huippuihin” syö akateemisen osaamisen kehittämistä laajemmalla spektrillä kaventuvien tutkimusmahdollisuuksien myötä.

Harvojen huippujen fasilitointi voi myös nakertaa tehokkaasti pohjaa perustutkimukselta.

Tuorein huipputrombi on Helsinki Graduate School of Economics (GSE) -yksikön julkistus syyskuussa 2017. Tähän mennessä saatavilla olevien arvioiden perusteella kyseessä ei ole ennenkuulumattoman massiivinen avaus: kolme yliopistoa, joiden joukossa on kaksi henkilöstöltään Suomen suurinta, avaa muutaman vuoden aikana yhteensä noin 15 uutta professorin tehtävää. Näistä osa on nähtävästi eräänlaisia lahjoituksia ainakin Suomen Pankilta ja Valtion taloudelliselta tutkimuskeskus VATTilta ja osa yksityisiltä rahoittajilta. Tähänkin asti menestyneiden tai strategisesti tärkeiksi katsottujen tutkimusalojen on annettu kasvaa, esimerkkinä Nokia-buumin vaikutukset teknillisiin yliopistoihin tai keskeneräisemmäksi jäänyt bioteknologiabuumi. Näissä molemmissa oli kyse resurssien suuntaamisesta paitsi yliopistojen välillä myös niiden sisällä. Kun tällaiset ”strategiset” alat ovat vahvistuneet, muut ovat saattaneet huomata polkeneensa paikallaan, mikä koulutukseen vahvasti panostavassa kansainvälisessä ympäristössä voi tarkoittaa pieneksi jäämistä. Suomessa kyseinen kehityskulku koskettaa suurelta osin ainakin joitakin perusluonnontieteitä ja koko yhteiskuntatieteellis-humanistista alaa, taloustiede mukaan lukien. Havainto siitä, että makrotalouden osaajia koulutetaan Suomessa verraten vähän, on siten paikkansapitävä, mutta sama pätee useaan muuhunkin alaan filosofiasta historiaan ja politiikkatieteisiin.

Uutta Helsinki GSE:ssa on sitä ympäröivä poliittinen julkisuus. Miksi uuden ”huippuyksikön” perustamisesta ilmoitti pääministeri Juha Sipilä, eivätkä esimerkiksi Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Hankenin rehtorit tarvittaessa yhdessä nobelisti Bengt Holmströmin kanssa? Juuri pääministerin välitön interventio tutkimusrahoituksen ankarasti kilpailluille kentille herätti tutkimusyhteisössä eniten kysymyksiä. Kun samaan aikaan puhutaan Suomen Akatemian kilpailtuun rahoitukseen tulevista ”lippulaivayksiköistä” ja Akatemian niin ikään jakamasta ja erittäin tiukkoihin kriteereihin perustuvasta varsinaisesta huippuyksikkörahoituksesta, heräsi pelko siitä, että pääministeri olisi päättänyt tieteellisen kilpailun tuloksista etukäteen. Näin ei näyttäisi tapahtuvan ainakaan Akatemian mainittujen instrumenttien osalta, mutta esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusosuuksia toimeenpantaessa saatetaan silti joutua melkoiseen tasapainotteluun poliittisen ohjauksen ja tieteellisten kriteerien välillä.

Juuri pääministerin välitön interventio tutkimusrahoituksen ankarasti kilpailluille kentille herätti tutkimusyhteisössä eniten kysymyksiä.

