Helmikuussa 2025 Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance yllätti Münchenin turvallisuuskonferenssissa puheella, jossa hän väitti, että sananvapaus on vaarassa Euroopassa. Vance syytti Euroopan unionia ja yksittäisiä maita, kuten Saksaa ja Britanniaa, sananvapauden tukahduttamisesta.

Hyökkäys väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan kohdistuu erityisesti EU:n sääntelyyn, joka koskee esimerkiksi suuria verkkoalustoja, mutta myös eurooppalaisten maiden toimiin kansallisella tasolla lainvastaisen verkkosisällön leviämisen estämiseksi. Etenkin EU:n digipalvelusäädöksestä on tullut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon silmätikku.

Trumpin kampanjan Eurooppaa vastaan voidaan odottaa jatkuvan. Vuoden 2025 lopussa hallinto julkaisi uuden kansallisen turvallisuuden strategian, jota tutkija Rick Landgraf on kuvannut järkytyksenä. Analyysissaan hän muun muassa toteaa, että strategia nostaa kulttuurisodat keskeiseen asemaan sekä käsittelee ideologisia ja kulttuurisia kiistoja strategisina kysymyksiä.

Landgraf nostaa esille, että amerikkalainen kulttuuri, ”hengellinen terveys” ja perinteiset perheet kehystetään strategiassa olennaisina kansallisen turvallisuuden edellytyksinä. Landgrafin mukaan kristillisen nationalismin ja varapresidentti J. D. Vancen vaikutus näkyy tässä kohdassa strategiaa erityisen selvästi.

Sananvapaus hyökkäyksen kohteena Yhdysvalloissa

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto syyttää Eurooppaa sensuurista, se on ennennäkemättömällä tavalla käynyt sananvapauden kimppuun Yhdysvalloissa. Hallinto on uhkaillut mielenosoittajia, lakifirmoja ja medioita, pidättänyt toimittajia ja painostanut yliopistoja. Trump on myös esimerkiksi väittänyt, että häntä kritisoiva mediahuomio on ”laitonta”.

Tilannetta kuvaa, että maineikas sananvapautta puolustava Knight First Amendment Institute lanseerasi helmikuussa 2026 uuden hankkeen, jonka tarkoituksena on sananvapauden ”jälleenrakentaminen” Trumpin hallintokauden jälkeen. Tällaisia kehityskulkuja ajavat voimakkaasti yhdysvaltalaiset kristilliskonservatiiviset tahot ja heidän yhteistyökumppaninsa Euroopassa. Itse ilmiö ei ole uusi, mutta sen nopea vahvistuminen on.

Keskeisimpiin toimijoihin kuuluu erittäin suuri ja vaikutusvaltainen kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom (ADF), joka on jo vuosia toiminut  aktiivisesti Euroopassa ADF Internationalin kautta. Suomessa ADF tukee kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) oikeudenkäynnissä, jossa Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tutkija Dean Jacksonin mukaan varapresidentti Vancen kommentit heijastavat usein ADF:n linjaa.

Trumpin hallinnon tavoitteena eurooppalaisen laitaoikeiston tukeminen

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho, ja siinä esitetään, että ”isänmaallisten” eurooppalaisten puolueiden kasvava vaikutusvalta antaa Yhdysvalloille syytä optimismiin. Strategia myös julistaa, että ”massamaahanmuuton” aikakauden tulee päättyä. Lisäksi tämän vuoden Münchenin turvallisuuskokouksessa ulkoministeri Marco Rubio puhui länsimaisen sivilisaation puolustamisesta ja kuvasi maahanmuuttoa kriisinä, joka horjuttaa yhteiskuntia länsimaissa.

Ivan Krastev ja Mark Leonard esittävät vuonna 2025 julkaistussa tutkimuksessa, että Trumpin toisella kaudella hallinto näkee eurooppalaisen laitaoikeiston osana yhteistä kansainvälistä hanketta, jonka tavoitteena on kumota nykyinen maailmanjärjestys. Krastevin ja Leonardin mukaan eurooppalainen laitaoikeisto on siirtymässä kansallisen suvereniteetin puolustajista kansainvälisen kumouksellisen liikkeen etujoukoiksi. 

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho.

Professori David Kaye, entinen YK:n sananvapauden erityisraportoija, kuvasi Yhdysvaltojen tilannetta tammikuussa 2026 julkaistussa analyysissa. Kaye kirjoittaa, että presidentti Trumpin hallinnon väitteillä eurooppalaisesta sensuurista ei ole mitään perusteita, ja se pikemminkin levittää disinformaatiota sekä eurooppalaisesta lainsäädännöstä että politiikasta.

Kayen analyysin mukaan yli kymmenen vuoden ajan niin uusnatsit, laitaoikeistopuolueet kuin venäläiset toimijatkin ovat levittäneet sosiaalisissa medioissa Euroopassa kaikentyyppistä disinformaatiota sekä sisältöä, joka yllyttää vihaan ja väkivaltaan maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Alkuvaiheessa Euroopan komissio ja jäsenvaltiot yrittivät saada suuret alustayritykset puuttumaan ongelmiin, mutta digijättien toimet olivat riittämättömiä. Jäsenmaat ja EU ovat siksi kehittäneet uutta lainsäädäntöä.

Kayen mukaan Yhdysvaltojen hallinto vastustaa verkkoalustojen sääntelyä, koska se vaikeuttaa maahanmuuttoon ja vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja disinformaation levittämistä. Hallinnon liittolaisia, sääntelyä vastustavia digijättejä, löytyy myös Piilaaksosta. Muun muassa tutkija Mariya Yurukova onkin esittänyt, että Trumpin hallinnon väitteet EU:n sensuurista perustuvat sääntelyn vastustamiseen.

EU:n sääntelytoimien tarkoituksena on avata verkkoalustojen toimintaa, mikä tekee näkyväksi laitaoikeistopuolueiden toiminnan sosiaalisessa mediassa. Kaye katsoo, että Euroopan syyttäminen sensuurista pyrkii siirtämään huomion pois hallinnon sananvapautta rajoittavista toimista Yhdysvalloissa. 

EU:n digipalvelusäädös Trumpin hallinnon silmätikkuna

Vuonna 2022 EU hyväksyi digipalvelusäädöksen, joka asetti uusia velvoitteita verkkoalustoille. Trumpin hallinto väittää, että digipalvelusäädös on eurooppalaisen sensuurin väline ja tästä syystä vastustaa sitä aktiivisesti.

Kuten David Kaye toteaa analyysissaan, digipalvelusäädös on innovatiivinen ja tasapainoinen laki. Sen tarkoitus on vahvistaa käyttäjien oikeuksia, lisätä verkkoalustojen avoimuutta ja puuttua erilaisiin ongelmiin, kuten lainvastaiseen sisältöön ja disinformaation leviämiseen.

Digipalvelusäädös keskittyy järjestelmiin ja prosesseihin. Se muun muassa velvoittaa erittäin suuret verkkoalustat ja hakukoneet – esimerkiksi Metan ja Googlen – arvioimaan niin sanottuja järjestelmäriskejä. Arvioissa on huomioitava erityyppisiä riskejä: esimerkiksi laittoman sisällön leviäminen palvelun kautta, mahdolliset kielteiset vaikutukset sananvapauteen ja tiedonvälitykseen sekä mahdolliset kielteiset vaikutukset kansalaiskeskusteluun, vaalimenettelyihin ja yleiseen turvallisuuteen. Muun muassa palvelun suosittelu- ja moderointijärjestelmien mahdolliset vaikutukset on myös otettava huomioon.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan. Palvelujen on myös tarjottava järjestelmä valitusten käsittelyä varten käyttäjille, jotka eivät hyväksy sisällön poistamista.

Syyskuussa 2025 useat alansa johtavat tutkijat allekirjoittivat avoimen kirjeen Yhdysvaltojen edustajainhuoneen oikeusvaliokunnan puheenjohtajalle Jim Jordanille sekä asiaan liittyvän lyhyemmän kirjeen EU:n digikomissaari Henna Virkkuselle. Tutkijat täsmensivät kirjeessään, mitä digipalvelusäädöksen velvoitteet tarkoittavat, missä kohdissa voi olla epäselvyyttä ja mihin Euroopan komissio tosiasiallisesti pystyy puuttumaan digipalvelusäädöksen nojalla. Tutkijat korostivat, että Jordanin väitteellä digipalvelusäädöksen johtamisesta konservatiivisten näkökulmien sensuroimiseen ei ole mitään perusteita.

Myös aiemmin mainittu kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom vastustaa aktiivisesti digipalvelusäädöstä, väittäen sen uhkaavan sananvapautta.

Huolta herättävät kytkökset Suomeen

ADF:in vaikutus näkyy selvästi Trumpin hallinnon hyökkäyksessä väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan. Esimerkiksi puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa varapresidentti J. D. Vance nosti esille aborttioikeuksien vastustajaa koskevan tapauksen Britanniassa, jossa ADF on tukenut syytettyä. Brittiläinen Adam Smith-Connor kieltäytyi poistumasta vyöhykkeeltä, jossa mielenosoitukset aborttioikeuksia vastaan tai niiden puolesta olivat kiellettyjä. 

Suomessa ADF pyrkii edistämään tavoitteitansa oikeudenkäynnissä, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä ja piispa Juhana Pohjolaa syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja koskevien kirjoitusten perusteella. Molemmat kiistävät syytteet. Räsästä avustaa oikeudenkäynnissä ADF Internationalin johtaja Paul Coleman.

ADF on suuri, varakas ja tehokas vaikuttaja, joka käyttää oikeustapauksia strategisesti eri maissa edistääkseen tavoitteitaan. Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani huomauttanut, suuren ulkomaalaisen vaikuttajajärjestön rooli Räsäsen oikeusprosessissa herättää kysymyksiä.

ADF asemoi itsensä sananvapauden puolustajaksi, mutta se on jyrkästi kristilliskonservatiivinen järjestö, jonka tavoitteisiin kuuluu esimerkiksi parental rights -agendan edistäminen. Parental rights -liike on usein muun muassa kirjojen kieltämisen takana yhdysvaltalaisissa kouluissa.

Edistävätkö Suomen etuja tällaiset toimet, joissa Räsästä edustaa suomalaisessa oikeudenkäynnissä amerikkalainen ADF, minkä lisäksi hän käy Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa esiintymässä ”eurooppalaisen sensuurin uhrina”?

Joy Hyvärinen on Suomen PENin puheenjohtaja. Mielipiteet tässä artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny Marvin / Unsplash

Julkaisu Sananvapauden kaksiteräinen miekka – Yhdysvallat ja EU:n digipalvelusäädös ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tammikuussa 2026 kuubalaiset Kuubassa ja ulkomailla ovat seuranneet seuraavat tarkasti Venezuelan tapahtumia.  Vuoden 2026 alussa Yhdysvallat hyökkäsi Venezuelaan, kaappasi ja vangitsi maan presidentin Nicolás Maduron ja hänen vaimonsa, ja kuljetti heidät Yhdysvaltoihin.

Kuubassa pitkään tutkimusta tehneenä antropologina pidän jatkuvasti yhteyttä paikallisiin ystäviini sekä seuraan keskusteluja erityisesti Facebookissa ja WhatsAppissa; monien kuubalaisten suosimissa sosiaalisen median kanavissa. Useissa niistä sävy on ollut innokas ja toiveikas Kuubankin muutoksen suhteen, mutta monet ovat ilmaisseet myös hyvin kriittisiä näkemyksiä erityisesti öljyn roolista Trumpin toimien motivoijana.

Tein vuosina 2020–24 etnografista tutkimusta kuubalaisten internetin käytöstä ja heidän käsityksistään politiikasta Koneen Säätiön rahoituksella. Tutkimus sisälsi sekä etnografista tutkimusta paikan päällä Havannassa, jossa olen tehnyt eri pituisia kenttätyöjaksoja vuodesta 2003 lähtien, että digitaalista etnografiaa, joka on mahdollistanut tutkimukseni jatkamisen muun työni ohella myös projektin jälkeen.

Digitaalisessa tutkimuksessani olen seurannut ja dokumentoinut useiden kuubalaisten käyttämien julkisten keskusteluryhmien, vaikuttajien sekä ei-valtiollisten uutismedioiden (esim. Ciber Cuba, Cubita NOW, Asere Noticias de Cuba, Mario J. Penton), Facebook- ja muilla internetsivuilla käytäviä keskusteluja sekä pitänyt jatkuvasti yhteyttä pitkäaikaisiin kuubalaisiin kontakteihini WhatsApp-viestien ja puheluiden kautta.

Vastustusta ja tukea Trumpin toimille Venezuelassa

Kuuban hallituksen virallinen linja korostaa Yhdysvaltojen toiminnan imperialistisuutta ja lainvastaisuutta. Tämä reaktio saa vastakaikua Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajissa, heijastaen maanosan pitkällistä historiaa kolonialistististen suurvaltojen riiston ja hallinnan kohteena.

Facebookissa esimerkiksi Ciber Cuba ja Cubita NOW-uutismedioiden sivuilla käytävissä keskusteluissa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin itsevaltaiset otteet saavat kuitenkin yllättävän paljon tukea. Monet kuubalaiset iloitsevat kommenteissaan Venezuelan pitkäaikaisen diktaattorin kaatumisesta ja toivovat samanlaista operaatiota Kuubaan. He joko viis veisaavat siitä, miten vallanvaihto tapahtui tai jopa ihailevat Trumpin kovaa imagoa.

Historiallisesti Latinalaisessa Amerikassa on pitkä autoritaaristen hallitsijoiden perinne, ja joillekin yhden autoritaarisen hallitsijan vaihtaminen toiseen tuntuu näyttävän hyvältä ratkaisulta.

Kun kuubalainen sosiaalisen median vaikuttaja Javier Humor kysyi heinäkuussa 2025 Facebookissa, kenet kuubalaiset valitsisivat presidentiksi, jos “Kuuba olisi vapaa”, suurimman kannatuksen sai El Salvadorin kovaotteinen presidentti Nayib Bukele. Tätä selitettiin esimerkiksi sanomalla, että hän “lopetti rikollisuuden”.

Toiset huomauttivat, että Kuuban presidentin pitäisi olla kuubalainen ja että Bukelen itsevaltaiset otteet muuttuvat helposti diktatuuriksi, mutta yleisesti tällaiset huolet eivät heikentäneet Bukelen kannatusta. Historiallisesti Latinalaisessa Amerikassa on pitkä autoritaaristen hallitsijoiden perinne, ja joillekin yhden autoritaarisen hallitsijan vaihtaminen toiseen tuntuu näyttävän hyvältä ratkaisulta.

Monet kuubalaiset kaipaavat muutosta, mutta ei pommien avulla

Keskusteluni pitkään tuntemieni kuubalaisten ystävieni kanssa ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Kaikki tuntemani kuubalaiset haluavat muutosta maan tilanteeseen, joka on varsinkin korona-pandemian jälkeen ollut kaikin tavoin hyvin vaikea: ruoka on liian kallista tavallisille ihmisille ja siitä on puutetta, sähkökatkoja ja vesikatkoja on jatkuvasti. Viime aikoina myös maan terveydenhuolto on toiminut huonosti ja useat virukset ovat levinneet maassa hallitsemattomasti.

Venezuelan Kuuballe antaman tuen mahdollisesti päättyessä kaikki nämä vaikeudet tulevat vain lisääntymään. On siis ymmärrettävää, että kuubalaiset kaipaavat kovasti muutosta, joka toisi tullessaan toimivan yhteiskunnan, vaurautta ja mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään.

Kuubalaiset haluavat muutosta maan tilanteeseen, joka on varsinkin korona-pandemian jälkeen ollut kaikin tavoin hyvin vaikea: ruoka on liian kallista tavallisille ihmisille ja siitä on puutetta.

Silti pitkään tuntemieni kuubalaisten reaktiot Yhdysvaltojen Kuubaan suuntautuvaan mahdolliseen iskuun ovat ensisijaisesti huolestuneita: he painottavat, että vieraan valtion väliintulolla voi olla hyvin arvaamattomat seuraukset. He kertovat toivovansa rauhanomaista muutosta, jota ei toteuteta pommien, sodan ja hyökkäysten avulla.

Myös kuubalaisten uutismedioiden ympärillä käytävistä Facebook-keskusteluista löytyy kielteisiä äänenpainoja. Jotkut pelkäävät “lasten kuolemia” Yhdysvaltojen mahdollisen pommituksen seurauksena. Toiset huomauttavat, että Yhdysvaltojen operaatiossa on kyse Venezuelan rikkauksien kolonialistisesta hamuamisesta, ei suinkaan kansalaisten auttamisesta: “Kun pommit putoavat demokratian nimeen, maaperässä on yleensä öljyä”. Nämä näkemykset painottavat suurvaltojen pelinappulaksi joutumisen olevan vaarallista pienemmille valtioille.

Autoritarisoituminen etenee maailmanpolitiikassa

Demokratiasta käytävän laajemman akateemisen keskustelun valossa Yhdysvaltojen toiminta näyttäytyy maailmanpolitiikan jatkuvasti kasvavan autoritarisoitumisen ilmentymänä; osoituksena varsinkin liberaalin demokratian arvojen ja menettelytapojen lisääntyvästä rapautumisesta sekä sääntöperustaisesta maailmanjärjestyksestä piittaamattomuudesta.

Ruotsalaisen V-Dem Instituutin mukaan suurinta osaa maailman maista hallitaan nykyään autoritaarisesti, ja autoritaaristen maiden lukumäärä kasvaa jatkuvasti. Autoritaarinen ajattelu korostaa vahvaa johtajuutta ja vallan keskittämistä, moniäänisen keskustelun ja opposition tukahduttamista sekä kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion heikentämistä. Nykyisessä maailmanpolitiikassa Yhdysvaltojen toiminta, Venäjän ja Kiinan ohella, luo käsitystä suurvaltojen etupiireihin perustuvasta maailmanjärjestyksestä, jossa vain voimalla on merkitystä. Pienille valtiolle tällainen järjestys luo huolta ja jatkuvia turvallisuusuhkia.

Demokratia sen sijaan vaatii ihmisten erilaisten näkemysten aitoa kuuntelemista ja huomioimista. Kuubalaisten, kuten venezuelalaistenkin, on saatava päättää itse omista asioistaan ja tähän tarkoitukseen oikeusvaltioperustainen demokratia tarjoaa eniten toivoa.

Heidi Härkönen työskentelee Helsingin yliopistossa yliopistotutkijana. Härkönen on Kuubassa pitkään kenttätutkimusta tehnyt antropologi ja Strategisen Tutkimuksen Neuvoston Demokratian tulevaisuus -ohjelman ohjelmanjohtaja.

Artikkelin kuvituskuva: JF Martin / Unsplash

Julkaisu Havannassa Venezuelan tapahtumia seuraavat kuubalaiset toivovat rauhanomaista muutosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin hallinnon ulkopolitiikan periaatteissa yhdistyvät Trumpin persoonallinen tapa nähdä maailma sekä yhdysvaltalaisen konservatismin ideologiset lähtökohdat. Doktriini rakentuu nationalistiselle America First -ajattelulle, jossa ideologisista lähtökohdista määritellyt Yhdysvaltojen edut pyritään asettamaan aiempaa selvemmin muiden valtioiden intressien edelle.

Eliitin vastustaminen on noussut merkittävään asemaan yhdysvaltalaisessa konservatismissa 2000-luvun aikana. Aihetta ovat käsitelleet populismin näkökulmasta esimerkiksi Pippa Norris ja Ronald Inglehart teoksessaan Cultural Backlash. Yhdysvalloissa ulkopolitiikka on usein käsitetty nimenomaan eliitin johtamaksi toiminnaksi. Donald Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa eliitin vastustaminen näkyy etenkin sellaisen ajattelun ja toiminnan vastustamisena, mitä eliittien on katsottu aiemmin kannattaneen.

Muun muassa eliittien vastustamisen ja menneisyyden romantisoinnin vuoksi eristäytymiseen perustuva isolationistinen ajattelu sekä protektionistinen tullipolitiikka ovat saaneet kannatusta konservatiivien keskuudessa. Varsinaisen eristäytymispolitiikan sijaan konservatiiviseen ulkopoliittiseen ajatteluun vaikuttaa kuitenkin ennemmin kaipuu isolationismiin, mikä luo käytännön ulkopolitiikkaan paradoksaalisia ulottuvuuksia.

Suurvalta-asema ja konservatismi ulkopoliittisen ajattelun ytimessä

Yhdysvaltojen suurvalta-asemalla on suuri merkitys Trumpin ulkopolitiikan taustalla. Trumpin hallinnossa suurvalta-aseman ja minkä tahansa valtion aseman katsotaan määrittyvän kunkin valtion geopoliittisen sijainnin ja käytettävissä olevien resurssien perusteella. Pelko suurvaltakonfliktiin ajautumisesta vaikuttaa olevan merkittävässä roolissa Trumpin ulkopoliittisessa ajattelussa.

Trumpin ajattelun mukaisesti suurvalloilla katsotaan olevan laajempia oikeuksia kuin muilla valtioilla, ja suurvaltojen intressit tulisi huomioida tarkemmin kuin muiden valtioiden intressit. Suurvalloille on tyypillistä etupiiriajattelu, jonka mukaisesti suurvallat varaavat oikeuden puuttua oman etupiirinsä valtioiden sisäisiin asioihin.

Trumpin hallinto käsittää läntisen pallonpuoliskon Monroen opin mukaisesti omaksi etupiirikseen, mikä todetaan selvästi Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden strategiassa. Läntisellä pallonpuoliskolla Yhdysvalloilla on matalampi kynnys sotilaallisten kyvykkyyksien käyttämiselle, minkä lisäksi Yhdysvallat on valmis käyttämään myös muita vaikuttamisen keinoja omien tavoitteidensa ajamiseen.

Trumpin ajattelun mukaisesti suurvalloilla katsotaan olevan laajempia oikeuksia kuin muilla valtioilla, ja suurvaltojen intressit tulisi huomioida tarkemmin kuin muiden valtioiden intressit.

Kaipuu isolationismiin nousee konservatiivisesta ideologiasta sekä historiallisesti Monroen opista. Kaipuulla isolationismiin tarkoitetaan sitä, että Trumpin näkökulmasta Yhdysvallat ansaitsisi säilyttää globaalin asemansa ja merkityksensä kansainvälisessä politiikassa, mutta paradoksaalisesti samaan aikaan sen ei pitäisi juuri osallistua kansainvälisen yhteisön toimintaan tai rahoittaa sitä. Sen sijaan muiden valtioiden tulisi kunnioittaa Yhdysvaltojen asemaa ja voimaa.

Osana isolationistista ajattelua Trump pyrkii vähentämään Yhdysvaltojen osuutta maailman konflikteissa. Samanaikaisesti kyseisten konfliktien ratkaisut eivät kuitenkaan saisi uhata Yhdysvaltojen intressejä. Trumpin näkemyksen mukaan Yhdysvallat käyttää liikaa rahaa omien rajojensa ja lähialueidensa ulkopuolella.

Sotilaallisia kyvykkyyksiä ollaan silti valmiita käyttämään varsinkin pienempiä valtioita vastaan, jotka eivät kykene vastustamaan Yhdysvaltoja. Tällöin Trump voi esiintyä voimakkaana toimijana julkisuudessa. Yhdysvallat pyrkii välttelemään osallistumista konflikteihin, jotka saattaisivat vaatia pitkäaikaista taloudellista tai sotilaallista sitoutumista erityisesti läntisen pallonpuoliskon ulkopuolella.

Trump suhtautuu epäluuloisesti kansainvälisin sopimuksiin ja instituutioihin, sillä hän katsoo niiden heikentävän Yhdysvaltojen suvereniteettia. Trump ajattelee, että jos jokin kansainvälinen sopimus tai Yhdysvaltojen osallisuus jossakin kansainvälisessä järjestössä ei hyödytä Yhdysvaltoja riittävästi, tulisi järjestöä muokata vastaamaan paremmin Yhdysvaltojen intressejä tai tarpeen vaatiessa Yhdysvaltojen tulisi irrottautua sopimuksesta tai järjestöstä.

Vastakkainasettelu osana transatlanttisia suhteita

Trumpin toisella kaudella konservatiivinen ideologia näkyy aiempaa selvemmin myös transatlanttisten suhteiden kehityksessä. Yhdysvaltalaisten konservatiivien ja eurooppalaisten välillä ei enää ole samanlaista itsestään selvää jaettua arvopohjaa kuin 2000-luvun alussa. Esimerkiksi käsite vapaus voidaan käsittää hyvin erilaisilla tavoilla Atlantin eri puolilla.

Eurooppa käsitetään aiempaa voimakkaammin sellaisten arvojen kannattajaksi, joita konservatiivit vastustavat Yhdysvalloissa. Siksi Eurooppa näyttäytyy ajoittain ideologiselta viholliselta. Osa konservatiiveista vaikuttaakin suhtautuvan Eurooppaa ymmärtäväisemmin esimerkiksi Venäjään, joka näyttäytyy ideologisesti konservatiivisemmalta.

Eurooppa käsitetään aiempaa voimakkaammin sellaisten arvojen kannattajaksi, joita konservatiivit vastustavat Yhdysvalloissa. Siksi Eurooppa näyttäytyy ajoittain ideologiselta viholliselta.

Trumpin hallinto haluaisi samaan aikaan vähentää sitoumuksiaan ja resurssejaan Euroopassa sekä muokata eurooppalaisia valtioita enemmän Trumpin hallinnon ideologian mukaisiksi. Trumpin ajattelun mukaan eurooppalaisten valtioiden tulisi ratkaista Euroopan sisäiset konfliktit ilman Yhdysvaltojen osallisuutta tai taloudellista panostusta.

Yhdysvallat on tyytyväinen siihen, että Naton eurooppalaiset jäsenvaltiot ovat suostuneet kasvattamaan puolustusbudjettejaan. Pelkkä varautuminen ja puolustuksen määrärahojen lisääminen tuskin kuitenkaan riittää Trumpin hallinnolle. Sen sijaan Trumpin hallinnossa ajatellaan, että Euroopan pitäisi myös käyttää sotilaallisia kyvykkyyksiään lähialueillaan Yhdysvaltojen intressien mukaisesti.

Esimerkiksi maaliskuussa 2025 julkisuuteen vuotaneet Signal-keskustelut voidaan tulkita siten, että esimerkiksi Yhdysvaltojen varapresidentti J.D. Vancen ja puolustusministeri Pete Hegsethin mukaan eurooppalaisten valtioiden olisi Yhdysvaltojen sijaan pitänyt toteuttaa kyseiset iskut Jemeniin.

Tullipolitiikan taustalla on kokemus epäreiluudesta, protektionismi ja romantisoitu menneisyys

Yhdysvaltojen tullipolitiikka on ollut yksi Trumpin toisen presidenttikauden alun näkyvimpiä ulkopoliittisia asiakokonaisuuksia. Tullipolitiikan taustalla on ollut yksinkertainen ajatus Yhdysvaltojen ”turvallisuussateenvarjosta”, jonka alla olevien valtioiden olisi maksettava Yhdysvalloille suojeluksesta. Tällä tavoin pyritään puuttumaan ongelmaan, jonka mukaan muut valtiot käyttäisivät Yhdysvaltoja hyväkseen oman turvallisuutensa takaajina.

Trumpin hallinto toivoi korkeiden tullien pakottavan muita valtioita neuvottelupöytään. Lisäksi niillä ajateltiin olevan itseisarvo varallisuuden keräämisessä muilta valtioilta Yhdysvalloille. Tullipolitiikan tavoitteena oli myös muokata kansainvälistä järjestelmää vastaamaan paremmin Yhdysvaltojen etuja. Haasteeksi on muodostunut Yhdysvaltojen keskuspankki FED, joka ei ole nykyisen pääjohtaja Jerome Powellin aikana suostunut toimimaan Trumpin haluamalla tavalla.

Korkeat tullit ovat osa protektionismia, jonka avulla pyritään tuomaan teollisuuden työpaikkoja takaisin Yhdysvaltoihin. Teolliseen tuotantoon liittyvät työpaikat yhdistyvät konservatiivisessa ideologiassa romantisoituun käsitykseen menneisyyden kultaisista vuosista, jolloin ahkeralla työnteolla kykeni saavuttamaan mukavan elintason ja todellisen vapauden.

Trumpin ominaispiirteet – henkilökohtaiset suhteet, sopimukset ja oma perintö

Yksi merkittävimpiä Trumpin ulkopolitiikkaan liittyviä erityispiirteitä on henkilösuhteiden suuri merkitys. Trump vaikuttaa käsittävän Yhdysvaltojen suhteet muihin valtioihin ensisijaisesti omien henkilökohtaisten suhteidensa kautta. Esimerkiksi Trumpin kansallisen turvallisuuden neuvonantajana vuosina 2018–19 toimineen John Boltonin mukaan Trump uskoo, että valtioiden väliset suhteet määräytyvät valtionpäämiesten henkilökohtaisten suhteiden mukaisesti.

Ulkopoliittisen toiminnan keskiössä on erilaisten sopimusten tekeminen. Sopimuksia tekemällä Trump pyrkii hakemaan nopeita voittoja, joita halutaan esitellä menestyksinä julkisuudessa. Tällöin pyritään korostamaan Yhdysvaltojen voimaa ja merkitystä sekä kiinnittämään huomiota Trumpin henkilökohtaisiin kykyihin sopimusten tekijänä.

Trump on aiempaa enemmän huolissaan historiallisesta perinnöstään presidenttinä. Trump vaikuttaa ihailevan William McKinleytä, joka oli Yhdysvaltojen 25. presidentti vuosina 1897–1901 ja jonka presidenttikaudella Puerto Rico, Havaiji ja Guam liitettiin Yhdysvaltoihin. Yksi Trumpin haaveista vaikuttaakin olevan Yhdysvaltojen hallinnassa olevien maa-alueiden laajentaminen.

Miten tästä eteenpäin?

Suurvaltapolitiikan ja konservatiivisen ideologian mukaisen ulkopolitiikan merkitys osana Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa haastaa etenkin kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen asemaa ja merkitystä. Suurvaltakilpailun myötä kriittisten mineraalien, luonnonvarojen ja toimitusketjujen hallinnan merkitys on todennäköisesti kasvanut entisestään Yhdysvalloille. Lisäksi transatlanttiset suhteet sekä Naton yhtenäisyys joutunevat aiempaa suuremman paineen alla presidenttikauden edetessä.

Trump ei todennäköisesti ole julkisesta retoriikasta huolimatta lähtökohtaisesti sitoutunut minkäänlaisiin Yhdysvaltojen turvatakuisiin. Mahdollisessa konfliktissa Trumpin hallinto arvioisi tilannekohtaisesti, minkälaisia resursseja turvatakuiden toteuttaminen vaatisi ja mitkä Yhdysvaltojen intressit ovat uhattuina.

Transatlanttiset suhteet sekä Naton yhtenäisyys joutunevat aiempaa suuremman paineen alla presidenttikauden edetessä.

On todennäköistä, että Trump haluaa tehdä itse merkittävimmät ulkopoliittiset päätökset. Tämän vuoksi päätöksissä korostuvat konservatiivisen ideologian ohella hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä ja tavoitteensa. Yhteistyökumppaneina korostuvat toimijat, joiden kanssa on mahdollista löytää yhteys jaetun ideologian kautta.

Trumpin hallinnon ulkopolitiikka on tasapainottelua erilaisten painotusten ja näkemysten välillä, minkä lisäksi ulkopoliittisessa päätöksenteossa painotetaan lyhyen aikavälin julkisia menestyksiä. Tämän vuoksi toiminta voi olla ennalta-arvaamatonta ja valittujen toimintalinjojen välillä voi olla usein epäjohdonmukaisuuksia.

FM Juha Kekomäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa. Kekomäki on erikoistunut Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan, vaikuttamiseen sekä konservatiiviseen ideologiaan. 

Artikkelin kuvituskuva: Liz Artymko / Unsplash

Julkaisu Trumpin doktriini 2.0 – Ulkopolitiikkaa aiempaa ideologisemmista lähtökohdista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Donald Trumpin toisen presidenttikauden alku on ollut täynnä tapahtumia sekä Yhdysvaltojen sisä- että ulkopolitiikassa. Elon Muskin ja hänen johtamansa DOGE:n rooli hallinnon tehokkuuden tarkastelussa, hallinnon työntekijöiden irtisanomiset, kielenkäyttöön puuttuminen ja hallinnon kielteinen suhtautuminen moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja osallisuuden huomioimiseen politiikassa ja kulttuurissa, ovat vain muutamia esimerkkejä hallinnon omaksumista toimista.  

Trumpin ensimmäiseltä kaudelta tuttu teema eli kuinka Yhdysvaltojen poliittiset instituutiot kestävät ja mahdollisesti toimivat vastavoimana Trumpille, joka kohtasi virkarikossyytemenettelyn kahdesti jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan, on edelleen keskeinen. Ensimmäisen presidenttikautensa jälkeen Trump on tunnetusti kiistänyt vuoden 2020 vaalituloksen, todennut voivansa toimia diktaattorina yhden päivän ajan sekä hämmentänyt ”epäpresidentillisillä” toimillaan ja lausunnoillaan. Lisäksi Trump on kohdannut erilaisia oikeusmenettelyjä ja hänet on ensimmäisenä entisenä presidenttinä tuomittu rikoksesta New Yorkissa valamiehistön päätöksellä.

On mahdotonta kerrata kaikkea Trumpiin liittyvää keskustelua, mutta yksi keskeinen Yhdysvaltojen politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään liittyvä keskustelu koskee vallanjakoa ja presidentin toimivaltaa. Se nousi keskeiseksi teemaksi jo Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella.

Presidentin toimeenpanovalta

Presidentin toimivalta Yhdysvalloissa, kuten muuallakin liberaaleissa demokratioissa, on yleisesti ottaen kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Yksi syy tähän on 1700-luvun loppupuolella kirjoitetun Yhdysvaltojen perustuslain artikla kahden epämääräisyys: se on sangen lyhyt ja kuvaa presidentin toimivaltaa ympäripyöreästi, esimerkiksi toteamalla, että presidentti on armeijan ylipäällikkö (commander-in-chief). Perustuslain toisen artiklan mukainen presidentti alun perin oli lähinnä hallinnon keulakuva, jonka kuitenkin oletettiin toimivan tarmolla kriisitilanteissa.  Hallinnon ja presidentin agendan kasvamisen myötä presidenteillä on ollut myös tilaa tulkita toimivaltaansa laveasti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen.

Oma lukunsa on presidentin kasvanut asetusten käyttö (executive orders) lainsäädännön edistämisen sijaan. Näistä ei ole erityistä mainintaa perustuslaissa, mutta politiikan edistäminen asetuksilla on vakiintunut presidentin toimivallan osaksi. Presidentti-instituutio ja siihen liittyvät käytännöt ovat huomattavasti myös muuttuneet ajan saatossa. Perustuslakiin on tehty lisäyksiä koskien muun muassa varapresidentin valintaa ja presidentin toimikausien määrää. Edelleen esimerkiksi nykyisin tarkasti seuratut kansakunnan tilaa (State of the Union) koskevat puheet olivat Thomas Jeffersonin presidenttiydestä lähtien kirjeitä kongressille vuoteen 1913 asti.

Voidaan muutenkin kysyä, miten 1700-luvun loppupuolella tehty perustuslaki vastaa nykyaikaa. Jo perustuslain laatimisen aikaan oli eriäviä mielipiteitä hallinnosta ja perustuslain sisällöstä, joista keskusteltiin voimakkaasti jo ennen perustuslain ratifiointia ja sen jälkeen. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita The Federalist Papers.

Perustuslaki ja vallanjako

Trump on kyseenalaistanut olemassa olevia normeja ja käsityksiä monella tapaa. Trumpin toiminnan analyysi tutkimuksen näkökulmastakaan ei ole yksinkertaista. Yhdysvaltojen perustuslakiin ja oikeuteen liittyvä keskustelu on monimutkaista ja monine ennakkotapauksineen haastavaa ottaa haltuun.

Yhdysvaltojen keskeiset poliittiset instituutiot perustuvat konfliktille ja kilpailulle (separation of powers). Sitä ilmentävät esimerkiksi erilaiset vaalitavat ja äänestäjäkunnat sekä kysymys siitä, mitä instituutioiden katsotaan edustavan. Esimerkiksi senaattiin valitaan kaksi senaattoria per osavaltio, joiden katsotaan edustavan osavaltioita, kun taas edustajainhuoneen vaalipiirit määrittyvät asukasluvun perusteella. Myös toimikaudet vaihtelevat; edustajainhuoneen jäsenillä se on kaksi vuotta, presidentillä neljä vuotta ja senaattoreilla kuusi vuotta.

Toisaalta järjestelmään kuuluvat myös pidäkkeet ja vallan tasapainottaminen eri osa-alueiden kesken (checks and balances). Trumpin oma huomio republikaanien niukasta enemmistöstä kongressissa kertoo tarpeesta säilyttää se presidentin agendan, kuten veronalennusten, hyväksymiseksi. Tämä on yksi esimerkki kongressin ja siten lakien hyväksymisen merkityksestä presidentin sisäpoliittisen agendan edistämiseksi.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita. Esimerkiksi presidentti Trumpin päätös karkottaa ryhmä venezuelalaisia, huolimatta tuomari James A. Boasbergin päätöksestä keskeyttää karkotukset tilapäisesti, on herättänyt keskustelua presidentti Trumpin piittaamattomuudesta vallanjakoa kohtaan. Trumpin hallinnon päätös perustui Alien Enemies Act of 1798 nimiseen kongressin hyväksymään lakiin.

Nykyistä tilannetta Yhdysvalloissa on kutsuttu jopa perustuslailliseksi kriisiksi, koska vallanjako ei toimi totutusti tai presidentti ei noudata sen periaatteita.

Presidentti Trumpin hallinto jatkoi karkotuksen täytäntöönpanoa, huolimatta tuomari Boasbergin päätöksestä kutsua jo lähteneet, karkotuksesta vastanneet koneet takaisin. Vaatimusta ei kuitenkaan sisällytetty varsinaiseen päätökseen, vaan se oli tehty verbaalisesti, kun koneet olivat jo ilmassa ja tätä käytettiin hallinnon perusteluna toimille. Täten arviointiin, oliko kyseessä päätöksen loukkaus vai ei, liittyy erilaisia nyansseja ja kompleksisuutta, jotka johtuvat eriävistä mielipiteistä. Jutun käsittely on jatkunut oikeusistuimessa ja Trumpin hallinto on ilmoittanut hakevansa päätöstä korkeimmasta oikeudesta.

Vallanjaon periaatteen mukaisesti korkeimmalla oikeudella ei ole toimeenpanovaltaa päätöksiinsä, jolloin päätösten kohteena oleva politiikka ei ole aina muuttunut. Esimerkiksi korkeimman oikeuden keskeinen päätös Brown vs. Board of Education (1954) ei lopettanut kokonaan julkisia kouluja koskevaa segregaatiota ja vuonna 2022 julkaistun hallinnon raportin mukaan kouluvuoden 2020–21 aikana useampi kuin joka kolmas koululaisista kävi koulua, jossa 75 % tai enemmän opiskelijoista edusti yhtä etnisyyttä tai rotua.

Yhdysvaltojen historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, että presidentti ei noudata kongressin tai oikeuden päätöstä. Korkeimman oikeuden päätöksiä on myös yritetty kiertää. George W. Bushin kaudella kongressi hyväksyi the Military Commissions Actin (2006). Lainsäädäntö oli seurausta korkeimman oikeuden aiemmasta päätöksestä (Hamdan vs. Rumsfeld), jonka mukaan puolustusministeriön silloiset taistelijastatuksesta päättävät sotilastuomioistuimet olivat perustuslain vastaisia.

On myös tavanomaista, että presidentit ohittavat kongressin ja sen hyväksymää lainsäädäntöä. Vuonna 1973 kongressin hyväksymä the War Powers Resolution pyrki määrittelemään presidentin valtaa asevoimien käytössä mutta yksikään presidentti ei ole varsinaisesti noudattanut sitä ja sen asettamia ehtoja. Presidentit ovat vedonneet siihen, että asevoimien käyttö ei täytä siinä esitettyjä kriteereitä ja siten se ei päde presidentin toimintaan. Tähän viittasi esimerkiksi presidentti Barack Obama vuonna 2011 Libyan suhteen.

Trumpin hallinnon haaste?

Missä määrin on hyödyllistä puhua perustuslain kriisistä nykyisen Trumpin hallinnon toiminnan kontekstissa? On toki syytä ensin määritellä mitä perustuslaillisella kriisillä voidaan tarkoittaa. Perustuslaeissa on usein poikkeustilanteita koskeva pykälä tai perustuslain tai sen normien mahdollista pidättämistä koskeva kohta. Yhdysvalloissa tällaista ei ole Habeas Corpus -säädöstä lukuun ottamatta, joka viittaa henkilön pidättämisen oikeudenmukaisuutta arvioivaan menettelytapaan.  

Kongressi on lainsäädännöllä, kuten National Emergencies Act (1976) ja International Emergency Economic Powers Act (1977) suonut presidentille poikkeuksellista toimivaltaa erilaisissa ”poikkeustilanteissa”. Edelleen se on esimerkiksi myöntänyt presidentille luvan asevoimien käyttöön (Authorizations for Use of Military Force), vaikka perustuslain mukaan vain kongressilla on oikeus sodan julistukseen. Erityisesti George W. Bushin presidenttikausilla ja terrorisminvastaisessa sodassa käytiin keskustelua presidentin toimivallan rajoista. Historiasta on myös löydettävissä muita esimerkkejä Habeas Corpus- säädöksen pidättämisestä.

Erilaiset poikkeustilat Yhdysvalloissa ovat normalisoituneet ja tietyt ”poikkeustilat” saattavat kestää vuosikymmeniä. Ensimmäisellä kaudellaan presidentti Trump vetosi poikkeustilaan mahdollistaakseen muurin rakentamisen Meksikon vastaiselle rajalle, koska kongressista ei haluttu rahoittaa sitä. Usein presidentin ”poikkeukselliset” toimenpiteet kehystetään juuri turvallisuuden tähden tehdyiksi.

