Koronapandemian aikana havaittiin kouriintuntuvasti, että osa kansalaisista ei luottanut terveysviranomaisten suosituksiin. Erityisesti koronarokotteisiin ja niiden ottamiseen kannustaviin tai velvoittaviin politiikkatoimiin liittyi epäluuloa ja vastustusta.

Koronarokotteiden vastustaminen onkin tuoreimpia esimerkkejä terveysviranomaisiin kohdistuneesta epäluottamuksesta, jota osa väestöstä koki myös ennen pandemiaa. Yksi epäluottamusta jo aiemmin kokenut ryhmä on lastensa rokottamisesta kieltäytyvät vanhemmat.

Epäluottamuksen taustalla voi olla useita syitä. Esimerkiksi terveysviranomaisten ja -asiantuntijoiden kytkökset lääketeollisuuteen ja sen taloudellisiin intresseihin saavat jotkut epäilemään rokotetutkimusten luotettavuutta.

Terveysviranomaisten mukaan luottamuspulaan tulee puuttua, jotta luottamus rokotteisiin ja niitä tarjoaviin tahoihin saataisiin palautettua. Epäluottamukseen vaikuttaminen voi kuitenkin olla hankalaa, jos luottamuksen katoamisen syyt jäävät kartoittamatta ja käsittelemättä.

Tässä tekstissä paneudumme niihin polkuihin, jotka johtavat rokotteisiin liittyvän luottamuksen menettämiseen ja epäluottamuksen kasvuun. Kirjoitus perustuu vertaisarvioituun tutkimusartikkeliin, jossa tarkastelimme, miten ja miksi jotkut suomalaiset vanhemmat ovat menettäneet luottamuksen rokotteisiin ja niitä kehittäviin, valmistaviin ja tarjoaviin toimijoihin.

Tutkimuksen aineistona oli 38 suomalaisvanhemman haastattelut, jotka tehtiin vuosina 2016–19. Lisäksi kahdeksan vanhempaa osallistui lisähaastatteluihin vuonna 2021. Kaikki haastatellut olivat valikoineet tai täysin kieltäytyneet lapsilleen tarjotuista, Suomen rokoteohjelman mukaisista rokotteista. Suurin osa haastatelluista oli naisia. Tekstissä haastateltavien nimet on vaihdettu.

Epäluottamuksen kaksi muotoa

On syytä erottaa toisistaan kaksi epäluottamuksen muotoa: epäluottamus epäilynä (mistrust) ja epäluottamus epäluulona (distrust).

Epäily kuvaa varovaista ja skeptistä asennetta. Epäilijä voi uuden tiedon karttuessa muuttaa ajatteluaan. Epäilevä asenne rokotteita kohtaan kehittyy vaiheittain.

Epäluulo sen sijaan kuvaa kyynisempää ja melko pysyvää epäluottamuksen tilaa. Epäluuloon voi liittyä pelkoa ja jopa vihaa. Jokin selkeä tilanne tai tapahtuma johtaa usein epäluulon kehittymiseen.

Analyysimme perusteella molemmat epäluottamuksen muodot ovat tärkeitä rokotteisiin kohdistuvan epäröinnin ja kritiikin kehittymisessä. Karkeasti jaotellen haastatteluista erottuu neljä polkua, jotka valottavat epäluottamuksen kehittymistä: aktivistin, epäröijän, pettyneen ja neuvottelijan polut.

Epäilyyn perustuva rokotekriittisyys kehittyy hitaasti

Tutkimuksemme osoittaa, että epäily liittyy epäluottamukseen, jossa kriittisyyttä ja epäröintiä herättävät kokemukset kasautuvat hitaasti. Hahmotamme tähän epäluottamuksen muotoon liittyviä polkuja jaottelemalla haastattelemiamme vanhempia aktivisteihin ja epäröijiin.

Haastateltavista suurin osa voidaan nähdä aktivisteina, jotka ovat varmoja rokotteista kieltäytymisen suhteen. Aktivistit ovat yleensä kiinnostuneita terveydestä sekä vaihtoehtoisista ja täydentävistä terveydenhoitomenetelmistä. He ovat keränneet tietoa rokotteiden riskeistä, mikä yhdessä lääketeollisuuden kritiikin kanssa on johtanut rokotteiden kyseenalaistamiseen. Aktivistit osallistuvat rokotekriittisten yhteisöjen keskusteluun, jakavat tietoa ja tukevat muita rokotekriittisiä.

Aineistossamme Lenan tarina kuvaa hyvin aktivistityyppiä. Oman lapsen syntymä on yleensä tilanne, jolloin rokotteiden arviointi tulee ajankohtaiseksi. Myös Lena alkoi kyseenalaistaa rokotteita lastensa syntymän jälkeen. Lenan mukaan rokotteet vaikuttivat ”absurdilta” ja hän päätti viivästyttää niiden antamista lapsilleen. 

Lenan kriittisyys kasvoi tiedonhankinnan myötä. Epäluottamusta lisäsi ymmärrys siitä, että vastuu rokotteiden mahdollisista haitoista on aina vanhemmalla. Lasten kasvaessa terveinä rokotteet vaikuttivat turhilta. Rokottamattomuuspäätöksen jälkeen Lena on osallistunut aktiivisesti keskusteluihin sosiaalisessa mediassa ja jakanut tietoa rokotteista.

Epäily liittyy epäluottamukseen, jossa kriittisyyttä ja epäröintiä herättävät kokemukset kasautuvat hitaasti.

Aktivistista poiketen epäröijä on epävarma rokotteisiin liittyvistä valinnoistaan. Epäröijät seuraavat rokotteisiin liittyviä sosiaalisen median keskusteluja, mutta eivät mielellään osallistu niihin itse. He luottavat osittain rokotekriittisten yhteisön muihin jäseniin, mutta ovat toisaalta epävarmoja sen suhteen, kuinka paljon muutkaan tietävät rokotteista.

Terveydenhuollon kohtaamisissa koettu painostus ottaa rokotukset lisää epäröijän epäluottamusta. Luotettavan tiedon puutteesta ja sen tulkinnan vaikeudesta seuraa usein ahdistusta. Epäröijän päätökset syntyvätkin osittain intuition pohjalta. Toisin kuin aktivisti, epäröijä saattaa salata lastensa rokottamattomuuden muilta.

Haastateltavistamme Hanna kuvaa epäröijän polkua. Hanna alkoi epäröidä, kun hoitaja ehdotti hänen kahden kuukauden ikäiselle lapselleen ohjelman mukaista rokotetta. Hanna koki neuvolassa painostusta rokottaa, mutta pelkäsi mahdollisia haittavaikutuksia ja päätti viivästyttää rokotteita.

Hannan mukaan luotettavan tutkimuksen löytäminen on vaikeaa. Hän epäili, että terveysviranomaiset peittelevät rokotteiden haittavaikutuksia. Toisaalta huolta lisäsi mahdollisuus, että rokottamaton lapsi saisikin rokotteilla ehkäistävän taudin. Hanna pelkäsi, että häntä tuomittaisiin rokotteiden viivästyttämisestä, ja varoi siksi puhumasta asiasta.

Pysyvän epäluulon taustalla on selkeitä syitä

Epäluuloon liittyvässä epäluottamuksessa luottamus rokotteisiin on menetetty nopeammin. ”Herääminen” tai havahtuminen rokotteiden mahdollisiin riskeihin on saanut vanhemmat kyseenalaistamaan virallisen rokotusohjelman, jota he ovat aiemmin noudattaneet.

Aineistossamme epäluuloa kuvaavat pettyneet ja neuvottelevat vanhemmat.

Pettyneet ovat varmoja rokottamattomuuspäätöksestään. Pettymyksen taustalla on lääkärin toteama rokotehaitta, kuten narkolepsia, mutta myös viranomaisilta saadun tuen puute. Pettyneiden epäluulo on varsin pysyvää ja kohdistuu laajalle.

Epäluuloon liittyvässä epäluottamuksessa luottamus rokotteisiin on menetetty nopeammin.

Haastateltavistamme Ida kuvaa pettyneen polkua. Hän ei ollut juuri ajatellut rokotteita ennen vuoden 2009 H1N1-influenssapandemiaa. Pandemrix-rokotteesta seurasi muun muassa neurologisia oireita Idalle ja hänen lapsilleen. Lääkärit yhdistivät haitat rokotteeseen.

Rokotteen tuottaman pettymyksen lisäksi Ida joutui pettymään uudestaan taistellessaan korvauksista ja sairaseläkkeestä. Hän uskoi, että viranomaiset yrittivät luistaa rokotehaittaan liittyvien korvauksien maksamisesta. Kokemustensa jälkeen Ida suhtautui erittäin kriittisesti myös koronarokotteisiin. Koronapandemiaan liittyneet toimet, kuten koronapassin käyttöönotto, saivat hänet epäilemään koko poliittisen järjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta.

Neuvottelijat taas elävät epävarmuudessa ja epäilevät, että heidän lapsensa ovat saaneet rokotteista haittavaikutuksia.

Toisin kuin pettyneillä vanhemmilla, heillä ei kuitenkaan ole tukenaan virallista diagnoosia. Sen sijaan kohtaamiset terveydenhuollossa voivat lisätä neuvottelijoiden huolta, sillä rokotehaittaepäilyt usein ohitetaan ja niistä puhuvat leimataan. Neuvottelijat pitävät kuitenkin oven auki rokotuksille tulevaisuudessa ja voivat uskoa niiden toimintamekanismiin.

Haastateltavistamme Anna kuvaa neuvottelijaa. Annan lapsi sai rotavirusrokotteen jälkeen pitkään jatkuneen ripulin. Anna epäili, että ripuli johtui rokotuksesta, mutta neuvolassa tästä ei tehty haittavaikutusilmoitusta. Myöhemmin toisen rokotuksen jälkeen lapselle kehittyi autoimmuunisairaus, jota terveydenhuollossa ei Annan epäilystä huolimatta yhdistetty rokotteisiin. Toisen lapsensa kohdalla Anna valikoi rokotteet tarkasti ja kieltäytyi monista rokotteista. Hän kuitenkin uskoi edelleen rokotteiden kykyyn ehkäistä tauteja.

Rokotekritiikki kuvastaa laajaa luottamuspulaa

Tyypittelymme neljään epäluottamuksen kehittymisen polkuun osoittaa, että rokotteita kritisoivien vanhempien joukko ei ole yhtenäinen. Ihmiset saattavat kokemustensa myötä myös siirtyä polulta toiselle, esimerkiksi epäröijästä aktivistiksi.

Epäluottamus ei ole aina pysyvä tila, vaan rokotteiden epäily voi vaihtua luottamukseen. Vastaavasti epäily voi huonojen kokemusten karttuessa syventyä epäluuloksi, jonka jälkeen luottamusta on vaikea palauttaa.

Tuloksiimme peilaten esimerkiksi rokotteita kritisoivien leimaaminen salaliittoteoreetikoiksi yksinkertaistaa ilmiötä liikaa, eikä tunnusta kritiikin monitahoisuutta ja yksilöiden näkemysten ja kokemusten vaihtelevuutta.

Rokotteita epäröivät ja kritisoivat eivät ole myöskään yhtenäinen joukko siinä mielessä, että tietojen epäily voi kohdistua myös toisiin rokotteita kritisoiviin. Tässä mielessä rokotekritiikkiä luonnehtii niin sanottu epäilyn eetos, jossa yksilö voi lopulta luottaa vain itseensä.

Kohtaamiset terveydenhuollon henkilökunnan kanssa ovat keskeisiä paikkoja, joissa orastava epäluottamus voidaan tunnistaa ja sitä voidaan käsitellä rakentavasti, dialogin keinoin.

Epäluottamuksen syvenemistä voidaan ennakoida ja ehkäistä. Tutkimuksemme perusteella kohtaamiset terveydenhuollon henkilökunnan kanssa ovat keskeisiä paikkoja, joissa orastava epäluottamus voidaan tunnistaa ja sitä voidaan käsitellä rakentavasti, dialogin keinoin. Vanhempien erilaiset terveyteen ja rokotteisiin liittyvät huolet tulisi ottaa vakavasti.

On huomionarvoista, että epäluulon kohdalla kritiikin kohde ei ole ensi sijassa itse rokotteet vaan niihin liittyvät instituutiot, asiantuntijat ja viranomaiset sekä näihin liitetty läpinäkyvyyden puute. Näin ollen epäluottamuksen ketju voi johtaa huonoista rokotuskokemuksista koko poliittisen järjestelmän kyseenalaistamiseen.

Laajemmin tarkasteltuna rokotekritiikkiä ei tulisikaan lähestyä yksilötason ongelmana, joka kaipaa yksilöihin kohdistuvia ratkaisutoimia. Sen sijaan rokotekritiikki voidaan nähdä osana poliittista vastakulttuurista tai populistista liikehdintää, jossa kritisoidaan muun muassa lääketiedettä ja medikalisaatiota, eli lääketieteen kasvavaa valtaa eri elämän alueilla. Rokotteisiin kohdistuva kritiikki kanavoikin osaltaan laajempaa, monissa Euroopan maissa lisääntyvää yhteiskunnallisen epäluottamuksen ilmiötä. 

VTM Joni Jaakola on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

VTT Johanna Nurmi on yliopistotutkija Tampereen yliopiston yhteiskuntatutkimuksen yksikössä.

Artikkelikuva: Spencer Davis / Pixabay

Julkaisu Epäily ja epäluulo viitoittavat tietä rokotteista kieltäytymiseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronaviruspandemia teki yhteiskunnallisen järjestyksen ja sen turvaamisen peruskysymykset ajankohtaisiksi. Varsinkin poliittisen vallan ja lain välisestä jännitteisestä suhteesta käytiin Suomessa paljon julkista keskustelua. Poikkeukselliset toimet ja niihin liittyvät oikeudelliset kysymykset eivät olleet enää vain teoreettisia, vaan niihin annetuilla vastauksilla oli yhtäkkiä todellisia seurauksia. 

Koronapandemia ei ainoastaan tehnyt aiemmin teoreettisista kysymyksistä ajankohtaisia, vaan se loi myös tarpeen kehittää teoriaa valtion poikkeustoimista. Kriisit pakottavat pohtimaan politiikkaa totutuista tavoista poiketen. Tämä tarkoittaa myös tarvetta kehittää teoriaa, jonka pohjalta politiikkaa ja hallintojen toimintaa voidaan paremmin ymmärtää sekä tarkastella kriittisesti. 

