Turvallisuusneuvoston viittä pysyvää jäsenmaata lukuun ottamatta, valtaosaa Yhdistyneiden kansakuntien (YK:n) jäsenmaista voidaan pitää ”pienvaltioina”. Pienvaltiot ovat saaneet YK:ssa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa aktiivisilla aloitteillaan.

Esimerkiksi Singapore johti 60 pienen maan koalitiota, joka aktiivisesti ja äänekkäästi vaikutti YK:n vuoden 2024 tulevaisuushuippukokouksen päätöslauselmaan sopimuksen kehittämiseksi ja pyrki näin varmistamaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vahvistamisen.

Pienvaltioidentiteetti ja pienten valtioiden toimintatavat

Nykyisellään suurvaltakamppailu määrittää kansainvälistä politiikkaa ja instituutioita, kuten YK:ta. Siten on myös kiinnostavaa tarkastella, miten pienvaltiot asemoituvat tähän todellisuuteen ja millaisia strategioita ne hyödyntävät.

Pienvaltioille ei ole yhtä yksiselitteistä kuvausta. Määritelmällisesti pienvaltioita on lähestytty eri näkökulmista ottaen huomioon esimerkiksi valtioiden kyvykkyyksiin tai resursseihin liittyviä objektiivisesti mitattavia määreitä. Vaihtoehtoisesti pienvaltioiden identiteettiä ja toimintaa voidaan esimerkiksi arvioida suhteessa suurvaltoihin tai tarkastella niille ominaisia strategioita kansainvälisissä organisaatioissa, kuten YK:ssa.

Pienvaltiot pyrkivät usein puolustamaan sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, mutta niiden toiminta ja keinot YK:ssa ovat varsin erilaisia. Pienvaltioiden koetaan aktiivisen toiminnan sijaan mukautuvan ulkoisiin tapahtumiin ja pienvaltiollisuus voi olla rajoittavaa suhteessa politiikantekoon. Toisaalta pienvaltiollisuus on mahdollista nähdä myös keskeisenä strategiana. Pienvaltiot voivat hakea yhtenäisyyttä muuten varsin erilaisten maiden kesken ja korostaa vastapainoa suurvaltojen vallalle kansainvälisissä järjestöissä. Pienvaltiollisuutta voi siten hyödyntää poliittisessa puheessa eri tavoin.

Pienvaltiot pyrkivät usein puolustamaan sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, mutta niiden toiminta ja keinot YK:ssa ovat varsin erilaisia.

Suomen YK-politiikka ja pienvaltioasema on tutkimusaiheena erityisen ajankohtainen. Suomi on hiljattain päättänyt kolmivuotisen jäsenyytensä ihmisoikeusneuvostossa (2022–24) ja hakee turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–30. Suomen aloitteellisuus ja aktiivisuus on näkynyt esimerkiksi presidentti Alexander Stubbin yleiskokouspuheissaan tekemissä ehdotuksissa turvallisuusneuvoston laajentamiseksi ja sen edustuksellisuuden parantamiseksi.

Keskeiset poliitikot ja virkahenkilöt rakentavat Suomen kansallista identiteettiä ja kansainvälispoliittista roolia. Tätä identiteettiä voidaan analysoida tuotettujen asiakirjojen, poliittisten tekojen sekä puheiden kautta. Tässä mielessä on erityisen kiinnostavaa pohtia, missä merkityksessä ja keiden tulkinnoissa Suomea voidaan pitää YK:ssa pienvaltiona. Ja edelleen, miten Suomi hyödyntää pienvaltioille ominaisia toimintamalleja, kuten priorisointia ja toimintaa samanmielisissä viiteryhmissä.

Näihin kysymyksiin vastataksemme olemme tarkastelleet Suomen YK-politiikkaa 2000-luvulla keskeisten ulkopoliittisten asiakirjojen ja virkahenkilöiden sekä poliitikkojen haastattelujen avulla.

Erilaiset politiikkadokumentit sisältävät runsaasti suoria ja epäsuoria viittauksia Suomen asemaan pienvaltiona. Tutkimuksessa haastatellut keskeiset virkahenkilöt ja YK-toimijat sen sijaan jakautuivat näkemyksissään. Heidän mukaansa Suomen ei tulisi korostaa pienvaltioasemaansa ja joillain osa-alueilla on mahdollista olla myös kokoaan suurempi. Pienvaltiollisuus voidaan tulkita negatiivisesti, kyvyttömyytenä vaikuttaa asioiden kulkuun eikä se välttämättä sovi yhteen kunnianhimoisemman YK-politiikan kanssa. Toisaalta pienvaltioille ominaisella resurssien rajallisuudella voidaan myös oikeuttaa sitä, miksi joihinkin asioihin ei oteta kantaa tai tehdä uusia aloitteita.

Suomen 2000-luvun YK-politiikassa voidaan tunnistaa pienvaltiostrategioita, kuten asioiden priorisointia sekä liittoutumista ja kumppanuuksien löytämistä eri viiteryhmissä. Suomi on pyrkinyt priorisoimaan politiikkakysymyksiä sekä keskittymään joihinkin erityisaloihin. Tämä on tarkoittanut käytännössä esimerkiksi rahoituksen suuntaamista tietyille järjestöille, kuten tasa-arvojärjestö UN Womenille tai erityisosaamisen kehittämistä muun muassa rauhanvälityksessä ja etenkin vesidiplomatiassa. Erityisesti Pohjoismaat sekä EU-ryhmä muodostavat Suomelle tärkeän vaikuttamisen kanavan kasvattaa vaikutusvaltaansa. Toimintatavoiltaan Suomi on siis muiden pienvaltioiden kaltainen.

Suomen YK-politiikan teemoissa 2000-luvulla on havaittavissa jatkuvuutta, joka on osaltaan vahvistanut maakuvaamme. Suomi on panostanut etenkin tasa-arvoon, naisten ja tyttöjen oikeuksiin sekä rauhan välittämiseen. 

Suurvaltakamppailu ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen myllerrys

Pohjoismaiden välinen yhteistyö YK:ssa on epävirallista, mutta vilkasta. Viiteryhmänä se on Suomelle erittäin tärkeä ja toiminta perustuu yhtenäiseen pohjoismaiseen identiteettiin ja brändiin. Euroopan unioni (EU) puolestaan tarjoaa vaikutuskanavan laajemmalle poliittiselle vaikuttamiselle. Tietyissä kysymyksissä, kuten ihmisoikeuksissa, myös EU:n sisällä on hajontaa valtioiden näkemysten välillä.

YK:ssa keskeiseen asemaan nousee kumppanuuksien etsiminen globaalilta tasolta. Nykyisen valtiojohdon ajatus arvopohjaisesta realismista korostaa arvojen tärkeyttä, mutta myös yhteistyön välttämättömyyttä sellaisten valtioiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja kanssamme. Uusimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan Suomen tavoitteena onkin hakea tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa.

YK:ssa keskeiseen asemaan nousee kumppanuuksien etsiminen globaalilta tasolta. Nykyisen valtiojohdon ajatus arvopohjaisesta realismista korostaa arvojen tärkeyttä, mutta myös yhteistyön välttämättömyyttä sellaisten valtioiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja kanssamme.

Kumppanuuksien löytämiseen ja keskeisiin asemiin pääsemiseen vaikuttavat kuitenkin olennaisesti valtioiden solmimat sitoumukset, panostukset ja yhteisten intressien muotoilu. Esimerkiksi Suomen kehityspolitiikkaa koskevat budjettileikkaukset ja priorisointi voivat siten vaikeuttaa yhteyden löytämistä esimerkiksi globaalin etelän maihin.

Lisäksi kumppanien ja viiteryhmien sisällä tapahtuu jatkuvasti muutoksia. Heikkenevä kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestys vaikuttaa valtioiden välisiin suhteisiin ja intressien määrittelyyn. Kansainvälinen politiikka on lisääntynyt myös epävirallisemmilla kanavilla ja politiikan tekemisen paikoilla. Näihin lukeutuvat alueelliset toimijat, kuten G-maiden tai BRICS-liittouman kokoukset.

Suomella ei ole pääsyä kaikkiin kokoonpanoihin ja siksi sen tulee vaikuttaa osana alueellisia ryhmittymiä. Suomen kannalta voidaankin mainita aktiivisempi vaikuttaminen Pohjoismaiden tai Pohjoismaita ja Baltian maita yhdistävän niin kutsutun NB8 -ryhmän kautta, sekä erityisesti EU:n avulla Suomen kannalta keskeisissä kysymyksissä.

Pienvaltioaseman haasteet ja mahdollisuudet

YK:n 80-vuotisen historian juhlintaa himmentävät kysymykset järjestön legitimiteetistä, maiden sitoutumisesta ja tiettyjen toimintatapojen halvaantuneisuudesta. Esimerkiksi turvallisuusneuvoston jäsenmaat käyttävät veto-oikeuttaan edistääkseen kansallisia intressejään rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen sijaan. Pääsihteeri Antonio Gutérresin johdolla on nähty erilaisia ehdotuksia YK:n uudistamiseksi ja organisaation toiminnan tehostamiseksi. Hallitustenvälisen organisaation ollessa kyseessä, YK:n muutoksen mahdollistamisessa pääroolissa ovat sen jäsenmaat.

Pienvaltioilla voi olla merkittävä rooli YK:n kehittämisessä. Pienvaltioilta on nähty viime vuosina keskeisiä aloitteita, kuten Liechtensteinin aloite turvallisuusneuvoston jäsenen veto-oikeuden käytön perustelemiseksi yleiskokoukselle. Pienten saarivaltioiden ryhmä taas on ollut erityisen aktiivinen ilmastonmuutokseen vastaamisessa. Myös presidentti Stubb viittasi turvallisuusneuvoston uudistamisen aloitteeseen pienvaltioille epätyypillisenä aloitteena. Koska suurvallat eivät halua oman vaikutusvaltansa vähenevän, on pienten valtioiden oltava aktiivisia.

YK:n 80-vuotisen historian juhlintaa himmentävät kysymykset järjestön legitimiteetistä, maiden sitoutumisesta ja tiettyjen toimintatapojen halvaantuneisuudesta.

Pienvaltioiden usein hyödyntämä strategia liittoutumisesta ei saisi näyttää muiden silmissä blokkiutumiselta. Toisaalta myös viiteryhmien sisällä tapahtuviin muutoksiin ja eriäviin näkemyksiin tulee varautua. Liittolaisuus voi herättää kysymyksiä identiteetistä ja samanmielisyyden jatkuvuudesta. Näin on tapahtumassa esimerkiksi Yhdysvaltojen osalta sen vetäytyessä monenkeskisestä yhteistyöstä ja monista länttä yhdistävistä arvoista. Näihin voidaan lukea ilmastonmuutoksen vastainen työ, oikeusvaltion ja demokratian sekä (sukupuolten) tasa-arvon globaali edistäminen.

Analyysimme perusteella Suomen pienvaltioidentiteetti YK:ssa ei ole kiistaton. Tutkimus vahvistaa käsitystä maiden pienuudesta suhteellisena käsitteenä. YK:n kontekstissa Suomi voi olla huomattavasti suurempi kuin useat muut pienvaltiot. Se voi olla myös ”kokoaan suurempi” joissain temaattisissa kysymyksissä, mikäli se kehittää asiakohtaista asiantuntemustaan.

Suomi ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti onnistunut pyrkimyksissään YK:ssa. Sen sijaan se on tasapainotellut kunnianhimoisemman YK-politiikan ja resurssien ristipaineessa. Analyysimme perusteella, esimerkiksi asialistan priorisoinnissa ei ole aina onnistuttu.

Pienvaltioista tai pienvaltiollisuudesta puhuttaessa tulisikin ottaa huomioon, että määrittely riippuu usein havainnoitavasta kohteesta ja havaintojen tekijästä. Pienvaltiokäsitteen problematiikasta huolimatta pienillä valtioilla on omat intressinsä ja mahdollisuutena navigoida suurvaltojen pelikentällä ja pienvaltiostatuksesta voi olla siten samanaikaisesti sekä etua että haittaa.

VTT Hanna Tuominen toimii Jean Monnet -professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

YTT Anna Kronlund toimii valtio-opin yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä syyskuussa 2025 julkaistuun artikkeliin Pienvaltiopolitiikkaa suurvaltojen sanelemassa maailmassa? Suomi Yhdistyneissä kansakunnissa 2000-luvulla.

Artikkelin kuvituskuva: Mathias Reding / Unsplash

Julkaisu Suomi pienvaltiona YK:ssa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen myllerryksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuussa 2024 pidettävän Yhdistyneiden kansakuntien tulevaisuushuippukokouksen asialistalla on ehdotuksia, jotka koskevat internetin sananvapautta. Uuden maailmanlaajuisen digitaalisen sopimuksen tavoitteena on vapaa ja turvallinen digitaalinen tulevaisuus kaikille. Lisäksi tulevaisuushuippukokous ehdottaa uusien kansainvälisten käytäntösääntöjen kehittämistä, ne koskisivat tietojen oikeellisuutta digitaalisilla alustoilla.

Internetiin liittyvään sääntelyyn ja sananvapauden turvaamiseen liittyy monia haasteita, joista suuri osa koskee verkon monikansallisia jättiyrityksiä, niiden ongelmalliseksi koettua valta-asemaa ja toimintamalleja. Esimerkiksi Facebookin puutteellisella sisällönmoderoinnilla on ollut äärimmäisen vakavia seurauksia Myanmarissa. 

On epäselvää, miten tehokkaasti huippukokous pystyy puuttumaan ongelmiin kuten vaarallisen vihapuheen leviämiseen. Esimerkiksi Euroopan unionissa, jossa yhteinen sääntely ja valtioiden välinen yhteistyö on moniin muihin valtioihin verrattuna hyvin kehittynyttä, vihapuheen kitkeminen koetaan hyvin vaikeaksi.

Huippukokouksen asialistalla on myös teemoja – esimerkiksi maailman talousjärjestelmä ja globaaliset hätätilat – jotka ovat monelle maalle huomattavasti tärkeämpiä ja ensisijaisempia kuin internetin sananvapaus. Tulevaisuushuippukokouksen loppupäätöksissä tulee varmasti olemaan paljon kompromisseja joka tapauksessa. Oikeus sananvapauteen ja tiedonsaantiin internetissä voi jäädä heikompaan asemaan.

Tulevaisuushuippukokouksen haasteet

Tulevaisuushuippukokouksen tavoite on hyväksyä tulevaisuussopimus (Pact for the Future), joka sisältää suuria asiakokonaisuuksia, kuten kestävä kehitys, rauha ja turvallisuus sekä teknologinen yhteistyö. YK:n rooli kansainvälisen yhteistyön koordinoinnissa, kansainvälinen talousjärjestelmä ja kestävän kehityksen rahoittaminen kuuluvat sen tärkeisiin teemoihin.

Tulevaisuushuippukokouksen haasteet ovat suuria. Sen pitäisi luoda uutta uskoa YK:n toimintaan ja kansainväliseen yhteistyöhön tilanteessa, jossa Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja YK:n turvallisuusneuvoston kyvyttömyys toimia ovat nostaneet esille uusia kysymyksiä YK:n roolista. Maailmantalouden ongelmat, ilmastokriisi ja koronapandemian seuraukset kuuluvat haasteisiin. Taustalla on ikuisuuskysymys turvallisuusneuvoston jäsenyydestä ja sen viiden pysyvän maan veto-oikeudesta.

Erityisesti kehittyvät maat ovat painottaneet tarvetta vauhdittaa etenemistä kohti globaalin kestävän kehityksen Agenda 2030-tavoitteiden saavuttamista. Riittämätön edistys huolestuttaa monia.

Neuvottelut tulevaisuussopimuksen sisällöstä ovat jo alkaneet New Yorkissa. Namibian ja Saksan edustajat, jotka johtavat neuvotteluja, julkaisivat tammikuussa 2024 ensimmäisen alustavan luonnoksen tulevaisuussopimuksesta.

YK:n pääsihteerin politiikkapaperit

Osana tulevaisuushuippukokouksen valmisteluprosessia YK:n pääsihteeri António Guterresia pyydettiin valmistelemaan politiikkapapereita, jotka käsittelevät ehdotuksia hänen vuonna 2021 julkaistusta Our Common Agenda -raportistaan. Siinä Guterres esitti visionsa tulevaisuuden kansainvälisestä yhteistyöstä ja YK:n roolista. Raportissa hän myös ehdotti tulevaisuushuippukokouksen järjestämistä.

Politiikkapaperit, joita on yksitoista, käsittelevät muun muassa tulevien sukupolvien huomioimista, maailmanlaajuisia hätätiloja ja kansainvälistä finanssijärjestelmää. Keskeisin politiikkapaperi käsittelee uutta rauhanagendaa (A New Agenda for Peace). Siinä Guterres toteaa, että maailmanjärjestys on muuttumassa: Globaalit haasteet, keskinäinen riippuvuus ja moninapaisuus kuuluvat uutta järjestystä määritteleviin piirteisiin.

