Yle uutisoi hiljattain uuden Grand Egyptian Museumin (GEM) avaamisesta Gizassa, Egyptissä. Se on maailman suurin egyptiläistä arkeologista esineistöä esittelevä museo. Yksi peruste sille, miksei Rosettan kiveä tai muita British Museumissa ja muissa eurooppalaisissa museoissa olevia kansallisaarteita palauteta Egyptiin, on ollut se, että turvalliset ja ilmasto-olosuhteiltaan säädeltävät museotilat puuttuvat.

Huippumoderni GEM-museo on rakennettu täyttämään nämä edellytykset. Värikkäästi julkisuudessa esiintynyt egyptiläinen arkeologi ja entinen ministeri Zahi Hawass laittoi vireille vetoomuksen Rosettan kiven ja Pariisin Louvressa sijaitsevan Denderan eläinratareliefin palauttamiseksi Egyptin GEM-museoon. Julkinen vetoomus on kerännyt yli 300 000 allekirjoitusta.

Kolonialismin valtarakenteissa riistettyjen ihmisten kulttuuristen oikeuksien uudelleenrakentamista kutsutaan dekolonisaatioksi. Sitä on näkynyt viime vuosina myös Suomen museokentällä. Esimerkiksi Kansallismuseo on palauttanut ihmisjäänteitä alkuperäiskansojen edustajille Mesa Verde -kokoelmastaan sekä yli 2000 esinettä Siida-museoon.

Tänä kesänä Lahden museot palautti Viipuri-säätiön kokoelman saamelaistekstiilit Siidaan. Ruotsista Pälkäneelle palautetuista ihmisen pääkalloista uutisoitiin myös laajasti viime vuonna. Oikeus kulttuuriperintöön on noussut aiheeksi, joka puhututtaa asiantuntijoiden lisäksi suurta yleisöä.

Kulttuuriperinnön palautus – repatriaatio – edellyttää provenienssitutkimusta. Siinä selvitetään mahdollisimman kattavasti esineen tai taideteoksen omistajahistoriaa. Tutkimusala on saanut nykyisen muotonsa pitkälti sen selvitystyön tuloksena, jota on tehty natsi-Saksan juutalaisilta ryöstämän kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi laillisille omistajilleen tai heidän perillisilleen.

Provenienssitutkimuksen merkitys on 2000-luvun kuluessa korostunut myös puhuttaessa kolonialismista. Kun keskustelu mediassa ja museoissa on laajentunut, muutkin konfliktit ja kumoukset ovat alkaneet saada huomiota. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin Venäjän vallankumouksen vaikutuksen suomalaisiin museokokoelmiin ja avaan sitä, millaiset eettiset kysymykset ovat vakiintuneet provenienssitutkimuksen osaksi ja muovanneet sen tavoitteita.

Mihin provenienssitutkimusta tarvitaan?

Taideteosten provenienssitutkimuksella on perinteisesti pyritty vahvistamaan tai kumoamaan teoksen aitouteen tai esimerkiksi ajoitukseen liittyviä epäilyksiä. Teoksen tai esineen olemassaololle on siis etsitty kirjallisia todisteita. Provenienssi on myös saattanut antaa uutta tietoa taideteoksen tekijästä tai alkuperäisestä tilaajasta. Proveniensseja ovat tutkineet erityisesti museot, keräilijät ja huutokaupat. Käytännön tutkimustyössä tutkitaan tyypillisesti itse esinettä ja siinä saatetaan hyödyntää myös teknisiä ja materiaalitutkimuksen menetelmiä. Lisäksi etsitään ja analysoidaan erilaisia arkisto- ja kirjallisuuslähteitä.

Proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti.

Nykyisin proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti. Esineeseen saattaa myös kohdistua palautusvaatimus (restitution claim).

Eettisen näkökulman syventyminen näkyy käsitteiden käytössä. Englanniksi käytetään usein termiä epäoikeudenmukainen viitekehys (context of injustice). Sillä tarkoitetaan yleensä selvien laittomuuksien sijaan olosuhteita, joissa yksittäiset ihmiset tai kansat ovat luopuneet kulttuuriomaisuudesta siksi, ettei heillä ole ollut aitoa mahdollisuutta valita toisin.

Natsi-Saksan jälkipyykki

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Varastetun kulttuuriomaisuuden dokumentointi, tutkimus ja palauttaminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana. Kun sota loppui, valtavia määriä taidetta ja muuta esineistöä palautettiin lähtömaihinsa siten, että julkisten instituutioiden tehtäväksi jäi etsiä palautettujen esineiden lailliset omistajat. Näin ei läheskään aina tapahtunut.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeillä Saksassa puolestaan laadittiin pian sodan jälkeen lakeja, jotka antoivat yksityisille ihmisille mahdollisuuden hakea korvausta menetetystä omaisuudesta tai vaatia sitä takaisin. Käytännössä prosessit olivat kuitenkin uuvuttavan monimutkaisia ja vaativat sen kaltaista todistusaineistoa omistajuudesta, jota harvalla oli.

Samaan aikaan museot palasivat normaaleihin rutiineihinsa: kokoelmien kartuttaminen jatkui ilman provenienssien tarkempaa tutkimusta aikana, jolloin taide- ja antiikkimarkkinoilla liikkui huomattavasti varastettuja esineitä. Museoiden kokoelmiin oli myös sodan jälkeisten valtiollisten palautusten myötä päätynyt kiusallisen paljon omistajahistorialtaan epäselviä teoksia ja esineitä.

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Provenienssitutkimuksen kannalta rajapyykki oli vuonna 1998 Washingtonissa pidetty konferenssi, jossa 44 maata sitoutui edistämään natsi-Saksan ryöstämien esineiden ja teosten palauttamista laillisille omistajilleen. Nimellä Washington Principles tunnetut periaatteet loivat yhteistä pohjaa provenienssitutkimuksen menetelmien kehittämiselle, lähdeaineistojen digitoinnille, avoimelle julkaisemiselle, kansainväliselle yhteistyölle ja rahoitukselle.

Kansainvälisellä museokentällä on tullut Washingtonin periaatteiden myötä tavaksi keskittää tutkimusta niihin teoksiin ja esineisiin, joiden provenienssissa on epäselvyyksiä vuosien 1933 ja 1945 välillä. Suomalaisissa museoissa tällaisia taideteoksia tutkittiin 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen edistystä ei ole juuri tapahtunut, mikä todetaan World Jewish Restitution Organization:in viime vuonna ilmestyneessä raportissa.

Esimerkiksi Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo on kuitenkin julkaissut nettisivuillaan listan teoksista, joiden provenienssiin liittyy epäselvyyksiä vuosina 1933–1945. Kansallismuseo pyrkii julkaisemallaan listalla saamaan provenienssitietoja myös tämän aikavälin ulkopuolelta.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Suomalaisia museokokoelmia tulisi tutkia Washingtonin periaatteiden mukaisesti nykyistä tarkemmin. Samalla pyrin väitöstutkimuksessani kiinnittämään huomiota toiseen Suomen näkökulmasta kiinnostavaan ilmiöön. Koska Suomi on Venäjän naapurissa ja etäisyys Pietariin lyhyt, vaikutti Venäjän vallankumous kotimaisiin taide- ja antiikkimarkkinoihin 1920–1930-luvulla välittömämmin kuin natsi-Saksa.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta, joista mainitsen esimerkkinä antiikintutkija Leena Pietilä-Castrénin artikkelin Porvooseen lahjoitetusta roomalaisesta marmoriveistoksesta. Lisäksi historioitsija Lars Westerlundin 2023 ilmestynyt kirja helsinkiläisestä antiikkikaupasta valottaa Neuvostoliittoon kytkeytynyttä kauppaa etenkin Kansallisarkistossa säilytettävän Etsivän keskuspoliisin arkiston näkökulmasta.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta.

Vaikka aihe on Suomessa melko tuntematon, Venäjän vallankumouksen vaikutuksia eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museokokoelmiin on tutkittu kansainvälisesti. Stalinin ensimmäisen (1928–32) ja toisen (1933–37) viisivuotissuunnitelman aikana paine realisoida valtion omaisuutta oli kova. Kaikki keinot ulkomaisen valuutan hankkimiseksi olivat käytössä – myös yksityisiltä henkilöiltä, keisarilta ja kirkolta kansallistettu kulttuuriomaisuus sekä museokokoelmat. Tutkimus on painottunut erityisesti Neuvostoliiton vientiorganisaatioiden toiminnan analysoimiseen.

Toisin kuin natsi-Saksan kohdalla, kysymys kulttuuriomaisuuden palauttamisesta ei ole ollut keskeinen. Siihen on useita syitä, joista tärkein on se, että Neuvostoliitto oli tunnustettu valtio vuosikymmeniä virallisine kauppasuhteineen. Muita, luonteeltaan historiapoliittisempia syitä olen käsitellyt toisaalla. Stalinin aikana länteen myytyyn kulttuuriperintöön liittyviä eettisiä kysymyksiä on analysoinut myös itävaltalainen tutkija Waltraud M. Bayer.

Muistojen varassa

Neuvostoliiton ja Suomen välille syntynyttä, monimuotoista taidekauppaa on käsitelty muiden muassa diplomaatti ja ministeri Antti Hackzellin ja kirjailija Hella Wuolijoen elämäkerroissa sekä muistelmissa. Helsinkiläisen antiikkikauppatoiminnan kasvu vallankumousten jälkeen oli niin näkyvää, että se jätti jälkensä nuo ajat eläneiden muistiin ja kotien seinille. Osa kertomuksista on säilynyt suullisena perintönä jälkipolville, kun sekä esineitä että niihin liittyviä muistoja on haluttu siirtää eteenpäin. Muistitieto on arvokas lähde tilanteessa, jossa erilaisia viranomaisasiakirjoja tai antiikkikauppiaiden yksityisarkistoja on säilynyt vähän. Lisäksi nämä kirjalliset lähteet ovat hajallaan eri arkistokokoelmissa.

Neuvostoliitosta Suomeen kulkeutuneiden taideteosten ja arvoesineiden ympärille syntyi etenkin salakuljetukseen liittyvää negatiivista mediahuomiota. Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Venäläiset pakolaiset – tai emigrantit, kuten heitä oli tapana kutsua – toivat vallankumouksen jälkeen mukanaan perhekalleuksia ja muuta rahaksi muutettavaa omaisuutta. Olen kuitenkin samalla kannalla kuin Lars Westerlund edellä mainitussa kirjassaan siinä, että suomalaiset taidekauppiaat ja keräilijät korostivat venäläisten emigranttien vaikutusta Suomen taide- ja arvoesinekauppaan ja vähättelivät omaa aktiivisuuttaan.

He saattoivat myös kuvata omaa toimintaansa kulttuuriperinnön pelastamisena sekasortoisista oloista tai kertoa halunneensa antaa taloudellista apua kotoaan pakenemaan joutuneille venäläisille. Tällaiset oikeutuskertomukset ovat hyvin tavanomaisia – niihin turvautuivat esimerkiksi 1800-luvulla kansallisia taidekokoelmia rakentaneet museomiehet, jotka tekivät kyseenalaisia hankintoja Italiasta.

Oikeutuskertomuksia ei kuitenkaan kannata pitää vain koottuina selityksinä. Ne avaavat näkymiä ihmisten ajan kuluessa muuttuviin käsityksiin hyväksyttävästä, oikeasta, väärästä, tavanomaisesta ja epätavanomaisesta. Muistitietotutkimusta kehittäneen kirjallisuustieteilijä Alessandro Portellin sanoin (suomennos täällä) muistitieto kertoo vähemmän siitä, mitä ihmiset tekivät kuin siitä ”mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he jälkikäteen katsoivat tehneensä”.

FM Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu taideteoksiin ja kulttuurihistoriallisiin esineisiin, jotka tulivat Suomeen Venäjän vallankumousten seurauksena ja päätyivät museokokoelmiin.

Artikkelin kuvituskuva: Amerikkalaissotilas Ellingenin Schloßkirchessä, Saksassa 24.4.1945 tutkimassa takavarikoituja taide-esineitä.
Lähde: Wikimedia Commons CC0

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kumousten ja sotien merkitsemät esineet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Usein kuultu väite Israelia koskevassa yhteiskunnallisessa ja akateemisessa keskustelussa on, että Israelin valtio on kolonialistinen hanke. Tällä tarkoitetaan, että Israel olisi Euroopasta muuttaneiden juutalaisten perustama ”siirtomaa”. Kolonialismi on siirtomaavaltaa, jossa valtio tai ihmisryhmä näkee itsensä toisia kansoja ylempiarvoisena, valloittaa vieraita alueita rajojensa ulkopuolelta, alistaa alkuperäisväestön ja käyttää sen aluetta taloudellisesti hyväkseen. Tätä määritelmää on myös sovellettu Israeliin.