Poikkeukselliset toimet ja niihin liittyvät oikeudelliset kysymykset eivät olleet enää vain teoreettisia, vaan niihin annetuilla vastauksilla oli yhtäkkiä todellisia seurauksia. 

Teoria osoittaa, mikä vallitsevassa politiikassa on ongelmallista, mutta myös sen, mitä on tehtävä toisin. Tämä pätee myös poikkeustilaa koskeviin teorioihin: ne koskevat paitsi sitä, mitä vaaroja poikkeustoimiin liittyy, mutta myös sitä, miten oikeusjärjestelmää on kehitettävä, jotta nämä vaarat vältetään.

Poikkeustoimet kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen ydinkysymyksiin

Poikkeukselliset olot tuovat erityisellä tavalla esiin poliittisen vallan merkityksen yhteiskunnalliselle järjestykselle. Suomenkielisessä lehdistössä toisteltiin vain toisin sanoin konservatiivisen ja kansallissosialistisen oikeustieteilijä Carl Schmittin (1888–1985) surullisen kuuluisaa lausetta: ”Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”. 

Schmittin ajatus oli, että jokaisessa poliittisessa järjestyksessä on oltava ylin auktoriteetti; suvereeni, joka on valtuutettu päättämään poikkeuksellisista toimista yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpidon nimissä. 

Termi ”poikkeus” tarkoittaa tässä kirjaimellisesti normaalista poikkeavaa, jolla viitataan sekä poikkeukseen normaalioloista että laista poikkeaviin toimiin. Schmittin mukaan suvereeni on siis se, joka päättää, millainen tilanne on normaaliin nähden poikkeava – ja mitä laista poikkeavia toimia tällainen tilanne oikeuttaa. 

Tällä ylimmällä taholla on oltava kyky laittaa yksittäisiä lakeja syrjään ja käyttää lain ulkopuolista valtaa järjestyksen palauttamista varten. Schmittin mukaan toiminta on oikeutettua, sillä ilman suvereenia valtaa yhteiskunta romahtaisi. 

Schmittin teoriasta niin vaarallisen tekeekin juuri se, että väärissä käsissä suvereenia valtaa saatettaisiin käyttää kumoamaan demokratia ja ihmisoikeudet yhteisen turvallisuuden nimissä.

Schmittin teoriaan vaikutti hänen oman aikansa Weimarin tasavallan poliittiset jännitteet, jotka uhkasivat yhteiskuntaolojen vakautta. Juuri tässä tilanteessa Schmittin mukaan laki ei enää riitä estämään sisällissotaa syttymästä, vaan tulisi ottaa käyttöön Weimarin perustuslaissa presidentille suotu suvereeni valta julistaa poikkeustila ja käyttää lain ulkopuolista valtaa (artikla 48). Näin myös todellisuudessa toimittiin silloin, kun Adolf Hitler julisti poikkeustilan kansallisen turvallisuuden nimissä totalitäärisen vallankäyttönsä mahdollistamiseksi. 

Schmittin teoriasta niin vaarallisen tekeekin juuri se, että väärissä käsissä suvereenia valtaa saatettaisiin käyttää kumoamaan demokratia ja ihmisoikeudet yhteisen turvallisuuden nimissä.

Sen sijaan, että toistelisimme Schmittin ajatusta poikkeustilasta suvereenin vallan paljastajana ikään kuin ylihistoriallisena totuutena poikkeustoimista, on pyrittävä siihen, että toimeenpanovalta pysyisi osana oikeusjärjestystä, eikä sille annettaisi suvereenille vallalle kuuluvia oikeuksia.

Suvereeniudella tarkoitetaan poikkeustoimien kontekstissa sisäpoliittista toimeenpanovallan ylivaltaa kansalaisiin ja oikeusjärjestelmään nähden. Kysymys sisäpoliittisen suvereenin vallan olemassaolosta on demokraattisen yhteiskunnan ja poikkeustoimien välisen ristiriidan ja siihen liittyvän teoreettisen keskustelun ytimessä. 

Pandemian aikana esimerkiksi Unkarissa pääministeri Viktor Orbán valtuutettiin lainsäädännön keinoin toistaiseksi voimassa olevalla vallalla toimimaan kansan turvallisuuden nimissä. Monet pitävät tätä demokratiaa vakavasti uhkaavana valtuutuksena, sillä se käytännössä poisti Orbánilta lailliset keinot rajoittaa hänen toimivaltaansa. Esimerkiksi Eurooppa-neuvoston entinen puheenjohtaja Donald Tusk totesikin, että Carl Schmitt olisi ylpeä Orbánista. 

Suvereenin vallan oikeuttamisella on pitkät perinteet

Kysymys suvereenin vallan olemassaolosta ja mahdollisista käyttötarkoituksista palautuu modernin valtion syntyaikoihin. Valtion ylivaltaa kansalaisiin nähden puolustavat teoreetikot katsovat, että valtiolla on oltava kyky käyttää suvereenia valtaa, jolla tarkoitettiin juuri laista riippumatonta tai sen ”ulkopuolella” tapahtuvaa vallankäyttöä. 

Filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) puolusti vallanpitäjän oikeutta toimia yhteiskunnallisen rauhan kannalta parhaaksi näkemällään tavalla. Koska vallanpitäjän tehtävä suvereenina on ensisijaisesti järjestyksen ylläpitäminen, on lain astuttava syrjään vallankäytön tieltä siinä, missä se hidastaisi tai olisi välttämättöminä pidettyjen toimien tiellä.

Modernissa valtiossa vallanpitäjä ei enää pyrkinyt oman mahtavuutensa edistämiseen, vaan hallitsemaan tavalla, joka ylläpiti ja edisti kansalaisten hyvinvointia. Hobbes ja häntä edeltänyt Jean Bodin (1530–1596) ajattelivat, että tässä tehtävässä suvereeni valta on välttämätöntä, sillä ilman vallankäyttäjän kansalaisiin käyttämää ylivaltaa ja auktoriteettia, yhteiskunnan vakaudella ei olisi takaajaa. Hobbes, Bodin sekä myöhemmin juuri Schmitt väittivät, että ilman suvereenia, oikeuden syrjään asettavaa valtaa poikkeukselliset olot, kuten sota tai sisällissota, saattoivat romahduttaa yhteiskunnallisen järjestyksen peruuttamattomasti.

Valtion ylivaltaa kansalaisiin nähden puolustavat teoreetikot katsovat, että valtiolla on oltava kyky käyttää suvereenia valtaa, jolla tarkoitettiin juuri laista riippumatonta tai sen ”ulkopuolella” tapahtuvaa vallankäyttöä. 

Nykypäivänä esimerkiksi Eric A. Posner ja Adrian Vermeule argumentoivat Yhdysvaltojen presidentin valtuuksia poikkeusoloissa käsittelevässä teoksessaan The Executive Unbound (2011), että poikkeuksellinen tilanne tuo esiin vallan ja lain välisen vastakkainasettelun tavalla, joka pakottaa valtiot tukeutumaan juuri lain ulkopuoliseen valtaan. Laki on vallan tiellä ja ainoastaan hidastaa toimeenpanovallan kykyä toimia järjestyksen turvaamiseksi, kirjoittajat väittävät.

Suvereeniteorian ohella on kuitenkin myös muita tapoja hahmottaa toimeenpanovaltaa, eikä siis poikkeustoimia tule samaistaa juuri suvereeniin valtaan. Tällainen samaistaminen pikemminkin hyödyttää juuri niitä tahoja, jotka argumentoivat yksinkertaistavan kahtiajaon puolesta, jonka mukaan poliittiset järjestelmät joko valitsevat suvereenin vallan tai sitten pidättäytyvät käyttämästä mitään poikkeuksellisia toimia. 

Kritiikin ohella teoreettisen tutkimuksen onkin siis entisestään kehitettävä juuri vaihtoehtoisia käsityksiä toimeenpanovallasta ja sen suhteesta lainsäädäntö- ja tuomiovaltaan poikkeusoloissa.

Teoria kehittyy kriisien vaikutuksesta

Poikkeustoimia koskeva teoria kehittyy kriisien myötä, ja sen tavoitteena on kritisoida tai oikeuttaa lain ulkopuolella ja sen tavoittamattomissa oleva vallankäyttö. 

Esimerkiksi Yhdysvaltojen hallituksen toimet vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen johtivat kriittiseen keskusteluun liittyen valtion mahdollisuuksiin poiketa kansainvälisestä oikeudesta sekä siitä, mihin toimiin poikkeuksellinen tilanne voi antaa oikeutuksen. 

Varsinkin Kuuban Guantánamoon perustettu vankileiri ja Yhdysvaltojen sota Afganistanissa sekä Irakissa loivat tarpeen kehittää kriittistä teoriaa liittyen poikkeustoimiin ja valtiolliseen väkivallankäyttöön. Euroopassa teoreetikot pohtivat varsinkin sitä, miten Yhdysvaltojen poikkeustoimet velvoittavat Euroopan Unionia ottamaan vahvemman roolin kansainvälisessä politiikassa. Teorialla oli siis rooli sekä valtioiden toimien kritisoimisessa, mutta myös vaihtoehtojen kehittämisessä. 

Hallinnon päätöksiä tulee käsitellä tuomioistuimissa poikkeusolojen päätyttyä, ja niitä on myös yhteiskunnallisten toimijoiden ja kansalaisten itse tarkasteltava kriittisesti.

Myös koronapandemiaa seuranneet poikkeukselliset toimet vaativat kriittistä tarkastelua, jotta lain ulottumattomissa olevan vallan kehittymiselle ei anneta tilaa. Pandemian aikana esimerkiksi kansalaisten oikeusturva heikentyi, ja monet koronatoimet vaikeuttivat varsinkin jo heikossa asemassa olevien ihmisryhmien tilannetta.

Teorian on tarkasteltava varsinkin autoritäärisen hallitsemisen uhkaa. Pandemian pitäisi kuitenkin uudistaa keskustelua. Moni teoreetikko, kuten poliittinen teoreetikko Giorgio Agamben, onkin lähestynyt pandemiaa samalla tavalla kuin aikaisempiakin kriisejä, joissa kaikki valtion toimet näyttäytyvät ylivaltana ja uhkana demokratialle. Tällöin vaarana on, että toisaalta kaikki poikkeustoimet pyritään torjumaan samaistamalla ne demokratian vastaisuuden kanssa, tai päädytään väittämään, että demokratian periaatteiden kanssa ristiriidassa olevat toimet ovat välttämättömiä pandemian aikana. 

Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on poikkeustoimia säännelty lainsäädäntö- ja tuomiovallan toimin. Vaikka tämä tosiasia ei tietenkään saa johtaa Suomessa käytettyjen poikkeustoimien kritiikittömään tarkasteluun, ei myöskään pidä tehdä tilaa sille katsantokannalle, jonka mukaan autoritääriset toimet olisivat välttämätön osa hallinnon toimintaa poikkeustoimissa. 

Pandemian jälkeenkään hallinnon toimet eivät saa olla kritiikin tai lain ulottumissa. Hallinnon päätöksiä tulee käsitellä tuomioistuimissa poikkeusolojen päätyttyä, ja niitä on myös yhteiskunnallisten toimijoiden ja kansalaisten itse tarkasteltava kriittisesti. Tällä tavoin varmistetaan se, että toimeenpanovallasta ei tulevaisuudessakaan tule suvereenia Schmittin tarkoittamassa mielessä.

FM Tuukka Brunila on projektitutkijana strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa JuRe -tutkimusryhmässä (Oikeudenmukainen toipuminen pandemiasta? Perustuslailliset oikeudet, legitiimi hallinta ja saadut opit, 345950) Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Koronavirus-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Engin Akyurt/Unsplash.

Julkaisu Pandemia uudistaa teoreettista keskustelua poikkeustoimista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi, Ruotsi ja Japani toimivat keskenään eri tavoin kevään 2020 koronakriisissä. Tämä näkyi myös siinä, kuinka maiden valtalehdet uutisoivat koulujen sulkemisesta ja siihen kytkeytyvästä lasten sairastuvuutta ja tartuttavuutta koskevasta tieteellisestä tiedosta.

Kun koronapandemia alkoi vuoden 2020 keväällä, tiede ja politiikka kietoutuivat toisiinsa. Päätöksiä tehtiin alustavan tiedon pohjalta, eivätkä asiantuntijat aina olleet keskenään samaa mieltä. Samalla tieteellinen tieto politisoitui. Esimerkiksi poliittinen kysymys koulujen sulkemisesta kytkeytyi tieteelliseen kysymykseen siitä, miten helposti lapset sairastuivat ja tartuttivatko he tautia samassa määrin kuin aikuiset. 

Maaliskuun puolivälissä Suomen koulut siirtyivät etäopetukseen peruskoulun alimpia luokkia lukuun ottamatta. Kun huhtikuun lopulla alettiin keskustella niiden avaamisesta uudelleen, ajatusta vastustivat monet vanhemmat ja opettajien ammattijärjestö OAJ. 

Poliittiset kysymykset eivät pelkisty tieteeseen, vaan niihin liittyy aina arvovalintoja.

Monien silloisten tutkimusaineistojen perusteella näytti siltä, että lasten rooli epidemian leviämisessä oli vähäinen. Muutama tutkimus oli kuitenkin päätynyt toisenlaiseen tulokseen. Näin jokainen saattoi perustella omaa kantaansa tieteellä.

Poliittiset kysymykset eivät kuitenkaan pelkisty tieteeseen, vaan niihin liittyy aina arvovalintoja. Joskus tieteeseen vetoaminen saattaa ohjata keskustelun pois arvoista, jolloin ratkaistava ongelma näyttää enemmän tekniseltä kuin moraaliselta. Esimerkiksi koulupäätöksissä oli punnittava yhtäältä virusriskejä ja toisaalta koulusulkujen lapsille ja yhteiskunnalle aiheuttamia riskejä. Tutkimuksissa etäopetusajan on arvioitu lisänneen esimerkiksi oppimistulosten eriarvoistumista perhetaustan mukaan.

