Vuonna 2023 Euroopassa nähtiin ennätysmäärä luvattomia rajanylityksiä sitten vuoden 2016, ja Välimerellä hukkui ja katosi 3 041 siirtolaista. Samalla siirtolaisuus nähdään yhä useammin turvallisuusuhkana, ja kritiikki EU:n turvapaikkajärjestelmää ja sen oikeudellisia reunaehtoja kohtaan on kiihtynyt.

Muuttoliikkeen hallinta on noussut EU-politiikan asialistalla yhä tärkeämmäksi teemaksi, ja sen on ennustettu olevan ratkaisevassa roolissa myös tulevissa eurovaaleissa. Keskeinen osa muuttoliikkeen hallintaa on EU:n turvapaikka- ja palautuspolitiikka, joita tämä kirjoitus käsittelee.

Arvioin kirjoituksessa turvapaikkapolitiikan uudistusta sekä yleistä suuntaa, jossa kriiseihin varautuminen ja ulkoistaminen korostuvat turvaa hakevien ihmisten oikeuksien kustannuksella. Pohdin myös turvapaikkapolitiikan tulevaisuutta ja Euroopan parlamentin roolia siinä.

Turvapaikkapolitiikan uudistus valmistui

EU:n turvapaikkapolitiikkaa on pyritty uudistamaan vuodesta 2016 alkaen. Uudistus takkuili monta vuotta, koska siihen kuuluvat säädökset haluttiin hyväksyä kokonaisuutena. Nykyinen Ursula von der Leyenin komissio esitteli uusi muuttoliike- ja turvapaikkasopimus -nimellä kulkevan uudistuspaketin syksyllä 2020.

Paketin hyväksyminen ei tapahtunut käden käänteessä. Uudistuspakettiin tehtiin muutoksia, mutta Euroopan parlamentti ja neuvosto pääsivät uudistuksesta sopuun joulukuussa 2023. Parlamentti hyväksyi uudistuksen lopullisesti huhtikuussa 2024, ja neuvoston virallisen hyväksynnän jälkeen uudistus on valmis.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisen tarkoituksena on yhtenäistää järjestelmää ja tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa. Nykyisessä sääntelyssä jäsenvaltioilla on jonkin verran liikkumavaraa. Esimerkiksi turvapaikkamenettelydirektiiviin ja määritelmädirektiiviin sisältyy mahdollisuus säätää kansallisesti paremmasta suojan tasosta.

Uudistuksen jälkeen paremman suojan takaaminen ei pääsääntöisesti ole enää mahdollista, koska pakettiin kuuluu enimmäkseen asetuksia. Ne ovat sellaisenaan voimassa jäsenvaltioissa, kun taas direktiivit – kuten uusi vastaanottodirektiivi – pitää saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä. Asetuksetkin vaativat toteutuakseen toki käytännön toimia kansallisella tasolla.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisen tarkoituksena on yhtenäistää järjestelmää ja tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa. Nykyisessä sääntelyssä jäsenvaltioilla on jonkin verran liikkumavaraa.

Hallinta-asetuksella perustetaan jäsenvaltioiden yhteisvastuumekanismi, joka korvaa vuonna 1990 perustetun Dublin-järjestelmän. Nykyisen, vuonna 2013 voimaan tulleen Dublin-asetuksen mukaan ensimmäinen turvapaikkahakemuksen vastaanottanut valtio on vastuussa hakemuksen käsittelystä, mikä on johtanut joidenkin EU:n rajavaltioiden kuormittumiseen.

Yhteisvastuumekanismilla on tarkoitus jakaa vastuuta tasaisemmin, ja valtioilla on valittavinaan useampia keinoja osallistua vastuunjakoon: jäsenvaltiot voivat joko vastaanottaa turvapaikanhakijoita, antaa rahallista tukea tai antaa operatiivista ja teknistä tukea. On kuitenkin kyseenalaista, onnistuuko yhteisvastuumekanismi todella uudistamaan vastuunjakoa tehokkaasti.

Yksi keskeisistä muutoksista on turvapaikkamenettelyasetukseen sisältyvä pakollinen rajamenettely, jossa hakijan lähtömaa määrittää sen, tutkitaanko hakemus nopeammassa menettelyssä eli rajamenettelyssä. Rajamenettelyyn joutuvat ne hakijat, joiden kotimaasta tulevat eivät yleensä saa turvapaikkaa. Rajamenettelyn aikana ihmisiä pidetään rajalla tai sen läheisyydessä. Uudistus siis lisää turvapaikanhakijoiden säilöönottoja.

EU:n turvapaikkapolitiikan uudistamista on pidetty tärkeänä sekä oikealla että vasemmalla. Saavutettua kompromissia on kuitenkin kritisoitu.

Useat järjestöt ovat ilmaisseet huolensa siitä, että uudistus johtaa käytännössä turvapaikanhakuoikeuden vesittymiseen ja palautuskiellon rikkomiseen eikä ratkaise turvapaikkajärjestelmän ongelmia. Rajamenettelyä on arvosteltu oikeusturvan vaarantumisen ja säilöönottojen yleistymisen takia, ja sen hyötyjä on kyseenalaistettu. Toisaalta Puola ja Unkari ovat ilmaisseet, ettei uudistus ole niiden mielestä tarpeeksi tiukka.

Kriisit ja välineellistäminen turvapaikkapolitiikan keskiöön

Nykyisen vaalikauden aikana EU:n turvapaikkapolitiikka on muuttunut yhä kriisivetoisemmaksi ja politisoitunut entisestään. Vuosien 2015–16 kriisin jälkeen turvapaikkapolitiikka turvallistui. Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että ei-sotilaallisesta yhteiskunnallisesta kysymyksestä tehdään turvallisuuskysymys.

Kun turvapaikanhaku turvallistetaan, se esitetään julkisessa keskustelussa turvallisuusuhkana, joka oikeuttaa poikkeukselliset toimet.

Uudet käsitteet hybridivaikuttaminen ja välineellistetty maahantulo ovat vakiintuneet osaksi turvapaikkapolitiikasta käytyä keskustelua. Välineellistämisellä tarkoitetaan sitä, että EU:n ulkopuolinen valtio käyttää siirtolaisia painostuksen välineenä.

Toimintatapa on sinänsä tuttu, mutta viime vuosina se on kiihtynyt. Valko-Venäjä alkoi ohjata siirtolaisia Liettuan, Latvian ja Puolan rajoille syksyllä 2021, ja Venäjä aloitti saman Suomen rajoilla syksyllä 2023. EU-valtiot ovat reagoineet painostamiseen sulkemalla rajojaan ja käännyttämällä siirtolaisia tutkimatta heidän turvapaikkahakemuksiaan.

Kriisipuhe ja turvallistaminen näkyvät selvästi myös EU:n turvapaikkajärjestelmän uudistuksessa, jossa pyritään vastaamaan välineellistettyyn maahantuloon ja muihin muuttoliikkeen häiriötilanteisiin. Ehdotuksen keskeinen osa on uusi asetus, joka mahdollistaa useista turvapaikkalainsäädännön säännöksistä poikkeamisen siirtolaisten välineellistämistilanteissa. Nopeampaan rajamenettelyyn joutuisivat kaikki paitsi haavoittuvassa asemassa olevat hakijat.

Välineellistämisestä on siis tulossa juridinen termi. Käsitettä on kritisoitu laajuudesta ja siitä, että valtion osuutta siirtolaisten välineellistämiseen on vaikea todistaa.

Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamaan Euroopan suurimpaan pakolaiskriisiin sitten toisen maailmansodan ei kuitenkaan ole suhtauduttu kriisinä. Ukrainan sota on osoittanut, että poliittisiin kompromisseihin voidaan tarvittaessa päästä nopeastikin eikä siirtolaisia hahmoteta automaattisesti turvallisuusuhaksi.

Välineellistämistilanteiden lisäksi turvapaikkalainsäädännöstä poikkeaminen olisi mahdollista myös laajamittaisen maahantulon olosuhteissa. Tämäkin käsite on väljä. Se voi johtaa tilanteeseen, jossa kynnys turvapaikkalainsäädännöstä poikkeamiseen madaltuu. Esimerkiksi ilmastonmuutos aiheuttaa jo nyt siirtolaisuutta, ja lähivuosina ilmastokriisi tulee olemaan yhä keskeisempi siirtolaisuuden syy.

Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamaan Euroopan suurimpaan pakolaiskriisiin sitten toisen maailmansodan ei kuitenkaan ole suhtauduttu kriisinä. Ukrainan sota on osoittanut, että poliittisiin kompromisseihin voidaan tarvittaessa päästä nopeastikin eikä siirtolaisia hahmoteta automaattisesti turvallisuusuhaksi. Ukrainan sodan alettua tilapäisen suojelun direktiivi aktivoitiin ensimmäistä kertaa vain muutaman päivän kuluttua sodan alkamisesta. Direktiivi mahdollisti sen, että Ukrainasta pakenevat ovat saaneet automaattisesti suojelua jäsenvaltioista hakematta turvapaikkaa.

Tilapäinen suojelu ei silti ole pysyvä ratkaisu. Tilapäistä suojelua voidaan myöntää korkeintaan kolmeksi vuodeksi, joten se loppuu maaliskuussa 2025. Ilman EU:n laajuista ratkaisua riskinä on, että oikeuksien toteutuminen vaihtelee jäsenvaltioiden välillä ja turvapaikkajärjestelmät ylikuormittuvat. Riskinä voi myös olla, että ihmiset joutuvat palaamaan Ukrainaan liian aikaisin.

Ukrainasta paenneiden tulevaisuus on siis keskeinen turvapaikkapolitiikan kysymys, joka koskettaa noin neljää miljoonaa tilapäisen suojelun saajaa.

Tavoitteena pääsyn estäminen Eurooppaan

EU:n turvapaikkapolitiikkaa on aiemmassa tutkimuksessa luonnehdittu organisoiduksi tekopyhyydeksi: EU on paperilla sitoutunut arvoihin, joista se käytännön toimissaan kuitenkin joustaa. Turvapaikkapolitiikassa tämä näkyy siten, että EU:n sisällä oikeudet on turvattu kohtuullisen hyvin. EU pyrkiikin nykyään estämään ihmisten pääsyä rajoilleen, jolloin oikeudet eivät aktivoidu. Linnake-Eurooppa vahvistuu.

Ulkoistaminen on keskeinen keino pääsyn estämiseen, ja viime vuosina se on kiihtynyt EU:n turvapaikkapolitiikassa. Ulkoistamisen keinoja on useita: EU on esimerkiksi tehnyt epävirallisia palautusjärjestelyitä kolmansien maiden kanssa muodollisten sopimusten sijaan vuodesta 2016 alkaen. Palautusjärjestelyillä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pyritään palauttamaan lähtömaihinsa, mutta tutkimus on kyseenalaistanut niiden tehokkuutta.

Rajavalvonnan kasvanut merkitys ja ulkoistaminen EU:n ulkopuolisille maille näkyy myös Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin roolissa. Frontexin budjetti on moninkertaistunut viime vuosina, ja Frontexin on todistettu osallistuneen laittomiin käännytyksiin.

Myös palautuspolitiikan ehdollistuminen tähtää ulkoistamiseen. Vaalikaudella 2019–24 turvapaikkapolitiikka on kietoutunut entistä kiinteämmin muihin politiikan aloihin, ja tehokas palautuspolitiikka asetetaan yhä useammin kehitysyhteistyörahojen saamisen ehdoksi.

Kesällä 2023 EU solmi Tunisian kanssa kumppanuussopimuksen, joka linkittää talous- ja kauppasuhteet siirtolaisuuteen. Käytännössä EU maksaa Tunisialle yli miljardi euroa vastineeksi siitä, että Tunisia estää siirtolaisia ylittämästä Välimerta tai ottaa siirtolaisia Euroopasta takaisin. Vuonna 2019 viisumisäännöstöön lisättiin mekanismi, jolla voidaan hankaloittaa tietyn maan kansalaisten viisumin saamista, jos maa ei komission arvion mukaan tee riittävästi yhteistyötä palautuspolitiikassa.

Turvapaikkapolitiikan tulevaisuus ja parlamentin muuttuva rooli

Turvapaikkapolitiikan tulevaisuuden kannalta Euroopan parlamentilla on keskeinen rooli. Parlamentti on perinteisesti pyrkinyt pitämään huolta ihmisoikeuksista ja oikeusturvasta. Esimerkiksi vuoden 2021 palautusjärjestelyssä Afganistanin kanssa parlamentti sai jäsenvaltioiden vastustuksesta huolimatta sisällytettyä tekstiin haavoittuvien ryhmien asemaa koskevia takeita.

On kuitenkin todennäköistä, että parlamentin rooli maahanmuuttopolitiikassa muuttuu tulevien vaalien jälkeen, jos turvapaikkapolitiikan kiristämistä kannattavien puolueiden kannatus kasvaa. Parlamentin roolin muutoksesta on nähtävissä merkkejä jo nyt. Monet poliittiset ryhmät – keskustaoikeistolainen EPP, oikeistolainen ECR, laitaoikeistolainen ID sekä osa liberaalista Renew Europe -ryhmästä – ovat esimerkiksi vaatineet tehokasta palautuspolitiikkaa ja kannattaneet epävirallisia palautusjärjestelyjä, vaikka parlamentti ei voikaan juuri osallistua niiden laatimiseen eikä valvomiseen.

On kuitenkin todennäköistä, että parlamentin rooli maahanmuuttopolitiikassa muuttuu tulevien vaalien jälkeen, jos turvapaikkapolitiikan kiristämistä kannattavien puolueiden kannatus kasvaa.

Turvapaikkapolitiikan suuntaan vaikuttaa olennaisesti myös jäsenvaltioiden sitoutuminen turvapaikkajärjestelmään ja ylipäätään EU-oikeuden noudattamiseen. Jotkut jäsenvaltiot vastustavat saavutettua kompromissia turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta, ja turvapaikkalainsäädännön rikkominen on ollut ongelma jo pidempään.

EU-tuomioistuin linjasi vuonna 2022 Liettuaa koskevassa tuomiossaan, että jäsenvaltio ei saa edes poikkeustilassa tai joukoittaisesta maahantulosta johtuvassa hätätilanteessa käännyttää turvapaikanhakijaa tutkimatta hänen hakemustaan. Komissio ei kuitenkaan ole aloittanut rikkomusmenettelyjä niitä jäsenvaltioita vastaan, jotka ovat käännyttäneet ihmisiä hakemuksia tutkimatta.

Turvapaikkapolitiikan suunta on koko EU:n kannalta kriittinen kysymys. Saavutettu sopu turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta on hyvä asia lainsäädännön yhtenäisyyden kannalta, mutta perus- ja ihmisoikeuksien ja EU:n perusarvojen kannalta uudistuksessa tehtiin ongelmallisia heikennyksiä. Uudistus mahdollistaa lukuisia poikkeuksia turvapaikkalainsäädännöstä ja vaatii toteutuakseen kansallisia toimia, joten yhtenäistäminen tuskin toteutuu kovin hyvin. Kesäkuun vaalit näyttävät, tyydyttääkö uudistus laitaoikeistoon kuuluvia äänestäjiä.

OTT Milka Sormunen on EU-oikeuteen ja valtiosääntöoikeuteen erikoistunut julkisoikeuden tutkijatohtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan Erik Castrén -instituutissa. Sormunen on tutkinut EU:n turvapaikka- ja palautuspolitiikkaa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Christian Lue / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: EU:n turvapaikka­­politiikka – Uudistuksia, kriisejä ja ulkoistamista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2022 lopussa Suomen väestöstä 9,1 prosenttia, eli runsaat 508 000 ihmistä oli ulkomaalaistaustaisia, toisin sanoen henkilöitä, joiden vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi oli syntynyt ulkomailla. Heistä reilu 86 000 oli itse syntynyt Suomessa. Kuntaliitolle tehdyn ennusteen mukaan ulkomaalaistaustaisen väestön määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä.

Lisäksi monien vanhemmista vain toinen on syntynyt ulkomailla. Näiden perheiden lapset eivät näy tilastoissa erillisenä ryhmänä, eikä heidän lukumäärästään siten saa tarkkaa tietoa avoimista lähteistä.

Väestön moninaistumisesta huolimatta maahanmuuttaneiden ja heidän jälkeläistensä poliittisesta kiinnittymisestä – kuten poliittisesta osallistumisesta ja siihen vaikuttavista arvoista ja asenteista – on tehty vasta hyvin vähän kotimaista tutkimusta.

Etenkin lapsena Suomeen muuttaneet ja Suomessa syntyneet ovat suomalaisen demokratian jatkuvuuden näkökulmasta vielä aikuisena Suomeen muuttaneita kriittisempi ryhmä. Kokemukset syrjinnästä ja osallistumisen eriarvoisuudesta ainoassa omassa kotimaassa voivat johtaa politiikasta ja yhteiskunnasta vieraantumiseen.

Tarkastelen kyselyaineistojen valossa maahanmuuttaneiden jälkeläisten poliittista osallistumista ja etenkin sitä, miten kokemukset syrjinnästä heijastuvat osallistumisen tapoihin. Huomion kohteena ovat alle 35-vuotiaat, joiden osallistumistapoja vertaan samanikäisiin suomalaista syntyperää oleviin nuoriin.