Guterres toteaa, että digitaaliset työkalut ovat luoneet ennennäkemättömiä mahdollisuuksia kansalaisille osallistua yhteiskuntaan, mutta ilmaisee huolensa sosiaalisen median alustojen vastuuttomista toimintamalleista.

Guterres toteaa, että digitaaliset työkalut ovat luoneet kansalaisille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan, mutta ilmaisee huolensa sosiaalisen median alustojen vastuuttomista toimintamalleista. Guterres nostaa esille virheellisen ja harhaanjohtavan tiedon sekä vihapuheen seuraukset, joilla voi olla vakavia seurauksia epävakaissa poliittisissa tilanteissa.

Kaksi politiikkapapereista käsittelee aiheita, jotka ovat erityisen tärkeitä sananvapauden ja tiedonsaannin kannalta: ehdotus uudesta globaalista digitaalisesta sopimuksesta (Global Digital Compact) ja ehdotus käytännesääntöjen kehittämisestä, jotka koskisivat tietojen oikeellisuutta digitaalisilla alustoilla (Information Integrity on Digital Platforms).

Sananvapaus ja siihen sisältyvä oikeus vastaanottaa tietoja ovat keskeisimpiä ihmisoikeuksia. Ne on turvattu muun muassa kansainvälisessä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa, joka on yksi tärkeimmistä valtioita oikeudellisesti sitovista ihmisoikeussopimuksista. Sananvapauden toteutumiseen internetissä liittyy monia haasteita.

Globaali digitaalinen sopimus

Guterresin ehdottama uusi globaali digitaalinen sopimus perustuisi valtioiden, yritysten, kansalaisjärjestöjen ja muiden sidosryhmien yhteistyöhön. Sen tarkoitus olisi edistää avointa, vapaata, turvallista ja ihmiskeskeistä digitaalista tulevaisuutta, perustanaan YK:n peruskirjan tavoitteet ja periaatteet, YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ja kestävän kehityksen Agenda 2030.

Sopimukseen kuuluisi tavoitteita ja toimia kansainvälisen digitaalisen yhteistyön edistämiseksi. Guterres nostaa esille digitaalisen eriarvoisuuden: 2,7 miljardilta ihmiseltä puuttuu mahdollisuus päästä verkkoon.

Guterres ehdottaa, että valtiot sitoutuisivat välttämään internetin sulkemisia. Verkkoyhteyksien katkaisemiset, joita tapahtuu monissa maissa esimerkiksi aseellisten konfliktien tai vaalien yhteydessä, estää kansalaisia ilmaisemasta mielipiteensä ja saamasta tietoja.

Tietojen oikeellisuus digitaalisilla alustoilla

Politiikkapapereissaan Guterres ehdottaa käytännesääntöjen kehittämistä, jotka koskisivat tietojen integriteettiä digitaalisilla alustoilla. Ehdotus perustuu valtioille, yrityksille ja muille sidosryhmille asetettuihin tavoitteisiin.

Keskeisenä periaatteena olisi valtioiden, yritysten ja muiden sidosryhmien sitoumus pidättäytyä harhaanjohtavan tiedon ja vihapuheen käyttämisestä, tukemisesta tai vahvistamisesta missään tarkoituksessa, esimerkiksi poliittisten, sotilaallisten tai strategisten tavoitteiden saavuttamisessa. Muihin ehdotettuihin periaatteisiin kuuluu esimerkiksi ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja riippumattoman median tukeminen. Käytännesääntöjen tavoite on tärkeä, mutta ehdotus herättää kysymyksiä.

Tutkija Nina Santos on todennut, että vaikka käsite tietojen integriteetistä on saanut kannatusta, siitä puuttuu täsmällisyys ja siitä on hyvin vähän tutkimusta Yhdysvaltojen tai Euroopan ulkopuolelta. Santos korostaa globaalin etelän näkökulmaa ja haastaa Brasilian, joka toimii G20-ryhmän puheenjohtajana tänä vuonna, ottamaan aktiivisen roolin kansainvälisen agendan suunnan määrittelemisessä. Myös esimerkiksi tutkijat Kamya Yadav ja Samantha Lai ovat kiinnittäneet huomiota käsitteen epäselvään määritelmään ja siihen liittyviin kysymyksiin.

Tosielämän esimerkki ongelmista: Facebook Myanmarissa

Ehdotettu globaali digitaalinen sopimus ja käytännesäännöt pyrkivät puuttumaan suuriin ongelmiin. Monessa tapauksessa ongelmat ovat lähtöisin valtioista – kuten esimerkiksi disinformaation tuottamisessa – mutta suurten verkkoyritysten valta on ratkaiseva tekijä internetin haasteisiin vastaamisessa.

Facebookin (nykyään Meta) Free Basics-palvelu Myanmarissa on esimerkki suuriin verkkoyrityksiin liittyvistä ongelmista, joilla on äärimmäisen vakavia vaikutuksia ihmisoikeuksiin sekä rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen.

Meta tarjoaa Free Basics -palvelua yhteistyössä paikallisten teleoperaattoreiden kanssa monessa kehittyvässä maassa. Palvelu antaa osittaisen pääsyn verkkoon ilman maksua, mutta se on hyvin rajoitettu versio internetistä Metan ehdoilla. Meta myös kerää dataa käyttäjistä.

Free Basics oli keskeinen tekijä, joka vaikutti internetin käytön nopeaan kasvuun Myanmarissa. Samaan aikaan Facebookin sisältömoderointi oli puutteellista, ja sen seurauksena vihapuhe ja väkivaltaan yllyttäminen rohingya-kansaa vastaan pääsi leviämään hallitsemattomasti alustalla. Järkyttävien väkivaltaisuuksien seurauksena vuonna 2017 yli 700 000 ihmistä pakeni Bangladeshiin, jossa on nykyään melkein miljoona rohingya-pakolaista.

Free Basics oli keskeinen tekijä, joka vaikutti internetin käytön nopeaan kasvuun Myanmarissa. Samaan aikaan Facebookin sisältömoderointi oli puutteellista, ja sen seurauksena vihapuhe ja väkivaltaan yllyttäminen rohingya-kansaa vastaan pääsi leviämään hallitsemattomasti alustalla.

Metan tilaaman vuonna 2018 julkaistun riippumattoman raportin mukaan yritys ei tehnyt riittävästi estääkseen vihapuheen ja väkivallan lietsomista alustallaan. Medioiden mukaan Facebookilla ei ollut riittävästi henkilökuntaa, joka olisi ymmärtänyt maan pääkieltä burmaa. Meta tiedotti myöhemmin parannuksista, joilla se pyrki estämään alustan väärinkäyttöä Myanmarissa.

Vuonna 2022 kansalaisjärjestö Global Witness lähetti kahdeksan vihapuhetta sisältävää mainosta julkaistavaksi Facebookissa. Mainokset sisälsivät esimerkkejä vihapuheesta, jota YK:n raportin mukaan oli käytetty lietsomaan väkivaltaa rohingya-väestöä kohtaan. Facebook hyväksyi kaikki mainokset julkaistaviksi. Global Witness ja muut kansalaisjärjestöt ovat sittemmin toistaneet mainoskokeilun muun muassa Etiopiassa ja Norjassa samalla tuloksella. Puutteellinen sisällönmoderointi on globaalinen ongelma ja koskee myös muita verkkoalustoja, esimerkiksi Tiktokia ja X:ää.  

Kuinka tulevaisuushuippukokous voi vaikuttaa sananvapauteen?

Sananvapauteen ja verkkoalustoihin liittyvät haasteet ovat suuria ja YK:lla on rooli niiden ratkaisemisessa. Monet kansainväliset päätökset ja sopimukset, kuten mainittu kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva sopimus, pyrkivät jo nyt turvaamaan sananvapauden. Sopimukset pätevät myös internetissä.

Onnistuessaan tulevaisuushuippukokous voi esimerkiksi lisätä valtioiden tahtoa välttää internetin sulkemisia tai vaikuttaa verkkoyritysten halukkuuteen parantaa toimintaansa. Tähän pyritään nostamalla ongelmat valokeilaan kansainvälisellä näyttämöllä. Politiikkapapereissa Guterres ilmaisee huolensa nopeasta teknologisesta kehityksestä ja muun muassa tekoälyn sääntelyn puutteista. Huippukokous on tilaisuus sopia myös tähän liittyvistä toimenpiteistä.

Huippukokouksessa piilee myös riskejä, koska neuvotteluissa suurten tekstipakettien sisällöistä, kuten tulevaisuussopimuksesta, tullaan tekemään paljon kompromisseja. Olisi harmi, jos tulevaisuushuippukokouksen tulokseen sisältyisi päätöksiä tai tulkintoja, jotka heikentävät sananvapautta.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija. Hän oli Suomen Pen:in johtokunnan jäsen 2021–23.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Piileekö YK:n tulevaisuus­huippukokouksessa riskejä internetin sananvapaudelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monenkeskisen yhteistyön, sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen oikeuden vahvistaminen kuuluvat Suomen ulkopolitiikan keskeisiin ja pitkäaikaisiin tavoitteisiin. Vaikka YK-politiikkamme ei useinkaan paistattele valokeilassa, Suomi toimii parhaillaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenenä kaudella 2022–24.  Neuvoston tehtävänä on edistää ja suojella ihmisoikeuksia sekä puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. 

Suomi hakee YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–30 ja menestyminen turvallisuusneuvoston jäsenvaaleissa edellyttää YK-politiikkamme koordinaation ja prioriteettien terästämistä. Perusteellinen valmistautuminen kampanjaan on tärkeää, sillä edellisen kerran vuonna 2012 Suomi koki karvaan tappion vaaleissa.

Usein jäsenyyksiin valmistaudutaan reilusti etuajassa ja Petteri Orpon hallitusohjelmaan onkin kirjattu tarve Suomen YK-strategian päivittämisestä. Lisäksi tuoreessa Ulkoasianhallinnon uudistus -työryhmän raportissa suositetaan YK-asioiden parempaa yhteensovittamista ja ohjausta.

Monenkeskisessä politiikassa yksikään valtio ei selviä yksin – siksi erilaiset ryhmät ovat olennaisia poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Pohjoismaiden viiteryhmä on ollut Suomelle YK:ssa huomattavan tärkeä jo liittymisajoista lähtien. Tämä siitäkin huolimatta, että ulkopoliittiset asiakirjamme toistavat Euroopan unionin yhteistyön ensisijaista merkitystä monenvälisessä politiikassa. 

Julkaisimme vuoden 2023 loppupuolella vertaisarvioidun tutkimusartikkelin, jossa analysoimme Suomen 2000-luvun YK-politiikkaa pohjoismaisen identiteetin näkökulmasta. Analyysimme perustuu YK-politiikan kannalta merkittävimpien politiikka-asiakirjojen tarkastelun lisäksi keskeisten YK-asiantuntijoidemme haastatteluaineistoon.

Artikkelimme huomioi pohjoismaisen ulottuvuuden merkitystä kaikkien kolmen YK:n peruspilarin näkökulmasta: rauhan ja turvallisuuden, ihmisoikeuksien sekä kehityksen. Tässä jutussa esittelemme artikkelimme keskeisiä löydöksiä.

Pohjoismaisen identiteetin merkitys

Tutkimuksemme tarkastelee yhteisen pohjoismaisen identiteetin merkitystä Suomen YK-politiikassa. Tulkintamme mukaan tätä yhteistä identiteettiä ilmaistaan esimerkiksi yhteisillä tavoitteilla, kannanotoilla sekä tiiviillä yhteistyöllä. Kollektiiviset identiteetit ovat kuitenkin muutoksessa ja usein niiden merkitys on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja laajempiin tapahtumiin.

Aineistomme pohjalta pohjoismainen identiteetti nähdään Suomelle erittäin merkittävänä ja se perustuu ensi sijassa yhteisille arvoille. Vaikka artikkelissa keskitymme pohjoismaiseen identiteettiin, myös eurooppalaisella identiteetillä on ollut tärkeä rooli Suomen YK-politiikan ajurina. Haastatteluissa laajempien ryhmien nähtiin muodostuvan sen perustalta, että niillä on yhteisiä intressejä ajettavana. Se mihin ryhmään valtio lopulta päätyy, vaihtelee asiakysymysten välillä ja eri YK-foorumeilla, kuten ihmisoikeusneuvostossa ja turvallisuusneuvostossa.

Pohjoismainen yhteistyö YK:ssa on vilkasta diplomatian eri tasoilla. Viime vuosina sen voidaan nähdä tiivistyneen entisestään. Yksi tämän yhteistyön näkyvimmistä muodoista on Pohjoismaiden yhteisehdokkuudet ja kiertävä vastuunkantaminen eri elinten jäsenyyksistä. Arjen yhteistyö on luonteeltaan usein varsin epävirallista, joustavaa ja näkymätöntä, paitsi yhteisissä kannanotoissa, joiden määrä on kasvanut monilla YK-foorumeilla. Nykyään Pohjoismaat puhuvat usein yhdessä Baltian maiden kanssa NB8-ryhmänä.

Politiikassa painottuu tasa-arvoajattelu ja naisten sekä haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeudet. Näiden lisäksi ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä kestävän kehityksen edistäminen ovat Pohjoismaille tärkeitä asiakokonaisuuksia.

Pohjoismainen positiivinen brändi on ollut kaikille ryhmän maille hyödyllinen ja siksi sitä on tietoisesti ylläpidetty. Tästä huolimatta kansalliset resurssit, sitoumukset sekä politiikkaa ohjaavat ideat ovat saattaneet erota maiden välillä. Lisäksi Pohjoismailla on erilaiset suhteet EU:hun ja Natoon, jolla on ollut vaikutuksia myös YK-politiikkaan. Esimerkiksi Norja ja Islanti eivät voi osallistua EU-koordinaatiokokouksiin, koska ne eivät ole EU:n jäsenmaita.

Useat Suomen pitkäaikaiset YK-politiikan painopistealueet ovat Pohjoismaille yhteisiä, kuten konfliktien ehkäisy ja rauhanvälitys, oikeusvaltion kehittäminen sekä ihmisoikeuksien tukeminen ja edistäminen. Politiikassa painottuu tasa-arvoajattelu ja naisten sekä haavoittuvimmassa asemassa olevien oikeudet. Näiden lisäksi ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä kestävän kehityksen edistäminen ovat Pohjoismaille tärkeitä asiakokonaisuuksia.

Tutkimuksemme mukaan Suomen YK-politiikka on kehittynyt eri instituutioita korostavasta lähestymistavasta asiakeskeisempään suuntaan. Tämän vuoksi tarkastelemme artikkelissamme kutakin YK-pilaria erikseen.  

Rauha ja turvallisuus

Pohjoismailla oli kylmän sodan aikana merkittävä rooli YK:n rauhaturvaoperaatioissa. Rooli on sittemmin muuttunut olennaisesti, vaikka eräänlainen pohjoismainen rauhanturvaajabrändi on edelleen voimissaan. Brändinä pohjoismainen rauha, joka keskittyy Pohjoismaiden rauhanvälityksen ja konfliktinratkaisun edistämiseen, on ollut viime aikoina esillä myös pohjoismaisen ministerineuvoston agendalla. Puheenjohtajana vuonna 2023 toimiva Islanti on ohjelmassaan korostanut Pohjolan rauhanlähettilään roolia.

Haastateltaviemme mukaan erityisesti Martti Ahtisaaren vuonna 2008 saama Nobelin rauhanpalkinto nosti rauhanvälityksen asemaa Suomen ulkopolitiikassa. Vuonna 2011 rauhanrakennusta ja -välitystä käsiteltiin hallitusohjelmassa ja rauhanvälityksen toimintaohjelmassa keskeisinä prioriteetteina.

Suomi myös perusti YK:n rauhanvälityksen ystäväryhmän Turkin kanssa vuonna 2010 ja asettui tukemaan YK:n poliittisia, pääosin siviileistä koostuvia rauhanturvaamiseen pyrkiviä operaatioita Meksikon kanssa. Suomi on tukenut lisäksi esimerkiksi kaikkein räikeimpiä ihmisoikeusloukkauksia estävää suojeluvastuuperiaatetta ja aseistariisuntaa YK:n kontekstissa.

Euroopan unionin jäsenyys on ajanut Pohjoismaita eri suuntiin kriisinhallinnassa. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt kehittämään EU:n kriisinhallintakykyä.

Vaikka rauhanturvaamisen pohjoismainen brändi on vahva, on maiden välillä myös paljon kilpailua. Tämä näkyy erityisesti Naiset, rauha ja turvallisuus –päätöslauselmassa. Suomella on keskeinen rooli myös toisessa, tietyn väestöryhmän osallisuutta korostavassa kokonaisuudessa eli Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselmassa.

Euroopan unionin jäsenyys on ajanut Pohjoismaita eri suuntiin kriisinhallinnassa. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa pyrkinyt kehittämään EU:n kriisinhallintakykyä, kun taas Tanska pysytteli yhteisen turvallisuuspolitiikan ulkopuolella vuoteen 2022 asti. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on yhdistänyt sekä Pohjoismaita että lisännyt niiden yhteistyötä Baltian maiden kanssa. Turvallisuusneuvostossa Pohjoismaat ja Baltian maat ovat kuitenkin pääosin toimineet erillisinä ryhmittyminä ja esitelleet omat yhteislausuntonsa.