Yksityiset rahoittajat, joiden nimet ja mahdolliset intressit paljastunevat myöhemmin, ja Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto ja Hanken kantavat tämänhetkisen tiedon perusteella suurimman osan Helsinki GSE:n rahoitusvastuusta. Sen 15 professoria valitaan avoimessa kilpailussa tieteellisin perustein. Silti on kiistämätön tosiasia, että yhdelle yksikölle avautui suoria ja mahdollisesti pitkäkestoisia kanavia opetus- ja kulttuuriministeriön, valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin rahoitusmomenteille. Lienee selvää, ettei mitä tahansa tieteenalan laajennusta tai uuden tutkimuskeskuksen perustamista varmistettaisi poliittisesti näin järeällä tavalla ja yhtä nopealla aikataululla. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin siirtymistä eduskunnan alaisuuteen eduskunnan 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä vuonna 2006 edelsi varsin perusteellinen keskustelu instituutin asemasta ja rahoituksesta sekä sen tuottaman tiedon luonteesta ja autonomian asteesta suhteessa eduskuntaan ja esimerkiksi ministeriöiden tiedontarpeisiin.

Helsinki GSE:n julkistusprosessissa voi ehkä nähdä myös nopeasti ilmenneen halun juhlistaa uutta suomalaista talousnobelistia. Jo keväällä 2017 tiedotusvälineissä kirjoitettiin tarpeesta perustaa Suomeen korkeatasoinen tutkimuslaitos, jossa Bengt Holmströminkin kelpaisi työskennellä. Tutkimuksen rakenteiden vahvistamisen ei tulisi silti jatkossakaan olla riippuvainen yksittäisistä huipputason poliittisista interventioista ja niiden yhteyteen mahdollisesti rakennetuista erityisistä hallinnollisista ja rahoituksellisista tukijärjestelyistä. Helsinki GSE:n perustamista seurannut keskustelu eri tieteenalojen kohtelusta, taloustieteen sisäisistä koulukunnista ja jopa tieteen auktoriteetin käyttämisestä ”virallisen talouspolitiikan” vahvistamiseksi synnyttää uudelle laitokselle paineen perustella linjauksiaan tavallistakin huolellisemmin. Parhaimmillaan tämä johtaa avoimuuteen ja moniarvoisuuteen ja myös siihen, että taloustiede tulee uudelleen vahvistamaan yhteyksiään muihin yhteiskuntatieteisiin ja esimerkiksi historiatieteisiin.

GSE:n yhteydessä on tuotu esiin paine tuottaa nimenomaisesti Suomea koskevaa taloustieteellistä tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi ja jo toteutettujen politiikkatoimien arvioimiseksi. Tässä suhteessa olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös mekanismeja tutkimuksen ja päätöksenteon välisen vuoropuhelun vahvistamiseksi. On myös huolehdittava siitä, ettei GSE:stä tule vain yhtä talousteoriaa ja sen mukaista päätöksentekoa tukeva laitos: historia osoittaa, että aikanaan vankkaakin suosiota nauttineiden talousteorioiden tai politiikkalinjausten pätevyys voi olla paikallista ja suhteellista, laajemmassa katsannossa jopa heikkoa. Tutkimustiedon hyödyntäminen ei kehity, ellei ministeriöiden virkamiehillä ole aikaa, kykyä ja mahdollisuuksia osallistua konferensseihin ja solmia kontakteja ja seurata kontaktiensa tutkimusaiheiden kehitystä. Jokaisella policy-sektorilla tulisikin olla käytännössä dosentin pätevyyden omaava tiedelähettiläs, joka pyrkisi pysymään kärryillä alan tutkimuksen yleisistä muutoksista ja kiistanalaisista kysymyksistä ja yhdistämään tutkijoita ja virkamiehiä sopivissa tilanteissa.

Olisi tärkeää kehittää myös mekanismeja tutkimuksen ja päätöksenteon välisen vuoropuhelun vahvistamiseksi.

Tutkimuskentän säätilojen ennakointi on vaikea tehtävä, koska huomiota tulee samanaikaisesti kiinnittää useisiin rintamiin. Erilaisten ilmavirtausten kehittymistä on hankala havaita, koska prosessit ovat hitaita ja niiden seuraaminen vaatii paljon panostusta ja asiantuntemusta. On kuitenkin tärkeää, että keskustelu ei rajoitu vain ammattimaisten ”meteorologien” piiriin, koska vaikuttaminen edellyttää laajamittaista prosesseihin tarttumista jo niiden alkuvaiheessa. Kun siihen ilmenee tarvetta, on syytä kuuluvasti todeta: ”The winter is coming”.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja. Petri Koikkalainen toimii akatemiatutkijana Lapin yliopistossa. Hän on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen ja kutsuttiin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan roolissa vierailevaksi pääkirjoitustoimittajaksi. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja.