Sionismi on 1800-luvun lopulla syntynyt juutalaisvaltion perustamiseen tähdännyt aate ja juutalaisten kansallinen vapautusliike. Sionismin vaikutuksesta juutalaisia alkoi 1880-luvulla muuttaa historialliseen kotimaahansa, turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Palestiinan hallinto siirtyi Kansainliiton eli YK:n edeltäjän myöntämällä mandaatilla Britannialle. Brittihallinnon aikana lisää juutalaisia muutti Palestiinaan, ja mandaatin loppuessa vuonna 1948 Israel julistautui itsenäiseksi.

Dosentti Tuija Parvikko on esittänyt näkemyksen kolonialismista ja sionismista Gazan sodan juurisyinä helmikuussa 2024 ilmestyneessä Politiikasta-lehden artikkelissaan. Milloin ja miten sionismia ja Israelin valtiota on alettu esittää kolonialistisena hankkeena? Onko kolonialismi perusteltu ja onnistunut termi kuvaamaan sionismia ja Israelin valtiota? Tässä artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.

Sionismi salaliittoteorioissa

Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista.  1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puitu ongelma ei ollut niinkään kolonialismi itsessään, vaan ennemminkin kysymys siitä, kenellä oli oikeus sitä harjoittaa. Jotkut aikalaiskommentoijat pitivät ongelmallisena sitä, että juutalaisten katsottiin olevan brittiläisen kolonialismin salattuja taustavaikuttajia.

Tutkija Nina Valbousquet on perehtynyt antisemitismin eli juutalaisvihan historiaan. Tutkimuksessaan Valbousquet siteeraa, kuinka Vatikaanin puolivirallinen lehti Osservatore Romano julisti kesäkuussa 1920 julkaistussa Palestiinaa ja sionismia käsittelevässä artikkelissa, että sionismi ja brittiläinen imperialismi olivat työskennelleet käsi kädessä 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien.

Lehden mukaan Benjamin Disraelin nousu Britannian pääministeriksi vuonna 1868 oli muodostunut todelliseksi juutalaisen ”rodun riemuvoitoksi”. Osservatore Romano jatkoi syytöksiään: juutalaiset poliitikot ja pankkiirit olivat käyttäneet hyväkseen ensimmäistä maailmansotaa ja edistäneet sionismia pyrkimyksenään hallita Palestiinaa ja tuhota siellä asuvat muut ”rodut”. Osservatore Romano kehotti lopuksi kristittyjä ja muslimeja yhdistämään voimansa juutalaista vaaraa vastaan Palestiinassa.

Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista.  1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin.

Sionisteja kohtaan esitetyt syytökset kolonialismista kytkeytyvät tiiviisti yhteen antisemitismin kanssa. Natsien keskeinen ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti vuonna 1922 kirjan Der Staatsfeindliche Zionismus. Kirjassa Rosenberg näki juutalaiset brittiläisen imperialismin taustavaikuttajina ja valitti sitä, että juutalaiset ajoivat Palestiinan alkuperäisiä asukkaita pois heidän mailtaan. Rosenbergin kaltaiset antisemiitit esittivät brittiläisen kolonialismin klassisen salaliittoteorian muodossa: juutalaiset vetelivät taustalla naruista, ja Iso-Britannia totteli oletettua juutalaista rahavaltaa. Antisemiittien mukaan juutalaiset hallitsivat pankkeja ja finanssimaailmaa ja tämän salaliittoteorian mukaan kolonialismi oli myös juutalaisten juoni maailmanherruuden saavuttamiseksi.

Toinen kolonialismiin liittyvän salaliittoteorian keskeinen levittäjä oli yhdysvaltalainen Paquita Louise de Shishmareff (alkuperäiseltä nimeltään Louise Chandor), joka tunnettiin parhaiten kirjailijanimellään Leslie Fry.

Fry syntyi Pariisissa vuonna 1882, mutta muutti sittemmin Venäjälle ja meni naimisiin tsaarin armeijan upseerin Fedor Shishmareffin kanssa. Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä Shishmareff sai surmansa, mutta Fry onnistui pakenemaan Beringinsalmen yli laivalla. Mukanaan Fry toi antisemitismin klassisen perusteoksen Siionin viisaiden pöytäkirjat, jonka levittämisessä hänellä oli merkittävä panos. Fry julkaisi kirjan nimeltä The Jews and the British Empire vuonna 1935. Fry näki Disraelin takana juutalaisen Rotschildien pankkiirisuvun ja hän piti juutalaisia brittiläisen imperiumin todellisina hallitsijoina. Sionismi tähtäsi Fryn mukaan juutalaiseen maailmanvaltaan.

Marxilaisia tulkintoja

Toisen maailmansodan jälkeen kolonialistiset imperiumit alkoivat asteittain purkautua, ja 1960-luvulle tultaessa kolonialismi sai laajan moraalisen tuomion. Vuonna 1965 Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n tutkimuskeskus julkaisi tohtori Fayez Sayeghin kirjan Zionist Colonialism in Palestine. Tätä kirjaa on toisinaan pidetty Israelia koskevan akateemisen kolonialismikeskustelun alkuunpanijana, mutta akateemiseksi keskustelunavaukseksi se oli lähdepohjaltaan olematon ja argumentoinniltaan yksipuolisen poliittinen.

Varsinaisen akateemisen keskustelun Israelin kolonialistisesta luonteesta avasi ranskalainen marxilainen intellektuelli Maxime Rodinson vuonna 1967 esseellään Israël, fait colonial? Rodinson vertasi historialliseen kotimaahansa palaavia juutalaisia ranskalaisiin Algeriassa ja valkoisiin Etelä-Afrikassa. Sekä Sayegh että Rodinson käyttävät marxilaisia argumentteja kritisoidessaan Israelia.

Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.

Samaan aikaan Neuvostoliitto tuotti antisionistista propagandaa, jonka keskeinen viesti oli Israelin tuomitseminen kolonialistisena, imperialistisena ja rasistisena projektina. Neuvostoliitto tuki kylmässä sodassa arabimaita ja palestiinalaisia, kun taas Yhdysvallat tuki Israelia. Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.

Huomattavin Israelia kolonialistiseksi hankkeeksi luonnehtinut akateeminen tutkija oli palestiinalaissyntyinen intellektuelli Edward Said, josta tuli postkolonalismin keskeinen akateeminen teoreetikko. Saidin mukaan sionismi oli aina pyrkinyt joko kokonaan poistamaan tai jättämään täysin huomiotta palestiinalaiset. Lisäksi Said syytti sionisteja palestiinalaisten historian tukahduttamisesta ja palestiinalaisten kuvaamisesta alkukantaisina. 1990-luvulta alkaen myös joukko israelilaisia post-sionistisia tutkijoita on yhtynyt näkemykseen Israelin kolonialistisesta luonteesta.  Post-sionismin pyrkimyksenä on ollut purkaa sionistisen historiankirjoituksen myyttejä ja esittää kriittisiä tulkintoja Israelin historiasta.

Akateemisen keskustelun rintamat

Koska luonnehdinta Israelista ja sionismista kolonialismin ilmentyminä on saanut vastakaikua myös vakavasti otettavien akateemisten tutkijoiden parissa, on syytä tutkia perusteellisemmin kolonialismin tieteellistä soveltuvuutta kuvailemaan Israelia ja sionismia. Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.

Tätä mustavalkoisuutta voidaan vertailla esimerkiksi Harvardin yliopiston juutalaisen historian professori Derek Penslarin maltilliseen pohdintaan. Penslarin mukaan on ongelmallista esittää sionismin ja kolonialismin suhde joko täydellisesti yhteensopivana tai kieltää se kokonaan. Penslar näkee sionismissa samalla myös anti- ja post-kolonialistisia piirteitä: sionismin voi myös nähdä kolonisoidun kansan (juutalaisten) vapautusliikkeenä ja valtion rakentamisena Afrikan ja Aasian postkoloniaalisten valtionrakennushankkeiden tapaan.

Ben-Gurionin yliopiston Israelin tutkimuksen professori Avi Barelin mukaan kolonialismi-termin soveltamisessa on metodologisia ongelmia. Barelin mukaan olisi hedelmällisempää etsiä 1880-luvulla alkaneen juutalaisten muuttoliikkeen syitä kuin tehdä luokittelua kolonialismiin liitettyjen piirteiden suhteen. Lopulta tutkijan kädessä on tietynlainen kolonialismin ostoslista, jolta voidaan ruksia etsittyjä piirteitä.

Kolonialismin määritelmä voidaan tehdä sen mukaiseksi, että Israel ja sionismi saadaan sovitettua siihen. Bareli huomauttaa lisäksi, että sionistisen liikkeen rahavirrat kulkivat kolonialismiin nähden päinvastaiseen suuntaan: sionismi ei ollut taloudellisesti kannattavaa. Sionistit sijoittivat pääomaa Palestiinaan, mutta toiminta oli tappiollista. ”Siirtomaasta” ei virrannut tuottoa takaisin ”kolonialisteille”.

Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.

Brandeisin yliopiston Israelin tutkimuksen professori S. Ilan Troen näkee Edward Saidin ja kolonialismiteesin puolustajien tekevän juutalaisista väkisin eurooppalaisia, vaikka Euroopassa juutalaiset nähtiin historiallisesti vieraina, perimmiltään itämaisina. Troenin mukaan kolonialismiteesi mitätöi juutalaisten yhteyden historialliseen kotimaahansa. Väitetään, että Palestiinaa voi kutsua omakseen vain yksi alkuperäiskansa, Palestiinan arabit. Juutalaiset ja britit nähdään tässä tulkinnassa mandaattihallinnon (1920–1948) aikana kahtena samanaikaisena siirtomaavallan ylläpitäjänä. Brittien rajoittaessa Palestiinaan epätoivoisesti vainoja pakenevien juutalaisten maahanmuuttoa olisi juutalaisten kutsuminen kolonialisteiksi tuntunut julmalta pilailulta juutalaisten kustannuksella, kirjoittaa Troen.

Kun juutalaisten historiallinen yhteys omaan maahansa kiistetään, on sillä myös poliittisia seurauksia. S. Ilan Troenin mukaan kolonialismiteesin päämäärä on kieltää juutalaisten oikeus omaan valtioon. Vaatimukset sionismista luopumiseksi tähtäävät Israelin lakkauttamiseen juutalaisena valtiona.

Kolonialismiteesin heikkouksiin kuuluu myös aikaperspektiivin lyhentäminen. Juutalaisten pyrkimykset palata vanhaan kotimaahansa ovat 1800-luvun lopulla syntynyttä sionistista liikettä huomattavasti vanhempi ilmiö. Protosionisteiksi eli sionismin edeltäjiksi tai edelläkävijöiksi kutsutut rabbi Jehuda Bibas (n. 1789–1852), rabbi Jehuda Alkalai (1798–1878), rabbi Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874) ja filosofi Moses Hess (1812–1875) edistivät juutalaisten paluuta historialliseen kotimaahansa jo 1800-luvun alkupuolella.

Myös Vilnan Gaon eli rabbi Elia ben Salomon Zalman (1720–1797) innoitti seuraajiaan muuttamaan Palestiinaan. Tämän lisäksi esimerkkejä juutalaisten paluumuutosta turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan löytyy runsaasti myös keskiajalta.

Ainoa kolonialismia harjoittava alkuperäiskansa?

Ajatus juutalaisista kansana ankkuroituu juutalaiseen uskontoon. Käsite Am Israel (Israelin kansa) ei ole valistuksen tai eurooppalaisen nationalismin tuote, vaan sillä on pitkät historialliset juuret. Israelin leimaaminen kolonialistiseksi valtioksi on retorinen poliittinen tapa kiistää Israelin valtion olemassaolon oikeutus.

Jos Israel halutaan nähdä kolonialistisena hankkeena, on se todellinen poikkeus: juutalaiset ovat ainoa alkuperäiskansa joka on palannut kotimaahansa, elvyttänyt alkuperäisen kielensä ja perustanut uudelleen oman valtionsa. Tämä paluu on johtanut yhteentörmäykseen toisen kansan, Palestiinan arabien kanssa.

Palestiinalaiset voivat myös vedota historiallisiin juuriin kotimaassaan. Israelin ja palestiinalaisten konflikti pitää sisällään vaikeita ristiriitoja ja moraalisia ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ratkea nimeämällä Israel kolonialistiseksi valtioksi.

TT, VTM André Swanström on kirkkohistorian dosentti Åbo Akademissa.

Artikkelikuva: Filosofi Moses (Moshe) Hessin hauta Israelissa. Hautakivessä Hessiä muistetaan sekä kansainvälisen sosialismin että Israelin valtion uranuurtajana. Kuva: André Swanström

Julkaisu Israel ja kolonialismin aave ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021), ohj. Suvi West

Suomessa keskustellaan nyt vilkkaasti siitä, mitä on saamelaisiin kohdistunut kolonialismi, ja miten menneisyys vaikuttaa nykypäivässä. Ajatus, että meilläkin on oma kolonialistinen historiamme, ei näytä enää täysin järkyttävän suomalaista omakuvaa.

Päinvastoin, keskustelun kautta voimme nostaa itsemme historian hyviksiksi. Sellaiseksi haluaa myös Suomen valtio, joka on käynnistämässä saamelaisten ja valtion välistä totuus- ja sovintokomissiotyötä. Tavoitteena on ”koota saamelaisten kokemukset valtion ja eri viranomaisten toimista ja tehdä tämä tieto näkyväksi”.