On mielenkiintoista, kuinka uutismedia raportoi tieteestä, tutkimuksista ja asiantuntijalausunnoista tilanteessa, jossa niillä on taipumus politisoitua. Olen vertaillut sitä, kuinka Helsingin Sanomat (HS), Ruotsin suurin päivälehti Dagens Nyheter (DN) ja merkittävä japanilainen päivälehti Asahi Shinbun (AS) käsittelivät koulusulkuja sekä lasten tartuttavuutta ja sairastuvuutta. Huomasin, että maiden erilainen koronapolitiikka vaikutti myös uutisointiin.

Ruotsi, Suomi ja Japani

Suomi ja Ruotsi ovat monella tapaa samankaltaisia naapurimaita, mutta toimivat koronakriisissä eri tavoin. Ruotsissa yhteiskuntaa pyrittiin pitämään mahdollisimman paljon avoinna pandemiasta huolimatta. Ruotsalaiset korkeakoulut ja toisen asteen oppilaitokset siirtyivät maaliskuussa etäopetukseen, mutta peruskoulut olivat auki koko kevään. Siinä, missä Suomen opettajien ammattijärjestö vastusti koulujen avaamista, oli vastaava ruotsalainen järjestö huolissaan opetuksen laadun heikkenemisestä, kun toisen asteen koulut siirtyivät etäopetukseen.

Näiden kolmen maan järjestelmät eroavat toisistaan sillä tavoin, että Ruotsissa ja Japanissa ei ole samanlaista poikkeustilalainsäädäntöä kuin Suomessa.

Japani tarjoaa asetelmaan ikään kuin ulkopuolisen vertailukohdan. Kyseessä on Kiinan naapurimaa, jonne tauti levisi varhain. Aluksi Japanissa luotettiin paikallisiin toimiin ja tartuntaryppäiden ehkäisyyn laajojen sulkujen sijasta. Japanissa pääministeri Shinzō Abe pyysi kouluja sulkemaan ovensa helmikuun lopussa, mutta pyyntö peruttiin jo 20. maaliskuuta. Epidemiatilanteen pahentuessa paikalliset päättäjät päätyivät kuitenkin sulkemaan käytännössä kaikki koulut.

Näiden kolmen maan järjestelmät eroavat toisistaan sillä tavoin, että Ruotsissa ja Japanissa ei ole samanlaista poikkeustilalainsäädäntöä kuin Suomessa. Japanin koronatoimet perustuivat usein laajoihin suosituksiin, joita myös tunnollisesti noudatettiin. Ruotsissa taas koronatoimet eivät olleet poliitikkojen vastuulla, vaan niistä päättivät kansanterveyslaitos Folkhälsomyndigheten (FHM) ja valtionepidemiologi Anders Tegnell.

Koulut ja lapset Helsingin Sanomissa

Vielä maaliskuun alkupuolella Helsingin Sanomien uutisoinnin keskiössä oli epidemian tilannekuva ja käytännön toimintaohjeet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) asiantuntijat esittivät haastatteluissa arvioita siitä, kuinka asiat olivat, mutta eivät ottaneet kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä. Uutisoinnissa saatettiin mainita, että tautitapaukset olivat lapsilla harvinaisia, mutta se ei yhdistynyt poliittiseen keskusteluun.

Kun maaliskuun puolivälissä tehtiin poliittisia päätöksiä hyvin nopeasti, ei lehdessä esiintynyt käytännössä lainkaan puheenvuoroja, joissa olisi vastustettu koulujen sulkemista. Oppositiokin kritisoi hallitusta vain siitä, ettei koronatoimia tehty tarpeeksi nopeasti tai siitä, etteivät toimet olleet riittäviä. Varsinainen kouluihin ja lasten tartuttavuuteen liittyvä keskustelu alkoikin vasta huhtikuun lopulla, kun hallitus pohti koulujen avaamista.

Kouluja suljettaessa HS:ssakin näkyi vaihtoehdottomuuden retoriikka, joka on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleinen: koulut täytyi sulkea, eikä muita mahdollisuuksia ollut.

Tässä voi nähdä kytköksen media/valtio-suhteen teoriaan. Sen mukaan hallinnon näkökulmaa haastavat näkemykset jäävät mediassa helposti marginaaliin silloin, kun poliittisella eliitillä on suhteellisen yhtenäinen käsitys jostakin kysymyksestä.

Kouluja suljettaessa HS:ssakin näkyi vaihtoehdottomuuden retoriikka, joka on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yleinen: koulut täytyi sulkea, eikä muita mahdollisuuksia ollut. Päätöksen haitoista ei kirjoitettu käytännössä lainkaan. Kun ne mainittiin, niitä käsiteltiin ratkaistavina teknisinä ongelmina eikä poliittisen päätöksen epäkohtina.

HS:n kouluja koskeva sisältö oli myös selvästi suunnattu keskiluokkaiselle, etätyötä tekevälle lukijalle. Lehti julkaisi esimerkiksi jutun, jossa erityisluokan opettaja antoi vinkkejä etäkouluun. Taustaoletuksena oli, että kotona olisi aikuinen ohjaamassa koululaisen päivää – ikään kuin olisi unohtunut, ettei kaikilla vanhemmilla ollut mahdollisuutta etätyöhön. 

Koulut Dagens Nyheterissä

Dagens Nyheterissä koulun sosiaalinen ja yhteiskunnallinen merkitys oli alusta asti voimakkaasti esillä. FHM:n asiantuntijat tyypillisesti nostivat sen esiin, kun heiltä kysyttiin, pitäisikö koulut sulkea. 

Alkukeväästä 2020 DN:ssä oli esillä paljon laajemmin erilaisia näkökulmia kuin HS:ssa. DN ei käsitellyt Ruotsin linjaa ainoana mahdollisena vaihtoehtona, vaan julkaisi sekä sitä puolustavia että kritisoivia näkökulmakirjoituksia. Joskus niissä vaadittiin peruskoulujen sulkemistakin. 

Myös tutkimustietoon HS ja DN suhtautuivat eri tavoin. Kun uutisoitiin tutkimuksista, jotka viittasivat siihen, että lapset harvoin sairastuivat, HS suhtautui niihin varovaisemmin ja pyrki tuomaan esiin tietoon liittyvää epävarmuutta. 

Samantyyppisiin aineistoihin pohjautuvista tutkimuksista raportoidessa ero lehtien välillä tuli näkyväksi. DN otsikoi ”Kansanterveysvirasto: lapset eivät tartuta samassa määrin kuin aikuiset” ja HS puolestaan ”Lapsikin voi sairastua vakavasti” tai ”Lasten rooli viruksen leviämisessä on epäselvä”. 

Uutisoinnissa korostuikin valtionepidemiologi Tegnellin ja kansanterveyslaitos FHM:n rooli.

Kun toukokuun alussa valmistui vertaisarvioimaton tutkimus, jonka mukaan lapset tartuttivat siinä missä aikuisetkin, Helsingin Sanomat esitti sen varteenotettavana ja Dagens Nyheter taas epäuskottavana. HS myös otti uutistekstissä suoraan kantaa toteamalla, että ”Suomenkin kannatti pistää koulut kiinni”.

DN laati usein otsikot ja ingressit tavalla, joka tuki FHM:n linjaa, vaikka jutun leipätekstissä olisi kerrottu tutkimukseen liittyvästä epävarmuudesta tai toisenlaiseen näkemykseen päätyneistä tutkijoista. Moni lukija katsoo pelkän otsikon ja ingressin eikä lue itse juttua. Tällöin kokonaiskuva ei välity.

Uutisoinnissa korostuikin valtionepidemiologi Tegnellin ja FHM:n rooli. Kun kerrottiin uusista, vertaisarvioimattomista tutkimuksista, niiden luotettavuutta kommentoi lehdelle Tegnell tai joku muu FHM:n edustaja. HS puolestaan saattoi käyttää vastaavina arvioijina esimerkiksi yliopistotutkijoita. DN myös käytti usein FHM:n arvioita taustatietona tavalla, joka sai ne näyttämään objektiiviselta totuudelta. 

DN:ssä näkökulmakirjoitukset saattoivat siis olla hyvinkin kriittisiä Ruotsin linjaa kohtaan, mutta uutisissa tieteellinen tieto esitettiin usein tavalla, joka tuki sitä. Yksi syy lienee FHM:n ja Tegnellin keskeinen rooli lähteinä, joiden tieteelliseen auktoriteettiin luotettiin. 

Asahi Shinbun kriittisin vallanpitäjiä kohtaan

Asahi Shinbun oli kaikista kolmesta lehdestä kriittisin oman maansa vallanpitäjiä kohtaan. Kun pääministeri pyysi kouluja sulkemaan, AS kritisoi pyyntöä monesta eri näkökulmasta. Yksi niistä oli tieteellisten perusteiden puute; hallituksen nimittämä asiantuntijapaneeli ei ollut suositellut koulujen sulkemista.

Kritiikissä tuli esiin myös koulun yhteiskunnallinen merkitys sekä koulusulun työssäkäyville äideille ja yksinhuoltajaperheille aiheuttamat vaikeudet. Juridinenkin näkökulma oli esillä – koulujen sulkeminen ei kuulunut pääministerin toimivaltuuksiin. Lisäksi kritisoitiin pyynnön yhtäkkisyyttä ja sitä, ettei kouluille annettu aikaa varautua.

AS saattoi haastatella samassa jutussa laajasti erilaisia ihmisiä – lääketieteen asiantuntijoita, kasvatustieteilijöitä, rehtoreita sekä äitiä, joka pelkäsi lapsen sairastuvan, ja äitiä, jolle koulusulku aiheutti hankaluuksia. 

Epidemian pahetessa AS:n suhtautuminen koulusulkuihin muuttui ja kritiikki lieveni. Reaktio helmikuun lopussa tulleeseen koulusulkupyyntöön selittyneekin osittain sillä, että tuolloin koronavirusta ei vielä pidetty maailmanlaajuisena kriisinä. Italiakaan ei ollut vielä ehtinyt ajautua katastrofiin.

Kaikista kolmesta lehdestä Helsingin Sanomat esitti vähiten kritiikkiä koulujen sulkemista kohtaan. Syy lienee siinä, että Suomi koki olevansa kriisitilassa.

Lasten sairastuvuuteen ja tartuttavuuteen liittyvää tieteellistä tietoa AS käsitteli samantapaisella varovaisuudella kuin HS. Kahdessa varsin erilaisessa maassa – Suomessa ja Japanissa – ei haluttu ainakaan aliarvioida virusriskiä, kun taas Ruotsissa välitettiin mielikuvaa sen pienuudesta.

Kaikista kolmesta lehdestä Helsingin Sanomat esitti vähiten kritiikkiä koulujen sulkemista kohtaan. Syy lienee siinä, että Suomi koki olevansa kriisitilassa. Keskustelussa toistuivat maininnat poikkeustilasta ja rauhanajan suurimmasta kriisistä. Epidemiaa tarkasteltiin kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, jolloin koulusulun riskit näyttivät toissijaisilta.

Ruotsissa ja Japanissa tilanne oli toisenlainen, osin lainsäädännön takia. Japanissa koulukeskustelu myös alkoi jo ennen kuin kriisimentaliteetti oli kunnolla iskenyt päälle. Toisen maailmansodan ulkopuolella pysytelleessä Ruotsissa puolestaan ei ehkä koettu katastrofeja yhtä realistisina skenaarioina kuin Suomessa.

Kaisa Kangas (FT, FM) on tutkinut Helsingin Sanomain Säätiön rahoituksella koronaa koskevan tieteellisen tiedon käsittelyä mediassa. Tämä artikkeli pohjautuu hänen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaisemaansa analyysiin.

Artikkeli on osa Koronavirus-juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Isaac Quesada.

Julkaisu Politiikka näkyi koronakevään tiedeuutisoinnissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä kirjoituksessa lähestyn pandemiaan liittyvää poliittista päätöksentekoa ja uutta terveysturvallisuuden ilmiötä kriittisen turvallisuustutkimuksen näkökulmasta. Pohjaan tarkasteluni aiempaan tutkimukseeni koskien turvallisuutta, johon peilaan julkista keskustelua.

Pyrin selittämään ajattelutapoja, joiden johdosta yksilöillä voi olla hyvinkin poikkeavia näkemyksiä pandemiaan liittyvästä poliittisesta päätöksenteosta, kuten liiketoiminnan rajoittamisesta ja koronapassin käyttöönotosta. Näitä näkemyksiä voi kutsua vakaumuksiksi, ja ne voivat perustua poikkeaviin käsityksiin vallitsevista uhkista.

Vuoteen 2019 saakka terveysturvallisuus näkyi lainvalmistelussa, saati julkisessa keskustelussa erittäin harvoin. Nyt terveysturvallisuus näyttää nopeasti ottaneen ylivallan suhteessa aiempiin turvallisuuskäsityksiin. Mistä on kyse?

Turvallisuusuhkat eivät ole yhteismitallisia

Ilman ihmistä ei ole olemassa turvallisuutta, vaan se on ihmisen luoma moniselitteinen käsite. Lähestymistapani pohjaa siis sosiaaliseen konstruktionismiin – käsityksemme turvallisuudesta ja se, mitä on oikeutettua tehdä turvallisuuden saavuttamiseksi, rakentuu sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Keskeistä turvallisuuden kannalta on siis se, mitä ja miten ihmiset siitä vuorovaikutustilanteissa viestivät. Turvallisuus osana materiaalista maailmaa rakentuu yhteisten merkitysten ja ymmärryksen kautta.

Niin sanotun Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian mukaan turvallisuudessa on kysymys selviytymisestä. Kun jokin uhkaa arvokkaana pidetyn subjektin, kuten valtion tai yhteiskunnan, turvallisuutta, tämä erityinen eksistentiaalinen uhka mahdollistaa epätavallisten keinojen käyttöönoton siitä selviytymiseksi.

Vetoamalla turvallisuuteen, valtion edustaja voi julistaa hätätilan ja samalla ottaa käyttöönsä kaikki tarpeelliset keinot uhkaavan kehityksen torjumiseksi. Perinteisesti sillä on perusteltu voimankäyttöä tai tavoiteltu erityisiä toimivaltuuksia.

Keskeistä turvallisuuden kannalta on se, miten ihmiset siitä vuorovaikutustilanteissa viestivät.

Kyse on poliittisesta päätöksestä. Ilmiötä ei syystä tai toisesta haluta ratkaista perinteisen poliittisen päätöksenteon piirissä. On tarve rikkoa sääntöjä.

