Ääriliikkeiden torjunnan sokeat pisteet

Wikimedia Commons / Jcarax68 (CC BY-SA 2.5)
Lukuaika: 6 min.

Raja ääriliikkeiden ja kunniallisen politiikan välillä kannattaa piirtää varoen. Itse asiassa termi ääriliike voi itsessään olla liian epämääräinen ja leimaava.

Ääriliike on termi, joka on ollut taajaan esillä poliittisessa kielenkäytössä viime vuosina. Vaikka käsite kattaa myös uskonnolliseen fundamentalismiin liittyvän radikalismin, sen kytkeminen yhteen keskeiseen poliittiseen jakolinjaan eli oikeisto–vasemmisto-jakoon on tehnyt siitä erityisen hedelmällisen poliittisen debatin aiheen.

Vastikään Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailussa presidentti Donald Trump väisteli kysymyksiä äärioikeiston tuomitsemisesta ja yritti puolestaan saada vaalit voittaneen demokraattien Joe Bidenin tuomitsemaan Antifan ja radikaalivasemmiston yleisesti.

Suomessa puolestaan korkein oikeus määräsi syyskuussa kansallissosialistisen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kiellettäväksi, mikä nosti julkisuuteen pohdintaa siitä, löytyisikö kenties myös vasemmiston suunnalta jokin vastaavan kohtelun ansaitseva taho.

Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa käsiteltiin rinta rinnan väkivaltaa käyttäviä liikkeitä ja väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden keinoin toimivia liikkeitä.

Euroopassa hallinnot ovat puhuneet ääriliikkeistä erityisesti vuodesta 2011 alkaen, jolloin EU-komissio perusti eurooppalaisen verkoston radikalisoitumisen ja väkivaltaisen ekstremismin estämiseksi. Jäsenvaltiot loivat tämän jälkeen omia kansallisia ääriliikkeiden torjunnan ohjelmiaan.

Myös Suomessa käynnistettiin vuonna 2012 valtioneuvoston päätöksellä Kansallinen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin toimenpideohjelma.

Julkisuudessa näkyvin osa tätä ääriliikkeiden vastaista työtä ovat olleet sisäministeriön vuodesta 2013 julkaisemat ”väkivaltaisen ekstremismin” tilannekatsaukset.

Tämän vuoden keväällä raportin julkaisua seurasi pienimuotoinen kohu, kun raportissa käsiteltiin rinta rinnan väkivaltaa käyttäviä liikkeitä ja väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden keinoin toimivia liikkeitä. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty kirjelmöi asiasta sisäministeri Maria Ohisalolle. Myös sisäministerin valtiosihteeri Olli-Poika Parviainen päätyi tiedottamaan Twitterissä, ettei raportti edusta sisäministeriön kantaa.

 

Ääriliikeretoriikan ongelmat

Tavoitteiltaan ja toimintakeinoiltaan hyvin erilaisten liikkeiden tarkastelu yleisessä ekstremismin kehyksessä on kiistatta yksi ääriliikkeiden vastaisen työn ongelmakohdista, kuten myös vasemmistoaktivistien suunnalta on esitetty.

Hallinnon ääriliikepuhetta voidaan kritisoida myös siitä syystä, että se käsittelee yhteiskunnallisia liikkeitä muusta politiikasta erillisinä ilmiöinä ja että se ei ota huomioon sitä, mitä yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa kutsutaan protestisykleiksi tai -aalloiksi.

Protestisyklin käsitteellä tarkoitetaan suhteellisen lyhytkestoista — noin muutamasta vuodesta parinkymmeneen vuoteen kestävää — ajanjaksoa, jonka aikana tietyn aihepiirin ympärille kehittyy tavallista enemmän poliittista toimintaa. Tämä näkyy lisääntyneenä protestivilkkautena, uusien ryhmien perustamisena ja uusien toimijoiden heräämisenä. Näiden kahden seikan vuoksi hallinnon ääriliikepuhe jättää vallitsevasta poliittisesta tilanteesta pimentoon olennaisia piirteitä.

Ensimmäinen kritiikin kohde eli ääriliikkeiden irrottaminen muusta politiikasta näkyy sisäministeriön ekstremismiraporteissa selvästi: niissä tarkastellaan ainoastaan ulkoparlamentaarisia toimijoita. Kuitenkin kaikki yhteiskunnalliset liikkeet, haluaapa niiden eteen laittaa ääri-etuliitteen tai ei, ovat jonkinlaisessa suhteessa institutionaaliseen politiikkaan.

Kaikki yhteiskunnalliset liikkeet, haluaapa niiden eteen laittaa ääri-etuliitteen tai ei, ovat jonkinlaisessa suhteessa institutionaaliseen politiikkaan.

Yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa on pitkään käytetty poliittisen mahdollisuusrakenteen käsitettä, jolla halutaan kiinnittää huomio siihen, miten institutionaalinen taso vaikuttaa liikkeiden toimintaan. Poliittisiin mahdollisuuksiin kuuluu muun muassa se, onko liikkeellä vaikutusvaltaisia liittolaisia vai ei ja missä määrin hallinto tukahduttaa sitä.

Viime vuosina liiketutkimuksessa on myös haastettu koko jakoa institutionaaliseen ja ei-institutionaaliseen politiikkaan ja pyritty analysoimaan tarkemmin niiden välistä suhdetta. Eräässä poliitikkojen mielenosoitusosallistumista käsittelevässä tutkimusartikkelissa käytetään käsitettä ”puolueaktivismi”, ja samaan tapaan on puhuttu ”hallinnon aktivismista”, kun on tarkasteltu tapauksia, jossa hallintoon kiinnittyvät toimijat ovat hyödyntäneet yhteiskunnallisille liikkeille tyypillisiä keinoja.

”Moniosallistumisen” käsitteellä on puolestaan tartuttu tapauksiin, joissa henkilö toimii yhtä aikaa liikkeissä ja puolueessa tai joissa nämä roolit vaihtelevat yksilön elämänkaaren aikana. Tällaiset käsitteelliset avaukset kannustavat tutkimaan, mitä erilaiset poliittiset toimijat käytännössä tekevät, millaisilla eri areenoilla he politiikkaansa harjoittavat, keiden kanssa he toimivat ja mihin toimijoihin he kiinnittyvät poliittisen identiteettinsä kautta.

Liikkeiden ja muiden poliittisten toimijoiden välisten sidosten etsiminen ja analysoiminen jää liian helposti paitsioon ääriliike-termiä käyttämällä.

Lisäksi yhteiskunnalliset liikkeet yhdistyvät politiikan ytimeen vähintäänkin julkisuuden kautta: ne osallistuvat samoihin keskusteluihin, hyödyntävät samoja merkityskehyksiä ja myös itse syöttävät politiikkaan uusia käsitteitä ja määrittelytapoja. Liikkeiden ja muiden poliittisten toimijoiden välisten sidosten etsiminen ja analysoiminen jää liian helposti paitsioon ääriliike-termiä käyttämällä, koska se antaa ymmärtää, että tietyt liikkeet toimivat poliittisen kentän ulkolaidoilla ja kohtaavat siellä korkeintaan vain toisia kaltaisiaan.

 

Radikaalioikeiston protestisykli

Protestiliikkeet kasvavat usein syklisesti. Protestisykleille on tyypillistä toiminnan maantieteellinen leviäminen sekä innovatiivisuus, joka voi ilmetä uusien ongelmanmäärittelyjen ja toimintakeinojen lanseerauksena.

Syklit antavat voimaa niihin kuuluville toimijoille sekä tuomalla näitä toimijoita yhteen että luomalla tunnetta, että jotain mullistavaa on tapahtumassa. Jos syklin käsite yhdistetään edelliseen huomioon liikkeiden ja muiden poliittisten tahojen rajojen liukuvuudesta, tulee helpommaksi huomata, että syklit eivät välttämättä rajaudu vain ulkoparlamentaarisille areenoille.

Jos näitä näkökulmia sovelletaan viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneeseen poliittiseen kehitykseen Suomessa ja Euroopassa, kapea keskittyminen vain ulkoparlamentaarisiin äärilaitoihin ja näiden rinnastaminen kyseenalaistuvat. Ensinnäkin on huomattava, että ääriryhmät voivat toimia myös parlamentaarisesti. Selvin esimerkki parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen rajan häilyvyydestä äärioikeiston suunnalla on Kreikan ja Euroopan parlamenttiinkin 2010-luvulla noussut Kultainen aamunkoitto -puolue, jonka ateenalainen tuomioistuin määritteli vastikään rikollisjärjestöksi.

Protestisyklit antavat voimaa niihin kuuluville toimijoille sekä tuomalla näitä toimijoita yhteen että luomalla tunnetta, että jotain mullistavaa on tapahtumassa

Toiseksi, jotta keskustelu ei jumiudu siihen, keitä voidaan pitää ääriryhmänä, ja jotta saadaan kattavampi kuva liikkeiden ja muun politiikan välisestä dynamiikasta, analyysin kohteeksi on mahdollista määritellä laajemmin radikaalioikeisto ja radikaalivasemmisto.

