Tässä tekstissä kerromme, millaisia vaaleja Suomessa on. Näytämme myös esimerkin, miten ehdokkaat valitaan vaalien jälkeen d’Hondtin vaalijärjestelmän mukaan.

Millaisia vaaleja Suomessa on?

Suomessa on monia erilaisia vaaleja. Seuraavaksi kerromme, millaisia vaaleja Suomessa on.

Eduskuntavaalit

Eduskuntavaaleissa valitaan kansanedustajat Suomen eduskuntaan. Eduskunta päättää Suomen asioista. Se päättää esimerkiksi Suomen lait. Eduskuntavaalit ovat joka neljäs vuosi.

Eduskuntavaaleissa Suomi on jaettu 13:een vaalipiiriin. Jokaisessa vaalipiirissä on omat ehdokkaat.  Äänestäjä saa äänestää vain oman vaalipiirinsä ehdokasta. Äänestäjän vaalipiiri on se, missä hän asuu vakituisesti.

Eduskuntavaaleissa saavat äänestää yli 18-vuotiaat Suomen kansalaiset.

Kuntavaalit

Kuntavaaleissa valitaan jäseniä Suomen kuntien kunnanvaltuustoihin. Kunnanvaltuustot päättävät kuntien asioista esimerkiksi taloudesta. Kuntavaalit ovat joka neljäs vuosi.

Jokaisessa kunnassa on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman kotikuntansa ehdokasta.

Kuntavaaleissa saavat äänestää ne yli 18-vuotiaat Suomen, Norjan, Islannin ja EU-maan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa. Myös muiden maiden kansalaiset saavat äänestää kuntavaaleissa, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa koko ajan yli kaksi vuotta.

Aluevaalit

Aluevaaleissa valitaan jäseniä hyvinvointialueiden aluevaltuustoihin. Aluevaltuusto päättää hyvinvointialueen asioista esimerkiksi vammaisten ja vanhusten hoidosta. Aluevaalit ovat joka neljäs vuosi.

Suomessa on 21 hyvinvointialuetta. Hyvinvointialueen tehtävä on järjestää omalle alueelleen esimerkiksi terveyskeskusten palvelut sekä paloaseman toiminta.

Aluevaaleissa jokaisella hyvinvointialueella on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman hyvinvointialueensa ehdokasta. Äänestäjän oma hyvinvointialue on se alue, mihin hänen kotikuntansa kuuluu.

Aluevaaleissa saavat äänestää ne yli 18-vuotiaat Suomen, Norjan, Islannin ja EU-maan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa. Myös muiden maiden kansalaiset saavat äänestää aluevaaleissa, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa koko ajan yli kaksi vuotta. Helsinkiläiset eivät saa äänestää aluevaaleissa, koska Helsingin kaupunki ei kuulu mihinkään hyvinvointialueeseen.

EU-vaalit

EU-vaalit ovat Euroopan yhteiset vaalit. EU-vaaleissa valitaan jäseniä Euroopan parlamenttiin. Parlamentti päättää EU:n taloudesta. Se säätää myös lakeja, jotka koskevat kaikkia EU:n kansalaisia. EU-vaalit ovat joka viides vuosi.

Jokaisessa EU-maassa on omat ehdokkaat. Jokainen äänestäjä saa äänestää vain oman maansa ehdokasta.

EU-vaaleissa saavat äänestää EU-maiden yli 18-vuotiaat kansalaiset.

Näin ehdokkaat valitaan edustajiksi d´Hondtin vaalijärjestelmän mukaan

Suomessa käytetään d´Hondtin laskutapaa eli vaalijärjestelmää eduskuntavaaleissa, kuntavaaleissa, aluevaaleissa sekä EU-vaaleissa. D´Hondtin vaalijärjestelmää käytetään vaalien jälkeen, kun selvitetään, ketkä ehdokkaat valitaan edustajiksi.

Seuraavaksi näytämme, miten äänet jaetaan ehdokkaille d´Hondtin vaalijärjestelmässä.

Eräässä vaalissa on mukana kolme puoluetta.

Puolueet ovat puolue P, puolue T ja puolue S.

Jokaisella puolueella on kolme ehdokasta.

1. Vaalien jälkeen vaalivirkailijat laskevat ensin, kuinka monta ääntä jokainen puolue sai.

Tässä vaalissa puolueet saivat ääniä seuraavasti:

2. Seuraavaksi vaalivirkailijat laskevat, kuinka monta ääntä jokainen ehdokas sai.

Ehdokkaat saivat ääniä seuraavasti:

Nyt jokaiselle ehdokkaalle lasketaan vertailuluku. Vertailuluku lasketaan ehdokkaan oman puolueen koko äänimäärästä.

Näissä vaaleissa ehdokkaiden vertailuluvut lasketaan näin.

Puolue P sai yhteensä 100 ääntä.

• Ehdokas A sai 50 ääntä. Koska Ehdokas A sai omassa puolueessaan eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 100 eli puolueen koko äänimäärän.

• Ehdokas B sai 30 ääntä. Koska Ehdokas B sai omassa puolueessaan toiseksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 50 eli puolet puolueen koko äänimäärästä.

• Ehdokas C sai 20 ääntä. Koska Ehdokas C sai omassa puolueessaan kolmanneksi eniten ääniä, hänen vertailulukunsa on 33 eli kolmasosa puolueen koko äänimäärästä.

Puolue T sai yhteensä 70 ääntä.

• Ehdokas D sai 40 ääntä. Koska Ehdokas D sai omassa puolueessaan eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 70 eli puolueen koko äänimäärä.

• Ehdokas E sai 20 ääntä. Koska Ehdokas E sai omassa puolueessaan toiseksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 35 eli puolet puolueen koko äänimäärästä.

• Ehdokas F sai 10 ääntä. Koska Ehdokas F sai omassa puolueessaan kolmanneksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 23 eli kolmasosa puolueen koko äänimäärästä.

Puolue S sai yhteensä 50 ääntä.

• Ehdokas G sai 30 ääntä.  Koska Ehdokas G sai omassa puolueessaan eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 50 eli puolueen koko äänimäärä.

• Ehdokas H sai 15 ääntä. Koska Ehdokas H sai omassa puolueessaan toiseksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 25 eli puolet puolueen koko äänimäärästä.

• Ehdokas I sai 5 ääntä. Koska Ehdokas H sai omassa puolueessaan kolmanneksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 16 eli kolmasosa puolueen koko äänimäärästä.

Kaikkien ehdokkaiden vertailuluvut ovat:

Nyt kaikkien puolueiden ehdokkaat laitetaan paremmuusjärjestykseen sen mukaan, mikä on ehdokkaan vertailuluku.

Suurin vertailuluku on Ehdokas A:lla. Siksi hän saa ensimmäisen paikan.

Ehdokkaiden paremmuusjärjestys

1. Ehdokas A, jonka vertailuluku on 100.

Toiseksi suurin vertailuluku on Ehdokas D:llä. Hän saa toisen paikan.

Ehdokkaiden paremmuusjärjestys

1. Ehdokas A, jonka vertailuluku on 100.

2. Ehdokas D, jonka vertailuluku on 70.

Kolmanneksi suurin vertailuluku on yhtä suuri kahdella ehdokkaalla eli Ehdokas B ja Ehdokas G. Heidän molempien vertailuluku on 50. Siksi he jakavat kolmannen paikan.

Ehdokkaiden paremmuusjärjestys:

1. Ehdokas A, jonka vertailuluku on 100.
2. Ehdokas D, jonka vertailuluku on 70.
3. Ehdokas B, jonka vertailuluku on 50.
4. Ehdokas G, jonka vertailuluku on 50.

Tällä tavalla kaikki ehdokkaat laitetaan paremmuusjärjestykseen. Lopullinen lista näyttää tältä:

1. Ehdokas A vertailuluku on 100.
2. Ehdokas D vertailuluku on 70.
3. Ehdokas B vertailuluku on 50.
4. Ehdokas G vertailuluku on 50.
5. Ehdokas E vertailuluku on 35.
6. Ehdokas C vertailuluku on 33.
7. Ehdokas H vertailuluku on 25
8. Ehdokas F vertailuluku on 23.
9. Ehdokas I vertailuluku on 16.

Näissä vaaleissa on jaossa kuusi paikkaa. Siksi listasta valitaan kuusi ensimmäistä ehdokasta edustajiksi, koska heidän vertailulukunsa ovat suurimmat.

1. Ehdokas A vertailuluku on 100.
2. Ehdokas D vertailuluku on 70.
3. Ehdokas B vertailuluku on 50.
4. Ehdokas G vertailuluku on 50.
5. Ehdokas E vertailuluku on 35.
6. Ehdokas C vertailuluku on 33.

Ehdokkaita H, F ja I ei siis valita edustajiksi.

VTT Jenni Karimäki on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa.

Selkomukautus: Sanna-Leena Knuuttila

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on mukautettu Jenni Karimäen artikkelista, joka on julkaistu Politiikasta-verkkolehdessä maaliskuussa 2022.

Artikkelia päivitetty 6.11.2023: Artikkeli ei täytä kaikilta osin Selkokeskuksen määrittelemiä selkokielisen artikkelin vaatimuksia, mistä johtuen selkomerkki on poistettu sivulta.

Artikkelia päivitetty 13.11.2023: Artikkelin taulukoita on muotoiltu saavutettavammaksi ja selkomerkille on myönnetty käyttöoikeus.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Suomessa vaaleissa käytetään d’Hondtin vaalijärjestelmää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään eduskuntavaaleissa valittujen kansanedustajien ja niistä muodostetun Petteri Orpon johtaman hallituksen varsinainen työ alkaa syksyllä mutkikkaan alkutaipaleen jälkeen. Hallituspuolueiden edustajat ovat toistuvasti vakuuttaneet erilaisten kohujen keskellä, että heillä on yhteinen tulevaisuus alkuhaasteista huolimatta.

Hallituspuolueita yhdistävät erityisesti näkemykset Suomen talouspolitiikasta. Hallituspuolueita, joiden äänestäjät ovat talouskysymyksissä kaikista yhtenäisempiä yhdistää oikeistolainen ideologia. Tämä on käynyt ilmi tuoreesta Vaalitutkimuskonsortion tutkimustuloksista.

Tuoreet Vaalitutkimuskonsortion julkaisemat tutkimustulokset kevään 2023 eduskuntavaaleista osoittavat, että nimenomaan ideologinen oikeisto yhdistää hallituspuolueita, joiden äänestäjät ovat talouskysymyksissä kaikista yhtenäisimpiä.

Tässä artikkelissa käsitellään kevään eduskuntavaaliehdokkaiden kärkiteemoja Pirkanmaan vaalipiirissä. Lisäksi pohdimme, mitä kärkiteemat kertovat tämänhetkisestä poliittisesta kentästä ja kansalaisia huolestuttavista asioista. Kärkiteeman käsitteellä tarkoitamme eduskuntavaaliehdokkaille tärkeitä teemoja, jotka korostuivat heidän vaalikampanjoissaan.

Vaaleja edeltäneet merkittävät poliittiset ja yhteiskunnalliset tapahtumat asettavat kärkiteemojen käsittelyn kontekstiin. Kuten vaalitutkijat Sami Borg ja Elina Kestilä-Kekkonen toteavat kansallisessa Eduskuntavaalitutkimuksessa 2019, yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat kansalaisten poliittisiin käsityksiin ja valintoihin. Tämä näyttäytyy muun muassa tilannekohtaisten asiakysymysten suurempana merkityksenä vaaleissa, mikä heijastuu myös puolueiden ja ehdokkaiden kampanjoiden kärkiteemoihin.

Ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja hallitusvastuussa oli sosiaalidemokraattijohtoinen pääministeri Sanna Marinin hallitus, jonka hallituskauden aikana Suomen valtion velan kasvu nousi merkittäväksi puheenaiheeksi. Julkisen taloudenhoidon kritiikin ohella oppositio arvosteli pääministeri Marinin hallituksen loppuun saattamaa sosiaali- ja terveysuudistusta.

Vaaleja edelsivät myös vuonna 2019 alkanut koronapandemia sekä Venäjän hyökkäyssodan myötä nähdyt muutokset ulko-, turvallisuus- ja energiapolitiikassa. Nämä tapahtumat asettivat raamit kevään 2023 vaalikeskusteluille sekä vaalien jälkeiselle hallituskaudelle.

Artikkelin analyysi perustuu Tampereen yliopiston valtio-opin eduskuntavaalitutkimuskurssin opiskelijoiden keväällä 2023 keräämään tutkimusaineistoon. Aineistoon on kerätty jokaisen pirkanmaalaisen ehdokkaan vaalikampanjan kolme kärkiteemaa.

Keskeiset kärkiteemat toistuivat ehdokkaiden kampanjoissa läpi puoluekentän

Joitain keskeisiä kärkiteemoja ja asiakysymyksiä voidaan pitää eräänlaisina politiikan ikuisuuskysymyksinä. Tällaisia ovat esimerkiksi verotusaste ja julkisen sektorin koko, jotka noudattavat usein jo perinteisiksikin vakiintuneita politiikan jakolinjoja.

Osa kärkiteemoista ja asiakysymyksistä on niin sanotusti tilannekohtaisia asiakysymyksiä, joilla on nähty olevan kasvanut vaikutus äänestyspäätöksiin. Syyksi on esitetty esimerkiksi  suomalaisen valitsijakunnan arvomuutoksia ja äänestäjien vakaan puoluekiinnittymisen heikentymistä. Ikuisuuskysymykset ja tilannekohtaiset asiakysymykset ovat kuitenkin usein limittäisiä.

Politiikan ajankohtainen päiväjärjestys, eli se, mitä kysymyksiä ja teemoja pidetään tiettynä hetkenä ajankohtaisina, ohjaa kansalaisten äänestyspäätöksiä. Mikäli puolue tai ehdokas onnistuu vaikuttamaan poliittisen päiväjärjestykseen tai kykenee hyödyntämään sitä omaksi edukseen, voi se vaikuttaa vaalimenestykseen.

Ilmiötä, jossa puolue profiloituu vahvasti tiettyyn asiakysymykseen ja käyttää valtaa kysymyksen esilletuomisessa, kutsutaan asiakysymyksen omistajuudeksi. Puolueiden vaalikannatukselle on eniten vaikutusta – joko hyötyä tai haittaa – sellaisista asiakysymyksistä, jotka ovat niiden profiloitumisen kannalta kaikkein keskeisempiä. Toisin sanoen eri puolueita suosii vaaleissa erilaisten tilannekohtaisten asiakysymysten korostuminen.

Politiikan ajankohtainen päiväjärjestys, eli se, mitä kysymyksiä ja teemoja pidetään tiettynä hetkenä ajankohtaisina, ohjaa kansalaisten äänestyspäätöksiä.

Profiloituminen asiakysymyksiin ja laajempiin teemoihin on sekä puolueiden että ehdokkaiden osalta tasapainoilua. Toisaalta on tärkeää profiloitua selkeästi erottuakseen muista puolueista ja ehdokkaista. Toisaalta myös laajan äänestäjäkunnan tavoitteleminen on hyödyllistä.

Yleispuoluekehityksen on nähty vaikuttavan puolueiden vaalitavoitteisiin siten, että kannattajakuntaansa laajentaakseen puolueet omaksuvat usein melko yleisiäkin kantoja moniin politiikan keskeisiin asiakysymyksiin. Termillä viitataan ilmiöön, jossa puolueet pyrkivät houkuttelemaan äänestäjiä useista eri ihmisryhmistä ja ideologisista lähtökohdista.

Puolueet pyrkivät täyttämään ehdokaslistansa yleispuoluekehityksen rinnalla myös eri asiakysymyksin profiloituneilla ehdokkailla. Suomen vaalijärjestelmässä äänestäjät tekevät puoluevalinnan ohella myös ehdokasvalinnan, minkä on nähty kannustavan ehdokasta korostamaan kampanjassaan juuri omaa henkilöbrändiään.

Toisaalta viimeaikaisten tutkimusten mukaan puolue on ollut monille äänestäjille ehdokasta tärkeämpi valinta. Keräämästämme aineistosta nousikin tiettyjä puoluekohtaisia teemoja sekä yhtä lailla yleisempiä puoluerajat ylittäviä aihepiirejä, jotka toistuivat ehdokkaiden kampanjoissa. Huomasimme myös, että määrätyt ajankohtaiset teemat toistuivat useammin, vaikkakin ehdokkaat nostivat niitä esiin erilaisista näkökulmista.