Filosofi Tuomas Nevanlinna jaottelee turvallisuusuhkat yksinkertaistettuna katastrofeihin ja onnettomuuksiin. Onnettomuudet koskevat yksilöitä, kun taas katastrofi koskee yhteiskunnallista järjestystä kokonaisuutena. Nevanlinna puhuu fetisisteistä ja hysteerikoista, kun on kyse ihmisten suhtautumisesta uhkaan.

Fetisistit tarkastelevat uhkaa onnettomuuskehyksen kautta, siis osana yhteiskunnan tavanomaisia ikäviä tapahtumia. Onnettomuudet ovat uhka yksilölle tai joukolle yksilöitä. Onnettomuudella on rajat, sitä voidaan mitata.

Hysteerikoille uhkasta on muodostunut katastrofi, joka ylittää onnettomuuden mittasuhteet. Se uhkaa yhteisten uskomusten järjestelmää, järjestystä, joka ylläpitää institutionaalisten rakenteiden legitimaatiota.

Laajat, koko yhteiskuntaa perustavalla tavalla ravistelevat ja ihmisten arkeen konkretisoituvat politiikkatoimet vaativat onnistuakseen laajaa yhteiskunnallista resonanssia, hysteriaa, katastrofitietoisuutta. Nyt valtiollisen toimijan julistaessa hätätilan eksistentiaalinen uhka turvallistetaan.

Pandemia turvallistetuksi uhkaksi

Turvallistamisteorian mukaan turvallistaminen edellyttää onnistuakseen kolme osasta– eksistentiaalisen uhkan, hätätilan tai vastaavat poikkeukselliset toimet ja eri toimijoiden väliseen suhteeseen ulottuvat vaikutukset, jotka johtuvat aiemmin sovittujen sääntöjen rikkomisesta.

Pandemian alusta lähtien on ollut riittävä yhteiskunnallinen hyväksyntä sille, että pandemia voidaan käsittää eksistentiaalisena uhkana. Valtioneuvosto on pandemian aikana julistanut poikkeusolot ottamalla valmiuslain kahdesti käyttöön, mikä on vaikuttanut niin lainsäädäntötyöhön kuin jokaisen arkeenkin.

Turvallistamisessa on kyse epävarmuudesta.

Turvallistamisessa on selviä etuja valtiolliselle toimijalle. Koska asia on tärkeä ja kiireellinen, päätöksenteko nopeutuu. Resursseja voi vaatia jaettavaksi uudelleen.

Turvallistamisessa on kyse epävarmuudesta. Kun kyseessä on uusi ja tuntematon ilmiö, sitä on vaikea saada sovitettua poliittisiin ja institutionaalisiin perinteisiin. Tällöin myös tarvittavien vastatoimien yhteensopivuutta aiempiin sääntöihin voi olla vaikeaa mitata, etenkään siinä aikaikkunassa, joka on poliittisesti hyväksyttävissä. Siksi pyrkimys turvallistamiseen eli sääntöjen rikkomiseen on ymmärrettävissä.

Turvallisuuden ulottuvuudet

Aiemmin tekemässäni diskurssianalyysissä tunnistin lainvalmistelijoiden kirjoittamista teksteistä eli hallituksen esityksistä neljä eri turvallisuusdiskurssia tai toisin sanoen turvallisuusulottuvuutta.

Aineisto on osa pandemiaa edeltävää maailmaa, jonka lasken kuuluvan osaksi turvallistamisteorian kannalta tavanomaista poliittista päätöksentekoympäristöä. Siinä eksistentiaaliset uhkat eivät ole merkittävässä roolissa. Tunnistamillani diskursseilla eli puhetavoilla on keskenään poikkeavat subjektit ja objektit – ja myös toisistaan poikkeavat tavoitteet.

Resilienssidiskurssissa valtiota tai yhteiskuntaa uhkaa rationaalinen, kyvykäs ja järjestäytynyt pahantahtoinen olio, kuten vieras valtio. Diskurssin tavoitteena on edistää yhteiskunnan keskeisten toimintojen jatkuvuutta. Resilienssin osalta nousi heikosti esiin pyrkimys turvallistaa diskurssin mukaiset uhkat.

Järjestysdiskurssissa huomion keskiössä on rauha tai käyttäytyminen. Järjestystä uhkaa vähemmän kyvykäs, epärationaalinen, kuriton, häiriköivä tai lakia rikkova ihminen. Siis hän, joka rikkoo sääntöjä. Järjestyksen tavoitteena on lainkuuliaisuus ja sääntöjen noudattaminen.

Suojeludiskurssissa on kyse mahdollisen uhrin suojaamisesta erilaisilta laiminlyönneiltä ja tekijättömiltä onnettomuuksilta. Ihminen voi myös haluta vahingoittaa itseään. Suojelun kohteena on siis mahdollinen uhri, ja tavoitteena on heikompaan tai haavoittuvaan osapuoleen kohdistuvien riskien minimointi.

Hyvinvointidiskurssissa turvallisuuden kehys on aiemmista poiketen positiivinen. Keskiössä on elämänlaatu, jota edistetään. Tämä vastuu on keskeisesti julkisella vallalla, joka toteuttaa positiivisia toimenpiteitä, mutta siihen liittyy myös kollektiivinen vastuunkanto. Hyvinvoinnissa tavoitteena on toimintakyvyn, terveyden ja psykososiaalisen hyvinvoinnin edistäminen.

Tutkimuskohteena sosiaalinen media

Sovellan tätä kehystä lokakuun 2021 ja tammikuun 2022 välillä havainnoimaani pandemiaan liittyvään sosiaalisen median keskusteluihin muun muassa Twitterissä, Facebookissa ja Telegramissa. Päädyin tarkastelemaan ilmiötä nimenomaan sosiaalisessa mediassa päästäkseni mahdollisimman lähelle yksilön kokemusta.

Menetelmänä oli osallistumatta keskusteluun havainnoida sitä, miten turvallisuusuhkat rakentuvat näillä alustoilla käytävässä keskustelussa, kun on kyse pandemiasta. Menetelmää luonnehdin diskurssianalyyttiseksi havainnoinniksi, jossa aineistona on hyvin laaja sosiaalisen median jatkuvasti päivittyvä keskustelu.

Pyrin laajasta massasta yksilöiden viestejä tunnistamaan turvallisuuden subjektit, eli mitä pidetään uhkana sekä turvallisuuden objektit, eli ne asiat, joita halutaan suojella. Tavoitteenani on, että niiden ydin olisi mahdollisimman tarkasti määritelty diskurssien välisten erojen esiin tuomiseksi.

Facebookissa havainnoin aihealuetta lukemalla ensin pandemiaan liittyvän uutisen, ja sen jälkeen uutisen kommenttikenttää. Vastaavasti Twitterissä käytin hyväksi ”hashtageja” kuten #koronafi ja #ZeroCovid. Telegramissa liityin koronapolitiikkaa vastustaviin ryhmiin, koska halusin seurata keskustelua kaikilta ilmiön laidoilta.

Sosiaalisessa mediassa esitetty viesti saattoi olla itsenäinen kannanotto tai se saattoi sisältää esimerkiksi linkin lehtijuttuun, videoon tai vastaavaan materiaaliin, josta oli tunnistettavissa jonkinlainen ydinviesti tai sitten esimerkiksi yksittäinen lause tai virke, jonka ympärille keskustelu kiinnittyi. Havainnoidessani tarkastelin sanoja osana lausetta ja lauseita osana laajempaa sosiaalisen median vuorovaikutusketjua.

Mikä terveysturvallisuus?

Havaintojeni perusteella nimesin diskurssit niitä mielestäni parhaimmin kuvaavalla sanalla. Nyt keskiössä on siis se, mitä merkityksiä koronaan liittyvään politiikkaan liitetään ja miten ne linkittyvät aiempaan turvallisuuskehykseeni. Tunnistin neljä erillistä diskurssia. Kaikille niille on yhteistä pelko diskurssille keskeisen turvallisuuden objektin puolesta.

Pandemiadiskurssissa kyvykäs olio on yleisvaarallisen statuksen saanut tartuntatauti, joka uhkaa yhteiskunnan kannalta keskeistä terveydenhuoltojärjestelmää, terveydenhuollon kantokykyä. Diskurssin tavoitteena näyttäisi ensisijaisesti olevan sairaalakuormituksen ja kuolemien vähentäminen.

Keinot, joilla diskurssin tavoitteita edistetään ovat hyvin moninaiset. Näihin sisältyy erilaiset rajoitustoimet, kuten ravintola- ja tapahtuma-alan sallittujen ajankohtien ja henkilömäärien rajoittaminen, tartuntaketjujen rajoittamiseksi. Lisäksi diskurssiin liittyy suosituksia, esimerkiksi kasvonaamioiden käyttämiseksi.

Toinen diskurssi, joka kytkeytyy selkeästi aiemmin havaitsemiini diskursseihin, on vastuudiskurssi.  Siinä järjestysdiskurssin epärationaalinen ja kuriton ihminen on nyt ihminen, joka ei ota rokotusta, ja siten osallistu yhteisvastuulliseen toimintaan pandemian torjumiseksi. Vastuusdiskurssi esitti rokottamattoman herkästi myös tieteen vastaisena. Vastuudiskurssin suojaamaksi arvoksi tunnistan normaaliuden, kuuliaisuuden ja luottamuksen viranomaisiin. Vastuudiskurssin tavoitteena on rokotteen ottamiseen kannustaminen tai siihen pakottaminen.

Yhtä salaliittodiskurssin tyypillisistä edustajista luonnehdin ihmiseksi, joka kokee olevansa herännyt, joka kokee tietävänsä aiheesta keskimääräistä enemmän, ja voi pahoin.

Perusoikeusdiskurssissa rajoitukset ja pakot eivät ole oikeassa suhteessa tai välttämättömiä uhkaan nähden ja siten ne ovat itsessään uhka yhteiskunnalle, eli uhka turvallisuudelle. Uhattuna ovat perusoikeudet, erityisesti elinkeinovapaus, yhdenvertaisuus sekä vapausoikeudet kuten itsemääräämisoikeus. Niitä uhkaa julkinen valta, joka toteuttaa oikeuksia rajoittavia toimenpiteitä.

Perusoikeusdiskurssissa keskiössä näyttäisi olevan yksilön suojaaminen valtiolliselta toimijalta. Siten perusoikeusdiskurssi kytkeytyy vahvimmin aiemmin tunnistamaani suojeludiskurssiin.

Salaliittodiskurssissa tai pahoinvointidiskurssissa julkinen valta, suuret lääkeyhtiöt ja valtavirtamedia nähdään uhkana. Tässä diskurssissa taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa pitävät pyrkivät harhaanjohtamaan kansaa sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät ole kansan eduksi. Diskurssin kannattajat kokivat edustavansa kansan ”nukkuvaa” enemmistöä, ja sen tavoitteena on osoittaa valheita, epäloogisuuksia ja ristiriitaisuuksia niin kutsutussa valtamedianarratiivissa.

Yhtä salaliittodiskurssin tyypillisistä edustajista luonnehdin ihmiseksi, joka kokee olevansa herännyt, joka kokee tietävänsä aiheesta keskimääräistä enemmän, ja voi pahoin. Diskurssissa yhteiskunta on pettänyt yksilön, ja hänen on otettava itse vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Yksilöt ovat hakeutuneet muiden samoin kokevien ihmisten pariin, pääasiassa Telegram-alustalle.

Diskurssit vastakkain

Aiemmin tekemässäni diskurssianalyysissä resilienssi ja järjestys kytkeytyivät turvallisuuden kovaan ulottuvuuteen (security), kun suojelu ja hyvinvointi liittyivät pehmeään ulottuvuuteen (safety).

Pandemia- ja vastuudiskurssit kytkeytyvät perinteisiin turvallisuuden koviin merkityksiin. Siten arvioin, että niiden on ollut helppoa ottaa valta-asema terveysturvallisuuteen liittyvässä julkisessa keskustelussa. Perusoikeus- ja salaliittodiskurssit kiinnittyvät turvallisuuden pehmeisiin merkityksiin, jolloin ”securityn” ja ”safetyn” välinen kuilu jakaa diskurssit kahteen leiriin.

Käsitteellisesti vastuudiskurssi sijoittuu jokseenkin pandemiadiskurssille alisteiseksi. Vastaavasti salaliittodiskurssi sijoittuu perusoikeusdiskurssille alisteiseksi. Etäimpänä toisistaan ovat vastuu- ja salaliittodiskurssit, joissa keskeinen kiistakapula on rokotteiden haitat, niiden hyödyt ja yksilöllinen itsemääräämisoikeus.

Kamppailu totuudesta

Turvallistaminen itsessään on poliittinen päätös, joten samalla kun ilmiö turvallistetaan, siitä ja siihen liittyvästä logiikasta tulee väistämättä poliittinen. On poliittinen päätös valita uhkan vastatoimeksi kattava rokotusohjelma ja tartuntaketjujen vähentäminen yhteiskunnan toimintoja rajoittamalla.

Tämä luo päätöksen tekijälle motiivin osoittaa, että valitut toimet ovat ”oikeita”. Vastaavasti poliittisella vastustajalla on motiivi osoittaa, että valitut keinot ovat ”vääriä”; hänen keinonsa ovat parempia.

Suomen väestön suojaamista rokottein on pidetty ratkaisuna pandemian hallitsemiseksi. Ratkaisua on etenkin perusteltu vastuudiskurssissa tieteellä. On tehty poliittinen valinta pandemian – ja sen poikkeusolojen – päättämiseksi. Kuitenkin pandemian eteneminen on osoittanut, että tieteellinen konsensus ei ole täydellistä, mikä voi näyttäytyä esimerkiksi ristiriitaisena viestintänä.

Pandemian eteneminen on osoittanut, että tieteellinen konsensus ei ole täydellistä, mikä voi näyttäytyä esimerkiksi ristiriitaisena viestintänä.

Salaliittoleirissä epäluottamus kohdistuu niihin instituutioihin, jotka tekevät lääketiedettä tai tulkitsevat sen tuloksia, kun tavoitteena on soveltaa niitä poliittisessa päätöksenteossa. Tässä näkyvillä toimijoilla, kuten esimerkiksi Yhdysvaltain entisen presidentin Donald Trumpin kannanotoilla on ollut lääketieteellisen tutkimuksen politisoivaa merkitystä.

