Marginaalisiksi luonnehditut uusnatsiryhmät ovat viime vuosina nousseet otsikoihin, kun ryhmiin liitetty poliittinen väkivalta on puhuttanut julkisuudessa. Tuoreimpana tapauksena mediassa on kirjoitettu Kankaanpäässä ideologiaansa toteuttaneesta viisihenkisestä ryhmästä, jonka suojelupoliisi pidätti marras-joulukuussa terrori-iskun suunnittelemisesta. Supon mukaan äärioikeistolaisen terrorin uhka on syytä ottaa Suomessa nykypäivänä vakavasti. Myös maamme johtava terrorismintutkija Leena Malkki on sanonut, että kankaanpääläisten kanssa saman maailmankuvan ja asenteet jakavia ryhmiä on Suomessa enemmänkin.

Äärioikeistolaisen väkivallan uhan voidaan katsoa kasvaneen. Syyskuussa 2016 Helsingin Asema-aukiolla sattui väkivaltainen välikohtaus Kansallisen Vastarintaliikkeen (myös Suomen Vastarintaliike – SVL) mielenosoituksen yhteydessä liikkeen aktiivin ja ohikulkijan välillä. Vaikka oikeus ei katsonut liikkeen aktiivin syyllistyneen kuolemantuottamukseen – ainoastaan törkeään pahoinpitelyyn – tapahtuma nostatti voimakkaan julkisen keskustelun Suomessa, ja aiheesta kirjoitettiin myös ulkomailla. Mittavan julkisen huomion voidaan katsoa vaikuttaneen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen (PVL) kieltämiseen Suomessa.

Äärioikeistolaisen väkivallan uhan voidaan katsoa kasvaneen.

Välikohtaus linkittyi noihin aikoihin kiivaana käytyyn maahanmuuttodebattiin, jossa vastakkain olivat maahanmuuttoa vastustavat ja monikulttuurisuuden puolesta puhuvat ihmiset. Tässä artikkelissa tarkastelen, miten ja millaisia tunnerakenteita yhtäältä valtamedia (Helsingin Sanomat) ja toisaalta vastamedia (verkkojulkaisu MV-lehti) hyödynsivät välikohtauksesta uutisoidessaan ja miten kirjoittelu liittyi jo olemassa olevaan, laajempaan maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun.

Oikeistopopulismi ja vastamediat haastavat valtavirtamedian

Epäluottamus ja kielteisyys perinteistä valtavirtamediaa kohtaan alkoivat nostaa päätään erityisesti oikeistopopulististen puolueiden ja äärioikeistoon kuuluvien järjestelmävastaisten liikkeiden keskuudessa jo kauan ennen pakolaiskriisin aikoihin puhjennutta maahanmuuttokeskustelun tuoreinta vaihetta. Perinteisen median väitettiin salaavan ja vääristelevän informaatiota, jos se ei sopinut tiedotusvälineiden poliittisesti korrektiin päivälistaan. Journalistit nähtiin poliittisen eliitin kannattajina, jotka kirjoittivat yksipuolisesti ja puolueellisesti valtaeliitistä ja populisteista.

Myös Suomessa alkoi ilmestyä maahanmuuttovastaisia verkkojulkaisuja, joista yksi tunnetuimpia on MV-lehti. Vuonna 2014 perustettu julkaisu on oikeistopopulistinen vastamedia, joka kiinnittyy rasistiseen vastajulkisuuteen ja omalla toiminnallaan myös tuottaa sitä. MV-lehden suosio kasvoi samoihin aikoihin, kun niin sanottu vuoden 2015 Euroopan pakolaiskriisi toi Eurooppaan pääasiassa Syyrian sodan vuoksi enemmän turvapaikanhakijoita kuin aiemmin 2000-luvulla. MV-lehden lisääntyneet lukijamäärät antoivat aiheen ajatella, että ihmiset ryhtyivät etsimään vaihtoehtoista tietoa maahanmuutosta valtavirtamedian uutisten rinnalle.

Ihmiset ryhtyivät ehkä etsimään vaihtoehtoista tietoa maahanmuutosta valtavirtamedian uutisten rinnalle.

Liberaalidemokratioissa vastajulkisuuksien odotetaan tarjoavan vaihtoehtoja vallassa oleville julkisuuden normeille ja arvoille. Yhdysvaltalaisen filosofin ja feministin Nancy Fraserin mukaan tasa-arvoinen ja monikulttuurinen yhteiskunta tarvitsee moninaisia julkisia areenoja, jotta arvoiltaan ja retoriikoiltaan erilaisilla ryhmillä olisi tasavertainen mahdollisuus päästä ääneen. Fraser toteaa, että vaikka kaikki vastajulkisuudet eivät ole yksiselitteisen edistyksellisiä, ne laajentavat keskustelutilaa, jos niiden motiivina on vastustaa valtajulkisuuden syrjintää.

Valtajulkisuus ottaa MV-lehden tyyppiseen vastajulkisuuteen tiukan kielteisen kannan, sillä sivuston äärimmäisyyksiin menevät tekstit voivat olla lain puitteissa tuomittavia. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi MV-lehden entisen, nyt jo edesmenneen perustajan Ilja Janitskinin kaikkiaan 16:sta MV-lehteen liittyvästä rikoksesta, joiden joukossa oli törkeitä kunnianloukkauksia, salassapitorikoksia ja kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Laillisuuden rajamailla toimivat verkkojulkaisut voivat kuitenkin saada laajaa kannatusta. MV-lehden tuottama vastajulkisuus tarjoaa yhteisen tilan ihmisille, jotka kokevat jääneensä valtajulkisuudessa maahanmuuttovastaisten ajatustensa kanssa vaille suurempaa huomiota.

Reaktiivinen vastamedia vs. journalistinen valtamedia

Oikeistopopulistiset vastamediat ovat luonteeltaan reaktiivisia, sillä ne näkevät toimintansa etupäässä valtavirtamedian korjaajina. Oikeistopopulistiselle viestintätyylille ominaiseen tapaan vastajulkaisut käyttävät emotionaalista ja puhetyylistä kieltä, dramatisointeja, liioitteluja ja verbaalista radikalismia. MV-lehti kopioi jo julkaistua materiaalia verkosta, höystää tekstiä omilla kommenteillaan ja kehystää näin juttujen alkuperäisen sisällön omaan ideologiaansa sopivaksi. MV-lehden Asema-aukion tapauksesta kertovista syksyn 2016 aikana julkaistusta 68 jutusta suuri osa oli alun perin Kansallisen Vastarintaliikkeen verkkosivuilla julkaistuja artikkeleita, jotka MV-lehti julkaisi uudelleen sellaisinaan.

Emotionaalinen ja tunteisiin vetoava uutiskerronta on aiemmin nähty journalismin ihanteiden uhkana.

Valtajulkisuudessa toimivaa ja sitä tuottavaa journalistista mediaa pidetään demokratian edellytyksenä, sillä sen tehtävä ”neljäntenä valtiomahtina” on toimia poliittisen vallan vahtikoirana. Journalistien ammatillinen legitimiteetti nojaa poliittiseen riippumattomuuteen ja objektiivisuuden normiin. Emotionaalinen ja tunteisiin vetoava uutiskerronta on aiemmin nähty journalismin ihanteiden uhkana, mutta yhteiskunnan digitalisoitumisen keskellä on alettu ymmärtää, miten suuri merkitys tunteilla uutisten tuottamisessa ja kuluttamisessa on aina ollut. Erityisen tärkeitä tunteet ovat journalismille nyt, kun elämämme on median läpitunkema ja journalistit kamppailevat samasta huomiotaloudesta kuin kaikki muutkin sisällöntuottajat.

MV-lehti heikentää luottamusta demokratiaan

MV-lehti käyttää tunnepohjaista ilmaisua erityisesti kuvatessaan eri toimijoita ja heidän tekemistään. Oikeistopopulistiselle retoriikalle ominaiseen tapaan julkaisu sulkee ”oman porukkansa” eli maahanmuuttoa vastustavien ulkopuolelle rasismia vastaan mieltään osoittavat ”suvaitsevaiset”, sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavat poliitikot ja maahanmuuttajat. Korostetun voimakasta ja värikästä kieltä julkaisu käyttää valtamediaa ja sen toimintaa kuvatessaan.

Vähättelevin, syyttävin ja moralisoivin ilmaisuin julkaisu pyrkii heikentämään yleistä luottamusta journalismiin ja perinteisiin tiedotusvälineisiin. MV-lehti kertoo, miten valtamedia peittelee ja vääristelee ”totuutta”, uutisoi Asema-aukion tapahtumista puolueellisesti ja levittää suoranaisia valheita omaa agendaansa ajaakseen.

Valtamedian parjaamisen lisäksi MV-lehti käyttää suuren osan jutuista uhrin mustamaalaamiseen.

Valtamedian parjaamisen lisäksi MV-lehti käyttää suuren osan jutuista uhrin mustamaalaamiseen. Julkaisu kirjoittaa hänen olleen ”rappiollista elämää viettänyt” ”paatunut narkomaani”, ”alkoholisti” ja ”kriminaali” ”suvakkimarttyyri”. Uhrin syyllistäminen on tyypillinen oikeistopopulistisen retoriikan menetelmä, jonka tarkoituksena on kääntää huomio välikohtauksen varsinaisesta epäillystä toisaalle ja saada uhri itse näyttämään syypäältä. Näin julkaisu häivyttää sitä tosiseikkaa, että Vastarintaliikkeen aktiivi on epäiltynä väkivallan teosta.

Aktiivin MV-lehti kuvailee olleen ”sekä järjestön sisällä että yleisesti kansallismielisessä liikkeessä pidetty, luotettu ja arvostettu henkilö”, joka tunnetaan ”työteliäänä ja luotettavana toverina, josta kaikki pitävät”. Tämäntyyppinen luonnehdinta herättää luottamusta epäiltyyn ja lisää ymmärrystä hänen tekoaan kohtaan. MV-lehti esittää aktiivin ”poliittisena vankina”, joka tulisi vapauttaa. Valtamediaa taasen suomitaan ”tragedialla rahastamisesta ja politikoimisesta”.

Eliitin ja maahanmuuton vastaisena kansan äänitorvena esiintyvä MV-lehti kertoo, miten suomalainen valtamedia ”on noussut äärivasemmiston kanssa kansan jättimäistä enemmistöä vastaan”.

Eliitin ja maahanmuuton vastaisena kansan äänitorvena esiintyvä MV-lehti kertoo, miten suomalainen valtamedia ”on noussut äärivasemmiston kanssa kansan jättimäistä enemmistöä vastaan”. Puheet kansan jättimäisestä enemmistöstä antavat ymmärtää, että todellisuudessa valtaosa suomalaisista edustaa samaa, rajat kiinni -ideologiaa ajavaa ajatusmaailmaa kuin MV-lehti. Päätökset sitä vastoin tehdään pienen mutta valtaapitävän eliitin kabineteissa, kansan katseilta suojassa. MV-lehti ohjaa tunteisiin vetoavalla ilmaisullaan lukijoitaan näkemään, miten valtamedia on kääntänyt kansalle selkänsä.

Journalistien ammattitaidon MV-lehti kyseenalaistaa henkilökohtaisuuksiin menevin epäasiallisuuksin ja karkein, alatyylisin hyökkäyksin. Julkaisu kirjoittaa Iltalehden ”journalistisista aivopieruista” ja ”logiikan riemuvoitoista”, joita ei saa arvostella, koska kritiikki leimattaisiin ”vihakirjoitteluksi” ja ”ammattitoimittajien työn häiritsemiseksi”. Tunteisiin vedoten julkaisu syyttää toimittajia uhriutumisesta, informaation vääristämisestä, myytin rakentamisesta, muunnellun totuuden puhumisesta, rikosten keksimisestä, patologisesta valehtelusta ja Vastarintaliikkeen aktiivin mustamaalaamisesta.

Helsingin Sanomat demokratian puolustajana

Myös Helsingin Sanomat lataa merkityksiä Asema-aukion tapahtumiin syksyn uutisoinnissaan (66 artikkelia) tunteisiin vetoavaa ja tunnepitoista ilmaisua käyttämällä. Perusuutisissa värikäs kieli näkyy suurimmaksi osaksi haastateltavien lausumissa sitaateissa, mutta tulee esiin myös lehden linjaa ja journalistien mielipiteitä kuvaavissa juttutyypeissä. ”Meidät” eli lukijakunnan julkaisu kuvaa yhteiskunnallisen vastuunsa tuntevana, yhteen hiileen puhaltavana joukkona, jonka pitää nyt yhdessä pohtia, mitä voidaan tehdä yhteiskunnallisen ilmapiirin parantamiseksi.

MV-lehden tapaan myös Helsingin Sanomat kuvaa värikkäästi vastapuolta, jonka julkaisu piirtää koostuvan pääosin demokraattista yhteiskuntajärjestelmää uhkaavista ihmisistä. Pohjoismaissa toimivan vastarintaliikkeen Helsingin Sanomat esittää laajasti rikollistaustaiseksi ryhmäksi, jonka tavoitteena on vallankumous ja totalitaristisen hallinnon luominen yhteispohjoismaiseen valtioon. Asema-aukion tapahtumia julkaisu kuvaa sekä poliitikkojen, silminnäkijöiden että kansalaisten suulla, jotka kaikki yksimielisesti tuomitsevat Kansallisen Vastarintaliikkeen harjoittaman väkivallan, uusnatsismin ja rasismin.

Helsingin Sanomien perusuutisissa värikäs kieli näkyy suurimmaksi osaksi haastateltavien lausumissa sitaateissa, mutta tulee esiin myös lehden linjaa ja journalistien mielipiteitä kuvaavissa juttutyypeissä.

Helsingin Sanomat mainitsee Asema-aukion epäillyn nimen ja kuvailee hänen henkilöään samalla tavoin kuin MV-lehti välikohtauksen uhria. Journalistisesta, lainopillisesta ja myös moraalisesta näkökulmasta ero on siinä, että toinen henkilöistä on syytettynä rikoksesta ja toinen on kuollut. Epäilty esitetään vaarallisena yksilönä, jonka syylliseksi tuomitseminen on yhteiskunnan edun ja turvallisuuden kannalta välttämätöntä. Näin julkaisun voi katsoa uutisoinnissaan tekevänkin – ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut.

Helsingin Sanomat painaa tunnepitoista tekstiä poliitikkojen suulla mutta myös poliitikoista itsestään. Ääneen päästetään sekä hallituspuolueiden keulahahmot että oppositio. Julkaisu kertoo poliitikoiden olevan lähtökohtaisesti tuohtuneita ”natsipelleilystä”, tosin se mainitsee heidän vaatineen ”jämäköitä toimia” jo vuoden 2013 Jyväskylän puukkoiskun jälkeen, joka oli niin ikään Kansallisen Vastarintaliikkeen tekosia. ”Politiikassakin äärijärjestöt on kuitenkin tuomittu niin laajalla rintamalla niin moneen kertaan, että nykytilan jatkuminen olisi päättäjille jo häpeä”, Helsingin Sanomat suomii toteuttaessaan tehtäväänsä vallan vahtikoirana.

Tunneilmaisua ohjaavat erilaiset todellisuuskäsitykset

MV-lehden ja Helsingin Sanomien juttujen tunnerakenteet poikkeavat toisistaan sekä arvopohjaltaan että ilmaisutavoiltaan. MV-lehti käyttää emotionaalista kieltä valtamedian moralisoimiseen ja arvostelemiseen, journalistien ja päättäjien luotettavuuden heikentämiseen, eri mieltä olevien mustamaalaamiseen sekä omien päämääriensä esiintuomiseen. Julkaisu hyökkää tunnepitoisella tekstillään monikulttuurista yhteiskuntaa ja demokraattista yhteiskuntajärjestelmää vastaan, jota journalistinen media toiminnallaan puolestaan ylläpitää.

Myönteisiä tunteita julkaisu liittää väkivaltaiseen ja marginaaliseen uusnatsiliikkeeseen, jonka perimmäisenä tarkoituksena on perustaa pohjoismainen, totalitaarisesta yhteiskuntajärjestelmästä ponnistava valtio. Tyylilleen uskollisesti julkaisu lupaa paljastaa ”totuuden”, jota journalistinen media sen mukaan piilottelee ja muuntelee. Mielenkiintoista on julkaisun nojautuminen demokratian ideaaleihin argumentoinnissaan, vaikka sen omaa linjaa voi luonnehtia demokratian vastaiseksi.

Mielenkiintoista on MV-lehden nojautuminen demokratian ideaaleihin argumentoinnissaan, vaikka sen omaa linjaa voi luonnehtia demokratian vastaiseksi.

Helsingin Sanomat hyödyntää tunnerakenteita voimistaessaan demokratian perusajatusta, toimiessaan vallan vahtikoirana, sulkiessaan yhteisön ulkopuolelle yhteisiä arvoja uhkaavat tekijät, vedotessaan kansalaisten yhteisvastuullisuuteen ja luodessaan kertomusta yhtenäisestä kansakunnasta, joka kukistaa tämänkin vastoinkäymisen yhteisen päämäärän hyväksi. Uutisoinnin analyysin perusteella voidaan sanoa, että Helsingin Sanomien emotionaalinen tyyli ja ilmaisut ovat voimakkaat ja paikoin suorasukaisetkin, mutta julkaisu pysyy asialinjalla ja säilyttää peruskunnioittavan sävyn sortumatta henkilöön menevään halventamiseen.

Tunteisiin vetoamalla ja tunnepitoisella kerronnalla kumpikin julkaisu pyrkii saamaan lukijakuntansa asettumaan välittämänsä informaation taakse. Valtamedian päämääränä on osoittaa, että väkivaltainen uusnatsiliike ei kuulu suomalaiseen, monikulttuuriseen yhteiskuntaan, kun taas vastamedia piirtää demokratiaa heikentävää maailmakuvaa, jossa väkivalta ja vihapuhe ovat perusteltuja tapoja puolustautua eri mieltä olevien ajatuksilta. Maahanmuuttokysymys on ikään kuin ylimääräinen tai ulkopuolinen tekijä, jota MV-lehti hyödyntää oman poliittisen ideologiansa ja aatteensa agitoimiseksi.

Vastajulkisuus voi demokratian kannalta olla yhtäältä hyvä, toisaalta petollinen.