Talous oli Pirkanmaan ehdokkaiden tärkein vaaliteema

Pirkanmaan vaalipiirin eduskuntavaaliehdokkaiden kolme tärkeintä kärkiteemaa kevään 2023 eduskuntavaaleissa olivat talous, hyvinvointi ja terveys. Myös ikäryhmäkohtaiset erityiskysymykset nousivat esiin. Jälkimmäisillä tarkoitetaan esimerkiksi lapsiin, nuoriin tai vanhuksiin liittyviä aiheita.

Talous oli ensimmäisenä kärkiteemana 17 prosentilla Pirkanmaan ehdokkaista, hyvinvointi ja terveys 14 prosentilla sekä ikäryhmäkohtaiset erityiskysymykset 11 prosentilla ehdokkaista. Muut kärkiteemat eivät ylittäneet 10 prosentin kokonaisosuutta. Seuraavaksi suosituimmiksi teemoiksi nousivat työelämä ja henkilökohtainen talous (9 %) sekä ympäristö ja ilmasto (8 %). 

Ylen tulospalvelun mukaan kolme Pirkanmaan suurinta puoluetta olivat vaalien jälkeen järjestyksessä SDP (25,9 %), kokoomus (21,5 %) ja perussuomalaiset (20,2 %). Pirkanmaan eduskuntavaaliehdokkaiden ensimmäiset kärkiteemat ovat nähtävissä puolueittain Taulukossa 1.

SDP:n ehdokkaiden keskuudessa sekä hyvinvointi ja terveys että työelämä ja henkilökohtainen talous nousivat tärkeimmiksi teemoiksi. Kaikkiaan 35 prosenttia SDP:n ehdokkaista nosti ne ensimmäisiksi kärkiteemoikseen.

Taulukko 1. Pirkanmaan eduskuntavaaliehdokkaiden ensimmäiset kärkiteemat, puolueittain (%) ^{a b}

^a Kategoria ”Muut” sisältää Sinimustan Liikkeen, Liberaalipuolueen, Vapauden liiton, Suomen Kommunistisen Puolueen, Eläinoikeuspuolueen, Piraattipuolueen, Valta kuuluu kansalle -puolueen, Feministisen puolueen, Kristallipuolueen, Kansalaisliiton, Suomen Kansa Ensin -puolueen ja valitsijayhdistysten ehdokkaat.

^b Kategoria ”Ei teemaa” tarkoittaa sitä, että ehdokkaalta ei ollut löydettävissä mitään selvää kärkiteemaa.

Kokoomuksen ja perussuomalaisten ehdokkaiden keskuudessa talous nousi tärkeimmäksi teemaksi. Kokoomuksen ehdokkaista 32 prosentilla ja perussuomalaisten ehdokkaista 25 prosentilla se nousi ensimmäiseksi kärkiteemaksi. Kokoomuksen toiseksi tärkeimmäksi teemaksi nousi ikäryhmäkohtaiset erityiskysymykset sekä työelämä ja henkilökohtainen talous, jotka 16 prosenttia kokoomuksen ehdokkaista nosti tärkeimmäksi kärkiteemakseen.

Perussuomalaisilla toiseksi suosituin kärkiteema piti sisällään nationalismiin ja konservatismiin liittyvät kysymykset. Puolueen ehdokkaista 20 prosenttia nosti tämän teeman tärkeimmäksi.

Pirkanmaalta eduskuntaan nousseista ehdokkaista 25 prosentilla ensimmäinen kärkiteema oli talous. Toiseksi yleisemmäksi ensimmäiseksi kärkiteemaksi eduskuntaan valituilla ehdokkailla nousi kaikista ehdokkaista poiketen työelämä ja henkilökohtainen talous (15 %).

Yhtä vahvasti esiin nousi teemana hyvinvointi ja terveys, joka oli myös 15 prosentilla läpimenneistä ehdokkaista ensimmäinen kärkiteema. Talous nousi selvästi myös sekä toiseksi että kolmanneksikin suosituimmaksi teemaksi eduskuntaan valittujen Pirkanmaan ehdokkaiden kampanjoissa.

Pirkanmaalta eduskuntaan läpimenneiden ehdokkaiden kaikki kolme kärkiteemaa ovat nähtävissä Taulukossa 2.

Taulukko 2. Pirkanmaan vaalipiiristä eduskuntaan valittujen ehdokkaiden kärkiteemat eduskuntavaaleissa 2023 (%) ^a

^a Kategoria ”Ei teemaa” tarkoittaa sitä, että ehdokkaalta ei ollut löydettävissä mitään selvää kärkiteemaa.

Mitä tulokset kertovat kevään 2023 eduskuntavaaleista?

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa pirkanmaalaisten ehdokkaiden kärkiteemojen keskuudesta nousivat esiin talouteen ja terveyteen liittyvät teemat, jotka toistuivat läpi puoluekentän. Samat teemat korostuivat eniten myös läpipäässeiden ehdokkaiden kärkiteemoina. Vaikka tämä tutkimus käsitteli pirkanmaalaisia eduskuntavaaliehdokkaita, mukaili paikalliset teemat kansallista poliittista keskustelua, eikä aineistosta havaittu juurikaan maakuntaan liittyviä erityiskysymyksiä.

Terveyden ja talouden korostamisesta voi päätellä, että 2023 eduskuntavaaleissa oltiin henkilökohtaisten perusasioiden äärellä. Keskustelut suurista yhteiskunnallisista muutoksista tai globaalien ongelmien, kuten ilmastomuutoksen torjumisesta saivat väistyä, kun huoli ihmisten henkilökohtaisesta toimeentulosta ja terveydestä nousivat vaaliteemojen keskiöön. Esiin nousi huoli inflaatiosta, julkisten palveluiden rahoituksesta sekä koronapandemian kiihdyttämästä eriarvoisuudesta.

Toisaalta Ukrainan sodan luoma henkilökohtainen ja ulkopoliittinen turvattomuus olisi voinut olla teemana enemmänkin esillä, mutta se korostui lähinnä talouskysymyksien yhteydessä esimerkiksi huolena huoltovarmuudesta. Vaikka turvallisuusaiheita tuotiin puheenaiheiksi vaaleja edeltäneissä keskusteluohjelmissa, ei niihin liittyvät puheenaiheet jakaneet ehdokkaita samalla tavalla kuin talouteen ja terveyteen liittyvät kysymykset.

Vaalikampanjoiden kärkiteemoissa tapahtunut muutos on nähtävissä, jos kevään 2023 eduskuntavaaleja verrataan vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joita monet tahot kehystivät ilmastovaaleiksi. Vastaavasti myös vuoden 2015 eduskuntavaalit nimettiin talousvaaleiksi. Silloinkin keskusteltiin Suomen talouspolitiikasta, mutta kontekstin talouskeskusteluille asettivat finanssikriisin jälkeinen eurokriisi, ja siitä seurannut julkisen talouden epävakaa tilanne.

Kun verrataan viime kevään eduskuntavaalien kärkiteemoja ja pääministeri Orpon hallituksen hallitusohjelmaa, on helppoa nähdä teemojen heijastuvan myös hallitusohjelmaan.

Sen sijaan kevään 2023 eduskuntavaaleissa talousteemat jakaantuivat julkiseen ja henkilökohtaiseen talouteen. Taulukosta 1 nähtiin, kuinka nykyisten hallituspuolueiden pirkanmaalaisten ehdokkaiden kärkiteemat kohdistuivat julkiseen talouteen ja oppositiopuolueiden teemat työelämään ja henkilökohtaiseen talouteen.

Talouden ja terveyden korostaminen kärkiteemoissa on linjassa vaaleja edeltäneen keskustelun ja vaalien yleisen kontekstin kanssa, jossa korostettiin pandemian jälkeisiä hyvinvointikysymyksiä sekä talouteen ja velkaan liittyviä huolia.

Tällä tutkimuksella tuotettiin tuoretta tietoa siitä, millaiset teemat olivat eri puolueiden ehdokkailla keskiössä eduskuntavaalikampanjoissa keväällä 2023. Kun verrataan viime kevään eduskuntavaalien kärkiteemoja ja pääministeri Orpon hallituksen hallitusohjelmaa, on helppoa nähdä teemojen heijastuvan myös hallitusohjelmaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, riittävätkö hallituspuolueita vaaleja edeltäneessä keskustelussa yhdistäneet teemat pitämään syksyllä työnsä aloittaneen Orpon hallituskoalition koossa.

YTK Pihla Hakulinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

YTK Juuni Jaatinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

YTK Anniina Nuutinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

Yht. yo. Saara Vuorinen on valtio-opin opiskelija Tampereen yliopistossa.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Tiihonen toimi kevään 2023 valtio-opin tutkimuskurssin toisena opettajana.

YTM Salla Vadén on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa. Vadén toimi Tiihosen kanssa kevään 2023 valtio-opin tutkimuskurssilla opettajana.

Artikkelikuva: Bernd Hildebrandt / Pixabay

Julkaisu Paljon puhetta taloudesta – Kevään 2023 eduskunta­­­vaali­ehdokkaiden kärkiteemat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Puhun kaikille naisille”, totesi keskustaoikeistolaisen Les Républicains- puolueen presidenttiehdokas Valérie Pécresse levittäen kätensä kuin syleilläkseen yleisöään marraskuussa 2021, kun hänet valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Pécressen retoriikassa sukupuoli on myös keino näyttäytyä puolueen uudistajana, sillä hän on ensimmäinen puolueen naispuolinen presidenttiehdokas. Sukupuolella on myös uutuusarvoa vaaleissa, joissa keskeinen sana on ollut muutos (changement).

Naisehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat feminismin keinoin.

Yksi Ranskan huhtikuussa 2022 järjestettävien presidentinvaalien keskeisistä ja kantavista teemoista on ennen kaikkea sukupuoli. Naisehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat feminismin keinoin. Pécressen feminismiä on moitittu vaalistrategiaksi ja opportunismiksi, sillä esimerkiksi Francois Fillonin hallinnon opetusministerinä hän ei ollut erityisen kiinnostunut tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Vaaleissa perinteinen oikeisto-vasemmistolinja ei ole selvä ja kiivasta kamppailua käydään ennen kaikkea naisten ja katolisten äänistä. Maata vuosikymmeniä hallinneen sosialistipuolueen Le Parti Socialisten jatkuvaa alamäkeä pidetään merkkinä siitä, että perinteinen asetelma on muuttunut. Vuoden 2017 vaaleissa Macron esitti itsensä uudistajana, järjestelmän ulkopuolisena ehdokkaana. Presidentinkauden jälkeen tämä ei enää kävisi järkeen, joten Macron hyödyntääkin mielikuvaa itsestään menestyksekkäänä kriisijohtajana.

Pääehdokkaina kolme naista

Kevään 2022 Ranskan presidentinvaaleissa pääpuolueiden ehdokkaina on ensi kertaa kolme naista. Sosialistipuolue Le Parti Socialistea edustaa Pariisin pormestari Anne Hidalgo, keskustaoikeistolaista Les Républicains-puoluetta (suom. republikaaneja) edellä mainittu Valérie Pécresse ja kansallisoikeistolaista Rassemblement Nationalea (kansallinen rintama) kansainvälisestikin tunnetumpi Marine Le Pen. Esimerkiksi sanomalehti Le Figaron tuoreessa mielipidemittauksessa Pecressen kannatusluku on 16.5 % ja Le Penin 17 %, kun taas Hidalgon kannatus vain 2–3 %. Hidalgoa onkin painostettu jättämään vaalit alhaisen kannatuksensa vuoksi.

Alhaisen kannatuksen syy ei ole Hidalgon sinänsä, vaan hajonneen vasemmiston. Hollanden hallituksen oikeusministeri Christiane Taubira on asettautunut yhdistyneen vasemmiston ehdokkaaksi. Radikaalivasemmiston edustaja Taubira yrittää yhdistää hajanaista vasemmistoa, mutta samalla vetää sitä kauemmaksi Hildalgosta ja Parti Socialistesta.

Vahvojen naisten esiinmarssille ranskalaisessa politiikassa loi tärkeää pohjaa vuonna 2007 presidentinvaaleissa ehdolla ollut sosialistien Ségolène Royal, joka pääsi tuolloin toiselle kierrokselle asti Nicolas Sarkozyn vastaehdokkaana. Royal tunnetusti hävisi Sarkozylle, jonka myöhempiä poliittisia ja rikosoikeudellisia vastoinkäymisiä käsiteltiin aiemmassa artikkelissa.

Puhumalla naiseudestaan vanhan puolueen edustaja pystyy osoittamaan sukupuolellaan olevansa muutos ja raikas tuulahdus ja tuovansa uutta.

Usein ei kuitenkaan muisteta, että ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas Ranskassa oli Lutte ouvrière -puolueen (Työläisten taistelu) trotskilainen kommunisti Arlette Laguieller jo vuonna 1974. Hän oli ehdolla tämän jälkeen vielä vuosien 1981, 1995, 2002 ja 2007 vaaleissa. Vuonna 2002 hän sijoittui 5,72 prosentilla äänistä viidenneksi, mikä jäi hänen parhaaksi saavutuksekseen. Ranskalaisen laitavasemmiston hajaannuksesta kielii sekin, että sama puolue asetti ehdokkaan, Nathalie Arthaudin, tämänkin vuoden presidentinvaaleihin.

Sukupuolen ja feminismin näkyminen osana modernia ranskalaista poliittista kampanjointia voidaan katsoa kuitenkin alkaneen juuri Royalin ehdokkuudesta. Ranskalainen politiikan ja populismin tutkija Pierre-André Taguieff on kuvannut Royalin tavasta tehdä politiikkaa sanoilla “naispopulismi” ja ”glamourpopulismi”, jolla hän tarkoittaa tämän tarkoituksenmukaista argumentointia sukupuolella. Taguieffin mukaan Royal korosti kampanjansa jokaisessa käänteessä naiseuttaan keskeisenä piirteenään, viitaten esimerkiksi ”naisen auktoriteettiin”.

Vastaavaa argumentointia on kuultu vahvasti nytkin, sillä esimerkiksi Les Républicains -puolueen Pécresse on korostanut olevansa nainen, ajavansa tasa-arvoa ja puolustavansa naisten asemaa. Kyseessä on retorinen strategia, jolla vallitsevaa systeemiä edustavan vanhan puolueen edustaja pystyy osoittamaan sukupuolellaan olevansa muutos ja raikas tuulahdus ja tuovansa uutta.

Niin ikään Le Pen korostaa äitiyttään ja sen tuomaa perspektiiviä politiikkaansa. Hän esimerkiksi haluaa ”suojella” maataan, kertoo olevansa yksinhuoltaja, joka tietää mitä äitiys ja kärsimys on.

Kriisijohtaja Macron

Presidentti Emmanuel Macron johtaa tällä hetkellä presidentinvaalien mielipidemittauksia. Vaikka Macron ei virallisesti hän ei ole ilmoittautunut ehdokkaaksi, hän on esiintynyt vahvasti EU-puheenjohtajuuden myötä dynaamisena ja aloitteellisena johtajana. Macronin puolue ei ole kuitenkaan saanut hänen presidentinkautensa aikana taakseen vahvaa kansansuosioon nojaavaa mandaattia.

Voidaankin sanoa, että Macron on parhaimmillaan tilanteessa, jossa hän pystyy esiintymään vastauksena kriisiin – edellisissä presidentinvaaleissa hän oli ”vanhan poliittisen järjestelmän ulkopuolinen” vaihtoehto. Koronakriisi on antanut Macronille tilaisuuden esiintyä vakuuttavasti ja tehdä eroa hänen presidentinkampanjaansa vuonna 2017. Tuolloin Macron profiloitui tarkoituksellisesti ”humanitääriseksi” ehdokkaaksi, mutta nyt näkemykset erityisesti maahanmuuttoa kohtaan ovat koventuneet, ja talouspolitiikka on ollut selvemmin oikeistolaista.

Macron on parhaimmillaan tilanteessa, jossa hän pystyy esiintymään vastauksena kriisiin.

