Yhteiskuntatieteissä vieraantuminen käsitteenä juonnetaan useimmiten Karl Marxin vuoden 1844 taloudellisfilosofisista käsikirjoituksista. Niissä Marx kytki vieraantumisen kapitalismin rakenteisiin, eikä inhimillisen olemassaoloon itsessään, toisin kuin häntä edeltäneet filosofit kuten Friedrich Hegel, Max Stirner ja Ludwig Feuerbach. 

Koska Marxille työnteko itsessään oli keskeinen inhimillisen toiminnan muoto, jonka kautta ihminen saattoi merkityksellisesti toteuttaa itseään, tuota työtä ohjaavilla rakenteilla oli suurta merkitystä. Marxin mukaan kapitalismi muuttaa ihmisten väliset suhteet ainoastaan välinearvoisiksi vaihtosuhteiksi.

Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa.

Marx katsoi, että kapitalistinen työ vieraannutti työntekijän työnsä tuotteesta, johon hänellä ei ollut yleensä varaa, työprosesseista, joihin hän ei voinut vaikuttaa ja työyhteisöstä, jossa muut ilmenivät hänelle kilpailijoina – sekä lopulta itsestään, koska toisten määrittelemä työ antoi vain harvoin hänelle mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Mutta onko yli 170 vuotta vanhalla kritiikillä enää mitään kerrottavaa modernista kapitalismista ja työelämästä?

Vieraantumisen suosio yhteiskuntatieteellisenä käsitteenä on vaihdellut voimakkaasti 1900-luvulla. Käsitteellä katsotaan kuitenkin olevan yhä selitysvoimaa. Tässä artikkelissa kerrataan lyhyesti vieraantumiskäsitteen historiaa, esitellään vieraantumiskritiikin uutta aaltoa sekä tarkastellaan käsitteen soveltuvuutta korkeakoulutuksen piiriin.

Marxilaisen vieraantumiskäsitteen lyhyt historia 

Vieraantumisen käsite mielletään usein vähättelevästi ”nuoren Marxin” kypsymättömäksi ajatteluksi johtuen siitä, että se ei toistu hänen myöhemmissä kirjoituksissaan kuten Marxin pääteoksiksi mielletyissä Pääoma -kirjoissa. Italialainen sosiologian professori Marcello Musto kuitenkin esittää, että kyse on virheellisestä tulkinnasta: vieraantumisen käsite sisältyy Pääomassa esiintyvään tavarafetisismin käsitteeseen, joka käsittelee arvon muodostumista suhteessa hintaan – vaihtoarvoon – eikä sen taustalla olevaan inhimilliseen työpanokseen. 

Tässä suhteessa se asettuu samaan jatkumoon alkuperäisen vieraantumisen käsitteen muotoutumisen kanssa. Siinä työntekijän keskeisin rooli tuotantoprosessissa on vain lisäarvon tuottaminen tiukentuvan kilpailun puitteissa. Työntekijä kantaa Marxin mukaan yrityksen kilpailukyvyn ylläpidon harteillaan, koska se nojaa hänen työpanokseensa. Työntekijästä tulee tuotantoresurssi, joka ei laadullisesti juuri eroa tuotannon tuloksista.

Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin.

Marxin kannalta tähän kuvioon tiivistyy myös kapitalismin ongelma: tuotantojärjestelmänä se on tehokas, mutta kokonaisuudessaan koneellistava. Toisin sanoen vieraantuminen on yhteiskunnallinen ilmiö, jota kapitalismi väistämättä tuottaa. Käsite soveltuu Marxin alkuperäiseen kapitalismin kritiikkiin siten, että kumoamalla kapitalistiset tuotantosuhteet voitaisiin myös poistaa vieraantuminen. Näin ollen vieraantumisen käsite ei olisikaan ”kypsymätöntä” ajattelua, vaan marxilaisen kritiikin ydintä. 

Jälkimarxilaisessa teoretisoinnissa, esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan jäsenten ja unkarilaisen marxilaisen teoreetikon Georg Lukácsin kirjoituksissa, vieraantuminen muuntautuu tavarafetisismistä edelleen reifikaation käsitteeksi. Kaikissa taustalla kuitenkin on sama esineellistämisen kuvio, jossa inhimillinen toiminta pelkistyy sen tuottamaksi tavaraksi. Työllä ei ole sen hinnan ulkopuolista arvoa.

Vieraantumisen katsottiin johtavan myös vaikeasti sanoiksi puettavaan yhteiskunnalliseen tyytymättömyyteen ja pahoinvointiin. Käsitteen houkuttelevuudesta kertonee se, että yhdysvaltalaisessa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa vieraantumisesta yritettiin muokata määrällisiin tutkimuksiin ja kyselyaineistoon soveltuva, mitattava käsite. Tästä vieraantumisen määritelmästä tosin poistettiin marxilainen kapitalismikritiikki, ja pikemminkin yritettiin ”korjata” kapitalismia järjestelmän omilla ehdoilla. Katse siirtyi siis vieraannuttavista yhteiskunnallisista rakenteista yksilöiden kokemuksellisuuteen – esimerkiksi työtyytyväisyyteen. 

Myös ranskalaisen filosofi Louis Althusserin kaltaiset merkittävät jälkimarxilaiset teoreetikot pitivät vieraantumisen käsitettä puutteellisena ja sopimattomana moderniin marxilaiseen analyysiin. 1970-luvun loppua kohden käsitettä käytettiinkin vähenevissä määrin myös jälkimarxilaisissa piireissä.

Vieraantumiskritiikin uusi aalto

2000-luvulle tultaessa vieraantumisen käsite esiintyy silti yhä etenkin kriittisen sosiologian piirissä. Käsite on yhä voimakkaiden merkitysten lataama, mutta samaan aikaan sillä katsotaan yhä olevan selvitysvoimaa esimerkiksi sovellettuna globalisaation synnyttämiin muutoksiin poliittisen talouden järjestäytymisessä. 

Vieraantumiskritiikin uudessa aallossa halutaan päivittää käsitettä nykyaikaan sopivaksi tai laajentaa sitä uusiin konteksteihin, kuten finanssikapitalismin tai korkeakoulutuksen piiriin.

Uuden aallon tutkijoiden julkaisuissa kartoitetaan miten Marxin käsitys vieraantumisesta muotoutui, miten käsite muovautui 1900-luvun mittaan tai käydään seikkaperäisesti läpi mitä Marx oikeastaan kirjoitti vieraantumisesta. Uuden aallon tutkijat soveltavat vieraantumista käsitteenä myös tiukan marxilaisen kehyksen ulkopuolella, kuvauksena aikakautemme merkityksellisen elämän epätoivoisesta etsinnästä.

Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. 

Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa on käsitellyt vieraantumista modernien yhteiskuntien ”kiihtymisen” yhteydessä: entistä enemmän pitäisi ehtiä tekemään entistä nopeammin. Teknologinen kehitys on tehnyt elämästä kokonaisuutena aiempaa nopeatahtisempaa, mutta myös mahdollistanut suoritusten mittaamisen. Niin työstä kuin elämästäkin tulee jatkuvaa kiihtyvästi kertyvän tehtävälistan vieraannuttavaa suorittamista, eikä teknologinen kehitys ole lisännyt odotusten mukaisesti vapaa-aikaa ja hyvinvointia kuin harvoille. 

Rosa puhuukin kirjoissaan resonanssin käsitteestä vastakohtana vieraantumiselle. Resonanssi kuvaa merkityksellistä yhteyttä ja vastavuoroisuutta maailman kanssa, joka ei pelkisty suoritteiden vaihtosuhteeksi. Resonanssia ei tule ajatella etuoikeutena, vaan inhimillisen merkityksellisen elämän edellytyksenä, johon kaikilla on oikeus.

Myös Turun yliopiston sosiologian professori Suvi Salmenniemi on pohtinut vieraantumisen käsitteen päivittämistä niin, että sillä selitettäisiin kroonista uupumusta modernissa suomalaisessa työelämässä. Pääosin yksilöt jäävät yksin työhyvinvoinnin ongelmien kanssa, vaikka joidenkin alojen aliresursointi ja arvostuksen puute liittyy myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Työelämän nykyisessä muodossa ei nähdä ongelmia, joita ei voitaisi korjata rajatuilla ja teknisillä korjausliikkeillä työhyvinvointiin.

Marxilaiselle vieraantumiskritiikille ominaiset kysymykset työn merkityksellisyydestä ovat kääntyneet odotuksiksi työntekijää kohtaan: työntekijän edellytetään suoranaista intohimoista paloa työhönsä ja täyttä sitoutumista, vaikka samaan aikaan epävarmuus työelämässä kasvaa. Tämä näkyy erityisesti aloilla, joilla työntekijän sisäinen motivaatio – kutsumus – antaa työlle merkitystä, mutta työtä käytännössä tehdään jatkuvan ohjauksen ja tehokkuusajattelun piirissä.

Löytyykö korkeakoulumaailmasta vieraantumista?

Vieraantumista on sovellettu myös lähestymistapana kriittisessä korkeakoulututkimuksessa, joka on käsitellyt etenkin angloamerikkalaisten korkeakoulujärjestelmien ongelmia niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin osalta. 

Korkeakouluissa työskentely on usein määritelty juuri edellä mainitun kaltaiseksi korkean sisäisen motivaation työksi, johon on liittynyt akateeminen vapaus määritellä omat työskentelyolosuhteet. Nämä akateemiselle työlle erityistä merkityksellisyyttä antaneet piirteet ovat kuitenkin uhattuina.

Krooninen ahdistus, työuupumus ja siihen liittyvä pahoinvointi akateemisissa ammateissa on kasvanut samaa tahtia, kun epävarmuus uranäkymistä lisääntyy suhteessa prekaarin eli projektiluonteisen lyhytaikaisen tai tilapäisen yliopistotyön lisääntymiseen. Tämä kehitys on tätä nykyä pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Vieraantumisen korkeakouluissa katsotaan usein myös liittyvän keskusjohtoisen johtamiskulttuurin eli managerialismin, laajentumiseen ja voimaantumiseen suhteessa yhteisölähtöiseen kollegiaaliseen johtamiskulttuuriin. Keskusjohtoisen ja ammattimaisen strategisen johtamisen puitteissa vaikutusmahdollisuudet koetaan usein puutteelliseksi. Kyse on yksinkertaisimmillaan siitä, että yliopistotyön itsehallinto sanan merkityksellisessä mielessä kaventuu. 

Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille. Korkeakoulupolitiikan valossa tietotalouden työntekijä yliopistoissa ei kanna vain yliopiston, vaan kokonaisuuden osana kansantalouden kilpailukykyä harteillaan.

Myös Suomessa akateemisen kapitalismin ja korostetun kilpailukulttuurin laajetessa aiempaa vahvempi tuloksellisuusohjaus synnyttää ristiriitoja yliopistolaisten sisäisen motivaation ja korkeakoulupolitiikan tai korkeakoulujen prioriteeteista nousevien ulkoisten odotusten välille.

Kasvavat ulkoiset suorituspaineet ja keskusjohtoisuus sopivat huonosti korkean sisäisen motivaation työhön. Tätä tulkintaa tukee myös Tampereen yliopiston henkilökunnan haastatteluihin pohjaava tutkimusartikkeli, jonka mukaan ylhäältä johdetut muutosprosessit, jotka korostavat henkilöstön vähäistä vaikutusvaltaa, koettiin ajan myötä vieraannuttavina. Korkeakoulupolitiikan ja yliopiston tavoitteet koettiin kaukaisiksi omiin arvoihin nähden, mutta yliopistoyhteisö antoi yhä ratkaisevaa merkitystä omalle työlle. 

Voidaankin esittää, että mitä vähemmän yliopistolaiset kokevat voivansa vaikuttaa oman työnsä ehtoihin, odotuksiin ja olosuhteisiin, sitä vieraannuttavammaksi työ koetaan. Ulkoiset mittarit ja indikaattorit muuntavat sisäisesti motivoivan työn välinearvoiseksi, mikä jättää rajatusti tilaa merkitykselliselle ja omia intohimoja toteuttavalle työlle. Näissä olosuhteissa moni tutkija haluaakin vetäytyä keskittymään vain omaan työhönsä – siihen kaikkein motivoivimpaan osaan työtään. 

Kuitenkin Suomen kaltaisessa korkeakoulujärjestelmässä, jossa itsehallinto on ainakin nimellisesti taattu lain tasolla, vapaaehtoinen vetäytyminen itsehallinnon aikaakin vievistä toimielimistä voi vaikuttaa järkevältä ajankäytön priorisoinnilta lyhyellä tähtäimellä. Omaan työhön keskittyminen vahvistaa yhteisöllisen toiminnan sijaan muiden toimijoiden valtaa: työhönsä tunnollisesti keskittyvä tutkija voidaan esimerkiksi yksipuolisesti ajaa ulos työhuoneestaan, jos yliopisto katsoo sen oman kulurakenteensa kannalta tarpeelliseksi.

Subjektiivinen ja objektiivinen vieraantuminen?

Vieraantumista käsitteenä voisi mahdollisesti soveltaa hedelmällisesti korkeakoulutuksen ohella muihin korkean sisäisen motivaation aloihin, kuten esimerkkisi hoivasektorille, jossa niin ikään hoito- ja hoivatyön itsensä ulkopuoliset tehokkuusvaatimukset ja -mittarit määrittävät työn tekemisen käytäntöä ja rajaavat ammattilaisten autonomiaa. Käsitettä täytyy kuitenkin päivittää.

Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin. Niin akateemisen kuin tavanomaisenkin kapitalismin piirissä on myös menestyjiä, joille kokemus ei ole kokonaisuudessaan negatiivinen. 

Akateemisen kapitalismin piirissä menestyneet professorit voivat esimerkiksi kritisoida vaikkapa yliopiston toimintaa, mutteivat kuitenkaan kyseenalaistaisi koko järjestelmää. Toisaalta jatkuviin pätkätyösopimuksiin juuttuneiden nuorempien yliopistolaisten akateeminen identiteetti muotoutuu suhteessa hyvin toisenlaiseksi. Näin ollen vieraantumisen määritelmää ei voida myöskään jättää vain yksilöiden kokemusten tasolle. 

Vaikka Marx katsoo, että kapitalistinen työ on kokonaisuudessaan rakenteidensa vuoksi objektiivisesti vieraannuttavaa, yksilön kokemusta ei voida ohittaa, sillä vieraantumista ei subjektiivisesti koeta samoin tavoin.

Esimerkiksi edellä mainittu Tampereen yliopistofuusion vieraantumiskokemuksia luodannut tutkimusartikkeli asettaa vieraantumisen osaksi kokemuksellisuutta, mutta sen taustalla olevien yhteiskunnallisten voimasuhteiden ja rakenteiden kontekstissa. Vieraantumista kriittisesti tarkastelevan kirjallisuuden valossa korkeakoulutuksen piirissä vieraantumista vastustavat pyrkimykset tulisi ankkuroida uudistuvaan käsitykseen akateemisesta työstä, joka pyrkisi kytkeytymään osin irti tieteen ja tutkimuksen väliarvoisuudesta ja akateemisen kapitalismin korostamasta tulosohjauksesta. Näin akateeminen kutsumustyö ei tulisi hyväksikäytetyksi osana tietotalouden tuotantokoneistoa.

Tämä edellyttäisi sitä, että yliopistolaiset saisivat jatkossakin hallinnoida omaa työtään itselleen merkityksellisellä ja mielekkäällä tavalla. Kysymys onkin, ovatko nykymuotoiset yliopistot ja niitä ohjaava korkeakoulupolitiikka itsessään tästä tavoitteesta vieraantuneita?

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja erikoistutkija Turun yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli pohjaa vuonna 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin liittyen Tampereen yliopiston henkilöstön kokemuksiin vaikutusvallan hupenemisesta niin yliopiston sisäisen päätöksenteon kuin oman työnkin tasolla, joka artikkelissa kehystettiin yliopistosta vieraantumiseksi.

Artikkelin pääkuva: Abenteuer Albanien/Unsplash

Toimituksen korjaus 16.2. klo 12:55: Marcello Muston kansallisuus korjattu. Hän tosin opettaa tällä hetkellä kanadalaisessa yliopistossa.

Julkaisu Vieraantumisen käsite modernissa kapitalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rekrytointi nähdään usein suoraviivaisena prosessina, jossa työnantaja määrittelee osaamistarpeensa ja tekee valinnat saatavilla olevasta työvoimasta. Tutkijat korostavatkin, että tosiasiassa rekrytointi on monivaiheinen prosessi, jossa päätöksiä voivat tehdä useat henkilöt monenlaisia algoritmeja hyödyntäen.

Maahanmuuttajataustaan perustuva syrjintä rekrytoinnissa perustellaan usein vetoamalla johonkin muuhun hakijan ominaisuuteen.

Hakukanavat jaetaan muodollisiin kuten lehtiin, internetiin, sosiaaliseen mediaan sekä epämuodollisiin kuten sosiaalisiin ja ammatillisiin kontakteihin – Suomessa lähes kaikki avoimet työpaikat ilmoitetaan verkossa. Etsiessään tietoa työpaikoista työnhakijalla tulee siis olla kunnossa sekä laitteistot että digitaaliset taidot. Työnhaussa menestymistä vauhdittavat koulutuksen ja kokemuksen ohella suomen, ruotsin ja englannin kielen osaaminen, tieto työnhakualustoista sekä ammatilliset verkostot suosittelijoineen.

