Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallituspuolue on puolue, jonka kansanedustaja on ministeri Suomen hallituksessa.
Oppositiopuolue on puolue, jolla on ainakin yksi kansanedustaja eduskunnassa. Oppositiopuolue ei ole mukana hallituksessa.

Perussuomalaisten hajoaminen vaikutti eduskuntaan

Perussuomalaiset-puolueen ryhmä Suomen eduskunnassa hajosi vuonna 2017.

Kaikki puolueen ministerit ja yli puolet puoleen kansanedustajista erosivat puolueesta. He perustivat uuden ryhmän eduskuntaan. Suomeen syntyi myös uusi Sininen tulevaisuus -puolue. Sen perustivat perussuomalaiset, jotka jäivät hallitukseen.

Hallituksen pääministeri oli Juha Sipilä. Perussuomalaisten muutos ei vaikuttanut hallituksen toimintaan.

Sipilän hallitus oli yhä enemmistöhallitus. Se tarkoittaa, että hallituksen ministerit ovat puolueista, joihin kuuluu suurin osa eduskunnan kansanedustajista. Kun Sipilän hallitus aloitti, 124 kansanedustajaa kuului johonkin hallituspuolueeseen. Perussuomalaisten muutoksen jälkeen heitä oli 104. Suomessa on 200 kansanedustajaa.

Perussuomalaisten muutos vaikutti eduskuntaan.

Suomessa eduskunnan puhemies eli puheenjohtaja on toiseksi suurimmasta puolueesta. Perussuomalaiset oli eduskunnan toiseksi suurin puolue, kun Juha Sipilän hallitus aloitti. Kun puolue hajosi, sille jäi 18 kansanedustajaa. Puolueella ei ollut enää yhtä paljon valtaa kuin ennen.

Perussuomalaisten Maria Lohela oli ollut eduskunnan puhemies. Hän luopui tästä tehtävästä. Uusi puhemies oli Paula Risikko kokoomuksesta. Kun perussuomalaiset hajosi, kokoomuksesta tuli toiseksi suurin puolue eduskunnassa.

Vaikuttavatko kansanedustajien mielipiteet hallitukseen?

Jyrki Katainen oli pääministeri vuosina 2011–2014. Hänen hallitustaan kutsuttiin nimellä
sateenkaarihallitus, koska sen ministerit olivat monista puolueista. Nämä puolueet olivat keskenään hyvin erilaisia, esimerkiksi vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit.

Kataisen hallituksella oli vaikeaa kahden kansanedustajan takia.  Vasemmistoliitto joutui erottamaan kaksi kansanedustajaa puolueen eduskuntaryhmästä. He olivat Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi. Yrttiaho oli arvostellut Suomen hallitusta Suomen Kommunistisen Puolueen kokouksessa.

Hallituksen valta tai toiminta ei kuitenkaan muuttunut, vaikka kansanedustajat erotettiin.  Kataisen hallitus oli selvästi enemmistöhallitus.

Ennen vasemmistoliittoa Suomessa oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL.
Sen jäsenillä oli hyvin erilaisia mielipiteitä. Puolue oli kuitenkin mukana useassa hallituksessa. Jäsenten erimielisyydet eivät vaikuttaneet siihen, miten hallitukset toimivat.

Saako kansanedustaja äänestää niin kuin haluaa?

Kun eduskunta äänestää päätöksistä, kaikki saman puoleen kansanedustajat äänestävät yleensä samalla tavalla. Puolueet päättävät etukäteen, miten äänestetään.

Joskus puolue antaa kansanedustajilleen luvan äänestää vapaasti eli niin kuin he itse haluavat. Yleensä silloin äänestetään asioista, jotka liittyvät ihmisten henkilökohtaiseen elämään. Äänestyksen syy voi olla esimerkiksi laki, jonka aihe on uskonto, alkoholi, perhe tai seksuaalinen suuntautuminen. Kansanedustajalla voi olla vahva mielipide asiasta, eikä hän halua muuttaa sitä. Puolueen ei kannata pakottaa kansanedustajia äänestämään tietyllä tavalla, sillä siitä voisi tulla riitaa ja ongelmia.

Kansanedustajat saivat äänestää vapaasti avioliittolaista vuonna 2014. Silloin laki muuttui niin, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat solmia avioliiton. Laki tuli voimaan myöhemmin.

Tässä äänestyksessä vain kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset määräsivät, miten niiden kansanedustajien täytyi äänestää. Nämä puolueet olivat sitä mieltä, että avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välillä. Muiden puolueiden kansanedustajat saivat äänestää vapaasti.

Kansanedustajat ovat äänestäneet vapaasti myös esimerkiksi siitä, rakennetaanko Suomeen uusia ydinvoimaloita.

Voiko vähemmistöhallituksella olla valtaa?

Suomessa ei ole ollut usein vähemmistöhallitusta. Vähemmistöhallitus on hallitus, jonka puolueilla on eduskunnassa alle 100 kansanedustajaa. Vähemmistöhallitus voi neuvotella oppositiopuolueiden kanssa ja saada niiltä tukea. Tuki voi liittyä esimerkiksi johonkin päätökseen.

Opposition tuki on tärkeää. Ilman tukea vähemmistöhallituksen on vaikea tehdä päätöksiä, koska oppositiopuolueet ovat asioista usein eri mieltä kuin hallituspuolueet.

Tanskassa ja Ruotsissa on ollut vähemmistöhallitus useammin kuin Suomessa. Tanskan ja Ruotsin vähemmistöhallitukset ovat neuvotelleet oppositiopuolueiden kanssa.

Rauli Mickelsson on valtiotieteiden tohtori ja dosentti. Hän tutkii politiikkaa, erityisesti suomalaisia puolueita.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Rauli Mickelssonin artikkelista, joka on julkaistu kesäkuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä tapahtuu, jos hallituspuolueen kansanedustaja siirtyy oppositiopuolueeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Henkilökeskeisyys korostui alkuvuonna 2024 järjestetyissä presidentinvaaleissa koko kampanja-ajan. Tämä ilmeni muun muassa syyskuun 2023 ja tammikuun 2024 välillä julkaistuissa ehdokaskannatusmittauksissa, joissa noin puolet vastaajista ei aikonut äänestää itselleen lähimmän puolueen ehdokasta.

Vaalitavasta johtuvan henkilökeskeisyyden lisäksi ilmiöön näytti vaikuttaneen myös kärkiehdokkaiden välille muodostunut asetelma gallupeissa sekä taktisen äänestämisen mahdollisuus ensimmäisellä kierroksella. Nämä seikat kannustivat äänestäjiä entisestään luopumaan puoluekannoistaan.

Tämä artikkeli käsittelee gallupeissa havaittuja muutoksia puoluekannan näkökulmasta ja antaa katsauksen äänestäjien puolueuskollisuuden tasoon kampanja-aikana Suomen presidentinvaalissa 2024.

Henkilö vai puolue?

Presidentinvaali on luonteeltaan henkilövaali, sillä suoran kansanvaalitavan vuoksi ääni kulkeutuu suoraan ehdokkaalle eikä puolueelle. Huomio keskittyy puolueen sijaan ehdokkaisiin henkilöinä; esimerkiksi heidän julkisuuskuvaansa ja suoriutumiseensa televisioiduissa vaaliväittelyissä.

Vaikka puolueet vaikuttavat ehdokasasettelussa ja kampanjaorganisaatioina, suora vaalitapa kannustaa ehdokkaita häivyttämään puoluetaustaansa. Syy on yksinkertainen: tullakseen valituksi ehdokkaan tulee kerätä kannatusta laajasti yli puoluerajojen. Enemmistöperiaatteen mukaisesti ehdokkaan tulee valituksi tullakseen kerätä kannatusta laajasti yli puoluerajojen.

Mikäli kukaan ehdokkaista ei saa ensimmäisellä kierroksella äänten enemmistöä, eniten ääniä saaneet kaksi ehdokasta etenevät toiselle kierrokselle ja heistä suositumpi voittaa. Puolueuskollisuudella on siis presidentinvaaleissa pienempi merkitys kuin muissa vaaleissa. Puolueuskollisuudella viitataan yleisesti siihen, että äänestäjä pysyy uskollisena puolueelleen vaalista toiseen.

Tässä artikkelissa käsitteellä tarkoitetaan kuitenkin sitä, missä määrin eri puolueiden äänestäjät pysyivät uskollisina puolueelleen vaalikampanjan aikana, eli kuinka moni arvioi äänestävänsä sen puolueen ehdokasta, jota muutenkin äänestäisivät, ja miten tämä kehittyi presidentinvaaligallupien valossa. Arvioimme taktisen äänestämisen houkuttelevuuden vaikuttaneen osaltaan puolueuskollisuuden tasoon erityisesti heikommin menestyneiden ehdokkaiden kohdalla.

Eduskuntavaaleissa noudatetaan suhteellista vaalitapaa ja tulevan hallituskoalition arviointi etukäteen on vaikeaa. Tästä näkökulmasta presidentinvaaleissa toisen kierroksen asetelma on helpommin ennakoitavissa ja helpottaa myös äänellä taktikoimista.

Taktinen äänestäminen – eli äänen antamisen muulle kuin ensisijaiselle ehdokkaalle tai puolueelle – saattaa korostua erityisesti enemmistövaalitavalla käytävissä kaksivaiheisissa presidentinvaaleissa. Eduskuntavaaleissa noudatetaan suhteellista vaalitapaa ja tulevan hallituskoalition arviointi etukäteen on vaikeaa. Tästä näkökulmasta presidentinvaaleissa toisen kierroksen asetelma on helpommin ennakoitavissa ja helpottaa myös äänellä taktikoimista.