Yhdysvalloissa perustuslakia ei ole kuitenkaan pidätetty tai hallintoa kumottu. Tällöin se olisi lakannut toimimasta. Tähän asti Yhdysvaltojen sisällissodan voidaan katsoa olleen lähimpänä perustuslaillisista kriisiä.

Jos perustuslaillinen kriisi yhdistetään vallanjaon toimimattomuuteen, voidaan kysyä, olisiko oikeutettua puhua perustuslaillisesta kriisistä vuonna 2000, kun korkeimman oikeuden päätöksellä George W. Bush tuli valituksi presidentiksi Al Goren sijaan. Voidaanko puhua kriisistä vuoden 2016 tapahtumien osalta, kun kongressi ei republikaanijohtaja Mitch McConnellin johdolla edistänyt presidentti Barack Obaman esitystä Merrick Garlandin nimittämisestä tuomariksi korkeimpaan oikeuteen. Tai usein tilanteissa, joissa kongressi ei ole saman puolueen edustajan ollessa presidenttinä toiminut vastavoimana presidentille perustuslain edellytysten mukaisesti. Edelleen esimerkkeinä voidaan mainita tilanteet, joissa korkein oikeus on laajentanut käsitystään asioista ja kiistoista, joissa sillä on toimivaltaa tai todennut, että presidentillä on keskeisiin virkatoimiinsa liittyvä koskemattomuus.

Jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Tulkinta riippuu tietenkin kokonaisuudessaan perustuslaillisen kriisin merkityksestä. Toisaalta jatkuva kriisiretoriikka ja asioiden tarkastelu kriisien näkökulmasta saattaa vähentää kiinnostusta kriiseihin ja jopa uskoa niiden olemassaoloon. Mikä on enää kriisi, kaiken ollessa kriisi?

Korean sodan kontekstissa annetun korkeimman oikeuden päätöksen ”Youngstown vs. Sawyer” (1952) mukaan presidentin toimivaltaa rajoitettiin ja presidentti ei voinut ottaa haltuunsa yksityistä omaisuutta ilman kongressin päätöstä. Erityisesti on laajasti viitattu tuomari Robert Jacksonin lausuntoon päätöksestä (concurring opinion), jossa hän totesi presidentin toimivallan olevan vahvimmillaan, kun presidentti toimii kongressin valtuuttamana — jolloin hänellä on käytössään sekä oma että kongressin myöntämä toimivaltaa — ja heikoimmillaan silloin, kun presidentti käyttää vain omaa toimivaltaansa.

Erityinen hämärä alue jää kuitenkin näiden kahden vallan väliin, jolloin sekä kongressilla että presidentillä saattaa olla toimivaltaa asiassa, mutta jossa jako on epäselvä; esimerkki osoittaa, että vallanjako ei ole staattinen vaan pikemminkin dynaaminen. Se on riippuvainen asiakysymyksestä ja vallitsevista poliittisista voimasuhteista. Ei ole kyse ainoastaan siitä tulkitseeko presidentti toimivaltansa laajasti vaan myös siitä toimivatko niin kutsuttua vallanjakoa ylläpitävät elementit (checks and balances) ja jos eivät, niin mitä siitä seuraa.

Huolimatta vallanjakoon liittyvästä oletetusta konfliktista, Trumpin pyrkimykset kasvattaa valtaansa ja haastaa vallanjakoon liittyviä reunaehtoja ovat merkittäviä. Asioiden kutsuminen kriisiksi kuitenkin edellyttää huolellisuutta ja pohtimista tarkemmin sitä, mikä itse asiassa on kriisissä.

Anna Kronlund on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen politiikkaan keskittynyt dosentti (Jyväskylän yliopisto).

Michael A. Hansen on valtio-opin apulaisprofessori Turun yliopistosta ja Yhdysvaltojen perustuslakiin ja opettamiseen keskittynyt asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: David Emrich / Unsplash

Tekstiä päivitetty 22.4.2025: Korjattu rikkoutunut linkki.

Julkaisu Vallanjaon konflikti vai perustuslaillinen kriisi presidentti Trumpin Yhdysvalloissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityspolitiikka on ollut vakiintunut tapa järjestää länsimaiden suhteet kehittyviin maihin 1960-luvulta lähtien. Yhdysvaltain politiikassa ja diplomatiassa kehitysyhteistyö on perinteisesti määritelty pehmeän vallan vaikuttamiseksi.

Kehitysyhteistyö luo Yhdysvalloista hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen perustuvan positiivisen mielikuvan, mikä edesauttaa maailmanmahtia liittolaisuuksien rakentamisessa. Taloudellisen pakon, uhkailun tai sotilasylivoiman sijasta Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita on ajettu rakentamalla kumppanuuksia, vahvistamalla instituutioita ja levittämällä tärkeiksi katsottuja arvoja, kuten demokratiaa, kehittyviin maihin.

Jo Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana oli nähtävissä, ettei hän arvosta pehmeää valtaa. Hän halusi supistaa ulkoministeriön ja USAIDin budjetteja, ja korosti retoriikassaan uhkakuvia, vihollisuuksia ja kilpailua.

Nyt käynnissä oleva pyrkimys Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston purkamiseen on kuitenkin ennenkuulumaton.

Trump nimitteli USAID:n johtajia ”radikaaleiksi hulluiksi” ja hallinnon tehostamisoperaatiota johtava multimiljardööri Elon Musk leimasi viraston ”rikolliseksi organisaatioksi”. Presidentin 20. tammikuuta 2025 antama toimeenpanomääräys linjaa, että aputoiminnan tulee olla saumattomasti presidentin omien prioriteettien mukaista.

Vuosikymmenien aikana rakentunut valtava kansainvälinen yhteistyöverkosto tuhansine toimijoineen, järjestöineen ja yrityksineen on romahtamassa. Vaikka liittovaltion tuomari onnistui hetkellisesti keskeyttämään viraston lakkauttamisen, 4 200 työntekijää on lomautettu ja 1 600 irtisanottu.

 Mistä on kyse?

USAIDin historiaa

Yhdysvallat on maailman suurin humanitaarisen avun rahoittaja ja merkittävä kehitysyhteistyön avunantaja. Ennen Trumpin iskua USAID toimi noin 130:ssä maassa. Tuki on keskittynyt pääsääntöisesti maailman köyhimpiin maihin, mutta Venäjän hyökkäyssodan myötä Ukrainasta tuli USAIDin suurin avunsaajamaa.

Yhdysvaltojen nykymuotoisen ulkomaanavun perusta on vuonna 1948 lanseerattu Marshall-apu Euroopan jälleenrakennukselle. Sitä seurasi presidentti Harry S. Trumanin Point Four Program, joka oli kehittyviin maihin suunnattu teknisen tuen ja investointien ohjelma.

Kongressi perusti USAIDin vuonna 1961. Presidentti John F. Kennedy arvioi, ettei kommunismia vastaan voi taistella vain asein, vaan maailman maiden tulee kehittyä myös taloudellisesti, jotta houkutus kommunistisia vallankumouksia kohtaan vähenisi.

Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen. Kongressi perustikin USAIDin itsenäiseksi teknisen avun asiantuntijaorganisaatioksi, joka toimi erillään ulkopoliittisesta päätöksenteosta.

Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen.

Saavutuksiin voidaan lukea esimerkiksi isorokon hävittäminen maailmasta aikansa suurimman rokotuskampanjan ansiosta, jonka USAID järjesti yhdessä Maailman terveysjärjestön (WHO), Yhdysvaltain tartuntatautikeskuksen (CDC) ja Neuvostoliiton kanssa 1970-luvun kuluessa.  

Yksittäiset maat, kuten Taiwan ja Etelä-Korea, ovat muuttuneet varsin haastavista lähtökohdista talouden menestystarinoiksi pitkälti Yhdysvaltain massiivisten investointien avulla.

USAID keskittyi modernisaatioon ja perustarvelähestymistapaan, eli absoluuttisen köyhyyden poistamiseen vaadittavien perustarpeiden, kuten ruoan, asunnon ja vaatetuksen, turvaamiseen 1990-luvulle saakka, jolloin uusi kehitysparadigma alkoi korostaa demokratisoitumista, talouden liberalisoimista ja yksityissektoria.

Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan ja kehitysyhteistyön risteymiä

Donald Trumpin toimeenpanomääräyksessä julistetaan, että USAID ei ole ajanut tarpeeksi voimakkaasti Yhdysvaltojen omia intressejä tai sen toiminta on jopa ollut Yhdysvaltojen arvojen vastaista. Siinä myös esitetään, että aputoiminta estää maailmanrauhan.

Moni globaalin etelän johtaja on päinvastoin syyttänyt Yhdysvaltoja siitä, että se ulottaa omat ideologiset intressinsä liikaakin kehitysyhteistyöhön. Esimerkiksi Bolivian alkuperäiskansapresidentti Evo Morales syytti USAIDia tuesta vallankaappausyrityksille, ja karkotti viraston maasta vuonna 2013. 

USAIDia on syytetty laajasti kylmän sodan aikaisista väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä, jolloin Yhdysvaltain taistelu kommunismia vastaan näkyi laajoissa avustusohjelmissa eri maiden maltillisille vasemmistohallituksille, mutta sitäkin enemmän julmissa sotilasvallankaappauksissa ja oikeistodiktatuurien järjestelmällisessä pystyttämisessä. 

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse.

Vuosien 1962–74 aikana USAIDin alaisuudessa toimi yleisen turvallisuuden toimisto (Office of Public Safety, OPS), joka koulutti ja varusti poliisivoimia ja puolisotilaallisia joukkoja kommunismin vastaiseen taisteluun yli 50 maassa. Näihin maihin kuuluivat esimerkiksi Nicaragua, Chile ja Vietnam. CIA:n johtaman toimiston tehtävä oli ideologinen, ja se rakensi laajan salaisen tiedusteluverkoston. Kehitysyhteistyöhankkeissa toimi CIA:n agentteja. Kongressi lakkautti toimiston vuonna 1974, kun selvisi, että se oli toimittanut kidutusvälineitä etenkin Keski-Amerikkaan.

Tyytymättömyys USAIDin rooliin Vietnamin sodassa ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien tukemisessa johti avun täyskäännökseen, jonka jälkeen Yhdysvallat alkoi korostaa köyhyyden vähentämistä, kansalaisyhteiskunnan asemaa ja ruohonjuuritason työtä ihmisten aseman parantamiseksi.

Yhdysvaltain omat turvallisuuspoliittiset intressit nousivat uudestaan keskiöön George W. Bushin presidenttikaudella, jolloin hän paisutti USAIDin budjettia ja henkilöstömäärää huomattavasti 9/11 jälkimainingeissa. Yhdysvallat tarvitsi valtavan määrän globaalin etelän liittolaisia terrorismin vastaiseen taisteluunsa, eikä sen tuoksinassa kyselty demokratian perään. Afganistanin sotaan liittyvät avustusohjelmat voidaan nähdä USAIDin viimeisimpinä suurina epäonnistumisina. 

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse. Imperialistinen voima ja globaalin etelän maiden itsemääräämisoikeuden rikkominen on liian usein kiedottu auttamisen kaapuun.

Kiistat demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnasta

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä. Se, että Yhdysvallat haluaa vapaaehtoisesti luopua pehmeästä vaikutusvallastaan globaalissa etelässä, on radikaali muutos aikaisempaan.

Ympäri globaalia etelää on jo pitkään ajettu moninapaista maailmanjärjestystä ja kritisoitu Yhdysvaltain erityisasemaa talouden mahtina ja maailmanpoliisina. Moni autoritäärinen johtaja on unelmoinut siitä, ettei Yhdysvallat rahoittaisi poliittisia vastavoimia, mutta tuskin uskoi, että sellainen päivä koittaisi.

Etenkin 1990-luvulla USAIDin päähuomio oli demokratiareformeissa. Vuosikymmenen puolivälissä Venäjä oli USAIDin kolmanneksi suurin avunsaajamaa ja viidenneksi suurin oli Ukraina. Se oli myös merkittävä Itä-Euroopan demokratiakehityksen tukija.

Ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa yhdysvaltalaiset poliitikot panostivat Venäjän lähialueille suuntautuvaan pehmeään vaikuttamiseen. Trumpin ensimmäisen kauden hallinto sen sijaan ehdotti tuntuvia leikkauksia USAIDin toimintoihin Ukrainassa, Moldovassa ja Georgiassa, mutta kongressi esti ne toistuvasti.

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä.

Viime vuosiin saakka etniset vähemmistöryhmät, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, ihmisoikeuspuolustajat, kansalaisjärjestöt ja poliittinen oppositio eri puolilla maailmaa ovat saaneet USAIDilta tärkeää tukea tilanteissa, joissa vähemmistöjen oikeudet ja demokratia ovat olleet uhattuina.

Kansalaisjärjestöt ovat toteuttaneet suuren osan USAIDin operaatioista. Osa tutkijoista on aiheellisesti kritisoinut virastoa uusliberaaleista valtion kutistamispyrkimyksistä, kun se on esimerkiksi siirtänyt terveysalan palveluntuotantoa kansalaisjärjestöille.

Samaan aikaan kansalaisjärjestöt ovat tärkeä osa demokratiaa, ja osana kiihtyvää autokratisaatiota vapaiden yhdistysten ja järjestöjen toimintaa on suitsittu kovin ottein eri puolilla maailmaa jo pitkään. Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo vie rahoituksen lukemattomilta järjestöiltä ja aktivisteilta.  

Globaalin etelän järjestöillä, toimittajilla ja puolueilla ei ole moniakaan rahoittajia, jos Yhdysvaltain tuki katoaa, eikä Eurooppa nouse tilalle, sillä Kiina, Venäjä, Saudi-Arabia, Turkki ja muut nousevat avunantajamaat eivät tue monipuoluejärjestelmiä ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa.

Kuka astuu Yhdysvaltain saappaisiin?

