Ei vapautta ilman tiedettä? Tiedonvapauden mutkaiset polut

Nasa / Unsplash
Lukuaika: 6 min.

Kokoomateos nostaa esiin, että tieteen vapaus ei tarkoita sananvapautta eikä täydellistä yksilönvapautta. Mutta kuka ottaisi tieteen vapauden rakentamisesta vastuun?

Esa Väliverronen ja Kai Ekholm (toim.): Tieteen vapaus & Tutkijan sananvapaus. Vastapaino, 2020

 

Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittama Tieteen vapaus & Tutkijan sananvapaus käsittelee tieteen vapauden ja sananvapauden nykyistä todellisuutta. Ympäristötutkijoiden vaimentaminen USA:ssa, Unkarin ja Tšekin tutkijoita ahtaalle asettava politiikka sekä Kiinan sensuuri nostetaan johdannossa esimerkeiksi tieteen sananvapauden rajoituksista.

Kokonaisuudessaan teos kuvaa tapaa, jolla nykyinen tiedepolitiikka ja siihen kiedottu elinkeinoelämän toiveita toteuttava markkinariippuvuus kaventavat tiedettä ja tutkijan autonomiaa. Rahoituksen jatkuva hankinta sekä yliopistojen roolin muutos rakentavat todellisuutta, jossa tutkimus muuttuu viestintämateriaaliksi.

Teos nostaa useammalla tavalla esiin sen, että tieteen vapautta ei pidä sekoittaa sananvapauteen eikä täydelliseen yksilön vapauteen. Tiede on tieteellisen yhteisön vastuullista toimintaa. Siksi kysymykset siitä, mistä yhteisöllisessä vastuussa oikeastaan on kyse, nousevat esiin.

 

Näkyvyys on vapaudesta kamppailua

Tutkijoilta nykyään edellytetty näkyvyys sekä tutkimuksien käsittely digitalisoituneessa mediamaailmassa johtaa myös tilanteisiin, jossa kysymys tieteellisen yhteisön toimintatavoista tulee konkreettisesti kohdattavaksi. Näihin kysymyksiin pureutuvat luvuissaan etenkin tutkijat Johanna Vuorelma ja Severi Hämäri.

Teoksen ensimmäisen osan artikkelit perustelevat tieteen vapautta yleisesti. Toisessa osassa kerrotaan uuden yliopistolain jälkeisestä toimintakentästä, jossa tiede, markkinat ja politiikka kohtaavat yliopistoja muuttavalla tavalla. Kolmannessa osassa tieteen vapauden eroja avataan yliopistohistorialla.

Yliopistolaitoksen muutoksen kuvaamisesta siirrytään 2000-luvun yliopistodemokratian alasajoon. Viimeisessä luvussa katsotaan miten tutkimustieto ja tieteen ideaali kohtaavat tämän hetken julkisen keskustelun kentällä.

Elämme juuri nyt ajassa, jossa tieteellinen tutkimus kamppailee tiedollisen asiantuntijan roolistaan.

Kuulun itse sukupolveen, joka opiskeli ja aloitti tutkimusuransa ennen vuoden 2009 yliopistolain muuttamista. Samalla kuulun joukkoon, joka vastusti uudistusta mutta myös työskenteli sen ehdoilla.

Tutkimukseni yksi alue, uhriutuminen ja väkivallan sukupuolistuneisuus, osuu puolestaan aihepiiriin, jossa tieteellisen tutkimuksen vapaus, tiedon vastustaminen sekä tiedon kautta tapahtuva ajattelutapojen muutos kohtaavat. Tämä kokemusmaailma vaikuttaa kirjan lukemistapaani.

Elämme juuri nyt ajassa, jossa tieteellinen tutkimus kamppailee tiedollisen asiantuntijan roolistaan. Samalla kyse on ajasta, jossa tieteellisen tiedon yhteisöllisyys elää tutkijoiden keskinäisen kilpailuttamisen sekä tiedon kriteerien markkinoistumisen kanssa. Teosta lukiessani mietinkin tiedonvapauden mutkaisia polkuja.