Ihmisoikeudet

Valtioneuvoston ihmisoikeuspoliittisen selonteon (2021) mukaan Pohjoismaat jakavat yhteiset arvot ja yhtenevän näkemyksen ihmisoikeuksista. Tämä yhtenevyys näkyy YK:ssa maiden tekemissä yhteislausunnoissa. Baltian maat ovat yhtyneet Pohjoismaiden lausuntoihin esimerkiksi ihmisoikeusneuvostossa.

Pohjoismaiden ryhmän tärkeä tehtävä on tukea ja puolustaa YK:n ihmisoikeuselinten ja erityisraportoijien asemaa. Tämä on ollut erityisen tärkeää aikana, jolloin ihmisoikeusnormit ja –kieli ovat tulleet vahvasti haastetuiksi. Lisäksi Pohjoismaat ovat pyrkineet turvaamaan ihmisoikeuspuolustajien eli ihmisoikeuksia rauhanmukaisesti edistävien ja suojelevien henkilöiden asemaa. Ulkoasianhallinto on vastikään päivittänyt puolustajia koskevat ohjeensa.

Pohjoismaille sukupuolten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet sekä alkuperäiskansat ovat olleet tärkeitä yhteisiä teemoja.

Pohjoismaille sukupuolten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet sekä alkuperäiskansat ovat olleet tärkeitä yhteisiä teemoja. EU:ssa näistä teemoista on ollut toisinaan vaikeaa löytää vahvaa yhteisrintamaa joidenkin konservatiivisempien maiden vesittäessä kunnianhimoisia tavoitteita.

Monissa seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja –oikeuksia koskevissa kysymyksissä Pohjoismaat ovat toimineet yhdessä. Suomi on lisäksi edistänyt vammaisten oikeuksia yhdessä koulutuksen ja digitalisaation kanssa. Lisäksi koulutus ja teknologian sekä ilmastonmuutoksen vaikutukset ihmisoikeuksiin ovat olleet Suomen ihmisoikeusneuvostojäsenyyden pääteemoja.

Kehitys

Pohjoismainen identiteetti on Suomelle erityisen tärkeä kehityspolitiikan kysymyksissä, sillä Suomen antama kehitysapu on muihin Pohjoismaihin nähden vaatimatonta. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan panostukset ovat moninkertaisia Suomeen verrattuna. Siksi myönteisen pohjoismaisen identiteetin ylläpitäminen kehityskysymyksissä on Suomelle tärkeää. Vuoden 2021 Kehityspoliittisessa selonteossa Suomi sitoutuu ensisijaisesti vaikuttamiseen pohjoismaisen yhteistyön kautta.

Pohjoismaiden kehityspolitiikat ovat kuitenkin kehittyneet sisäpoliittisista syistä varsin erilaisiin suuntiin 2000-luvulla apumäärien ja kohteiden osalta. Suomen linja on ollut vaikeasti ennustettava, sillä kehityspolitiikkaan on eri hallitusohjelmissa suhtauduttu hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Juha Sipilän ja Petteri Orpon hallituskausilla kehitysapua leikattiin. Suomen tekemiä leikkauksia on perusteltu myös vertaamalla kehitykseen muissa Pohjoismaissa.

Kehityspoliittisissa tavoitteissa naisten ja tyttöjen oikeudet ovat vahvasti esillä ja muiden pohjoismaiden tapaan Suomen panostukset YK:n tasa-arvojärjestö UN Womenin toimintaan sekä heikoimmassa asemassa olevien tukemiseen ovat merkittäviä. Kehityspolitiikan painotuksissa on selkeä yhteys muihin YK:n pilareihin, turvallisuuteen ja ihmisoikeuksiin. Kestävän kehityksen toimintaohjelma (Agenda2030), josta YK:n jäsenmaat sopivat vuonna 2015, ohjaa kestävän kehityksen edistämistä vuosina 2016–30. Ohjelman toimeenpanossa Pohjoismaat pyrkivät toimimaan suunnannäyttäjinä.

Pohjoismainen yhteys on vaalimisen arvoinen

Tutkimuksemme osoittaa, että kokonaisuutenaan Suomen YK-politiikan linja on ollut hyvin vakaa ja muuttumaton koko 2000-luvun, mikä nähdään Suomen vahvuutena. Toisaalta mielenkiinto ja panostus YK:hon liittyvissä kysymyksissä on vaihdellut, kuten myös identiteettipainotukset. Eurooppalainen identiteetti oli esimerkiksi voimakas 2000-luvun alkuvuosina, mutta pohjoismaisuus on säilynyt vahvana identifikaation kohteena.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että pohjoismaisen identiteetin näkökulma on olennainen Suomen YK-politiikan ymmärtämiselle. Arvojen osalta yhtenäisyys Pohjoismaiden kesken on jopa eurooppalaisuuttakin merkittävämpää. Vaikka eri YK:n pilareiden tai teemojen välillä on eroavaisuuksia, pohjoismaisuus heijastuu yhteisissä arvoissa, asiatavoitteissa, yhteislausunnoissa sekä toisinaan välineellisesti.

Joustavaa, tukevaa ja luottamuksellista suhdetta Pohjoismaiden välillä on arvokasta vaalia epävakaassa maailmantilanteessa. Turvallisuusneuvostokampanjassa Suomi tarvitsee Pohjoismaiden täyden tuen. Mahdollisena neuvoston vaihtuvana jäsenenä Suomi voi myös kansallisen linjansa ohella edustaa laajempia yhteispohjoismaisia intressejä ja luoda jatkuvuutta maiden edustamalle linjalle. 

Kirjoitus perustuu Nordic Review of International Studies –lehden pohjoismaista identiteettiä käsittelevän erikoisnumeron artikkeliin“The United Nations and the Nordic identity: Reflections from the Finnish UN policy in the 2000s”.

VTT, Eurooppa-tutkimuksen dosentti Hanna Tuominen toimii Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

YTT, valtio-opin dosentti Anna Kronlund toimii valtio-opin yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay

Julkaisu Pohjoismainen ulottuvuus on tärkeä osa Suomen YK-politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:ssa valtioiden välisen monenkeskisen yhteistyön ongelmat ilmenevät sen keskeisten instituutioiden ja niissä hyväksyttyjen normien haastamisena. YK:n ihmisoikeusneuvoston tehtävänä on edistää ja suojella ihmisoikeuksia sekä puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin.  Neuvoston toiminta on politisoitunut voimakkaasti suurvaltojen vastakkainasettelun kärjistyttyä sekä poliittisten ryhmittymien näkemysten eriytymisen seurauksena. 

Myös Euroopan unioni pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan YK:n ihmisoikeusneuvostoon. EU:lle tärkeitä ihmisoikeustavoitteita kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia sekä sukupuolten tasa-arvoa ja ihmisoikeuspuolustajien tukemista on haastettu neuvostossa voimakkaasti. 

Konservatiivisten voimien vahvistuminen sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella haastavat unionin asemaa ihmisoikeusnormien puolustajana.

Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo haastettuina

Sukupuolten tasa-arvo kuuluu EU:n perusarvoihin, ja Euroopan komissio julkaisi vuonna 2020 sen edistämiseksi sukupuolten tasa-arvostrategian. Ulkosuhteita linjaavan toimintaohjelman (GAP III) mukaan sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen on kaiken EU:n toiminnan lähtökohtana. Erityishuomiota unioni kohdentaa naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseen. 

Ihmisoikeusneuvostossa sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeudet ovat esillä erityisesti vuosittain kesäkuun istunnoissa, jolloin käsitellään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää tarkastelevat YK:n raportit. Teema on kuitenkin laaja: se käsittää esimerkiksi tyttöjen koulutusta, kuukautishygieniaa, äitiyskuolleisuutta, ihmiskauppaa ja ympärileikkausta koskevat päätöslauselmat. Erityisesti koronaviruspandemia on herättänyt neuvostossa keskustelua sukupuolten tasa-arvosta, sillä pandemialla on ollut sukupuolittuneita seurauksia. 

EU:n jäsenvaltiot ja Latinalaisen Amerikan maat esiintyvät usein edistyksellisempinä oikeuksien ajajina. Venäjä sekä Afrikan ja Lähi-idän islamilaiset maat taas haastavat liberaaleja tulkintoja vedoten perheen suojeluun ja perinteisiin arvoihin. 

Vaikka ihmisoikeusneuvostossa useimmat ryhmittymät osallistuvat naisten ja tyttöjen asemaa käsitteleviin päätöslauselmiin, toimijoilla on painotuseroja. EU:n jäsenvaltiot ja Latinalaisen Amerikan maat esiintyvät usein edistyksellisempinä oikeuksien ajajina. Venäjä sekä Afrikan ja Lähi-idän islamilaiset maat taas haastavat liberaaleja tulkintoja vedoten perheen suojeluun ja perinteisiin arvoihin. 

Normien haastaminen saa erilaisia muotoja, mutta keskeisenä kiistanaiheena on päätöslauselmien kieli. Monet ilmaisut, kuten kehollinen itsemääräämisoikeus, seksuaali- ja lisääntymisterveys sekä oikeudet (SRHR) ja seksuaalikasvatus ovat konservatiivisille maille vaikeita. Maat vetoavat kulttuurisiin ja uskonnollisiin eroihin normitulkinnassa ja pyrkivät vesittämään päätöslauselmien tekstejä korjauksin. 

Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat kuitenkin osoittautuneet varsin vastustuskykyisiksi haastamispyrkimyksille. Toisaalta konservatiivisen linjan vahvistuminen näkyy myös lännessä erityisesti pyrkimyksinä haastaa naisten seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia esimerkiksi rajaamalla tai kumoamalla aborttioikeutta.

Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti jakavana teemana

EU on merkittävimpiä seksuaalivähemmistöjen puolustajia globaalilla tasolla. Se pyrkii yhtenäiseen politiikkaan seksuaalivähemmistöjä koskevien ihmisoikeuslinjausten (2013) avulla. Komissio on myös julkaissut strategian seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi vuonna 2020. EU:n uskottavuutta näiden oikeuksien puolustajana heikentää kuitenkin jäsenmaiden eriävät käytännöt ja syrjintä erityisesti itäisen Euroopan maissa.  

Seksuaalista suuntautumista ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevät normit (SOGI) jakavat voimakkaasti kantoja ihmisoikeusneuvostossa. Tästä syystä myös päätöslauselmien edistäjän asema on ollut haasteellinen. SOGI-teema koetaan liian liberaalina ja länsimaisesti värittyneenä, vaikkakin yksittäisiä tukijoita löytyy kaikista alueellisista ryhmistä. 

EU:n uskottavuutta seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajana heikentää kuitenkin jäsenmaiden eriävät käytännöt ja syrjintä erityisesti itäisen Euroopan maissa.  

EU:n normipuolustuksessa tärkeä strategia on ollut ajaa vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän ja väkivallan tuomitsemista. YK:n ihmisoikeusneuvostossa asia on edennyt samoilla linjoilla, ja vuonna 2016 perustettiin erityisneuvonantaja tarkastelemaan seksuaalivähemmistöjen kokemaa syrjintää. Neuvonantajan mandaatti on uusittu vuosittain tämän jälkeen, joskin kesällä 2022 enää vain täpärästi. Normipuolustuksen osalta EU:lle on ongelmallista sen jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan lipeäminen yhteislinjasta YK:ssa.

SOGI-normien haastajien mukaan nämä yksilön käytökseen liittyvät normit eivät kuulu neuvoston agendalle tai osaksi ihmisoikeussopimuksia. Toisaalta haastajat vetoavat siihen, että aiheesta puhuminen on kulttuurisesti loukkaavaa ja johtaa rappiolliseen käytökseen. Vahvasta vastustuksesta huolimatta teema on edennyt neuvostossa. Sen puolustaminen edellyttää kuitenkin herkkyyksien tunnistamista, sillä ero puolustajien ja haastajien välillä on pieni.

Ihmisoikeuspuolustajien tukeminen tärkeässä asemassa

Kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuspuolustajien tukemisessa EU pyrkii toimimaan etulinjassa. EU pyrkii sekä puolustajia koskevien linjaustensa (2004) että rahoitusinstrumenttiensa avulla vahvaan ja yhtenäiseen politiikkaan. Ihmisoikeusneuvostossa EU:n tavoite on tukea uhatuimmassa asemassa olevien puolustajia sekä varmistaa yhteistyö YK:n toimielinten kanssa.

YK:n ihmisoikeusneuvostossa kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen ja ihmisoikeuspuolustajien uhattu asema on ollut usein esillä. Länsimaiden ryhmän (WEOG) ja kansalaisjärjestöjen rooli puolustajia koskevien normien edistäjänä on ollut ratkaiseva. 

YK:n ihmisoikeusneuvostossa kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen ja ihmisoikeuspuolustajien uhattu asema on ollut usein esillä.

Normihaastajat, kuten Pakistan, Kiina, Nigeria ja Venäjä taas ovat kyseenalaistaneet koko ihmisoikeuspuolustaja-käsitteen käytön. Haastajat ovat usein vedonneet esimerkiksi valtion oikeuteen käsitellä sisäisesti omat kansalliset kysymyksensä.

Ihmisoikeuspuolustajia koskeva keskustelu on institutionalisoitunut osaksi neuvoston agendaa ja eriytynyt temaattisesti. Vaikka normisto on kohdannut haastamista, sen saama laaja tuki kansalaisjärjestöiltä takaa näkyvän aseman myös tulevina vuosina.

EU:n jäsenmaiden erimielisyys vaikuttaa kykyyn ajaa yhteistä politiikkaa

YK:n ihmisoikeusneuvostossa EU:n jäsenmaat ovat toimineet yhtenäisesti tukemalla unionin ihmisoikeustavoitteita. Toisaalta käsitellyissä teemoissa jäsenmaiden eriytyvät kansalliset politiikat ovat kasvavassa määrin haastamassa EU:n linjan yhtenäisyyttä. 

Kuilu edistyksellisempien ja konservatiivisempien näkemysten välillä on kasvanut, mikä vaikeuttaa yhteiskantojen muodostamista. Pahimmillaan tilanne voi johtaa unionin kunnianhimon alenemiseen. Yhtenäisyyden rakoilu heikentää myös EU:n uskottavuutta normipuolustajana.

Yhteistoiminnan ongelmat sekä lisääntynyt normihaastaminen vaikuttavat myös Suomen toimintamahdollisuuksiin ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuosina 2022–2024.

Yhteistoiminnan ongelmat sekä lisääntynyt normihaastaminen vaikuttavat myös Suomen toimintamahdollisuuksiin ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuosina 2022–2024. Kiistellyt ihmisoikeusnormit ovat keskeisiä Suomen ohjelmassa, ja Suomi pyrkii profiloitumaan EU:ssa edistyksellisenä jäsenmaana.

Suomelle keskeisin tavoite on sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen. Lisäksi Suomi korostaa haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien tärkeyttä. Suomi tukee myös kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuspuolustajien osallistumista neuvoston työhön ja pyrkii yhteistyöhön niiden kanssa.

EU:n arvo- ja normijohtajuus koetuksella

EU on saanut huomata, että se voi yhä vähemmän olettaa muiden toimijoiden seuraavan sen arvo- ja normijohtajuutta. Vallitseva tilanne edellyttääkin globaalistrategian alleviivaamaa päättäväisyyttä ja strategisuutta normien ja arvojen puolustuksessa. 

Periaatteellisuuden ja pragmaattisuuden yhdistelmä voi kuitenkin johtaa vaikeaan tasapainottelutilanteeseen, jossa EU:n on kussakin tilanteessa punnittava tarkkaan linjauksiaan, kumppaneitaan ja näiden potentiaalia toimia unionin arvojen ja etujen edistämiseksi.

Kansallisen suvereniteetin ja toimivallan suojelu on monille maille ihmisoikeusnormeja tärkeämpää. 

Eritoten tietyt maat ja poliittiset ryhmittymät haastavat EU:n edistämiä normeja. Pieniä muutoksia lukuun ottamatta poliittiset jakolinjat YK:n ihmisoikeusneuvostossa säilyvät varsin pysyvinä. Kansallisen suvereniteetin ja toimivallan suojelu on monille maille ihmisoikeusnormeja tärkeämpää. 

Toisekseen yksilöä ja yksityistä elämänpiiriä koskevat normimuotoilut eivät saa varauksetta kannatusta kollektiivisempaa linjaa ajavien maiden keskuudessa. Kolmas ongelma on EU:n ja laajemman ”lännen” edustama liberaalius normitulkinnoissa, joiden ei katsota ottavan riittävästi huomioon paikallisia tapoja ja olosuhteita.   