Yhdysvaltain ohella maailman köyhimpien maiden muihin suurimpiin rahoittajiin kuuluvat etenkin Maailmanpankin kehitysrahasto, Euroopan unioni, Saksa ja Ruotsi. Yhdysvaltain apu on kuitenkin liian suurta, jotta sitä voisi täysin korvata. Etelä-Sudanissa, Somaliassa ja Afganistanissa yli viidesosa bruttokansantulosta muodostuu ulkomaisesta avusta, Yhdysvaltain osuuden ollessa siitä noin 40 %. 

Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa. Britannia on jo ilmoittanut leikkaavansa merkittävän osan kehitysyhteistyöstään ja siirtävänsä sen puolustukseen. 

Länsimaisten avunantajien merkitys kehittyvissä maissa on jo pitkään ollut laskussa. Britannia on vähentänyt apuaan tuntuvasti vuodesta 2021 lähtien. Ruotsin hallitus puolitti kehittyviin maihin suuntautuvan apunsa vuonna 2023.

Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa.

Euroopan maiden rahoitus suuntautuu kasvavassa määrin Ukrainaan. Oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat vastustaneet kehitysyhteistyötä.

Globaalissa etelässä länsimaisia avunantajia puolestaan on syytetty kolonialismista ja kaksinaismoralismista. Esimerkiksi COVID-19-pandemia näytti heikentävän kansainvälistä solidaarisuutta, kun länsimaat rohmusivat rokotteita omille kansalaisilleen. Kiina ja Venäjä sen sijaan hyödynsivät tilannetta panostamalla rokotediplomatiaan.

Syksyllä 2024 pidetyssä yhdeksännessä Kiina-Afrikka-foorumissa Kiina lupasi merkittävää tukea Afrikan maille. Kiina korostaa Afrikan maiden modernisaatiota ja teollistamista, ja apu keskittyy investointeihin ja poliittisten johtajien koulutukseen.  

Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista on tullut merkittäviä kehitysyhteistyön rahoittajia. Saudi-Arabia ohjaa jo 0,98 prosenttia ja Arabiemiraatit 0,41 prosenttia bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön. Myös Turkki, Etelä-Afrikka, Indonesia ja Brasilia ovat nousseet kehitysavunantajiksi.

Globaalin etelän mailla on nyt mahdollisuus lisätä keskinäisiä kumppanuuksiaan. Kiinan merkitys globaalin etelän maiden kauppakumppanina ja poliittisena esikuvana vahvistunee. Yhdysvaltain erityisasema heikkenee sitä mukaa, kun maa eristäytyy kansainvälisestä yhteistyöstä.

Dosentti Eija Ranta on akatemiatutkija ja globaalin kehitystutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Onko kiista Yhdysvaltain kehitysyhteistyöstä pehmeän vallan loppu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriittiset raaka-aineet ovat nousseet otsikoihin Donald Trumpin palattua Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa 2025. Ensin Trump iski silmänsä Grönlantiin sen strategisen sijainnin ja luonnonvarapotentiaalin vuoksi. Helmi-maaliskuussa neuvottelut Ukrainan tukemisesta Venäjän vastaisessa sodassa sai kiristyksen piirteitä, kun Trump painosti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä allekirjoittamaan sopimuksen, joka antaisi yhdysvaltalaisyrityksille etulyöntiaseman Ukrainan maaperässä sijaitsevien kriittisten raaka-aineiden hyödyntämiseen.

Suomessa kriittiset raaka-aineet ovat puhuttaneet uuden kaivoslain yhteydessä ja tuoreimpana hallituksen luovuttua kansallisesta vastustamisoikeudesta Euroopan unionin kriittisten raaka-aineiden politiikkaan sisältyvien strategisten hankkeiden kohdalla.

Kriittisten raaka-aineiden ilmaantuminen Trumpin ulkopolitiikan keskiöön kiihdyttää niiden geopolitisoitumista. Tämä tarkoittaa niiden mieltämistä resurssiksi, josta valtiot kilpailevat keskenään nollasummapelin hengessä. Ilmiö tosin ei ole aivan uusi. Jo koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä kriittisistä raaka-aineista käytävää poliittista keskustelua alkoi sävyttää huoli huoltovarmuudesta ja toimitusketjujen riskeistä.

Toinen geopolitisoitumisen ilmentymä on alueiden kuvaaminen uuskolonialistisessa hengessä tiettyjen toimijoiden etupiireiksi. Se hämärtää luonnonvaroiltaan rikkaiden maiden suvereniteettia ja on konkretisoitunut Ukrainan mineraalisopimuksen tulkinnoissa.

Kriittisten raaka-aineiden määrittelyn politiikkaa

Kriittiset raaka-aineet ovat taloudellisesti merkittäviä luonnonvaroja, joihin kohdistuu suuri toimitushäiriöiden riski. Riskiä kasvattaa erityisesti raaka-aineiden keskittyminen tiettyihin maihin. Tällä hetkellä Kiina dominoi kriittisten mineraalien toimitusketjuja. Sen hallinnassa on arvioitu olevan 60 prosenttia kriittisten raaka-aineiden maailmanlaajuisesta tuotannosta ja 85 prosenttia jalostuskapasiteetista.

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa. EU on julkaissut ja päivittänyt listaansa vuodesta 2011. Tuoreimmalla, vuonna 2023 julkaisulla listalla kriittisiä raaka-aineita on listattuna 34. 

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa.

Vielä muutama vuosi sitten raaka-aineiden kriittisyys liitettiin ilmastokriisin ja vihreän siirtymän kiireellisyyteen. Kriittisiä raaka-aineita olivat toisin sanoen ne, joita tarvitaan fossiilisesta energiasta luopumiseen ja energiasiirtymään. Listoille päätyivät muun muassa litium, koboltti, kupari ja grafiitti, jotka ovat välttämättömiä puhtaan energian teknologioille kuten aurinkopaneeleille, sähköntuotannossa hyödynnettäville tuulimyllyille ja sähköautojen akuille.

Kytkös ilmastokriisin ja kriittisten raaka-aineiden välillä on kuitenkin löystymässä. Geopolitisoitumisen myötä näitä luonnonvaroja käsitellään enenevässä määrin kiihtyvän resurssikilpailun, haitallisiksi koettujen riippuvuuksien katkaisemisen ja kauppasotien viitekehyksessä. Niiden rooli sota- ja puolustusteollisuuden raaka-aineina korostuu. Mineraaleja saatetaan hahmottaa muun muassa Donald Trumpin “drill baby drill” -politiikan palasina tai sotien aiheuttajina.

Keski-Asian kriittiset raaka-aineet kiinnostavat

Keski-Aasia on jäänyt suomalaisessa keskustelussa kriittisistä raaka-aineista vähäiselle huomiolle. Erityisesti Kazakstanista, mutta myös Uzbekistanista, Kirgistanista, Tadžikistanista ja Turkmenistanista, kuitenkin löytyy merkittävä osuus maailman kriittisten raaka-aineiden varannoista.

Joidenkin kriittisten raaka-aineiden tuottajana Keski-Aasian viisi entistä neuvostotasavaltaa ovat maailman kärkikastia: Kazakstan on esimerkiksi maailman toiseksi merkittävin kromin ja Uzbekistan maailman kahdeksanneksi merkittävin telluriumin tuottaja.

Keski-Aasia tarjoaa mielenkiintoisen tapauksen kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen tarkasteluun. Sekä ulkomaiset poliittiset että kaupalliset toimijat ovat viime vuosina aktivoituneet alueen kriittisten raaka-aineiden kentällä.

Yhdysvallat käynnisti presidentti Joe Bidenin kaudella C5+1-vuoropuhelun Keski-Aasian valtioiden kanssa. Kriittiset raaka-aineet ovat vuoropuhelun ytimessä. Retoriikka korostaa taloudellisen yhteistyön syventämistä, vihreän siirtymän edistämistä ja Keski-Aasian maiden roolin vahvistamista kriittisten raaka-aineiden globaaleissa toimitusketjuissa.

Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Yhteistyötä motivoi Yhdysvaltain pyrkimys sekä irrottautua arvoketjujen Kiina-riippuvuudesta että vaikeuttaa kiinalaisten yritysten mahdollisuutta monipuolistaa omia ketjujaan. Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Geopolitisoitumisesta kertoo myös se, että kriittisten raaka-aineiden tutkimusta, louhintaa ja jalostusta hahmotetaan areenana, jolla Yhdysvallat pääsee haastamaan Kiinan ja Venäjän vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa. Kriittisten raaka-aineiden ympärille rakentuvat kumppanuudet nähdään mahdollisuutena vahvistaa moninapaisuutta alueella.

Kiinan asemaa keskeisenä taloudellisena toimijana alueella ja huomattavana investoijana sen kaivossektorilla ei kuitenkaan ole helppoa horjuttaa. Valtaosa Keski-Aasian luonnonvaraviennistä suuntautuu edelleen maantieteellisesti läheisiin kauppakumppaneihin, Venäjälle ja Kiinaan. Kiinan asemasta kertoo myös se, että kiinalaiset yritykset ovat aloittaneet Keski-Aasian maissa sähköautojen valmistuksen ja kiinalaisvalmisteisten sähköautojen myynti kasvaa. Tämän seurauksena jotkut ovat luonnehtineet Kiinaa alueen “sähköautohegemoniksi”.

EU:n kriittisten raaka-aineiden politiikka Keski-Aasiassa

EU on aiemmin pyrkinyt korostamaan, että se ei ole Keski-Aasiassa geopoliittinen toimija. Kriittisten raaka-aineiden politiikkaa tarkasteltaessa unionin geopoliittiset kasvot kuitenkin piirtyvät selvästi esiin. Myös EU:n Keski-Aasian politiikkaa motivoi riippuvuuksien vähentäminen yksittäisistä unionin ulkopuolisista kriittisten raaka-aineiden toimittajista, etenkin Kiinasta. EU:n geopoliittisella toiminnalla on normatiivinen sävy: se pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa Keski-Aasiassa korostamalla, että se – toisin kuin muut toimijat – on sitoutunut vastuulliseen toimintaan kriittisten raaka-aineiden arvoketjuissa.

EU:n tarvitsemista kriittisistä raaka-aineista fosforista 65 prosenttia ja titaanista 35 prosenttia tuodaan jo tällä hetkellä Kazakstanista. Ei siis ole yllättävää, että se solmi Keski-Aasian valtioista ensimmäisenä strategisen kumppanuuden EU:n kanssa vuonna 2022. Strateginen kumppanuus Uzbekistanin ja EU:n välillä lanseerattiin viime vuonna, ja EU:n ja Kirgistanin tuoreessa tehostetussa kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa (EPCA) yhteistyö kriittisten raaka-aineiden saralla nostetaan erikseen esiin.

Geopolitisoituminen uhkaa oikeudenmukaista siirtymää

Vaikka kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen saattaa vaikuttaa väistämättömältä vastaukselta maailmanpolitiikan muutoksiin, on tärkeää tarkastella sitä ja sen seurauksia kriittisesti. Ilmastokriisi on edelleen keskeisin uhka, jonka torjuminen edellyttää uusia yhteistyön muotoja kilpailun sijaan.

Geopolitisoituminen saattaa myös korostaa tarvetta varmistaa näiden vihreän siirtymän kannalta välttämättömien resurssien saatavuutta “keinolla millä hyvänsä”. Tällaisessa kisassa kaivannaisten arvoketjuihin usein liittyvät ihmisoikeus- ja ympäristörikkomukset jäävät helposti vähälle huomiolle. Keski-Aasian maiden autoritaarisuus ja siitä kumpuava korkean tason korruptio, heikko ympäristöpolitiikka ja ihmisoikeusloukkaukset eivät ole olleet este yhteistyölle aiemminkaan.

EU on korostanut kumppanuuksissaan kriittisten raaka-aineiden tuotantoketjujen ekologisia ja yhteiskunnallisia kestävyysstandardeja. Vastuullisuuden sabotoinnin ja korruptiota ruokkivien käytäntöjen riski on kuitenkin merkittävä sekä globaalien arvoketjujen että autoritäärisesti hallittujen valtioiden kontekstissa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo ilmaisseet huolensa siitä, että EU:n ja Kazakstanin kriittisiä raaka-aineita koskevaa yhteisymmärryspöytäkirjaa ei ole valmisteltu läpinäkyvästi. Siihen ei myöskään sisälly uskottavia keinoja varmistaa raaka-aineiden louhinnasta saatavien tulojen oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Alueella on kriittinen tarve ympäristö- ja ihmisoikeuksien puolustamiselle.

Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille.

EU:n ja Keski-Aasian välinen vuoropuhelu kehittyy kuitenkin suuntaan, jossa kansalaisyhteiskunnan osallistumiselle voi jäädä vain vähän tilaa. Myös Yhdysvaltojen tuki kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja demokratisoitumiseen tähtäävälle toiminnalle on vähenemässä.

Keski-Aasian valtiot ovat maailman resurssiriippuvaisimpien joukossa. Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen uuskolonialistisessa hengessä voi syventää maailmantalouden riippuvuuden rakenteita ja peittää alleen aiemmat huolet alueen valtioista resurssikirouksen uhreina. Tällä viitataan paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa luonnonvararikkaus johtaa taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristöongelmiin.

Kuten fossiilitalous, ilman kestäviä kumppanuuksia myös vihreä siirtymä toteutuu resurssiriippuvaisten valtioiden kustannuksella. Huoli on tunnistettu keskiaasialaisten valtioiden kehitysstrategioissa. Niissä käsitellään vihreää siirtymää, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja kaivannaisten jalostusasteen kohottamista. Esimerkin tästä tarjoaa Kazakstanin presidentti Kasym-Žomart Tokajevin puhe, jossa hän luonnehtii harvinaisia maametalleja uudeksi öljyksi ja peräänkuuluttaa investointeja ei ainoastaan niiden louhintaan vaan myös jalostukseen.

Kriittiset raaka-aineet tulee ymmärtää suurvaltapelin sijaan Keski-Aasian valtioiden suvereniteetin ja toimijuuden areenana. Samalla on tärkeää huomata, että vaikka alueen poliitikot väittävät edistävänsä vihreää siirtymää, suuri osa tästä puheesta on julistuksenomaista. Kivihiili palaa Keski-Aasiassa, eikä energiasiirtymässä ole otettu merkittäviä askeleita. Ilman yhteiskunnan kattavaa osallistumista vihreän talouden pelätään muodostuvan eliitin uudeksi tulonlähteeksi.

Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen myötä tavoite globaalisti oikeudenmukaisesta vihreästä siirtymästä uhkaa karata kauemmas. Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille. Nämä huolenaiheet heijastuvat omalla tavallaan myös muihin maihin, joiden maaperässä on kriittisiä raaka-aineita – esimerkiksi Ukrainaan ja Suomeen.

YTT Anni Kangas on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa

VTT Kristiina Silvan on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Venäjä, EU:n itäinen naapuruus ja Euraasia -tutkimusohjelmassa

PhD Asel Doolotkeldieva on vieraileva tutkija George Washington -yliopistossa Yhdysvalloissa

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Vanyi / Unsplash

Julkaisu Kriittiset raaka-aineet geopolitisoituvat Keski-Aasiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2024 Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat enää noin viikon päästä; vaalipäivä on marraskuun viides. Nykyinen presidentti Joe Biden ei lopulta pyrkinyt jatkokaudelle – 81-vuotiaan Bidenin ikä nousi väistämättömällä tavalla esteeksi ehdokkuudelle kesäkuussa 2024 käydyssä presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyssä. Bidenin tilalle presidenttiehdokkaaksi nousi hänen varapresidenttinsä Kamala Harris. Mikäli Harris valittaisiin, hän olisi Yhdysvaltain ensimmäinen naispresidentti.

Harrisin kilpailijana on uudelleen ehdolla oleva Donald Trump. Trump on jatkuvasti julkisuudessa kiistänyt hävinneensä vuoden 2020 vaalit Bidenille ja on suhtautunut varauksella vaalituloksen hyväksymiseen kaikissa vaaleissa, joissa on ollut ehdolla (2016, 2020, 2024).

Trumpin jatkuvat perusteettomat väitteet vaalivilpistä kärjistyivät 6. tammikuuta 2021, kun hänen kannattajansa ryntäsivät väkivaltaisesti Capitol-kukkulalle estämään vuoden 2020 vaalien tuloksen virallistamisen. Trumpin presidenttikausi sekä yhä jatkuva ehdokkuus demokratialle vaarallisine piirteineen ovat radikaalisti muuttaneet käsityksiä siitä, mitä moderni yhdysvaltalainen politiikka on.

Tämän artikkelin tarkoitus on luoda katsaus Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pelättyyn politisoitumisen syvenemiseen sekä Trumpin presidenttiehdokkuuden keskeisiin, demokraattisen poliittisen järjestelmän kannalta huolestuttaviin piirteisiin. Ei riitä, että vaalit ovat rehelliset, jos osa äänestäjistä – valtaosa toisen puolueen kannattajista – eivät usko niiden olleen. Tässä suhteessa perusteettomat vaalivilppiväitteet kaivavat maata demokratian alta.

Vaikka Trumpin kannattajat ovat sanoneet, että hänen kuvaamisensa uhkana demokratialle pahentaa poliittista polarisaatiota ja poliittisen väkivallan vaaraa, samaan aikaan tälle keskustelulle on kiistattomia perusteita – toisin kuin Trumpin vaalivilppiväitteille.

Perusteettomat vaalivilppiväitteet

Harva muistaa kuinka kauan Trump on esittänyt perusteettomia väitteitä vaalivilpistä. Trump syytti esimerkiksi jo vuonna 2016 Iowan osavaltion republikaanipuolueen esivaaleissa senaattori Ted Cruzia vaalivilpistä. Trump on valmis tekemään syytöksiä vilpistä, vaikka vaalitulos olisi hänelle edullinen, kuten hänen päihittäessään Hillary Clintonin vuoden 2016 vaaleissa. Vuoden 2020 vaaleissa Trump niin ikään kertoi kannattajilleen, että he voivat hävitä ainoastaan vaalivilpin takia.

Tällaisen poliittisen viestinnän tarkoituksellisuus on äärimmäisen ongelmallista demokratian kannalta, mutta se on Trumpin tavaramerkki. Strategia heijastuu yhtäältä Trumpin entisen poliittisen neuvonantajan Steve Bannonin kehotukseen täyttää mediatila ”paskalla”, mikä vaikeuttaa minkäänlaisen jaetun todellisuuden muodostumista ja syventää poliittista polarisaatiota. Niin ikään toinen Trumpin taustahahmo ja konservatiivivaikuttaja Roger Stone on korostanut, että taistelussa moraalitonta politiikkaa vastaa tarkoitus pyhittää (demokratian vastaisetkin) keinot.

Uutiskanava CNN on listannut 12 keskeisintä valheellista väitettä Yhdysvaltojen vaalijärjestelmästä ja suorittanut niille faktantarkistuksen, mutta korjaava tieto ei vaikuta Trumpiin. Päinvastoin Trump korostaa yhä ilmeisen tarkoitushakuisesti lukuisissa haastatteluissa vaalijärjestelmän epäluotettavuutta.

Tutkimusten mukaan republikaanipoliitikkojen – ei siis vain Trumpin itsensä – levittämät perusteettomat väitteet vaalivilpistä laskevat luottamusta poliittiseen järjestelmään. Vaikutus on suurempi republikaanien parissa, joiden valmius uskoa vaalivilppiväitteisiin ei näytä edellyttävän enää edes suoranaisia todisteita. Tällä tavoin vaikuttuneet kansalaiset eivät myöskään vaikuta olevan avoimia korjaavalle tiedolle tai faktantarkastukselle.

Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.

Trumpin ja republikaanipuolueen vaalivilppiretoriikka on jo vuosien ajan täyttänyt salaliittoteorian piirteet, eikä ole syytä uskoa, että näin voimakas poliittisen järjestelmän vastainen viestintä lientyisi vaalituloksesta riippumatta. Vaalivilppiväitteet ovat johtaneet myös siihen, että erityisesti republikaanit pyrkivät täyttämään vaalivalvontatoimielimet puolueuskollisilla aktivisteilla. Vaaliviranomaiset ovat kohdanneet laajamittaista häirintää ja pelottelua. Yhdysvaltain oikeusministeriö on joutunut jopa käynnistämään erillisen kampanjan tätä ongelmaa vastaan.

Lisäksi vaalivilppiin vakaumuksellisesti uskovat republikaanit ovat nousseet myös monessa osavaltiossa vaalilautakuntiin. Heidän aiempaa laajemmat oikeutensa sekaantua äänenlaskuun herättävätkin huolta vilpistä nimenomaan Trumpin eduksi. Tuloslaskennan otaksutaan vähintäänkin venyvän, mikä palvelee Trumpin tarkoitusperiä esittää, että vaaleissa on ollut vilppiä: epäselvyys ja epävarmuus antavat huhuille siivet.

Kuten hurrikaani Helenen vahinkojen siivoamisen ympärillä vellovat poliittisesti latautuneet ja vain Trumpin ja hänen kannattajiensa levittämät salaliittoteoriat osoittavat, kriisit ja katastrofitkin hyödynnetään ei vain mediatilan vaan koko julkisen keskustelun ”täyttämiseen paskalla”.

Oikeusjärjestelmän syvenevä politisoituminen

Käsitykset Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän politisoitumisesta ovat niin ikään puoluekantaan kytkeytyneitä; republikaanien on helpompi uskoa, että Trumpiin kohdistuvat oikeusjutut ovat poliittisen ajojahdin tulosta. Trump on – jälleen kerran – esittänyt, että hän ei välttämättä hyväksy vaalien tulosta.

The Atlantic -lehden toimittaja David Graham tarjoaa kätevän oppaan Trumpia vastaan nostettuihin oikeusjuttuihin, joista kannattaa nostaa esiin erityisesti kolme tapausta. Ensimmäisenä on merkityksellisesti vähäpätöisin oikeusjuttu: vaalirahoitusrikkomus, jossa Trump peitteli maksaneensa aikuisfilmitähdelle seksistä. Tähän tapaukseen Trump todettiin jo syylliseksi, mutta tuomionluku lykättiin vaalien alta niiden jälkeen.

On syytä muistaa, kuinka Trumpin kaudella nimitettiin merkittävä määrä konservatiivisia tuomareita eri oikeusasteisiin. Taustalla ei ole vain Trump, vaan republikaanipuolueen suunnitelmallinen politiikka, jolla Yhdysvaltojen tuomiovallan suuntaa muutettiin tarkoituksellisesti konservatiivien eduksi. Edellisen presidentin Barack Obaman toisen presidentinkauden aikana republikaanienemmistöinen senaatti seisotti tarkoituksellisesti tuomarinimityksiä, jotta nimitykset saatiin siirrettyä Trumpille. Tämä onnistuikin; Trumpin neljän vuoden kaudella nimitettiin enemmän tuomareita kuin Obaman kahdeksassa.

Toinen oikeusjuttu koskee Trumpin Valkoisesta talosta muun muassa Floridan Mar-a-Lago-kiinteistöönsä viemien salaisten asiakirjojen tapausta, jonka Trumpin nimittämä tuomari Eileen Cannon hylkäsi melko omaperäisellä tulkinnalla erikoissyyttäjä Jack Smithin puutteellisesta toimivallasta. Smith on sittemmin valittanut päätöksestä, ja lakiasiantuntijat pitävät Cannonin päätöstä erittäin ongelmallisena.

Edellisen päätöksen taustalla on kolmas oikeusjuttu, jossa Trumpia on syytetty yrityksestä jäädä valtaan vaalitappiostaan huolimatta. Tähän liittyi myös syyte tammikuun 6. päivän Capitolin valtaukseen yllyttämisestä. Juttu nousi korkeimpaan oikeuteen asti, jossa oikeuden konservatiivinen enemmistö antoi tulkinnallisen päätöksen siitä, että Trump voisi olla immuuni rikosoikeudellisille syytteille.

Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa.

Tässä suhteessa poliittisen strategisoinnin sijoitukselle voidaan katsoa tulleen vastinetta, mikä hyödyttää Trumpia itseään henkilökohtaisesti. Korkeimman oikeuden päätöstä on pidetty laajasti ongelmallisena. Osapuolten kuulemisessa ylitettiin parodiahorisontti järkyttävällä tavalla, kun Trumpin asianajaja esitti, että presidentin määräämä poliittinen salamurha ei olisi heidän argumenttinsa valossa välttämättä laiton.

Ehdokas Trump ei siis vielä ole virallisesti tuomittu rikollinen, mutta on silti ensimmäinen laatuaan Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa. Merkittävää on myös, että syylliseksi toteaminen ensimmäisessä tapauksessa uutistoimisto Reutersin mukaan laajensi Trumpin vaalikampanjan rahoituspohjaa. Taloushistorioitsija Adam Tooze huomauttaa, että Trumpin edustama talouspolitiikka etenkin yhdysvaltalaisen eliitin silmissä on riittävän haluttavaa: osa yhdysvaltalaisesta talouseliitistä on ilmeisen valmis asettamaan edullisen talouspolitiikan muiden seikkojen ohi.

Päiväni diktaattorina

Edellisen valossa Trumpin autoritaarista, eli vahvan johtajan mallin mukaista retoriikkaa ei sovi sivuuttaa ”vain” puheena. Vaikka tiedostetaan, että Trump ei välttämättä ole aina ”täysin tosissaan”, hän myös muokkaa kuulijoittensa kuvaa maailmasta. Rasistinen maahanmuuttoa vastaan suuntautuva misinformaatio on yksi Trumpin poliittisen viestinnän tavaramerkeistä. Trumpin retoriikka on omiaan kiihdyttämään yhteiskunnallisia jännitteitä ja rohkaisemaan poliittisia ääriliikkeitä.

Yhdysvaltalaisen politiikkaa käsittelevän verkkolehti Politicon seurannan mukaan Trumpin retoriikka etenkin maahanmuuton suhteen on muuttunut entistä mustamaalaavammaksi. Trump on myös järjestelmällisesti puhunut mediasta ja poliittisista vastustajistaan maan ”sisäisinä vihollisina”, joita vastaan voidaan käyttää sotilaallista voimaa.

Myös Trumpin puheet aikeistaan toimia ”vain päivän ajan” diktaattorina presidentinkautensa alussa laittaakseen ”asiat kuntoon”, tulisi ymmärtää myös tässä kontekstissa. Trump on haaveillut kampanjapuheissaan jo myös siitä, että poliiseille pitäisi antaa ”yhdeksi päiväksi” vapaat kädet, vailla voiman- ja väkivallankäytön rajoitteita, rikosten torjumiseksi. Demokratian piirissä ”vain yhden päivän” diktaattoreita tai rajatonta väkivaltakoneistoa ei tunneta.

Keväällä 2024 julkaistussa Time-lehden haastattelussa Trump ilmaisi monia autoritaariseksi tunnistettavia politiikkansa suuntauksia. Nämä piirteet olivat läsnä myös Trumpin aiemmalla kaudella, mutta monet hallinnon sisäpiiriläiset ovat kuvanneet vastuullisempien virkahenkilöiden tai armeijan upseereiden pyrkineen “aikuisina huoneessa” hillitsemään Trumpin autoritaarista impulsiivisuutta.

Tiedot Valkoisesta talosta Trumpin aikana antavat ymmärtää, että presidentti koki jatkuvan rajoittamisen turhauttavaksi, ja hän onkin nyt kiinnostuneempi ympäröimään itsensä uskollisilla seuraajilla. Uskollisemmat tukijat olisivat asettaneet esimerkiksi hänen koko hallintonsa arvovallan ja poliittisen pääoman perusteettomienkin vaalivilppiväitteiden tueksi.

Sen sijaan Trumpin ensimmäisen kauden sisäpiiriläiset ovat kieltäytyneet tukemasta uutta ehdokkuutta, mitä voi sinällään pitää jo poikkeuksellisena. Merkittävämpää on, että Trumpin pisimpään palvellut esikuntapäällikkö kenraali John Kelly, on hiljattain haastattelussa todennut että mahdollisuuksien salliessa Trump toimisi diktaattorimaisesti ja että hänen poliittiset tavoitteensa täyttävät fasismin piirteet. Jälkimmäiseen lopputulemaan on päässyt myös fasismia tutkinut historioitsija Robert Paxton.

Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski.

