Kuka voittaa kevään presidentinvaalit Ranskassa?

Vaalimainoksia Ranskassa.

Huhtikuussa järjestettävissä vaaleissa on ensi kertaa ehdokkaina kolme naista, jotka tuovat esiin feministisiä kannanottoja. Istuva presidentti Macron kampanjoi oikealle ja vasemmalle.

”Puhun kaikille naisille”, totesi keskustaoikeistolaisen Les Républicains- puolueen presidenttiehdokas Valérie Pécresse levittäen kätensä kuin syleilläkseen yleisöään marraskuussa 2021, kun hänet valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Pécressen retoriikassa sukupuoli on myös keino näyttäytyä puolueen uudistajana, sillä hän on ensimmäinen puolueen naispuolinen presidenttiehdokas. Sukupuolella on myös uutuusarvoa vaaleissa, joissa keskeinen sana on ollut muutos (changement).

Naisehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat feminismin keinoin.

Yksi Ranskan huhtikuussa 2022 järjestettävien presidentinvaalien keskeisistä ja kantavista teemoista on ennen kaikkea sukupuoli. Naisehdokkaat vasemmalta oikealle argumentoivat feminismin keinoin. Pécressen feminismiä on moitittu vaalistrategiaksi ja opportunismiksi, sillä esimerkiksi Francois Fillonin hallinnon opetusministerinä hän ei ollut erityisen kiinnostunut tasa-arvosta tai naisten oikeuksista.

Vaaleissa perinteinen oikeisto-vasemmistolinja ei ole selvä ja kiivasta kamppailua käydään ennen kaikkea naisten ja katolisten äänistä. Maata vuosikymmeniä hallinneen sosialistipuolueen Le Parti Socialisten jatkuvaa alamäkeä pidetään merkkinä siitä, että perinteinen asetelma on muuttunut. Vuoden 2017 vaaleissa Macron esitti itsensä uudistajana, järjestelmän ulkopuolisena ehdokkaana. Presidentinkauden jälkeen tämä ei enää kävisi järkeen, joten Macron hyödyntääkin mielikuvaa itsestään menestyksekkäänä kriisijohtajana.

 

Pääehdokkaina kolme naista

Kevään 2022 Ranskan presidentinvaaleissa pääpuolueiden ehdokkaina on ensi kertaa kolme naista. Sosialistipuolue Le Parti Socialistea edustaa Pariisin pormestari Anne Hidalgo, keskustaoikeistolaista Les Républicains-puoluetta (suom. republikaaneja) edellä mainittu Valérie Pécresse ja kansallisoikeistolaista Rassemblement Nationalea (kansallinen rintama) kansainvälisestikin tunnetumpi Marine Le Pen. Esimerkiksi sanomalehti Le Figaron tuoreessa mielipidemittauksessa Pecressen kannatusluku on 16.5 % ja Le Penin 17 %, kun taas Hidalgon kannatus vain 2–3 %. Hidalgoa onkin painostettu jättämään vaalit alhaisen kannatuksensa vuoksi.

Alhaisen kannatuksen syy ei ole Hidalgon sinänsä, vaan hajonneen vasemmiston. Hollanden hallituksen oikeusministeri Christiane Taubira on asettautunut yhdistyneen vasemmiston ehdokkaaksi. Radikaalivasemmiston edustaja Taubira yrittää yhdistää hajanaista vasemmistoa, mutta samalla vetää sitä kauemmaksi Hildalgosta ja Parti Socialistesta.

Vahvojen naisten esiinmarssille ranskalaisessa politiikassa loi tärkeää pohjaa vuonna 2007 presidentinvaaleissa ehdolla ollut sosialistien Ségolène Royal, joka pääsi tuolloin toiselle kierrokselle asti Nicolas Sarkozyn vastaehdokkaana. Royal tunnetusti hävisi Sarkozylle, jonka myöhempiä poliittisia ja rikosoikeudellisia vastoinkäymisiä käsiteltiin aiemmassa artikkelissa.

Puhumalla naiseudestaan vanhan puolueen edustaja pystyy osoittamaan sukupuolellaan olevansa muutos ja raikas tuulahdus ja tuovansa uutta.

Usein ei kuitenkaan muisteta, että ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas Ranskassa oli Lutte ouvrière -puolueen (Työläisten taistelu) trotskilainen kommunisti Arlette Laguieller jo vuonna 1974. Hän oli ehdolla tämän jälkeen vielä vuosien 1981, 1995, 2002 ja 2007 vaaleissa. Vuonna 2002 hän sijoittui 5,72 prosentilla äänistä viidenneksi, mikä jäi hänen parhaaksi saavutuksekseen. Ranskalaisen laitavasemmiston hajaannuksesta kielii sekin, että sama puolue asetti ehdokkaan, Nathalie Arthaudin, tämänkin vuoden presidentinvaaleihin.