Taktisen äänestämisen näkökulmasta suosikkiehdokkaan äänestäminen voi tuntua äänen hukkaan heittämiseltä, jos hänellä ei ole realistista mahdollisuutta päästä toiselle kierrokselle. Toisaalta äänestäjä saattaa pohtia äänestyspäätöstään useamman läheiseksi kokemansa puolueen tai ehdokkaan välillä – tätä kutsutaan äänestäjän harkintajoukoksi – mikä vaikeuttaa taktisen äänestämisen tunnistamista tutkimuksellisesta näkökulmasta.

Ilman mielipidemittauksia taktinen äänestäminen olisi vaikeaa, koska mielipidemittaukset antavat tietoa äänestäjille esimerkiksi siitä, ketkä ehdokkaat voisivat päästä toiselle kierrokselle. Vaalitutkimusten kautta on tunnistettu myös niin kutsuttu voittajan vankkurit -ilmiö (eng. bandwagon effect), jonka katsotaan vahvistavan gallupien ennakkosuosikkien asemaa. Ilmiöllä tarkoitettaan tilannetta, jossa äänestäjä siirtyy ennakkosuosikin taakse hyläten itselleen ensisijaisen ehdokkaan ja vahvistaakseen kärkiehdokkaan mahdollisuuksia tulla valituksi.

Taktinen äänestäminen ja voittajan vankkurit -ilmiö heijastuivat puolueuskollisuuteen

Tutkimuksen aineistona käytettiin Ylen syyskuun 2023 ja helmikuun 2024 välillä julkaisemia mielipidemittauksia ja niiden tausta-aineistoja presidentinvaaleista. Yle keräsi vastaukset puhelinhaastatteluina äänestysikäisiltä suomalaisilta.

Puolueuskollisuuden tasoa tarkasteltiin laskemalla puoluekannatuksen mukaan painotetut keskiarvot ehdokkaiden kannatuksesta oman puolueensa kannattajien keskuudessa. Kaikkien puoluekantansa ilmaisseiden äänestäjien keskuudessa puolueuskollisuus oli tutkimusajan alussa noin 50 %, minkä jälkeen se laski loka–marraskuuksi noin 45 %:iin ja palasi tammikuussa takaisin syyskuun tasolle.  Tarkastelusta on jätetty pois valitsijayhdistysehdokas Mika Aaltola, jonka kohdalla puolueuskollisuutta ei pystytty tarkastelemaan.

Kuvio 1: Arvot on laskettu painotetulla keskiarvolla kertomalla puolueuskollisuus puolueen sen hetkisellä kannatuksella.
Lähde: (Yle 14.9.2023; 13.10.2023; 15.11.2023; 13.12.2023; 25.1.2024; 8.2.2024).

Kun ehdokasjoukko jaetaan kannatuksen perusteella kahtia, huomataan, että neljä eniten kannatusta saanutta ehdokasta (Alexander Stubb, Pekka Haavisto, Jussi Halla-aho, Olli Rehn) onnistuivat juuri ennen vaalipäivää keräämään taakseen enemmän oman puolueensa äänestäjiä, kun taas neljä heikoiten kannatettua (Li Andersson, Jutta Urpilainen, Sari Essayah, Harry Harkimo) menettivät kannatustaan myös omiensa keskuudessa.

Neljän kannatetuimman kohdalla puolueuskollisuuden taso siis nousi vaalipäivän lähestyessä, ja neljän vähiten kannatetun kohdalla se laski. Havaintoa saattaa selittää taktinen äänestäminen yhdistettynä voittajan vankkurit -ilmiöön, joihin molempiin muutokset kannatusmittauksissa vaikuttavat.

Muuta kuin läheisimmän puolueen ehdokasta äänestäville ei ole kuitenkaan yhdentekevää, ketä he äänestävät. Vaikka äänestäjä hyppäisikin jonkin kärkiehdokkaista vankkureihin, äänen saa tyypillisesti joku äänestäjän harkintajoukosta löytyvä toinen ehdokas tai puolue.

Neljän kannatetuimman kohdalla puolueuskollisuuden taso siis nousi vaalipäivän lähestyessä, ja neljän vähiten kannatetun kohdalla se laski. Havaintoa saattaa selittää taktinen äänestäminen yhdistettynä voittajan vankkurit -ilmiöön

Tämä näkyi myös presidentinvaaleissa 2024. Usealle äänestäjälle esimerkiksi vihreät ja SDP löytyvät samasta harkintajoukosta, ja monien SDP:tä tavallisesti äänestävien ääni menikin näissä vaaleissa Haavistolle. Mediassa esitettyjen arvioiden mukaan juuri ennen vaaleja myös vasemmistoliiton Anderssonin takaa siirtyi äänestäjiä Haavistolle. Muiden ehdokkaiden kuin Haaviston takana ei nähty yhtä merkittäviä osuuksia muiden puolueiden äänestäjistä, mikäli vailla omaa ehdokasta olevia RKP:n äänestäjiä ei oteta huomioon. Kuitenkin näissäkin tapauksissa suurin osa kannatti melko läheisen puolueen ehdokasta.

Juuri ennen ensimmäistä vaalipäivää erityisesti Halla-ahon (ps.) mutta myös Rehnin (kesk.), Anderssonin (vas.) sekä Essayahin (kd.) kannatus kasvoi ehdokkaan oman puolueen kannattajien keskuudessa. Toiselle kierrokselle päätyneen ja koko vaalit voittaneen Stubbin kannatus kokoomusta kannattavien joukossa putosi ja myös Haaviston kannatus vihreitä äänestävien keskuudessa laski virhemarginaalin sisällä hieman.

Kuvio 2: prosentuaalinen osuus niistä puolueen kannattajista, jotka ovat myös lähimmäksi kokemansa puolueen asettaman tai tukeman ehdokkaan takana. Kuvioon on merkitty katkoviivalla kohta, josta alkaa presidentinvaalin toinen kierros. Lähde: (Yle 14.9.2023; 13.10.2023; 15.11.2023; 13.12.2023; 25.1.2024).

Haaviston kannatus oman puolueensa äänestäjien keskuudessa oli koko tarkastellun kampanja-ajan korkein kaikista ehdokkaista, kun taas Urpilaisen (sdp) kannatus oli alhaisin. Vihreiden kannatus ei noussut tarkastelujakson aikana, joten Haaviston korkea kannatus ei realisoitunut vihreän puolueen kannatuksessa, mikä osaltaan korostaa presidentinvaalien henkilövaaliluonnetta.

Mitä mielipidemittaukset kertovat?

Tämä tutkimus osoittaa, että tarkasteltujen mielipidemittausten perusteella puolet äänestäjistä suunnitteli äänestävänsä muun kuin itselleen läheisimmän puolueen ehdokasta jo useita kuukausia ennen vaaleja. Vaalipäivän lähestyessä ja tilanteen mielipidemittauksissa kiristyessä yhä suurempi osuus siirtyi vahvasti kannatettujen ehdokkaiden taakse.

Taloustutkimuksen Ilta-Sanomille toteuttaman selvityksen mukaan 12 % kertoi äänestäneensä taktisesti presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella eli antaneensa äänensä toiselle kuin ensisijaiselle ehdokkaalle. Haavistoa äänestäneistä jopa viidesosalle Haavisto ei ollut mieluisin ehdokas.

Monet vasemmistopuolueita äänestävät kerääntyivät Haaviston taakse – osittain luultavasti estääkseen perussuomalaisten Halla-ahon, tai varmistaakseen Haaviston pääsyn toiselle kierrokselle. Ylen mielipidemittauksista johdetut tuloksemme tukevat näitä havaintoja, osoittaen SDP:n ja vasemmistoliiton äänestäjien kerääntyneen Haaviston taakse vaalipäivää lähestyttäessä. Toisaalta tulokset osoittavat, että vihreät pysyivät systemaattisesti ehdokkaansa takana koko kampanja-ajan. Esimerkiksi kokoomuksen kannattajat erosivat vaalipäivän kynnyksellä puoluekannoistaan suhteellisesti enemmän.

Presidentinvaalit 2024 keskittyivät pitkälti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jonka päälinjoista ehdokkaat olivat yksimielisiä. Tämä yksimielisyys luultavasti vahvisti vaalien henkilökeskeisyyttä. Samaa kertovat myös oletetut laajemmat harkintajoukot verrattuna esimerkiksi eduskuntavaaleihin – äänestäjät perustavat ehdokasvalintansa presidentinvaaleissa perinteisten poliittisten jakolinjojen sijaan ehdokkaiden kokemukseen tai ominaisuuksiin.

Mielipidemittausten perusteella puolet äänestäjistä suunnitteli äänestävänsä muun kuin itselleen läheisimmän puolueen ehdokasta jo useita kuukausia ennen vaaleja.

Vaaleissa, joissa ehdokkaiden välille muodostuu suurempia jakolinjoja, myös puolueuskollisuuden voidaan olettaa näyttäytyvän vahvempana. Toisaalta siinä missä kahden kärkiehdokkaan, Stubbin ja Haaviston, välillä ei ollut merkittäviä äänestäjille heijastuvia näkemyseroja heidän taustapuolueidensa ideologisista eroista huolimatta, Halla-ahoa on kuvailtu yhdeksi eniten mielipiteitä jakaviksi poliitikoiksi Suomessa, mikä saattoi heijastua mm. vasemmistopuolueiden äänestäjien ryhmittymiseen Haaviston taakse estääkseen gallupeissa nousseen Halla-ahon pääsemisen toiselle kierrokselle.

Ensimmäisen ja toisen kierroksen välissä mediassa heräsi vilkas keskustelu Haaviston seksuaalisesta suuntautumisesta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta äänestäjiin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kyselyn mukaan jopa 40 prosentille Stubbin äänestäjistä Haaviston seksuaalisella suuntautumisella oli vaikutusta päätökseen olla äänestämättä häntä. Samoin Haavistoa haastettiin vaalitenteissä al-Hol-tapauksesta, josta hän sai ulkoministerinä kritiikkiä.

Vaalivoittaja Stubbin voidaan katsoa välttyneen vastaavilta kohuilta. Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa Stubbin johtoaseman säilymiseen gallupeissa niin ensimmäisellä kuin toisellakin kierroksella ja vaalivoittoon historiallisen pienellä, 3,2 prosenttiyksikön erolla Haavistoon.  Jos toisen kierroksen ehdokkaiden arvot ja näkemykset olisivat eronneet enemmän, puolueuskollisuus olisi voinut korostua.

Lopuksi

Tutkimuksemme tarjoaa katsauksen äänestäjien puolueuskollisuuden tasoon kampanja-aikana presidentinvaaleissa 2024 sekä sen mahdollisiin merkityksiin taktisen äänestämisen ja voittajan vankkurit -ilmiön näkökulmasta.

Tulosten perusteella noin puolet äänestäjistä ei aikonut äänestää itselleen lähimmän puolueen ehdokasta, mikä kertoo vaalin henkilökeskeisyydestä. Tämä selviää vaalikampanjan aikana julkaistuista Ylen ehdokaskannatusmittauksista, joissa yhä suurempi osuus siirtyi kampanjan edetessä kärkiehdokkaiden taakse.

Tulokset selittyvät osittain presidentinvaaleista tutun voittajan vankkurit -ilmiön kautta – vaikkakin tässä tapauksessa äänestäjät ryhmittyivät yhden ehdokkaan sijasta kahden kärkiehdokkaan taakse (vrt. Sauli Niinistön ennakkosuosikin asema ja ennätyksellinen vaalivoitto ensimmäisellä kierroksella vuoden 2018 presidentinvaaleissa). Toisaalta tulokset antavat viitteitä taktisesta äänestämisestä erityisesti vasemmistoäänestäjien keskuudessa.

Yht. yo. Roosa Pajunen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Lotta Teivaala on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Bettina Ukkola on kansainvälisen politiikan opiskelija Tampereen yliopistossa.

PM Venla Hannuksela on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

YTM Maarika Kujanen on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Kirjoittajien lisäksi tutkimuksen tekoon osallistuivat valtio-opin opiskelijat Iida Tani, Saga Ovaska ja Meeri Pääkkö.

Artikkeli perustuu Tampereen yliopiston valtio-opin presidentinvaaleja käsittelevän vaalitutkimuskurssin opiskelijoiden laatimaan tutkimukseen. Tutkimus käsitteli mielipidemittauksissa havaittavia muutoksia presidentinvaalikampanjan aikana.

Artikkelikuva: Thor Deichmann / Pixabay

Julkaisu Hyppäsivätkö äänestäjät kärkiehdokkaiden kelkkaan? Puolueuskollisuus presidentinvaalikampanjan 2024 aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kyllä näin tapahtuu. Viime vuosinakin on ollut tapauksia, jolloin puolueen siirtyminen oppositioon on vaikuttanut eduskunnan työhön. Vuonna 2017 kaikki perussuomalaisten ministerit ja yli puolet sen eduskuntaryhmästä erosivat puolueesta perustaen oman eduskuntaryhmän ja myöhemmin Sininen tulevaisuus -puolueen, joka jäi hallitukseen. Vuonna 2015 muodostettu Juha Sipilän hallitus ei tuohon kaatunut, vaan sillä oli hallussaan vielä 104 eduskuntapaikkaa 200:sta – muodostettaessa hallituksen kansanedustajien paikkamäärä oli 124.

Loikkaus vaikutti sen sijaan eduskunnan toimintaan. Suomessa on ollut sääntönä, että eduskunnan puhemiehen paikka kuuluu toiseksi suurimmalle puolueelle. Kun vuoden 2015 vaaleissa perussuomalaiset saivat 38 kansanedustajaa ollen eduskunnan toiseksi suurin puolue, loikan jälkeen heillä oli hallussaan ainoastaan 18 paikkaa. Tämän vuoksi perussuomalainen eduskunnan puhemies Maria Lohela joutui antamaan paikkansa kokoomuslaiselle Paula Risikolle, koska kokoomuksesta oli tullut perussuomalaisten hajoamisen jälkeen toiseksi suurin eduskuntaryhmä.

Sipilän hallituksen enemmistö oli tämän tapahtuman jälkeen poikkeuksellisen pieni. Yleensä hallitukseen pyritään saamaan vankempi enemmistö, jotta puolueiden sisäiset oppositiot ja loikkaukset eivät kaataisi sen enemmistöä.

Tästä esimerkkinä toimii tapaus Jyrki Kataisen hallituksesta (2011–14). Sitä kutsuttiin sateenkaarihallitukseksi, koska siihen kuului laaja kirjo puolueita vasemmistoliitosta kristillisdemokraatteihin. Vaikeuksia hallitukselle aiheutti vasemmistoliiton kahden hengen oppositio, jonka eduskuntaryhmä erotti sen jälkeen kun kaksikon toinen jäsen Jyrki Yrttiaho oli arvostellut hallituksen toimintaa Suomen Kommunistisen Puolueen kokouksessa. Kuitenkaan Yrttiahon ja Markus Mustajärven erottaminen ei horjuttanut hallitusta, koska hallituksella oli vankka enemmistö.

Viime vuosinakin on ollut tapauksia, jolloin puolueen siirtyminen oppositioon on vaikuttanut eduskunnan työhön.

Vasemmistoliiton edeltäjällä Suomen Kansan Demokraattisella Liitolla (SKDL) oli myös pysyvämpi oppositio. Tallöinkään hallituspuolueen sisäinen oppositio  ei horjuttanut hallituksia, joihin SKDL osallistui, sillä hallituksen enemmistöt olivat niin suuria, eikä äärivasemmistolaiset SKDL:n opposition jäsenet halunneet tehdä yhteistyötä oikeistolaisen opposition kanssa.

Hallituksen rivit ovat hajonneet väliaikaisesti niin kutsuttuja ”omantunnon kysymyksiä” käsiteltäessä. Tuolloin puolueiden eduskuntaryhmät ovat antaneet edustajilleen vapaat kädet äänestää omantuntonsa mukaisesti. Näitä omantunnon kysymyksiä ovat olleet muun muassa uskonnollisuuteen, alkoholiin, perheeseen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät lait, mutta toisaalta myös ydinvoiman rakentamista käsittelevät kysymykset ovat olleet omantunnon kysymyksiä.

Suomessa on ollut sääntönä, että eduskunnan puhemiehen paikka kuuluu toiseksi suurimmalle puolueelle.

Puolueille – ja sen seurauksena myös hallituksille – vapaiden käsien salliminen tietyissä kysymyksissä on käytännöllistä, koska monelle kansanedustajalle suhde esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen, aborttiin tai uskontoon ovat niin perusteellisia kysymyksiä, joista ei voi neuvotella ja tehdä kompromisseja. Samalla puolueelle ja hallitukselle nuo kysymykset eivät ole olleet kovin ensisijaisia.

Viimeisimpiä kysymyksiä, joissa jotkin puolueet ovat antaneet edustajilleen vapaat kädet ovat olleet avioliittolain muutos, joka mahdollisti myös samaa sukupuolta olevien parien avioliiton solmimisen. Vapaista käsistä pääsivät nauttimaan tuolloin muiden puolueiden paitsi kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten edustajat. Näille puolueille miehen ja naisen välinen avioliitto oli ainoa mahdollinen.

Päinvastoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, Suomessa ei ole juurikaan ollut vähemmistöhallituksia, jotka olisivat neuvottelleet enemmistön saamisesta parlamentissa opposition kanssa. Jos oletetaan, että vaikkapa niukan enemmistön voimin toimineesta Sipilän hallitusta tukeneista puolueista olisi siirtynyt vielä viisi kansanedustajaa oppositioon, olisi Sipilän vähemmistöhallitus voinut tehdä päätöksiä vain tukeutumalla oppositiopuolueisiin, joko tapauskohtaisesti tai solmimalla pysyvämmän sopimuksen jonkun puolueen kanssa.

VTT, dosentti Rauli Mickelsson on suomalaisiin puolueisiin erikoistunut politiikan tutkija.

Artikkelikuva: Joana Kosinska / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Muuttuvatko hallituksen ja opposition voimasuhteet, jos hallituspuolueen kansanedustaja loikkaa oppositiopuolueeseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden EU-politiikkaa voidaan arvioida niin ohjelmien kuin käytännön poliittisten valintojen kautta. Edellinen tarjoaa ikkunan puolueiden ideologisiin tavoitteisiin ja linjauksiin, jälkimmäinen puolestaan kertoo enemmän Eurooppa-ulottuvuuden merkityksestä puolueissa.

Hallitus-oppositio-dynamiikka vaikuttaa merkittävästi puolueiden EU-kantoihin. Tyypillisesti hallitusvastuuta kantavat puolueet puolustavat EU-tason kompromisseja, kun taas oppositio puolestaan arvostelee ratkaisuja. Kuitenkin kansallisten puolueiden EU-poliittiset linjat ovat yleensä varsin pysyviä ja heijastelevat niiden ideologisia suuntauksia ja kannattajien näkemyksiä.