Analyysin valossa MV-lehti ei siis vastusta valtajulkisuuden syrjintää, minkä Fraser muotoili vastajulkisuuden edellytykseksi demokratiaa tervehdyttävänä julkisena tilana. Ongelmalliseksi MV-lehden tuottaman vastajulkisuuden tekeekin sen oma syrjivä ja vihamielinen maailmakuva, joka on ristiriidassa liberaalidemokratian suvaitsevaisen ja monikulttuurisen arvomaailman kanssa. Vastajulkisuus voi demokratian kannalta olla yhtäältä hyvä, toisaalta petollinen, kuten MV-lehden tapausesimerkki osoittaa.

Loppujen lopuksi kyse on erilaisista todellisuuskäsityksistä. Julkisuudesta ja julkisesta huomiosta kamppailevat toimijat ovat digitaalisen aikakauden tuotosta. Kun kenellä tahansa on pääsy verkossa julkisuuden areenalle, myös valtamedia joutuu voittamaan lukijoidensa kiinnostuksen ja luottamuksen jatkuvasti uudelleen. Tunteiden herättäminen ja samastuttava kerronta ovat tässä huomiokilpailussa toimivaksi todettuja käytäntöjä niin valtamedian kuin vastamedian toimitusprosessissa.

Salla Tuomola (YTM) viimeistelee journalistiikan väitöskirjaansa Tampereen yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tarkastelee vastajulkisuudessa käytyä pakolais- ja maahanmuuttoaiheista julkista keskustelua suomalaisen tapausesimerkin, MV-lehden, kautta. Tuomola työskentelee myös uutistoimittajana Turun Sanomissa.

Artikkeli on kirjoitettu osana monitieteellistä BIBU-tutkimushanketta. Teksti perustuu osittain myös kirjoittajan Tampereen yliopistolle valmistelemaan journalistiikan väitöskirjaan.

Julkaisu Valta- ja vastamedia kirjoittavat tunteella, mutta eri tavoin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuun 2001 jälkeistä aikaa on luonnehdittu terrorismin aikakaudeksi. Terrorismi on noussut maailmanpolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Terrorismin torjumiseksi on sodittu muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa ja solmittu useita terrorismin vastaisia kansainvälisiä sopimuksia.

Vastatoimet ovat pitkälti hajottaneet al-Qaidan sellaisena kuin se oli ennen iskuja. Jihadistinen terrorismi ei ole kuitenkaan loppunut, vaan monimuotoistunut, ja al-Qaida on saanut haastajan Isisistä. Niin al-Qaidan kuin Isisinkin liittolaisryhmittymiä toimii edelleen useissa maissa. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista saattaa tarjota uutta toimintatilaa jihadistiselle liikehdinnälle.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen.

Terrorismin aikakausi on näkynyt myös meillä Suomessa. Elokuussa 2017 tapahtui Suomen ensimmäinen jihadistinen terroriteko. Lisäksi Syyrian ja Irakin konfliktialueelle matkustaminen sekä sieltä palaaminen ovat nousseet toistuvasti otsikoihin ja poliittisen keskustelun keskiöön.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen. Erityisesti tämä koskee terrorismin torjuntaa ja käsityksiä terrorismista.

Syytä tällaiselle pohdinnalle kuitenkin olisi, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet merkittävästi terrorismin torjuntaa länsimaissa sekä sitä, miten väkivaltaisia konflikteja ja niiden syitä hahmotetaan.

Terrorismin torjunta on laajentunut huomattavasti

Terrorismin torjunnan näkyvin osa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on eittämättä ollut Yhdysvaltojen julistama terrorismin vastainen sota ja sen nimissä käydyt sodat Irakissa ja Afganistanissa.

Helposti nähtävissä on ollut myös se, miten sana terrorismi on alkanut esiintyä entistä useammin poliittisten johtajien puheissa. Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi. Kansainvälisellä tasolla on solmittu useita terrorismin vastaiseen toimintaan liittyviä sopimuksia.

Terrorismin torjunnan tiivistyminen on näkynyt siinä, että turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisten terrorismiin suuntaamat resurssit ovat kasvaneet, joissakin länsimaissa hyvinkin voimakkaasti.

Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt kuitenkin toinen perustavanlaatuinen muutos: paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Tämä näkyy terrorismilainsäädännössä. Ennen vuotta 2001 useilla Euroopan mailla, esimerkiksi Suomella, ei ollut erillistä lainsäädäntöä terrorismista. Itse terrori-iskut olivat toki tällöinkin rikoksia muiden lakien nojalla. Nyt erillistä terrorismilainsäädäntöä edellytetään esimerkiksi Euroopan unionin direktiivissä, ja Suomen rikoslaissa on ollut luku terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista vuodesta 2003 lähtien.

Tämän jälkeen useat kansainväliset sopimukset ovat edellyttäneet terrorismilainsäädännön laajentamista entisestään. Nykyisin niin Suomessa kuin muuallakin määritellään rikokseksi paljon muutakin kuin itse terroriteot. Rikollista on esimerkiksi terrorismiin kouluttautuminen, kouluttaminen, värvääminen sekä terroristiryhmän toiminnan johtaminen ja toimintaa hyödyttävän tiedon hankkiminen. Tämä on laajentanut huomattavasti viranomaisten toimivaltuuksia puuttua terrorismiin rikostutkintojen ja tiedustelun kautta.

Paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Samalla laajentunut lainsäädäntö on haastanut monin paikoin vakiintuneita oikeudellisia periaatteita, myös Suomessa. Rangaistavaksi on määritelty tekoja, joiden yhteys itse terrori-iskuihin on usein kaukainen ja varsin tulkinnanvarainen. Terrorismilainsäädännöstä tekee osin ongelmallista myös se, että sen tapa määritellä terrorismi on varsin epäselvä ja jättää oven auki monenlaisille tulkinnoille.

Tässä vaiheessa voidaan viimeistään hylätä usein esitetty väite siitä, että liberaalit demokratiat olisivat laajojen kansalaisvapauksien ja -oikeuksien vuoksi erityisen haavoittuvia terrorismille. 2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista. Tämä näkyy myös siinä, miten tiedustelupalveluiden toimintavaltuuksia ja erilaisia valvonnan mekanismeja on laajennettu huomattavasti, pitkälti juuri terrorismin torjunnan tarpeilla perustellen.

2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista.

On myös toinen tapa, jolla terrorismin torjunta on laajentunut ennennäkemättömällä tavalla ja kokonaan uusille aloille. Terrorismin torjuntaan on kehittynyt ”pehmeämpi” puoli radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn muodossa. Ilmiön tuntemusta ja ennaltaehkäisyyn osallistumista odotetaan nykyisin myös opettajilta, nuorisotyöntekijöiltä, kansalaisjärjestöiltä, uskonnollisilta yhteisöiltä ja sosiaalityöntekijöiltä.

Radikalisoitumisen ennaltaehkäisyä ei nykymuodossaan ole tehty ennen 2000-lukua. Sen mahdollisti terrorismia ja sen syitä koskevissa ajattelutavoissa tapahtunut muutos, johon palataan kohta. Sitä ennen on kuitenkin paikallaan sanoa muutama sana lisää kovan terrorismin torjunnan seurauksista.

Terrori-iskujen tekeminen länsimaissa on käynyt hyvin vaikeaksi

Terrorismin kohdalla huomio kiinnittyy pääosin tapahtuneisiin iskuihin ja siihen, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Erityisen uhkaavalta on vaikuttanut se, että terrori-iskuja tekevät myös yksittäiset ihmiset omin voimin ja omasta aloitteestaan. Tällaisten iskujen ennaltaehkäiseminen vaikuttaa lähes ylivoimaiselta haasteelta.

Vähemmälle huomiolle on puolestaan jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Tietoja esitetyistä suunnitelmista ei ole helppo kerätä, mutta myös paljastuneet suunnitelmat sisältäviä terrorismitilastoja on saatavilla. Norjalaistutkimuksen mukaan 1990-luvun jälkeen julkisesti tiedossa olevia mutta toteutumattomia jihadistisia iskusuunnitelmia on ollut Euroopassa yhtä paljon kuin toteutuneita iskuja. Yhdysvalloissa taas yhtä toteutunutta jihadistista iskua kohti on ollut kolme paljastunutta iskusuunnitelmaa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Terrorismin torjunta on kiristynyt Länsi-Euroopassa siinä määrin, että yhtään järjestäytyneemmän terroritoiminnan ylläpitäminen on käynyt ainakin jihadistisen terrorismin kohdalla likipitäen mahdottomaksi. Varsinaisia isompia terroristijärjestöjä ei Länsi-Euroopassa ole käytännössä enää ollut IRA:n ja ETA:n toiminnan hiivuttua.

Yksittäisten ihmisten tai pienten ryhmien tekemät ja suhteellisen helposti toteutettavat iskut ovat dominoineet jihadistista terrorismia Länsi-Euroopassa pitkälti juuri siksi, että monimutkaisemmat suunnitelmat ovat paljastuneet huomattavasti useammin ennen toteutumistaan.

Osviittaa terrorismin torjunnan volyymista antavat myös Europolin tiedot terrorismipidätyksistä. Vuosina 2007–2020 EU-maissa pidätettiin terrorismilainsäädännön nojalla keskimäärin 780 ihmistä vuodessa. Tämän päälle tulevat vielä ne vaikeammin jäljitettävät tapaukset, joissa terroritoimintaan osallistuneita on pidätetty muiden pykälien perusteella.

Tapa käsitellä terrorismin syitä on muuttunut yksilökeskeisemmäksi

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla, erityisesti mitä tulee terrorismiin länsimaissa. Tapahtunutta muutosta voi olla vaikea hahmottaa, koska terrorismi on tullut monille tutuksi juuri 2000-luvun keskustelujen kautta.

Yksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen julistetun terrorismin vastaisen sodan seurauksista oli, että keskustelu terrorismin syistä kävi hankalaksi. Varsinkin Yhdysvaltojen poliittisessa puheessa terroristit esitettiin yksiselitteisesti demokratian ja vapauden vihollisina.

Iskuja seuranneina vuosina viriteltiin myös keskustelua terrorismin juurisyistä muun muassa tutkijoiden suunnalta. Terrorismin juurisyillä tarkoitettiin niitä yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja rakenteita, jotka ovat omiaan luomaan terroritoiminnalle otollisia olosuhteita. Juurisyykeskustelu oli monin tavoin jatkoa sille, miten terrorismin ja laajemminkin väkivaltaisten konfliktien syitä oli hahmotettu aiemmin.

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla.

Tälle keskustelulle ei kuitenkaan ollut 2000-luvun alkupuolella tilaa terrorismin vastaisen sodan hallitsemassa ilmapiirissä varsinkaan Yhdysvalloissa muttei juuri Euroopassakaan.

Samalla oli kuitenkin tarve päästä jollakin tavalla pureutumaan terrorismin taustatekijöihin – varsinkin kun vuosien 2004–2005 tienoilla kävi selväksi, että jihadistinen terrorismi veti puoleensa myös Euroopassa kasvaneita ihmisiä.

Tässä tilanteessa syntyi uudenlainen tapa keskustella terrorismin syistä radikalisoitumisen kautta. Radikalisoitumispuhe alkoi hallita nopeasti nimenomaan terrorismia ja Eurooppaa koskevaa julkista keskustelua ja politiikkaohjelmia.

Keskiöön nousi nyt yksilö ja kysymys siitä, miksi yksittäiset ihmiset lähtevät mukaan terrorismiin. Tämä johti etsimään tapoja tunnistaa radikalisoitumisriskissä olevia ihmisiä sekä kehittämään interventioita, joilla radikalisoituminen voitaisiin ennaltaehkäistä. Yksilöön keskittyminen tarjosi poliittisesti käyttökelpoisen tavan käsitellä terrorismin syitä. Se tarjosi valtiolle neutraalin välittäjän ja ongelmien ratkaisijan roolin sekä mahdollisesti vaikeiden yhteiskunnallisten kysymysten ohittamisen.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Erityisen suosituksi on sittemmin muodostunut tapa hahmottaa radikalisoitumisen riski juontuvaksi ihmisen haavoittuvuuksista. Tämän ajattelutavan mukaan yksinäisyyden, henkilökohtaisten menetysten ja takaiskujen sekä syrjäytymisen kaltaiset seikat voivat altistaa ihmisen radikalisoitumiselle.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Jos tutkimuksen perusteella jotain tiedetään, niin se on, että terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne. Tämän lisäksi se edellyttää sen laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkastelua, jonka piiristä terroritoimintaan lähteneet ryhmät ovat nousseet. Näitä on itse asiassa pidetty yksilötasoa tärkeämpinä seikkoina.

Terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne.

Radikalisoitumisen yhdistäminen haavoittuvuuksiin ei ole tuottanut yksilötasollakaan kaikilta osin kovin osuvaa ymmärrystä terroritoiminnan syistä. Haavoittuvuuspuheen sivutuotteena on ollut taipumus käydä niin, että terrorismiin mukaan lähtevien poliittiset ja uskonnolliset näkemykset tulevat trivialisoiduiksi, ohitetuiksi tai nähdyiksi vain yksilön ongelmien tuottamina hairahduksina.

Väkivaltaisia konflikteja käsitellään entistä useammin terrorismina

Terrorismin pitkän aikavälin kehittymisen seuraaminen on vaikeaa, koska ajan myötä terrorismitoiminnan lisäksi tahtoo muuttua myös terrorismi-sanan käyttö.

Syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi-sanan käyttö on yhtäältä kaventunut ja toisaalta laajentunut. Kaventunut se on siinä mielessä, että terrorismi tuli pian noiden iskujen jälkeen yhdistetyksi voimakkaasti uskontoon ja nimenomaisesti radikaali-islamistisiin liikkeisiin. Tämä oli täysin odotettavissa, terrorismi-sanalla kun on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Huomion kaventumisen kerrannaisvaikutuksena on ollut se, että terrorismi on näyttäytynyt perusteettoman vahvasti nimenomaan uskontoon ja erityisesti radikaali-islamistiseen liikehdintään liittyvältä ilmiöltä. Juuri tähän liikehdintään liittyvä terrorismi on toki ollut viimeisten vuosikymmenien aikana erityisen yleistä. Terrorismia ovat kuitenkin käyttäneet niin 2000-luvulla kuin sitä edeltävinä vuosikymmeninäkin ideologisesti hyvin erilaiset liikkeet vallankumouksellisista vasemmisto- ja oikeistoliikkeistä japanilaisiin uususkontoihin ja aborttia vastustaviin kristillisiin ryhmiin.

Terrorismi-sanalla on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Terrorismikuva on 2010-luvun aikana jossain määrin laajentunut, kun esimerkiksi Norjassa ja Uudessa-Seelannissa tapahtuneet iskut ovat havahduttaneet äärioikeistoterrorismin mahdollisuuteen. Äärioikeistoon liittyvä terrorismin uhka on nostettu esiin myös suojelupoliisin esittämissä arvioissa. Tästä huolimatta terrorismi yhdistetään edelleen pääasiassa radikaali-islamistiseen toimintaan.

Toisaalta terrorismi-sanaa on alettu käyttää 2000-luvulla entistä laajemmin kaikenlaisista paikallisista konflikteista. Näin moni sellainen konflikti, jota ei olisi aiemmin liitetty terrorismiin, tulee nyt yhdistetyksi siihen. Ennen 2000-lukua terrorismina pidettiin lähinnä sellaista toimintaa, joka tapahtuu rauhan aikana ja jossa iskuja tekevä ryhmä ei hallitse ainakaan merkittäviä maa-alueita. Laajempien aseellisten konfliktien katsottiin olevan luku sinänsä, ja niiden kohdalla puhuttiin todennäköisemmin sissisodasta, sisällissodasta tai matalan intensiteetin konfliktista.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen. Terrorismin osakseen saaman huomion ja käsitysten muutokset heijastuvat nimittäin myös niihin. Iskujen tilastointiin on investoitu 2000-luvulla paljon enemmän, joten 2010-lukua koskevat tiedot ovat siksi huomattavasti kattavampia eivätkä vertailukelpoisia aiempien vuosikymmenten tietojen kanssa.

Elämmekö edelleen terrorismin aikakautta?

Yhdysvaltojen vetäytyessä Afganistanista päättyy sen terrorismin vastaisen toiminnan pitkäkestoisin sotilasoperaatio. Sen myötä voi tulla kiusaus ajatella yhden aikakauden olevan päättymässä.

Afganistanin sodan päättyminen voi hyvin osoittautua aikakauden lopuksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Terrorismin aikakauden päättyneeksi julistamiselle on sen sijaan vaikeampi löytää tähän mennessä tapahtuneen pohjalta perusteita.

Jonkinlaisena perusteena voi pitää ehkä sitä, että terrori-iskujen määrä on suurimman terrorismitilaston Global Terrorism Databasen perusteella ollut globaalilla tasolla laskussa jo useamman vuoden. Toisaalta ei ole merkkejä siitä, että 2000-luvun päähuomion kohteena ollut jihadistinen terrorismi olisi mitenkään pysyvästi hiipumassa. Eri puolilla maailmaa toimii edelleen lukuisia al-Qaidan ja Isisin liittolaisryhmiä. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista ja sitä seurannut Talibanin nopea voittokulku todennäköisesti vain rohkaisevat jatkamaan taistelua.

Terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin.

Viimeisistä kahdesta vuosikymmenestä ei ole tehnyt terrorismin aikakautta pelkästään terrorismin kehittyminen, vaan vähintään yhtä paljon se, millaisen aseman terrorismi on saanut kansainvälisessä politiikassa ja julkisessa keskustelussa.

Tässä mielessä terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin. Mikäli seuraavina vuosina länsimaissa ei tapahdu paljon huomiota saavia ja tuhoisia terrori-iskuja, terrorismi voi alkaa väistyä länsimaiden uhkakuvissa taka-alalle, vaikka tuskin jääkään unohduksiin.

Leena Malkki on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu 20 vuotta terrorismin aikakautta – Mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirkon ja valtion yhteistyön juuria Kreikassa voitaisiin etsiä ja löytää Bysantista. Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole suora jatkumo kaukaa muinaisuudesta vaan Kreikan vuonna 1828 päättyneen itsenäisyystaistelun yksi seuraus. Maa itsenäistyi islaminuskoisesta Osmanien valtakunnasta ja rakensi kansallisen identiteettinsä islamin- ja osmanimenneisyyden vastaisuudelle, tai turkkilaisuuden, kuten kansallismielinen historiankirjoitus asian ilmaisee.

