Pelko joukkotuhoaseiden käytöstä Euroopassa on nostanut päätään Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan. Kemiallisilla aseilla on pitkä historia Venäjän ja Neuvostoliiton sotilaallisessa ajattelussa, mutta jos maa tänä päivänä päättäisi käyttää niitä, seuraukset saattaisivat jäädä joukkotuhoa marginaalisemmaksi.
Vuoden 2022 helmikuussa alkanut Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa on säännöllisesti nostanut esiin kysymyksen siitä, voisiko presidentti ja diktaattori Vladimir Putin turvautua joukkotuhoaseisiin osana sotatoimia. Kevään aikana, kun Venäjän hyökkäyksen jähmetyttyi Ukrainan vastarintaan, arvuuttelu keskittyi etenkin Venäjän kemiallisten aseiden arsenaaliin.
Länsimaiset kommentaattorit ja ajatushautomot julkaisivat keväällä runsaasti arvioita Ukrainan taistelukenttien yllä häämöttävän kemiallisen tappajan uhkakuvasta. Vielä nyttemmin syksyllä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola on varoitellut kemiallisten aseiden vaarasta. Perusteluna arviolle on ollut Venäjän ilmavoimien merkityksen korostuminen rintamajohdon uusissa nimityksissä ja komentajien oletetut kokemukset kemiallisten aseiden käytöstä Syyriassa.
Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kahden artikkelin sarjaa, jossa käsitellään Venäjän sotilasdoktriinia ja sen historiallista taustaa joukkotuhoaseiden käytön osalta. Tässä ensimmäisessä tekstissä keskityn kemiallisiin aseisiin, seuraavassa aiheena ovat syksyllä puhututtaneet taktiset ydinaseet.
Viime kädessä joukkotuhoaseiden rajoitettukin käyttö voi olla samanlainen välttämättömäksi katsottu loikka pimeään kuin mitä hyökkäyssodan aloittaminen jo alun alkaenkin.
Päätöksiä joukkotuhoaseiden käytöstä ei tehdä pelkästään ennalta määrättyjen sotilasoppien nojalla, eikä kyse ole liioin vain reagoimisesta kulloiseenkin poliittiseen tai sotilaalliseen tilanteeseen. Niihin vaikuttaa Venäjän tapauksessa myös se, millainen kulttuurinen tai historiallinen merkitys konfliktille on haluttu antaa. Paljon riippuu myös siitä, millaisena Venäjän johto kokee vastapuolekseen katsomiensa länsimaiden oletetut aikeet.
Mahdollisissa joukkotuhoaseiden käyttöön johtavissa ratkaisuissa voi olla oma, erikoinen rationaalisuutensa, eikä myöskään inhimillistä elementtiä ole syytä jättää huomiotta. Viime kädessä aseiden rajoitettukin käyttö voi olla samanlainen välttämättömäksi katsottu loikka pimeään kuin mitä hyökkäyssodan aloittaminen jo alun alkaenkin.
Hybridisota, salaiset operaatiot ja joukkojenhallinta
Kaikista joukkotuhoaseista kemiallisilla aseilla on vanhin historia, ja ne ovat myös olleet 1900-luvun konflikteissa säännöllisimmin käytössä. Neuvostoliitto panosti huomattavasti kemiallisten aseiden kehittelyyn, ja kylmän sodan päättyessä maalla oli neljänkymmenen tuhannen tonnin varasto kemiallisia aseita. Venäjän federaatio allekirjoitti Neuvostoliiton seuraajavaltiona vuoden 1993 kemiallisten aseiden kieltosopimuksen ja julisti vuonna 2017 tuhonneensa loputkinneuvostoaikaisista kemiallisista aseistaan.
Yleisesti pidetään selvänä, että Venäjällä on silti yhä kemiallinen arsenaali. Koska Venäjä virallisesti väittää tuhonneensa kemialliset aseensa, niiden käytölle ei ole olemassa myöskään mitään virallista doktriinia. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kemiallisten aseiden käyttö kuuluisi sodankäynnin ”harmaalle alueelle”, niin sanotun hybridisodan piiriin.