Haasteet ja mahdollisuudet monenkeskisessä yhteistyössä 

Normien haastamisella on vaikutuksia YK-järjestelmän toimintakyvylle. Haastaminen ilmentää kiristynyttä kilpailua, tyytymättömyyttä ja pyrkimyksiä uudelleenkirjoittaa vallitsevia normeja. Ihmisoikeusnormit ovat osa laajempaa asetelmaa, jossa kilpaillaan vaikutusvallasta ja intresseistä. Haastaminen horjuttaa luottamusta kestävien ratkaisujen löytämiseen monenkeskisesti ja ajaa toimijat erilaisiin väliaikaisratkaisuihin.

Toisaalta ihmisoikeusneuvosto on viime vuosina kyennyt toimimaan tilanteissa, joissa turvallisuusneuvosto on lamaantunut. Maaliskuussa 2022, heti Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan ihmisoikeusneuvosto esimerkiksi vaati Venäjän välitöntä vetäytymistä ja perusti tutkimuskomission tarkastelemaan maan Ukrainassa tekemiä ihmisoikeusrikoksia.

Ihmisoikeusneuvoston päättäväiset toimet esimerkiksi Ukrainan sodan suhteen alleviivaavat sen tärkeää roolia YK-järjestelmässä. 

Neuvosto myös piti erityisistunnon Ukrainasta toukokuussa 2022 ja asetti lokakuussa erityisraportoijan tarkastelemaan Venäjän sisäistä ihmisoikeustilannetta. Ihmisoikeusneuvoston päättäväiset toimet alleviivaavat sen tärkeää roolia YK-järjestelmässä. 

Poliittisista jakolinjoista johtuen neuvosto tulee silti säilymään EU:lle haasteellisena toimintaympäristönä. Neuvoston laaja legitimiteetti, dialogin mahdollisuus ja sen toiminnan kasvava merkitys ovat kuitenkin EU:lle tärkeitä perusteita jatkaa ponnisteluja ihmisoikeusnormien puolustamiseksi. 

VTT, valtio-opin dosentti Hanna Tuominen toimii Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis –lehden erikoisnumerossa ”Monenkeskisyys muuttuvassa maailmassa” 3/2022 (52:3) ilmestyneeseen vertaisarvioituun artikkeliin Euroopan unioni sukupuolten tasa-arvon, seksuaalivähemmistöjen ja ihmisoikeuspuolustajien puolustajana YK:n ihmisoikeusneuvostossa. Artikkeli perustuu eri toimijoiden asiakirjoihin ja puheenvuoroihin YK:n ihmisoikeusneuvostossa 2010-luvun puolivälistä nykyhetkeen.

Artikkelin pääkuva: Davi Mendes/Unsplash.

Julkaisu Euroopan unioni ja kiistellyt ihmisoikeusnormit YK:ssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 solmitun Pariisin ilmastosopimuksen tunnetuin tavoite on ilmaston lämpenemisen rajaaminen reilusti alle kahden asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Elämme jo nyt kuuminta aikaa koko ihmiskunnan historiassa, ja 1,5 asteen lämpeneminen tapahtunee 2030-luvulla.

Ilmastonmuutokseen sopeutumiselle selkeää jaettua tavoitetta ei ole, vaikka pyrkimys sellaisen jalostamiseksi on kirjattu sopimukseen. Toimilla on kuitenkin jo kiire. Jopa 3,6 miljardia ihmistä elää ympäristöissä, jotka ovat erityisen haavoittuvia.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi.

Parhaimmillaan sopeutumista koskeva maailmanlaajuinen tavoite (engl. Global Goal on Adaptation, GGA) olisi jotain yhtä yksinkertaista kuin hillintää koskeva tavoite ja sillä olisi yksi mitattava suure, kuten kasvihuonekaasujen seuranta hiilidioksidiekvivalenttitonneina.  Tavoitteen tulisi olla valmis vuonna 2023, jolloin maailmanlaajuista edistystä arvioidaan.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi. Globaali ilmastonmuutos ilmenee paikallisesti kuivuvina järvinä tai aiempaa tuhoisampina myrskyinä. Sopeutuminen vaatii paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä ratkaisuja, koska sen tavoitteet, mittakaava, mittarit, toimijat ja työkalut eivät ole yhteismitallisia edes yhden valtion sisällä.

Vaikka tavoitteiden asettaminen ja seuranta perustuvat tekniseen tietotaitoon, työ on poliittista — miten ja kenen ehdoilla ilmastonmuutokseen sopeudutaan ja missä. Purkamalla tavoitteen asettamista koskevia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta (engl. equity) teen tässä artikkelissa  näkyväksi määrittelyprosessin poliittista pohjavirettä.

Sopeutumistavoitteen määrittely ja ilmasto-oikeudenmukaisuus

Pariisin sopimuksen artikla 7 määrittelee, miten sopeutumista koskevan tavoitteen tulisi edistää kyvykkyyttä sopeutua ilmastonmuutokseen, vahvistaa yhteiskunnallista kesto- ja kantokykyä ja vähentää haavoittuvuutta. Lisäksi tavoitetta tulee lähestyä kestävän kehityksen näkökulmasta ja varmistaa riittävän vahva toiminta suhteessa lämpötilaa koskevaan tavoitteeseen.

Ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa vetovastuu koskien GGA:n kehittämistä on osoitettu YK:n ilmastosopimuksen alla perustetulle sopeutumiskomitealle. Se tarjoaa teknistä apua, tukee neuvotteluprosesseja ja arvioi maiden sopeutumistoimien edistystä. Sen rinnalla polkua kohti yhteistä tavoitetta kehystävät monet ehdot ja määritelmät. Erityistä painoarvoa on ilmasto-oikeudenmukaisuudella, jolla viitataan eettisiin periaatteisiin ja pyrkimyksiin tasata eriarvoistumista ja vahvistaa ihmisoikeuksien kunnioittamista.

Ilmastopolitikkaa on toteutettu usein ilman kytköksiä YK:n kestävän kehityksen ohjelmaan ja siksi mahdollisuudet oikeudenmukaiseen siirtymään, jossa ilmastokriisin ratkaisu voisi vähentää eriarvoisuutta, on sivuutettu. Tiivistän tutkimuskirjallisuudessa tyypillisiä oikeudenmukaisuutta koskevia periaatteita Kuvassa 1.

Kuva 1 konkretisoi oikeudenmukaisuutta koskevia lähtökohtia tiellä, jonka päätepisteenä on kyky arvioida Pariisin ilmastosopimuksessa hahmoteltujen sopeutumistoimien edistymistä. Siten oikeudenmukaisuus ei koske pelkästään tavoitteen sisältöä vaan myös tavoitteen määrittelyprosessin toteutusta ja varsinaista sopeutumisen seurannan toimeenpanoa.

Sopeutuminen välttelee yksinkertaistuksia

Ilmastopolitiikkaa pyritään toteuttamaan todisteperustaisesti. Päättäjät odottavat tutkijoiden toimittavan pureskeltua – ja usein ristiriidatonta – tietoa ja suosituksia päätöksenteon kohteesta.

Sopeutumistutkimuksen kenttää voi kuvata laajaksi ja moniääniseksi. Pelkästään englanninkielisiä vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita on yli 60 000, ja sopeutumista koskevaa tietoa on tuotettu tuhansista yhteiskunnallisista interventioissa kaupungeissa, maaseudulla ja esimerkiksi globaalilla arktisella vyöhykkeellä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta. Edes pääkäsitteet kuten kyvykkyys sopeutua ilmastonmuutokseen, haavoittuvuus muutokselle tai yhteiskunnallinen sieto- ja kantokyky, eivät ole tarkkarajaisia määritelmiä. Käsitteet ovat tulleet osaksi sopeutumistoimia jo ennen kuin niiden sisällöstä on syntynyt yhteisymmärrystä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta.

Sopeutumistutkimus ei myöskään heijastele toimien ja tarpeiden monimuotoisuutta. Kirjallisuuskatsausten mukaan luonnontieteellinen tutkimus on ollut keskeisessä osassa, kun taas etenkin osallistavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta on tehty niukasti. Artikkelien kirjoittajat ovat pääosin rikkaista teollisuusmaista, vaikka tutkimuksen kohdealueet sijaitsevat globaalissa etelässä.

Vaikka keskustelu parhaista tavoista tuoda yhteen sopeutumista koskevaa tietoa jatkuu, on selvää, että sopeutumistavoitteen määrittelyn tulee olla joustava prosessi, jossa tavoitteita tarkastetaan ja määritetään uudelleen ilmastonmuutoksen edetessä. Sen sijaan, että se pyrkii löytämään yhden tavoitteen, sen tulisi perustua myös laadullisiin määreisiin.

Kyse on kuitenkin tasapainoilusta: liian väljän määrittelyn haitat näkyvät jo nykyisessä ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa. Sopeutumisrahoitukseksi luokitellaan usein hankkeita, joissa haavoittuvuuden vähentäminen on pääasiallisten kehitysvaikutusten kuten metsityksen päälle liimattu tilastokikka, jolla pyritään vastaamaan rikkaiden maiden velvollisuuteen kanavoida rahoitusta ilmastotyöhön globaalissa etelässä.

Mittaaminen on politiikkaa

Sopeutumistavoite tarvitsee taakseen mittarit edistyksen seuraamiseksi, mutta mittarien valinta on harvemmin osallistava tai tasa-arvoinen prosessi. Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä. Nykyinen sopeutumistoimien hallinta ei vastaa tasa-arvoiseen päätöksentekoon perustuvia malleja.

Heikon osallisuuden ohella haasteena on tieteellisen yksimielisyyden puute. Vaikka poliittisessa puheessa vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi kanto- ja sietokyvyn kehityksestä, tämänkaltaisia mittareita ei ole asetettu. Selityksenä voidaan pitää sopeutumishankkeiden monimuotoisuutta ja sitä, ettei niitä ole suunniteltu tavalla, joka mahdollistaisi yksittäisten tulosten vertailtavuuden.

Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä.

Kun yhden alueen sopeutumistoimet voivat koskea vammaisten henkilöiden katastrofivalmiuden kasvattamista, kaupunkikeskusten sähköjärjestelmien tekemistä sään ääri-ilmiöitä kestäviksi tai paimentolaisten maankäytön suunnittelun vahvistamista, tulosten kasaaminen yhden arviointikehyksen alle ei ole mahdollista tai välttämättä edes tarpeellista.

Tutkimuskirjallisuus kannustaa kehittämään mittareita paikallisesti myös osallistavan tutkimuksen menetelmin ja lähestymään sopeutumista koskevien mittaristojen yhdistelyä niin sanottuna niputtamisena (engl. collation). Siinä on kyse parhaiden käytäntöjen tunnistamisesta erilaisissa ympäristöissä, ja niitä koskevan tiedon jalostamisessa politiikkaohjauksen tueksi.

Jäykkiä mittaristoja vastaan puhuu myös sopeutumistarpeiden muuttuminen ajassa. Ilmastonmuutos voi rajautua 1,5 asteeseen tai ylittää sen reilusti, jolloin tarve voimakkaampiin tai laadullisesti erilaisiin sopeutumistoimiin kasvaa.

Mitattavaksi tekeminen vaatii resursseja

Mitattavuus on osa Pariisin ilmastosopimusta. Sopeutumistoimien tehokkuuden arvioimiseksi täytyy toteuttaa globaali tilannekatsaus (engl. global stocktake, GST). Sen tarkoitus on tarjota päättäjille kuva ilmastotavoitteiden edistymisestä ja antaa arvio toimien tehokkuudesta.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita. Siksi GST:tä pidetään sopimuksen keskeisenä menetelmänä kunnianhimon ylläpitämiseksi. Onnistuessaan nimeämään perustellusti ilmastokriisin ratkaisemisen laiminlyöjiä ja edelläkävijöitä GST toimii vipumekanismina, joka kirittää maakohtaisia ilmastotoimia.

Vaikka GST on poliittinen innovaatio, vastaavaa vertaisarviointia on toteutettu muun muassa ihmisoikeuksien osalta. Näissä tunnistettujen toimivien ehtojen, kuten avoimuuden, osallistavuuden, tasa-arvoisen dialogin ja tietoperustaisuuden voi katsoa vastaavan oikeudenmukaisuusperiaatteita.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita.

Mitattavuuden tekemiseen kuluu resursseja kouluttamiseen, uusien institutionaalisten järjestysten luomiseen, teknisiin laitteistoihin, datan käsittelyyn sekä analysointiin ja moneen muuhun välttämättömään tehtävään.

Tavoitteiden ja mittaristojen synnyttämisen ei tule aiheuttaa kohtuutonta hallintotaakkaa valtioille, joiden on vaikea toteuttaa tietoperustaista seurantaa. Kyse on ilmastoneuvottelusta tuttujen taakanjakoa koskevien periaatteiden soveltamisesta mittaamiseen.

Mittausjärjestelmät voivat muodostua ehdoiksi rahoitukselle: sopeutumishankkeiden rahoituskohteiksi eivät ole valikoituneet ne, joiden on arvioitu olevan erityisen alttiita ilmastonmuutokselle vaan ne, joilla on valmiudet tulla rahoitetuksi. Havaintoa vahvistaa analyysi, jonka mukaan merkittävä osa maailman köyhimmistä valtioista ei ole saanut YK:n keskeisen ilmastorahaston tukea.

Resurssointia koskevien ehtojen vuoksi sopeutumisen seuranta tasapainoilee parhaiden mittarien, taakanjaon ja olemassa olevien mittareiden välillä. On luultavaa, että sopeutumismittareita tullaan sovittamaan yhteen niiden kanssa, jotka ovat käytössä jo esimerkiksi YK:n Agenda2030 -ohjelmassa ja Sendain viitekehyksessä katastrofiriskien vähentämiseksi.

Köyhimpien ihmisryhmien ääni kuuluu heikosti

Yhteiskunnalliset murrokset ovat poliittisia ja törmäyttävät erilaisia eettisiä lähtökohtia ristiriidoiksi. Ilmastokriisiin sopeutumisen tavoitteenasettelu ei poikkea tästä. Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Oikeudenmukaisuusperiaatteet pitäisikin ulottaa koskemaan tavoitemäärittelyä, mittareita ja tulosten arviointia. Tavoilla kehystää yhteistä hyvää tehdään rajanvetoa hyväksyttävän ja sivuutettavan välille, minkä vuoksi prosessia tulee tarkastella vallankäyttönä.

Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Reilu päätöksenteko ei ole idealismia vaan konkreettinen keino lisätä päätösten hyväksyttävyyttä ristiriitojen kalvamassa ilmastopolitiikassa. Riski päätyä vahvistamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita on ilmeinen, koska ilmastoneuvotteluissa köyhimpien ja heikossa asemassa olevien ihmisryhmien on ollut vaikea saada ääntään kuuluviin.

Kun tällä hetkellä olemme polulla, jonka mukaan maapallon lämpötila nousee noin kolme astetta, on selvää, että ilmastonmuutoksen sopeutumisessa ei ole varaa epäonnistua. Kerran asetettu mittaristo synnyttää polkuriippuvuuksia, jotka vaikeuttavat uusien vaihtoehtojen läpimurtoja.

Niko Humalisto toimii Suomen Lähetysseuran johtavana vaikuttamistyön asiantuntijana ja julkaisee ilmasto- ja kehitysaiheisia tutkimuksia Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntamaantieteen, erityisesti luontopolitiikan dosenttina.

Julkaisu Tavoite ilmastonmuutokseen sopeutumiselle on välttämätön – mutta liki mahdoton ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n keskeinen perusperiaate sen perustamisesta lähtien on ollut rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen, kahden muun pilarin eli ihmisoikeuksien ja kehityksen ohella. YK:n voidaan katsoa syntyneen organisaatioksi, jonka tarkoituksena oli estää tulevaisuuden sotien syttyminen, ja organisaation rakenne ja institutionaaliset ratkaisut heijastavat toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta.  YK:n alaisista instituutioista rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on ollut etenkin YK:n turvallisuusneuvoston vastuulla, vaikka yleiskokouksella onkin oma roolinsa, johon palataan hieman myöhemmin.

YK:n sisällä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on historiallisesti näkynyt esimerkiksi rauhanturvaamisen kehittymisenä, jota ei ole sisällytetty alun perin YK:n peruskirjaan. Lisäksi esimerkiksi YK:n rauhankomission perustaminen 2005 on kehittänyt YK:n mahdollisuuksia rauhan edellytysten ylläpitämiseen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut YK:n rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia.

Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden vastaisesti.

YK:n toimimattomuus etenkin asevoimien auktorisoinnin sääntelyssä, suurvaltapoliittiset jännitteet ja turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on ollut YK:ta koskevan keskustelun keskiössä sen perustamisesta lähtien. Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden, kuten jäsenmaiden suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden ja aseellisen hyökkäämättömyyden, vastaisesti.

Peruskirjan periaatteisiin ovat kaikki jäsenmaat YK:n liittyessä sitoutuneet. Pääsihteeri Antonio Guterres kuvasikin turvallisuusneuvoston kokouksessa huhtikuussa 2022 tilannetta yhdeksi suurimmiksi haasteista koskaan kansainväliselle järjestykselle ja globaalin rauhan arkkitehtuurille.