Koska rokotteiden hyötyjä ja haittoja punnitaan valtiotason lisäksi myös yksilötasolla, yksilö voi kieltäytyä hyväksymästä valtion tilannearviota – yhteiskunnallinen päätöksenteko itsessään voidaan yksilötasolla käsittää epärationaaliseksi. Tällöin uhka yksilölle kehystetään uudelleen viruksesta vallankäyttäjäksi.

Kohti pandemian epäturvallistamista?

Turvallistamisteorian kautta tarkasteltuna turvallistettu ilmiö, tässä tapauksessa terveysturvallisuus, näyttäytyy negatiivisena ilmiönä. Huomion kiinnittyessä korostuneesti siihen voi olla, että uhkan merkittävyyttä ylikorostetaan ja torjuntatoimien negatiivisia vaikutuksia alikorostetaan tai niitä jätetään huomiotta.

Yhteiskunta on monimutkainen kokonaisuus, joka on muodostunut pitkän historiallisen kehityksen kautta nykymuotoonsa. Kun turvallistetun uhkan torjumiseksi ja siihen välittömästi liittyvän inhimillisen kärsimyksen minimoimiseksi tehdään poliittinen päätös resurssien uudelleenjakamiseksi ja aiemmin sovittujen sääntöjen rikkomiseksi, sillä on monitahoisia seurauksia.

Alustava tutkimus peräänkuuluttaa esimerkiksi kasvaneiden mielenterveysongelmien huomioimista osana pandemian exit-strategiaa.

Lisääntynyt turvallistamisen kautta koettu turvallisuus ei siis välttämättä tarkoita absoluuttisesti vähentynyttä inhimillistä kärsimystä; alustava tutkimus peräänkuuluttaa esimerkiksi kasvaneiden mielenterveysongelmien huomioimista osana pandemian exit-strategiaa.

Pandemian epäturvallistaminen olisi varmasti kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden intresseissä, mutta pandemia- ja rajoitusvuosien jälkeen on vaikea hahmottaa, millainen tuo paluu ”normaaliin” olisi, ja purkaisiko se tässä kirjoituksessa kuvattuja, jo rakentuneita jännitteitä.

Kari Telaranta on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Hänen tutkimuskohteisiinsa sisältyy turvallisuus, inhimillinen kyvykkyys sekä perus- ja ihmisoikeudet.

Julkaisu Pandemiapolitiikka turvallistamisteorian silmälasein ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaiset tarhaminkit rokotetaan koronavirusta vastaan ensimmäisinä eläiminä Euroopassa tammikuussa. Se tehdään pääasiassa, jotta voitaisiin turvata turkistarhauksen tulevaisuus maassa. Helsingin yliopisto osallistui rokotteen kehittämiseen.

Tämä ei nähdäksemme ole järkevästi perusteltavissa, koska rokotuksia ei tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite ja vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi ja vaikkei sen tulevaisuuden turvaaminen olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Miksi rokote kehitettiin?

Aloitteen rokotteen kehittämiseen minkeille ja supikoirille teki syksyllä 2020 Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto FIFUR. Työhön osallistui Helsingin yliopiston uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus. Koronavirus tarttuu helposti ihmisistä minkkeihin, ja muualla, maantieteellisesti läheisessä Tanskassakin, tuotantoeläimiä on tartuntavaaran takia joukoittain lopetettu. ”Eläinten suojaus rokotteella poistaisi suomalaisilta tarhaajilta ison huolen alan tulevaisuudesta,” kommentoi asiaa liiton tutkimusjohtaja Jussi Peura Ylelle.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus.

Helsingin yliopistossa hankkeeseen osallistuneen tutkimusryhmän johtaja apulaisprofessori Tarja Sironen oli samoilla linjoilla. Hän korosti tutkimustiedotteessa, että ”SARS-CoV-2 [viruksen] (…) leviäminen maatalouden, turkiselinkeinon ja Suomen luonnonvaraisten eläinten piirissä on pyrittävä ehkäisemään ennalta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti heti, kun siihen on tekninen valmius.”

Rokote kehitettiin keväällä 2021, vaikka vaikeuksiakin ilmeni. Kuten tutkimusjohtaja Peura totesi: ”Valmistusprosessissa ja raaka-aineiden saatavuudessa oli haasteita, kun samaan aikaan tehdään ihmisten rokotteita, jotka käyttävät pitkälti samoja raaka-aineita kuin me käytämme.”

Toimenpiteen olematon tarve

Ensimmäinen vastaväitteemme on, että rokotuksia ei itse asiassa tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, vaikka niin haluttaisiinkin tehdä. Tanskassa päädyttiin pandemian alkuvaiheessa lopettamaan miljoonia tarhaminkkejä, mutta tilanne ei enää ole sama, eikä se Suomessa ole vastaava missään vaiheessa ollutkaan.

Maassa on satoja tuhansia tarhaminkkejä ja tuhansia alalla työskenteleviä, mutta koko koronapandemian ajalta ei ole yhtään raportoitua tartuntatapausta sen paremmin ihmisistä turkiseläimiin kuin turkiseläimistä ihmisiinkään. Tässä on auttanut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Työterveyslaitoksen ja Ruokaviraston ohjeistuksen noudattaminen, jota jatkamalla tilanteen voisi olettaa pysyvän ennallaan.

On myös muistettava, että turkistarhaajat saavat halutessaan ihmisrokotuksista suojan, joka pienentää huomattavasti heihin kohdistuvaa riskiä. Minkkien rokottaminen tulee olemaan suhteettoman kokoinen investointi pienen ammattiryhmän työturvallisuuteen.

Tavoitteen epäeettisyys

Toinen vastaväitteemme on, että turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite. Perustelumme liittyvät eläinten asemaan, ympäristöhaittoihin ja elinkeinon yleiseen moraaliseen kestämättömyyteen.

Turkiksia varten kasvatettavat ja surmattavat eläimet viettävät koko elämänsä ahtaassa häkissä ilman mahdollisuutta lajiominaiseen elämään. Euroopan komission Eläinten terveyden ja hyvinvoinnin tiedekomitea totesi jo vuosituhannen alussa, että tarhaeläimiltä on estetty luontaisten tarpeiden tyydyttäminen kuten liikkuminen, sosiaaliset suhteet, ravinnonetsintä, pesänkaivuu, poikastenhoito, saalistus ja uteliaisuus. Erilaiset voimakkaasta ahdistuksesta kertovat käyttäytymishäiriöt ovat tarhoilla yleisiä, ja tutkimukset osoittavat, että tarhaus aiheuttaa eläimille selvää stressiä ja turhautumista, eli arkikielisesti psyykkistä kärsimystä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala.

Turkisten ympäristötaakka on myös raskas. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus on osoittanut, että ne tuottavat keinomateriaaleihin verrattuna moninkertaisen määrän ilmastoa kuormittavia hiilidioksidipäästöjä ja vesistöjä rehevöittäviä typpi- ja fosforipäästöjä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala. Se on moraalisista syistä kielletty joko osittain tai kokonaan monessa Euroopan maassa, esimerkiksi Iso-Britanniassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa, Norjassa, Belgiassa ja Virossa. Itävalta ja Alankomaat johtavat Euroopan unionin sisäistä koalitiota, joka pyrkii turkistarhauksen täyskieltoon maanosassa.

Hyväksyttävyys ja globaali oikeudenmukaisuus

Kolmas vastaväitteemme on, että vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi eikä tämä olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen, koska se toimii resursseilla, josta on vastuussa Suomen kansalaisille. Taloustutkimuksen marraskuussa 2020 tekemän kyselyn perusteella näyttää siltä, että jopa kolme neljäsosaa suomalaisista vastustaa turkistarhauksen tukemista julkisin varoin. Kehittämällä rokotteen uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä tuki epäsuorasti turkistarhausta julkisin varoin.

Nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa.

Rokotteita ei pitäisi valmistaa minkeille, koska nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa. Lokakuussa 2021 yli puolet maailman ihmisistä oli kokonaan rokottamatta koronavirusta vastaan. FIFURin tutkimusjohtajan huomio samoista raaka-aineista minkeille ja ihmisille lienee edelleen paikkansa pitävä.

Minkeille ei anneta ihmisille sopivaa rokotetta, joten tarhaeläimen saama annos ei suoraan jää saamatta keneltäkään muulta. Mutta kun käytetyt ainesosat ovat samat ja niistä on kilpailua, puolitoista miljoonaa minkkipiikkiä tehosteineen syö väistämättä epäsuorasti voimavaroja myös maailmanlaajuiselta rokotustoiminnalta. Kun niukat raaka-aineet käytetään tarhaeläimiin, ne ovat jossain poissa ihmisiltä.

Vastaväitteiden pätevyys

Väitämme siis, että minkkien rokotus ei ole tarpeellista, turkistarhauksen tulevaisuuden takaaminen on väärin, suomalaiset eivät tahtoisi tukea tarhausta julkisin varoin ja oikeudenmukaisuuden nimessä niukat voimavarat pitäisi kohdistaa pandemian globaaliin torjuntaan eikä rajatun suomalaisen ammattikunnan suojelemiseen elinkeinonsa aiheuttamalta riskiltä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kanssamme samaa mieltä. Tärkein kiista liittyy käsityksiin oikeudenmukaisuuden luonteesta. Siitä onkin monia tulkintoja, jotka ovat kaikki oikeita omien ennakko-oletustensa puitteissa.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan oikeudenmukaisuudesta.

Itse uskomme sellaiseen tulkintaan, jonka mukaan kärsimyksen aiheuttaminen eläimille on väärin ja kaikkien maailman ihmisten etu pitäisi ottaa myös kansallisissa päätöksissä huomioon. Näitä tukevat Suomen kansainväliset sitoumukset ja bioetiikan laajimmin hyväksytyt muutoin erimielisetkin periaatejoukot.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat toisenlaiseen, ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan. Sen mukaan eläinten hyvinvointi hoituu vallitsevalla lainsäädännöllä ja oikeudenmukaisuus tarkoittaa Suomen maataloussektorin suojaamista tukemalla perinteisiä elinkeinoja ja panostamalla niiden tuottamattomaankin toimintaan.

Nähdäksemme kumpikin lähtökohta on kyseenalainen. Puutteelliseksi kritisoitu laki ei turvaa eläinten hyvinvointia, sillä päinvastoin laki mahdollistaa monia sellaisia käytänteitä, jotka tutkitusti aiheuttavat eläimille kärsimystä. Maatalous hyötyisi eettisesti kestävän tuotannon kehittämisestä. Valitettavasti kyseenalaista kansallista kantaa tukee osaltaan kansainvälisestikin vallitseva käsitys kestävästä kehityksestä ja sen ”jakamattomista tavoitteista”, niin kuin olemme muualla tuoneet esiin.

Jakamattomuuden periaate asettaa kestävän kehityksen toimissa käytännössä aina talouden etusijalle luonnon, ihmisten ja muiden eläinten hyvinvoinnin sijaan.

Johtopäätösten sitovuus

Eettisten johtopäätösten sitovuudessa on kolme tasoa. Ne voivat olla ehdollisia (hypoteettisia), toteavia (assertorisia) tai ehdottomia (kategorisia). Ehdollinen sanoo: Jos uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Toteava sanoo: Koska uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Kategorinen sanoo: Koska sinun on uskottava, että X, sinun on tehtävä Y.

Johtopäätöksemme on, että minkkien koronarokottaminen ei ole perusteltua eikä sitä pitäisi tehdä. Emme väitä sille kategorista statusta, koska oikeudenmukaisuuskäsitysten erilaisuus tekee siitä kiistanalaisen. Ehdollisesti se on sitova: Jos uskoo, että eläimille ei pidä aiheuttaa kärsimystä ja että niukat voimavarat pitäisi ohjata globaaliin pandemiantorjuntaan, minkkejä ei pitäisi rokottaa. Toteavasti se on sitova niille, jotka uskovat kanssamme samoihin premisseihin, niin kuin aika moni ymmärtääksemme tekee.

Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle.

Suomalaiset minkkirokotukset ovat herättäneet huomiota kansainvälisestikin. Yhdysvalloissa aiheen nosti keskusteluun lääkäri ja tutkija Eric Feigl-Ding. Päätös ei kuitenkaan ole täysin yllättävä. Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle. Tarhaminkkien rokottaminen nostaa selvästi esiin, kuinka monikansallisen lääkintäteollisuuden edut ja auringonlaskun elinkeinon turvaaminen ovat osalle suomalaista yhteiskuntaa tärkeämpiä kuin eläinten aseman parantaminen ja ihmiselämän globaali suojeleminen.

Maarit Laihonen on biotalouden oikeudenmukaisuuden tutkijatohtori Aalto-yliopistossa.

Matti Häyry on johtamisen filosofian professori Aalto-yliopistossa.

Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja tutkija Turun yliopistossa.

Laihonen, Maarit, Häyry, Matti & Aaltola, Elisa. 2021. ”Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa.” Politiikasta, 4.11.2021, https://politiikasta.fi/tarhaminkkien-koronarokotus-ei-ole-jarkevasti-perusteltavissa

Julkaisu Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian ensimmäisestä aallosta olisi ollut paljon opittavaa. Pandemian bioeettistä arviointia olisi tehtävä jatkuvasti, julkisesti ja läpinäkyvästi. Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Tässä tekstissä teemme pandemian bioeettistä välitilinpäätöstä haavoittuvuuden ja haurauttamisen käsitteiden avulla keskittyen Suomeen. Esitämme, että vaikka Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä nähdään tasapuolisena, saavutettavana ja vakavaraisena, se ei nykyisellään ole pystynyt tasaamaan pandemian kaltaisen kriisin vaikutuksia tasavertaisesti.

Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Kansalliset terveyserot ovat jatkuvasti syvenemässä, ja pandemia on haavoittanut erityisesti jo ennestään huono-osaisia. Toisaalta politiikkatoimet ovat samanaikaisesti määritelleet joistakin ryhmistä, kuten vanhuksista, haavoittuvia, jotta politiikkatoimia ja rajoituksia voitaisiin kohdentaa erityisesti näihin ryhmiin. Haavoittuviksi määriteltyjen suojelu ei ole aina siitä huolimatta ollut riittävää.

Väitämme tämän johtuvan siitä, että pandemiatoimet on toteutettu jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa.  Materiaalinen eriarvoisuus, syrjintä ja terveyden eriarvoisuus liittyvät läheisesti yhteen ja pandemia on vahvistanut näitä kytköksiä.