Kyselytutkimus maahanmuuttaneiden jälkeläisille

Analyysini pohjautuu valtioneuvoston yhteisen selvitys- ja tutkimustoiminnan (VN TEAS) viitekehyksessä toteutettavassa Ulkomaalaistaustaisten ja vieraskielisten suomalaisten yhteiskunnallinen osallistuminen (UTViS) -hankkeessa (2023–25) tehtyyn kyselytutkimukseen. Kysely on kerätty osana Åbo Akademin hallinnoimaa Gen2-paneelia, jossa vastaajina on suomalaisia, joilla vähintään toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla.

Niistä kansalaisista tai asukkaista, joiden molemmat vanhemmat ovat maahanmuuttaneita, mutta jotka itse ovat syntyneet kyseisessä maassa, käytetään usein termiä ”toinen sukupolvi”. Vastaavasti heistä, joiden vanhemmista vain toinen on syntynyt ulkomailla, käytetään toisinaan termiä ”sukupolvi 2,5”.

Tässä tutkimuksessa näitä ryhmiä käsitellään yhdessä maahanmuuttaneiden jälkeläisinä. On kuitenkin selvää, että näitä ryhmiä olisi tarpeen tarkastella paitsi erikseen myös vielä hienojakoisemmin esimerkiksi vanhemman lähtömaan mukaisissa ryhmissä.

Vastaajat on rekrytoitu tutkimukseen väestötietojärjestelmästä poimitulla satunnaisotannalla. Vastanneista valtaosa on nuoria (55 % alle 35-vuotiaita), mikä heijastelee tarkastelun kohteena olevan väestöryhmän ikärakennetta.

Verrokkiaineisto alle 35-vuotiaiden poliittisesta osallistumisesta koko väestössä on saatu vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksesta.

Rasismi ja syrjintä heikentävät vähemmistöjen kiinnittymistä poliittiseen yhteisöön

Yksi maahanmuuttaneiden ja heidän jälkeläistensä kotoutumisen edellytyksistä on aidosti vastaanottava yhteiskunta. Suomeen on vaikea asettua ja tulla osalliseksi vaikuttamisen prosesseista, ellei koe itseään tervetulleeksi eikä tule nähdyksi yhteiskunnan yhdenvertaisena jäsenenä.

Maahanmuuttaneiden ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien poliittinen osallistuminen voi herättää valtaväestön keskuudessa vastustusta ja pelkoa siitä, että yhteiskunnassa valta jakautuu yhä useampien ryhmien kesken.

Länsimaissa on suhtauduttu varauksellisesti etenkin maahanmuuttaneiden protestiosallistumiseen, sillä vaatimukset kotoutumisesta ja sen sisältämästä ”hyvästä kansalaisuudesta” sisältää oletuksen järjestelmää ylläpitävästä ja sitä tukevasta osallistumisesta sekä vastaanottavan yhteiskunnan arvojen ja normien omaksumisesta. Toisin sanoen moni valtaväestöön kuuluva pelkää uusien tulijoiden muuttavan nykyistä järjestelmää.

Asiantuntijoiden mukaan keskustelu yhdenvertaisuudesta ja rasismin torjunnasta on moniin muihin länsimaihin verrattuna Suomessa yhä pahasti kesken, vaikkakin ensimmäiset askeleet on jo otettu.

Viimeisimmät tutkimustulokset maahanmuuttaneiden Suomessa kohtaamasta rasismista maalaavat synkän tilannekuvan. Euroopan unionin perusoikeusviraston (FRA) lokakuussa 2023 julkaisemasta tutkimuksesta selviää, että vaikka afrikkalaistaustaisten kohtaama rotusyrjintä ja rotuun perustuva häirintä ovat yleisiä kaikkialla Euroopassa, yleisimpiä ne ovat tutkimuksessa vertailluista maista juuri Suomessa.

Asiantuntijoiden mukaan keskustelu yhdenvertaisuudesta ja rasismin torjunnasta on moniin muihin länsimaihin verrattuna Suomessa yhä pahasti kesken, vaikkakin ensimmäiset askeleet on jo otettu.

Kuitenkaan viime kesän julkinen rasismikeskustelu tai esimerkiksi ehdotus, että kansanedustajiksi voisi valita vain Suomen syntyperäisiä kansalaisia, tuskin ovat vahvistaneet maahanmuuttaneiden ja vähemmistöjen tunnetta itsestään suomalaisen poliittisen yhteisön yhdenvertaisina jäseninä.

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että kokemukset rasismista ja syrjinnästä etäännyttävät maahanmuuttaneita ja vähemmistöjä politiikasta ja päättäjistä. Kokemusten ei tarvitse myöskään olla henkilökohtaisia, sillä myös kokemukset oman viiteryhmän eriarvoisesta kohtelusta vieraannuttavat.  

Myös kotimainen tutkimus osoittaa, että syrjintä vähentää selvästi maahanmuuttaneiden tunnetta Suomeen kuulumisesta. Kuulumisen kokemus puolestaan on voimakkaasti yhteydessä esimerkiksi äänestämisen todennäköisyyteen. Syrjintäkokemukset voivat tilanteen mukaan joko aktivoida tai passivoida.

Syrjintä yhteydessä aktiivisempaan osallistumiseen

Kansalaisten suhdetta julkiseen valtaan ja poliittiseen päätöksentekoon on ollut tapana tarkastella osallistumisen ja osallisuuden käsitteillä. Niin kutsutun perinteisen osallistumiskäsityksen mukaan poliittinen osallistuminen tarkoittaa tavallisten kansalaisten toimintaa, jonka pyrkimyksenä on vaikuttaa poliittisten päättäjien valintaan ja/tai heidän tekemiinsä päätöksiin.

Sittemmin näkemys poliittisesta osallistumisesta on kuitenkin laajentunut. Nykyisin sillä viitataan lukuisiin eri keinoihin, joita kansalaiset käyttävät oikaistakseen asioita, jotka heistä ovat yhteiskunnassa väärin tai heikolla tolalla.

Kuviossa 1 on esitetty alle 35-vuotiaiden vastaukset koko väestössä ja erikseen maahanmuuttaneiden jälkeläisten (”toisen polven”) osalta. Siitä nähdään, että maahanmuuttaneiden jälkeläiset näyttäytyvät kautta linjan selvästi poliittisesti aktiivisempina. Rauhanomaisiin mielenosoituksiin he ovat osallistuneet yli kaksi kertaa useammin kuin nuoret yleensä. Sosiaalisessa mediassa he ovat jakaneet tai tuottaneet poliittisia tai yhteiskunnallisia sisältöjä kolme kertaa niin usein kuin alle 35-vuotiaat koko väestössä.

Näissä kuvailevissa analyyseissa ei ole otettu huomioon esimerkiksi vastaajien sukupuolta tai koulutustasoa, vaikka molemmat väestötietojärjestelmästä tehtyyn satunnaisotantaan pohjautuvat aineistot onkin painotettu vastaamaan perusjoukkoa.

On myös mahdollista, että yhteiskunnallinen kiinnittyminen on voimakkaampaa pitkittäistutkimukseen ilmoittautuneiden Gen2-vastaajien keskuudessa kuin kertaluonteisesti toteutettuun Eduskuntavaalitutkimus 2023 -kyselyyn vastanneiden keskuudessa. Tuloksiin tulee siis suhtautua suuntaa antavina tarkoittaen, että jatkotutkimusta tarvitaan.

Kuviossa 2 esitetyt tulokset kuitenkin osoittavat luotettavasti, että syrjintäkokemuksilla on yhteys maahanmuuttaneiden jälkeläisten poliittiseen osallistumiseen.

Syrjintää etnisen taustan, ihonvärin, äidinkielen, puhetavan tai uskonnon perusteella viiden viime vuoden aikana kokeneet kertovat osallistuneensa aktiivisemmin politiikkaan kuin ne nuoret, jotka eivät ole kokeneet vastaavaa syrjintää. Etenkin protestiosallistuminen, kuten osallistuminen rauhanomaisiin mielenosoituksiin, on lähes kaksi kertaa yleisempää syrjintää kokeneiden keskuudessa.

Syrjinnälle ja vihapuheelle nollatoleranssi

Vihapuheen torjunta niin kansalaisten kuin poliittisten päättäjien keskuudessa on erittäin tärkeää maahanmuuttaneiden ja heidän jälkeläistensä poliittisen kiinnittymisen näkökulmasta. Tiukkasävyinenkin keskustelu maahanmuutosta tulisi käydä siten, ettei se vaaranna väestöryhmien välisiä suhteita ja heikennä turvallisemman yhteiskunnan rakentamista ja moniäänisempää ja sallivampaa yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä.

Tässäkin artikkelissa esitetyt tulokset antavat esimakua siitä, että syrjintäkokemukset ovat yhteydessä poliittiseen osallistumiseen niin, että syrjintää kokeneet haluavat olla mukana vaikuttamassa yhteiskunnalliseen muutokseen. Toisaalta ei voida sulkea pois sitä vastakkaista syy-yhteyttä, että poliittisesti aktiiviset nuoret tulevat aiempaa tietoisemmiksi yhteiskunnan syrjivistä asenteista ja rakenteista.

Mahdollisuus vaikuttaa itseä ja itselle tärkeitä viiteryhmiä koskeviin päätöksiin on keskeinen oikeus Suomen kaltaisessa vakiintuneessa demokratiassa.

Maahanmuuttaneiden jälkeläisten merkitys suomalaisessa politiikassa kasvaa nopeasti, etenkin jos he ovat poliittisesti aktiivisempia kuin nuoret koko väestössä yleensä. Oletettavasti tämä pakottaa myös esimerkiksi puolueet pohtimaan sitä, keitä ne edustavat päätöksenteossa ja kykenevätkö ne tarjoamaan poliittisen kodin myös uusille vähemmistöille. Jos näin ei käy, poliittinen osallistuminen voi tulevaisuudessa kanavoitua entistä enemmän puoluepolitiikan ulkopuolelle.

Yhdenvertaisen osallistumisen turvaaminen on tärkeä tehtävä suomalaisen yhteiskunnan eheyden ja poliittisen järjestelmän legitimiteetin näkökulmasta. Mahdollisuus vaikuttaa itseä ja itselle tärkeitä viiteryhmiä koskeviin päätöksiin on keskeinen oikeus Suomen kaltaisessa vakiintuneessa demokratiassa.

YTT, FM Josefina Sipinen työskentelee tutkijatohtorina Tampereen ja Helsingin yliopistoissa. Vuosina 2024–27 Sipinen on mukana Koneen säätiön ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa Discontinuities in intergenerational transmission of political values in Finland (DISCO) -hankkeessa, jossa tutkitaan poliittisten arvojen ja asenteiden yhtenevyyttä millenniaalien ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä. Vuosina 2023–25 hän toimii itsenäisenä asiantuntijana oikeusministeriön koordinoimassa VN TEAS -hankkeessa Ulkomaalaistaustaisten ja vieraskielisten suomalaisten yhteiskunnallinen osallistuminen (UTViS). Hanke tehdään yhteistyössä Innolinkin, Cultura-säätiön ja Åbo Akademin kanssa.

Artikkelikuva: StockSnap / Pixabay

Artikkelia päivitetty 8.2.2024 klo 11.02: Tarkennettu Sipilän kirjoittajatietoja.

Julkaisu Maahanmuuttaneiden jälkeläisten merkitys Suomen politiikassa kasvaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toukokuussa vuonna 2016 Maahanmuuttovirasto julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne oli parantunut ja näin ollen irakilaisten turvapaikanhakijoiden olisi entistä vaikeampi saada Suomesta turvapaikka tai muuta kansainvälistä suojelua. Tarkemmin ottaen virasto sanoi, että Irakissa ei enää ollut alueita, joille ihmisiä ei turvallisuustilanteen takia voisi palauttaa.

Tämä oli huomattava lausunto, sillä tuolloin ääri-islamistinen verkosto Isis piti hallussaan esimerkiksi Mosulia, yhtä Irakin suurimmista kaupungeista. Käytännössä Maahanmuuttoviraston lausunto siis antoi ymmärtää, että myös Isisin hallitsemaan Mosuliin oli mahdollista palauttaa ihmisiä. Lausunto tehtiin tilanteessa, jolloin Suomeen oli saapunut tavallista enemmän turvapaikanhakijoita ja poliittinen tahtotila oli ehkäistä turvapaikanhakijoiden tulemista Suomeen.

Maatieto ei ole niin objektiivista kuin usein ajatellaan, vaan se linkittyy tiiviisti poliittiseen päätöksentekoon turvapaikanhakijoiden asemasta.

Tällaisia lausuntoja voidaankin tarkastella tiedon politiikkana, kuten turvapaikkapäätöksentekoa käsittelevässä tutkimuksessa on esitetty. Tällä viitataan siihen, että maatieto ei ole niin objektiivista kuin usein ajatellaan, vaan se linkittyy tiiviisti poliittiseen päätöksentekoon turvapaikanhakijoiden asemasta. Maahanmuuttoviraston lausunnon tarkoitus ei siis todennäköisesti ollut ainakaan ainoastaan kuvata Irakin turvallisuustilannetta, vaan myös lähettää turvapaikanhakijoille poliittinen viesti siitä, että Suomesta ei kannata hakea turvapaikkaa.

Tässä tekstissä tarkastelenkin sitä, mitä maatieto on, miten sitä käytettiin tiedon politiikan välineenä vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” jälkimainingeissa, ja mikä on sen rooli Suomessa vuonna 2022. Artikkeli pohjaa lokakuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin. 

Mitä on maatieto?

Maatiedolla tarkoitetaan maahanmuuttoviranomaisten koostamaa tietoa, jota käytetään turvapaikkapäätöksenteon tukena. Tieto koostuu maatietoraporteista ja turvapaikkapäätöksissä käytettävistä maatietokappaleista.

Maatietoraportit ovat tietyn maan turvallisuus- ja humanitaarisesta tilanteesta sekä esimerkiksi vähemmistöryhmien asemasta kerättäviä koosteita. Niiden pituus voi vaihdella muutamista sivuista kymmeniin sivuihin, ja ne voivat perustua toisiin maatietoraportteihin, mediateksteihin tai esimerkiksi haastatteluihin.

Turvapaikkapäätöksissä maatietoraporteista ja muista lähteistä saatavilla oleva tieto kootaan muutamiksi kappaleiksi, jotka liittyvät joko turvapaikanhakijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kuten esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen, tai maan tai alueen yleiseen turvallisuustilanteeseen. Turvapaikkapäätöksissä olevaa tietoa siis lyhennetään ja valikoidaan merkittävästi verrattuna alkuperäisiin lähteisiin.

Maatieto voi objektiivisuuden sijaan olla puolueellista, epäolennaista ja epäloogista, jolloin myös turvapaikkapäätöksenteon oikeudenmukaisuus vaarantuu.

Maahanmuuttoviranomaiset käyttävät maatietoa arvioidakseen sitä, tiedetäänkö turvapaikanhakijan kaltaisiin ihmisiin kohdistuvan lähtömaassa vainoa ja mikä on siihen liittyvä riski. Maatietoa käytetään myös tarkastelemaan sitä, millainen on lähtömaan yleinen turvallisuustilanne ja puoltaako tämä kansainvälisen suojelun myöntämistä, vaikka turvapaikanhakijan henkilökohtainen tilanne ei sitä vaatisikaan.

Maatietoa pidetään usein objektiivisena, mutta sitä se ei ole. Koska maatiedoksi hyväksyttävää tietoa joudutaan valikoimaan sekä maatietoraportteja että turvapaikkapäätöksiä kirjoitettaessa, olennaista on se, miten valikointi tehdään. Maatieto voi siis objektiivisuuden sijaan olla puolueellista, epäolennaista ja epäloogista, jolloin myös turvapaikkapäätöksenteon oikeudenmukaisuus vaarantuu.

Maatieto vuosina 2016–2017

Tekstin alussa kuvailemani esimerkki Maahanmuuttoviraston lausunnosta, jonka mukaan Irakin turvallisuustilanne oli parantunut, näyttääkin perustuneen epäolennaiseen maatietoon.

Esimerkiksi pääkaupunki Bagdadin ja sitä ympäröivän läänin osalta toukokuussa 2016 julkaistu maaraportti totesi selkeästi, että ”turvallisuustilanne ei ole olennaisesti muuttunut”. Sen sijaan raportti rakentaa Bagdadista entistä turvallisempaa kuvaa kertomalla esimerkiksi terrori-iskujen lisäksi laajasti kaupungin ”normaalista elämästä” kuten kauneus- ja urheilukilpailuista ja ravintolatarjonnasta.

Vaikka turvallisuustilanteessa ei siis ollutkaan tapahtunut olennaista muutosta, irakilaisille myönnetyssä suojelussa näkyi selkeä muutos: siinä missä syksyllä 2015 noin 60 prosentille irakilaisista turvapaikanhakijoista myönnettiin kansainvälistä suojelua, putosi tämä osuus kesällä 2016 vain 25 prosenttiin. Osasyynä tähän oli juuri Bagdadin tilanne: kun kaupunkia vielä syksyllä 2015 pidettiin niin vaarallisena, että sinne ei tulisi palauttaa ketään, kesällä 2016 katsottiin, että sinne voitiin palauttaa jopa ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet edes asuneet siellä.

Olennaista ei kuitenkaan ole vain maatietoraporteissa käytettävä tieto. Maahanmuuttovirasto ei tosiasiallisesti näytä edes käyttäneen kyseistä toukokuun 2016 maatietoraporttia päätöksissään. Olennaista on myös se, mitä tietoa edelleen valikoituu itse turvapaikkapäätöksiin.