Lisäksi puolueet joutuvat ottamaan kantaa isoihin integraatioratkaisuihin. Tällaiset ’kovat valinnat’ – liittyen esimerkiksi perussopimusten muutoksiin, eurokriisiin tai koronaelvytyspakettiin – ovat usein puolueille sisäisesti vaikeita, mutta samalla ne kertovat siitä, mitä puolueet priorisoivat. Puolueet ovat yleensä päätyneet tukemaan integraation tiivistämistä ennen kaikkea siksi, etteivät ne jäisi kotimaisen hallitusyhteistyön ulkopuolelle.

EU-jäsenyyden alusta lähtien aina eurokriisin alkuun asti Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus integraatiosta. Paavo Lipposen sateenkaarihallitusten (1995–2003) muovaama integraatiomyönteinen linja nautti eduskuntapuolueiden tukea. Ainoastaan perussuomalaiset erottuivat EU-kriittisyydellään. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.

Kuitenkin tiedettiin, etteivät kansalaiset asennoituneet yhtä myönteisesti integraatioon kuin puolueet ja poliittinen johtomme. Täten integraation politisoituminen eurokriisin myötä ei ollut yllättävää. Tukipaketit ja Suomen vastuut eurokriisin hoidossa hallitsivat vuoden 2011 eduskuntavaaleja, joissa perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” osin EU:n kansallisen politisoitumisen ansiosta.

Eurokriisi muodostikin eräänlaisen käännekohdan Suomen Eurooppa-politiikassa, mutta muutoksen laajuutta ei pidä liioitella. Hallituskokoonpanojen vaihdokset ovat toki näkyneet entistä selvemmin. Petteri Orpon ja Juha Sipilän oikeistohallitukset ovat suhtautuneet nihkeämmin integraation tiivistämiseen, kun taas Antti Rinteen / Sanna Marinin hallitus oli avoimempi integraation syventämiselle.

Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisten puolueiden EU-linjauksia painottaen niiden muutosta 1990-luvulta lähtien. Kirjoituksen viimeisessä osiossa pohdimme kotimaisen Eurooppa-keskustelun tilaa. Puolueiden EU-tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä lähestyvissä eurovaaleissa, sillä ne tarjoavat aidosti toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja unionin kehittämiseksi. 

EU-myönteiset vasemmistopuolueet ja vihreät

Vertailevien tutkimusten mukaan vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella lähemmäs keskustaa sijoittuvat puolueet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta integraatiomyönteisiä. EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä. Nämä havainnot pätevät hyvin myös Suomeen.

SDP on ollut varsin yhtenäinen EU-politiikassa ja Lipposen perintö näkyy edelleen puolueen linjauksissa. Puolue korostaa mielellään unionin solidaarisuutta ja sosiaalista ulottuvuutta, mutta varsinaiset aloitteet ovat jääneet vähiin. Tosin puolue teki maaliskuussa 2024 avauksen EU:n rahoitusvälineestä, jonka tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kilpailua valtiontuilla EU:n sisällä. Talousintegraation osalta SDP on painottanut maamme keskustaoikeiston tavoin jäsenvaltioiden vastuuta omista budjeteistaan.

EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä.

Vasemmistoliiton ja vihreiden meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Lipposen hallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi rivejään jakaneen EU-jäsenyyskansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä integraatiomyönteisiksi puolueiksi.

Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vielä vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa puolue kritisoi voimakkaasti euroalueen talouspolitiikkaa, mutta sittemmin vasemmistoliitto on vihreiden tavoin painottanut enemmän EU-tason ilmastopolitiikan merkitystä ja unionin globaalia roolia. Puolueen vanhemmassa polvessa on tosin edelleen pieni, mutta jyrkän EU-kriittinen siipi.

Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti Euroopan parlamentin vaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan. 1990-luvun sisäinen hajaannus on tehnyt tilaa vahvalle EU-myönteisyydelle. Vihreät näkee EU:n ennen kaikkea välineenä ajaa kunnianhimoista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Samalla puolue suhtautuu hyvin myönteisesti Euroopan parlamentin valtaoikeuksien vahvistamiseen, EU:n budjetin kasvattamiseen ja esimerkiksi unionin verotusoikeuteen.

Hajaantunut keskustaoikeisto

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista. Varsinkin  kokoomuksessa mielipide-erot ovat tulleet pintaan. Konkreettisesti tämä tuli esiin puolueen suhtautumisessa EU:n koronaelpymisvälineeseen. Huhtikuussa 2021 kokoomuksen eduskuntaryhmä ilmoitti äänestävänsä tyhjää paketin osalta. Toukokuun ratkaisevassa äänestyksessä puolueen kolmestakymmenestäkahdeksasta kansanedustajasta kymmenen äänesti elvytyspakettia vastaan ja kaksi äänesti tyhjää.

Kokoomuksen sisäinen hajaannus on osa laajempaa eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden jakautumista EU-politiikassa. Keskustaoikeistolaiset puolueet ovat varsin samanmielisiä talouspolitiikasta, mutta niitä erottavat näkemykset ylikansallisen vallankäytön merkityksestä. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset keskustaoikeiston puolueet, on sisäisesti jakautunut liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Aikaisemmin kokoomus alleviivasi yhteisen valuutan ja sisämarkkinoiden merkitystä, mutta mikä on puolueen EU-politiikan ydin Nato-Suomessa?

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista.

Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui kesällä 1994 EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.

Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti tiiviimpää unionia, ei puolue ole ollut varsinaisesti innostunut kansainvälistymisestä. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen tuoreissa eurovaaliteeseissä tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa varsin osuvasti entisen pääministeri Juha Sipilän ”prosessikaavio”, jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa ”keskitietä”.   

Ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.  

EU-kriittiset perussuomalaiset  ja kristillisdemokraatit

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Perussuomalaiset on koko EU-jäsenyyden ajan suhtautunut kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa yksiselitteisesti vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran maahanmuuttovastaisuuteen.

Perussuomalaiset on selkeästi vähentänyt julkista EU-kritiikkiään pois lukien koronaelvytyspaketin näkyvä vastustaminen. Vuoden 2019 eurovaaliohjelmassaan perussuomalaiset käsittelivät laajasti eri vaihtoehtoja, joilla yhteisvaluutta eurosta voisi erota.

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.

Vielä tammikuussa 2023 Purra esitti, että ero EU:sta on edelleen puolueen pitkän aikavälin strategia. Syksyllä 2023 puolue oli Orpon hallituskoalitiossa ja otti puoluekokouksessaan etäisyyttä EU-eroon.

Puolue ei myöskään ole nostanut EU-teemoja eduskuntavaalikampanjoidensa keskiöön vuoden 2011 vaalien jälkeen. Taustalla on todennäköisesti puolueen tarve tehdä itsestään hallituskelpoinen.

Kristillisdemokraattien edeltäjä SKL vastusti EU-jäsenyyttä, mutta KD on suhtautunut varsin pragmaattisesti integraatioon. KD:n kohdalla on näkynyt hyvin hallitus-oppositio -dynamiikan vaikutus. Puolue esimerkiksi vastusti koronaelvytyspakettia, mutta on hallituksissa ollessaan tukenut integraatiota tiivistäviä ratkaisuja.

Puolueilla on vastuu EU-keskustelusta

Suomalaiset puolueet käsittelevät EU-teemoja eurovaaliohjelmissaan muiden eurooppalaisten puolueiden tavoin. Eurovaalien välillä keskustelu ja medianäkyvyys rajautuvat ensisijaisesti isoihin kriiseihin, kuten euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin, Brexitiin, koronaelvytyspakettiin ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Samalla periaatteellisempi keskustelu suurista linjoista jää taustalle.

Puoluejohtajat tuntuvat turhan usein valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia. Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä, ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Kun esitys tulee, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet.

Eurooppa-politiikasta kyllä väitellään, joskus kiivaastikin, mutta nämä keskustelut käydään ensisijaisesti suljettujen ovien takana. Kansallista EU-asioiden valmistelua ja erityisesti eduskunnan suuren valiokunnan toimintaa ovat ohjanneet luottamuksellisuus ja konsensushakuisuus. Nämä piirteet liitetään enemmän ulkosuhteisiin kuin sisäpolitiikkaan, jossa puoluepoliittiset ristiriidat ja julkinen keskustelu nähdään hyveinä.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet. Varsinkin EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuntuu jakavan puolueita sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Merkkejä tästä oli nähtävissä ennallistamisasetuksesta käydyssä keskustelussa.

Alkukesän europarlamenttivaalit tarjoavat hyvän tilaisuuden suomalaisille puolueille tuoda esiin omia EU-poliittisia kantojaan. Toisin kuin viisi vuotta sitten, eurovaaleja ei tällä kertaa käydä eduskuntavaalien varjossa.

Alustavat arviot puolueiden kampanjoista europarlamenttivaaleissa antavat aihetta varovaiseen optimismiin. Puolueiden EU-tavoitteissa on selkeitä eroja. Puolueet ovat tuoneet EU-poliittisia näkemyksiään eurovaaleissa esiin ennenkin ja tekevät niin toivottavasti myös tällä kertaa. Keskustelua olisi kuitenkin syytä jatkaa myös vaalien välillä.

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Suomalaisten puolueiden EU-politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä tekstissä kerromme, mistä puolueet saavat rahaa. Kerromme myös, miksi joku lahjoittaa eli antaa rahaa puolueelle.

Mistä puolueet saavat rahaa?