Ajatus, että meilläkin on oma kolonialistinen historiamme, ei näytä enää täysin järkyttävän suomalaista omakuvaa.

Mutta entä jos saamelaisten kokemukset kertovat, ettei kyse ole vain historiasta ja sen vaikutuksista, ja että kolonialismia tuotetaan aktiivisesti myös tänä päivänä, vieläpä juuri valtion toimesta? Tätä pohtii ohjaaja Suvi Westin keväällä 2021 ilmestynyt dokumenttielokuva Eatnameamet – hiljainen taistelumme, joka kutoo rihma rihmalta kuvan saamelaisiin kohdistuvasta kolonialismista nyky-Suomessa.

Ristiriitainen valtio

Täysin saamenkielinen elokuva rakentuu osin juristi Ánneristen Juuson (Anni-Kristiina Juuso) haastatteluille ja videomateriaalille, jota on kuvattu totuus- ja sovintokomission esivalmisteluun liittyvissä kuulemistilaisuuksissa saamelaisten kotiseutualueella vuonna 2018.

Valtioneuvoston kanslian palkkaaman Juuson mandaatti vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdottomalta: hänen vastuullaan on selvittää, mitä saamelaiset totuus- ja sovintokomissiolta toivovat ja miten he siihen suhtautuvat. Tehtävää suorittaessaan hän laittaa saamelaisena likoon omat yhteisösuhteensa ja yhteisön luottamuksen, mutta edustaa samalla valtiota, jonka motiiveista kukaan ei tunnu olevan varma.

Valtioneuvoston kanslian palkkaaman Juuson mandaatti vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdottomalta: hänen vastuullaan on selvittää, mitä saamelaiset totuus- ja sovintokomissiolta toivovat ja miten he siihen suhtautuvat.

Totuus- ja sovintokomission valmisteluun liittyvän materiaalin lisäksi West on kuvannut valtayhteiskunnan ja saamelaisten kohtaamisia ja ”hiljaista taistelua” samaan aikaan toisaalla järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa, tapahtumisissa ja kuulemisissa, jotka kertovat omaa tarinaansa nykykolonialismin rakenteista ja käytännöistä. Lisäksi elokuvaa tasapainottavat lukuisat henkilöhaastattelut ja Pohjois-Suomeen ja saamelaisiin liittyvä audiovisuaalinen arkistomateriaali, jotka rakentavat jatkuvuutta historian ja nykykeskustelujen välillä.

Nämä sirpaleet West kokoaa yhteen teemoittain oman kertojaäänensä avulla ja kuvaamalla maata ja luontoa, joka vaikuttaa kaiken taustalla.

Keskipisteessä maa

Westin kuvaama nykykolonialismi on sotkuista, hiipivää ja arkista, mutta pelottavan johdonmukaista. Se on sekä tietämättömiä että sidonnaisia virkamiehiä, omaa unelmaansa eläviä kullankaivajia, matkailun superyrittäjiä ja pinnallisia ministerivierailuja.  Se on omistamista, investointia, kaavoittamista, lainsäädäntöä, tutkimuksia ja selvityksiä, muualla tehtyjä päätöksiä.

Yhä enemmissä määrin se on myös vihapuhetta ja uhkailua sekä kaiken saamelaisille kuuluvan omimista saamelaisten kulttuuri-itsehallinto, saamelaiskäräjien vaaliluettelo ja sitä kautta saamelaisten identiteetti ja oman yhteisön ääni mukaan lukien.

Saamelaisille maa merkitsee kansan, kielen, kulttuurin ja yhteisön perustaa. Mutta juuri tähän samaan pohjoiseen, arktiseen maahan kohdistuu tänä päivänä laajempaa ulkopuolista kiinnostusta kuin koskaan aikaisemmin.

Kaiken yllä mainitun taustalla on kuitenkin maa (pohjoissaameksi eana; eatnameamet = maamme). Saamelaisille maa merkitsee kansan, kielen, kulttuurin ja yhteisön perustaa. Mutta juuri tähän samaan pohjoiseen, arktiseen maahan kohdistuu tänä päivänä laajempaa ulkopuolista kiinnostusta kuin koskaan aikaisemmin, niin kaivostoiminnan ja luonnonvarateollisuuden kuin globaalien ja paikallisten infrastruktuurihankkeiden, kuten Jäämerenradan, matkailun ja vapaa-ajankäytönkin suunnalta.

Siksi kolonialismi on kaikkea muuta kuin mennyttä tai menneen perintöä. Kuten West elokuvassaan sanoittaa, ”Äiti maamme ansiosta olemme selvinneet täällä tuhansia vuosia. Ja maan takia he pyrkivät nyt pyyhkimään meidät pois. Uudet staalot ovat lähteneet liikkelle”.

Vastarinnan kasvot

Elokuvassa haastateltujen, etupäässä nuorten aikuisten saamelaisten kertomuksissa heijastuu huoli siitä, päättykö heidän omaan sukupolveensa se, mitä heidän isovanhempansa ja vanhempansa ovat tähän päivään asti pystyneet pitämään elossa. Mainitut uudet staalot ovat kenties aiempaa mahtavampia.

Toisaalta he ovat hyvin tietoisia oikeuksistaan eikä taito käyttää tämän päivän työkaluja, kuten sosiaalista mediaa, ole ainakaan haitaksi. Yksi parantaa ylisukupolvista traumaa opiskelemalla saamen kielen, toinen toimii agitaattorina ja somevaikuttajana, kolmas yhdistää aktivismin ja toiminnan saamelaiskäräjillä.

Haastattelut ovat puhuttelevia, mutta katsoja jää kaipaamaan myös vähemmän julkisuudessa esillä olleiden ja saamelaispolitiikassa profiloitumattomien eri ikäisten saamelaisten kokemuksia ja näkemyksiä. Niitä kuullaan lähinnä totuus- ja sovintokomission alustavien kuulemistilaisuuksien taltiointien yhteydessä.

Yksi parantaa ylisukupolvista traumaa opiskelemalla saamen kielen, toinen toimii agitaattorina ja somevaikuttajana, kolmas yhdistää aktivismin ja toiminnan saamelaiskäräjillä.

Halukkaita suoriin haastatteluihin voi kuitenkin olla vaikea löytää. Saamelaisyhteisö on Suomessa pieni ja saamelaisten alkuperäiskansaoikekuksiin liittyvät konfliktit ovat sekä paikallisia että tulehtuneita. Ihminen, joka ottaa saamelaisten oikeuksien puolesta julkisesti kantaa, altistaa lähes poikkeuksetta itsensä systemaattiselle, henkilöön menevälle mustamaalaukselle ja jopa vihapuheelle. Siksi julkinen osallistuminen keskittyy herkästi muutaman henkilön harteille.

Tämä on yksi syy, miksi taitelijakollektiivi Suohpanterrorkin otti alun perin linjakseen kasvottomuuden. Pienissä yhteisöissä maski mahdollistaa sanan- ja ilmaisunvapauden myös niille, jotka eivät halua tulla maalitetuiksi tai kohdata maalittajaansa päivittäin kaupassa, työssä tai lastentarhan tuulikaapissa.

Ei sovintoa ilman totuutta

Elokuva nostaa väistämättä mieleen, mihin ja kenen tarpeisiin saamelaisten ja valtion sovinto nykytilanteessa vastaisi.

Kenties koskettavimman puheenvuoron pitää nuori poromies, joka valtion edistämää Jäämerenrataa vastustavassa tilaisuudessa kertoo huolestaan sekä saamelaisena että poronhoitajana. Jäämerenrata olisi viimeinen naula, joka yhdessä muun kilpailevan maankäytön kanssa lopettaisi poronhoidon hänen alueellaan. Miehen tyttöystävän suurin haave on opiskella koltansaamen opettajaksi ja palata kotikylään opettamaan sitä. Jos joka suunnasta tuleva voimakas paine vie saamelaisilta perinteiset elinkeinot ja siten myös syyt asua alueella, ei tyttöystävällä kuitenkaan ole ketään, jota palata opettamaan.

Totuudelle sen sijaan olisi tarvetta. Alun perin Suomi ehdotti, että toisin kuin esimerkiksi Kanadassa ja Norjassa, Suomessa komission nimi voisi olla yksinkertaisesti sovintokomissio. Tämä ehdotus hylättiin totuus- ja sovintoprosessin tarkoituksen vastaisena, koska sovintoon ei voi ketään vaatia ennen kuin on selvitetty, mitä oikeasti on tapahtunut.

Ja siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu, Westin elokuva nimenomaan haluaa meille kertoa.

Sovintoon ei voi ketään vaatia ennen kuin on selvitetty, mitä oikeasti on tapahtunut.

Yksi keskeinen totuuden ympärille kietoutuva teema liittyy meneillään olevaan kamppailuun saamelaiskäräjien vaaliluettelosta, jossa valtio korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) muodossa on ottanut aktiivisen roolin – mutta saamelaiskäräjiä ja saamelaisten omaa näkemystä vastustavana tahona.

Elokuvassa saamelaiset kertovat huolensa siitä, miten KHO on alkanut määrätä saamelaisina esiintyviä suomalaisia saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Westin elokuvassa haastatellun saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion mukaan näiden suomalaisten tavoitteena on päästä vaikuttamaan saamelaiskäräjien toimintaan erityisesti luonnonvaroihin ja maankäyttöön liittyvissä asioissa. Näissä asioissa saamelaisten ja suomalaisten sekä valtion tavoitteet helposti risteävät.

Saamelaisten totuudentaju joutuukin koetukselle, kun yksi suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä saamelaiseksi luettu, mutta saamelaiskäräjien ja saamelaisten laajasti suomalaiseksi tuntema henkilö ja sen jälkeen saamelaiskäräjien edustajaksi valittu Kari Kyrö avaa vuonna 2016 saamelaiskäräjien uuden kauden ensimmäisen täysistunnon. Westin elokuvassakin vilahtavasta avauspuheenvuorosta on sittemmin muodostunut klassikkomeemi: puheessaan Kyrö kiittelee vuolaasti valtiota kaikesta, mitä se on kädenojennuksena tehnyt, mutta lipsauttaa kohtalokkaasti ”meille suomalaisille”, ennen kuin korjaa positionsa saamelaiseksi.

Kysymys itsemääräämisoikeudesta

Vuonna 2019 YK:n ihmisoikeuskomitea lausui, että korkeimman hallinto-oikeuden päätökset määrätä vaaliluetteloon vuosina 2011 ja 2015 yhteensä 96 henkilöä, jotka eivät ole saamelaisia, rikkoivat mielivaltaisina sekä saamelaiskäräjälakia että saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Niin ikään YK vaati, että Suomen tulee korjata päätöksistä aiheutunut vahinko ja huolehtia, ettei vastaaville virheellisille laintulkinnoille ole vastaisuudessa enää sijaa. Saamelaiskäräjälaista tulisi poistaa epäselvyyttä luovat kohdat ja saamelaisten oikeutta määrätä itse oman kansansa jäsenyydestä kunnioittaa ja vahvistaa.

Suomella on aito mahdollisuus irtautua kolonialismin historiasta.

YK:n moitteiden seurauksena Suomen hallitus on yhdessä saamelaiskäräjien kanssa laatinut ehdotuksen saamelaiskäräjälain uudistamiseksi, joka on pian etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Myös totuus- ja sovintokomission työn on määrä alkaa vielä vuoden 2021 puolella.

Molemmissa prosesseissa Suomella on aito mahdollisuus irtautua kolonialismin historiasta. Eatnamenet – hiljainen taistelumme kertoo, miksi niin totuuden kuin sovinnonkin tavoittelussa katse on ulotettava myös nykypäivään, meidän omiin asenteisiimme, käytäntöihimme, etuihimme ja ennakkoluuloihimme.

Saamelainen elokuva

Elokuva johdattaa myös katsojan pohtimaan, miksi etsiä sovintoa, kun maiden haltuunotto, assimilaatiopolitiikka ja saamelaisten syrjäyttäminen päätöksenteosta jatkuvat yhä, osin uusin tavoin. Onko totuus- ja sovintokomission perimmäisenä tavoitteena vain puhdistaa Suomen julkisuuskuvaa? Voiko ylisukupolvisesta traumasta ylipäätään eheytyä yhteisöllisen hätätilan jatkuessa?

Onko totuus- ja sovintokomission perimmäisenä tavoitteena vain puhdistaa Suomen julkisuuskuvaa?

Merkittävin saavutus on kuitenkin elokuvan rakentama kokonaiskuva monitahoisesta vallasta, jota suomalainen yhteiskunta yhä käyttää suhteessaan saamelaisiin. Tuo vallankäyttö ei ehkä näytä kovin pahalta mistään yksittäisestä suunnasta katsottuna, mutta kokonaisuutena se ulottuu kaikkialle. Tämän kokonaisuuden  tuntevat läpikotaisin vain ne, joihin tuo vallankäyttö voimakkaimmin kohdistuu.