Syrjintä rekrytoinnissa on yleistä

Suomen lainsäädännössä (Suomen perustuslaki; Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta; Työsopimuslaki; Yhdenvertaisuuslaki) määritellään työelämässä kielletyt syrjintäperusteet. Sekä kansainväliset että kansalliset tutkimukset osoittavat, että syrjintää eli henkilön tai ryhmän eriarvoista kohtelua tai erilaiseen asemaan asettamista ilman hyväksyttävää syytä kohtaavat kuitenkin erityisesti vähemmistöt myös työnhaussa.

Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimuskatsauksessa syrjinnän todetaan olevan vaikeasti tavoitettava ilmiö, koska suuri osa syrjinnästä tapahtuu jo ennen haastattelua tai eri vaiheissa rekrytointiprosessia. Työnhakijoiden on myös vaikeaa näyttää toteen rekrytointiin sisältyvää syrjintää. Rekrytointi on hankalasti tavoitettava ilmiö myös työelämän tutkimuksessa.

Työnhakijoiden on vaikeaa näyttää toteen rekrytointiin sisältyvää syrjintää.

Tuore tutkimus osoittaa, että naiset kokevat syrjintää erityisesti hakiessaan korkean statuksen työpaikkoihin. Sukupuoleen kohdistuva syrjintä on myös alakohtaista – naisia syrjitään miesvaltaisiin tehtäviin ja miehiä naisvaltaisiin tehtäviin hakiessa. Vuonna 2019 julkaistussa kotoutumisen kokonaiskatsauksessa todetaan, että maahanmuuttaneista eniten syrjintää kohtaavat Lähi-idästä ja Afrikasta muuttavat. Maahanmuuttajataustaan perustuva syrjintä rekrytoinnissa perustellaan usein vetoamalla johonkin muuhun hakijan ominaisuuteen, kuten kulttuuriin, uskontoon tai kielitaitoon.

Myös nimellä on väliä – Suomessa tehty tutkimus osoitti, että maahanmuuttajataustaiset hakijat saivat kutsuja työhaastatteluihin merkittävästi Suomessa syntyneitä vähemmän, vaikka heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa kuten ikä, koulutus, työkokemus ja ammatillinen tutkinto olivat täysin vastaavat. Syrjintää kohtaavat myös Suomessa syntyneet, kuten romanit sekä näkyvään vähemmistöön kuuluvat, esimerkiksi afrosuomalaiset.

Algoritmit työnantajan tukena

Algoritmit – eli sarja erityisesti tietokoneiden toteuttamia käskyjä jonkin tehtävän suorittamiseksi – ovat käytännössä monien rekrytoinnissa käytettävien tekoälysovellusten perusta. Tekoälyllä tarkoitetaan koneen kykyä käyttää perinteisesti ihmisen älyyn liitettyjä taitoja, kuten päättelyä ja oppimista.

Rekrytoijat tukeutuvat algoritmeihin esimerkiksi verkkohauissa, työnhakijoiden seulomisessa sekä soveltuvuus- ja persoonallisuustesteissä. Hakuja voi käytännössä tehdä rekrytointiportaaleissa, kuten Työmarkkinatori.fi, Valtiolle.fi, Oikotie.fi, Monster tai Duunitori, minkä lisäksi sosiaalisen median kanavilla, kuten Facebookilla, Instagramilla ja YouTubella on yhä suurempi rooli työnhaussa. Jobs in Finland -portaali edistää erityisesti englanniksi työtä tekevien kohtaamista.

Algoritmit – eli sarja erityisesti tietokoneiden toteuttamia käskyjä jonkin tehtävän suorittamiseksi – ovat monien rekrytoinnissa käytettävien tekoälysovellusten perusta.

Rekrytoijat hyödyntävät myös paljon LinkedIniä ja sisäisiä rekrytointijärjestelmiä hakijoiden vertailuun. Alkuvaiheen jälkeen varsinkin tietotyössä työnhakijoiden osaamista ja persoonaa kartoitetaan usein esimerkiksi pelien muodossa tehtävillä testeillä.

Hyvät vai pahat algoritmit?

Tutkimukset osoittavat, että työhaastatteluun kutsutaan helposti ominaisuuksiltaan rekrytoijia muistuttavia henkilöitä. Ennakkoluulojen ja stereotypioiden roolia tyypillisesti aliarvioidaan. Parhaimmillaan digitaaliset työkalut ja niiden algoritmit voivat tukea ja sujuvoittaa työnhakijan ja työnantajan yhdenvertaista kohtaamista johdonmukaisuuden ja läpinäkyvyyden ansiosta. Algoritmien päätöksentekoon eivät vaikuta yli-itsevarmuus tai valvottu yö.

Toisaalta esimerkiksi tekoälyyn pohjautuvat ehdotukset usein rajaavat jotain pois. Filosofi Marja-Liisa Ollila korostaa teoksessaan Tekoälyn etiikkaa, että tekoälyn hyvyyden tai pahuuden sijaan tulisi tarkastella, kuka tekoälyä suunnittelee sekä miten ja mihin tarkoituksiin tekoälyä käytetään. Algoritmit itsessään eivät siis syrji, mutta jos esimerkiksi koneoppivien algoritmien käyttämä opetusdata on vinoutunutta tai epäedustavaa, voi lopputulos olla syrjivä.

Epätasa-arvon sudenkuoppia

Amazon pyrki muutama vuosi sitten kehittämään rekrytointialgoritmia, joka tunnistaisi parhaat ansioluettelot. Algoritmin havaittiin kuitenkin räikeästi syrjivän naisia, mikä sai yrityksen luopumaan kokeilusta. Sveitsiläisessä tutkimuksessa puolestaan havaittiin, kuinka rekrytoijat syrjivät digitaalisella rekrytointialustalla ulkomaalaistaustaisia työnhakijoita kutsumalla heitä 6,5 prosenttia vähemmän todennäköisesti haastatteluun.

Työpaikkailmoituksessa käytetyt sanavalinnat vaikuttavat siihen, kuka työpaikasta saa informaatiota ja kiinnostuu hakemaan tehtävää. Erään tutkimuksen mukaan Google-haku on näyttänyt naisille huonommin palkattuja työpaikkailmoituksia kuin miehille. Sanavalinnat voivatkin sisältää sukupuolittuneita tai vähemmistöjä syrjiviä ilmaisuja. Suomalainen ohjelmisto- ja palveluyhtiö TietoEVRY kokeili vaihtaa työpaikkailmoitusten sukupuolittuneet ilmaisut neutraaleihin. Tämä kasvatti merkittävästi naisten määrää hakijoina.

Google-haku on näyttänyt naisille huonommin palkattuja työpaikkailmoituksia kuin miehille.

Kokeilussa konsultoitiin Inklusiivia, monimuotoisuutta työelämässä edistävää asiantuntijayhteisöä. Sukupuolittuneiden ilmaisujen vähentämiseksi työpaikkailmoituksissa voi hyödyntää tekoälyalgoritmeja.

Vaikka ansioluetteloista poistetaan hakijan nimi, sukupuoli ja kansallisuus, voi algoritmi silti oppia syrjiväksi. LinkedIniä ja Monster-työportaalia tutkittaessa havaittiin, että joidenkin työtittelien kohdalla miehet voivat olla hakutuloksissa etulyöntiasemassa, vaikka sukupuolta ei kysyttäisi suoraan. Selkeää syytä epäreiluudelle ei ole tunnistettu, mutta on arvioitu, että esimerkiksi profiilien piilotetut, heikosti sukupuolen kanssa korreloivat ominaisuudet tai profiiliklikkausten määrä voivat vaikuttaa epätasa-arvon toteutumiseen.

Joidenkin työtittelien kohdalla miehet voivat olla hakutuloksissa etulyöntiasemassa, vaikka sukupuolta ei kysyttäisi suoraan.

Myös freelance-palveluiden markkinapaikkoja tutkittaessa on huomattu, että havaittu sukupuoli ja etninen alkuperä vaikuttavat merkittävästi freelancereiden työstä annettuihin arvioihin.

Kehittämisen kohteita

EU suunnittelee parhaillaan tekoälylakia, jossa rekrytointiteknologiassa hyödynnettävä tekoäly on luokiteltu korkeaan riskiluokkaan, koska niiden algoritmeilla voi olla ratkaiseva vaikutus työuriin ja toimeentuloon. Rekrytoijilla onkin käytössään digitaalisia työkaluja, joissa hakijoiden luovuttamia tietoja hakemuksista persoonallisuustesteihin käsitellään ilman, että hakijalla on tietoa, miten hänen tuottamaansa tietoa tulkitaan.

Tekoälylain ytimessä tulisi olemaan reiluus, läpinäkyvyys ja oikeus haastaa automatisoidut päätökset. Palveluntuottajien olisi esimerkiksi kyettävä selittämään tekoälyjärjestelmän toimintalogiikka läpinäkyvästi. Yksilöllä eli työnhakijalla olisi puolestaan enemmän kontrollia siihen, kuinka tietoja säilytettäisiin ja miten niitä analysoitaisiin.

Tekoälylain ytimessä on reiluus, läpinäkyvyys ja oikeus haastaa automatisoidut päätökset.

Nykyiseen Marinin hallituksen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite lisätä työnantajien rekrytointi- ja monimuotoisuusosaamista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä Työterveyslaitos ovat julkaisseet konkreettisia ehdotuksia, joiden avulla yhdenvertaisuutta voi lisätä. Työpaikkailmoituksen voi julkaista useilla kielillä. Monimuotoisuuslausekkeen ja anonyymin osaamisnäytteen avulla työnantaja voi kannustaa vähemmistöihin kuuluvia hakemaan avoinna oleviin tehtäviin.

Tutkimustulokset pinnalla olevan anonyymin rekrytoinnin hyödyistä ovat toistaiseksi ristiriitaisia. Helsingin kaupungin anonyymin rekrytoinnin kokeilussa huomattiin menetelmän käytön vaativan rekrytoivan henkilöstön kouluttamista sekä tiivistä yhteistyötä henkilöstöhallinnon asiantuntijoiden kanssa koko prosessin ajan. Anonyymi rekrytointi voi ehkäistä syrjintää rekrytoinnin alkuvaiheissa, mutta riskinä on, että syrjintä kohdistuu muihin yksilön esillä oleviin ominaisuuksiin tai siirtyy rekrytoinnin myöhempiin vaiheisiin. Tutkimuksessa on huomattu, että vaikka hakijan nimi olisi anonymisoitu työhakemuksesta, rekrytoijat siirtyivät hyödyntämään muita vihjeitä saadakseen selville hakijan sukupuolen.

Kohti yhdenvertaista rekrytointia

Rekrytointi on algoritmeille haastava ympäristö sen mutkikkuuden, suhteellisen pienten tietoaineistojen, eettisyyteen liittyvän sääntelyhaasteiden ja työnhakijoiden käsityksiin liittyvien haittavaikutusten takia. Tutkimustietoa algoritmien ja yhdenvertaisuuden yhteydestä tarvitaankin lisää.

Suomessa tekoälyyn perustuvien järjestelmien käyttöönotto rekrytoinnissa on vielä maltillista. On myös huomattava, että yhdenvertaisuuslaki koskee rekrytoinnissakin hyödynnettäviä algoritmeja ja tekoälyä. Laki velvoittaa, että sovellusten vaikutuksia arvioidaan ennen käyttöönottoa, minkä lisäksi syrjinnän havaitsemiseksi ja ehkäisemiseksi tekoälyn toimintaa on monitoroitava ja testattava säännöllisesti.

Yrityksistä yli 60 prosenttia arvioi innovatiivisuuden ja luovuuden kasvaneen eri taustaisten työntekijöiden rekrytoinnin myötä ja liki 60 prosenttia arvioi monimuotoisuudesta olleen hyötyä liiketoiminnalle.

Valtioiden ja yritysten ohella kansalaisjärjestöt ja akateemiset yhteisöt ovat luoneet eettisiä ohjeistuksia erityisesti tekoälyyn perustuville algoritmeille. Tunnetuimpiin lukeutuvat Future of Life -järjestön kehittämät Asilomar-periaatteet ja akateemisessa ympäristössä kehitetty Montrealin julistus. Käytännössä ne sisältävät ratkaisukeskeisiä ja helposti ymmärrettäviä korkeamman tason arvokoodistoja eettiselle kehitykselle korostaen esimerkiksi turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Yhdenvertainen rekrytointi on noussut keskeiseksi yhteiskunnallisen keskustelun teemaksi kasvavan työvoimapulan vuoksi. Työnhakijat ovat entistä tiedostavampia ja vaativat yrityksiltä yhdenvertaisuutta. Euroopan yrityspaneeli selvitti, miten organisaatioissa luotu monimuotoisuusstrategia vaikuttaa yritysten toimintaan. Yrityksistä yli 60 prosenttia arvioi innovatiivisuuden ja luovuuden kasvaneen ja liki 60 prosenttia arvioi monimuotoisuudesta olleen hyötyä liiketoiminnalle.

Organisaatioiden kannattaa siis panostaa yhdenvertaisuuteen jo rekrytointeja ja siihen liittyviä prosesseja työkaluineen suunniteltaessa.

Heidi Lehtovaara on Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan väitöskirjatutkija. Hän tutkii korkeasti koulutettujen maahanmuuttaneiden naisten työnhakuprosesseja sekä rekrytointivaiheessa kohdattua syrjintää ja rasismia.

Sami Koivunen on Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahalla työskentelevä väitöskirjatutkija Tampereen yliopistolta. Hän tutkii millaisia vaatimuksia päätöksenteon käytännöt ja haasteet henkilöstövalinnoissa asettavat tulevien järjestelmien suunnittelulle.

Lehtovaara, Heidi ja Koivunen, Sami. 2022. ”Algoritmit rekrytoinnin tukena – yhdenvertaisuutta vai epätasa-arvoa?” Politiikasta, 21.2.2022, https://politiikasta.fi/algoritmit-rekrytoinnin-tukena-yhdenvertaisuutta-vai-epatasa-arvoa

Julkaisu Algoritmit rekrytoinnin tukena – yhdenvertaisuutta vai epätasa-arvoa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan ytimessä on kyse sekä yhteiskunnallisten ryhmien että yksilöiden valtasuhteista ja toivottavasta käyttäytymisestä.

Valtarakenteet muokkautuvat tietoisesti ja tiedostamattomasti. Valta toimii sekä negatiivisesti kieltojen ja käskyjen avulla että positiivisesti suostuttelujen ja palkintojen avulla ohjaamalla toimijoiden eli subjektien elämää. Imperatiivit joko kieltoina tai suosituksina ovat tärkeä osa tätä ohjausmekanismia.

Artikkelissani pureudun työelämän poliittinen luonteeseen tarkastelemalla, kuinka työelämän toimijat tottelevat työelämässä imperatiiveja ja rajoittavat niiden välityksellä sekä toimintansa että tajuntansa annettuihin puitteisiin. Erittelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla.

Työelämän toimijoiden ideologinen ja poliittinen ohjailu

Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta. Tyydymme valittamaan kiirettä ja viestien tulvaa. Työssämme kestämme tekniikan aiheuttamat työnteon katkot. Pelkäämme tulevia organisaatiomuutoksia ja yhteistoimintaneuvotteluita.

Politiikan sivuuttamisen syinä ovat työelämässä tapahtuneet muutokset. 1970-luvulta alkaen on Suomessa siirrytty työelämän ongelmien henkilökohtaistamiseen ja ennen yhteiskunnallisena pidettyjen asioiden epäpolitisointiin. Kollektiivinen luokkakamppailu on vaihtunut henkilökohtaisia ratkaisuja vaativaan työn kehittämiseen ja työhyvinvointitoimintaan.

Työelämän kysymysten henkilökohtaistaminen niveltyy manageralismiin, jossa yhteiskunnallisten ongelmien hallinta nähdään insinöörimäisenä ratkaisutaitona. Ideologian marginalisointi tukeutuu järkiperäisen hallitsemisen asiantuntijoihin, joiden katsotaan tekevät päätöksiä vain tiedon ja faktojen perusteella.

Arkielämässä työnteon rakenteiden poliittisia ja ideologisia yhteyksiä ei yleensä tiedosteta.

Henkilökohtaistaminen liittyy nykykapitalismissa edelleen keskeiseen uusliberalismiin. Se korostaa yksilön oikeutta toimia, ajatella ja käyttää rahojaan ilman valtiollisia rajoituksia. Taloudessa ja työelämässä painotetaan yksityisen omistusoikeuden ja elinkeinotoiminnan vapautta ja sopimusoikeutta. Samalla uusliberalismi korostaa yksilön omaa vastuuta vaikkapa työllistymisessä ja terveytensä vaalimisessa.

Uusliberalismin merkitys ei rajoitu julkituotuihin oppeihin, vaan se näkyy yhteiskunnan käytännöissä. Sitä pidetäänkin nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.

Työelämän poliittinen luonne ilmenee arjessa siten, että useimmat työelämän toimijat reagoivat tavalla tai toisella työelämän imperatiiveihin.

Uusliberalismia pidetään nykykapitalismin globaalina järkiperäisyyden muotona, joka raamittaa todellisuuteen kiinnittyvän ajattelun ja toiminnan ja erottaa sen epärationaalisista haihatteluista.