Suomessa puolueet saavat eniten rahaa Suomen valtiolta. Joka vuosi valtio maksaa puolueille puoluetukea. Puoluetuella puolueet maksavat suurimman osan menoistaan.

Puoluetuki ei riitä kaikkiin puolueiden menoihin. Siksi puolueet esimerkiksi keräävät jäsenmaksuja puolueen jäseniltä. Lisäksi puolueet järjestävät tilaisuuksia, joihin ne myyvät pääsylippuja.

Myös kansalaiset, yritykset ja järjestöt lahjoittavat rahaa puolueille. Järjestöihin kuuluvat muun muassa ammattiliitot. Ammattiliitot edustavat jonkin tietyn alan työntekijöitä.

Mihin puolueet tarvitsevat rahaa?

Puolueet tarvitsevat rahaa omaan toimintaansa. Puolueilla on työntekijöitä, joille täytyy maksaa palkkaa. Lisäksi puolueet tarvitsevat rahaa viestintään. Viestintää ovat esimerkiksi mainonta ja puolueen lehti.

Puolueilla kuluu rahaa erityisen paljon silloin, kun on vaalit. Vaalien aikaan puolueet ostavat tilaa mainoksilleen muun muassa lehdistä, televisiosta ja sosiaalisesta mediasta. Lisäksi puolueiden ehdokkaat matkustavat ympäri Suomea, esiintyvät erilaisissa tilaisuuksissa ja jakavat esitteitä. Kaikkeen tähän kuluu paljon rahaa, vaikka myös ehdokkaat maksavat osan kuluista.

Miksi joku lahjoittaa rahaa puolueelle?

Suomessa kuka tahansa saa lahjoittaa rahaa puolueille. Yleensä kansalaiset, yritykset ja järjestöt lahjoittavat rahaa puolueelle, jos se kannattaa asiaa, joka on lahjoittajan mielestä erityisen hyvä. Puolue voi esimerkiksi luvata vaaleissa, että se suojelee luontoa tai auttaa köyhiä ihmisiä.  

Joskus epäillään, että joku lahjoittaa rahaa puolueelle siksi, että puolue tekisi päätöksiä, jotka suosivat lahjoittajaa. Esimerkiksi yritys voi antaa rahaa puolueelle siksi, että puolue myöhemmin tilaa tavaraa juuri tältä yritykseltä. Tätä kutsutaan korruptioksi.

Korruptio on Suomessa laitonta. Puolueiden täytyy ajatella koko maan etua eikä yhden lahjoittajan etua. Suomessa on lakeja, joiden on tarkoitus vähentää korruptiota. Esimerkiksi puolueiden ja ehdokkaiden täytyy kertoa julkisesti, keneltä he ovat saaneet suuria lahjoituksia.

Suomessa on korruptiota melko vähän. Maailmalla on monia maita, joissa korruptiota on paljon enemmän.

Niklas Jensen-Eriksen on yrityshistorian professori Helsingin yliopistossa.

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu versio Niklas Jensen-Eriksenin artikkelista, joka on julkaistu kesäkuussa 2023.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mistä suomalaiset puolueet saavat rahaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikkaan osallistuminen on kansanvaltaan liittyvä perusoikeus. Osallistuminen poliittiseen prosessiin ei tarkoita vain äänestämistä, vaan myös oikeutta asettua ehdolle vaaleissa. Ehdolle asettuminen on kuitenkin monitahoinen päätös, sillä se edellyttää myös resursseja, jotka eivät ole tasa-arvoisesti saatavilla. Laaja osallistuminen ja osallisuudentunne demokraattisessa prosessissa on kuitenkin tärkeää demokraattisen järjestelmän oikeutuksen kannalta.

Suomessa asuvilla ulkomaiden kansalaisilla on muiden Pohjoismaiden tavoin oikeus asettua ehdolle paikallisvaaleissa ja uusissa aluevaaleissa, muttei eduskunta- ja presidentinvaaleissa, jotka on rajattu kansalaisille. Vaikka ulkomaalaistaustaisten osuus väestöstä kasvaa ja siten heitä voisi odottaa näkevänsä yhä useammin ehdokaslistoilla, demokraattiseen prosessiin osallistuminen voi kuitenkin olla vaikeaa maahanmuuttaneille, joilta saattaa lyhemmän Suomessa asumisajan vuoksi puuttua poliittisessa kampanjoinnissa tärkeitä sosiaalisia verkostoja ja niihin liittyviä pääomia. Kyse siis ei välttämättä ole osallistumisen halun puutteesta, vaan esteistä osallistumisen tiellä.

Tämän Politiikasta-podcastin vieraana on juuri tästä aiheesta vuonna 2021 väitellyt Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Josefina Sipinen. Josefina on tällä hetkellä mukana muun muassa nuorten kansalaispätevyyttä tutkivassa Suomen Akatemian rahoittamassa Education, Political Efficacy and Informed Citizenship, eli EPIC-tutkimushankkeessa, jonka johtaja Elina Kestilä-Kekkonen oli vieraana Politiikasta podcastissa marraskuussa 2021.

Ulkomaalaistaustaisten osallistumisessa politiikkaan ei välttämättä ole kyse osallistumisen halun puutteesta, vaan esteistä osallistumisen tiellä.

Josefina on myös mukana Suomen Akatemian rahoittamassa Helsingin yliopiston tutkimushankkeessa IntraComp, eli Intraparty Competition, jonka tarkoituksena on tutkia puolueiden sisäistä kilpailua. Lisäksi hän kirjoittaa Kunnallisalan kehittämissäätiön rahoituksella raporttia koskien viime kesänä koronan varjossa järjestettyjä kuntavaaleja.

Tältä pohjalta tässä podcastissa keskustellaan siis poliittisesta osallistumisesta ja sen mahdollisuuksista ja esteistä.

Ulkomaalaistaustaiset ehdokkaat Suomessa

Väitöskirjassaan Josefina Sipinen haastatteli sekä suomalaisten puolueiden edustajia että kuntavaalien 2017 ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita selvittääkseen, mikä motivoi puolueita rekrytoimaan ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita listoilleen. Lisäksi väitöskirjassa kartoitettiin, mikä motivoi ulkomaalaistaustaisia asettumaan ehdolle ja mitkä resurssit ehdokastyössä olivat tarpeen tai saatavilla.

Tutkimus toi esille eroja eri vähemmistöjen poliittisessa osallistumisessa, jotka voidaan osin selittää esimerkiksi erilaisella aiemmalla kokemuksella politiikasta. Ulkomaalaistaustaisten poliittinen osallistuminen on keskiarvoa alemmalla tasolla, mikä liittyy paitsi esteisiin saada tietoa politiikasta kielellä, jota ymmärtää, myös siihen, että moni on muuttanut Suomeen erilaisen poliittisen järjestelmän piiristä, ja siten uudenlaiseen poliittiseen ympäristöön sopeutuminen vie aikaa. Suomessa nähdäänkin voimakas ulkomaalaistaustaisen väestön aliedustus politiikassa, kunnallistasollakin.

Ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen väestöstä kasvaa, millä on merkitystä paitsi tulijoiden kotoutumisen myös Suomen poliittisen järjestelmän vakauden kannalta.

Onkin siis erityisen tärkeää muistaa, että kun puhutaan ulkomaalaistaustaisista tai maahanmuuttaneista, kyse on hyvin moninaisesta joukosta, jossa on paljon eroja paitsi ryhmien välillä, myös niiden sisällä. Mitään yksittäistä poliittista osallistumista määrittävää tekijää, joka vaikuttaisi yksiselitteisesti kaikkiin, on vaikea tunnistaa – sellaista ei edes välttämättä siis ole.

Ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen väestöstä kuitenkin kasvaa, millä on merkitystä paitsi tulijoiden kotoutumisen myös Suomen poliittisen järjestelmän vakauden kannalta. Poliittiseen järjestelmään ja sitä ympäröivään yhteiskuntaan on vaikea kiinnittyä, jos koetaan, ettei politiikan areenalla ole tilaa samankaltaisille ihmisille kuin itse on. Vastaavasti suuren väestönosan jääminen marginaaliin asettaisi merkittävän haasteen poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyden näkökulmasta.

Poliittisen osallistumisen merkitys

Monimuotoisen demokratian kannalta on todella tärkeää, että poliitikot tulevat erilaisista taustoista ja edustavat laajasti yhteiskunnan kaikkia ryhmiä. Monimuotoinen demokratia on moniäänisempi ja pystyy toimimaan kaikkien ryhmien edustamisen alustana, mikä puolestaan rikastaa demokratiaa hallintojärjestelmänä. Näin ollen voidaan ajatella, että poliittista osallistumista avaavalla tutkimuksella on normatiivisempikin tavoite demokratian moniäänisyyden vahvistamisessa, eli tavoite toimivammasta poliittisesta järjestelmästä ja paremmasta yhteiskunnasta.

Monelle ulkomaalaistaustaiselle poliittiseen järjestelmään osallistuminen on myös tärkeä tapa osoittaa kansalaisuutta ja velvollisuudentuntoa. Poliittinen kiinnittyminen maahanmuuttajien uudessa kotimaassa edistää maahanmuuttaneiden kotoutumista niin ryhmänä kuin yksilöinäkin.

Puolueet ottavat mielellään listoilleen myös ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita. Taustalla on sekoitus idealismia paremmasta edustuksellisesta demokratiasta mutta ennen kaikkea vaalien voittamisen realismia.

