Vuonna 2021 alkanut oikeusprosessi, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, on saanut paljon huomiota mediassa. Tätä kirjoitettaessa tapaus on korkeimman oikeuden käsittelyssä. Oikeusjutun keskeiset kysymykset koskevat Räsäsen kirjoituksia homoseksuaaleista sekä sanan- ja uskonnonvapautta.  

Sananvapaus on perusoikeus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan demokratia edellyttää, että myös loukkaavat, järkyttävät ja häiritsevät ilmaisut ovat lähtökohtaisesti sananvapauden piirissä. Sananvapautta voidaan rajoittaa vain Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan määrittelemien kriteereiden täyttyessä.  Rajoitukset ovat sallittuja vain tietyistä syistä, esimerkiksi kansallisen turvallisuuden vuoksi, rikollisuuden estämiseksi tai muiden henkilöiden maineen turvaamiseksi. Myös uskonnonvapaus on turvattu perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.

Räsäsen kirjoitukset asettuvat jonnekin sanan- ja uskonnonvapauden ja kiihottamisrikoksen raja-alueille. Korkeimman oikeuden perusteluista lopulta selviää, kuinka merkittävä tapaus on juridisesti.

Vihapuhe ei ole oikeudellinen termi

Räsästä syytetään rikoksesta kiihottamiseen kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja koskevien kirjoitusten perusteella. Luther-säätiö julkaisi yhden näistä, Räsäsen kirjoittaman pamfletin. Räsäsen lisäksi syytettynä on myös säätiön asiamies, piispa Juhana Pohjola. Räsänen ja Pohjola kiistävät syytteet.

Mediassa ja julkisessa keskustelussa on laajasti viitattu Räsäsen tapauksessa ”vihapuheeseen”. Vaikka termiä käytetään paljon arkikielessä, on tärkeää huomioida, että Räsästä ei syytetä vihapuheesta. Vihapuhetta ei Suomessa ole määritelty laissa eikä sillä ole kansainvälistä ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää.

Vihapuheen lisäksi ”viharikosta” ei ole määritelty laissa, mutta Suomen rikoslain mukaan rangaistusta voidaan koventaa, jos rikos tehdään esimerkiksi uskontoon, vakaumukseen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvasta syystä. Kyseessä oleva rikos voi olla mikä tahansa, esimerkiksi pahoinpitely tai laiton uhkaus.

Vihapuhetta ei Suomessa ole määritelty laissa eikä sillä ole kansainvälistä ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää.

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan sen sijaan on määritelty rikoslaissa. Rikos koskee ilmaisuja, jotka uhkaavat, panettelevat tai solvaavat ihmisryhmää esimerkiksi ihonvärin, etnisen alkuperän, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella.

Käräjäoikeus ja hovioikeus hylkäsivät syytteet Räsästä vastaan vuonna 2022 ja vuonna 2023. Siksi ei ole yllättävää, jos jostakin näkökulmasta tarkasteltuna syytteet menivät liian pitkälle sananvapauden rajoittamisessa. On myös ymmärrettävää, että julkisessa keskustelussa huomio on keskittynyt oikeudellisten kysymysten sijaan oikeusprosessin luomaan draamaan.

Sananvapauden puolustamisen näkökulmasta rikosoikeudelliset kysymykset ovat kuitenkin vain pieni osa tapausta. Jos tutkii kokonaiskuvaa, toiset kysymykset nousevat esille.

Kristilliskonservatiivinen järjestö tukee oikeudenkäyntejä

Kansanedustaja Räsästä avustaa oikeusprosessissa Alliance Defending Freedom International (ADFI), jonka emojärjestö on yhdysvaltalainen Alliance Defending Freedom (ADF). Paul Coleman, joka toimii Päivi Räsäsen juridisena neuvonantajana, on ADF Internationalin johtaja.

Muun muassa Helsingin Sanomat ja Yle ovat selvittäneet järjestön roolia Räsäsen tukijana. ADF on jyrkästi kristilliskonservatiivinen järjestö, joka muun muassa vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja aborttioikeuksia. Järjestö on monen vuoden ajan ollut aktiivinen myös Euroopassa. Jo vuonna 2013 julkaistussa artikkelissa tutkija Laura Van den Eynde on todennut, että ADF on tehnyt seitsemän väliintuloa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Järjestön toiminnasta ja tavoitteista vaikuttaa olevan vain vähän saatavilla tieteellistä tutkimusta.

Jo vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että järjestö oli tehnyt seitsemän väliintuloa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Järjestön toiminnasta ja tavoitteista vaikuttaa olevan vain vähän saatavilla
tieteellistä tutkimusta.

Tunnetun kansalaisoikeuksia puolustavan järjestön Southern Poverty Law Centerin mukaan ADF on viharyhmä (hate group). Usean sadan työntekijän lisäksi järjestöllä on laaja verkosto asianajajia sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

ADFI on suuri ja tehokas toimija, joka ajaa tavoitteitaan strategisesti oikeusprosessien kautta maailmanlaajuisesti. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden tai aborttioikeuksien vastustamisen esittäminen uskonnollisena sananvapauskysymyksenä on osa tätä strategiaa, josta Räsäsen oikeustapaus on kuvaava esimerkki.

Emojärjestö ADF on ADFI:n kautta luonut vahvoja verkostoja ja yhteistyösuhteita Euroopassa. Global Project Against Hate and Extremism-järjestön vuonna 2021 julkaisema raportti From America with Hate kuvaa ADFI:n toimintaa Itä-Euroopassa, kuten abortin vastustamista Puolassa ja samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustamista Romaniassa. New York Times on vuonna 2025 tutkinut miten ADF on viime vuosina lisännyt vaikutusvaltaansa Britanniassa merkittävästi ja miten järjestö on tehnyt yhteistyötä laitaoikeistopuolue Reform UK:n johtajan Nigel Faragen kanssa edistääkseen tavoitteitaan.

ADF:lla on suuret taloudelliset resurssit. Brittiläisen OpenDemocracy-sivuston mukaan ADF käytti 5,2 miljoona dollaria toimintaan Euroopassa vuonna 2022. Corporate Europe Observatory -järjestön vuonna 2024 julkaiseman raportin mukaan ADF oli kaksinkertaistanut rahankäyttönsä Euroopassa vuoteen 2018 verrattuna. Raportin mukaan keskeinen tavoite toiminnassa on eurooppalaisen laitaoikeiston vahvistaminen.

Kansallisen keskustelukulttuurin kriisi ja vihamielinen vaikuttaminen

Kansanedustaja Räsäsen oikeusprosessin kautta ADF raivaa nyt itselleen tilaa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. ADF on suuri, tehokas ja hyvin resursoitu ulkomaalainen järjestö, joka vastustaa Suomen laissa turvattuja oikeuksia. Tätä voi pitää huolestuttavana, erityisesti kansallisen keskustelukulttuurin nykyisessä tilassa.

Erimielisyydet, kyseenalaistaminen ja rajukin kritiikki kuuluvat julkiseen keskusteluun, mutta järjestelmällinen häirintä, painostus ja pelottelu hiljentävät tällä hetkellä ihmisiä. Esimerkiksi tietokirjoittajiin ja tutkijoihin kohdistuva häirintä on tunnistettu vakavaksi ongelmaksi, joka vaikuttaa negatiivisesti yhteiskunnallisen keskustelun laatuun.

Jo vuonna 2019 valtioneuvoston tilaama selvitys näytti kuinka vihapuhe vähentää päättäjien osallistumista julkiseen keskusteluun. Ylen vuonna 2024 teettämän kyselyn mukaan 67 prosenttia vastaajista koki keskustelukulttuurin menneen huonompaan suuntaan.

