When Spring Came to Bucha (Marcus Lenz & Mila Teshaieva, 2022) esitetään DocPoint-festivaalilla perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Saksalaisen Marcus Lenzin ja ukrainalaisen Mila Teshaievan ohjaama When Spring Came to Bucha on ansiokas kuvaus sodan aiheuttamasta traumasta ja siitä, miten ihmiset pyrkivät selviytymään heitä kohdanneesta tragediasta.

Nimensä mukaisesti yksi dokumentin keskeisistä teemoista on kevät: ylösnousemuksen ja uuden alun aika. 

Venäjän joukot ovat vetäytyneet Ukrainan Butshasta ja on aika siivota pihat ja kodit, palata kouluun ja tanssia häitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö samalla olisi myös aika itkeä sodassa kaatuneita ja surra omia henkilökohtaisia menetyksiä.

Ohjaajat asettavatkin dokumentissaan normaaliuden käsitteen suurennuslasin alle. 

He havahduttavat katsojan pohtimaan sitä näkymätöntä voimaa, joka kumpuaa vapaudesta toimittaa rauhassa arkipäiväisiä askareita. Jokapäiväiset toimet, kuten ruohon leikkaaminen tai ruoanlaitto omassa keittiössä, tulevat uudella tavalla merkitykselliseksi, kun tapahtumapaikkana on sodan vastapuolen alta vastikään vapautettu kaupunki.

Pohdin tässä arviossa Lenzin ja Teshaievan dokumentin sanomaa ja asetan sen Ukrainan sodan laajempaan kontekstiin. Kerron muun muassa Butshan valtaukseen johtaneista tapahtumista sekä kansainvälisen yhteisön reaktiosta kaupungista keväällä 2022 paljastuneisiin raakuuksiin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja “Butshan verilöyly”

Venäjän armeija valloitti Butshan kaupungin 27. helmikuuta. Ukrainan sodan alkamisesta oli kulunut vain kolme päivää, ja oltiin vielä sodan niin sanotussa ensimmäisessä vaiheessa: Venäjä eteni maan halki leveällä rintamalla ja pyrki saamaan haltuunsa suuria kaupunkeja.

Aiempina päivinä vihollisjoukot olivat edenneet yli 400 kilometriä Itä-Ukrainan rajalta kohti maan pääkaupunkia Kiovaa. Ukrainaan oli julistettu sotatila, ja presidentti Volodymyr Zelenskyi oli allekirjoittanut määräyksen yleisestä liikekannallepanosta Venäjän aloittaman hyökkäyssodan takia.

Vihollinen hyökkäsi maata pitkin ja ilmasta käsin, ja ukrainalaiset puolustivat maataan kiivaasti. 

Kun venäläisjoukot pääsivät noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Ukrainan pääkaupungista Kiovasta, niiden eteneminen pysähtyi. Yhdeksi keskeiseksi joukkojen väliseksi rajalinjaksi muodostui Kiovan länsipuolella virtaava Irpin-joki.

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Vaikka ukrainalaiset kykenivät estämään venäläisjoukkojen etenemisen Kiovaan, joen toisella puolella sijaitsevat Irpinin ja Butshan kaupungit joutuivat vihollisen haltuun.

Kun venäläiset perääntyivät Butshasta noin kuukautta myöhemmin, alueelle palaavia ukrainalaisia odotti järkyttävä näky. Kaduilla lojui siviiliasuisten ihmisten ruumiita, joista monet oli surmattu teloitustyyliin, selkään tai päähän ampumalla. Osa ruumiista oli heitetty joukkohautoihin tai poltettu.  

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Toukokuussa 2022 YK:n ihmisoikeusneuvosto äänesti sen aiemmin muodostaman, Ukrainan sodan tapahtumiin perehtyvän tutkimusryhmän mandaatin laajentamisen puolesta. Päätös hyväksyttiin äänin 33 puolesta ja 2 (Kiina ja Eritrea) vastaan. Yhteensä 12 maata pidättäytyi äänestämästä.

Uusi mandaatti koski erityisesti Kievin, Chernihivin, Kharkivin ja Sumyn alueilla helmi-maaliskuussa mahdollisesti tapahtuneita sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan tai muita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia.

Inhimillisen kärsimyksen kasvot

Ihmisoikeuskomission asettaman tutkimusryhmän löydösten mukaan Venäjän joukot ovat syyllistyneet Ukrainassa sotarikoksiin. Joukkojen toteuttamiin laittomuuksiin lukeutuvat muun muassa siviilien tarkoituksellinen surmaaminen, yksityisen omaisuuden tuhoaminen ja ryöstely sekä seksuaalinen väkivallan käyttäminen yhtenä sodan keinona.

On myös todisteita siitä, että Venäjän armeija olisi tieten tahtoen pommittanut asuinrakennuksia ja siviili-infrastruktuuria, kuten voimaloita ja sähkönjakeluverkkoa.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön. Se kuvaa tapahtumia Butshaan jääneiden tai sinne pian Venäjän joukkojen lähdön jälkeen palanneiden siviilien näkökulmasta.

Yksi dokumentin keskeisistä vahvuuksista onkin tapa, jolla se antaa kasvot sodan aiheuttamalle inhimilliselle kärsimykselle. Sen kuvat tulevat iholle ja muistuttavat suomalaista katsojaa siitä, millaista on olla aseellisesti ylivoimaisen suurvallan hyökkäyksen kohteena.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön.

Dokumentti kuvaa tuskallisen tarkasti prosesseja, joilla paikalliset viranomaiset yrittävät korjata venäläisjoukkojen jälkeensä jättämiä tuhoja. Se näyttää, kuinka kuolleita kaivetaan ylös joukkohaudoista, viedään ruumishuoneelle tunnistettavaksi ja sieltä edelleen uudelleenhaudattavaksi.

Kunnalle työskentelevä Yuri on vastuussa sekä vaurioituneiden vesijohtoputkien korjaamisesta että arkkujen hankkimisesta kuolleille. “Kuka mukaan tätä tekisi”, hän toteaa dokumentissa ja kohauttaa olkiaan.

Siinä missä DocPointissa vuonna 2020 näytetty The Cave oli ylistyslaulu sodan keskellä työskenteleville syyrialaisille lääkäreille, When Spring Came to Bucha on kuvaus ukrainalaisten paikallisviranomaisten periksiantamattomuudesta ja urhoollisuudesta venäläisjoukkojen tekemien raakuuksien äärellä.

Siviilit sotarikostutkinnan keskellä

Toinen huomionarvoinen seikka Lenzin ja Teshaievan dokumentissa on tapa, jolla se kiinnittää huomiota siviilien ja sotarikostutkijoiden väliseen jännitteiseen suhteeseen. Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Patjoista löytyy verijälkiä ja luoteja. Vielä tutkimatta oleville alueille ei saa mennä, koska niistä saattaa löytyä räjähteitä tai venäläisten virittämiä ansoja.

Sotarikostutkinnan seurauksena yksityisestä omaisuudesta tulee julkista todistusaineistoa. Siviilit ovat tiedonantajia, joita ohjataan huoneesta toiseen ja pyydetään raportoimaan kokemuksistaan.

Yhteen huoneeseen voi toimittaa listan tuhoutuneesta tai varastetusta omaisuudesta. Toisessa voi tehdä ilmoituksen kuolleista tai kadonneista henkilöistä, ja kolmannessa kertoa Venäjän joukkojen liikkeistä.

Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Myös tapa, jolla paikalliset asukkaat suhtautuvat kotiseutuunsa on muuttunut sodan seurauksena.

Tämän tunteen sanoittaa Butshasta paennut, mutta myöhemmin kaupunkiin perheensä kanssa palannut kouluikäinen Olenka. Hän kuvailee, kuinka kotiinpaluu on ollut monin tavoin katkeransuloinen kokemus.

Yhtäältä Olenka kertoo tuntevansa, että mikään ei ole muuttunut. “Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt”, hän sanoo samalla kun istuu siskonsa kanssa huoneessaan piirtämässä. Seuraavassa lauseessa tytöt kertovat säikkyvänsä ohi ajavien rekkojen ääniä, koska erehtyvät luulemaan niitä tankeiksi.

Kaupunki, johon he ovat palanneet on yhtä aikaa turvallinen ja turvaton, sekä tuttu että tuntematon.

Synkkä tulevaisuus

Vaikka Butshassa tapahtuneista sotarikoksista on olemassa verrattain paljon todistusaineistoa, on epävarmaa, saadaanko syylliset vastuuseen teoistaan.

Kansainvälistä järjestelmää on viime vuosina vaivannut erityisesti humanitaaristen kysymysten politisoituminen. Tämä on ajanut sen usein poliittiseen umpikujaan ja heijastunut negatiivisesti YK:n turvallisuusneuvoston kykyyn ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta.

Esimerkiksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ja venäläisjoukkojen Syyrian sodassa siviileihin kohdistamat väkivallanteot ja muut sotarikokset ovat edelleen pitkälti rankaisematta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta. Sillä aikaa konflikti Ukrainassa jatkuu, elämä palaa vapautettuihin kaupunkeihin ja sodan jaloista selvinneet ihmiset tekevät kukin parhaansa siirtyäkseen eteenpäin.

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja yksi Politiikasta-verkkolehden päätoimittajista. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: ”Kuin aika olisi pysähtynyt” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2022 helmikuussa alkanut Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa on säännöllisesti nostanut esiin kysymyksen siitä, voisiko presidentti ja diktaattori Vladimir Putin turvautua joukkotuhoaseisiin osana sotatoimia. Kevään aikana, kun Venäjän hyökkäyksen jähmetyttyi Ukrainan vastarintaan, arvuuttelu keskittyi etenkin Venäjän kemiallisten aseiden arsenaaliin. 

Länsimaiset kommentaattorit ja ajatushautomot julkaisivat keväällä runsaasti arvioita Ukrainan taistelukenttien yllä häämöttävän kemiallisen tappajan uhkakuvasta. Vielä nyttemmin syksyllä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola on varoitellut kemiallisten aseiden vaarasta. Perusteluna arviolle on ollut Venäjän ilmavoimien merkityksen korostuminen rintamajohdon uusissa nimityksissä ja komentajien oletetut kokemukset kemiallisten aseiden käytöstä Syyriassa.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kahden artikkelin sarjaa, jossa käsitellään Venäjän sotilasdoktriinia ja sen historiallista taustaa joukkotuhoaseiden käytön osalta. Tässä ensimmäisessä tekstissä keskityn kemiallisiin aseisiin, seuraavassa aiheena ovat syksyllä puhututtaneet taktiset ydinaseet.

Viime kädessä joukkotuhoaseiden rajoitettukin käyttö voi olla samanlainen välttämättömäksi katsottu loikka pimeään kuin mitä hyökkäyssodan aloittaminen jo alun alkaenkin. 

Päätöksiä joukkotuhoaseiden käytöstä ei tehdä pelkästään ennalta määrättyjen sotilasoppien nojalla, eikä kyse ole liioin vain reagoimisesta kulloiseenkin poliittiseen tai sotilaalliseen tilanteeseen. Niihin vaikuttaa Venäjän tapauksessa myös se, millainen kulttuurinen tai historiallinen merkitys konfliktille on haluttu antaa. Paljon riippuu myös siitä, millaisena Venäjän johto kokee vastapuolekseen katsomiensa länsimaiden oletetut aikeet. 

Mahdollisissa joukkotuhoaseiden käyttöön johtavissa ratkaisuissa voi olla oma, erikoinen rationaalisuutensa, eikä myöskään inhimillistä elementtiä ole syytä jättää huomiotta. Viime kädessä aseiden rajoitettukin käyttö voi olla samanlainen välttämättömäksi katsottu loikka pimeään kuin mitä hyökkäyssodan aloittaminen jo alun alkaenkin. 

Hybridisota, salaiset operaatiot ja joukkojenhallinta

Kaikista joukkotuhoaseista kemiallisilla aseilla on vanhin historia, ja ne ovat myös olleet 1900-luvun konflikteissa säännöllisimmin käytössä. Neuvostoliitto panosti huomattavasti kemiallisten aseiden kehittelyyn, ja kylmän sodan päättyessä maalla oli neljänkymmenen tuhannen tonnin varasto kemiallisia aseita. Venäjän federaatio allekirjoitti Neuvostoliiton seuraajavaltiona vuoden 1993 kemiallisten aseiden kieltosopimuksen ja julisti vuonna 2017 tuhonneensa loputkinneuvostoaikaisista kemiallisista aseistaan. 

Yleisesti pidetään selvänä, että Venäjällä on silti yhä kemiallinen arsenaali. Koska Venäjä virallisesti väittää tuhonneensa kemialliset aseensa, niiden käytölle ei ole olemassa myöskään mitään virallista doktriinia. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kemiallisten aseiden käyttö kuuluisi sodankäynnin ”harmaalle alueelle”, niin sanotun hybridisodan piiriin. 

Aihetta tutkinut Oscar Jonsson on huomauttanut, miten Kremlin ajattelussa informaatiovaikuttamisen, taloudellisen painostuksen ja sabotaasitoiminnan mieltäminen epäsuoraksi sodankäynniksi on hälventänyt sodan ja rauhan rajoja ja madaltanut kynnystä aseellisen voiman käyttöön.

Kemiallisten aseiden käyttö kuuluisi sodankäynnin ”harmaalle alueelle”, niin sanotun hybridisodan piiriin. 

Siirtymä kylmästä sodasta kuumaan on muuttunut kaltevaksi pinnaksi, ja sama näyttäisi pätevän myös kemiallisiin aseisiin. Esimerkkitapaus on kaksoisagenttina toimineen sotilastiedustelu-upseeri Sergei Skripalin ja tämän Julia-tyttären salamurhayritys novitšok-hermomyrkyllä vuonna 2018, mikä on yleisesti katsottu Venäjän sotilastiedustelun operaatioksi.

Kemiallisten aseiden käyttö on tulkinnanvaraista sikäli, että jotkut taistelukentällä laittomiksi katsotut kemikaalit, kuten kyynelkaasu tai pippurisumute, ovat useimmissa maissa luvallinen osa poliisin arsenaalia mellakantorjunnassa. Valtion sisäinen väkivaltakoneisto voi näin ollen käyttää rauhanajan levottomuuksien tukahduttamiseen aseita, joiden käyttö sota-aikana taistelukentällä on kielletty. Kyynelkaasua on jo käytetty protestien murtamiseen myös Venäjän sotilashallinnon piirissä olevilla miehitysalueilla.

Järjestysvallan ylläpitäminen ja kansalaisvastarinnan murtaminen on siis yksi käyttökenttä kemikaaleille; hybridisotaan kuuluvat salamurhat ovat puolestaan toinen. Kemiallisten aseiden käyttö taistelukentällä osana sotatoimia on kuitenkin oma lukunsa. Koska varsinaista doktriinia ei ole olemassa, on Venäjän sotavoimien valmiutta kemialliseen sotaan arvioitava osin historian valossa. Tässä on aiheellista kerrata Venäjän ja Neuvostoliiton kemiallisten aseiden käyttötarkoituksia aiemmin 1900-luvulla.

Varhaisin neuvostodoktriini; kaasun massakäyttö taistelukentällä

Ensimmäinen maailmansota oli paitsi länsimaiden, myös Venäjän ensimmäinen kokemus kemiallisesta sodasta. Venäjän huomattavat tappiot keisarillisen Saksan kaasuhyökkäyksissä toimivat kimmokkeena oman kaasuaseen kehittämiselle. Kemiallisten aseiden käyttö jatkui myöhemmän Venäjän sisällissodan aikana vallankumouksellisen bolševikkihallinnon toimesta, ja puna-armeijan kenraali Mihail Tuhatševski kukisti vuoden 1921 Tambovin talonpoikaiskapinan sydän-Venäjällä sinappikaasulla.