Siksi – saamelaista kulttuuri- ja elokuvavaikuttaja Liisa Holmbergia siteeraten – on ensiarvoisen tärkeää, että saamelaisesta todellisuudesta kertovan elokuvan tekee saamelainen itse ja täysin omilla ehdoillaan.

Suvi Westin dokumenttielokuva Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on nähtävillä Yle Areenassa 25.10.2021 lähtien.

PhD SoSci, Marie Sklodowska-Curie Fellow Laura Junka-Aikio on politiikan ja kulttuurin tutkija Norjan Arktisessa yliopistossa (UiT). Hän on myös Norjan tutkimusakatemian rahoittaman hankkeen ”New Sámi Renaissance: Nordic Colonialism, Social Change and Indigenous Cultural Policy” vastuullinen johtaja. Kirjoituksen taustalla oleva tutkimushanke on saanut rahoitusta Euroopan Unionin Horizon 2020 tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta, osana Marie Sklodowska-Curie rahoitussopimusta no. 845232.

EDIT 24.6.2022: Kirjoittajatiedot päivitetty.

Julkaisu Arvio: Kuva kolonialismista nyky-Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun George Floyd kuoli viime toukokuussa poliisiväkivallan seurauksena Minneapolisissa, maailmalla jo vuosia toimineet protestiliikkeet rantautuivat Eurooppaan myrskyn lailla. Floydin kuolemaa seuranneina kuukausina lukuisia poliisiväkivaltaa, rasismia ja yleistä epätasa-arvoa vastustavia mielenosoituksia järjestettiin eri puolella Eurooppaa – myös Suomessa.

Yksi keskeinen keskustelun aihe protesteissa ovat olleet kolonialistiset patsaat. Patsaiden poistamista vaativat mielenosoitukset ovat herättäneet syytöksiä kulttuuriperinnön tuhoamisesta ja historian pyyhkimisestä, mutta myös tärkeää keskustelua tavoista, joilla historian eri aikakaudet elävät yhä meitä ympäröivissä rakenteissa – niin fyysisissä kuin abstrakteissakin.

Mielenosoituksissa ei ole kyse yksittäisestä patsaasta tai menneiden kolonialistien mukaan nimetyistä puistoista tai kaduista. Kyse on rakenteellisesta rasismista ja tukahdutetuista muistoista, jotka voivat tilaa saadessaan horjuttaa olemassa olevia valtarakenteita.

Ylirajaisten liikkeiden historiaa – Rhodes Must Fall ja Black Lives Matter

Eurooppaan muualta maailmasta levinneillä protestiliikkeillä on ollut suuri vaikutus viimeaikaisiin rasismikeskusteluihin Euroopassa. Kaksi suurinta näistä liikkeistä ovat vuonna 2015 Etelä-Afrikassa perustettu Rhodes Must Fall ja vuonna 2013 Yhdysvalloissa perustettu Black Lives Matter.

Rhodes Must Fall lähti liikkeelle Cape Townin yliopistolla järjestetyistä rotusortoa ja koulutuksen epätasa-arvoa protestoineista mielenosoituksista. Protestien symboliksi muotoutui kampuksella sijainnut brittiläisen imperialistin Cecil Rhodesin patsas, jonka poistamista liike vaati.

Rhodes Must Fall –protestit levisivät nopeasti Eurooppaan – erityisesti Oxfordin yliopistolle, jossa Rhodes oli opiskellut. Vaikka Rhodesin patsas seisoo yhä Oxfordissa Oriel Collegen edustalla, ovat keskustelut sen kohtalosta sekä eurooppalaisten yliopistojen ja niissä yhä tänä päivänäkin annetun opetuksen roolista osana imperialistista järjestelmää jatkuneet nykypäivään asti.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta samoja kehityskulkuja on nähtävissä myös Suomessa.

Black Lives Matter –liike sen sijaan sai alkunsa afrikkalaisamerikkalaisten yhteisöjen järjestelmällisesti kohtaamasta poliisiväkivallasta. Protestien edetessä yhdeksi liikkeen symboliseksi riitakapulaksi ainakin hetkellisesti muodostuivat Yhdysvaltain sisällissodan aikaiset orjuuden puolesta taistelleiden Etelävaltioiden sotilaiden muistomerkit.

Vuonna 2017 tilanne kärjistyi Virginian osavaltion Charlottesvillessä Etelävaltioiden kuuluisimman kenraalin Robert E. Leen patsaan ympärille. Patsaan poistamisen puolesta kampanjoineiden Black Lives Matter –aktivistien ja heitä vastustaneiden äärioikeistolaisten, avoimesti valkoista ylivaltaa ajaneiden liikkeiden välinen vastakkainasettelu johti useita päiviä kestäneisiin laajoihin mellakkoihin, joissa kuoli yksi ja loukkaantui kymmeniä ihmisiä.

Charlottesvillen tapahtumat voivat tuntua etäisiltä, mutta kuten Koko Hubara totesi jo vuonna 2017, on samoja kehityskulkuja nähtävissä myös Suomessa.

Rasistiset patsaat?

Vaikka Rhodes Must Fall keskittyy kolonialismin ja Black Lives Matter orjuuden perintöön, on niiden kohde kuitenkin sama. Pohjimmiltaan molemmissa on kyse rasismista ja sen kauaskantoisista vaikutuksista.

Kun Black Lives Matter rantautui Eurooppaan kesällä 2020, ei kestänyt kauaa kun patsaat – yhtenä näkyvimmistä rasistisen historian symboleista – nousivat otsikoihin. Protestit toki käsittelivät myös rasismia, etnistä profilointia ja poliisiväkivaltaa, mutta median huomio keskittyi suurilta osilta patsaiden ympärille kerääntyneisiin mielenosoituksiin.

Patsaat luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille.

Seuraavien viikkojen aikana Bristolissa orjakauppias Edward Colstonin patsas kaadettiin väkivalloin ja heitettiin Bristolin satamaan. Lontoon Museon edustalla oleva skotlantilaisen orjakauppiaan Robert Milliganin patsas töhrittiin ja lopulta poistettiin museon aloitteesta. Myös Kongoa yksinvaltiaana vallinneen Belgian entisen kuninkaan Leopold II:n patsaita vandalisoitiin ympäri Belgiaa. Antwerpenissä paikallishallinto poisti yhden patsaista. Pahasti vaurioitunut patsas tullaan kunnostamaan, jonka jälkeen se sijoitetaan osaksi paikallisen museon kokoelmia.

Patsaat ovat tärkeitä materiaalisuutensa vuoksi. Ne luovat fyysisen kohteen abstraktille aiheelle, kuten rasismille. Samalla ne antavat yhteiskunnallisille protesteille paikan, sijainnin ja konkretian: tilaan sidotun symbolin, jota vastustaa.

Muistin hauras voima

Lontoon museon kuraattorina työskentelevä Aleema Gray kuvasi patsaita protestien aikaan ”väkivallan fyysisiksi ilmentymiksi”, muistutuksiksi valkoisen ylivallan historiasta. Jamaikalaistaustaiselle Graylle museon edessä sijainnut Milliganin patsas on ollut paikka surra orjuudessa kuolleiden esivanhempiensa puolesta.

Kolonialistien ja orjakauppiaiden patsaat, heidän kunniakseen nimetyt asuinalueet ja kadunnimet ovat kuitenkin muotoutuneet vuosien saatossa näkymättömäksi osaksi meitä ympäröivää maailmaa. Valtaosa väestöstä on unohtanut, keitä patsaissa olevat henkilöt ovat ja mitä he tekivät. Tämä pätee niin Euroopan niin sanottuun valkoiseen väestöön kuin myös suureen osaan Eurooppaan kolonialismin ja orjuuden kautta saapuneita vähemmistöjä ja heidän jälkeläisiään.

Eurooppa  on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Tämä ei tarkoita, että kolonialismi tai orjuus itsessään olisi unohdettu, vaan että niitä koskeva keskustelu on ollut julkisuudessa varsin vaillinaista. Sitä on usein kuvastanut tietynlainen katkos, jossa Eurooppaa nykytilassaan on toistuvasti esitetty – varsin virheellisesti – kolonialismista ja sen jälkivaikutuksista vapaana.

Vaikka kolonialismin ja orjuuden jälkivaikutuksen käsittelyyn on ympäri maailmaa perustettu lukuisia kansanliikkeitä ja erillisiä oppiaineita, ei Euroopassa ole nähty samanlaista kriittistä liikehdintää. Kenties juuri siksi kolonialismin käsittely vaikuttaa juuri nyt monille turhalta. Tämä katkos ja sen aiheuttama unohdus ovat kuitenkin yksi syy, miksi patsaat ovat jääneet paikalleen niin pitkäksi aikaa.

Jälkimuisti

Tätä katkosta on vahvistanut myös aika. Kolonialismia ja orjuutta koskeva muisti on vuosien saatossa muuttunut etäiseksi, epäsuoraksi, välilliseksi tai kuten Marianne Hirsch sanoisi ”jälkimuistiksi” (postmemory).

Holokaustin selviytyjän jälkeläisenä Hirsch kehitti jälkimuistin käsitteen ymmärtääkseen tapoja, joilla hänen vanhempiensa muistot ja kokemukset ovat muodostuneet osaksi hänen omaa identiteettiään.

Myös kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Nämä muistot eivät kuitenkaan siirry ainoastaan verenperintönä. Kuten Hirsch korostaa, ne siirtyvät perhesiteiden lisäksi myös yhteiskunnallisen kontekstin kautta.

Kolonialismin ja orjuuden muistoja voidaan lähestyä jälkimuistoina – syvinä affektiivisina kokemuksina, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Niinpä on tärkeää huomioida, mitä asioita korotetaan yhteiskunnallisen muistamisen kohteeksi. Euroopassa kolonialismin ja orjuuden muistoja on nimittäin kahdenlaisia – eurooppalaista ylivaltaa yhä suoraan tai epäsuorasti tukevia ja tuon historian traumoja mukanaan kantavia.

Juuri tämä kahtiajako tiivistyy patsaiden ympärillä. Vastakkain ovat normiksi muodostunut ja monesti lähes näkymätön ja unohdettu etuoikeuksien verkosto ja sitä vasten aktiivisesti rakentunut antirasistinen vastarinta.

Rakenteellisen rasismin jäljillä

Monesti rasismia lähestytään tekojen kautta: se on kadulla huudettu n-sana, puistossa naamaan isketty nyrkki tai ennakkoluulojen vuoksi saamatta jäänyt työpaikka. Kyse ei kuitenkaan ole usein siitä mitä ”me” yksilöinä teemme. Kyse on järjestelmästä, joka toistuvasti suosii yksiä ja syrjii toisia.

Monet tutkijat, kuten David Theo Goldberg ja Fatima El-Tayeb ovat vertailleet Yhdysvaltojen ja Euroopan suhtautumista rotuun. Yleisiä käsityksiä kuvaa vastakkainasettelu, jossa Yhdysvallat nähdään rotuun pakkomielteisesti suhtautuvana yhteiskuntana ja Eurooppa puolestaan rodusta ”vapaana” yhteiskuntana.

Näkemys on kuitenkin vahvasti harhaan johtava. El-Tayeb korostaa, että eurooppalainen rasismi näkyy jokapäiväisissä puheissa Eurooppaa kohtaavasta, tai kenties uhkaavasta, ”monikulttuurisuudesta” ja tavassa määritellä useita sukupolvia Euroopassa asuneet vähemmistöt ja heidän jälkeläisensä yhä ”maahanmuuttajiksi”  – eli ihmisiksi, joiden koti on oikeasti jossain muualla.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa.

Vaikka rasismi on Euroopassa ja Suomessa Yhdysvaltoihin verrattuna paljon piilevämpää, se on silti vahvaa. Eurooppalainen rasismi ei ole viime vuosien äärioikeiston tai ”pakolaiskriisin” seurausta. Kuten professori Suvi Keskinen on kirjoittanut: ”se on rakentunut osaksi suomalaista yhteiskuntaa useiden vuosisatojen aikana.”

Rakenteelliseen syrjintään onkin vaikeaa puuttua. Nora Repo-Saeed on huomauttanut, on tilanne Suomessa samaan aikaan sekä parantunut, vaikkapa sukupuolen kannalta, että huonontunut, kun ajatellaan etnisyyttä.

Kaatuvat patsaat

Historiallisesta näkökulmasta patsaiden kaataminen on monesti merkinnyt tietyn aikakauden loppua. Neuvostoliiton hajottua Itä-Euroopasta kaadettiin tai siirrettiin satoja Leninin patsaita. Irakin sodan aikana Bagdadissa kaadettiin Saddam Husseinin patsas.

Mohamadou Mbougar Sarr on kuitenkin todennut, että vaikka tällä hetkellä tapahtuvilla patsaiden poistamisella voi olla suuri symbolinen merkitys kolonialismia ja rasismia vastustaville liikkeille, se on vain tyhjä ele, jos emme opi tuntemaan niiden edustamaa historiaa. Sama pätee niin Mbougar Sarrin kotimaahan Senegaliin kuin Eurooppaankin.