Avoin ja rakentava yhteiskunnallinen keskustelu, johon kansalaiset osallistuvat ilman pelkoa, on toimivan demokratian edellytys.

Avoin ja rakentava yhteiskunnallinen keskustelu, johon kansalaiset osallistuvat ilman pelkoa, on toimivan demokratian edellytys. Suomen kansalliseen turvallisuuteen kohdistuviin uhkiin kuuluu vihamielinen informaatiovaikuttaminen, joka pyrkii horjuttamaan demokratiaa syventämällä yhteiskunnallisia jakolinjoja. Kansallisen keskustelukulttuurin nykytila luo monia tilaisuuksia siihen.

Autoritaariset voimat ovat nousussa eri puolilla maailmaa ja demokraattisten valtioiden pitää olla varuillaan. Julkisessa keskustelussa sananvapaudesta voi luoda helposti erimielisyyksiä, jotka avaavat oven vihamieliselle vaikuttamiselle. Kansanedustaja Räsäsen oikeusprosessi on osa pitkän tähtäimen strategiaa, jossa suuri ulkomaalainen vaikuttajajärjestö ajaa tavoitteita, jotka ovat Suomen lain vastaisia. Oikeusprosessin lopputulemasta huolimatta tapauksella voi olla merkittäviä seurauksia sananvapaudelle tulevaisuudessa.

Joy Hyvärinen on Suomen PENin puheenjohtaja. Mielipiteet tässä artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuvituskuva: Wesley Tingey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 10.12.2025 klo 8.14: Korjattu sitaattinostoa lisäämällä siihen tarkentava vuosiluku tekstistä.

Julkaisu Oikeudenkäynti sananvapaudesta ajaa vaikuttajajärjestön tavoitteita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vihapuhe käsitteenä herättää vahvoja tunteita. Termi on niin politisoitunut, että sen analyyttinen arvo – ja jopa itse ilmiö – saatetaan helposti kyseenalaistaa yksinkertaistamalla: koska vihapuhetta ei ole lainsäädännössä määritelty, ilmiötä ei ole olemassa. Vihapuheen tutkijat leimataan etenkin sosiaalisen median keskusteluissa helposti ”ideologisiksi”.

Päättäjien tempoileva suhtautuminen kuvaa vihapuheen politisoitumista. Sanna Marinin hallitus pyrki puuttumaan vihapuheeseen ja maalittamiseen lainsäädännöllä. Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaisessa tiedonannossa vihapuhe mainitaan vain sen alkuosassa, jossa muistutetaan, että Euroopan neuvosto on vaatinut Suomelta vihapuheen vastaisia toimia. Tiedonannon toisessa, aiotuista rasisminvastaisista toimenpiteistä kertovassa osassa, puhutaan vain vihateoista mainitsematta lukuisissa tutkimuksissa tunnistettua vihapuheen ja vihatekojen yhteyttä.

Vihapuhe on vakiintunut arkikieleen: Monet ihmiset tietävät, mistä puhutaan, kun puhutaan vihapuheesta. Toisaalta se ei kuvaa kovin tarkasti monitahoista ilmiötä. Se esimerkiksi antaa olettaa, että vihapuheessa olisi aina kyse vihasta tai että se olisi vihaista, vaikka vihapuhe saattaa käytännössä olla hyvinkin tunteetonta, tai ilmaisu saattaa perustua muihin tunnerekistereihin, kuten ironiaan.

Käsitemäärittelyjä ja merkityskamppailuja

Käsitteiden määrittely, kehittäminen ja tarkistaminen ovat keskeinen osa tutkijan työtä. Vihapuhe on hankalasti määriteltävä käsite, josta on kirjoitettu lukuisia tieteellisiä artikkeleita. Koska yksimielisyyttä käsitteestä ei ole, tutkimuksessa käytetään usein työmääritelmiä, joita tarkistetaan koko ajan.

Omassa tutkimuksessamme tarkoitamme vihapuheella ”halventavia, uhkaavia tai leimaavia ominaisuuksia”, jotka joko ”liittyvät kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai puhujan suvaitsemattomuuteen”. Monille määritelmille yhteistä on sen tunnistaminen, että vihapuhe pyrkii vahingoittamaan kohdettaan.

Akateemisen käsitepohdinnan ohella on syytä tarkastella sitä, kuinka vihapuhe määritellään arjessa. Analysoimme tutkimusprojektissamme Verkon affektiiviset käytännöt – vihapuheen tuottaminen, kokemus ja hallinta digitaalisella aikakaudella sosiaalisen median viestejä, joissa käydään keskustelua vihapuheen käsitteestä ja ilmiöstä. Miljoonien viestien koneellinen aihemallinnus vahvistaa väitteemme vahvistaa, että vihapuhe on vahvasti politisoitunutta ja se polarisoi keskustelijoita voimakkaasti.

Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä.

Väittely vihapuheesta johtaa verkkokeskusteluissa yksinkertaistuksiin ja vastakkainasetteluihin: Yhdet näkevät tarpeen puuttua vihapuheeseen, kun taas toiset syyttävät vihapuheesta huolestuneita ajatuspoliiseiksi ja vihapuheen vastaisia toimia sensuuriksi. Keskustelu ohjataan taktisesti pois vähemmistöjen – kuten rodullistettujen ihmisten ja ihmisryhmien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen – kohtaamasta vihapuheesta kääntämällä ilmiö nurinniskoin valkoisiin heteromiehiin kohdistuvaksi vaientamiseksi ja syrjinnäksi. Keskustelussa levitetään ajatusta sananvapauden kriisistä. Leimaavan puheen ja riitelyn täyttämissä keskusteluissa oikeasti vihapuheen uhriksi joutuneet – yleensä vähemmistöryhmän jäsenet – saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä. Vihapuheen vastaiset pyrkimykset pyritään leimaamalla kääntämään uhkaksi sananvapaudelle.

Vihapuheelle on etsitty rinnakkaisia tai korvaavia käsitteitä, sillä tarkempien määritelmien on ajateltu vaikeuttavan vihapuhekäsitteen väärinkäyttöä. Vaihtoehdoksi on esitetty esimerkiksi äärimmäistä puhetta tai vaarallista puhetta, joiden on koettu paremmin kuvaavan syitä vihapuheen säätelyyn oikeusvaltiossa. Toisaalta tutkimuksessa on hyödynnetty puheen epäkohteliaaseen sävyyn viittaavia käsitteitä, jotta lievemmät loukkaukset on saatu eroteltua väkivaltaan kiihottavasta puheesta.

Myrkkypuhe ei provosoi – vielä?

Vihapuhe sanana provosoi sosiaalisen median keskusteluissa, mutta se on tarpeellinen vihapuheen ja viharikosten vastaisessa työssä. Toisaalta on tärkeää käsitellä vihapuhetta tavoilla, jotka eivät lähtökohtaisesti polarisoi keskustelua. Tuomalla vihapuhe-käsitteen rinnalle muita käsitteitä on mahdollista käsitellä laajaa ilmiötä ja kiertää vihapuhe-sanaan tarttunutta painolastia.

Hyödynnämme lääketieteestä ja epidemiologiasta tuttua toksisen puheen käsitettä, jota filosofi Lynne Tirrell on esittänyt yhdistettäväksi vihapuheen käsitteeseen. Se korostaa diskursiivista toksisuutta eli vihapuheen kykyä aiheuttaa haittaa yksilöille ja yhteiskunnalle.

Tirrell kuvaa, että toksisen puheen haittavaikutukset perustuvat sen toistumiselle ja kumuloitumiselle. Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita. Toksisen puheen käsitettä ovat soveltaneet myös suomalaistutkijat esimerkiksi saamelaisia ja Elokapinaa koskevissa tutkimuksissaan.