Haavoittuvuuden ja haavoittamisen bioetiikasta

Bioetiikka tutkii ja selvittää moraalis-yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka nousevat lääke- ja biotieteen kehityksestä ja liittyvät valtapolitiikkoihin, esimerkiksi aborttikäytänteisiin tai eutanasiaan. Suomessa bioetiikan näkökulmia nousee keskusteluun ja päätöksentekoon liian harvoin ja usein piiloisesti. Ne ovat kuitenkin elintärkeitä.

Haavoittuvuus (vulnerability) on ollut keskeinen käsite bioetiikassa pitkään. Siitä käytävässä keskustelussa on nähtävissä haavoittuvuuden, haavoittavuuden ja haavoitettavuuden jännitteet. Haavoittuvuudella on diskursiivista voimaa, jolla kieli voidaan politisoida paitsi korostamaan valtasuhteita ja avun tarpeita, myös piilottamaan niitä.

Moni haavoittuvuuden teoreetikko kuitenkin korostaa haavoittuvuuden olevan yleisinhimillinen tila, joka määrittää ihmiselämää eri tavoin. Haavoittuvuus nähdään ihmisen ruumiillisuudesta kumpuava faktana. Syntymästä kuolemaan ihminen on haavoittuvainen paitsi sisältä kumpuaville vaaroille, kuten sairastumiselle tai ikärappeumille, myös ulkopuolelta tuleville uhille, kuten väkivallalle ja onnettomuuksille. Virukset ja pandemiat haastavat tällaista dikotomista kahtiajakoa kehon ulkoisista ja sisäisistä uhista. Ne saavat myös mieltämään toisten kehot, etenkin ”vieraat” kehot uhiksi.

Haavoittuvuus onkin jossain määrin ihmiselämää universaalisti määrittävä tekijä: kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia. Haavoittuvuuksien välille rakentuu aina bioeettisiä hierarkioita, joissa jotkut haavoittuvuudet ja joidenkin ihmisten haavoittuvuus – kuolevaisuus tai kärsimys – on huomionarvoisempaa kuin toisten.

Haavoittuvuuksien välille rakentuu hierarkioita. Kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia.

Feministinen haavoittuvuuden politiikkaan ja etiikkaan pureutuva kirjallisuus korostaa, kuinka haavoittuvuus eli kyky ja taipumus saada haavoja (vulnera) ei ole vain passiivista heikkoutta vaan bioeettinen avauma. Inhimillinen vaatimus olla olemassa ja toimia suhteessa toiseen tekee yhteydet toisiin välttämättömiksi ja tekee meistä jokaisen riippuvaiseksi muista.

Feministisen bioetiikan piirissä haavoittuvuus käsitetään kerroksellisena. Kerroksilla tavoitellaan niitä ominaisuuksia, olosuhteita, rakenteita ja tilanteita, jotka altistavat henkilön haavoittuvuuksille. Näin haavoittuvuuksille altistuvien henkilöiden toimijuus ei katoa, eikä haavoittuvuus tarkoita poliittista passiivisuutta. Haavoittuvuuden tutkimus on paikantanut valtaa sellaisillekin toimijoille, jotka ovat riippuvaisia toisten tarjoamasta hoivasta. Samalla on pystytty kehittämään keinoja puuttua haavoittuvuuksille altistamiseen.

Haurauttaminen ja haavoittuvuuksille altistaminen

Poliittisten suojelutoimien perusteena käytetty haavoittuvien ryhmien määrittely on aina vallankäyttöä, jossa joistakin tehdään tietynlaisten hallintatoimien kohteita määrittelemällä heidät haavoittuviksi. Haavoittuvuus siis oikeuttaa julkisen vallan käytön. Tällöin haavoittuvuutta hahmotetaan usein tiettyjen suojelua tarvitsevien väestöryhmien kautta. Esimerkiksi naiset, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt tai vaikkapa alkuperäiskansat määritellään haavoittuviksi, jotta heihin voidaan kohdistaa erilaisia suojelutoimenpiteitä. Juuri näissä yhteyksissä haavoittuvuus rakentuu usein kategoriseksi voimattomuudeksi.

Erillisten haavoittuvien ryhmien luokittelu on tyypillistä niin sosiaali- ja terveyspolitiikassa kuin kehitysyhteistyössä, humanitäärisessä politiikassa ja kansainvälisessä kriisinhallinta- ja turvallisuuspolitiikassa. Rajaukset voivat olla poliittisesti perusteltuja, sillä niillä pyritään kohdentamaan erilaisia avustus- ja suojelutoimia ja rajallisia resursseja eniten tarpeessa oleville.

Samalla kuitenkin tehdään bioeettisiä rajanvetoja sen suhteen, keitä kuuluu suojella yhteisin resurssein, keitä taas ei. Ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon. Nuoret pakolaismiehet maahanmuuttopolitiikassa ovat yksi tällainen ulkopuolelle rajattu ryhmä.

Bioeettisten rajanvetojen ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita, kuten sukupuolittuneita, rodullistettuja, ikään tai vammaisuuteen liittyviä käsityksiä avuttomuudesta. Näin tapahtuu ja on tapahtunut ─ ja uskallamme väittää, tulee tapahtumaan ─ myös pandemiapolitiikassa.  Haavoittuvuuden teoreettisessa keskustelussa onkin pitkään pohdittu, miksi haavoittuvaksi ryhmäksi määrittäminen ei aina onnistu suojaamaan haavoittuvaksi miellettyjä intersektionaalisessa tarkastelussa.

Pandemian aiheuttamasta haavoittuvuuden kasautumista tietyille ihmisryhmille on käsitelty suomalaisessa keskustelussa suhteellisen vähän, kuten myös suojelutoimien haavoittavuutta. Filosofi ja bioeetikko Sheila Tremain esittää, että haavoittuvuus ei ole yksilön sisäinen ominaisuus vaan tuotettu ilmiö. Tremain tiivistää ajatuksen vulnerableized käsitteen ympärille, jonka miellämme haurauttamiseksi. Se tarkoittaa, että haavoittuvuus tai hauraus ei ole ensisijaisesti yksilöissä vaan yhteiskunnan rakenteissa. Näkyvässä tai piilotetussa vallankäytössä haavoittuvuus muotoutuu yksilöitä eri tavoin materiaalisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja relationaalisesti haurauttavaksi.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita.

Tremain tarkastelee valtarakenteiden ja sosiaalisten olosuhteiden tuottamaa riskiä esimerkiksi sairastua koronatautiin laitoshoidossa, missä rakenteelliset puutteet, kuten suojavarusteiden puuttuminen vähempiarvoiseksi terveysalan henkilökunnaksi määritellyiltä hoitajilta ovat lisänneet sekä hoitajien että hoidettavien haavoittuvuutta muuhun väestöön verrattuna.

Myös Suomessa hoivakodeissa asuvien henkilöiden sekä heidän hoitajiensa henki ja terveys vaarantuivat toistuvasti pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka hoitajat viestittivät, että varusteet ovat riittämättömiä.

Kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Kansalaisjärjestöt raportoivat vammaisuuteen pohjaavaa, tehohoitokieltoihin liittyvää eriarvoisuutta. Avusteisen lisääntymisen palvelut lopetettiin pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka yleisiä lisääntymisterveyden suosituksia ei annettu. Hoitojen keskeytys näkyy yhä ruuhkina julkisilla klinikoilla, joilla hoitojonot olivat pitkiä jo ennen pandemiaa.

Tiettyjen ryhmien kärsiminen tällaisissa tilanteissa ei johdu yksinomaan kyseisten ryhmien sisäsyntyisestä haavoittuvuudesta, vaan on olemassa olevien rakenteiden ja niiden varaan rakennetun pandemiapolitiikan tuottamaa ja uusintamaa. Juuri tästä syystä kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Haurauttamisen pandemiapolitiikat

Epidemiologiselta kannalta ”järkevä” haavoittuvuuksien hallinta voi johtaa jatkuviin haittoihin heikossa asemassa oleville. Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia. On hyvin mahdollista, että suuri osa pandemian terveydellisistä seurauksista tulee juuri välillisten vaikutusten kautta.

Yksi tapa arvioida terveyserojen kaventamiseen liittyvän politiikan onnistumista on, miten äkillisessä, yllättävässä ja globaalissa tilanteessa näitä kyetään tasaamaan. Terveyspolitiikka ei voi toimia erillään muusta politiikasta, eikä terveyserojen kaventamisessa voi unohtaa sosiaalipolitiikan merkitystä.

Bioetiikan kannalta on keskeistä arvioida, koska haavoittuvien suojeleminen enemmistön rajoittamistoimilla on kohtuullista, ja koska rajoitukset tulisi voimakkaammin kohdistaa haavoittuviin itseensä. Tätä pohdintaa on tehtävä eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien näkökulmasta. On esimerkiksi tarkasteltava pitkäaikaisen eristyksen vaikutusta kotihoidon ja laitoshoidon varassa olevien ihmisten elämänlaatuun, lastensuojeluilmoitusten vähenemistä ja nuorten psykiatrisen oireilun lisääntymistä.

Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia.

Toisaalta työ- ja elinkeinoelämässä tietyt sektorit kuten kulttuuriala ovat kärsineet kohtuuttomasti muihin verrattuna. Joukkolomautukset ja toimintojen alasajo romahduttivat monet kotitaloudet. Jo pelkkä sairastumisen riski ─ oma tai jonkun toisen ─ on johtanut monenlaisten riskien realisoitumiseen.

Rajoitustoimet kärjistävät sosiaalisia ongelmia: kaikilla ei ole kotonaan hyvä olla, eikä kaikilla edes ole kotia. Pandemian suorien vaikutusten lisäksi sen psykologis-emotionaaliset vaikutukset verraten hyvän epidemiologisen tilanteen maissa saattavat yksilötasolla ylittää kriittisen rajan.

Yksilöpsykologisen näkökulman rinnalla tämän dynamiikan tunnistaminen ja ennaltaehkäisy vaatii kollektiivista yhteiskunnallis-moraalista näkemystä. Kansallisena ja kansainvälisenä yhtenä ratkaisuna pidettävä koronapassi on tuon näkemyksen mukaan riittämätön, sillä se ei auta ratkaisemaan pandemiaan liittyviä rakenteellisia haavoittuvuuksia.

Haavoittuvuuden kerroksellisuuden mahdollisuudet suomalaisessa pandemiapolitiikassa

Suomalaisessa tutkimuksessa käytetään haavoittuvuuden käsitettä, mutta sen pohjalta ei juuri tehdä vertailevaa eettistä analyysiä tai luoda erilaiset haavoittuvuudet hahmottavia politiikkatoimia. Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti. Suomessakin monet asuvat ahtaasti, tai tekevät sellaista työtä, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri ole ja eristäytyminen on mahdotonta.

Kuitenkaan tiettyjen terveydenhuollon tehtävissä toimivien, yli 70-vuotiaiden ja korkeimmassa lääketieteellisessä riskiryhmässä olevien rokottamisen jälkeen ei siirrytty pohtimaan haavoittuvuutta laajemmin, vaan ikä nähtiin ongelmattomana perusteena kiireelliseen rokottamiseen. Haavoittuvuusanalyysissä siis esimerkiksi kaikki kansaeläkeiän ylittäneet nähtiin haavoittuvampina kuin vaikkapa kaupan alalla prekaareissa työsuhteissa työskentelevät.

Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti.

Haavoittuvuusanalyysi olisi voinut erottaa esimerkiksi seuraavat ryhmät. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perusterveet ja vakavaraiset, joiden olisi toimeentulonsa puitteissa ollut täysin mahdollista harjoittaa sosiaalista eristäytymistä ja siten suojata itseään. Toinen taas koostuu henkilöistä, joiden työympäristö saattaa vaihtua päivittäin, jotka ovat kontaktissa satoihin ihmisiin päivittäin ja jotka pandemian puhjetessa suojasivat itsensä miten taisivat.

Tällaista bioeettistä pohdintaa ei ainakaan julkisesti käyty. Keskustelua rokotteiden alueellisesta kohdentamisesta käytiin, mutta se oli poliittisesti erittäin jännitteistä, eikä toimiin koskaan ryhdytty. Tämä tukee ajatusta, että haurauttamista on vaikea hahmottaa esimerkiksi tietyn rodullistetun viitekehyksen ulkopuolella: ”vieraskieliset” ja ulkomaalaistaustaiset” nähdään korostuneesti uhkina, eikä esimerkiksi lähityötä tekevinä ja ahtaasti asuvina ihmisinä ja siten erityistä suojelua tarvitsevina henkilöinä.

Vaihtoehtoinen pandemiapolitiikka vaatisi haavoittuvuuden altistavien ja haurauttavien rakenteiden kerroksellista ymmärtämistä. Pandemiatoimia ei tule toteuttaa jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa. Oleellista on myös avoin keskustelu pandemiaetiikasta ja -politiikasta.

Tiia Sudenkaarne on Helsingin yliopiston tutkijatohtori Suomen Akatemian SoSaMiRe-hankkeessa (Social Study Of Antimicrobial Resistance: Health Care, Animals, And Ethics, 2019–2022). Hän valmistui tohtoriksi syyskuussa 2021Turun yliopistosta väitöstutkimuksellaan Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles.. Hän pohtii parhaillaan queer-feministisiä, posthumanistisia tulokulmia antibioottiresistenssin bioetiikkaan.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Salla Sariola on akatemiatutkija, sosiologian yliopistonlehtori ja Social Study of Microbes -tutkimusryhmän johtaja Helsingin yliopistossa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa käsittelee ihmisten ja mikrobien muuttuvia suhteita feministisen tieteentutkimuksen teoriaa hyödyntäen. Hänen kenttätyönsä on vienyt hänet feminististen, queer- ja HIV-kansalaisjärjestöjen ja aktivistien pariin Keniaan ja Intiaan, Sri Lankan sairaaloihin sekä Burkina Fason ja Beninin laboratorioihin.

Sudenkaarne, Tiia, Vattinen, Tiina & Sariola, Salla. 2021. ”Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan.” Politiikasta, 4.10.2021, https://politiikasta.fi/bioeettisia-nakokulmia-haavoittavaan-pandemiaan-osa-1

EDIT 05.10.2021 10:38: Tiina Vaittisen kirjoittajatietoja muokattu.