 

Tilanneanalyysi: valjastettu yliopisto ja suunnattu tutkimus

Vuoden 2009 yliopistolaki mursi yliopistodemokratian ja ajatuksen siitä, että yliopistoja pitää suojella liiallisilta ulkopuolisilta vaikutteilta. Yliopistolain sisällöt muotoutuivat elinkeinoelämän vahvan lobbaustyön mukaiseksi. Lobbaus onnistui: yliopistolain muutoksessa päätöksenteko siirrettiin pois laajapohjaisilta ja vaaleilla valituilta päätöksentekoelimiltä ja tilalle ehdotettiin täysin ulkopuolisista koostuvia hallituksia.

Tutkijat Veera Kaleva ja Hanna Kuusela huomauttavat yliopistodemokratiaa koskevassa luvussaan, että ajatus autonomisen yhteisön jäsenten häätämisestä omasta hallintoelimestään olisi ”yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita.”

Jälkikäteen katsottuna on helppoa ajatella yliopistolain muutoksen olleen radikaali reformi, joka iski yliopistojen vapauden ja itsehallinnon periaatteisiin. Mutta isku olisi ollut pienempi, jollei kyse olisi ollut myös tilanteesta, joka on jatkunut sekä yliopistojen rahoitusmallin muutoksella että tutkimusrahoituksen yhä selkeämpänä temaattisena suuntaamisena ja kilpailuttamisen kriteeristön muuttamisella.

Samalla kyse on ollut tieteenalojen asettamisesta samankaltaisilla mittaristoilla seurattaviksi sekä kokonaisuutena ohjattavaksi. Nykyään on luvallista ja jopa suotavaa pitää myös yliopistoja osana valtiollista innovaatiojärjestelmää.

Ajatus autonomisen yhteisön jäsenten häätämisestä omasta hallintoelimestään olisi yhtä päätön kuin ajatus siitä, että itsehallinnollisen Suomen hallituksessa ei saisi istua yhtään Suomen kansalaista tai ettei kaupunginhallituksissa saisi olla kaupunkien asukkaita.

Esa Väliverronen ja Sampsa Saikkonen toteavat kirjanluvussaan, että tieteellinen tutkimus on nykyään sekä suoraan että epäsuoraan ohjattua. Kyse on sekä yliopistojen profiloitumisen pakosta kuin myös tutkimusrahoituksen projekteiksi rakentamisesta.

Tieteelliseltä tutkimukselta halutaan tietoa, jonka avulla voidaan hakea ratkaisuja jo olemassa oleviin kysymyksiin tai joiden avulla päästään kohti asetettua päämäärää. Käytännössä tämä merkitsee uudenlaisten rajojen asettumista tutkijoiden valinnoille kuin myös tutkimuskenttien rakentumiselle.

Tutkijoiden valintojen rajautuminen pätee siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Oili-Helena Ylijoen tutkimukseen osallistuneet, väitelleet sosiaalitieteiden tutkijat sitoutuvat selkeästi kriittisiin yhteiskuntatieteisiin. He elävät todellisuudessa, jossa huippujulkaisujen vallitseva asema sekä akateemisen markkinan tiukat ja ahtaat vaatimukset näkyvät sekä vuorovaikutuksessa että yhteistyössä. Väistämättä ne näkyvät myös tutkimustyön sisällöllisissä valinnoissa.

Tutkimuksen poliittinen ja taloudellinen ohjaus onkin koettua arkea. Ylipistolain muutoksen yhteydessä esimerkiksi Tuukka Tomperi esitti jo vuonna 2009 teoksen Akateeminen kysymys esipuheessa jaetun huolen yliopistollisen elämän yksipuolistumisesta. Huoli näyttää toteutuneen. Tutkimusvalintoja suuntaavien toiveiden ja kehotusten lisäksi tutkimuksen suuntaamisessa on toteutettu myös konkreettisempaa kontrollia.

 

Vaikuttavuus: vaade vai tieteellisen tiedon piirre?

Yliopistojen tieteellisen tutkimuksen suuntaamista perustellaan tyypillisesti tieteellisen tiedon vaikuttavuudella. Poliittisiin päämääriin sitoutuneen politiikan ja taloudellisen päätöksenteon rinnalle on nostettu neutraaliksi esitetty ”näyttöperustainen päätöksenteko”, jota avaavat ansiokkaasti esimerkiksi Marja Alastalo ja Maria Åkerman omassa tiedonkäytäntöä ja hallintaa koskevassa kirjassaan.

