Tieteen vastaisku: näkökulmia tieteen ja politiikan suhteeseen

Becker1999 / Wikimedia commons (CC BY 2.0)
Lukuaika: 7 min.

Tutkijat ovat heränneet puolustamaan tiedettä oikeistopopulistien kyseenalaistuksilta. Politiikan ja tieteen erottelu on hienovaraisempaa kuin äkkiseltään voisi luulla.

Vakiintuneen käsityksen mukaan tiedettä ja politiikkaa ei pidä sekoittaa keskenään, sillä se vaarantaa tieteen ja asiantuntijoiden puolueettomuuden. Viime aikoina tätä uskomusta on ravisteltu näkyvästi, eivätkä asialla ole olleet yhteiskuntatieteilijät vaan luonnontieteilijät ja lääketieteilijät. Arvostelut tiedelehdet kuten Nature ja New England Journal of Medicine (NEJM) ottivat Yhdysvaltain presidentinvaaleja edeltäneissä pääkirjoituksissaan näkyvästi kantaa vaalit voittaneenJoe Bidenin puolesta ja väistyvää presidenttiä Donald Trumpia vastaan.

Astetta pidemmälle menee Lontoossa ilmestyvän arvostetun lääketieteen lehden Lancetin päätoimittaja Richard Horton kirjassaan The Covid-19 Catastrophe, joka syyttää Trumpia ”rikoksesta ihmisyyttä vastaan”, koska tämä veti rahoituksen pois maailman terveysjärjestö WHO:lta keskellä koronakriisiä.

Tutkijoiden uusi rooli aktivisteina ja poliittisina kommentaattoreina on vahvistunut muutaman viime vuoden aikana. Yksi lähtölaukaus kehitykselle oli keväällä 2017 ensimmäisen kerran järjestetty tiedemarssi, joka keräsi arviolta miljoona ihmistä eri puolilla maailmaa, 600 kaupungissa, marssimaan tieteen puolesta.

 

Tieteen puolesta

Yhdysvalloista alkunsa saanut ja moniin maihin levinnyt tiedemarssi järjestettiin Maan päivänä 22. huhtikuuta. Tapahtuman järjestämiseen vaikutti ennen kaikkea amerikkalaisten ympäristötutkijoiden huoli siitä, että Trumpin konservatiivinen hallinto halusi ajaa alas ympäristötutkimuksen ja -hallinnon edistääkseen perinteisen teollisuuden agendaa ja irtisanoutuakseen ilmastotavoitteista.

Huoli ei ollut aiheeton, sillä Trumpin hallinto oli jo päättänyt nimittää tärkeisiin ympäristö- ja tiedehallinnon tehtäviin tunnettuja skeptikoita, jotka olivat avoimesti kyseenalaistaneet ilmastonmuutosta koskevan tutkimustiedon.

Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että tieteeseen yleisesti liitetty objektiivisuus ja puolueettomuus vaarantuvat, jos tutkijat ryhtyvät liian avoimesti aktivisteiksi, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa.

Tiedemarssin järjestäminen herätti varsinkin amerikkalaisten tutkijoiden keskuudessa paljon myös kriittistä keskustelua tieteen politisoitumisesta. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että tieteeseen yleisesti liitetty objektiivisuus ja puolueettomuus vaarantuvat, jos tutkijat ryhtyvät liian avoimesti aktivisteiksi, jotka vastustavat hallituksen politiikkaa.  Siksi marssin järjestäjät korostivat monissa yhteyksissä tapahtuman epäpoliittista luonnetta: tavoitteena oli tutkimukseen pohjautuvan päätöksenteon ja tieteen aseman vahvistaminen.

Naturen pääkirjoitus (8.10. 2020) vie argumentin astetta pidemmälle julistamalla otsikossaan, että ”tiede ja politiikka ovat erottamattomat”. Se pohjaa argumenttinsa paitsi ympäristökriisin vähättelyyn myös koronakriisin hallinnan epäonnistumiseen Yhdysvalloissa. Samassa lehdessä on Bidenin valintaa tukeva kirjoitus ja kriittinen analyysi Trumpin politiikan virheistä tieteen näkökulmasta.

Keskeinen argumentti tutkijoiden aktiivisemmalle poliittiselle roolille on se, että tieteen ja politiikan suhteita määrittelevät instituutiot ja normit ovat murentuneet politiikkojen alettua ohjailla tutkimusta.