Ensinnäkin toimija hyväksyy kiellot ja suositukset. Toiseksi toimija voi soveltaa imperatiiveja omaan tilanteeseensa osaksi hyväksyen ja osaksi kieltäen ne. Toimija voi myös vastustaa imperatiiveja ja pyrkiä niiden ylittämiseen vaihtoehtoisella ajattelulla ja toiminnalla.

Seuraavassa tarkastelen, kuinka meitä ohjataan kolmen imperatiivin avulla “uudessa työelämässä”.  Uudella työelämällä tarkoitan 2000-luvulla muotoutunutta työelämää niin Suomessa kuin muissa vastaavissa maissa. Uusi työelämä on painotetusti kognitiivista, kommunikatiivista, estetisoitunutta, henkilöitynyttä, joustavaa, säätelemätöntä ja prekaaria eli epävarmaa.

Asuuko meissä kaikissa kilpailija?

Kilpailulla ja kapitalismilla on vahva rakenteellinen yhteys. Kapitalistisessa markkinataloudessa yritysten keskinäinen kamppailu pääomien ja markkinaosuuksien kasvattamisesta tahdittaa taloutta.

Kilpailuimperatiivi ohjaa sekä yksityisiä yrityksiä että julkisen sektorin työorganisaatiota Suomessa. Suomalainen yhteiskunta on ristitty kilpailukykyvaltioksi. Kilpailu on oivallinen väline ohjata ihmisiä ja muokata ”yrittäjäminää”. Kilpailukyvystä on tullut pakkomielle ja nykykapitalistisen politiikan perustava ohjain.

Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin. Kilpailijoina toimijat mieltävät muut työelämän toimijat lähinnä kilpailijoina ja vastustajina.

Taloudellisen kilpailun korostuksella on negatiivisia vaikutuksia. Se eristää ja yksilöllistää toimijoita. Useimmat työn tekijät, sekä palkkatyöntekijät että yrittäjät, kilpailevat markkinoilla yksin. Aito yhteistyö käy kilpailutaloudessa yhä vaikeammaksi.

Kapitalistinen kilpailukulttuuri tuottaa subjekteja, jotka pyrkivät kilpailemaan yhä tuloksellisemmin.

Kilpailu-imperatiivi on vastaanotettu eri tavoin. Osa toimijoista hyväksyy kilpailukulttuurin arvot ja vaatimukset ja pyrkii kilpailemaan paremmin, vaikka se tuottaa heille pahoja ongelmia esimerkiksi omassa terveydessä. Monet toimijat sopeutuvat hiljaisesti näihin vaatimuksiin. Kolmanneksi osa toimijoista kritisoi ja vastustaa vaateita kilpailla aiempaa tehostetummin.

Vastustus voi olla passiivista vetäytymistä. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että työn tekijät tekevät vain välttämättömän työn. Toiseksi he voivat vetäytyä kokonaan irti virallisesta markkinaehtoisesta työelämästä. Kolmanneksi työn tekijät voivat kritisoida aktiivista kilpailuun kannustavia arvoja ja kehitellä toisenlaisia työelämän toimintamuotoja.

Yksilöt oman työnsä ja elämänsä sankareina

Individualismi korostaa, että yksilöiden ajatukset ja teot ratkaisevat. Individualisti on henkilö, joka pyrkii määrittämään oman toimintansa mahdollisimman itsenäisesti.

Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys. Liberalismi painottaa talouden markkinoilla toimivien yksilöiden valintoja muun muassa kapitalisteina, palkkatyöntekijöinä ja kuluttajina. Tähän liittyy työelämän ongelmien henkilökohtaistuminen ja epäpolitisoituminen.

Individualismilla ja kapitalismilla on vahva yhteys.

Individualististen asenteiden suosioon on monta syytä. Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla. Näin vaikkapa työnhakijan menestys pyritään tulkitsemaan hänen persoonallisuutensa kautta.

Individualismin kytkeytyen työelämän ongelmat mielletään usein myös yksilöiden lääketieteellisinä ja terveydenhuollollisina seikkoina. Tätä kutsutaan medikalisaatioksi. Suomessakin moni työelämässä pettymyksiä kokenut on  on parina viime vuosikymmenenä tulkittu masentuneeksi, vaikka osa ongelmasta on voinut piillä työelämän rakenteissa, kuten huonossa työtilanteessa tai liian raskaassa työssä.

Uusliberalistinen työpolitiikka vahvistaa individualismia. Se on vähentänyt kollektiivien merkitystä. Yleisten työehtosopimusten ja työlainsäädännön merkitys on laskenut ja paikallista, viime kädessä yksilöiden välistä, sopimista on lisätty. Myös työvoimapolitiikassa tähdennetään työnhakijoiden henkilökohtaisten valmiuksien ja oman yksilöllisen työpanoksen terästämistä.  Samalla on suosittu yksinyrittäjyyttä joko pakotettuna tai vapaaehtoisena yrittäjyytenä.

Individualismi ilmenee muun muassa psykokulttuurin voimistumisena. Siinä yhteiskunnalliset ilmiöt ymmärretään yksilötoimijoiden psykologisten ominaisuuksien avulla.

Osa työn tekijöistä on ottanut tyytyväisyydellä ja innostuksella vastaan kasvaneen itsenäisyyden. Toisaalta joukko työn tekijöitä on kokenut  painetta  tehdä omia ratkaisuja, olla individualisti ja omia tuloksia tavoitteleva toimija. Jotkut kokevat tämän välttämättömänä muutoksen välttämättömänä.

Vastustus kutsuun olla työelämässä individualisti on tuottanut myös erilaisia aktiivisen vastarinnan muotoja. Yksilötasolla jokin taiteilija voi päättää toimia toisin ja haluta jakaa ideoita vapaasti kollegoilleen. Individualismiin perustuvalle toimijuudelle on työpaikkatasolla kehkeytynyt kollektiivisia vaihtoehtoja esimerkiksi yhteisöllisesti toimivien alustojen ja työtilojen muodossa. Uusia kilpailua ja yksilösuorituksia supistavia organisointitapoja ovat myös pienosuuskunnat, yhteiskunnalliset yritykset, käyttäjätuotanto ja avoimen lähdekoodin verkosto.

Realistit vaiko utopistit?

Kulttuurintutkija Mark Fisher on analysoinut kapitalisista realismia. Sen mukaan elämme maailmassa, jossa kapitalismi on rajoittanut mielikuvitustamme ja pyrkimyksiämme. Kaikki yhteiskuntaideat, jotka eivät pidä kapitalistista taloutta ja lähtökohtia välttämättömyytenä, ovat järjettömiä ja epärealistisia.

Uusliberalismi juurruttaa opeillaan käsitettyihin realiteetteihin rajoittumista. Tämän lisäksi monet käytännön konventiot ja pakot pönkittävät fatalistista alistumista ja sopeutumista todellisuuden lainalaisuuksiin mikrotasolla. Makrotasolla poliittinen oikeisto korostaa talouden kunnossa pitämistä ja yhteiskunnallisten uudistusten sovittamista taloudellisiin kehyksiin annettuina realiteetteina.

Monet työelämän toimijat pitävät vallitsevia työelämän ja talouden kapitalistisia käytäntöjä ja rakenteita luonnollisina ja järjellisinä.  Markkinat näyttävät neutraaleilta ja globaali talous ja työelämä rakentuvat väistämättömyyksien perustalle. Esimerkiksi kilpailevan työotteen kasvava merkitys otetaan monissa kotimaisissa työelämäntutkimuksissa ja työelämän kehittämisoppaissa kritiikittömäksi lähtökohdaksi.

Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.

Realistit sopeutuvat leipäpappeina annettuihin rakenteellisiin realiteetteihin. Tämä heikentää mahdollisuutta katsoa kauas tulevaisuuteen ja synnyttää toimijoissa kyynisyyttä sekä heikentää vaihtoehtojen etsintää.

Toki keskustelussa on löydettävissä kirjoituksia, joissa on ylitetty kapitalistisen realismin vaihtoehdoton ajattelu, kuten esimerkiksi Hanna Ylöstalo, Pilvi Porkola ja Suvi Salmenniemi ovat tehneet artikkelissaan.

Kriittisissä kirjoituksissa vallitsevia “välttämättömyyksiä” ei hyväksytä, vaan niitä arvostellaan. Täten esimerkiksi yrittäjäkasvatuksen luontevuutta ja ihannointia ei pidetä suotavana. Yrittämisen pakko nähdään arvostelussa työelämään liittyvän epävarmuuden kasvun hyväksymisenä.

Vastarinnan mahdollisuudesta

Nykykapitalistisen työelämän ja talouden rakenteita vastustetaan eri tavoin. Ensinnäkin on olemassa pientä ja suurta vastarintaa. Pientä vastarintaa harjoittavat yksilöt ja pienryhmät. He pyrkivät omassa elinpiirissään toimimaan toisin puuttumatta kuitenkaan työelämän ja talouden yleisiin rakenteisiin.

Suurta vastarintaa harjoittavat isot organisaatiot eli ammattiliitot, joukkoliikkeet ja poliittiset puolueet. Tässä yhteydessä ne voivat suhteutua nykykapitalismin talouden ja työelämän valtarakenteisiin joko reformistisesti tai kumouksellisesti.

Reformismia ilmentää esimerkiksi Hewlett-säätiön uuden talouden hahmotelma, jota yritetään ajaa Joe Bidenin presidenttikauden talouspolitiikan osaksi. Siinä painotetaan tuloerojen kaventamista rajoittamalla pääomatuloja. Se tähdentää työntekijöiden aseman vahvistamista työehdoista sovittaessa. Se ei pidä uusliberalismin lailla vapautta ja tasa-arvoa vastakohtina vaan toisiaan tukevina. Tästä syystä se painottaa koulutusmahdollisuuksien tasaamista ja palkkatasa-arvoa.

On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.

Filosofi Pierre Dardot ja sosiologi Christian Laval ovat esittäneet kumouksellisen vaihtoehdon uusliberalistiselle työelämälle. Se on mahdollista saavuttaa vain purkamalla uusliberaali hallinnointi ja ohjaus. Työelämän toimijoiden ei tule työskennellä entiseen malliin itseään yksilöllisesti kirittävänä subjektina.

Työtä ja taloutta tulisi kirjoittajien mielestä rakentaa vapaan kommunikaation ja aidon yhteistyön varaan. On tärkeää muodostaa uudenlaisia toimijoita, jotka tukeutuvat yhteisölliseen järkeen. Tämä voi tapahtua vain yhteiskunnallisessa käytännössä kollektiivisesti toimien ja mullistaen rakenteita sekä paikallisella että globaalilla tasolla.

Sosiologi ja politiikan teoreetikko Peter Frase esittelee kirjassaan Four Futures neljä vaihtoehtoa nykykapitalismille. Näistä vaihtoehdoista globaalin pääoman tahdittamasta maailmasta vahvimmin eroaa ”kommunismi”. Kirjoittaja korostaa, että kommunistista yhteiskuntaa ohjaavat tasa-arvon periaate ja aineellinen yltäkylläisyys.

Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen.

Kaikki osallistuvat talouteen ja yhteiskunnan toimintoihin kykyjensä mukaan saaden takaisin taloudellisia hyödykkeitä ja yhteiskunnallisia palveluja tarpeidensa mukaan. Kommunistisessa yhteiskuntakehityksen vaiheessa kollektiivinen rikkaus on suurta ja yhteiskunnallista työnjakoa voidaan purkaa.

Työelämän kritiikki ja vallitsevan tilanteen muuttamisen välttämätön — mutta ei riittävä — ehto on työelämän poliittisuuden tiedostaminen. Tässä tutkimus ja julkinen keskustelu voivat olla tärkeissä rooleissa. Tältä osin tutkimuksen tulee hyödyntää politiikan tutkimuksen, työelämäntutkimuksen ja yhteiskuntapolitiikan kuten myös poliittisen taloustieteen näkökulmia.

Millaisia riittäviä ehtoja työelämän onnistuneet reformit tai kumoukset edellyttävät?

Ilkka Pirttilä on Tampereen yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, vapaa tutkija ja kouluttaja.

Julkaisu Työelämän imperatiivit ja politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ken Loachin ohjaama Kiitos tilauksestasi -elokuva onnistuu kuvaamaan sitä ristiriitaa, joka syntyy vapautta markkinoivan alustatalouden ja työntekijöiden todellisuuden välille.

Huom.! Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Ken Loachin juuri Suomeen levitykseen saapuneessa elokuvassa Kiitos tilauksestasi (Sorry We Missed You) perheenisä Ricky Turner (Kris Hitchen) pestautuu yksinyrittäjäksi pakettien toimitusfirmaan nimeltä Parcels Delivered Fast, PDF.

Elokuva sijoittuu nykypäivän Britanniaan. Kuten monet Loachin aiemmista filmeistä, tämäkin fiktiivinen tarina kuvaa yhteiskunnallisia epäkohtia – tällä kertaa alustatyön ongelmia.

Rickyn tehtävänä on ”toimituskumppanina” toimittaa asiakkaiden paketteja pakettiautolla, jonka hän hankkii työtänsä varten. Pakettiauton ostamista varten myydään kotihoivatyötä tekevän Abby-vaimon (Debbie Honeywood) auto. Perheen teini-ikäinen Seb-poika (Rhys Stone) lintsailee koulusta samalla kun pikkusisko Lisa Jane (Katie Proctor) yrittää pitää perhettä kasassa.

Elokuva kuvaa silmukan kiristymistä Rickyn ja Abbyn perheen ympärillä. Molemmat tekevät työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään. He ovat menettäneet kotinsa vuoden 2008 talouskriisin seurauksena ja asuvat pienessä vuokra-asunnossa.

Alustavälitteinen työ keikkataloudessa

Ricky työskentelee niin sanotussa keikka– tai alustataloudessa. Siinä digitaaliset alustat saattavat työn tarjoajat ja suorittajat yhteen. Elokuvassa PDF-yhtiön skanneri saattaa Rickyn ja pakettejaan odottavat asiakkaat yhteen.

Alustavälitteinen työ on keikkaluonteista. Työstä maksetaan ainakin osittain tehtyjen suoritteiden eikä niinkään tuntien perusteella.

Millä tavalla tällainen työ varsinaisesti eroaa perinteisestä työsuhteisesta työstä?

Alustavälitteisessä työssä on eroja siinä, mikä taho jakaa ja määrittelee työtehtävät: alusta, asiakas vai työn suorittaja. Rickyn PDF-yhtiö vertautuu lähinnä pyörälähettityöhön, jossa alusta määrittelee työn tekemisen tavan ja allokoi työtehtävät.

Pakettejaan tai ruokiaan odottavat asiakkaat eivät tilaa niitä yksittäisiltä läheteiltä vaan yhtiöiltä. Siitä huolimatta nämä työntekijät työskentelevät yrittäjinä.

Tämä tarkoittaa paitsi työstä aiheutuvien kulujen maksamista itse, myös putoamista sosiaalisen suojelun ulkopuolelle.

Yksinyrittäjiä eivät koske minimipalkka tai palkallinen sairausloma eikä lomia kerry. Jos toimeentulo riippuu yksinomaan alustatyöstä, työtä on tehtävä jatkuvasti, sairaanakin.

Sekä elokuvassa kuvattu työ että tosielämän vastaava työ herättävät kysymään, millä tavalla tällainen työ varsinaisesti eroaa perinteisestä työsuhteisesta työstä. Vastaus on: ei mitenkään, paitsi kohtuullisten työehtojen puuttumisen osalta.

Vapaus vastaan kontrolli

Elokuva onnistuu kuvaamaan sitä ristiriitaa, joka syntyy vapautta markkinoivan alustatalouden ja työntekijöiden todellisuuden välille.

Kuten elokuvan PDF-yhtiö, monet alustat, esimerkiksi Foodora, Wolt, Amazon Mechanical Turk ja Uber mainostavat niillä työskentelyä joustavuudella, vapaudella ja mahdollisuudella tienata lisäansioita sivutoimisesti:

”Työskentele joustavasti ja jätä aikaa vaikkapa opiskelulle. Täydellistä lisätuloja etsivälle!”

”For those who want freedom and flexibility”

”Make money on your spare time”

”Olet oma pomosi. Voit tarjota kyytejä Uber-sovelluksella mihin vuorokauden aikaan tahansa. Tarjoa kyytejä juuri silloin kun sinulle sopii.”

Elokuvan alussa Ricky kertoo pakettifirman pomolle Maloneylle (Ross Brewster), että haluaa olla oman itsensä herra.

Elokuvan edetessä käy kuitenkin ilmi, että Ricky ja hänen perheensä ovat täydellisessä umpikujassa. Sovittuja työvuoroja ei voi jättää väliin, ellei onnistu hankkimaan itselleen sijaista. Mitkään selitykset eivät kelpaa. Poissaoloista syntyy päinvastoin Rickylle velkaa.

Maksettavaa kertyy myös, kun Ricky pahoinpidellään, yhtiön skannerilaite rikotaan ja lähetykset varastetaan. Yhtiön vakuutus ei korvaa paketeissa varastettuja passeja, ja skannerikin maksaa Rickylle 1 000 puntaa. Lisäksi maksettavana on 14 000 punnan laina pakettiautosta. Hänhän on yksinyrittäjä, ei työntekijä.

Ristiriitaisesti tämä umpikuja syntyy olosuhteissa, jotka korostavat vapautta. Miten on mahdollista, että oman itsensä herraksi haluava Ricky päätyy tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä?