Sekä puutteellinen että harhaanjohtava maatieto voivat johtaa siihen, että turvapaikanhakijaan kohdistuvaa vainon uhkaa ei arvioida faktaperustaisesti tai tasapuolisesti, jolloin päätöksen lopputulema voi asettaa hakijan vakavaan ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Turvapaikkapäätöksissä käytettävä maatieto voi olla edustavaa ja tasapuolista, mutta myös puutteellista tai harhaanjohtavaa. Maahanmuuttoviraston päätöksissä vuosina 2016–2017 se oli ainakin joiltain osin jälkimmäistä.

Puutteellista maatieto on silloin, kun hakijan asiaan liittyvä maatieto puuttuu päätöksestä kokonaan tai osittain. Tällöin häneen kohdistuvan uhan arviointi ei näytä perustuvan maatietoon, vaan lähinnä päätöksentekijän oletuksiin. Harhaanjohtavaa maatieto on silloin, kun päätökseen valitaan ainoastaan päätöksentekijän näkökantaa tukevaa maatietoa, vaikka myös vastakkaista maatietoa olisi saatavilla.

Sekä puutteellinen että harhaanjohtava maatieto voivat johtaa siihen, että turvapaikanhakijaan kohdistuvaa vainon uhkaa ei arvioida faktaperustaisesti tai tasapuolisesti, jolloin päätöksen lopputulema voi asettaa hakijan vakavaan ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Afganistan tänään

Maatieto on tänä vuonna näytellyt erityisen tärkeää osaa afganistanilaisten turvapaikanhakijoiden kohdalla. Kesällä 2021 kansainväliset joukot poistuivat Afganistanista 20 vuoden jälkeen, ja samaan aikaan äärijärjestö Taliban valtasi maan. Vähintään 100 000, mutta todennäköisesti huomattavasti useampi ihminen, pakeni Talibanin paluuta valtaan. Media näytti dramaattisia kuvia siitä, miten länsimaalaisia maasta evakuoivien lentokoneiden ulkopuolelle takertuneet afganistanilaiset putosivat nousevista koneista kuolemaan.

Kotimaan muuttunut tilanne voi olla perusteltu syy hakea turvapaikkaa, ja myös sadat Afganistanin kansalaiset ovat tehneet Suomessa turvapaikkahakemuksen sen jälkeen, kun Taliban palasi valtaan. Uusien hakemusten lisäksi Maahanmuuttoviraston kuuluu arvioida aiemmin uuden tilanteen vaikutukset aiemmin tehtyihin hakemuksiin.

Sadoille on Talibanin valtauksen myötä myönnetty turvapaikka Suomessakin, mutta vuosi valtauksen jälkeen monet odottivat edelleen päätöstään. Syyksi tähän Maahanmuuttovirasto on kertonut sen, että päätökseen tarvittavaa maatietoa ei ole vielä saatavilla.

Maahanmuuttoviraston maatiedon valossa palautukset Talibanin hallitsemaan Afganistaniin eivät itsessään ole ongelma.

Kuluvan vuoden toukokuussa Maahanmuuttovirasto sai valmiiksi Afganistanin pääkaupunkia ja sitä ympäröivää Kabulin maakuntaa koskevan turvallisuuskatsauksen. Ghaznin ja Wardakin maakuntia koskeva turvallisuuskatsaus valmistui puolestaan kuluvan vuoden kesäkuussa, ja lisää maatietoa on päivitetty kesällä ja syksyllä. Näistä Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan ole tiedottanut kuten aiemmin eikä tieto ole julkisesti saatavilla, vaan siihen on päässyt käsiksi vain osaamalla erikseen sitä pyytää. 

Raporteissa todettiin, että Kabulin, Ghaznin, Wardakin tai monella muullakaan alueella ei ole ”todellista vaaraa siviilihenkilön joutua kärsimään aseellisesta selkkauksesta johtuvaa vakavaa haittaa”. Maahanmuuttovirasto siis totesi, että turvallisuustilanne ei estä ihmisten palauttamista näille Afganistanin alueille. Tämä koskee jopa alueita, joita ei ennen Talibanin valtaan nousua pidetty riittävän turvallisina palautuksille. 

Sittemmin Maahanmuuttoviraston on antanut afganistanilaisille päätöksiä, joiden mukaan palautus Afganistaniin ei aseta hakijaa vaaraan. Oleskelulupa on kuitenkin saatettu myöntää yhdeksi vuodeksi esimerkiksi hakijan terveydentilan vuoksi, koska Afganistanissa ei ole saatavissa riittäviä terveyspalveluja juuri nyt. Joskus oleskelulupaa ei ole myönnetty ollenkaan.

Toisin sanoen Maahanmuuttoviraston maatiedon valossa palautukset Talibanin hallitsemaan Afganistaniin eivät itsessään ole ongelma. Nähtäväksi jää, palauttaako Suomi todella ihmisiä sinne.

Vertauspisteenä Ukraina

Ukrainalaisten tilanne on maatiedon osalta merkittävästi erilainen. Heidän osaltaan ei nimittäin tarvitse kerätä maatietoa, koska heille ei pääasiassa myönnetä turvapaikkaa vaan tilapäistä suojelua. Tilapäinen suojelu ei edellytä jokaisen hakijan kohdalla tehtävää erillistä arviota, vaan se myönnetään suhteellisen suoraviivaisesti esimerkiksi kansalaisuuden perusteella.

Toisin sanoen suojelun myöntäminen ukrainalaisille ei edellytä hakijan henkilökohtaisten olosuhteiden arviointia tai juuri Kiovan, Mariupolin tai Lvivin kaupunkien tai laajempien ympärysalueiden turvallisuustilanteen tarkastelua, vaan suojelua myönnetään näistä asioista riippumatta. Siksi tilapäisen suojelun päätökset tulevat päivissä tai korkeintaan viikoissa, eivät vuosissa. Tilapäinen suojelu on poliittinen päätös.

Vastaava päätös olisi hyvin voitu tehdä myös afganistanilaisille, kunnes nähdään, mihin Afganistanin tilanne Talibanin alla etenee. Näin ei kuitenkaan tehty, ja myös tämä oli poliittinen päätös.

Vaikka julkista tietoa tästä ei olekaan saatavilla, on todennäköistä, että Maahanmuuttovirasto parhaillaan seuraa ja koostaa maatietoa myös Venäjän osalta. Venäjän kansalaiset ovat nimittäin ukrainalaisten jälkeen suurin kansainvälistä suojelua Suomesta hakenut ryhmä tänä vuonna.

Joka tapauksessa Venäjän rajalle rakennettava aita lähettää väkevän viestin: ”Ukrainalaiset pakolaiset, tervetuloa! Muut pakolaiset, pysykää poissa.”

Kukaan ei vielä tiedä, millaista tämä uusi maatieto tulee olemaan, varsinkin kun myös Venäjän tilanne elää jatkuvasti. Eikä sitäkään, miten tiedon politiikka tulee maatietoon mahdollisesti vaikuttamaan.

Tilanne ei näytä hyvältä. Turvapaikan haun laillisia reittejä pitkin mahdollistava humanitaarinen viisumi on vastatuulessa, mutta sen sijaan Suomi näyttää olevan rakentamassa ennätysvauhdilla itärajalle aitaa.

Euroopan eteläisille rajoille aitoja alettiin rakentaa vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikana, jotta turvapaikanhakijat eivät pystyisi jatkamaan matkaansa Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Syksyllä 2021 aidat kokivat renessanssin Euroopan itärajalla, kun turvapaikanhakijoita alkoi saapua Valko-Venäjän kautta Liettuaan ja Puolaan. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut turvapaikanhakijoiden kulun estämisestä muualle Eurooppaan, vaan itse turvapaikan hakemisen estämisestä.

Nähtäväksi jää, kulkeeko Suomi samaa tietä. Joka tapauksessa aita lähettää väkevän viestin: ”Ukrainalaiset pakolaiset, tervetuloa! Muut pakolaiset, pysykää poissa.”

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä ja turvapaikka-asiantuntija Turvapaikanhakijoiden tuki ry:ssä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Migration Studies -lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Artikkelin pääkuva: Markus Spiske/Unsplash.

Julkaisu Maatiedon politiikka turvapaikkapäätöksenteossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkisuudessa kansalaistottelemattomuudesta on puhuttu viime aikoina paljon, ja aihetta koskevassa kansainvälisessä teoriakeskustelussa on esiintynyt varsin vaikeasti suomennettava englanninkielinen käsite uncivil disobedience, joka eroaa rawlsilaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia. Teko on lainvastainen ja se osoitetaan poliittiselle enemmistölle. Lisäksi tekoa oikeuttavat ja ohjaavat poliittiset periaatteet.

Rawlsille kansalaistottelemattomuudessa on kyse velvollisuuksien ristiriidan ongelmasta, joka voi syntyä ainoastaan oikeudenmukaisessa demokraattisessa valtiossa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on yrittää käsitteellistää suomeksi esimerkiksi filosofian ja politiikkatieteiden apulaisprofessori Candice Delmasin käyttämää käsitettä uncivil disobedience ottamalla lähtökohdaksi tolkun ihmisen ja tolkun tottelemattomuuden. Delmasin mukaan liberaaleissa demokraattisissa valtioissa epäoikeudenmukaisuutta voidaan vastustaa jopa poliittisilla mellakoilla, jotka ovat tottelemattomuuden muotoja, joita Rawlsin olisi vaikea hyväksyä.

Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia.

Tolkun ihminen antaa yhden avaimen hahmottaa viime aikoina käytyä kansainvälistä erityisesti politiikkatieteissä käytyä teoriakeskustelua tottelemattomuuteen – etenkin kansalaistottelemattomuuteen – liittyen. Kirjailija Jyri Paretskoin ”tolkun ihmisen” käsitteenä tunnetuksi tehneen kolumnin avulla lähden hahmottelemaan kahta tottelemattomuuden muotoa, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa.

Tolkun ihminen

Tolkun ihmisten käsite suomalaisessa julkisessa keskustelussa pohjaa Jyri Paretskoin vuonna 2016 kirjoittamaan ja Iisalmen Sanomissa julkaistuun kolumniin. Käsite lähti elämään julkisuudessa omaa elämäänsä ja sitä kehuttiin ja kritisoitiin laajalti.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.  Tolkun ihminen toivoo turvallisuutta, jonka koettiin järkkyneen vuonna 2015 lisääntyneiden turvapaikanhakijoiden myötä, mutta ymmärtää, ettei Suomessa tarvita katupartioita. Hän haluaa rikoksiin kovempia rangaistuksia, mutta ymmärtää, että valtio on sitoutunut noudattamaan lakia, asetuksia ja säädöksiä. Lisäksi tolkun ihminen ei huutele keskustelupalstoilla nimettömänä vaan ottaa vastuun sanomisistaan ja on valmis seisomaan sanojensa takana.

Filosofian apulaisprofessori Jouni-Matti Kuukkanen moitti tolkun ihmistä tolkuttomaksi käsitteeksi, jonka voidaan käsittää tarkoittavan niin järkevyyttä kuin maltillisuuttakin. Kuukkasen mukaan tolkun ihminen on käsite, jonka jokainen voi lopulta nähdä haluamallaan tavalla.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.

Paretskoi määritteli tolkun ihmisen ääripäiden välissä olevaksi enemmistöksi, ja käsitteenä tolkun ihminen tuokin mieleen Yhdysvaltain entisen presidentin Richard Nixonin puheet ”hiljaisesta enemmistöstä”. Vuonna 1969 Nixon vetosi televisiopuheessaan kansalaisiin, jotka eivät osallistu julkiseen keskusteluun ja Vietnamin sotaa vastaan järjestettäviin mielenosoituksiin ”hiljaisena enemmistönä”, joka on poliittisesti hänen puolellaan.

Vuonna 2020 Paretskoi kertoi Ylen haastattelussa kolumnin nopeasta leviämisestä sosiaalisessa mediassa, sekä siitä, miten iltapäivälehdissä jo pian testattiin, onko lukija tolkun ihminen sekä kyseltiin lukijaäänestyksellä, kuka on tolkun ihminen. Esimerkiksi niinkin erilaiset toimijat kuin alkuperäisessä kolumnissa mainittu entinen jääkiekkoilija Teemu Selänne ja Naisasialiitto Unioni olivat äänestyksissä vahvoilla.

Ylen haastattelussa Paretskoi toteaa, että jättäisi nyt ainoastaan ääripää-sanan pois kolumnistaan, sekä kertoo tolkun olevan metodi, jossa asioita tarkastellaan eri näkökulmista ja yritetään ymmärtää myös erilaisia mielipiteitä. Käsite nousee aina välillä takaisin keskusteluun, ja marraskuussa 2020 toimittaja Sean Ricks kirjoitti, miksi maailma tarvitsee edelleen tolkun ihmisiä.

Rawlsilaisittain määriteltynä

Paretskoin kolumnin pohjalta voidaan olettaa, että tolkun ihminen harjoittaisi vain sellaista tottelemattomuutta, joka tapahtuu omilla kasvoilla, ilman väkivaltaa, valmiina vastaanottamaan mahdollinen rangaistus ja viimeisenä vaihtoehtona silloin kun kaikki muut vaikuttamismahdollisuudet on käytetty. Tämä tolkun tottelemattomuus vaikuttaisi olevan rawlsilaista kansalaistottelemattomuutta.

Vuonna 1971 julkaistussa ja vuonna 1988 suomennetussa Oikeudenmukaisuusteoria-teoksessa John Rawls määrittelee kansalaistottelemattomuuden olemuksen väkivallattomaksi ja omilla kasvoilla tapahtuvaksi toiminnaksi, jossa lakia rikotaan vilpittömästi, ja jonka tarkoituksena on kohdistaa paine instituutioiden toimintaan, että nämä toimisivat yhteiskunnassa oikeudenmukaisemmin.

Kekkosen kansalaistottelemattomuus on rawlsilaisittain määriteltyä poliittista, väkivallatonta ja lainvastaista toimintaa, jolla pyritään saamaan aikaan muutosta. Tämä on tolkun tottelemattomuutta, joka voi aiheuttaa rajallista yhteiskunnallista häiriötä, muttei haastaa hallitsevaa järjestystä.

Mikä on tolkutonta?

Viime vuosina kansalaistottelemattomuutta koskevassa kansainvälisissä teoriakeskusteluissa Rawlsin määritelmää on kritisoitu tiukkarajaiseksi ja nyky-yhteiskuntaan sopimattomaksi. Lukiessani Candice Delmasin vuonna 2018 julkaistua teosta tottelemattomuuden suoranaisesta velvollisuudesta törmäsin käsitteeseen uncivil disobedience.

Delmas ei ole ensimmäinen, joka on käsitellyt tottelemattomuuden tiedeteoreettista terminologiaa. Alun perin politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Jennet Kirkpatrick määritteli vuoden 2008 teoksessaan käsitteen jonnekin kansalaistottelemattomuuden ja vallankumouksen välimaastoon kirjoittaessaan Amerikan historiasta ja sen demokraattisen ihanteiden puolustamisesta niin väkivallalla kuin terrorismilla.

Delmas lähtee kuitenkin eri suuntaan: hän määrittelee kansalaistottelemattomuuden englanninkielisen käsitteen civil disobedience rinnalle käsitteen uncivil disobedience, joka on oikeastaan ”käsiterykelmä” (engl. cluster concept) pitäen sisällään ikkunoiden rikkomista, katupartiointia ja palvelunestohyökkäyksiä. Toisin kuin kansalaistottelemattomuudessa salailu, rangaistusten välttely, väkivalta ja loukkaavuus ovat osa käsitettä.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite.

Uncivil ja civil disobedience ovat Delmasille niin sanotun periaatteellisen tottelemattomuuden (engl. principled disobedience) alakäsitteitä. Näin Delmas haluaa tehdä kahdella käsitteellä eroa perinteiseen kansalaistottelemattomuuteen, ja kritisoi esimerkiksi filosofi Kimberley Browleeta käsitteen laajentamisesta koskemaan esimerkiksi omaisuuden rikkomista ja anonyymina tehtyä toimintaa. Brownleen vuonna 2012 julkaistun kansalaistottelemattomuuden vakaumuksellisuutta käsittelevän kirjan mukaan myös omaisuudenrikkominen ja naamioitunut toiminta voivat olla kansalaistottelemattomuutta, kunhan keskiössä on tunnollisuus sekä pyrkimys kommunikointiin.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite. Siinä missä tolkuton tottelemattomuus voi Delmasin mukaan olla kommunikatiivista, toisin kuin kansalaistottelemattomuus, se voi pitää sisällään myös väkivaltaa ja salailua. Kansalaistottelemattomuuteen liitetään edelleen vaatimus tekojen julkisuudesta kuin väkivallattomuudesta.

Kirjoittaessani vuonna 2021 julkaistua tutkimusartikkeliani suomalaisesta kansalaistottelemattomuudesta huomasin, kuinka vaikeasti suomennettavissa Delmasin termi oli. Termiä voidaan kuitenkin lähestyä tolkun ihmisen välityksellä: siinä missä Kuukkanen kritisoi tolkun ihmistä käsitteenä tolkuttomaksi, tolkuton tottelemattomuus ei kuitenkaan ole mitään järjetöntä toimintaa.

Tottelemattomuuden moraalisesta oikeuttamisesta

Mikä tahansa tolkuton toiminta ei ole kuitenkaan moraalisesti hyväksyttävissä, sillä tottelemattomuuden täytyy pohjautua neljään moraaliseen perustaan, jotka ovat oikeudenmukaisuuden luonnollinen velvollisuus (the natural duty of justice), oikeudenmukaisuuden periaate (the principle of fairness), samarialainen velvollisuus (the Samaritan duty) ja poliittinen yhteisöllisyys (political association).