Kirjoittajat kiittävät lämpimästi Heikki Hiilamoa, Timo Miettistä, Juri Mykkästä, Hannu Vartiaista, Isak Ventoa, Turo Virtasta ja Johanna Vuorelmaa käydyistä taustakeskusteluista ja hyödyllisistä kommenteista.

Aiheesta keskusteltiin myös Politiikkaradion Poliklinikassa. Lue lisäksi Kaisa Lähteenmäki-Smithin kommentaari: ”Toimiva ilmapuntari yhdistää ennakoivaa tutkimus- ja päätöksenteko-osaamista”.

Julkaisu Korkeapainetta, huippuvirtauksia ja perustutkimusmailla hallan vaara ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Selitykset ovat kuitenkin pitkälti hajanaisia ja vailla huomiota historiasta, ja osa voisi periaatteessa johtaa myös täysin päinvastaiseen lopputulemaan. Saman henkiset ovat aina järjestäytyneet omiksi ryhmittymiksi esimerkiksi uskonlahkoihin ja yhdistyksiin, ja keskustelua on käyty ilman ulkopuolisia vaikutteita tapahtumissa ja kokouksissa tai omalle ryhmittymälle suunnatuissa jäsenkirjeissä tai lehdissä.

Kohonnutta koulutustasoa ja tieteen kansantajuistamista voisi yhtä hyvin pitää tieteen luottamusta lisäävänä tekijänä, kun edellytykset periaatteessa paranevat kyseenalaistaa maalaisjärjellä perusteltuja tavanomaisia olettamuksia ja ymmärtää tieteellisiä totuusväittämiä.

Postmodernin henki

Aiemmin selitystä tieteenvastaisuudelle haettiin yhteiskunnan postmodernista ajan hengestä. Perusteluna oli, että postmodernismin filosofisena vaikutteena toiminut moderni ranskalainen filosofia, jossa yksinkertaistaen korostetaan totuusväittämien olevan sekä tutkimuskohteen viitekehyksen että sen ymmärtämiseen käytettävän tulkinnallisen viitekehyksen tulosta, avasi epistemologisen Pandoran lippaan, joka oikeutti äärimmäisen relativismin.

Aiemmin selitystä tieteenvastaisuudelle haettiin yhteiskunnan postmodernista ajan hengestä.

Viimeaikaisissa puheenvuoroissa tiedekritiikkiä on kuitenkin pidetty pikemmin pyrkimyksenä yksinkertaistaa monimutkaisia asioita eli reaktiona postmodernismille. Luomisopin lisäksi suosiotaan ovat kasvattaneet esimerkiksi rokotevastaisuus ja usko vaihtoehtoisiin hoitokeinoihin ja käsittelemättömiin ruoka-aineisiin. Selityksenä on pidetty kaipuuta menneeseen, perinteiseen ja aitoon, joista haetaan turvaa postmodernia yhteiskuntaa leimanneista kaoottisuudesta ja ironiasta.

Kaipuu vanhaan ja aitoon

Kaipuu menneeseen ja aitoon ei ole varsinaisesti uutta. Vastaavanlainen liike tuli 1700-luvun lopulla tunnetuksi romantiikkana, joka syntyi Manner-Euroopan taiteessa ja filosofiassa. Lähtölaukauksena romantiikalle pidetään usein saksalaisen Friedrich Maximilian von Klingerin näytelmää Sturm und Drang (Myrsky ja kiihko), joka antoi nimen myös taidesuuntaukselle, jossa korostetaan yksilön kokemaa tunnetta.