Aihetta tutkinut Oscar Jonsson on huomauttanut, miten Kremlin ajattelussa informaatiovaikuttamisen, taloudellisen painostuksen ja sabotaasitoiminnan mieltäminen epäsuoraksi sodankäynniksi on hälventänyt sodan ja rauhan rajoja ja madaltanut kynnystä aseellisen voiman käyttöön.
Kemiallisten aseiden käyttö kuuluisi sodankäynnin ”harmaalle alueelle”, niin sanotun hybridisodan piiriin.
Siirtymä kylmästä sodasta kuumaan on muuttunut kaltevaksi pinnaksi, ja sama näyttäisi pätevän myös kemiallisiin aseisiin. Esimerkkitapaus on kaksoisagenttina toimineen sotilastiedustelu-upseeri Sergei Skripalin ja tämän Julia-tyttären salamurhayritys novitšok-hermomyrkyllä vuonna 2018, mikä on yleisesti katsottu Venäjän sotilastiedustelun operaatioksi.
Kemiallisten aseiden käyttö on tulkinnanvaraista sikäli, että jotkut taistelukentällä laittomiksi katsotut kemikaalit, kuten kyynelkaasu tai pippurisumute, ovat useimmissa maissa luvallinen osa poliisin arsenaalia mellakantorjunnassa. Valtion sisäinen väkivaltakoneisto voi näin ollen käyttää rauhanajan levottomuuksien tukahduttamiseen aseita, joiden käyttö sota-aikana taistelukentällä on kielletty. Kyynelkaasua on jo käytetty protestien murtamiseen myös Venäjän sotilashallinnon piirissä olevilla miehitysalueilla.
Järjestysvallan ylläpitäminen ja kansalaisvastarinnan murtaminen on siis yksi käyttökenttä kemikaaleille; hybridisotaan kuuluvat salamurhat ovat puolestaan toinen. Kemiallisten aseiden käyttö taistelukentällä osana sotatoimia on kuitenkin oma lukunsa. Koska varsinaista doktriinia ei ole olemassa, on Venäjän sotavoimien valmiutta kemialliseen sotaan arvioitava osin historian valossa. Tässä on aiheellista kerrata Venäjän ja Neuvostoliiton kemiallisten aseiden käyttötarkoituksia aiemmin 1900-luvulla.
Varhaisin neuvostodoktriini; kaasun massakäyttö taistelukentällä
Ensimmäinen maailmansota oli paitsi länsimaiden, myös Venäjän ensimmäinen kokemus kemiallisesta sodasta. Venäjän huomattavat tappiot keisarillisen Saksan kaasuhyökkäyksissä toimivat kimmokkeena oman kaasuaseen kehittämiselle. Kemiallisten aseiden käyttö jatkui myöhemmän Venäjän sisällissodan aikana vallankumouksellisen bolševikkihallinnon toimesta, ja puna-armeijan kenraali Mihail Tuhatševski kukisti vuoden 1921 Tambovin talonpoikaiskapinan sydän-Venäjällä sinappikaasulla.
Vuoden 1925 Geneven sopimuksen langettamasta kemiallisten aseiden käyttökiellosta huolimatta kaasuase säilyi osana kaikkien aikakauden suurvaltojen arsenaalia, eikä vallankumouksen ja kansalaissodan jälkeinen neuvostoarmeija ollut poikkeus. Neuvostoliitto lukeutui myös niihin maihin, jotka Geneven sopimuksen ratifioidessaan olivat varanneet itselleen oikeuden turvautua kemiallisten aseiden käyttöön tilanteessa, jossa maata vastaan hyökännyt osapuoli käyttäisi niitä ensiksi.