Kysymykseen tuskin on mitään muuta vastausta kuin se, että ilman työsuhdetta teetettävä alustatyö, jossa työntekijää kontrolloidaan, ei oikeasti ole vapaata. Puhe joustavuudesta on vain tapa peittää se tosiasia, että ihmiset tekevät työtä ilman työlainsäädännön suojaa.

Työn alustamaistuminen

Kuinka tyypillisessä tilanteessa Ricky on? Euroopan parlamentille kaksi vuotta sitten tehty tutkimus osoittaa, että kolme neljäsosaa alustavälitteistä työtä tekevistä on satunnaisia surffareita tai alustojen kautta työskentelystä maltillisesti hyötyviä.

Saman tutkimuksen mukaan neljännes alustavälitteisen työn tekijöistä on alustoista riippuvaisia. Näillä työntekijöillä ei tyypillisesti ole lainkaan ollut työttömyysjaksoja (kuten ei Rickylläkään), mutta heillä on vaikeuksia selvitä kotitaloutensa laskuista (kuten Rickyllä).

On siis olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka saattavat tosiaan olla Rickyn tilanteessa. Euroopan komission tutkimuksen mukaan Britanniassa aikuisväestöstä 4,3 prosenttia sai vuonna 2017 vähintään puolet tuloistaan alustojen välityksellä työskentelystä.

Ehkä tärkeämpää kuin tarkastella, kuka tekee tarkasti määritellen alustatyötä, on kuitenkin katsoa ylipäätään työn alustamaistumista. Sillä tarkoitetaan alustavälitteiselle työlle tyypillisten piirteiden leviämistä kaikkeen työelämään.

Tällaisia piirteitä ovat muun muassa työn pilkkominen tehtäviksi ja palkkion maksaminen suoritettujen tehtävien perusteella. Tällöin palkkiota ei saa ajasta, joka ei suoraan kulu tehtävän suorittamiseen. Lisäksi alustamaisessa työssä työntekijä on jatkuvan asiakkailta tulevan arvioinnin kohteena.

Kertooko elokuva niinkään alustataloudesta vai ylipäätään työelämän epäinhimillisyydestä?

Myös Abby-vaimon työssä on näitä piirteitä. Hän tekee kotihoivatyötä ja Rickyn tavoin pitkiä päiviä. Siirtyminen asiakkaan luota toisen luokse tapahtuu omalla kustannuksella. Tehdyt toimenpiteet kirjataan yksityiskohtaisesti mukana kulkeviin listoihin, mikä korostaa yksittäisten suoritteiden merkitystä.

En olekaan varma, kertooko elokuva niinkään alustataloudesta vai ylipäätään työelämän epäinhimillisyydestä. Rickyn pomo Maloney pitää kuria pakettikuriirien varastolla mutta alustataloudessa yleensä ongelmana on sen kasvottomuus: ei ole ketään, kenelle selittää myöhästymisiä.

Maloney onkin kuin lihaksi tullut apparaatti, jonka antaa teknologian ehdottomuudelle kasvot. Ei ole mitään teknologiasta itsestään seuraavaa syytä sille, että Rickyn skanneri piipittää kahden minuutin välein. Ihmiset suunnittelevat algoritmit, jotka järjestävät ja kontrolloivat työskentelyä.

Menneisyys tulevaisuutena?

Loachin tavasta kuvata Turnerien perhettä tulee mieleen työelämä ennen työntekijän suojaa. Ränsistyneen vuokra-asunnon ahtaus on kuin kuvaus 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon työläisperheiden elinoloista. Terveyskeskuksen odotustilakin on täynnä Rickyn kaltaisia kurjia.

Tämä on kiinnostavaa, koska alustatalouden teknologiahan on uusinta uutta. Teknologista ”edistystä” kannattelee puhe työn murroksesta aivan uudenlaisena työelämänä, joka takaa työn suorittajille joustavuutta ja vapautta.

Joustavuudesta voikin olla kyse silloin, kun työtä tosiaan tehdään vaikkapa opiskelun ohella. Tilanne on kuitenkin eri, jos työtä on tehtävä koko ajan toimeentulon turvaamiseksi.

Teknologista ”edistystä” kannattelee puhe työn murroksesta uudenlaisena työelämänä, joka takaa työn suorittajille joustavuutta ja vapautta.

Yhteiskunnan kannalta olennainen kysymys on, mihin suuntaan työelämän annetaan kokonaisuudessaan kehittyä.

On tärkeää erottaa toisistaan aito freelance-työ ja toisaalta työ, jossa ei ole freelancerin vapautta.

Kysymys on erityisen oleellinen hyvinvointivaltion kannalta, koska Suomessa työnantajat ovat perinteisesti osallistuneet sosiaaliturvajärjestelmän rahoittamiseen merkittävällä osuudella. Tämä rahoitusosuus tulee järjestelmän muiden rahoittajien, eli valtion ja vakuutettujen itsensä maksettavaksi, mikäli työnantajien osuus vähenee yhtiöiden kieltäytyessä työnantajaroolista.

Elokuvassa kuvattu työn teettämisen tapa luo siis kaksoispaineen: se asettaa niin ihmisen kuin yhteiskunnan kestämättömään tilanteeseen.

Loachin elokuva on tärkeä puheenvuoro työelämän tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa. Se on tärkeä myös siksi, että se herättää ajattelemaan ihmisen sijaa suoritteiden ja teknologian puristuksessa.

YTT Maija Mattila työskentelee Kalevi Sorsa -säätiössä eriarvoisuuden vähentämisen parissa.

Julkaisu Ihmisen sija alustataloudessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maahanmuuttajien työmarkkina-asema on keskimäärin heikompi kuin kantasuomalaisten. Ensinnäkin maahanmuuttajat ovat kaksi kertaa useammin työttöminä kuin kantasuomalaiset. Toiseksi maahanmuuttajat työskentelevät kantaväestöä useammin palvelualoilla määrä- ja osa-aikaisissa työsuhteissa, joten maahanmuuttajat ovat useammin pienituloisia kuin kantasuomalaiset.

Maahanmuuttajaväestö on kuitenkin moninainen ryhmä, ja useat yksilölliset ja yhteiskunnalliset taustatekijät vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymiseen. Työperäiset maahanmuuttajat työllistyvät paremmin kuin pakolaisina maahan saapuneet, sillä he muuttavat maahan vain, mikäli pitävät omia työllisyysnäkymiään valoisina.

Maahanmuuttajaväestö on moninainen ryhmä, ja useat yksilölliset ja yhteiskunnalliset taustatekijät vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymiseen.

Tutkimustulosten mukaan naimisissa olevat miehet, korkeasti koulutetut, Virosta ja Länsi- ja Etelä-Euroopasta lähteneet maahanmuuttajat työllistyvät todennäköisimmin. Lähi-idästä ja Somaliasta muuttaneiden, matalasti koulutettujen sekä naimisissa olevien naisten työmarkkinatilanne on heikoin.

Yhteiskunnalliset tekijät, kuten kotoutumiskoulutus, taloudellinen tilanne muuttovuonna ja työmarkkinoiden instituutiot vaikuttavat maahanmuuttajien työllistymiseen. Jäykät, vahvasti työnantajia velvoittavat työmarkkinainstituutiot voivat johtaa siihen, että maahanmuuttajat jäävät työllistämiskynnyksen alapuolelle eivätkä työllisty edes matalan palkkatason tehtäviin.

Myös taloussuhdanne vaikuttaa. Ruotsissa tehdyssä pitkittäistarkastelussa havaittiin, että korkeasuhdanteen aikana saapuneiden pakolaisten ansiot säilyvät pitkään suurempina kuin niiden pakolaisten, jotka ovat saapuneet maahan matalasuhdanteen aikana.

Britannian ja Saksan aineistoilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että matalasti koulutettujen kantaväestön työntekijöiden ja maahanmuuttajien työllisyys on herkempi suhdannevaihteluille kuin korkeasti koulutettujen.

Maahanmuuttajat työskentelevät usein rutiininomaisissa työtehtävissä, joissa työpaikan menetys heikossa taloustilanteessa on todennäköisempää.

Puutteellisen kielitaidon vuoksi maahanmuuttajat työskentelevät usein rutiininomaisissa työtehtävissä, joissa työpaikan menetys heikossa taloustilanteessa on todennäköisempää. Teknologian kehitys ja digitalisaatio voivat korvata työvoimaa rutiininomaisissa töissä uhaten myös maahanmuuttajien työllistymistä.

Uhkaako maahanmuutto kantaväestön palkkoja ja työllisyyttä?

Valitettavasti talousteoria ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, onko maahanmuutolla negatiivinen vai positiivinen vaikutus kantaväestön työllisyyteen ja palkkoihin. Voimme kuitenkin hyödyntää teorian antamia malleja systemaattisen lähestymistavan löytämiseksi.

Talousteoria ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia siihen, onko maahanmuutolla negatiivinen vai positiivinen vaikutus kantaväestön työllisyyteen ja palkkoihin.

Yksinkertaisen mallin mukaan matalasti koulutetut maahanmuuttajat lisäävät matalasti koulutetun työvoiman kokonaistarjontaa, jolloin matalasti koulutetun kantaväestön palkat ja työllisyys heikentyvät. Korkeasti koulutetuista työntekijöistä tulee aikaisempaa niukempi tuotannontekijä, ja heidän tulonsa ja työllisyytensä paranevat suhteessa matalasti koulutettuihin.

Maahanmuutto voi siis kärjistää tulonjakoa. Siksi onkin loogista, että ammattiyhdistysliikkeet ja matalasti koulutetut työntekijät suhtautuvat maahanmuuttoon skeptisemmin kuin työnantajajärjestöt ja korkeasti koulutetut työntekijät.

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä George J. Borjas havaitsi tutkimuksissaan maahanmuuton laskevan matalasti koulutettujen, samoilla työmarkkinoilla maahanmuuttajien kanssa kilpailevien yhdysvaltalaisten palkkoja. Työmarkkinatutkija Matti Sarvimäki huomauttaa kuitenkin, ettei matalasti koulutettujen amerikkalaisten palkkojen lasku välttämättä johdu maahanmuutosta, vaan kyseessä voi olla kansainvälisen kaupan vapautumisen ja korkeasti koulutettuja suosivan teknologian vaikutus.

Yksinkertaista mallia on kritisoitu taloustieteilijöiden keskuudessa lukuisista eri syistä. Malli perustuu oletukseen, että talous sopeutuu muutoksiin työvoiman tarjonnassa ainoastaan palkkojen ja työllisyyden kautta, vaikka todellisuudessa sopeutumiskeinoja on useita.

Kokonaiskysyntä on kansantalouden sopeutumiskeinoista kenties merkittävin. Työpanoksen hinta laskee niillä toimialoilla, joilla työvoiman tarjonta on lisääntynyt maahanmuuton kasvun seurauksena, joten nämä toimialat voivat tuottaa hyödykkeitä entistä tehokkaammin.

Kuluttajien näkökulmasta tämä merkitsee alhaisempia hintoja, joten kuluttajat voivat toisaalta lisätä kyseisten toimialojen kysyntää ja toisaalta ohjata säästyneet varansa muihin hyödykkeisiin. Talouden kokonaiskysyntä kasvaa, koska kantaväestö kuluttaa enemmän ja maahanmuuttajat alkavat toimia kuluttajina markkinoilla.

Pieni avotalous sopeutuu työvoiman tarjonnan kasvuun myös tuotantorakenteen muutoksen kautta. Suomi on ikääntyvä ja korkean koulutustason yhteiskunta, jossa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille. Tämä lisää monien työvaltaisten palveluiden kysyntää samalla, kun näihin tehtäviin halukkaiden työntekijöiden määrä vähenee.

Maahanmuuttajat voivatkin paikata esimerkiksi hoiva- ja ravintola-alojen työvoimapulaa. Osa suomalaisista matalasti koulutetuistakin voi tällöin nousta paremmin palkattuihin työtehtäviin, sillä heillä on vaadittu suomen kielen taito ja suomalaisten markkinoiden tuntemus.

Toisaalta voimme kyseenalaistaa, missä määrin suomen kielen taito ja suomalaisten markkinoiden tuntemus ovat oleellisia esimerkiksi vientiyrityksissä. Maahanmuuttajien muiden kielten taito sekä Suomen ulkopuolisten kulttuurien ja markkinoiden tuntemus voivat päinvastoin olla valttikortti kansainvälisissä asiantuntija- ja esimiestehtävissä.

Monikulttuurinen työyhteisö tuo taloudellisia hyötyjä yrityksille myös siksi, että henkilöstön diversiteetti edistää innovatiivisuutta ja sopeutumiskykyä.

Tutkimustulosten mukaan monikulttuurinen työyhteisö tuo taloudellisia hyötyjä yrityksille myös siksi, että henkilöstön diversiteetti edistää innovatiivisuutta ja sopeutumiskykyä. Tulevaisuudessa yritysjohtajat voivat nimenomaan pyrkiä rekrytoimaan ihmisiä, joiden juuret ovat Suomen ulkopuolella. Suomalaiset eivät siis automaattisesti ole maahanmuuttajia pätevämpiä korkeasti palkattuihin työtehtäviin.

Keskeinen seikka on tarkastelun aikajänne. Lyhyellä aikajänteellä maahanmuuttajien tulo työmarkkinoille lisää työvoiman tarjontaa ja työttömyys lisääntyy palkkojen ollessa joustamattomia.

Keskipitkällä aikavälillä työvoiman kasvu kuitenkin laskee palkkoja, mikä puolestaan kasvattaa työvoiman kysyntää yritysten palkkakustannusten laskiessa. Samanaikaisesti työvoiman tarjonta voi vähentyä, sillä palkan laskiessa työskentelyhalukkuus heikkenee.

Toisaalta työpanoksen halvempi hinta houkuttelee yrityksiä investoimaan lisäten työvoiman kysyntää entisestään. Pitkällä aikajänteellä työvoiman kasvanut kysyntä pyrkiikin nostamaan paitsi työllisyyttä lopulta myös palkkoja; maahanmuuttajien tulo työmarkkinoille ei siis laske palkkoja eikä lisää työttömyyttä vaan kasvattaa työllisyyttä.

Onko maahanmuutto ratkaisu väestön ikääntymisen ongelmiin?

Väestön ikääntyminen haastaa hyvinvointivaltion rahoituksen nyt ja tulevaisuudessa. Ensiksi suomalainen eläkejärjestelmä perustuu siihen, että työssä käyvät rahoittavat nykyiset eläkkeet, joten mitä pienempi työssäkäyvien määrä on suhteessa eläkeläisiin, sitä vaikeampi eläkejärjestelmän on taata eläkkeiden riittävyys.

Toiseksi suomalaisilla on perustuslaillinen oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä huolenpitoon vanhuudessa. Työssäkäyvät rahoittavat sosiaali- ja terveyspalveluja sekä vanhustenhuoltoa, joten työssäkäyvien vähentyminen uhkaa myös näiden palveluiden rahoitusta.

Tilastokeskus arvioi, että työikäisten määrä vähenee Suomessa 57 000 hengellä vuoteen 2030 mennessä. Ilman maahanmuuttoa työikäisten määrä vähenisi jopa 217 000 hengellä, sillä valtaosa maahanmuuttajista on työikäisiä.

Maahanmuutosta on toivottu ratkaisua väestön ikääntymisestä johtuviin julkisen talouden ongelmiin. Muuttajien sopiva ikärakenne ja hyvä työllistyminen ovat kuitenkin edellytyksiä sille, että maahanmuutto helpottaa huoltosuhteen ongelmia.

Tutkimusten valossa näyttää siltä, että nuoret, koulutetut ja perheettömät maahanmuuttajat vahvistavat julkista taloutta, kun taas iäkkäät ja matalasti koulutetut muuttajat sekä perheenyhdistämiseen oikeutetut heikentävät huoltosuhdetta entisestään. Työikäiset muuttajat, jotka voivat aloittaa työskentelyn heti Suomeen saavuttuaan, voivat parantaa huoltosuhdetta merkittävästikin.

Toisaalta maahanmuuttajaväestön työttömyys ja lyhyet työurat ovat yhteiskunnallinen ongelma. Osa maahanmuuttajista jää pitkiksi ajoiksi työmarkkinoiden ulkopuolelle tai työskentelee matalapalkka-aloilla, jolloin heidän eläkekertymänsä jää pieneksi. Erityisesti maahanmuuttajanaiset uhkaavat jäädä eläkkeellä pelkän perusturvan varaan.

Maahanmuuttajien ikärakenne on nuori, joten maahanmuuttajille maksetut eläkkeet ovat vielä marginaalinen osa eläkkeistä. Tulevaisuudessa eläkejärjestelmän on kuitenkin huolehdittava kantaväestön eläkkeiden lisäksi myös ikääntyvän maahanmuuttajaväestön eläketurvasta. Tämä on lisähaaste eläkejärjestelmän kestävyydelle, ja siihen on varauduttava riittävän ajoissa poliittisin päätöksin.

Maahanmuutto voi parantaa heikentyvää huoltosuhdetta vain, mikäli Suomeen kohdistuva maahanmuutto kasvaa nykyisestä, maahanmuuttajat ovat nuoria ja työllistyvät hyvin.

Maahanmuuttajat eivät ole uhka kantaväestölle työmarkkinoilla, eikä tähän viittaavia yksiselitteisiä tutkimustuloksia ole löydettävissä. Jos maahanmuuttajat kuitenkin työllistyvät ainoastaan tietyille aloille, voivat näillä aloilla työskentelevät kantasuomalaiset kohdata kilpailun kiristymistä ja sitä kautta palkkojen ja työllisyyden laskua.