Pääkirjoitus kiinnittää huomiota myös tieteen vapauden loukkauksiin ja tutkimuksen poliittiseen ohjailuun useissa maissa, kuten Brasiliassa ja Intiassa. Keskeinen argumentti tutkijoiden aktiivisemmalle poliittiselle roolille on se, että tieteen ja politiikan suhteita määrittelevät instituutiot ja normit ovat murentuneet politiikkojen alettua ohjailla tutkimusta.

NEJM puolestaan kirjoittaa pääkirjoituksessaan (8.10.2020), että koronakriisi on osoittanut poliittisen johtajuuden olevan kriisissä. Sen mukaan Yhdysvallat on epäonnistunut kriisin hoidossa toistaiseksi sen kaikissa vaiheissa. Vaikka ongelma oli hyvissä ajoin tiedossa, testaus oli täysin alimitoitettu (”heikompi kuin Kazakstanissa, Zimbabvessa tai Etiopiassa”), eristäminen ja karanteenit toteutettiin liian hitaasti ja epäjohdonmukaisesti ja maskien käyttö viivästyi, kun terveysviranomaiset sivuutettiin päätöksenteossa.

 

Tieteen ja politiikan jännitteet

Tieteentutkimuksen näkökulmasta tieteen ja politiikan suhde on aina ollut monimutkainen ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Tieteen ja politiikan rajat ovat selvät vain teoriassa: tutkijat tuottavat tietoa tai syntetisoivat siitä riippumattoman asiantuntijanäkemyksen, mutta jättävät päätöksenteon poliitikoille.

Taustalla on faktojen ja arvojen erottelu, joka keskustelussa yleensä palautuu filosofi David Humeen. Tätä erottelua vahvisti myöhemmin positivistinen tieteenfilosofia, joka yksinkertaistettuna esitti, että tutkijoiden aluetta ovat faktat, kun taas arvokysymyksiin liittyvät valinnat tulee jättää suosiolla poliitikoille.

Tieteen ja politiikan suhteita ja asiantuntijuutta ympäristöpoliittisessa päätöksenteossa tutkineet David Oppenheimer kumppaneineen huomauttavat kuitenkin kirjassaan Discerning experts, että tieteen ja politiikan suhteille on tyypillistä jatkuva uudelleenmäärittely. Eri aikoina tieteentekijät ovat myös ottaneet erilaisia rooleja suhteessa politiikkaan.

Tieteen ja politiikan rajat ovat selvät vain teoriassa.

Esimerkiksi 1950-luvulla monet tunnetut fyysikot ottivat näkyvästi kantaa ydinaseiden riskiin ja sitä koskevaan politiikkaan. 1960-luvulla ja 1970-luvulla biologit varoittivat ympäristön saastumisesta ja vaativat tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa. Väestönkasvusta huolestuneet biologit puolestaan vaativat syntyvyyden säännöstelyä. Vaihtelee yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen suhdanteen mukaan, menettävätkö tutkijat tieteellisen uskottavuutensa aktivistiroolinsa takia.

1980-luvulta eteenpäin tiedepoliittista neuvonantoa alettiin organisoida sitä varten kehitettyihin toimielimiin ja instituutioihin. Samalla pyrittiin vakiinnuttamaan ja selkiyttämään tieteen ja politiikan rajoja. En kuitenkaan usko, että tieteen ja politiikan rajat voidaan siististi määritellä niin, etteivät ne sekoitu toisiinsa.

 

Tieteen poliittisuuden erilaiset muodot

Perinteistä ajatusta tieteestä politiikasta vapaana alueena on aktiivisesti kyseenalaistettu tieteen- ja teknologian tutkimuksessa (Science and Technology Studies: STS). 1970-luvulta lähtien STS-tutkijat ovat pyrkineet kyseenalaistamaan tieteen objektiivisuutta ja epäpoliittisuutta väittämällä, että tiede on pohjimmiltaan poliittista. Tavoitteena oli kyseenalaistaa positivistinen käsitys tieteestä arvovapaana tietona. Aluksi tieteen poliittisuutta tutkittiin lähinnä osoittamalla, miten politiikka ajoittain väistämättä tunkeutuu tieteen tekemiseen ulkoa päin.

Hieman toisesta näkökulmasta tieteen ja politiikan suhteita tarkasteli Thomas Gieryn rajatyön (boundary-work) käsitteen avulla. Tieteellisiä kiistoja sekä tutkimustiedon soveltamista poliittiseen päätöksentekoon tutkinut Gieryn havaitsi, että tutkijoille on tyypillistä pyrkiä selventämään, tai ehkä paremminkin konstruoimaan eli sosiaalisesti ja kielellisesti rakentamaan selkeät rajat esimerkiksi tieteellisen tiedon ja maallikkotiedon tai tieteen ja politiikan välille.