Artikkelin kuvituskuva: Mufid Majun / Unsplash.com

Julkaisu Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanlaajuisen koronapandemian hallinta rokotuksilla on herättänyt paljon yhteiskunnallista keskustelua. Rokotteita pidetään parhaana keinona koronaviruksen nujertamiseksi, mutta ne herättävät myös kritiikkiä. Rokotteisiin liittyvät riskit voivat aiheuttaa yksilötasolla huolta ja pelkoakin, mikä muodostaa perustan, jolle rokotteita kohtaan tunnettu epäröinti, kriittisyys tai suoranainen vastustus ensisijaisesti rakentuu ja on rakentunut aina ensimmäisestä rokotteesta lähtien.

Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus ottaa kantaa rokotuksen puolesta tai sitä vastaan, vaan lisätä ymmärrystä rokotuksiin liittyvien huolien ja niistä kumpuavan kriittisyyden historiallisista juurista.

Isorokkorokotuksen yleisen historian osalta kirjoituksessa on tukeuduttu pitkälti lääketieteen ja kirurgian tohtorin sekä lääketieteen historioitsijan Arno Forsiuksen kotisivuilla julkaistuihin lääketieteen historiaa koskeviin kirjoituksiin, koska ne ovat sähköisessä muodossa, toisin kuin suomalaista lääketieteen historiaa koskeva vanhempi tutkimus yleensä.

Alkuna isorokkorokotus

Ensimmäinen rokotus kehitettiin 1700-luvun lopulla ihmiskuntaa satoja vuosia vaivannutta isorokkoa vastaan, ja sen ansioksi on luettu, että vuonna 1980 Maailman Terveysjärjestö WHO julisti isorokon hävitetyksi maapallolta. Mutta jo kauan ennen varsinaista isorokkorokotusta esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa isorokon vaarallista muotoa oli pyritty torjumaan istuttamalla ihmiseen lievä isorokko menetelmällä, jota nimitettiin inokulaatioksi tai variolaatioksi (variola = isorokko). Tässä menetelmässä isorokkoon sairastuneen rokkorakkuloista otettiin joko märkää tai rokkorakkuloiden ruvista jauhettiin pulveria, jota voitiin viedä nenään tai sivellä esimerkiksi olkavarren ihoon tehtyihin naarmuihin. Eurooppaan variolaatio levisi 1700-luvun alkupuolella.

Suomessakin piirilääkäri Johan Haartman suoritti ensimmäisen variolaation eli rokonistutuksen vuonna 1754, mutta yleisesti ottaen menetelmä ei saanut Suomessa kovin suurta menestystä. Koska variolaatiossa suojausta haettiin oikean isorokon avulla, oli siinä useita riskejä. Varioloidut saattoivat tartuttaa tautia muihin ja käynnistää isorokkoepidemioita, ja joskus variolaatiosta seurasi isorokon vaarallinen muoto, joka saattoi johtaa kuolemaan.

Koko väestön suojamisen kannalta variolaatiolla ei ollut ratkaisevaa merkitystä. Lähinnä se antoi suojan yksittäisille henkilöille ja pienehköille ihmisryhmille.

Joskus variolaatiosta, ensimmäisestä rokotuskeinosta, seurasi isorokon vaarallinen muoto, joka saattoi johtaa kuolemaan.

Uusi lehti taistelussa isorokkoa vastaan kääntyi vuonna 1798, kun englantilainen maalaislääkäri Edward Jenner (1749–1823) julkaisi tuloksensa lehmärokkokokeista. Niiden avulla hän oli todistanut vanhastaan tunnetun havainnon siitä, että ihmiselle suhteellisen vaarattoman lehmärokon sairastaminen antoi suojan vaarallista isorokkoa vastaan. Lehmärokkoa esiintyi luonnostaan liian harvoin, jotta sen avulla olisi voitu rokottaa suuria kansanjoukkoja, mutta Jenner osoitti kokeillaan, että lehmärokolla rokotetun ihmisen rokkorakkulasta saatua märkää voitiin käyttää onnistuneesti uusien ihmisten rokottamiseen levittämällä sitä käsivarteen tehtyihin pintanaarmuihin.

Tämä käsivarresta toiseen -menetelmä mahdollisti jatkuvan rokotustoiminnan ylläpitämisen ja levisi nopeasti ympäri Eurooppaa.

Vaikka uusi lehmärokon istutus olikin vanhaa isorokon istutusta turvallisempi menetelmä, ei sekään ollut täysin riskitön. Osittain syynä oli tietämättömyys mikrobeista tautien aiheuttajina, sillä aluksi ihmisestä toiseen siirrettävän rokotusaineen mukana saatettiin vahingossa siirtää myös tarttuvia tauteja, kuten syfilistä, mikä ruokki yleisön epäluuloja uutta lehmärokkorokotusta kohtaan. Huolta 1800-luvun yleisössä aiheutti myös se, että lehmärokko oli eläinperäinen tauti, jonka tahallisen istuttamisen rokotuksen kautta pelättiin siirtävän eläimellisiä ominaisuuksia ihmiseen.

Kohti uusia ja puhtaampia rokotteita

Käsivarresta toiseen -menetelmään sisältyvien riskien takia 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan maissa siirryttiin eläinperäisen, pääasiassa vasikoissa viljellyn rokotusaineen käyttöön, mikä Suomessakin tapahtui vuodesta 1894 alkaen. Alkeellisista tuotantotavoista johtuen eläinperäinenkin rokotusaine saattoi silti sisältää epäpuhtauksina haitallisia, esimerkiksi ruusua, imusuonitulehdusta tai märkärupea aiheuttavia bakteereita, joita ei pystytty hävittämään tuhoamatta itse rokotteen tehoa.

Tilannetta paransi jonkin verran 1800-luvun jälkipuolella yleistynyt käytäntö lisätä rokotusaineeseen glyserolia, joka vähensi epäpuhtauksina esiintyviä bakteereita sekä paransi rokotusaineen säilyvyyttä. Bakteerittoman isorokkorokotteen valmistukseen päästiin vasta 1920–1930-luvun taitteessa, kun virustutkijat alkoivat kehittää uusia lehmärokon viljelymenetelmiä muun muassa kananmunassa.

Bakteerittoman isorokkorokotteen valmistukseen päästiin vasta 1920–1930-luvun taitteessa.

Suomessa ensimmäinen lehmärokkoon perustuva rokotus suoritettiin vuonna 1802, mutta tuolloin sitä nimitettiin pano-, panenta- tai istutusrokoksi, varjelusrokoksi tai varjelusrupuliksi. Vasta 1870-luvulta lähtien näiden nimitysten rinnalla alkoi yleistyä nykyinen termi rokotus.

Monissa muissa eurooppalaisissa kielissä nimenomaan lehmärokko (vaccinia) on ollut alkuna rokotusta tarkoittavalle sanalle vaccination/vaccinatzione/vacunación/Vakzination, jonka Louis Pasteur (1822–1895) 1880-luvulla vakiinnutti heikennetyillä mikrobeilla aikaansaadun immunisaation yleisnimitykseksi. Pasteurista ja hänen pernarutto- ja vesikauhurokotuksistaan alkoikin uusien rokotteiden kehittämistyö.

Rokotusvastaisuuden nousu

Muun Euroopan tavoin myös Suomessa kuolleisuus isorokkoon alkoi 1800-luvun kuluessa laskea, ja 1800-luvun lopulta lähtien isorokko ei ollut Suomessa enää demografisesti merkittävä sairaus. Rokotuksella oli keskeinen rooli isorokkokuolleisuuden laskussa, mutta sen lisäksi tutkijat ovat korostaneet myös niiden eristys-, karanteeni- ja uudelleenrokotustoimenpiteiden merkitystä, joilla tautia estettiin leviämästä.

1900-luvun alun Suomessa isorokkoa ei juurikaan enää esiintynyt – sisällissodan vuotta 1918 lukuun ottamatta. Kuitenkin juuri noihin aikoihin Suomessa alkoi ensimmäisen kerran esiintyä varsinaista rokotusvastaisuutta. Osittain tätä selittää se, että isorokon ilmaantuvuuden vähentyessä sen aiheuttamat kauhut olivat hävinneet kollektiivisesta muistista, jolloin rokotukseen liittyvät riskit alkoivat yksilötasolla näyttää isommilta kuin rokotuksesta saatava hyöty.

1900-luvun alun Suomessa isorokkoa ei juurikaan enää esiintynyt – sisällissodan vuotta 1918 lukuun ottamatta. Juuri noihin aikoihin Suomessa alkoi ensimmäisen kerran esiintyä varsinaista rokotusvastaisuutta.

Tämän varhaisen rokotusvastaisuuden ydinjoukon Suomessa muodostivat luonnonparannustavan ja vegetarismin kannattajat. He vastustivat isorokkorokotusta terveydelle vaarallisena toimenpiteenä, jonka uskoivat olevan syynä kaikkeen sairauteen aina kurkkumädästä tuhkarokkoon ja tuberkuloosista syfilikseen. Heidän väitteensä perustui lääketieteestä poikkeavaan sairauskäsitykseen, jonka mukaisesti rokotus myrkytti veren ja tuhosi ruumiin elinvoiman eli vastustuskyvyn.

Luonnonparannustavan ja vegetarismin kannattajien rokotusvastaisuus kumpusi heidän aatemaailmastaan eli se oli periaatteellista, ei niinkään omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa. Rokotusvastaisuus oli yksi tuon ajan kansainvälisistä aatevirtauksista, vastareaktio 1800-luvun kuluessa lähes kaikissa Euroopan maissa voimaan tulleelle rokotuspakolle. Suomessakin isorokkorokotus määrättiin pakolliseksi vuonna 1883 kaikille alle 2-vuotiaille lapsille.

Rokotuspakon synnyttämä vastareaktio

Euroopassa syntyi erityisiä rokotusvastaisia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka keräsivät eniten kannatusta Iso-Britanniassa. Maan ensimmäiseen rokotusvastaiseen liikkeeseen (Anti-Compulsory Vaccination League) oli vuoteen 1870 mennessä liittynyt jo 10 000 jäsentä ja sillä oli 103 alayhdistystä. Toisaalta myös monet vaihtoehtoliikkeet aina vegetarismista ja eläinsuojelusta teosofiaan tai protestanttisiin herätysliikkeisiin omaksuivat rokotusvastaisuuden osaksi agendaansa. Rokotusvastaisen liikehdinnän perustan muodostivat kuitenkin ruohonjuuritasolla omakohtaisesti koetut isorokkorokotuksen haittavaikutukset, joiden varaan perustui myös rokotusvastaisten liikkeiden vaatimus rokotuspakon kumoamisesta.

Rokotusvastaisen liikehdinnän perustan muodostivat kuitenkin ruohonjuuritasolla omakohtaisesti koetut isorokkorokotuksen haittavaikutukset.

Niin kansainvälisen rokotusvastaisen liikehdinnän kuin suomalaisten rokotuksenvastustajienkin päämääränä oli rokotuspakkolain kumoaminen, eikä välttämättä itse rokotuksen lakkauttaminen. Rokotuspakkolain katsottiin polkevan jokaiselle kansalaiselle kuuluvaa omantunnonvapautta sekä itsemääräämisoikeutta oman ruumiiseensa.

Englantilaista rokotusvastaista liikettä tutkinut Nadja Durbach näkeekin 1800–1900-luvun vaihteen rokotusvastaisuuden olennaiseksi osaksi aikakauden kansallisvaltioiden muotoutumisprosessia ja yhteiskunnallista keskustelua kansakunnan ja valtion muodoista ja rajoista, kuten siitä, kuinka pitkälle ihmisten yksityiselämään ja ruumiiseen valtiovallalla oli oikeus puuttua.

Nykytilanne

Nykyisin rokottamattomuus on Suomessa harvinaista, sillä vain noin prosentti lapsista on kokonaan rokottamattomia. Rokotteita kuitenkin myös kritisoidaan ja osa suomalaisista epäröi ottaa rokotteita tai antaa niitä lapsilleen. Kyselytutkimusten mukaan vain harva suomalainen ei pidä rokotteita tehokkaina ja turvallisina ja vaikkapa koronarokotteeseen suhtaudutaan valtaosin myönteisesti.

Haastattelututkimusten perusteella epäröintiä aiheuttavat huolet rokotteiden riskeistä ja vaikutuksista sekä omat tai lähipiirin kokemukset sivuvaikutuksista. Epäluottamus viranomaisten suosituksia kohtaan kumpuaa epäilyistä, että rokotteiden tutkimus on puolueellista ja että lääkeyhtiöt saattavat julkaista valikoituja tutkimustuloksia, jotka saavat rokotukset näyttämään turvallisemmilta kuin ne todellisuudessa ovat. Rokotekriittisillä on myös huolia viranomaisten ja lääketeollisuuden välisistä kytköksistä, joiden kautta he epäilevät lääketeollisuuden saattavan vaikuttaa kansallisiin rokotusohjelmiin ja suosituksiin.

Kuten menneisyydessä, myös nykyaikana rokotteiden kritiikkiin kytkeytyy syviä kulttuurisia merkityksiä lääketieteen teknologisoitumisesta ja kaupallistumisesta sekä luonnonmukaisuudesta.

Omat kokemukset koetuista haittavaikutuksista ja se, että niistä ei ole voinut puhua terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, saavat epäröimään rokotteiden ottamista. Epäluottamusta herättävät myös tilanteet, joissa terveydenhuollon työntekijät sivuuttavat asiakkaiden rokotteisiin liittyviä huolia. Joillakin rokote-epäröinnin taustalla saattavat vaikuttaa täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista juontuvat käsitykset terveyden hoitamisesta.

Kuten menneisyydessä, myös nykyaikana rokotteiden kritiikkiin kytkeytyy syviä kulttuurisia merkityksiä lääketieteen teknologisoitumisesta ja kaupallistumisesta sekä luonnonmukaisuudesta ja elämäntyyleistä, joihin rokotteet eivät välttämättä sovi. Tämän historiallisen jatkumon ymmärtäminen on tärkeää nykykeskustelujen taustoittamiseksi ja toivon mukaan se auttaa myös liennyttämään rokotteisiin liittyvää polarisoitunutta keskustelua.

FM Suvi Rytty on Suomen historian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tutkii 1900-luvun alun Suomessa suosiota saanutta luonnonmukaista elämäntapaa, johon kuului esimerkiksi luonnonparannustavan, vegetarismin ja rokotusvastaisuuden kaltaisia aatteita. Rytty työskentelee tällä hetkellä Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.