Kyse on myös mielikuvista, joita voi itsekin harjoittaa: Politiikka-lehdessä julkaistussa väitöslektiossaan Josefina pyytää kuulijoitaan sulkemaan silmänsä, ja miettimään, millainen kuva tulee mieleen sanasta ’päättäjä’. Noiden mielikuvien kirjo kertoo paljon siitä, kuinka moninaiseksi politiikka Suomessa hahmotetaan.

Suomessa vaalikampanjat ovat ehdokaskeskeisiä, mikä tarkoittaa, että ehdokkaat kohdentavat kampanjaansa pääasiassa niille ryhmille, joilta he uskovat saavansa ääniä. On myös selvää, että ulkomaalaistaustaiset ehdokkaat tavoittavat ulkomaalaistaustaisia äänestäjiä tavoin, johon poliittiset puolueet eivät resursseillaan kykene. Ilman eri kieliä taitavia ja eri vähemmistöryhmissä luottamusta nauttivia ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita puolueiden on lähes mahdotonta mobilisoida kyseisten ryhmien äänestäjiä. Tästä syystä puolueet ottavat mielellään listoilleen myös ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita. Taustalla on siis sekoitus idealismia paremmasta edustuksellisesta demokratiasta mutta ennen kaikkea vaalien voittamisen realismia.

Kuka tutkii ketä?

Politiikan tutkijan voi olla suhteellisen helppo lähestyä kokeneita poliitikkoja, jotka mielellään antavat haastatteluja työnsä eri näkökulmista. Lisäksi Suomessa päättäjien tavoittaminen tutkimuksen merkeissä on verrattain helppoa. Kun tutkitaan kuitenkin myös päättäjien kaartin ulkopuolisia ryhmiä, kuten ulkomaalaistaustaisia ehdokkaita, voisi olla hyödyllistä miettiä tutkimusasetelmaa yhdessä tutkimuskohteen kanssa.

Tutkijatkin työskentelevät omista lähtökohdistaan ja omista taustoistaan, ja joskus osana laajempia tutkimusryhmiä. Näistäkin saa näkökulmia ja ajatuksia, jotka ovat monesti arvokkaita. Tässäkin tärkeää on antaa tilaa erilaisten äänien moninaisuudelle; siinä missä poliitikkojen ja päättäjien soisi moninaistuvan väestöpohjan mukaisesti, sama koskee myös politiikan tutkijoita.

Tutkijat pitävät luonnollisesti omaa työtään arvokkaana ja tärkeänä ja haluavat paitsi viestiä siitä avoimesti mutta myös nähdä työllään olevan yhteiskunnallista merkitystä – jopa vaikutusta.

Josefina Sipinen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Poliittisen osallistumisen kysymyksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä artikkeli perustuu vuoden 2021 lopussa valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991—2029. Tutkimukseni tarkasteli neljän suurimman puolueen eli kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmista.

Kirjoitin jo aiemmin Politiikasta-lehdessä eduskuntavaaliohjelmista hyvinvointivaltiokansalaisuuden näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa tarkastelen koko väitöstutkimuskokonaisuuttani, joka sisältää näkökohtia myös hyvinvoinnista sekä eri kansalaisuusryhmistä (lapset, nuoret ja vanhukset).

Politiikasta-lehdessä on viime aikoina tarkasteltu myös niin kuntavaalien kuin hiljattaisten aluevaalienkin vaaliohjelmia.

Eduskuntavaaliohjelmat erityisenä tekstilajina

Eduskuntavaalien yhteydessä puolueet laativat kirjallisen eduskuntavaaliohjelman – näin ollen voi tulkita, että eduskuntavaaliohjelmat ovat oleellinen osa puolueiden viestintää. Mutta viestinnän lisäksi ne ovat myös puolueiden mahdollisuus määritellä kantojansa poliittisiin kysymyksiin ja linjata politiikkansa sisältöjä.

Eduskuntavaaliohjelmien avulla puolueet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman paljon äänestäjien ääniä eli puolueet pyrkivät pääsemään valta-asemaan. Mutta laatimillaan vaaliohjelmilla puolueet myös käyttävät valtaa. Vaaliohjelmien teksti ei ole koskaan ”vain” tekstiä, vaan niiden kautta puolueet tekevät normatiivisia määrityksiä esimerkiksi hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Vaaliohjelmissaan puolueet pääsevät harjoittamaan vallankäyttöä nostamalla tiettyjä teemoja esille ja lisäksi tietyistä aihealueista vaietaan tai ne sivuutetaan.

Niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Haastattelin väitöstutkimukseni yhteydessä neljän suurimman puolueen edustajia ja kävi ilmi, että kun suomalaisten puolueiden edustajat kirjoittavat eduskuntavaaliohjelmia, he tekevät strategisia valintoja teemojen, käsitteiden, aihealueiden – jopa sanavalintojen suhteen. Voi todeta, että niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Vaaliohjelmat ovat puolueille strateginen työkalu ja mahdollisuus viestiä äänestäjille, jäsenille, medialle ja kansalaisille siitä, mitä puolueet kannattavat. Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, että vaaliohjelmat ovat yksi vaalikamppailun väline, jossa ideologisia kantoja muodostetaan myös suhteessa muihin poliittisiin puolueisiin. Eduskuntavaaliohjelmia ei ollut aiemmin Suomessa tutkittu; ilmeisesti eduskuntavaaliohjelmia ei ole aineistona tunnistettu osaksi poliittisen kielenkäytön areenoita.

Ne ovat kuitenkin elimellinen osa poliittista tekstintuotantoa. Sillä on merkitystä, miten puolueet puhuvat hyvinvoinnista ja meistä kansalaisista.

Vaaliohjelmat pitävät sisällään myös vaalilupauksia tai puolueiden tavoitteita tulevalla vaalikaudelle. Näihin lupauksiin saatetaan suhtautua usein skeptisesti – kuitenkin tiedetään, että osa lupauksista tai tavoitteista myös toteutuu, mikäli puolue pääsee valta-asemaan.

Eduskuntavaaliohjelmatekstien sumuisuus

Eduskuntavaaliohjelmissaan puolueet eivät juuri määrittele käsitteitä. Esimerkiksi käsitteillä ”valtio” tai ”yhteiskunta” voidaan viitata monenlaisiin julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin kokonaisuuksiin. Yksi vaaliohjelmien ympäripyöreyttä selittävä tekijä on siinä, että vaalien jälkeen Suomessa muodostetaan usein koalitiohallituksia ja puolueiden on syytä pitää neuvottelukykyisyys muihin puolueisiin yllä. Hallitusohjelmaneuvotteluihin varaudutaankin jo eduskuntavaaliohjelmia kirjoitettaessa. Siksi vaaliohjelmissa ei välttämättä kerrota kaikkea, vaan osa taktisista määrittelyistä säästetään hallitusneuvotteluihin.

Liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa.

Vaaliohjelmien ”sumuisuudesta” voi päätellä, että liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa. Vaikka osa äänestäjistä saattaisi toivoakin suorasanaisempia linjauksia, niitä ei vaaliohjelmissa nähtäne politiikan tekemisen luonteen vuoksi.

Sumuisuudestaan huolimatta – tai juuri siitä syystä – eduskuntavaaliohjelmateksteillä on merkitystä. Eduskuntavaaliohjelmista voi lukea ja löytää puolueiden välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta vaaliohjelmista voi paljastua myös yllättäviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Eduskuntavaaliohjelmat ovat yksi forum puolueille määritellä omaa yhteiskuntapolitiikkansa.

Hyvinvointi ja kansalaisuus yhteiskuntapolitiikan ytimessä

Tarkastelin väitöstutkimuksessani eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden sekä erityisten kansalaisuusryhmien, kuten lasten, nuorten ja vanhusten kautta. Näin siksi, että hyvinvointi ja kansalaisuus ovat ydinkysymyksiä hyvinvointivaltion viitekehystä tarkasteltaessa ja niiden määrittelemisen kautta määrittyy myös yhteiskuntapolitiikan suunta, laajuus ja muodot. Haavoittuvassa asemassa olevista kansalaisuusryhmistä huolehtiminen on hyvinvointivaltion tehtävien keskiössä.

Yhteiskuntapolitiikka syntyy poliittisten valintojen ja päätösten summana. Puolueet kamppailevat yhteiskuntapolitiikan sisällöistä. Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Väitöstutkimuksen viitekehyksenä on yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa tunnistettu 1990-luvun lamasta alkanut hyvinvointivaltion murros. Tuolloin alkanut julkisten hyvinvointimenojen leikkaus oli raju ja se pysäytti 30 vuotta jatkuneen sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion laajenemisvaiheen. Tämä muutos oli myös pysyvä.

1990-luvun laman myötä käynnistyi myös hyvinvointivaltiokansalaisuuden sekä eri kansalaisryhmien uudelleenmäärittely. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisten kytkös poliittiseen järjestelmään ja harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan tulee todeksi pitkälti hyvinvointipalveluiden kautta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio eduskuntavaaliohjelmien keskiössä

Väitöstutkimukseni paljastaa, että puolueet valitsevat eduskuntavaalien yhteydessä puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista melko yhdenmukaisella tavalla: julkisrahoitteisen palvelujärjestelmän kautta. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua turvallisuushakuiseksi. 1950-luvulta lähtien Suomeen kehitetty hyvinvointivaltiomalli on niin itsestäänselvyys, että puolueet nojaavat tähän perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitykseen koko tutkimuksen tarkastelujakson ajan 1990-luvun lamavuosista 2020-luvun taitteeseen saakka.