Kasvanut maahanmuutto lisää kansantalouden kokonaiskysyntää, sillä maahanmuuttajat toimivat myös kuluttajina markkinoilla. Kokonaiskysynnän kasvu kasvattaa kansantalouden kokoa tuoden vaurautta kaikille talouden toimijoille.

Maahanmuutto voi parantaa heikentyvää huoltosuhdetta vain, mikäli Suomeen kohdistuva maahanmuutto kasvaa nykyisestä, maahanmuuttajat ovat nuoria ja työllistyvät hyvin. Tämä edellyttää, että teemme onnistuneita poliittisia päätöksiä sekä maahanmuuttopolitiikan että työ- ja elinkeinopolitiikan saralla.

VTT, dosentti Ulla Lehmijoki toimii taloustieteen yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Aino Ojutkangas on valtiotieteiden ylioppilas Svenska Social- och kommunalhögskolanissa.

Julkaisu Maahanmuuttajat työmarkkinoilla ‒ ratkaisu heikentyvään huoltosuhteeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien ja europarlamenttivaalien välissä on 42 päivää. Tiivis vaaliaikataulu on herättänyt huolta vaaliväsymyksestä ja puolueiden ehdokasasettelun demokraattisuudesta.

Työllistymisestään välittävän poliitikon kannalta vaalikeväässä on silti hyvät puolensa. Eurovaalien ehdokashakemusten jättö lukkiutui neljä päivää eduskuntavaalien jälkeen. Tarjolla on harvinaisen sopivasti ajoitettu uusi työllistymismahdollisuus eduskunnasta pudonneille poliitikoille.

Lisäksi poliitikkojen on tänä keväänä helppoa siirtyä eduskunnasta Euroopan parlamenttiin tai toisin päin ilman pitkää työttömyysjaksoa välissä tai tarvetta jättää töitä täysin kesken. Tuplaehdokkuus vaaleissa tarjoaa kaksi mahdollisuutta työllistyä – joillekin jopa vapauden valita työpaikkansa.

Vaaliaikataulu ei suinkaan kohtele eduskuntapudokkaita ja parlamentista toiseen ponnistavia aina yhtä suotuisasti. Suomen EU-jäsenyyden aikana eurovaalit ovat sattuneet samalle vuodelle eduskuntavaalien kanssa kerran aikaisemmin, vuonna 1999. Muulloin poliitikkojen on täytynyt joko etsiä uudet työpaikkansa muualta tai jättää kausi pahasti kesken uran suuntaa vaihtaessa.

Parlamentaarisella uralla epävarmuutta täytyy sietää

Edustuksellinen demokratia tuo poliitikkojen uraan tiettyä epävarmuutta: perustuuhan edustajan mandaatti vaaleissa määräajoin ilmaistuun luottamukseen.

Edustaminen on demokraattinen etuoikeus, mutta se on samalla parlamenttiin valitun poliitikon työtä. Varsinaisesti kansanedustajat ja euroedustajat ovat kuitenkin luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia. Poliitikoille ketjutetut 4–5 vuoden mittaiset määräaikaisuudet ovat arkipäivää.

Kansanedustajat ja euroedustajat ovat luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia.

Kauden päätteessä poliitikon uudelleenvalinnasta ei ole takeita. Jatkokaudelle on tilastollisesti jonkin verran helpompaa päästä kuin ensimmäisen kauden edustajaksi, mutta konkariedustajankin ohi voi kiilata kuka tahansa.

Poliitikko voi toki työllistyä puoluekoneistoon tai vaikka politiikan ulkopuolelle. Mutta jos poliitikko tahtoo jatkaa edustustehtävissä, Euroopan parlamentin ja eduskunnan eripariset vaalisyklit tarjoavat eräänlaisen turvaverkon. Tältä kannalta on siis ymmärrettävää, että osa poliitikoista etsii kevään vaaleissa vaihtoehtoja sekä Euroopan unionin että Suomen politiikasta.

”Tarttis löytää töitä” – eduskunnasta putosi vaaleissa 48 kansanedustajaa

Lähes neljäsosa istuvista kansanedustajista joutui eduskuntavaaleissa jättämään eduskunnan vastoin toiveitaan. Valitsematta jäi 48 ehdolla ollutta kansanedustajaa. Heistä seitsemän on ehdolla eurovaaleissa.

Eurovaaleissa ehdolle asettuneista ainakin Silvia Modig (vas.), Satu Taavitsainen (sd.) ja Olli-Poika Parviainen (vihr.) ovat kommentoineet julkisesti vaalitulostaan työllistymisnäkökulman kautta. Heidän lisäkseen Euroopan parlamenttiin pyrkivät entiset kansanedustajat Mika Raatikainen (ps.), Ari Jalonen (sin.), Kari Kulmala (sin.) ja Paavo Väyrynen (stl). Euroopan parlamentti lienee heistä useimmalle kakkosvaihtoehto.

Osalla heistä on vakituinen työpaikka odottamassa, kävi eurovaaleissa miten kävi. Työtöntä edustajaa odottaa sopeutumisraha, eli kansanedustajien oma työttömyysturva – ja tietysti työnhaku.

Ehdokkaiden urasuunnittelua vai puolueiden vaalikikkailua?

Poliittisten urien tutkimus nojaa historiallisesti yhtäältä weberiläiseen käsitykseen urapoliitikoista taloudellisesti riippuvaisina ja toisaalta Joseph Schlesingerin mukaisesti urasuunnitelmiltaan kunnianhimoisina olentoina. Kunnianhimon on perinteisesti ajateltu ajavan poliitikkoja aluetasoilta kohti keskusvaltaa ja riviedustajuudesta kohti hallitusvaltaa.

Euroopassa tilannetta on viime vuosikymmeninä mutkistanut Euroopan parlamentin kasvanut valta ja alueiden nousu monissa Euroopan maissa. Muun muassa Jens Borchertin, Klaus Stolzin, Richard Whitakerin sekä Ine Vanlangenakkerin, Bart Maddensin ja Gert-Jan Putin tutkimustulokset osoittavat, että valtion politiikan vahvaa ja yksimielistä ensisijaisuutta ei voida Euroopassa pitää itsestäänselvyytenä. Erikoistuminen aluehallintoon tai EU-politiikkaan samoin kuin useammalle aluetasolle vaihtelevasti suuntautuvat urat ovat yleistyneet.

Joku suomalainenkin poliitikko saattaa siis kevään vaaleissa ensisijaisesti toivoa pääsevänsä edustamaan suomalaisia Euroopan unionissa. Mutta millainen on euroedustajaksi pyrkivän turvaverkko vaalitappion varalta?

Meppitoiveikas voi asettua varmuuden vuoksi ehdolle myös eduskuntavaaleissa ja loikata tarpeen tullen eduskunnasta Euroopan parlamenttiin. Samalla puolue saa täytettä listoilleen molemmissa vaaleissa.

Ehdokkuuksissa on kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista.

Oman erityispiirteensä vaalikevääseen tuo Suomen vaalijärjestelmä. Avoimessa listavaalissa puolueet saavat kätevästi tarkan mittaustuloksen ehdokkaidensa suosituimmuudesta. Eduskuntavaalien ääniharavat todennäköisesti vetävät äänestäjiä puolueelle myös eurovaaleissa.

Eurovaaleissa on tänä vuonna ehdolla 14 vastavalittua kansanedustajaa. Oikeusministeriön tieto- ja tulospalvelun luvuista selviää, että heille annettiin eduskuntavaaleissa keskimäärin yli 7 500 ääntä per henki, mikä on noin 500 ääntä enemmän kuin kaikkien eduskuntaan valittujen äänisaaliin keskiarvo.

Valituksi tuleminenkaan ei takaa, että poliitikko lähtee Brysseliin. Mepiksi valittu kansanedustaja voi halutessaan kieltäytyä Euroopan parlamentin mandaatistaan ja jäädä eduskuntaan.

Tuore kansanedustaja Merja Kyllönen (vas.) on kertonut ensimmäisenä eurovaaliehdokkaista jo etukäteen, ettei tule ottamaan euroedustajan paikkaa vastaan, vaikka tulisi valituksi Euroopan parlamenttiin. Perusteluksi valinnalleen Kyllönen nostaa perhesyyt.

Kyllösen paljastus henkilöi laajempaa tuplaehdokkuuden ilmiötä. Ehdokkuuksissa on selvästikin kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista, oli niiden taustalla sitten ammatillinen kunnianhimo tai vielä henkilökohtaisemmat syyt.

Moni poliitikko vaihtaa parlamenttia myös kesken kauden

Kevään 2019 eurovaaleissa joku vastavalituista kansanedustajista saattaa ansaita suomalaisten luottamuksen jo toisen kerran alle kahdessa kuukaudessa. Kenties joku heistä valitsee loikata eduskunnasta ja käyttää mandaattiaan Euroopan parlamentissa.

Loikkia on tapahtunut ennenkin Suomen EU-jäsenyyden aikana. Pro gradu -tutkielmassani selvitin, että vuosina 1995–2016 suomalaiset poliitikot vaihtoivat parlamenttia EU:n ja eduskunnan välillä yhteensä 17 kertaa kesken vaalikauden.

Tämän lisäksi kolme meppiä – Carl Haglund (r.), Heidi Hautala (vihr.) ja Alexander Stubb (kok.) – keskeytti edustajankautensa Euroopan parlamentissa ministerinsalkun vuoksi. Kokoomuksen Jyrki Katainen taas siirtyi pääministeristä Suomen EU-komissaariksi vuoden 2014 eurovaalien jälkeen vaikean hallituskauden loppupuolella.

Kiinnostava oli Timo Soinin (ps.) tuplaloikkaus vuosina 2009 ja 2011. Soini toimi kansanedustajana ennen vuoden 2009 eurovaaleja. Vaalien jälkeen Soini lähti eduskunnasta Euroopan parlamenttiin eduskuntakauden puolivälissä. Vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen Soini jätti taas Euroopan parlamentin, jälleen kahden vuoden edustajuuden jälkeen.

Kahden vuoden väli edellisiin vaaleihin toi oletettavasti Soinille turvaa kritiikiltä edustuksellisen mandaatin keskeytyessä.

Myös nykyisellä perussuomalaisten puheenjohtajalla on omanlaisensa ratkaisu monitasoisen EU-järjestelmän epäsynkronisiin vaalikausiin. Jussi Halla-Aho on ilmoittanut vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen, että hän ei keskeytä kauttaan Euroopan parlamentissa, vaan jatkaa meppinä jäljelle jäävät kaksi kuukautta EP-kauden loppuun asti.

Eduskuntaan nousee täksi ajaksi varaedustaja Raatikainen, joka putosi juuri eduskunnasta ja on itse ehdolla Euroopan parlamentin vaaleissa.

Järjestelmä mahdollistaa poliitikoille ja puolueille monimutkaisia kuvioita. Toisinaan järjestelmä pakottaa monipuolista uraa tekevän ammattipoliitikon jättämään mandaattinsa kesken kauden.

Suomalaispoliitikot ovat EU-tasolla aktiivisia loikkareita

Euroopan unionin 15 ensimmäisen jäsenmaan eli niin kutsuttujen EU15-maiden välillä on suuria eroja poliitikkojen loikkauskäyttäytymisessä. Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset (55), portugalilaiset (39) ja espanjalaiset (35) ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden. Kansallisen parlamenttinsa ja EP-ryhmänsä kokoon suhteutettuna Suomi sijoittuu niin ikään kunnialtaan kyseenalaiseen neljän kärkeen.

Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset, portugalilaiset ja espanjalaiset ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden.

Britanniassa ja Luxemburgissa loikkaaminen kesken kauden parlamentista toiseen on kaikkein harvinaisinta. EU-maista ainoastaan Luxemburgissa kansallisen parlamentin ja EU-parlamentin vaalit olivat pitkään synkronoitu samaan vaalisykliin. Luxemburgin euroedustajat ja kansallisen parlamentin jäsenet valittiin siis vuoteen 2009 asti yhtä aikaa, mikä tehokkaasti vähentää mahdollisuuksia ja tarvetta loikkiin kesken kauden.

Brittiparlamentti taas on EU15-maiden ainoa, joka muodollisesti kieltää edustajiensa eron ja tehtävien keskeyttämisen kesken kauden.

Suomessa vuoden 1999 tuplavaalikeväänä loikkareita ei ilmaantunut. Tuolloin eduskunta- ja eurovaalien välissä oli vajaa kolme kuukautta. Vaalien tiukka läheisyys saattoi toimia esteenä välittömille loikille, vaikka vaaleja ei pidettykään tismalleen samaan aikaan.

Vaalisyklin merkitys edustajien uravalintoihin ja puolueiden ehdokasasetteluun jäi monimutkaisuudessaan gradussani avoimeksi. Samanaikaiset vaalit ymmärrettävästi vähentävät tarvetta keskeyttää edustajantoimi uusien parlamentaaristen uramahdollisuuksien vuoksi: tähän viittaavat orastavasti niin graduni tulokset kuin esimerkiksi tutkimus Belgian aluetason vetovoimasta poliitikoille.

Mutta miten vaikuttaa vuosi vaalien välissä? Entä kaksi kuukautta? Näiden kysymysten analysointiin on tarjolla erinomaista materiaalia EU-maiden vaalituloksissa, Suomen vaalikevät 2019 mukaan lukien.

Ovatko kauden keskeyttäminen ja tuplaehdokkuudet ongelmia demokratian kannalta?

Urasuunnitelmia tekevän poliitikon, äänisaalistaan optimoivan puolueen ja demokraattisen vastuunkannon välillä on tiettyjä ristiriitoja. Vaaleilla valitun edustajan jättäessä mandaattinsa on tarpeen kysyä, mitä seurauksia valinnalla on äänestäjien ja edustajan luottamussuhteelle.

Kysymys pureutuu pohjimmiltaan puolueiden rooliin suomalaisessa demokratiassa. Vaikka Suomessa ääni annetaan vaaleissa edustajakohtaisesti, vähintään yhtä suuren hyödyn äänestä saa puolue.

Kauden keskeyttäminen johtaa Suomessa varaedustajan eli vaaleissa lähes valituksi tulleen edustajan sijaisuuteen. Puolueiden valtasuhteet säilyvät. Edustajien päätöksistä riippumatta puolueelle annettu ääni ei katoa.

Entä läpinäkyvyys? Kyllösen paljastuksen jälkeen kävi ilmi, että hän ei suinkaan ole ainoa eurovaaleissa ehdolle asettuneesta neljästätoista vastavalitusta kansanedustajasta, jolla ei ole aitoja pyrkimyksiä Euroopan parlamentin jäseneksi. Äänten kalastelu tunnetuilla nimillä on omiaan ruokkimaan äänestäjien skeptisyyttä puoluedemokratiaa kohtaan.

Toisaalta kauden keskeytyksissä ja tuplaehdokkuuksissa on tavallaan kyse myös demokratian vaalimisesta. Poliitikkojen uran sujuvoittaminen voi olla päättäjien edustavuuden kannalta tärkeää.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei liene hyvä vaihtoehto.

Suomen eduskunnassa tai Euroopan parlamentissa edustaminen on kokopäivätyö. Poliitikon on saatava edustamisesta elantonsa, jotta edustajuus olisi mahdollista tasavertaisesti taustasta ja aiemmasta tulotasosta riippumatta. Mitä epävarmemmaksi elannon jatkuvuus käy, sitä vaikeampaa edustajan on suunnitella tulevaisuutta politiikassa.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei siis liene hyvä vaihtoehto. Ilmiöiden tunnistaminen sen sijaan on tärkeää, ja vuoden 2019 poikkeuksellisen vaalisuman reportaaseissa on onnistuttu hyvin tuomaan niitä julkiseen keskusteluun.

Vaalikeväässä riittää aurinkoa.

Laura Lamberg on valtiotieteiden maisteri ja Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineessa palkitun pro gradu -tutkielman Level-Hopping Legislators kirjoittaja.

Julkaisu Politiikan rekrytointiviikot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 Suomen eduskuntavaalien tulosta on syytä tarkastella ”Suomen mallin” kehitystä vasten. Sillä tarkoitetaan politiikan rakenteita ja kulttuuria, joilla päätökset tehdään. Suomen mallin synnyn taustalla on korporatiivinen kehitys, jota työmarkkinasuhteiden tutkimus on analysoinut.

Korporatismi on vahvistunut Suomessa EU:hun liittymispäätöksen jälkeen, kun taas muissa Pohjoismaissa työmarkkinasuhteet ja politiikka ovat eriytyneet toisistaan riippumattomiksi voimatekijöiksi.

Valtaelinten suhteiden muutos

Kansalaisten kannalta valtalähteiden keskinäiset suhteet ja toimivuus ovat suuri haaste, koska niissä kaikissa on ollut meneillään EU-jäsenyyskaudella 1995–2019 merkittävä murros – eri syistä tosin. Tämän hahmotuksen avaamiseksi on kerrattava Suomen EMU-ratkaisun suuri linja.

Hallitus ja työmarkkinajärjestöt sopivat – työnantajien toimiessa politiikan arkkitehteina – huomenlahjasta tuolloiselle pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomen EU-aikakauden politiikan kotimainen rakenne perustuisi työmarkkinapolitiikalle ja budjettipolitiikalle. Rahapolitiikka annettiin uudelle Euroopan keskuspankille (EKP).