Sukupuolen ja feminismin näkyminen osana modernia ranskalaista poliittista kampanjointia voidaan katsoa kuitenkin alkaneen juuri Royalin ehdokkuudesta. Ranskalainen politiikan ja populismin tutkija Pierre-André Taguieff on kuvannut Royalin tavasta tehdä politiikkaa sanoilla “naispopulismi” ja ”glamourpopulismi”, jolla hän tarkoittaa tämän tarkoituksenmukaista argumentointia sukupuolella. Taguieffin mukaan Royal korosti kampanjansa jokaisessa käänteessä naiseuttaan keskeisenä piirteenään, viitaten esimerkiksi ”naisen auktoriteettiin”.

Vastaavaa argumentointia on kuultu vahvasti nytkin, sillä esimerkiksi Les Républicains -puolueen Pécresse on korostanut olevansa nainen, ajavansa tasa-arvoa ja puolustavansa naisten asemaa. Kyseessä on retorinen strategia, jolla vallitsevaa systeemiä edustavan vanhan puolueen edustaja pystyy osoittamaan sukupuolellaan olevansa muutos ja raikas tuulahdus ja tuovansa uutta.

Niin ikään Le Pen korostaa äitiyttään ja sen tuomaa perspektiiviä politiikkaansa. Hän esimerkiksi haluaa ”suojella” maataan, kertoo olevansa yksinhuoltaja, joka tietää mitä äitiys ja kärsimys on.

 

Kriisijohtaja Macron

Presidentti Emmanuel Macron johtaa tällä hetkellä presidentinvaalien mielipidemittauksia. Vaikka Macron ei virallisesti hän ei ole ilmoittautunut ehdokkaaksi, hän on esiintynyt vahvasti EU-puheenjohtajuuden myötä dynaamisena ja aloitteellisena johtajana. Macronin puolue ei ole kuitenkaan saanut hänen presidentinkautensa aikana taakseen vahvaa kansansuosioon nojaavaa mandaattia.

Voidaankin sanoa, että Macron on parhaimmillaan tilanteessa, jossa hän pystyy esiintymään vastauksena kriisiin – edellisissä presidentinvaaleissa hän oli ”vanhan poliittisen järjestelmän ulkopuolinen” vaihtoehto. Koronakriisi on antanut Macronille tilaisuuden esiintyä vakuuttavasti ja tehdä eroa hänen presidentinkampanjaansa vuonna 2017. Tuolloin Macron profiloitui tarkoituksellisesti ”humanitääriseksi” ehdokkaaksi, mutta nyt näkemykset erityisesti maahanmuuttoa kohtaan ovat koventuneet, ja talouspolitiikka on ollut selvemmin oikeistolaista.

Macron on parhaimmillaan tilanteessa, jossa hän pystyy esiintymään vastauksena kriisiin.

Macron on usein joutunut kritiikin keskiöön. Macronin kaudesta muistetaan varmaankin ennen kaikkea Les Gilets Jaunes, eli Keltaliivit, jotka protestoivat bensiinin korotusta ja kansalaisten ostovoiman laskua vastaan. Keltaliivit nousivat näkyväksi Macronin politiikan vastaliikkeeksi, mutta mielenosoituksen hiipuivat liikkeen hajanaisen johdon ja henkilöristiriitojen takia. Koronapandemian vastaiset rajoitukset johtivat mielenilmaisujen katoamiseen katukuvasta. Keltaliiveillä on kuitenkin edelleen satunnaisia mielenosoituksia ja he asettanevat presidentinvaaleihin oman ehdokkaansa.

 

Vasemmiston hajaannus

Maata vuosikymmeniä johtanutta sosialistipuoluetta Parti Socialistea on kutsuttu ranskalaisessa mediassa “elefanttien hautausmaaksi” ja sen korahduksia ”elefanttien valssiksi”. Vanhoja puoluetta edustaneita ja ranskalaista politiikkaa hallinneita mieshahmoja, kuten pääministeri Lionel Jospinia tai François Mitterrandia on nimitetty elefanteiksi – harmaiksi, jähmeiksi, vakiintunutta valtaa edustaviksi ja ajastaan jääneiksi. Politiikassa mielikuvat ovat vahvoja.

Ranskalaisen vasemmiston epäyhtenäisyydestä kielii se, että vasemmisto ei saanut sovittua yhteistä ehdokasta presidentinvaaleihin. Anne Hidalgo herättää persoonana ja Pariisin pormestarina voimakkaita negatiivisia mielikuvia ja häntä on painostettu jättämään vaalit väliin, jotta vasemmisto voisi yhdistää ääniään esimerkiksi Jean-Luc Mélenchonin tai Taubiran taakse. Hidalgoa pidetään elitistisenä vasemmistovihreänä. Vian sanotaan kuitenkin olevan puolueessa ja poliittisessa järjestelmässä ja sen korostetussa oikeisto-vasemmisto-jakolinjoissa, kuin Hidalgossa itsessään.

