20 vuotta terrorismin aikakautta – Mikä on muuttunut?

Kim Carpenter / Wikimedia Commons (CC BY 2.0)
Lukuaika: 7 min.

Terrorismi ja sen vastainen toiminta on saanut 2000-luvulla runsaasti huomiota uutisissa ja julkisessa keskustelussa. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon muutoksia terrorismin torjunnassa sekä yleisissä käsityksissä terrorismista. Nämä eivät välttämättä hahmotu yksin uutisvirtaa seuraamalla.

Syyskuun 2001 jälkeistä aikaa on luonnehdittu terrorismin aikakaudeksi. Terrorismi on noussut maailmanpolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Terrorismin torjumiseksi on sodittu muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa ja solmittu useita terrorismin vastaisia kansainvälisiä sopimuksia.

Vastatoimet ovat pitkälti hajottaneet al-Qaidan sellaisena kuin se oli ennen iskuja. Jihadistinen terrorismi ei ole kuitenkaan loppunut, vaan monimuotoistunut, ja al-Qaida on saanut haastajan Isisistä. Niin al-Qaidan kuin Isisinkin liittolaisryhmittymiä toimii edelleen useissa maissa. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista saattaa tarjota uutta toimintatilaa jihadistiselle liikehdinnälle.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen.

Terrorismin aikakausi on näkynyt myös meillä Suomessa. Elokuussa 2017 tapahtui Suomen ensimmäinen jihadistinen terroriteko. Lisäksi Syyrian ja Irakin konfliktialueelle matkustaminen sekä sieltä palaaminen ovat nousseet toistuvasti otsikoihin ja poliittisen keskustelun keskiöön.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen. Erityisesti tämä koskee terrorismin torjuntaa ja käsityksiä terrorismista.

Syytä tällaiselle pohdinnalle kuitenkin olisi, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet merkittävästi terrorismin torjuntaa länsimaissa sekä sitä, miten väkivaltaisia konflikteja ja niiden syitä hahmotetaan.

 

Terrorismin torjunta on laajentunut huomattavasti

Terrorismin torjunnan näkyvin osa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on eittämättä ollut Yhdysvaltojen julistama terrorismin vastainen sota ja sen nimissä käydyt sodat Irakissa ja Afganistanissa.

Helposti nähtävissä on ollut myös se, miten sana terrorismi on alkanut esiintyä entistä useammin poliittisten johtajien puheissa. Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi. Kansainvälisellä tasolla on solmittu useita terrorismin vastaiseen toimintaan liittyviä sopimuksia.

Terrorismin torjunnan tiivistyminen on näkynyt siinä, että turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisten terrorismiin suuntaamat resurssit ovat kasvaneet, joissakin länsimaissa hyvinkin voimakkaasti.

Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt kuitenkin toinen perustavanlaatuinen muutos: paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Tämä näkyy terrorismilainsäädännössä. Ennen vuotta 2001 useilla Euroopan mailla, esimerkiksi Suomella, ei ollut erillistä lainsäädäntöä terrorismista. Itse terrori-iskut olivat toki tällöinkin rikoksia muiden lakien nojalla. Nyt erillistä terrorismilainsäädäntöä edellytetään esimerkiksi Euroopan unionin direktiivissä, ja Suomen rikoslaissa on ollut luku terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista vuodesta 2003 lähtien.

Tämän jälkeen useat kansainväliset sopimukset ovat edellyttäneet terrorismilainsäädännön laajentamista entisestään. Nykyisin niin Suomessa kuin muuallakin määritellään rikokseksi paljon muutakin kuin itse terroriteot. Rikollista on esimerkiksi terrorismiin kouluttautuminen, kouluttaminen, värvääminen sekä terroristiryhmän toiminnan johtaminen ja toimintaa hyödyttävän tiedon hankkiminen. Tämä on laajentanut huomattavasti viranomaisten toimivaltuuksia puuttua terrorismiin rikostutkintojen ja tiedustelun kautta.

Paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Samalla laajentunut lainsäädäntö on haastanut monin paikoin vakiintuneita oikeudellisia periaatteita, myös Suomessa. Rangaistavaksi on määritelty tekoja, joiden yhteys itse terrori-iskuihin on usein kaukainen ja varsin tulkinnanvarainen. Terrorismilainsäädännöstä tekee osin ongelmallista myös se, että sen tapa määritellä terrorismi on varsin epäselvä ja jättää oven auki monenlaisille tulkinnoille.