Toksisesta puheesta puhumisen ongelmana on, että toksisuus sanana on vihapuhe-termin lailla otettu haltuun ja leimattu ”woke-ideologian” tuotteeksi.

Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita.

Myrkyllinen puhe havainnollistaa sitä, että puhe voi olla vahingollista, vaikka se ei olisi lain perusteella rangaistavaa. Lyhyempää muotoa myrkkypuhe ehdotti alun perin väitöskirjatutkija Sanna Ryynänen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaarissa. Ytimekäs käsite muistuttaa, että vahingollisuus sijaitsee itsessään puheessa: Sanat ja väitteet voivat olla myrkyllisiä.

Myrkkypuhe tunnistaa, että yksittäiset vihapuheeksi tulkittavat ilmaisut eivät välttämättä aiheuta vahinkoa, mutta se ei tarkoita ilmiön vahingollisuuden väheksymistä. Kertyessään kohteeseensa ehkä pitkänkin ajan kuluessa myrkkypuheen vaikutus kumuloituu.

Jo renessanssilääkäri, alkemisti ja toksikologi Paracelsus totesi, että ei ole olemassa myrkyttömiä aineita, vaan annos ratkaisee vaikutuksen. Samalla tavoin myrkkypuheen annostus määrittää sen, onko kyse tappavasta myrkystä, kuin mustan mamban puremasta, vai miedosti myrkyllisistä, lähinnä kiusallisista itikan pistoista, jotka kutittavat tai kirvelevät. Vai onko myrkyttävä vaikutus jotakin tappavan ja lievää ärtymistä aiheuttavan väliltä.

Intersektiot, erot ja sävyt

On tavattu ajatella, että vihapuhe kohdistuu nimenomaan vallan suhteen marginalisoituihin ryhmiin, jotka erityisesti kärsivät leimaamisesta ja toiseuttamisesta. Euroopan komission määritelmässä vihapuheesta korostuu se, että kyse on vähemmistöihin kohdistuvista sanallisista hyökkäyksistä. Nykyisin yhä suurempi osa aggressiivisesta palautteesta kohdistuu kuitenkin vallanpitäjiin – esimerkkinä Marinin hallituksen naisministereihin kohdistunut valtava verkkovihan määrä.

Myrkkypuhe huomioi intersektionaalisuuden vihapuhetta paremmin. Intersektionaalisuudella tarkoitetaan ihmisiä vallan suhteen eri asemiin asettavia, keskenään leikkaavia eroja ja etuoikeuksia, kuten sukupuoli, seksuaalisuus, ”rotu”, uskonto ja yhteiskunnallinen asema.  Myrkkypuhe muistuttaa ihmisillä olevan erilaisia toksiineilta suojaavia ja toisaalta niille herkistäviä ominaisuuksia: puheen satuttavuus ja sen aiheuttamat vahingot määrittyvät esimerkiksi puheen kohteiden sosiokulttuurisen aseman ja henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan.

Vähemmistöihin kohdistuvat loukkaukset tai leimaavat stereotypiat ovat vaarallisempia kuin etuoikeutetummassa asemassa oleviin ihmisiin kohdistuvat loukkaukset. Niihin on kasautunut jopa vuosisatojen aikana kertynyt kuorma. Myrkyn kertymiseen hengenvaaralliseksi annokseksi vaikuttavat myös muut saman ihmisen tai ihmisryhmän kohtaamat mikro- ja makroaggressiot.

Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.

Myrkkypuhe korostaa haittavaikutuksia, jolloin se ei viittaa tuottajan yksittäiseen tunteeseen, vaan kattaa vihapuhetta laajemman tunneskaalan. Se viittaa suoremmin puheen vaikutuksiin eikä sekoitu käyttäjänsä tunnetilaan tai puheen tunnerekisteriin. Vihapuheen lailla sekään ei häivytä tekijän pahantahtoista intentiota eikä sitä, että tapahtumapaikkoja voi olla monia aina verkon toksisista alustoista fyysisiin eleisiin.

Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.

Myrkkypuheen olemassaoloa ei voi myöskään kiistää sillä perusteella, että sitä ei ole määritelty laissa. Jokainen tajuaa intuitiivisesti, että vaikka ilmaisut eivät sinänsä ole laittomia tai rangaistavia, kertyessään ja kasaantuessaan niillä on haitallisia vaikutuksia.

Myrkkypuhe pystyy siis tuomaan esille vihapuheilmiön sävyjä ja aste-eroja sekä muistuttamaan puheen performatiivisesta voimasta. Se voi lisätä tutkimuksen tarkkuutta ja palauttaa arkipuheeseen sävyjä, jotka ovat kadonneet vihapuhe-käsitteen tahraantumisen myötä. Joustavana ja vielä leimaamattomana käsitteenä se mahdollistaa ilmiön analyyttisen tarkastelun ja siihen puuttumisen ilman leimaavaa politisoitumista.

Myrkkypuhe vihapuheen rinnakkaiskäsitteenä

Vihapuhe on kuvaava ja vakiintunut käsite, jonka avulla pyritään takaamaan ihmisoikeuksien toteutuminen kaikille esimerkiksi tiettyihin vähemmistöryhmiin kuulumisesta riippumatta. Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.

Vihapuheen käsitteen avulla on haluttu suojella vähemmistöryhmiä symboliselta ja fyysiseltä väkivallalta. Vihapuhe käsitteenä näyttää herättävän väittelyä etuoikeuksista ja uhriutumisesta. Loukkaavalle ja vahingolliselle puheelle altistuvat sosiaalisessa mediassa kaikki.

Kokemus itseen kohdistuvien loukkauksien ohittamisesta voi aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. On siten ymmärrettävää, että kiista vihapuheen uhreista ja vihapuheeseen sisältyvien valta-asetelmien retorinen nurinkääntäminen on somekeskusteluissa yleistä.

Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.

Myrkkypuhe terminä kiinnittää huomion yhteiskunnallisiin valta-asetelmiin ja moniperustaiseen syrjintään sekä vahingollisen puheen kumuloituviin vaikutuksiin. Näin se huomioi vihapuhetta paremmin haavoittavan puheen myrkylliset vaikutukset myös etuoikeutetummissa asemissa oleviin ihmisiin.

Myrkkypuhe tunnistaa loukkausten yleisen vahingollisuuden, mutta koska se painottaa myrkyn kumuloitumista, se huomioi myös vahingollisimmille puheen muodoille altistavien yhteiskunnallisten tekijöiden, kuten intersektionaalisesti risteävien erojen ja valta-asemien vaikutuksen. Ehkä käyttämällä myrkkypuhetta kattokäsitteenä esimerkiksi analysoitaessa sosiaalisen median keskusteluja, joissa leimataan eri valta-asemissa olevia ihmisiä, yhtä lailla vallanpitäjiä ja marginalisoituja, on mahdollista rauhoittaa vihapuheen käsite työhön nimenomaan haavoittuvimpien vähemmistöryhmien suojelemiseksi.

Uuden käsitteen käyttöönotto ei ratkaise kaikkia vihapuheen käsitteeseen liittyviä ongelmia. Esimerkiksi vihapuheen ja maalittamisen rangaistavuuden kysymykseen myrkkypuheen käsite ei tuo ratkaisua. Lisäksi uudissanojen käyttöönottoon liittyy riskejä. Mitä oikeastaan merkitsee, jos siirrymme käyttämään muita käsitteitä vain, koska vihapuhe sanana on omaksuttu radikaalioikeistolaisen politikoinnin välineeksi ja tahrautunut prosessissa? Kannattaako politisoituneita käsitteitä välttää? Onko periksi antamista, jos luovutamme vihapuhe-sanan käyttöön yksinoikeuden sen merkitystä tarkoituksellisestikin saastuttaneille?