Hidalgon kanssa samoista äänistä kilpailee myös vihreiden Yannick Jadot, joka on pidetty ja suosittu EU-parlamentaarikko. Jadot ajaa lähtökohtaisesti myös feminististä politiikkaa ja sai ääniä vihreille edellisissä EU-vaaleissa. Jadot vetoaa ja kohdistaa kampanjaansa erityisesti opiskelijoihin. Vihreitä menestyksekkäästi luotsannutta Jadotia on vasemmistossa kuitenkin kutsuttu boboksi (boheemi porvari) ja liian liberaaliksi, eli toisin sanoen oikeistolaiseksi.

Lisäksi osa vasemmiston äänestäjistä kannattaa vasemmistopuolue La France Insoumisen (Alistumaton Ranska) veteraanipoliitikko Jean-Luc Mélenchonia, joka on ollut ehdolla vasemmiston ehdokkaana presidentinvaaleissa vuodesta 2012 alkaen. Vaikka puolueen suosio ei anna viitteitä suuresta suosiosta tänäkään vuonna, Mélenchon on ehdolla nytkin. Mélenchonin suosio perustuu hänen henkilöhahmoonsa ja hänen kannattajansa ovat varmoja valinnastaan.

 

Oikeiston uudet tuulet

Les Républicains -puolueen Pécresse taistelee samoista äänistä kuin Macron ja hänen uumoillaan olevan kovin vastus istuvalle presidentille. Marine Le Penin vetovoima on vähitellen hieman hiipunut. Tämän sanotaan johtuneen siitä, että muut puolueet ovat ottaneet RN:n teemoja ja Le Pen on pehmentänyt retoriikkaansa. Le Penin suosion esteenä on yhtäältä hänen sukunimensä taakka, ja toisaalla uudet liikkeet ranskalaisessa poliittisessa oikeistossa.

Le Penin kanssa samoista äänistä taistelee uuden äärioikeistoon asettuvan Reconquête-puolueen perustanut Éric Zemmour. Zemmour, jonka maahanmuuttovastaisen puolueen nimi viittaa kristittyjen Iberian niemimaan ”takaisinvaltaukseen” 1400-luvulla, ei ole vielä virallisesti saanut ehdokkuutta. Zemmour on kiistelty ja poleeminen hahmo, joka entisenä televisiotoimittajana osaa ottaa mediatilan haltuunsa. Hänen machomainen miehisyyttä korostava esiintymisensä on kuin vastakohta feministiselle otteelle.

Ranskalaisissa vaaleissa merkitystä on myös katolilaisuudella ja siihen sitoutuneesta identiteetistä.

Le Penin kampanjan entinen tiedottaja siirtyi vastikään Zemmourin organisaatioon, kuin myös Le Penin puolueen Rassemblement Nationalen EU-parlamenttiavustaja. Heidän viestinsä oli, ettei Le Pen voisi voittaa vieläkään vaaleja. Le Pen on ollut jo ehdolla 2012 ja 2017 presidentinvaaleissa, ja vaikka hän on päässyt toiselle kierrokselle, voittoa hän ei ole saavuttanut. Le Penin johdolla puolue on tehnyt kasvojenkohotuksen, mutta ranskalainen kansallismielinen oikeisto saattaa etsiä uutta liikevoimaa toisaalta.

Lopuksi täytyy muistaa, että ranskalaisissa vaaleissa merkitystä on myös katolilaisuudella ja siihen sitoutuneesta identiteetistä. Moni katolilainen äänestäjä jätti äänestämättä vuoden 2017 presidentinvaaleissa, kun Les Republicainsin ehdokas ja entinen pääministeri François Fillon jäi kiinni ”fiktiivisistä työntekijöistä”. Pécressen uudet feministiset painotukset saattavat olla liian modernia retoriikkaa edustamaan katolisia perhearvoja.

 

Rokotepopulismi tarttuu teknokraattiinkin

Kuten usein, Ranskan presidentinvaalit saattavat ratketa äänestysprosentin kautta: kuka pystyy puhuttelemaan äänestäjiä niin, että uurnille lähdetään? Presidentti Macron on tehnyt maltillista vaalikampanjaa kulisseissa jo pitkään, mikä on istuvan presidentin etu.

Mielenkiintoista on, että eliittiä edustava ja aluksi jopa teknokraatiksi käsitetty presidentti on muuttanut puhetyyliään. Tästä kenties näkyvin ja tuorein esimerkki on Macronin alatyylinen ilmaisu kansalaisista, jotka eivät ole suostuneet ottamaan koronarokotetta.  Voidaan ajatella, että vaalien alla karkeudesta huolimatta Macron käytti voimakasta kieltä harkiten: näin haluttiin osoittaa, että presidentti osaa puhua suoraan, kansan kielellä.

Pitkittynyt koronatilanne pelaa Macronin vahvuuksiin käsitettynä poikkeusajan vahvana johtajana. Macronin on kuitenkin voitettava parlamenttivaalit kesäkuussa 2022, jotta hänen valtansa pysyisi vahvana.

 

VTM, FM Laura Parkkinen on tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. Parkkinen työstää väitöskirjaa ja työskenteli 2018–2020 Sorbonnen yliopistossa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös