Suomalaisten puolueiden Euroopan unionia koskevat tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä. Euroopan parlamentin vaaleissa puolueet tarjoavat aitoja vaihtoehtoja kansalaisille.
Puolueiden EU-politiikkaa voidaan arvioida niin ohjelmien kuin käytännön poliittisten valintojen kautta. Edellinen tarjoaa ikkunan puolueiden ideologisiin tavoitteisiin ja linjauksiin, jälkimmäinen puolestaan kertoo enemmän Eurooppa-ulottuvuuden merkityksestä puolueissa.
Hallitus-oppositio-dynamiikka vaikuttaa merkittävästi puolueiden EU-kantoihin. Tyypillisesti hallitusvastuuta kantavat puolueet puolustavat EU-tason kompromisseja, kun taas oppositio puolestaan arvostelee ratkaisuja. Kuitenkin kansallisten puolueiden EU-poliittiset linjat ovat yleensä varsin pysyviä ja heijastelevat niiden ideologisia suuntauksia ja kannattajien näkemyksiä.
Lisäksi puolueet joutuvat ottamaan kantaa isoihin integraatioratkaisuihin. Tällaiset ’kovat valinnat’ – liittyen esimerkiksi perussopimusten muutoksiin, eurokriisiin tai koronaelvytyspakettiin – ovat usein puolueille sisäisesti vaikeita, mutta samalla ne kertovat siitä, mitä puolueet priorisoivat. Puolueet ovat yleensä päätyneet tukemaan integraation tiivistämistä ennen kaikkea siksi, etteivät ne jäisi kotimaisen hallitusyhteistyön ulkopuolelle.
EU-jäsenyyden alusta lähtien aina eurokriisin alkuun asti Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus integraatiosta. Paavo Lipposen sateenkaarihallitusten (1995–2003) muovaama integraatiomyönteinen linja nautti eduskuntapuolueiden tukea. Ainoastaan perussuomalaiset erottuivat EU-kriittisyydellään. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.
Kuitenkin tiedettiin, etteivät kansalaiset asennoituneet yhtä myönteisesti integraatioon kuin puolueet ja poliittinen johtomme. Täten integraation politisoituminen eurokriisin myötä ei ollut yllättävää. Tukipaketit ja Suomen vastuut eurokriisin hoidossa hallitsivat vuoden 2011 eduskuntavaaleja, joissa perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” osin EU:n kansallisen politisoitumisen ansiosta.
Eurokriisi muodostikin eräänlaisen käännekohdan Suomen Eurooppa-politiikassa, mutta muutoksen laajuutta ei pidä liioitella. Hallituskokoonpanojen vaihdokset ovat toki näkyneet entistä selvemmin. Petteri Orpon ja Juha Sipilän oikeistohallitukset ovat suhtautuneet nihkeämmin integraation tiivistämiseen, kun taas Antti Rinteen / Sanna Marinin hallitus oli avoimempi integraation syventämiselle.
Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisten puolueiden EU-linjauksia painottaen niiden muutosta 1990-luvulta lähtien. Kirjoituksen viimeisessä osiossa pohdimme kotimaisen Eurooppa-keskustelun tilaa. Puolueiden EU-tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä lähestyvissä eurovaaleissa, sillä ne tarjoavat aidosti toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja unionin kehittämiseksi.
EU-myönteiset vasemmistopuolueet ja vihreät
Vertailevien tutkimusten mukaan vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella lähemmäs keskustaa sijoittuvat puolueet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta integraatiomyönteisiä. EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä. Nämä havainnot pätevät hyvin myös Suomeen.
SDP on ollut varsin yhtenäinen EU-politiikassa ja Lipposen perintö näkyy edelleen puolueen linjauksissa. Puolue korostaa mielellään unionin solidaarisuutta ja sosiaalista ulottuvuutta, mutta varsinaiset aloitteet ovat jääneet vähiin. Tosin puolue teki maaliskuussa 2024 avauksen EU:n rahoitusvälineestä, jonka tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kilpailua valtiontuilla EU:n sisällä. Talousintegraation osalta SDP on painottanut maamme keskustaoikeiston tavoin jäsenvaltioiden vastuuta omista budjeteistaan.
EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä.
Vasemmistoliiton ja vihreiden meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Lipposen hallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi rivejään jakaneen EU-jäsenyyskansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä integraatiomyönteisiksi puolueiksi.
Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vielä vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa puolue kritisoi voimakkaasti euroalueen talouspolitiikkaa, mutta sittemmin vasemmistoliitto on vihreiden tavoin painottanut enemmän EU-tason ilmastopolitiikan merkitystä ja unionin globaalia roolia. Puolueen vanhemmassa polvessa on tosin edelleen pieni, mutta jyrkän EU-kriittinen siipi.
Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti Euroopan parlamentin vaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan. 1990-luvun sisäinen hajaannus on tehnyt tilaa vahvalle EU-myönteisyydelle. Vihreät näkee EU:n ennen kaikkea välineenä ajaa kunnianhimoista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Samalla puolue suhtautuu hyvin myönteisesti Euroopan parlamentin valtaoikeuksien vahvistamiseen, EU:n budjetin kasvattamiseen ja esimerkiksi unionin verotusoikeuteen.