Turvallisuusneuvosto sodan keskiössä

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, se toimi samaan aikaan turvallisuusneuvoston puheenjohtajana ja käytti veto-oikeuttaan estämään hyökkäyksen kollektiivisen kritiikin. Tapauksen jälkeen YK:n ja erityisesti turvallisuusneuvoston tulevaisuus herätti huolta siitä, miltä turvallisuutta koskevan kansainvälisen yhteistyön tulevaisuus oikein näytti. Toisaalta on jo esimerkkejä siitä, että turvallisuusneuvosto mahdollisesti kykenisi päättämään muista asioista, huolimatta jännitteisestä tilanteesta.

Samanaikaisesti huolena kuitenkin on, että äänestyksiä käytetään vaikutuskeinona Venäjän toimiin Ukrainassa. Venäjä kuitenkin esimerkiksi pidättäytyi äänestämästä turvallisuusneuvostossa Afganistanin operaation jatkamisesta maaliskuussa 2022.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Veto-oikeuden poistaminen ei siis ole todennäköistä.

Turvallisuusneuvoston ja erityisesti sen pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on lamaannuttanut kansainvälisen yhteistyön eri tilanteissa myös viime aikoina, mistä hyvä esimerkki on Syyrian sisällissota, jossa Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan useasti. Veto-oikeudesta ja YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanon uudistamisesta onkin käyty tasaisin väliajoin keskustelua.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Tätä vasten veto-oikeuden poistaminen ei ole todennäköistä. Turvallisuusneuvoston edustuksellisuus katsotaan ongelmalliseksi yhdessä veto-oikeuden käytön kanssa, kun jo mahdollinen veto-oikeuden käyttö kannustaa jättämään isojakin asioita pöydälle. Toisaalta turvallisuusneuvoston jäsenten asema ja veto-oikeuden käyttö eivät ole YK:n peruskirjan vastaista.

Tilanteen seurauksena on myös pohdittu YK:n peruskirjan uudistamista. Siihen tarvittaisiin kuitenkin jäsenmaiden kahden kolmasosan enemmistö sekä kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden hyväksyntä. Turvallisuusneuvoston oman vallan vapaaehtoinen karsiminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Suurvaltapolitiikka näkyi turvallisuusneuvostossa jo tätä ennen vahvasti. Jo kylmän sodan aikana YK:n toiminnassa nousi esiin tietynlaisen minimitoiminnan taso, jossa YK:n oli mahdollista keskittyä suurvaltaintressien ulkopuolella tapahtuvien kriisien hoitamiseen usein pääsihteerin johtamalla toiminnalla.

YK:n rooli globaaleissa kriiseissä

Venäjän hyökkäyksen alettua YK:n pääsihteeri Guterres vaati nopeasti toimia hyökkäyksen lopettamiseksi. Pääsihteerillä itsellään on kuitenkin rajoitettua diplomaattista valtaa, sillä hänen tehtävään on edustaa koko YK:ta. Pääsihteeri on korostanut sodan vaikutuksia globaaliin talouteen ja kehittyvien maiden tilanteeseen sekä jo heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tulevaisuuteen. Guterresin mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä ovat erityisen riippuvaisia parhaillaan nousevista energian, lannoitteiden ja ruuan hinnasta.

Pääsihteerin aloitteesta onkin perustettu maailmanlaajuisiin kriiseihin vastaava toimiryhmä (The Global Crisis Response Group), joka keskittyy energiaan, ruokaan ja talouteen liittyviin kysymyksiin Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Turvallisuusneuvoston kyvyttömyys toimia alleviivaa YK:n muita instituutioita ja erityisesti humanitaarisia toimijoita, jotka voivat ottaa osaan konfliktin liennyttämiseen ilman turvallisuusneuvoston mandaattia. Lisäksi esimerkiksi Ihmisoikeusneuvosto on aloittanut tutkinnan mahdollisista kansainväliseen oikeuteen kohdistuvista loukkauksista.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan.

Edelleen myös turvallisuusneuvosto on ollut aktiviinen tilanteen esillä pitämisessä. Albanian edustajan mukaan huhtikuussa turvallisuusneuvosto on käsitellyt Ukrainaa yhteensä 14 kertaa tammikuun lopun jälkeen.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan. Yhdysvallat esitti turvallisuusneuvostossa helmikuun loppupuolella päätöslauselmaa, jolla olisi tartuttu Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa. Venäjä käytti tilanteessa odotetusti veto-oikeutta, kuten se oli tehnyt aiemmin jo Krimin valtauksen yhteydessä, mutta turvallisuusneuvosto äänesti äänin 11–1 asian siirtämisestä yleiskokouksen puolelle, jolloin Venäjä ei voinut käyttää veto-oikeuttaan asian liittyessä eri YK:n elinten sisäiseen toimintaan.

Yleiskokous rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin. Erityisistuntomekanismia on YK:n historiassa käytetty kuitenkin vain kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytyn Uniting for Peace rauhanturvatehtävän resoluutiosta alkaen. Kyseinen päätöslauselma on oleellinen, koska siinä todettiin, miten yleiskokouksella on mahdollisuus käsitellä kansainvälistä turvallisuutta ja rauhaa koskevia kysymyksiä, jos turvallisuusneuvosto ei pysty toimimaan pysyvien jäsenmaiden yksimielisyyden puutteen takia.

Turvallisuusneuvoston kyvyttömyyden takia edellä mainittu Ukrainan tilanne etenikin lopulta YK:n yleiskokouksen erityisistuntoon. 141 maan enemmistöllä YK:n yleiskokous vahvisti Ukrainan suvereniteetin, itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden. Päätöslauselman mukaisesti Venäjän tulisi vetää joukkonsa pois Ukrainan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelta.

Yleiskokouksen vallankäytön rajoja määrittelee se, että kyseisen päätöslauselman hyväksyminen vaati kahden kolmasosan enemmistöä – vain viisi maista äänesti vastaan, eli Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Eritrea ja Syyria. Yhteensä 35 maata pidättäytyi äänestämästä mukaan lukien Kiina ja Intia.

Vaikka YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat ovat vain suosituksia, niillä on poliittista painoarvoa ja tässä tapauksessa myös kansainvälinen yhteistyö on selkeästi tuominnut Venäjän toimet. Toisaalta maat äänestävät omien intressiensä mukaisesti eivätkä kaikki äänestämättä jättämiset välttämättä kerro tuesta tai vastustamisesta yksiselitteisesti.

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin.

Esimerkiksi sitoutumattomien maiden liikkeen (Non-aligned Movement, NAM) maat ovat korostaneet riippumattomuuden periaatetta diplomatiassa viitaten samalla ryhmittymän historialliseen asemaan silloisten läntisen ja Neuvostoliiton blokkien välissä kylmän sodan aikana.

Myöhemmin maaliskuussa YK:n yleiskokous äänesti myös humanitaarisesta avusta Ukrainassa, jonka aloite tuli Meksikolta ja Ranskalta turvallisuusneuvostossa. Venäjän aggression pitkittyessä ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin nyt olemassa olevien koalitioiden ylläpitäminen etenkin sodan globaalien vaikutusten vahvistuessa.

YK:n yleiskokouksen roolin on katsottu usein olevan merkittävä agendan muodostamisen näkökulmasta, mikä on näkynyt sekä politiikkatavoitteiden sanottamisessa että politiikkasuositusten omaksumisessa. Kuitenkin jo yleiskokouksen perustamisen yhteydessä oli selvää, että rauhan ja turvallisuuden näkökulmasta kyseessä oli erityisesti turvallisuusneuvoston tehtävä, vaikka yleiskokoukselle asetettiin oikeus antaa aiheesta suosituksia turvallisuusneuvostolle.

Vain turvallisuusneuvostolla on valtaa valtuuttaa sotilaallisen vallan käytön mahdollisuus ja asettaa sanktioita YK:n peruskirjan seitsemännen kohdan perusteella, jossa tähän liittyvät erityisesti artiklat 41 ja 42.

Turvallisuusneuvoston käsittelyssä huhtikuun ensimmäisellä viikolla Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti oman puheenvuoronsa, jossa hän korosti YK:n ensimmäistä artiklaa ja YK:n tehtävää rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. YK:n ja NATOn lisäksi Ukrainan presidentti on myös puhunut tai puhumassa suoraan kansallisille parlamenteille tai lainsäädäntöelimille, kuten Yhdysvaltojen kongressille tai Suomen eduskunnalle korostaen yksittäisten YK:n jäsenmaiden roolia avun tarjoamisessa.

YK:n ja monenkeskisen yhteistyön tulevaisuus

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, pohti turvallisuusneuvoston hätäistunnossa Kenian edustaja Martin Kimani, että monenkeskinen yhteistyö makaa kuolinvuoteellaan.  Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. YK:n edustama kansainvälinen yhteisö on tuominnut siis Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, eikä Venäjä ole myöskään kyennyt käyttämään turvallisuusneuvostoa oman agendansa varsinaiseen edistämiseen, vaikka turvallisuusneuvoston istunnot ja aloitteet antavat Venäjälle mahdollisuuden luoda omaa narratiiviaan.

Yleiskokouksella piilee kuitenkin mahdollisuus valtuuttaa erilaisia Venäjän vastaisia toimenpiteitä. Yleiskokous äänin 93 puolesta 24 vastaan ja 58 tyhjää sen puolesta, että Venäjän jäsenyysoikeudet poistetaan YK:n ihmisoikeusneuvostosta vastineeksi Ukrainasta paljastuneille Venäjän siviileihin kohdistuneihin julmuuksiin. Tällaiset toimenpiteet ovat ennen kaikkea symbolisia, joilla Venäjää irrotetaan paloittain kansainvälisen yhteisön jäsenyydestä.

Turvallisuusneuvoston jäsenen auktoriteetin rajoittaminen YK:ssa ei ole kovin yleistä, koska keinoja on vähän, joten päätös on tästä näkökulmasta merkittävä. YK:lla on käytössään myös muita menettelytapakeinoja, kuten YK:n yleiskokouksen edustajien valinnan hyväksyminen.

Erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista.

Lisäksi YK:n yleiskokous hyväksyi huhtikuussa myös Liechtensteinin esityksen siitä, että tulevaisuudessa veto-oikeuden käyttöä turvallisuusneuvostossa tullaan tarkastelemaan myös yleiskokouksessa, joten sen käytön tulee olla perusteltua.

Ukrainan sodan kannalta on syytä alleviivata, että vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytty Uniting for Peace -päätöslauselma antaisi mahdollisuuden legitimoida kansainvälinen aseellinen voimankäyttö rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Erilaisista pakotteista on kuitenkin tullut keskeinen tapa hillitä konfliktiosapuolia, ja niin kauan kuin YK:lla ei ole lähettää sotavoimia Ukrainan tueksi, jää YK:n rooli tällä osa-alueella suppeaksi.

Tällöin keskeiseksi jää se, että YK kykenee ylläpitämään monenkeskistä yhteistyötä muiden kriisien käsittelyn kohdalla. Se ei olisi ensimmäinen kerta YK:n historiassa, mutta erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista. Monenkeskisen yhteistyön kriisiretoriikan vastapainoksi YK:n pääsihteerin aloitteesta keväällä 2022 multilateralismia koskevan neuvonantajatyöryhmän perustaminen on yksi esimerkki monenkeskisen yhteistyön merkityksen puolustamisesta myös tulevaisuudessa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella, jossa hän johtaa YK:n legitimiteettiä ja ylikansallisia haasteita koskevaa Koneen säätiön rahoittamaa hanketta.

Teemu Häkkinen (FT, dosentti) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu YK:n tulevaisuus Venäjän hyökättyä Ukrainaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heti alkuun on tehtävä selväksi, että minkä tahansa ongelman, kuvitteellisen tai todellisen, väkivaltainen ratkaisu on aina tuomittava teko. Sitä on myös Venäjän sotilaallinen tunkeutuminen Ukrainaan. En kuitenkaan sano näin siksi, että Venäjä teollaan rikkoo kansainvälistä oikeutta ja länsimaiden universaaleiksi julistamia arvoja.

Kun missä tahansa ja tällä kertaa Euroopassa otetaan aseelliset voimakeinot käyttöön, joudun rauhantutkijana kysymään, onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa. Rauhantutkijoita ei ole esiintynyt kommentoimassa Ukrainan kriisin kärjistymistä täysimittaiseksi sodaksi. Selvyyden vuoksi rauhantutkijalle sota on yksi kriisin muoto, kun taas kriisi viittaa pidempään Ukrainan ja Venäjän välillä vallinneeseen tilanteeseen.

Eikö suomalainen rauhantutkimus ole ollut relevanttia suhteessa maailmanpolitiikan realiteetteihin, pohtivat myös 10 vanhemman sukupolven rauhantutkijaa Karim Maichen, Anitta Kynsilehdon ja Samu Pehkosen kokoamassa artikkelissa ”Minne menit, rauhantutkimus?” rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehden Kosmopoliksen viime vuoden viimeisessä numerossa.

Onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa?

Kun rauhantutkimus on relevanttia suhteessa voimapolitiikkaan ja maailmanjärjestyksen muutokseen, se tuottaa tietoa kriisin moniulotteisista taustoista tapahtumien ymmärtämiseksi, mikä ei tarkoita Venäjän toimien hyväksymistä. Konfliktien taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen on välttämätön edellytys myös rauhanomaisten ratkaisujen hahmottamiseen silloin, kun ne vielä ovat mahdollisia.

Voi olla, että rauhantutkijat ovat lintukodossaan askarrelleet sellaisten ongelmien parissa, mikä ei ole tehnyt heistä medialle kiinnostavia asiantuntijoita menossa olevan kriisin ymmärtämiseksi. Yksi vakava ongelma voi olla, että rauhantutkijoiden agendalta ovat puuttuneet voimapolitiikan analyysit muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.

Yhden totuuden ongelma

Katson myös, että niin politiikka kuin mediakin ovat epäonnistuneet Ukrainan kriisin käsittelyssä. Länsimaissa julkista keskustelua on hallinnut yksi tulkinta ja totuus. Tässä tulkinnassa Venäjä toimii vastoin YK:n periaatteita, jotka olennaisesti edustavat länsimaisia arvoja, vaikka Neuvostoliitto oli niitä hyväksymässä toisen maailmansodan päättyessä. Samalla Venäjän aggressio uhkaa koko länsimaista demokraattista järjestelmää.

Niin poliitikot kuin asiantuntijatkin ovat edustaneet tätä yhtä oikeana pidettyä tulkintaa, joka sulkee ulkopuolelle maailman moninaisuuden ja mahdolliset soraäänet, joita demokratia edellyttää. Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Yhden tulkinnan esittäminen on Suomessa ymmärrettävissä, koska se korostaa Venäjää uhkana ja tukee joidenkin pyrkimyksiä liittyä Natoon osoituksena läntiseen maailmaan kuulumisesta. Suomen oikeutta korostaa länsimaisuutta ei voi kiistää. Mutta se ei saisi tukea moniarvoisessa maailmassa hyvän ja pahan vastakkainolon korostamista – saati niiden yhdistämistä osaksi tiettyä kansallista luonnetta. Moninaisuudessa toista, erilaista, on myös kyettävä ymmärtämään.

Yhden tulkinnan esittämisen ongelma on nyt siinä, että ihmisten keskuudessa vallitsee tiedotusvälineiden esittämä hämmennys siitä, kuinka on mahdollista, että Euroopassa jälleen soditaan. Siihen olemme jo turtuneet, että toisen maailmansodan jälkeen on ensisijaisesti sodittu kehittyvissä maissa Euroopan ulkopuolella.

Maailman länsimaistumisen harha

Rauhantutkijan näkökulmasta vallitsevassa hämmennyksessä sotilasliitto, kuten Nato, tai tarkemmin Natoon liittyminen, ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu. Rauhantutkimuksen näkökulmasta sotilaalliset liittoutumat sekä rakentavat että ylläpitävät vastakkainasettelua, mikä puolestaan ruokkii seuraavaan sotaan valmistautumista.

Filosofi Immanuel Kantin kestävän rauhan rakentamisen malliin viitaten seuraavaan sotaan varautumiseen käytetyt resurssit tulisi suunnata oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kansainvälisen järjestelmän rakentamiseen. Nyt ollaan menossa päinvastaiseen suuntaan.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä. Nato olisi pitänyt lakkauttaa Neuvostoliiton luhistuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Naton jäsenyydelle oli kysyntää. Neuvostoliitosta vapautuneille ja uudelleen itsenäistyneille valtioille jäsenyys Natossa ja EU:ssa oli sekä turvallisuuden takuu että todiste kuulumisesta länteen.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä.

Naton säilyminen ja siihen vahvasti kytkeytyvä lännen harha kylmän sodan päättymisestä ovat yksi keskeinen tekijä nyt menossa olevassa kriisissä, jonka kärsijäksi Ukraina on joutunut. Lännen harha oli, että länsimaiden edustamat arvot ja lännen luoma järjestelmä leviävät kaikkialle maailmaan ja maailma tulee samankaltaistumaan eli länsimaistumaan.