Patsaiden poistaminen on vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa.

Patsaiden poistaminen onkin vain laastari, jolla yritetään parantaa kolonialismin ja orjuuden aiheuttamaa avohaavaa. Haavan parantaminen vaatii laaja-alaisen, monimutkaisen ja paikoin kipeän prosessin, jossa keskiössä eivät ole Euroopassa ulkopuoliseksi rakennetut ”maahanmuuttajat”.

Rasismia ei voi purkaa keskittymällä sen uhreihin. Muutos on mahdollinen vain, jos ”me” jotka olemme, usein tiedostamattamme, osallisia rasistisen järjestelmän toimintaan, tiedostamme oman roolimme ja muutamme järjestelmää.

Diasporiset jälkimuistot

On tärkeää miettiä uudelleen, keitä ”me” olemme. Lisääntyneiden ylirajaisten kontaktien ja kulttuuristen vaikutusten kautta meistä kaikista on Olli Löytyn sanoin ”tullut enemmän tai vähemmän diasporisia”.

Löytty perustaa väitteensä Stuart Hallin, kriittisen kulttuurintutkimuksen isän, jo vuosikymmeniä sitten tekemään oivallukseen. Juuri tunnustamalla kaikkien kulttuurien diasporisuuden – eli hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen – voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä ja tehdä tilaa uusille yhteyksille.

Tunnustamalla kaikkien kulttuurien hajaannuksen, sekoittumisen ja vuorovaikutuksen voimme haastaa jakoa ”meidän” ja ”muiden” välillä.

Olemme yhteiskuntana hajaantuneet omissa perhe-, sukulaisuus- ja ystävyyssuhteissamme laajemmalle kuin pari vuosikymmentä sitten. Näiden yhteyksien ja tunnesiteiden kautta olemme uudella tavalla myös herkkiä erilaisille jälkimuistoille. Muistoille, joita emme voi kutsua omiksemme, mutta joiden merkitys omille kulttuurisille ja poliittisille arvoillemme on kasvanut ja joita haluamme kunnioittaa. Kenties juuri siksi Black Lives Matter -protestit tapahtuivat juuri nyt.

Traumaattisten jälkimuistojen käsittely vaatii kuitenkin nöyryyttä. Se edellyttää vanhojen tapojen kyseenalaistamista ja nostaa esiin vaikeita kysymyksiä historiastamme. Se haastaa meidät oppimaan, kuinka historiamme määrittelee nykyisyyttämme ja aktiivisesti haastamaan tuon yhteyden. Se voi herättää myös syyllisyyden tunteita ja katumusta.

Patsaiden kaataminen on tuon prosessin symbolinen ensi askel. Meistä kaikista riippuu, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Johanna Turunen (FM, YTM) on nykykulttuurin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Hän työskentelee Suomen Akatemian rahoittamalla Crises Redefined: Historical Continuity and Societal Change -profilointialueella.

Julkaisu Black lives matter: rakenteellisen rasismin äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuuriperinnöllä on ollut keskeinen rooli, kun erilaisia kansallisia ja alueellisia kulttuureja on määritelty. Viime vuosina kulttuuriperinnöstä on muodostunut myös keskeinen osa Euroopan unionin identiteettipolitiikkaa.

EU:n kulttuuriperintöohjelmia kuvaa erityisesti halu korostaa yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä – eurooppalaista yhtenäisyyttä, joka yltää poliittista ja taloudellista yhtenäisyyttä laajemmalle.

Osana tätä kulttuuriperinnön laajenevaa merkitystä EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi (European Year of Cultural Heritage, EYCH). Yleisien tavoitteiden ohella EYCH ja kulttuuriperintö laajemmin on valjastettu monimuotoisuuden käsittelyyn ja muun muassa välineeksi pakolaisten integraation tukemiseen.

EU on julistanut vuoden 2018 kulttuuriperinnön vuodeksi.

Eurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kasvavien vähemmistöjen oman kulttuurin tukeminen ei kuitenkaan aina mahdu saman agendan alle. Eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä keskusteltaessa meidän tuleekin miettiä, onko kyse kansallisten perinteiden yhteissummasta vai jostain niitä suuremmasta. Voiko ajatus eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ylittää rajan ”eurooppalaisen sivilisaation” ja sen ”toisien” välillä? Ja miten raja EU:n ja laajemman Euroopan välillä määrittyy näissä keskusteluissa?

Kriittisen kulttuuriperinnön tutkijat, kuten Rodney Harrison, Sharon Macdonald ja Laurajane Smith, korostavat kulttuuriperinnön määrittelemisen diskursiivista ja poliittista puolta. He pyrkivät osoittamaan, kuinka kulttuuriperintöön sitoutuvien merkitysten määrittely on erilaisten, usein kilpailevien valtasuhteiden läpäisemä poliittinen kenttä. Tuuli Lähdesmäki on tuonut tätä tutkimusotetta vahvasti myös keskusteluihin EU:n kulttuuriperinnöstä.

Erilaisten valtarakenteiden kritiikin ohella keskeisenä osana kriittisen kulttuuriperinnön tutkimusta ovat kysymykset siitä, kenen ehdoilla kulttuuriperinnön kentällä toimitaan, kenen tarinoilla on merkitystä ja kenen muistot ovat osa laajempaa muistamisen perinnettä. Kun puhumme meidän kulttuuriperinnöstämme, keitä ”me” tässä keskustelussa olemme?

Keitä ”me” olemme?

Kulttuuriperinnön ohella akateeminen historiankirjoitus on otettu viime vuosina osaksi EU:n identiteettipolitiikkaa. Kun katsomme historiaan, voimme kuitenkin huomata, kuinka menneisyydessä ei ole luontaisesti ollut yhtenäistä eurooppalaisuutta tai suomalaisuutta.

Sen sijaan suomalaisuus, niin kuin mikä tahansa muukin yhtenäiseksi väitetty kulttuuri, on ennemminkin moninainen rakennelma, jota on vuosikymmenien ja -satojen kuluessa rakennettu historiankirjoituksen ja kulttuuriperinnön kaltaisten ideoiden avulla.

Ajatus yhtenäisestä kulttuurista on aina seurausta yhtäaikaisesta erojen häivyttämisestä ja uusien luomisesta. Yhtenäisyyteen sisältyy erilaisuuden rajan määrittelyä ja tuon rajan suojelemiseen tähtäävää väkivaltaa.

EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Schengen-sopimuksen määrittelemässä Euroopassa sisäisten rajojen korostaminen on niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin ongelmallista. Niinpä eurooppalaista kulttuuriperintöä on rajojen sijaan pyritty määrittelemään erityisesti erilaisuuden ja moninaisuuden kautta. EU on pyrkinyt tukemaan käsitystä moninaisesta Euroopasta, joka ei ole ainoastaan valtioidensa summa vaan moninaisuudessaan jotain sitäkin monimuotoisempaa.

Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman rajoja. Vain määrittelemällä rajan meidän kulttuuriperintömme ja muiden kulttuuriperinnön välille voimme määritellä, mitä oma kulttuuriperintömme on. Usko rajoihin voi kuitenkin olla myös vaarallista.

Onko ”meistä” moneksi?

Eurooppaan ja sen rajoihin on aina liitetty monia tulkintoja. Euroopan ja EU:n välisen rajan hämärtyminen on yksi viimeisimmistä. Kenties olisikin tarpeen puhua Euroopasta ja EUroopasta – EU:n määrittelemästä Euroopasta – toisistaan erillisinä käsitteinä.

Ulkoisten rajojen ohella Euroopan sisäisillä rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

Euroopan sisäisilläkin rajoilla on keskeinen rooli, kun määrittelemme, mitä eurooppalainen kulttuuriperintö on – tai voisi olla.

EU:n moninaisuuden retoriikkaa on kritisoitu laajasti, sillä kosmopoliittisten ideaalien ja rajojen murtamisen ja ylittämisen sijaan se on ajoittain päätynyt vahvistamaan rajoja EU:n jäsenmaiden kansallisten kulttuurien välillä. Juuri erojen korostaminen on nähty todisteena kulttuurien moninaisuudesta, siitä, että EUrooppa koostuu monista toisistaan erillisistä kulttuureista.

Kulttuuriperintökentällä yksi keskeinen kritiikki on se, kuinka moninaisuuden nimissä on yhtenäisyyden sijaan päädytty korostamaan kansallisia eroja. Näin on rakennettu Eurooppaa, joka koostuu moninaisista toisistaan eroavista kulttuureista.

Tämä on monin paikoin pelkistänyt ajatukset moninaisuudesta Euroopan valtioiden väliseksi suhteeksi laajemman erilaisuuden hyväksymisen kustannuksella ja jättänyt monet ylirajaiset kulttuuriperinnön muodot marginaaliseen asemaan.

Tällainen kansallisten kulttuurien voimaannuttaminen voi osaltaan myös kietoutua nousevan oikeistopopulismin, maahanmuuttovastaisuuden ja rasismin kierteeseen Euroopassa. Argumentit kansallisen kulttuuriperinnön vaalimisen tärkeydestä ja kansallisten kulttuurien ainutlaatuisuudesta toistuvat äärioikeiston maahanmuuttovastaisissa sloganeissa uusiin merkityksiin sidottuina.

Onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Viime vuonna Brysselissä Euroopan parlamentin aloitteesta avattu EU:n viimeisin historiaprojekti, Euroopan historian talo, nostaakin näyttelyssään esiin tärkeän kysymyksen – onko Euroopassa laajasti vaikuttava oikeistopopulistinen liikehdintä ja siihen liittyvä maahanmuuton vastainen ajatusmaailma osa Euroopan kulttuuriperintöä, osa meille yhteisiä arvoja ja osa meidän kollektiivista muistiamme?

Vai voiko eurooppalainen kulttuuriperintö muodostua voimaksi, joka ulossulkemisen, syrjinnän ja vihan sijaan on voimavara erilaisuutta arvostavalle yhteiskunnalle?

Kulttuuriperinnön ja siihen liittyvien arvojen dekolonisoiminen on yksi keino lähteä purkamaan tätä kulttuuriperinnön, eurooppalaisuuden ja kansallisten identiteettien suhdetta erilaisuuteen. Mutta mitä kulttuuriperinnön dekolonisoiminen itse asiassa tarkoittaa?

Jälkikoloniaalista dekoloniaaliin

Monet jälkikoloniaalin teorian tutkijat ovat korostaneet, että voimme elää kolonialismin jälkeen, mutta emme ilman sitä. Käsite jälkikoloniaali (postcolonial) korostaa ajallisen merkityksen, jonkin jälkeen tulevan, lisäksi kolonialismin jälkeensä jättämiä jälkiä.

Kulttuuriperinnön yhteydessä dekolonisoinnissa onkin kolonialismin lopettamisen sijaan kyse noiden jälkien purkamisesta niin politiikan, talouden, kulttuurin kuin myös erilaisten valtarakenteiden tasolla. Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan. Dekolonisaation tulee suunnata tulevaisuuteen ja pyrkiä luomaan uutta.

Tavoitteena ei voi olla paluu johonkin kolonialismia edeltäneeseen tilaan.

Kriittisen kulttuuriperintötutkimuksen kentällä erilaiset aloitteet kulttuuriperinnön dekolonisoimiseksi ja siihen kietoutuneiden valtarakenteiden muuttamiseksi ovat muotoutuneet keskeiseksi.

Usein dekolonisoiminen nähdään suppeasti. Silloin se sidotaan ainoastaan kolonialismiin suoraan kiinnittyneen kulttuuriperinnön uudelleenarviointiin, erilaisen kolonialismiin kietoutuneen esineistön omistajuuteen liittyviin kysymyksiin tai marginalisoitujen toimijoiden, kuten alkuperäiskansojen, oikeuksiin määritellä itse omaa kulttuuriperintöään.

Nämä ovat jo itsessään suuria ja tärkeitä muutoksia ajavia prosesseja, mutta omasta mielestäni dekolonisoiminen luo mahdollisuuksia vielä huomattavasti laajemmalle ja perustavammalle kulttuuriperinnön uudelleenmäärittelylle.

Kulttuuriperinnön koloniaalisuus

Kulttuuriperinnön käsitettä on kritisoitu sen eurokeskeisyydestä ja länsimaisten arvojen ylikorostamisesta. Juuri tällä saralla piilevät kulttuuriperinnön dekolonisoinnin suurimmat haasteet. Kulttuuriperintöön sidottujen arvojen avaaminen voikin pohjimmiltaan haastaa sen, mitä kulttuuriperintö merkitsee meille, ja osaltaan tehdä näkyväksi kulttuuriperinnön poliittisuutta.

Kulttuuriperinnön kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Ensimmäiset ajatukset kulttuuriperinnöstä ovat peräisin ajalta, jolloin nationalismi ja kansallisvaltioajattelu alkoivat levitä ympäri Eurooppaa. Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan käytetty ainoastaan kansallisten identiteettien luomiseen, vaan ajatuksilla kulttuuriperinnöstä legitimoitiin myös kolonialismiin tiukasti kietoutuneita rasistisia kulttuurihierarkioita.