Vuoden 1925 Geneven sopimuksen langettamasta kemiallisten aseiden käyttökiellosta huolimatta kaasuase säilyi osana kaikkien aikakauden suurvaltojen arsenaalia, eikä vallankumouksen ja kansalaissodan jälkeinen neuvostoarmeija ollut poikkeus. Neuvostoliitto lukeutui myös niihin maihin, jotka Geneven sopimuksen ratifioidessaan olivat varanneet itselleen oikeuden turvautua kemiallisten aseiden käyttöön tilanteessa, jossa maata vastaan hyökännyt osapuoli käyttäisi niitä ensiksi.

Neuvostojärjestelmälle ominaiset eri ammattiryhmiin kohdistuneet puhdistukset muodostivat aluksi oman erikoisen esteensä kemiallisen arsenaalin rakentamiselle. Vuoden 1922 Šahtyn näytösoikeudenkäynnit, jotka kohdistuivat insinöörejä ja teknisen alan osaajia vastaan, jarruttivat sotateollisuuden kehitystyötä myös kemiallisten aseiden osalta. Samana vuonna Weimarin Saksan kanssa solmittu Rapallon sopimus tarjosi kuitenkin mahdollisuuden hyödyntää saksalaista osaamista.

Kemialliset aseet olivat neuvostoajattelussa ennen muuta ensi-iskun ja yllätyshyökkäyksen ase, jota myös vihollisen pelättiin käyttävän.

Vuosina 1927–1933, Josif Stalinin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, Weimarin Saksa ja Neuvostoliitto tekivät yhteistyötä sinappikaasun tuotannossa ja kokeilussa Tomka-projektin nimellä tunnetussa salaisessa ohjelmassa. Natsien valtaannousun tehtyä lopun yhteishankkeesta Neuvostoliitto jatkoi projektia omin voimin, ja puolustusasiain kansankomissaari Klim Vorošilov piti kemiallisten aseiden kehittämistä erittäin tärkeänä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana taistelukaasua oli käytetty jalkaväen etenemisen tukemiseksi, mutta nyt se pyrittiin yhdistämään mekanisoituun sodankäyntiin, ilma- ja panssarivoimien aseeksi. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon vuonna 1941 puna-armeijan jokaisessa armeijakunnassa oli moottoroitu tai mekanisoitu kemiallinen pataljoona. 

Sodan jälkeen kemialliset aseet nähtiin vastapainona Yhdysvaltain atomiaseelle niin kauan kun Neuvostoliiton oma ydinaseohjelma oli yhä kehittelyvaiheessa. Neuvostoliitto hyötyi jälleen kerran saksalaisesta osaamisesta. Sodan aikana puna-armeija oli vallannut miehitetyssä Puolassa sijainneen natsien Grün 3 -ohjelmaan kuuluneen hermokaasutehtaan, joka purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen Stalingradiin. Vielä vuonna 1956 marsalkka Georgi Žukov näki joukkotuhoaseiden, myös kemiallisten, suoranaisen massakäytön vääjäämättömänä osana tulevaisuuden sotaa.

Ajatus ensimmäisen maailmansodan kaltaisesta taistelukaasun laajamittaisesta käytöstä taistelukentällä vihollisen joukkojenkeskityksiä vastaan säilyi Neuvostoliiton sotilasopeissa nähtävästi aina 1970-luvulle asti, eli vielä kauan sen jälkeen, kun se länsimaissa oli jäänyt jo taka-alalle. Kemialliset aseet olivat neuvostoajattelussa ennen muuta ensi-iskun ja yllätyshyökkäyksen ase, jota myös vihollisen pelättiin käyttävän.

Muuttuva neuvostodoktriini; rajoitettu kemiallinen sota

Kemiallisten aseiden doktriini koki neuvostoaikana erinäisiä muutoksia. 1970-luvulta alkaen niitä käytettiin aiemman massakäytön sijaan valikoivasti vihollisen tieliikenne- ja kommunikaatioyhteyksiä, varikkoja, lentotukikohtia ja muita kiinteitä kohteita vastaan. Taustalla oli Neuvostoliiton sodanjohdossa omaksuttu ajatus ”rajoitetusta ydinsodasta”, mikä vaikutti myös suhtautumiseen muihin joukkotuhoaseisiin. 

Kylmän sodan aikana länsivallat ja sotilasliitto Nato pitivät Neuvostoliiton doktriinimuutosta huolestuttavana, sillä ajatus kemiallisten aseiden rajatusta käytöstä tuntui sisältävän myös mahdollisuuden niiden matalammasta käyttökynnyksestä. Vuonna 1973 käyty Israelin ja arabimaiden välinen Jom Kippur -sota lisäsi läntisiä huolia entisestään, sillä Israelin sotasaaliiksi jääneet Egyptin neuvostovalmisteiset panssarivaunut oli varustettu myös hermokaasujen varalta. Tämä tulkittiin signaaliksi Neuvostoliiton valmiudesta käydä sotaa kemiallisesti.

Eräs henkilö, joka avasi Naton komentajille neuvostoliittolaisten valmiuksia kemiallisessa sodassa, oli brittihistorioitsija, professori John Erickson. Hän oli yksi harvoja länsimaisia tutkijoita, joka sai Neuvostoliiton johtajalta Leonid Brežneviltä luvan tutustua neuvostoarkistoihin.

Usko siihen, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua kemiallisiin aseisiin osana tavanomaista sodankäyntiä ja ikään kuin pehmeämpänä vaihtoehtona ydinaseille, loi 1970-luvulta alkaen Yhdysvalloille painetta omaan kemialliseen varustautumiseen.

Ericksonin arvioiden mukaan neuvostoarmeijalla oli useita harjoitusalueita, joissa joukkoja koulutettiin toimintaan kemiallisella taistelukentällä. Hän piti myös mahdollisena, että siinä missä Yhdysvalloissa kemiallisten aseiden käyttö vaati presidentin hyväksyntää, neuvostoarmeijassa divisioonan komentava kenraali voisi saada kommunistisen puoleen politbyroolta jo sodan alkaessa vapaat kädet näihin ratkaisuihin.

Usko siihen, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua kemiallisiin aseisiin osana tavanomaista sodankäyntiä ja ikään kuin pehmeämpänä vaihtoehtona ydinaseille, loi 1970-luvulta alkaen Yhdysvalloille painetta omaan kemialliseen varustautumiseen. Huolena oli se, että mahdollisen sodan syttyessä oman kemiallisen arsenaalinsa laiminlyöneen länsiliittouman ainoa keino vastata Neuvostoliiton kaasuiskuun olisi eskaloida konflikti ydinsodaksi, mikä puolestaan johtaisi nopeasti keskinäiseen ydintuhoon.

Kauhun tasapainon horjuessa aseistariisunta alkoi näyttäytyä käypänä vaihtoehtona, ja jo 1974 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ja Brežnev sitoutuivat molemminpuoliseen kemiallisen arsenaalinsa purkamiseen. Yhteisymmärrys horjui myöhemmin, ja vuonna 1982 Yhdysvallat epäili Neuvostoliittoa mykotoksiinin käytöstä Afganistanissa.

Neuvostoliiton kokeilut tuottivat vielä 1980-luvulla binäärisiä kemiallisia aseita, joissa kemialliset komponentit on eroteltu siten, että tappava sekoitus tapahtuu vasta käyttövaiheessa. Tunnetuin näistä on edellä mainittu novitšok-hermomyrkky.

Ukrainan taistelukenttä ja Moskovan aiemmat kemiallisten aseiden doktriinit

Arviot nykyisen Venäjän valmiudesta käyttää kemiallisia aseita perustuvat kahteen ennakkotapaukseen. Ensimmäinen näistä on Syyrian sisällissota, jossa Venäjän tukeman Syyrian presidentin Bashar al-Assadin joukot käyttivät sariini-hermokaasua vuonna 2013 Ghoutan alueella ja vuonna 2017 Khan Shaykhunin pikkukaupunkiin kohdistuneissa hyökkäyksissä. Jälkimmäinen iskuista suoritettiin ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan neuvostovalmisteisilla pommeilla, ja Syyrian ilmavoimien hyökkäyksen jälkeen myös Venäjän sotakoneet pommittivat kaupunkia.

Toinen ennakkotapaus on jo mainittu novitšok-hermomyrkyn käyttö Skripalien salamurhayrityksessä. Näiden ohella on huomioitava myös Moskovan teatterikaappaus 2002, jossa valtiolliset turvallisuusjoukot käyttivät tšetšeenimilitantteja vastaan lamauttavaa kaasua, mistä koitui kohtalokkaat seuraukset myös panttivangeille. 

Kun hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu, huoli kaasuaseen käytöstä on ollut toistuvasti esillä. Huhtikuussa Mariupolin kaupunkitaisteluissa Venäjän epäiltiin jo iskeneen kemiallisin asein Azovstalin terästehtaassa puoliaan pitäneitä ukrainalaisia joukkoja vastaan. 

Pitävää näyttöä kemiallisesta hyökkäyksestä ei ole, ja todennäköisempää on, että isku tavanomaisin asein oli aiheuttanut terässulatossa kaasupäästön. Piiritettyjen vihollissotilaiden eliminointi, samoin kuin pitkittynyt kaupunkisota ylipäätään, olisi kuitenkin eräs niitä tilanteita, missä kemiallisten aseiden käyttämistä voisi odottaa. 

Venäjän natsistiseksi terroristiyksiköksi mieltämän Azov-pataljoonan tapauksessa kaasun käyttö olisi sinänsä voinut olla vaihtoehto. Ukrainan sodan luonne ”erikoisoperaationa”, jossa yhtenä tavoitteena on maan ”denatsifikaatio”, olisi voitu esittää samanlaisena oikeutuksena kaasuiskulle kuin Moskovan teatterikaappauksen terrorisminvastaisessa operaatiossa.

Venäjän hyökkäyssodan käännyttyä tappiolliseksi on kemiallisten aseiden käyttöikkuna taistelukentällä umpeutumassa.

Ukrainan yleisesikunta raportoi lokakuussa 2022 alasammutuista venäläisistä lennokeista, jotka oli varustettu kyynelkaasukranaatein. Kyynelkaasua – joka on tavallinen poliisivaruste, mutta sota-aseena laiton – on käytetty Venäjän miehittämillä alueilla mielenosoitusten hajottamisessa. Miehitysjoukkoina toimiva Venäjän kansalliskaarti on komentoketjujen sekavuuden ja reservien puutteen vuoksi ajoittain heitetty myös rintamalle. Ei olisi hämmästyttävää, jos mellakka-aseistus olisi otettu käyttöön taistelukentällä.

Venäjän hyökkäyssodan käännyttyä tappiolliseksi on kemiallisten aseiden käyttöikkuna taistelukentällä umpeutumassa. Neuvostodoktriinissa kaasuase oli ensi-iskun ase, jonka täysimittainen käyttö taistelukentällä edellytti yllätysetua siten, että viholliseen kohdistunutta kaasuiskua voitaisiin jatkaa oitis hyökkäyksellä. Sodan pitkittyessä yllätysetu on kadonnut. 

Kaasun käyttö piiritystilanteissa ja kaupunkitaisteluissa on sekin epätodennäköistä, sillä Venäjä on nyt vetäytyvä osapuoli. Kaasun massakäyttöä rintamalla aiemman doktriinin mukaisesti hankaloittaa se, että liikekannallepanon myötä kutsutut Venäjän armeijan reserviläiset ovat selvästi heikommin varustettuja ja koulutustasoltaan tuskin kykeneviä toimimaan kemiallisessa ympäristössä. Myöhempään neuvostodoktriiniin sisältynyt kemiallisten aseiden valikoiva käyttö vihollisen tukikohtia ja liikenneyhteyksiä vastaan on sekin hankala toteuttaa.

Sodan katvealueiden häilyvä tappaja

Tämänhetkisessä Ukrainan sotatilanteessa todennäköistä on, että käskyvalta kemiallisten aseiden käytöstä ei olisi aiemman doktriinin mukaisesti joustavasti rintamakomentajilla, vaan sotatoimien johdon yhä enemmän itselleen keskittäneellä presidentti Putinilla. 

Mahdollinen kemiallisten aseiden käyttö ei luultavimmin muistuttaisi Syyrian sodassa nähtyjä kemiallisia iskuja, jotka olivat lähes puhtaasti terrorihyökkäyksiä. Syyrian kapinallisalueiden siviiliväestöä vastaan kohdistetut menetelmät eivät sellaisenaan sovellu siirrettäväksi Ukrainaan, jossa Putin tarvitsisi selvän sotilaallisen voiton.

Tukikohtia ja logistiikkaa vastaan suunnatun, ratkaisevan laajan kontaminaation aiheuttavan kemiallisen iskun tavoiteltu teho edellyttäisi kaikkein tappavimpien ja pitkäkestoisimpien kemiallisten aseiden käyttöä. Tämä olisi Venäjälle valtaisa poliittinen riski ja voisi laukaista lännen väliintulon. On myös epävarmaa, olisiko Venäjällä kapasiteettia tämän mittakaavan hyökkäykseen.

Kemiallisten aseiden provosoimattoman käytön riskit ovat Venäjälle niin suuret, että Putinin hallinto pyrkisi luultavimmin pohjustamaan kaasuhyökkäystä propagandalla, kenties myös vihollisen tekemäksi lavastetulla iskulla. Venäjän sodanjohto onkin kahdesti syyttänyt Ukrainaa aikeista käyttää kemiallisia aseita; ensi kerran jo keväällä ja toistamiseen syyskuussa, jolloin Ukrainan väitettiin varustavan turkkilaisvalmisteisia lennokkejaan kaasusumuttimilla. Molemmissa tapauksissa disinformaatio jäi kuitenkin vain disinformaatioksi.

Tukikohtia ja logistiikkaa vastaan suunnatun, ratkaisevan laajan kontaminaation aiheuttavan kemiallisen iskun tavoiteltu teho edellyttäisi kaikkein tappavimpien ja pitkäkestoisimpien kemiallisten aseiden käyttöä. Tämä olisi Venäjälle valtaisa poliittinen riski ja voisi laukaista lännen väliintulon.

Kemiallisten aseiden ilmaantuminen Ukrainan rintamalle osana tavanomaisia sotatoimia, olipa kyse massakäytöstä tai valikoivista hyökkäyksistä, vaikuttaa toistaiseksi nähdyn perusteella epätodennäköiseltä, ja on muuttumassa koko ajan epätodennäköisemmäksi. 

Niiden käyttö rajatummissa hybridisodankäynnin yhteyksissä voisi silti olla mahdollista. Kaasun käyttö miehitetyillä alueilla toimivia ukrainalaisia partisaaniyksikköjä vastaan voi myös tulla kyseeseen, koska tällöin Venäjän hallinto katsoisi toimivansa omalla valtioalueellaan terrorismin nujertamiseksi.

Näissä tapauksissa turvautuminen kemiallisiin aseisiin olisi myös mahdollista yrittää salata. Vaikka tieto tulisi julki, väitteisiin liittyvä kiistanalaisuus ja ylipäätään kaasun rajoitettu käyttö ei välttämättä johtaisi länsimaiden suoriin sotilaallisiin vastatoimiin. Tässä mielessä kemiallisia aseita ei voi kokonaan sulkea pois mahdollisista uhkakuvista, mutta taistelukentän ja asutuskeskusten summittaisen tappajan sijasta niiden paikka olisi todennäköisimmin sodan marginaaleissa.

Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, tietokirjailija ja dosentti Oulun yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Cody West/Unsplash.

Päivitys 18.11.2022 klo 15:25: Korjattu Sergei ja Julia Skripalin suhde: Julia on Sergein tytär. Skripalit eivät myöskään menehtyneet myrkytykseen, joten kyseessä on salamurhayritys, ei onnistunut salamurha. Skripalit ovat yhä elossa.

Julkaisu Venäjän joukkotuhoaseet ja hyökkäyssota Ukrainassa, osa I ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinaseiden käytön uhka on leijunut historiassa useiden sotilaallisten ja poliittisten kriisien yllä. Useimmiten ydinaseiden rooli on kuitenkin ollut passiivinen, korkeintaan vihjailevasti esillä oleva.

Harvinaisempia ovat sellaiset sodat ja diplomaattiset kriisit, joissa ydinasevallat ovat avoimesti uhanneet käyttävänsä ydinaseita tai vihjailleet niiden käytön mahdollisuudesta esimerkiksi ydinasevoimien valmiustilaa selkeästi nostamalla. 

Vieläkin harvinaisempia ovat olleet tapaukset, joissa laajenemishaluinen ydinasevaltio on hyökännyt avoimesti ydinaseuhkaan tukeutuen ja sodan oikeussäännöistä pitkälti piittaamatta ydinaseettoman naapurivaltionsa kimppuun – mielessään vähintäänkin laajat aluevaltaukset, ellei suorastaan koko yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän lamaannuttaminen.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeuksellisuus korostuu, kun otetaan huomioon, että Venäjä lupasi vuonna 1994 solmimassaan Budapestin muistiossa muiden sopimusosapuolten kanssa kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Vastineena Ukraina luopui vapaaehtoisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen alueelle jääneistä ydinasevoimista ja liittyi ydinsulkusopimukseen ydinaseettomana valtiona.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeuksellisuus korostuu, kun otetaan huomioon, että Venäjä lupasi vuonna 1994 solmimassaan Budapestin muistiossa muiden sopimusosapuolten kanssa kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeukselliset piirteet korostavat tarvetta pohtia, mitä laajakantoisempia vaikutuksia niillä on ydinasepolitiikan tulevaisuudelle. Miten käsitys ydinaseiden ”käyttökelpoisuudesta” on muuttumassa toisaalta pelotepolitiikan, toisaalta kiristyspolitiikan välineinä? Miten tilanne vaikuttaa ydinaseiden painoarvon mahdolliselle muutokselle maailmanpolitiikassa?

Ydinasepelote hillitsee ja yllyttää

Sodan edetessä on käynyt selväksi, että ydinasepelotteen tuottama vastavuoroinen haavoittuvuus hillitsee edelleen ydinasevaltioita ja näiden liittolaisia suorista sotilaallisista yhteenotoista.

Ydinasepelotteen suursotia hillitsevä vaikutus ei ole kuitenkaan valunut matalamman intensiteetin konflikteihin ja sotiin. Päinvastoin ydinasevaltioiden johtajien hanakkuus sodan ja rauhan rajaa hämärtäviin hybridioperaatioihin ja jopa laajamittaisiin paikallisiin sotiin ydinaseettomia valtioita vastaan on ydinasekaudella kasvanut.

Tutkimuskirjallisuudessa tämä ilmiö tunnetaan niin sanottuna tasapaino–epätasapaino-paradoksina. Ydinasevaltiot eivät ole koskaan käyneet laajamittaista sotaa toisiaan tai liittolaisiaan vastaan, vaikka matalamman intensiteetin rajakonflikteja on kyllä ollut esimerkiksi Kiinan ja Neuvostoliiton sekä Pakistanin ja Intian välillä. Samalla ydinasevaltiot vaikuttavat kuitenkin osallistuvan keskimääräistä useammin sotilaallisiin konflikteihin ja selkkauksiin ydinaseettomien valtioiden kanssa.

Sechser ja Fuhrmann osoittavat, että ydinaseet ovat tuhovoimastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä syystä – varsin kehnoja diplomaattisen kiristämisen välineitä.

Havainto saa edelleen kääntäen tukea tutkimustuloksista, joiden mukaan liittoutuminen ydinasevallan kanssa vaikuttaisi keskimäärin vähentävän valtion todennäköisyyttä joutua sotilaallisen aggression kohteeksi.

Ydinaseselkänojan kannustama riskinottokyky näkyy myös tavassa, jolla ydinaseita käytetään kiristyspolitiikan välineenä. Teoksessaan Nuclear Weapons and Coercive Diplomacy (2016) politiikan tutkijat Todd Sechser ja Matthew Fuhrmann analysoivat 19 historiallista tapausta, joissa ydinaseita on käytetty sotien, aseellisten yhteydenottojen ja diplomaattisten kriisien yhteydessä kiristyspolitiikan välineenä.

Sechser ja Fuhrmann osoittavat, että ydinaseet ovat tuhovoimastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä syystä – varsin kehnoja diplomaattisen kiristämisen välineitä. Vain harvoin esitetyt uhkakuvat ovat olleet uskottavia tavoiteltuihin päämääriin nähden, varsinkin kun kiristyksen kohteena olevilla valtioilla ja johtajilla on usein tilanteessa paljon enemmän pelissä, kuten nyt esimerkiksi Ukrainalla on.

Tästä huolimatta Venäjä on tukeutunut hyökkäyssodassaan ydinaseilla uhkaamiseen ja kiristämiseen. Uhkausten taustoittamiseksi on ensin tarkasteltava ydinasepelotteen ja ydinaseilla kiristämisen eroja sekä toisaalta niiden väistämättömään sulautumiseen vaikuttavia tekijöitä. 

Ydinaseilla uhkaamisen logiikka: pelote ja kiristys

Karkeasti jaoteltuna ydinaseita voidaan siis käyttää sekä vihollisuuksien kynnyksen ennaltaehkäisevään nostamiseen (pelote; engl. deterrence) että niiden käytöllä uhkaamiseen poliittisten myönnytysten saavuttamiseksi (pakottaminen ja kiristäminen; compellence, coercion). Ydinasepelotteen kohdalla uhka voidaan esittää karkeasti kahdella eri tavalla. 

Ensinnäkin siten, että vastapuolen aggressiolla todennäköisesti tavoittelemat hyödyt jäisivät selvästi pienemmiksi kuin sen vihollisuuksien käynnistymisen jälkeen todennäköisesti kohtaamat menetykset. Toisekseen siten, että vastapuolen aggressio tulee aiheuttamaan sille sellaista välitöntä massiivista tuhoa, mikä ei välttämättä välittömästi edes liity käynnissä oleviin sotilaallisiin toimiin.

Johtavien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinaseiden käyttöopeissa on käytännössä elementtejä molemmista pelotteen perusmuodoista. Kumpikin niistä varaa virallisessa ydinasepolitiikassaan mahdollisuuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä, joskin mahdollisuus on varattu vain äärimmäisiin olosuhteisiin, joissa kyseisten valtioiden tai näiden liittolaisten elintärkeät intressit ovat uhattuna. Yhtä lailla molemmat johtavat ydinasevallat vaalivat myös vastahyökkäykseen kykeneviä, ensi-iskulta suojattuja ydinasevoimia.

Johtavien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinaseiden käyttöopeissa on käytännössä elementtejä molemmista pelotteen perusmuodoista.

Ydinasepelotteella pyritään joka tapauksessa ennaltaehkäisemään vastapuolen vihollisuuksia sekä heikentämään sen toimintaedellytyksiä, jos sota tai kriisi on jo syttynyt. Pelotepolitiikan perimmäinen tehtävä on siis joko vallitsevan tasapainon ylläpitäminen tai vastapuolen aloitekyvyn hillitseminen.

Ydinasekiristyksestä on sen sijaan kyse silloin, kun ydinaseiden käytöllä uhkaamalla pyritään saamaan vastapuoli tekemään jokin itselle tärkeä poliittinen myönnytys. Kiristyksen kohteena voi olla myös oma liittolainen. 

Esimerkiksi Israelin sekä Syyrian ja Egyptin johtaman arabivaltioiden liiton välillä käydyn Jom Kippur -sodan yhteydessä vuonna 1973 Israel nosti ydinasevalmiuttaan tavalla, jonka se tiesi välittyvän ainoastaan Yhdysvaltojen – ja kenties Neuvostoliiton – tiedustelulle. Näin se pyrki painostamaan Yhdysvaltoja sitoutumaan Israelin tarvitsemiin tavanomaisten aseiden toimituksiin.  

Kiristyksellä pyritään siis muuttamaan vallitsevaa tilannetta itselle suotuisaan suuntaan, esimerkiksi uhkaamalla ydinaseiden käytöllä, jos vastapuoli ei suostu itselle suotuisiin rauhanehtoihin.

Kiristys- ja pelotepuhe sulautuvat Venäjän retoriikassa

Sechser ja Fuhrmann toteavat, että erottelu pelotteen ja kiristämisen välillä on analyyttinen eikä välttämättä ole sellaisenaan istutettavissa kansainvälisen politiikan todellisuuteen. Tämä on näkynyt myös Venäjän hyökkäyssodan yhteydessä esittämissä lukuisissa ydinaseuhissa.

Venäjän hyökkäyssodan alkuvaiheessa helmikuussa 2022 esittämien ydinaseuhkauksien logiikkaa voidaan kuvailla epäsuorana kiristystekona, jossa yhdistyy pelotteen vahvistamiseen sekä toisaalta vastapuolen ja tämän tukijoiden kiristämiseen viittaavia elementtejä. 

”Sotilaalliseen erikoisoperaatioon” ryhtymistä perustellessaan Venäjän presidentti Vladimir Putin viittasi epämääräisesti maan strategisten ydinasevoimien valmiustilan nostoon, mikä ei kuitenkaan johtanut konkreettisiin voimannäyttöihin tai edes näkyvään vihjailuun niihin valmistautumisesta.

Sodan alkuvaiheen ydinaseuhkapuheella Venäjä pyrki yhtäältä muistuttamaan Yhdysvaltoja ja puolustusliitto Natoa sen ydinasepelotteesta. Samalla se pyrki lyömään kiilaa Ukrainan ja lännen välille. 

Uhkauksen tehtävänä oli estää Naton suora sotilaallinen puuttuminen sotaan sekä mahdollisesti myös painostaa länttä maanittelemaan Ukrainan johtoa Venäjälle suotuisiin poliittisiin myönnytyksiin. Venäjän hyökkäyssodan ensimmäisen vaiheen epäonnistuminen kuitenkin teki tämän tavoitteen tyhjäksi.

Ydinaseet ovat venäläisessä ajattelussa aselaji, jolla pitää olla käytännön vaikutusta, vaikka niitä ei taistelukäytössä räjäytettäisikään.

Ukrainan puolustusmenestyksen vahvistuessa Venäjän ydinaseuhkat ovat loppukesästä eteenpäin kohdistuneet selvemmin Ukrainaan ja täten linkittyneet itäisen Ukrainan taistelukentän tapahtumiin. Samalla kun Venäjä järjesti valloittamillaan alueilla laittomia valekansanäänestyksiä, liitti Putin alkusyksyllä ydinasepuheisiinsa maininnan siitä, että maa on valmis käyttämään ydinaseita alueellisen koskemattomuutensa takaamiseksi. 

Venäjän julkilausuttu ydinasedoktriini ei kuitenkaan tunnista muotoilua, jossa alueellisen koskemattomuuden rikkomisella oikeutettaisiin yksiselitteisesti ydinaseiden ensikäyttö. Tämän sijaan julkilausutussa doktriinissa ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudesta puhutaan kahden skenaarion yhteydessä. Ensimmäisessä vastapuoli on hyökkäyksellään tuhonnut Venäjän kriittisiä hallinnollisia tai sotilaallisia kohteita tavalla, mikä vaarantaa Venäjän ydinaseiden komentojärjestelmien toiminnan. Toisessa ydinaseiden ensikäytön oikeuttavassa skenaariossa vastapuolen Venäjää kohtaan suorittama aggressio on vaarantanut maan valtiollisen olemassaolon.

Yhtä lailla on muistettava, ettei julkilausuttu doktriini paljasta tosiasiallisia sotilaallisia suunnitelmia. Sen tarkoituskaan ei ole antaa aukotonta reseptikirjaa siitä, miten valtio tulee toimimaan sodassa tai merkittävissä kriiseissä. 

Doktriini on tässä mielessä myös julkisuuspolitiikan väline, jolla pyritään lisäämään pelotepolitiikan uskottavuutta esittämällä selkeitä, yleispiirteisiä skenaarioita, joiden kautta on myös mahdollista perustella ydinasevoimien kehittämistä ja niitä ylläpitävää harjoitustoimintaa.

Tätä vasten ei olekaan täysin yllättävää, että hyökkäyssodan kuluessa Venäjän johdosta on kuultu keskenään ristiriitaiseltakin vaikuttavaa ydinaseuhkapuhetta. Epämääräinen uhkapuhe ei liene vahinko, vaan pikemminkin Venäjän ydinaseretoriikkaan kuuluva ominaisuus. Ydinaseet ovat venäläisessä ajattelussa aselaji, jolla pitää olla käytännön vaikutusta, vaikka niitä ei taistelukäytössä räjäytettäisikään.

Pelkkää puhetta?

On keskeistä kiinnittää huomiota siihen, mitä välittömiä tavoitteita Venäjän ydinaseuhkapuheeseen liittyy. Kyse on siis yhtäältä epäsuorasta kiristämisestä, toisaalta pelotteen viestimisestä ja siihen liittyvän voimantunteen esittämisestä. Venäjä pyrkii paitsi kasvattamaan itseään suoraan uhkaavien sotatoimien kynnystä, myös monimutkaistamaan vastapuolen riskiarvioita Ukrainan tukemisesta aiheutuvista seurauksista.

Venäjän uhkakuvapuhe kuitenkin kärsii samasta uskottavuusvajeesta, mikä on tehnyt aikaisemminkin historiassa ydinaseilla kiristämisestä useimmiten tuloksetonta. Kiristysuhka ei vaikuta uskottavalta, sillä ydinaseiden käytöstä todennäköisesti aiheutuvat välittömät vastatoimet ja poliittiset seuraukset olisivat mittavat verrattuna ydinaseiden rajoitetusta käytöstä saavutettavaan sotilaalliseen hyötyyn.

Vaikka Venäjän johto on pyrkinyt vihjailemaan hyökkäykseensä liittämillä, historiallisesti kohtalonomaisilta vaikuttavilla merkityksillä, sodasta on puhuttu ”erikoisoperaationa”, eikä Ukrainan iskut esimerkiksi Krimille ole selvästi ylittäneet ”eksistentiaalisen uhkan” kynnystä.

Samalla on syytä muistaa, että Venäjän niin sanottuja ei-strategisia, pääosin taistelukenttäkäyttöön ja infrastruktuurikohteita vastaan suunniteltuja ydinräjähteitä ei olla tiettävästi missään vaiheessa siirretty keskusvarastoista joukko-osastoille ja edelleen ydinaseita maaliin saattaviin kantolaitteisiin. 

Tavoitteena on nostaa lännen kynnystä tukea voimallisemmin Ukrainaa ja samalla vahvistaa Venäjän suoraa pelotetta länttä vastaan.

Tällaisella operaatiolla voisi kuvitella olevan korkeintaan rajattua vaikutusta sodankäynnin välittömiin tavoitteisiin. Silti sen suunnittelu vaatisi näkyviä logistisia toimia sekä ydinaseiden liikutteluun liittyvistä ja huolto- ja turvatoimista vastaavien yksiköiden valmiuden selvää nostoa, ydinaseita vastaanottavien joukko-osastojen operationaalisen valmiuden näkyvästä nostamisesta puhumattakaan.

Samassa yhteydessä Venäjä todennäköisesti nostaisi sen strategista tasapainoa ylläpitävien joukkojen valmiutta mahdollisesti myös hajasijoittamalla keskeiset poliittiset päätöksentekijät suojatiloihin ympäri Venäjää. Tällaisesta toiminnasta ei myöskään ole nähty merkkejä.

Vaikuttaa siis entistä selvemmältä, että Venäjän ydinaseuhkapuhetta motivoi ennen kaikkea pyrkimys vastapuolen riskiarvioiden monimutkaistamiseen. Tähän liittyvät myös hiljattaiset Venäjän esittämät, sittemmin jo Kansainvälisen atomienergiajärjestön kumoamat väitteet Ukrainan hallussa mahdollisesti olevista ”likaisista pommeista”, eli radioaktiivista ainesta ympäristöönsä tavanomaisin räjähtein levittävistä aseista. 

Tavoitteena on nostaa lännen kynnystä tukea voimallisemmin Ukrainaa ja samalla vahvistaa Venäjän suoraa pelotetta länttä vastaan. Sitä tuetaan avoimeksi hybridioperaatioksi edenneillä taloudellisilla, etenkin länteen suuntautuvilla energiapoliittisilla painostuskeinoilla. 

Kyse voi olla kiristyksen ja pelotteen lisäksi myös puhtaasti suurvaltastatukseen liittyvästä voimantunteen esittämisestä, jolloin tavoitteena lienee myös Venäjän sotajoukkojen moraalin nostaminen ja maan tosiasiassa katoavan suurvaltastatuksen korostaminen oman kotiyleisön sekä suoraan sotaan liittymättömien kolmansien valtojen silmissä.

Paineita ydinaseiden ja pelotepolitiikan vaikutusalan leviämiselle

Voimistuvan ydinaseuhkapuheen keskellä on syytä muistaa pelotteen ja kiristämisen perusfunktiot. Molemmissa tapauksissa ydinaseuhkalla pyritään saavuttamaan merkittäviä poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita ilman, että ydinaseita tarvitsisi käyttää taistelutoimien yhteydessä.

Ydinaseiden käytöllä uhkaaminen on kuitenkin aina tuomittavaa – ydinaseiden kieltosopimuksen voimaantulon jälkeen entistä selvemmin myös kansainvälisen lain näkökulmasta. Tässä mielessä Putinin Venäjän ydinaseuhkapuheita ei voida sivuuttaa, eikä ydinaseuhkauksiin voida suhtautua tavanomaisena poliittisena retoriikkana.

Kiristämistarkoituksessa esitettyä ydinaseuhkaa ei ole tiettävästi kertaakaan aikaisemmin esitetty tilanteessa, jossa johtava ydinasevaltio pyrkii laajamittaisiin aluevaltauksiin ydinaseetonta naapurivaltiotaan vastaan. 

Samaan aikaan sekä Venäjä että toisaalta myös Nato ja Yhdysvallat ovat jättäneet retoriikassaan liikkumatilaa tekemättä liian velvoittavia uhkauksia ydinaseiden käytöstä tai vastatoimista, joihin ne ripustaisivat uskottavuutensa.  

Siitä huolimatta kiristämistarkoituksessa esitettyä ydinaseuhkaa – edes epäsuoraa sellaista – ei ole tiettävästi kertaakaan aikaisemmin esitetty tilanteessa, jossa johtava ydinasevaltio pyrkii laajamittaisiin aluevaltauksiin ydinaseetonta naapurivaltiotaan vastaan. 

Vaikka Venäjä on viimeisimmissä ulostuloissaan jälleen korostanut rooliaan vastuullisena ydinsulkusopimuksen tunnustamana ydinasevaltana, se on onnistunut jo aikaisemmilla uhkapuheillaan luomaan vaarallisen ennakkotapauksen, joka on jo nyt nähtyjen seurausten valossa omiaan lisäämään ydinasepelotepolitiikan leviämiselle otollisia kansainvälispoliittisia paineita. Tästähän on osittain kyse myös Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksissa.

Tapio Juntunen on turvallisuuden tutkimuksen yliopisto-opettaja Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Vladyslav Cherkasenko / Unsplash.

Julkaisu Venäjän ydinasekiristys ja pelotepolitiikan tulevaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on asettunut selvästi tukemaan Ukrainaa sen puolustautuessa Venäjän hyökkäyssotaa vastaan. Suomen poliittinen linja mukautuu suuriin ja vaikeisiinkin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin muutoksiin, ja maan päätös tukea Ukrainaa yhdessä laajemman kansainvälisen yhteisön kanssa nauttii laajaa kansan tukea mielipidekyselyissä. 

Tähän peilaten Suomen venäjänkielisen väestönosan poliittiset sympatiat ovat herättäneet kysymyksiä – Venäjähän lähti hyökkäyksellä virallisen väittämänsä mukaan pelastamaan venäjänkielisiä maanmiehiään ja yhdistämään laajempaa venäläistä maailmaa. Niin kutsuttujen maanmiesten käyttäminen vipuvartena Venäjän ulkopolitiikassa on huolettanut jo vuosia aiemmin, esimerkiksi Viron Pronssisoturi-muistomerkin kiistaan liittyen. 

Suomen päätös tukea Ukrainaa yhdessä laajemman kansainvälisen yhteisön kanssa nauttii laajaa kansan tukea mielipidekyselyissä. 

Venäjänkielisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan edistävä Cultura-säätiö julkaisi 29. syyskuuta Suomen venäjänkieliset 2022 (SVK-2022) -selvityksen, joissa selvitetään asenteita Suomen yhteiskunnallisiin instituutioihin, omiin tulevaisuuden näkymiin sekä Ukrainan tilanteeseen liittyviin näkemyksiin. Innolink toteutti kyselyn puhelinhaastatteluilla kesä-heinäkuussa ennen Venäjän puolittaista liikekannallepanoa. Tuloksissa ei ole mukana Ukrainan venäjänkielisiä pakolaisia, joista puolestaan Sisäministeriö on julkaissut hiljattain erillisen kyselytutkimuksen.

Tutustuimme kyselyn vastauksiin ja niihin liittyviin kommentteihin Cultura WEEK-konferenssissa pitämäämme esitystä varten. Tässä tekstissä käsittelemme yhtä keskeisimmistä havainnoistamme, eli suomalaista uutismediaa kohtaan tunnetun luottamuksen yhteyttä Venäjän sotatoimiin suhtautumiseen.

Sota ja luottamus mediaan

Osa SVK-2022-selvityksen kysymyksistä tehtiin vastaaviksi Valtioneuvoston kanslian noin kuukauden välein tehtävän Kansalaispulssi-kyselyn kanssa. Luottamuksesta suomalaista mediaa kohtaan kysyttiin molemmissa kyselyissä, joten vertailimme näiden kahden kyselyn kesäkuun 2022 vastauksia tämän kysymyksen osalta. 

Kuten kuvasta 1 käy ilmi, Suomen venäjänkieliset luottavat muuhun väestöön verrattuna selvästi vähemmän suomalaiseen uutismediaan riippumatta ikäryhmästä. Tämä olikin yksi selvistä eroista institutionaalista luottamusta mittaavien kysymysten osalta vertailtaessa venäjänkielisten ja muun väestön asenteita Suomessa.

Luottamuksessa mediaa ja muita yhteiskunnallisia instituutiota kohtaan on hyvä muistaa, että sokeassa luottamuksessa auktoriteetteihin on omat vaaransa. Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa kriittisiä kansalaisia on jo pitkään pidetty osaltaan myös tärkeinä vallan vahtikoirina. 

Vaikka tämä argumentti keskittyi alun perin kansalaisten kriittiseen suhtautumiseen erityisesti poliittisia vallanpitäjiä kohtaan, voidaan samaa periaatetta soveltaa myös muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten mediaan. Kuitenkin Suomen venäjänkielisten osalta epäluottamus suomalaista uutismediaa kohtaan näyttää olevan yhteydessä Venäjän sotatoimien hyväksymiseen. 

SVK-2022-raporttiamme vetää yhteen kuva 2, jossa on kuvattu esimerkiksi iän ja koulutustason kaltaisten sosiodemografisten tekijöiden ja suomalaista mediaa kohtaan tunnetun luottamuksen yhteyttä Venäjän sotatoimien oikeutukseen Ukrainassa. 

Suomen venäjänkielisten osalta epäluottamus suomalaista uutismediaa kohtaan näyttää olevan yhteydessä Venäjän sotatoimien hyväksymiseen. 

Tätä mitataan ”riskiluvulla” jokaisen tekijän kohdalla: katkoviivalla kuvaan merkityn riskiluvun ”1” ylittävien sosiodemografisten tekijöiden kohdalla ”riski” pitää Venäjän sotatoimia oikeutettuna kasvaa. Kuten kuvasta ilmenee, moni tekijä myös vaikuttaa riskiluvun jäämiseen sen alapuolelle, eli on yhteydessä sotatoimien hyväksymättömyyteen. 

Kuten kuvasta 2 näkyy, ikä ja luottamus suomalaista mediaa kohtaan ovat kärkiselittäjiä suhtautumisessa Venäjän sotatoimiin. Iän kasvaessa riski pitää sotatoimia oikeutettuina kasvaa, kun taas suurempi luottamus suomalaista mediaa kohtaan pienentää merkittävästi riskiä hyväksyä Venäjän sotatoimet. Tulos on myös osaltaan linjassa Venäjällä tehtyjen kyselyiden kanssa, joissa luottamus Venäjän televisiota kohtaan heijastunut korkeampaan sodan kannatukseen ikäryhmästä riippumatta.

Myös SVK2022-raporttiimme pohjaavasta kuvasta 3 voidaan puolestaan nähdä, että luottavaisesti suomalaiseen mediaan suhtautuvat eivät hyväksy huomattavasti todennäköisemmin Venäjän sotatoimia Ukrainassa verrattuna epäluottavaisesti tai neutraalisti suomalaiseen mediaan suhtautuviin. Medialuottamuksen myötä Venäjän sotatoimien hyväksyntä laskee ikäryhmästä riippumatta.

Uutisista ja politiikasta etääntyjät

SVK2022-kyselyn vastaajista vain 57 prosenttia kertoi seuraavansa ainakin jokseenkin aktiivisesti Suomen yhteiskunnan asioita, eikä matala kiinnostus aina kohdistu pelkästään Suomeen. Jo vuosina 2015–2016 tehdyissä Suomen Venäjänkieliset mediankäyttäjinä-hankkeen haastatteluissa selvisi, että monet Suomen venäjänkieliset ovat päättäneet kokonaan lopettaa uutisten ja politiikan seuraamisen. 

Vaikka Venäjän sotilaallista toimintaa Ukrainassa oikeutettuna pitävien 18 prosentin joukossa oli Venäjää puolustavia kommentteja, osa vetosi myös tilanteen monimutkaisuuteen ja saatavilla olevan tiedon epäluotettavuuteen. Tällä perusteltiin kantaa, jonka mukaan Suomi tai vastaaja itse eivät voisi tuomita Venäjää. Taustatietojen epävarmuuteen vetoamisesta voi päätellä, ettei hyökkäyssodan aloittaminen sinänsä ole kaikkien mielestä lähtökohtaisesti väärin. 

Kommenteissa ilmaistu varautuneisuus poliittiseksi nähtyä julkista keskustelua kohtaan voidaan nähdä liittyvän Venäjälläkin yleiseksi tunnistettuun etäännyttävään ja apaattiseen politiikkasuhteeseen, minkä on esitetty tukevan Venäjän hallinnon toimien passiivista hyväksyntää.

Puolueettomuutta ja lisää näkökulmia kaivataan

Kyselyn kommenteissa harmiteltiin myös siitä, etteivät suomalaiset ymmärrä suomalaisen uutisoinnin olevan puolueellisen pelkistävää. Suomalaisten uutisten puolueellisuuskritiikkiin liittyy useissa avoimissa kommenteissa toistuva kaksoisstandardeja kritisoiva whataboutismi siitä, kuinka Ukrainan ja länsivaltojen omat aiemmat sotatoimet eivät aiemmin saaneet yhtä jyrkkiä vastareaktioita kuin nyt Venäjä.

Vaatimus tasapuolisuudesta voi tuntua oudolta etenkin nykyisessä tilanteessa, missä Suomi ei ole puolueeton ja venäläisen median puolueellisuus on ollut pitkään räikeää. Lisäksi esimerkiksi Venäjän propagandaan erikoistunut mediatutkija Sarah Oates on arvioinut, että Venäjällä median kuluttajat usein hyväksyvät uutisoinnin puolueellisuuden, kunhan he pitävät sitä kannustavana ja oikeamielisenä. Tätä saattaa selittää Suomen venäjänkielisillä keskustelufoorumeillakin esiin nouseva ajatus siitä, että kansallisesti omaksi asiaksi käsitettyyn aiheeseen voi suhtautua hyväksyttävästi puolueellisesti.

Kuten monilla niin sanotun Paasikivi-Kekkosen linjan kaipaajilla Suomessa, myös usealla venäjänkielisellä on Suomen menneisyyden maakuvaan sidottu idealisoitunut kuva puolueettomasta Venäjän ystävästä. 

Venäjän intressi Ukrainassa voidaan nähdä välittömämpänä kuin Suomella, mitä puolestaan ei nähdä samoin “omana” ja siksi ymmärrettävänä. Kuten monilla niin sanotun Paasikivi-Kekkosen linjan kaipaajilla Suomessa, myös usealla venäjänkielisellä on Suomen menneisyyden maakuvaan sidottu idealisoitunut kuva puolueettomasta Venäjän ystävästä. 

Tällaisesta Suomi-kuvasta voi olla vaikeaa päästää irti, sillä siihen kytkeytyvät sekä tietynlainen käsitys “asioiden luonnollisesta tilasta” että kuva maasta, johon moni on emotionaalisesti kiintynyt. Tämä kuva on voinut jopa vaikuttaa päätöksiin muuttaa Suomeen.

SVK2020-kyselyn kommenteissa kritisoitua eri näkökulmien vähyyttä voi arvioida myös uutissisältöjen määrän näkökulmasta. Venäjän TV:n pitkien uutislähetysten voi tiedonnälkäisen katsojan näkökulmasta nähdä tarjoavan laajemmin näkökulmia suomalaiseen uutissisältöön verrattuna, vaikka näitä näkökulmia ei keskenään tasa-arvoisesti esitetäkään.

Venäjän valtiouskollisella medialla on resursseissa valtava etulyöntiasema tuottaa uutissisältöjä verrattuna kilpailijoihinsa esimerkiksi Virossa ja Latviassa, mutta myös Saksassa, missä venäjänkieliset ovat vähemmistönä. Näissä eri maissa tuotettujen venäjänkielisten aineistojen yhdistäminen yhteiseen mediamaisemaan voisi periaatteessa auttaa lisäämään sisältöjä ja näkökulmia Venäjän valtiollisen mediatuotannon ulkopuolella.

Riitelevät mediamaailmat lähellä

Riippumatta ihmisen omasta suhteesta Venäjään, voi pitkään jatkunutta ja sodan voimistamaa Venäjän arvostelua olla raskasta kuulla, jos se yhdistetään omaan itseen. 

Ennen sotaa Suomen julkisessa mediakeskustelussa korostettiin usein, että Venäjän valtiota kohtaan esitetty kritiikki ja vastenmielisyys ei saisi yhdistyä ”tavallisiin venäläisiin”. Erityisesti kaksoiskansalaisuuskysymysten ja maakauppojen uutisoinnin kohdalla uhkakuvat kuitenkin ovat kohdistuneet suoraan venäläistaustaisiin ihmisiin. “Venäläistausta” taas voi olla hyvin mielivaltaisesti ihmisiin yhdistetty leima. Oletetut sidokset Venäjään ja sen politiikkaan voivat monista tuntua vastenmielisen keinotekoisilta.