Neuvostojärjestelmälle ominaiset eri ammattiryhmiin kohdistuneet puhdistukset muodostivat aluksi oman erikoisen esteensä kemiallisen arsenaalin rakentamiselle. Vuoden 1922 Šahtyn näytösoikeudenkäynnit, jotka kohdistuivat insinöörejä ja teknisen alan osaajia vastaan, jarruttivat sotateollisuuden kehitystyötä myös kemiallisten aseiden osalta. Samana vuonna Weimarin Saksan kanssa solmittu Rapallon sopimus tarjosi kuitenkin mahdollisuuden hyödyntää saksalaista osaamista.
Kemialliset aseet olivat neuvostoajattelussa ennen muuta ensi-iskun ja yllätyshyökkäyksen ase, jota myös vihollisen pelättiin käyttävän.
Vuosina 1927–1933, Josif Stalinin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, Weimarin Saksa ja Neuvostoliitto tekivät yhteistyötä sinappikaasun tuotannossa ja kokeilussa Tomka-projektin nimellä tunnetussa salaisessa ohjelmassa. Natsien valtaannousun tehtyä lopun yhteishankkeesta Neuvostoliitto jatkoi projektia omin voimin, ja puolustusasiain kansankomissaari Klim Vorošilov piti kemiallisten aseiden kehittämistä erittäin tärkeänä.
Ensimmäisen maailmansodan aikana taistelukaasua oli käytetty jalkaväen etenemisen tukemiseksi, mutta nyt se pyrittiin yhdistämään mekanisoituun sodankäyntiin, ilma- ja panssarivoimien aseeksi. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon vuonna 1941 puna-armeijan jokaisessa armeijakunnassa oli moottoroitu tai mekanisoitu kemiallinen pataljoona.
Sodan jälkeen kemialliset aseet nähtiin vastapainona Yhdysvaltain atomiaseelle niin kauan kun Neuvostoliiton oma ydinaseohjelma oli yhä kehittelyvaiheessa. Neuvostoliitto hyötyi jälleen kerran saksalaisesta osaamisesta. Sodan aikana puna-armeija oli vallannut miehitetyssä Puolassa sijainneen natsien Grün 3 -ohjelmaan kuuluneen hermokaasutehtaan, joka purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen Stalingradiin. Vielä vuonna 1956 marsalkka Georgi Žukov näki joukkotuhoaseiden, myös kemiallisten, suoranaisen massakäytön vääjäämättömänä osana tulevaisuuden sotaa.
Ajatus ensimmäisen maailmansodan kaltaisesta taistelukaasun laajamittaisesta käytöstä taistelukentällä vihollisen joukkojenkeskityksiä vastaan säilyi Neuvostoliiton sotilasopeissa nähtävästi aina 1970-luvulle asti, eli vielä kauan sen jälkeen, kun se länsimaissa oli jäänyt jo taka-alalle. Kemialliset aseet olivat neuvostoajattelussa ennen muuta ensi-iskun ja yllätyshyökkäyksen ase, jota myös vihollisen pelättiin käyttävän.
Muuttuva neuvostodoktriini; rajoitettu kemiallinen sota
Kemiallisten aseiden doktriini koki neuvostoaikana erinäisiä muutoksia. 1970-luvulta alkaen niitä käytettiin aiemman massakäytön sijaan valikoivasti vihollisen tieliikenne- ja kommunikaatioyhteyksiä, varikkoja, lentotukikohtia ja muita kiinteitä kohteita vastaan. Taustalla oli Neuvostoliiton sodanjohdossa omaksuttu ajatus ”rajoitetusta ydinsodasta”, mikä vaikutti myös suhtautumiseen muihin joukkotuhoaseisiin.