Radikaalioikeistolla tarkoitetaan yleisesti puolueita ja liikkeitä, jotka kritisoivat maahanmuuttoa ja kiistävät liberaalidemokratialle ominaisen vähemmistöjen oikeuksien painottamisen ja korostavat enemmistökansanryhmän asemaa. Vastaavasti radikaalivasemmistolla viitataan sosialidemokraateista vasemmalla oleviin puolueisiin ja liikkeisiin, joille antikapitalismi ja nykyään myös erilaiset vähemmistöjen syrjintään liittyvät ongelmat ovat keskeisiä.

On selvää, että sekä radikaalioikeiston että radikaalivasemmiston sisällä on poliittisia eroja ja keskinäistä rajanvetoa, mutta joka tapauksessa niihin laskettavilla toimijoilla on siinä määrin yhdistäviä tekijöitä keskenään, että on perusteltua tarkastella, miten nämä toimijat vaikuttavat toisiinsa ja millaisia sidoksia niiden välillä esiintyy.

On ilmeistä, että vain radikaalioikeisto on elänyt nousukautta viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kolmanneksi on ilmeistä, että vain radikaalioikeisto on elänyt nousukautta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sitä edustavat puolueet ovat vankistaneet asemiaan eri puolilla Eurooppaa, samoin kuin erilaiset etnonationalistiset ja fasistiset liikkeet ovat aktivoituneet kaduilla. Edellä tarkastellut protestisyklien piirteet pätevät tällä hetkellä vain radikaalioikeistoon, ei radikaalivasemmistoon.

Jälkimmäinen on lähinnä pyrkinyt reagoimaan radikaalioikeiston nousuun. Radikaalivasemmiston menestys ja sen edellytykset ovat olleet rajalliset: siihen kiinnittyvät puolueet ovat vain muutamassa maassa saavuttaneet merkittävää vaalimenestystä, ja radikaalivasemmistolaisille liikkeille puolestaan ääriliikeretoriikka on tuonut uuden, niiden laajenemista ja vaikutusmahdollisuuksia heikentävän haasteen.

 

Antifasistinen toiminta ääriliikkeiden torjunnan aikana

Antifasistinen liike on erityisen olennainen tarkastelunkohde, jos ollaan kiinnostuneita radikaalivasemmistolaisten liikkeiden luonteesta ääriliikkeiden torjunnan aikana, koska sen aktivoituminen on ollut nimenomaan reaktiota radikaalioikeiston nousuun. Radikaalivasemmistolaisilla toimijoilla tuskin olisi ollut tarvetta etsimällä etsiä poliittisia vihollisia, vaan toiminnan kanavoituminen nimenomaan radikaalioikeiston ja etenkin varsinaisten fasististen tahojen vastustamiseen on johtunut näiden voimistumisesta.

Radikaalivasemmiston aktivoituminen on ollut nimenomaan reaktiota radikaalioikeiston nousuun.

Kaikki antifasistit eivät edusta radikaalivasemmistoa, vaan liikehdinnän piiriin kuuluu myös liberaaleja ja keskustavasemmistolaisia. Kuten minkä tahansa muunkin liikkeen kohdalla, myös antifasistisen liikkeen toimintamuotojen valikoitumiseen vaikuttavat muun muassa ideologiset lähtökohdat, ulottuvilla oleva keinovalikoima, strateginen harkinta ja muiden tahojen liikkeeseen kohdistamat toimet. Syitä joidenkin antifasistien väkivaltaan turvautumiselle  voidaan löytää äärioikeiston väkivallanteoista ja antiautoritaarisille liikkeille ominaisesta suoran toiminnan suosimisesta, jonka osa antifasisteista käsittää tarkoittavan myös fyysistä yhteenottoa.

2010-luvun puoliväliin asti valmius yhteenottoihin tuotiin esiin julkisissa protesteissa, esimerkiksi vuoden 2015 itsenäisyyspäivän Vapaus pelissä -mielenosoituksessa. Edelleen mielenosoitusten yhteydessä esiintyy ajoittain väkivaltaa.

Toisaalta suurimmille antifasistisille mielenosoituksille on viime vuosina ollut tyypillistä rauhanomaisuuden ja kunniallisuuden korostaminen. Esimerkiksi itsenäisyyspäivän Helsinki ilman natseja -mielenosoitusten kutsuissa on tuotu esiin, miten tapahtuman on tarkoitus olla väkivallaton ja että paikalle voi saapua myös lasten kanssa.