Tuija Saresma on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa. Saresma on viime aikoina tutkinut vihapuhetta ja populistista retoriikkaa. Saresma johtaa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Kieliviha ja Suomen Akatemian rahoittaman HAFFECT-konsortion Jyväskylän osahanketta.

Heidi Kosonen toimii taidehistorian/nykykulttuurin tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Kosonen on erikoistunut affektiivisiin nykykulttuurin ilmiöihin, kuten vihapuheeseen ja vastapuheeseen, kulttuurisiin tabuihin ja biovaltaan sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista. 

YTM Miia Tikka on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelikuva: Prashant Gautam / Pixabay

Julkaisu ’Myrkkypuhe’ ratkaisuna kamppailuun vihapuheen käsitteestä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Olen työskennellyt freelance-kuvittajana parikymmentä vuotta ja piirtänyt kuvia sanomalehtiin, sarjakuviin, lastenkirjoihin ja mehutölkkeihin. Toisinaan saan kuvituskeikkoja, jotka tuntuvat erilaisilta kuin aiemmat projektit. Sellaisia, jotka tuntuvat vaikeilta ja juuri siksi kiinnostavilta.

Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman toimittama artikkelikokoelma Kun tutkija kohtaa vihaa käsittelee ahdistavaa aihetta. Kun sain pyynnön kuvittaa kirja, olin innoissani mutta hämmentynyt. Miten ilmentää vihaa ja raivoa tekemättä kirjasta vastenmielisen näköistä?  Miten visualisoida monimutkaista aihetta nasevasti mutta liikaa yksinkertaistamatta tai sitä kaunistelematta?

Kuvituksissani on melkein aina ihmisiä, värejä ja huumoria. Sellainen kuvitustyyli tuntui nyt väärältä ja tekstiin sopimattomalta. Vaikka koko työurani oli perustunut piirtämiseen, minusta tuntui, ettei tähän kirjaan pitäisi edes piirtää mitään.

Tunsin, että iso aihe tarvitsisi tilaa. Päätin lähestyä aihetta minimalistisesti ja valitsin tutkijan metaforaksi valkoisen paperin ja vihan symboliksi mustan värin, joka leviää paperien päälle. Ajattelin mustavalkoisuuden kuvaavan myös vihaajan ajattelutapaa.

Oli kiinnostavaa tutkailla vanhaa tuttua paperia uudesta kulmasta, litteän piirrosalustan sijaan kolmiulotteisena. Jotkut kuvittajat osaavat kuvitella lopputulokset ennakkoon ja visualisoida päässään, miltä valmis kirja näyttää. Itse ajattelen tekemällä ja vasta nähtyäni lopputuloksen tiedän, toimiiko idea.

Puukotin, poltin ja saksin papereita. Sotkin, revin, ruttasin ja kuvasin. Tein koronan vuoksi töitä kotona, mistä syystä työpöytäni näytti toisinaan siltä, kuin olisin viettänyt päiväni raivon vallassa. Hetkittäin mietin, saavatko lapseni kummallisen kuvan työnteosta, kun sanoin heille: “Älkää koskeko niihin myttyihin, ne on äidin tärkeitä työpapereita!”

Kuvasin kirjaa varten paljon materiaalia, joista valikoimme kirjan taittaneen graafikko Essi Rajamäen kanssa sopivimmat. Osa karsituista oli kauniita, mutta yhtä kuvaa tärkeämpää oli kokonaisuuden toimivuus.

Ilahdun aina, jos kuvituksia on kirjoissa, jollaisissa niitä ei tyypillisesti käytetä. Vaikka kuvitus ei olisi pääroolissa, sillä on oma voimansa. Se voi tukea tekstiä luomalla taukoja ja rytmiä tai antamalla kirjalle omanlaisensa tunnelman ja identiteetin.

Aiju Salminen on freelance-kuvittaja ja vapaa taiteilija. Hän kirjoittaa myös sarjakuvakolumnia Ylen verkkosivuille.

Osa Kun tutkija kohtaa vihaa -kirjan artikkeleista pohjaa Politiikasta-lehden artikkeleihin samannimisessä sarjassa. Politiikasta-lehti on osallistunut kirjan toteutukseen.

Julkaisu Vihan visualisoimisen haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma (toim.):  Kun tutkija kohtaa vihaa. (Rosebud, 2021)

Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman uunituore kirja käsittelee tärkeää ja ajankohtaista aihetta, tutkijoihin kohdistuvaa vihapuhetta ja maalittamista. Ongelma ei ole rajoittunut tutkijoihin, sillä julkisuudessa on viime aikoina käsitelty muun muassa poliiseihin, syyttäjiin tai toimittajiin kohdistuvaa uhkailua ja maalittamista.

Kaikissa tapauksissa on samanlaisia piirteitä: uhkailulla pyritään estämään sen kohdetta tekemään työtänsä tehokkaasti. Häiritsemällä tiettyjä asioita, ihmisryhmiä tai aihepiirejä tutkivaa henkilöä oli se sitten esitutkintaa tekevä poliisi, valmistelua tekevä syyttäjä, tutkiva toimittaja tai akateemista tutkimusta tekevä tutkija yritetään estää avoimen yhteiskunnan toiminta. Häirintä pyrkii vaientamaan.

Häirintä pyrkii vaientamaan.

Häirintä, vihapuhe ja maalittaminen ovat monimutkaisia ilmiöitä, joissa sekoittuvat poliittiset ääriliikkeet, uudenlainen sosiaalinen media, uudet ja vanhat ennakkoluulot ja monta muuta tekijää. Teoksen kirjoittajat yrittävät avata, miten saman katon alle mahtuu niin yksittäisten häiriköiden vanhakantaista naisvihamielisyyttä, poliittisia ennakkoluuloja ja rasismia kuin valtakunnallisten puolueiden ohessa toimivia ryhmiä, joiden maalituskampanjat ovat ylhäältä ohjattuja ja suunnitelmallisia.

Kirjan luvut edustavat paitsi eri aiheita myös hyvin erilaisia käsittelytapoja. Toimittajien johdanto alkaa hieman hämmentävästi takavuosien niin sanottua kikkelikorttiskandaalia käsittelevällä pitkällä kuvauksella, mutta sen pääosa analysoi tutkijoiden kohtaamaa uhkaa sekä ylhäältä, vallanpitäjien toimesta tapahtuvana että alhaalta, kanssaihmisten tutkijoihin kohdistamana uhkailuna ja häirintänä. Varsinaiset luvut jakautuvat häirinnän kohteeksi joutuneiden tutkijoiden omakohtaisiin kertomuksiin ja taustoittaviin katsauksiin.

Vihapuheen vastaanottajana

Suvi Ronkaisen luku on kirjan parhaimmistoa, yhteiskunnallisesti aktiivisen sukupuolentutkijan omakohtainen kuvaus häirinnän muuttuvaisuudesta 1980-luvulta lähtien. Ronkainen kertoo käsin kosketeltavasti, kuinka tietyt aiheet, kuten naisiin kohdistuva väkivalta herättivät kommentoijat, uhkailijat ja vastaanväittäjät koloistaan. Ronkainen kertoo, kuinka hyökkäily vaikutti häneen itseensä ja halukkuuteensa puhua tutkimuksista julkisuudessa.

Markku Kangaspuro kertoo Venäjä-tutkimuksen herättämästä vihasta ja siitä, kuinka yksittäinen tutkija joutuu tutkimuskohteensa herättämän vihan sijaiskärsijäksi ja miten vihan edessä keskustelu ja järkeily jäävät toiseksi.