Kirkko yhteiskunnan puhtauden vartijana

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota jakoi Balkanin poliittiseen länteen (Kreikka) ja itään (muut Balkanin valtiot). Jako teki kirkosta uudella tavalla poliittis-ideologisen toimijan. Kirkko erotti ”todellisen” Kreikan kommunisteista ja teki siitä aatteiden portinvartijan, joka kommunismin lisäksi torjui myös ”länsimaiset erheet” kuten moniarvoisen yhteiskunnan ja ekumenian eli kirkkokuntien yhteispyrkimykset.

Vuoden 1952 perustuslaki tuki kirkon portinvartijaroolia. Laissa ortodoksisuus määriteltiin käytännössä valtionuskonnoksi. Siinä esimerkiksi kiellettiin muita uskontoja tekemästä lähetystyötä tai käännyttämästä ortodokseja. Valtio tuki kirkkoa myös maksamalla vuoteen 2019 saakka papiston palkat, 2010-luvulla vuosittain noin 200 miljoonaa euroa. Uskonnon opetus on kouluissa pakollista. Vuoteen 2011 saakka se oli tunnustuksellista ortodoksisuuden opettamista, ja edelleen opetuksen painopiste on ortodoksisuudessa.

Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta.

Sotilasjuntan kaapattua vallan keväällä 1967 ”pelastaakseen maan kommunismilta” kirkon ja valtion suhteet tiivistyivät. Juntan tuella kirkon johtoon noussut arkkipiispa Ieronimos erotti junttaa kritisoineita piispoja ja nimitti tilalle sen tukijoita. Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta. Ulkopolitiikassa Ieronimos omaksui Kirkkojen maailmanneuvoston vastaisen linjan, koska järjestö kritisoi junttaa.

Jyrkkä ortodoksisuus jatkuu juntan jälkeen

Juntan kukistuttua vuonna 1974 valtion ja kirkon yhteys heikkeni. Uusi oikeistolainen hallinto teki yhteistyötä kirkon kanssa, mutta ei jakanut sen jyrkkää kommunisminvastaisuutta. Hallinto myös toteutti uudistuksia, jotka lisäsivät uskonnonvapautta ja uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä kehitys jatkui sosialistisen hallituksen aikana 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä, kun ortodoksiset kirkot nousivat Balkanilla, Venäjällä ja Ukrainassa kansallisen, ei-länsimaisen identiteetin rakentajiksi. Vahvan ortodoksis-kansallishenkisen ajattelun äänekkäimpiä puolestapuhujia olivat yksittäiset hengelliset auktoriteetit ja ääriortodoksiset liikkeet.

Auktoriteetteja olivat muutamat askeesistaan ja väitetyistä ihmeteoistaan kuuluisat munkit. Heidän julistamansa ”aito ortodoksisuus” sai kannatusta niiden keskuudessa, jotka kärsivät 1990-luvulta lähtien voimistuneista talouskriiseistä ja vastustivat samaan aikaan lisääntynyttä maahanmuuttoa. Ääriortodoksista liikkeitä tunnetuimpia on 1980-luvun alussa perustettu Hrisopiji eli Kultainen lähde. Siihen kuuluneesta Hristodulos Paraskevaidisista tuli vuonna 1998 Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Serafim.

Reaalipolitiikkaa ja ortodoksisuutta

Ennen Serafimin valintaa kirkon johto ja Kreikan hallitus lähenivät toisiaan. Molempien intressissä oli 1990-luvulla lähialueiden kreikkalaisuuden puolustaminen. Kirkko tuki valtiota kiistoissa ”Pohjois-Epiroksen” eli Albanian eteläosan kreikkalaisten asemasta sekä pitkällisessä ja monilla ulkopoliittisillakin foorumeilla käydyssä nimiriidassa nykyisen Pohjois-Makedonian kanssa.

Kirkko harjoitti myös valtioon sitoutumatonta politiikkaa. Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin. Viholliskategoriaan sijoitettiin myös albaaneja ja bosniakkeja tukeneet Nato ja länsimaiset valtiot. Ainoana turvana näitä vastaan nähtiin ortodoksinen usko.

Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin.

Ortodoksisuuden korostus ja länsimaiskriittiset puheenvuorot kuuluivat vahvasti arkkipiispa Serafimin valtakaudella 1998–2008. Hän kritisoi länsimaista moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta sekä ajatusta valtion uskontoneutraalisuudesta sekä väitti lännen kirkkojen poikenneen oikeasta kristillisyydestä.

Arkkipiispa oli kuitenkin myös pragmaatikko, joka jätti oven avoimeksi yhteyksille länteen. Pian arkkipiispaksi tulonsa jälkeen hän avasi Brysselissä Kreikan kirkon EU-edustuston. Kun hallitus vuonna 2001 kutsui paavin vierailulle Kreikkaan, Serafim toivotti tämän tervetulleeksi huolimatta eräiden papistonsa edustajien vastustuksesta. Viisi vuotta myöhemmin hän teki vastavierailun Vatikaaniin.

Talousskandaalista kolmannen sektorin toimijaksi

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin. Epäselvyydet johdettiin aina arkkipiispaan saakka. Tämä kielsi jyrkästi syytökset, mutta ei kyennyt estämään kirkon maineen ryvettymistä. Kiista jatkui kuukausia ja sai osan kreikkalaisista vaatimaan arkkipiispan eroa ja kirkon uudistamista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Serafimin kuoltua tammikuussa 2008 seuraajaksi valittiin samoin konservatiivinen Ieronimos II. Edeltäjästään poiketen hän ei kritisoinut kirkon arvoja koskevia poliittisia päätöksiä, kuten lakia, jolla vuonna 2008 avoliitto tunnustettiin juridisesti samanarvoiseksi kuin avioliitto. Hän myös sanoi, ettei kaikkien Kreikan kansalaisten tarvitse olla ortodokseja. Politiikan sijaan arkkipiispa keskittyi sisälähetykseen ja avustustoimintaan, mukaan lukien maahanmuuttajien auttaminen.

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin.

Eurooppalaisen talouskriisin aikaan vuosina 2008–2009 kirkko ja valtio löysivät yhteisen tehtävän kolmannen sektorin toiminnasta. Tässä työssä Ieronimos loi yhteyksiä EU:hun sekä Saksan katoliseen ja evankeliseen kirkkoon. Avustustoiminta ei kuitenkaan täysin palauttanut kirkon edellisvuosina menettämää arvovaltaa. Joidenkin mielestä kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän talouskriisistä kärsineiden hyväksi. Myöskään yhteistyö lännen kirkkojen kanssa ei miellyttänyt kaikkia.

Äärioikeisto kyseenalaistaa

Oikeistonationalistiset liikkeet alkoivat 2010-luvulla kyseenalaistaa Ieronimoksen toimintamallin. Kriitikkojen mielestä kirkon tulisi pitää tiukasti kiinni perinteisistä arvoista ja keskittyä toiminnassaan kreikkalaisiin. Maahanmuuttajien auttaminen esimerkiksi ei ollut ”oikeaa” ortodoksista toimintaa.

Kriitikoista tunnetuin on vuonna 1993 perustettu radikaali, maahanmuuttajavastainen oikeistopuolue Hrisi avji, Kultainen aamunkoitto, jolla oli edustus Kreikan parlamentissa vuosina 2015–2019. Liikkeen ideologiaa voi kuvata sekulaariksi muunnokseksi ortodoksis-nationalistis-konservatiivisesta arvomaailmasta. Molempien katsomusten viesti on sama: Kreikka kuuluu vain kreikkalaisille ja kreikkalainen voi olla vain ortodoksi. Näin maahanmuuttovastaisuutta perusteltiin uskonnolla.

Pasok / Wikimedia Commons

Islamin uusi näkyvyys ärsyttää

Enemmistö Kreikan maahanmuuttajista on tällä vuosituhannella tullut Lähi-idästä, Afrikan pohjoisosasta ja Kaakkois-Aasiasta. Monelle heistä Kreikka on kauttakulkumaa muualle Eurooppaan. Maahanmuuttajien määrä on vuodesta 2000 lähtien pysynyt hiukan yli miljoonassa, joka on kymmenesosa Kreikan koko väestöstä. Lähtömaan – kuten Afganistan, Irak, Syyria – perusteella 2010-luvun alussa noin kolmanneksen saapuneista arvioitiin olevan muslimeja. Vuonna 2020 Kreikassa asui puolisen miljoonaa muslimia, joista viidennes oli Traakiassa, Pohjois-Kreikassa, jo vuosisatoja asuneiden turkkilaisten ja bulgariankielisten pomakkien jälkeläisiä.

Valtaosa maahanmuuttajamuslimeista asuu Ateenassa, missä he näkyvät julkisuudessa ja katukuvassa monin tavoin. Tämä on ärsyttänyt eräitä kreikkalaisia ja johtanut provosoiviin tekoihin kuten Koraanin repimiseen tai islaminvastaisen aineiston lataamiseen Youtubeen. Muslimit ovat vastanneet mielenosoituksilla, joita poliisi on tukahduttanut varsin kovakouraisestikin.

Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Kultainen aamunkoitto sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Kultainen aamunkoitto hyödynsi yleisen muslimivastaisuuden voimistumista. Vuonna 2013 kaksi puolueeseen kuulunutta miestä tappoi Ateenassa pakistanilaisen maahanmuuttajan. Vaikka syylliset saivatkin elinkautistuomion, teon rasistisesta motiivista ei juuri keskusteltu.

Propagandassaan Kultainen aamunkoitto hyödynsi islamististen terrori-iskujen 2000-luvulla herättämää länsimaista muslimivastaisuutta ja syytti kaikkia Kreikan muslimeja maan taloudellisesta ahdingosta. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa puolue sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Ketä kirkko tukee?

Kreikan kirkko ei virallisesti tue Kultaista aamunkoittoa, mutta papistoon on kuulunut sen kannattajia. Vuonna 2017 esimerkiksi Thessalonikin piispa Anthimos tapasi puolueen johtoa ja ilmoitti olevansa valmis taistelemaan sen kanssa ”Kreikan islamilaistumista” vastaan.

Taisteluun ovat yhtyneet monet tavalliset kreikkalaiset, jotka sanovat haluavansa pitää kiinni perinteisistä arvoista ja aidosta ortodoksisuudesta. Arkkipiispa Serafimin tavoin he kritisoivat taloudellista ja arvoliberalismia, kansainvälistymispolitiikkaa, monikulttuurisuutta ja oikeuksien myöntämistä seksuaalisille vähemmistöille. Muslimien lisäksi he ovat valmiita solvaamaan ja pahoinpitelemään myös etnisiä kreikkalaisia, jotka tohtivat puhua mainittujen asioiden puolesta.

Korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta kirkko tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

Ääriajattelu ja -toiminta ei päättynyt Kultaisen aamunkoiton lakkauttamiseen rikollisjärjestönä vuonna 2019. Se jatkuu. Kirkko ei sinänsä ole syyllinen tähän, mutta korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta se tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

FT Teuvo Laitila on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa sekä Turun ja Itä-Suomen yliopistojen dosentti.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Julkaisu Millaisia arvoja Kreikan ortodoksinen kirkko tukee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ääriliike on termi, joka on ollut taajaan esillä poliittisessa kielenkäytössä viime vuosina. Vaikka käsite kattaa myös uskonnolliseen fundamentalismiin liittyvän radikalismin, sen kytkeminen yhteen keskeiseen poliittiseen jakolinjaan eli oikeisto–vasemmisto-jakoon on tehnyt siitä erityisen hedelmällisen poliittisen debatin aiheen.

Vastikään Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailussa presidentti Donald Trump väisteli kysymyksiä äärioikeiston tuomitsemisesta ja yritti puolestaan saada vaalit voittaneen demokraattien Joe Bidenin tuomitsemaan Antifan ja radikaalivasemmiston yleisesti.

Suomessa puolestaan korkein oikeus määräsi syyskuussa kansallissosialistisen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kiellettäväksi, mikä nosti julkisuuteen pohdintaa siitä, löytyisikö kenties myös vasemmiston suunnalta jokin vastaavan kohtelun ansaitseva taho.

Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa käsiteltiin rinta rinnan väkivaltaa käyttäviä liikkeitä ja väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden keinoin toimivia liikkeitä.

Euroopassa hallinnot ovat puhuneet ääriliikkeistä erityisesti vuodesta 2011 alkaen, jolloin EU-komissio perusti eurooppalaisen verkoston radikalisoitumisen ja väkivaltaisen ekstremismin estämiseksi. Jäsenvaltiot loivat tämän jälkeen omia kansallisia ääriliikkeiden torjunnan ohjelmiaan.

Myös Suomessa käynnistettiin vuonna 2012 valtioneuvoston päätöksellä Kansallinen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin toimenpideohjelma.

Julkisuudessa näkyvin osa tätä ääriliikkeiden vastaista työtä ovat olleet sisäministeriön vuodesta 2013 julkaisemat ”väkivaltaisen ekstremismin” tilannekatsaukset.

Tämän vuoden keväällä raportin julkaisua seurasi pienimuotoinen kohu, kun raportissa käsiteltiin rinta rinnan väkivaltaa käyttäviä liikkeitä ja väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden keinoin toimivia liikkeitä. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty kirjelmöi asiasta sisäministeri Maria Ohisalolle. Myös sisäministerin valtiosihteeri Olli-Poika Parviainen päätyi tiedottamaan Twitterissä, ettei raportti edusta sisäministeriön kantaa.

Ääriliikeretoriikan ongelmat

Tavoitteiltaan ja toimintakeinoiltaan hyvin erilaisten liikkeiden tarkastelu yleisessä ekstremismin kehyksessä on kiistatta yksi ääriliikkeiden vastaisen työn ongelmakohdista, kuten myös vasemmistoaktivistien suunnalta on esitetty.

Hallinnon ääriliikepuhetta voidaan kritisoida myös siitä syystä, että se käsittelee yhteiskunnallisia liikkeitä muusta politiikasta erillisinä ilmiöinä ja että se ei ota huomioon sitä, mitä yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa kutsutaan protestisykleiksi tai -aalloiksi.

Protestisyklin käsitteellä tarkoitetaan suhteellisen lyhytkestoista — noin muutamasta vuodesta parinkymmeneen vuoteen kestävää — ajanjaksoa, jonka aikana tietyn aihepiirin ympärille kehittyy tavallista enemmän poliittista toimintaa. Tämä näkyy lisääntyneenä protestivilkkautena, uusien ryhmien perustamisena ja uusien toimijoiden heräämisenä. Näiden kahden seikan vuoksi hallinnon ääriliikepuhe jättää vallitsevasta poliittisesta tilanteesta pimentoon olennaisia piirteitä.

Ensimmäinen kritiikin kohde eli ääriliikkeiden irrottaminen muusta politiikasta näkyy sisäministeriön ekstremismiraporteissa selvästi: niissä tarkastellaan ainoastaan ulkoparlamentaarisia toimijoita. Kuitenkin kaikki yhteiskunnalliset liikkeet, haluaapa niiden eteen laittaa ääri-etuliitteen tai ei, ovat jonkinlaisessa suhteessa institutionaaliseen politiikkaan.

Kaikki yhteiskunnalliset liikkeet, haluaapa niiden eteen laittaa ääri-etuliitteen tai ei, ovat jonkinlaisessa suhteessa institutionaaliseen politiikkaan.

Yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa on pitkään käytetty poliittisen mahdollisuusrakenteen käsitettä, jolla halutaan kiinnittää huomio siihen, miten institutionaalinen taso vaikuttaa liikkeiden toimintaan. Poliittisiin mahdollisuuksiin kuuluu muun muassa se, onko liikkeellä vaikutusvaltaisia liittolaisia vai ei ja missä määrin hallinto tukahduttaa sitä.

Viime vuosina liiketutkimuksessa on myös haastettu koko jakoa institutionaaliseen ja ei-institutionaaliseen politiikkaan ja pyritty analysoimaan tarkemmin niiden välistä suhdetta. Eräässä poliitikkojen mielenosoitusosallistumista käsittelevässä tutkimusartikkelissa käytetään käsitettä ”puolueaktivismi”, ja samaan tapaan on puhuttu ”hallinnon aktivismista”, kun on tarkasteltu tapauksia, jossa hallintoon kiinnittyvät toimijat ovat hyödyntäneet yhteiskunnallisille liikkeille tyypillisiä keinoja.

”Moniosallistumisen” käsitteellä on puolestaan tartuttu tapauksiin, joissa henkilö toimii yhtä aikaa liikkeissä ja puolueessa tai joissa nämä roolit vaihtelevat yksilön elämänkaaren aikana. Tällaiset käsitteelliset avaukset kannustavat tutkimaan, mitä erilaiset poliittiset toimijat käytännössä tekevät, millaisilla eri areenoilla he politiikkaansa harjoittavat, keiden kanssa he toimivat ja mihin toimijoihin he kiinnittyvät poliittisen identiteettinsä kautta.

Liikkeiden ja muiden poliittisten toimijoiden välisten sidosten etsiminen ja analysoiminen jää liian helposti paitsioon ääriliike-termiä käyttämällä.

Lisäksi yhteiskunnalliset liikkeet yhdistyvät politiikan ytimeen vähintäänkin julkisuuden kautta: ne osallistuvat samoihin keskusteluihin, hyödyntävät samoja merkityskehyksiä ja myös itse syöttävät politiikkaan uusia käsitteitä ja määrittelytapoja. Liikkeiden ja muiden poliittisten toimijoiden välisten sidosten etsiminen ja analysoiminen jää liian helposti paitsioon ääriliike-termiä käyttämällä, koska se antaa ymmärtää, että tietyt liikkeet toimivat poliittisen kentän ulkolaidoilla ja kohtaavat siellä korkeintaan vain toisia kaltaisiaan.

Radikaalioikeiston protestisykli

Protestiliikkeet kasvavat usein syklisesti. Protestisykleille on tyypillistä toiminnan maantieteellinen leviäminen sekä innovatiivisuus, joka voi ilmetä uusien ongelmanmäärittelyjen ja toimintakeinojen lanseerauksena.

