Politiikasta taidetta: Ei saa koskea – korona-ajan tuntoja

Sharon McCutcheon / Unsplash
Lukuaika: 3 min.

Kulunut vuosi on ollut monelle sekä henkisesti että fyysisesti raskas. Koronarajoitukset ovat mullistaneet arjen rutiinit ja vaikuttaneet tapaan, jolla suhtaudumme muihin ihmisiin ympärillämme. Runoilija Sanna Karlström pohtii runossaan Ei saa koskea (2021) fyysisen kontaktin ja koskettamisen merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.

Alla runoilijan saate sekä runo lausuttuna ja tekstiversiona.

Toista luokkaa käyvä tyttäreni ei ole kokenut yhtään kokonaista, normaalia kouluvuotta. Kun koulussa viime joulukuussa astui voimaan laulu- ja soittokielto ja lasten pitkään valmistelema, striimattavaksi tarkoitettu joulujuhlaesitys jouduttiin perumaan, minusta tuntui kuin yhtä hyvin olisi voitu kieltää lapsia nauramasta. Korona-ajan rajoituksista tämä osui minuun yllättävän kipeästi: kielto osui lasten itseilmaisuun, iloon, ääneen ja siihen, miten taide kokoaa yhteen tekijöitä ja yleisöjä.

Taidekentän toimijoihin korona-aika on vaikuttanut halvaannuttavalla tavalla. Taiteilijat ja kulttuurialan muut tekijät ovat ikävä kyllä hyvinkin tottuneita toimimaan alituisessa toimeentulon epävarmuudessa: työtä usein tehdään, oli sille riittävää rahoitusta tai ei. Nyt ei edes riittänyt, että monen toimeentulo katkesi siihen paikkaan, vaan myös työn tekeminen oli lopetettava: festivaalit, konsertit, näyttelyt, näytelmät oli jätettävä harjoittelematta, järjestämättä ja pitämättä. Suunnitelmat laitettiin uusiksi ja jouduttiin perumaan taas. Ei edes kirjailijan arki eikä työskentely jatkunut normaalina. Kirjailijan työväline ja työpaikka on hänen mielensä. Kun sieltä katoaa näkymä, muuttuu kirjoittaminenkin vaivalloiseksi.

Todellisuus on tuntunut olevan jonkinlaisessa pysähtyneessä kaaoksessa. Jos olen yrittänyt ajatella huomista, on kuin seinä olisi noussut eteen. Ensi viikon tai edes ensi kuun ajatteleminen on tuntunut mahdottomalta. Olen toimittanut välttämättömät asiat, siinä kaikki.  Olen kaivannut ystäviäni valtavasti, ikävöinyt taidetapahtumia, kokoontumisia, ihmisten puheensorinaa ja tungosta. Olen pelännyt itseni ja läheisteni puolesta. Olen surrut sairautta, johon on kuoltava yksin ja yksinäisyyttä joka on ollut läsnä kaikkialla.

Todellisuus on tuntunut olevan jonkinlaisessa pysähtyneessä kaaoksessa.

Seuraan rokotusten edistymistä, odotan omaa rokotusvuoroani. Odottamisesta on tullut osa arkipäivää. Normaali, koronahuoleton elämä vain vähän yli vuosi sitten vaikuttaa kuin hapertuneelta muistikuvalta. Jonkin on täytynyt järkkyä perustavanlaatuisella tavalla. En tiedä, miten toivutaan siitä, että toisen ihmisen kohtaaminen on uhka, että toisen lähestyminen, koskettaminen tai ihan vain samassa tilassa oleminen on riski.

Odotan, että voin huoletta istua kahvilassa. Odotan, että pääsen halaamaan kaikki ystävät, myös ne, joita ei ole ollut tapana halata. Odotan, että voin vihdoin ottaa syliini ystäväni ihanan vauvan, joka syntyi viime vuoden lopulla.

Kun jokin vaikuttaa meihin suuresti, sanomme sen olevan koskettavaa. Sanonta pitää sisällään myös sen, millainen vaikutus koskettamisella meihin on.

 

 

Ei saa koskea

Olen lukenut niin paljon uutisia

että rivit kiertyvät ja käyvät käsittämättömiksi

istun pyöreän keittiönpöytäni ääressä

ja kuuntelen hengitystäni joka mittaa minua kuin kello

 

Yritän turhaan pyyhkiä pois pöydälle läikkynyttä aurinkoa

on koronakevät numero kaksi

käyn ulkona lyhyesti kuin hihnassa, suu peitettynä

 

kaupan kassa katsoo pois visiirinsä takana

naapurissa joku pesee kaikki lähetin tuomat ostokset

ja toinen puristelee vihannestiskillä paljain käsin avokadoja, tomaatteja

jos niihin vielä on varaa

 

Pelkään etten osaa enää halata

tai että vahingossa kapsahdan kaulaasi vanhasta muistista

pelkään että sotkeudun sanoihini,  jalkoihini ja kuolen,

pelkään että sairastut tai tartutat

että etäännyn enkä osaa palata

että etäännyt

 

Makaan sohvalla surkeana kuin langanpätkä

kalenteriin on turha kirjoittaa mitään

osaanko kuvitella enää miten museossa ihmiset tungeksivat

tai voisinko ajatella hengittäväni yhden sinfoniaorkesterin äänet

 

En ollut ajatellut että kaipaisin myös tuntematonta

joka ohittaa minut kirjaston ovella

tai kaupungin häpeämätöntä hälyä

en ollut ajatellut, että läsnäolosi on tärkeää kuin valo

 

Miten kaukana ovat juhlat, joissa kilautamme lasit yhteen

ja kumarrumme toisiamme kohti kuullaksemme paremmin

suudelmista puhumattakaan

uskallanko ajatellakaan miten lähellä

 

nurkan takana kuin kesä, joka

parvekkeen kaiteella istuvan linnun hahmossa

laulaa vielä hämärään iltaan

 

Tänään satoi taas räntää, mutta

kirjahyllyn päällä kasvit ovat kääntyneet huomaamatta

kohti ikkunaa, sen sinistä

 

Sanna Karlström, 2021

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*