Jos Kangaspuro oli tekstissään etäännyttävä, Karin Creutz ottaa sitäkin enemmän kontaktia. Näkyvänä maahanmuuton tutkijana hän on saanut osakseen ennalta arvattavasti hyvin paljon vihapuhetta, uhkailuja ja häirintää, mutta hänen reaktionsa on ollut epätavallinen eli yhteyden hakeminen vastapuoleen.

Ronkainen kertoo käsin kosketeltavasti, kuinka tietyt aiheet, kuten naisiin kohdistuva väkivalta herättivät kommentoijat, uhkailijat ja vastaanväittäjät koloistaan.

Kirjoituksessaan Creutz tuo esimerkin toisensa jälkeen, kuinka hän on paitsi vastannut haistattelijoille ja haukkujille, myös yrittänyt kysyä ja ymmärtää, mistä liki silmitön viha kumpuaa. Usein reaktiona on ollut hämmennys, selittely ja anteeksipyyntö. Creutzin teksti onkin kirjan mielenkiintoisimpia juuri tämän omakohtaisen otteen johdosta.

Oula Silvennoisen kirjoitus on samalla tavoin omakohtainen kuvaus, mutta liikkuu enemmän Twitterin ja Facebookin maailmoissa. Suomalaisen fasismin ja toisen maailmansodan kipupisteiden tutkija saa ennustettavasti osakseen paljon syytöksiä ja solvauksia, vaikka hän itse vähätteleekin valkoisena suomalaisena heteromiehenä osakseen tulevaa häirintää verrattuna vaikkapa muunsukupuolisten, muunväristen tai muuten muunlaisten kontolle osuvaan ryöppyyn.

Silvennoinen myös näyttää, kuinka mittasuhteistaan tai viestimääristään huolimatta äärioikeiston nettihäirintää tekee varsin pieni, muutaman kymmenen aktiivin joukko, joka erilaisia bottitilejä ja muita tapoja käyttämällä monistaa äänensä.

Tuija Saresman teksti naistutkijoihin kohdistuvasta häirinnästä on verkon misogyynisen keskustelukulttuurin takia kirjassa lähes välttämätön. Saresma puhuu osittain omista kokemuksistaan, mutta pyrkii sijoittamaan niitä myös yleisemmin tutkimuksen kenttään. Perinteisen sukupuoli- ja perhejärjestyksen murtuminen ja kuvitellut saavutetut edut nostetaan esiin vihan käyntivoimaksi, jonka kohteeksi tulee ennustettavasti äänekäs ja erimielinen nainen.

Sen sijaan filosofi Panu Raatikaisen myöskin omakohtainen teksti on kiinnostava kuvaus siitä, kuinka tutkija päätyy maalitetuksi työnsä sijaan sosiaalisessa mediassa esittämiensä keskusteluavausten johdosta. Kiintoisaa Raatikaisen tekstissä on kuvaus, kuinka varsinkin poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden hyökkäykset eivät ole keskustelua vaan eräänlaista teatteria omille kannattajille.

Vihan konteksti ja historia

Näiden tutkijoiden omia kokemuksia kuvaavien kirjoitusten rinnalla taustoittavat luvut, kuten Ulla Tuomarlan sinänsä kiintoisa kirjoitus vihapuheen määrittelystä, jää analyysissään laimean akateemiseksi. Samoin kirjan aloittava kriminologi Miikka Vuorelan teksti kunnianloukkauksista historiallisena ilmiönä jää muusta tekstistä irralliseksi, vaikka itsessään kiintoisa onkin.

Ari Turusen ja Petri Laukan kappale antaa puolestaan historiallisen yleiskatsauksen vallanpitäjien yrityksiin kontrolloida tutkijoiden ulosantia uuden ajan alusta nykypäivään. Reeta Pöyhtärin luku tuo tutkijoiden häirinnän nykypäivään nostamalla yleisellä tasolla erilaisia häirinnän ja erityisesti digitaalisen häirinnän muotoja.

Kirjan päättää Annamari Huovisen ja Reetta Kettusen teksti uhatun tutkijan tarvitsemasta ja saamasta avusta. Huovinen ja Kettunen viittaavat viimeaikaisiin kyselyihin ja tutkimuksiin tutkijoiden kohtaamasta vihapuheesta ja peräänkuuluttavat työnantajilta aktiivisempaa otetta ja vastuunottoa uhkailun kohteena olevista työntekijöistään.

Huovinen ja Kettunen peräänkuuluttavat työnantajilta aktiivisempaa otetta ja vastuunottoa uhkailun kohteena olevista työntekijöistään.

Vaikka monet luvut ovat erinomaisia, kirjaa leimaa yhteismitattomuus: osa kappaleista liikkuu hyvin yleisellä tasolla, jotkut käyttävät yhteiskuntatieteiden käsiteapparaattia ylväästi kuin proseminaarissa, kun taas toiset kuvaavat vereslihalla omia kokemuksiaan.

Kirjasta jäi puuttumaan jonkinlainen yhteenveto. Nyt toistuvat teemat kuten naisvihamielisyys, tutkijan yksin jääminen, kontaktin hakeminen ja keskusteluhaluton inttäminen sekä työnantajan avuttomuus uuden tilanteen edessä jäävät lukijan itsensä yhdistettäväksi.

Vakava yhteiskunnallinen ongelma

Kirja ei käytännössä lainkaan  puutu viranomaisten ponnettomaan reaktioon useimmissa häirintätapauksissa. Esitutkinnassa epäillyt vetoavat toimineensa huumorimielessä tai humalassa (”kännissä ja läpällä”) ja monesti yksittäiset teot jäävät syytekynnyksen alle. Sekä poliisit että syyttäjät ovat puolustautuneet vetoamalla juttutaakkaan, tutkinnan hankaluuteen ja tarpeeseen hoitaa ensisijaisesti vakavat rikokset.

Häirintä ja maalitus ovat vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, sillä niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnan toimintaan ja sanavapauteen. Toisaalta vaikuttamisen kohteena on virkakoneiston toiminta käymällä yksittäisten virkamiesten kimppuun, toisaalta yhteiskunnallista keskustelua pyritään rajoittamaan hyökkäämällä kriittisiä ääniä, kuten toimittajia ja tutkijoita vastaan.

Kuten kirjassa todetaan, tässä on myös onnistuttu: monet haastatelluista ovat rajoittaneet omaa toimintaansa ja valinneet vähemmän tulenarkoja tutkimusaiheita välttyäkseen hyökkäyksiltä.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Tutkija maalitauluna ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suvaitsevaisto. Suvakit. Social Justice Warriors.

Näin nimitellään ihmisiä, jotka pitävät heikompien puolta, ovat huolissaan vähemmistöjen kohtelusta ja pyrkivät purkamaan epätasa-arvoa ja vahingollisia valtahierarkioita. Nämä arvoliberaalit puhuvat ihmisoikeuksista ja vetoavat valtioiden ja maanosien rajat ylittävään solidaarisuuteen.

Nimittelijät puolestaan korostavat kansallismielisyyttään. Nationalismi perustuu ajatukseen ”meistä” suvereenina yksikkönä ja ”toisista” uhkana. Vaarassa on tällöin esimerkiksi hyvinvointimme, joka kuuluu vain tiukasti rajatun kansallisvaltion jäsenille ja jota on kaikin keinoin suojeltava ulkopuolisilta.

Suvi Keskisen mukaan tällainen welfare chauvinism, hyvinvointisovinismi, on ominaista oikeistopopulismille, joka pyrkii sulkemaan rajat vihollisina nähdyiltä toisilta.