Siinä missä Eurooppaa kuvastivat taide, kansakunnat ja ”sivilisaatio”, muu maailma nähtiin kädentaitojen, heimojen ja alkukantaisuuden prisman kautta. Kulttuuriperinnön oman kolonialistisen ja rasistisen perinnön purkaminen nostaa muun muassa kysymykset kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön keskiöön.

Jälkikoloniaalia kuulumista

Erilaisten kulttuuriperintöön kietoutuneiden arvojen purkaminen haastaa meidät arvioimaan uudelleen kulttuuriperinnön ja identiteettien välistä suhdetta. Kulttuuriperintö on usein nähty ennen kaikkea keinona luoda ja oikeuttaa erilaisia kulttuurisia ryhmäidentiteettejä.

Tämä on suurissa määrin myös se lähestymistapa, jonka EU on ottanut kulttuuriperintöön. Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan. Juuri tässä piilee osittain EU:n kulttuuriperintöpolitiikan vaikeus.

Yhtenäisen eurooppalaisen identiteetin ohella EU korostaa tarvetta tukea kansalaisten kuulumisen tunnetta Eurooppaan.

Jos kulttuuriperintö nähdään kansallisten kulttuurien ja identiteettien rakennusaineena, kuinka ajatusta eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä voitaisiin käyttää osana tukemaan kansallisidentiteettejä laajempaa käsitystä eurooppalaisesta kuulumisesta? Kuinka tuon eurooppalaisen kulttuuriperinnön idean alle voidaan ottaa eurooppalaisiksi vähemmistöiksi identifioitavia jälkikoloniaaleja ryhmäidentiteettejä, joiden alemmuuden rakentamiseen sitä on historiallisesti käytetty?

Valtarakennelmien purkamisen ohella yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on nähty erilaisten kulttuurien välisten monisyisten yhteyksien korostamista. Näitä niin sanottuja sotkeutumia (entanglements) ovat korostaneet niin jälkikoloniaalin teorian tutkijat, kuten Edward Said, Stuart Hall ja Gurminder Bhambra, kuin myös eurooppalaisen kulttuuriperinnön tutkijat kuten Gerard Delanty.

Sotkeutumien esiin nostaminen on kuitenkin haastava prosessi. Valtaosa Euroopan kulttuuriperintövuoteen sidotuista tapahtumista korostaa erilaisia kansallisia tai alueellisia kulttuuritraditioita ja niiden omintakeisuutta, ei niiden sisältämiä moninaisuuksia ja samankaltaisuuksia.

Samoin valtaosa kulttuuriperintövuoteen sisällytetyistä maahanmuuttoon kiinnittyvistä aloitteista on pyrkinyt luomaan mahdollisuuksia ylläpitää maahanmuuttajien ja pakolaisten omia kulttuurisia traditioita. Tämä on vahvistanut entisestään käsitystä maahanmuuttajien kulttuuriperinnöstä Euroopan kulttuuriperinnöstä irrallisena ilmiönä.

Kohti avoimempaa käsitystä Euroopasta

Oikeuden vaalia omaa kulttuuriperintöä tulee olla ensisijainen prioriteetti. Silti sen rinnalle täytyy löytää eurooppalaisuuden kertomuksia, jotka mahdollistavat Euroopan ulkopuolisten maahanmuuttajien moninaisen ja rikkaan kulttuuriperinnön näkemisen osana yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä.

EU:n tulisi löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä.

Esimerkkejä Euroopan ja Euroopan ulkopuolisen maailman rajoja rikkovista aloitteistakin löytyy. Osana kulttuuriperinnön teemavuotta Europeana-verkoston kokoama Migration–portaali on onnistunut tuomaan sekä Euroopan sisäisten muuttajien, Euroopasta muualle muuttavien että Eurooppaan sen ulkopuolelta saapuvien ihmisten tarinat tasavertaisina kuvauksina Euroopan monimuotoisuudesta ja Eurooppaa monilla tavoin määrittelevästä jatkuvasta muuttoliikkeestä.

Laajentaakseen käsitystä eurooppalaisuudesta ja siihen kuuluvista ihmisistä eurooppalaisten kulttuuriperintötoimijoiden ja EU:n tulisikin löytää keinoja päästä eroon taipumuksesta ymmärtää moninaisuus eroja korostavana tekijänä. Myös kansallisilla toimijoilla on tässä prosessissa keskeinen asema.

Jotta voisimme avata kulttuuriperinnön merkityksiä kohti inklusiivisempia muotoja, meidän tulisi päästä eroon moninaisuudesta kulttuurien välistä suhdetta kuvaavana käsitteenä ja pyrkiä moninaisuuteen, joka korostaa kulttuurien sisäistä moniäänisyyttä.

FM, YTM Johanna Turunen työskentelee tohtorikoulutettavana Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Euroopan kulttuuriperintöä dekolonisoimassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa? Yhdessä me, Rauna Kuokkanen, Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile, Outi Länsman, Niillas Holmberg, Jouni Laiti, Pirita Näkkäläjärvi, Outi Pieski ja Marja Helander, haluamme lahjoittaa alla olevan dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlia.

Haluamme lahjoittaa dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlia.

”Minun dekolonisaatiolahjanani otamme Saanan takaisin. Saana-tunturi Kilpisjärvellä on saamelaisille pyhä. Se ei ole Suomen tai suomalaisten juhla- tai leikkikalu, vaikka se valaistaankin Suomen itsenäisyyspäivänä kansallisin värein. Haluamme pyhiä paikkojamme kunnioitettavan samalla tavoin kuin me kunnioitamme suomalaisten pyhiä paikkoja.”
Rauna Kuokkanen, professori, Rovaniemi

”Ráhkis Suopma! 100 vuotta itsenäisyyttä on hieno asia, jonka vuoksi haluan antaa sinulle monen monta syntymäpäivälahjaa, jotta seuraavat sata vuotta olisivat paremmat. Suomi, haluan antaa sinulle lahjaksi kunnioituksen ihmisyyttä kohtaan, jotta sinä kunnioittaisit meitä tasavertaisina. Haluan antaa sinulle lahjaksi ymmärryksen siitä, että kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus ja että saamelaisten itsemäärääminen ei ole sinulta pois, vaan päinvastoin.

Haluan antaa sinulle lahjaksi rohkeuden – sen saman rohkeuden, jolla itsenäistyit 100 vuotta sitten. Rohkeuden, jolla sinä, jolla on valtaa, voit ratkaista kolonialismin, sorron, kärsimyksen, riiston, rasismin, epätasa-arvon, seksismin ja väkivallan maassasi. Haluan antaa sinulle lahjaksi poliittisen tahdon ratkaista alkuperäiskansakysymyksesi, jotta minun kansani voisi itsemäärätä ja elää vapaana.

Suomi, haluan antaa sinulle lahjaksi vision dekolonisoidusta Suomesta, jossa voimme elää sellaista elämää kuin itse haluamme, sellaisina ihmisinä kuin itse haluamme ja toisiamme ja elämää kokonaisvaltaisesti kunnioittamalla luoda parempaa tulevaisuutta tulevaisuuden esiäitien lastenlapsille.”
Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile (Jenni Laiti), artivisti, Jokkmokk

”Haluan dekolonisoida arkipäiväni.”

”Haluan dekolonisoida arkipäiväni.

Haluan elää arkeani ilman jokapäiväistä varpaillaan oloa siitä, mitä saamelaisasioissa tapahtuu tänään, tai huomenna, tai ylihuomenna. Ilman ahdistusta siitä, mitä ja miten media kirjoittaa minun kansastani, minun aineellisesta kulttuuristani, minun elinkeinostani. Ilman pelkoa siitä, miten valtaväestö käyttää kulttuuriani hyväkseen. Ilman hämmennystä siitä, miten valtaväestö on niin tietämätön meistä. Ilman tunnetta siitä, miten minua ei kuulla, ei nähdä.

Suomen tehtävä on sivistää omaa kansaansa omilla resursseillaan. Se ei voi täyttää minun arkeani.”
Outi Länsman, saamen kielen lehtori, Inari

”Hyvä Suomi, mukavaa merkkivuotta! Haluaisin antaa lahjaksi runon. Se antaa osviittaa siitä, mihin pisteeseen saamelaiset on ihmisoikeuksineen ajettu. Meidän omavaraisuutemme, hyvinvointimme ja luontosuhteemme on kriminalisoitu.

Pohjoissaamen sana birget tarkoittaa suomeksi pärjäämistä, ja nykykontekstissa sillä viitataan useimmiten toimeentuloon. Toimeentulolla on kuitenkin individualistinen nyanssi, joka ilmaisee yksilön taloudellista turvaa. Birget on muutakin. Se tarkoittaa toimeentuloa ympäristön, luonnon kanssa. Se ei erota ihmistä luonnosta vaan viittaa kokonaisvaltaisesti ihmisen elinympäristön ja toimialueen hyvinvointiin. Siksi se ei käsitä pelkästään yhden ihmiselämän mittaista toimeentuloa. Miten se voisi? Tulevathan seuraavat sukupolvemme olemaan riippuvaisia ihan samasta ympäristöstä kuin me nyt.

Mutta birget on nyt valtion taholta kriminalisoitu.

Nyt on käräjien aika
nyt on se aika kun Hamlet kysyy
to have or not to have rights.

Herra tuomari, arvon valamiehistö
ja hyvät katsojat, minä vetoan siihen että
vesi pitää vastaisuudessakin nostaa myötävirtaan.”
Niillas Holmberg, muusikko, taiteilija, Utsjoki

”Minä haluan dekolonisoida kuksa-sanan väärinkäytön. Kuksa on eri asia kuin puukuppi. Puukuppeja ovat ne, joita valmistetaan sarjoina sorvityökaluilla ja jotka ovat kaikki samannäköisiä. Puiden syiden muotoa ei seurata vaan se rikotaan. Puukuppeja on Lappi ja Suomi pullollaan. Kuksa työstetään yksittäin ja kuksan muotoilussa otetaan huomioon pahkan muoto. Perinteiselle kuksalle tulee antaa nimisuoja.

Toivon saamelaisten vahvistuvan ja tulevan ylpeäksi omasta kielestään. Saamenkielisten tulee haluta siirtää kieltänsä heille, jotka eivät ole päässeet sitä oppimaan, eikä vaihtaa kieltä suomeksi heti, kun paikalla on joku, joka saamea ei niin hyvin osaa.”
Jouni Laiti, saamenkäsitöiden lehtori, Inari

”Neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia.”

”Minä haluan dekolonisoida saamelaisten parlamentaarisen itsehallintoelimen, saamelaiskäräjät, sillä neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia. Norjan saamelaiskäräjät avattiin vuonna 1989, Ruotsin saamelaiskäräjät 1993 ja Suomen saamelaiskäräjät 1996. Venäjällä ei ole saamelaisten parlamenttia.

Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaiskäräjät toimivat saamelaisten virallisina edustajina kussakin valtiossa. Saamelaiskäräjät tekevät yhteistyötä saamelaisen parlamentaarisen neuvoston kautta, mutta on aika ottaa askel eteenpäin. Alkuperäiskansa saamelaiset olisi vahvempi ja sen ääni kuuluisi paremmin, jos kansaa edustaisi yksi yhteinen parlamentti suhteessa neljään valtioon.

Valtioiden rajoista huolimatta saamelaiset toimivat yhtenä kansana ja saamelaisilla on yhteinen huoli kielen ja kulttuurin jatkuvuuden säilymisestä seuraaville sukupolville. Yhteisten tavoitteiden ajamisessa yhdellä parlamentilla olisi suurempi painoarvo ja enemmän vaikutusvaltaa kuin nykyisellä fragmentoituneella hallintomallilla. Pohjoismainen saamelaissopimus pitäisi avata uudestaan ja aloittaa neuvottelut kolmien saamelaiskäräjien korvaamisesta yhdellä yhteisellä parlamentilla.”
Pirita Näkkäläjärvi, KTM, MSc Media & Communications, Vuoden saamelainen 2017, Helsinki

”Haluan dekolonisoida suhteemme maahan, sillä se on elinehto, jotta voisimme löytää ratkaisuja selviytyä ilmastonmuutoksen tuomien uhkien alla. Niin teknologiset ratkaisut, poliittiset päätökset kuin henkilökohtaiset valinnat ilmastonmuutoksen hidastamiseksi lähtevät suhteestamme maahan. Saamelaiset muiden alkuperäiskansojen rinnalla ovat tärkeässä asemassa tässä elintärkeässä prosessissa.

Saamelaisen kulttuurisen ja henkisen perinteen pohja on yhä vahvasti maassa. Mutta ikiaikainen luonnonkierron mukana eläminen, kunnioitus ja tasavertaisuus kaiken elollisen välillä on kolonisoitunut. Jotta voisimme ottaa lisää vastuuta maasta ja sen tulevaisuudesta, tarvitsemme itsemääräämisoikeutta maahan, johon kuulumme, sekä itsemääräämisoikeutta henkisen kulttuuriperintömme vaalimiseen ja vahvistamiseen.”
Outi Pieski, taiteilija, Dálvadas ja Helsinki

”Todella toivon, että satavuotias Suomi antaisi vihdoinkin saamelaisten historialle sille kuuluvan paikan koulujen opetussuunnitelmissa!”