Kylmän sodan aikana länsivallat ja sotilasliitto Nato pitivät Neuvostoliiton doktriinimuutosta huolestuttavana, sillä ajatus kemiallisten aseiden rajatusta käytöstä tuntui sisältävän myös mahdollisuuden niiden matalammasta käyttökynnyksestä. Vuonna 1973 käyty Israelin ja arabimaiden välinen Jom Kippur -sota lisäsi läntisiä huolia entisestään, sillä Israelin sotasaaliiksi jääneet Egyptin neuvostovalmisteiset panssarivaunut oli varustettu myös hermokaasujen varalta. Tämä tulkittiin signaaliksi Neuvostoliiton valmiudesta käydä sotaa kemiallisesti.
Eräs henkilö, joka avasi Naton komentajille neuvostoliittolaisten valmiuksia kemiallisessa sodassa, oli brittihistorioitsija, professori John Erickson. Hän oli yksi harvoja länsimaisia tutkijoita, joka sai Neuvostoliiton johtajalta Leonid Brežneviltä luvan tutustua neuvostoarkistoihin.
Usko siihen, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua kemiallisiin aseisiin osana tavanomaista sodankäyntiä ja ikään kuin pehmeämpänä vaihtoehtona ydinaseille, loi 1970-luvulta alkaen Yhdysvalloille painetta omaan kemialliseen varustautumiseen.
Ericksonin arvioiden mukaan neuvostoarmeijalla oli useita harjoitusalueita, joissa joukkoja koulutettiin toimintaan kemiallisella taistelukentällä. Hän piti myös mahdollisena, että siinä missä Yhdysvalloissa kemiallisten aseiden käyttö vaati presidentin hyväksyntää, neuvostoarmeijassa divisioonan komentava kenraali voisi saada kommunistisen puoleen politbyroolta jo sodan alkaessa vapaat kädet näihin ratkaisuihin.
Usko siihen, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua kemiallisiin aseisiin osana tavanomaista sodankäyntiä ja ikään kuin pehmeämpänä vaihtoehtona ydinaseille, loi 1970-luvulta alkaen Yhdysvalloille painetta omaan kemialliseen varustautumiseen. Huolena oli se, että mahdollisen sodan syttyessä oman kemiallisen arsenaalinsa laiminlyöneen länsiliittouman ainoa keino vastata Neuvostoliiton kaasuiskuun olisi eskaloida konflikti ydinsodaksi, mikä puolestaan johtaisi nopeasti keskinäiseen ydintuhoon.
Kauhun tasapainon horjuessa aseistariisunta alkoi näyttäytyä käypänä vaihtoehtona, ja jo 1974 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ja Brežnev sitoutuivat molemminpuoliseen kemiallisen arsenaalinsa purkamiseen. Yhteisymmärrys horjui myöhemmin, ja vuonna 1982 Yhdysvallat epäili Neuvostoliittoa mykotoksiinin käytöstä Afganistanissa.
Neuvostoliiton kokeilut tuottivat vielä 1980-luvulla binäärisiä kemiallisia aseita, joissa kemialliset komponentit on eroteltu siten, että tappava sekoitus tapahtuu vasta käyttövaiheessa. Tunnetuin näistä on edellä mainittu novitšok-hermomyrkky.
Ukrainan taistelukenttä ja Moskovan aiemmat kemiallisten aseiden doktriinit
Arviot nykyisen Venäjän valmiudesta käyttää kemiallisia aseita perustuvat kahteen ennakkotapaukseen. Ensimmäinen näistä on Syyrian sisällissota, jossa Venäjän tukeman Syyrian presidentin Bashar al-Assadin joukot käyttivät sariini-hermokaasua vuonna 2013 Ghoutan alueella ja vuonna 2017 Khan Shaykhunin pikkukaupunkiin kohdistuneissa hyökkäyksissä. Jälkimmäinen iskuista suoritettiin ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan neuvostovalmisteisilla pommeilla, ja Syyrian ilmavoimien hyökkäyksen jälkeen myös Venäjän sotakoneet pommittivat kaupunkia.
Toinen ennakkotapaus on jo mainittu novitšok-hermomyrkyn käyttö Skripalien salamurhayrityksessä. Näiden ohella on huomioitava myös Moskovan teatterikaappaus 2002, jossa valtiolliset turvallisuusjoukot käyttivät tšetšeenimilitantteja vastaan lamauttavaa kaasua, mistä koitui kohtalokkaat seuraukset myös panttivangeille.