Konservatiivinen historioitsija Robert Kagan kirjoitti pitkän mielipidetekstin The Washington Postiin, jossa hän hahmotteli jopa Trumpin diktatuuria. Kagan muistuttaa, että vaikka liberaalin demokratian instituutiot kestivät Trumpin ensimmäisen kauden, mikään ei takaa sitä, että ne kestävät toisen kauden, mikäli Trumpin hallinto täyttyy poliittisista toimijoista, jotka ovat ensisijaisesti uskollisia Trumpille, eivätkä Yhdysvaltojen poliittiselle järjestelmälle.

Tähän liittyy Trumpin kannattajien kokemus valtionhallinnon (engl. Deep State) puhdistamisesta: heistä kyse ei ole radikaalista politiikasta, vaan jo olemassa olevan moraalittoman vääryyden korjaamisesta. Tämä edellyttää ”syyllisten” löytämistä ja rankaisemista. Kaganin mukaan Trumpin kyky iskeä poliittista järjestelmää vastaan koetaan hänen kovimpien kannattajiensa joukossa heijastuksena heidän omasta vallastaan – tai sen menettämisestä.

Demokraattisten instituutioiden kestävyys on lopulta kiinni niissä toimivista ihmisistä.

Vertailun vuoksi Trumpin varapresidenttiehdokas J.D. Vance ei myöskään ole suostunut myöntämään Trumpin hävinneen vuoden 2020 vaalit ja toistaa tämän vaalivilppiväitteitä. Trumpin uuden presidenttikauden sisäpiirissä ei olisi enää ”aikuisia huoneessa”.

Trump ehdokkuuden taustalla on ollut myös keskustelua konservatiivisen ajatushautomon Heritage Foundationin lanseeraamasta Project2025 -suunnitelmasta, joka pyrkii muokkaamaan Yhdysvaltojen poliittista kulttuuria ja instituutioita autoritaariseen ja konservatiiviseen suuntaan.

Suunnitelma keskittää valtaa merkittävästi presidentille, purkaa valtionhallintoa ja korostaa esimerkiksi selvästi kielteistä suhtautumista moninaisiin sukupuolirooleihin, seksuaalisiin ja etnisiin vähemmistöihin ja näiden oikeuksiin. Vaikka Trump on julkisuudessa tehnyt pesäeroa suunnitelmaan, yhteydet hänen aiempaan hallintoonsa ovat selvät. Lisäksi Vance on kirjoittanut esipuheen suunnitelman julkaisuun.

Moni maltillisempi republikaani ehkä toivoi – turhaan – että Trumpin kohtaamat oikeusjutut ja syytteet olisivat estäneet hänen uuden ehdokkuutensa. Republikaanipuolueen sisällä Trumpin vastustaminen on tässä vaiheessa rinnastettavissa poliittiseen itsemurhaan, johon liittyy myös aidon poliittisesti motivoidun väkivallan riski. Lisäksi Trumpilla itsellään on eniten hävittävää, jos politiikka palaa niin sanotusti normaaliin. Presidenttiys on hänelle keino välttää oikeudellinen vastuu, etenkin korkeimman oikeuden tarjoaman syytesuojan myötä.

Kansainvälinen järjestelmä pidättää hengitystään?

Trumpin toimintaa presidenttinä kansainvälisessä politiikassa saattoi pitää ristiriitaisesti sekä ennustettavana että arvaamattomana. Tämä tarkoitti sitä, että Trumpin pystyi kuvitella toimivan johdonmukaisesti sen eteen, mikä edisti hänelle siinä hetkessä kapeasti määriteltyä Yhdysvaltojen etua – tai omaansa. Kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen johtaminen tai edes tukeminen ei häntä kiinnostanut.

Kun Trump nimeää kansainvälisiä poliittisia johtajia, joiden kanssa tulee toimeen, tyypillisesti esiin nousevat autoritaariset johtajat, kuten Unkarin illiberaalia demokratiaa edustava, vuodesta 2010 pääministerinä toiminut Viktor Orbán. Autoritaariset sisäpoliittiset pyrkimykset resonoivat siis kansainvälisten verrokkien kautta.

Kauppapolitiikassa Trump on uhannut lyödä merkittäviä – jopa 200 %:n – kauppatulleja tuontituotteille niin suorien kilpailijoiden, kuten Kiinan, kuin liittolaistenkin suuntaan. Vaikka talouspoliittisissa selvityksissä arvioidaan ehdotettujen toimien kiihdyttävän uudelleen inflaatiota nostamalla tuotteiden hintoja, monen äänestäjän mielessä Trumpin maine diilintekijänä ja kauppamiehenä voi silti tehdä suunnitelmasta uskottavan.

Trump on myös suunnitellut pönkittävänsä entisestään dollarin ylivaltaa kansainvälisessä kaupassa. Kauppapolitiikka ilmenee Trumpin ajattelussa vähemmän kansainvälisen yhteistyön välineenä ja enemmän nollasummapelinä, jossa hän aikoo ”viedä työpaikat” muista maista.

Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.

Time-lehden haastattelun perusteella Trump jatkaisi linjaansa, jossa Yhdysvaltain sotilaallinen apu olisi voimallisesti ehdollista. Keväällä 2024 Trump uhkasi antavansa Venäjän toimia vapaasti sellaista Nato-maata vastaan, joka ei osallistuisi puolustusliiton edellyttämiin puolustusmenoihin. Ehkä tämä vaatimus kuulostaa kohtuulliselta, mutta Trump myös vääristelee aktiivisesti Natoon liittyviä seikkoja omaa ehdollista linjaansa tukien.

Britannian yleisradioyhtiön BBC:n mukaan moni Nato-liittolainen on pyrkinyt muiden kahdenvälisten sopimusten ohella lähestymään jo Trumpin lähipiiriä sovittelevaan sävyyn – reaalipolitiikan hengessä ja varmuuden vuoksi.

Suomessa voimme toki ajatella, että kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) myötä olemme ”turvassa” uudelta Trumpin presidentinkaudelta. Uskollisuutta edellyttävä ja autoritaarisia johtajia ihannoiva presidentti, jonka suhtautuminen kansainväliseen politiikkaan on välinearvoa korostava, ei ole kuitenkaan luottamusta herättävä kumppani.

Liberaalin demokratian instituutioiden surkastuminen keskeisen liittolaisen sisäpolitiikassa ei ole mitätön seuraus, kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestyksen järkkymisestä puhumattakaan. Trumpiin suhtautuminen vielä liberaalin demokratian tavanomaisuuden rajoihin mahtuvana ilmiönä perustuu toiveajatteluun.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkeli liittyy kolmeen aiempaan, jossa käsiteltiin normien särkemistä Donald Trumpin presidenttikaudella niin ulko– kuin sisäpolitiikassakin vuoden 2020 vaalien alla sekä vaalien jälkeisiin jännitteisiin.

Artikkelikuva: Kevin Luke / Unsplash

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä jälleen presidenttiehdokkaana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Civil War. Ohjaus: Alex Garland. 109 min. Ensi-ilta 19.4.2024.

Elokuva Civil War sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa vallitsee teoksen nimen mukaisesti sisällissota. Sen syistä tiedämme vain, että presidentti istuu jo kolmatta kautta, viitaten jonkinlaiseen vallan väärinkäyttöön.

Tämän seurauksena muutamat suurimmat osavaltiot ovat julistautuneet vastustamaan presidentin itsevaltiutta ja aloittaneet sodan tätä vastaan. Elokuvan päähenkilöinä on ryhmä sotatoimittajia – kolme konkaria ja uusi tulokas – matkalla maan halki hankkimaan presidentiltä haastattelua, joka toisi selkoa ja vastuullisuutta senhetkiseen tilanteeseen.

Elokuva on vaikuttanut jakavan mielipiteitä nettikansalaisten, kriitikkojen, sekä myös politiikan tutkijoiden keskuudessa. Keskustelunaiheeksi on muodostunut etenkin se, onko elokuva neutraali, vai ottaako se kantaa nykytapahtumiin osoittaen syyllisiä mahdolliseen sisällissotaan liiankin vahvasti. Tämän lisäksi jotkut ovat kokeneet elokuvan erittäin ahdistavaksi sodan ja siihen liittyvän raakuuden suoran esitystavan vuoksi, kun taas toiset ovat kehuneet sen koristelemattomuutta.

Tämä arvio Civil War -elokuvasta tarttuu sen synnyttämään keskusteluun ja keskeisiin huomioihin, tuoden ne lähemmäksi (tai kauemmaksi?) todellisuutta. Peilaan keskustelua tämänhetkiseen Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen ja pohdin, mitkä politiikan tutkijan silmin ovat elokuvan keskeiset kritiikin kohteet.

Totta vai tarua

Onko elokuva silloin parhaimmillaan, kun se herättää keskustelua esimerkiksi sukupuolirooleista ja -stereotypioista, kuten Barbie teki? Voisi sanoa, että Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.

Elokuva ei kerro yksityiskohtia kuvaamansa sisällissodan syistä, mutta se tiedetään, että presidenttiä vastaan ovat nousseet Teksasin ja Kalifornian osavaltiot. Nämä kaksi osavaltiota usein nähdään toistensa vastakohtina niin sosiaalisesti kuin myös kulttuurisesti ja poliittisesti.

Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.

Kahtena väestöluvultaan suurimpana osavaltiona ne ovat myös Yhdysvaltojen kahden suurimman puolueen kehtoja. Teksasissa republikaanit ovat olleet suosittuja vuoden 1980 vaaleista asti, kun taas Kaliforniassa demokraatit ovat voittaneet vaaleja vuodesta 1992 lähtien. Näin ollen osavaltioiden poliittinen yhteispeli vaikuttaa epätodennäköiseltä, etäännyttäen elokuvaa todellisuudesta.

Kuten musiikkilehti Rolling Stonen toimittaja David Fear on tuonut esiin, Civil War on fiktiivinen elokuva ja näin ollen sitä tulisi käsitellä pikemminkin taiteen tavoin, eikä faktapohjaisena kuvauksena tästä maailmasta. Moni journalisti on kritisoinut elokuvaa epätodenmukaisuudesta, mutta voi pohtia, onko sen tarkoitus toimia dokumenttielokuvan tavoin. 

Fearin mukaan elokuvasta myös puuttuu aito poliittinen diskurssi ja sen sisältämä kahtiajako. Tämä on omiaan irrottamaan elokuvan todellisuudesta ja lisäämään fiktiivistä elementtiä tarinaan. Koska mistään konkreettisesta poliittisesta aihepiiristä ei puhuta (vaikka elokuvassa on viittauksia fasismiin ja rasismiin) on vaikea kuvitella, että sisällissota olisi syttynyt ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tai niin ainakin toivoisi maailman vanhimmalta demokratialta.

Ennuste sisällissodalle?

Kun lukee elokuva-arvioita ja keskustelee ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan elokuvasta, huomaa heti, että elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä elokuvasta puuttuu draamaa perinteisen Hollywood-elokuvan tapaan, toiset taas näkevät sen koristelemattomana kritiikkinä sodan kauheutta vastaan.

Civil War -elokuvaa ei olekaan tarkoitettu niin sanotusti hyvän mielen elokuvaksi, vaan kritiikiksi rumille asioille. Elokuvan kuvaama julmuus ja sota ovat koruttomia ja jonkin verran “faktuaalisia”. Mediassa puhutaan koko ajan sodista ja niiden kauheudesta, mutta silti tuntuu täysin mahdolliselta, että lisää sotimista ja vastakkainasettelua on tuloillaan. Näin ollen on aiheellista keskustella asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat, tekemättä niistä fantastisia tai sankarillisia. Jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään sotien merkitystä nykymaailmassa.

Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan. Maailmalla laajasti hämmennystä luonut Capitol Hillin (Yhdysvaltain kongressitalo, joka vastaa Suomen eduskuntataloa) valtaus tammikuussa 2021 oli omiaan herättämään keskustelua Yhdysvaltain vahvasta kahtiajaosta.

Capitol Hillin valtaus oli hyökkäys, joka nähtiin laajalti demokraattisten prosessien vastustamisena presidentinvaalien äänten tarkastuslaskennan aikana. Yhdysvalloissa etenkin presidentinvaalit ovat lietsoneet vahvaa vastakkainasettelua, sillä ehdokkaiden vaalikampanjat ovat siellä paljon kärkkäämpiä ja hyökkäävämpiä kuin esimerkiksi Suomessa.

Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan.

Civil War -elokuvassa voi nähdä viittauksia näihin tapahtumiin ja elokuvateatterissa ollessani joku taisikin kuiskata vierustoverilleen: ”Oliko tuo kuvamateriaalia Capitol Hillin hyökkäyksestä?” Katsojaa ei siis säästetä vahvoilta viittauksilta ja assosiaatiolta, mutta elokuva ei viittaa konkreettisesti aitoihin tapahtumiin tai henkilöihin.

Tästä huolimatta jotkut ovat kritisoineet elokuvaa sen poliittisesta puolueellisuudesta. Sen on jopa sanottu mahdollisesti toimivan kimmokkeena ääriajattelijoille. Muotilehti Voguen toimittaja Taylor Antrim on korostanut omassa arviossaan, että teos ottaa vahvan moraalisen kannan sodan kauheuteen ja lohduttomaan tulevaisuuteen.

Elokuvaa on myös nimitetty juoneltaan sotkuiseksi ja epäselväksi. Koin kuitenkin, että elokuva maalasi omanlaisensa kuvan yhdysvaltalaisen kulttuurin poikkileikkauksesta, jossa pikkuhiljaa pääsi muodostamaan monipuolisemman kuvan tilanteesta.

Ihminen sodan keskellä

Elokuvaa on myös kritisoitu vahvoista kliseistä päähahmojen kohdalla. Esimerkiksi kummankin naisjournalistin tarinan stereotyyppisen esitystavan on sanottu olevan ristiriidassa sen kanssa, että ohjaaja Alex Garland on halunnut kuvata sotajournalismin todellisia kasvoja.  

Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.

Joidenkin mielestä elokuvan kaksi naispäähenkilöä edustavat hyvin eri journalistityyppejä, ja heidän hahmoissaan on tarpeeksi inhimillisyyttä. Toiset taas ovat eri mieltä kuvaten hahmoja epäedustaviksi. Journalismilla on varmasti monet eri kasvot, mutta ihmistyyppeinä keskeisimmät neljä hahmoa omaavat monia inhimillisyyden piirteitä, jotka tulevat esiin lohduttomassa tilanteessa, vaikka muutama klisee onkin mukana.