Perinteisten toimijoiden kuten eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin ohella erilaiset eturyhmät ovat olennainen tekijä politiikan prosesseissa. Politiikan pyöröovi-ilmiö ei ole vain henkilöliikkuvuutta, vaan etujen kilpailua ja vaihtoa valtaelimissä. On tärkeää huomata, että nämä eturyhmät toimivat sekä kansallisella että EU-tasolla.

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt. Eräs EU:n perussopimuksessa määritellyistä komission tehtävistä on mahdollistaa työmarkkinaosapuolten välinen ”sosiaalidialogi”.

Tämä on prosessin merkittävin eturyhmiä ohjaava tekijä. Sen rinnalle ovat tulleet yritysten omat edunvalvontakoneistot ja niiden käyttämät vaikuttajaviestinnän toimistot tai vastaavat tahot, joita on alettu kutsua konsulttidemokratiaksi.

Kun eturyhmiä tarkastellaan, on otettava huomioon yritysten kasvava rooli maailman kehityksessä valtioiden rinnalla. Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä: yritykset edustavat globaalia taloudellista voimaa. Tämä heijastuu valtioiden sisäänkin, mistä Google, Apple, Facebook ja Amazon ovat esimerkkejä myös Suomessa.

Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä.

Valtaelinten suhteissa tapahtunut murros on osaltaan aiheuttanut sen, että poliittinen päätöksenteko on muuttunut jonkinlaiseksi etujen toriksi, jonka basaareissa on myytävänä eturyhmille erilaisia ratkaisuja. Torin järjestäjä on valtio, joka ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan, minkälaista tuottoa se basaareilta haluaa. Samaan aikaan eturyhmien kokonaisuutta on entistä vaikeampi hahmottaa.

Korporatismin murros

Suomen poliittisen järjestelmän sisäänrakennettu ansaintalogiikka on ollut sotatalouden jälkeen (1939–1955) siirtyminen korporatiivisiin päätöksentekojärjestelmiin, joita olivat sotakorporatismin jälkeen liittokorporatismi (1956–1967), yhteiskuntakorporatismi (1968–1991) ja EU-korporatismi 1992–2007). Korporaatioiden yhteistyö toi leivän, kasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan, josta tuli Suomessa turvallinen leiri.

EU-korporatismi alkoi rapautua vuonna 2007, kun Teknologiateollisuus otti Elinkeinoelämän keskusliitto EK:lta pois oikeuden allekirjoittaa yleissitovia työehtosopimuksia. Tämän päätöksen historiallisia ja yhteiskuntapoliittisia vaikutuksia ei työnantajaleirissä ole kenties ymmärretty, koska työnantajayhteisö ei ole pystynyt keskustelemaan aihealueesta avoimesti eikä kiihkottomasti.

Tämä johtunee siitä, että Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 avasi kotimarkkinat sisämarkkinakilpailulle ja siirsi erityisesti kauppapolitiikan ja rahapolitiikan pois Suomen hallituksen ja Suomen päätöksenteon välittömästä toimivallasta.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen. Se on osa kansallista selviytymistarinaa, joka ei enää toimi 2020-luvun yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

EU-korporatismi on ollut siirtymäkauden järjestelmä, mutta se taisi olla jo syntyessään vanhentunut puolustusmekanismi korporatiiviselle politiikalle. Sen ongelmia ovat jäykähköt työmarkkinasuhteet ja kilpailuasetelma kotimarkkinoiden, sisämarkkinoiden ja vientiponnistusten välillä.

Kolmikantaisen systeemin toiminta-ajatus ennen EU:ta oli hallita rahapolitiikkaa (rahan arvon määräytyminen Suomen Pankin johdolla), työmarkkinapolitiikkaa (inflaation hillitsemiseksi sekä vientiponnistusten ja länsi-integraation toteuttamiseksi) sekä budjettipolitiikkaa, joka oli edellä mainitun basaaritaloudeksi muodostuneen torin ajatus synnyttää hallitulle kasvulle sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset edellytyk

Korporatiivisen poliittisen voiman heikentyminen Suomen politiikassa on antanut mahdollisuuden lyhyen aikavälin saalistajille rikastua omistuksiin liittyvien murrosten seurauksena. Toisaalta se on merkinnyt poikkeamaa Lipposen hallitusten linjauksista, kun päätöksenteon tärkeimmiksi työvälineiksi otettiin työmarkkinapolitiikka ja finanssipolitiikka. Näiden ”kivijalkojen” hylkäämisestä on kysymys, eikä sitä kenties tiedosteta riittävän laajasti.

Kolmikannan todellisten osapuolten identifioimisella on merkitystä

Kuten totean väitöskirjassani, Ralf Dahrendorfin sääntelyteoria asettaa sääntelylle tietyt edellytykset. Oli voitava tunnistaa eturyhmien konfliktit eli se, mistä on kysymys ja ketkä olivat aidot osapuolet. Sääntelyn perustana oli osapuolten keskinäissuhteet eli se, että osapuolet kunnioittivat toisiaan ja tunnustivat toisensa osapuolina.

Valtiovallasta oli konflikteissa kolmanneksi osapuoleksi, joka pystyi tarjoamaan sosiaalidialogissa osapuolille hyviä palveluksia eli ”sosialisoimaan ratkaisut”. Tätä osapuolet aktiivisesti hyödynsivät ja siitä sosiaalidialogi ammensi voimansa. Konfliktien yksityistämiseksi kutsuttiin sitä, ettei valtion hyviä palveluksia ollut tarjolla – monista eri syistä.

Sosiaalidialogi on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit.

Sosiaalidialogi on tullut veronmaksajille ja työnantajille kalliiksi, mutta se on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit. Itse asiassa dahrendorfilainen vuoropuhelu kukisti kommunismin Euroopassa ja loi pohjan kylmän sodan jälkeiselle talouskasvulle Euroopassa.

Dahrendorfin teorian valossa Suomen kolmikantaista sopimista voidaan tarkastella neljällä muuttujalla, joita ovat yrittäjyys, omistajuus, elinkeinojen edistäminen ja työmarkkinasuhteet. Nämä neljä teemaa ovat kaikki politiikan osa-alueita, jotka ovat kolmikantaisen sopimisen piirissä tai ulottuvilla Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Omistajuussuhteet ja yrittäjät

Koska Suomessa valtiovalta on Euroopan skaalassa suuri omistaja, valtion omistajaohjauspolitiikka on hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti. Edellä mainittuja neljää teemaa on tarkasteltava eturyhmien organisoitumisen, hallituksen poliittisen valmistelun ja sisämarkkinakehityksen valossa.

Yrittäjät ovat järjestäytyneet useisiin kilpaileviin organisaatioihin – Suomen Yrittäjiin, Perheyritysten liittoon ja Etelärannan päämajassa sijaitseviin toimialaliittoihin. Eräät elinkeinonharjoittajat ovat vielä järjestäytyneet ammattiliittoihin.

Valtion omistajaohjauspolitiikka on Suomessa hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti.

On tärkeää hahmottaa, mistä tässä puhutaan. Yrittäjyyden edunvalvonnassa on monta kokkia, mutta raskaan sarjan järjestöt, siis suurten yritysten painottama edunvalvonta, pitävät yrittäjyyttä symbolisesti tärkeänä mutteivät omia ensisijaisia etujaan ylittävänä. Niinpä yrittäjyys on yritysten välisessä kilpailussa ja edunvalvonnassa aina toissijainen teema.

Omistajat ja omistajuus ovat kasvattaneet yhteiskunnallista merkitystään monesta eri syystä. Ensinnäkin ulkomaalaisomistus on muuttanut edunvalvonnan luonnetta, koska kotimainen omistajakunta on saanut rinnalleen toisen, sisämarkkinanäkökulmaa ja kilpailua korostavan ulkomaisen omistajakunnan.

Toiseksi julkinen omistus – sekä valtion omistus että listattujen yritysten lukumäärä ja suuri koko – korostavat instituutioiden merkitystä omistajapolitiikassa. Suomeen on syntynyt valtion omistajaohjauksen, työeläkeyhtiöiden ja säätiöiden hiljainen kolmiliitto. Se toimii tarvittaessa ja on ”suomalaisen omistajuuden” – mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan – tärkein puolustusmekanismi. EU:n tasolla ulkomaalaissomisteiset yritykset tarjoavat kuitenkin edunvalvonnassaan toisia ratkaisuja kuin suomalaiset.

Elinkeinojen kilpailu

Elinkeinojen edistäminen liittyy siihen, mitä elinkeinoja ja minkälaista säätelyä Suomessa edistetään. Kysymys on sisämarkkinoiden kansallisista tulkinnoista, missä esimerkiksi julkisen omistuksen suuri osuus voi vaikuttaa halukkuuteen soveltaa energia- ja ympäristöratkaisuissa kotimaisia linjauksia.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella.

Elinkeino- ja sääntelypolitiikka ovatkin yritysten kannalta äärimmäisen merkittäviä politiikkasektoreita, koska politiikalla annetaan suosituimmuusasema valikoiduille palveluille, tuotteille ja toimintatavoille. Sähköntuotanto, metsäpolitiikka, tietoliikennekysymykset, logistiikka- ja liikenneratkaisut sekä julkisten elinkeinopalvelujen tuotanto ovat näistä esimerkkejä.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella, missä ne kilpailevat omistajuuden areenan lisäksi poliittisella areenalla, työmarkkinoilla, mediassa ja tietenkin edunvalvontajärjestöissä. Siksi kansallisen ratkaisun löytämiseksi elinkeinoelämän toimialajärjestöillä on ollut merkitystä suurten linjojen etsimisessä ja löytämisessä. Työnantaja- mutta myös työntekijäleiri kohtaavat tulevaisuudessa yhä suuremman keskinäisen kilpailun.

Työnantajat irtaantuvat keskitetystä sopimismallista

Teknologiateollisuuden irtautuminen vuonna 2007 keskitetystä ratkaisusta käynnisti EK:n sisäisen ja EU-korporatiivisen systeemin ohjauskyvyn rapautumisen.

Raamisopimus vuonna 2011, työllisyys- ja kasvusopimus vuonna 2013 ja kilpailukykysopimus vuonna 2015 olivat ontuvia kolmikantaisia ratkaisuja, jotka kaikki heijastivat työnantajien eriytyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä.

Olennaista kapenevalle kolmikantaiselle sopimiselle on ollut se, että yhä suppeampi eturyhmien edustus on mukana sen valmistelussa ja päätöksenteossa. Kun ennen EU-jäsenyyttä eturyhmien osallistuminen oli suurta ja lähes tulkoon täydellistä, nykyisin kolmikannan legitimiteetti on heikentynyt.

Jos kolmikantaa halutaan uudistaa, on sen perusideaa tarkistettava ja tarjottava sopimiseen osallistumista myös muissa kuin työmarkkinakysymyksissä. Edellä kuvattu analyysi osoittaa, että omistajien kesken tarvitaan aivan oma vuoropuhelu, joka käytännössä korvaa osan työmarkkinasovun poliittisista yhteistyökuvioista valtiovallan kanssa.

Aivan oma lukunsa on, miten ulkomaalaiset omistajat integroidaan omistajavuoropuheluun. Tämän lisäksi on löydettävä elinkeinopolitiikassa ratkaisuja, joissa kilpailulle annetaan aikaisempaa suurempi rooli.

Tarvitaan siis ainakin kaksi kolmikantaista vuoropuhelua sosiaalidialogin rinnalle, jotta kolmikantayhteistyö ei olisi vain työnantajien ja työntekijöiden erikoisoikeus. Tässä on myös yrittäjien uusi mahdollisuus.

Kolmikantasopimista on uudistettava

Suomessa työnantajat ja työntekijät ovat linnoittautuneet eri leireihin, mikä näkyy myös vaalikampanjoinnissa. Työntekijäjärjestöt panostivat eduskuntavaaleissa omiensa tukemiseen aikaisempaa enemmän ja ”fiksummin”. Palvelualojen ammattiliitto PAM ja Julkisten Alojen Liitto JHL olivat hyvin aktiivisia vaalikampanjoinnissa.

Myös Teollisuusliitto oli liikkeellä kampanjamielessä samoin kuin SAK. Teollisuusliitot harjoittivat vielä yhteistyötä työnantajien vientiliittojen kanssa kampanjoimalla maakunnissa. Liitot loivat haluamilleen ehdokkaille puhujalavoja, julkisuutta ja uskottavuutta. Olennaista tässä on ”epäsuora” vaikuttaminen, jota ei tarvitse raportoida viranomaisille vaaliavustuksina.

Työmarkkinaosapuolet ovat EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta.

Vuosien 1968–1970 ja 1995–1999 korporatiivisille ratkaisuille ominaista oli vahva poliittinen yhteistyö, valtiovallan ja eturyhmien laaja yhteisymmärrys kansallisen politiikan sisällöstä sekä taloudelliset kannustimet tai pakko. Mikään näistä edellytyksistä ei nyt näytä nousevan esille – ei eturyhmissä eikä politiikassa.

EU-jäsenyyden ajalta kokemukset osoittavat, että taloudellisilla eturyhmillä on ollut suuri vaikutus kansakunnan merkittävissä ratkaisuissa. Kun työmarkkinasuhteissa ei ole yhteistä säveltä, ei myöskään politiikassa ole riittävää yhteisymmärrystä.

Avainkysymys on kolmikantasopimisen laajuus. Kolmikanta on ollut suomalaisittain menestys pitkällä aikavälillä: se loi poliittisen kommunismin patoamisella yhteistyöpohjan, josta Suomi voitiin viedä läntisen integraation piiriin, sekä loi vakaat olot talouskasvulle ja mahdollisuuden liittyä Euroopan talous- ja valuuttaunioniin.

Työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta. Ne kaikki heijastavat uusia tarpeita määritellä kansallinen – suomalainen – yhteinen näkemys.

Voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle?

Kysymys tulevaisuudessa onkin siitä, voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle. Olisiko mahdollista, että omistajat joutuisivat ottamaan vastuuta aikaisempaa enemmän talouspolitiikasta ja heitä kuultaisiin toimivan johdon lisäksi?

Sama koskee yrittäjiä, jotka yleisesti omistavat vähemmän kuin kuvitellaan. Voisivatko yrittäjät olla jatkossa mukana kolmikantaisessa sopimisessa? Ja kuuluuko elinkeinojen kilpailun säätely kolmikantaisen sopimisen piiriin – työmarkkinaosapuolille?

Nyt tämä toimivalta tulee eräänlaisena bonuksena, kun työmarkkinaosapuolet voivat miehittää hallitusyhteistyön puitteissa erilaisia valmistelevia työryhmiä, joiden tuottama informaatio ja mahdolliset ehdotukset tuovat sisäpiiriläisille kilpailuetua.

Olisi myös virhe odottaa, että työnantajien intressit ovat yhtenäiset. Metsäteollisuus, Kaupan Liitto ja Teknologiateollisuus toimivat hyvin erilaisilla talouden sektoreilla. Metsäteollisuus erosi EK:sta vuonna 2016. Kokonaiskuvaa eturyhmistä on entistä vaikeampi muodostaa.

Poliittinen haaste

Hallituskoalitiot ovat useiden eturyhmien ristipaineessa. Hallitus ja erityisesti eduskunta tarvitsevat läpinäkyvyysrekisterin voidakseen identifioida asioihin vaikuttavat tahot EU:n ja Suomen päätöksenteossa.  Hallituskoalitioiden erilaisten talouspolitiikkojen suurin uhkatekijä on ”jakopolitiikaksi” kutsuttu julkinen velkaantuminen, joka saattaa olla poliittisesti heikkojen enemmistöhallitusten seuraus.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta.

Jää nähtäväksi, kykeneekö Antti Rinteen ”punavihreä arvoryhmä” (SDP, vihreät ja vasemmistoliitto) operoimaan onnistuneesti muun muassa kokoomuksen ja keskustan muodostaman ”porvarillisten puolueiden ryhmän” kanssa.  Jälkimmäisen arvot ovat enemmän hajallaan kuin punavihreiden – on esimerkiksi vaikeaa arvioida, ovatko perussuomalaiset osa porvarillista perheryhmittymää.

Koska puolueiden väliset voimasuhteet ovat kapeissa marginaaleissa, koalitiot saavat uutta painoa. Yleisesti on arvioitu, että hallituksen muodostaminen näillä voimasuhteilla on erittäin haastavaa.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta. Tämä asettaa poliittiselle johtajuudelle uusia laatuvaatimuksia.

Poliittinen systeemi tarvitsee remonttia, jotta sopiminen, yhteistyö ja yhteisten tahtotilojen kirkastaminen on mahdollista. Politiikassa haetaan nyt uutta johtajuutta, jonka vahvuus on kyky sopia.

VTT Anders Blom on työelämäprofessori Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Suomen malli murroksessa – edunvalvonnan ja korporatismin uudet kuviot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi 16.1.2019 analyysin Lasikaton paradoksit. Analyysin tavoitteena on keskustella siitä, miksi naisten korkeasta työllisyysasteesta huolimatta naisten uralla eteneminen takkuilee Pohjoismaissa.

EVAn johtaja Matti Apunen haastatteli analyysissa ruotsalaista tutkijaa ja kirjailijaa Nima Sanandajia siitä, miksi Suomessa on vähemmän naisjohtajia kuin monissa muissa Euroopan maissa.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä.