Delmasin mukaan epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen on ihmiselle lopulta luonnollinen asia – luonnollinen velvollisuus. Lisäksi oikeudenmukaisuus synnyttää solidaarisuutta vastustaa yhteiskunnassa tapahtuvaa sortoa. Teoksessaan Delmas käyttää esimerkkinä valkoista miestä 1950-luvun Yhdysvaltojen Mississipissä, jonka ympärillä tapahtuu rotuerottelua päivittäin. Velvollisuutena tulisi olla nousta vastustamaan niin epäoikeudenmukaista järjestelmää ja sortavia lakeja, eikä katsoa tapahtumia vierestä.

Samarialainen velvollisuus vastaavasti tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevia on suojeltava. Delmas käyttää esimerkkinä paperittomien auttamista anonymiteetin turvin, koska paljastuminen voi asettaa paperittomat entistä suurempaan vaaraan. Poliittisesta yhteisöllisyydestä Delmas käyttää esimerkkinä Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) aktivistin Bobby Sandsin vuonna 1981 organisoimaa nälkälakkoa, jonka tavoitteena oli saada IRA-vangeille poliittisen vangin status. Poliittisessa liikkeessä mukana oleminen velvoittaa nousemaan sortoa vastaan, jos liikkeessä mukana olevien ihmisarvoa sorretaan.

Väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä.

Periaatteellisen tottelemattomuuden suhteen teoreettinen hahmotus ja käytännön tulkinta ovat hankalia sovittaa yhteen. Esimerkiksi Delmasin teoriassa omankädenoikeus on osa uncivil disobedience -käsitteen piiriin kuuluvaa toimintaa ja joissakin tilanteissa tämä voi olla moraalisesti sallittua. Eräs Delmasin havainnollistavista esimerkeistä liittyy LGBTQ+ -yhteisön turvaamiseen liittyneeseen aseelliseen katupartiotoimintaan 1970-luvun Kaliforniassa. Vähemmistöjen suojautuminen rakenteelliselta väkivallalta ei ole Delmasin mukaan rinnastettavissa esimerkiksi valkoista ylivaltaa ajavan Ku Klux Klanin terroriin.

Toisaalta poliittisen filosofian tutkija William E. Scheuerman on kritisoinut vuonna 2019 julkaistussa artikkelissaan Delmasia siitä, että on oltava erittäin varovainen, kun pöydälle nostetaan väkivaltainen lain rikkominen sekä väkivallan oikeuttaminen. Scheuerman onkin omassa kansalaistottelemattomuutta käsittelevässä kirjassaan korostanut, että väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä. Kansalaisten turvallisuudesta julkisesti huolestuneella katupartiolla voi toisin sanoen olla muitakin motiiveja toiminnalleen, joita ei julkisesti ilmaista.

Tolkun kapinat

Millaista sitten on tolkun tottelemattomuus ja tolkuton tottelemattomuus käytännössä? Yksi esimerkki tolkuttomasta tottelemattomuudesta on vuosien takainen Loldiers of Odin -klovnien kaduilla harjoittama naamioitunut kansalaistottelemattomuus vastaliikkeenä maahanmuuttovastaisen katupartioyhdistys Soldiers of Odinin toiminnalle, sillä tolkun tottelemattomuuteen ei kuulu naamioituminen. Tolkun tottelemattomuuden mukaan silloin kun lakia rikotaan, sitä rikotaan suoraselkäisesti omilla kasvoilla. Kuitenkin moraalinen erotus on mahdollista muodostaa ottaen huomioon Soldiers of Odinin toiminnan moraalisesti kyseenalaiset taustat.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana. Liike on kertonut vaatimuksensa varsin selkeästi, ja tavoitteet on ilmaistu moneen kertaan myös julkisesti. Näitä tavoitteita voidaan toki pitää kohtuuttomina tai epärealistisina, muttei tässä artikkelissa esitetyn määritelmän mukaan tolkuttomina. Lisäksi toiminta on ollut väkivallatonta ja keskusteluyhteyteen pyrkivää. Syksyllä 2021 järjestetyn syyskapinan aikana Elokapina keskusteli avoimesti niin tutkijoiden kuin poliitikkojen kanssa tavoitteistaan.

Entä onko Convoy Finland -mielenilmaus tolkun tottelemattomuutta? Mielenosoittajien tavoitteet olivat vaatimus hallituksen eroamisesta, koronarajoitusten poistaminen, sekä polttoaineen hinnan puolittaminen. Pääosin tottelemattomuus on tolkullista, mutta askel kohti tolkutonta toimintaa voi käydä hyvin nopeasti.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana.

Voidaan olettaa, että vaikka tolkuton tottelemattomuus on jotain sellaista, jota tolkun ihminen ei tekisi, hän saattaa silti yrittää ymmärtää tolkutonta tottelemattomuutta ja voi jopa antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Samaan aikaan tolkun toiminta voi kuitenkin muuttua hetkessä tolkuttomaksi. Convoy Finland -mielenilmauksessa merkkejä tästä olivat esimerkiksi toimittajien työskentelyn häiritseminen ja jokseenkin epärealistiset suunnitelmat Eduskuntatalon valtaamisesta.

Näitä edellä mainittuja tekoja on vaikea perustella moraalisesti edes tolkuttoman tottelemattomuuden näkökulmasta, koska niillä ei pyritä vuorovaikutukseen kansalaistottelemattomuuden puitteet mahdollistavan poliittisen järjestelmän kanssa.

Sisäministeri Krista Mikkonen korosti Convoy-mielenilmauksen yhteydessä kansalaistottelemattoman vastuuta teoistaan ja mahdollisista rangaistuksista. Lisäksi sisäministerin mukaa väkivalta ei kuulu kansalaistottelemattomuuteen, ja poliisin käskyjen noudattamatta jättämisellä on seurauksia.

Paretskoi päätti vuonna 2016 kolumninsa lukijalle kohdistettuun kysymykseen: kuka myöntää olevansa tolkun ihminen? Päätän tämän kirjoituksen kysymyksiin tolkuttomasta tottelemattomuudesta. Tuleeko tulevaisuudessa enemmän tilanteita, joissa tolkun tottelemattomuudesta siirrytään yhä enemmän kohti tolkutonta tottelemattomuutta? Vai pysymmekö jatkossakin suoraselkäisinä lakia rikkoessamme?

Johan-Eerik Kukko toimii nuorempana tutkijana Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Suomen Akatemian rahoittamassa Rethinking Nordic Democracy -hankkeessa ja tekee väitöskirjaa omankädenoikeudesta Suomessa poliittisena ilmiönä.

Julkaisu Tolkutonta tottelemattomuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuussa 2015 idyllisen Välimeren rannalle huuhtoutuu pienen pojan ruumis. Kansainvälinen media raportoi, että kyseessä on Alan Kurdiksi kutsuttu syyrialaispoika, joka oli perheineen tulossa Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa.

Vain muutamaa päivää aiemmin Saksan liittokansleri Angela Merkel oli kertonut, että Saksa sitoutuu tutkimaan syyrialaisten turvapaikanhakijoiden hakemukset. Ja vain muutama päivä myöhemmin silloinen pääministeri Juha Sipilä tarjosi kakkoskotiaan turvapaikanhakijoiden majoitukseen  .

Niin kutsutusta Euroopan pakolaiskriisistä on tänä syksynä tullut kuluneeksi viisi vuotta. Onkin oiva hetki pysähtyä ja muodostaa kokonaiskuvaa siitä, mitä oikein tapahtui ja missä ollaan nyt.

Syksyllä 2015 Suomeen saapui tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Ihmisiä tuli noin 30 000, vain pieni pisara maailman noin 65 miljoonasta pakolaisesta.

Vastauksena tähän vasta kuukausia vallassa ollut Sipilän hallitus laati joulukuussa 2015 uuden turvapaikkapoliittisen ohjelman, joka alkoi sanoilla: ”Suomen lyhyen aikavälin tavoitteena on katkaista turvapaikanhakijoiden hallitsematon virta maahamme”.

Muutamassa kuukaudessa, eli jo maaliskuussa 2016 turvapaikkahakemusten määrä painuikin tavanomaisemmalle tasolle, muutamaan sataan kuukausittain. Tämä ei kuitenkaan liittynyt hallituksen ohjelmaan, vaan ensisijaisesti siihen, että muut Euroopan unionin maat, erityisesti Makedonia ja Ruotsi, aloittivat rajatarkastukset, eivätkä ihmiset enää päässeet liikkumaan Kreikasta Keski- ja Pohjois-Eurooppaan. Turvapaikkapoliittisen ohjelman täytäntöönpanoa kuitenkin jatkettiin.

Turvapaikkapolitiikan muutokset

Ohjelman vaatimat toimenpiteet voidaan jakaa lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Toukokuussa 2016 eduskunta poisti laista humanitaarisen suojelun kategorian. Syyskuussa 2016 eduskunta puolestaan muutti useita turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan liittyviä lakeja.

Leimallista näille muutoksille oli, että niitä tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu. Maksuttoman oikeusavun rajoittamisen ja valitusaikojen lyhentämisen tarkoituksena lienee ollut turvapaikkaprosessin tehostaminen ja kulujen karsiminen.

Oikeusministeriön tekemän selvityksen mukaan muutokset näyttävät päinvastoin pitkittäneen ja samalla kallistaneen prosesseja.

Käytännön tasolla ohjelma velvoitti turvapaikka-asioista vastaavaa Maahanmuuttovirastoa yhtenäistämään käytäntönsä muiden EU- ja Pohjoismaiden kanssa. Suurimpien turvapaikanhakijamaiden maaraportteja päivitettiin. Esimerkiksi Irakin vuoden 2016 maaraportissa kerrottiin, että pääkaupunki Bagdadissa löytyy kadulta päivittäin tunnistamattomia ruumiita, mutta joulukuussa 2015 maassa järjestettiin missikilpailut. Uudet maaraportit siis sisälsivät hyvin erilaista ja eritasoista ja välillä sattumanvaraiseltakin vaikuttavaa tietoa, jonka suhde maan turvallisuustilanteeseen näytti varsin irralliselta.

Turvapaikkaohjelman muutoksia lainsäädäntöön tehtiin paljon lyhyessä ajassa ilman, että niiden kokonaisvaikutuksia olisi arvioitu.

Myös toissijaisen suojelun myöntämistä kiristettiin ja sisäistä pakoa alettiin soveltaa enenevissä määrin. Toissijainen suojelu tarkoittaa oleskeluluvan myöntämistä silloin, kun turvapaikan varsin tarkat kriteerit eivät täyty, mutta ihminen on kuitenkin kotialueellaan vaarassa. Sitä on mahdollista myöntää esimerkiksi silloin, kun kotialueen turvallisuustilanne on hengenvaarallinen, mutta ihmiseen ei kuitenkaan kohdistu henkilökohtaista vainoa, kuten turvapaikka edellyttäisi.

Sisäinen pako puolestaan tarkoittaa, että ihminen ei voi turvallisesti palata kotiseudulleen, mutta viranomaisten arvion mukaan hänen on turvallista ja mahdollista asettua asumaan jollekin toiselle alueelle kotimaassaan. Erityisesti Afganistanin kohdalla sisäisen paon hyödyntäminen on varsin ongelmallista.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan esimerkiksi pääkaupunki Kabulin kohdalla sisäinen pako on pääsääntöisesti mahdotonta. Tämä johtuu sekä kaupungin huonosta turvallisuustilanteesta että jo kaupungissa olevien sisäisten pakolaisten suuresta määrästä, mikä on heikentänyt esimerkiksi työn tai ruoan saannin mahdollisuuksia.

Kiristyneen turvapaikkapolitiikan seuraukset

Turvapaikkapolitiikkaan tehdyt muutokset alkoivat näkyä tilastoissa jo kesällä 2016. Heinä-joulukuussa 2015 noin 60 prosenttia kaikista turvapaikkapäätöksistä oli myönteisiä. Vuotta myöhemmin heinä-joulukuussa 2016 enää noin 30 prosenttia päätöksistä oli myönteisiä.

Tämä tarkoittaa, että turvapaikkaprosessiin nopeasti ennen muutoksia päässeet saivat oleskeluluvan todennäköisemmin kuin pidempään odottaneet. Tämä koski jopa saman perheen jäseniä, joiden turvapaikkaperusteet olivat hyvin samankaltaiset.

Turvapaikkaprosessiin nopeasti ennen muutoksia päässeet saivat oleskeluluvan todennäköisemmin kuin pidempään odottaneet.

Sisäministeriö odotti vuodesta 2016 eteenpäin Maahanmuuttoviraston tehostavan toimintaansa merkittävästi turvapaikka-asioissa. Kun vuonna 2015 henkilöstö teki 54 turvapaikkapäätöstä henkilötyövuotta kohden, tämä nostettiin vuoden 2016 tavoitteessa 100 päätökseen henkilötyövuotta kohden.

Pian Maahanmuuttoviraston työntekijät kertoivat kiireestä ja stressistä: ”Virheitä tapahtuu ihan varmasti”.

Maahanmuuttoviraston prosessin ongelmista alkoi kertoa myös hallinto-oikeuksista virastoon palautettujen päätösten kasvava määrä. Kun vuonna 2015 hallinto-oikeus muutti viraston ratkaisua tai palautti päätöksen käsittelyyn 18 prosentissa tapauksia, oli tämä luku vuonna 2017 jo 31 prosenttia.

Turvapaikkapolitiikkaa koskevat selvitykset

Oikeuskansleri antoi alkuvuonna 2017 Maahanmuuttovirastolle moitteet muun muassa siitä, että virasto oli ennen humanitaarisen suojelun poistumista laista viivästyttänyt sellaisten hakemusten käsittelyä, joiden perusteella suojelua olisi saatettu myöntää.

Turvapaikkapäätöksiä analysoineessa Turun yliopiston, Åbo Akademin ja Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä taas todettiin, että uskottavuuden arvioinnin kynnys näyttää nousseen vuosien 2015 ja 2017 välillä. Tämä tarkoittaa, että ihmisten kertoma heidän kokemastaan vainosta arvioidaan entistä helpommin valheeksi.

Maahanmuuttoviraston oma selvitys totesi, että systemaattisia virheitä ei ollut, mutta esimerkiksi tulkkauksessa on ollut ongelmia. Oikeusministeriön tilaama selvitys taasen totesi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan vaarantuneen muutosten myötä.

Sisäministeriön vuonna 2019 toimeksi antama turvapaikkaprosessin niin sanottu riippumaton selvitys kertoi, että ongelmia on raportoitu turvapaikkaprosessin jokaisessa vaiheessa.

Maahanmuuttovirasto kertoo kehittäneensä turvapaikkaprosessia selvitysten jälkeen. Tämä palvelleekin uusia turvapaikanhakijoita. Sen sijaan se ei välttämättä ole helpottanut tilannetta niiden ihmisten kohdalla, jotka saapuivat syksyllä 2015 ja joiden turvapaikkaprosessi meni solmuun heti alusta alkaen.

Jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Turvapaikkaa on mahdollista hakea uudelleen. Rima uuden turvapaikkahakemuksen tutkinnalle on kuitenkin varsin korkea, ja sitä korotettiin ennestään vuoden 2019 lakimuutoksilla. Vuonna 2019 uusintahakemuksista jätettiin tutkimatta lähes 40 prosenttia.

Jos turvapaikkahakemus katsotaan aiheettomaksi ja se näin ollen jätetään tutkimatta, saattaa uusi päätös tulla jopa 24 tunnin sisällä. Tämä tarkoittaa, että jos ensimmäinen turvapaikkaprosessi on ollut ongelmallinen eikä selkeitä uusia turvapaikkaperusteita ole, voi ensimmäisen prosessin korjaaminen olla lähes mahdotonta. Tällöin todellisena vaarana on, että ihminen palautetaan hengenvaaraan tai kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Maahanmuuttovirasto ei seuraa palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kuitenkin seuraavat. He kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä. Monet palaajat ovat myös yksinkertaisesti kadonneet. Oletettavasti vielä useammat ovat lähteneet uudelle pakomatkalle.

Viisi vuotta myöhemmin

Vuonna 2020 koronavirus on lähes pysäyttänyt niin turvapaikkahakemukset, palautukset kuin perheenyhdistämisetkin.

Vuosina 2015–2019 turvapaikkahakemuksia jätettiin yhteensä noin 52 000, joista yli puolet pelkästään syksyllä 2015. Samoina vuosina myönnettiin suojelua 18 000 ihmiselle. Oikeusasteiden hyväksymien turvapaikkavalitusten osuus on pysynyt korkealla, vaikka Maahanmuuttoviraston henkilötyövuotta kohden tekemien turvapaikkapäätösten määrä onkin pudonnut noin kolmasosaan vuoden 2016 huimasta tavoitteesta.

Pääministeri Sipilä ei koskaan majoittanut kotiinsa turvapaikanhakijoita, mutta sen sijaan sadat tavalliset suomalaiset ovat sittemmin avanneet kotinsa.

Turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset kertovat palaajiin kohdistuneesta väkivallasta, pidätyksistä ja esimerkiksi pakkotyöstä.

Vuonna 2019 aloittaneet Antti Rinteen ja sitten Sanna Marinin hallitukset eivät ole tehneet turvapaikkaprosessiin vaikuttavia muutoksia.

Monet Suomeen syksyllä 2015 saapuneista ihmisistä odottavat edelleen turvapaikkapäätöstä, joko ensimmäiseen tai uuteen turvapaikkahakemukseen. Jotkut ovat päätyneet suoranaiseen uusintahakemusten kierteeseen. Näille ihmisille viimeiset viisi vuotta ovat tarkoittaneet loputonta odottelua ja epävarmuutta, järjestelmän armoilla olemista, asumista jaetuissa huoneissa ja erossaoloa ja huolta perheestä.

Vaikka oleskelulupa irtoaisi, perhettä ei välttämättä saa Suomeen, sillä myös suojelua saaneiden perheenyhdistämistä kiristettiin vuonna 2016. Moni sanoo Suomeen tulemisen olleen heille suuri virhe. He kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.

Turvapaikanhakijat kuvittelivat tulevansa ihmisoikeuksia kunnioittavaan maahan, mutta järjestelmä muuttui heidän jalkojensa alla.

Turvapaikkaprosessia alettiin vuonna 2016 käyttää kiristyvän rajavalvonnan välineenä. Ensiksi se esti useampia jo Suomen rajojen sisäpuolella olevia ihmisiä saamasta suojelua ja siten jäämästä maahan. Toiseksi sen tarkoituksena oli pitää poissa uudet hakijat tai vähintäänkin rohkaista heitä menemään jonnekin muualle.

Esimerkiksi silloinen sisäministeri Paula Risikko ilmaisi asian vuonna 2016 näin: ”Suomi ei saa olla turvapaikanhakijoille muita maita houkuttelevampi”.

Tässä Suomi näyttää myös onnistuneen. Uusien turvapaikkahakemusten määrä on painunut alemmaksi kuin ennen vuotta 2015. Vuonna 2019 uusia turvapaikkahakemuksia jätettiin noin 2 500.

VTT Erna Bodström on affilioitunut tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Viisi vuotta ”pakolaiskriisin” jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2015 Suomeen saapui noin 30 000 turvapaikanhakijaa. Jotkut heistä palasivat kotimaahansa tai jatkoivat matkaa muualle, mutta monet tulivat jäädäkseen.

Monet ihmiset näkevät tuon vuoden vedenjakajana Suomen maahanmuuttopolitiikassa. Sitä on vielä liian aikaista kommentoida, mutta maahanmuutto on ehkä sen jälkeen koskettanut useampaa ja tullut tutuksi useammalle ihmiselle kuin ennen.

Maahanmuutto Suomessa

Tilastokeskus tarjoaa tietoa monista väestöön liittyvistä seikoista, myös ulkomaan kansalaisten määrästä Suomessa. Vuodet 2015–16 eivät kuitenkaan erottaudu joukosta erityisemmin, vaan käyrä on kasvanut melko tasaista tahtia.

Osittain tähän vaikuttaa se, että turvapaikanhakijoita ei merkitä väestörekisteriin ennen kuin vasta silloin, kun heille myönnetään oleskelulupa. Vuosina 2015–16 saapuneet on siis merkitty mukaan väestöön vuodesta 2016 aina tähän vuoteen asti.

Maahanmuuton mekanismien ymmärtämiseksi on tärkeää huomioida ne syyt, joiden perusteella EU:n ulkopuolelta tulevat ihmiset saavat oleskeluluvan.

Maahanmuuttoviraston tilastojen mukaan tärkeimmät näistä ovat perhe ja työ, joiden perusteella myönnetään lähes yhtä paljon oleskelulupia, yhteensä noin 70 prosenttia kaikista myönnetyistä oleskeluluvista. Seuraavaksi suurin kategoria on opiskelu, ja vasta sen jälkeen kansainvälinen suojelu, kuten esimerkiksi turvapaikan myöntämisen tapauksessa.

Suurin osa Suomeen muuttaneista tulee aivan lähialueilta, kuten Virosta ja Venäjältä. Toisin sanoen turvapaikanhakijat eivät määrittele suomalaista maahanmuuttoa.

Suurin osa Suomeen muuttaneista tulee aivan lähialueilta, kuten Virosta ja Venäjältä. Seuraavaksi eniten ihmisiä tulee Irakista, Kiinasta, Ruotsista, Thaimaasta, Afganistanista ja Syyriasta. Viron ja Venäjän kansalaisia on kuitenkin yhtä paljon kuin näistä seuraavasta kuudesta maasta muuttaneita yhteensä.

Toisin sanoen turvapaikanhakijat eivät määrittele suomalaista maahanmuuttoa. Kaikille maahanmuuttajille monella tavoin määrittävä kokemus liittyy kuitenkin kotoutumiseen.

Englanniksi kotoutumiseen viitataan tyypillisesti sanalla integration, mutta Suomessa kotoutumiselle on oikeastaan kaksi sanaa.

Kotoutuminen tarkoittaa yleisesti maahan muuttaneen osallistumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Kotoutumislaissa on erityisesti korostettu maahan muuttaneen ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä. Kotouttaminen taas tarkoittaa viranomaisten ja muiden tahojen tarjoamaa kotoutumisen tukea.

Kotoutuminen kulttuurisena prosessina

Kotoutumista on Suomessa tutkittu pääsääntöisesti kahdella tasolla: kotoutumispolitiikan ja kotoutumisen käytänteiden tasolla. Kotoutumispolitiikan tutkimus tarkastelee esimerkiksi kotoutumiseen liittyviä instituutioita ja lakeja, kuten sitä, miten kotoutumisen lait ovat syntyneet ja muuttuneet ja millaista eduskuntakeskustelua niistä on säätämisen yhteydessä käyty. Käytänteiden tutkimus puolestaan tarkastelee kotoutumisen toteutumista, esimerkiksi sitä, miten maahanmuuttajat työllistyvät, oppivat kieltä tai miten he asuvat.

Tutkimusta, joka yhdistäisi toisaalta sen, mitä kotoutumisesta säädetään, ja toisaalta sen, mitä kotoutuminen tarkoittaa käytäntöjen tasolla, on varsin vähän. Tästä syystä olisi tärkeää tarkastella kotoutumista myös kulttuurisena prosessina.

Kotoutuminen ei määrity ainoastaan politiikassa ja käytänteissä, vaan myös käsitteen esittämisessä ja kuvittelemisessa.

Kotoutuminen ei määrity ainoastaan politiikassa ja käytänteissä, vaan myös käsitteen esittämisessä ja kuvittelemisessa. Toisin sanoen, jos kotoutuminen esitetään ennen kaikkea työn kautta, työn rooli nousee todennäköisesti määrittelemään kotoutumista muita yhteiskunnan osa-alueita enemmän. Tästä kertovat myös aiemmat tutkijoiden havainnot.

Maahanmuuttajat työmarkkinoilla nähdään usein ratkaisuna hyvinvointivaltion heikentyvään huoltosuhteeseen. Hyvä maahanmuuttaja on näin ollen ennen kaikkea hyvä työntekijä. Suomalaisessa poliittisessa retoriikassa maahanmuuttajat nähdäänkin välineinä ja ennen kaikkea taloudellisina välineinä.

Kotoutumisen neljä osa-aluetta

Kotoutumisen kulttuuriseen prosessiin kuuluu neljä osa-aluetta. Näitä ovat kulttuurinen liike, kuviteltu kansallisvaltio, hyvät kansalaiset sekä valta ja kieli.

Kotoutumisessa ei ole ainoastaan kyse fyysisestä, vaan myös kulttuurisesta liikkeestä. Fyysinen liike maan rajojen yli on maahan muuton ja sitä myötä myös kotoutumisen edellytys — ilman muuttoa, ei ole tarvetta tai tilaisuutta kotoutumiseen. Tähän on viitannut muun muassa antropologi Arjun Appadurai, joka väittänyt liikkeen olevan yksi nykymaailman ydinominaisuuksista. Tällä hän ei kuitenkaan tarkoita pelkästään ihmisen liikettä, vaan myös teknologian, rahan, median ja ideoiden liikettä.

Meitä pitää jatkuvasti muistuttaa kansallisvaltion olemassaolosta vaikkapa liputuspäivien tai rajattujen sääkarttojen muodossa.

Kuvitellulla kansallisvaltiolla viittaan siihen, että kansallisvaltiot on luotu ja niitä myös ylläpidetään mielikuvien avulla. Kansallisvaltioita ei siis toisin sanoin ollut olemassa ennen kuin ne rakennettiin. Ennen Suomea ja suomalaisia, tällä Suomenniemellä asui esimerkiksi savolaisia, karjalaisia, hämäläisiä ja tietysti saamelaisia. Suomalaiset syntyivät, kun esi-isämme — erityisesti ruotsinkieliset — alkoivat rakentaa sitä keräämällä runoja, kirjoittamalla kirjallisuutta ja maalaamalla taidetta.

Nykyaikanakaan kansallisvaltio ei pysy koossa itsestään. Sen sijaan, kuten politiikan tutkija ja historioitsija Benedict Anderson sanoo, meitä pitää jatkuvasti muistuttaa sen olemassaolosta vaikkapa liputuspäivien tai rajattujen sääkarttojen muodossa. Vaikka kansallisvaltio onkin omanlaisensa ylläpidetty rakenne, kotoutumisessa kansallisvaltio edustaa kotoutumisen paikkaa hyvin konkreettisin tavoin.

Maahan muuttaneiden ei siis odoteta kotoutuvan pelkästään valtioon vaan nimenomaan kansallisvaltioon ja sen rakennettuun käsitykseen kansalaisuudesta.

Hyvät Kansalaiset

Kansallisvaltiossa asuvat kansalaiset ja myös heillä on oma osuutensa kotoutumisen kulttuurisessa prosessissa. Erityisesti Hyvät Kansalaiset toimivat kotoutumisen roolimalleina. Sosiologi Bridget Andersonin mukaan Hyvä Kansalaiset ovat ideaalisia kansalaisia, ahkeria ja lainkuuliaisia. Heidän vastapuolensa ovat Epäonnistuneet Kansalaiset, esimerkiksi rikolliset ja sosiaalipummit.

Kuten kansallisvaltio, myös Hyvät Kansalaiset ja heihin liitetyt ominaisuudet ovat rakennettuja. Väitöskirjan analyysissäni näkyy esimerkiksi, miten hiljaisuus rakennetaan Hyvän Kansalaisen ominaisuudeksi,  vaikka monissa muissa kulttuureissa hiljaisuus voitaisiin nähdä päinvastoin Epäonnistuneen Kansalaisen piirteenä.

Hyvät Kansalaiset asettuvat nimittäin lähtökohdaksi, johon maahanmuuttajan on mukauduttava. Toisin sanoen, Hyvä Maahanmuuttaja, joka – teoriassa – ollessaan tarpeeksi hyvä, ylennetään sitten kiitolliseksi Hyväksi Kansalaiseksi.

Hyvä Kansalaiset ovat ideaalisia kansalaisia, ahkeria ja lainkuuliaisia. Heidän vastapuolensa ovat Epäonnistuneet Kansalaiset, esimerkiksi rikolliset ja sosiaalipummit.

Ongelma on, kuten Bridget Anderson väittää, että Hyvä Maahanmuuttaja ei edes parhaimmillaan voi tulla Hyväksi Kansalaiseksi, vaan korkeintaan Riittävän Hyväksi tai Suvaituksi Kansalaiseksi. Hyväkään Maahanmuuttaja ei siis voi koskaan olla Hyvä Kansalainen.

Kielellä on valta rakentaa mielikuvia ja roolimalleja. Esimerkiksi ”pakolaiskriisistä” puhuminen asemoi kriisin turvapaikkaa hakeviin ihmisiin, ei esimerkiksi valtioiden välisiin valtasuhteisiin, rajapolitiikkaan tai hallinnolliseen vallankäyttöön.

Hyvä Maahanmuuttaja ei edes parhaimmillaan voi tulla Hyväksi Kansalaiseksi, vaan korkeintaan Riittävän Hyväksi tai Suvaituksi Kansalaiseksi.

Samalla tavoin sekä kuvat Välimeren rannalle huuhtoutuneesta pienestä pojasta, Alan Kurdista, että näennäisesti miehiä täyteen ahdetuista kumiveneistä ovat rakentaneet ymmärrystämme kriisistä. Kuvat eivät kerro, että naiset ja lapset on tapana istuttaa veneiden keskelle, koska sitä pidetään turvallisempana. Näin he eivät näy kuvissa.

Siksi myös kieli on osa kotoutumisen kulttuurista prosessia: Kieli rakentaa kulttuuria, ja kulttuuri toistuu kielen kautta. Kieleen siis liittyy valtaa. Kaikilla ei ole yhtäläistä valtaa. Suomessa viranomaisilla on suuri määrittelyvalta, sillä heihin luotetaan ja heitä käytetään usein valtamediassa kommentaattoreina.

Kotoutuminen tietopaketeissa

Väitöskirjassani olen analysoinut suomalaisten ministeriöiden maahanmuuttajille tekemiä tietopaketteja edellä mainittujen neljän näkökulman kautta. Tietopaketeilla on tyypillisesti nimiä kuten ”Tervetuloa Suomeen!” (2000, 2018), ”Suomeen töihin” (2006, 2014) ja ”Perustietoa Suomesta” (2011). Analysoin kaikkiaan yhtätoista vuosien 2000 ja 2018 välillä julkaistua tietopakettia, jotka on julkaissut pääasiassa työministeriö, sisäministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö.

Ainakin uudemmat paketit ovat suoraan kotoutumispolitiikan seurausta: kotoutumislaki vuodelta 2011 nimittäin velvoittaa viranomaiset tuottamaan tietoa maahan muuttaville ihmisille. Paketit kertovat jonkin verran kotoutumispolitiikasta, esimerkiksi lainsäädännöstä, mutta ne kertovat myös käytännön kotoutumisen järjestelyistä, kuten kieli- ja terveyspalveluista, koulutuksesta ja työttömyyspalveluista. Kotoutumisen politiikka ja käytännöt siis kohtaavat paketeissa ainakin ajatuksen tasolla.

Vaikka paketit kattavat miltei kaksi vuosikymmentä, niissä näkyy hyvin vähän muutoksia. Eroja niiden välillä kyllä on, mutta erot ovat lähinnä eri teemoista kertovien pakettien välillä, eivät eri aikoina tehtyjen pakettien välillä. Esimerkiksi eniten kielellistä vuorovaikutusta eli esimerkiksi lukijan huomioivia tervehdyksiä ja kysymyksiä  sisältävät paketit on tehty 2000-luvun puolivälissä sekä vuosina 2011 ja 2014.

Tutkimukseni aikajaksolla Suomi on muuttunut: vuonna 2000 Suomessa Nokia oli Suomen ylpeys ja elettiin niin kutsuttua IT-kuplan aikaa. IT-insinöörejä muutti Suomeen insinööripulaa palkkaamaan. Ammattikorkeakoulussa opetettiin, miten tietokonetta ja internetiä käytetään. Maailma alkoi pienentyä.

Vaikka paketit kattavat miltei kaksi vuosikymmentä, niissä näkyy hyvin vähän muutoksia.

Tietopakettien yleisö on siis muuttunut. Vuosikymmenen puolivälissä huolestuttiin suurien ikäluokkien eläköitymisestä ja alettiin tuoda Suomeen hoitajia Filippiineiltä. Vuoden 2008 finanssikriisin myötä maahanmuuttovastaisuus alkoi selvemmin nostaa päätään.

Osana laajempaa liikehdintää Eurooppaan myös Suomeen tuli tavallista enemmän turvapaikanhakijoita vuonna 2015. Hakijoiden määrä on kuitenkin nopeasti laskenut tämän jälkeen aiempaa matalammaksi: kun vuosina 2004–2014 turvapaikkahakemuksia jätettiin keskimäärin noin 3600 vuodessa, vuonna 2019 uusia turvapaikanhakijoita tuli vain noin 2500.

Vuonna 2019 suurimman osan uusista turvapaikkahakemuksista jättivät Turkin, Irakin ja Venäjän kansalaiset. Suomen ylpeys Nokiasta on lähinnä kaunis muisto, mutta hoitoalan työvoimapulaa tilkitään yhä samalla reseptillä.

Suomi ja maailma ovat muuttuneet, mutta tietopaketeissa tämä ei juurikaan näy. Mitä niissä siis näkyy?

Suomi Satumaana

Tietopaketeissa Suomi esitetään fantasiana, josta esitetään vain hienot ja kauniit puolet. Huonot puolet jätetään pois. Kotoutumisteksteissä Suomi on siis hymyilevien ihmisten hyvinvointivaltio täynnä luontoa.

Sen sijaan esimerkiksi rasismista tai verotuksesta ei juurikaan puhuta, ei ainakaan samalla yksityiskohtaisuudella kuin hyvistä asioista. Työttömyyskin tuodaan esille lähinnä työttömyystukien muodossa. Näiden tekstien valossa Suomi näyttää Satumaalta.

Paketeissa maahan muuttaneet kutsutaan mukaan rajatuille yhteiskunnan alueille, erityisesti työmarkkinoille, mutta ei yhteiskuntaan tai suomalaiseen kulttuuriin laajemmin. Tietopaketit päinvastoin jättävät kulttuurillisen kotoutumisen paljolti maahanmuuttajan omalle vastuulle.

Suomalaiset esitetään monenlaisissa yhteyksissä, esimerkiksi töissä, luonnon helmassa ja perheen kanssa. Maahan muuttaneet sen sijaan esitetään lähes ainoastaan töissä.