Macron on usein joutunut kritiikin keskiöön. Macronin kaudesta muistetaan varmaankin ennen kaikkea Les Gilets Jaunes, eli Keltaliivit, jotka protestoivat bensiinin korotusta ja kansalaisten ostovoiman laskua vastaan. Keltaliivit nousivat näkyväksi Macronin politiikan vastaliikkeeksi, mutta mielenosoituksen hiipuivat liikkeen hajanaisen johdon ja henkilöristiriitojen takia. Koronapandemian vastaiset rajoitukset johtivat mielenilmaisujen katoamiseen katukuvasta. Keltaliiveillä on kuitenkin edelleen satunnaisia mielenosoituksia ja he asettanevat presidentinvaaleihin oman ehdokkaansa.

Vasemmiston hajaannus

Maata vuosikymmeniä johtanutta sosialistipuoluetta Parti Socialistea on kutsuttu ranskalaisessa mediassa “elefanttien hautausmaaksi” ja sen korahduksia ”elefanttien valssiksi”. Vanhoja puoluetta edustaneita ja ranskalaista politiikkaa hallinneita mieshahmoja, kuten pääministeri Lionel Jospinia tai François Mitterrandia on nimitetty elefanteiksi – harmaiksi, jähmeiksi, vakiintunutta valtaa edustaviksi ja ajastaan jääneiksi. Politiikassa mielikuvat ovat vahvoja.

Ranskalaisen vasemmiston epäyhtenäisyydestä kielii se, että vasemmisto ei saanut sovittua yhteistä ehdokasta presidentinvaaleihin. Anne Hidalgo herättää persoonana ja Pariisin pormestarina voimakkaita negatiivisia mielikuvia ja häntä on painostettu jättämään vaalit väliin, jotta vasemmisto voisi yhdistää ääniään esimerkiksi Jean-Luc Mélenchonin tai Taubiran taakse. Hidalgoa pidetään elitistisenä vasemmistovihreänä. Vian sanotaan kuitenkin olevan puolueessa ja poliittisessa järjestelmässä ja sen korostetussa oikeisto-vasemmisto-jakolinjoissa, kuin Hidalgossa itsessään.

Hidalgon kanssa samoista äänistä kilpailee myös vihreiden Yannick Jadot, joka on pidetty ja suosittu EU-parlamentaarikko. Jadot ajaa lähtökohtaisesti myös feminististä politiikkaa ja sai ääniä vihreille edellisissä EU-vaaleissa. Jadot vetoaa ja kohdistaa kampanjaansa erityisesti opiskelijoihin. Vihreitä menestyksekkäästi luotsannutta Jadotia on vasemmistossa kuitenkin kutsuttu boboksi (boheemi porvari) ja liian liberaaliksi, eli toisin sanoen oikeistolaiseksi.

Lisäksi osa vasemmiston äänestäjistä kannattaa vasemmistopuolue La France Insoumisen (Alistumaton Ranska) veteraanipoliitikko Jean-Luc Mélenchonia, joka on ollut ehdolla vasemmiston ehdokkaana presidentinvaaleissa vuodesta 2012 alkaen. Vaikka puolueen suosio ei anna viitteitä suuresta suosiosta tänäkään vuonna, Mélenchon on ehdolla nytkin. Mélenchonin suosio perustuu hänen henkilöhahmoonsa ja hänen kannattajansa ovat varmoja valinnastaan.

Oikeiston uudet tuulet

Les Républicains -puolueen Pécresse taistelee samoista äänistä kuin Macron ja hänen uumoillaan olevan kovin vastus istuvalle presidentille. Marine Le Penin vetovoima on vähitellen hieman hiipunut. Tämän sanotaan johtuneen siitä, että muut puolueet ovat ottaneet RN:n teemoja ja Le Pen on pehmentänyt retoriikkaansa. Le Penin suosion esteenä on yhtäältä hänen sukunimensä taakka, ja toisaalla uudet liikkeet ranskalaisessa poliittisessa oikeistossa.

Le Penin kanssa samoista äänistä taistelee uuden äärioikeistoon asettuvan Reconquête-puolueen perustanut Éric Zemmour. Zemmour, jonka maahanmuuttovastaisen puolueen nimi viittaa kristittyjen Iberian niemimaan ”takaisinvaltaukseen” 1400-luvulla, ei ole vielä virallisesti saanut ehdokkuutta. Zemmour on kiistelty ja poleeminen hahmo, joka entisenä televisiotoimittajana osaa ottaa mediatilan haltuunsa. Hänen machomainen miehisyyttä korostava esiintymisensä on kuin vastakohta feministiselle otteelle.

Ranskalaisissa vaaleissa merkitystä on myös katolilaisuudella ja siihen sitoutuneesta identiteetistä.

Le Penin kampanjan entinen tiedottaja siirtyi vastikään Zemmourin organisaatioon, kuin myös Le Penin puolueen Rassemblement Nationalen EU-parlamenttiavustaja. Heidän viestinsä oli, ettei Le Pen voisi voittaa vieläkään vaaleja. Le Pen on ollut jo ehdolla 2012 ja 2017 presidentinvaaleissa, ja vaikka hän on päässyt toiselle kierrokselle, voittoa hän ei ole saavuttanut. Le Penin johdolla puolue on tehnyt kasvojenkohotuksen, mutta ranskalainen kansallismielinen oikeisto saattaa etsiä uutta liikevoimaa toisaalta.

Lopuksi täytyy muistaa, että ranskalaisissa vaaleissa merkitystä on myös katolilaisuudella ja siihen sitoutuneesta identiteetistä. Moni katolilainen äänestäjä jätti äänestämättä vuoden 2017 presidentinvaaleissa, kun Les Republicainsin ehdokas ja entinen pääministeri François Fillon jäi kiinni ”fiktiivisistä työntekijöistä”. Pécressen uudet feministiset painotukset saattavat olla liian modernia retoriikkaa edustamaan katolisia perhearvoja.

Rokotepopulismi tarttuu teknokraattiinkin

Kuten usein, Ranskan presidentinvaalit saattavat ratketa äänestysprosentin kautta: kuka pystyy puhuttelemaan äänestäjiä niin, että uurnille lähdetään? Presidentti Macron on tehnyt maltillista vaalikampanjaa kulisseissa jo pitkään, mikä on istuvan presidentin etu.

Mielenkiintoista on, että eliittiä edustava ja aluksi jopa teknokraatiksi käsitetty presidentti on muuttanut puhetyyliään. Tästä kenties näkyvin ja tuorein esimerkki on Macronin alatyylinen ilmaisu kansalaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan koronarokotetta.  Voidaan ajatella, että vaalien alla karkeudesta huolimatta Macron käytti voimakasta kieltä harkiten: näin haluttiin osoittaa, että presidentti osaa puhua suoraan, kansan kielellä.

Pitkittynyt koronatilanne pelaa Macronin vahvuuksiin käsitettynä poikkeusajan vahvana johtajana. Macronin on kuitenkin voitettava parlamenttivaalit kesäkuussa 2022, jotta hänen valtansa pysyisi vahvana.

VTM, FM Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018–2020 Sorbonnen yliopistossa.

Julkaisu Kuka voittaa kevään presidentinvaalit Ranskassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalit ymmärretään usein politiikan tutkimuksen kovaksi ytimeksi; tutkitaan vaaleja, vaalien tuloksia, vaaliohjelmia ja niin päin pois. Vaalitutkimuksessa on kuitenkin kyse paljon muustakin.

Vaaleihin liittyy myös kysymys äänestäjistä ja äänestämisestä laajemmin. Keskeisenä käsitteenä voidaan pitää kansalaispätevyyttä, eli toisin sanoen kansalaisten ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista, joita vaaleilla valittavien poliitikkojen odotetaan ratkovan.

Tässä Politiikasta -podcastissa vieraana on Tampereen yliopiston Tenure Track -professori Elina Kestilä-Kekkonen. Kestilä-Kekkonen on tutkinut poliittista luottamusta Suomen Akatemian rahoittamassa CONTRE-projektissa. Hän myös kuuluu Suomen vaalitutkimuskonsortioon, joka on jo julkaissut vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskeneen eduskuntavaalitutkimuksen otsikolla Politiikan ilmastonmuutos.

Nyt työn alla on niin ikään Suomen Akatemian rahoittama Education, Political Efficacy and Informed Citizenship -hanke eli EPIC. Tutkimushankkeessa tutkitaan koulutuksen merkitystä kansalaispätevyyden kehittymisessä. Tarkoitus on selvittää, mikä on koulutuksen ja erityisesti yhteiskuntaopin opetuksen vaikutus aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamisessa.

Tässä podcastissa keskustellaan siis vaaleista, vaalitutkimuksesta, kansalaispätevyydestä ja sen merkityksestä poliittiselle kiinnittymiselle.

Mitä on vaalitutkimus?

Suomessa eduskuntavaalitutkimusta tekee oikeusministeriön rahoittamana Suomen vaalitutkimuskonsortio, joka on Suomen vaalitutkijoiden yhteenliittymä. Konsortion perustajatahot ovat Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto ja Åbo Akademi, jotka muodostavat myös konsortion johtoryhmän. Konsortio on vastuussa suomalaisen vaalitutkimusaineiston keräämisestä sekä tulosten raportoinnista.

Konsortio kerää neljän vuoden välein edustavan kyselytutkimusaineiston eduskuntavaalien äänestyskunnasta ja laatii sen pohjalta sekä tiiviimpiä indikaattoriraportteja että pääraportin, johon kirjoittavat useat tutkijat, joista osa voi tulla konsortion ulkopuolelta. Pääraporttiin voidaan osittain hyödyntää muita kuin FNES-aineistoja. Vuoden 2019 eduskuntavaalien tutkimusraportti Politiikan ilmastomuutos on tästä hyvä esimerkki.

Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin.

Sami Borgin, Kestilä-Kekkosen ja Hanna Wassin toimittama eduskuntavaalitutkimus kuvasi nimensä mukaisesti merkittäviä muutoksia suomalaisessa politiikassa ja vaalikampanjoinnissa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi internetin ja sosiaalisen median merkityksen kasvaminen ja Suomen aikoinaan jäätyneeksi luonnehditun puoluejärjestelmän sulaminen. Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin. Ilmastomuutoksesta on tullut tällainen merkittävä teema, joka jakaa vaalikamppailussa puolueita, ehdokkaita ja äänestäjiä.

Vaalitutkimuskonsortion jäsenet tekevät tutkimusta myös muista vaaleista, kuten kuntavaaleista ja maakuntavaaleista. Vaaliehdokkaita on lisäksi tutkittu sekä vuosien 2017 ja 2021 kuntavaaleissa ja vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Politiikan tutkija valokeilassa

Vaalit ovat luonnollinen paikka politiikan tutkijalle nousta esiin myös tiedotusvälineissä. Vaikka poliittisessa kontekstissa esiintyminen voi jännittää, tutkija nojaa asiantuntemukseensa. Politiikan tutkijan saama palaute vaihtelee merkittävästi riippuen siitä, mitä kommentoidaan.

Asiantuntijaroolista voi myös tulla palautetta. Jos keskustelun aiheena ovat tuoreet kannatusmittaukset tai vaalitulos ja äänestysprosentti, numeroista keskusteleminen herättää harvoin yleisössä merkittäviä tunteita. Mitä enemmän vaalituloksia lähdetään tulkitsemaan, sitä herkemmin yleisö tarttuu asiantuntijan näkemykseen, vaikka politiikan tutkija ensisijaisesti puhuu politiikasta eikä politiikkaa.

Asiantuntijaroolista voi tulla palautetta.

Esimerkiksi vaalitutkimuskonsortio ja sen julkaisema pääraportti ovat sekä median että poliitikkojen keskuudessa tunnettuja. Konsortio on tehnyt eduskuntavaalitutkimuksia vuodesta 2003, joten se kykenee tuottamaan myös pidemmän aikavälin tietoa valitsijakunnan asenteiden kehittymisestä ja puolueiden kannattajakunnan muutoksista.

Tätä pidetään arvokkaana työnä, jonka yhteistyökumppanina on oikeusministeriö. Myös poliitikot tiedostavat vaalitutkimuksen arvon.

Uudet vaalit horisontissa

Uudet aluevaalit vuonna 2022 asettuvat ikään kuin kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien väliin, kun puhutaan alueellisesta vaikutuksesta. Näiden ohella Suomessa äänestetään myös europarlamentin ja presidentinvaaleissa. Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä onkin huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Kuntavaaleissa 2021 oli ennätyksellisen alhainen äänestysaktiivisuus (55,1 prosenttia), joka oli alhaisin 70 vuoteen. Koronalla voidaan ajatella vaikuttaneen äänestäneiden määrään. Ensi vuonna lisähaasteita aiheuttaa aluevaalien uutuus ja se, että aluevaltuustoissa päätettävät asiat eivät välttämättä ole kansalaisille vielä täysin selvinneet. Kumpikaan seikka ei lupaa hyvää aluevaaleille.

Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä on huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Ehdokasvalinnan vaikeus on merkittävin äänestämättä jättämistä selittävä tekijä. Kuntavaaleissa kuitenkin oma ehdokas on suhteellisen helppo löytää etenkin pienemmissä kunnissa. Alle 10 000 asukkaan kunnissa neljä viidestä äänestäjästä tunsi äänestämänsä ehdokkaan henkilökohtaisesti tai läheisen kautta. Aluevaaleissa tämä etäisyys kasvanee.

Kansalaispätevyyttä kartoittamassa

Kansalaispätevyyttä on sekä sisäistä että ulkoista. Sisäinen kansalaispätevyys tarkoittaa sitä, missä määrin kansalainen kokee ymmärtävänsä politiikkaa ja uskoo omiin kykyihinsä vaikuttaa päätöksentekoon. Ulkoinen kansalaispätevyys puolestaan viittaa politiikan kykyyn vastata kansalaisten odotuksiin ja kansalaisten mielipiteisiin siitä, ottavatko päätöksentekijät kansalaisten näkemyksen huomioon päätöksenteossa. Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Tähän kytkeytyy myös poliittinen luottamus. Suomen erikoisuuksiin kuuluu se, että suomalaisten poliittinen luottamus on eurooppalaista huippua, mutta erityisesti sisäinen kansalaispätevyys eli  missä määrin kansalaiset kokevat ymmärtävänsä politiikkaa, on Euroopan alhaisimpia. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin suomalaisten korkea luottamus perustuu niin kutsuttuun informoituun kansalaisuuteen ja missä määrin niin sanottuun sokeaan luottamukseen valtaapitäviä kohtaan.

Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Lisäksi kansalaispätevyydessä voidaan havaita suuria väestöryhmittäisiä eroja erityisesti koulutuksen ja sosioekonomisen taustan suhteen. Tästä syystä on erittäin tärkeää tutkia, voidaanko sosioekonomisen taustan vaikutusta paikata demokratiakasvatuksella. Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin peruskoulun jälkeen tapahtuu eriytymistä koulutuspolkujen – ammattikoulun ja lukion – välillä. Lukiossa demokratiakasvatusta jatketaan, mutta ammattikoulussa se on minimissä.

Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta. Ammattikoulujen leikkaukset saattavat uhata tätä saavutusta.

Esimerkiksi Tuomas Tervasmäki ja Tuukka Tomperi ovat kirjoittaneet Juha Sipilän hallituksen aikaisesta ammatillisen koulutuksen reformista, jossa tarkoituksena oli vastata joustavammin ”tulevaisuuden työmarkkinoiden osaamistarpeisiin”. Leikattiin siis opetuksesta ja keskityttiin osaamiseen työpaikoilla tai työelämässä. Tervasmäki ja Tomperi ilmaisevat huolensa siitä, että ammattikoulutuksen työelämäkeskeisyys kaventaa sen yhteiskunnallisesti sivistävää ja kouluttavaa ulottuvuutta etenkin lukioon verrattuna.

Tähän samaan kysymykseen pureutuu Kestilä-Kekkosen johtama EPIC-tutkimushanke, jossa tutkitaan yhdeksäsluokkalaisia koulutuspolun valinnan kynnyksellä ja uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun he ovat edenneet koulutuspolullaan. Tutkimushanke on otettu hyvin vastaan kouluissa.