Julkaisusta ehdittiin uutisoida otsikoilla kuten ”Nyt löytyi syyllinen naisten heikkoon urakehitykseen: Suomen hyvinvointivaltio”, ”Enemmän naisia huipulle? Näillä keinoilla se onnistuu, eikä sukupuolikiintiö kuuluu listaan” ja ”Tutkija: Hyvinvointivaltion avokätiset tuet passivoivat naisia – hidastaa johtajaksi etenemistä”.

EVAn analyysissa esitetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteiden hidastavan naisten urakehitystä. Uran hidasteita ovat perhevapaat, palveluiden ostovoimaa heikentävä verotus sekä yrittäjyyttä ja palkkakehitystä vaikeuttava julkisen sektorin monopoli.

EVAn analyysissa esitetään myös vapaan markkinatalouden mukaisia ratkaisuja tähän lasikaton paradoksiksi nimettyyn ongelmaan.

Tässä tekstissä tarkastelemme EVA-analyysin kolmea pääväitettä sekä ratkaisuehdotuksiin liittyviä ongelmia. Kysymme, edistävätkö markkinaliberaalit uudistukset sukupuolten tasa-arvoa suomalaisilla työmarkkinoilla.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio – naisystävällinen hyvinvointivaltio?

EVAn analyysissa esille nostettu kysymys siitä, toimiiko naisystävälliseksi tarkoitettu hyvinvointivaltio itse asiassa naisten uraa haittaavana tekijänä, ei ole uusi.

Tutkijat Hadas Mandel ja Moshe Semyonov ovat tulkinneet, että Pohjoismaissa naiset osallistuvat aktiivisesti työmarkkinoille, mutta eivät työskentele hyvin palkatuissa johtavissa asemissa yhtä usein kuin naiset liberaaleissa talouksissa, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tätä mekanismia he kutsuvat naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksiksi.

Näihin tutkimuksiin, joista sekä teoreettiset ideat että analyysitapa on omaksuttu, ei kuitenkaan viitata EVA-analyysissa. Analyysi pohjaa Sanandajin kirjaan The Nordic Gender Equality Paradox, jossa ei myöskään viitata alan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksia käsittelevään kirjallisuuteen tutustuminen ja viittaaminen veisi myös sen kritiikin lähteille. Aiemmassa tutkimuksessa on käyty kiivasta keskustelua maiden välisistä naisten työhön osallistumisen eroista ja niiden syistä. Tutkijat eivät suinkaan ole yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakenteet vähentäisivät naisten työssäkäyntiä tai vaikeuttaisivat uria.

Seuraavaksi käsittelemme EVAn raportin kolmea pääväitettä.

Perhevapaat vaikeuttavat uranaisten asemaa työelämässä -väite

EVAn analyysin mukaan naiset työskentelevät perhevapaiden vuoksi miehiä vähemmän. Tämä puolestaan vaikeuttaa naisten etenemistä johtaviin asemiin ja vaikuttaa täten negatiivisesti naisten urakehitykseen.

Myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on käsitelty sitä, vaikuttavatko perhepoliittiset etuudet ja irtisanomissuoja korkeasti koulutettujen naisten uralla etenemiseen. Hypoteesin mukaan työnantajat välttelisivät naisten palkkaamista erityisosaamista vaativiin tehtäviin sekä esimies- ja johtamisasemiin, sillä heillä on perhevapaajärjestelmän ansiosta mahdollisuus jäädä pitkille perhevapaille ja osa-aikatyöhön tai muuten panostaa vähemmän uraansa.

Perhevapaajärjestelmän olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki naiset käyttäisivät sitä täysimääräisesti ja samalla tavoin. Suomessa naiset, erityisesti korkeakoulutetut, tekevät hyvin usein kokoaikatyötä, eivätkä korkeakoulutetut naiset pidä pitkiä perhevapaita. Pitkiä perhevapaita pitävät useammin matalammin koulutetut naiset.

Huomioon on syytä ottaa myös laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset perheissä. Korkeakoulutettujen naisten puolisot käyttävät aktiivisimmin perhevapaita. Miehistä juuri korkeakoulutetut ovat kuluneina vuosikymmeninä lisänneet eniten osallistumistaan lastenhoitoon ja kotitöihin.

Korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä.

Vertaileva tutkimus on myös havainnut, että korkeasti koulutettujen naisten työhön osallistumisessa ei ole suuria eroja liberaalien markkinatalouksien ja Pohjoismaiden välillä: työllisyysasteet ovat korkeita ja kokoaikatyö yleistä. Myöskään eroja naisten ja miesten johtavissa asemissa työskentelyssä ei pidetä johdonmukaisina tai merkittävinä.

EVAn analyysissakin tehdään vahvoja johtopäätöksiä hieman epäjohdonmukaisista tuloksista. EVAn lasikattomittarin mukaan runsaiden perhevapaiden Ruotsissa on lähes yhtä paljon naisjohtajia kuin Yhdysvalloissa, jossa palkallista äitiyslomaa ei ole.

Lisäksi Baltian maissa on vertailun pisimmät palkalliset vapaat tuoreille äideille, mutta silti vertailun mukaan eniten naisjohtajia on juuri Latviassa. Toisin kuin yllä mainituissa tutkimusartikkeleissa, EVAn analyysissa ei varsinaisesti tutkita asioiden yhteyttä korrelaationa ja kausaliteettina.

Huomionarvoista on sekin paradoksin kritiikki, joka analyysissa on sivuutettu: Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia. Julkisesti tuettu, laadukas päivähoito, hyvinvointivaltion tarjoamat työpaikat ja työntekijän oikeus palata työpaikkaansa perhevapaalta (irtisanomissuoja) tukevat kaikkien naisten mutta erityisesti matalammin koulutettujen työllisyyttä, työurien jatkuvuutta ja toimeentuloa.

Pohjoismaisen mallin on nähty tukevan erityisesti matalammin koulutettuja naisia.

Myös yksinhuoltajien köyhyys ja lapsiköyhyys ovat olleet Pohjoismaissa huomattavasti liberaaleja maita vähäisempää. Näin luokkaerot naisryhmien välillä ovat pienemmät Pohjoismaissa ja suuremmat liberaaleissa markkinatalouksissa.

Lasikaton paradoksi keskittyykin siis argumentteihin, joiden mukaan korkeasti koulutetut naiset ovat liberaaleissa markkinatalouksissa saavuttaneet paremman tasa-arvon ”oman vertaisryhmänsä” eli korkeasti koulutettujen miesten kanssa. Vertaileva tutkimuskirjallisuus on huomauttanut, että tämä ”harvojen tasa-arvo” on saavutettu luokkaeroja kasvattamalla.

Kotitaloustyötä tulisi saada ostaa helpommin markkinoilta -väite

EVAn raportissa esitetään toisena väitteenä, että korkean verotuksen vuoksi suomalaisten naisten ei ole useinkaan mahdollista ostaa kotitöitä korvaavia palveluita markkinoilta.

EVAn analyysissa esitetäänkin, että sukupuolten välistä epätasa-arvoa työmarkkinoilla voitaisiin kuroa umpeen kotitalouspalveluiden verokiilan vähentämisen avulla, esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla. Samalla nämä naiset työllistävät oletettuja matalammin koulutettuja (maahanmuuttajataustaisia) naisia kotitalouspalvelutalouden kasvaessa suuremmaksi.

Kotitalousvähennys otettiin käyttöön vuonna 1997 tukikokeiluna muutamissa kunnissa ja muualla Suomessa kokeiltiin suoran yritystuen mallia. Valtakunnalliseen verovähennysmallin päädyttiin vuoden 2001 alusta koko maahan, ja suorasta tuesta luovuttiin. Mallia on laajennettu niin, että vuodesta 2005 alkaen vähennyksen saa työstä, joka on tehty esimerkiksi omien, puolison vanhempien asunnossa.

Vaikka suomalaiset naiset ovat osallistuneet palkkatyömarkkinoille jo pitkään, nähdään edelleen ulkopuolisen kotiavun hankinta nimenomaan naisia koskevana asiana. Tämän sukupuolittuneen työnjaon vuoksi kotitalousvähennyksen voidaan katsoa siirtävän eriarvoistavia rakenteita yhä enemmän naisten välille.

Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Tämä herättää jälleen kysymyksen siitä, kenen tasa-arvoa ajetaan ja keiden tasa-arvo koetaan tärkeäksi. Halutaanko edistää korkeasti koulutettujen naisten ja miesten keskinäistä tasa-arvoa naisten keskinäisen epätasa-arvon kustannuksella?

Voidaan sanoa, että kotitalousvähennyksestä tulee väylä, jolla tehdä valintoja kotiäitiyteen ”pakottavan” diskurssin ja uraan panostavan naiseuden välillä. Tällainen valinnanmahdollisuus koskettaa usein kuitenkin vain hyvin toimeentulevia naisia.

Kotitalousvähennyksen tuottama käsitys tasa-arvosta jättää marginaaliin esimerkiksi siirtolaistyöntekijät ja vähätuloiset. Ihmiset, joiden tulot ovat liian pienet tai jotka saavat tukea ostettuun palveluun, eivät voi tehdä verovähennystä.

Suomessa SDP ja Sitra ovat esittäneet tähän ratkaisuksi negatiivista tuloveron kaltaista kotitalousvähennysmallia. Siinä kotitalousvähennys olisi pienituloisille suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä.

Kotitalousvähennys voi toimia kannustimena esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille naisille perustaa omia yrityksiään ja edistää näin omaa taloudellista tilannettaan. Kuitenkin EVAn analyysin oletus siitä, että kotipalveluita tulevat tarjoamaan yhä kasvavissa määrin maahanmuuttajataustaiset naiset, uusintaa paitsi sukupuoleen myös rodullistettuihin ryhmiin ja työntekijöihin liittyviä oletuksia ja saattaa syventää työmarkkinoiden yhä enemmän etnisyyden mukaan hiearkisoituvia rakenteita.

Yksityistäminen parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla -väite

Kolmantena pääväitteenä EVAn analyysissa esitetään, että naisvaltaisten alojen yksityistäminen nostaisi naisten palkkoja. Siinä pyritään tuomaan Suomeen Ruotsissa käytyä keskustelua siitä, miten julkisen monopolin purkaminen madaltaisi erityisesti naisyrittäjyyden esteitä.

Yksityistämisen työntekijävaikutuksiin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja sukupuolivaikutuksiakin olisi syytä tutkia enemmän. Ruotsissakaan markkinaistumisen vaikutukset eivät ole olleet naisyrittäjien asemaa edistäviä – pikemminkin päinvastoin.

Ruotsalaisessa kunnassa toteutettu valinnanvapausmallin tuominen vanhuspalveluihin osoitti, että suurin osa kunnan kilpailutuksen voittaneista yrityksistä oli suuria ja miesten omistamia ja johtamia yrityksiä. Analyysin mukaan miesten omistamat yritykset tarjosivat kunnassa jopa 97 prosenttia palveluista.

Suomessakin julkisen sektorin palveluita, esimerkiksi siivoustyötä ja muita niin kutsuttuja tukipalveluita, on yhtiöitetty, ulkoistettu ja altistettu kilpailulle 1990-luvun jälkeen. Puhtaanapitotyö on muuttunut tehostamistalouden paineessa yhä vaativammaksi.

Alan tapaustutkimuksen mukaan yhtiöittämisen kaltaiset julkisen sektorin purkamiseen pyrkivät käytännöt voivat johtaa työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen. Siinä missä kunta on taannut henkilöstölleen kohtuulliset työehdot ja toimeentulon, voi yhtiömuotoinen voittoa tavoitteleva liiketoiminta luoda painetta työehtojen heikentämiseen.

Koska kunnat tavoittelevat säästöjä, hintakilpailu on kovaa eikä toisin kuin EVAn selvityksessä esitetään johda palkkojen kasvuun vaan saattaa heikentää työehtosopimuksia. Myös työvoimavaltaisilla aloilla yritysten keskeinen kilpailuetu saadaan yleensä palkkakustannusten minimoinnista.

Julkisessa terveydenhuollossa on käytössä kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES), kun taas yksityiset hoivayritykset käyttävät pääosin yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimusta.

Suomessa yksityistäminen saattaa alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa.

Yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksessa on kohtia, jotka selkeästi heikentävät työntekijän asemaa. Palkat ovat alempia ja vuosilomaoikeudet lyhyempiä. Siksi Suomessa yksityistäminen saattaakin alentaa naisten palkkatasoa myös terveydenhuollossa ja varhaiskasvatuksessa, kuten Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin lakimies Mari Leisti on todennut.

Julkisten palveluiden purkaminen monopoli-argumentilla ei myöskään ota huomioon, että yrityksetkin voivat saavuttaa yritysmonopoliaseman markkinoilla.

Hyvinvointivaltion heikentämisestä työn sukupuolittuneisuuden purkamiseen

Vaikka voinemme olla yhtä mieltä siitä, että naisten urien ja naisjohtajuuden edistäminen ovat tärkeitä tasa-arvotavoitteita, syistä, tulkinnoista ja keinoista vallitsee erimielisyyttä.

Naisystävällistä hyvinvointivaltiota sekä sen paradoksia koskevat keskustelut ovat tärkeitä, sillä ne nostavat esiin monia poliittisia kysymyksiä koskien työn sukupuolittuneisuutta.

EVAn analyysi on kuitenkin hiljainen miesten roolin suhteen. Hoivan kysymyksiä pallotellaan naisryhmältä toiselle, vaikka hoivan kysymykset ovat osa meidän jokaisen elämänkaartamme. Kaikki meistä tarvitsevat intensiivistä hoivaa elämänkaaren alkupäässä ja monet myös loppupäässä sekä muissakin elämänkaaren vaiheissa.

Voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä?

Teesi naisystävällisen hyvinvointivaltion paradoksista muistuttaa myös siitä, että naisten uria eivät hidasta perhevapaat sinänsä vaan naisten hoivarooliin liittyvä syrjintä. Syrjintää puolestaan aiheuttaa oletus miesnormin mukaisesta ideaalityyppisestä työntekijästä, jolla ei ole hoivavelvollisuuksia.

Voitaisiinko syrjintää ehkäistä esimerkiksi uudistamalla perhevapaita sekä jakamalla vanhempainvapaiden kustannuksia tasaisemmin miesten ja naisten työpaikkojen välillä? Onko tasa-arvo nollasummapeliä, vai voitaisiinko miesten ja naisten tasa-arvoa työmarkkinoilla lisätä ilman, että lisätään epätasa-arvoa eri naisryhmien välillä? Onko matalasti koulutetun (maahanmuuttaja)naistyövoimareservin luominen siis ainoa tie kohti korkeissa positioissa olevien naisten ja miesten tasa-arvoa, vai löytyisikö tasa-arvoon muitakin reittejä?

YTT, KTM Armi Mustosmäki on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa, yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa ja tutkija Suomen Akatemian rahoittamassa Lean, Work, Gender -hankkeessa

YTM Tiina Sihto työskentelee projektitutkijana Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä (CoE AgeCare, 2018–2025) sekä yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Pohjoismainen hyvinvointivaltio: (ura)naisen ystävä vai vihollinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monet vaikutusvaltaiset suomalaiset ovat viime aikoina rummuttaneet sen puolesta, että työehtosopimusten vähimmäistasojen ei tarvitsisi päteä maahanmuuttajien kohdalla. Palkkatasosta tinkiminen on esitetty keinona parantaa maahanmuuttajien työllistymistä ja kotoutumista.

Asian nosti ensimmäisenä esiin professori Bengt Holmström. Holmströmin esitystä myötäili Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder, minkä jälkeen Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan ehdotuksiin myönteisen kannan paheksuen samalla Fjäderin saamaa kritiikkiä. (Tässä vaiheessa Fjäder oli jo pyörtänyt puheensa.)

HS:n pääkirjoituksessa maahanmuuttajien nykyistä matalampien palkkojen oikeutus ja toimivuus otettiin annettuna ja objektiivisena tutkimustietoon perustuvana faktana. Sitä vastoin yli sataa monikulttuurisuus- ja maahanmuuttajajärjestöä edustava Moniheli ry. sekä useat ammattiliitot vastustivat ehdotusta, sillä se asettaisi työntekijät eriarvoiseen asemaan heidän taustansa perusteella. Myös työ- ja elinkeinoministeriön maahanmuuttojohtaja oli samoista syistä kriittinen Holmströmin linjaa kohtaan.

Kansainvälisen muuttoliikkeen ja työmarkkinoiden tutkijoina jaamme huolen monien maahanmuuttajien työllistymisvaikeuksista. Emme kuitenkaan kannata Holmströmin ehdotusta siitä, että työehtosopimuksista ei tarvitsisi pitää kiinni maahanmuuttajien kohdalla. Perustelemme näkemystämme erityisesti maahanmuuton ja ryhmien välisten suhteiden tutkimukseen perustuvan tiedon näkökulmista.

Hyvinvointivaltion muutos – kuka saa olla mukana ja millä ehdoin?

Holmströmin ehdotus ja siihen esitetyt kannanotot, oma kirjoituksemme mukaan lukien, ovat osa maahanmuuttajien työmarkkina-asemasta ja yhteiskunnallisesta jäsenyydestä käytävää jatkuvaa neuvottelua. Neuvotteluissa määritellään eri osapuolten oikeuksia ja velvollisuuksia ja rakennetaan näin erilaisia versioita maahanmuuttajien ja suomalaisten suhteista (aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Alho & Sippola, Heino, Nortio ym., Varjonen ym. ja Varjonen).