Tekstit esittävät suomalaiset ja maahan muuttaneet hyvin erilaisissa konteksteissa. Suomalaiset esitetään monenlaisissa yhteyksissä, esimerkiksi töissä, luonnon helmassa ja perheen kanssa. Maahan muuttaneet sen sijaan esitetään lähes ainoastaan töissä. Heitä ei kutsuta nauttimaan kävelystä meren rannalla tai peli-iltaan perheen kanssa.

Kotoutuminen esitetään vuorovaikutteisena prosessina lähinnä vain maahan muuttaneiden ja hyvinvointivaltion välillä, ei kansalaisten välillä laajemmin. Vuorovaikutteisuus näkyy teksteissä esimerkiksi palveluina ja tukina, joita valtio voi maahan muuttaneille tarjota. Vastavuoroisesti maahan muuttaneiden tulee oppia kieltä ja löytää töitä.

Tavalliset kansalaiset kuitenkin toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajasti työnantajina ja esimerkiksi vuokranantajina. On selvää, että ilman heidän myötävaikutustaan työllistyminen voi olla vaikeaa. Tästä huolimatta paikallisia kansalaisia ei ohjata ottamaan vastuuta kotoutumisesta ainakaan käytännössä.   He saavat jäädä siitä erilleen, vaikka toimivat siinä keskeisinä portinvartijoina. Olisiko suomalaisille tarpeen tietopaketti siitä, miten kotoutumisessa voidaan tukea?

KTM Erna Bodström on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja tutkija Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut kotoutumisen tekstejä vuodesta 2011 ja Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan väitöskirjaan, joka tarkistettiin Helsingin yliopistossa 17.9.2020

Julkaisu ”Tervetuloa Satumaa-Suomeen!” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hyvä maahanmuuttaja –käsitettä käytetään tutkimuskirjallisuudessa ensisijaisesti työperäisestä maahanmuutosta puhuttaessa. Esimerkiksi virolaisten työntekijöiden keskuudessa luodaan kuvaa hyvästä maahanmuuttajasta, joka tekee tunnollisesti työnsä ja maksaa veronsa. Maahanmuuttaja on työnantajan mielestä asenteeltaan ja asemaltaan ”hyvä työntekijä”, joka ei vaadi liian suurta palkkaa tai yhtä hyviä työehtoja kuin paikalliset työntekijät.

Työperäisen maahanmuuttajan on ylitettävä paitsi käytännön byrokraattisia esteitä myös kohdattava sosiaalisia ja kulttuurisia stereotypioita. Käsitteellä arkipäivän nationalismi   kuvataan erottelujen oikeutusta ja kansallisten identiteettien roolia maassa määräaikaisesti työluvalla olevien aseman ymmärtämiseksi.

Hyvä maahanmuuttaja on myös ansaitseva maahanmuuttaja. Ansaitsevuus on tässä keskustelussa liitetty yleensä maahanmuuttajan kelpoisuuteen tai kelvollisuuteen saada osakseen hyvinvointivaltion palveluja tai etuuksia.

Maassa maan tavalla

Maahanmuuttajat on kautta Euroopan nähty hyvinvointivaltion etuja kaikkein vähiten ansaitseviksi. Kelvollisuus voidaan yhdistää myös ”oikeaan” käyttäytymiseen ja kiitollisuuden osoittamiseen. Tutkimusten mukaan maahanmuuttajat ja vähemmistöjen jäsenet osallistuvat itsekin keskusteluun siitä, ketkä ovat heidän mukaansa oikeutettuja hyvinvointivaltion jäseniä. Tällaisten keskustelujen kautta maahanmuuttajat asettuvat dialogiin yhteiskunnassa yleisesti ja kansalaisten keskuudessa vaikkapa sosiaalisen median kanavilla käytävien keskustelujen kanssa.

Tarkastelemme tässä artikkelissa Suomen kahden suuren vähemmistökieliryhmän, viron- ja venäjänkielisten, sosiaalisessa mediassa käymiä keskusteluja hyvä maahanmuuttaja –käsitteen näkökulmasta. Tässä keskustelussa meitä on kiinnostanut ennen kaikkea erikielisten ja erilaista etnistä taustaa edustavien erottelut ja sisään sulkemiset.

Ryhmänsisäiset erottelut näyttelevät keskusteluissa vähintään yhtä vahvaa roolia kuin ryhmien väliset.

Analyysiin on valittu kaksi viron- ja kaksi venäjänkielistä sosiaalisen median keskusteluryhmää ja -sivua. Ryhmät – joiden nimiä emme kerro aiheen arkaluonteisuuden takia – toimivat Facebookissa. Keskustelut on käyty ryhmissä vuosina 2015-2018. Aineisto on kerätty Koneen säätiön vuosina 2018-2020 rahoittaman Dialogisuutta rakentamassa – tutkimus- ja kehittämishanke Suomen maahanmuuttajaryhmien keskinäisistä suhteista (DIARA) –projektin puitteissa.

Aineistolähtöisessä analyysissamme havaitsimme, että ryhmänsisäiset erottelut näyttelevät keskusteluissa vähintään yhtä vahvaa roolia kuin ryhmien väliset. Vaikka joitain suomalaisia tapoja ja käyttäytymismalleja sekä suomalaisen yhteiskunnan järjestelmiä ja arvojakin kritisoitiin, keskusteluissa näkyi vahvana maassa maan tavalla –eetos. Myös suomalaisen kulttuurin tuntemisen tärkeyttä korostettiin.

Hyvä maahanmuuttajuus nousee suomalaisen kulttuurin tuntemisesta

Sosiaalisessa mediassa käytyjen keskustelujen lähtököhtana oli usein, että suomalaiset luovat pohjan yhteiskunnallisille normeille, jotka muiden ryhmien tulee hyväksyä. Joskus keskusteluissa suomalaistenkin tapaa toimia kyseenalaistettiin. Keskustelijat saattoivat todeta, että suomalaiset syrjivät muita ryhmiä, mutta toisaalta korostaa suomalaisen kulttuurin, tapojen ja arvojen ymmärtämisen ja omaksumisen tärkeyttä.

Monet keskustelijat näkivät luonnollisena, että valtiot harjoittavat metodologista nationalismia, joka perustuu valtaväestön, käytännössä enemmistöryhmän ymmärrykseen omien kulttuuristen käytäntöjen ylemmyydestä. Täten suomalaisilla nähtiin olevan oikeus päättää käytännöistä Suomessa.

Keskustelijat eivät välttämättä kuitenkaan pyrkineet täysin sulautumaan kohdemaan kulttuuriin. Keskusteluissa näkyi pikemminkin jatkuva tasapainottelu toisaalta ”omien“ ja toisaalta suomalaisiksi miellettyjen käytäntöjen välillä.

Keskusteluissa näkyi jatkuva tasapainottelu toisaalta ”omien“ ja toisaalta suomalaisiksi miellettyjen käytäntöjen välillä.

Ryhmänsisäisesti menestyvinä nähtiin ne, jotka osasivat arvioida erilaiset arjen tilanteet oikein ja toimia niissä menestyksekkäästi. Joskus se saattoi tarkoittaa käyttäytymistä nimenomaan vaikkapa ”virolaisena“ tai ”venäläisenä“. Keskustelijat puhuivat paljon siitä, milloin pitää noudattaa suomalaista työkulttuuria, esimerkiksi pitää pitkiä kahvitaukoja, ja milloin kannattaa toimia oman kulttuurin normien mukaan.

Joskus keskustelijat saattoivat saada lisähyötyä poikkeamalla älykkäästi suomalaisesta tavasta esimerkiksi panostamalla työhön sopivalla hetkellä suomalaista enemmän. Nämä arjen asioiden ympärillä käytävät neuvottelut nivoutuivat kulttuurisiin käytäntöihin ja ymmärrykseen siitä, mikä on oikeaa, kohtuullista tai riittävää.

Hyvistä maahanmuuttajista parhaat ovat virolaisia – virolaisten itsensä mielestä

Virolaiset olivat keskusteluissa tietoisia siitä, että kulttuurisesta läheisyydestä johtuen he ovat usein etuoikeutetussa tilanteessa muihin maahanmuuttajaryhmiin nähden siinä, että heillä on mahdollisuus päästä muita nopeammin syvälle suomalaiseen kulttuuriin. Tätä etuoikeutettua asemaa käytettiin keskusteluissa yhtäältä perusteena sille, miksi virolaiset ovat ikään kuin luonnollisesti muita maahanmuuttajia parempia.

Toisaalta etuoikeutetun aseman väärinkäyttöä pidettiin moitittavana. Tällaiset virolaiset luokiteltiin huonoiksi ja heidän nähtiin jopa uhkaavan virolaisten hyvää asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Toisaalta etuoikeutetun aseman väärinkäyttöä pidettiin moitittavana.

Vironkieliset maahanmuuttajat myös tiedostivat stereotypiat, joita kotimaassa asuvilla maanmiehillä oli heistä. Keskustelujen kannanotot tähtäsivät strategiseen erottautumiseen näistä stereotypioista.

Sekä virolainen että suomalainen verrokkiryhmä ovat tärkeitä virolaisille maahanmuuttajille Suomessa. Virolaiset saattoivat asua vain puolittain Suomessa, jolloin kynnys palata Viroon oli matala. Maineen säilyttäminen Virossa oli monille erittäin tärkeä, joskus ehkä tärkeämpikin kuin oman ryhmän maineen ylläpitäminen ja vahvistaminen Suomessa.

Tutkimissamme sosiaalisen median ryhmissä eri maahanmuuttajaryhmien sisäisten erojen korostamista tapahtui määrällisesti paljon enemmän kuin maahanmuuttajaryhmien välisten erojen korostamista. Vironkielisissä ryhmissä virolaiset luokittelivat maanmiehiään systemaattisesti huonoiksi ja hyviksi ja kävivät keskustelua, mitä hyvänä tai huonona maahanmuuttajana oleminen Suomessa tarkoittaa.

Hyvä maahanmuuttajuus ilmenee kokemuksissa sääntöjen noudattamisessa ja asenteissa

Kaikissa tutkimissamme keskusteluryhmissä tulivat esiin ryhmiensisäiset, käyttäytymiseen ja eetokseen liittyvät rajanvedot. Keskusteluissa käsiteltiin usein suorasti tai epäsuorasti hyvään maahanmuuttajuuteen liitettyjä arvoja, käytösmalleja ja strategioita. Vaikka suomalainen yhteiskunta sääntöineen ja instituutioineen näyttäytyi usein keskustelijoille vieraana, tarvetta yhteiskunnalliseen integroitumiseen ei juuri kyseenalaistettu.

Suhteessa premissiin olla ”maassa maan tavalla” oli toki ryhmänsisäisiä eroja, mutta vahvimpana keskustelusta tuli ilmi ajatus, jonka mukaan suomalaisten normien mukaan on toimittava. Vastaavasti näin toimimatta jättäminen oli pääsääntöisesti paheksuttavaa.

Oikean maahanmuuttajan eetosta vahvistettiin selvästi näiden keskustelujen kautta. Keskusteluista tuli esille sellaisia hyvään maahanmuuttajuuteen liitettäviä asenteita kuten kiitollisuus työpaikasta tai mahdollisuudesta saada elanto Suomessa, suomalaisen mentaliteetin ymmärtäminen ja realistiset odotukset maahanmuutosta. Varsinaisia esimerkkejä kiinnostavampaa tässä on kuitenkin se, että tällainen ryhmän sisäisten erojen rakentuminen ja rakentaminen näkyvät aineistossa näinkin vahvasti.

Lähtömaahan paluuta ehdotettiin, kun joku keskustelijoista alkoi kritisoida Suomen politiikkaa tai yhteiskuntajärjestystä.

Keskustelujen yksi erityispiirre oli poliittisen kannan kautta tuotettu sisäinen erottelu. Venäjänkielisten kohdalla se saattoi ilmetä esimerkiksi silloin, jos joku esitti nyky-Venäjän johtoa puolustavaa linjaa. Hänelle saatettiin ehdottaa muuttoa ”takaisin lähtömaahansa”. Molemmissa kieliryhmissä lähtömaahan paluuta ehdotettiin myös silloin, kun joku keskustelijoista alkoi kritisoida Suomen politiikkaa tai yhteiskuntajärjestystä.

Tällaiset avaukset eli käytännössä kritiikki oleskelumaan politiikkaa ja olosuhteita kohtaan tulkittiin systemaattisesti epäkohteliaisuudeksi ja jopa epälojaalisuudeksi sitä valtiota kohtaan, joka on mahdollistanut maahanmuuttajille toimeentulon ja hyvän elämän. Karrikoiden voisi todeta, että ”hyvän maahanmuuttajan” ajattelutapa heijastelee suomalaisessa julkisessa keskustelussa usein esitettyjä, maahanmuuttajien kiitollisuuden tärkeyttä korostavia näkökantoja.

Rasismi ei koske hyvää maahanmuuttajaa

Sekä viron- että venäjänkielisissä sosiaalisen median keskusteluissa toistui usein ajatus siitä, että vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja toisinaan rasismi kohdistuu myös heihin, se oli osittain ymmärrettävää – tai ainakin hyvän maahanmuuttajan kannattaisi pyrkiä suhtautumaan siihen ymmärryksellä.

Vuoden 2015 Euroopan pakolaiskriisin myötä erityisesti virolaistaustaisten joukossa esiintyi niin sanottua valkoisuuspuhetta eli tapaa jakaa maahanmuuttajat hyviin ja huonoihin ihonvärin, muiden ulkoisten tai jopa kulttuuristen erojen perusteella. Ei-valkoisiin sisällytettiin niin tummaihoisia afrikkalaistaustaisia, muslimeja, arabeja kuin pakolaisiakin.

Yleistyvä tapa oli myös kutsua lähes kaikkia ei-valkoisia pakolaisiksi riippumatta ihmisen taustasta. Virolaiset luokittelivat helposti pakolaiseksi somalitaustaisen henkilön, joka on syntynyt ja kasvanut Suomessa. Tietoisuus ei-valkoisten ihmisten erilaisista taustoista on virolaisten joukossa hyvin heikkoa.

Virolaiset näkivät venäjänkieliset maahanmuuttajat Suomessa valkoisina ja kulttuurisesti läheisinä. Venäjänkieliset olivat virolaisten mielestä hyviä naapureita ja heidän kanssaan tuli harvoin hankaluuksia. Usean vironkielisen keskustelijan suhtautuminen Virossa asuviin venäläisiin oli muuttunut myönteisemmäksi heidän oman maahanmuuttajakokemuksensa kautta.

Usean vironkielisen keskustelijan suhtautuminen Virossa asuviin venäläisiin oli muuttunut myönteisemmäksi heidän oman maahanmuuttajakokemuksensa kautta.

Toisaalta saman henkilön asenteet venäjänkielisiin saattoivat riippua kontekstista. Esimerkiksi vironkielisten asenne Virossa asuviin venäläisiin saattoi olla kielteinen, mutta Suomessa asuvista venäläisistä puhuttiin positiiviseen sävyyn.

Tutkimissamme venäjänkielisissä keskusteluissa rasistista puhetta esiintyi huomattavasti vironkielisiä keskusteluryhmiä vähemmän. Tähän saattoi vaikuttaa paitsi Suomen venäjänkielisten kulttuurinen ja etninen monimuotoisuus, myös ero ryhmien moderointipolitiikassa ja luonteessa.

Valtaosalle vironkielisten ryhmien osallistujista eläminen vähemmistössä oli uutta, mikä ehkä myös selitti eroja. Venäjänkielisissä ryhmässä taas oli paljon sellaisia keskustelijoita, jotka olivat olleet vähemmistössä myös edellisessä asuinmaassaan. Rasistinen valkoisuuspuhe ei ole kuitenkaan tuntematon ilmiö Suomessa asuvien venäjänkielisten keskuudessa. Daria Krivonoksen haastattelemat nuoret työttömät venäjänkieliset kävivät samantyyppistä rajanvetoa valkoisiin ja ei-valkoisiin kuin tutkimuksemme vironkieliset.

Venäjänkielisestä aineistosta nousi esiin myös ryhmäläisten kokema rodullistaminen tai rasismi. Vaikka tutkituissa ryhmissä esiintyi tukea ja syrjintää kokeneille vähemmistön jäsenille, muut ryhmäläiset saattoivat kuitenkin yllättävän usein kyseenalaistaa syrjinnästä puhuvan kokemuksia ja tarjota niille vaihtoehtoisia selityksiä. Kanssaryhmäläisten kokemaa syrjintää saatettiin myös selittää ja jopa oikeuttaa Suomen ja Venäjän väliseen historiaan tai Venäjän nykypolitiikkaan vetoamalla.

Lopuksi

Yleensä muut – pääasiassa valtaväestöön kuuluvat – haluavat esittää erilaisia määreitä kunnon maahanmuuttajalle ja ansaitsevalle maahanmuuttajalle. Tutkimissamme sosiaalisen median keskusteluissa venäjän- ja vironkieliset osallistuvat myös itse hyvän maahanmuuttajanmäärittelemiseen.

Hyvä maahanmuuttajuus ilmeni keskusteluissa kokemuksen, kulttuurisen kompetenssin, sääntöjen noudattamisen ja asenteiden kautta. Suomalaisen kulttuurin ja kielen tuntemus esitettiin tärkeänä askeleena kohti hyvää maahanmuuttajuutta.

Asenteeltaan maahanmuuttajan tuli olla kiitollinen mahdollisuudesta asua ja työskennellä Suomessa. Hyvä maahanmuuttaja on myös tarpeeksi kovanahkainen rasismia kohdatessaan. Asenne heijastelee yhteiskunnassa yleisemmin käytävän keskustelun äänenpainoja.