Kohdistuessaan tutkijoihin ja poliitikkoihin vihapuhe pyrkii hiljentämään yhteiskunnallista keskustelua.

Kansallismielisyyteen kiinnittyvän oikeistopopulismin nousu on lisännyt maahanmuuttajiin ja kaikkia koskevien ihmisoikeuksien puolustajiin kohdistuvaa vihapuhetta. Kansallisaatteen arvostelijat ja liberaaleja arvoja puolustavat saavat osakseen arvostelua ja vihapuhetta erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Kohdistuessaan tutkijoihin ja poliitikkoihin vihapuhe pyrkii hiljentämään yhteiskunnallista keskustelua. Useimmiten sen kohteeksi joutuvat naiset ja yhteiskunnassamme marginalisoidut, kuten rodullistetut ihmiset.

Vihapuhe vähentää kohteidensa halua osallistua julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoon ja aiheuttaa heille ja heidän läheisilleen terveydellisiä ongelmia.

Liittyykö lisääntyvä vihapuhe myös itsekkyyden kasvuun? Suosiiko aikamme polarisoitumista ja poteroitumista solidaarisuuden kustannuksella?

Monenlaista meisyyttä

Suomi tunnetaan hyvinvointivaltiona, jonka menestys monissa mittauksissa on tasaisen tulonjaon ja sosiaalisen tasa-arvon ansiota. Hyvinvointi on perustunut siihen, että yhteiskunnan rakentamiseen on otettu kaikki mukaan, kertoo esimerkiksi professori Anu Kantola.

Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -tutkimushankkeen johtaja Kantola miettii, onko tämä solidaarisuus nyt murenemassa, ovatko ihmiset vetäytymässä tahoillaan kupliinsa.

Mielipiteiden polarisoituminen ei ole mitään uutta, kuvasi tutkija Pauli Forma jo vuosituhannen vaihteessa.

Oikeistopopulismin suosio ja sosiaalisen median nousu kuitenkin vauhdittavat polarisaatiota. Populismin keskeinen toimintalogiikka on eronteko, meidän ja muiden vastakkainasettelu.

Se edistää polarisaatiota eli jakautumista erimielisiin ryhmiin, kuten kirjoitamme Emilia Palosen kanssa teoksessa Vapiseva Eurooppa – mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta.

Solidaarisuutta rapauttaa populismille ominainen tapa jakaa asiat hyviin ja huonoihin ja ihmiset hyviksiin ja pahiksiin.

Solidaarisuutta rapauttaa populismille ominainen tapa jakaa asiat hyviin ja huonoihin ja ihmiset hyviksiin ja pahiksiin. Perussuomalaisten vaalivideo V niin kuin ketutus on tyylipuhdas esimerkki tästä vastakkainasettelusta.

Videossa ”herrat” päättävät pettää ”kansalle” antamansa lupaukset rahanhimossaan. He haluavat ”unohtaa isänmaansa kulttuurin, perinteet ja arvot” ja ”esittivät koko maailman hädänalaisille avoimen kutsun saapua turvaan”.

Hädänalaisten auttamista voisi pitää solidaarisuuden osoituksena. Videossa se kehystetään pahaksi, kansalle eli meille vahingolliseksi, turvattomuutta aiheuttavaksi asiaksi.

Solidaarisuuden – tai sen puutteen – näkökulmasta videon voi tulkita näyttävän ”fasismin kasvot ja sen sydämen” sellaisena kuin Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen ne blogissaan kuvaa: Fasismille antavat kasvonsa ”he, joiden mielestä (…) sodan jaloista pakenevat ihmiset [ovat] raiskaajia ja huijareita (…) [ja] ihmisoikeudet kommunistien juonia”. Fasismi syntyy ”siellä, missä on luvallista ja oikeutettua vihata, vihataan taukoamatta, kunnes viha hautaa alleen kaiken.”

Oikeistopopulistinen video perustuu ihmisten jakamiselle hyviin meihin ja pahoihin muihin ja vastakkainasettelulla lietsottavan vihan valjastamiselle politiikan tekemiseen.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus perustuu ajatukseen meistä ja muista. Ajattelutapana se ei kuitenkaan korosta erontekoa ja ulossulkemista, kuten oikeistopopulismi, vaan meisyys määrittyy sen suhteen, kehen solidaarisuus kohdistuu.

Ajattelutapana solidaarisuus ei korosta erontekoa ja ulossulkemista, vaan meisyys määrittyy sen suhteen, kehen solidaarisuus kohdistuu.

Artikkelissaan ”Vaatiiko solidaarisuus auttamaan? Solidaarisuus suomalaisten auttamisteoissa ja –asenteissa” Arto Laitinen ja Anne Birgitta Pessi kirjoittavat, että solidaarisuus käsitteenä korostaa ”meidän” näkökulmaamme ja eroaa ”sinua” korostavasta altruismista. Solidaarisuus voi kohdistua tietyn ryhmän jäseniin, tuon ryhmän ulkopuolisiin tai se voi olla ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta.

On siis olemassa sekä ryhmien sisäistä solidaarisuutta että kehen tahansa ihmiseen kohdistuvaa, ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta humanitaarista solidaarisuutta.

Oikeistopopulistit hyökkäävät humanitaarista solidaarisuutta vastaan voimakkaasti. Tämä liittyy populistisen retoriikan logiikkaan, jossa muiden väitetään uhkaavan meitä. Uhkina esitetään esimerkiksi EU, maahanmuuttajat, feministit tai vihervasemmistolaiset – solidaarisuudesta puhuvat suvakit.

Suhtautumistapoja pakolaisiin

Solidaarisuuteen ja nationalismiin perustuvien me-ryhmien muodostuksen perustavanlaatuinen ero konkretisoituu keskustelussa maahanmuutosta ja humanitaarisesta avusta. Euroopan unioni on maailman suurin humanitaarisen avun antaja.

Vaikka EU ei linjauksessaan mainitse solidaarisuutta, se on läsnä rivien välissä:

”EU:n toiminta perustuu inhimillisyyttä, neutraaliutta, tasapuolisuutta ja riippumattomuutta koskeviin humanitaarisiin periaatteisiin. Toiminta jakautuu kolmeen osa-alueeseen: hätäapu, elintarvikeapu ja apu pakolaisille ja kotiseudultaan siirtymään joutuneille.”

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho sen sijaan muotoilee puolueensa solidaarisuudelle vastakkaisen näkemyksen: ”Me haluamme lopettaa humanitäärisen maahanmuuton kokonaan”. Halla-ahon ääneen lausuttu poliittinen tavoite on siis suorassa ristiriidassa EU:n arvojen kanssa.

Pariskunta Sarah Martin ja Séan Binder taas ovat esimerkki humanitaarisesta solidaarisuudesta. He ovat pelastaneet lukuisia Välimerta ylittäviä pakolaisia hukkumiselta.

Solidaarisuuden puutteena voi pitää sitä, että heidät on vangittu toimintansa perusteella. Heitä uhkaa pahimmillaan 25 vuoden vankeustuomio ihmissalakuljetuksesta.

Amnesty International toteaa vetoomuksessaan Kreikan viranomaisille, että solidaarisuus ei ole rikos. Halla-ahon mielestä on: hän haluaisi Kreikan valtion lailla rangaista pakolaisia merestä pelastavia kansalaisjärjestöjä.

Vihapuheella pelottelua

Polarisaatio ja oman ryhmän rivien tiivistäminen viholliskuvia luomalla tapahtuu nykyisin ennen muuta sosiaalisessa mediassa. Netti ei kuitenkaan ole mikään erillinen, irrallinen maailmansa, vaan osa meidän kaikkien jakamaa todellisuutta. Sosiaalisen median kiistoja uutisoidaan laajalti ja somen puhetapa vuotaa muuhun mediaan.