”Haluan dekolonisoida suomalaisten käsityksen saamelaisista historiattomana kansana, ilman oikeuksia omiin maihinsa. Haluan Suomen kouluihin kurssit saamelaisten historiasta ja kulttuurista nimenomaan saamelaisten historioitsijoiden ja kulttuurintutkijoiden kirjoittamina.

Koska suomalaiset eivät tänäkään päivänä tiedä meistä saamelaisista juuri mitään, esiintyy julkisuudessa monia paikkansapitämättömiä väitteitä. Esimerkiksi niin sanotun uuslappalaisliikkeen piirissä on väitetty Suomen porosaamelaisia Norjasta tulleiksi maahanmuuttajiksi. Täten on kylmästi sivuutettu historialliset faktat vuoden 1852 ja 1889 rajasulkujen kolonialistisista vaikutuksista saamelaiseen poronhoitoon ja saamelaisten historiaan nykyisillä asuinsijoillaan.

On myös kyseenalaistettu saamelaiskäräjien legitimiteetti Suomen saamelaisten itsehallintoelimenä ja väitetty käräjien edustavan vain tiettyjä saamelaisryhmiä ja -sukuja. Tosiasiassa saamelaiskäräjillä vaikuttavat Suomen kaikki saamelaiset kieliryhmät: pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset ja koltat. Saamelaiskäräjät edustaa Suomen kaikkia saamelaisia ja käräjien jäsenet valitaan demokraattisilla vaaleilla.

Edelliset esimerkit ovat vain jäävuoren huippu. Siksi todella toivon, että satavuotias Suomi antaisi vihdoinkin saamelaisten historialle sille kuuluvan paikan koulujen opetussuunnitelmissa! Ja saamelaisten äänellä, ei suomalaisen historian tulkinnan kautta. Se olisi askel kohti saamelaisten oikeuksien tunnustamista ja samalla askel kohti totuutta ja sovintoa.”
Marja Helander, taiteilija, Helsinki

Dekolonisaatio-ohjelman ideoijana ja koordinaattorina toimi Rauna Kuokkanen, arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistosta. Lue myös Kuokkasen kirjoitus Syntymäpäivälahja Suomelle.

Julkaisu Hyvää syntymäpäivää, Suomi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nyt maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta ja tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen Lapin yliopistosta pohtivat, onko Suomi kolonialistinen valtio.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Onko Suomi kolonialistinen valtio? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lue myös Rauna Kuokkasen aiheeseen liittyvä kirjoitus ”Syntymäpäivälahja Suomelle”.

Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?

Julkaisu Suohpanterror: Checklist ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tänä vuonna Suomi juhlii satavuotispäiviään. Kanada taas juhlistaa tänä vuonna 150-vuotispäiväänsä. Muutin kesällä Torontosta Rovaniemelle ja juuri ennen muuttoani kuuntelin Kanadan CBC-radiokanavalta anishnaabe elokuvantekijä-kirjailija-koomikko Ryan McMahonin radiosarjan, jossa hän antoi Kanadalle syntymäpäivälahjaksi 12 askeleen dekolonisaatio-ohjelman.

Ajattelin heti, että mikä mainio ajatus ja Suomi tarvitsee samanlaisen lahjan.

Ennen Kanadan heinäkuista 150-vuotisjuhlapäivää julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille. Keskustelu jatkuu yhä.

Julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille.

Etenkin alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset itse ottivat kovasti kantaa siihen, ettei heillä ole juurikaan syytä juhlistaa 150 vuotta kestänyttä kolonisaation historiaa, jonka tuloksena on muun muassa mittava eriarvoisuus, rasismi, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat. Tilastot kertovat synkkää todellisuutta: reservaattien huutava asuntopula ja siitä aiheutuva monen kodittomuus, päihteiden väärinkäytön kierre ja karmeat väkivalta- ja itsemurhatilastot etenkin syrjäisissä pohjoisen kylissä.

Useat kiinnittivät huomion tähän räikeään epäkohtaan: samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Köyhyys kuristaa huomattavasti enemmän alkuperäiskansojen kuin valtaväestön keskuudessa keskimäärin. Jotkut laativat epäkohdasta julistesarjan ja kehottivat kaikkia tulostamaan ja ripustamaan kriittisiä julisteita julkisille paikoille.

Samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Monet kieltäytyivät juhlimasta. Joidenkin mielestä Kanadan perustaminen vuonna 1867 oli tarkoitettu alkuperäiskansojen kuolemankelloksi. Useat ilmoittivat, että 150 vuotta ei ole mitään verrattuna alkuperäiskansojen yhteiskuntien satojen ja tuhansienkin vuosien olemassaoloon.

Jotkut kysyivät retorisesti, miksi juhlia nyt, kun ei alkuperäiskansoja ollut kutsuttu ensimmäisille kekkereille vuonna 1867 – huolimatta siitä, että edeltävinä vuosikymmeninä oli ahkerasti allekirjoitettu lukuisia virallisia sopimuksia Englannin kruunun ja paikallisten kansojen välillä maiden ja resurssien jaosta. Nämä sopimukset ovat edelleen voimassa, mutta Kanada alkoi heti ensi työkseen sivuuttamaan ja rikkomaan niitä.

Joidenkin mielestä Kanada150 juhlistaa alkuperäiskansojen kansanmurhaa ja juhlat olisi pitänyt peruuttaa. Syntyivät hashtagit #Resistance150 ja #Unsettling150 korvaamaan #Canada150:ta.

Joidenkin yliopistojen opiskelijaliitot äänestivät juhlallisuuksia vastaan kampuksillaan. Algoman yliopiston opiskelijaliiton puheenjohtaja totesi, että ”kieltäydymme juhlimasta nationalistisia asenteita paikassa, joka on aiheuttanut syvää väkivaltaa alkuperäisyhteisöjä kohtaan” ja viittasi tällä yliopiston aiempaan historiaan asuntolakouluna, jonka tarkoituksena oli sulauttaa alkuperäiskansat Kanadaan.

Päivää ennen suuria juhlallisuuksia Ottawassa parlamentin edustalle pystytettiin suuri tipi mielenosoitukseksi ja vastalauseeksi. Osallistujien mielestä ei ollut kyse protestista vaan seremoniasta, jonka tarkoituksena oli muistuttaa muun muassa siitä, että Ottawakin sijaitsee alkuperäiskansojen mailla.

Suomen dekolonisaatio

Vilkas julkinen keskustelu nosti kysymyksen Kanadasta ja sen historiasta pöydälle aivan uudella tavalla. Nyt suuri osa kanadalaisista ainakin tietää vähintään sen, etteivät kaikki suhtaudu suopeasti Kanadan 150-vuotiseen historiaan.

Tiesin kyllä, ettei vastaavanlaista julkista keskustelua ole odotettavissa Suomessa, mutta olen kuitenkin yllättynyt keskustelun totaalisesta puuttumisesta.

Ainoa pyrkimys herättää keskustelua, johon olen törmännyt, on Suohpanterrorin teos, joka imitoi sinivalkoista virallista Suomi100-tunnusta, mutta tekstillä ”Sápmi-Sámieanan 10 000”. Teos oli näytillä Rovaniemen taiteiden yössä 9. syyskuuta Kemijoen Ounaskosken rannassa ja osuvasti roikkui roskiksessa kiinni. Muutoin on ollut todella hiljaista.

Antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä.

Jos voisin, antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä. Voin olla väärässä, mutta minulle on syntynyt sellainen kuva, että Suomen satavuotisjuhla on niin pyhä, ettei sitä uskalla yksinäistä Suohpanterroria lukuun ottamatta kukaan ongelmallistaa. Vai onko niin, etteivät muut näe siinä mitään ongelmaa?

Myös dekolonisaatio-ohjelma olisi hyvä lahja. Mutta kuten McMahonilla Kanadassa, myös Suomessa on ongelmana se, että monet eivät edes tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa. Eli miten aloittaa dekolonisaatio, kun ensin pitää vakuuttaa kolonisaation olemassaolosta?

Dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu kolonialismin olemassaolosta. Myös tänä päivänä. Sillä kolonialismi ei ole vain mennyttä historiaa, vaan kuten teoreetikot ovat vakuuttavasti argumentoineet, se on edelleen jatkuva rakenne yhteiskunnassa. Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Pohjoismaat ovat YK:n perustamisesta lähtien maalanneet itsestään maailman mallioppilaan kuvaa: ei olla harjoitettu maailmalla muiden kansojen ryöstämistä ja alistamista samaan tapaan kuin kolonialistiset suurmaavallat ja viimeiset vuosikymmenetkin ollaan oltu kansainvälisten ihmisoikeuksien edistämisen ja puolustamisen mallimaita.

Kun puhumme kolonisaatiosta, mielikuvat usein pyörivät Kristoffer Kolumbuksessa, joka eksyi Amerikkaan, tai sitten Aasiassa ja Afrikassa, jotka suurvallat ensin jakoivat keskenään ja sitten anteliaasti myöntyivät keinotekoisten valtioiden itsenäistymiseen. Ei suinkaan Pohjoismaissa, eikä varsinkaan Suomessa, jossa koetaan, että ”eihän tämä asia meitä koske, mehän tässä olemme aina olleet vieraan vallan ikeen alla”.

On myös tutkimuksin todisteltu, että etenkin Saamenmaassa ei ole tapahtunut kolonialismia. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin lähestyneet ja tarkastelleet kolonialismia hyvin kapea-alaisesti ja varsinkin uusimpiin kolonisaatioteorioihin perehtymättä.

Historiallisesti myös Saamenmaassa kolonialismi käytti tavallisimpia apuvälineitään: lainsäädäntöä, kirkkoa ja koululaitosta. Lainsäädännön avulla rajoitettiin oikeudet ja mahdollistettiin uudisasutus, ja kirkon ja koulun avulla murennettiin saamelaisten identiteettiä ja itsetuntoa sekä muutettiin maailmankatsomusta ja arvoja.

Kolonialismi on rakenne, ei tapahtuma

Kuten alkuperäiskansat Kanadassa, myös saamelaiset ovat kutsuneet tätä historiaa kulttuuriseksi kansanmurhaksi, joiden seurauksia eletään edelleen.

Englantilainen tutkija Patrick Wolfe lanseerasi käsitteen asuttajakolonialismi (settler colonialism) runsas kymmenen vuotta sitten. Vertailevan tutkimuksensa pohjalta Wolfe erottaa asuttajakolonialismin orjakauppakolonialismista sekä kansanmurhasta. Hän määrittelee asuttajakolonialismin edelleen nykypäivänä jatkuvaksi ja vaikuttavaksi yhteiskunnan rakenteeksi, jonka pyrkimyksenä on alueen alkuperäisten asukkaiden eliminointi heidän maa-alueidensa omimistarkoituksessa.

Wolfe puhuu kolonialismin perustana olevasta eliminoinnin logiikasta, joka ”tuhoaa syrjäyttääkseen” ja jonka pyrkimyksenä on päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina. Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto. Wolfen mukaan ”asuttajakolonialistit tulivat jäädäkseen: tunkeutuminen on rakenne, ei tapahtuma”.

Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto.

Saamenmaastakin löytyy esimerkkejä eliminoinnin logiikasta ihan tältä vuodelta. Norjan ja Suomen välisen uuden Tenon-sopimuksen viralliseksi tarkoitukseksi sanottiin lohikannan suojelu. Käytännössä sopimus kuitenkin tarkoittaa saamelaisten syrjäyttämistä saamelaisina: alueen alkuperäisinä asukkaina sekä alkuperäiskansana, joilla ei juurikaan ole enää turistia parempaa kalastusoikeutta jokeensa.

Tämä huolimatta siitä, miten Tenojokivarren saamelaisten identiteetti on sukupolvien ajan muodostunut nimenomaan joen kautta ja suhteessa siihen, ja että oikeudet ovat kulkeneet suvuissa pitkien perinteiden ja hyvin vakiintuneiden tapaoikeuskäsitysten mukaisesti.

Syntynyt Ellos Deatnu! -liike ja heidän julistamansa moratorio ja autonominen alue Utsjoen Tiirasaaren ympärille on konkreettinen esimerkki dekolonisaatiosta ja eliminoinnin logiikan torjumisesta.

Lahjan logiikka

Itse olen pohtinut lahjan logiikkaa, joka juontuu alkuperäiskansojen maailmankatsomuksesta ja pohjautuu vuorovaikutteisuuteen ja vastuullisuuteen toisia kohtaan. Tässä yhteydessä lahjan logiikka tarkoittaa vaikkapa sitä, että satavuotias Suomi ottaa lahjan vastaan ryhtymällä avoimin mielin keskusteluun sekä myös tekemään kotiläksynsä kolonialismin olemassaolosta.

Jos dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu, niin toinen askel on se, että vastapuoli ryhtyy kuuntelemaan ja tarkastelemaan asioita hieman toisesta näkökulmasta. Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa?