Kun hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu, huoli kaasuaseen käytöstä on ollut toistuvasti esillä. Huhtikuussa Mariupolin kaupunkitaisteluissa Venäjän epäiltiin jo iskeneen kemiallisin asein Azovstalin terästehtaassa puoliaan pitäneitä ukrainalaisia joukkoja vastaan.
Pitävää näyttöä kemiallisesta hyökkäyksestä ei ole, ja todennäköisempää on, että isku tavanomaisin asein oli aiheuttanut terässulatossa kaasupäästön. Piiritettyjen vihollissotilaiden eliminointi, samoin kuin pitkittynyt kaupunkisota ylipäätään, olisi kuitenkin eräs niitä tilanteita, missä kemiallisten aseiden käyttämistä voisi odottaa.
Venäjän natsistiseksi terroristiyksiköksi mieltämän Azov-pataljoonan tapauksessa kaasun käyttö olisi sinänsä voinut olla vaihtoehto. Ukrainan sodan luonne ”erikoisoperaationa”, jossa yhtenä tavoitteena on maan ”denatsifikaatio”, olisi voitu esittää samanlaisena oikeutuksena kaasuiskulle kuin Moskovan teatterikaappauksen terrorisminvastaisessa operaatiossa.
Venäjän hyökkäyssodan käännyttyä tappiolliseksi on kemiallisten aseiden käyttöikkuna taistelukentällä umpeutumassa.
Ukrainan yleisesikunta raportoi lokakuussa 2022 alasammutuista venäläisistä lennokeista, jotka oli varustettu kyynelkaasukranaatein. Kyynelkaasua – joka on tavallinen poliisivaruste, mutta sota-aseena laiton – on käytetty Venäjän miehittämillä alueilla mielenosoitusten hajottamisessa. Miehitysjoukkoina toimiva Venäjän kansalliskaarti on komentoketjujen sekavuuden ja reservien puutteen vuoksi ajoittain heitetty myös rintamalle. Ei olisi hämmästyttävää, jos mellakka-aseistus olisi otettu käyttöön taistelukentällä.
Venäjän hyökkäyssodan käännyttyä tappiolliseksi on kemiallisten aseiden käyttöikkuna taistelukentällä umpeutumassa. Neuvostodoktriinissa kaasuase oli ensi-iskun ase, jonka täysimittainen käyttö taistelukentällä edellytti yllätysetua siten, että viholliseen kohdistunutta kaasuiskua voitaisiin jatkaa oitis hyökkäyksellä. Sodan pitkittyessä yllätysetu on kadonnut.
Kaasun käyttö piiritystilanteissa ja kaupunkitaisteluissa on sekin epätodennäköistä, sillä Venäjä on nyt vetäytyvä osapuoli. Kaasun massakäyttöä rintamalla aiemman doktriinin mukaisesti hankaloittaa se, että liikekannallepanon myötä kutsutut Venäjän armeijan reserviläiset ovat selvästi heikommin varustettuja ja koulutustasoltaan tuskin kykeneviä toimimaan kemiallisessa ympäristössä. Myöhempään neuvostodoktriiniin sisältynyt kemiallisten aseiden valikoiva käyttö vihollisen tukikohtia ja liikenneyhteyksiä vastaan on sekin hankala toteuttaa.
Sodan katvealueiden häilyvä tappaja
Tämänhetkisessä Ukrainan sotatilanteessa todennäköistä on, että käskyvalta kemiallisten aseiden käytöstä ei olisi aiemman doktriinin mukaisesti joustavasti rintamakomentajilla, vaan sotatoimien johdon yhä enemmän itselleen keskittäneellä presidentti Putinilla.