Antifasismin yhdistyminen poliittiseen äärimmäisyyteen elää sitkeästi mielikuvissa riippumatta siitä, millaista antifasistinen toiminta käytännössä on.

Se, ettei myöskään kansalaistottelemattomuus ole julkilausutusti kuulunut näiden mielenosoitusten keinovalikoimaan, kertoo paineista vaikuttaa hyväksyttävältä ja toimia kielteistä leimaa vastaan. Ääriliikkeeksi määrittely on antifasistiselle liikkeelle yksi yhteiskunnalliseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä, joka sen on otettava huomioon sen pyrkiessä mobilisoimaan laajempia kansanjoukkoja.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että antifasismin yhdistyminen poliittiseen äärimmäisyyteen elää sitkeästi mielikuvissa riippumatta siitä, millaista antifasistinen toiminta käytännössä on. Esimerkiksi elokuussa Turun terrori-iskun vuosipäivänä Turussa järjestettiin sekä äärioikeiston kulkue että tämän vastatapahtumana väkivallaton Turku ilman natseja –mielenosoitus, joita molempia Turun Sanomat kutsui uutisoinnissaan (ennen oikaisua) ääriliikkeiden tapahtumiksi. Tämä kirvoitti pohdintaa siitä, millaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja media vahvistaa toistaessaan kertomusta ”kahdesta ääripäästä”.

 

Ääriliike-leiman vaikutuksia

Onkin huomattava, että vaikka väkivaltaisen ekstremismin vastainen työ voi ilmetä järjestöjen kieltämisen ja rikostuomioiden kaltaisina kovina toimenpiteinä, jo siihen liittyvät latautuneet käsitteelliset määrittelyt vaikuttavat niiden kohteeksi joutuviin liikkeisiin. Seuraukset voivat tosin olla moninaisia ja myös vastakkaisia sille, mitä ääriliikkeiden torjunnalla haetaan. Asiaa on valotettu hiljattain ilmestyneessä tutkimusartikkelissa, jossa tarkastellaan ekstremismi-leiman vaikutusta ruotsalaisiin radikaalivasemmistolaisiin liikkeisiin.

Havaittiin, että kaikkein radikaaleimmille yksilöille ääriliikkeeksi nimettyyn ryhmään kuuluminen voi olla jopa ylpeyden aihe. Lisäksi ryhmä saattaa tällaisen leiman saatuaan vetää puoleensa etenkin niitä, joita lain rajoja koetteleva toiminta houkuttaa, vaikka toiminta olisikin siihen asti ollut pääosin lainmukaista. Näin radikaaleimmat hakeutuvat omiin porukoihinsa, mikä potentiaalisesti radikalisoi heitä entisestään.

Liikkeet ja muu politiikka eivät toimi irrallaan toisistaan.

Maltillisemmat ovat enemmän huolissaan ekstremismi-leiman seurauksista sekä heille itselleen että edustamilleen liikkeille, minkä vuoksi toiminnasta pyritään tekemään mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää. Koska ääriliikkeeksi määrittely vaikeuttaa pääsyä puhumaan liikkeestä esimerkiksi kouluihin ja tiedotusvälineisiin samoin kuin se hankaloittaa suhteiden luomista lainkuuliaisiin ryhmiin, maltillisemman liikkeen kasvattaminen vaikeutuu niiltäkin, joilla siihen olisi halua.

Kaiken kaikkiaan voidaan väittää, että jos halutaan keskustella poliittisen toiminnan rajoista, olisi syytä miettiä, kuinka hyödyllinen ääriliike-termi ja varsinkin sen summittainen käyttö on tässä yhteydessä. Lisäksi tarkastelu pitäisi ulottaa myös parlamentaarisiin toimijoihin, koska liikkeet ja muu politiikka eivät toimi irrallaan toisistaan. Näin saataisiin myös täydempi kuva siitä, mitä poliittisella kentällä tällä hetkellä todella tapahtuu.

 

Mari Kuukkanen on väitellyt suomalaista anarkistiliikettä käsittelevällä väitöskirjalla vuonna 2018. Tämän jälkeen hän on toiminut tutkijatohtorina ruotsalaisen Södertörns högskolan tutkimusprojektissa Anti-racist contentions in the Baltic Sea region –  a study of anti-racist activists’ interplay with politicians and civil servants.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*