YTT Pia Vuolanto on sosiologian dosentti ja yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteitaan ovat tieteen rajat ja tieteelliset kiistat. Hän on toinen Emil Aaltosen säätiön rahoittaman tutkimushankkeen ”Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään” johtajista. Vuolanto toimii vastuullisena johtajana myös Tampereen yliopiston koordinoimassa, rokote-epäröintiä tutkivassa VAX-TRUST -tutkimushankkeessa, jota rahoitetaan Euroopan unionin Horisontti 2020 -tutkimusrahoituksen puiteohjelmasta.

VTT Johanna Nurmi on sosiologian yliopisto-opettaja Turun yliopistossa. Hän tutkii muun muassa rokotekriittisyyttä poliittisena ja elämäntapaan kiinnittyvänä ilmiönä. Nurmi toimii toisena johtajana Emil Aaltosen säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Terveys, tieto ja asiantuntijuus: vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään”.

Julkaisu Rokotteisiin liittyvän kriittisyyden historiallinen jatkumo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2020 elokuvateattereiden kävijämäärä jäi Suomessa alle puoleen edellisvuodesta . Kun isojen Hollywood-tuotantojen ensi-iltoja on siirretty hamaan tulevaisuuteen, elokuvateattereiden selviytyminen on ollut osin kotimaisten elokuvien varassa. Kriisi alalla on kuitenkin syvä ja järkytystä ovat herättäneet kevään 2021 rajoitustoimista luopumisen hitaus ja eritahtisuus moneen muuhun toimialaan verrattuna.

Myös monia kotimaisia ensi-iltoja on jouduttu siirtämään epidemiatilanteen helpottamista ja sulkutoimien purkamista odotellessa. Yksi näistä on elokuvaohjaaja Hannaleena Haurun Fucking with Nobody, joka ehti saada kansainvälisen ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2020.

Hauru on lakannut odottamasta elokuvan kotimaista ensi-iltaa, sillä sitä on siirretty jo useita kertoja. Kun elokuvateatterit vihdoin avaavat ovensa, on tiedossa uusien elokuvien ensi-iltojen suma. “Hiukan hirvittää, miten meidän pieni elokuva pärjää,” Hauru kertoo. Viimeisimmän tiedon mukaan Fucking with Nobody saapuu elokuvateattereihin Suomessa 11.6.

Hauru on lakannut odottamasta elokuvan kotimaista ensi-iltaa, sillä sitä on siirretty jo useita kertoja.

Elokuva-alan tekijäpuolen ihmisiä on työllistynyt pandemia-aikana osin television puolelle, jossa tuotantotahti on ollut kova. Hauru itse on työstänyt uuden TV-sarjan käsikirjoitusta. “Olen pyrkinyt kääntämään tilanteen positiiviseksi ja näkemään lähelle, ” Hauru kertoo. Kriisi on kuitenkin saanut pohtimaan alan tilannetta ja omaa ammattiylpeyttä. “Monet alan epäkohdista, kuten taloudellinen epävarmuus, on otettu vastaan ammatinvalintakysymyksenä”, hän kommentoi. Ajatellaan, että taiteilijat ovat itse valinneet alan, jossa toimeentulo on epävarmaa.

“Vasta viime aikoina olen pohtinut asiaa ja ammatillista itsetuntoani — tämä on mun ammatti ja voisin saada tästä palkkaa!”

Apurahajärjestelmästä palkkatyöhön?

Itsensä työllistämiselle apurahoilla ja yrittäjänä voisi olla myös vaihtoehtoja. Hauru viittaa Kulta ry:n tekemään Kulttuurin puolesta -selvitykseen, johon on haettu toimivia palkkatyömalleja muun muassa yliopistomaailmasta, jossa oppilaitokset ovat luoneet työsuhteen apurahatutkijoille. “Apurahathan eivät juurikaan kerrytä eläkettä,” Hauru toteaa. Apurahat eivät myöskään kerrytä työssäoloehtoa ja näin oikeuta työttömyysturvaan.

Itsensä työllistämiselle apurahoilla ja yrittäjänä voisi olla myös vaihtoehtoja.

Kriisistä ulos pääsemiseksi Hannaleena Hauru peräänkuuluttaa politiikkaa ja lobbausta. “Olen ollut sinisilmäinen,” hän huokaa, “ammattini on virkavallan silmissä koriste”.

Elokuva-alalla myös tekijä- ja levittäjäpuolella voisi olla tiiviimpää yhteistyötä. Vahvempaa edunvalvontaa tarvitaan, jotta tekijät voivat keskittyä omaan työhönsä. “Olen pitänyt kädenmittaa politiikkaan,” Hauru kertoo. “Sillä mitä tapahtuu luovalle työlle, jos lähden siihen mukaan?”

Jakso nauhoitettiin tiistaina 18.5.2021 Lapinlahden lähteen kahvilassa Helsingissä.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa-festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Elokuva jäi limboon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuuriala on yksi koronapandemian pahiten riepottelemista toimialoista. Viimeisen vuoden aikana on käyty keskustelua muun muassa jaettujen kriisitukien riittävyydestä sekä niiden jakautumisesta eri toimijoiden kesken. Myös rajoitustoimenpiteiden oikeudenmukaisuus on herättänyt vahvoja mielipiteitä.

”Olen jäänyt kaipaamaan debatista eri alojen taiteilijoiden omaa ääntä ja hieman syvemmälle menevää analyysiä,” sanoo Koronavuosi kulttuurialan silmin -sarjan juontaja Hilla Okkonen. ”Tämä podcast syntyi halusta kysyä suoraan taiteilijoilta poikkeusvuoden herättämistä tuntemuksista ja sen vaikutuksesta heidän työskentelyynsä.”

“Tämä vuosi on osoittanut, että kulttuurialojen ansaintalogiikkaa ei aina ymmärretä.”

“Tämä vuosi on myös osoittanut, että kulttuurialojen ansaintalogiikkaa ei aina ymmärretä”, Okkonen jatkaa. “Yhtenä podcastin tarkoituksena onkin valottaa politiikan ja taiteen välistä suhdetta. Sen eri jaksoissa keskustellaan muun muassa suomalaisen kulttuuripolitiikan tilasta ja siitä, mikä on taiteen merkitys kriisiaikana.”

Koronavuosi kulttuurialan silmin-sarjan viisi jaksoa julkaistaan kesäkuun 2021 aikana. Jaksot ovat kuunneltavissa Politiikasta-verkkolehden Soundcloud-palvelussa.

Elämyksiä etsimässä: pandemian vaikutus suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin

Sarjan ensimmäisessä jaksossa keskustellaan suomalaisen musiikkialan kriisitilasta ja sen tulevaisuudennäkymistä. Jaksossa vieraileva Eero Hämeenniemi kertoo poikkeusvuoden olleen hänelle alkulamaannuksen jälkeen tuottelias, vaikka live-esiintymisiä on ollut vähän. Sisilian Palermo vaihtui Suomen Keravaan ja Italian kaipuu osaltaan auttoi säveltäjän kahdeksannen kirjan Napolista etelään kirjoitusprosessissa.

Yksi jakson keskeisistä teemoista on koronapandemian vaikutus muusikoiden toimeentuloon. Vuoden 2020 lopulla musiikkialan etujärjestöjä yhteen kokoava vienninedistämisorganisaatio Music Finland arvioi, että koronapandemia tulee aiheuttamaan suomalaiselle musiikkialalle yli 200 miljoonan euron tulonmenetykset. Pahiten poikkeusvuodesta ovat kärsineet esiintyvät taiteilijat sekä elävän musiikin ala.

“Erittäin monet soittajat ovat suurissa vaikeuksissa”, Hämeenniemi kertoo. Hänen mukaansa tilanne on erityisen vaikea freelance-muusikoille, joista monet ovat jääneet vaille sekä keikkoja että rahallista tukea. Hämeenniemi kuvailee, kuinka monet hänen tuntemistaan soittajista ovat joutuneet turvautumaan omiin säästöihinsä tai jopa myymään omaisuuttaan selvitäkseen poikkeusvuoden aiheuttamista tulonmenetyksistä.

“Erittäin monet soittajat ovat suurissa vaikeuksissa.”

Yhdessä soittamisen, yleisön ja läsnäolon merkitys on pandemiavuonna myös korostunut entisestään. “Muusikko soittaisi varmaan autiolla saarellakin,” Hämeenniemi toteaa, “mutta on kivampi jos sinne tulee se Perjantai, joka tuo vaikka kookospähkinän jos on soittanut oikein hyvin.”

Jakso nauhoitettiin maanantaina 17.5.2021 Helsingissä.

Hilla Okkonen on valmistunut taiteen maisteriksi Bolognan yliopistosta ja työskennellyt erilaisissa kulttuuri- ja viestintäalan tehtävissä Suomessa ja Italiassa. Tällä hetkellä hän työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin tuottajana Helsingissä. 

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Muusikot panttaavat soittimiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alla runoilijan saate sekä runo lausuttuna ja tekstiversiona.

Toista luokkaa käyvä tyttäreni ei ole kokenut yhtään kokonaista, normaalia kouluvuotta. Kun koulussa viime joulukuussa astui voimaan laulu- ja soittokielto ja lasten pitkään valmistelema, striimattavaksi tarkoitettu joulujuhlaesitys jouduttiin perumaan, minusta tuntui kuin yhtä hyvin olisi voitu kieltää lapsia nauramasta. Korona-ajan rajoituksista tämä osui minuun yllättävän kipeästi: kielto osui lasten itseilmaisuun, iloon, ääneen ja siihen, miten taide kokoaa yhteen tekijöitä ja yleisöjä.

Taidekentän toimijoihin korona-aika on vaikuttanut halvaannuttavalla tavalla. Taiteilijat ja kulttuurialan muut tekijät ovat ikävä kyllä hyvinkin tottuneita toimimaan alituisessa toimeentulon epävarmuudessa: työtä usein tehdään, oli sille riittävää rahoitusta tai ei. Nyt ei edes riittänyt, että monen toimeentulo katkesi siihen paikkaan, vaan myös työn tekeminen oli lopetettava: festivaalit, konsertit, näyttelyt, näytelmät oli jätettävä harjoittelematta, järjestämättä ja pitämättä. Suunnitelmat laitettiin uusiksi ja jouduttiin perumaan taas. Ei edes kirjailijan arki eikä työskentely jatkunut normaalina. Kirjailijan työväline ja työpaikka on hänen mielensä. Kun sieltä katoaa näkymä, muuttuu kirjoittaminenkin vaivalloiseksi.

Todellisuus on tuntunut olevan jonkinlaisessa pysähtyneessä kaaoksessa. Jos olen yrittänyt ajatella huomista, on kuin seinä olisi noussut eteen. Ensi viikon tai edes ensi kuun ajatteleminen on tuntunut mahdottomalta. Olen toimittanut välttämättömät asiat, siinä kaikki.  Olen kaivannut ystäviäni valtavasti, ikävöinyt taidetapahtumia, kokoontumisia, ihmisten puheensorinaa ja tungosta. Olen pelännyt itseni ja läheisteni puolesta. Olen surrut sairautta, johon on kuoltava yksin ja yksinäisyyttä joka on ollut läsnä kaikkialla.

Todellisuus on tuntunut olevan jonkinlaisessa pysähtyneessä kaaoksessa.

Seuraan rokotusten edistymistä, odotan omaa rokotusvuoroani. Odottamisesta on tullut osa arkipäivää. Normaali, koronahuoleton elämä vain vähän yli vuosi sitten vaikuttaa kuin hapertuneelta muistikuvalta. Jonkin on täytynyt järkkyä perustavanlaatuisella tavalla. En tiedä, miten toivutaan siitä, että toisen ihmisen kohtaaminen on uhka, että toisen lähestyminen, koskettaminen tai ihan vain samassa tilassa oleminen on riski.

Odotan, että voin huoletta istua kahvilassa. Odotan, että pääsen halaamaan kaikki ystävät, myös ne, joita ei ole ollut tapana halata. Odotan, että voin vihdoin ottaa syliini ystäväni ihanan vauvan, joka syntyi viime vuoden lopulla.

Kun jokin vaikuttaa meihin suuresti, sanomme sen olevan koskettavaa. Sanonta pitää sisällään myös sen, millainen vaikutus koskettamisella meihin on.

Ei saa koskea

Olen lukenut niin paljon uutisia

että rivit kiertyvät ja käyvät käsittämättömiksi

istun pyöreän keittiönpöytäni ääressä

ja kuuntelen hengitystäni joka mittaa minua kuin kello

Yritän turhaan pyyhkiä pois pöydälle läikkynyttä aurinkoa

on koronakevät numero kaksi

käyn ulkona lyhyesti kuin hihnassa, suu peitettynä

kaupan kassa katsoo pois visiirinsä takana

naapurissa joku pesee kaikki lähetin tuomat ostokset

ja toinen puristelee vihannestiskillä paljain käsin avokadoja, tomaatteja

jos niihin vielä on varaa

Pelkään etten osaa enää halata

tai että vahingossa kapsahdan kaulaasi vanhasta muistista

pelkään että sotkeudun sanoihini,  jalkoihini ja kuolen,

pelkään että sairastut tai tartutat

että etäännyn enkä osaa palata

että etäännyt

Makaan sohvalla surkeana kuin langanpätkä

kalenteriin on turha kirjoittaa mitään

osaanko kuvitella enää miten museossa ihmiset tungeksivat

tai voisinko ajatella hengittäväni yhden sinfoniaorkesterin äänet

En ollut ajatellut että kaipaisin myös tuntematonta

joka ohittaa minut kirjaston ovella

tai kaupungin häpeämätöntä hälyä

en ollut ajatellut, että läsnäolosi on tärkeää kuin valo

Miten kaukana ovat juhlat, joissa kilautamme lasit yhteen

ja kumarrumme toisiamme kohti kuullaksemme paremmin

suudelmista puhumattakaan

uskallanko ajatellakaan miten lähellä

nurkan takana kuin kesä, joka

parvekkeen kaiteella istuvan linnun hahmossa

laulaa vielä hämärään iltaan

Tänään satoi taas räntää, mutta

kirjahyllyn päällä kasvit ovat kääntyneet huomaamatta

kohti ikkunaa, sen sinistä

Sanna Karlström, 2021

Julkaisu Politiikasta taidetta: Ei saa koskea – korona-ajan tuntoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.