Hyvä maahanmuuttaja on tarpeeksi kovanahkainen rasismia kohdatessaan.

Suomessa käytävässä julkisessa keskustelussa venäjän- ja vironkieliset kieliryhmät nähdään ja esitetään usein yhtenä kokonaisuutena eikä heidän välisiään tai kieliryhmän sisäisiä eroja oteta huomioon. Tämä analyysi osoittaa paitsi viron- ja venäjänkielisten välisiä eroja, myös kieliryhmien sisäisen moniäänisyyden hyvästä maahanmuuttajuudesta käytävässä keskustelussa.

Tutkimissamme viron- ja venäjänkielisissä keskusteluissa näkyy yhtenäisen identiteettipolitiikan puuttuminen. Keskustelijat eivät pyrkineet ajamaan näiden kieliryhmien asemaa yhtenäisenä kokonaisuutena ainakaan sosiaalisen median keskusteluissa.

On tärkeä huomata, että nämä ovat rajattuja, neljästä sosiaalisen median ryhmästä koostuneen aineiston analyysin tuloksia. Ne eivät ole läpileikkaus viron- tai venäjänkielisten äänenpainoista Suomessa eivätkä yleistettävissä näihin ryhmiin.

Sosiaalisen median keskusteluissa äärimielipiteet saavat paljon näkyvyyttä. Tutkimusta tehdessä äärikannanotot saattavat myös nousta tahattomasti liian näkyvään asemaan. Silti yhtä äärimielipidettä vastaan saattoi asettua useita tasoittavia ja vastustavia kommentteja. Tämän dialogin dynamiikan tarkastelu tuottaa olennaista tietoa siitä, mitä keskustelunaiheita nousee esille ja miten niihin reagoidaan.

Markku Sippola on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Jaanika Kingumets on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Liisa Tuhkanen on väitöskirjatutkija University College Londonissa.

Julkaisu Tavoitteena hyvä maahanmuuttajuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Se on hirveen traagista, millä tavalla se on synnyttänyt solidaarisuutta. Se on tavallaan tosi kaunista, miten ihmiset on tullut toisiaan lähelle ja ylittäneet isoja rajoja ja rakkaus on tapahtunut, ihmisten välinen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Mutta se on aiheuttanut hirveesti kipua, koska osa ihmisistä ei ole saanut jäädä tai ei saa jäädä. Osa on pakkopalautettu, osa on joutunut lähtemään, osa asuu Pariisissa sillan alla.”

Näin ihmisoikeusaktivisti, Kotimajoitusverkoston hankejohtaja Mirka Seppälä kuvailee vuoden 2015 jälkeen turvapaikanhakijoiden parissa toimineiden vapaaehtoisten tunteita Ylen Horisontti-ohjelmassa. Ohjelmassa keskusteltiin siitä, mitä opittiin turvapaikanhakijakriisistä.

Sitaatti kiteyttää hyvin tunteita, jotka nousevat esiin meneillään olevassa tutkimuksessani turvapaikanhakijoiden oikeuksia puolustavista aktivisteista Suomessa.

Tunteet paljastavat kokemuksellisen puolen toisten kärsimyksistä ja epätasa-arvosta. Empatian ja myötätunnon nähdään usein kanavoivan solidaarisuutta.

Empatian ja myötätunnon roolia solidaarisuuden rakentumisessa on kuitenkin myös kritisoitu, sillä ne saattavat sumentaa epätasa-arvoisten rakenteiden tunnistamisen.

Tässä tekstissä kuvaan, miten suomalaisten aktivistien myötätunto ja empatia turvapaikanhakijoita kohtaan syntyi ja millaisia muita empatian kanavoimia tunteita poliittisen liikehdinnän moottorina on ollut.

Kansalaisyhteiskunnan organisoituminen pakolaisten vastaanottoon vuonna 2015

Suomeen saapui vuonna 2015 yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Viranomaisten ensimmäinen reaktio suurta määrää uusia maahantulijoita kohtaan oli suhteellisen optimistinen. Kotouttamistyön aloittamisen tärkeyttä jo vastaanottovaiheessa korostettiin.

Pääministeri Juha Sipilä kertoi vuoden 2015 syyskuussa julkisuudessa tarjoavansa kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Samassa haastattelussa hän ilmaisi huolensa solidaarisuuden puutteesta turvapaikanhakijoita kohtaan ja vetosi suomalaisiin: ”nyt tarvitaan välittämistä”.

Kansalaisyhteiskunta organisoitui tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa.

Kansalaisyhteiskunta organisoituikin tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa. Ihmiset ympäri Suomea avasivat kotejaan turvapaikanhakijoille, organisoivat vaate- ja tavarakeräyksiä ja järjestivät vapaaehtoista kielenopetusta vastaanottokeskuksissa.

Monella vapaaehtoisella ei välttämättä ollut aktivistitaustaa tai poliittista ideologiaa toiminnan takana, vaan motivaatio kumpusi auttamisen halusta, myötätunnosta ja empatiasta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan.

Moni luotti suomalaisiin politikkoihin ja viranomaisiin, että turvapaikkaa tarvitsevat ihmiset saavat jäädä maahan ja yhteistyössä valtion kanssa heidät saadaan kotoutumaan.

Protestointi ei ollut vielä monenkaan vapaaehtoisen näköpiirissä, sillä moni luotti valtion kykyyn hoitaa asiat ilman julkista painetta.

Turvapaikkapolitiikka kiristyy, pakkopalautukset järkyttävät

Vuoteen 2016 tultaessa viranomaisten ja julkisen keskustelun huomio kääntyi tavoitteisiin tehostaa turvapaikkahakemusten käsittelyä sekä käännyttää kielteiset päätökset saaneet turvapaikanhakijat pois maasta. Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Lainsäädännöstä poistettiin kokonaan oleskelulupa humanitaarisista syistä. Turvapaikanhakijoiden oikeutta avustajaan turvapaikkapuhutteluissa rajattiin.

Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Maahanmuuttovirasto päivitti maatietoa Irakista, Afganistanista ja Somaliasta, joista suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista tuohon aikaan saapui, siten, että useat alueet kyseisissä maissa määriteltiin turvallisiksi. Se mahdollisti vetoamisen päätöksissä maansisäiseen pakoon.

Samaan aikaan Maahanmuuttoviraston tulkintalinja turvapaikanmyöntämiseen tiukentui huomattavasti ja näyttökynnys nousi. Lisäksi ongelmia aiheuttivat kokemattomat turvapaikkapuhuttelijat, tulkit ja lakimiehet.

Nämä muutokset ovat käytännössä johtaneet paperittomien ihmisten määrän kasvuun Suomessa sekä lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden käännytysten määrän lisääntymiseen.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana, heti sen jälkeen, kun nähtiin, miten lakimuutokset ja kiristyneet turvapaikkalinjaukset vaikuttivat turvapaikanhakijoiden elämään. Moni järkyttyi turvapaikanhakijoiden pakkokeinoin toteutetuista käännytyksistä.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana.

Pakkopalautukset herättivät pettymyksen, pelon ja epätoivon tunteita. Tunteiden jakaminen vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden verkostoissa on tehnyt yksittäisten ihmisten epätoivosta ja peloista sosiaalisia ja kollektiivisia.

Tunteiden syypäänä nähtiin valtio ja sen harjoittama epäreilu turvapaikkapolitiikka, jota kohtaan vastarinta alkoi rakentua. Suomalaisten tunteet eivät liittyneet pelkästään kohdattuihin turvapaikanhakijoihin ja heidän traagisiin kohtaloihinsa turvapaikkapolitiikan kiristyksien vuoksi vaan yleisemmin pettymykseen valtion viranomaisia kohtaan.

Niin kutsuttu ”pakolaiskriisi” näyttäytyykin monien kansalaisyhteiskuntatoimijoiden silmissä eurooppalaisten valtioiden solidaarisuuden kriisinä ja pakolaisten vastaanottokriisinä. Nämä kriisit puolestaan ovat synnyttäneet solidaarisuutta ruohonjuuritasolla.

Kuten muualla Euroopassa, myös Suomessa turhautuminen epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa vastaan on synnyttänyt protesteja.

Ruohonjuuritason vastarintaa pakkopalautuksia vastaan

Yksi näkyvimmistä protesteista oli helmikuussa 2017 Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden aloittama mielenilmaus Helsingin keskustassa, johon liittyi pian myös turvapaikanhakijoita Afganistanista.

Protesti perustettiin vastustamaan Suomen hallituksen ja viranomaisten systemaattista turvapaikanhakijoiden aseman heikentämistä. ”Vaadimme oikeutta elää!” oli protestin slogan.

Ympärivuorokautinen Oikeus elää -protesti kesti Helsingin keskustassa keskeytyksettä noin viisi kuukautta. Sen jälkeen sitä vielä jatkettiin päivisin syyskuuhun saakka. Protesti siirtyi syyskuussa Kolmen Sepän patsaalle, jonne osana Helsinki Design Week -tapahtumaa rakennettiin Right to live house -installaatio.

Kyseessä oli ensimmäinen laajamittainen turvapaikanhakijoiden protesti sekä toiseksi pitkäkestoisin mielenosoitus Suomessa.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan laaja solidaarisuus edesauttoi protestin jatkuvuutta. Sitä asettuivat tukemaan monet ympärillä olevat yritykset ja instituutiot ja se sai myös poliisin ennaltaehkäisevän yksikön tukea. Sen riveihin liittyi ihmisiä eri taustoista: ihmisoikeusaktivisteja, eri seurakuntien jäseniä, taiteilijoita, perheenäitejä, opiskelijoita.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille, jotka kamppailivat epätoivon, väsymyksen ja pelon tunteen kanssa. Protestin aikana syntyi tiivis verkosto vastustamaan turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksia.

Verkoston aktiivit ovat vuodesta 2017 lähtien auttaneet käännytysuhan alla eläviä turvapaikanhakijoita. Vapaaehtoiset avustavat hakijoita muun muassa uuden turvapaikkahakemuksen tekemisessä, oikeusavustajan etsimisessä ja yhteistyössä oikeusavustajan kanssa käännytyspäätöksistä valittamisessa oikeusasteisiin, jotka voivat määrätä täytäntöönpanokiellon.

Avustustyötä ja aktivismia

Valituksissa vedotaan palautuskieltoon, jonka mukaan

”ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi”.

Vapaaehtoiset avustavat myös työn ja asunnon etsinnässä ja oleskeluluvan hakemisessa työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella. Avustustoiminnan lisäksi aktivistit järjestävät erilaisia mielenilmauksia, yrittävät vaikuttaa viranomaisiin ja politiikkoihin, tiedottavat pakkopalautuksiin liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa ja pyrkivät saamaan todettuja epäkohtia esiin valtamediassa.

Varsinaisten pakkopalautusten kritisoimisen lisäksi verkoston aktiivit ovat tuoneet esiin epäkohtia liittyen ”avustetun vapaaehtoisen paluun” ohjelmaan, josta vastaa Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM yhteistyössä Maahanmuuttoviraston kanssa.

Moni haavoittuvassa asemassa oleva turvapaikanhakija on käytännössä ollut pakkoraossa valitessaan ”vapaaehtoisen paluun”, sillä vaihtoehtona on joutua säilöön otetuksi ja pakkopalautetuksi, josta seuraa maahantulokielto Schengen-alueelle.

Myös mahdollisuus saada rahallinen tuki vapaaehtoisen paluun ohjelman kautta on vaikuttanut monien päätökseen. Tuki on joissain tapauksissa mahdollistanut uudelleen pakenemisen paluun jälkeen.

Euroopan ihmisoikeuskomission (EIT) marraskuussa 2019 Suomelle langettama päätös Suomen ihmisoikeusrikkomuksesta liittyikin irakilaisen Alin käännytykseen juuri ”vapaaehtoisen paluun ohjelman” kautta.

Vuonna 2017 Ali käännytettiin Suomesta Bagdadiin, jossa hänet muutamia viikkoja paluunsa jälkeen tapettiin. EIT linjasi, että Alilla ei ollut tilanteessa aitoa valinnanvapautta ja siten hänen paluunsa nähdään pakotettuna palautuksena.

Raskas aktivismi viranomaisluottamuksen särkymisen varjossa

Moni haastattelemani aktivisti kuvaa viimeisten neljän vuoden kokemuksiaan raskaiksi. Heidän elämäänsä varjostaa pelko ja huoli läheisten turvapaikanhakijoiden kohtaloista ja voinnista pakkopalautusten ja paperittomuuden uhan alla.

Tämän lisäksi jokainen haastattelemani aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata. Haastateltavat kokevat, että poliitikot ja viranomaiset eivät tartu heidän esiin nostamiinsa epäkohtiin.

Jokainen aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata.

Luottamuksen menettämisen vuoksi vapaaehtoistyö on vuosien varrella muuttunut suoranaiseksi pakoksi auttaa ihmisiä, jotka Suomen valtion nähdään hylänneen. Solidaarisuus pysyy hengissä, koska aktivistit eivät luota valtion kykyyn hoitaa turvapaikka-asioita ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.

Haastattelemilleni aktivisteille ei tullut yllätyksenä Euroopan ihmisoikeuskomission vastikään Suomelle langettama päätös. Tuomio nähdään pikemminkin jäävuoren huippuna, joita tulisi lisää, mikäli jokin taho jaksaisi hoitaa kanteluprosessit.

Nyt nähtäväksi jää, miten Suomi tämän EIT:n nootin jälkeen tarttuu turvapaikanhakijoita koskeviin epäkohtiin. Tehdäänkö sellaisia korjausliikkeitä, jotka keventäisivät myös aktivistien taakkaa?

Kirjoitus on viimeinen osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

YTT Päivi Pirkkalainen työskentelee tutkijatohtorina ”Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa” (DEMESO) -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Solidaarisuutta turvapaikan­hakijoiden pakko­palautuksia vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Biometriikkaa käytetään liikkuvuuden kontrollointiin lukuisilla tavoilla. Yksi tavoista on lääketieteellinen ikätestaus.

Suomessa maahan yksin tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden ikä arvioidaan Maahanmuuttoviraston (Migri) tilauksesta laboratoriossa. Röntgenkuviin perustuvassa lausunnossa selvitetään, onko nuori todennäköisemmin ala- vai täysi-ikäinen.

Maahan yksin tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden ikä arvioidaan Migrin tilauksesta laboratoriossa.

Eräs asianajaja totesi rekemässämme tutkimushaastattelussa oivaltavasti ikätestauksesta: ”Mä ajattelin kertoa sille taholle [oikeushammaslääkäreille], että tiedättekö te, että te teette tällä hetkellä suomalaista turvapaikkapolitiikkaa”. Kipakassa mutta turhautuneessa kommentissaan hän viittasi siihen, että oikeuslääketieteelle annetaan ratkaiseva rooli päätöksenteossa.

Vaikka kansalaisjärjestöt ja monet asianajajat sekä alaikäisille nimetyt edustajat ovat kritisoineet ikätestausta, Suomessa julkinen keskustelu on ollut huomattavan vähäistä.

Suomessa tutkimuksen tulos pelkistyy ”hampaistoiäksi” ja ”ranneluuiäksi”. Arviointiin eivät osallistu lastenlääkärit, psykologit tai sosiaalityöntekijät. Näin ruumiista tulee vallankäytön keskeinen kohde ja näyttämö.

Oikeushammaslääkäreiden lausunnon perusteella Migri määrittää tutkittujen iän, ja oletettu syntymäaika tallennetaan päivän tarkkuudella rekistereihin. Tämä taas vaikuttaa monin tavoin nuoren tulevaisuuteen.

Arviointiin eivät osallistu lastenlääkärit, psykologit tai sosiaalityöntekijät.

Olennaista ei ole laboratoriotutkimus sinänsä vaan ennen kaikkea se, miten sitä milloinkin käytetään tai jätetään käyttämättä. Tässä kirjoituksessa pohditaan teknologis-hallinnollisten konventioiden sijaan kaikessa yksinkertaisuudessaan mitä merkittävimpiä kysymyksiä. Miksi ikä on arvioitava? Mistä tulos kertoo?

Yksinkertainen vastaus näihin kysymyksiin löytyisi hallinnollisesta järkeilystä. . Iän määrittäminen on osa henkilöllisyyden selvittämistä, mutta monilla turvapaikanhakijoilla ei ole esittää luotettavina pidettyjä asiakirjoja.

On kuitenkin selvää, että selitys ei ole näin suoraviivainen vaan kauttaaltaan epämääräinen ja kiistanalainen.

Kirjoituksemme perustuu Anna-Maria Tapanisen artikkeliin ”Rajalla laboratoriossa: iän arviointia, iän määrittämistä ja ikämääräyksiä”, joka on julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä, sekä Noorulhaq Haqiarin, Mosi Heratin ja Moji Razaein omiin kokemuksiin ja havaintoihin ikäepäilystä.

Testaus lasten tunnistamiseksi vai petosten paljastamiseksi?

Maahanmuuttovirasto on teettänyt ikätestejä siitä lähtien, kun säädökset oikeuslääketieteellisestä iän selvittämisestä lisättiin ulkomaalaislakiin vuonna 2010. Hallituksen esityksessä sekä nuorten turvapaikkahakemuksia koskevissa hallinto-oikeuden päätöksissä viitataan lapsen etuun. Suomea sitovilla kansainvälisillä sopimuksilla on periaatteessa ratkaiseva rooli.