Netissä leviävään kansallismieliseen ideologiaan kietoutuu usein naisvihaa ja rasistisia käsityksiä. Internetin alalaidan keskusteluissa mobilisoidaan ihmisiä lietsomalla tunteita, erityisesti vihaa.

Internetin alalaidan keskusteluissa mobilisoidaan ihmisiä lietsomalla tunteita, erityisesti vihaa.

Maahanmuuttovastaiset piirit ovat erityisen aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Kohteiksi otetaan ”suvakkeja”, joita pilkataan, moititaan ja uhkaillaan sekä sukupuolen että arvojen, aatteiden ja toiminnan perusteella. Arvoliberaaleihin, solidaarisuutta toteuttaviin ihmisiin, erityisesti naisiin, kohdistuu myös systemaattista, organisoitua häirintää.

Verkkoviha, kuten verkkokeskustelu yleensäkin, on sukupuolittunutta. Maalittamisessa kohdistetaan yksittäiseen ihmiseen järjestelmällisesti negatiivista viestintää ja uhkailua eri kanavia pitkin. Pyrkimyksenä on pelotella kohde hiljaiseksi.

Maalittaminen kohdistuu poliittisesti aktiivisten ihmisten lisäksi toimittajiin, tutkijoihin ja virkamiehiin, esimerkiksi poliisivoimissa ja tuomareina työskenteleviin.

Poliitikkojen kokemuksia vihan vaikutuksista selvitelleessä Viha vallassa -tutkimuksessa selvisi, että vihapuhe ja jopa sen uhka todella hiljentävät.

Some-solidaarisuus

Sosiaalinen media mahdollistaa entistä tehokkaamman uhkailun, totuuden vääristelyn ja vihapuheen. Peloilla ja uhkakuvien luomisella lietsottu viha tempaisee helposti mukaansa netin lynkkausporukkaan.

Twitterissä keskustelu on kärjekästä, Facebookissa tullaan iholle, anonyymeilla keskustelufoorumeilla eivät rumat sanat tunnu riittävän ja YouTubessa kierrätetään valheellisia videoita poliittisista vastustajista.

Somen ansiota on kuitenkin se, että vihapuheen ja maalittamisen kohteet eivät jää yksin.

Somen ansiota on kuitenkin myös se, että vihapuheen ja maalittamisen kohteet eivät jää yksin. Verkossa muodostetaan solidaarisuudelle perustuvia ryhmiä ja perustetaan kampanjoita vihapuhetta vastaan.

Näistä esimerkkejä ovat Ei vihapuheelle -projektin #emmevaikene-kampanja ja verkkovihan kohteiden tukemiseksi perustettu Meitä ei vaienneta ry. Yhdistys kokoaa vapaaehtoisista tukiverkkoa, joka tarjoaa verkkovihan kohteeksi joutuneille vertaistukea sekä maksutonta apua, kuten oikeusneuvontaa, psykologista tukea tai neuvoja viestintään.

Sekä vihaa levittävät että sille vastavoimaa rakentavat ryhmät perustuvat yhtäältä tunteille ja toisaalta toiminnalle. Molempien yhteisöjen sisällä syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ryhmäsolidaarisuutta.

Yhteinen toiminta vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja koettu emotionaalinen yhteenkuuluvuus synnyttää edelleen yhteistoimintaa, kuten Laitinen ja Pessi kirjoittavat.

Ideologisesti nämä kaksi ryhmittymää poikkeavat kuitenkin toisistaan siinä, miten pitkälle niiden solidaarisuus kantaa. Maahanmuuttovastainen toiminta perustuu kapealle ymmärrykselle meistä ja omaa ryhmää uhkaavista muista, kun taas arvoliberaalien toiminta pohjaa ryhmän ulkopuolisiakin kohtaan osoitetulle solidaarisuudelle: solidaarisuudelle jaettuna arvona.

Vaikka solidaarisuus siis edellyttää populismillekin ominaista meidän näkökulmamme korostamista, se poikkeaa nurkkakuntaisuudesta: ”[k]ukaan ei voi olla yksin ja vain itselleen solidaarinen, vaan kyse on aina yhteydestä muihin”, Laitinen ja Pessi kuvaavat artikkelissaan.

Solidaarisuus poteroitumisen vastavoimana

Hyvinvointivaltiosovinismia kannattavat oikeistopopulistit eivät puolusta sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai humanitaarisia arvoja. Heidän mielestään hyvinvointi kuuluu vain meille.

He pilkkaavat solidaarisuuden puolestapuhujia ja pitävät suvaitsevaistoksi nimeämäänsä väkeä naiivina. He lietsovat vihaa ulkopuolelle suljettuja kohtaan ja valjastavat sen politiikkansa käyttövoimaksi.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus voi olla poliittisen mobilisaation käyttövoima. Tutkijat ovat määritelleet solidaarisuuden syntyvän joko yhteisten identiteettien, jaettujen etujen tai rakenteellisten mahdollisuuksien muutospyrkimysten perustalle.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus voi olla poliittisen mobilisaation käyttövoima.

Fernando Tormos kuitenkin korostaa, että samanlaisuus tai jaetut lähtökohdat eivät ole solidaarisuuden edellytyksiä. Solidaarisuus voi rakentua myös moninaisuuden ja erojen tunnistamisen varaan.

Tormosin intersektionaalinen solidaarisuus voisi tarkoittaa sitä, että ryhmän sisäisiä eroja ei pyritä hävittämään kuten nationalismissa. Se lähtee päinvastoin ajatuksesta, että epätasa-arvoisia valtarakenteita pyritään purkamaan erilaisista, vaihtelevista yhteenliittymistä käsin. Eri ryhmien muutosvoima saadaan näin parhaalla tavalla käyttöön.

Oikeistopopulistisen poteroitumisen vastavoimana erilaisten toimijoiden yhteenliittymät ja niiden välinen yhteistyö voivat olla paras keino solidaariseen toimintaan. Samalla se korostaa erilaisuuden hyväksymisen merkitystä, purkaa mustavalkoista meidän ja teidän vastakkainasettelua ja erilaisuuden vaarallisuudella ratsastavaa kansalliskiihkoa.

Kirjoitus on osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

FT, yliopistotutkija Tuija Saresma tutkii Jyväskylän yliopistossa populismia ja vihapuhetta. Hän on nykykulttuurin tutkimuksen, erityisesti elämäkertatutkimuksen dosentti (JYU) ja kulttuurintutkimuksen, erityisesti sukupuolentutkimuksen dosentti (UEF).

Julkaisu ”Me”: Solidaarisuus, polarisaatio ja poteroituminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teologian tohtori, dosentti Juha Ahvion syksyllä 2018 ilmestynyt teos Sananvapaus uhattuna Suomessa keskittyy nimensä mukaisesti argumentoimaan, että erityisesti konservatiivisesti ja uskonnollisesti ajattelevien ihmisten sananvapaus on tämän päivän Suomessa uhattuna.

Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajana Ahvio on jo vuosia ollut tuottelias kirjailija ja blogisti. Ahvio esiintyy säännöllisesti kristillisissä medioissa ja on toiminut aktiivisesti tasa-arvoista avioliittolakia vastustavassa Aito Avioliitto -yhdistyksessä. Hän on myös ollut lakivaliokunnan kuultavana avioliittolain käsittelyn yhteydessä.

Ahvion laajemmasta kirjallisesta tuotannosta on Politiikasta-lehteen kirjoittanut aiemmin politiikantutkija Jiri Nieminen. Helsingin Sanomien viimekeväinen artikkeli ”Suojele Jeesus Suomea” nimesi Ahvion maan keskeisimmäksi uskonnollis-kansallismieliseksi teoreetikoksi.