Hajaantunut keskustaoikeisto
Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista. Varsinkin kokoomuksessa mielipide-erot ovat tulleet pintaan. Konkreettisesti tämä tuli esiin puolueen suhtautumisessa EU:n koronaelpymisvälineeseen. Huhtikuussa 2021 kokoomuksen eduskuntaryhmä ilmoitti äänestävänsä tyhjää paketin osalta. Toukokuun ratkaisevassa äänestyksessä puolueen kolmestakymmenestäkahdeksasta kansanedustajasta kymmenen äänesti elvytyspakettia vastaan ja kaksi äänesti tyhjää.
Kokoomuksen sisäinen hajaannus on osa laajempaa eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden jakautumista EU-politiikassa. Keskustaoikeistolaiset puolueet ovat varsin samanmielisiä talouspolitiikasta, mutta niitä erottavat näkemykset ylikansallisen vallankäytön merkityksestä. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset keskustaoikeiston puolueet, on sisäisesti jakautunut liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Aikaisemmin kokoomus alleviivasi yhteisen valuutan ja sisämarkkinoiden merkitystä, mutta mikä on puolueen EU-politiikan ydin Nato-Suomessa?
Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista.
Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui kesällä 1994 EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.
Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti tiiviimpää unionia, ei puolue ole ollut varsinaisesti innostunut kansainvälistymisestä. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen tuoreissa eurovaaliteeseissä tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa varsin osuvasti entisen pääministeri Juha Sipilän ”prosessikaavio”, jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa ”keskitietä”.
Ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.
EU-kriittiset perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit
EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Perussuomalaiset on koko EU-jäsenyyden ajan suhtautunut kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa yksiselitteisesti vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran maahanmuuttovastaisuuteen.
Perussuomalaiset on selkeästi vähentänyt julkista EU-kritiikkiään pois lukien koronaelvytyspaketin näkyvä vastustaminen. Vuoden 2019 eurovaaliohjelmassaan perussuomalaiset käsittelivät laajasti eri vaihtoehtoja, joilla yhteisvaluutta eurosta voisi erota.
EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.
Vielä tammikuussa 2023 Purra esitti, että ero EU:sta on edelleen puolueen pitkän aikavälin strategia. Syksyllä 2023 puolue oli Orpon hallituskoalitiossa ja otti puoluekokouksessaan etäisyyttä EU-eroon.
Puolue ei myöskään ole nostanut EU-teemoja eduskuntavaalikampanjoidensa keskiöön vuoden 2011 vaalien jälkeen. Taustalla on todennäköisesti puolueen tarve tehdä itsestään hallituskelpoinen.
Kristillisdemokraattien edeltäjä SKL vastusti EU-jäsenyyttä, mutta KD on suhtautunut varsin pragmaattisesti integraatioon. KD:n kohdalla on näkynyt hyvin hallitus-oppositio -dynamiikan vaikutus. Puolue esimerkiksi vastusti koronaelvytyspakettia, mutta on hallituksissa ollessaan tukenut integraatiota tiivistäviä ratkaisuja.
Puolueilla on vastuu EU-keskustelusta
Suomalaiset puolueet käsittelevät EU-teemoja eurovaaliohjelmissaan muiden eurooppalaisten puolueiden tavoin. Eurovaalien välillä keskustelu ja medianäkyvyys rajautuvat ensisijaisesti isoihin kriiseihin, kuten euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin, Brexitiin, koronaelvytyspakettiin ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Samalla periaatteellisempi keskustelu suurista linjoista jää taustalle.
Puoluejohtajat tuntuvat turhan usein valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia. Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä, ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Kun esitys tulee, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.
Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet.
Eurooppa-politiikasta kyllä väitellään, joskus kiivaastikin, mutta nämä keskustelut käydään ensisijaisesti suljettujen ovien takana. Kansallista EU-asioiden valmistelua ja erityisesti eduskunnan suuren valiokunnan toimintaa ovat ohjanneet luottamuksellisuus ja konsensushakuisuus. Nämä piirteet liitetään enemmän ulkosuhteisiin kuin sisäpolitiikkaan, jossa puoluepoliittiset ristiriidat ja julkinen keskustelu nähdään hyveinä.
Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet. Varsinkin EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuntuu jakavan puolueita sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Merkkejä tästä oli nähtävissä ennallistamisasetuksesta käydyssä keskustelussa.
Alkukesän europarlamenttivaalit tarjoavat hyvän tilaisuuden suomalaisille puolueille tuoda esiin omia EU-poliittisia kantojaan. Toisin kuin viisi vuotta sitten, eurovaaleja ei tällä kertaa käydä eduskuntavaalien varjossa.
Alustavat arviot puolueiden kampanjoista europarlamenttivaaleissa antavat aihetta varovaiseen optimismiin. Puolueiden EU-tavoitteissa on selkeitä eroja. Puolueet ovat tuoneet EU-poliittisia näkemyksiään eurovaaleissa esiin ennenkin ja tekevät niin toivottavasti myös tällä kertaa. Keskustelua olisi kuitenkin syytä jatkaa myös vaalien välillä.
YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.
Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.
Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.
Artikkelikuva: Frederic Köberl / Unsplash