Yleisesti kyse on tutkimustietoon perustuvan päätöksenteon ihanteesta. Juuri nyt korona-aikaa eläessämme kohtaamme käytännössä todellisuuden, jossa koronavirustartuntojen tietoperusteinen ehkäiseminen näkyy lääketeollisuuden nopeuskilpailuna innovaatioiden tuotteistamisessa.

Tieteellisen tutkimuksen vaikuttavuuden hahmottaminen sekä nopeaan tai suoraan hyödynnettävyyteen pyrkivä tuotteistaminen eroavat kuitenkin toisistaan. Tutkimustiedon aikajänne on erilainen kuin päätöksenteon.

Tieteen harjoittaminen ja yhteiskunnallisen vaikuttaminen noudattavat toisistaan poikkeavia sääntöjä.

Tutkimustiedon pitäisi periaatteessa kyetä teoretisoimaan ja hahmottamaan tutkimuskohdetta tavalla, joka irrottautuu tutkimushetken erityispiirteistä. Sen sijaan politiikassa tehdään päätöksiä varsin lyhyen aikahorisontin näkökulmasta. Kyse on päätöksenteosta, jonka tavoitteet ovat toisia kuin tutkimuksen.

Kyse on myös todellisuudesta, jossa investoinneista halutaan mahdollisimman suuret voitot. Tällöin myös intressit tiedon ohittamiseen tai jopa pimittämiseen kasvavat. Janne Hukkinen kuvaa kirjanluvussaan tieteen harjoittamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen noudattavan toisistaan poikkeavia sääntöjä. Tieteen ja politiikan mutkikkaasta vuorovaikutuksesta on saatavilla tutkimustietoa. Samalla myös huoli siitä, miten politiikka lukitsee tutkimusta, on saanut tiedeyhteisössä uutta näkyvyyttä.

Elämme kuitenkin jo ajassa, jossa tieteellinen tutkimus ja yhteiskunnallinen päätöksenteko ovat toisiinsa kytkeytyviä. Tiedon intensiivinen tuotanto ja leviäminen yhä laajemmalle on lisännyt päättäjien paineita perustella päätökset tutkimukseen nojaavalla näytöllä. Tutkijoilla puolestaan on yhä suuremmat paineet osoittaa tutkimustiedon arvo päättäjille, joiden päätöksistä riippuu iso osa tutkimuksen rahoituksesta. Mutta miten ’kahden kauppa’ toimii?

 

Markkinat ja tieteen yhteisöt

Juha Tuunainen, Reijo Miettinen ja Terhi Esko toteavat teoksessa osaltaan, että jos yliopistojen yhdeksi perustehtäväksi nostetaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus, on myös hyväksyttävä, että mikään yliopiston ulkopuolinen taho tai tutkimuksesta irrallaan oleva johtoelin ei voi tulkita tieteilijöiden sijaan sitä, mikä tutkimusalueilla on relevanttia tai yhteiskunnallisesti tarpeellista. He esittävät tieteellisen tiedon tuotannon ja sen yhteiskunnallisen hyödyntämisen suhteen olevan niin hienojakoinen, että ”tutkimuksen ulkopuolelta tulevat poliittiset kontrollipyrkimykset pikemminkin heikentävät yhteiskunnallista vaikuttavuutta kuin edistävät sitä.”

Mutta haluavatko yliopistot ja tieteellisen tutkimuksen tekijät tätä? Ja onko kyse oikeasti tutkijoiden tieteenala- ja instituutiorajat ylittävästä, jaetusta tieteellisyyden eetoksesta? Eri alojen tiedeyhteisöt ovat eri tavoin sidoksissa yhteiskuntaan ja erityisesti sen taloudelliseen rakenteeseen. Tieteen sananvapauden rajoituksissa kyse ei olekaan vain valtiollisesta kontrollista ja sensuurimekanismista vaan myös siitä, että tutkijoiden toimintaa ohjataan valittuihin painopisteisiin rahoituksen avulla.

Tieteen sananvapauden rajoituksissa kyse ei ole vain valtiollisesta kontrollista ja sensuurimekanismista vaan myös siitä, että tutkijoiden toimintaa ohjataan valittuihin painopisteisiin rahoituksen avulla.

Teoksessa Esa Väliverronen huomauttaa, että koska nimenomaan valtiollinen tutkimusrahoitus on yliopistorahoituksen ytimessä, vaikuttaa se suoraan vapaan tieteen tekemiseen. Nykytilanteessa lähes kaikki tutkimusrahoitusmuodot korostavat tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja riippumattomuutta. Samalla riippumatonta tieteenharjoittamista uhkaa vaivihkainen liukuminen epämääräiseen pehmeän sensuurin maailmaan. Päätöksenteon sekä rahoittajien tarpeen huomioonotto yksinkertaisesti liukuu osaksi vapaata tiedettä.

Juuri siksi tieteellisen tutkimuskentän toimijoilta, erityisesti yliopistojen johdolta, professoreilta, tutkimusrahoitukseen suuntaamisen osallistuvilta neuvottelijoilta sekä tutkimuskenttien edustajilta, pitäisi edellyttää entistä vahvemmin yhteiskunnalliseen relevanssiin pyrkivään, tiedostavaan tiedepolitiikkaan uskaltautumista. Kyse on myös toiminta- ja ajattelutavasta, jossa tieteelliset instituutit tunnistaisivat paremmin, miten tiedolle annetut tavoitteet ohjaavat ja rajaavat tutkimuksen tekemisen kenttää ja ottaisivat näihin rajauksiin voimakkaammin kantaa.

Kyse on sekä tiedepolitiikan pelisääntöjen selkeyttämisestä että vastuunkannosta. Tiedepolitiikka ei ole asia, jonka voisi asettaa yksittäisten tutkijoiden vastuulle.

 

Lopuksi: Toimintatila käyttöön

Tieteen vapaudesta ja tutkijan sananvapaudesta keskusteltaessa pitäydytään usein asiantilan esiin tuomisessa sekä tieteen vapauden idean yleisessä puolustamisessa. Sen rinnalle nostetaan yksittäisten tutkijoiden valintoja.

Sen sijaan konkreettiset sopimukset siitä, miten yliopistot, organisaatiot, tutkimusprojektit ja tutkimusryhmät toimivat tieteen vapauden ylläpitäjinä ja kehittäjinä, jäävät avaamatta. Tieteen vapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta kukaan ei näytä ottavan sen rakentamisesta selkeää vastuuta.

Michel Foucault’n analyysi vallasta vaikuttaa konkretisoituvan toiminnassamme. Yliopistot laitoksina ja organisaaatioina ovat sujuvasti asettuneet yliopistojen aseman sekä tutkimuksellisen rahoituksen kokonaisuudessa toimintatapaan, jossa valta toteutuu sitoutumisena tietynkaltaisia ratkaisuja ja valintoja ohjaavaan logiikkaan. Suomalaistenkin yliopistojen johdot ovat nöyrästi tai jopa hanakasti siirtyneet yksilökilpailuttamisen toiminnalliseen logiikkaan.

Tieteen vapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta kukaan ei näytä ottavan sen rakentamisesta selkeää vastuuta.

Yliopistojen sekä eri tavoin rakentuvien tutkimusyhteisöjen toimintatila on kuitenkin olemassa. Siksi kysymykset siitä, miten tätä toimintatilaa uskalletaan yhteisöinä käyttää sekä se, miten me itse erilaisissa rooleissa ja konteksteissa toimimme, ovat keskeisiä. Yliopistojen ja tieteen ohjauksessa markkina-ajattelu vetää eri suuntaan kuin se, että tieteellistä tutkimusta kehitetään tieteen vapautta ylläpitävän ja tiedosta vastuuta ottavan yhteisön toimintana.

Tutkimus ei tarjoa lopullisia totuuksia vaan monipuolista tietoa, jonka varassa tehdä valintoja. Poliittisten valintojen tekemisessä kohtaa puolestaan monta eri ulottuvuutta. Jos näistä elementeistä yksi ei ole tieteellistä tieto, valinnanvapaus kaventuu.

Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on toiminut urallaan sekä Suomen Akatemian hankkeiden vetäjänä että yliopistojen johdossa vararehtorina ja rehtorina.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*