Lännen harhaa tuki niin Naton kuin EU:nkin laajeneminen itään kohti Venäjän rajoja. Tässä tarinassa suuri pettymys oli, ettei Venäjä kaikista yrityksistä huolimatta länsimaistunutkaan, vaan päinvastoin se toimi, kuten nyt Ukrainassa, lännen universaaleiksi olettamia arvoja vastaan.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä. Eikä Venäjä ole ainoa toimija, joka tämän järjestelmän kiistää. Tähän joukkoon kuuluvat YK:n uudistamista vaatineet Kiina ja Intia. Paljon laajemmin entiset siirtomaat pitävät toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä kansainvälistä järjestelmää instituutioineen edelleen koloniaalisena järjestelmänä ja siksi ne eivät aina asetu varauksettomasti tukemaan länsimaita järjestelmän säilyttämiseksi.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä.

Kun lännen instituutiot lähestyvät Venäjän rajoja, länsi kiistää Venäjän historiallisen tulkinnan ja vaihtoehtoisen totuuden. Presidentti Vladimir Putinista riippumatta Venäjän historialliset kokemukset poikkeavat lännen käsityksistä, mitä lännessä on usein vaikea ymmärtää.

Historian saatossa Venäjän olemassaolo on ollut uhattuna niin idästä kuin lännestä. Lännestä sitä ovat uhanneet saksalaiset Kalparitarit, itään laajeneva Ruotsin valtakunta, Napoleonin Ranska ja natsi Saksa. Tuossa tarinassa aikaisempien uhkien paikan on ottanut ennen kaikkea itään laajeneva Nato. Venäjällä tämä alleviivaa kylmän sodan jatkuvuutta.

Muuttuva maailmanjärjestys

Kuvitteellisen turvallisuusuhan lisäksi Venäjän poliittista johtoa ahdistaa mahdollinen suurvalta-aseman menettäminen muuttuvassa maailmanjärjestelmässä. Erityisesti Kiinan mutta myös Intian nousun myötä maailmanpolitiikan painopiste on ollut siirtymässä Venäjä – Yhdysvallat akselilta Kiina – Yhdysvallat akselille.

Tätä muutosta ilmentää selkeästi se, että Yhdysvallat on nostanut Kiinan nousun suurimmaksi uhaksi niin omalle turvallisuudelleen kuin johtamalleen maailmanjärjestykselle. Venäjän näkökulmasta viimeistään vuonna 2021 solmittu Australian (AU), Iso-Britannian (UK) ja Yhdysvaltojen (US) sotilaallinen yhteistyösopimus AUKUS teki selväksi, että suurvaltapolitiikan painopiste oli siirtynyt Intian ja Tyynen valtameren alueelle ja Kiinasta on tullut Yhdysvaltain vastinpari maailmanpolitiikassa.

AUKUS:in perustaminen viittasi niin Venäjän kuin Euroopan joutumiseen maailmanpoliittiselle sivuraiteelle.

Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää.

Voidaan katsoa, että muuttuvien geopoliittisten painotusten maailmassa Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää. Samalla Venäjä haluaa korostaa perinteisen Itä – Länsi akselin merkitystä maailmanpolitiikassa. Omille toimilleen se haki perusteet kuvitellusta Naton uhasta ja tulkinnallaan historiallisesta Venäjästä, jota Venäjän johto ja erityisesti Putin on rakentanut jo yli vuosikymmen.

Historian saatossa valtioiden rajat ovat muuttuneet ja valtioita on syntynyt ja hävinnyt. Siksi historia on sekä hyvä että huono perustelu oikeuttamaan minkäänlaisia poliittisia tai voimapoliittisia toimia. Kun tiettyihin ajankohtiin kiinnitetään uutta merkitystä esimerkiksi ”normaalitilana”, rakennetaan uusia valtapoliittisia käsitettyjä tasapainoja.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön.

Venäjä toimii tässä tilanteessa omilla säännöillä, koska lännen luoman järjestelmän säännöt ja teoriat toimivat ensisijaisesti lännen hyväksi. Sotilaallisin toimin Putinin Venäjä alleviivaa, että sitä ei voida sivuuttaa suurvaltapolitiikassa. Samalla se on ottanut itselleen mahdollisuuden palauttaa Venäjän imperiumi. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa kuitenkin kyseenalaistavat näiden suunnitelmien toteutuskelpoisuuden.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön. Sen sotilaallinen voima ja halukkuus myös käyttää sitä tekee mahdottomaksi sivuuttaa Venäjä maailmanpolitiikassa, vaikka siihen kohdistetaan pakotteita ja se pyritään eristämään.

Kohti moniarvoista maailmanjärjestelmää

Rauhatutkimus on luonteeltaan ratkaisuhakuista, jolloin on luonnollista tarkastella maailmanjärjestelmää kokonaisuutena. Jos nykyisen järjestelmän säilyttäminen yhtäältä ja toisaalta sen haastaminen tuottaa Ukrainan kaltaisen sodaksi eskaloituneen kriisin, niin ratkaisu piilee järjestelmän rauhanomaisessa muuttamisessa.

Venäjän hakiessa suurvallan asemaa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä EU on jäänyt Yhdysvaltain ja Venäjän panttivangiksi. Pitämällä Yhdysvaltain rinnalla tiukasti kiinni toisen maailmansodan jälkeen rakennetusta maailmanjärjestelmästä EU:lla ei voi olla omaa politiikkaa – ei ainakaan Yhdysvalloista erillään.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii kuitenkin uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima. Toista maailmansotaa edeltäneet tapahtumat osoittavat selvästi, että aggressiivisiin valtioihin kohdistuneet, niiden eristäminen ja niiden toimien tuomitseminen eivät toimineet toivotulla tavalla.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima.

Vaikka diplomatia näyttää epäonnistuneen ja vaikka luottamus Venäjän johtoon on mennyt, niin nyt kaivataan maailmanpolitiikan ongelmien ratkaisemiseen uudenlaisia aloitteita ja foorumeita, joilla ei ole menneisyyden painolastia ja jotka eivät perustu vain länsimaisille arvoille ja joita ei voida tulkita pyrkimyksiksi säilyttää länsikeskeinen maailmanjärjestys ja Yhdysvaltain ylivalta.

Tämä on kuitenkin pitemmän aikavälin tie. Akuutin kriisin ratkaiseminen voi olla vaikeaa, jos kaikki osapuolet eivät tunnusta olemassa olevien instituutioiden legitimiteettiä.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet. On haettava ratkaisuja, jotka moniarvoinen maailma voi tunnustaa legitiimeiksi. Tämä on välttämätöntä myös siksi, että Kiina ei asettuisi tukemaan Putinin Venäjän nyt aloittamaa politiikkaa järjestelmän muuttamiseksi.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet.

EU:n tavoin nousevana valtana Intia on jäämässä sivuun maailmanpolitiikassa ja Kiinan ja Yhdysvaltain politiikan panttivangiksi. Intia pelkää Kiinan muodostamaa uhkaa, mutta se ei myöskään halua olla pelinappula Yhdysvaltain politiikassa. Myös Intia koki vahvasti sivuraiteille työntämisen, kun se jätettiin AUKUS:in ulkopuolelle.

Keskisuurten valtojen, kuten EU:n ja Intian yhteistyöllä voisi edistää moniarvoisen ei-länsikeskeisen maailmanjärjestyksen rakentamista. Maailmanrauha tarvitsee järjestelmän, joka sietää erilaisuutta ja moninaisuutta yksinkertaistavan hyvä – paha vastakkainasettelun sijaan. Ilman luovia avauksia Ukraina ei ehkä jää muutoksessa olevan maailmanjärjestelmän viimeiseksi uhriksi.

Jyrki Käkönen on Tampereen (1998–2007) ja Tallinnan (2007-2015) yliopistojen emeritusprofessori. Hän oli Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtaja 1988–1998. Tällä hetkellä hän on Nokian kaupungin Kulttuuri- ja kansalaistoiminnan Seuraparlamentin puheenjohtaja.

Julkaisu Ukraina muuttuvan maailmanjärjestyksen uhrina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi nousi torstaina Yhdistyneiden kansakuntien (YK) yleiskokouksessa järjestetyissä vaaleissa ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022–2024. Neuvosto koostuu 47:stä jäsenmaasta ja on keskeisin YK:n ihmisoikeuksia käsittelevä elin. Sen tehtävänä on ihmisoikeuksien suojelu ja edistäminen kaikkialla maailmassa. Neuvoston tulisi myös puuttua ajankohtaisiin tilanteisiin, joissa tapahtuu vakavia ja räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

Ihmisoikeusneuvostoehdokkuus määriteltiin Marinin hallitusohjelmassa ja se on linjassa Suomen ihmisoikeusperustaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Jäsenyys on erinomainen mahdollisuus tehdä tunnetuksi Suomen ihmisoikeuspolitiikkaa ja osaamisalueita. Laajemmin jäsenyys päivittää Suomen asemaa ja näkyvyyttä kansainvälisessä politiikassa.

Mitä neuvoston jäsenyys merkitsee?

Ihmisoikeusneuvoston jäseniltä edellytetään sitoumusta ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sekä näyttöjä niiden edistämisestä ja suojelemisesta. Ihmisoikeusjärjestöt julkaisevat maakohtaisia vertailuja ehdokkaista neuvoston vaalien alla. Vertailut ovat informatiivisia, mutta valitettavasti maaryhmissä on usein ehdolla juuri sen verran uusia jäseniä, kun paikkoja vapautuu.

Neuvoston jäseniksi on päätynyt vuosien varrella useita ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuja valtioita, kuten Kiina, Kuuba ja Saudi Arabia. Tämä on murentanut neuvoston arvovaltaa ja toimintamahdollisuuksia. Usein ilmapiiriä ovat leimanneet ihmisoikeuskysymysten politisoituminen ja vastakkainasettelut poliittisten ryhmien välillä.

Neuvoston jäseniksi on päätynyt vuosien varrella useita ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuja valtioita, kuten Kiina, Kuuba ja Saudi Arabia.

Tätä taustaa vasten on aiheellista kysyä, miksi valtiot ylipäätään pyrkivät neuvoston jäseniksi. Jäsenvaltioiden ja tarkkailijoiden välinen ero ei välttämättä vaikuta selkeältä, joskaan tarkkailijoilla ei ole äänioikeutta. Pienille valtioille, kuten Suomelle, jäsenyys liittyy aseman ja näkyvyyden päivittämiseen. Yhtenä Pohjoismaista Suomen on tärkeää tuoda esiin tukeaan monenväliselle ihmisoikeusjärjestelmälle ja yleismaailmallisille ihmisoikeusnormeille.

Suomi toimi ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuoden, kun neuvosto perustettiin vuonna 2006. Yleensä jäsenyys kestää kolme vuotta, mutta alussa jäsenyyden kesto ratkaistiin arvalla ja Suomi veti lyhyimmän korren. Neuvoston jäsenenä Suomeen kohdistuu merkittäviä paineita ja kauden menestyksellinen läpivienti edellyttää vahvaa sitoumusta ja lisäresursseja. Pohjoismaana Suomelta edellytetään periaatteellista, joskin rakentavaa linjaa neuvoston jäsenenä.

Suomen toiminta nojaa EU:n ja Pohjoismaiden yhteistyöhön

Suomi nousi ihmisoikeusneuvostoon länsimaiden ryhmän ehdokkaana yhdessä Luxembourgin ja Yhdysvaltojen kanssa. YK:n maaryhmillä ei kuitenkaan ole edustuksellisuuden ohella juurikaan roolia. Sen sijaan erilaiset poliittiset ryhmittymät ovat neuvoston toiminnan keskiössä.

Suomen toiminta nojaa EU-maiden yhteistyöhön ja niin sanottuun taakanjakoon neuvostossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että EU:n jäsenmaat kantavat vastuuta yksittäisistä neuvotteluista oman asiantuntemuksensa ja halukkuutensa perusteella. EU:lla ei ole jäsenyyttä, vaan se edistää näkemyksiään jäsenmaidensa kautta. Ryhmän yhteiskannat neuvostossa esittää joko EU:n edustaja tai yksittäinen jäsenmaa, jonka jälkeen yksittäiset jäsenmaat puheenvuoroissaan lisäävät tähän kansallisia näkökulmiaan.

Suomen tulisi kyetä ylläpitämään vertaisryhmänsä hyvää panosta neuvoston toiminnassa. Tämä edellyttänee hyppyä mukavuusalueen ulkopuolelle.

Suomi nauttii YK:n kehyksessä hyvästä maineesta ennen kaikkea osana Pohjoismaista maaryhmää. Suomen jäsenyys seuraa pohjoismaista rotaatiota, joka pyrkii varmistamaan maiden edustuksen YK:n toimielimissä. Pohjoismainen yhteistyö on jäänyt EU-koordinaation jalkoihin, joskin viime vuosina se on lisääntynyt merkittävästi esimerkiksi yhteisten lausuntojen muodossa. Baltian maat liittyvät usein mukaan lausuntoihin.

Ryhmäsidoksista on Suomelle olennaista hyötyä, mutta ne asettavat myös paineita sen toiminnalle. Pohjoismaista Norja on perinteisesti ollut hyvin näkyvä toimija neuvostossa. Tanska taas on profiloitunut kidutuksen vastaisessa työssä ja kestävän kehityksen kysymyksissä nyt päättyvän kautensa aikana. Islanti otti Yhdysvaltojen paikan neuvostossa sen erotessa vuonna 2018 ja yllätti monet rohkealla toiminnallaan maakohtaisissa lausunnoissa.

Suomen tulisi kyetä ylläpitämään vertaisryhmänsä hyvää panosta neuvoston toiminnassa. Tämä edellyttänee hyppyä mukavuusalueen ulkopuolelle sekä vahvaa tukea korkeimmalta poliittiselta tasolta.

Suomen ohjelman painopistealueet

Suomi sitoutui kampanjassaan ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuden sekä YK:n monenvälisen järjestelmän tukemiseen. Suomi pyrki myös valtavirtaistamaan ihmisoikeuksia YK:n järjestelmässä sekä asettamaan ne läpileikkaavaksi prioriteetiksi järjestön uudistamisessa.

Suomi on asettanut kaudelleen neljä temaattista painopistealuetta: naisten ja tyttöjen oikeudet, koulutus ihmisoikeutena, ilmastonmuutos sekä uudet teknologiat ja digitalisaatio. Näistä kaksi ensimmäistä limittyy osaksi Suomen pitkäaikaista kehitys- ja ulkopoliittista linjaa ja ydinosaamista. Ilmastonmuutoksen ja uusien teknologioiden vaikutukset ovat uudempia kokonaisuuksia, joissa Suomi vielä etsii tarkempia tavoitteitaan.

Miten Suomi kykenee profiloitumaan neuvoston jäsenenä ja osoittamaan osaamistaan tavoilla, jotka saavat laajempaa kannatusta?

Näiden laajempien tavoitteiden alle mahtuu useita pienempiä kokonaisuuksia. Suomi pyrkii ehkäisemään syrjintää, lisäämään tasa-arvoa ja osallisuutta sekä suojelemaan vähemmistöjä ja ihmisoikeuspuolustajia. Ohjelmassa mainitaan myös muun muassa vammaisten ja alkuperäiskansojen oikeudet, rasismin ja vihapuheen ehkäiseminen sekä median vapaus. Taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien osalta nostetaan esiin yritysvastuuta, Agenda 2030:n toimeenpanoa sekä puhtaaseen veteen ja puhtaanapitoon ja viemäröintiin eli sanitaatioon liittyviä kysymyksiä.

Lähtökohtaisesti Suomen tavoitteet ja vapaaehtoiset sitoumukset eivät tuo mukanaan suuria yllätyksiä. Ohjelma keskittyy valtaosin temaattisiin kysymyksiin, joskin sitoumuksissa mainitaan myös Suomen tuki maakohtaisten ihmisoikeuskysymysten käsittelylle neuvostossa.

Ihmisoikeusneuvoston kehyksessä valitut painopistealueet ovat hyvin ajankohtaisia. Toisaalta Suomen läpileikkaava tavoite eli sukupuolten tasa-arvon edistäminen on kokonaisuutena laaja ja muidenkin toimijoiden edistämä. Olennainen kysymys onkin, miten Suomi kykenee profiloitumaan neuvoston jäsenenä ja osoittamaan osaamistaan tavoilla, jotka saavat laajempaa kannatusta.

Haastamista ja suurvaltakilpailua

Ihmisoikeusneuvoston poliittinen ilmapiiri heijastelee herkästi laajempaa maailmanpoliittista asetelmaa. Venäjä ja Kiina nousivat neuvoston jäseniksi viime vuonna. Maat ovat vahvasti edistäneet omia tulkintojaan ja haastaneet länsimaiden aloitteita sekä laajemminkin vallitsevia ihmisoikeusnormeja. Tulilinjalla ovat olleet sekä maakohtaiset että temaattiset päätöslauselmat. Monet kehitysmaat yhtyvät tähän rintamaan.