Romantiikan syntyä pidetään yleisesti reaktiona valistukselle, joka pyrki järkeistämään maailmaa. Tunteiden lisäksi romantiikassa korostui kaipuu aitoon ja paluu luontoon. Myös kiinnostus henkisyyttä kohtaan ja yksilöiden poikkeuksellisille ominaisuuksille eli neroudelle voimistui. Tästä viitekehyksestä katsottuna reaktiot postmodernismille ovatkin lähinnä historian riimittelyä.

Kaipuu aitoon ilmenee tänä päivänä varsin laajasti elämäntavoissa. Erityisesti kosmopoliittiset, koulutetut nuoret aikuiset ovat jo jonkin aikaa olleet innostuneita elämysmatkailusta. Perinteisten turisteille rakennettujen matkakohteiden sijaan on matkustettu omatoimisesti keskelle paikallisväestöä ja nukuttu hotellien sijaan kyläläisten nurkissa betonilattialla. Aitoutta edustavat turisteja varten tuotettujen kansanpukuihin pukeutuneiden tanssijoiden sijaan paikalliset arjen käytännöt, joihin turisti osallistuu hetkeksi.

Tunteiden lisäksi romantiikassa korostui kaipuu aitoon ja paluu luontoon.

Aitouden ilmentymisenä on pidetty myös tunteiden näyttämistä, mikä näkyy hyvin viihdeteollisuudessa. Yksi aitouden hakemisen kotimainen ilmentymä on suosittu Vain elämää -sarja, jossa saman katon alle kootut suomalaiset muusikot rituaalimaisesti kyynelehtivät omien kappaleiden hieman muunneltujen versioiden soidessa.

Varsinaiseksi villitykseksi on noussut halu tunnustaa ylivertaisia yksilöitä, jotka jollakin poikkeuksellisella ominaisuudellaan yltävät ennen näkemättömiin suorituksiin. Nykyaikaisia neroja haetaan järjestään huippuammattilainen haussa -konseptilla, joka taipuu erilaisille aloille ja monenlaiseen mediaan.

Romantiikan piirteitä on helppo havaita yhteiskunnassa. Romantiikan ilmenemisessä tulisi kuitenkin miettiä ennen kaikkea sen mahdollisia seurauksia. Perinteinen romantiikka kehittyi 1800-luvulla kansallisromantiikaksi, jossa moni on nähnyt kylvetyn siemenen 1900-luvun nationalismille. Nationalismin vahvistumisesta löytyy viitteitä ympäri maailman.

Ei ole vaikea löytää modernin romantiikan ja nationalismin yhtymäkohtia, kuten itsensä kreationistiksi ja kansallismieliseksi julistaneesta Laura Huhtasaaresta tai eroa Euroopan unionista ajavan kansallispuolueen Sami Kilpeläisestä, joka haluaa koulujen palaavaan tiukan kristilliseen maailmankuvaan.

Romantiikan ilmenemistä tulisi tutkia ennen kaikkea nykyisten instituutioiden välittämänä ymmärtääksemme, mitä siitä voi seurata.

Romantiikka näyttäisi vaikuttavan yhteiskuntaan monella tapaa myös nykyaikana. Viihteessä romantiikka ei välttämättä aiheuta tunneähkyä suurempaa vaikutusta ja elämysmatkailussa suurimman riskin kantanee yksilö altistuessaan vieraille taudeille. Kansanliikkeissä ja politiikassa seuraukset voivat olla vakavammat niiden kohdistuessa laajemmin yhteiskuntaan. Romantiikan ilmenemistä tulisi tutkia ennen kaikkea nykyisten instituutioiden välittämänä ymmärtääksemme, mitä siitä voi seurata.

VTM Isak Vento on väitöskirjatutkija Helsingin ylipiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Hänen väitöskirjansa käsittelee politiikan toimeenpanon uusia välineitä ja niiden demokratiavaikutuksia. Vento on erityisesti perehtynyt Euroopan unionin rakennerahastoihin ja niiden hankkeisiin. Vento on myös Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen. Vento on vastuussa Politiikasta-lehden ruotsinkielisestä toimituksesta.

Julkaisu Romantiikan paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.