Syklit antavat voimaa niihin kuuluville toimijoille sekä tuomalla näitä toimijoita yhteen että luomalla tunnetta, että jotain mullistavaa on tapahtumassa. Jos syklin käsite yhdistetään edelliseen huomioon liikkeiden ja muiden poliittisten tahojen rajojen liukuvuudesta, tulee helpommaksi huomata, että syklit eivät välttämättä rajaudu vain ulkoparlamentaarisille areenoille.

Jos näitä näkökulmia sovelletaan viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneeseen poliittiseen kehitykseen Suomessa ja Euroopassa, kapea keskittyminen vain ulkoparlamentaarisiin äärilaitoihin ja näiden rinnastaminen kyseenalaistuvat. Ensinnäkin on huomattava, että ääriryhmät voivat toimia myös parlamentaarisesti. Selvin esimerkki parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen rajan häilyvyydestä äärioikeiston suunnalla on Kreikan ja Euroopan parlamenttiinkin 2010-luvulla noussut Kultainen aamunkoitto -puolue, jonka ateenalainen tuomioistuin määritteli vastikään rikollisjärjestöksi.

Protestisyklit antavat voimaa niihin kuuluville toimijoille sekä tuomalla näitä toimijoita yhteen että luomalla tunnetta, että jotain mullistavaa on tapahtumassa

Toiseksi, jotta keskustelu ei jumiudu siihen, keitä voidaan pitää ääriryhmänä, ja jotta saadaan kattavampi kuva liikkeiden ja muun politiikan välisestä dynamiikasta, analyysin kohteeksi on mahdollista määritellä laajemmin radikaalioikeisto ja radikaalivasemmisto.

Radikaalioikeistolla tarkoitetaan yleisesti puolueita ja liikkeitä, jotka kritisoivat maahanmuuttoa ja kiistävät liberaalidemokratialle ominaisen vähemmistöjen oikeuksien painottamisen ja korostavat enemmistökansanryhmän asemaa. Vastaavasti radikaalivasemmistolla viitataan sosialidemokraateista vasemmalla oleviin puolueisiin ja liikkeisiin, joille antikapitalismi ja nykyään myös erilaiset vähemmistöjen syrjintään liittyvät ongelmat ovat keskeisiä.

On selvää, että sekä radikaalioikeiston että radikaalivasemmiston sisällä on poliittisia eroja ja keskinäistä rajanvetoa, mutta joka tapauksessa niihin laskettavilla toimijoilla on siinä määrin yhdistäviä tekijöitä keskenään, että on perusteltua tarkastella, miten nämä toimijat vaikuttavat toisiinsa ja millaisia sidoksia niiden välillä esiintyy.

On ilmeistä, että vain radikaalioikeisto on elänyt nousukautta viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kolmanneksi on ilmeistä, että vain radikaalioikeisto on elänyt nousukautta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sitä edustavat puolueet ovat vankistaneet asemiaan eri puolilla Eurooppaa, samoin kuin erilaiset etnonationalistiset ja fasistiset liikkeet ovat aktivoituneet kaduilla. Edellä tarkastellut protestisyklien piirteet pätevät tällä hetkellä vain radikaalioikeistoon, ei radikaalivasemmistoon.

Jälkimmäinen on lähinnä pyrkinyt reagoimaan radikaalioikeiston nousuun. Radikaalivasemmiston menestys ja sen edellytykset ovat olleet rajalliset: siihen kiinnittyvät puolueet ovat vain muutamassa maassa saavuttaneet merkittävää vaalimenestystä, ja radikaalivasemmistolaisille liikkeille puolestaan ääriliikeretoriikka on tuonut uuden, niiden laajenemista ja vaikutusmahdollisuuksia heikentävän haasteen.

Antifasistinen toiminta ääriliikkeiden torjunnan aikana

Antifasistinen liike on erityisen olennainen tarkastelunkohde, jos ollaan kiinnostuneita radikaalivasemmistolaisten liikkeiden luonteesta ääriliikkeiden torjunnan aikana, koska sen aktivoituminen on ollut nimenomaan reaktiota radikaalioikeiston nousuun. Radikaalivasemmistolaisilla toimijoilla tuskin olisi ollut tarvetta etsimällä etsiä poliittisia vihollisia, vaan toiminnan kanavoituminen nimenomaan radikaalioikeiston ja etenkin varsinaisten fasististen tahojen vastustamiseen on johtunut näiden voimistumisesta.

Radikaalivasemmiston aktivoituminen on ollut nimenomaan reaktiota radikaalioikeiston nousuun.

Kaikki antifasistit eivät edusta radikaalivasemmistoa, vaan liikehdinnän piiriin kuuluu myös liberaaleja ja keskustavasemmistolaisia. Kuten minkä tahansa muunkin liikkeen kohdalla, myös antifasistisen liikkeen toimintamuotojen valikoitumiseen vaikuttavat muun muassa ideologiset lähtökohdat, ulottuvilla oleva keinovalikoima, strateginen harkinta ja muiden tahojen liikkeeseen kohdistamat toimet. Syitä joidenkin antifasistien väkivaltaan turvautumiselle  voidaan löytää äärioikeiston väkivallanteoista ja antiautoritaarisille liikkeille ominaisesta suoran toiminnan suosimisesta, jonka osa antifasisteista käsittää tarkoittavan myös fyysistä yhteenottoa.

2010-luvun puoliväliin asti valmius yhteenottoihin tuotiin esiin julkisissa protesteissa, esimerkiksi vuoden 2015 itsenäisyyspäivän Vapaus pelissä -mielenosoituksessa. Edelleen mielenosoitusten yhteydessä esiintyy ajoittain väkivaltaa.

Toisaalta suurimmille antifasistisille mielenosoituksille on viime vuosina ollut tyypillistä rauhanomaisuuden ja kunniallisuuden korostaminen. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän Helsinki ilman natseja -mielenosoitusten kutsuissa on tuotu esiin, miten tapahtuman on tarkoitus olla väkivallaton ja että paikalle voi saapua myös lasten kanssa.

Antifasismin yhdistyminen poliittiseen äärimmäisyyteen elää sitkeästi mielikuvissa riippumatta siitä, millaista antifasistinen toiminta käytännössä on.

Se, ettei myöskään kansalaistottelemattomuus ole julkilausutusti kuulunut näiden mielenosoitusten keinovalikoimaan, kertoo paineista vaikuttaa hyväksyttävältä ja toimia kielteistä leimaa vastaan. Ääriliikkeeksi määrittely on antifasistiselle liikkeelle yksi yhteiskunnalliseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä, joka sen on otettava huomioon sen pyrkiessä mobilisoimaan laajempia kansanjoukkoja.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että antifasismin yhdistyminen poliittiseen äärimmäisyyteen elää sitkeästi mielikuvissa riippumatta siitä, millaista antifasistinen toiminta käytännössä on. Esimerkiksi elokuussa Turun terrori-iskun vuosipäivänä Turussa järjestettiin sekä äärioikeiston kulkue että tämän vastatapahtumana väkivallaton Turku ilman natseja –mielenosoitus, joita molempia Turun Sanomat kutsui uutisoinnissaan (ennen oikaisua) ääriliikkeiden tapahtumiksi. Tämä kirvoitti pohdintaa siitä, millaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja media vahvistaa toistaessaan kertomusta ”kahdesta ääripäästä”.

Ääriliike-leiman vaikutuksia

Onkin huomattava, että vaikka väkivaltaisen ekstremismin vastainen työ voi ilmetä järjestöjen kieltämisen ja rikostuomioiden kaltaisina kovina toimenpiteinä, jo siihen liittyvät latautuneet käsitteelliset määrittelyt vaikuttavat niiden kohteeksi joutuviin liikkeisiin. Seuraukset voivat tosin olla moninaisia ja myös vastakkaisia sille, mitä ääriliikkeiden torjunnalla haetaan. Asiaa on valotettu hiljattain ilmestyneessä tutkimusartikkelissa, jossa tarkastellaan ekstremismi-leiman vaikutusta ruotsalaisiin radikaalivasemmistolaisiin liikkeisiin.

Havaittiin, että kaikkein radikaaleimmille yksilöille ääriliikkeeksi nimettyyn ryhmään kuuluminen voi olla jopa ylpeyden aihe. Lisäksi ryhmä saattaa tällaisen leiman saatuaan vetää puoleensa etenkin niitä, joita lain rajoja koetteleva toiminta houkuttaa, vaikka toiminta olisikin siihen asti ollut pääosin lainmukaista. Näin radikaaleimmat hakeutuvat omiin porukoihinsa, mikä potentiaalisesti radikalisoi heitä entisestään.

Liikkeet ja muu politiikka eivät toimi irrallaan toisistaan.

Maltillisemmat ovat enemmän huolissaan ekstremismi-leiman seurauksista sekä heille itselleen että edustamilleen liikkeille, minkä vuoksi toiminnasta pyritään tekemään mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää. Koska ääriliikkeeksi määrittely vaikeuttaa pääsyä puhumaan liikkeestä esimerkiksi kouluihin ja tiedotusvälineisiin samoin kuin se hankaloittaa suhteiden luomista lainkuuliaisiin ryhmiin, maltillisemman liikkeen kasvattaminen vaikeutuu niiltäkin, joilla siihen olisi halua.

Kaiken kaikkiaan voidaan väittää, että jos halutaan keskustella poliittisen toiminnan rajoista, olisi syytä miettiä, kuinka hyödyllinen ääriliike-termi ja varsinkin sen summittainen käyttö on tässä yhteydessä. Lisäksi tarkastelu pitäisi ulottaa myös parlamentaarisiin toimijoihin, koska liikkeet ja muu politiikka eivät toimi irrallaan toisistaan. Näin saataisiin myös täydempi kuva siitä, mitä poliittisella kentällä tällä hetkellä todella tapahtuu.

Mari Kuukkanen on väitellyt suomalaista anarkistiliikettä käsittelevällä väitöskirjalla vuonna 2018. Tämän jälkeen hän on toiminut tutkijatohtorina ruotsalaisen Södertörns högskolan tutkimusprojektissa Anti-racist contentions in the Baltic Sea region –  a study of anti-racist activists’ interplay with politicians and civil servants.

Julkaisu Ääriliikkeiden torjunnan sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkein oikeus vahvisti syyskuussa 2020 alempien oikeusasteiden päätöksen kieltää Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen (PVL) toiminta Suomessa. Tapausta voi pitää historiallisena jo sikälikin, että edellinen vastaava päätös tehtiin 1970-luvulla, äärioikeistojohtaja Pekka Siitoimen järjestöjen kohdalla. KKO:n päätös koski samalla myös Vastarintaliikkeen taloudenhoidosta vastaavaa rekisteröityä yhdistystä Pohjoinen Perinne. Ratkaisu sinetöi yli kolme vuotta kestäneen oikeusprosessin, joka käynnistyi Poliisihallituksen nostamasta kanteesta keväällä 2017.

Pohjoismainen Vastarintaliike on vallankumouksellinen ruotsalaislähtöinen järjestö, joka pyrkii omien sanojensa mukaan kumoamaan Pohjoismaiden demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja korvaamaan sen koko alueen kattavalla kansallissosialistisella valtiolla. PVL:n Ruotsin-osasto perustettiin vuonna 1997 ja sen Suomen-osasto aloitti toimintansa vuonna 2008. Järjestöllä on samoin osastot Norjassa, Tanskassa ja Islannissa.

Pohjoismainen Vastarintaliike on vallankumouksellinen ruotsalaislähtöinen järjestö, joka pyrkii omien sanojensa mukaan kumoamaan Pohjoismaiden demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja korvaamaan sen koko alueen kattavalla kansallissosialistisella valtiolla.

Propagandatyön ja julkisuustempausten ohella PVL:n aktivismiin on sisältynyt muun muassa liikunta- ja kamppailulajiharjoituksia, erä- ja selviytymistaitojen opettelua sekä järjestön jäsenille suunnattua aatteellista koulutusta. PVL:n jäsenet ovat syyllistyneet vuosien varrella lukuisiin väkivallantekoihin etenkin Ruotsissa.

Suomen viranomaiset ovat seuranneet Vastarintaliikettä vuosien ajan. Keskustelua sen mahdollisesta kieltämisestä käytiin jo kesällä 2015 PVL:n Jyväskylässä järjestämän mielenosoituksen muututtua väkivaltaiseksi. PVL:n Helsingin Asema-aukiolla syyskuussa 2016 järjestämässä mielenosoituksessa tapahtunut törkeä pahoinpitely, jonka uhri menehtyi viikkoa myöhemmin poistuttuaan sairaalasta vastoin hoitohenkilökunnan suositusta, sysäsi oikeusprosessin lopulta liikkeelle. Poliisihallitus ilmoitti joulukuussa 2016 aikeestaan käynnistää oikeustoimet järjestöä vastaan ja jätti kieltämistä koskevan kanteen maaliskuussa 2017.

Varsinaisen oikeusprosessin ensimmäinen vaihe käytiin Pirkanmaan käräjäoikeudessa syksyllä 2017. Oikeus totesi marraskuussa 2017 antamassaan päätöksessä, että Vastarintaliikkeen tavoitteet ovat ristiriidassa demokraattisten arvojen kanssa ja että järjestö levittää eri vähemmistöjen ja kansanryhmien vastaista puhetta sekä kannustaa väkivaltaan. Käräjäoikeus katsoikin, että PVL:n toiminta on tämän vuoksi välttämätöntä lakkauttaa. Turun hovioikeus päätyi samankaltaiseen ratkaisuun syyskuussa 2018. KKO otti PVL:n valituksen käsittelyyn maaliskuussa 2019, mutta määräsi samalla väliaikaisen kiellon järjestön toiminnalle. Tämä kielto muuttui syyskuussa 2020 annetun päätöksen myötä pysyväksi.

Korkein oikeus otti Vastarintaliikkeen valituksen käsittelyyn maaliskuussa 2019, mutta määräsi samalla väliaikaisen kiellon järjestön toiminnalle. Tämä kielto muuttui syyskuussa 2020 annetun päätöksen myötä pysyväksi.

On kuitenkin syytä huomata, että kieltopäätös ei kata kaikkia PVL:een yhdistettyjä järjestöjä. Poliisihallituksen haastehakemuksessa ei mainittu vuodesta 2014 lähtien aktiivisesti toiminutta, aluksi eläinsuojeluun keskittynyttä ja sittemmin muun muassa katupartiointia harjoittanutta sekä ruoka- ja vaateapua jakanutta PVL:n hyväntekeväisyysyhdistys Suomalaisapua. Samoin haastehakemuksen ulkopuolelle jäi PVL:n puoluehanke Kansan Yhtenäisyys ry, joka tosin ajettiin alas järjestön omasta aloitteesta KKO:n määrättyä PVL:n väliaikaiseen toimintakieltoon.

PVL:n reagointi kieltopäätökseen

Aiemman tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että ryhmien ja järjestöjen reaktiot kieltopäätöksiin voivat vaihdella rajustikin. Reaktioihin vaikuttavat sekä kieltämisen oikeudelliset perusteet että yleisemmät yhteiskunnalliset tekijät. Ryhmät voivat kieltämisen seurauksena radikalisoitua entisestään, mutta osa toisaalta siirtyy kohti hyväksytympiä toimintamuotoja. Useissa tapauksissa ryhmät ovat myös etsineet uudenlaisia tapoja organisoida toimintaansa.

Vastarintaliike vaikuttaa toistaiseksi reagoineen kieltoon erityisesti kahdella tavalla: perustamalla uusia ryhmiä sekä hajauttamalla toimintaansa. Keskeisin uusista ryhmistä on Kohti Vapautta! -järjestö, jossa on mukana useita entisiä PVL-aktiiveja. Ryhmän julkinen toiminta näyttää alkaneen melko pian väliaikaisen toimintakiellon määräämisen jälkeen. Syyttäjä arvioi parhaillaan ryhmän toimintaa ja sitä, onko kyseessä laiton kielletyn yhdistyksen toiminnan jatkaminen.

Ryhmät voivat kieltämisen seurauksena radikalisoitua entisestään, mutta osa toisaalta siirtyy kohti hyväksytympiä toimintamuotoja.

Kohti Vapautta! -järjestön lisäksi on myös perustettu ryhmät kansallissosialistisille nuorille sekä kansallismielisille ja kansallissosialistisille naisille. Näissä ryhmissä vaikuttaa toimivan aiemmin PVL:ssä mukana olleita henkilöitä. Vastarintaliikkeen jäseniä toimii samoin keväällä 2020 avatun Partisaani-verkkosivuston taustalla sekä mahdollisesti myös kamppailulajikoulutusta järjestävässä Veren Laki -ryhmässä.

Tämän lisäksi joidenkin PVL:n aktivistien voidaan todeta toimineen niin sanotuissa akselerationistisissa verkostoissa jo ennen kieltopäätöstä. Akselerationismi on yhdysvaltalaislähtöinen kansallissosialismin haara, joka painottaa yhteiskunnan romahduttamista poliittisen väkivallan keinoin uuden, uusnatsien johtaman maailman tieltä. Osa PVL:n aktivisteista on nähnyt akselerationismin ainoana vaihtoehtona kieltopäätöksen jälkeen.

Akselerationismi on yhdysvaltalaislähtöinen kansallissosialismin haara, joka painottaa yhteiskunnan romahduttamista poliittisen väkivallan keinoin uuden, uusnatsien johtaman maailman tieltä.

Myös brittiläisen National Actionin kieltämistä koskevassa analyysissa on havaittu järjestön jäsenten lisääntynyt kiinnostus verkostoihin, joiden aatteen keskiössä ovat erityisesti amerikkalaisen akselerationisti-ideologi James Masonin ajatukset rotusodan ja terrorismin väistämättömyydestä. Ilmiö heijastellee osaltaan sosiologi Donatella della Portan kuvaamaa yhteiskunnallisten liikkeiden radikalisoitumista ja sisäänpäin kääntymistä toiminnan siinä vaiheessa, jossa organisaation säilyminen itsessään on uhattuna ja sen vuorovaikutus ulkopuolisen yhteiskunnan kanssa vähenee.

Vastarintaliikkeen vanha sivusto on edelleen verkossa, joskaan sitä ei ole hetkeen päivitetty. Poliisi on tutkinut myös verkkosivun toimintaa laittomaksi todetun yhdistystoiminnan jatkamisena. Säilyttämällä sivunsa verkossa PVL on mitä ilmeisimmin pyrkinyt pitämään tunnuksensa näkyvillä.