Jos tätä pidetään lähtökohtana, ikätestauksen tarkoituksena olisi siis tunnistaa erityisen haavoittuvaiset lapset turvapaikanhakijoiden joukosta.

Tosiasiassa tarkoitus on kuitenkin päinvastainen: alaikäisiksi tekeytyvien tunnistaminen. Hallituksen esityksen johdannossa todetaan, että tarkoituksena on ”tiettyjen vetotekijöiden karsiminen”. Tätä päämäärää palvelee joukko säädöksiä, joita yhdistää pyrkimys estää huijauksia mahdollisimman tarkoilla selvityksillä.

Se, miten ja millaisissa tilanteissa ikää selvitetään, kertoo karua kieltä tarkoitusperistä.

Lakimuutosten taustalla olivat ajankohtaiset keskustelut esimerkiksi ”ankkurilapsista”, ”kasvattilapsi-ilmiöstä” sekä yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden ”räjähdysmäisestä kasvusta”. Ne ilmensivät ja vahvistivat oletusta siirtolaisten ”virtojen” tai ”vyöryjen” patoamisen välttämättömyydestä.

Biometriikka, kuten oikeuslääketieteellinen iän selvittäminen, tarjosi tälle ratkaisun. On kuitenkin selvää, että bioteknologisten keinojen käyttö lisää kaikenkattavaa epäilyä pikemminkin kuin hälventää sitä.

Samoissa laboratorioissa on tehty sekä DNA-analyysejä geneettisen sukulaisuuden varmistamiseksi että ikätestejä. DNA-tutkimuksen on alusta asti katsottu palvelevan kahta tarkoitusta: se voi paljastaa hakijoiden esittämät väitteet perättömiksi, mutta samalla se voi ainakin periaatteessa mahdollistaa perheen yhdistämisen myös niille, joilla ei ole esittää muita todisteita perhesiteistään.

Iän arvioinnissa tällaista ihmisoikeudellista lähtökohtaa ei ole muualla kuin lainsäädännön perusteluissa – tai oikeushammaslääkäreiden puheissa. Se, miten ja millaisissa tilanteissa ikää selvitetään, kertoo karua kieltä tarkoitusperistä.

Ensinnäkin ikätestin tuloksesta ei voi valittaa muuten kuin osana turvapaikkapäätöksestä tehtyä valitusta. Tätä rajoitusta ovat vastustaneet paitsi suomalaiset ja kansainväliset järjestöt, myös Euroopan neuvosto.

Toiseksi nuori itse tai hänen oikeudellinen avustajansa eivät voi vaatia testausta esimerkiksi silloin, kun nuori on määritelty virheellisesti aikuiseksi esimerkiksi silmämääräisen arvion tai väärennetyn henkilötodistuksen perusteella.

Tutkimuksesta kieltäytyminen ”ilman hyväksyttävää syytä” johtaa siihen, että nuori määritellään automaattisesti aikuiseksi.

Kolmanneksi ulkomaalaislaissa mainittu ”tietoon ja vapaaseen tahtoon” perustuva suostumus ei voi toteutua – varsinkin, kun tutkimuksesta kieltäytyminen ”ilman hyväksyttävää syytä” johtaa siihen, että nuori määritellään automaattisesti aikuiseksi.

Ikätestaus bioteknologisena rajana ”turvapaikkakriisissä”

Iän arvioinnin viimeaikaiset muutokset heijastelevat vuoden 2015 ”turvapaikkakriisiä”, jolloin alaikäisiä saapui yhteensä 3 024, 15-kertaisesti edelliseen vuoteen verrattuna.

Syksyn aikana kehkeytyneessä poikkeustilanteessa iän selvittäminen nousi yhdeksi keskeisistä kysymyksistä. Seuraavan parin vuoden aikana käytänteet vaihtelivat tavoilla, jotka osoittavat, miten iän arviointi asettuu osaksi turvapaikkapolitiikan ja muuttoliikkeiden muutoksia.

Syksyllä 2015 Migrin ohjeet painottivat hakijoiden pikaista ohjaamista laboratoriotutkimuksiin. Pian tämän jälkeen virasto ohjeisti viranomaisia siirtämään ulkoisen vaikutelman perusteella täysi-ikäisiltä vaikuttavat viivyttelemättä aikuisten vastaanottokeskuksiin.

Viimein vuonna 2017 annettiin tarkat ohjeet, joiden mukaan ikää ei voi muuttaa ilman lääketieteellistä tutkimusta. .

Vuosina 2015–2016 tehtiin yhteensä 759 ikätestiä, ja tutkituista nuorista 65 prosenttia arvioitiin täysi-ikäisiksi. On mielenkiintoista ja jopa yllättävää, että Migri korosti, että väitteet lapsiksi tekeytyneistä aikuisista eivät pitäneet paikkaansa. Vain vähemmistö hakijoista ohjattiin ikätestaukseen, sillä valtaosa yksin tulleista oli todellakin alaikäisiä.

Aikuiseksi määritelty ei periaatteessa menetä mahdollisuuttaan oleskelulupaan, mutta seuraukset voivat olla vakavia: säilöön ottamisen ja karkottamisen uhka.

Vaikka aikuiseksi määritelty ei periaatteessa menetä mahdollisuuttaan oleskelulupaan, seuraukset voivat olla vakavia: säilöön ottamisen ja karkottamisen uhka. Lisäksi hän menettää oikeutensa perheenyhdistämiseen – joka on tosin muutenkin nykyään hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta.

Alaikäiset saavat aikuisia helpommin oleskeluluvan, mutta heidänkään tilanteensa ei ole turvattu. Heidän oleskelulupansa perustuu useimmiten yksilöllisiin inhimillisiin syihin juuri alaikäisyyden takia.

Nämä oleskeluluvat ovat kuitenkin olleet tyypillisesti jopa vain vuoden pituisia, lapsi- ja perhejärjestöjen arvostelemia ”pätkälupia”. Jatkohakemuksessa on oltava uusia perusteita, joista yksi on onnistunut kotoutuminen.

Samalla jatkuva epävarmuus voi viedä uskon tulevaisuuteen. Tämän artikkelin kirjoittajista Herati perääkin: ”Miksi puhutaan inhimillisyydestä?”

Erityisen huolestuttavaa on se, että monesti juuri (oletettavasti) täysi-ikäistymisen kynnyksellä oleville nuorille on annettu lyhyitä jatkolupia. Maahanmuuttovirasto on tosin viime aikoina pidentänyt jatkolupien kestoa – ainakin periaatteessa.

Suuntaa-antavasta tuloksesta varmoihin seurauksiin

On selvää, että ikätestin tulos on kiistanalainen. Edellä mainitussa lakiesityksessä ja Migrin sivuilla viitataan iän selvittämiseen, termiin, jota oikeushammaslääkärien kerrotaan suosivan, koska tulos on vain ”suuntaa antava”.

Näin korostetaan tieteellisen prosessin erillisyyttä eikä tulosta seurauksineen. Hallituksen esityksessä jopa todetaan, että kyseessä ei ole ”kronologisen iän” määrittäminen.

Lain perusteluissa esitettyjä varauksia toistetaan myös päätöstä koskevissa kuulemisissa. Tämä on varmaan käsittämätöntä nuorelle varsinkin silloin, kun samalla kerrotaan täysi-ikäiseksi määrittämisestä.

Esityksessä otetaan esiin useita ranneluun kuvauksen epävarmuudesta kertovia seikkoja, kuten se, että 1930-luvulta peräisin olevaa, luuston kehitystä kartoittavaa verrokkiaineistoa ei ole alun perin tarkoitettukaan iän arvioimiseen. Vertailussa käytetyn kartaston on myös väitetty vanhentuneen.

Lastenlääkäreiden mukaan luusto saavuttaa nykyään viitekartaston mukaiset täysi-ikäisyyden tunnusluvut jo pari vuotta aiemmin kuin ennen. Kun virhemarginaali on vähintään kaksi vuotta, tutkimus on melkoista arpapeliä.

Tuloksena voi olla vain se, että ”lapsi on kenties, mahdollisesti, todennäköisesti tai epätodennäköisesti alle 18-vuotias”.

Lastenlääkäri Mary Maherin mukaan lääkäreille annettu tehtävä on mahdoton. Tuloksena voi olla vain se, että ”lapsi on kenties, mahdollisesti, todennäköisesti tai epätodennäköisesti alle 18-vuotias”.

Nimenomaan täysi-ikäistymisen kynnyksellä tulos on ristiriitaisesti ja huolestuttavasti erityisen epäluotettava. Suomessa myös asianajajat ovat korostaneet menetelmän kelvottomuutta ja oikeushammaslääkäritkin voivat myöntää ranneikätutkimuksen epävarmuuden. Muissa Euroopan maissa menetelmät vaihtelevat, ja Britanniassa lääketieteellisiä menetelmiä ei käytetä lainkaan.

Miksi siis ranneluun kuvausta käytetään Suomessa?

Huijareita ja ”partalapsia”?

Hallituksen esityksessäkin todetaan, että jotkut tulijoista eivät tiedä syntymäpäiväänsä. Tämä on varmaan totta. Pitkittyneiden konfliktien keskellä Afganistanin ja Somalian kaltaisissa maissa syntymiä ei rekisteröidä eikä iällä ole suurta merkitystä.

Epäilyn läpitunkevuus siivilöityy kuitenkin oletukseksi siitä, että nuoret tietävät alaikäisyyden tuomat edut ja väittävät siksi olevansa vielä lapsia. Tämä epäluulo kiteytyy Suomessa ja Ruotsissa esimerkiksi puheissa ”partalapsista”.

Mutta osaavatko nuoret taktikoida? Tämän tekstin afganistanilaiset kirjoittajat olivat Suomeen tullessaan 16-vuotiaita. Kaikki olivat kuulleet vasta Suomessa, mitä ala- ja täysi-ikäisyys tarkoittavat. Sen sijaan Kreikassa oli tullut selväksi, että matkaa jatkaakseen täytyy esiintyä täysi-ikäisenä.

Ikäarvauksen armoilla

Toinen asia, jonka nuoret oppivat Suomessa, on se, että ikäarvioinnin tulos ei ole varma, vaan pikemminkin ”arvaus”. Haqiar allekirjoitti suostumuslomakkeen kuviteltuaan, että tutkimuksen tulos vastaisi henkilötodistukseen kirjoitettua syntymäpäivää. Jälkikäteen hän järkeilee:

”Joo, mä allekirjoitin, koska mä en valehtele. Mä en silloin tiennyt, että se otetaan yksi päivä eteenpäin tai yksi vuosi eteenpäin. Mä luulin: hän on lääkäri. Hän tietää, milloin mä oon syntynyt.”

Ryhmäkotiin palattuaan hän oli kuullut tutkimuksen epätarkkuudesta ja pelästynyt. Siellä asuessaan nuoret saivat todistaa absurdeja ja traagisia kohtaloita. Yhdessä tapauksessa pikkuveli määriteltiin isoveljeään vanhemmaksi.

Yksi tutkituista taas arvioitiin täysi-ikäiseksi, pari kuukautta oikeaa ikäänsä vanhemmaksi. Ja siksi, toiset uskovat, hänet palautettiin Afganistaniin. Haqiar tiivistää iän määrittämisen draaman seuraavasti: ”Se ei ole tarkka, mutta sitten lähetetään hänet takaisin sinne kuolemaan”.

Nuorten uuskieli sisältääkin ”iän arvauksen” ja ”ikämääräyksen” kaltaisia termejä.

Lääkäreiden lausunnoilla on vakavia, jopa kuolemanvakavia seurauksia, minkä Hagiar kiteyttää: ”Minä arvoin sen toisen elämän kuolemisesta”.

Nuorten eräänlainen uuskieli sisältääkin ”iän arvauksen” ja ”ikämääräyksen” kaltaisia ilmaisuvoimaisia ja varmaankin monesti osuvia termejä.

Nuoret ihmettelevät, mitä järkeä epävarmoilla tutkimuksilla on, mutta kuitenkin he antavat ”tietoon ja vapaaseen tahtoon” perustuvan suostumuksensa. Razaein kanssa samaan aikaan tutkimuksessa olleet nuoret olivat jo tienneet tuloksen epäluotettavuudesta eikä heillä siksi ”ollut mitään toiveita”.

Hän itse oli kysynyt lääkäriltä suoraan, miksi tutkimus tehdään, ja saanut vastaukseksi: ”Tämä on laki. Kun Migri päättää, että sulta pitää ottaa ikätesti, niin pitää ottaa, vaikka se on epätarkka.”

Kun valtio vaatii ja lääkärit selvittävät

Iän arviointi on suomalaista turvapaikkapolitiikkaa, jossa viranomaiset, oikeuslääkärit mukaan lukien, toimivat ilmeisen saumattomassa yhteistyössä eikä kukaan vaikuta kyseenalaistavan ikätestauksen käytäntöjä tai tarpeellisuutta. Tätä ei voi kuitenkaan luonnehtia yhteisymmärrykseksi, sillä eri toimijat ymmärtävät ikätestauksen perusteet ja tarkoitukset eri tavoin.

Oikeushammaslääkärit ovat vakuuttuneita siitä, että etenkin hampaiston kuvaus antaa mahdollisimman tarkan tiedon ”oikeasta” iästä. He eivät kuitenkaan pohdi tutkimuksensa seurauksia tai edes halua tietää niistä. ”Se on sellainen suo, että sinne me ei haluta astua”, totesi eräs lääkäri. Suomalainen turvapaikkapolitiikka ei siis näin ulottuisi laboratorioihin.

Poliisi ja Migri luottavat kyseenalaistamatta lääkäreiden arvioihin. Tämä tarkoittaa myös omasta vastuusta laistamista, varsinkin, kun edellä mainitut lainsäädännölliset rajaukset tarkoittavat sitä, että päämääränä on täysi-ikäisten tunnistaminen pikemminkin kuin lapsen edun varmistaminen.

Ikä kuitenkin määritellään keksityn – tai arvatun – syntymäpäivän tarkkuudella.

Hallinto-oikeus puolestaan ilmaisee turvapaikkavalitusta koskevissa päätöksissään kerta toisensa jälkeen saman argumentin: ”Hallinto-oikeus toteaa, että oikeuslääketieteellisessä iänmäärityksessä ei ole kyse hakijan iästä päättämisestä. Tutkimus on vain selvitystä ja näyttöä sen seikan arvioimiseksi, onko hakija todennäköisesti yli vai alle 18-vuotias.”

Tämä varaus ei muuta sitä tosiasiaa, että ikä kuitenkin määritellään keksityn – tai arvatun – syntymäpäivän tarkkuudella.

Haastatteluissa kävi ilmi, että monet – niin asianajajat, kansalaisjärjestöt kuin itse nuoretkin – epäilevät vahvasti ikätestauksen järkeä. Suoraviivaisten tieteellisten prosessien sijaan ikätestauksessa kehkeytyy draamoja.

Tuloksiin liittyy satunnaisuutta ja nuorten näkökulmasta mielivaltaisuuttakin. Itse testaus on outoudessaan stressaavaa ja sen seuraukset voivat olla traagisia.

Tuloksiin liittyy satunnaisuutta ja nuorten näkökulmasta mielivaltaisuuttakin.

Unicefin selvityksen mukaan yksin tulleiden alaikäisten hakijamäärien kasvu vuonna 2015 oli kiristänyt hallinnollisia tulkintoja kaikissa Pohjoismaissa. Suomelle annetuista suosituksista ensimmäinen koski ikätestauksen uudelleen arvioimista ja kehittämistä.

Tätä ei ole Suomessa tehty, mutta muualla iän arvioinnin ongelmat ovat olleet viime aikoina esillä.

Ruotsissa ikätestausta on arvosteltu laajasti, ja toukokuussa 2019 hallitus päätti arvioida käytäntöjä uudestaan. Kansalaisjärjestöjen ja lääkäreiden eettisen toimikunnan lisäksi yksittäiset lääkärit ovat kieltäytyneet tekemästä tutkimuksia. 10 000 ikätestin perusteella arvioitiin, että virhemarginaali ei ole 10 prosenttia niin kuin oikeuslääketieteen osasto väittää, vaan peräti 40 prosenttia. Toisin sanoen lukuisia nuoria oli määritelty virheellisesti aikuisiksi ja siksi pakkopalautettu.

Britanniassa sisäministeriö on perustellut päätöstään olla teettämättä lääketieteellisiä ikätutkimuksia viittaamalla hammaslääkäreiden ja lastenlääkäreiden kannanottoihin menetelmien tieteellisestä ja eettisestä ongelmallisuudesta. Brittiläisten lastenlääkärien mukaan iän arviointi on ”menetelmiltään epätarkkaa, käyttötarkoitukseensa sopimatonta ja mahdollisesti laitonta”.

Kaikki nämä ongelmat pätevät Suomessakin, vaikka niistä ei juurikaan keskustella.

Anna-Maria Tapaninen on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti, joka tekee parhaillaan tutkimusta Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Kodin ja kansalaisuuden kamppailut – naapurisolidaarisuus vastauksena ”turvapaikkakriisiin”. Hänen artikkelinsa ”Rajalla laboratoriossa – iän arviointia, iän määrittämistä ja ikämääräyksiä” (T&E 3/2018) voitti vuonna 2019 Koneen säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon.

Noorulhaq Haqiar, Mosi Herati ja Moji Razaei tulivat Suomeen Afganistanista 16-vuotiaina syksyllä 2015. He kuuluvat SPR:n yhteydessä toimivaan nuorten Vaikuttajatiimiin.

Julkaisu Iän epäily suomalaisena turvapaikka­politiikkana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.