Mahdollinen kemiallisten aseiden käyttö ei luultavimmin muistuttaisi Syyrian sodassa nähtyjä kemiallisia iskuja, jotka olivat lähes puhtaasti terrorihyökkäyksiä. Syyrian kapinallisalueiden siviiliväestöä vastaan kohdistetut menetelmät eivät sellaisenaan sovellu siirrettäväksi Ukrainaan, jossa Putin tarvitsisi selvän sotilaallisen voiton.
Tukikohtia ja logistiikkaa vastaan suunnatun, ratkaisevan laajan kontaminaation aiheuttavan kemiallisen iskun tavoiteltu teho edellyttäisi kaikkein tappavimpien ja pitkäkestoisimpien kemiallisten aseiden käyttöä. Tämä olisi Venäjälle valtaisa poliittinen riski ja voisi laukaista lännen väliintulon. On myös epävarmaa, olisiko Venäjällä kapasiteettia tämän mittakaavan hyökkäykseen.
Kemiallisten aseiden provosoimattoman käytön riskit ovat Venäjälle niin suuret, että Putinin hallinto pyrkisi luultavimmin pohjustamaan kaasuhyökkäystä propagandalla, kenties myös vihollisen tekemäksi lavastetulla iskulla. Venäjän sodanjohto onkin kahdesti syyttänyt Ukrainaa aikeista käyttää kemiallisia aseita; ensi kerran jo keväällä ja toistamiseen syyskuussa, jolloin Ukrainan väitettiin varustavan turkkilaisvalmisteisia lennokkejaan kaasusumuttimilla. Molemmissa tapauksissa disinformaatio jäi kuitenkin vain disinformaatioksi.
Tukikohtia ja logistiikkaa vastaan suunnatun, ratkaisevan laajan kontaminaation aiheuttavan kemiallisen iskun tavoiteltu teho edellyttäisi kaikkein tappavimpien ja pitkäkestoisimpien kemiallisten aseiden käyttöä. Tämä olisi Venäjälle valtaisa poliittinen riski ja voisi laukaista lännen väliintulon.
Kemiallisten aseiden ilmaantuminen Ukrainan rintamalle osana tavanomaisia sotatoimia, olipa kyse massakäytöstä tai valikoivista hyökkäyksistä, vaikuttaa toistaiseksi nähdyn perusteella epätodennäköiseltä, ja on muuttumassa koko ajan epätodennäköisemmäksi.
Niiden käyttö rajatummissa hybridisodankäynnin yhteyksissä voisi silti olla mahdollista. Kaasun käyttö miehitetyillä alueilla toimivia ukrainalaisia partisaaniyksikköjä vastaan voi myös tulla kyseeseen, koska tällöin Venäjän hallinto katsoisi toimivansa omalla valtioalueellaan terrorismin nujertamiseksi.
Näissä tapauksissa turvautuminen kemiallisiin aseisiin olisi myös mahdollista yrittää salata. Vaikka tieto tulisi julki, väitteisiin liittyvä kiistanalaisuus ja ylipäätään kaasun rajoitettu käyttö ei välttämättä johtaisi länsimaiden suoriin sotilaallisiin vastatoimiin. Tässä mielessä kemiallisia aseita ei voi kokonaan sulkea pois mahdollisista uhkakuvista, mutta taistelukentän ja asutuskeskusten summittaisen tappajan sijasta niiden paikka olisi todennäköisimmin sodan marginaaleissa.
Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, tietokirjailija ja dosentti Oulun yliopistossa.
Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.
Artikkelin pääkuva: Cody West/Unsplash.
Päivitys 18.11.2022 klo 15:25: Korjattu Sergei ja Julia Skripalin suhde: Julia on Sergein tytär. Skripalit eivät myöskään menehtyneet myrkytykseen, joten kyseessä on salamurhayritys, ei onnistunut salamurha. Skripalit ovat yhä elossa.
Paluuviite: Venäjän joukkotuhoaseet ja hyökkäyssota Ukrainassa, osa 2 – Politiikasta