Kyselyn mukaan myös monille rakkaisiin ajanvietteisiin, ihmisiin ja muistoihin liittyvät venäjän kieli ja kulttuuri ovat joutuneet antipatian kohteiksi Suomessa. SVK2022-kyselyn vastaajista 17 prosenttia on kokenut Suomessa vihapuhetta tai syrjintää venäjänkielisyytensä vuoksi Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä. Jos uutiset Venäjästä johtavat suoraan itseen tai läheisiin kohdistettuun vihaan, turvattomuuden voi nähdä johtuvan mediasta.

Monille rakkaisiin ajanvietteisiin, ihmisiin ja muistoihin liittyvät venäjän kieli ja kulttuuri ovat joutuneet antipatian kohteiksi Suomessa.

Useassa avoimessa vastauksessa mediaa syytettiin ihmisten jakamisesta kahteen leiriin. Aiemmin Suomen venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeen haastatteluissa selvisi kuinka jo Ukrainan vuoden 2014 vallankumouksen myötä voimakkaan ristiriitaiset maailmankuvat ovat vahingoittaneet ihmisten suhteita jopa perheiden sisällä. Ristiriitaisia mediamaailmoja yritetään sovittaa yhteen niin omassa tilannearviossa kuin myös kansainvälisissä ihmissuhteissa.

SVK2022-kysely tuo esiin Suomen venäjänkielisten monimuotoisuuden. Vastaukset Venäjän sotatoimien hyväksymisestä ymmärrettävästi kiinnostavat kyselyssä, mutta monilla vastaajista oli selvästi monimutkaisempi suhtautuminen konfliktiin kuin kahden vaihtoehdon vastaukset riittävät kertomaan. Heidän asenteillensa löytyy varmasti myös useampia taustasyitä kuin tässä artikkelissa olemme maininneet. 

Kyselyn tulosten perusteella voisikin olla mielenkiintoista tutkia enemmän suomalaiseen mediaan epäluottavaisesti suhtatutuvien ja Venäjän sotatoimia oikeutettuina pitävien venäjänkielisten mediankulutusta ja lähdekritiikkiä. SVKK-2022 kysely on tärkeä panos Suomen venäjänkielisten asenteiden kartoittamisessa, ja se herättää paljon lisäkysymyksiä tulevaa selvitys- ja tutkimustyötä ajatellen.

YTT Teemu Oivo on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa ja tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

VTM Eemil Mitikka on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa sekä Aleksanteri-instituutissa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Marjan Blan / Unsplash.

Julkaisu Suomen venäjänkielisten suhtautuminen mediaan ja sotaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sota on järkyttävä vääryys, eikä hyökkäyksen alle jääneiden koettelemuksissa ole mitään hauskaa. 

Vaikka Venäjä on viime kuukausina tuhonnut kokonaisia kaupunkeja ja jättänyt jälkeensä sanoinkuvaamatonta inhimillistä kärsimystä, huumori on silti orastanut Ukrainassa kevään ja kesän edetessä. Kivun, tuskan ja surun äärellä ukrainalaiset ovat kokoontuneet nauramaan sodan mielettömyydelle esimerkiksi erityisille pommisuojiin avatuille stand up -klubeille.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa. Tässä suhteessa Ukraina ei ole poikkeus. Nauru on löytänyt paikkansa keskitysleirien kauhuissa, syöpädiagnoosien edessä ja tuhoisien onnettomuuksien äärellä. Huumoriin usein liitetystä kepeydestä ja epävakavuudesta huolimatta nauru ei halvenna tuskaa, vaan muistuttaa inhimillisyydestä, toivosta ja siitä, kuinka vajavaisia olentoja ihmiset ovatkaan.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa.

Huumorintutkijat erittelevät tyypillisesti kolme suurta teoriaa. Ylemmyysteorian mukaan nauramme toisten huonommuudelle, huojennusteorian mukaan huumori toimii psykologisena varaventtiilinä ja yhteensopimattomuusteoria painottaa ristiriitaa huumorin ytimenä. Esittelen teoriat tässä järjestyksessä ja osoitan, kuinka niistä jokainen tarjoaa ymmärrettävän näkökulman huumoriin sodan keskellä. 

Nauru ylemmyydentuntona

Niin kutsutun ylemmyysteorian mukaan nauru ilmentää naurajan ylemmyyttä suhteessa naurettavaan kohteeseen. Tämän huvittuneisuuden muodon ovat panneet merkille historian suuren filosofit, kuten Platon, Aristoteles ja Thomas Hobbes. Heistä Hobbes on muotoillut painokkaan kuvauksen tuntemukselle, jolle ei ole nimeä – erityiselle kilpahenkeä ilmentävälle huvitukselle ja huumorille. 

Tässä yhteydessä nauru ilmaisee Hobbesin mukaan äkillistä ylemmyyden tunnetta, joka ilmenee, kun ihminen huomaa olevansa verrokkejaan parempi. Sittemmin professori Charles Gruner on väittänyt, että huumori on peli, jossa on aina voittajat ja häviäjät.

Ylemmyysteoriaan voidaan lukea myös huumori suoranaisena yhteiskunnallinen aseena mukaillen ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin näkemystä naurusta yhteisöllisenä rankaisumekanismina. Kansainvälisen huumorintutkijoiden yhdistyksen ISHS:n perustajajäsen Don Nilsen ehdotti jo tämän vuoden maaliskuussa, että huumori tulisi suunnata yhtenä pakotteena muiden joukossa Venäjän presidentti Vladimir Putinia vastaan.

Vaikka ylemmyysteoria on yksipuolinen, se tarjoaa selkeän näkökulman ukrainalaisten haluun nauraa venäläisille. Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Ukrainalaiskoomikko Felix Redko vitsaili keikallaan, miten hyökkääjät pysäyttivät hänet tiesululla tarkastukseen. Redko avasi auton ikkunan ja tankin edessä seissyt sotilas sanoi erittäin kohteliaaseen sävyyn: ”Olkaa hyvä ja avatkaa takaluukkunne.” Takaluukku avattiin ja tarkistettiin, minkä jälkeen sotilas jatkoi: ”Kiitos paljon, olette vapaita jatkamaan, hyvää illanjatkoa.” Redko ei voinut kuin miettiä – keikalla voimasanojen säestyksellä – miksi ihmeessä sotilaan täytyi olla niin kohtelias. Hyvä kun eivät soittaneet perään ja pyytäneet arvioimaan palveluaan asteikolla 1–10.

Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Koomikon vitsit osoittavat ilmeisen ristiriidan: on täysin järjetöntä, että maata tuhoavat sotilaat ovat yhtäkkiä korostetun kohteliaita ihmisille, joiden maanmiehiä ja -naisia he ovat murhanneet tuhansittain. Imelät puheenparret ja sotakoneiston tankit sekä konetuliaseet eivät sovi samaan kuvaan, jolloin typeryys on entistä ilmeisempi tulkintakehys. 

Tällöin nauru kohottaa humoristin hyökkääjän yläpuolelle, vaikkei toki aseellisesti. Kyse on järjen ja moraalin voitosta, kun jaettu nauru muistuttaa inhimillisyydestä ja siitä, miten ukrainalaiset ovat parempia kuin häikäilemätön ja järjetön vihollinen.

Samaa henkeä kielivät etenkin tämän vuoden hyökkäyksen alkupuolella julkaistut uutiset venäläisten logistisesta kyvyttömyydestä organisoida sotatoimiaan kolonnien venyttyä kymmenkilometrisiksi, sotilaiden ammuttua ohjuksia päin omiaan ja niin edelleen. Hyökkääjien naurettavuutta korostetaan entisestään Putinia esittävillä meemeillä irvailemalla.

Täytyy toki muistaa, että nauru kaikuu myös toiseen suuntaan. Epäilemättä Venäjällä halutaan esittää ukrainalaiset, ja yleisemmin koko läntinen maailma, naurettavassa valossa, joka ilmentää toisesta näkökulmasta monenlaisia heikkouksia. Esimerkiksi länsimaissa vaalittu seksuaalinen tasa-arvo ja uusiutuva energia ovat perinteisen vallan näkövinkkelistä typeryyttä. Näille Venäjän johtajat ovat irvailleet avoimesti.

Kivusta etäännyttävä huumori

Ylemmyysteoria ei selitä kaikkea huumoria. Psykologisesti vähintään yhtä uskottavaa on, että nauru tarjoaa helpotuksen hetken kauheuden keskellä. Tähän ilmiöön tarttuu psykoanalyytikko Sigmund Freudin tunnetuksi tekemä huojennusteoria. Kun huumorin avulla pääsee pakenemaan edes hetkeksi jokapäiväistä ahdistusta ja pelkoa, se vapauttaa ja tarjoaa etäisyyttä tuhoon ja kuolemaan. Naurussa kuuluu samalla myös toivo siitä, että sota ja kauhu tulee vielä joskus päättymään. 

Freudin mukaan ihminen nousee huumorin avulla psykologisesti ympäröivien olosuhteiden yläpuolelle ja ottaa tilanteen niin sanotusti haltuun. Tällöin maailma ei olekaan enää lamaannuttavan pelottava, vaan yksilö on edelleen itsenäinen toimija, joka määrittää omaa suhtautumistaan ympäristöönsä. 

Logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että nauru parantaisi vaikkapa potilaan syövän, vaan että syöpädiagnoosin ei tarvitse johtaa elämisen päättymiseen, vaikka sairauden vuoksi elämä aikanaan tulisikin loppumaan.

Sota synkentää näkymät, kun elämisen mahdollisuudet hupenevat ja ihmisiä siirretään vieraille seuduille tykkitulen alta. Vaikka tässä ei ole mitään hauskaa, hirvittävyyden kokenut voi silti nähdä kokemuksissaan jotain humoristista. Freudin työtä omaan suuntaansa jatkanut logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi. Huumori ja elämän tarkoitus kulkevat hänen tulkinnassaan käsi kädessä.

Vastaavaan sävyyn englantilainen professori Simon Critchley on todennut, että ihmiset ovat melankolisia olentoja, jotka voivat tavoittaa oman ja ympäristönsä naurettavuuden. Niin yksilöt kuin yhteisöt ovat puutteellisia huvittavuuteen saakka, ja juuri siinä piilee mahdollisuus inhimilliseen suuruuteen ja kukoistukseen. Niinpä myös sodanaikainen huumori ja nauru muistuttavat ihmisyydestä. Ne ovat yhteiskunnallisia mekanismeja kootessaan jaetun kauhun keskellä värjöttelevät yksilöt yhteen etsimään toivonpilkahduksia toivottomuudesta.

Sota suurena absurdina

Filosofisesti syvällisin ajatus sodasta ja naurusta löytyy niin sanotun yhteensopimattomuusteorian avulla. Sota on absurdiutta ja mielettömyyttä. Se murtaa kaikki perustoiveet ja -turvat, joita meillä on. 

Kun ihminen on satsannut koko elämänsä rakentaen arkea esimerkiksi Mariupolin kaupunkiin, löytänyt sieltä perheen, kodin ja turvan, on täysin järjetöntä, että vieras valta tykittää kaiken maan tasalle ilman järjellistä syytä. Sellainen ei ole voiman nimiin vannovan itsevaltiaan halu määrätä maailmanjärjestys uusiksi. 

Ihmisjärjen koukeroita pohtineet filosofit Immanuel Kant ja Søren Kierkegaard huomauttavat, kuinka huumorissa odotus ei vastaa havaintoa, minkä vuoksi järki on pulassa kohdatun ristiriidan edessä. Ajatuksellisen umpisolmun edessä ei pidä kuitenkaan luovuttaa.

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta.

Sodan absurdiuden sisäistäminen vaatii tietysti aikaa. Siksi kestää aikaa ennen kuin esimerkiksi stand up -tyyppinen huumori alkaa versoa varsinaisina esiintymisinä. Kun tuska kuristaa kurkkua, naurulla ei ole tilaa raikua. Aika kuitenkin tyypillisesti helpottaa tässäkin, ja niin voidaan havaita kahden yhteen sopimattoman ilmiön törmänneen: rauhaan ja sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys kohtaa ihmisarvosta piittaamattoman vallanjanon. Läntisestä näkökulmasta Venäjän hyökkäys on poikkeama, käsittämätön mielipuolisuus, joka rikkoo rauhan, jota useimmat kaiketi kuitenkin haluavat.     

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta. Ihmiset tietävät paljon maailmasta, mutta eivät kaikkea, ja tässä mielessä aina riittää yllättäviä poikkeamia odotuksiin nähden. Nykymaailmassa sota on poikkeama, minkä vuoksi jotkut löytävät siitä myös naurettavia piirteitä. Vanha vitsi on nykytilanteessa traagisen julma:

            Kuinka saat Jumalan nauramaan?

            Kerro hänelle suunnitelmasi.

Jumalolennoista viis, sodan kauhut näyttäytyvät osaltaan naurettavina myös ihmisille, jotka vertaavat hirveyksiä siihen, millaista elämän kuuluisi ja toivoisi olevan. Tämä heijastuu ukrainalaiskoomikoiden huumorissa ja yleisön naurussa.

On tarpeen tähdentää, ettei huumorinkaan suhteen pidä olla turhan toiveikas. Kaikki ukrainalaiset eivät naura sodalle ja venäläisille. Toisaalta eivät kaikki venäläisetkään janoa valtaa ja halua pilkaten alistaa Ukrainaa. 

Huumori versoo ja nauru jatkuu

Kaikissa kolmessa huumorinteoriassa on itua, ja ne täydentävät toisiaan. Huumori on peri-inhimillinen piirre, joka heijastelee ihmiselämän vajavaisuutta. Me olemme outoja otuksia maapallolla ja kykenemme kaikkein julmimpiin tekoihin, mutta myös rakentamaan hyvää. 

Humanistifilosofi Erich Frommin ajatus on tässä suhteessa kaunis: meidän ei pidä vihata sortajaa ja pyrkiä tekemään hänelle kaikkea sitä pahaa, minkä hän aiheuttaa meille. Sen sijaan meidän pitää rakastaa ja puolustaa niitä arvoja, joita sortaja uhkaa. Vaikka niiden puolustamiseen vaaditaan kiistatta voimaa, ukrainalaiskoomikot osoittavat, että arvoja voidaan vaalia myös huumorilla ja naurulla.

Sodanaikainen huumori muistuttaa sodan, tarpeettoman kuoleman ja tuhon mielettömyydestä, mutta samalla myös toivosta. Huumori voi etäännyttää sodan keskellä hetkeksi kauhusta. Sen myötä se vaalii ajatusta, ettei asioiden tarvitse olla näin pahasti vinossa tulevaisuudessa. Vitsailu ei poista koettua kärsimystä, vaan auttaa hyväksymään sen todellisena ja kunnioittamaan sitä suremalla ja muistelemalla yhdessä elämän mielettömille piirteille nauraen.

Jarno Hietalahti työskentelee Suomen Akatemian rahoittamana tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii parhaillaan huumorin ja epätäydellisyyden suhdetta.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Huumori kukoistaa sodan alla Ukrainassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alisa in Warland -dokumenttielokuvan mielenkiintoisin elementti on lähikuva militarisoitumisprosessista.

Alisa in Warland alkaa Kiovan Maidanin aukiolta vuonna 2014. Ukrainalaiset protestoivat presidentti Viktor Janukovytšia vastaan. Alisa Kovalenko, 26-vuotias opiskelija, elokuvan toinen ohjaaja ja päähenkilö, todistaa kansannousua kameransa kautta ja vapaaehtoisena taistelijana.

Kun kansannousua seuraa sota Itä-Ukrainassa, Alisa lähtee Oikean sektorin joukkojen mukana puolustamaan isänmaataan, taistelemaan separatisteja vastaan Itä-Ukrainan alueelle.

Elokuva on kuvaus sodan eletystä kokemuksesta, nuorten unelmista, rakkaudesta sekä militarisoitumisesta.

Elokuva on kuvaus sodan eletystä kokemuksesta, nuorten unelmista, rakkaudesta sekä militarisoitumisesta. Kyseessä on sotadokumentti, joka pyrkii mahdollisimman läheiseen kosketukseen vaaran kanssa.

Alisa in Warland hakeutuu sinne, minkä ajattelemme olevan sodan ydintä: khaki-asuisten miesten keskelle näkemään tulitaisteluita ja raunioita ja kuulemaan moraalia nostattavia lauluja. Sinne Alisa vie katsojan, mutta oman itsensä kautta.

Näemme Alisan pullistuvan hauiksen, itkuiset kasvot, savukkeen ja hymyn hänen huulillaan. Alisa vie katsojan Donetskiin, jossa poltetaan Ukrainan lippua ja kirotaan ukrainalaisia fasisteja, mutta myös Ranskaan, jossa hän maistelee ostereita poikaystävänsä Stephanen kanssa.

Ranskaan hän ei voi kuitenkaan jäädä. Hän valitsee sodan, kotimaansa puolustamisen. ”En voi hylätä Ukrainaa.”

Näkökulma

Alisa in Warland -dokumenttielokuvan mielenkiintoisin elementti on lähikuva militarisoitumisprosessista. Militarisoituminen on viettelevää. Se on maskuliinista, uhittelevaa, väkivaltaisia ratkaisuja suosivaa.

Vaara kiehtoo, sota luo tarkoituksen ja sotilaista tulee perhe. Alisa kehuu ukrainalaisten taistelijoiden olevan tosimiehiä.

Oikean sektorin taistelijoista tulee hänelle toinen perhe. Alisaa suojellaan, koska hän on nainen miesten joukossa, mutta samalla hän on osa urheaa sotureiden ryhmää. Hän poseeraa aseiden kanssa, sovittaa luotiliiviä ja palaa kerta toisensa jälkeen taistelujen keskelle.

Käsin pidelty kamera luo tuntuman osallisuudesta ja intiimiydestä. Katsoja pääsee lähelle päähenkilöä ja sotaa, mutta jää kauemmas sotilaista. Katsoja on Alisan iholla, mutta vain hänen. Muiden kokemukset jäävät hänen varjoonsa.

Katsoja voi juosta Alisan kanssa eturintamassa, innostua, jännittää, odottaa tulituksen ääntä, tottua siihen, uskoa tarinaa.

Alisa ei ehdi asetella kameraa kun hän elää, kokee ja näkee. Katsoja voi juosta hänen kanssaan eturintamassa, innostua, jännittää, odottaa tulituksen ääntä, tottua siihen, uskoa tarinaa.

Samalla päähenkilö näyttää pikemminkin seikkailevan ihmemaassa, ja tämä jää vaivaamaan. Mihin taistelijat pyrkivät, mitä he voivat saavuttaa ja mitä Alisa pyrkii saavuttamaan? Miltä näyttää voitto Ukrainan sodassa? Mitä Alisa jättää kertomatta ja näyttämättä?

Seikkailumaisuudesta tulee kuitenkin loppu, kun jotakin traagista tapahtuu. Ihmemaassa on jännittävää, mutta sotamaassa ei olla vahingoittumattomia tai kuolemattomia. Alisa kokee kauheimmat hetkensä separatistien vankina. Hänen piti riisuutua alastomaksi vieraan miehen edessä.

Ystävä ei tunnu ymmärtävän Alisan kokemuksen vakavuutta, mutta juuri tässä kohtaa Alisa paljastaa jotakin erityisen tärkeää sodasta. Ystävä, joka ei ole joutunut separatistien vangiksi, ei saa vähätellä hänen kokemustaan ja käskeä unohtamaan.

Sotaa ei koe vain se, jonka kehon lävistää metallinpalanen. Sodan kokemusta ei voi ulkopuolelta määrittää. Sota ei lopu siihen, kun aseet lasketaan.

Mitä sota on?

Sota ei ole totaalista. Kaikki eivät taistele, koko ajan ei taistella. Sota on myös tylsyyttä ja naurua. Elokuvassa yhdet elävät raunioiden keskellä, koska ei ole muutakaan paikkaa. Toiset ovat kaukana sodan fyysisestä maailmasta, mutta kiinni sen otteessa.

Alisa in Warland herättää kysymyksen siitä, mitä sota on ja kuka haluaa sotimaan. Joillekin se on valinta. Nuoret miehet eivät kerro perheelleen, että ovat lähteneet sotaan. Kaikki eivät ymmärrä heitä. Ystävät ihmettelevät ravintolassa Alisan palavaa halua olla myrskyn silmässä, vaikkei hänen tarvitse.

Sodan kokemus on näin hyvin erilainen niille, jotka vetävät ylleen maastopuvut tai jotka ovat jumissa taistelualueella, ja niille, joille sotaan osallistuminen näyttäytyy uhkarohkeana valintana. Myös Alisan ranskalainen poikaystävä seuraa kauhulla Alisan militarisoitumisprosessia, eikä ymmärrä, miksi hän haluaa vaarantaa henkensä.

Elokuvaa katsoessani huomaan, että tiedän yllättävän vähän Ukrainan sodasta. Tämä johtuu tietoon liittyvästä kamppailusta, jota Ukrainan sodan kohdalla on käyty aktiivisesti. Luotettavan tiedon etsimiseksi täytyy tehdä töitä. Myös Alisa pohtii sitä, millainen kuva maailmalla on äärioikeistolaisen oikean sektorin sotilaista verrattuna hänen omaan kokemukseensa. Alisalla ei ole mitään pahaa sanottavaa heistä.

Sodassa tiedon ja vallan suhde on aina keskeisessä roolissa.

Alisan mielestä kiinnostus pelkkään separatistien näkökulmaan jättää totuuden varjoonsa, mutta samalla hän dokumentoi sotaa vain yhdestä näkökulmasta. Sodassa tiedon ja vallan suhde on aina keskeisessä roolissa.

Dokumenttielokuva, joka usein pyrkii edustamaan ”ikkunaa todellisuuteen” sekä mahdollistaa todistamisen kameran välityksellä että jättää kuvia ja ääniä kameran ulkopuolelle.

Alisa in Warland on arvokas ja vähemmän esillä ollut nuoren naisen näkökulma sotaan. Se pitää otteessa alusta loppuun ja onnistuu herättämään kysymyksiä sodasta Ukrainassa, militarisaatiosta ja totuuden etsimisestä.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Julkaisu DocPoint: Maidanilta Donetskiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tästä käänteestä voidaan näkökulmasta riippuen kiittää tai syyttää sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teosta Infosota (Otava, 2015). Jos infosota-termi on kristallinkirkas sotatieteissä, se ei ole vielä vakiintunut osaksi suomalaista ulkopolitiikasta käytyä keskustelua.

Mutta pitäisikö sen olla? Mitkä ovat tämän käsitteen vahvuudet tai heikkoudet selitettäessä ajankohtaista ilmiötä ja sen merkitystä Suomelle? Ainakin näistä kysymyksistä meidän tutkijoiden ja muiden aiheesta kiinnostuneiden tulisi keskustella.

Jantunen tuo kirjassaan hyvin esiin nimenomaan sotatieteiden näkökulman hybridisotaan ja informaatiosodankäyntiin. Kirjaa lukiessa jäin kuitenkin pohtimaan erityisesti propagandan ja disinformaation käsitteiden määrittelyä ja niihin sisäänrakennettuja oletuksia tarkasteltavasta ilmiöstä.

Orwellin ja Arendtin perintö

Jantusen kirjassa tarkastellaan pääosin Venäjän tuottamaa propagandaa/disinformaatiota osana informaatiosotaa sen kolmella eri tasolla: strategisessa, operatiivisessa ja taktisessa mielessä (ss. 42-45). Käytännössä tämä tarkoittaa informaatiosodankäynnin rinnastamista ”vihamieliseen vaikuttamiseen” (s. 61).

Kirjan perusteesi onkin, että Suomeen kohdistuva vihamielinen vaikuttaminen on Venäjän intressien mukaista (tai pyrkii edistämään Venäjän intressejä) ja sitä ”resonoidaan” niin vilpittömästi (eli asiaan uskoen), puolihuolimattomasti kuin ammattimaisestikin.

Jantusen kirjassa propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan nähdäkseni synonyymeinä (kappale 4). Valkoisella propagandalla/disinformaatiolla tarkoitetaan ”valikoivaa totuutta” ja sen tarkoituksena on ihmisten tilannekuvaa ja maailmankuvaa yksipuolistamalla luoda ”vääristynyt käsitys todellisuudesta” (s.141).

Tässä yhteydessä olisi voinut mainita muun muassa George Orwellin havainnot ja Hanna Arendtin tutkimukset siitä, miten käsitteitä manipuloimalla voidaan hallita ihmisten ymmärrystä maailmasta. Toinen propagandan/disinformaation laji – harmaa propaganda – on yhdistelmä totuutta ja valhetta, ja Jantusen mukaan ”yhtä yleinen kuin tilannekuvan vääristäminen valikoituneella informaatiolla” (s.141).

Kolmas tyyppi eli täysin valheellinen tieto on ”mustaa propagandaa”. Jantunen väittää suoraan tai epäsuorasti, että suurin osa Venäjän tuottamasta propagandasta on tätä kolmatta tyyppiä. Disinformaation määritteleminen ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi” ei sinänsä ole harhaanjohtavaa, vaan hyvinkin perusteltua informaatiosodankäynnin kontekstissa. Sikäli kirjan viesti on johdonmukainen. Mutta propagandalla ja disinformaatiolla on muitakin tehtäviä, jotka jäävät näkökulman rajauksen vuoksi osittain käsittelyn ulkopuolelle.

Yhdysvaltalaista propagandatutkimusta

Jantusen kirjassa hahmottelema tutkimustehtävä muistuttaa muun muassa 1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa tehtyjä tutkimuksia neuvostopropagandasta. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa oli, että propaganda ja disinformaatio heijastivat Neuvostoliiton intressejä ja pyrkimystä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, yksittäisiin poliitikkoihin ja sitä kautta Yhdysvaltain hallituksen linjaan.

Tutkimuksissa paljastettiin esimerkiksi se, miten Neuvostoliitto pyrki hyötymään AIDS-epidemian puhkeamisesta tuottamalla disinformaatiota, jonka mukaan syypäänä epidemiaan olivat yhdysvaltalaiset tiedemiehet (CIA). Kun kävi ilmeiseksi, että epidemialta suojautuminen vaatii yhteistyötä samaisten tiedemiesten kanssa, disinformaatiokampanjointi vähitellen lopetettiin.

Kampanjan jatkuminen yhteistyöpyrkimysten ohella kertoi tutkimuksen tekijöiden mukaan disinformaatio-operaatioiden merkityksestä Neuvostoliiton ulkopolitiikan keinovalikoimassa. Tutkimusprojekti tuotti tietoa nimenomaan propagandan operatiivisista käytännöistä ja rakenteista sekä niiden yhteyksistä Neuvostoliiton strategisiin päämääriin.

Projektin tuottamista raporteista on ollut hyötyä hahmottaessani Venäjän nykyisten toimien historiallista taustaa. Epäilemättä projektissa tutkittu ilmiö olisi nimetty informaatiosodaksi, mikäli kyseinen käsite olisi ollut yleisesti käytössä tuohon aikaan. Mutta ilman termin käyttöäkin ja pelkästään tutkimuksen perusteella saa hyvän käsityksen siitä, miten Neuvostoliitto pyrki ”aktiivisilla toimilla” (aktivnye meropriyatiya) edistämään strategisia intressejään maailmalla.

Haluan tällä esimerkillä tuoda esiin sen itsestäänselvyyden, että kyseessä olevaa ilmiötä voi tutkia ilman sen nimeämistä ”informaatiosodaksi”. Onhan kyse ennen kaikkea sotatieteiden tieteenalaan 1990-luvun kuluessa vakiintuneesta käsitteestä.

Parhaillaan on kuitenkin käynnissä laaja keskustelu siitä, miten eri tieteenaloilla jo vakiintuneita käsitteitä ja ehkä vastikään keksittyjä selitysmalleja olisi parasta soveltaa tämän ilmiön tutkimuksessa. Itse näen, että ”strategisen hämäyksen” käsite antaa hyvät lähtökohdat Venäjän toiminnan suunnan ja merkityksen ymmärtämiselle. Kyse ei ole vain sattumanvaraisesta reagoinnista, vaikka improvisointi sinänsä kuuluu asiaan, vaan strategisten intressien edistämisestä propagandan ja disinformaation keinovalikoiman avulla.

Käsitteiden moninaisuus

Jotta voi ymmärtää ”strategisen hämäyksen” logiikkaa, on mielestäni kuitenkin välttämätöntä laajentaa propagandan ja/tai disinformaation käsitteiden määrittelyä. Nimittäin jos propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan pelkästään akseleilla totuus/valhe tai vihamielinen/neutraali/myötämielinen, jää käsitteen määrittelystä puuttumaan tärkeä osatekijä: propagandan tehtävä (rationaalisen) ajattelun rakenteiden horjuttamisessa ja sitä kautta päätöksenteon estämisessä ja ohjailussa (ks. Pomerantsev 2014).

Tähän problematiikkaan kiinnitti huomiota Cambridgen yliopiston kokeellisen psykologian professori F. C. Bartlett.  Vuonna 1942 julkaistussa kirjassaan Political Propaganda Bartlett määritteli propagandan seuraavasti:

An attempt to influence opinion and conduct – especially social opinion and conduct – in such a manner that the persons who adopt the opinions and behaviour indicated do so without themselves making any definite search for reasons.

Bartlettin analyysi Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian tuottaman propagandan vahvuuksista ja erityispiirteistä on kiinnostavaa luettavaa edelleen. Yalen yliopiston professori Jason Stanley ei viittaa Bartlettiin hiljattain julkaistussa teoksessaan How Propaganda Works (2015), mutta määrittelee propagandan samalla tavalla pyrkimykseksi manipuloida rationaalista päätöksentekoa päämääränä lopettaa keskustelu asiasta (“manipulation of the rational will to close off debate”).

Propaganda vastakkainasetteluna

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna propagandan (ja/tai disinformaation) tehtävänä on saada kansalaiset toimimaan (kirjaimellisesti: ryntäämään kohti toimintaa) ajattelematta, siis punnitsematta ensin eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi käsitteen ”Donetskin kansantasavalta” systemaattinen käyttö Venäjän mediassa (ei niinkään virallisissa lausunnoissa) on tuottanut tehokkaan ”spiraali-ilmiön”: täysin marginaalisesta ja epämääräisestä ryhmästä on luotu mielikuva enemmistönä ja sitä kautta on suoraan ja epäsuorasti edistetty Ukrainan sisäisen tilanteen kärjistymistä ja myöhemmin vaikeutettu Minskin sopimusten täytäntöönpanoa.

Venäjän mediassa ja jopa virallisissa lausunnoissa käytetään myös ahkerasti käsitettä ”Venäjän-vastainen” (anti-Russian) teoista tai ihmisistä, joiden katsotaan suuntautuvan Venäjän intressejä vastaan. Tämän voi toki tulkinta ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi”, mutta olennaista on huomata, että tekojen ja näkökulmien luokittelu vastakohtapareiksi vaikeuttaa keskustelemista itse asiasta. Tämän huomion toki myös Jantunen tekee kirjassaan koskien Venäjän toimintaa.

Toisaalta soveltamalla Bartlettin ja Stanleyn käyttämää propagandan käsitettä vältetään ilmiön yksinkertaistaminen vastakkainasettelun kautta. Propagandalla ja disinformaatiolla voidaan murtaa (rationaalisen) ajattelun rakenteita, ja kuten Ukrainan sodan yhteydessä on moneen kertaan todettu, luoda hyvinkin konkreettisia kehyksiä ”aktiiviselle toiminnalle” (aktivnye meropriyatiya).