Palkanalennusehdotuksen sisältämää logiikkaa voi tarkastella myös osana pidempää globaalia kehitystä ja hyvinvointivaltion muutosta, jossa kollektiivisten sopimusten – kuten työehtosopimusten – väitetään uhkaavan ”kansantalouden kehitystä”. Tässä puhetavassa eri ihmisryhmien oikeuksien tinkimistä perustellaan kansantalouden lisäksi heidän omalla edullaan.

Palkanalennusehdotusta voi tarkastella myös osana pidempää globaalia kehitystä ja hyvinvointivaltion muutosta.

Kritiikin kohteeksi asetetaan usein ammattiyhdistysliike, jonka väitetään olevan – enemmän tai vähemmän – kapeakatseinen erityisintressien edustaja. Suomessa tähän logiikkaan perustuva politiikka on voimistunut pääministeri Juha Sipilän hallituskauden aikana, mistä konkreettisena esimerkkinä on niin sanottu kilpailukykysopimus.

Yhteiskuntapolitiikan dosentti Raija Julkunen on huomauttanut, ettei hyvinvointivaltion muutos tarkoita pelkästään järjestelmien reformointia, vaan se ilmenee myös ilmapiirin, käsitysten, ajattelun ja moraalisten logiikkojen muutoksena ja näkyy eliittien näkemyksissä ja politiikan sisällöissä.

B-luokan kansalaisia?

Holmströmin ja kumppaneiden ehdotuksen aiheuttama kohu on nähdäksemme seurausta Holmströmin nobelistin statuksen lisäksi siitä, että sen sisältö on ristiriidassa pohjoismaisen tasa-arvoideologian kanssa, jonka mukaan eri ihmisryhmiä tulee kohdella yhdenvertaisesti.

Ehdotus maahanmuuttajille maksettavasta matalammasta palkasta on viesti b-luokan kansalaisuudesta: te ansaitsette (sanan kaikissa merkityksissä) vähemmän kuin me.

Kotoutumislain tarkoituksena mainitaan tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja myönteisen vuorovaikutuksen edistäminen eri väestöryhmien kesken.

Maahanmuuttajille ehdotettua työehtosopimuksia matalampaa palkkaa on perusteltu muun muassa kotouttamisella. Tämä on ristiriidassa esimerkiksi kotoutumislain kanssa, jonka tarkoituksena mainitaan muun muassa tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja myönteisen vuorovaikutuksen edistäminen eri väestöryhmien kesken.

Henkilön alkuperään pohjautuva peruste matalamman palkkatason soveltamiselle olisi nähdäksemme ristiriidassa myös perustuslain kanssa. Perustuslain 6 §:ssä ilmaistaan, että ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Maahanmuuttotaustaan perustuva matalampi palkka ja ryhmäsuhteet

Matalamman palkan maksaminen maahanmuuttajille on ryhmien välisten suhteiden näkökulmasta monessa mielessä ongelmallinen ajatus. Se, kuinka maahanmuuttajat kokevat enemmistön edustajien heitä kohtelevan, vaikuttaa merkittävästi heidän identiteettiinsä ja asenteisiinsa valtaväestöä kohtaan.

Koettu syrjintä ja ryhmän matala status vaikuttavat kielteisesti ryhmien välisiin suhteisiin. Ne voivat myös johtaa vähemmistöryhmään kuuluvien etääntymiseen valtaväestöstä ja ympäröivästä yhteiskunnasta (katso lisää Jasinskaja-Lahti ym. 2012, Jasinskaja-Lahti ym. 2009, Kulich ym. ja Smith ym.).

On myös huomioitava, että Suomessa matalapalkka-alojen työehtosopimusten mukaiset vähimmäispalkat ovat jo nykyisellään varsin alhaisia. Lisäksi toisin kuin Holmströmin ja kumppaneiden kommenteista saattaa ymmärtää, työehtosopimukset joustavat jo nykyisellään työntekijän kokemuksen, koulutuksen ja osaamistason mukaan (toki ainoastaan tiettyyn rajaan saakka).

Olemme Suomessa jo nyt tilanteessa, jossa ei ole harvinaista, että maahanmuuttajat tekevät matalapalkka-aloilla matalammalla palkalla samoja töitä (samalla osaamistasolla) kuin syntyperäiset suomalaiset. Esimerkiksi Rolle Alhon väitöskirjaansa varten haastattelemat maahanmuuttajat kokivat tämän epäoikeudenmukaiseksi. Tällaisen palkkasyrjinnän olemassaolon todentavat myös lukuisat työsuojelutarkastajien tekemät tarkastukset.

Mikäli siirtyisimme toteuttamaan Holmströmin kaavailemaa politiikkaa, voisivat nykyisillä matalapalkka-aloilla työskentelevät (suomalaiset ja jo työllistyneet maahanmuuttajat) kokea, että uudet – heitä matalapalkkaisemmat – maahanmuuttajat polkisivat heidän työehtojaan.

Parempaa kotoutumista vastakkainasettelua purkamalla – ei lisäämällä

Työehdot, jotka eivät eroa kansallisen tai etnisen taustan perusteella, turvaavat hyviä etnisiä suhteita. Esimerkiksi Sveitsissä on hälvennetty vapaan liikkuvuuden myötä syntynyttä huolta matalamman palkan aiheuttamasta kilpailusta takaamalla samat työehdot kansallisesta taustasta huolimatta.

Työehdot, jotka eivät eroa kansallisen tai etnisen taustan perusteella, turvaavat hyviä etnisiä suhteita.

Nähdäksemme maahanmuuttajien työllisyyttä kannattaa parantaa nykyisiä kotoutumiskeinoja kehittämällä. Lisäksi tulisi puuttua nykyistä tehokkaammin maahanmuuttajien työnhaussa ja työmarkkinoilla kohtaamaan syrjintään, jonka olemassaolosta on Suomessa useita tutkimuksia, kuten esimerkiksi Ahmad, Alho, Larja ym., Ollus ja Wrede & Nordberg.

Tässä työssä niin yksityisellä, julkisella ja kolmannella sektorilla sekä työmarkkinajärjestöillä on tärkeä rooli. Maahanmuuttajien työllistymistä edistäisi niin ikään työ- ja oleskelulupiin liittyvien käsittelyaikojen nopeuttaminen. Edellä mainitut keinot olisivat perusteltuja niin tasa-arvon kuin kansantalouden kannalta.

Jos haluamme pitää kiinni tasavertaisuudesta suomalaisen yhteiskunnan perusperiaatteena, on eri väestöryhmien välistä vastakkainasettelua tärkeä purkaa eikä entisestään vahvistaa nyt ehdotetun kaltaisilla erottelevilla toimenpiteillä.

VTT Rolle Alho (@rolle_alho) työskentelee Suomen Akatemian tutkijatohtorina Svenska social- och kommunalhögskolanissa Helsingin yliopistossa. Syksyn 2018 Alho viettää vierailevana tutkijana Lissabonin yliopistossa. VTT Sirkku Varjonen tutkii maahanmuuttokeskustelujen vuorovaikutusta Koneen Säätiön rahoittamassa Puhekupla-hankkeessa ja työskentelee osa-aikaisesti sosiaalipsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja erikoistutkijana Kuntoutussäätiössä.

Julkaisu Maahanmuuttajat palkkakuoppaan kotoutumaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on viime vuosina oltu huolissaan nuorisotyöttömyydestä sekä nuorten aikuisten työttömyydestä ja syrjäytymisestä. Tuoreessa OECD-raportissa työn ja koulutuksen ulkopuolella olevia NEET-nuoria (Not In Employment, Education or Training) arvioitiin olevan 17,4 prosenttia 20–24-vuotiaista. Ongelma on suurin nuorten miesten keskuudessa.

Kainuulaisnuoret ovat raportoineet terveysongelmista, yksinäisyydestä ja ahdistuneisuudesta enemmän kuin samanikäiset muilla alueilla. Myös työttömyys on ollut Kainuussa muuta maata korkeampi.

Paltamo on pieni kainuulainen kunta, joka sijaitsee 22 kilometrin päässä Kajaanista. Asukkaita on 3490 ja kunta on harvaan asuttu. Työttömyyteen ja syrjäytymiseen on yritetty puuttua erityisillä työllisyyshankkeilla. Tässä artikkelissa tarkastellaan, kuinka Paltamon nuoret ja asiantuntijat kokivat Työtä Kaikille -työllisyyshankkeen toiminnan.

Hyvinvointia työllä ja kulttuurilla

Työttömyys ja huono terveys kulkevat usein käsi kädessä. Kulttuurin suotuisia vaikutuksia terveyteen ja hyvinvointiin on jäsentänyt esimerkiksi Sitran ja Turun ammattikorkeakoulun Taikusydän-yhteistyöverkosto. Hyvät vaikutukset voivat ulottua yhteisöihin asti. Esimerkiksi terveys, hyvinvointi ja sosiaalinen osallistuminen näyttävät tutkitusti olevan parempia niillä, jotka harrastavat tai kuluttavat paljon kulttuuria.

Paltamossa toteutettiin vuosina 2009–2013 Työtä Kaikille -kokeilu, jossa kaikki kunnan työttömät työllistettiin joko paikalliseen Työvoimataloon tai avoimille työmarkkinoille. Nuorille aikuisille pyrittiin löytämään sopiva jatkopolku koulutukseen tai työelämään.

Työvoimatalossa järjestettiin erilaisia työtehtäviä ja työpajoja, joista osa sisälsi myös kulttuuritoimintoja. Hankkeen puitteissa järjestettiin erilaisia tapahtumia, ja paikallisten yrittäjien kanssa tehtiin yhteistyötä.

Työvoimatalolla toimi esimerkiksi käsityöpaja, puutyöpaja ja moottorityöpaja. Talolla järjestettiin karaokea ja tuotettiin verkkolehteä. Työvoimataloon työllistyneet tekivät myös laulun mielipiteitä jakaneesta kokeilusta. Paltamon Työvoimayhdistyksessä on edelleen toimintaa.

Kokeilua on arvioitu laajasti sen taloudellisten, terveydellisten ja sosiaalisten vaikutusten kannalta. Kiinnostavaa on, olivatko myös sen kulttuuritoiminnot merkityksellisiä kokeiluun osallistuneiden opiskelu- tai työelämäpolun löytymiselle.

Voisiko kulttuuriharrastuksista syttyä kipinä yrittäjyyteen?

Voisiko kulttuuriharrastuksista syttyä kipinä yrittäjyyteen? Millaisia kulttuuritoimintoja alue kaipaisi? Kysymyksiin haettiin vastauksia haastattelemalla hankkeeseen osallistuneita nuoria aikuisia, toimihenkilöitä ja sidosryhmiä.

Näkökulman innoittajana toimii vahva näyttö kulttuuriharrastusten hyvinvointia edistävistä vaikutuksista sekä viimeaikainen tutkimus syrjäseutujen nuorten asemasta harrastajina. Syrjäseutujen nuorten haasteita löytää mahdollisuuksia ja aikaa harrastuksille alueilla, joilla etäisyydet ovat suuria, on nostettu esiin viime aikoina suomalaisessa tutkimuksessa.

Asiakkaiden ja asiantuntijoiden näkemyksiä

Tutkimukseen haastateltiin ja osin tavoiteltiin internetkyselyillä yhteensä 20 nuorta aikuista, joista 7 vastasi. Kokeilun päättymisen aikaan he olivat olleet noin 20–23-vuotiaita.

Kokeilun toimihenkilöitä ja sidosryhmiä eli niin sanottuja asiantuntijoita lähestyttiin internetkyselyllä. Se lähetettiin 44 vastaanottajalle, joista 11 vastasi. Vastaajat edustivat työllistämistoimea, yrittäjiä, kulttuuritoimijoita, sosiaalitoimea sekä itse kokeilun toimihenkilöitä.

Nuorten aikuisten tavoittelu tutkimukseen osoittautui haastavaksi. Moni oli jo muuttanut Paltamosta pois, kokeilun aikaisia kulttuuriharrastuksia oli vaikea muistaa ja vielä vaikeampi oli löytää niihin liittyviä hyvinvointivaikutuksia.

Asiantuntija-aineisto sen sijaan oli rikasta ja monia positiivisia näkökulmia sisältävää. Ero saattaa johtua siitä, etteivät kulttuuriharrastukset olleet nuorten näkökulmasta kokeilun keskeinen asia. Olennaisempaa oli saada ohjausta ammatinvalintaan ja kokeilla oman alan työtehtäviä, kuten asiakaspalvelua.

Voi olla myös niin, että haastateltaviksi valikoituivat ne nuoret, jotka olivat suuntautuneet työhön ja opiskeluun Työvoimatalon ulkopuolella. Kulttuuriharrastusten hienovaraiset hyvinvointivaikutukset saattoivat koskettaa myös sellaisia, jotka osallistuivat enemmän Työvoimatalon toimintaan, mutta eivät tähän haastatteluun.

”Kipinät ovat ottaneet tulta”

Asiantuntijat kertoivat kulttuuritoimintojen lisääntyneen hankkeen aikana paljonkin. Kokeilussa oli musiikkiryhmiä, kulttuuriharrastuksiin liittyviä menetelmiä ja tapahtumia. He raportoivat niihin osallistumisen laittaneen ihmisiä liikkeelle, piristäneen ja innostaneen.

Positiivinen vaikutus heijastui myös muuhun elämään ja olemukseen.

Positiivinen vaikutus heijastui myös muuhun elämään ja olemukseen, ”flow vei ihmisiä eteenpäin arjessakin”. Mielenterveys saattoi kohentua ja esiintymisjännitys vähetä.

Osa oli löytänyt itsestään uusia taipumuksiakin. Asiantuntijoiden mukaan kulttuuritoiminnoilla saattoi olla erityinen merkitys niille, jotka olivat aiemmin syrjäytyneitä ja pääsivät kokeilemaan kykyjään. ”Kipinät ottivat tulta” ja osallistujat saivat uusia näköaloja. Kokeilun aikana tapahtumatoiminnan ollessa vilkasta, yhteisöllisyyskin tuntui vahvemmalta.

”Niin hyvä en ole, että siitä itselleni ammatin ottaisin”

Nuorille aikuisille tuntui olevan suurempi painoarvo kokeilun muilla asioilla kuin kulttuuritoiminnoilla. Kokeilu myös näyttäytyi eri vastaajille erilaisena sen mukaan, mitä he olivat kokeilussa tehneet. Useimmilla vastaajilla oli liikunta- tai käsityöharrastuksia jo ennen kokeilua ja vielä haastatteluhetkelläkin.

Nuoret vastaajat arvioivat kokeilun aikaisia kulttuuritoimintoja lähinnä kavereiden kokemusten kautta. Osa koki, että Paltamossa oli muutenkin hyvät harrastusmahdollisuudet kansalaisopiston kautta. Toisaalta joku koki niinkin, että ”ihmisten puuttuessa” kaikkea toimintaa ei pystytä järjestämään.

Osa painotti omatoimisen harrastamisen helppoutta pienellä paikkakunnalla – itse pystyyn laitettu sählyjengi oli helppo kasata ja sen olemassaoloa muisteltiin vielä toisella paikkakunnalla asuessakin.

Kulttuuriharrastusten muuttuminen yrittäjyydeksi jakoi niin ikään nuorten mielipiteitä. Osa koki, ettei Paltamossa kannata ryhtyä yrittäjäksi paikkakunnan pienuuden vuoksi.

Yksi vastaaja oli kuitenkin käynyt kokeilussa yrittäjäkurssia ja kehittänyt liikeideaa omaan harrastukseensa liittyen. Toinen taas koki, että vaikka harrastus oli mukava, ei oma taitotaso riittäisi ammattilaiseksi ryhtymiseen. Kolmas puolestaan aprikoi, että kaikki on mahdollista, etenkin nykyaikana, kun netin kautta voi tuoda itseään ja taitojaan esille.

Kun tarkastelukenttää laajennettiin kulttuurista vähän etäämmälle, tiesi kaksi vastaajaa kertoa, että harrastuksenomaisesta autonkorjaustoiminnasta on syntynyt ihan oikeaa autonkorjausyrittäjyyttä. Asiantuntijat puolestaan pohtivat, että luonnon ja matkailun puolesta Paltamoon voisi syntyä uuttakin yrittäjyyttä.

Kulttuuritoiminnot jatkopolun tukijana

Vaikka haastatellut nuoret aikuiset eivät tunnistaneet helposti kulttuuritoimintojen positiivisia vaikutuksia, asiantuntijoiden näkemykset olivat rohkaisevia. Asiantuntijat mainitsivat kulttuuriharrastusten laittaneen ihmisiä liikkeelle, piristäneen ja innostaneen. Hyvinvointivaikutukset näkyivät niin yksilöissä kuin yhteisössäkin.

Työllistämishankkeissa lienee olennaista suunnitella työllistyjälle pitävä jatkopolku. Kulttuuritoiminnot voivat kuitenkin kohentaa hyvinvointia sekä tukea omien taipumusten ja uusien ideoiden löytämistä.

FM Tellervo Nenonen on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa Yhdenvertaisuus ja osallisuus -yksikössä ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Julkaisu Kulttuuriharrastuksilla uusia näköaloja Paltamoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.