Kuten arvata saattaa, koronaviruksen pandemia aiheutti tällekin tutkimukselle haasteita.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Vaalipolitiikkaa ja kansalaispätevyyttä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedotusvälineiden uutistulva ja sosiaalinen media eivät ole ammentaneet politiikasta tyhjiin niin sanotun näppituntuman merkitystä. Fingerspitzengefühl oli sormin kosketeltavaa syksyllä 2013, kun seurasin Berliinissä Saksan liittopäivävaalien loppusuoraa. Ruotsalaiset kollegat olivat järjestäneet laadukkaan ohjelman, johon sisältyi tapaamisia tutkijoiden sekä eri puolueiden ja tiedotusvälineiden edustajien kanssa. Alexanderplatzilla seurasimme sosiaalidemokraattien kansleriehdokkaan Peer Steinbrückin viimeistä kampanjatilaisuutta ja SPD:n vaalivalvojaisia puolueen päämajassa, joka kantaa eurooppalaisen politiikan legendan Willy Brandtin nimeä.

Olin valmentautunut reissuun tutustumalla muun muassa Steinbrückin kirjaan Zug um Zug, jossa hän keskusteli politiikan askelista ja sakkisiirroista Helmut Schmidtin kanssa. Kirjassa yli 90-vuotias entinen liittokansleri tarjosi sillan sosiaalidemokraattien 1970-luvun kulta-aikaan. Kun mainitsin asiasta eräälle entuudestaan tutulle saksalaisdemarille, tämä kuittasi hymyssä suin, että hankkisit parempaa luettavaa. Kaveri lukeutui SPD:n nuorempaan älymystöön, joka puolueen tehtävissä oli etsinyt vasemmalta vaihtoehtoa vuonna 2008 puhjenneen finanssi- ja eurokriisin hoitamiseen.

Sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman.

Tuolloin jo 66-vuotias Steinbrück edusti hänelle ja monille hengenheimolaisilleen liian oikeistolaista pragmatismia. Heistä sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman. Pelkkä talouskurin pehmentäminen ei riittänyt, vaan sen tilalle haikailtiin selkeää irtiottoa keskustaoikeiston konservatiiveista. Sosiaalidemokraattinen liike kaipasi uutta sukupolvea ja jotain vastaavaa kipinää, jota radikaali Syriza tarjosi Kreikassa velkapaketeilla ahdinkoon ajetuille kansalaisille.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa vaan luottivat Angela Merkeliin, jonka kreikkalaiset olivat ottaneet Ateenassa vastaan natsitervehdyksin. CDU/CSU:n vaalitulos kipusi 41,5 prosenttiin ja ero SPD:hen kasvoi suuremmaksi kuin kertaakaan sitten 1950-luvun, lähes 17 prosenttiyksikköön. Sosiaalidemokraatit onnistuivat saalistamaan oppositiosta käsin kannatuslisää vaivaiset 2,7 prosenttiyksikköä ja senkin vasemmistopuolueen Die Linken ja vihreiden kustannuksella. Vasemmalla ei ollut vetoa, eikä kansallispopulismikaan ollut vielä rantautunut Saksaan Alternative für Deutschlandin muodossa.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa.

Hallituskuvio oli kuitenkin ongelmallinen, sillä kristillisdemokraattien kumppani Vapaat demokraatit eli liberaalit jäi alle äänikynnyksen ja putosi kokonaan pois liittopäiviltä. Se avasi tien CDU:n ja SPD:n niin sanotulle suurelle koalitiolle.

Kysyin yllä mainitulta tutulta tuoreeltaan hallitushaluja vaalituloksen valossa. Hämmästyksekseni hän sanoi yhteistyön kristillisdemokraattien kanssa kyllä houkuttelevan, avasihan se oppositiokauden jälkeen runsaasti kiinnostavia avustajatehtäviä hänen kaltaiselleen asiantuntijalle. Niin ymmärrettävä kuin asenne olikin, se ei varsinaisesti lujittanut uskoa sosiaalidemokratian ohjelmalliseen uudistustyöhön. Toisaalta SPD ulosmittasi hallitusneuvotteluissa sen verran hyvin tavoitteitaan, että puolueen jäsenäänestys siunasi hypyn Merkelin kelkkaan selvällä 76 prosentin enemmistöllä.

Britannia tuplapopulismin saartamana

Sosiaalidemokratialta puuttui 2010-luvun puolivälissä Eurooppa-tason johtotähti. Ranskan sosialistien François Hollande oli presidenttinä osoittautunut pettymykseksi, eikä Italian keskustalaisesta Matteo Renzistä ollut esikuvaksi, vaikka palveli pari vuotta Demokraattisen puolueen pääministerinä.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta. Parhaaksi mallimaaksi kelpuutettiin puolen miljoonan asukkaan Malta, jota ei ole tavattu pitää poliittisten trendien majakkana. Sen enempää kuin Portugalia, jossa sosialistit ovat olleet pitkäjänteisesti vallassa.

Olin syyskuussa 2015 Lontoossa, kun Britannian työväenpuolue valitsi jäsenäänestyksellä johtajakseen Jeremy Corbynin. Lähimpänä entisen pääministerin Tony Blairin viitoittamaa New Labour -linjaa ollut Liz Kendall jäi neljänneksi eli ehdokkaista viimeiseksi vaatimattomalla 4,5 prosentin kannatuksella. Ajatuspaja Policy Networkin seminaarissa ”blairiitit” tekivät avointa surutyötä jo ennen tulosten julkaisemista. Heidän mukaansa työväenpuolueen tulevaisuusperspektiivissä ei näkynyt mitään mahdollisuuksia palata valtaan käpertymällä vasemmalle kohti lahkolaisuutta.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta.

Luisu oli alkanut jo edellistä puheenjohtajaa valittaessa, jolloin Milibandin veljesten välisessä kamppailussa Ed onnistui niukasti ammattiliittojen tuella kukistamaan keskustalaisemman Davidin. Vaaleissa 2015 nuoremman veljen vaatimaton karisma sen enempää kuin ohjelma ei purrut äänestäjiin.

Britanniassa kuten muuallakin Euroopassa äänekäs osa sosiaalidemokratiaa pani pitkään vastoinkäymisensä vuosituhannen vaihteessa harjoitetun ”kolmannen tien” piikkiin. Siitä huolimatta, että sen keulakuvien – niin Tony Blairin ja Gerhard Schröderin kuin Göran Perssonin ja Paavo Lipposen – vallan päivistä alkoi olla jo kymmenen vuotta, ylikin.

Mikä merkitys globalisaation markkinalogiikkaan sovittautumisen jälkilaskulla olikin, ahdingon sälyttäminen edeltäjien niskaan ei ollut kovin kunniakasta. Varsinkaan, kun oma linja ei ottanut jäsentyäkseen riittävän uskottavaksi vaihtoehdoksi kansalaisten silmissä.

Nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa.

Amerikkalaisen Bernie Sandersin sosialismi innosti nuorisoaktivisteja Atlantin molemmin puolin, mutta nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa. Britanniassa se näkyi kesällä 2016 Brexit-äänestyksessä ja sitten sen jälkihoidossa, jonka päätteeksi työväenpuolue jäi joulukuun 2019 vaaleissa Boris Johnsonin jyrän alle.

Labourin uusi johtaja Keir Starmer hakee nyt kovaa maata jalkojensa alle edeltäjäänsä keskustalaisemmilla teemoilla. Britannia ja sen politiikka ovat kuitenkin sen verran sekaisin Brexitin sekä Corbynin ja Johnsonin tuplapopulismin jäljiltä, ettei niistä ole sen enempää eurooppalaisen vasemmiston kuin oikeiston innoittajaksi.

Kansanliikepuolueista keskustakoalitioihin

Ruotsin sosiaalidemokraatit kävivät läpi oman kiirastulensa tappiollisten parlamenttivaalien 2010 jälkeen. Håkan Juholt ei kestänyt Mona Sahlinin jälkeen uutena puheenjohtajana vuottakaan, kunnes kansan luottamusta ryhdyttiin rakentamaan perinteisemmällä tyylillä, ammattiyhdistystaustaisen Stefan Löfvenin vedolla. Sosiaalidemokraatit nousivat kahdeksan vuotta kestäneen oppositiokauden jälkeen vuonna 2014 takaisin pääministeripuolueeksi, vaikka kannatus ei noussut edellisistä vaaleista edes puolta prosenttiyksikköä. Muutoksen teki mahdolliseksi Ruotsidemokraattien menestys, joka repi rikki Ruotsin perinteistä blokkipolitiikkaa.

Järistykset puoluekentässä kävivät vielä selvemmiksi neljä vuotta myöhemmin. Löfven jatkoi pääministerinä, vaikka sosiaalidemokraatit saivat heikoimman vaalituloksensa koko yleisen äänioikeuden aikakaudella. Monessa veljespuolueessa olisi tosin iloittu 28,3 prosentin kannatuksesta.

Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen saatiin aikaiseksi sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus, joka valtiopäivillä nojasi porvaripuolelta keskustan ja liberaalien tukeen. Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Ruotsidemokraattien tuen varassa kun ei kenenkään muun tee mieli hallita.

Ruotsi taisi tulla näyttäneeksi Euroopalle tietä. Historian valossa tuollainen sopii hyvin sekä maan että sen sosiaalidemokratian itseymmärrykseen, mutta tällä kertaa se tapahtui suuremmitta rummutuksitta, ilman tietoista edistyksen soihdun kantoa.

Suurten kansanliikepuolueiden kukoistusaika oli jäänyt kauas 1900-luvulle, ja nyt tehtiin tilejä niiden häntien kanssa. Maltaa ja Portugalia lukuun ottamatta sosiaalidemokraatit eivät nauti missään suhteellisen vaalitavan järjestelmässä yli 30 prosentin kannatusta. Useimmissa maissa on tekemistä 20 prosentinkin kanssa.

Tason pudotuksesta huolimatta sosiaalidemokraattien johdolla on muodostettu hallituksia, kuten Espanjassa 2018 sekä Suomessa ja Tanskassa 2019. Tämän syksyn vaalitulosten perusteella voi odottaa, että Norja ja Saksa liittyvät joukon jatkeeksi.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille.

Viime vuosina on puhuttu paljon polarisaatiosta, kun kansallispopulistiset liikkeet ja muodikas identiteettipolitiikka ovat vanginneet suurimman huomion. Ne lienevät pysyviä ilmiöitä, mutta politiikan kartoilta löytyy tukea toisenlaisillekin trendeille. Kuinka pysyville, sitä on vaikea ennustaa.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille. Siinä on pragmaattisen sosiaalidemokratian perinteinen sauma. Sosiaalidemokraatit eivät ole missään ratsastaneet takaisin valtaan äänivyöryn harjalla. Itse asiassa sekä Tanskassa että Norjassa heidän ääniosuutensa laski viime parlamenttivaaleissa, eikä Suomessakaan juhlittu 17,7 prosentin kannatusta vaan täpärällä käynyttä ykkössijaa puolueiden keskinäisessä kilpailussa.

SPD:n paluu aallonpohjasta parrasvaloihin

Syyskuussa 2017 vaalivalvojaiset Willy Brandt Hausissa päättyivät ennen kuin ehtivät alkaakaan. Paljon eivät sosiaalidemokraatit olleet enää odottaneet, mutta tulos osoittautui vielä pelättyäkin synkemmäksi (20,5 %). Illan ainoat aplodit kuultiin johtajien käydessä ilmoittamassa, että puolue jäisi oppositioon.

Vaan eipä jäänytkään. CDU kääntyi jälleen SPD:n puoleen, kun ei onnistunut hallituksen muodostamisessa liberaalien ja vihreiden kanssa. Suuri koalitio jatkoi, vaikka ei ollutkaan enää niin kovin suuri. Sosiaalidemokraatit valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Andrea Nahlesin, joka aikanaan oli profiloitunut puolueen nuoriso- ja vasemmistosiivellä Schröderin perinnön tiukkana kriitikkona. Puoluesihteerinä ja työministerinä hän oli ollut se keulahahmo, jonka suojeluksessa oli pyritty aatteen uuteen kiillottamiseen.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden. Nahles jätti tehtävän, kun SPD kärsi kesällä 2019 Euroopan parlamenttivaaleissa yli 11 prosenttiyksikön tappion, eivätkä tulokset osavaltioissakaan olleet sen lupaavampia. Nahles tilitti eroilmoituksessaan, että kansalaisten vakuuttaminen uudistuneesta sosiaalidemokratiasta ei onnistunut, kun puolue samanaikaisesti kantoi vastuuta hallituksessa.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden.

Tukea ei tullut omiltakaan riittävästi, kun erityisesti puolueen nuoret olivat jyrkästi CDU-yhteistyötä vastaan. Eivät vain ”vanhat”, vaan myös nelikymppisten polvi tuntui heidät pettäneen.

En tiedä, osallistuiko Suomen SDP:n edustajia edellisillä kerroilla saksalaisen veljespuolueen vaalivalvojaisiin. Tänä vuonna sosiaalisen median niistä levittämistä kuvista joka tapauksessa erottuivat ainakin puoluesihteeri Antton Rönnholmin ja Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen kasvot. Molempien kasvoja koristi leveä hymy. Mikä oli muuttunut?

Kun Olaf Scholz runsas vuosi sitten nimettiin SPD:n kansleriehdokkaaksi, sosiaalidemokraattien kannatus mateli 15 prosentin tienoilla, parikymmentä pinnaa kristillisdemokraattien perässä ja selvästi vihreidenkin takana. Edellisenä vuonna hän oli hävinnyt kilvan puolueen puheenjohtajuudesta vasemmistolaisemmille ehdokkaille.

Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Merkelin hallituksen valtiovarainministerinä ja varakanslerina Scholz sopi SDP:n oikealta siiveltä uhrattavaksi liittopäivävaaleissa odotetun tappion kantajaksi. Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Sosiaalidemokraattisen ehdokkaan yhtä yllättävää kuin hämmästyttävää loppusuoran kiriä vaalien voittajaksi on selitetty ennen muuta kilpailijoiden kompastelulla. Se ei oikein yksin riitä, vaikka kamppailu sai leimallisesti kanslerivaalin luonteen Merkelin luopuessa 16 vuoden jälkeen.

Pandemia on perustellusti kohdistanut kansalaisten odotuksia julkiseen valtaan tavalla, joka taitaa pelata koeteltujen valtionhoitajien pussiin. Kriisiä hoitamaan kaivataan mieluummin pragmaatikkoja kuin ideologeja, äärilaitojen protesteista puhumattakaan. Scholzin SPD hakeekin hallituskoalitiota politiikan keskikentältä.

Sosiaalidemokratialle on luonut tilaa myös keskuspankkien omaksuma rooli, joka jakaa rahaa ainakin toistaiseksi halpaan hintaan. Jos Euroopan keskustavasemmisto pohti 2010-luvun neuvottomana vaihtoehtoa talouskurille, niin nyt sana ”austerity” on poistettu päivänpolitiikan sanakirjoista.

Talouden ja politiikan heiluriliike

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi. Vai selittääkö muuttunutta paradigmaa muisto siitä, että lamaannuksista ei ole tavattu toipua pelkillä säästökuureilla?

Demokraattisessa vallanjaossa vaikuttaa tietty heiluriliike. Kun Norjan työväenpuolue ja sen suosittu pääministeri Jens Stoltenberg kärsivät vuonna 2013 vaalitappion, paras kuulemani analyysi selitti, että hummerinkin syömiseen voi kyllästyä. Äänestäjille ei riittänyt, että maalla meni melkein millä tahansa mittarilla hyvin, ellei erinomaisesti.

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi.

Kaksi peräkkäistä vaalikautta alkaa olla ajassamme jo pitkä aika, kuten Norjan oikeisto sai nyt vuorostaan kokea ja Fredrik Reinfeldtin Maltillinen kokoomus Ruotsissa vuonna 2014. Stefan Löfven tekee jo valmiiksi tilaa pääministerin paikalla, jotta sosiaalidemokraattien ei kävisi ensi syksynä samalla tavalla.

Demariruusun uuden kukinnan kestoa ei tiedä kukaan. Viimeaikaiset vaalitulokset ovat kuitenkin palauttaneet sosiaalidemokraatit varteenotettaviksi vallantavoittelijoiksi ja uskottaviksi vallanhaltijoiksi. Näistä asemista käsin tuleva menestys on myös heidän omissa käsissään.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Julkaisu Demariruusu kukkii taas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa käsiteltiin presidentti Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden vaikutuksia Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä sen ja kansainvälisen yhteisön ongelmalliseen suhteeseen. Kantavana ajatuksena oli, että Trump on suhtautunut välinpitämättömästi politiikan normistoon kokonaisuudessaan. Sisäpolitiikan tapauksessa kyseeseen tulee nimenomaan demokratian normisto.