Aina ei hämäyksen toteuttamiseen edes tarvita uudissanoja saati trolliarmeijaa, vaan ihmisten väärinymmärrystä tilanteesta voidaan rakentaa kielioppisääntöjä hienosäätämällä. Esimerkiksi käyttämällä järjestelmällisesti muotoa na Ukraine (eikä v Ukraine) luodaan mielikuva Ukrainasta alueena eikä valtiona.

Tässäkin tapauksessa sen selittäminen, miten ”hyppy” yksittäisestä puheaktista voi tietyissä olosuhteissa tuottaa (maailman)politiikkaa (Ukrainan valtion olemassaolon horjuttaminen), edellyttää aputeorioiden käyttöä. Tällaisena voi toimia Jantusen mainitsema Baudrillardin ”hypertodellisuuden” teoria tai muut sosiaalisen todellisuuden rakentumista selittävät teoriat.

Näitä teorioita tarvitaan paitsi propagandan ja disinformaation vaikutusten ymmärtämiseksi myös sen selittämiseen, miten ja miksi ”Paasikiven-Kekkosen linja” on edelleen käypää tavaraa suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa. Retorinen heitto ”Kekkonen on kuollut” ei sitä yksinään tee.

Päätänkin tämän kirjoituksen toiveeseen, että jatkamme keskustelua propagandan ja disinformaation käsitteistä sekä niiden käytön maailmanpoliittisesta merkityksestä eri tieteenalojen välillä. Nähdäkseni edessämme on aidosti monitieteinen ongelma, jonka ratkaisemisen avaimet ovat yhteistyössä.

Lähteet

Bartlett, F.C. (1942). Political Propaganda. Cambridge: Cambridge University Press.

Stanley, Jason (2015). How Propaganda Works. Princeton: Princeton University Press.

Pomerantsev, Peter (2014). Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of New Russia. Public Affairs.

Julkaisu Propagandan ja disinformaation määrittelystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuon maailman toimintaperiaatteet luotiin Euroopassa 1600-luvulla. Nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskeiset hallintainstituutiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien ja silloisten suurvaltojen ehdoilla. Niinpä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano vastaa hyvin heikosti tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta ja vielä vähemmän rakentumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Länsi ei kuitenkaan ole halukas luopumaan asemistaan ja uudistamaan järjestelmän hallintainstituutioita paremmin todellisuutta vastaaviksi.

Lännen ylimielisyys (arrogance of power) tuli hyvin esiin Helsingissä pidetyn ETYJin kokouksessa, jolla juhlistettiin 40 vuotta aiemmin pidettyä ETYK-kokousta Euroopan ja maailman turvallisuuden edistämiseksi. Kokous kuitenkin joutui lännen pakotepolitiikan uhriksi.

Suomi ei EU:n omaksuman linjauksen mukaan voinut päästää maahan Venäjän parlamentaarisen delegaation suurinta osaa, koska siihen kuuluvat henkilöt olivat EU:n matkustuskieltolistalla.

Kokouksen yksi merkittävä aihe oli Ukrainan kriisi ja pyrkimykset sen ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Venäjä on tuon kriisin yksi osapuoli, ja sen sulkeminen keskustelujen ulkopuolelle tuskin edistää kriisin ratkaisua.

Lännen omaksuma pakotepolitiikka edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti. Se on myös edellytys, jotta Venäjä voisi palata kansainvälisen yhteisön jäseneksi.

Tällainen näkökulma ei kuitenkaan toimi enää muuttuvassa maailmassa, missä länsi edustaa vain 12 prosenttia maailmasta eikä tuo loppu 88 prosenttia välttämättä jaa kiistatta lännen näkemystä oikeudenmukaisesta ja legitiimistä kansainvälisestä järjestyksestä.

Eristetty Venäjä?

Lännen tavoitteena Ukrainan kriisissä on ollut Venäjän eristäminen ja sitä kautta sen pakottaminen palaamaan siihen kansainväliseen yhteisöön, jota se pitää legitiiminä. Venäjän eristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut.

Näyttää todennäköiseltä, että lännen edustaman järjestyksen rinnalle on rakentumassa vaihtoehtoinen tai rinnakkainen kansainvälinen järjestelmä, mihin kiinnittyvät sellaiset nousevat valtiot, jotka ovat tyytymättömiä lännen kyvyttömyyteen uudistaa vallitsevan järjestyksen hallintainstituutioita.

Heinäkuun alussa Ufassa, Venäjällä kokoontui eri foorumeilla 15 valtion johtajat, jotka edustavat lähes puolta maapallon väestöstä. Tässä valossa Venäjän eristäminen ei näytä kovin onnistuneelta eikä välttämättä edistä Ukrainan kriisin ratkaisua sen paremmin kuin Iraninkaan eristäminen on edesauttanut Lähi-idän kriisien ratkaisua.

Ufassa BRICS-ryhmän maat kokoontuivat seitsemänteen huippukokoukseensa ja Shanghain yhteistyöorganisaation (SCO) johtajat 15. huippukokoukseensa. Lisäksi Venäjän rakentaman Euraasian talousunionin edustajat kokoontuivat Ufassa.

Venäjän kannalta Ufan kokous ei ehkä ollut aivan täydellinen menestys. Yhteisessä julkilausumassa BRICS-maat eivät osoita suoraa tukea Venäjän Ukrainan-politiikalle, mutta toisaalta sitä ei myöskään tuomita. Tosin julkilausuma lievästi paheksuu lännen omaksumaa Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa ja asettuu tukemaan Minskin kokouksen tavoitteita Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.

Kiinakaan ei saanut BRICS-yhteisön tukea omalle politiikalleen Etelä-Kiinan meren aluekiistan osalta, joskin julkilausuma tukee kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Venäjän tavoitteena oli rakentaa yhteyksiä kaikkien näiden Ufassa kokoontuneiden instituutioiden välille. Ainakin osittain tuo tavoite toteutuu. Ufan kokouksessa Intian ja Pakistanin täysjäsenyys SCO:ssa otettiin valmisteltavaksi. Niiden jäsenyys järjestössä olisi sen ensimmäinen laajennus.

Samalla Iran hyväksyttiin mahdolliseksi tulevaksi uudeksi jäseneksi. Intian jäsenyys SCO:ssa merkitsee sitä, että BRICSin euraasialaisten jäsenten keskinäinen vuorovaikutus tiivistyy.

Jakaantuva kansainvälinen yhteisö

Ufan kokoukset ja niiden tulokset antavat viitteitä maailman jakaantumisesta uudestaan kahteen blokkiin: suhteellisesti laskeviin ja toisaalta nouseviin valtioihin.

Tätä kahtiajakautumista tukevat BRICS-maiden yhteisen uuden kehityspankin toiminnan käynnistyminen sekä Kiina-vetoisen Aasian infrastruktuuri-investointipankin perustaminen, jotka molemmat luovat Bretton Woods -järjestelmälle vaihtoehtoisia rahoituskanavia kehittyvien maiden käyttöön. Tämä puolestaan heikentää lännen ylivaltaa kansainvälisessä yhteisössä. Toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot menettävät legitimiteettiään siksi, etteivät kykene uudistumaan.

On ehkä perusteltua todeta, että kansainvälinen järjestelmä on jakaantumassa kahtia, koska lännen rakentama poliittinen järjestys on halvaantunut samalla, kun historia kulkee nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Kiinan ja Intian modernisaatio on tapahtunut kymmenissä vuosissa, siinä missä se lännessä vaati parisataa vuotta. Toisin sanoen nousevissa maissa muutos, joka vei lännessä useita sukupolvia, tapahtuu nyt yhden sukupolven aikana.

Samalla nousevat maat ovat palaamassa omille henkisille juurilleen, mikä tekee niiden modernisaatiosta erilaisen suhteessa Euroopan ja Yhdysvaltain modernisaatioon. Kun länsi yhä edelleen näyttää uskovan omaan erinomaisuutensa, se mitä todennäköisimmin irtaantuu muusta maailmasta.

Samalla kun Eurooppa-keskeinen maailma on muuttumassa, on Euroopan unioni ajautunut kuilun reunalle. Euroopan disintegraatio on lähempänä kuin koskaan Rooman sopimuksen jälkeen.

Euroopan unionissa kysymys ei ole niinkään Kreikan kriisistä vaan koko unionin kriisistä. Samalla kysymys on vallan ylimielisyydestä tai siitä, että jotkut uskovat tietävänsä muita paremmin, kuinka ongelma täytyy hoitaa tai miten Kreikan ja laajemminkin välimerellisen Euroopan olisi muututtava samankaltaiseksi kuin pohjoinen Eurooppa.

Itse asiassa tässä kriisissä nousevat esiin vanhat eurooppalaiset jakolinjat: roomalainen ja barbaarinen Eurooppa, katolinen ja protestanttinen Eurooppa. Nyt tuo ei-roomalainen, protestanttinen Eurooppa yrittää pakottaa oman maailmankuvansa roomalaiselle, katoliselle Euroopalle.

Eurooppalainen integraatio ei ole onnistunut yhtenäistämään Eurooppaa kulttuurillisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin, vaan se, että Eurooppa ei ole oppinut ymmärtämään moninaisuutta.

Intialta lainattu iskulause ”unity in diversity” on jäänyt tyhjäksi fraasiksi. Nyt osa eurooppalaisen yhteisön jäsenistä haluaa Kreikan ulos yhteisestä valuutasta ja kenties myös koko yhteisöstä tajuamatta tuollaisen ratkaisun mahdollisia laajempia seuraamuksia, samalla kun Britannia valmistautuu kansanäänestykseen jatkostaan Euroopan unionin jäsenenä.

Kreikan sulkemisella yhteisön ulkopuolelle olisi mitä ilmeisimmin seuraamuksia koko Välimeren alueella, missä ilmenee tyytymättömyyttä unionin kyvyttömyyteen ratkaista erilaisia ongelmia. Sen sijaan, että ongelmat koettaisiin yhteisön ongelmina, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat yksittäisten jäsenmaiden ongelmia. Toisin sanoen ratkaisut siirretään yhteisöltä yksittäisille jäsenille, mikä tuskin edistää yhteisön rakentamista.

Kriisin seurauksena Eurooppa voi jakaantua kahtia, mikä entisestäänkin heikentää Euroopan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Samalla väkimäärältään paljon suuremmat Kiina ja Intia nousevat ja instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla ei juurikaan ole sanavaltaa, korvaavat toisen maailmansodan jälkiratkaisuissa syntyneet instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla on tuntuva yliedustus.

Tässä ei välttämättä ole kysymys vastakkainasettelusta vaan siitä, että lännen sokeus muutokselle johtaa painopisteen ja toiminnan liukumiseen vanhoilta uusille instituutioille.

Suomi hukassa

Kun Suomen hallituksen viimeaikaisia ratkaisuja ja linjauksia arvioidaan edellä esitetyssä kehyksessä, näyttää ilmeiseltä, että Suomi kansainvälisenä toimijana on hakoteillä. Se elää edelleen maailmassa, joka on jäämässä historiaan, eikä ole kyennyt asemoitumaan maailmaan, joka on kehkeytymässä.

Sen sijaan, että Suomi on valmis syyllistämään Kreikan vallitsevassa kriisissä, Suomen tulisi omankin edun nimissä tukea Euroopan yhtenäisyyttä, kehitystä kohti liittovaltiota. Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa meillä ei myöskään ole perusteita pullistella sillä, että me osaamme hoitaa asiat paremmin kuin Kreikka – ja kuten edellä on todettu, kysymys ei ole Kreikan, vaan Euroopan unionin ja markkinatalouden kriisistä.

Vanhan Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti Suomen pitäisi nytkin muuttuvassa maailmanjärjestyksessä edistää vuorovaikutusta eikä omaan tai lännen hiekkalaatikkoon linnoittautumista. Tuskin Suomen asemaa vahvistaa se, että Venäjää työnnetään erilleen Euroopasta ja Suomen itärajasta jälleen kerran kahden mahdollisen eri blokin välinen raja. Se tuskin edistää myöskään Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Globalisaatiosta globalisaatioihin

Jos maailma on nyt jakaantumassa uudestaan kahteen blokkiin, ei kysymys ole kylmän sodan paluusta vaan nousevien valtioiden ja hallitsevien valtioiden välisestä ristiriidasta. Tässä suhteessa Fukuyama oli totaalisesti väärässä nostaessaan esiin hegeliläisen ajatuksen historian lopusta.

Toisaalta kysymys ei myöskään ole historian paluusta, vaan nousevien maiden näkökulmasta Japanin Meiji-restauraation aloittamasta ja edelleen jatkuvasta kolonisaation ja Lännen ylivallan purkamisesta tai kansainvälisen järjestyksen demokratisaatiosta.

Maailman mahdollinen jakaantuminen avaa myös uuden näkökulman globalisaation ymmärtämiseen. Länsimaisissa tulkinnoissa globalisaatio on pääsääntöisesti ymmärretty maailman yhdenmukaistumisena, länsimaistumisena ja lännen maailmankuvan universalisoitumisena.

Nousevat maat ja niiden paluu omille juurilleen pakottavat kyseenalaistamaan tämän käsityksen.

Nousevat maat tuskin asettuvat globalisaatiota vastaan, sillä niiden taloudellinen ja mahdollisesti myös poliittinen nousu perustuvat juuri globalisaatiolle. Mutta niiden globalisaatio tulee tapahtumaan niiden omilla ehdoilla, mikä nostaa esiin kysymyksen kahdesta erilaisesta globalisaatiosta ja mahdollisesti niiden välisestä kamppailusta globalisaation sisällöstä.

Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.

Vallan ylimielisyys tuskin on oikea ratkaisu. Päinvastoin se tulee tuottamaan jatkuvasti uusia kriisejä, kunnes mahdolliset uudet hallinnan instituutiot ovat saavuttaneet legitimiteetin todellisen eikä vain lännen mieltämän kansainvälisen yhteisön silmissä. Samalla rauhanomaisen muutoksen edellytyksenä on moniarvoisen maailman hyväksyminen universalismin sijaan.

Julkaisu Kenen yhteisöt? Kriisit ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleisradio, Iltalehti, Iltasanomat, Talouselämä ja Helsingin Sanomat kertasivat USA Todayn kirjoitusta melko kritiikittömästi. Sen asiavirheet ja vallanpitäjien ”leikkidiagnosoinnin” autisteja stigmatisoivat vaikutukset tuntuivat kiinnostavan ainoastaan autismin kirjon verkkolehteä Puoltajaa.

Maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten terveydestä on perusteltua olla kiinnostunut. Vallanpitäjien toimintaa pitää pystyä kyseenalaistamaan, jopa rienaamaan. Nyky-Venäjän toiminta maan rajojen sisä- tai ulkopuolella ei ole antanut aihetta käsitellä sen johtoa erityisen hienovaraisesti.

Määrätyissä tilanteissa tällainen puhe kuitenkin muuttuu itsessään maailmanpoliittiseksi teoksi. Olisiko Putinin Asperger-diagnoosilla spekuloiva raportti kiinnostanut ketään vaikkapa Sotshin olympialaisten alla?

Kun johtajien psyyken pohdiskelu alkaa resonoida samanaikaisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kanssa, leikkidiagnostiikka saa maailmanpoliittisen sisällön. Se uskottelee, että avain poliittisten ongelmien ratkaisuun on yksilötasolla ja kuvaa tiettyjä sen areenoilla liikkuvia hahmoja viholliskuvatradition arkkityyppejä muistuttavalla tavalla.