Rauna Kuokkanen on arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistossa ja kotoisin Utsjoelta. Kuokkanen on mukana huomenna 13.10. järjestettävässä Suomen saamelaispolitiikka ihmisoikeusnäkökulmasta -tilaisuudessa, jossa julkistetaan myös Suohpanterrorin uusi teos Checklist.

Julkaisu Syntymäpäivälahja Suomelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhoisa maanjäristys on nostanut Nepalin globaalin avustuspolitiikan keskiöön. Maanjäristyksessä loukkaantuneiden, perheensä ja kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseksi on kerätty suuria summia ympäri maailmaa.

Vaikka valtioiden myöntämät avustukset ovat olleet mittavia, monissa maissa kansalaiset ovat lahjoittaneet yksityishenkilöinä jopa enemmän kuin maansa hallitukset. Eniten varoja yksityisiltä ihmisiltä ovat keränneet suuret, kansainvälisesti tunnetut avustusjärjestöt.

Koska nepalilaisia kohtaan osoitettu kansainvälinen solidaarisuus on ollut näin laajaa, myös odotukset Nepalin hallitusta kohtaan ovat olleet suuria. On ymmärrettävää, että kansainvälisessä mediassa kritisoitiin Nepalin hallituksen yrityksiä saattaa kaikki ulkomaiset lahjoitusvarat pääministerin ohjaukseen.

Kuluneen viikon aikana on ihmetelty, miksi Nepalin hallitus on kehottanut Katmandussa olevia ulkomaisia avustustyöntekijöitä poistumaan maasta ja käännyttänyt maahan matkalla olleita avustustarvikkeita takaisin. Edellisellä viikolla monet hämmästyivät, kun suomalaisista rauniopelastajista koostuvaa asiantuntijaryhmää ei päästettykään Nepaliin.

Kansainvälinen arvostelu Nepalin hallitusta kohtaan on lisääntynyt entisestään viime päivinä, koska avun koordinoimisessa on ilmennyt monia ongelmia eivätkä pelastus- ja avustustoimet ole vielä päässeet kaikkialla kunnolla käyntiin. Hallitusta arvostellaan yhä enemmän myös maan sisällä. Esimerkiksi Nepali Times kritisoi pääkirjoituksessaan hallitusta viime viikolla voimakkaasti.

Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, että avustusoperaatiot ovat keskittyneet hyvin vahvasti pääkaupungin alueelle kaikkein pahiten maanjäristyksestä kärsineiden Nepalin maaseutualueiden kustannuksella. Tosin Katmandussakaan eivät kaikki alueet, ryhmät ja yhteisöt ole saaneet apua.

Apu ei ole myöskään jakaantunut tasapuolisesti. Esimerkiksi paikalliset slummiyhteisöt ovat kokeneet jääneensä sivuun avustustoiminnasta. Kuten Feyzi Ismail toteaa artikkelissaan, köyhimmät kärsivät aina eniten – asuivatpa he sitten maalla tai kaupungissa.

On erittäin valitettavaa, että tuhannet ihmiset ovat jääneet vaille apua tilanteessa, jossa varoja heidän auttamisekseen olisi ollut käytettävissä. Samaan aikaan on kuitenkin syytä ottaa etäisyyttä tämän hetken tapahtumiin ja tarkastella Nepalin hallituksen monin paikoin skeptistä ja melko poukkoilevaakin suhtautumista ulkopuolelta tarjottuun apuun laajemmassa historiallisessa kontekstissa.

Maa, jota ei ole koskaan kolonisoitu

Nepalissa ollaan ylpeitä siitä, että sitä ei ole koskaan varsinaisesti kolonisoitu samaan tapaan kuin esimerkiksi naapurimaata Intiaa. Siitä huolimatta Nepal on vuosisatojen saatossa kohdannut monenlaista ohjailua ja painostusta erityisesti Intian ja Kiinan, mutta myös länsimaiden taholta. Niihin on usein sisältynyt kolonialistisia sävyjä – sekä Intialla että Kiinalla on Nepalin luonnonvaroihin liittyviä intressejä.

Länsimaiden suunnalta Nepaliin on vaikutettu 1980-luvulta lähtien muun muassa Maailmanpankin kautta. Kuten monissa muissa Aasian maissa, Maailmanpankin ehtojen mukainen rakenteellinen sopeuttaminen on käytännössä tarkoittanut leikkauksia jo ennestään heikkoihin julkisiin palveluihin, koska maat ovat velvoitettuja toteuttamaan erittäin tiukkaa talouskuria. Samalla riippuvaisuus ulkomaisesta velanotosta ja kehitysavusta on lisääntynyt.

Oman erityispiirteensä Nepalin tapaukseen on lisännyt länsimaisten lainanantajien ja lahjoittajien skeptisyys maoisteja kohtaan. Maoistien laaja kannatuspohja on perustunut köyhyyden ja epätasa-arvon vastaiseen taisteluun, joka ei länsimaiden näkökulmasta ole aina edistänyt oikeanlaisia uudistuksia.

Päästyään valtaan vuonna 2006 maoistit alkoivat kuitenkin suhtautua myötämielisesti länsimaiden uusliberalistisiin talouslinjauksiin, jolloin köyhyyden poistamisen tavoite alistettiin muille taloudellisille ja poliittisille uudistuksille. Osittain tästä syystä resurssien jako ja tulonsiirrot ovat edelleen hyvin epätasaisia Nepalissa. Myös korruptio on saanut uusia muotoja.

Humanitaarinen internationaali ja sen kritiikki

Omalta osaltaan Nepalin hallituksen linjauksia ulkomaiseen apuun voi valottaa Haitin vuoden 2010 maanjäristykseen liittyvä kriittinen keskustelu. Haitin jälkeen on keskusteltu paljon siitä, miten kevyesti luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien yhteydessä paikallisten ihmisten näkemykset ja tarpeet sivuutetaan – ne saatetaan nähdä jopa esteinä kansainvälisten avustusjärjestöjen määrittelemien tavoitteiden toteuttamiselle.

Jälleenrakennustoimia luonnehtii usein se, että taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat ulkomaiset yritykset. On myös yleistä, että humanitaarinen apu kytketään poliittisiin projekteihin, joiden tavoitteena on avun kohteena olevien yhteiskuntien modernisointi, talouden liberalisointi ja markkinoiden yksityistäminen.

Monissa köyhissä kehitysmaissa poliittinen eliitti on länsimaisten tukien houkuttelemana ryhtynyt laajoihin taloudellisiin ja rakenteellisiin uudistuksiin hyvin nopealla aikataululla, jolloin avoin ja demokraattinen kansalaiskeskustelu on jäänyt vähälle tai kokonaan käymättä.

Keskustelua humanitarismiin liittyvistä ongelmista vaikeuttaa se, että niin avustustoimintaan kuin kehitysyhteistyöhön liittyvä kritiikki usein leimataan julkisessa keskustelussa kyynisyydeksi. Kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan (välttämättä) tarkoita kyynisyyttä, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson korostaa toimittamassaan kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013). Teoksessa analysoidaan auttamisen suhdetta läntiseen valtaan avaten ”humanitaariseksi internationaaliksi” kutsuttuun järjestelmään liittyviä ongelmia ja ristiriitoja.

Johansson toteaa, että länsimaisella humanitarismilla on oikeutettu sotia, väkivaltaa ja hallintaa pyrkien samalla hämärtämään, miten suuri osa maailman ongelmista ja kärsimyksestä johtuu auttajien eli kolonialististen länsimaiden toiminnasta. Kirja ei syyllistä hyvää tarkoittavia ihmisiä vaan korostaa ongelmien olevan rakenteellisia. Se kuitenkin varoittaa, että jos toimitaan ensisijaisesti ”kosmopoliittisen liberaalin avustuseliitin” ehdoilla, myötätunto saattaa helposti muuttua tyranniaksi.

Teppo Eskelinen toteaa kolumnissaan ”Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu” kehitysyhteistyön rakentuneen alkujaan 1950-luvulla lähtökohdalle, jossa ”yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua”. Yhä edelleen läntisen humanitarismin piirissä köyhyys usein tulkitaan modernisaation puutteesta johtuvaksi ja sen uhreja saatetaan sääliä ohittaen heidän toimijuutensa ja kykynsä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Tässä yhteydessä on puhuttu ”säälin pedagogiasta” – jos auttaminen perustuu etnosentriseen ylemmyyden tunteeseen, autettava ”toinen” määrittyy joko passiiviseksi avun vastaanottajaksi tai uhriksi, joka vaatii pelastamista. Tätä kautta auttajien ”sankarillisuus” ja ”hyvyys” korostuvat. (Douzinas 2013: 154–55.)

Niin Eskelinen kuin Johanssonkin osallistuvat keskusteluun politiikasta ja vallasta. Eskelinen korostaa, että kehityspolitiikka on aina nimensä mukaisesti politiikkaa, jolloin siihen liittyy arvovalintoja: ”Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja.”

Tämä pätee myös avustuspolitiikkaan, jonka puitteissa on tehtävä päätöksiä siitä, ketä autetaan, millä keinoilla ja millaisin tavoittein. Johansson vaatiikin, että avustusjärjestöjen tulisi luopua puolueettoman asiantuntijan roolista – ne eivät voi asettua politiikan yläpuolelle.

Mitä järistysten jälkeen?

Nepalissa hätä on suuri ja apua tullaan tarvitsemaan pitkään akuuttien pelastus- ja avustusoperaatioiden päättymisen jälkeen. Jälleenrakennus voi kestää jopa kymmeniä vuosia ja siihen tulee väistämättä liittymään monia haasteita ja ongelmia. Tämä ei kuitenkaan saisi halvaannuttaa tai kyynistää toimijoita – jännitteet ja ristiriidat ovat luonnollinen osa kaikkea inhimillistä ja poliittista toimintaa.

Samaan aikaan tulisi pyrkiä siihen, että Nepalissa ei toistettaisi samoja virheitä kuin Haitissa. On pidettävä huoli, että paikallisia ihmisiä aidosti kuunnellaan eikä heidän asiantuntemustaan ja toimijuuttaan sivuuteta. Avustusvarat tulisi suunnata mahdollisimman suoraan paikallisten toimijoiden käyttöön.

Toki myös paikallisten välillä voi ilmetä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tulisi tehdä ja millä keinoilla. Siksi onkin käytävä avointa ja laajaa keskustelua, jossa otetaan huomioon myös pienten ja marginalisoitujen ryhmien näkemykset. Solidaarisuuteen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa vastuullisuus ja neuvottelemisen merkitys korostuvat.

Tällä hetkellä keskeinen kysymys on, miten sekä Nepalin hallitus että ulkomaiset avunantajat suhtautuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen erityisesti maaseudulla ja syrjäisissä vuoristokylissä. Olisi toivottavaa, ettei myöskään kaupungin köyhiä unohdettaisi.

Katmandun laaksossa on noin kahdeksankymmentä slummiyhteisöä, joissa asuu yli 30 000 ihmistä. Osa heistä on järjestäytynyt omaksi järjestökseen, joka edistää slummiväestön sekä maattomien naisten oikeuksia. Olen tehnyt yhteistyötä järjestön naisaktivistien kanssa slummihäätöihin ja pakkosiirtoihin liittyvässä tutkimusprojektissa Katmandussa vuosina 2012 (3 kk) ja 2014 (2 kk).

Aktivistit ovat jo pitkään suhtautuneet hallitukseen kriittisesti, koska he kokevat sen jättäneen slummiväestön oman onnensa nojaan. Keskusteltuani heidän kanssaan viime viikolla kävi ilmi, että tilanteeseen ei ole tullut muutosta maanjäristyksestä huolimatta.

Lopuksi

Vaikka Nepalin hallituksen linjaukset voivat herättää kriittisiä kysymyksiä, suhtautuminen ulkomaisiin avunantajiin on Nepalissa kuitenkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vastikään peruutettiin toimilupa yli 9 000 ulkomaiselta avustus- ja kansalaisjärjestöltä.

Ylipäätään suhtautumista avustuspolitiikkaan ei tulisi polarisoida mustavalkoiseen ”joko-tai”-asetelmaan, jossa kaikki apu nähdään aina automaattisesti joko pahana tai hyvänä. Sen sijaan tulisi yhtäaikaisesti ymmärtää sekä auttamisen rakentava että sen mahdollisesti vahingollinen potentiaali.

Kummassakin tapauksessa osallisille rakentuu monenlaisia toimijuuksia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa eri tavoin paikallisten, alueellisten ja globaalien valtasuhteiden verkostoissa. Näihin monitahoisiin valtasuhteisiin pureudutaan Rovaniemellä kesäkuussa järjestettävässä kansainvälisessä Gender, Development, Resistance -seminaarissa, johon osallistuu useita tutkijoita ja aktivisteja myös Nepalista.

Lähteet

Douzinas, Costas (2013) Humanitarismin monet kasvot. Teoksessa Frank Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Artikkelikuva: Tiina Seppälä

Julkaisu Kansainvälistä solidaarisuutta ja avustusoperaatioiden politiikkaa Nepalissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.