Normit voidaan ymmärtää epäsuorasti sitoviksi käsitteiksi, joiden varassa liberaalin demokratian tulisi toimia. Liberaalidemokratian näkökulmasta Trumpin äärimmäisen polarisoiva tyyli on merkki kyynisestä politiikan tulkinnasta, jossa oletetaan, että valta ratkaisee. Säännöt ja rajoitukset eivät tällöin rajoita aidosti suvereenia hallitsijaa sisä- tai ulkopolitiikassa. Oman edun tavoittelu on paitsi hyveellistä, myös toivottavaa.

Jo ennen Trumpia Teekutsuliike (Tea Party) oli ajanut vastakkainasettelua paitsi demokraattien kanssa, mutta myös oman puolueen sisällä.

Tässä suhteessa Trump johtaa presidenttinä republikaanipuolueen (GOP) politiikkaa. Trump ei aina vaikuta erityisen kiinnostuneelta kaikista republikaanien ajamista tavoitteista, mutta presidentin poikkeuksellisen näkyvyyden vuoksi Trump on käytännössä modernin republikaanipuolueen kasvot. Trumpin kantava suosio vuoden 2020 presidentinvaaleissa ei ole ainakaan vähentänyt hänen merkitystään.

Republikaanipoliitikot eivät voi vastustaa presidenttiään, mikäli mielivät säilyttää asemansa. Toiset taas ovat Trumpin tukemana edistäneet omaa agendaansa. Jo ennen Trumpia Teekutsuliike (Tea Party) oli ajanut vastakkainasettelua paitsi demokraattien kanssa, mutta myös oman puolueen sisällä.

Tulehtunut sisäpolitiikka

Yhdysvaltain sisäpolitiikan äärimmäisen tulehtuneeksi toteaminen ei liene erityisen kiistanalaista. Kaksipuoluejärjestelmä rohkaisee niin sanottuun nollasummapeliin, jossa yhden voitto on aina toisen tappio, ja päinvastoin. Jo vuosia jatkunut kaksipuoluejärjestelmän ajautuminen umpikujaan on kuitenkin kiihtynyt Trumpin kaudella.

Osin tähän on syynä demokraattien haluttomuus toimia Trumpin kanssa, mutta yhtä lailla Trumpin vähäinen mielenkiinto pyrkiä millään tavalla yhdistävään politiikkaan tai kompromisseihin. Trumpin taustalla toimiva republikaanipuolue ei myöskään ole osoittanut mielenkiintoa poliittisten pullonkaulojen ehkäisyä kohtaan: republikaanienemmistöinen senaatti ei esimerkiksi tarkoituksellisesti ole ottanut käsittelyyn lähes neljääsataa demokraattienemmistöisen edustajanhuoneen lakiehdotusta.

Kaksipuoluejärjestelmä rohkaisee niin sanottuun nollasummapeliin, jossa yhden voitto on aina toisen tappio, ja päinvastoin.

Tällaista hallinnon tarkoituksellista sulkemista voidaan myös pitää yhteisten asioiden edistämisen normin rikkomisena demokratiassa. Jotkin politiikan toimittajat ja tutkijat näkevät ongelman muuttuneen jo periaatteelliseksi, etenkin republikaanien kohdalla. Kyse ei ole enää vain puoluepoliittista erimielisyyksistä vaan käsityksestä siitä, että vastapuolella ei yksinkertaisesti ole oikeutta valtaan. Tällöin ajatuksellisesti vaalivoitto oikeuttaa yksinvaltaan.

Oman politiikan edistämisen rinnalla tärkeäksi tavoitteeksi nousee toisen politiikan estäminen. Lisääntynyt tekopyhyys ei ainakaan vähennä monen käsitystä siitä, että politiikka on lähinnä moraalitonta epärehellistä teatteria, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Trump on retoriikassaan nojannut tähän kyyniseen tulkintaan, kun hän on luvannut lopettaa Washingtonin eliitin korruption eli ”kuivattaa suon” (drain the swamp).

Kyse ei ole enää vain puoluepoliittista erimielisyyksistä vaan käsityksestä siitä, että vastapuolella ei yksinkertaisesti ole oikeutta valtaan.

Omaa kieltään tulehtuneista väleistä kertovat liittovaltion budjetin jumiutumiset kongressissa, joka on johtanut hallinnon sulkuun. Sulut ovat pahimmillaan jättäneet julkisen sektorin työntekijät jopa yli kuukaudeksi ilman palkkaa – kriittisten alojen työntekijät ovat joutuneet tekemään töitä palkatta, kun muut taas on lähetetty kotiin. Sulkujen taustalla ovat sekä poliittiset erimielisyydet, jolloin sulkua käytetään ikään kuin rahoituksen ohjaamisen kiristysvälineenä, että lakiasetus, joka kieltää Yhdysvaltoja velkaantumasta.

Kaksinaamaista politiikkaa korkeimmalla oikeudella

Käytännössä kuitenkin jokaisen hallinnon kohdalla velkakattoa on nostettu. Trumpin hallinnon kohdalla velkakaton nostoa edellyttivät erityisesti merkittävät veroalennukset, jotka ovat reväyttäneet auki paitsi julkisen sektorin kestävyysvajeen, myös yhteiskunnallisen eriarvoisuuden. Ottaen huomioon, kuinka ankarasti republikaanit pommittivat Barack Obamaa valtiontalouden holtittomasta hoidosta, verrattain välinpitämätön suhtautuminen samaan asiaan vaikuttaa avoimen kaksinaismoralistiselta.

Kaksinaismoralismin eräänlainen huipentuma nähtiin Yhdysvaltain korkeimman oikeuden pitkäaikaisen tuomarin Ruth Bader Ginsburgin menehdyttyä. Vielä vuonna 2016 Barack Obaman ehdotettua Merrick Garlandia korkeimman oikeuden tuomariksi republikaanit torppasivat ehdotuksen vedoten siihen, että ”presidentin ei tulisi nimittää vaalivuonna” uutta korkeimman oikeuden tuomaria. Tällaista sääntöä ei ollut, mutta se keksittiin. Republikaanit myös vakuuttivat lukuisaan otteeseen, että itse kunnioittaisivat samaa sääntöä, jos asetelmat olisivat toisin päin.

Ovi vaikuttaa olevan avattu loputtomalle ”potut pottuina”-tyyliselle poliittiselle strategialle.

Vaan toisin kävi: siinä missä maaliskuun puolivälissä 2016 esitetty Garland ei käynyt senaattia dominoiville republikaaneille, Trumpin ehdokas Amy Coney Barrett asetettiin ehdolle syyskuun lopussa 2020, ja hänet hyväksyttiin senaatin republikaanisen enemmistön turvin korkeimman oikeuden tuomariksi lokakuun 27. päivä. Vaalipäivään oli jäljellä tasan viikko. Yhdysvaltojen lähtökohtaisestikin poliittinen korkein oikeus tuli näin aktiivisesti puoluepolitisoiduksi.

Siinä missä senaatin puoluelinjan mukaan sulkeutuneita rivejä ja selityksiä saattoi ymmärtää Trumpin virkarikosta käsittelevän valtakunnanoikeuden puitteissa, Barrettin tapauksessa voitaneen jo puhua avoimesta vallankäytöstä ja kaksinaismoralismista. Ottaen huomioon, kuinka raivoissaan demokraatit ovat olleet, ovi vaikuttaa olevan avattu loputtomalle ”potut pottuina”-tyyliselle poliittiselle strategialle.

”It’s the economy, stupid!”

Voidaan katsoa, että Trumpin talouspolitiikka oli ollut suhteellisen onnistunutta koronakriisiin puhkeamiseen asti. Koronan aikana Trumpin hallintoa vaikuttaa leimanneen todellisten suunnitelmien puute niin koronan kuin taloudenkin suhteen. Politiikan tutkija Antti Ronkainen toteaa, että Trump ei edes presidentinvaalien alla julkaissut minkäänlaista talouspoliittista ohjelmaa. Toista tavallisille kansalaisille koronaviruksen taloudellista iskua keventävää elvytyspakettia ei myöskään suunniteltu, saati toteutettu ennen vaaleja – tämän edelle priorisoitiin korkeimman oikeuden avoimen paikan täyttäminen.

Myös vapaakauppasopimuksia on ryhdytty määrittelemään uudelleen. Vaikka republikaanit ovat aiemmin tukeneet vapaakauppaa, Trumpin tuki perinteisesti demokraatteja tukeneen työväenluokkaisen äänestäjäkunnan parissa on paljolti nojannut käsitykseen Trumpin kyvystä neuvotella amerikkalaisille edullisia kauppasopimuksia, jotka kääntäisivät teollisuuden työpaikkojen virran takaisin kohti Yhdysvaltoja.

Toista tavallisille kansalaisille koronaviruksen taloudellista iskua keventävää elvytyspakettia ei myöskään suunniteltu, saati toteutettu ennen vaaleja – tämän edelle priorisoitiin korkeimman oikeuden avoimen paikan täyttäminen.

Kiinan kovistelu on ollut Trumpin imagolle eduksi – tässäkin taustalla on ollut käsitys siitä, että Kiina on hyväksikäyttänyt Yhdysvaltoja maailmankaupassa, ja nyt sille tulisi loppu. On vaikeampaa päätellä, onko kauppasota aidosti hyödyttänyt amerikkalaisia valmistajia, maanviljelijöitä tai kuluttajia. Näyttävä onnistuminen olisi tärkeää paitsi Yhdysvaltain taloudelle, mutta myös Trumpin huolella rakennetulle menestyneen kaupantekijän imagolle.

Mikäli Trump jatkaa aktiivista kotimarkkinoita suojaavaa talouspolitiikkaa suojatullien tuella, seuraavaksi ”kaupanteon” kohteena on todennäköisesti Kiinan ohella myös EU.

Presidentti huomion keskipisteessä

Yksi Trumpin presidenttiyden merkittävimmistä piirteistä on ollut poliittisen vallankäytön ja siitä puhumisen eroaminen toisistaan. Trump saattaa siis toisin sanoen ilmaista aikovansa tehdä jotain, mikä ei ole edes hänen valtaoikeuksiensa rajoissa. Hän on esimerkiksi uhannut sulkea Twitterin, kun hänen viestiensä yhteyteen lisättiin virheellisen tiedon sisältövaroitus.

Sosiaalisen median sääntely olisi mahdollista kongressin lainsäädännöllä, mutta hyvin epätodennäköisesti presidentin määräyksellä (executive order). On myös mahdollista, että Trump tietää, ettei voi sulkea Twitteriä, mutta riitely vahvistaa Trump välittämää kuvaa häntä ja kannattajiaan sortavasta eliitistä, jota vastaan hän taistelee. Tätä viestiä vahvistaa myös häntä tukeva konservatiivinen mediakupla – erityisesti uutiskanava Fox News.

Jatkuvia kohuja synnyttämällä Trump pitää yhteiskunnallisen huomion jatkuvasti itsessään, mikä tekee asioiden pitkäjänteisen ja syvällisen seurannan vaikeaksi. Trump aloitti ”muunnellun totuuden” puhumisen jo virkaanastujaisten jälkeen, mikä kiihdytti entisestään presidentin ja liberaalin uutismedian vastakkainasettelua. Viimeksi Trump on syyttänyt avoimesti mediaa puolueellisuudesta sen vuoksi, että se on keskittynyt vaalien alla presidentin mielestä liiaksi maassa yhä jylläävään koronavirukseen.

Tavallisen työnhakijan tie Yhdysvaltain liittovaltion työntekijäksi katkeaisi paljon mitättömämmän velkakuorman takia, koska velan määrää pidetään rekrytoinneissa potentiaalisena kiristysriskinä.

Jännitteinen suhde mediaan ei kuitenkaan ole poikkeuksellista. Presidentti Obaman ja Fox Newsin vastakkainasettelu kääntyi täysin ympäri Trumpin kaudella. Uutismedian ja Donald Trumpin välistä suhdetta on vaikea käsitellä yksiselitteisesti yhtä osapuolta syyllistämällä. Liberaalidemokraattisen normiston kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos media menettää uskottavuutensa – omien tai presidentin toimien takia – vallan vahtikoirana ja tiedonvälittäjänä.  On luonnollista, että tässä roolissaan uutismedia älähtää, kun presidentin nähdään rikkovan politiikan normistoa.

Retoriikan ohella Trump on murentanut muita presidenttiyteen liittyviä normeja, kuten verotietojensa julkistamista. Näitä tietoja on Trumpilta jouduttu vaatimaan aina korkeinta oikeutta myöten. Vastauksia on saatu vasta vuonna 2020, kun presidentti oli ollut virassaan jo pitkälti neljättä vuotta. Mikäli New York Timesille vuodetut tiedot pitävät paikkaansa, Trump on ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, jolla on mittavat henkilökohtaiset velat.

On syytä huomata, että tavallisen työnhakijan tie Yhdysvaltain liittovaltion työntekijäksi katkeaisi paljon mitättömämmän velkakuorman takia, koska velan määrää pidetään rekrytoinneissa potentiaalisena kiristysriskinä. Trump on myös hyötynyt merkittävästi rahallisesti presidenttiydestään – toisin kuin aiemmat presidentit, Trump ei yksiselitteisesti irtaantunut liiketoiminnastaan.

Poikkeukselliset vaalit

Yhdysvallat lähti vuoden 2020 presidentinvaaleihin monella tapaa poikkeuksellisista olosuhteista. Päällimmäisin näistä lienee koronaviruksen aiheuttamat erikoisjärjestelyt äänestämisessä – lokakuun 2020 lopussa sairauteen menehtyneitä oli Yhdysvalloissa jo yli 233 000. Kansanterveydellinen uhka on ollut ilmeinen, mutta Trumpin hallinto ei ryhtynyt toimiin vaalien järjestämisen ja postiäänestyksen helpottamiseksi, vaan päinvastoin.

Sen sijaan Trump on esittänyt vaalien lykkäämistä ja voimistanut retoriikkaansa, jonka mukaan Yhdysvalloissa esiintyy laajamittaista äänestyspetosta yksinomaan demokraattien eduksi. Trump on jatkanut väitteen esittämistä jo vuoden 2016 vaaleista lähtien, vaikka väite on lukuisia kertoja kumottu. Väitettä esittävät Trumpin itsensä lisäksi myös hänen hallintonsa muut jäsenet – merkittävimpänä näistä tehtäviensäkin puolesta oikeusministeri William Barr. Uuden tutkimuksen mukaan väitteet ovat vahingoittaneet vaalijärjestelmän uskottavuutta etenkin Trumpin tukijoiden keskuudessa.

Todisteiden puuttuessa Trumpin väitteet rapauttavat uskoa äänestysjärjestelmään sekä syventävät oikeistopopulistista vastakkainasettelua, jossa vastapuoli on täysin moraaliton vallanhimossaan ja pyrkimyksessään vaientaa kansan ääni. Molemmin puolin pelätään, tai väitetään, että vastapuoli ”varastaa vaalit”.

Molemmin puolin pelätään, tai väitetään, että vastapuoli ”varastaa vaalit”.

Postiäänestys on synnyttänyt myös toisenlaisen ongelman: Yhdysvaltojen vaalikoneisto ei ole koskaan aiemmin joutunut käsittelemään suurta määrää postitettuja ääniä. Jo viikkoa ennen vaaleja on osattu ennustaa, että näissä vaaleissa rikotaan aiemmat postiäänestämisen ennätykset.

Olosuhteista huolimatta Trumpin hallinto on pyrkinyt asettamaan postiäänestämiselle rajoja – Yhdysvaltain korkein oikeus kielsi esimerkiksi Wisconsinin osavaltiota ottamasta vastaan jo lähetettyjä postitettuja ääniä vielä virallisen vaalipäivän jälkeen. Jos äänestyslippu jumiutuu ylikuormittuneeseen postiin, sitä ei siis lasketa. Sattumalta tämä oli myös tuomari Barrettin korkeimman oikeuden uran ensimmäinen päätös.