Vähitellen ajatus tieteen poliittisuudesta yleistyi väitteeksi, ”kaikki on poliittista”. Mutta kun sanotaan, että kaikki on poliittista, on vaarana, että tiede itse asiassa epäpolitisoidaan, kuten tieteentutkija Bruno Latour on huomauttanut. Tarvitaan tarkempia erotteluja.

Kun sanotaan, että kaikki on poliittista, on vaarana, että tiede itse asiassa epäpolitisoidaan.

Latour kirjoittaa, että ”tiede ei ole politiikkaa”, mutta ”tiede on politiikkaa toisin keinoin.” Latourille tieteellinen tutkimus ja siihen liittyvä teknologian kehittäminen eivät ole neutraalia luonnon havainnointia, vaan maailman muokkaamista ja muuttamista. Samalla tämä toiminta muokkaa eri toimijoiden välisiä voimasuhteita yhteiskunnassa. Kyse on siis politiikan tekemisestä, joskaan ei tavanomaisessa merkityksessään.

Latour on pohtinut tiedettä ja politiikkaa tarkemmin esseessään Turning around politics, jossa hän väittää, että tieteentutkijat ovat kyllä eritelleet kiinnostavasti ja hienovaraisesti tieteen ja teknologian tuottamisen käytäntöjä, mutta politiikan käsite on jäänyt useimmiten vähemmälle huomiolle.

Latourin mukaan termiä poliittinen ei ole järkevää ymmärtää adjektiivina, joka kuvaa tiettyä aluetta tai ammattia. Sen sijaan poliittinen kuvaa tietynlaista tilannetta ja siihen liittyvää toimintaa. Nojaten varhaisten pragmatistien, kuten John Deweyn, julkisuusteoriaan, Latour väittää, että politiikkaan tarvitaan jostakin asiasta kiinnostunut yleisö, joka haluaa väitellä ja nostaa asian julkiseen keskusteluun – siis ryhtyy politikoimaan.

Esseessä Latour erottaa viisi erilaista politiikan muotoa tai merkitystä suhteessa tieteeseen. Ne esiintyvät usein peräkkäin. Ensimmäinen viittaa tieteen kykyyn muovata maailmaa. Kyse voi olla vaikkapa biolääketieteellistä testeistä, joita sovelletaan sairauksien tunnistamisessa ja hoidossa.

Toisessa merkityksessä poliittisuus on astetta lähempänä sitä, mitä tavanomaisesti ymmärrämme käsitteellä. Yleisö tarttuu asiaan ja nostaa sen julkisen arvioinnin kohteeksi: mitä hyötyjä tai riskejä testeistä on? Kolmannessa muodossa poliittisuus on jo täysin tuttua myös arkiymmärrykselle: hallitus tai ministeriö ottaa tekniikan soveltamisen poliittisen harkinnan ja päätöksenteon kohteeksi.

Neljäs poliittisuuden muoto tarkoittaa tilannetta, jossa asia on lakannut olemasta poliittinen siinä mielessä kuin kaksi edellistä muotoa kuvaavat. Kyse on enää asian hallinnoinnista. Esimerkiksi sopivat vaikkapa tehokkaiksi ja turvallisiksi havaitut rokotteet, joiden käyttö on vakiintunut rutiininomaiseksi.

Kyse ei välttämättä ole sellaisesta ”tieteen ja politiikan sekoittamisesta”, jota tieteentekijät ovat perinteisesti pelänneet. Kyse on vain tiettyjen asioiden politisoinnista.

Viides Latourin poliittisuuden muoto viittaa siihen, että nämä julkilausutun politiikan teon piiristä poistuneet asiat voivat politisoitua uudelleen. Esimerkiksi käyttöön vakiintunut rokote voi osoittautua jollakin uudella tapaa ongelmalliseksi: eläinaktivistit saattavat politisoida sen, että rokotteessa käytetään eläinperäisiä aineita. Tai rokotteesta paljastuu jotain muuta kiistanalaista.

Latourin erittelyn kautta voimme pohtia vivahteikkaammin tieteen ja politiikan suhteita edellä mainituissa tiedelehtien ja tiedemarssin esimerkeissä. Ne edustavat erityisesti Latourin poliittisuuden toista tapausta: tutkijat mobilisoituvat, marssivat ja kirjoittavat julkilausumia, jotka kehottavat poliittiseen toimintaan. Samalla he politikoivat itse.