Hahmojen voidaan sanoa olevan täysillä mukana sodassa, mutta samalla sodan syiden merkitys on hävinnyt jokapäiväisestä elämästä. Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan – jotkut elävät sitä täysillä, jotkut käyttävät anarkistista vapautta omien etujensa tavoitteluun, ja toiset taas valitsevat olla osallistumatta sotaan ja sen tuomiin ongelmiin ja elävät omassa todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.

Vallan ja polarisaation kritiikkiä

Vaikka Civil War on fantasiaa, sen kautta peilataan nykymaailmaa. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Garland tuo vahvasti esiin nyky-yhteiskunnallisia ongelmia omalla tyylillään ja tavalla, joka selkeästi herättää keskustelua. Vaikka Garland pyrkii olemaan neutraali, on hänellä vahva kanta nykyistä vahvaa polarisaatiota ja vallan väärinkäyttöä vastaan.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta sen tekijä on brittiläinen. Tämä mielenkiintoinen seikka antaa myös tekijälle vapaammat kädet kritisoida yhdysvaltalaista kahtiajakoa ulkopuolisena. Mikäli Garland olisi itse yhdysvaltalainen, voitaisiin helposti katsoa hänen olevan puolueellinen.

Yhdysvaltalaisen kontekstin valitseminen ei myöskään ole satunnaista. Varsinkin poliittisen ja yhteiskunnallisen polarisaation näkökulmasta se on ehdottomasti oikea valinta kärkkään vastakkainasettelun kiritiikin kohteeksi. Vaikka Britanniakin on polarisoitunut verrattuna etenkin muihin eurooppalaisiin maihin, tai edes monipuoluejärjestelmävaltioihin, ovat sen valtiolliset valtarakenteet vaikeampia. Britanniassa ei niin helposti voisi nähdä syntyvän autoritääristä hallintojärjestelmää.

Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.

Valtarakenne on myös monitahoisesti huomioitu: Elokuva alkaa otoksella presidentistä kulissien takana – mikä viittaa vahvasti politiikan vahvimpaan kritiikkiin tuomalla vihjatusti esiin politiikan lavastuksen ja epäaitouden.

Presidentti taas on asetettu elokuvan selkeimmäksi pahikseksi. Häneen ei viitata nimellä, mutta on selkeää, että hahmolla viitataan tietynlaisiin karismaattisiin, yleensä populistisia aatteita edustaviin poliittisiin hahmoihin. Elokuvassa tuodaan esiin, että ongelmat alkoivat, kun presidentti aloitti kolmannen kautensa – tämä ei nykyisessä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä ole mahdollista.

Yhdysvaltojen presidentillä on paljon valtaa verrattuna vaikka Suomen presidenttiin. Tätä Yhdysvaltain presidentin itsemääräämisoikeutta kritisoidaan tuomalla esiin, kuinka esimerkiksi FBI on lakkautettu ja sen seurauksena moni asia on mennyt pieleen.

Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan puhuta politiikasta. Se pikemminkin yrittää herättää yhteiskunnallista keskustelua siitä, miksi jakaudumme eri leireihin, ja miksi etsimme toisistamme vihollisia.

YTM Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Helimäen väitöskirja käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Artikkelikuva: Colin Lloyd / Unsplash

Julkaisu Elokuva-arvio: Civil War – mielipiteiden sisällissotaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Praying for Armageddon (Tonje Hessen Schei, Michael Rowley, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi 2023) esitetään DocPoint -festivaalilla keskiviikkona 31.1., perjantaina 2.2. ja sunnuntaina 4.2.2024

Synkkäsävyisessä dokumenttielokuvassa ohjaajakaksikon vahvuusalueet tukevat hienosti toisiaan. Norjalainen Tonje Hessen Schei on aiemmin kunnostautunut erityisesti transhumanismin nurjien puolien kriittisessä käsittelyssä tekoälyteollisuutta (iHuman, 2019), lennokkisotaa (Drone, 2014) ja lasten luonnosta erkaantumista (Play Again, 2010) tarkastelevilla elokuvillaan. Vaikka yhdysvaltalainen Michael Rowley tunnetaan paremmin Pohjois-Amerikkalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen eri alakulttuureita käsittelevistä dokumenttisarjoistaan (Totally Game, 2020; Hooked on the Look, 2020–22; Unbelievable Me, 2023), tässä dokumentissa palataan Rowleyn esikoiselokuva Hurdlen teemoihin ja kuvauspaikkoihin, miehitetyillä alueilla asuvan palestiinalaisväestön elämään.

Maailmanlopussa ei ole mitään pelättävää

Jo dokumentin alkuminuuteilla käy selväksi, että ”maailmanlopun rukoileminen” ei ole pelkästään dokumentin nimeksi valittu iskevä kielikuva, vaan suora viittaus Yhdysvaltain evankelikaalien rukousten ja poliittisen vaikuttamisen ydintavoitteeseen.

Monituhatpäisille yleisöille saarnaavat vaikutusvaltaiset megakirkkojen pastorit ja tele-evankelistat kuten John Hagee ja Robert Jeffress eivät kerro kuulijoilleen kuolemanjälkeisen elämän siunauksista, vaan tarjoavat sen sijaan konkreettista mahdollisuutta välttää kuolema tykkänään toteuttamalla Jeesuksen toinen tuleminen vielä heidän omana elinaikanaan.

Asiassa on vain yksi iso mutta: ilmestyskirjasta peräisin olevien jakeiden mukaan Jeesus ei nimittäin tule palaamaan maan päälle ennen kuin Israelin valtio on saavuttanut muinaiset rajansa. Tästä näkökulmasta koko Lähi-Idän rauhanprosessi ja erityisesti kahden valtion politiikka, niin heikoissa kantimissa kuin ne tällä hetkellä ovatkin, uhkaavat siirtää Toisen Tulemisen hamaan tulevaisuuteen. Kuinka siis estää maallista rauhaa asettumasta poikkiteloin kristikunnan pelastuksen ja ikuisen rauhan tielle? Molemmat kun siintävät jo horisontissa niin kovin lähellä.

Rukouksen rajat tulevat vastaan

Vaikka maailmanlopun vauhdittaminen resonoi evankelikaalien rukouksissa, käy pian ilmi, miksi pelkkä rukous ei riitä. Jotta tarvittavat resurssit voidaan valjastaa maailmanlopun työhön, on tosikristityn tuettava Israelia, ja aivan erityisesti ortodoksijuutalaisten siirtokuntakolonialismia monilla muillakin tavoilla. Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Vaikka osa pastoreista ja kongressiedustajista on silminnähden kiusaantuneita tutkivan journalisti Lee Fangin yhteydenotoista, monet vaikutusvaltaisista evankelikaaleista suostuvat kuitenkin avaamaan uskonnollisen ja ulkopoliittisen ajattelunsa yhtymäkohtia Fangille.

Republikaaniedustajien parissa vallitseva ilmapiiri tiivistyy kongressin ulkopoliittisen komitean jäsenen Tim Burchettin väistelevässä vastauksessa. Kysyttäessä suhtautumisestaan viimeistä taistelua Lähi-Idässä kiihkeästi rukoileviin äänestäjiinsä, Burchett toteaa: ”Uskon, että Jeesus on palaamassa maan päälle. Ja aion olla hänen puolellaan.”

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Poliitikkojen haluttomuus käsitellä Israelin tukemiseen kytkeytyviä konkreettisia ongelmakohtia liitetään yleisesti juutalaisyhteisön edunvalvontaan Yhdysvaltain politiikassa, erityisesti sen parissa liikkuviin valtaviin rahasummiin. Praying for Armageddon tarkentaa tätä kuvaa tuomalla rinnalle esiin evankelikaalisen edunvalvontatyön mittakaavan.

Esimerkiksi pastori John Hageen johtama edunvalvontajärjestö Christians United for Israel (CUFI) keräsi yksinomaan vuoden 2021 aikana 3,3 miljardia dollaria sotilaallista apua Yhdysvalloista Israeliin. Tällaisiin summiin ei päästä edes CUFI:n kymmenmiljoonaisen jäsenistön voimin, vaan tueksi tarvitaan tiivistä suhdetoimintaa Yhdysvaltain poliittisen eliitin kanssa. CUFI:n tilaisuuksissa nähdäänkin hengennostattajina sellaisia kunniavieraita kuin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja Mike Pompeo ja Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence. Hagee itse reagoi lukuisista haastattelupyynnöistä ainoastaan viimeiseen, ja siihenkin vain viittilöimällä turvamiehet kantamaan Fangin ulos kirkostaan.

Katkelmat Hageen vetämistä messuista ja televisioesiintymisistä piirtävät kuitenkin selkeän kuvan hänen uskonnollisesta ja ulkopoliittisesta ajattelustaan: ”Sanoin [Trumpille Valkoisessa talossa], että tämä on se vuosi, jolloin siirtää Israelin suurlähetystö Jerusalemiin, sillä kyseessä on äärimmäisen tarkka, raamatullinen hetki.”

Trumpin hengellinen neuvonantaja, ja First Baptist Dallas -megakirkon vanhempi pastori Robert Jeffress on lähestyttävämpi. Lempeä hymy kasvoillaan hän kertoo antaneensa presidentille saman neuvon, ja muistuttaa samalla Jeesuksen palaavan pian teloittamaan Jumalan viholliset.

Evankelikaalien rahoittamat siirtokuntaorganisaatiot kärjistävät konfliktia

”Minut tekee vihaiseksi tieto siitä, että siirtokuntaorganisaatioiden nimenomaisesti Yhdysvalloista saama rahoitus mahdollistaa palestiinalaisten työntämisen pois kodeistaan.” – Itä-Jerusalemin kiertueopas Fayrouz Sharqawi

Dokumenttiin on leikattu mukaan vanhempaa arkistomateriaalia, joka taustoittaa haastateltavien näkemyksiä ja kutoo useampia rinnakkaisia tarinoita yhteen. Itä-Jerusalemin palestiinalaisen turistioppaan kertoessa arkeologisista kaivauksista Silwanin kaupunginosassa näemme puskutraktorien raivaavan taloja pois vuonna 2009 yhdysvaltalaisrahoitteisen Daavidin kaupunki -järjestön rahoituksella.

Dokumentin valmistumishetkillä käynnistynyt maasota Gazassa tekee tästä aineistosta entistäkin ajankohtaisemman tuomalla esiin tärkeitä, mutta vähemmän tunnettuja evankelikaalisia toimijoita, joiden vuosikymmeniä kestänyt aktivismi on entisestään tulehduttanut ristiriitoja palestiinalaisten ja Israelin välillä. Näemme evankelikaaleilta peräisin olevien rahojen kanavoituneen myös palestiinalaisia sortavan aktivismin mikrotasolle, kuten ortodoksijuutalaisnuorison häiriköintikampanjoihin.

Dokumentti esittelee käsivaralla kuvattuja pätkiä nuorista ja vanhemmistakin ortodoksijuutalaisista valtaamassa palestiinalaisten taloja ja pihamaita. Komeat lennokkikamera-ajot Megiddon laaksosta puolestaan esittelevät paikan, jossa Raamattua kirjaimellisesti lukevat evankelikaalit uskovat viimeisen taistelun pikapuoliin käynnistyvän.

Nahkaliiviset moottoripyöräkerhon jäsenet muistelevat kaiholla matkaansa pyhälle maalle vuonna 2011, jossa näemme kolmenkymmenen yhdysvaltalaismotoristin liittävän voimansa 120 israelilaisen prätkäkerholaisen kanssa, ja kiittelevän vuolaasti israelilaissotilaita uhrauksistaan, joiden ansiosta Harmageddon on taas askeleen lähempänä. Kiertäessään saarnaamassa ympäri Yhdysvaltoja dokumentin kuvausryhmän kanssa, M25-lähetystyön karskit evankelikaalimotoristit liikuttuvat kyyneliin kertoessaan, kuinka näkevät itsensä pian taistelemassa pyhällä maalla Jeesuksen rinnalla.

Viimeinen taistelu miekoin ja sarjatuliasein

Moderni ja ikiaikainen kuvasto kilpailevat jatkuvasti keskenään. Kuulemme kolmen tähden kenraali Jerry Boykinin siteeraavan joukoilleen ilmestyskirjaa. Samalla hän arvelee Jeesuksen todellisuudessa kantavan miekkanaan viimeiseen taisteluun yhdysvaltalaisvalmisteista AR-15-rynnäkkökivääriä. Moottoripyöräkerholaiset ottavat raamatulliset viittaukset kristittyjen miekkaan kirjaimellisemmin ja lyövät toisiaan ritareiksi keskiaikaisin replikamiekoin, jotka on koristeltu ristiretkeläisten symboleilla.

Afganistaniin sijoitettujen joukkojen esitellessä aseitaan paikallisten pikkukylien kiinnostuneille miehille, kuulemme uskonnonvapautta Yhdysvaltain sotilasvoimissa puolustavan kansalaisjärjestön johtajaa Mickey Weinsteinia. Tyhjentäessä puhelinvastaajansa uhkauksista Weinstein kertoo ristiretkeläisyyden modernimmista ilmentymistä. Sanojen painoksi katsojalle esitellään puolustusvoimien miljardeilla dollareilla tilaamia tähtäimiä, joihin on painettu raamatunjakeita. Ne lähtivät Afganistaniin yhdysvaltalaissotilaiden mukana. Tämä ristiretkiviittaus ei jäänyt afganistanilaisten pikkukylien miehiltäkään huomaamatta.

Dokumentin nähtyään on helppo ymmärtää, miksi minkään PR-kampanjan on vaikea peittää sitä isoa, apokalyptistä visiota, jonka Harmageddonin rukoilijat haluavat miljardeillaan iskostaa ihmisten mieliin seurakunnissaan, Yhdysvaltain poliittisessa eliitissä ja pyhällä maalla.

VTT Niko Pyrhönen työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan hankkeessa Uskonto ja populismi hybridissä mediaympäristössä (MERELPO).

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Praying for Armageddon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.