Joka tapauksessa äänten laskennan ja siten lopullisen vaalituloksen varmistuminen kestää normaalia pidempään. Lisäksi Trump on jatkanut niin ikään jo vuoden 2016 vaaleissa tutuksi tullutta retoriikkaansa, jossa hän jättää avoimeksi sen, aikooko hän hyväksyä vaalien tuloksen. Trump varaa edellä mainittuun äänestyspetoksen väitteeseen vedoten nytkin oikeuden harkinnanvaraisuuteen. The Atlantic-lehti kuvaa tätä jo retoriikan tasolla demokratian suurimman normin rikkomiseksi.

Suunnan muutos vai neljä vuotta lisää?

Niin tutkijat kuin journalistitkin ovat pelänneet, että Trump julistautuu vaalien voittajaksi, kun äänenlaskenta on yhä kesken. Tämä on omiaan lisäämään epäselvyyttä etenkin tiukan vaalituloksen suhteen. Niin vaalituloksella leikittely kuin äänestyspetoksella perusteettomasti pelotteleminen rikkovat demokraattisten vaalien normeja ja vähentävät demokratian uskottavuutta ja maan sisäistä poliittista luottamusta.

On odotettavissa, että yhteiskunnallinen kahtiajako jatkaa syventymistä Yhdysvalloissa vaalien tuloksesta riippumatta. Entistä useampi puolueeseen katsomatta pitää poliittisia levottomuuksia, jopa väkivaltaa, hyväksyttävänä ratkaisuna vastapuolen voittaessa vaalit. Näin vakava yhteiskunnallinen kehitys ei muutu hetkessä.

Yhteiskunnallinen kahtiajako jatkaa syventymistä Yhdysvalloissa vaalien tuloksesta riippumatta.

Trumpin jatkokauden presidenttinä voi perustellusti odottaa pitävän yllä kaikkia edellä mainittuja kehityskulkuja. Toisaalta Black Lives Matter -protestit tuskin loppuisivat, vaikka Joe Biden valittaisiinkin presidentiksi.

Kirjoitushetkellä vaalien voittaja ei ollut vielä selvinnyt vaa’ankieli-osavaltioiden tasaisten tulosten takia. Äärimmäisen tiukka vaalitulos voidaan myös riitauttaa monin tavoin. Kävi miten kävi, Trumpin vaikutusta Yhdysvaltain politiikan normistolle sekä sisäiselle poliittiselle luottamukselle tullaan joka tapauksessa arvioimaan politiikan tutkimuksessa epäilemättä pitkään.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Donald Trump: Norminsärkijä presidenttinä, osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Ujot äänestäjät” (shy voters) saattaa olla heikko käännös, mutta se kuvaa todellista ilmiötä. Termillä tarkoitetaan äänestäjien joukkoa, jotka sanovat gallupeissa yhtä ja äänestyskopissa toista, täysin tietoisesti. Aluksi ilmiö tunnettiin nimellä ”Bradley effect”. Vuonna 1982 Los Angelesin pormestari Tom Bradley (D) hävisi Kalifornian kuvernöörivaalit 1,2 prosenttiyksikön erolla, selvästä gallup-johdosta huolimatta.

Tuolloin spekuloitiin, että osa valkoihoisista äänestäjistä kertoi gallupeissa äänestävänsä mustaa Bradleytä, mutta ruksasivatkin äänestyskopissa vaalit voittaneen George Deukmejian (R) nimen. Teorian mukaan syynä salailuun oli rasistiksi leimautumisen pelko. Vaikka ”Bradley effectin” vaikutusta vaaleihin ei pystytty aukottomasti osoittamaan, käsite jäi elämään.

Teorian mukaan syynä salailuun oli rasistiksi leimautumisen pelko.

Britannian parlamenttivaaleissa 1992 Labour-puolueen niukka gallup-johto suli 7,6 prosenttiyksikön tappioksi konservatiivipuolueelle. Gallup-yritys Market Research Society selvitteli asiaa ja havaitsi, että konservatiivioikeistolaiset äänestäjät, ”toryt” salasivat poliittisen kantansa mielipidekyselyissä. Vaikutus oli vain 2 prosenttiyksikköä, mutta riitti sekoittamaan ennusteet. Syntyi käsite Shy Tory factor, joka muokkautui arkikielessä muotoon shy voters – ujot äänestäjät.

Nykyajan ujot äänestäjät

2010-luvulla gallupit erehtyivät oikeistokonservatiiveista ainakin Britannian parlamenttivaaleissa 2015, Perussuomalaisten jytkyssä 2011, sekä Yhdysvaltojen presidentinvaalien ratkaisevissa vaa’ankieliosavaltiossa 2016. Joka kerta kyselytutkimusten laatijat korjasivat otantojaan ja yrittivät minimoida vääristymät. Ongelmana on, että jos edes parin prosentin ihmisjoukko ei paljasta kantaansa, mikään korjausliike ei auta.

Ujon äänestämisen toteutuminen Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa 2020 on ammuttu alas usealta taholta. Tätä on perusteltu sillä, että vääristyneet mielipidetutkimusten otannat on nyt korjattu.  Ujot äänestäjät eivät olisi mieluinen yllätys gallup-yrityksille ja mediataloille. Hankaluutta lisää ilmiön tutkimisen ongelmallisuus; miksi kyselytutkimuksissa huijaavat vastaisivat totuudenmukaisesti kysymykseen: ”huijaatko kyselytutkimuksessa?”

Jotkut ovat kuitenkin yrittäneet. Esimerkiksi Cato Instituten mukaan 77 prosenttia Yhdysvaltojen konservatiiveista ei uskalla sanoa poliittista kantaansa ääneen. 32 prosenttia kaikista työssäkäyvistä pelkäsi, että poliittisten mielipiteiden paljastuminen saattaisi johtaa työsuhteen irtisanomiseen. Korkeasti koulutettujen republikaanien kohdalla määrä oli peräti 60 prosenttia.

Miksi kyselytutkimuksissa huijaavat vastaisivat totuudenmukaisesti kysymykseen: ”huijaatko kyselytutkimuksessa?”

Kokeellisen psykologian tohtorin Leib Litmanin (PhD) tutkimusryhmä selvitti yhdysvaltalaisten gallup-käyttäytymistä kesällä 2020. Tulokset tukivat ujon äänestäjän teoriaa: niiden mukaan peräti 10,1 prosenttia Donald Trumpin kannattajista kertoi puhelinkyselyissä tietoisesti väärän kannan (likely to be untruthful on phone surveys). Joe Bidenin kannattajien kohdalla määrä oli puolet pienempi, 5,1 prosenttia.

Motivaationa oli sosiaalisen paineen lisäksi muun muassa yleinen epäluottamus valtamedian ja mielipidetutkimusten luotettavuuteen. Osa vastaajista koki, että koska gallupit ovat joka tapauksessa pelkkää propagandaa, on vain oikeus ja kohtuus ”huijata huijaria”. Voi olla, että Trumpin kannattajat huijasivat myös Litmania, mutta mikäli gallup-harhauttajien prosentuaalinen osuus on edes lähellä totuutta, sen on merkitys käänteentekevä.

Mikäli edes 5 prosenttia republikaaneista olisi niin sanotusti ”epärehellisiä republikaaneja”, keikahtaisi 11 osavaltiosta peräti 8 – ja samalla koko kisa – Bidenilta Trumpille.

Vuonna 2016 Trump voitti 12 vaa’ankieliosavaltioista 8. Kuudessa osavaltiossa Clintonin ja Trumpin äänimäärän ero oli alle 1,5 prosenttiyksikköä, kahdessa alle 2,5. Kun vuoden 2020 vaaleihin on aikaa hieman alle viikko, Joe Biden on gallup-johdossa yhdessätoista vaa’ankieliosavaltiossa. Kolmessa osavaltiossa johto on yli 10 prosenttiyksikköä. Mikäli edes 5 prosenttia republikaaneista olisi niin sanotusti ”epärehellisiä republikaaneja”, keikahtaisi 11 osavaltiosta peräti 8 – ja samalla koko kisa – Bidenilta Trumpille.

Mikä on ujon äänestämisen perimmäinen syy?

Ujon äänestämisen ilmiötä on selitetty muun muassa ”hiljaisuuden kehällä” (spiral of silence). Saksalainen politiikantutkija Elisabeth Noelle-Neumann esitteli 1970-luvun alussa teorian, jonka mukaan moraalisesti arkaluontoiset mielipiteet pyritään pitämään omana tietona, jos ne koetaan yleisen mielipiteen vastaisina. 2010-luvulla tällaisia voivat olla esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys, abortin vastustus tai ilmastonmuutosskeptisyys. Pelkona on sosiaalisiin viiteryhmiin, jopa omaan perhepiiriin, ulottuva stigma.

Avointa tiedonvälitystä on perinteisesti pidetty tärkeänä osana liberaalia demokratiaa. Kun yksilöiden tai ihmisryhmien kokemat ongelmat pääsevät yhteiskunnassa ääneen, ne voidaan korjata. Journalistitaustainen Noelle-Neumann näki joukkotiedotusvälineet kuitenkin ”yleisen mielipiteen” muokkaajana, jossa kovaäänisimmät saavat suhteettoman paljon valtaa. Kiistanalaisissa kysymyksissä media saattaa sortua yksipuoliseen tai asenteelliseen uutisointiin, joka kumuloituessaan luo vääristyneen konsensuksen.

Hiljaisuuden kehä -teorian mukaan moraalisesti arkaluontoiset mielipiteet pyritään pitämään omana tietona, jos ne koetaan yleisen mielipiteen vastaisina.

Kuvaukseen voisi sopia esimerkiksi Ulvilan murhaoikeudenkäynti 2009-2013, jolloin isot sanomalehdet kohtelivat Anneli Aueria jo valmiiksi syyllisenä oikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Koska ”murhaajaa” ei kovinkaan äänekkäästi uskallettu julkisuudessa puolustaa, tulkitsivat mediat asian niin, että valtaosa uskoo Auerin syyllisyyteen. Mitä pidempään kehä jauhoi, sitä syyllisemmältä Auer näytti. Lopulta hänet vapautettiin murhasyytteestä.

Sosiaalinen media voidaan nähdä uudenlaisena tilaisuutena hiljaisuuden kehän rikkomiseen. Toisaalta klikkauksiin pohjautuva, digitaalisen journalismin ansaintalogiikka on 2010-luvulla johtanut siihen, että mielipiteet esitetään yhä useammin uutisina. Mediatalojen ei yksinkertaisesti kannata tähdätä puolueettomuuteen. Se ei ole hyvää bisnestä. Päivittäinen, somealustojen pöyristelyteatterin mahdollistaminen puolestaan on.

Yhdysvaltojen kahtiajakautumisen perinteet ulottuvat jo 1980-luvulle. Presidentti Ronald Reaganin vapautettua kaapeli-TV:n sääntelystä ja lakkautettua uutisoinnin monipuolisuuteen tähtäävän Fairness doctrine -lain, konservatiivit ja liberaalit alkoivat rakentaa omaa mediatodellisuuttaan. Kun sosiaalinen media löi läpi, kansa eli jo valmiiksi mediakuplissa.

Trumpin Twitter-kirjoittelu on paljastanut mielipideuutisoinnin ikävimmät ominaispiirteet, kuten agendajournalismin sekä faktojen ja mielipiteiden välisen rajan hälvenemisen.

Donald Trump on 2010-luvun ilmenemismuoto siitä, mihin kuplautunut mediakulttuuri voi johtaa. Yhdysvaltojen presidentin Twitter-kirjoittelua ei kannata tulkita pelkäksi riehumiseksi. Se on samalla paljastanut mielipideuutisoinnin ikävimmät ominaispiirteet, kuten agendajournalismin sekä faktojen ja mielipiteiden välisen rajan hälvenemisen.

Voidaan myös tulkita, että Trump on räjäyttänyt auki hiljaisuuden kehän. Vaikkei asiaa työpaikalla tai kaveriporukoissa uskallattaisi myöntää ääneen, konservatiivien enemmistö on usein samaa mieltä valeuutisista (fake news), Washingtonin eliitistä, Yhdysvaltojen vasemmistolaistumisesta ja Trumpin muista provosoivista kommenteista.

Kyseessä on viihteellinen tapa viestiä omille kannattajille. Kun Trump rähisee vastustajilleen, republikaanien hiljainen enemmistö seuraa show’ta sivusta ja viihtyy. Oikea mielipide kerrotaan vasta äänestyskopissa.

Voiko ujot äänestäjät -ilmiö ratkaista vaalit Trumpille?

Vaaliasiantuntijoiden enemmistö ei pidä todennäköisenä, että ujot äänestäjät riittäisivät ratkaisemaan vaalit Trumpin eduksi. Toisaalta kyseessä on maa, jonka politiikasta on tullut ammattiurheilun kaltaista viihdettä, presidentti-instituutio muutettu tosi-tv-ohjelmaksi ja luottamus muun muassa virkavaltaan ja mediaan ennätysalhainen.

Peräti 73 prosenttia yhdysvaltalaisista kertoi kysyttäessä, etteivät demokraatit ja republikaanit kykene olemaan samaa mieltä edes perustavanlaatuisista tosiasioista. Tätä taustaa vasten konservatiivien toteuttama käytännön pila, jossa mielipidekyselyissä huijataan tahallaan, ei olisi suurikaan yllätys.

Vuoden 2020 tapahtumia seuraava voisi melkein kysyä: miksi tätä ei tapahtuisi?

Kami Launonen on yhteiskuntapolitiikan maisteri ja Yhdysvaltojen politiikan suurkuluttaja.

Julkaisu Voivatko ujot äänestäjät ratkaista voiton Trumpille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2020 Yhdysvaltojen presidentinvaalit lähestyvät vauhdilla: äänestyspäivä on tiistaina marraskuun kolmas. Ehdokkaiden menestymismahdollisuuksista esitetään hyvin ristiriitaisia arvioita. Esimerkiksi tämä New York Timesin juttu  näkee merkkejä Joe Bidenin voiton puolesta, kun taas Fox News povaa Donald Trumpille jatkokautta.

Osaltaan tämä johtuu eritoten yhdysvaltalaisen median polarisoitumisesta vahvasti liberaaliin ja konservatiiviseen mediaan, mistä syystä niiden arviot tilanteesta ovat usein täysin ristiriitaisia. Tulkintoihin saavutaan valitusta näkökulmasta, ei niinkään kiihkottomasta pyrkimyksestä objektiiviseen tarkkailuun.

Eräs osa-alue on kuitenkin hieman paremmin arvioitavissa muiden kuin pelkkien yhteiskunnallis-ideologisten tulkintojen kautta; se on talous. Tässä artikkelissa esitellään muutama aikasarja presidentti Donald Trumpin ja häntä edeltäneen presidentti Barack Obaman ajan taloudesta. Niiden tarkoitus on antaa viitteitä siitä, kuinka Yhdysvaltojen talous on kehittynyt näiden kahden täysin poikkeavan presidentin aikana.

Eräs osa-alue on hieman paremmin arvioitavissa muiden kuin pelkkien yhteiskunnallis-ideologisten tulkintojen kautta; se on talous.

Taloustilastot on haettu U.S. Bureau of Economic Analysis (BEA) -viraston nettisivuilta ja edustavat laadukkainta taloudellista dataa, jota Yhdysvaltojen taloudesta voidaan saada. Kaksi ensimmäistä aikasarjaa on koostettu sivuston tarjoamasta niin sanotusta raakadatasta käyttäen R-ohjelmointikieltä ja kolmas on koostettu sivun oman käyttöliittymän avulla.

Talouden indikaattorit

Analyysi keskittyy erityisesti niin sanottujen vaa’ankieliosavaltioiden kohdalle, sillä vaalituloksen kannalta ne ovat merkittävimpiä. Tämä johtuu Yhdysvaltojen vaalijärjestelmästä, jossa lopullinen äänestys tapahtuu valitsijamiesten kautta, joita kullakin osavaltiolla on tietty määrä.

Ehdokkaat eivät siis kilpaile suurimmasta äänisaaliista, vaan enemmänkin osavaltiokohtaisista voitoista. Järjestelmä on jossain määrin lukkiutunut: oletetaan, etteivät demokraatit tai republikaanit voi voittaa tiettyjä osavaltioita vaan ne asettuvat lähihistorian valossa aina toisen puolueen eduksi. Demokratian kannalta ongelmallista on, että ehdokkaiden kampanjointi keskittyy tämän takia lähinnä vaa’ankieliosavaltioihin.

Vaalien ratkaisu siis tapahtuu sellaisten osavaltioiden kautta, jotka voivat kallistua kumman tahansa ehdokkaan puolelle. Nämä osavaltiot ovat perinteisesti olleet Arizona (11 valitsijamiestä), Colorado (9), Florida (29), Georgia (16), Maine (4), Michigan (16), Minnesota (10), Nebraska (5), Nevada (6), New Hampshire (4), North Carolina (15), Pennsylvania (20), Virginia (13) ja Wisconsin (10).

Vuoden 2016 vaaleissa äänestäjät nimesivät työllisyyden tärkeimmäksi kriteeriksi äänestyspäätökselleen.

Näiden osavaltioiden kohdalla analyysiin on valittu henkilökohtaisen tulotason kehitys, työllisyysluvut sekä ikään kuin yhteenvetona kumuloitu bruttokansantuotteen kehitys niin Obaman kuin Trumpinkin presidenttikausina. Henkilökohtainen tulotaso on historiallisesti ollut hyvin tärkeä muuttuja vaalituloksen osalta. Vuoden 2016 vaaleissa taas äänestäjät nimesivät työllisyyden tärkeimmäksi kriteeriksi äänestyspäätökselleen.

Graafeihin on valikoitu myös neljä Obaman ensimmäistä kautta edeltävää vuotta antamaan taustaa ja tasapainottamaan tilaston aikasarjaa, sillä Trumpin ajalta käytettävissä on vain yksi kausi. Tasapainottaminen on tärkeää, sillä Obaman ensimmäisen kauden alkuun sattunut finanssikriisi aiheutti normaalia suuremman poikkeaman talouteen. Ensimmäinen graafi näyttää henkilökohtaisen tulotason kehityksen.

Henkilökohtainen tulotaso

Keskimääräiseen kasvuvauhtiin suhteutettuna graafien käyristä voidaan havaita, että Obaman aika vuosina 2008–2016 jäi keskimääräisen kasvuvauhdin alapuolelle. Sitä edeltävät neljä vuotta sekä seuraavat neljä vuotta ovat olleet suotuisamman tulotason kehityksen aikaa lähes kaikissa vaa’ankieliosavaltioissa.

Tasaisinta kehitys on ollut New Hampshiressa, Pennsylvaniassa, Virginiassa ja Wisconsinissa. Poikkeuksen muodostaa Nebraska, jossa tulotason kehitys nousi keskimääräistä korkeammalle Obaman aikana. Toisaalta myös Trumpin aikana kehitys oli noussut jo keskitasolle vuoden 2019 aikana.

Työllisyyskehityksen osalta graafit korreloivat tulotason kehityksen kanssa. Työllisyyslukemat kuitenkin näyttävät vielä selkeämmin ja tasaisemmin kaikkien vaa’ankieliosavaltioiden kohdalla heikomman taloudellisen kehityksen jakson Obaman aikakaudella. Näiden lukujen osalta myös Nebraska asettuu yleiselle linjalle eikä poikkea muista osavaltioista.

Työllisyysaste

Erityisen vahva pudotus työllisyydessä oli vuoden 2008 jälkeen Michiganissa. Kuten jo mainittua, talouden putoaminen vahvasti juuri vuoden 2008 jälkeen liittyy Lehman Brothersin kaatumisen käynnistämään globaaliin finanssikriisiin. Vaikka kriisi ei ollut presidentti Obaman syytä, hänen presidenttikauttaan leimasi joka tapauksessa talouskriisin runnoma heikko talouskehitys.

Osavaltiot kuten Michigan, jotka nojaavat vahvasti teollisuuteen (rust-belt) kärsivät finanssikriisistä huomattavasti. Kampanjoinnissaan Trump lupasikin palauttaa juuri näiden pohjoisten osavaltioiden teollisuuden ja työllisyyden. Hänen mukaansa osavaltiot eivät kärsineet vain finanssikriisistä, vaan myös taloudellisesta säätelystä, ympäristölainsäädännöstä, sekä epäedullisista kauppaehdoista globalisoidussa taloudessa.

Katsaus vaa’ankieliosavaltioiden bruttokansantuotteen kehitykseen osoittaa, että Yhdysvaltain talous lähti keskimääräistä suurempaan kasvuun presidentti Trumpin aikana. Toisaalta, kuten aiemmat graafit osoittivat, toipuminen Yhdysvaltojen taloudessa alkoi jo Obaman toisen kauden aikana.

Bruttokansantuote

Ongelmaksi Obaman varapresidentille ja vuoden 2020 demokraattipuolueen presidenttiehdokkaalle Joe Bidenille kuitenkin muodostuu se, että Obaman kauden talouskehitys joutui lähtemään syvältä pohjalta. Näin ollen se on alempana ainakin sitä potentiaalista kasvua, joka olisi voinut syntyä ilman talouskriisiä.

Kuten tarkastelu seitsemän ensimmäisen vaa’ankieliosavaltion kohdalta osoittaa, kumuloitu bruttokansantuotteen kasvu Trumpin kaudella oli huomattavasti korkeampaa kuin Obaman kaudella.

Huomion arvoista on eritoten vaalien kannalta usein ratkaisevan Floridan nopea kasvu Trumpin aikana. Kasvu on ollut lähes 3,2 prosenttia, kun se Obaman aikana jäi noin 0,6 prosenttiin. Sama kasvuvauhdin eroavaisuus toistuu myös jäljelle jäävien vaa’ankieliosavaltioiden kohdalla.

Neljässä osavaltiossa ylitettiin Trumpin kaudella yli kolmen prosentin kasvu: Arizonassa, Coloradossa, Floridassa ja Nevadassa. Vertailun vuoksi Obaman kaudella ainoastaan kaksi osavaltiota, Colorado ja Nebraska, ylsivät edes kahden prosentin kasvuun, sen sijaan kuusi osavaltiota jäi alle yhden prosentin kasvuvauhdin. Näiden lukujen valossa, Trumpilla on Yhdysvaltojen vaaleissa yleisesti ratkaisevassa asemassa ollut talous puolellaan.

Toisaalta samoin kuin Obama, myös Trump on nyt kohdannut ennalta-arvaamattoman iskun taloudelle. Koronavirus on kurittanut taloutta globaalissa mittakaavassa liikkeiden sulkemisen, kokoontumiskieltojen ja matkustusrajoitusten myötä. Demokraattipuolue on tehnyt parhaansa kaataakseen koronan aiheuttaman taloudellisen katastrofin Trumpin syyksi.

On kuitenkin eri asia, uskovatko äänestäjät tämän. Ovathan nimenomaan demokraatit ja demokraattijohtoiset osavaltiot olleet tiukimpia vaatimuksissaan yhteiskunnan ja talouden sulkemisesta. Mikäli tarkastellaan vain vaa’ankieliosavaltioiden talouskehitystä, Trumpin uudelleenvalinta näyttää hyvinkin mahdolliselta.

Jukka Nissinen (FT) on väitellyt yleisestä historiasta. Hän on vapaa tutkija, joka työskentelee viestintäteknologiseen murrokseen ja identifioitumiseen liittyvän projektin parissa. Hän on kiinnostunut ohjelmointikielten hyödyntämisestä tutkimuksessa.

Julkaisu Trumpin talous oli vahva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Laki velvoittaa kaikki kansanedustajaksi valitut ja varasijalle jääneet laatimaan julkisen ilmoituksen vaalikampanjansa rahoituksesta ja kuluista. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, etteivät Arkadianmäen ovet avaudu pikkurahalla.

Samaan aikaan eri puolueiden kansanedustajien budjetit poikkeavat toisistaan suurestikin, ja eri puolueiden edustajilla on omat suhteellisen vakiintuneet rahoituksen lähteensä.

Keskibudjetti ei kasvanut viime vaaleista

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa valitut kansanedustajat käyttivät keskimäärin 37 000 euroa läpimenonsa varmistamiseen. Viime vaaleihin verrattuna rahaa meni noin tuhat euroa vähemmän (inflaatio huomioiden 1 900 euroa).

Keskibudjetin maltillinen lasku johtuu kahdesta asiasta.

SDP:n kansanedustajien keskibudjetti laski useilla tuhansilla eurolla. Eduskuntaan myös valittiin viimekertaista enemmän vihreiden ja vasemmistoliiton edustajia, jotka käyttävät keskimääräistä vähemmän rahaa kampanjointiin, ja vastaavasti vähemmän keskustalaisia, joilla on perinteisesti ollut hyvin suuria vaalibudjetteja.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat nousseet huimasti.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat kuitenkin nousseet. Vuoden 2003 eduskuntavaalien keskibudjetti oli vajaat 26 100 euroa. Nykyrahaan muutettuna kampanjointiin käytettiin keskimäärin 4 800 euroa vähemmän kuin näissä vaaleissa.

Vuonna 2008 alkaneesta vaalirahakohusta johtuen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käytettiin merkittävästi vähemmän rahaa kuin vielä vuonna 2007. Inflaatio huomioon ottaen kampanjoihin käytetään edelleen vähemmän rahaa kuin huippuvuonna 2007.

Kokoomuksen kansanedustajapaikat kalleimpia, perussuomalaisten halvimpia

Puolueiden välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon rahaa niiden kansanedustajat käyttivät kampanjointiin.

Kokoomuksen kansanedustajien kampanjat ovat ylivoimaisesti kalliimpia, keskimäärin noin 58 100 euroa. Myös keskustan kansanedustajien vaalibudjetit ovat suuruudessaan omaa luokkaa.

Ylivoimaisesti halvimmat kampanjat tekivät perussuomalaisten kansanedustajat, jotka kustansivat kansanedustajapaikastaan keskimäärin 19 600 euroa. Peräti 11 perussuomalaisten kansanedustajaa käytti kampanjaansa alle 10 000 euroa. Sama onnistui perussuomalaisten lisäksi vain neljältä muulta kansanedustajalta.

Valituilla suuremmat kampanjat kuin ehdokkailla

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Ylen vaalikoneen vaalirahoitusta koskevaan kysymykseen vastanneista ehdokkaista 62 prosenttia kertoi kampanjoivansa alle 5 000 eurolla. Ehdokkaiden mediaanibudjetti oli 1 000–3 000 euroa. Ainoastaan seitsemän prosenttia ehdokkaista kertoi käyttävänsä kampanjaan yli 30 000 euroa.

Valituista kansanedustajista taas vain neljä kampanjoi alle 5 000 euron budjetilla. Useamman kuin joka toisen budjetti oli yli 30 000 euroa.

Naisilla miehiä halvemmat kampanjat

Vaalirahoituksen suhteen miehet vaikuttavat olevan naisia paremmassa asemassa.

Miesten keskibudjetti oli 40 000 euroa ja naisten 33 700 euroa. Mieskansanedustajat käyttivät siis keskimäärin 6 300 euroa enemmän kuin heidän naiskollegansa.

Miesten vaalibudjetit ovat olleet naisia suurempia koko 2000-luvun. Pienemmillään ero oli vuoden 2011 vaaleissa, jolloin naisten budjetti oli 4 500 euroa pienempi kuin miesten.

Kevään vaaleissa ainoastaan keskustan naiset käyttivät kampanjointiin miehiä enemmän rahaa. Naisten budjetit olivat keskimäärin 1 800 euroa suuremmat kuin miesten. Kokoomuksen mieskansanedustajat käyttivät keskimäärin jopa 13 300 euroa enemmän kuin naiskollegansa.

Naiskansanedustajat saivat vähemmän ulkopuolista vaalirahoitusta kuin miehet.

Naisten vaalirahoituksesta 38 prosenttia oli peräisin naisten omista taskuista, kun taas miehillä vain 26 prosenttia kaikesta vaalirahoituksesta oli lähtöisin heiltä itseltään. Mikäli kampanjaa varten otetut lainat lasketaan mukaan, nousee naisten omavaraisuusaste 42 prosenttiin ja miesten 30 prosenttiin.

Naiset käyttivät myös absoluuttisesti enemmän omaa rahaa kuin miehet. Naiskansanedustaja käytti omaa rahaa keskimäärin noin 14 000 euroa, ja mieskansanedustaja noin 12 8000.

Kansanedustajat käyttivät vähemmän omaa rahaa kuin aiemmin

Kun tarkastellaan sitä, mistä lähteistä kansanedustajien kampanjabudjetit koostuivat, suurin yksittäinen rahanlähde ovat kansanedustajat itse.

Vajaa kolmannes kansanedustajien yhteenlasketuista budjeteista oli peräisin kansanedustajien omista taskuista. Jos lainat lasketaan mukaan omiin varoihin, kansanedustajat kuittasivat itse keskimäärin 35 prosenttia kampanjalaskuistaan.

Verrattuna aikaisempiin vuosiin kansanedustajat käyttivät kuitenkin hieman aiempaa vähemmän omaa rahaa. Vuosina 2003–2015 kansanedustajat ovat itse maksaneet keskimäärin 35–37 prosenttia kampanjakuluistaan, lainat mukaan luettuna 43–45 prosenttia.

Myös puolueiden välillä on suuria eroja suhteessa siihen, kuinka paljon kansanedustajan tarvitsee kaivaa kuvettaan.

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Suhteessa eniten omaa rahaa käyttävät perussuomalaisten ja vihreiden kansanedustajat, joilla ei ole samanlaisia yhteyksiä yritysmaailmaan ja ammattiyhdistysliikkeeseen kuin perinteisillä puolueilla. Perussuomalaiset kansanedustajat maksoivat keskimäärin 57 prosenttia kampanjakuluistaan (lainojen kanssa 68 %), ja vihreät 53 prosenttia (lainojen kanssa 55 %).

Vihreiden kansanedustajat ovat kuitenkin vuosien saatossa pystyneet löytämään vaihtoehtoisia rahoituslähteitä, sillä vielä vuosituhannen alussa vihreiden kansanedustajat kustansivat vaalikampanjoistaan itse lähes 80 prosenttia.

Perussuomalaisten kansanedustajat puolestaan keräsivät suhteellisesti enemmän ulkoista rahoitusta ennen vuoden 2011 vaalivoittoa, jolloin puolueella oli vain muutama kansanedustaja.

Yrityksiltä porvareille, yhdistyksiltä vasemmistopuolueille

Oman rahoituksen lisäksi vaalikampanjoita rahoitetaan ulkoisilla lahjoituksilla. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, että eri puolueiden kansanedustajilla on suhteellisen vakiintuneita rahoituslähteitä.

Yritysten tuet kohdentuvat pääasiassa keskusta-oikeistoon sijoittuville puolueille, eli kokoomukselle, keskustalle, RKP:lle sekä kristillisdemokraateille. Eniten yritystukea saavat kokoomuksen kansanedustajat.

Vaalirahakohu vaikutti vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, jolloin yritykset antoivat aiempia vuosia vähemmän vaalirahaa. Sittemmin yritysten rahahanat ovat auenneet uudelleen.

Vasemmistopuolueet saavat vaalirahaa yhdistyksiltä. Erityisesti SDP:n kansanedustajat saavat huomattavaa tukea ammattiyhdistysliikkeeltä. Myös RKP:lle erilaisten ruotsinkielisten säätiöiden ja yhdistysten tuki on tärkeää, erityisesti koska puolue sai kevään vaaleissa aiempaa vähemmän lahjoituksia liike-elämältä.

Vihreiden kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat muodostuneet tärkeäksi vaalirahan lähteeksi 2010-luvulla. Myös perussuomalaisten kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat yleisin ulkoisen kampanjarahoituksen lähde.

Vaalirahoitus kertyy pienistä puroista

Kansanedustajien on vaalirahailmoituksissaan nimettävä kaikki yli 1 500 euroa lahjoittaneet tahot. Myös pienemmät lahjoitukset voidaan nimetä, mutta siihen tarvitaan lahjoittajan lupa.

Vain pieni osa yksityishenkilöiden, yritysten ja yhdistysten jakamasta tuesta ylittää 1 500 euron rajan. Myös alle 1 500 euron lahjoituksien vapaaehtoinen nimeäminen on harvinaista.