Kyse ei silti välttämättä ole sellaisesta ”tieteen ja politiikan sekoittamisesta”, jota tieteentekijät ovat perinteisesti pelänneet. Kyse on vain tiettyjen asioiden politisoinnista. Kun jotkut Trumpin ja Brasilian presidentin Jair Bolsonaron kaltaiset poliitikot kohtalokkaalla tavalla väheksyvät ilmastonmuutokseen tai koronavirukseen liittyvää tutkimustietoa ja näin vaarantavat ekosysteemien toimintakyvyn tai ihmishenkiä, on aivan perusteltua, että tieteentekijät ryhtyvät poliittiseen vaikuttamiseen.

Jotta tieteen ja politiikan suhde ei näyttäisi liian selkeältä ja yksinkertaiselta, on tarpeen ottaa esille vielä toinen näkökulma, tieteen tarkoituksellinen tai tahaton politisoiminen. Tämä on tarpeen siksi, että tieteen ja politiikan suhteita arvioitaessa on otettava huomioon myös se poliittinen tilanne, jossa tiede on joutunut voimakkaiden hyökkäysten ja vaientamisen kohteeksi.

 

Tiede ja populismi

Oikeistopopulistinen liikehdintä, politiikan tutkijoiden Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin termein autoritaarinen populismi, on varsinkin viimeisten kymmenen vuoden aikana näkyvästi hyökännyt tieteentekijöitä vastaan syyttäen tiedettä osaksi ”liberaalia eliittiä”. Erilaisista tieteen vapauden rajoituksista tuli 2010-luvulla yhä näkyvämpi ilmiö maailmalla.

Tämä ei rajoitu pelkästään diktatuureihin, vaan autoritaarisen populismin nousu valtavirtaan on tuonut ongelman myös Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kehitys näkyy selvimmin ehkä Unkarissa, jossa Viktor Orbánin hallinto on pannut toimeen monia tieteen vapautta rajoittavia toimia.

Autoritaariselle populismille on tyypillistä vakiintuneen vallan kyseenalaistaminen. Populistipoliitikot hyökkäävät valtamediaa vastaan syyttäen sitä valeuutisista, intellektuelleja ylimielisestä liberalismista ja asiantuntijoita korruptoituneisuudesta. Heille ainoa varteenotettava poliittisen ja moraalisen auktoriteetin lähde on ”kansa”, ”hiljainen enemmistö”, jota he sanovat edustavansa.

Tässä puheenparressa tieteentekijöistä on tullut “akateeminen eliitti” tai ”korruptoitunut sisäpiiri”, joka edistää liberaaleja arvoja yhteiskunnassa.

Autoritaarisen populismin nousu on seurausta jo pidempään jatkuneesta kehityksestä. Yhdysvalloissa konservatiiveja äänestävien luottamus tieteeseen on selvästi heikentynyt 1970-luvulta lähtien. Tämä on merkittävä poikkeus valtavirrasta, sillä sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa tehdyissä tiedebarometreissä tieteen arvostus on trendinomaisesti noussut viime vuosikymmeninä.

Yhdysvalloissa konservatiiveja äänestävien luottamus tieteeseen on selvästi heikentynyt 1970-luvulta lähtien. Tämä on poikkeus valtavirrasta.

Mielipidetiedusteluja analysoinut sosiologi Gordon Gauchat päättelee, että arvokonservatiivit erottuvat selkeästi muista tiedekriittisyydellään. Kun yleensä matala koulutustaso yhdistetään tieteen vieroksuntaan, tiedekriittisyys on lisääntynyt myös koulutettujen amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa.

Gauchat yhdistää tiedekriittisyyden nousun kahteen poliittiseen ajanjaksoon: Ronald Reaganin presidenttikauteen 1980-luvulla sekä George W. Bushin presidenttikauteen 2000-luvun alussa. Ensimmäiselle kaudelle oli tyypillistä uusoikeiston nousu ja konservatismin aalto, jälkimmäiselle puolestaan ympäristötutkimuksen väheksyntä ja tukahduttaminen.

Tutkimustieto koetaan uhkaksi nimenomaan silloin, kun se kyseenalaistaa konservatiivien arvoja ja uskomuksia.

Samalla tiede on politisoitunut julkisessa keskustelussa. Konservatiivit yhdistävät tieteen usein valtiovallan harjoittamaan sääntelyyn esimerkiksi terveyspolitiikassa tai ympäristönsuojelussa. Tutkimustieto koetaan uhkaksi nimenomaan silloin, kun se kyseenalaistaa konservatiivien arvoja ja uskomuksia. Tästä konservatiivisesta pohjavirrasta versoivat teekutsuliike ja häpeilemättömästi tieteestä piittaamaton presidentti Donald Trump.