Ihmisoikeusneuvoston päätöslauselmat hyväksytään pääsääntöisesti yhteisymmärryksessä. Mikäli yksimielisyyttä ei saavuteta, lauselmasta järjestetään äänestys. Äänestysten, kuten myös päätöslauselmiin vaadittavien lisäysten määrä on kasvanut viime vuosina. Lisäysten vaatijoina toimivat pääsääntöisesti järjestelmän haastajat, kuten Kiina, Venäjä, Pakistan ja Kuuba. Yleensä taustalla on pyrkimys viivyttää lauselmia ja vesittää neuvoston toimintaa.

Venäjä ja Kiina ovat vahvasti edistäneet omia tulkintojaan ja haastaneet länsimaiden aloitteita sekä laajemminkin vallitsevia ihmisoikeusnormeja.

Viime viikolla päättyneessä ihmisoikeusneuvoston istunnossa geopoliittiset jännitteet ja suurvaltakilpailu nousivat vahvasti häiritsemään koko neuvoston agendaa. Yhdysvaltojen aktivoituminen neuvostossa ja sen tuleva jäsenyys provosoi erityisesti Kiinaa, johon merkittävä osa Yhdysvaltojen aktiivisuudesta kohdistuu.

Neuvostossa nähtiin myös sen historian ensimmäinen päätöslauselman kaatuminen, kun Alankomaiden ajama yhä käynnissä olevan Jemenin sodan mahdollisia sotarikoksia koskeva aloite hylättiin äänestyksessä. Epäonnistumisen taustalla oli Jemenissä sotivan Saudi-Arabian vahva kampanja päätöslauselmaa vastaan.

Suomen kaudesta ei tule helppo

Suomi nousee ihmisoikeusneuvoston jäseneksi hetkellä, joka ei ole Suomen tavoitteille välttämättä kaikkein otollisin. Sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeudet jakavat neuvoston jäseniä eri leireihin. Ihmisoikeuspuolustajien ja kansalaisjärjestöjen osallistaminen on aiempaa kiistellympää.

Kiina on haastanut jopa uusia teknologioita koskevia päätöslauselmia. Ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien välisen suhteen osalta tilanne on valoisampi, sillä viimeisimmässä istunnossa hyväksyttiin uusi universaali oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön. Lisäksi EU ajoi osana laajempaa maaryhmää läpi päätöslauselman ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien erityistarkkailijan tehtävän perustamisesta.

Onko Suomella esimerkiksi Islannin tavoin rohkeutta puuttua maakohtaisiin päätöslauselmiin?

Merkittävä osa ihmisoikeusneuvoston jäsenistä ei toimi aktiivisesti sen tärkeää mandaattia edistäen. Olennainen kysymys onkin, minkälaisen linjan Suomi omaksuu kautensa aikana. Onko Suomella esimerkiksi Islannin tavoin rohkeutta puuttua maakohtaisiin päätöslauselmiin? Lopulta jäsenyyden onnistuneisuuden ratkaisee se, mitä Suomi saa jäsenenä aikaan.

Kolmen vuoden jäsenyyskausi on pitkä aika ja edellyttää Suomelta merkittäviä panostuksia. Ylin poliittinen johto on osoittanut kiitettävällä tavalla tukeaan kampanjalle ja pitänyt Suomen ehdokkuutta esillä. Tätä tukea tarvitaan vastaisuudessakin, sillä on selvää, että aktiivisella ja päättäväisellä toiminnalla neuvostossa tulee olemaan seurauksensa.

VTT Hanna Tuominen toimii maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Suomi nousee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi hankalaan aikaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanlaajuiset kriisit, kuten meneillään oleva koronaviruspandemia, ovat nostaneet esiin tarpeen kehittää kansainvälistä yhteistyötä. Sitä ylläpitävien instituutioiden tulee kyetä tukemaan globaaleista ratkaisuista sopimista kysymyksissä, joissa valtiokeskeinen tai alueellinen päätöksenteko eivät tuota riittäviä ratkaisuja.

Samaan aikaan ylikansallisten uhkien ratkaisemisessa on keskeistä, miten jäsenvaltiot toiminnallaan pyrkivät tukemaan 75-vuotiaan Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kaltaisen kansainvälisen organisaation toimintakykyä. Kyse onkin siitä, miten kansainvälisen toimijan auktoriteetti toimia ylikansallisten kriisien ratkaisijana oikein muodostuu ja säilyy, kun tarkastelun kohteena ovat poliittisen puheen areenat, joilla politiikkavaihtoehtoja ja mielipiteitä puntaroidaan.

YK kansainvälisenä instituutiona

Keskustelu kansainvälisten instituutioiden roolista erilaisten globaalien kysymysten ratkaisijana ei rajoitu pelkästään kriisitilanteisiin. Esimerkiksi YK:n roolista ja hyväksyttävyydestä eli legitimiteetistä on keskusteltu muun muassa turvallisuuden vahvistamisen, ihmisoikeuksien edistämisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen osalta. Kansainvälisen organisaation legitimiteetin kohdalla kyse on siitä, miten yksittäisten jäsenvaltioiden odotukset kohtaavat poliittisen todellisuuden kanssa.

Viime vuosina Yhdysvaltojen hallinto on ajanut kansainvälisten instituutioiden muutosta. Samaan aikaan yleinen huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Pienelle maalle, kuten Suomelle kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestelmä, normit sekä instituutiot ovat keskeisiä. Suomella on ollut vanhastaan kiinnostusta vahvistaa YK:n toimintaa, eikä tämä perusperiaate ole kadonnut mihinkään.

Suomi on myös pyrkinyt ottamaan vastuuta organisaation kehittämisestä. Vuonna 2012 Suomi yritti hakea vaihtuvan jäsenen paikkaa turvallisuusneuvostosta. Vuonna 2020 Suomi hakee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022-2024.

Akateemisessa kirjallisuudessa on paljon keskustelua kansainvälisten instituutioiden legitimiteetin käsitteestä, sen toteutumisesta ja ongelmista. Vähemmän on huomioitu itse YK:n sisällä käytyjä keskusteluja aiheesta.

Näitä debatteja on kuitenkin syytä tarkastella legitimiteetin muodostumisen ja haastamisen näkökulmista, koska niissä ilmenee ristipaineet kansallisen itsemääräämisoikeuden ja maiden omien tavoitteiden sekä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n toimivallan välillä. Esimerkiksi ihmisoikeudet, ilmastonmuutos ja merirosvous ovat aiheita, joiden käsittely YK:ssa ja sen alaisissa instituutioissa on tuonut esiin jännitteitä YK:n legitimiteettiä koskevassa poliittisessa retoriikassa.

Miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta instituution sisällä?

Kansainvälinen sopiminen esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnästä tai ihmisoikeuksien valvonnasta nojaa siihen, että kansallisvaltiot toteuttavat sopimuksia politiikassaan. Meneillään olevaan koronapandemiaan liittyen erityisesti Yhdysvallat on haastanut YK:n alaisen Maailman terveysjärjestö WHO:n toimintatapoja ja tehokkuutta.

Syvällisemmän näkemyksen saamiseksi on kuitenkin tarpeen analysoida, miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta eri asiakysymyksissä instituution sisällä keskusteluissa, jossa eri intressit ja näkökannat kohtaavat.

Suurvaltojen intressit taustalla?

YK:ta on kritisoitu aiemmin toimimattomuudesta erilaisissa kriisitilanteissa kuten Ruandan kansanmurhassa. YK tarvitsee jäsenmaidensa tukea ja rahoitusta etenkin rauhanturvaamisoperaatioissa. Esimerkiksi rauhanturvaoperaatiossa Yhdysvaltojen tuki on ollut keskeinen YK:n toiminnalle.

Resurssit ja tuen tarve ovat kuitenkin johtaneet myös kysymyksiin, onko Yhdysvalloilla tai muilla yksittäisillä valtioilla “liikaa valtaa“ YK:ssa joko sen toiminnassa tai toimimattomuudessa. Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus kuitenkin estää tehokkaasti erilaiset yhden valtion vaikuttamisyritykset. Toisaalta samalla veto-oikeuden myötä yhdellä valtiolla on mahdollisuus estää kollektiivisen päätöksen syntyminen aiheesta, josta muut olisivat pääsemässä yksimielisyyteen. Turvallisuusneuvoston uudistamisesta ja veto-oikeuden poistamisesta on käyty keskusteluja.

Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

YK:n kaltaisen organisaation auktoriteetti perustuu siihen, että kansainvälisen sopimusyhteistyön ja organisaation peruskirjan hengessä valtiot pyrkivät toimimaan yhteistyössä. Ei olekaan yllättävää, että YK:n legitimiteetti toimia kansainvälisissä kysymyksissä rakentuu ajatukseen siitä, että maailmanlaajuiset haasteet ovat suuria ja monimutkaisia toimia vaativia, jolloin valtioiden on kannattavampaa toimia yhdessä kuin erikseen.

Uudistustarpeisiin vastaten YK on omaksunut uusia toimintatapoja esimerkiksi humanitaarisen intervention ja suojelun osalta (responsibility to protect), jotka hyväksyttiin huippukokouksessa vuonna 2005.

YK:n laajemmalle uudistamiselle ei kuitenkaan ole ollut helppoa löytää yhteistä näkemystä juuri yksittäisten jäsenvaltioiden erilaisten intressien vuoksi. Mailla on eriäviä tulkintoja esimerkiksi siitä, tulisiko ihmisoikeuksia “politisoida” käsittelemällä niitä YK:n alaisissa instituutioissa tai minkälaisia ihmisoikeuksia YK:n ja sen alaisten ihmisoikeusinstrumenttien tulisi edistää.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019 julkaistun ihmisoikeuskomitea-aloitteensa (Commission on Unalianable Right) yhteydessä, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet. Puheessaan Pompeo kritisoi myös ihmisoikeuksien käsitteen laajentumista, jolloin ihmisoikeuksia tulkitaan laajasti omien intressien ja mieltymysten mukaisesti, kapeamman luonnollisiin oikeuksiin perustuvan käsityksen sijaan. Komitean tarkoituksena on neuvoa ihmisoikeuksien edistämisessä osana Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet.

Yhdysvalloissa on esitetty toistuvasti kritiikkiä YK:ta ja sen osainstituutioita kohtaan, mikä kasaa paineita instituutioiden toiminnalle. Yhdysvallat on YK:n merkittävin rahoittaja noin 22 prosentin rahoitusosuudella. Lisäksi se on niin vaikutusvaltainen ja poliittisesti ja taloudellisesti merkittävä, ettei sen jääminen kokonaan kansainvälisen järjestelmän ja yhteisön ulkopuolelle voi olla vaihtoehto. Yhdysvaltojen vetäytyminen UNESCOsta, Pariisin ilmastosopimuksesta ja esimerkiksi ihmisoikeusneuvostosta presidentti Donald Trumpin kaudella ovat herättäneet kysymyksiä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n tulevaisuudesta.

Vaikka Trumpissa Yhdysvaltojen suhde YK:hon helposti henkilöityykin, Yhdysvallat on aiemminkin jättäytynyt YK:n alaisten järjestöjen ja sopimusten, kuten YK:n teollistamisjärjestön (UNIDO), UNESCON sekä sopimusten, kuten merioikeusyleissopimuksen (UNCLOS) ulkopuolelle.

Asiakysymykset ja käsitteellisen tason kamppailut

Samalla kun YK:n asiakysymyksiin pyritään löytämään poliittinen konsensus, instituutiot voivat joutua tulilinjalle. Edellä mainittu Yhdysvaltain kritiikki ihmisoikeustyötä kohtaan on hyvä esimerkki tästä. YK:n tulee toimia mahdollisimman tehokkaasti annettujen resurssien puitteissa.

Ihmisoikeuksien asiakysymysten ratkaisua on esimerkiksi kierrätetty toisiin YK:n instituutioihin: Yhdysvaltojen entiset YK suurlähettiläät Samantha Power ja Nikki Hayley nostivat esimerkiksi Pohjois-Koreaan liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä myös turvallisuusneuvoston agendalle. Yhdysvallat toi ihmisoikeudet myös turvallisuusneuvoston agendalle presidenttikaudellaan 2017 osana rauhan ja turvallisuuden ylläpitämistä koskevaa keskustelua.

Asiakysymykset YK:ssa liittyvät väistämättä asioiden merkityksistä kamppailuun käsitteellisellä tasolla. Näissä poliittisen kielenkäytön tilanteissa on kiistelty esimerkiksi siitä, milloin ja miksi YK:n toimintaa tarvitaan jossakin tietyssä kysymyksessä tai tilanteessa sekä millaisessa muodossa YK:n tulisi toimia. Nämä ovat tilanteita, joissa on perusteltua tarkastella sanavalintoja ja niille annettuja kilpailevia merkityssisältöjä YK:n toiminnan oikeuttamiseksi tai haastamiseksi.

YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita.

Esimerkiksi YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita päästöjen hillitsemiseksi. Ilmastonmuutoksen nostaminen YK:n agendalle 1990-luvun alussa oli prosessi, jota oikeutettiin tarpeella päivittää käsityksiä YK:n toiminnasta rauhan ja vakauden hyväksi.

Sopimusneuvotteluissa sekä Kioton pöytäkirjassa (1997) että Pariisin ilmastosopimuksessa (2015) kriisipuheella ja tieteellisten havaintojen poliittisella käsittelyllä on ollut keskeinen asema, jolla YK:n toimivaltaa ilmastokysymyksessä on perusteltu. Oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja reiluus ovat esimerkkejä käsitteistä, joille annetuilla merkityksillä jäsenvaltioiden edustajat ovat pyrkineet rakentamaan legitimiteettiä kansainvälisille sopimuksille.

Näitä käsitteitä käyttämällä jäsenvaltioiden edustajat ovat ilmaisseet mielipiteitä vaikkapa siitä, kuinka vastuut ja velvollisuudet tulisi jakaa eri jäsenvaltioiden välillä ja millainen muoto tavoitteiden sitovuuden suhteen on sopimuksessa hyväksyttävissä.

Koronapandemian käsittely puolestaan on linkittynyt ilmastonmuutoksen hillintään tavoilla, joiden seurauksia YK:n legitimiteetille globaalien haasteiden ratkaisijana ei vielä tiedetä.

Turvallisuus häilyy kansainvälisen yhteistyön legitimiteetin ytimessä

Turvallisuus kuuluu yhä olennaisella tavalla YK:n toimintaan ja siten arvioihin siitä, miten YK onnistuu ehkäisemään konfliktien kehittymistä. Epäilemättä moni jäsenmaa pohtii YK:n institutionaalista roolia sekä sen toiminnan onnistumista tai epäonnistumista nimenomaan turvallisuuskysymysten kautta. Aseellinen kriisi on usein näkyvin turvallisuusuhka, vaikka niin ihmisoikeudet kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät kysymykset ovat suoraan yhteydessä turvallisuuteen eri puolilla maailmaa.

YK:n toiminta on yksi ja monen kriisin kohdalla myös keskeinen tapa säädellä aseellisia konflikteja. Samaan aikaan aseellisen konfliktin luonne on muutoksessa. Niin yksityiset turvallisuusalan toimijat kuin järjestäytyneen rikollisuuden muodot tulevat olemaan jatkossa suuremmassa roolissa erityisesti valtioiden sisäisissä aseellisissa konflikteissa. Samaan aikaan monien valtioiden arkeen vaikuttaa eniten se, miten globaali kauppa kykenee toimimaan erilaisten uhkien keskellä.

Yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan.

Esimerkiksi merirosvous on ylikansallinen ilmentymä järjestäytyneestä rikollisuudesta ja uhkasta, jota vastaan myös YK on toiminut jäsenvaltioiden tukena. Vuonna 1982 YK sai aikaan kansainvälisen sopimuksen (UNCLOS), jolla pyrittiin rauhoittamaan merikulkureittejä ja alusten liikkumisvapautta.

Käytännössä kuitenkin yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan. 2000-luvulla erityisesti Somalian rannikon alue tuli tunnetuksi merirosvouksesta, mikä liittyi Somalian sisäisiin epävakaisiin oloihin. Afrikan sarven alueella tai sen läheisyydessä Persianlahden alueella on nykyisin niin Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Kiinan, Ranskan, Italian, Espanjan, Turkin ja Japanin sotilastukikohtia alueen oman sotilaallisen läsnäolon lisäksi. Tämä korostaa alueen turvallisuusongelmien ratkaisun kansainvälistä ja ylikansallista luonnetta, ja merirosvousta suitsittiin tarmokkaasti kansainvälisen yhteistyön keinoin.

Lopuksi: miten tarttua legitimiteettiin?

Mielestämme YK:n uudistamiseen liittyviä ja usein kansallisista lähtökohdista ponnistavia pyrkimyksiä ei tule nähdä pelkästään sen legitimiteetin kyseenalaistajana, vaan myös tarpeellisena osana YK:n uskottavuuden ja toimintakyvyn ylläpitämistä maailman muuttuessa. Haasteena ovat kuitenkin jäsenvaltioiden erilaiset näkemykset uudistusten tarpeista ja sisällöistä.

Ratkaisun avain piilee jäsenvaltioiden kunnioituksessa.