Yksilötason merkityksestä maailmanpoliittisiin tapahtumiin on julkaistu hyllymetreittäin tutkimusta. Yksi näistä on kansainvälisen politiikan moderni klassikko, vuonna 1971 ilmestynyt Graham Allisonin Essence of Decision. Allison kritisoi voimakkaasti oletusta, että ulkopoliittisia päätöksiä – tässä tapauksessa Kuuban vuoden 1962 ohjuskriisiä – olisi mielekästä tarkastella yksilötason rationaalisen tai irrationaalisen toiminnan puitteissa.

Valtionjohtajien ja heidän toimintansa järkevyyttä tai järjettömyyttä oleellisemmiksi paljastuvat päätöksenteko-organisaatioiden polveilevat prosessit sekä poliittisen johdon keskinäinen politikoiminen.

Julkinen keskustelu Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta on kuitenkin huomattavassa määrin pyörinyt Putinin pääkopan ympärillä. Huhtikuussa 2014 kohuttiin Saksan liittokansleri Angela Merkelin luottamuksellisesti paljastaneen Yhdysvaltain presidentti Barack Obamalle, että Putin tuskin on kosketuksissa todellisuuden kanssa.

Pentagon on vakuuttanut, että Yhdysvaltain Venäjän-politiikkaan epämääräinen Asperger-tutkimus ei ole vaikuttanut. Keskittyminen poliittisten johtajien korvien välin kaiveluun voi kuitenkin kääntää huomiota pois niistä monitahoisista poliittisista mekanismeista, jotka ruokkivat sotia ja konflikteja – valtaeliittien verkostoista, taloudellisista ja poliittisista intresseistä, yhteiskunnallisista jännitteistä, kansallismielisyyden noususta ja kurjistuvasta taloudesta.

Spekulointi poliittisten johtajien terveydentilalla on maailmanpolitiikkaa myös siinä mielessä, että sitä on helppoa hyödyntää viholliskuvapolitiikassa. Onhan yksi sen toistuvista piirteistä juuri poliittisen vastustajan kuvaaminen ”epänormaalina” ja samalla vaarallisena.

Ongelmallista viholliskuviksi muodostuvissa esittämisen tavoissa ei siis ole vallanpitäjien toiminnan kyseenalaistaminen, vaan se että määrätyissä poliittisissa tilanteissa tällainen toiminta karkaa luojansa käsistä. Se alkaa hyödyntää joidenkin muiden tarkoitusperiä.

Viholliskuvilla on kautta historian perusteltu voimapolitiikkaa ja oikeutettu sotia. ”Toisen” kuvaaminen kummallisena saa ”meidät” näyttämään hyviltä ja moraalisilta.

Lisäksi viholliskuvat ovat kaksisuuntaisia. Venäjällä läntisen median into tarttua ajatukseen Putinin Aspergerista on esitetty Yhdysvaltain yrityksenä torpedoida Putinin, Merkelin ja Hollanden tapaaminen Moskovassa. Sen on myös väitetty kertovan yleisemmästä Venäjä-vihamielisyydestä, mikä on omiaan paitsi ruokkimaan venäläisen yhteiskunnan länsivastaisuutta myös asemoimaan Ukrainan kriisiä suurvaltapoliittiseen viitekehykseen.

Viholliskuvien esiintymistiheys mediassa korreloi usein konfliktien kärjistymisen kanssa. Mietityttämään jää, miksi suomalainen valtamedia koki aiheelliseksi kerrata USA Todayn artikkelia varsin kritiikittömästi. Miksi Aspergeriin liittyvien asiavirheiden korjaaminen ja autisteja stigmatisoivan uutisoinnin problematisoiminen jäi Puoltaja-verkkolehden tehtäväksi?

Klassisilla viholliskuvaretoriikan elementeillä ratsastava – tai rahastava – journalismi suuntaa huomiota pois sellaisista monitahoisista kysymyksistä, joita meidän tulisi yrittää kysyä juuri nyt. Ratkaisu Ukrainan sotaan ei ole Putinin korvien välissä.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Ukrainan sodan ratkaisu ei ole Putinin korvien välissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton viimeinen valtionpäämies Mihail Gorbatšov on tehnyt kuluvan vuoden aikana paluun Venäjän poliittiseen keskusteluun useammalla julkisella kannanotolla. Venäjän hallituksen virallisena äänenkannattajana tunnettu Rossiiskaja gazeta -lehti julkaisi tällä viikolla artikkelin, jossa Gorbatšov esitti ajatuksiaan Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi. Artikkelissaan Gorbatšov vaati, että lännen ja Venäjän johtajien pitäisi pyrkiä kaikin voimin ja viipymättä parantamaan keskinäisiä suhteitaan, esimerkiksi järjestämällä korkean tason tapaamiset Moskovassa tai Brysselissä. Gorbatšovin mukaan propagandakilpailun sijaan johtajien pitäisi nyt keskittyä keskustelemaan tulevaisuudesta.

Mutta miksi meidän pitäisi näinä kiihkeinä maailmanpolitiikan aikoina olla kiinnostuneita 83-vuotiaasta Gorbatšovista? Hänen näkemyksilleen on esimerkiksi nyky-Venäjällä vaikeaa saada vastakaikua, vaikka ne tällä kertaa julkaistiinkin poikkeuksellisesti vaikutusvaltaisessa lehdessä. Gorbatšoviin on perinteisesti suhtauduttu varsin eri tavalla läntisessä kulttuuripiirissä, jossa hänen näkemyksiään on pidetty arvokkaina. Gorbatšovin ajatukset ovatkin erityisen kiinnostavia kun niitä tarkastellaan venäläisen ja läntisen keskustelun erilaisista viitekehyksistä.

Itäinen ja läntinen tulkinta Gorbatšovista

Lännessä Gorbatšov nähdään useimmiten demokratian ja mielipiteenvapauden puolustajana, joka pyrki uudistamaan Neuvostoliittoa. Hän onnistui myös pitämään Neuvostojärjestelmän hajoamisen lähes väkivallattomana. Symboliseksi esimerkiksi Gorbatšovin arvostuksesta voitaisiin mainita hänen asemansa odotettuna kunniavieraana marraskuussa järjestetyssä Berliinin muurin murtumisen muistojuhlassa. Venäjällä sen sijaan maan suurvaltastatuksen menettäminen kuvataan nykyisin yhä useammin tragediana, joka oli seurausta nimenomaan Gorbatšovin politiikasta. Vaikka ei tätä näkökulmaa jakaisikaan, Gorbatšovin julkisuuskuva Venäjällä on kaukana vahvasta johtajasta.

Sekä läntiseen että venäläiseen tulkintaan sisältyy myös soraääniä. Esimerkiksi Gorbatšovia tutkinut historioitsija Archie Brown on käynyt lännessä kamppailua arvostelijoidensa kanssa siitä, onko hän suhtautunut Gorbatšoviin liian kritiikittömästi. Kriitikoiden mukaan Brownin omaksuma näkökulma on estänyt häntä arvioimasta Gorbatsovin johtajaominaisuuksia ja -ansioita totuudenmukaisesti. Brown kirjoitti uusimmassa kirjassaan The Myth of a Strong Leader kuinka vahva johtajuus ei aina tarkoita yksinvaltaista päätöksentekoa. Brown arvioi kirjassaan poliittista johtajuutta erilaisten konkreettisten esimerkkien kautta, ja viittaa esimerkiksi Thatcheriin, Tony Blairiin ja Yhdysvaltojen presidentteihin Gorbatšovin ohella. Brownin mielestä viimeksi mainittu on hyvä esimerkki johtajasta, joka teki päätöksensä vasta käytyään keskusteluja muiden kanssa. Tällainen kollegiaalinen johtamisen tapa on Brownin mukaan useissa tapauksissa vahvan johtajan merkki, ei niinkään se, että kansa – saatikka johtaja itse – pitää häntä vaikutusvaltaisena.

Moskovalainen professori ja ekonomi Nikolai Makarkin julkaisi alkuvuonna kirjan Gorbatšov ja perestroika – pyrkimys objektiiviseen analyysiin. Nimessä korostettua objektiivista näkökulmaa häiritsee Makarkinin into piikitellä Gorbatšovia tämän toimista poliittisen uran jälkeen. Kirjan analyyttisemmissa osioissa korostuu Makarkinin syvä pettymys Gorbatšovin kyvyttömyyteen ratkaista talouden rakenteellisia ongelmia uudistustoimillaan. Makarkinin mukaan venäläiset vertaavatkin vaihelevasti Gorbatšovia raamatullisin vertauskuvin milloin Goljatin surmanneeseen urheaan Daavidiin, milloin Juudas Iskariotiin.

Huhtikuussa venäläisessä mediassa kerrottiin kuinka viisi duuman edustajaa oli vaatinut Gorbatšovia oikeudelliseen vastuuseen siitä, että hän antoi aikoinaan suurvalta-aseman luhistua. Aloite ei edennyt edustajien toivomalla tavalla, mutta se edusti hyvin venäläisen ajattelutavan muutosta. Talouslehti Vedomostin toimittaja kuvaili edustajien tappavan kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ensinnäkin he osoittivat nykyisin muodikasta kaipuuta Neuvostoliittoon, ja toisaalta onnistuivat ärsyttämään länsimaita, jotka yhä pitävät Gorbatšovia suuressa arvossa.

Gorbatšovin näkemys Krimin valtaukseen

Tammikuussa kun Kiovan mielenosoitukset eivät vielä olleet kärjistyneet väkivaltaisiksi, mutta uhka konfliktin laajenemisesta oli painostavasti läsnä, Gorbatšov julkaisi nimeään kantavan säätiön sivuilla avoimen kirjeen rauhan puolesta. Hän muistutti, että ukrainalaisten ja venäläisten välit olivat jo vuosisatojen ajan olleet erityisen läheiset. Tästä esimerkkinä hän mainitsi omat perhesuhteensa – Gorbatšovin äiti ja vaimo olivat kumpikin ukrainalaista syntyperää. Kirje oli osoitettu USA:n ja Venäjän presidenteille, joista kumpikaan ei siihen reagoinut. Kirjeen julkaisun aikaan Yhdysvallat oli vielä pysynyt kriisistä sivussa, ja siksi koko vetoomus vaikutti kylmän sodan asetelmiin jämähtäneen valtiopäämiehen tunteikkaalta purkaukselta – miksi Gorbatšov vetosi Obamaan, joka ei ollut osoittanut juuri minkäänlaista kiinnostusta poliittista kriisiä kohtaan? Nyt, kun Itä-Ukrainassa on käyty jo pitkään täysimittaista sotaa, kirjettä voitaisiin tulkita eri lähtökohdista. Tosin tuskin se vieläkään poikisi vastauksia.

Krimin kansanäänestyksen jälkeen Gorbatšov kommentoi tilannetta sanomalla, että niemimaan asukkaat ovat ilmaisseet tahtonsa, ja nyt tätä tahtoa tulee kunnioittaa. Lisäksi hänen raportoitiin todenneen, että Krimin liittäminen Venäjään on ”suuri onni”. Lännessä tällaiset lausunnot herättivät hämmennystä, sillä miehitetyllä alueella järjestettyjä vaaleja ei pidetty missään määrin kansainvälisen oikeusnormiston mukaisina. Vaalin tulos, yli 96 prosenttia yhdistymisen puolesta, oli sekin liian selvä ollakseen uskottava. Venäläisessä mediassa aihetta lähestyttiin toisin. Laittomuutena pidettiin ennemmin vaaleilla valitun presidentin syrjäyttämistä, ja kansanäänestys nähtiin sen sijaan demokraattisena toimena.

Gorbatšovin ristiriitaisuus osoittaa keskustelujen eroa

Gorbatšovin kommentit voivat valaista venäläisen ja läntisen keskustelun eroavaisuutta ja eriaikaisuutta. Gorbatšov, joka on opittu lännessä tuntemaan kansalaisyhteiskunnan ja sananvapauden puolestapuhujana, kehui lehdistössä kansanäänestyksen ja Krimin Venäjään liittämisen korjanneen historian virheitä. Tämä paljastaa kaksi asiaa: vaikka lännessä on totuttu ajattelemaan, että Gorbatšov jakaa läntiset demokratian ja sananvapauden arvot, häntä ei silti voida pitää niiden lähettiläänä. Sen sijaan hänen lausuntoihinsa voidaan suhtautua esimerkkinä siitä, miten moniäänistä venäläinen keskustelu on, vaikka tämä näkökulma lännessä toisinaan unohtuu. Suurin osa venäläisistä pitää Krimin liittämistä Venäjään oikeutettuna, mutta sota Itä-Ukrainassa jakaa mielipiteitä paljon enemmän.

Tämä on juuri se ristiriita, jota myös Gorbatšovin aloitteiden seuraaminen valaisee: lännessä juhlittu Nobelin rauhanpalkinnon voittaja on alun pitäen toivonut sovinnollista ratkaisua kriisiin, mutta ei kritisoi vaan ennemminkin jopa kiittää Krimin liittämistä Venäjään.

Se, että venäläinen näkemys esimerkiksi Krimistä on niin kaukana läntisestä, selitetään usein venäläisen tiedonvälityksen yksipuolisuudella. Media on viime vuosina ajettu Venäjällä yhä tarkemmin valtiolliseen kontrolliin. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi Gorbatšovilla on, niin halutessaan, käytettävissään kaikki riippumattomat tietolähteet.

Tosiasiat on erotettava tulkinnoista

Krimin Venäjään liittämisen laillisuutta on korostettu aivan viime päiviin asti Venäjällä. Viimeksi viikko sitten presidentti Vladimir Putin painotti sitä vuotuisessa linjapuheessaan Kremlissä. Viesti on suunnattu samalla länteen, jossa kyllä noteerattiin Putinin maalailu Krimin pyhästä merkityksestä Venäjän kansalle. Oleellista sekä Putinin retoriikassa että venäläisen enemmistön mielipiteessä on se, ettei Krimin niemimaasta enää nähdä tarpeellisena keskustella. Myös lännessä Krimin valtauksesta puhutaan enenevässä määrin ikään kuin menetettynä pelinä. Ukrainan politiikassa pääpaino on siinä, että sota saataisiin päättymään mahdollisimman pian, venäläiset joukot poistuisivat alueelta ja maan itäraja voitaisiin turvata. Myös Gorbatšovin viimeisin kirjoitus alleviivaa Krimin menetyksen lopullisuutta kehottamalla eri osapuolia suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen jo tapahtuneiden siirtojen sijaan.

Eri puolien näkemysten ymmärtäminen ei tarkoita niiden hyväksymistä. Siksi on tärkeää, että Ukrainan kriisiin liittyviä kannanottoja tarkastellaan niiden sisältämän viestin näkökulmasta, eikä vain henkilön kautta. Vaikka poliitikko tuntuu yhdessä kannanotossaan kannattavan avoimuutta, sananvapautta ja laillisuutta, hän saattaa toisessa tilanteessa ymmärtää ne aivan päinvastoin kuin voisi olettaa. Ristiriitaisten ja hämmentävien viestien maailmassa on ensisijaisen tärkeää olla tekemättä yksinkertaistavia johtopäätöksiä sen enempää maailmanpoliittisesta tilanteesta kuin henkilöistäkään. Samaan aikaan on kuitenkin pyrittävä tekemään ero tosiasioiden ja tulkintojen välille: Krimin haltuunotto oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laiton, vaikka niemimaahan suhtauduttaisiin miten suurella hartaudella.

Kirjallisuutta:

Archie Brown: The Myth of the Strong Leader: Political Leadership in the Modern Age. BodleyHead, London2014.

Макаркин, Н. П.: М. С. Горбачев и перестройка. Попытка объективного анализа. URSS, Москва 2014.

Archie Brownin vastaus kirjallisuuskritiikkiin: http://www.prospectmagazine.co.uk/arts-and-books/archie-brown-responds-to-ferdinand-mount-review-myth-of-strong-leader

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Mitä Gorbatšovin kuunteleminen voi opettaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.