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat vieneet tieteen kritiikkinsä konservatiiveja pidemmälle. Tutkimusten mukaan Suomessa tätä suuntausta edustavat selkeimmin perussuomalaiset: varsinkin perussuomalaisten kannattajien näkemys tieteestä oli selvästi kriittisempi kuin muilla puolueilla. Samoin keskustan kannattajat olivat jonkin verran varauksellisempia kuin muiden suurien puolueiden kannattajat. Perussuomalaisten kriittisyys tiedettä kohtaan näkyi myös vuoden 2019 Tiedebarometrissä.

 

Tieteen politisoituminen ja sen riskit

Jos tutkijoita epäillään liberaalin eliitin salajuonista, tilanne on altis polarisoitumiselle. Tällainen tilanne nähtiin keväällä, 2020 kun Lancet julkaisi liian hätäisesti kelvottoman tutkimuksen koronalääkkeenä käytetyn hydroksiklorokiinin vaarallisuudesta. Artikkelissa väitettiin, että koronaviruksen yhteydessä käytettynä se lisäsi kuoleman riskiä.

Tämän seurauksena WHO keskeytti hydroksiklorokiiniin liittyvät tutkimukset. Muutaman päivän kuluttua yli 200 tutkijaa julkaisi avoimen kirjeen, jossa tutkimusta arvosteltiin voimakkaasti. Tutkimuksen aineisto oli peräisen pieneltä Surgisphere-yhtiöltä, jonka verkkosivut eivät olleet enää käytössä siinä vaiheessa, kun tutkijat halusivat arvioida dataa ja sen laatua. Kritiikin takia Lancet vetikin artikkelin pois kesäkuun alussa.

Samoin kävi toiselle, NEJM-lehdessä samoin aikoihin julkaistulle artikkelille eräästä toisesta lääkkeestä. Myöhemmin kelvottomaksi osoittautunut tutkimus arvioi erään tunnetun verenpainelääkkeen turvalliseksi koronaviruspotilaille.

Jos tutkijoita epäillään liberaalin eliitin salajuonista, tilanne on altis polarisoitumiselle.

Tapahtumat saivat New York Timesin julkaisemaan uutisen otsikolla ”Pandemian uudet uhrit: arvostetut lääketieteen lehdet”. Wall Street Journal puolestaan syytti Lancetia ”politisoituneesta tieteestä”. Syytös ole ihan pieni, sillä Lancet ja NEJM ovat lääketieteen tunnetuimpia ja arvostetuimpia lehtiä.

Epäilyt poliittisesti ohjaillusta tutkimuksesta osuivat tilanteeseen, jossa tieteen vieroksujina kunnostautuneet presidentit Donald Trump ja Jair Bolsonaro olivat ylistäneet hydroksiklorokiinia ihmeitä tekevänä koronalääkkeenä. Kun tällaisessa tilanteessa arvostettu tiedelehti julkaisee hätäisesti kelvottoman tutkimuksen, jossa lääke leimataan vaaralliseksi, kyseessä on suora syöttö vastustajan lapaan.

Tällaisessa poliittisessa tilanteessa ei myöskään riitä, että teemme enemmän tai vähemmän hienovireisiä erotteluja tieteen ja politiikan suhteista. Tarvitsemme myös tilannetajua ja taktista ymmärrystä.

Esa Väliverronen on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut viime aikoina erityisesti tieteen roolia yhteiskunnassa.

3 kommenttia

  1. Jännästi kaikki esimerkit olivat luonnontieteestä tai lääketieteestä. Kenties kirjoittaja voisi löytää ihan oman asiantuntemuksensa lähialueilta patologisia esimerkkejä tieteen politisoitumisesta; siitä ei varmaan kehuja seuraisi.

  2. Hyvä kirjoitus, mutta varovaisuutta sanavalintoihin: skeptisyyttä kunnioittavaa olisi ”tunnettuja skeptikoita” kohdassa puhua vaikka faktankieltäjistä. Aito skeptisyys voi joskus olla fiksua.

    Sana ”tiedekriittisyys” on puolestaan kuin Frank Luntzin kielimanipulointiohjeista. Tiedevastaisuus olisi osuvampi.

    Populistien vallankäyttökeinoihin kuuluu uudelleensanoitus, eikä passaa uhrata sellaiselle hyviä asioita, kuten kriittisyys tai skeptisyys.

  3. Arja Sahlberg 1.12.2020 - 08:11

    Hyvä artikkeli. Ja tarpeellinen.

1 Trackback / Pingback

  1. Podcast: Mitä on asiantuntijuus ja mitä on poliittinen talous? – Politiikasta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*