Tämä tutkimustulos on jopa hätkähdyttävä: eduskuntavaalien yhteydessä näyttää muodostuneen ”omalakiset” tapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Tämä puhetapa on vuosikymmenestä toiseen samantyyppinen suhteessa hyvinvointiin ja kansalaisuuteen, vaikka hyvinvointivaltio instituutiona on samalla ajanjaksolla muuttunut.

Tapaa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista voisi kuvailla turvallisuushakuiseksi.

Eduskuntavaaliohjelmat ja niissä puolueiden käyttämät puhetavat eivät ole puolueille väylä viestiä eroja repivästi ideologisista vakaumuksistaan ja näkemyksistään. Neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmapuhe hyvinvoinnista, kansalaisuudesta ja eri kansalaisryhmistä painottuu puheeseen julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä.

Näin ollen myös vastuu kansalaisten hyvinvoinnista asetetaan julkisesti rahoitetun palvelujärjestelmän tehtäväksi. Vallankäytön suunta on selkeä: kansalainen on palvelujärjestelmän käyttäjä — joskus vaaliohjelmateksteissä jopa järjestelmän uhri.

Puoluekohtaiset painotuserot

Kaikkien neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa palvelujärjestelmä saa suuren roolin ja puolueet kannattavat sen kehittämistä ja vahvistamista. Puolueiden väliset erot löytyvät painotuksista: SDP ja perussuomalaiset ovat vankimpia palvelujärjestelmän kannattajia ja sen vahvistamisen tukijoita.

Keskustan ja kokoomuksen ohjelmista on luettavissa enemmän mainintoja aktiivisesta, vastuullisesta kansalaisesta ja varsinkin keskusta nostaa esiin tarkemmin määrittelemättömän ”ihmisen lähipiirin”, jonka tulisi myös olla vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Kokoomus puhuu varsinkin myöhäisemmissä vaaliohjelmissaan kansalaisista jopa palvelumuotoilijoina eli vastuuttaa ja antaa tilaa muita puolueita enemmän kansalaisten omalle toimijuudelle.

Silti kaikkien puolueiden ohjelmissa painottuu se, että palvelujärjestelmä vaikuttaa taustalla vähintään hyvinvoinnin tukijana, edistäjänä tai mahdollistajana.

Perussuomalaisten osalta on mainittava, että puolue tuo omissa vaaliohjelmissaan hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta puolue ei millään muotoa haasta palvelujärjestelmän roolia. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikan teon keskiöön. Puolue näkee EU:n ja maahanmuuton uhkaavan suomalaista hyvinvointivaltiomallia.

Eduskuntavaaliohjelmien irrallisuus

Eduskuntavaaliohjelmien voi tulkita olevan irrallaan muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa tunnistetusta karsimisen, hyvinvointivaltion alasajon tai palvelujärjestelmän purkamisen puheesta. Eduskuntavaaliohjelmiin näyttää muodostuneet omat puhetapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta.

Tutkimus vahvistaa sitä tunnistettua seikkaa, että hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa. Myös politiikan polkuriippuvuus estää vaalien yhteydessä käytävän keskustelun järjestelmän radikaaleista uudistamistarpeista.

Hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa.

Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiossa lienee yhä enemmän kyse tasapainoilusta talouskurin ja palveluiden suosion välillä. Jatkossa tultaneen näkemään vaaliohjelmaretoriikkaa, joka vakuuttaa äänestäjiä siitä, että hyvinvointivaltiota ei pureta tai heikennetä liikaa, mutta palvelut tuotetaan kuitenkin taloudellisen niukkuuden näkökulmasta kustannustehokkaasti ja laadukkaasti.

Tuskin tulemme näkemään tulevaisuudessakaan Suomessa vaaliohjelmia, joissa radikaalilla ja esimerkiksi täysin hyvinvointivaltion rakenteista irrallaan olevalla puheella tehtäisiin hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisen oma vastuu omasta tai läheistensä hyvinvoinnista jäänee jatkossakin sivurooliin. Tuskin myöskään vaaliohjelmien kärkeen nousevat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen, vapaaehtoistoiminnan tai läheisvastuun teemat. Ainakin tällä hetkellä nämä edellä mainitut eivät painotu vaaliohjelmapuheessa, kun on kyse hyvinvointi- ja kansalaisuusretoriikasta.

Anne-Maria Karjalainen on valtiotieteiden tohtori ja erikoistunut poliittisten tekstien laadulliseen tutkimiseen yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

Julkaisu Hyvinvointi ja kansalaisuus puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Henkilöillä on aina ollut merkitystä politiikassa, mutta Suomessa poliittisen viestinnän sisällöissä on perinteisesti keskitytty asiakysymyksiin. Sosiaalisessa mediassa yleisön kuitenkin sanotaan kiinnittyvän henkilökohtaisempaan sisältöön ja haluavan tietää enemmän siellä viestivistä henkilöistä. Poliitikoista keskustellessa heidän ulkonäköään, olemustaan, esiintymisiään, aiempaa uraansa ja heidän muita tiedossa olevia henkilökohtaisia ominaisuuksiaan arvioidaan osana poliitikon uskottavuutta ja arvopohjaa. Erityisesti kampanja-aikana tuo keskustelu kiihtyy, etenkin puolueiden kärkiehdokkaiden osalta, kun heitä käytetään osana puolueidensa viestintää.

Vuoden 2021 lopulla julkaistussa väitöskirjassani tutkin suomalaisten poliitikkojen henkilöbrändien rakentumista Facebookissa eduskuntavaaleissa 2019. Analysoin 18 puolueen puheenjohtajan ja ääniharavan julkisilla Facebook-sivuilla julkaistuja päivityksiä ja niihin tulleita kommentteja sekä reaktioita. Yhteensä aineistossani oli 16 175 erillistä julkaisua tai kommentteja, joiden kokonaisuus rakensi kirjavan kuvan suomalaisesta vaalikeskustelusta.

Suora vuorovaikutus, tai ainakin vaikutelma siitä, voidaan mahdollisesti rakentaa sosiaalisessa mediassa.

Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, poliitikkojen joukossa on pitkän poliittisen uran rakentaneita pelkästään politiikasta tunnetuksi tulleita henkilöitä sekä myöhemmin politiikkaan siirtyneitä tunnetumpia hahmoja, joilla on aiempaa tunnettuutta esimerkiksi liike-elämässä, urheilussa tai kulttuurissa. Tuo aiempi tunnettuus voi olla merkittävä menestystekijä tai haitta poliitikolle riippuen siitä, millainen henkilöbrändi heille on julkisuudessa rakentunut.

Tunnettuus ja mediahuomio on poliitikolle tärkeää, koska tavoitteena on saavuttaa ja vakuuttaa mahdollisimman suuri osa kansalaisista, joista kaikkia ei pääse henkilökohtaisesti tapaamaan. Suora vuorovaikutus, tai ainakin vaikutelma siitä, voidaan mahdollisesti rakentaa sosiaalisessa mediassa, jossa kansalaiset pääsevät viestimään suoraan poliitikolle ja tämä voi vastata heille suoraan. Toistaiseksi tuota dialogia kuitenkin käydään varsin vähän.

Poliitikot henkilöbrändeinä

Henkilöbrändi on käsitteenä levinnyt yleisempään käyttöön jokaisella alalla. Sosiaalinen media on lisännyt mahdollisuuksia rakentaa omaa brändiä laajasti ja koska sosiaalisessa mediassa henkilöt kiinnostavat organisaatioita enemmän, ovat yritykset alkaneet kiinnostua myös oman henkilöstönsä brändien näkyvyydestä osana yrityksen brändiä. Tätä voi soveltaa myös puolueisiin ja poliitikkoihin.

Henkilöbrändissä on kyse julkisesta minän esityksestä ja lisäarvosta, joka on tarkoitettu tietylle kohderyhmälle tietyssä tarkoituksessa. Poliitikot ovat kiinnostava ryhmä henkilöbrändäyksen näkökulmasta, sillä rooliin liittyy jo automaattisesti sen julkinen luonne. Kansalaisten edustamiseen liittyy tarve viestiä vakuuttavasti, herättää luottamusta ja kompetenssi hoitaa asioita.

Suomessa on perinteisesti ajateltu, että yksityiselämän ja poliittisen roolin voi erottaa.

Brändissä on kyse lisätystä arvosta, jota tuotteeseen, palveluun tai henkilöön liitetään. Poliitikon henkilöbrändiä voi näin mitata esimerkiksi tämän vaaleissa saamalla äänimäärällä, tämän ansaitsemalla mediatilalla tai sosiaalisessa mediassa poliitikon viestinnän saavuttamalla sitouttavuudella, joka näkyy julkaisujen reaktioissa, kommenteissa ja jakomäärissä. Nämä voivat kertoa poliitikon vaikuttavuudesta ja vakuuttavuudesta, vaikka reaktiot olisivat negatiivisia. Reagointi kun rakentaa aina sosiaalisessa mediassa myös lisää näkyvyyttä, joten viestit tulevat paremmin esiin silloin, kun poliitikko onnistuu saamaan sitoutumista päivityksilleen.

Suomessa on perinteisesti ajateltu, että yksityiselämän ja poliittisen roolin voi erottaa, ja poliitikot voivat hoitaa tehtäviään ilman, että heidän yksityiselämäänsä tarvitsee tuoda julkisuuteen. Poliitikot ovat myös itse ilmaisseet halukkuuttaan siihen, että media keskittyisi heidän poliittisiin suorituksiinsa yksityiselämän asioiden sijaan. Sosiaalisessa mediassa kuitenkin henkilökohtaisten ja intiimien sisältöjen sanotaan keräävän enemmän reaktioita. Tämän lisäksi poliitikkojen vaihtelevat taustat ja motiivit nousta politiikkaan hämärtävät jo ennestään häilyviä yksityis- ja ammatillisen elämän rajoja monen poliitikon kohdalla.