Tämä tarkoittaa sitä, että vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Yksityishenkilöt lahjoittivat kansanedustajien kampanjoihin yhteensä vajaat 1,5 miljoonaa euroa. 22 prosenttia näistä lahjoituksista oli yli 1 500 euron suuruisia tai muuten identifioituja. Kansanedustajille tehtiin siis vähintään 750 pientä lahjoitusta yksityishenkilöiden toimesta.

Yritysten lahjoitukset muodostivat lähes 1,6 miljoonaa euroa. Nimetyistä lähteistä oli peräisin 17 prosenttia. Yhteensä yritykset tekivät vähintään 850 pienempää lahjoitusta.

Reilun miljoonan yhdistys-, järjestö- ja säätiötuesta 40 prosenttia tuli identifioiduilta yhdistyksiltä ja säätiöiltä. Muut tahot tekivät vähintään vajaat 450 alle 1 500 euron lahjoitusta.

Perinteiset kanavat voimissaan

Kampanjabudjettien kulurakenne paljastaa, että kansanedustajat uskovat yhä vahvasti lehtimainonnan voimaan. Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun. Vahvimmin lehtimainontaan uskottiin kristillisdemokraattien kansanedustajien joukossa, vähiten vihreiden.

Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun.

Toiseksi suurin kuluerä oli ulkomainonta, johon upposi 18 prosenttia kaikesta kansanedustajien käyttämästä vaalirahasta. Kolmanneksi suurin kuluerä olivat vaalilehdet (13 %).

Tietoverkkojen osuus vaalikampanjoiden yhteenlasketuista menoista on vain seitsemän prosenttia. Pientä kasvua edellisvuosista on kuitenkin havaittavissa. Vuonna 2011 tietoverkkoihin käytettiin 2,6 prosenttia kaikesta käytetystä vaalirahasta ja vuonna 2015 neljä prosenttia.

Eniten tietoverkkoihin panostivat vihreiden kansanedustajat, joiden vaalibudjeteista lähes neljännes kulutettiin verkkoon.

Raha puhuu

2000-luvun eduskuntavaalit ovat osoittaneet, että rahan merkitys vaaleissa ei ole kadonnut minnekään.

Kampanjoinnin hintalappu on paisunut niin suureksi, että voidaan todeta, ettei kansanedustajaksi pyrkiminen ole kaikille mahdollista. Tai ainakin se on huomattavasti helpompaa toisille.

Esimerkiksi kevään vaaleissa äänioikeutettujen käytettävissä olevien tulojen mediaani oli 21 500 euroa. Eduskuntavaaleissa läpipääsyyn oikeuttava keskibudjetti vastaa siis niin sanotun keskivertoäänestäjän vajaan kahden vuoden kaikkia käteen jääviä ansioita.

Kuvaavaa onkin, että ehdokkaaksi asettuvat ovat toistuvasti kansaa korkeammissa työelämäasemissa ja hyvätuloisempia. Vastaavasti valitut ovat rannalle jääneitä varakkaampia ja korkeammissa asemissa työelämässä.

Kiitos Eduskuntatutkimuksen keskuksen korkeakouluharjoittelijalle Roope Kinisjärvelle vuoden 2019 eduskuntavaalien vaalirahoitusilmoitusten läpikäymisestä.

YTM Annu Perälä on yohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Edit 25.6.2019 klo 13:33: Kuvioon 1 on lisätty keskibudjettien inflaatiokorjaus ja tekstin otsikkoa ja sisältöä on muokattu huomioimaan inflaatiokorjaus.

Julkaisu Vaalikampanjointi nielee kymmeniätuhansia euroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään eduskuntavaalit olivat monella tavalla tiukat. Paikkajaosta tuli puolueiden välillä historiallisen tasainen. Vaalipiirien viimeisiä paikkoja voitettiin ja hävittiin pienillä marginaaleilla, ja pienet keikahdukset suuntaan tai toiseen olisivat hyvin voineet laittaa puolueiden suuruusjärjestyksen uusiksi.

Hämmästystä on herättänyt se, että jotkut pääsivät eduskuntaan melko vaatimattomilla henkilökohtaisilla äänimäärillä samaan aikaan, kun paljon suositumpia ehdokkaita jäi rannalle.

Tiedotusvälineet panivat merkille erityisesti sen, miten Lapin vaalipiirin toiseksi suurimman ja puolueensa kolmanneksi suurimman äänimäärän saanut Riikka Karppinen (vihr.) jäi valitsematta. Vielä suurempi kohu nousi vuonna 2007, kun vihreiden silloinen puheenjohtaja Tarja Cronberg putosi eduskunnasta merkittävästä äänimäärästään huolimatta.

Vaalitilastoja vilkaisemalla tämän kevään eduskuntavaaleista on helppo löytää useita tapauksia, joissa valitsematta jäänyt ehdokas keräsi paljon enemmän ääniä kuin samasta vaalipiiristä valituksi tullut ehdokas.

Esimerkiksi Varsinais-Suomessa kokoomuksen Ville Valkonen jäi varasijalle 4 377 äänellä, kun taas vasemmistoliiton Johannes Yrttiaho tuli valituksi 2 636 äänellä. Vaasan vaalipiirissä puolestaan kokoomuksen Janne Sankelo valittiin eduskuntaan 2 930 äänellä, keskustan Tuomo Puumalaa ei 5 078 äänestä huolimatta.

Ilmiö on tuttu myös Euroopan parlamentin vaaleista. Vuonna 2014 varasijalle jäänyt Li Andersson (vas.) sai lähes 18 000 ääntä enemmän kuin europarlamenttiin valittu Nils Torvalds (r.).

Vastaavaa luultavasti tapahtuu myös pian käytävissä eurovaaleissa, mikä jälleen sinänsä oikeutetusti herättää kysymyksiä äänestäjien tahdon toteutumisesta. Siksi on paikallaan pohtia vaalijärjestelmämme ominaisuuksia ja (mahdollista) järkeä niiden taustalla.

D’Hondtin menetelmän logiikka

Suomen vaalijärjestelmässä ehdokkaiden äänet lasketaan ryhmittäin, kuten puolueittain tai vaaliliitoittain, yhteen ja ehdokkaille lasketaan vertauslukuja D’Hondtin menetelmän mukaan jakamalla ryhmittymien äänimäärät luvuilla 1, 2, 3 ja niin edelleen. Mutta miksi tällainen jakolasku oikein tehdään?

D’Hondtin menetelmä kuuluu laajempaan listavaalimenetelmien joukkoon. Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen puolestaan riippuu hänen sijoituksestaan listalla: listan kärjestä valitaan niin monta ehdokasta, että kaikki listalle kuuluvat paikat täyttyvät. Tyypillisesti ehdokaslistoja asettavat puolueet, mutta Suomessa myös valitsijayhdistykset voivat asettaa ehdokaslistoja.

On siis huomioitava kaksi liikkuvaa osaa: listojen saamien äänten muuntaminen paikoiksi ja ehdokkaiden asettaminen järjestykseen listan sisällä. D’Hondtin menetelmää käytetään edelliseen tarkoitukseen.

D’Hondtin sääntö antaa paikan sille listalle, jolla on eniten ääniä edustajanpaikkaa kohti, jos se saa jakojärjestyksessä olevan paikan. Kuvitellaan, että vaalipiirissä on kolme ehdokaslistaa ja jaettavana kolme edustajanpaikkaa. Lista A saa 50 000, lista B 30 000 ja lista C 20 000 ääntä.

Vaalipiirin ensimmäisen paikan saa lista A, koska sillä on eniten ääniä tätä paikkaa kohti. Toinen paikka menee kuitenkin listalle B. Tämä johtuu siitä, että A:lla olisi ainoastaan 25 000 ääntä paikkaa kohti, jos se saisi tämän paikan, kun taas B:llä on 30 000. Kolmannen paikan saa jälleen A, koska nyt sen äänimäärä paikkaa kohti on suurin, 25 000. B:llä paikkaa kohti ääniä olisi 15 000 ja C:llä 20 000. Lopputuloksena A:lla on 2 paikkaa ja B:llä 1 paikka, mutta C jää kokonaan ilman paikkaa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen riippuu hänen sijoituksestaan listalla.

Entä mikä on ehdokkaiden äänten merkitys? D’Hondtin sääntöä voi soveltaa riippumatta siitä, mitä menetelmää käytetään ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen määräämiseen listan sisällä. Sääntö ei vaadi, että äänestäjät äänestävät ehdokkaita. Ehdokkaiden järjestys listalla voisi yhtä hyvin olla puolueiden ennalta määräämä.

D’Hondtin säännön ominaisuus on se, että paljon ääniä saaneiden listojen paikkaosuudet tapaavat olla hieman suurempia kuin niiden ääniosuudet. Näin on myös yllä olevassa esimerkissä, jossa A saa 66,7 prosenttia paikoista mutta vain 50 prosenttia äänistä.

On jossain määrin näkemyskysymys, onko tätä pidettävä suurimpien puolueiden suosimisena. Jakovuorossa oleva paikkahan menee aina sille listalle, jolla on paikkaa kohti eniten ääniä. Selvästi ongelmallisempaa olisi se, jos vaalijärjestelmä suosisi tiettyjä puolueita riippumatta siitä, saavatko ne paljon vai vähän ääniä.

Näin olisi esimerkiksi silloin, jos vaalipiirirajat piirrettäisiin tiettyjen puolueiden etua silmällä pitäen. Tällaisesta gerrymandering-ilmiöstä on maailmalla paljon kokemusta erityisesti enemmistövaalitapoja soveltavissa maissa.

D’Hondtin sääntö on ollut Suomessa käytössä vuosien 1906–1907 suuresta eduskuntauudistuksesta alkaen. Vaalijärjestelmä oli alkujaan puolueiden välinen kompromissi, ja tuolloiset suurimmat puolueet olivat avoimia myös enemmistövaalitavalle. Vähemmistöjen etujen turvaamiseksi päädyttiin D’Hondtin sääntöön, joka toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä verrattain hyvin.

Muutokset ovat sittemmin olleet vähittäisiä mukaan lukien luopuminen kolmen ehdokkaan listoista, joita koottiin puolueittain vaaliliitoiksi. Ehdokkaat ovat olleet Suomen vaalijärjestelmässä keskeisemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa, mitä alun perin perusteltiin äänestäjien valinnanmahdollisuuksien turvaamisella. Myöhemmät uudistushankkeet ovat tähdänneet erityisesti suhteellisuuden parantamiseen, eivät niinkään puoluevaalielementin kasvattamiseen.

Ehdokasäänestämisen tehtävä

Edellä D’Hondtin sääntö kuvattiin hieman toisin kuin Suomen vaalilainsäädännössä. Lainsäädännössä ja sitä myöten yhteiskuntatiedon oppikirjoissa ja julkishallinnon tuottamissa aineistoissa tavataan painottaa ehdokkaiden vertauslukujen merkitystä. Paikkojen jakaminen puolueiden kesken ei kuitenkaan vaadi vertauslukujen laskemista ehdokkaille, kuten edellä todettiin.

Listavaalissa ehdokkaat on kuitenkin tavalla tai toisella asetettava läpimenojärjestykseen listojen sisällä. Monissa maissa puolueet määräävät läpimenojärjestyksen ennalta, jolloin puhutaan suljetusta listavaalista tai pitkistä listoista.

Monissa maissa äänestäjä tosin voi tehdä muutoksia ehdokkaiden järjestykseen, mutta useissa järjestelmissä näiden muutosten vaikutus vaalitulokseen on käytännössä vähäinen. Usein äänestäjät eivät tätä mahdollisuutta vaivaudukaan käyttämään.

Suomen järjestelmässä läpimenojärjestys kuitenkin riippuu kokonaan henkilökohtaisista äänimääristä. Ehdokkaat asetetaan äänestyksen päätyttyä äänimääriensä mukaiseen järjestykseen siten, että eniten ääniä saanut on läpimenojärjestyksessä ensimmäisenä, toiseksi eniten ääniä saanut toisena ja niin edelleen. Ehdokkaita valitaan listalta tässä järjestyksessä niin monta, että kaikki listalle D’Hondtin säännön mukaan kuuluvat paikat on täytetty.

Ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä.

Muuta merkitystä ehdokkaiden henkilökohtaisten äänimäärien suuruusjärjestyksellä ei ole. Vaalituloksen kannalta absoluuttiset äänimäärät eivät ratkaise, vaan äänimäärien järjestys ehdokkaan oman listan sisällä.

Voikin sanoa, että ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä. Vaalikoneista on tullut äänestäjille tärkeitä, mutta niiden ehdokaskeskeisyys valitettavasti hämärtää äänestäjän valinnan olemusta.

Onko henkilöäänestäminen demokraattisuuden edellytys?

Suljettuun listavaaliin siirtymistä on Suomessakin ehdotettu silloin tällöin, mutta ehdotukset eivät ole saaneet tuulta alleen. Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi, sillä ehdokkaiden läpimenojärjestys ei ole puolueiden käsissä.

Toisinaan istuvat kansanedustajat joutuvatkin luovuttamaan paikkansa haastajalle. Ehdokkaiden asettaminen on kuitenkin puolueiden käsissä. Puolueiden ja vaalipiirien välillä on huomattavaa vaihtelua siinä, miten avoin ehdokasasetteluprosessi on.

Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi kuin suljettu listavaali.

Henkilöäänestäminen antaa tavallisille äänestäjille sananvaltaa läpimenijöiden henkilöllisyyden suhteen. Kuitenkin juuri tässä piilee järjestelmän kyseenalainen puoli, mitä tulee järjestelmän kansanvaltaisuuteen.

Ehdokkaiden järjestys listalla nimittäin pysyy arvoituksena ääntenlaskuun asti, jolloin asiaan on enää myöhäistä vaikuttaa. Suljetussa listavaalissa äänestäjä näkee jo ennalta, millaisten ehdokkaiden hyväksi hänen äänensä ensi sijassa menee. Avoimessa listavaalissa asia riippuu muiden ihmisten äänestyskopin yksityisyydessä tekemistä päätöksistä.

Tarvitaanko listavaalielementtiä?

Eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden valitseminen voitaisiin taata, jos listavaalista luovuttaisiin kokonaan ja edustajanpaikat täytettäisiin ainoastaan henkilökohtaisten äänimäärien perusteella. Tällaisistakin järjestelmistä on olemassa esimerkkejä.

Tunnetuin on Japanissa aiemmin käytössä ollut järjestelmä, jossa vaalipiirin eniten henkilökohtaisia ääniä saaneet ehdokkaat tulivat valituiksi. Ääniä ei koottu puolueittain eikä D’Hondtin sääntöä tai muutakaan listavaalimenetelmää sovellettu.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa?

Koska japanilaistenkin äänestäjien puoluekannatus oli varsin vakaata, vaaleissa oli pitkälti kyse kunkin puolueen odotettavissa olevan äänipotin jaosta. Puolueet harrastivatkin tarkkaa taktikointia ehdokasasettelussa, sillä äänten jakautuminen väärällä tavalla olisi helposti johtanut paikkojen menettämiseen muille puolueille. Etenkin puolueiden tuli varoa liian monen ehdokkaan asettamista.

Poliitikoille oli myös tärkeää muodostaa henkilökohtaisia verkostoja, mikä johti poliitikkojen ja rahoittajien läheisiin suhteisiin. Suuren korruptiovyyhden purkautuessa 1990-luvulla parlamentin alahuoneen vaaleissa siirryttiinkin käyttämään enemmistö- ja listavaalin yhdistelmää, jossa puolueiden sisäinen kilpailu on vähäisempää.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa? Kysymys on viime kädessä poliittinen, eikä siihen ole mahdollista antaa objektiivista vastausta.

Kaikissa uudistushankkeissa olisi kuitenkin otettava huomioon vaalijärjestelmän asema poliittisen järjestelmän kokonaisuudessa. Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen elinkelpoisuus riippuu parlamentin luottamuksesta, ja puoluekuri mahdollistaa hallituksen kannatuspohjan ylläpitämisen. Muutoin yksittäisiä kansanedustajia jouduttaisiin ostamaan lakiehdotusten taakse erilaisilla lehmänkaupoilla ja hallitukset olisivat todennäköisesti nykyistäkin epävakaampia.

Listavaalista luopuminen pakottaisikin ottamaan kantaa myös valtiosäännön muihin osiin.

VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja vieraileva tutkija Göteborgin yliopistossa

Julkaisu D’Hondtin säännön logiikka ja ehdokasäänestämisen hämmentävyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.