Tässä vaiheessa voidaan viimeistään hylätä usein esitetty väite siitä, että liberaalit demokratiat olisivat laajojen kansalaisvapauksien ja -oikeuksien vuoksi erityisen haavoittuvia terrorismille. 2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista. Tämä näkyy myös siinä, miten tiedustelupalveluiden toimintavaltuuksia ja erilaisia valvonnan mekanismeja on laajennettu huomattavasti, pitkälti juuri terrorismin torjunnan tarpeilla perustellen.

2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista.

On myös toinen tapa, jolla terrorismin torjunta on laajentunut ennennäkemättömällä tavalla ja kokonaan uusille aloille. Terrorismin torjuntaan on kehittynyt ”pehmeämpi” puoli radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn muodossa. Ilmiön tuntemusta ja ennaltaehkäisyyn osallistumista odotetaan nykyisin myös opettajilta, nuorisotyöntekijöiltä, kansalaisjärjestöiltä, uskonnollisilta yhteisöiltä ja sosiaalityöntekijöiltä.

Radikalisoitumisen ennaltaehkäisyä ei nykymuodossaan ole tehty ennen 2000-lukua. Sen mahdollisti terrorismia ja sen syitä koskevissa ajattelutavoissa tapahtunut muutos, johon palataan kohta. Sitä ennen on kuitenkin paikallaan sanoa muutama sana lisää kovan terrorismin torjunnan seurauksista.

 

Terrori-iskujen tekeminen länsimaissa on käynyt hyvin vaikeaksi

Terrorismin kohdalla huomio kiinnittyy pääosin tapahtuneisiin iskuihin ja siihen, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Erityisen uhkaavalta on vaikuttanut se, että terrori-iskuja tekevät myös yksittäiset ihmiset omin voimin ja omasta aloitteestaan. Tällaisten iskujen ennaltaehkäiseminen vaikuttaa lähes ylivoimaiselta haasteelta.

Vähemmälle huomiolle on puolestaan jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Tietoja esitetyistä suunnitelmista ei ole helppo kerätä, mutta myös paljastuneet suunnitelmat sisältäviä terrorismitilastoja on saatavilla. Norjalaistutkimuksen mukaan 1990-luvun jälkeen julkisesti tiedossa olevia mutta toteutumattomia jihadistisia iskusuunnitelmia on ollut Euroopassa yhtä paljon kuin toteutuneita iskuja. Yhdysvalloissa taas yhtä toteutunutta jihadistista iskua kohti on ollut kolme paljastunutta iskusuunnitelmaa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Terrorismin torjunta on kiristynyt Länsi-Euroopassa siinä määrin, että yhtään järjestäytyneemmän terroritoiminnan ylläpitäminen on käynyt ainakin jihadistisen terrorismin kohdalla likipitäen mahdottomaksi. Varsinaisia isompia terroristijärjestöjä ei Länsi-Euroopassa ole käytännössä enää ollut IRA:n ja ETA:n toiminnan hiivuttua.

Yksittäisten ihmisten tai pienten ryhmien tekemät ja suhteellisen helposti toteutettavat iskut ovat dominoineet jihadistista terrorismia Länsi-Euroopassa pitkälti juuri siksi, että monimutkaisemmat suunnitelmat ovat paljastuneet huomattavasti useammin ennen toteutumistaan.

Osviittaa terrorismin torjunnan volyymista antavat myös Europolin tiedot terrorismipidätyksistä. Vuosina 2007–2020 EU-maissa pidätettiin terrorismilainsäädännön nojalla keskimäärin 780 ihmistä vuodessa. Tämän päälle tulevat vielä ne vaikeammin jäljitettävät tapaukset, joissa terroritoimintaan osallistuneita on pidätetty muiden pykälien perusteella.

 

Tapa käsitellä terrorismin syitä on muuttunut yksilökeskeisemmäksi

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla, erityisesti mitä tulee terrorismiin länsimaissa. Tapahtunutta muutosta voi olla vaikea hahmottaa, koska terrorismi on tullut monille tutuksi juuri 2000-luvun keskustelujen kautta.

Yksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen julistetun terrorismin vastaisen sodan seurauksista oli, että keskustelu terrorismin syistä kävi hankalaksi. Varsinkin Yhdysvaltojen poliittisessa puheessa terroristit esitettiin yksiselitteisesti demokratian ja vapauden vihollisina.

Iskuja seuranneina vuosina viriteltiin myös keskustelua terrorismin juurisyistä muun muassa tutkijoiden suunnalta. Terrorismin juurisyillä tarkoitettiin niitä yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja rakenteita, jotka ovat omiaan luomaan terroritoiminnalle otollisia olosuhteita. Juurisyykeskustelu oli monin tavoin jatkoa sille, miten terrorismin ja laajemminkin väkivaltaisten konfliktien syitä oli hahmotettu aiemmin.

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla.

Tälle keskustelulle ei kuitenkaan ollut 2000-luvun alkupuolella tilaa terrorismin vastaisen sodan hallitsemassa ilmapiirissä varsinkaan Yhdysvalloissa muttei juuri Euroopassakaan.

Samalla oli kuitenkin tarve päästä jollakin tavalla pureutumaan terrorismin taustatekijöihin – varsinkin kun vuosien 2004–2005 tienoilla kävi selväksi, että jihadistinen terrorismi veti puoleensa myös Euroopassa kasvaneita ihmisiä.

Tässä tilanteessa syntyi uudenlainen tapa keskustella terrorismin syistä radikalisoitumisen kautta. Radikalisoitumispuhe alkoi hallita nopeasti nimenomaan terrorismia ja Eurooppaa koskevaa julkista keskustelua ja politiikkaohjelmia.

Keskiöön nousi nyt yksilö ja kysymys siitä, miksi yksittäiset ihmiset lähtevät mukaan terrorismiin. Tämä johti etsimään tapoja tunnistaa radikalisoitumisriskissä olevia ihmisiä sekä kehittämään interventioita, joilla radikalisoituminen voitaisiin ennaltaehkäistä. Yksilöön keskittyminen tarjosi poliittisesti käyttökelpoisen tavan käsitellä terrorismin syitä. Se tarjosi valtiolle neutraalin välittäjän ja ongelmien ratkaisijan roolin sekä mahdollisesti vaikeiden yhteiskunnallisten kysymysten ohittamisen.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Erityisen suosituksi on sittemmin muodostunut tapa hahmottaa radikalisoitumisen riski juontuvaksi ihmisen haavoittuvuuksista. Tämän ajattelutavan mukaan yksinäisyyden, henkilökohtaisten menetysten ja takaiskujen sekä syrjäytymisen kaltaiset seikat voivat altistaa ihmisen radikalisoitumiselle.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Jos tutkimuksen perusteella jotain tiedetään, niin se on, että terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne. Tämän lisäksi se edellyttää sen laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkastelua, jonka piiristä terroritoimintaan lähteneet ryhmät ovat nousseet. Näitä on itse asiassa pidetty yksilötasoa tärkeämpinä seikkoina.

Terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne.

Radikalisoitumisen yhdistäminen haavoittuvuuksiin ei ole tuottanut yksilötasollakaan kaikilta osin kovin osuvaa ymmärrystä terroritoiminnan syistä. Haavoittuvuuspuheen sivutuotteena on ollut taipumus käydä niin, että terrorismiin mukaan lähtevien poliittiset ja uskonnolliset näkemykset tulevat trivialisoiduiksi, ohitetuiksi tai nähdyiksi vain yksilön ongelmien tuottamina hairahduksina.

 

Väkivaltaisia konflikteja käsitellään entistä useammin terrorismina

Terrorismin pitkän aikavälin kehittymisen seuraaminen on vaikeaa, koska ajan myötä terrorismitoiminnan lisäksi tahtoo muuttua myös terrorismi-sanan käyttö.

Syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi-sanan käyttö on yhtäältä kaventunut ja toisaalta laajentunut. Kaventunut se on siinä mielessä, että terrorismi tuli pian noiden iskujen jälkeen yhdistetyksi voimakkaasti uskontoon ja nimenomaisesti radikaali-islamistisiin liikkeisiin. Tämä oli täysin odotettavissa, terrorismi-sanalla kun on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Huomion kaventumisen kerrannaisvaikutuksena on ollut se, että terrorismi on näyttäytynyt perusteettoman vahvasti nimenomaan uskontoon ja erityisesti radikaali-islamistiseen liikehdintään liittyvältä ilmiöltä. Juuri tähän liikehdintään liittyvä terrorismi on toki ollut viimeisten vuosikymmenien aikana erityisen yleistä. Terrorismia ovat kuitenkin käyttäneet niin 2000-luvulla kuin sitä edeltävinä vuosikymmeninäkin ideologisesti hyvin erilaiset liikkeet vallankumouksellisista vasemmisto- ja oikeistoliikkeistä japanilaisiin uususkontoihin ja aborttia vastustaviin kristillisiin ryhmiin.

Terrorismi-sanalla on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Terrorismikuva on 2010-luvun aikana jossain määrin laajentunut, kun esimerkiksi Norjassa ja Uudessa-Seelannissa tapahtuneet iskut ovat havahduttaneet äärioikeistoterrorismin mahdollisuuteen. Äärioikeistoon liittyvä terrorismin uhka on nostettu esiin myös suojelupoliisin esittämissä arvioissa. Tästä huolimatta terrorismi yhdistetään edelleen pääasiassa radikaali-islamistiseen toimintaan.

Toisaalta terrorismi-sanaa on alettu käyttää 2000-luvulla entistä laajemmin kaikenlaisista paikallisista konflikteista. Näin moni sellainen konflikti, jota ei olisi aiemmin liitetty terrorismiin, tulee nyt yhdistetyksi siihen. Ennen 2000-lukua terrorismina pidettiin lähinnä sellaista toimintaa, joka tapahtuu rauhan aikana ja jossa iskuja tekevä ryhmä ei hallitse ainakaan merkittäviä maa-alueita. Laajempien aseellisten konfliktien katsottiin olevan luku sinänsä, ja niiden kohdalla puhuttiin todennäköisemmin sissisodasta, sisällissodasta tai matalan intensiteetin konfliktista.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen. Terrorismin osakseen saaman huomion ja käsitysten muutokset heijastuvat nimittäin myös niihin. Iskujen tilastointiin on investoitu 2000-luvulla paljon enemmän, joten 2010-lukua koskevat tiedot ovat siksi huomattavasti kattavampia eivätkä vertailukelpoisia aiempien vuosikymmenten tietojen kanssa.

 

Elämmekö edelleen terrorismin aikakautta?

Yhdysvaltojen vetäytyessä Afganistanista päättyy sen terrorismin vastaisen toiminnan pitkäkestoisin sotilasoperaatio. Sen myötä voi tulla kiusaus ajatella yhden aikakauden olevan päättymässä.

Afganistanin sodan päättyminen voi hyvin osoittautua aikakauden lopuksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Terrorismin aikakauden päättyneeksi julistamiselle on sen sijaan vaikeampi löytää tähän mennessä tapahtuneen pohjalta perusteita.

Jonkinlaisena perusteena voi pitää ehkä sitä, että terrori-iskujen määrä on suurimman terrorismitilaston Global Terrorism Databasen perusteella ollut globaalilla tasolla laskussa jo useamman vuoden. Toisaalta ei ole merkkejä siitä, että 2000-luvun päähuomion kohteena ollut jihadistinen terrorismi olisi mitenkään pysyvästi hiipumassa. Eri puolilla maailmaa toimii edelleen lukuisia al-Qaidan ja Isisin liittolaisryhmiä. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista ja sitä seurannut Talibanin nopea voittokulku todennäköisesti vain rohkaisevat jatkamaan taistelua.

Terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin.

Viimeisistä kahdesta vuosikymmenestä ei ole tehnyt terrorismin aikakautta pelkästään terrorismin kehittyminen, vaan vähintään yhtä paljon se, millaisen aseman terrorismi on saanut kansainvälisessä politiikassa ja julkisessa keskustelussa.

Tässä mielessä terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin. Mikäli seuraavina vuosina länsimaissa ei tapahdu paljon huomiota saavia ja tuhoisia terrori-iskuja, terrorismi voi alkaa väistyä länsimaiden uhkakuvissa taka-alalle, vaikka tuskin jääkään unohduksiin.

Leena Malkki on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*