On syytä pohtia, missä määrin henkilökohtainen elämä on merkittävä osa poliitikon uskottavuutta ja arvopohjaa, kun äänestäjä arvioi, onko juuri tämä poliitikko oikea ihminen edustamaan juuri minua. Kaikkia asiakysymyksiä ei voida etukäteen avata. Poliitikot edustavat äänestäjiä tehdessään äänestyspäätöksiä, jolloin arvopohja ja persoona voi olla jopa merkittävämpi kuin poliitikon mielipide yksittäisessä asiakysymyksessä, jota on vaalien aikana nostettu esille.

Kaksitahoinen toimijamalli henkilöbrändin rakentumisessa

Poliitikot ovat julkisia toimijoita, joiden toimijuus on kiinnostavaa. Se on jatkuvan tarkastelun alla, ja erityisesti sosiaalinen media ja sen mukanaan tuoma laaja julkinen keskustelu on tehnyt poliitikkojen arvioinnista näkyvämpää ja kuuluvampaa kuin aikaisemmat pienten tuttavaryhmien kahvipöytäkeskustelut ovat olleet. Kansalaiset voivat nostaa epäkohtia esiin, muistuttaa aiemmista poliittisista päätöksistä, kiittää hyvästä kohtaamisesta ja arvioida debattien suoritusta nyt sosiaalisen median alustoilla tuomalla mielipiteensä näin tuhansien luettavaksi.

Facebookin keskusteluissa nähdyt negatiiviset kommentit ovat usein todella rajuja, vahvasti henkilökohtaisuuksiin meneviä, jopa uhkauksia poliitikon henkeä kohtaan.

Tämän takia poliitikkojen henkilöbrändien kohdalla käsittelen brändin rakentumista kaksitahoisen toimijamallin kautta. Kansalaiset tulee huomioida mallissa aktiivisina toimijoina, sillä poliitikkojen itsensä lisäksi he viestivät ja tuottavat etenkin sosiaalisessa mediassa aktiivisesti sisältöjä poliitikoista ja näiden toiminnasta.

Facebookin keskusteluissa nähdyt negatiiviset kommentit ovat usein todella rajuja, vahvasti henkilökohtaisuuksiin meneviä, jopa uhkauksia poliitikon henkeä kohtaan. Sinänsä ei siis ole yllättävää, että poliitikot kokevat sosiaalisen median kanavat haastavina ja välttävät henkilökohtaisemman esiintuomista profiileissaan.

Poliitikkojen sosiaalisen median rajattu sisältö

Eduskuntavaaleissa 2019 kärkiehdokkaiden henkilöbrändit Facebookissa vaihtelivat paljon ehdokkaiden välillä. Myös puolueiden välillä oli nähtävissä erilaisia käytänteitä. Osa puoluepuheenjohtajista, jopa ääniharavoista, keskittyi puolueen tai poliittisten asiasisältöjen kautta rakentuvaan viestintään. Harvat yksityiselämän sisällöt käsittivät esimerkiksi vapaa-aikaan liittyvää liikuntaa, perheen koiraa tai kampanjaan liittyviä tunteita.

Näiden kohtuullisen turvallisten yksityiselämän sisältöjen kautta poliitikot tulivat myös lähemmäs kansalaisia, mikä näkyi myös tämän kaltaisiin sisältöihin tulleen sitoutumisen kautta. Nämä julkaisut saivat huomattavasti enemmän kommentteja sekä reaktioita kuin esimerkiksi vaalikampanjaa koskevat tiedottavat päivitykset. Julkaisujen sisältöä voitiin pitää turvallisina, sillä niissä ei tuotu esiin mitään intiimiä tai kerrottu esimerkiksi perheestä, jolloin heidätkin altistettaisiin mahdolliselle arvostelulle ja julkiselle keskustelulle.

Yksityiselämän sisältöä koskevat julkaisut saivat huomattavasti enemmän kommentteja sekä reaktioita kuin esimerkiksi vaalikampanjaa koskevat tiedottavat päivitykset.

Toisin kuin voisi odottaa, poliitikkojen julkaisut kampanjan aikana näyttäytyivät strategisen viestinnän sijaan satunnaisina päivityksinä, joissa viestittiin lähinnä yksisuuntaisesti omia mediaesiintymisiä ja kampanjatapahtumia markkinoimalla. Asiakysymyksiä nostettiin esille yllättävän vähän ja vain harva kävi kansalaisten kanssa vuorovaikutteista keskustelua, johon sosiaalisen median on todettu olevan otollisin juuri poliittisen viestinnän työkaluna.

Oman henkilökuvan kokonaisvaltaisempaa rakentamista henkilökohtaisemman sisällön kautta tehtiin huomattavan vähän, joten huolimatta sosiaalisen median henkilökohtaisempaa, jopa intiimiä, sisältöä suosivasta logiikasta, poliitikot suhtautuivat Facebookin enemmän kuin perinteiseen mediaan.

Poliitikko ja puolue täydentävinä brändielementteinä

Puolueiden puheenjohtajat esiintyvät eduskuntavaalikampanjan aikaan sekä itsenäisinä ehdokkaina omissa mainoksissaan ja sosiaalisen median profiileissa että puolueidensa kärkiviestijöinä ja edustajina perinteisessä mediassa, kuten uutisjutuissa, television debateissa ja kevyemmissä journalistisissa tarinoissa, sekä sosiaalisessa mediassa puolueiden tilillä jaettavissa sisällöissä. Ehdokkaina he eivät siis rakenna vain omaa brändiään, vaan myös puolueen brändiä viedessään puolueen viestejä mediaan ja kansalaisille. Samaan aikaan he eivät ole ehdokkaina itsenäisiä, vaan puolueen brändi kuuluu olennaisena osana heidän henkilöbrändiinsä.

Ehdokkaat eivät rakenna vain omaa brändiään, vaan myös puolueen brändiä viedessään puolueen viestejä mediaan ja kansalaisille.

Tästä hyvänä esimerkkinä on puolueen vaihtamisen haastavuus ehdokkailla, jotka ovat tunnettuja ja rakentaneet pidempää uraa tietyssä puolueessa. Esimerkiksi perussuomalaisista siniseen tulevaisuuteen ennen 2019 eduskuntavaaleja irtautuneet ehdokkaat saivat vaalien alla huomattavan paljon syytöksiä ”takin kääntämisestä”. Aineistoni kommenttien perusteella he menettivät äänestäjiä, kun moni kommentoi, ettei voi enää äänestää esimerkiksi Sampo Terhoa kyseisen tempun jälkeen.

Joissain tapauksissa taas poliitikon henkilöbrändi voi olla jo valmiiksi tunnettu ja arvokas, jolloin hänen lähtönsä puolueesta voi haitatakin puolueen äänitulosta, kuten eduskuntavaaleissa 2019 arvioitiin Liike Nyt! -perustaneen Harry ”Hjallis” Harkimon ja hänen entisen puolueensa Kokoomuksen kohdalla käyneen.

Sosiaalinen media ja kampanjaviestinnän kehittyminen

Tutkimukseni vahvisti, että Facebookilla on vahva asema suomalaisessa vaalikampanjoissa. Kansalaiset etsivät Facebookista tietoa ehdokkaista, haluavat keskustella näiden kanssa ja arvioivat näiden mediaesiintymisiä kommenteissaan. Tämän takia on merkityksellistä, millaisena ehdokkaat näyttäytyvät omissa julkaisuissaan ja samalla on myös ymmärrettävä, että julkaisuihin tulevat kommentit rakentavat osaltaan ehdokkaiden henkilöbrändiä.

Sosiaalinen media voisi parhaimmillaan tarjota demokratiaa edistäviä suoria ja nopeita vuorovaikutteisia kanavia päätöksentekijöiden ja kansalaisten käyttöön.

Poliitikot käyttävät erilaisia sosiaalisen median kanavia eri tavoin. Olennaista onkin, että he löytävät ja tavoittavat oman kohderyhmänsä ja että myös kansalaiset ymmärtävät, mitä poliitikkojen tekemät viestintävalinnat sosiaalisessa mediassa tarkoittavat.

Sosiaalinen media voisi parhaimmillaan tarjota demokratiaa edistäviä suoria ja nopeita vuorovaikutteisia kanavia päätöksentekijöiden ja kansalaisten käyttöön. Toistaiseksi vuorovaikutus jää kuitenkin vähäiseksi ja poliitikot ovat napanneet alustat käyttöön lähinnä markkinointikanaviksi, joissa tietoa jaetaan yhdensuuntaisesti ja hyvin rajatuilla sisällöillä.

Strateginen henkilöbrändin rakennus ei vielä näyttäydy suomalaisten poliitikkojen viestinnässä. Nähtäväksi jää, tuleeko se jossain vaiheessa asettumaan osaksi poliittisen viestinnän kenttäämme.

Elisa Kannasto, FT, väitteli poliitikkojen henkilöbrändien rakentumisesta Facebookissa Vaasan yliopistossa joulukuussa 2021. Hän työskentelee viestinnän lehtorina SeAMKissa ja tekee tutkimusta poliittisesta viestinnästä, sosiaalisen median ilmiöistä ja verkkokeskusteluista. Artikkeli perustuu hänen väitöskirjatutkimukseensa.

Julkaisu Suomalaisten poliitikkojen henkilöbrändit Facebookissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.