Keskeiset ongelmat liittyvät erilaisiin globaaleihin haasteisiin, joissa itsenäisillä valtioilla on hyvin erilaisia intressejä ja toisaalta ristikkäisiä ulko- ja sisäpolitiikan paineita. YK:n toiminta pohjautuu kansainväliseen yhteistyöhön, mutta sen toiminnassa näkyy vaikutusvaltaisten jäsenmaiden valta ja resurssit korostuneesti.

YK:n legitimiteettiä on tarkasteltava ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten sen puitteissa pyritään saamaan aikaan kansainvälisiä ja ylikansallisia ratkaisuja tai miten YK:n puitteissa tehtyjä ratkaisuja kunnioitetaan jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioiden kunnioituksessa piilee myös ratkaisun avain organisaation legitimiteetin vahvistamiseen ja kehittämiseen osana muuttuvaa maailmaa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Miina Kaarkoski (FT) on poliittisen historian ja käsitteiden tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Teemu Häkkinen (FT) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Kirjoittajat ovat mukana Koneen säätiön rahoittaman hankkeen “Yhdistyneiden kansakuntien legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990-2019” tutkimusryhmässä. https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/tutkimus/keskittymat/yhdistyneiden-kansakuntien-legitimiteetti-ja-ylikansalliset-haasteet-199020132019

Julkaisu YK ylikansallisten kriisien keskiössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukemisen lisäksi voit myös kuunnella artikkelin Susanna Hastin lukemana.

Marokon Marrakeshissa hyväksyttiin 10.12.2018 Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration (GCM)-asiakirja. Asiakirjan hyväksymiseen osallistui hallitustenvälisessä korkean tason konferenssissa yli 160 valtiota Suomi mukaan luettuna.

Asiakirja on osa YK:n vuonna 2016 aloittamaa prosessia, jonka tarkoituksena on selventää maahanmuuttajien ja pakolaisten oikeuksia. Se ei ole uusi kansainvälisoikeudellinen sopimus, vaan nojaa useisiin valtioita jo velvoittaviin sopimuksiin. Prosessin toinen osa, julistus pakolaisten oikeuksista, hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 17.12.2018.

GCM antaa valtioille suosituksia maahanmuuttajien ihmisarvoisesta kohtelusta ja toimintaehdotuksia puuttua epäsäännölliseen maahanmuuttoon ja sen lieveilmiöihin. Se korostaa erityisesti siirtolaisten inhimillisen kohtelun tärkeyttä ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Laitonta oleskelua ei sallita, vaan asiakirjassa puhutaan oikeudellisen aseman selvittämisestä ja lainmukaisista prosesseista siirtolaisten asioiden käsittelyssä.

GCM:n keskiössä ovat yksilöiden oikeudet turvalliseen oleskeluun vastaanottomaassa heidän oikeudellisesta asemastaan riippumatta ja neuvonta tilanteissa, joissa heidän oleskelulleen ei ole perusteita. Kaikki ehdotukset nojaavat perusihmisoikeuksiin, joiden suojeluun Suomi on sitoutunut. Ei liene sattumaa, että asiakirja hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusjulistuksen 70. syntymäpäivänä.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan.

GCM-prosessi sai ennen hyväksymistään aikaan massiivisen valeuutisten aallon ympäri Euroopan. Osaltaan negatiivisen uutisoinnin seurauksena useat eurooppalaiset maat, mukaan lukien Italia, Itävalta, Unkari ja Puola, sekä muun muassa Yhdysvallat ja Australia jättivät asiakirjan hyväksymättä eivätkä osallistuneet Marrakeshin kokoukseen.

Myös Suomessa tuotiin esiin väitteitä, jotka eivät ole yhdenmukaisia asiakirjan sisällön ja sen syntyprosessin kanssa.

Tässä artikkelissa jäljitämme Suomessa käytyä keskustelua GCM-asiakirjan ympäriltä ennen ja jälkeen Marokon valtioidenvälistä konferenssia. Haluamme tehdä näkyväksi kotimaassa käydyn kansallismielisten tahojen valhekampanjoinnin esimerkkinä siitä, miten valeuutisia valjastetaan valtakunnan politiikan välineeksi.

Erityisesti kansainväliset prosessit ovat usein tavalliselle kansalaiselle kaukaisia ja vieraita. GCM:n ympärille syntynyt keskustelu osoittaa mielestämme erinomaisesti sen, kuinka vaikeat prosessit yksinkertaistetaan poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Adressista kansalaisaloitteeseen

GCM nousi kansallismielisten agendalle lokakuussa 2018. Aihetta oli käsitelty pidemmän aikaa esimerkiksi Kansalainen.fi-vaihtoehtomediassa, mutta tekemämme katsauksen perusteella varsinaisen alkusysäyksen näyttäisi antaneen 23. lokakuuta Adressit.com-palveluun luotu ”Adressi globaalin massamaahanmuuttosopimuksen hylkäämiseksi”, josta tuli palvelun allekirjoitetuin adressi vuonna 2018.

Adressi väittää, että GCM-asiakirja hyväksyy rajattoman laittoman maahanmuuton ja että sen myötä valtio menettää itsemääräämisoikeutensa maahanmuuttoasioissa. Lisäksi allekirjoittajamaat sitoutuvat adressin mukaan tuomitsemaan kaiken maahanmuuttoa koskevan kritiikin ja protestit rasismiksi ja muukalaisvihaksi.

Adressin luomisen jälkeen lukuisat vaihtoehtomediat ja maahanmuuttovastaiset aktivistit ryhtyivät levittämään näitä sekä muita GCM-asiakirjaa koskevia paikkansapitämättömiä väitteitä.

Adressi luovutettiin ulkoministeriölle 4.12., konferenssia edeltävällä viikolla. Allekirjoituksia adressi oli kerännyt 37 424.

Adressin alullepanijoita ovat muun muassa Suomen Sisun Terhi Kiemunki ja Seikku Kaita, Soldiers of Odin -aktiivit Mika Ranta ja Tero Ala-Tuuhonen ja Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja Jukka Ketonen. Se onkin allekirjoitettu äärikansallismielisten liikkeiden yhteistyö- ja kattojärjestöksi luodun Kansallismielisten liittouman nimissä.

GCM-kysymys tuotiin myös eduskuntaan pian adressin luomisen jälkeen. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki asiakirjasta toimenpidealoitteen lokakuussa, ja tämän jälkeen niin ikään perussuomalaisten kansanedustaja Laura Huhtasaari esitti asiasta kirjallisen kysymyksen. Kysymyksessään Huhtasaari esittää, että ”sopimus ei pyri vähentämään maahanmuuton haittoja, vaan pyrkii saamaan kaikille samat oikeudet riippumatta siitä, onko tulija tullut laittomasti tai laillisesti maahan.”

Asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä.

Täysistunnossa 8.11. Huhtasaari vaati hallitusta tuomaan asiakirjan eduskunnan käsittelyyn. Vastauksessaan Huhtasaarelle ulkoministeri Timo Soini huomautti, että asiakirja on käsitelty eduskunnan työjärjestyksen mukaisesti suuressa valiokunnassa, ulkoasiainvaliokunnassa ja hallintovaliokunnassa ja tuotu tiedoksi eduskunnalle jo kesällä. Soini myös totesi hallituksen olevan valmis asian lisäkäsittelylle. Tästä huolimatta Huhtasaari edelleen syytti hallitusta asiakirjan salailusta.

Perussuomalaiset näyttivät kiinnostuneen asiakirjasta vasta lokakuussa, tuskin sattumanvaraisesti Kansallismielisten liittouman liikkeelle laittaman adressin julkaisemisen ja sen ympärillä erityisesti sosiaalisessa mediassa käydyn keskustelun jälkeen.

Vaikka Kansallismielisten liittouman väitteet ovatkin selkeämmin harhaanjohtavia kuin ne, joilla kansanedustajat Tavio ja Huhtasaari asian toivat eduskuntaan, maahanmuuttovastaiset aktiivit ja poliitikot ovat koko prosessin ajan ulostuloissaan jakaneet yhteisiä teemoja. On esitetty vihjailuja siitä, että hallitus on pyrkinyt salaamaan asiakirjan käsittelyn sekä eduskunnalta että kansalaisilta.

Unkarin, Puolan ja Yhdysvaltojen nationalististen populistijohtajien esimerkkiä on toivottu kritiikittömästi myös Suomen linjaksi. Lisäksi on annettu ymmärtää, että asiakirjan hyväksymisestä seuraisi uusi maahanmuuttoaalto.

Sekä Tavio että Huhtasaari ovat aktiivisesti kritisoineet asiakirjaa internetissä, esimerkiksi perussuomalaisten Suomen Uutiset -verkkolehdessä. Tekemämme selvityksen mukaan aihe näyttäisi levinneen juuri Suomen Uutisten kautta edelleen eri julkaisualustoille ja perinteisiin medioihin, jopa maakuntalehdistöön. Lopulta esimerkiksi Iltalehti teki asiasta artikkelin, jossa ulkoministeriön erityisasiantuntija Renne Klinge vastasi asiakirjasta levinneisiin virheellisiin tietoihin.

4. joulukuuta, aivan Marrakeshin kokouksen alla, luotiin oikeusministeriön alaisuudessa toimivaan kansalaisaloitepalveluun aloite Suomen irtautumisesta asiakirjasta. Aloitteen takana on järvenpääläinen perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Arto Luukkanen.

Aloitteessa vaaditaan oikeuskäytännölle vierasta lainsäädäntöä, joka toteaisi, että ”GCM-sopimus on katsottava virheellisesti tuoduksi Suomen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon”. Kansalaisaloitteessa toistuu jälleen myös väite, että julkilausuman vuoksi Suomi menettäisi oman rajavalvontansa.

Samana päivänä, kun asiakirjaa vastustava adressi luovutettiin ulkoministeriölle, Tavio jätti oikeuskanslerille kantelun asian käsittelemättä jättämisestä eduskunnassa perustuslain 94 § vastaisena. Oikeuskansleri katsoi kantelun aiheettomaksi 10.12.

Tavio reagoi päätökseen syyttämällä edelleen hallitusta asiakirjan käsittelystä ”salassa suljettujen ovien takana”. Hän myös tulkitsi, että koska asiakirja ei ole oikeudellisesti sitova, ”seuraavan hallituksen ei ole pakko noudattaa sopimusta”. Tämä väite sivuuttaa Suomen aikaisemmat, GCM:n kanssa yhteneväiset kansainvälisoikeudelliset velvoitteet.

Suomen virallinen kanta ja valeuutisointi: missä olivat UM ja muut eduskuntapuolueet?

Suomen valtio on sekä ulkoministeri Soinin, ulkoministeriön että GCM-konferenssin jälkeen Marokossa Suomea edustaneen sisäministeri Kai Mykkäsen suulla pyrkinyt vastaamaan GCM-julistuksesta esitettyyn valheelliseen informaatioon. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että valeuutisointi pitää pintansa ja tietyt tahot ovat sitkeästi jatkamassa kampanjointia asiakirjaa vastaan.

Puututtiinko valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti?

Voidaankin oikeutetusti kysyä, puututtiinko tähän valheellisen informaation levittämiseen liian myöhään ja ponnettomasti. Valtion kanta näyttää olleen, että koska GCM ei muuta Suomen kansainvälisoikeudellisia velvoitteita, ei siihen sitoutumisesta myöskään tarvitse keskustella. Samanaikaisesti ne tahot, joiden agendalla on erityisesti maahanmuuton kritisoiminen, ovat saaneet vapaasti agitoida kannattajiaan valheelliseen informaatioon nojaten.

Tavallisen kansalaisen kannalta tilanne on erittäin ongelmallinen. Mikäli aika ja kiinnostus eivät riitä faktojen tarkastamiseen, ajatukset salaisista sopimuksista jäävät epämääräisinä elämään kalvaen luottamusta yhteiskunnan toiminnan avoimuuteen ja maan johdon tarkoitusperiin.

Euroopan tasolla on todistettu, kuinka valheellinen informaatio saattaa johtaa jopa valtioiden irtautumiseen prosessista. Belgiassa hallitus ajautui sopimuksen vuoksi kriisiin, ja pääministeri Charles Michel joutui aivan Marokon konferenssin alla hakemaan parlamentiltaan mandaatin sitoutua asiakirjaan kansallismielisen Nieuw-Vlaamse Alliantie -puolueen uhatessa hajottaa hallituksen.

Michelin hallitus kaatui lopulta asian ympärille syntyneen kohun vuoksi. Michel piti Marrakeshissa tunteikkaan puheenvuoron, jossa toi esiin valeuutisten vaarallisuuden maansa esimerkin kautta. Myös Saksan liittokansleri Angela Merkel varoitti kokoussalissa paikalla olleita äärinationalismin vaaroista siirtolaisuuskeskustelussa.

Faktojen tarkistaminen saattaa olla vaikeaa. Esimerkiksi GCM-asiakirjaa koskeva suomenkielisen Wikipedia-sivun ensimmäisen version loi, puutteellisin ja valheellisin tiedoin, tubettaja Arto Alanenpää. Asiaan perehtynyt huomaa heti, ettei asiakirjaa tai sen taustalla olevaa prosessia ole edes yritetty selvittää asianmukaisesti. Samaa ei kuitenkaan voida vaatia asiaan vihkiytymättömältä.

On erityisen huolestuttavaa, että jopa kansanedustajan tehtävässä olevat henkilöt levittävät virheellistä informaatioita kansainvälisistä prosesseista ajaakseen omaa agendaansa.

Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisi leimaavan apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille.

Aiheellisesti voidaan esittää myös kysymys siitä, mikseivät muut puolueet ottaneet ponnekkaammin kantaa perussuomalaisten kansanedustajien esittäessä väitteitään eduskunnassa. Suomalaista ulkopoliittista keskustelua erityisesti maahanmuutto- ja pakolaisasioissa näyttäisikin leimaavan jonkinasteinen apatia, jossa tila on kritiikittömästi luovutettu maahanmuuttovastaisille voimille. Eduskuntaryhmä sinisten tuore ehdotus YK:n pakolaissopimuksen ”tarkastamisesta” ja hallituksen esitys ”selvittää Suomen tulkinnat maahanmuuton sopimusten oikeellisuudesta” jatkavat samaa linjaa.

Tätä kansallismielisten agendan hiljaista hyväksyntää oli aistittavissa jopa sisäministeri Mykkäsen Marrakeshissa pitämässä Suomen puheenvuorossa, jossa toistettiin useaan kertaan, että Suomi vaatii sääntöihin perustuvaa, rajoitettua maahanmuuttoa. Mitään muuta GCM-asiakirja ei edes esitä, ja tämän tulisi olla selvää myös perussuomalaisille, joilla on ulkoasiainvaliokunnassa edustaja.

Se, että Suomen puheenvuorossa asiaa näin ponnekkaasti painotettiin, kuulosti paikalla olevan tutkijan korvaan siltä, että maahanmuuttokriittisten huoliin haluttiin vastata kuitenkaan kiistämättä niitä virheellisiä väitteitä, joita nämä esittävät.

On huolestuttavaa, ettei julkisuudessa pyritä selkeämmin kiistämään virheellistä informaatiota. Kansainvälisen politiikan prosessit näyttäytyvät kansalaisille usein kaukaisina ja vieraina. Samanaikaisesti ne koskevat paljon tunteita herättäviä aiheita, on kyseessä sitten turvallisuuspolitiikka ja Nato-keskustelu tai maahanmuuttopolitiikka ja GCM.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin.

Pelottelu ja kansainvälisten prosessien mustamaalaaminen eivät kuitenkaan millään tavalla voi olla Suomen kansallinen etu – päinvastoin, useiden maiden jättäytyminen asiakirjan hyväksymisen ulkopuolelle saattaa jopa vaikeuttaa EU:n suhteita kolmansiin maihin maahanmuuttokysymyksissä.

Poliittisten päättäjien tulisikin voimakkaammin vastata valheelliseen informaatioon eikä vain tuudittautua ajatuksella, että tällaisten prosessien takana on vain rasistisia liikkeitä tai salaliittoteoreetikkoja. Kuten GCM-prosessin ympärillä käyty suomalainen ja eurooppalainen keskustelu ovat osoittaneet, jopa poliitikot valtakunnan tasolla lähtevät mukaan virheellisen tiedon levittämiseen.

Eduskuntavaalien lähestyessä on kansalaisten oikeus saada asianmukaista tietoa myös kansainvälisestä politiikasta. Jonkun on tuotava keskustelussa esiin sekin, että GCM:n kaltaiset prosessit pyrkivät parantamaan jo muutenkin heikossa asemassa olevien maahanmuuttajien oloja ja tarjoamaan heille oikeudenmukaista ja oikeusvaltioperiaatteiden mukaista kohtelua. Julkisuudessa lähinnä oikeusoppineet ovat kritisoineet kansainvälisten prosessien aliarviointia.

Kansainvälisen politiikan tutkijoina jaamme kollegojemme näkemyksen siitä, että myös meillä tieteentekijöillä on velvollisuutemme puuttua harhaanjohtavan informaation levittämiseen.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. 

Julkaisu Suomalainen GCM-keskustelu: Esimerkki valeuutisten vaarallisesta voimasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.