Muut äärioikeistojärjestöt PVL:n tukena

PVL pyrki oikeusprosessin aikana esittämään kieltohankkeen poliittisesti motivoituna ja väitti sananvapauden olevan uhattuna. Tämä näkyi muun muassa järjestön mielenosoituksissa huudettuina ”poliittisen poliisin” vastaisina iskulauseina – poliisin samalla turvatessa heidän oikeuttaan osoittaa mieltä – ja Suomen keskeisimpien poliittisten päättäjien leimaamisena ”kansanpettureiksi”.

PVL:n mielenilmaukset ovat myös heijastaneet järjestön lisääntynyttä halukkuutta avata toimintaansa kentän muille toimijoille. Järjestö kehysti Tampereella lokakuussa 2017 järjestämänsä mielenosoituksen kannanotoksi sananvapauden puolesta ja kehotti aiheesta huolestuneita suomalaisnationalisteja osallistumaan tilaisuuteen. PVL salli samoin muiden järjestöjen marssia omien tunnustensa alla muun muassa itsenäisyyspäivien 2017 ja 2018 mielenosoituksissaan.

Etenkin katupartiojärjestö Soldiers of Odinin (SOO) ja PVL:n yhteistyön voidaan katsoa tiivistyneen oikeusprosessin aikana. Järjestöt olivat tehneet satunnaista yhteistyötä jo aiemmin ja SOO:n edustajia osallistui muun muassa Asema-aukion pahoinpitelystä tuomittua PVL:n jäsentä ja terroristijärjestönä kiellettyä National Actionia tukeviin julkisuustempauksiin vuonna 2016. SOO:n perustamisella itsellään on ollut kytkös Vastarintaliikkeeseen, sillä katupartiojärjestön päällikkö Mika Ranta, joka on kertonut olevansa PVL:n tukijäsen, kysyi Vastarintaliikkeeltä väitetysti lupaa järjestön perustamiselle.

Vastarintaliike pyrki oikeusprosessin aikana esittämään kieltohankkeen poliittisesti motivoituna ja väitti sananvapauden olevan uhattuna. Järjestön mielenosoituksissa huudettiin ”poliittisen poliisin” vastaisia iskulauseita – poliisin samalla turvatessa heidän oikeuttaan osoittaa mieltä.

Itsenäisyyspäivän 2019 tapahtumia voidaan pitää eräänlaisena kulminaationa PVL:n ja SOO:n yhteistyölle. Tuolloin Vastarintaliikkeen toiminnan jatkamisesta epäilty Kohti Vapautta! -ryhmä pyrki järjestämään mielenosoituksen, jonka poliisi kuitenkin kielsi. SOO tuli kuitenkin apuun ja ryhtyi mielenosoituksen järjestäjäksi Kohti Vapautta! -ryhmän sijaan. Näin PVL:n jäsenet – koko pohjoismaisen järjestön johtajaa myöten – pääsivät marssimaan ja pitämään puheita SOO:n virallisesti järjestämän mielenosoituksen suojista.

SOO:n ohella PVL:n mielenosoituksiin osallistui oikeusprosessin aikana myös useita Suomi Ensin -järjestön ja Blood & Honour -musiikkiverkoston edustajia sekä yksittäisiä henkilöitä kentän muista ryhmistä. Ulkoinen uhka eli järjestöjen lakkauttaminen onnistui siten ainakin hetkellisesti yhdistämään perinteisesti hajanaista ja riitaistakin äärioikeiston kenttää.

Kiellon laajemmat ja pitkän aikavälin vaikutukset

KKO:n syyskuinen päätös, kuten myös perussuomalaisten vaalipäällikköön Pekka Katajaan aiemmin vuonna 2020 kohdistettu vakava väkivalta, ovat herättäneet etenkin suomalaispoliitikkojen keskuudessa pohdintoja siitä, tulisiko myös muita äärioikeistojärjestöjä – etenkin Soldiers of Odinia – pyrkiä lakkauttamaan.

KKO:n päätöksen sisältämien perusteluiden valossa tällaisen toimenpiteen onnistuminen saattaisi kuitenkin olla epävarmaa. Oikeus painotti ratkaisussaan nimenomaan vakavien lainrikkomusten merkitystä perusteena PVL:n kieltämiselle ja järjestö onkin ollut Suomen ulkoparlamentaarisen äärioikeiston keskuudessa monessa suhteessa poikkeuksellinen toimija sekä strategisten tavoitteidensa suhteen että sen vuoksi, että se on hyväksynyt ja puolustellut jäsentensä väkivallantekoja. Kynnys järjestöjen kieltämiselle on päätöksen perusteella edelleen korkea.

Kynnys järjestöjen kieltämiselle on korkeimman oikeuden päätöksen perusteella edelleen korkea.

Vähemmälle huomiolle ovat toisaalta jääneet kiellon mahdolliset vaikutukset PVL:n Suomen-osaston ja järjestön muissa Pohjoismaissa toimivien ryhmien yhteistyöhön ja suhteisiin. PVL:n Suomessa järjestämiin laajempiin mielenosoituksiin on usein osallistunut järjestön ruotsalaisjäseniä, ja Suomen-osaston edustajat ovat vastavuoroisesti vierailleet Ruotsissa järjestetyissä tapahtumissa. Herää kysymys, missä määrin KKO:n päätös kattaa esimerkiksi tilanteet, joissa kielletyn Suomen-osaston edustajat marssivat PVL:n tunnusten alla Ruotsissa tai Norjassa järjestettävissä mielenosoituksissa.

Mikäli yhteistyö muun järjestön kanssa katsotaan kielletyn yhdistyksen toiminnan jatkamiseksi ja näin ollen vaikeutuu, se saattaa tarjota PVL:n suomalaisjäsenille mahdollisuuden irrottautua Pohjoismaisesta rakenteesta ja perustaa uusi äärioikeistoryhmä, joka on leimallisesti suomalaiskansallinen. PVL:n tavoite yhteispohjoismaalaisesta valtiosta on muodostanut järjestön suomalaisille vastustajille retorisen lyömäaseen, mutta ajatus suomalaisten liittämisestä ruotsalaisjohtoiseen kansallissosialistivaltioon ei nauttinut vankkumatonta tukea Suomen-osastossakaan.

Yhden keskeisimmän ja kentän radikaaleimman toimijan kieltäminen voi pidemmällä tähtäimellä maltillistaa muiden kannanottoja.

Millaisia seurauksia kiellolla tulee olemaan äärioikeistokentälle laajemmin, jää vielä nähtäväksi. Yhden keskeisimmän ja kentän radikaaleimman toimijan kieltäminen voi pidemmällä tähtäimellä maltillistaa muiden kannanottoja.

Toisaalta jo kieltoprosessin aikana on nähty, että osa kenttää on siirtynyt lähemmäs Vastarintaliikettä, mikä on osaltaan radikalisoinut myös muita ryhmiä. Tulevan kehityksen kannalta merkityksellistä on muun muassa se, millaisia johtopäätöksiä viranomaiset tekevät PVL:n kieltämisestä, sekä miten he reagoivat mahdollisiin yrityksiin jatkaa edelleen järjestön toimintaa.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crises Redefined -profilointihankkeessa.

VTM Daniel Sallamaa on tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Hän valmistelee väitöskirjaa 2000-luvun suomalaisesta äärioikeistosta.

Kirjoitus perustuu Kotosen ja Sallamaan Oslon yliopiston laitokselle Center for Research on Extremism tekemään blogikirjoitukseen, joka on luettavissa tästä linkistä.

Julkaisu Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kieltäminen ja sen seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2019 on Euroopalle poliittisesti merkittävä. Eurovaalien lisäksi valitaan Euroopan komissio sekä Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajat. Koska lokakuun lopussa Britannian pitäisi jättää Euroopan unioni, johtajanimitykset ilmentävät EU:n brexitin jälkeistä voimatasapainoa. Brexitin venyminen voi kuitenkin ulottaa Britannian sisäpoliittisen kriisin manner-Eurooppaan ja puurouttaa EU:n päätöksenteon.

Sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Europarlamenttivaalien asetelmien ohella EU:n kevääseen vaikuttavat myös suurimpien EU-maiden sisäpoliittiset tilanteet. Eurovaalien alla puolueiden ja ehdokkaiden tulisi uskaltaa ajatella suuresti Euroopan tulevaisuudesta, sillä sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Brexit sotkee eurovaalit

Eurovaaleja mutkistaa se, että Britannia osallistuu parlamenttivaaleihin, jos se ei saa vaalien alkuun eli 23. toukokuuta mennessä erottua Euroopan unionista. Näin on siksi, että jokaisen EU-maan tulee valita edustajat europarlamenttiin demokraattisesti vaaleilla.

Brexitin vuoksi suunniteltiin, että parlamentin koko laskisi 751 mepistä 705 meppiin ja osa Britannian paikoista jaettaisiin jäljelle jäävien EU-maiden kesken. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että Britannia valitsee vaaleilla 73 meppiä Euroopan parlamenttiin ja Suomi saa yhden lisäpaikkansa vasta, jos Britannia saa hyväksyttyä erosopimuksen.

Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että Nigel Faragen tammikuussa perustama Brexit-puolue on gallup-kärjessä. Se on ohittanut oppositiossa olevan työväenpuolueen, ja Theresa Mayn johtama vuonna 1834 perustettu konservatiivipuolue on saamassa koko historiansa heikoimman tuloksen vaivaisella 13 prosentin kannatuksella.

Britannian osallistuminen eurovaaleihin aiheuttaa käytännöllisen ongelman.

Britannian mepit vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Parlamentissa ei ole käytäntöä ”väliaikaisista” mepeistä, eikä kukaan ylipäätään tiedä, kauanko Britannian uudet mepit tulevat istumaan. Kun brexit muuttuu koko ajan epävarmemmaksi, Britannian 73 meppiä vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Pahimmassa tapauksessa Britannian sisäpoliittinen kriisi leviää manner-Eurooppaan halvaannuttaen myös EU-instituutiot. Mitä tapahtuu esimerkiksi, jos Britannia päättää peruuttaa artikla 50:n mukaisen eroprosessin? Entä osallistuuko Britannia mitenkään tulevien Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajien valintaan?

Uudet voimasuhteet

Parlamentin voimasuhteet tulevat joka tapauksessa muuttumaan.

Nykyisillä projektioilla Euroopan kansanpuolue (EPP) olisi ottamassa 180 paikkaa ja sosiaalidemokraatit (S&D) reilut 160 paikkaa. Tämä tarkoittaa, että Euroopan integraatiota vuosikymmeniä ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa Euroopan parlamentin enemmistön.

Britannian konservatiivit eivät kuulu EPP:hen, joten työväenpuolueen nykyinen suosio kaventaa EPP:n ja S&D:n välistä eroa 20 mepillä. Koska kisa voi mennä tiukaksi, EPP ei ymmärrettävästi halua erottaa Unkarin Viktor Orbanin Fidesz-puoluetta, joka on saamassa yli 10 meppiä.

Euroopan integraatiota ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa parlamentin enemmistön.

Kansallismieliset ryhmät olisivat saamassa noin 150 paikkaa. Vaikka luku kolkuttelee sosiaalidemokraattien paikkamäärää, kansallismieliset ovat nykyisessä parlamentissa jakaantuneet kolmeen eri ryhmään (ECR, ENF ja EFDD). Kaikkien kansallismielisten puolueiden on mahdotonta mahtua samaan ryhmään, mutta kansallismielisten vaikutusvallan kasvu onkin kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Tällä hetkellä Euroopan äärioikeiston henkiset johtajat Marine Le Pen ja Matteo Salvini keräävät puolueita vaalien jälkeen perustettavaan Kansojen ja kansakuntien eurooppalaisen liiton (EAPN) parlamenttiryhmään. Oman parlamenttiryhmän perustamiseksi tarvitaan puolueita vähintään 7 eri maasta.

Kansallismielisten vaikutusvallan kasvu on kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Italian Legan ja Ranskan Kansallisen liittouman lisäksi EAPN:ssä ovat mukana jo ainakin Saksan Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD), Itävallan Vapauspuolue (FPÖ), Tanskan Kansanpuolue, Viron EKRE ja Suomesta perussuomalaiset.

Euroskeptisyydestään huolimatta perussuomalaiset tekevätkin määrätietoista EU-politiikkaa yhdessä muiden kansallismielisten puolueiden kanssa. Eduskuntavaalien ääniharava Jussi Halla-aho ottaa kansanedustajan paikan vastaan vasta nykyisen europarlamenttikauden päätyttyä, sillä hän haluaa olla mukana EAPN:n järjestelyissä.

Perussuomalaisten kärkiehdokas eurovaaleissa on Laura Huhtasaari, jota varmasti kiinnostaa antaa kasvonsa Euroopan parlamentin uudelle ja kasvavalle radikaalille oikeistolle.

Vaikka eurovaaleissa puhutaan paljon uudesta jytkystä, nykyisillä gallupeilla uusi radikaalioikeiston parlamenttiryhmä kilpailee korkeintaan parlamentin kolmanneksi suurimmasta paikasta. Tällä tuloksella se ei vielä saa aikaan vallankumousta, joskin se voi hidastaa ja nuiventaa parlamentin päiväjärjestystä.

Äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lienee liberaalien vaikutusvallan kasvu.

Hieman ristiriitaisesti äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lieneekin liberaalien (Alde) vaikutusvallan kasvu, sillä EPP ja S&D tarvitsevat liberaalit muodostaakseen enemmistön ja taatakseen suhteellisen normaalin päiväjärjestyksen.

Huomioi myös suurten maiden vaalitulokset

Brexit-farssi on peittänyt alleen sen epämieluisan tosiasian, että kaikki suuret EU-maat ovat poliittisessa kriisissä. Saksassa, Ranskassa ja Italiassa eurovaaleilla on myös suuri sisäpoliittinen merkitys.

Saksassa kristillisdemokraattien (CDU/CSU) ja sosiaalidemokraattien (SPD) hallitus on historiallisen epäsuosittu. Lisäksi Saksa luiskahti viime vuoden lopulla melkein taantumaan, maan talouslukuja on toistuvasti korjattu alaspäin ja huhuttu Deutsche Bankin ja Commerzbankin fuusio kariutui.

Jos eurovaalit menevät SPD:n osalta penkin alle, halut hallituksesta lähtemiseen voivat kasvaa. Angela Merkelin väistymistä on myös ennakoitu tapahtuvaksi eurovaalien jälkeen, mikä voi entisestään keikuttaa hallitusta. Merkelin seuraaja Annegret Kramp-Karrenbauer on ottanut Merkeliä oikeistolaisemman linjan, mikä voi olla sosiaalidemokraateille vaikea niellä.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Saksan tilanne hyödyttää Ranskan presidentti Emmanuel Macronia. Notre Damen tulipalo tarjosi Macronille poliittisen momentin keltaliivien kapinaa vastaan, joka hänen tulee pelata oikein. Macron on kiertänyt keskustelemassa ranskalaisten kanssa ja julkaissut lisää keskiluokkaa ja eläkeläisiä hyödyntäviä uudistuksia.

Keltaliivien suosio on romahtanut, mutta toisaalta Notre Damen uudelleenrakennukseen tulvinut miljardin suuruinen avustus on herättänyt kysymyksiä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Macronin presidenttiyden kannalta on elintärkeää, että hänen perustamansa La République En Marche -puolue on eurovaalien suurin puolue Ranskassa.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Italiassa on toiminut uusi populistihallitus reilun vuoden, jona aikana hallituspuolueiden kannatukset ovat eläneet merkittävästi. Populistisen Viiden tähden liikkeen kannatus on sulanut yli 30 prosentista reiluun 20 prosenttiin samalla kun Salvinin johtaman Legan kannatus on melkein tuplaantunut 17 prosentista yli 30 prosenttiin.

Aika ajoin on huhuttu, että Salvini haluaisi realisoida kasvaneen kannatuksen ennenaikaisissa vaaleissa. Legan kannatus on kuitenkin vielä kaukana 40 prosentista, jonka jälkeen uuden vaalilain myötä puolue voisi perustaa yksin enemmistöhallituksen.

Jos Legan kannatus nousisi lähelle 40 prosenttia, riski Italian hallituksen kaatumiseen voisi kasvaa oleellisesti. Ilman 40 prosentin hillotolppaa Salvini olisi kuitenkin edelleen riippuvainen joko Viiden tähden liikkeestä tai Silvio Berlusconista.

Barnier komission johtoon?

Eurovaalien myötä on todennäköistä, että Saksa on liian kiinni omissa sisäpoliittisissa kiemuroissaan, jolloin Macronista ja Salvinista tulee Euroopan unionin agendanmäärittäjät ja ääripäät. Vastakkain ovat silloin liberaali federalismi ja kansallismielinen konservatismi.

Vaikka EPP on asettanut kärkiehdokkaaksi (Spitzenkandidat) Euroopan komission johtajaksi EPP:n europarlamenttiryhmän johtaja Manfred Weberin, hänen valintansa ei ole kirkossa kuulutettu. Weberiä vastaan puhuu se, että hänellä ei ole aiempaa johtajakokemusta ja hänen kielitaitonsa on rajallinen.

Hieman yllättäen EU:n brexit-neuvottelija Michel Barnier ehdotti huhtikuun puolessavälissä Euroopalle omaa New Green Dealia. Kyseessä olisi päästötavoitteiden ja luonnon monimuotoisuuden suojelun lisäksi esimerkiksi 180 miljardin suuruiset vuotuiset investoinnit Pariisin ilmastosopimuksen saavuttamiseksi sekä vakaussopimukseen verrattavissa olevan ilmastosopimuksen allekirjoittaminen.

Aloite voidaan tulkita hyvin Barnierin kampanjastartiksi Euroopan komissioon. Huomioiden, että EPP ja S&D tarvitsevat Alden tukea, Weber saatetaankin heittää vaalien jälkeen nopeasti mäkeen. Macronin LREM on myös oletettavasti liittymässä vaalien jälkeen Aldeen, joten hän voi hyvin pelata jo tässä vaiheessa ranskalaisen komissaarin puolesta.

Suomalainen vaalikeskustelu

Yhteenvetona voidaan todeta, että uusia eroja unionista tuskin tapahtuu lähiaikoina.

EU ja johtavat EU-maat ovat kuitenkin kriisissä, minkä seurauksena EU:n integraatio tuskin etenee muuta kuin pakon edessä. Tällä hetkellä maat ottavat kaiken aikaa etäisyyttä EU:n perusarvoihin, eivät kunnioita EU-tuomioistuimen päätöksiä, Schengen-alue on ollut katkolla vuoden 2015 niin kutsutusta pakolaiskriisistä lähtien eikä EU-maiden välillä ollut suurtakaan solidaarisuutta eurokriisin ja pakolaiskriisin aikana.

Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Eduskuntavaaleissa sivuutettiin EU-asiat, mikä viestii puolueiden laajasta EU-konsensuksesta. Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Keskustelua ei tulisi käydä pelkästään EU-utopioista vaan realismin hengessä niistä prioriteeteista, joiden mukaan Euroopan unionia tulisi kehittää. Keskustelussa ei tarvitsisi olla lähtökohtana integraation syventäminen vaan niiden asioiden nimeäminen, joissa yhteistyötä halutaan purkaa.

Antti Ronkainen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii keskuspankkien poliittista muutosta finanssikriisin jälkeen. Ronkainen kommentoi poliittisen talouden ilmiöitä myös Vallan mahotonta -blogissaan.

Julkaisu Eurovaaliextra: brexit, äärioikeiston nousu ja sinipunan romahdus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uuden-Seelannin Christchurchin terrori-iskua ovat ehtineet analysoimaan jo niin toimittajat kuin tutkijatkin useammasta eri näkökulmasta. Analyyseissa vaikuttaa eniten nousevan esille kolme seikkaa: ilmeinen kytkös Norjan vuoden 2011 iskuihin, internetin muuttuva keskustelukulttuuri sekä äärioikeiston retoriikan globaali luonne.

Moni on myös huomauttanut siitä, miten iskun tekijän laatimaksi kerrotussa manifestissa hyödynnetään retoriikkaa ja salaliittoteorioita, jotka leviävät erityisesti sosiaalisessa mediassa myös Suomessa. Onkin arveltu, että vastaavaa voisi tapahtua myös Suomessa.

Tämän vuoksi lienee perusteltua hieman lähemminkin arvioida suomalaisen äärioikeiston organisoitumista ja toimintakulttuuria poliittisen väkivallan näkökulmasta.

Uuden-Seelannin ja Norjan iskut

Uudessa-Seelannissa tapahtunut terrori-isku on uhrimäärältään poikkeuksellinen, mutta muilta osin se vastaa sitä kuvaa, joka äärioikeistoterrorismista on muotoutunut viime vuosien aikana. Tämänhetkisten tietojen mukaan kyseessä on yksin toimineen tekijän, niin kutsutun yksinäisen suden, suorittama isku.

Äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa.

Vuoden 1990 jälkeen äärioikeiston ekstremistinen väkivalta on Länsi-Euroopassa ollut suurimmalta osaltaan joko jengien, kaveriporukoiden tai juuri yksittäisten tekijöiden toimintaa. Organisoitujen järjestöjen osuus on ollut alle kymmenen prosenttia tapauksista. Suomessa sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaukset ovat myös kiinnittäneet huomiota niin sanottujen yksinäisten susien uhkaan.

Iskun tekijä on julkaisemansa manifestin perusteella ottanut mallia Norjan vuoden 2011 terroriteoista ja mainitsee Anders Breivikin esikuvakseen. Manifestissa myös väitetään tekijän olleen yhteydessä Breivikiin. Tämä lienee kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä Breivikillä ei ole mahdollisuuksia vapaaseen yhteydenpitoon. Otaksuttavasti kontakti Breivikiin mainitaankin tekstissä vain huomion saamiseksi.

Yhteys Breivikiin on kuitenkin olemassa muilla tavoin. Tekotavassa on paljon samaa, ja jo itsessään manifestin julkaiseminen luo yhteyden. Manifesti on sisällöltäänkin paljolti samankaltainen, vaikka niihin tyypillisesti yhdistyy myös tekijän henkilökohtaisia kaunoja.

Tekijä kertoo manifestissaan islamia vastaan suunnatuista tavoitteistaan. Tekstissä on mukana Breivikin manifestista tutulla tavalla iskun tekijän fiktiivinen haastattelu. Lisäksi siinä kuvataan iskun valmistelua ohjeeksi seuraajille. Toisaalta teksti on huomattavasti tiiviimpi ja koherentimpi eikä niin megalomaaninen kuin Breivikillä.

Jäljittelystä kertonee myös se, että tekijä mitä ilmeisimmin aikoo käyttää tulevaa oikeudenkäyntiään foorumina ajatustensa levittämiseen. Tekijöiden profiileissakin on samankaltaisuuksia, kuten väitetty addiktio videopeleihin sekä isän poissaolo.

Useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai vähintään ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena.

Terminä yksinäinen susi on hämäävä, sillä useimmissa tapauksissa yksinäiset tekijät ovat olleet joko jossain elämänsä vaiheessa jonkin radikaalijärjestön jäseniä tai he ovat vähintään olleet ääriliikkeiden aktivistien vaikutusten alaisena. Vähintäänkin he ovat katsoneet olevansa osa suurempaa liikettä, vaikkei suoraa kontaktia ole löytynytkään.

He eivät siis ole tulleet tyhjästä, vaan suunnitelma on syntynyt vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Enemmistö tekijöistä on myös ennalta kertonut suunnitelmistaan joko lähipiirilleen tai tukijoilleen.

Vaikka emme tässä vaiheessa vielä juuri tiedäkään Uuden-Seelannin iskun tekijän taustoista tai verkostoista, jo pelkästään hänen manifestinsa osoittaa halun tulla yhdistetyksi osaksi laajempaa yhteisöä. Iskun suorat yhteydet järjestöihin tekijä tosin kiistää, vaikka kertookin olleensa järjestöjen kanssa vuorovaikutuksessa.

Norjan ja Uuden-Seelannin iskujen vastaanotto

Sosiaalisessa mediassa Uuden-Seelannin iskut näyttäisivät saaneen jonkin verran hyväksyviäkin näkemyksiä osakseen erityisesti motiivien suhteen, vaikka väkivallasta pääasiassa irtisanoudutaankin. Breivikin teot tuomittiin selkeämmin. Se, että Uuden-Seelannin iskuja ei ole tuomittu yhtä jyrkästi, kertonee jonkinlaisesta asennemuutoksesta.

Tämä on yksi selkeä ero iskujen välillä, joka tosin saattaa osin selittyä sosiaalisen median käytön lisääntymisellä. Myös sillä on merkitystä, millä alustalla keskustelu käydään. Erityisesti polarisoivana pidetyn Twitterin käyttö on moninkertaistunut sitten vuoden 2011.

Osasyy lienee myös kohteen valinnalla: Breivikin uhreista suurin osa oli alaikäisiä, ja suurimmalta osin he olivat taustaltaan pohjoismaalaisia. Erityisesti lasten surmaamista on vaikea perustella moraalisesti. Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Mahdollisesti asennemuutoksessa on osin kyse myös äärioikeistodiskurssin valtavirtaistumisesta sekä turtumisesta jatkuvasti uutisissa olleisiin terroritekoihin.

Huomionarvoista on, että Breivik sai laajemmin kannatusta ainoastaan Venäjän äärioikeiston keskuudessa. Venäjällä väkivallan käyttö koettiin hyväksyttävämmäksi. Muualla tuen antaminen väkivaltaiselle radikalismille ja äärioikeistolle ylipäätään katsottiin stigmatisoivaksi.

Suomessa Breivikin tekojen vaikutuksesta ja mahdollisista tuenosoituksista ei tutkimusta juuri ole, mutta Norjan iskut näyttäisivät pikemminkin hillinneen kuin kiihdyttäneen radikaaleimpien mielipiteiden esittäjiä. Iskujen jälkeen muun muassa aiemmin laaditut ”rotusodan manuaalit” hävisivät verkosta, mikä johtui myös siitä, että Supo kiinnostui niistä. Teksteissä eriteltiin muun muassa johtajattoman vastarinnan strategiaa ja visioitiin väkivaltaisia ratkaisuja.

Myös Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen suhtautumisessa näkyy ero: vuonna 2011 järjestö sanoutui täysin irti tekijän ideologiasta, kun taas nyt liikkeen johtaja totesi, että tekojen motiivien suhteen on ”vaikea olla tuntematta sympatiaa” vaikkei toimintamuotoa kannattaisikaan.

Suomalainen äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Äärioikeiston suhtautumisessa väkivallan käyttöön keskeinen rooli on sen järjestöjen ja puolueiden välittämällä maailmankuvalla, strategiavalinnoilla ja rekrytointiperiaatteilla. Oikeistopopulismin nousulla on myös oma vaikutuksensa, jos kohta suhteessa väkivaltaiseen toimintaan tällä ilmiöllä voi olla myös ehkäisevää vaikutusta. 

Suomalaiset äärioikeiston nykyiset järjestöt ovat olleet pääsääntöisesti yleensä varsin kurinalaisia väkivallan ja muiden laittomuuksien suhteen. Tämä pitää paikkansa etenkin ulkomaisessa vertailussa. Usein järjestöt jopa pyrkivät yhdistysrekisteriin, uusnatseja ja skinejä myöten.

Järjestötoiminnassa ei väkivallasta ainakaan avoimesti juuri puhuta. Tässä poikkeuksen tekee korkeintaan Pohjoismainen Vastarintaliike, joka puhuu usein itsepuolustuksesta mutta paikoin myös aloitteellisemmasta toiminnasta.

Asema-aukion pahoinpitelyä järjestö on pitänyt ”kurinpalautuksena”. Järjestö näkee ”rotusodan” väistämättömäksi ja on pitänyt yhteyttä muun muassa Britanniassa terrorilakien perusteella kiellettyyn National Action -järjestöön.

Toistaiseksi järjestö on kuitenkin pitäytynyt lähinnä propagandatyössä ja pyrkinyt retoriikassaankin toimimaan lain puitteissa. Suomalaisen äärioikeiston radikaaleimmat visiot löytyvätkin lähinnä alakulttuurin puolelta, laajemmalta julkisuudelta näkymättömissä.

Suomessa ei myöskään ole erikoisen näkyvää perinnettä tai keskustelua johtajattomasta vastarinnasta, jolla viitataan yksittäisten toimijoiden tai solujen autonomiseen ja keskusjohdosta riippumattomaan toimintaan. Yleensä ryhmät vannovat järjestötoiminnan nimeen. Tiettävästi toiminnassa on vain yksi varsin pieni äärioikeistoryhmittymä, joka on ilmaissut noudattavansa johtajattoman vastarinnan periaatteita.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa.

Suomalaisen äärioikeiston tekemä väkivalta on suurelta osalta, kuten väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksissakin on todettu, luonteeltaan spontaania katuväkivaltaa. Monesti väkivallan käyttö on Suomessakin pidäkkeettömämpää erilaisten sirpaleryhmien keskuudessa, joilla ideologinen yhteenkuuluvuuskin on usein heikompaa.

Esimerkiksi vastaanottokeskuksiin kohdistetut polttopulloiskut loppuivat täysin keväällä 2016, kun spontaani liikehdintä hiipui yhdessä tulleiden pakolaisten määrän kanssa ja kenttä järjestäytyi yhdistysmuotoisiksi ryhmiksi ja katupartioiksi. Ylilyönteihin syyllistyneitä on myös erotettu toiminnasta.

Tutkimusten mukaan verkon vihapuhe voi heijastua myös väkivaltaisina tekoina verkon ulkopuolella. Vaikka myös Suomessa äärioikeiston aktiivisuus verkossa on lisääntynyt, ei tämä toistaiseksi ole juuri näkynyt väkivallantekoina. Esimerkiksi Turun vuoden 2017 terrori-iskun jälkeen äärioikeisto reagoi väkivaltaisesti vain verkossa, ei sen ulkopuolella. Tämä voidaan havaita viharikostilastoista.

Vaikka kenttä on tällä hetkellä muutamia sirpaleryhmiä lukuun ottamatta varsin vakiintuneesti organisoitunut, ei tämä tarkoita, etteivätkö ainakin yksittäiset toimijat saattaisi ryhtyä radikaalimpiinkin toimiin. Järjestöissä suhtautuminen esimerkiksi poliisin toimintaan on muuttunut kriittisemmäksi, millä voi tutkimusten mukaan olla vaikutusta väkivaltaisen toiminnan lisääntymiseen.

Tämän lisäksi epävarmuutta aiheuttaa odotettavissa oleva Vastarintaliikkeen toiminnan päättyminen. On vielä avoin kysymys, miten irralleen jääneet toimijat jatkavat ideologiansa edistämistä.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crisis Redefined -profilointihankkeessa.

Julkaisu Yksinäiset sudet, poliittinen väkivalta ja suomalainen äärioikeisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko Unkari edelleen demokratia? Tähän kysymykseen Unkaria tutkiva tuntuu törmäävän lähes jatkuvasti. Monet tutkijat ovat tähän jo ehtineet vastaamaankin: puhutaan hybridijärjestelmästä, vaurioituneesta demokratiasta, mafiavaltiosta tai Unkarin pääministerin Viktor Orbánin itse suosimaa termiä käyttäen illiberaalista demokratiasta.

Nykytilanteessa on sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia, kun sitä verrataan ennen vuotta 1989 vallinneeseen sosialistiseen järjestelmään. Median ja oikeuslaitoksen vapaus on kaventunut ja vallassa olevaa Fidesz-puoluetta on yhä vaikeampi erottaa Unkarin valtiosta erilliseksi toimijaksi. Kuten monet kuitenkin muistuttavat, Unkarissa toimittajien ei tarvitse pelätä henkensä edestä ja periaatteessa hallitukseen kriittisesti suhtautuva uutisointi on mahdollista, tosin sen tila kapenee jatkuvasti.

Pääministeri Orbán, kuten moni hänen hallituksensa ministereistä, on koulutukseltaan juristi. Unkaria onkin pyritty muokkaamaan Orbánin ihannevaltioksi lainmuutosten avulla pala kerrallaan mutta herkeämättä.

Kuten professori Kim Lane Scheppele New Yorkerin tammikuisessa haastattelussa toteaa: ”Yksittäiset lait eivät näyttäneet niin pahoilta, mutta kun ne pistetään yhteen, ne luovat verkon. Siksi EU on kykenemätön toimimaan. He katsovat yhtä asiaa kerrallaan, mutta Orbán ajattelee koko järjestelmää.”

Äärioikeisto Unkarissa

Tämän vuosikymmenen alussa Unkarin äärioikeistosta puhuttaessa tarkoitettiin oppositiopuolue Jobbikia ja sen puolisotilaallista siipeä, Unkarin kaartia. Fidesz puolestaan on vuosien saatossa pyrkinyt esiintymään jonkinlaisena takuumiehenä sille, ettei Jobbik ja äärioikeisto pääsisi Unkarissa valtaan.

Vuonna 2019 voimme kuitenkin todeta, että Fidesz on mennyt niin sanotusti oikealta ohi ja sen nykypolitiikka on monelta osin radikaalimpaa ja muukalaisvihamielisempää kuin Jobbikin.

Fidesz on mennyt niin sanotusti oikealta ohi ja sen nykypolitiikka on monelta osin radikaalimpaa ja muukalaisvihamielisempää kuin Jobbikin.

Fideszin siirtyminen kohti äärioikeistoa ja Jobbikin aiempaa maltillisempi politiikka ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Jobbikin kanta esimerkiksi maahanmuuttoon olisi yhä kielteinen. Kyse on pikemminkin siitä, että koko Unkarin julkinen keskustelu on hallituksen propagandan myötä kieroutunut.

Kommentit miljardööri George Sorosin ohjauksessa olevasta taustamahdista, jonka päämääränä on hukuttaa Unkari ja Eurooppa pakolaisiin, ovat arkipäivää. Aiemmin tällaisia mielipiteitä sai lukea MV-lehteä vastaavista marginaalijulkaisuista, mutta nyt niistä vastaa Unkarin yleisradio ja hallitus.

Rasismin ja muukalaisvihamielisen uutisoinnin arkipäiväistyminen turruttaa nyky-Unkarissa. Jobbikin politiikan ”maltillisuus” näyttäytyisi hyvin erilaisena, jos se suhteutettaisiin vaikka Suomen poliittiseen kenttään. Aivan viime aikoihin saakka myös Jobbikille on ollut luonnollista esittää Soros maahanmuuton uhkaa symboloivana vihollisena. Orbán on kuitenkin vähintään yhtä suuri vihollinen, joka halutaan asettaa vastuuseen nuorten maastamuutosta.

Onko Jobbik oikeasti muuttunut? Ainakin Jobbikin retoriikka ja sen käyttämät symbolit, joita itse olen tutkinut, ovat muuttuneet selvästi vuosikymmenen aikana.

Entä onko Jobbikin poliitikoilla edelleen juutalais- tai romanivastaisia mielipiteitä? Voi hyvin olla, mutta niitä ei enää tuoda samassa määrin julkisuudessa esiin. Puolueen poliittinen fokus on muualla. Jobbikin pääteemoja ovat olleet unkarilaisten heikko palkkaus ja osin siitä johtuva maastamuutto, Unkarin demokratian tila, terveydenhuolto ja koulutus.

Demokratian opissa

Mikä sitten on voinut johtaa Jobbikin maltillistumiseen? Monet viittaavat vuoden 2015 niin kutsuttuun pakolaiskriisiin: kun hallituspuolue Fidesz omi maahanmuuttovastaisen agendan, oikealla ei enää ollut tilaa.

Silloin ei kuitenkaan oteta huomioon, että Jobbik muutti suuntaansa silloisen puheenjohtajansa Gábor Vonan johdolla jo vuoden 2013 lopussa, kun se otti päämääräkseen vaihtaa imagonsa äärioikeistolaisesta puolueesta kansanpuolueeksi. Tuolloin tuskin kukaan osasi ennustaa vuoden 2015 tapahtumia.

Uutta identiteettiään etsivä äärioikeistopuolue Jobbik näyttäytyy demokratian puolestapuhujana ja on poliittisesti lähes samalla tontilla seisoneen Fideszin perivihollinen.

On kuitenkin totta, että Fideszin populistinen ja vapaata demokratiaa heikentävä politiikka, joka pohjaa monelta osin Jobbikin itse aiemmin ehdottamiin toimenpiteisiin, on kääntynyt Jobbikia vastaan. Vallan keskittäminen ja opposition toiminnan hankaloittaminen kohdistui ennen kevään 2018 parlamenttivaaleja ennen kaikkea suurimpaan oppositiopuolueeseen Jobbikiin.

Jobbikin viimeaikainen pyrkimys profiloitua demokratian esitaistelijaksi onkin suurelta osin seurausta Fideszin demokratian ja opposition liikkumatilaa kaventaneista toimista. Unkarin esimerkki osoittaa kiinnostavalla tavalla, että kun demokratia on rikki, muuttuu myös oppositiossa olevien, perinteisesti demokraattisia arvoja väheksyneiden oikeistopopulistien toiminta mahdottomaksi.

Niinpä Unkarissa ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa uutta identiteettiään etsivä äärioikeistopuolue Jobbik näyttäytyy demokratian puolestapuhujana ja on poliittisesti lähes samalla tontilla seisoneen Fideszin perivihollinen. Yhteinen vihollinen on myös johtanut aiemmin mahdottomana pidettyyn yhteistyöhön Jobbikin ja hajanaisen vasemmisto-opposition kesken.

Toisaalta Jobbikin maltillistumiseen pettyneet ääriainekset ovat muodostaneet uuden Mi Hazánk (”Meidän kotimaamme”) -puolueen.

Maahanmuutto, maahanmuutto ja maahanmuutto

Pääministeri Orbán on nostanut maahanmuuton ykkösasiaksi, joka asettaa kaikki muut kysymykset, kuten esimerkiksi koulutuksen ja terveydenhuollon, toisarvoiseen asemaan. 10. tammikuuta pitämässään lehdistötilaisuudessa Orbán jakoi eurooppalaiset puolueet joko ”maahanmuuttopuolueiksi” tai ”maahanmuuttovastaisiksi puolueiksi”: kaikki politiikan teko ja siihen liittyvä uutisointi on nyt kiertynyt tämän yhden jaottelun ympärille.

Kaikki politiikan teko ja siihen liittyvä uutisointi Unkarissa on kiertynyt maahanmuuttoon liittyvän jaottelun ympärille.

Myös kevään europarlamenttivaaleissa ykkösteemaksi noussee suhtautuminen maahanmuuttoon. Orbán on yksinkertaistanut tämän dikotomian äärimmilleen. Jako vasemmiston ja oikeiston sekä myös euroskeptisten ja EU:n syvempää integraatiota kannattavien puolueiden välillä menettää Orbánin retoriikassa merkityksensä. Jäljelle ei jää muita erontekoja kuin suhtautuminen maahanmuuttoon.

Liberaalista on tullut synonyymi maahanmuuttomyönteisyyden kanssa, kun taas illiberaali tarkoittaa maahanmuuton rajoittamista. Pitkän aikavälin tavoite Orbánilla on selkeä: ”maahanmuuttovastaisten voimien” pääsy valtaan kaikissa EU:n toimielimissä.

Unkarissa on osoitettu mieltä ennen joulua ja sen jälkeen hallituksen uutta 400 ylityötuntia mahdollistavaa lakia vastaan. Oppositiopuolueet ovat pyrkinyt tuomaan mukaan myös vaatimukset demokratiasta ja median vapaudesta. Orbánin vastaus kritiikkiin on, että kyse on maahanmuuttopuolueiden ja Sorosin masinoimasta hyökkäyksestä maahanmuuttovastaisia puolueita vastaan.

Politiikan teon välineenä maahanmuuton uhasta on tullut kaiken allensa peittävä ja keskustelun tukahduttava raskas säkki, jonka alta ei näy muuta kuin pelkoa.

Kaukaisilta tuntuvat ne ajat, kun maahanmuutto ei vaikuttanut keskeiseltä teemalta unkarilaisessa politiikassa. Maahanmuuttajia Unkarissa on toki edelleen vain hyvin vähän, mutta politiikan teon välineenä maahanmuuton uhasta on tullut kaiken allensa peittävä ja keskustelun tukahduttava raskas säkki, jonka alta ei näy muuta kuin pelkoa.

Miten tästä eteenpäin?

Pääministeri Orbánin johtama Fidesz on ollut vallassa vuodesta 2010 lähtien. Monen on enää vaikea kuvitella Unkarille muuta johtajaa. Lisäksi, vaikka valta joskus vaihtuukin, on Fideszin edustama maailmankatsomus sementoitu maan lainsäädäntöön.

Miten nykytilanteesta voidaan päästä sitten eteenpäin? Viime kevään parlamenttivaalien jälkeen hanskat tiskiin lyöneen Vonan mukaan tuskin ainakaan vaaleilla.

Jobbikin entinen puheenjohtaja on sanonut olleensa liian naiivi kuvitellessaan, että oppositiolla olisi nyky-Unkarissa edelleen todelliset mahdollisuudet voittaa Fidesz vaaleissa. Vona näkee, että vallanvaihdos parlamentaarisin keinoin on epätodennäköinen Fideszin kontrolloidessa suurelta osin mediaa ja puolueiden rahallisia resursseja.

Jobbik onkin yhdessä vasemmisto-opposition kanssa pyrkinyt saamaan turhautunutta kansaa kaduille protestoimaan. Samalla poliitikot ovat pistäneet itsensä likoon tavalla, jota ei olla viime vuosina nähty. On vallattu puhujakoroke parlamentissa ja yritetty päästä lukemaan mielenosoittajien ja opposition vaatimuksia yleisradion lähetykseen.

Samalla kun me Suomessa keskustelemme siitä, voiko Jobbikia kutsua äärioikeistopuolueeksi, on se Unkarin valtiomedian diskurssissa niputettu jo yhteen vasemmiston ”maahanmuuttopuolueiden” kanssa.

Vielä ei ole selvää, johtavatko viime viikkojen mielenosoitukset yhä suurempiin hallituksenvastaisiin mielenilmauksiin ja lakkoihin vai onnistuuko Fidesz esittämään oppositiopuolueet milloin naurettavina, milloin aggressiivisina mutta joka tapauksessa Sorosin ohjailemina ”maahanmuuttopuolueina”.

Tilanteen absurdiutta kuvaa, että samalla kun me tutkijat Suomessa keskustelemme siitä, voiko Jobbikia kutsua äärioikeistopuolueeksi, on se Unkarin valtiomedian diskurssissa niputettu jo yhteen vasemmiston ”maahanmuuttopuolueiden” kanssa.

Anniina Hyttinen on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Koneen säätiön apurahalla.

Julkaisu Kun demokratian arvon ymmärtää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolainen ulkoparlamentaarinen liikehdintä on puhututtanut viime vuosina voimakkaasti, viimeksi MV-lehteä ja Pohjoismaista Vastarintaliikettä koskeneiden oikeudenkäyntien yhteydessä.

Huomiota on varsinaisten ryhmien toiminnan ohella herättänyt voimakkaasti polarisoitunut sosiaalisen median keskusteluilmapiiri ja poliittisten vastustajien maalittaminen niin sanottujen vastamedioiden kautta. Syksyllä 2015 nähtiin tämän lisäksi myös sarja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin kohdistuneita polttopulloiskuja.

Mutta miltä näyttää maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen liikehdinnän kokonaiskuva 2010-luvun Suomessa?

2010-luku aktivoitumisen aikaa

Suomessa on ollut ulkoparlamentaarista äärioikeistoliikehdintää aina sotienväliseltä aikakaudelta lähtien. Erityisen merkittävänä ryhmänä voidaan pitää Lapuan liikettä, joka toimeenpani Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen vuonna 1932.

Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeistolainen liikehdintä on ollut pienimuotoisempaa. Moskovan välirauhansopimus (1944) ja Pariisin rauhansopimus (1947) velvoittivat Suomen lakkauttamaan ja kieltämään fasistiset järjestöt, mutta maassa toimi kylmän sodan aikana tästä huolimatta pieniä äärioikeistoryhmiä. Näistä etenkin Pekka Siitoiniin kytkeytyvä uusnatsiliikehdintä piirtyi osaksi laajempaa tietoisuutta. Suomessa toimi 1990-luvulla myös suhteellisen aktiivinen skinhead-liike.

Syksyn 2015 kriisitunnelman hiljalleen liennyttyä toiminta ei ole enää ollut yhtä aktiivista, mutta se on silti monimuotoisempaa ja kiivaampaa kuin edeltäneinä vuosina.

2000-luvun alkuvuodet olivat maahanmuuton vastustajien ja äärioikeiston ulkoparlamentaarisen toiminnan kannalta hiljaisempaa ajanjaksoa. Tilanne muuttui 2010-luvulla. Etenkin turvapaikanhakijoiden laajamittainen maahantulo aktivoi kenttää syksyllä 2015 ja antoi kimmokkeen useiden uusien ryhmien perustamiselle.

Syksyn 2015 kriisitunnelman hiljalleen liennyttyä toiminta ei ole enää ollut yhtä aktiivista, mutta se on silti monimuotoisempaa ja kiivaampaa kuin edeltäneinä vuosina. Aktivoitumisen mittakaavaa ei tule tosin liioitella. Katuaktivismiin säännöllisesti osallistuvien henkilöiden määrä on edelleen varsin rajallinen ja kenttä monin tavoin hajanainen sekä järjestäytymätön.

Monenlaisten toimijoiden sirpaleinen kokonaisuus

2010-luvun maahanmuuttovastaisesta ja äärioikeistolaisesta kentästä piirtyy hyvin sirpaleinen kokonaiskuva riippumatta siitä, puhutaanko toimintamuodoista, ideologiasta vai organisoitumisesta.

Toimintamuotojen suhteen kirjo ulottuu parlamentaariseen vaikuttamiseen tähtäävästä yhdistystoiminnasta katupartioliikkeisiin. Yhdistysmuotoista toimintaa edustaa erityisesti Suomen Sisu, jonka käytännön aktivismi on luonteeltaan varsin maltillista. Vuonna 1998 perustettu järjestö on kentän vanhin edelleen toimiva ryhmä, ja sillä on tiiviit yhteydet perussuomalaisiin.

Liikkeet kuten Rajat Kiinni!, Suomi Ensin ja Finnish Defence League ovat käytännön aktivisminsa saralla keskittyneet julkisten mielenilmausten järjestämiseen. Syksyllä 2015 syntynyt Rajat Kiinni! ehti järjestää kesään 2016 mennessä monta mielenosoitusta, joihin osallistui parhaimmillaan useita satoja henkilöitä. Rajat Kiinni! -liikkeestä irtautunut Suomi Ensin puolestaan järjesti kuukausikaupalla jatkuneen protestitapahtuman Helsingin keskustassa vuonna 2017.

Toimintamuotojen suhteen kirjo ulottuu parlamentaariseen vaikuttamiseen tähtäävästä yhdistystoiminnasta katupartioliikkeisiin.

Tunnetuin katupartioliike on Kemissä syksyllä 2015 perustettu Soldiers of Odin, joka levisi toimintansa alkuvaiheessa eri puolille Suomea ja maailmaa. Soldiers of Odinin pääasiallinen toimintamuoto on ollut partioida eri paikkakunnilla päämääränään kantaväestöön kohdistuvaan väkivaltaan puuttuminen. Järjestöön arvioidaan kuuluvan edelleen satoja jäseniä, vaikka jäsenten lukumäärä ei itse partioiden koossa täysmääräisesti näykään.

Mainittujen ryhmien lisäksi Suomessa toimii vallankumoukseen tähtäävä Pohjoismainen Vastarintaliike. Alkujaan ruotsalaislähtöiselle järjestölle perustettiin Suomen-haara vuonna 2008, ja siihen arvioidaan kuuluvan noin satakunta henkeä.

Vastarintaliikkeen vallankumouksellisuus on toistaiseksi pysytellyt suunnitelman tasolla, ja sen julkinen aktivismi on painottunut järjestöstä viestimiseen. Vastarintaliikkeen jäsenet kuitenkin myös harjoittavat itseään kamppailulajeissa sekä muissa kumoukselliseen toimintaan valmentavissa aktiviteeteissa ja muodostavat kentällä näin ollen jokseenkin poikkeuksellisen ryhmän.

Varsinaisten ryhmien lisäksi suomenkielisessä internetissä toimii lukuisia vastamedioita ja verkkofoorumeita, joiden kautta eri ryhmät ovat saaneet näkyvyyttä. Suomessa on samoin elinvoimainen äärioikeistolainen musiikkialakulttuuri. Kentän ryhmistä etenkin Vastarintaliikkeellä on tiiviit yhteydet alakulttuurin suuntaan, sillä sen jäseniä toimii yhtyeissä, verkostoissa ja julkaisuissa.

Organisatorisia ja ideologisia jakolinjoja

Organisatorisesti kenttä on sirpaloitunut useaan eri ryhmään, joiden keskinäiset ja sisäiset suhteet ovat toisinaan varsin mutkikkaat. Yksi merkittävä syy tälle löytyy tiettyjen aktiivien välisistä ristiriidoista. Henkilökemioihin liittyvät konfliktit ovat koetelleet etenkin Rajat Kiinni! -liikettä ja siitä myöhemmin irtautunutta Suomi Ensin -ryhmää.

Yhteistyötä ovat henkilöristiriitojen lisäksi vaikeuttaneet aatteelliset tekijät.

Yhteistyötä ovat henkilöristiriitojen lisäksi vaikeuttaneet aatteelliset tekijät. Ulkoparlamentaarinen maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen toiminnan kenttä on ideologisesti hyvin moninainen.

Osa ryhmistä, kuten Vastarintaliike ja Finnish Defence League, tunnustaa kansallissosialismin tai vastajihadismin kaltaista jäsentyneempää aatesuuntausta. Monien toimijoiden ideologia on kuitenkin täsmentymättömämpi sekoitus maahanmuuton, islamin, Euroopan unionin ja globalisaation vastaisuutta.

Selkeän äärioikeistolaisten järjestöjen kuten Vastarintaliikkeen ohella kentällä toimiikin ryhmiä, joita voi luonnehtia aatetaustaltaan pikemminkin maahanmuuttovastaisiksi.

Ideologisen monimuotoisuuden vuoksi kentällä on erilaisia jakolinjoja muun muassa suhtautumisessa juutalaisiin ja Venäjään. Nämä jakolinjat ulottuvat toisinaan myös yksittäisten liikkeiden sisälle.

Esimerkiksi kansallissosialistinen Pohjoismainen Vastarintaliike suhtautuu Finnish Defence Leagueen vihamielisesti sen vuoksi, että FDL tukee (ainakin virallisissa lausunnoissaan) seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja asennoituu myötämielisesti juutalaisiin sekä Israelin valtioon. Toisaalta myös Vastarintaliikkeen ja Suomen Sisun sekä Soldiers of Odinin ja FDL:n suhteissa on ollut ajoittain aatteellista kitkaa.

Kentän sirpaleinen luonne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistyötä pyrittäisi rakentamaan.

Kentän sirpaleinen luonne ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteistyötä pyrittäisi rakentamaan. Eri ryhmien edustajat vierailevat toistensa mielenosoituksissa, ja osa aktiiveista kuuluu useampaan ryhmään samanaikaisesti.

Vuonna 2017 perustetulla Kansallismielisten liittoumalla on pyrkimys tiivistää ja monipuolistaa eri ryhmien välistä yhteistyötä, mutta tavoitteen toteutumista voitaneen arvioida vasta lähitulevaisuudessa. Toistaiseksi pyrkimykset kehittää kattavaa järjestötason yhteistyötä ovat olleet tuloksiltaan vaatimattomia.

Sosiaalinen media on tärkeä toimintaympäristö

Varsinaiseen katuaktivismiin säännöllisesti osallistuvien henkilöiden määrä on pysynyt suhteellisen maltillisena koko 2010-luvun ajan. Kyseessä on pikemminkin satojen kuin tuhansien henkilöiden joukko. Toiminta on myös alkanut hiipua. Mielenosoituksia ja katupartiointia järjestetään edelleen, mutta harvemmin ja pienemmässä mittakaavassa kuin vielä vuosina 2015 ja 2016.

Ryhmien toimintaa ja aatemaailmaa passiivisemmin tukevien henkilöiden määrä on kuitenkin katuaktivistien joukkoa suurempi. Eri ryhmien sosiaalisen median sivuilla ja sosiaalisessa mediassa yleisestikin käydään kiivasta aatteellista keskustelua, johon osallistuu eri toimijoiden aktivistikaartia huomattavasti suurempi määrä suomalaisia.

Sosiaalisella medialla on hyvin merkittävä asema osana 2010-luvun maahanmuuttovastaista ja äärioikeistolaista liikehdintää.

Vaikka ryhmän harjoittama katuaktivismi olisi pienimuotoista, kuten Finnish Defence Leaguella, voi sillä olla sosiaalisessa mediassa useita tuhansia seuraajia.

Sosiaalisella medialla on hyvin merkittävä asema osana 2010-luvun maahanmuuttovastaista ja äärioikeistolaista liikehdintää. Eri ryhmien on mahdollista jakaa aatteellista materiaaliaan rajattomasti ja ilman kuluja esimerkiksi Facebookissa. Sosiaalisen median sivujen kautta tavoitetaan suuri määrä henkilöitä.

Sosiaalinen media on myös helpottanut ryhmien käytännön aktivismin koordinointia. Rajat Kiinni! ja Suomi Ensin -liikkeet ovat esimerkiksi organisoineet paikallisryhmiensä tapaamisia Facebookin kautta.

Soldiers of Odin on myös pyrkinyt aktivoimaan kannattajiaan katupartioihin viestimällä niistä yhteisöpalvelussa. Myös monet pienemmät ryhmät ilmoittelevat järjestämistään tapahtumista erityisesti Facebookin kautta.

Sosiaalisen median palveluiden tiukentunut kontrolli sivuillaan käytävästä keskustelusta on alkanut vaikuttaa joidenkin ryhmien viestintään. Näillä on siltikin pyrkimys jatkaa sosiaalisen median toimintaansa vaihtoehtoisten kanavien keinoin. Maahanmuuton vastustajien ja äärioikeiston keskuudessa on jo havaittavissa pienimuotoista siirtymää VKontakte-yhteisöpalveluun, ja osa ryhmistä on myös alkanut hyödyntää Gabin sekä BitChuten kaltaisia sovelluksia viestiäkseen aatteestaan ja toiminnastaan.

Väkivaltainen puhe toistaiseksi tekoja merkittävämpää

Suuri osa kaduille sijoittuvasta maahanmuuttovastaisesta ja äärioikeistolaisesta vaikuttamisesta on ollut laillisuuden puitteissa toteutuvaa aktivismia. Vakavat fyysiset väkivallanteot ovat jääneet vähäisiksi varsinkin siihen nähden, kuinka aktiivisia monet ryhmät ovat olleet kadulla.

Vakaviakin väkivallantekoja, kuten Helsingin asema-aukiolla syksyllä 2016 tehty pahoinpitely, on esiintynyt, mutta suureen tuhoon tähtääviin suunnitelmallisiin iskuihin ei yksikään ryhmä ole toistaiseksi ryhtynyt.

Lailliseenkin katuaktivismiin on kuitenkin ajoittain sisältynyt väkivallan riski. Maahanmuuton vastustajien ja puolustajien väliset jännitteet ovat olleet esimerkiksi mielenilmaustapahtumien yhteydessä usein hyvin kireät. Vakavilta yhteenotoilta lieneekin vältytty osin virkavallan läsnäolon ansiosta.

Suureen tuhoon tähtääviin suunnitelmallisiin iskuihin ei yksikään ryhmä ole toistaiseksi ryhtynyt.

Vaikka väki­val­taiset teot ovat harvinaisia, hyväksyntä tai ainakin ymmärrys niiden käy­tölle on laajempaa. Liikehdinnän piirissä käyty keskustelu on ollut luonteeltaan hy­vin jyrkkää ja polarisoivaa, ja väkivallan mahdollisuus usein osa sitä.

Verk­koon tuotetut verbaaliset väkivaltafantasiat ja vastustajiksi miellettyjen hen­ki­löiden uhkailu sekä mustamaalaaminen informaatioteknologian keinoin ovat olleet fyysisiä iskuja huomattavasti merkittävämpi ilmiö 2010-luvun Suomessa. Osalla vastamedioista on ollut keskeinen rooli maalittamiskampanjoissa, joissa laajempi internetin käyttäjäkunta on usutettu tietyn henkilön kimppuun.

Tulevaisuus

Tulevaisuutta on vaikea ennakoida – myös maahanmuuttovastaisen ja äärioikeistolaisen liikehdinnän tulevaisuutta. Vaikka katuaktivismin määrä on syksylle 2018 tultaessa vähentynyt, sosiaalisen median keskustelu jatkuu edelleen kiivaana.

Passivoituneetkin ryhmät, kuten Rajat Kiinni! -liike, ovat edelleen olemassa verkon puolella, ja niiden keskeiset henkilöt ovat verkostoituneet keskenään ja muiden toimijoiden kanssa. Mikäli syksyn 2015 kaltainen tilanne toistuu, se voi tuoda eri ryhmät kadulle jopa voimakkaammin kuin kolme vuotta sitten.

On samoin vaikea sanoa, nähdäänkö Suomessa tulevaisuudessa enemmän äärioikeistolaista ja maahanmuuttovastaista väkivaltaa. Vahvin valmius järjestäytyneeseen väkivaltaan on jo pitkään ollut Vastarintaliikkeellä, jonka Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus ovat antamissaan tuomioissa määränneet lakkautettavaksi. Oikeusprosessi on tätä kirjoitettaessa kuitenkin edelleen kesken.

Jos lakkauttamispäätös jää lopulliseksi eikä Vastarintaliike pysty jatkamaan toimintaansa uutenakaan yhdistyksenä, osa sen jäsenistä saattaa ryhtyä suoraan toimintaan. Tämä on kuitenkin vain yksi monista mahdollisista kehityskuluista.

Yksittäisten toimijoiden väkivallanteot on jo pitkään arvioitu organisoitunutta väkivaltaa merkittävämmäksi uhaksi Suomessa.

Yksittäisten toimijoiden väkivallanteot on jo pitkään arvioitu organisoitunutta väkivaltaa merkittävämmäksi uhaksi Suomessa. Syksyllä 2015 todistettu, turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin kohdistunut tuhopolttoiskujen ja niiden yritysten sarja olikin varsinaisiin organisaatioihin kytkeytymättömien henkilöiden käsialaa.

Tilanteen kehittymiseen vaikuttaa myös se, miten maahanmuuttoa hyvin jyrkästi vastustavat henkilöt kokevat näkökantojensa tulevan edustetuksi parlamentaarisessa politiikassa tai pääsevänsä keskustelemaan maahanmuuttoon liittyvistä ongelmakohdista.

Poliittista väkivaltaa koskevan tutkimuksen pohjalta on selvää, ettei sanojen ja tekojen välinen suhde ole millään tapaa yksioikoinen. Monet liikkeet tuottavat runsaas­ti väkivaltaa lietsovaa tai puolustelevaa materiaalia ryhtymättä varsinaisiin voi­matoimiin. Aatteellisen kirjallisuuden laatimiseen panostavien äärioi­keis­toryhmien on jopa todettu olevan muita toi­mijoita vähemmän alttiita veritekojen toteuttamiselle.

Maahanmuuttovastaisessa ja äärioikeistolaisessa keskustelussa esiintyvä polarisoiva ja väkivaltaa lietsova argumentointi tuottaa silti oikeutusta ja merkitystä väkivallan käytölle.

Daniel Sallamaa on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu raporttiin Ulkoparlamentaarinen äärioikeistoliikehdintä ja maahanmuuttovastaisuus Suomessa. Raportti on tilattavissa painetussa muodosssa Unigrafian kautta.. 

Keskustelua rapotin aihepiiristä jatketaan keskiviikkona 31.10. Helsingin yliopiston Tiedekulman ja Politiikasta-lehden järjestämässä keskustelutilaisuudessa.

Julkaisu Maahanmuuttovastainen ja äärioikeistolainen liikehdintä nyky-Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valokuvateos Soldiers of Odin & vieras kertoo intiimillä tavalla yhteisön tarinaa ja avaa epäsuoremmin myös niitä uhkakuvia, joita vastaan järjestö perustettiin.

Vuonna 2015 Suomessa koettiin pakolaiskriisiksi kutsuttu ilmiö, kun tuhannet pakolaiset saapuivat maahan erityisesti Ruotsin kautta. Moni koki pakolaiset uhaksi, ja pakolaisten vastaanottoa protestoitiin ajoittain laajamittaisestikin.

Koettuja uhkia vastaan ryhdyttiin myös organisoimaan erilaisia katupartioita. Partioita syntyi lukuisia syksyllä 2015 ja vielä alkuvuodesta 2016. Keväällä 2016 partioiden perustamisinto oli jo laantunut yhtä jalkaa turvapaikanhakijoiden määrän hiipumisen kanssa. Tuolloin perustetuista järjestöistä oikeastaan vain yksi on enää olemassa: Soldiers of Odin.

Kilpailijansa Soldiers of Odin nujersi paljolti mediahuomion avulla. Uhkakuvat, konfliktit ja ääriliikkeen leima kiinnostivat mediaakin enemmän kuin huomaamattomat, ilman tunnuksia esiintyneet partiot, jotka korostivat rauhanomaisuuttaan. Mattias Ekmanin mukaan sekä järjestön omilla julkaisuilla että valtamedialla oli jopa keskeinen rooli järjestön kasvussa, vaikka ne toisaalta asettivat kasvulle myös rajansa.

Järjestö on ollut sikälikin poikkeuksellinen, että se on onnistunut levittäytymään eri puolille maailmaa – parhaimmillaan Soldiers of Odin oli edustettuna yli 20 maassa, jos kohta se on viimeisen parin vuoden aikana selvästi kutistunut. Tässäkin suurena apuna oli kansainvälinen media, vaikka sen luoma kuva natsijärjestöstä jäseniä ärsyttikin.

Erityisesti Daily Mailin helmikuussa 2016 julkaisemaan toimijoiden natsitaustoja painottavaan juttuun palataan tässä käsillä olevassa teoksessakin, Silla Simonen valokuvakirjassa Soldiers of Odin & vieras.

Intiimi lähestymistapa

Intiimiydessään jotkut Simonen kuvat muistuttavat paljon esimerkiksi pääkaupunkiseudun nuoria aikuisia kuvanneen Maarit Hohterin Ystäväkirjan otoksia. Yhteyttä Hohterin teokseen korostaa monin paikoin sekä asettelu että myös rehellisyyden ja aitouden tunnetta heijasteleva, ”paljastava” tekniikka, jossa kuvat ovat selkeitä ja kirkkaita sekä väriltään monasti suorastaan hehkuvia.

Kuvattavat eivät useimmissa kuvissa poseeraa, vaan heitä päästään tarkastelemaan yksityisilläkin hetkillä, jopa nukkuessa tai kylpyhuoneessa. Terävät, suodattamattomat kuvat esittävät kohteensa hyvin lihallisina, kaikkine arpineen ja tatuointeineen. Joissakin kuvissa kohteet ovat itse päässeet kuvaajan paikalle, joissain he ovat saaneet luoda kuvausasetelman. Kuvissa kosketetaan usein toisia.

Valokuvaaja on mukana arjessa ja juhlassa, saunassa ja tatuointiliikkeessä.

Simone on mennyt elämään kuvattaviensa pariin yhteisön jäsenenä. Valokuvaaja on mukana arjessa ja juhlassa, saunassa ja tatuointiliikkeessä – ja ottaa jopa itse tatuoinnin. Tämä on tietysti mahdollistanut hyvin erilaisen näkökulman aiheeseen kuin etäämpää katsova tutkija tai journalisti saattaisi luoda.

Kuten Simone mainitsee, odinit itse ovat osallistuneet tämän tarinan kerrontaan, eivätkä pelkästään kerrontaan kuultavan ja nähtävän roolissa vaan jopa sen tuottamiseen ottamalla osan kuvista itse. Yhden odinin sanoin, ”me saadaan työsi kautta näytille sen puolen, mitä tämä oikeasti on”.

Kuvattavien osallistumista projektiin kuvaaja perustelee etiikan kautta. Simone korostaa vastuuntuntoa, joka suojaa kohdetta hyväksikäytöltä. Teoksessa heijastuu molemminpuolinen luottamus.

Tämä side taltioidaan jopa kuvaajan ihoon: hänen vierailunsa aikana ottamassaan tatuoinnissa vannotaan, ettei hän kerro valheita. Kenties kyseessä oli jonkinlainen initiaatioriitti. Kuvia tatuoinneista ja niiden tekemisestä on lukuisia, joten kuvaajakin on nähnyt niissä erityistä merkitystä.

Valokuva on epäilemättä monella tapaa osuva media odineiden tarinan kertomiselle – heidän omassakin viestinnässään korostuu kuvien rooli.

Valokuva on epäilemättä monella tapaa osuva media odineiden tarinan kertomiselle – heidän omassakin viestinnässään korostuu kuvien rooli. Visuaalisuudessaankin Soldiers of Odin muistuttaa skinhead-alakulttuuria, jolle oleellista pelkän tyylin sijaan on kuitenkin se, mitä sillä performoidaan, kuten muun muassa tuoreimmat skinejä koskevat tutkimuksetkin korostavat.

Kyse ei ole ainoastaan pinnasta ja ulkonäöstä, ulkopuolisten pelottelusta tai erottautumisesta. Ulkoisella olemuksella, jota ilmentävät erityisesti liikkeen tunnukset mutta myös järjestöön liitettävät tatuoinnit, on keskeinen merkitys myös yhteisöllisyyden tuottamisessa ja osana jäseneksi tulemisen prosessia.

Uhkan kuvat

Joistain kuvista välittyy piilevä aggressio. Uhkakuvista huolimatta odinien väkivalta ei kuitenkaan juuri ole kohdistunut sivullisiin, vaan se on näkynyt jäsenten välisenä nujakointina. Viitteitä sisäisistä tappeluista, selkään puukotuksista ja luottamuksen katoamisesta antavat kirjassa lähinnä yhden jo eronneen jäsenen päiväkirjamerkinnät.

Valokuvat on otettu Kemin ja Joensuun odineiden parissa. Näistä erityisesti Joensuun osasto koki tuolloin kovia perustajajäsenien lähtiessä liikkeestä kerholla sattuneiden väkivaltaisten tapahtumien jälkeen. Viimeisimpien raporttien mukaan Joensuussa partioi enää satunnaisesti vain yksi tai kaksi odinia.

Kuvien takana oleva väkivalta esittäytyy lähinnä viitteiden ja vihjeiden kautta, mutta hetkittäin myös avoimemmin. Katsojalle esitellään muiden muassa verinen paita, nyrkkirauta ja puukko sekä lavastettu teloitus- tai kidutusasetelma. Näistä erityisesti jälkimmäinen on varsin hätkähdyttävä.

Simone on nimennyt kuvan hieman humoristisesti sanalla ”ketchup”. Hämärässä huoneessa otettu kuva itsessään ei kuitenkaan tuo mitään hauskoja mielleyhtymiä. Katossa roikkuu hirttoköysi, kuvassa istuu verinen mies, ja vieressä seisoo naamioitu odin pesäpallomailan kanssa.

Konkreettinen uhka ei näyttäydy, eikä myöskään toiminnan ytimestä, katupartioista, ole juuri kuvia.

Kuva lienee odineiden toiveiden mukaan luotu ja kertonee jotain myös pimeämmästä puolesta ja väkivallalla fantasioinnista, vaikkei sitä välttämättä kovin tosissaan olekaan otettu – järjestön tyyliin kuuluu myös provosointi.

Odinien maailma on miesten maailma. Kirjassa on yksi ainoa kuva, jossa on pelkästään naisia: häihin valmistautuva morsian lapsen kanssa. Miehen rooli on puolustaa läheisiään. Yksi kuvattavista kertoo kirjeessään, että yhtenä keskeisenä motiivina toimintaan mukaan lähtemiselle oli pelko erityisesti omien lapsien puolesta. Myös islam nähdään tekstissä uhkakuvana.

Nämä puolet eivät kuvissa nouse kuitenkaan esiin muuta kuin kenties sitä kautta, että lapset ja perhe ovat läsnä. Konkreettinen uhka ei näyttäydy, eikä myöskään toiminnan ytimestä, katupartioista, ole juuri kuvia. Mahdollisesti tämä heijastelee kuvaajankin ymmärrystä siitä, ettei tässä ole toiminnan varsinainen syvin tarkoitus ja merkitys.

Yhteisö fokuksessa

Muutamassa mukaan otetussa kuvassa partioista odinit esitetään kaukaa ja selin. Ero muihin kuviin onkin huomattava: partiokuvista puuttuu muille kuville ominainen selkeys, tunnistettavuus ja läheisyys. Ne on jopa otettu hämärissä – ja muista poiketen talvisaikaan.

Kuvissa etsitään pikemminkin yhteisöä, joka tuntuu olevan keskeinen juttu odinien toiminnassa myös kirjaan liitettyjen tekstikatkelmien valossa. Toimijat kuvaavat kerhoaan perheeksi.

Kuvissa etsitään pikemminkin yhteisöä.

Epäilemättä kyse on valinnoista – siitä, mitä otetaan teokseen mukaan – mutta samalla myös implikoidaan, että lopulta oleellista ei ole se, mitä he tekevät, vaan se, miten he ovat.

Varsinaisella toiminnallakin on merkityksensä: yhteisön kannalta se on osa yhdessäolon rutiineja. Kun nämä rutiinit muuttuvat, kuten kävi Joensuussa partioinnin hiipuessa, on niiden tilalle kehitettävä muuta, tai yhteisö ja sen keskinäinen solidaarisuus on vaarassa murtua.

Yhteisön rakentamisessa ja lojaaliuden korostamisessa odinit näyttäytyvät tässäkin paljolti samankaltaisena kuin skinhead-liike, jota John Clarke kuvasi vuonna 1976 artikkelissaan ilmaisulla ”magical recovery of community”, millä hän tarkoitti kadonneen paikallisen yhteisön palauttamista symbolisella tasolla.

Oleellista tälle palauttamisen projektille oli voimakas maskuliinisuus, yhteisöllinen solidaarisuus sekä territoriaalisuus. Vaikka epäilemättä erityisesti Joensuun ryhmä ei tällaista mielleyhtymää haluakaan luoda, skinhead-liikkeen tavoin myös odinit näyttäytyvät paitsi kansainvälisenä myös hyvin paikallisena ilmiönä. Kotikulmat, paikallisyhteisö, oma kerho ovat toiminnan keskiössä, ja usein osastot ovat myös syntyneet paikallisissa Facebook-ryhmissä käydyistä keskusteluista.

Yhteisöön tukeutuminen on varsin tyypillinen reaktio kriisiksi koetussa tilanteessa. Siitähän odineiden ajattelussa paljolti on kyse: maa on invaasion kohteena, systeemi on kriisissä, radikaaleja toimia tarvitaan asioiden ”luonnollisen” tilan palauttamiseksi.

Konkreettinen, kaduilla ja kerhoissa tapahtuva toiminta saattaa myös palauttaa toimijoiden hallinnan ja merkityksellisyyden tunnetta, jota edustuksellisen järjestelmän kautta tapahtuva demokraattinen vaikuttaminen ei tunnu heille tarjoavan.

On tietysti mahdollista ajatella, että positiivishenkisenä kuvauksena teos palvelee odineiden asiaa ja aatetta. Toisaalta se paljastaa myös ihmisen ideologioiden taustalla ja auttaa ymmärtämään ilmiötä.

Simone itse on voinut myös uppoutua hieman liiaksikin yhteisön maailmaan ilman, että kriittinen etäisyys säilyy. Hän ei ota kantaa toimijoiden politiikkaan muuta kuin korkeintaan kuvien kautta tuotetuin viittauksin ja vihjauksin.

Lukijan kannalta tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ongelma – tältäkin osin avoimeksi jätettynä teos antaa tilaa kullekin tulkita sitä omalla tavallaan – huolimatta siitä, että erään soturin mukaan kuvat välittävät sen, ”mitä tämä oikeasti on”.

YTT Tommi Kotonen työskentelee tutkimuskoordinaattorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Crisis Redefined -profilointihankkeessa.

Julkaisu Simone: Soldiers of Odin lähikuvassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.