Helsingin Sanomien artikkeli ”Suojele Jeesus Suomea” nimesi Ahvion maan keskeisimmäksi uskonnollis-kansallismieliseksi teoreetikoksi.

Ahvion tuotantoon tutustuminen onkin perusteltua tämän kotimaisen politiikan suuntauksen ymmärtämiseksi.

Marxistit uhkaavat todellisia ihmisoikeuksia

Sananvapaus uhattuna Suomessa -teoksen voi nähdä jakautuvat kolmeen laajaan temaattiseen kokonaisuuteen.

Kirjan ensimmäisessä osassa Ahvio keskittyy suomalaisen sananvapauden tilaan, jonka hän katsoo varsinkin konservatiivisten kansalaisten osalta heikoksi. Poliittinen korrektius on hänen mukaansa johtanut ”orwellilaiseen” tilanteeseen, joka on jo huonompi kuin esimerkiksi 1970-luvulla.

Keskimmäisissä luvuissa Ahvio laajentaa tarkasteluaan yleiseen modernien ihmisoikeuksien historiaan ja niihin liittyvään filosofiaan. Hän asettaa vastakkain historiallisesti vanhemman, luonnonoikeuteen perustuvan perinteen ja toisen maailmansodan jälkeen YK:n puitteissa kehittyneen ihmisoikeusajattelun.

Näistä jälkimmäinen on hänen mukaansa kollektivistinen ja konstruktivistinen, eli siinä ihmisoikeudet riippuvat siitä, milloin ja missä ihmisyhteisössä niitä kulloinkin määritellään. Tämänkaltainen, ihmisen ulkopuolista oikeuksien perustaa tunnustamaton näkemys on Ahvion mukaan absoluuttisin termein väärä.

Kolmessa viimeisessä luvussa Ahvio kääntää huomionsa historiallisten kehityskulkujen ja nykytilanteen analyysista aktiiviseen politiikkaan. Nykyisen kotimaisen tilanteen hän kuvaa kulttuurisotana, johon konservatiivisten piirien tulisi laajemmin herätä ja osallistua.

Ahvion mukaan kristillisten, konservatiivisten ja nationalisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tulisi löytää toisensa sekä kirkollisessa että valtakunnallisessa politiikassa.

Hänen mukaansa kristillisten, konservatiivisten ja nationalisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tulisi kasvavissa määrin löytää toisensa sekä kirkollisessa että valtakunnallisessa politiikassa.

Ahvion tavoitteena näyttääkin olevan sekä uusi herätysliike hengellisellä kentällä että jonkinlainen konservatiivinen poliittinen koalitio maallisessa politiikassa. Erityisesti perussuomalaiset Ahvio mainitsee positiivisesti ”kristillissosiaalisena” puolueena, vaikka tämä linja olikin leimallisempaa kirjan julkaisuhetkellä jo menneisyyteen jääneelle Timo Soinin puheenjohtajakaudelle.

Läpi teoksen kantavana teemana on uhka, joka kohdistuu sekä kristinuskoon, kansallisvaltioon että kirjoittajan kannattamaan käsitykseen perusoikeuksista. Tämän uhan muodostaviksi tahoiksi Ahvio mainitsee teoksessaan esimerkiksi valtamedian, poliittisen korrektiuden, valtavirtapoliitikot, sukupuolivähemmistöt ja heidän oikeuksiensa kannattajat sekä ”globalismin” ja (kulttuuri)marxismin.

Monet näistä uhkista ovat myös kansainvälisen, erityisesti yhdysvaltalaisen konservatiivisen oikeiston vakioteemoja. Teoksen ilmeisin linkki pohjoisamerikkalaiseen keskusteluun ovat hieman muusta tekstistä irtonaisiksi jäävät, presidentti Donald Trumpia puolustavat ja ”valtamediaa” hänen perusteettomasta kritisoimisestaan syyttävät osiot. Myös Unkarin ja Puolan konservatiivihallitusten puolustamiselle on kirjassa oma alaluku.

Edellä listatut tekijät ovat tuttuja myös muiden kotimaisen laitaoikeiston edustajien retoriikasta. Vaikka Ahvio esittääkin näistä toimijoista ja niiden yhteiskunnallisista vaikutuksista keskimääräistä jäsentyneempiä kuvauksia, kokonaisuus jää silti hajanaiseksi. Usein viitataan vain vasemmistolaisiin, punaisiin, marxilaisiin ja niin edelleen.

Varsinkin globalisti-termin viljeleminen on merkillepantavaa. Sen on katsottu olevan uusi kiertoilmaus vanhoille salaliittoteorioille kansallisvaltioiden perustuksia horjuttavasta kansainvälisestä juutalaisuudesta.

Tämä on mielenkiintoista suhteessa siihen, että Ahvion työnantaja, Patmos Lähetyssäätiö, sekä hänen taustanaan laajemminkin toimiva kotimainen herätyskristillinen kenttä suhtautuvat Israeliin ja juutalaisiin hyvin positiivisesti. On kuitenkin huomattava, ettei Ahvio itse tuo teoksessa suoranaisesti esiin termin antisemitistisiä yhteyksiä.

Sananvapaus uhattuna Suomessa sisältää kuitenkin epäilyttävää retoriikkaa, etenkin henkilökritiikissään. Esimerkiksi koko kolmas luku on omistettu Aatos Erkon ja Helsingin Sanomien kritisoinnille. Ahvio katsoo Erkon olleen ”globalistisen rahaeliitin sisäpiirin jäsen”, joka asetti HS:n tehtäväksi ”luoda ihmisten mieliin keinotekoinen ja globalistinen utopiaideologian mukainen todellisuus”.

Uhan muodostaviksi tahoiksi Ahvio mainitsee valtamedian, poliittisen korrektiuden, valtavirtapoliitikot, sukupuolivähemmistöt ja heidän oikeuksiensa kannattajat sekä ”globalismin” ja (kulttuuri)marxismin.

Merkille pantavaa tässä luvussa on, että Ahvio yhdistää Erkon voimakkaasti nykypäivän antisemitististen salaliittoteorioiden suurimpana mörkönä esiintyvään sijoittajamiljardööri George Sorosiin. Rinnastus on outo, sillä mitään varsinaista konkreettista yhteyttä henkilöiden välillä ei osoiteta.

Molemmat vain ovat suurten omaisuuksiensa vuoksi vaikutusvaltaisia hahmoja, joiden toiminnan Ahvio katsoo yhteiskunnalle haitalliseksi. On huomattava, että Ahvio mainitsee teoksessaan useammankin kerran Sorosin olevan ateisti.

Muuttumattomat luomisjärjestykset

Suomalaisessa sananvapauskeskustelussa on viime vuosina kiinnitetty erityistä huomiota maahanmuuton ympärillä käytävän keskustelun laillisuuden kysymyksiin. Ahvio käsittelee myös tätä teemaa teoksessaan. Hänen huolensa on kuitenkin laajempi.

Kritiikki kohdistuu kaikkien vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävään lainsäädäntöön. Tähän Ahvio viittaa ajatusrikoslainsäädäntönä, joka perustuu vääristyneelle käsitykselle ihmisoikeuksien todellisesta luonteesta. Argumentti pohjautuu mielenkiintoisella tavalla Ahvion teologiselle näkemykselle.

Kritiikki kohdistuu kaikkien vähemmistöjen suojelemiseen tähtäävään lainsäädäntöön.

Suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellinen seikka Ahvion ajattelussa on sen perustuksen muodostava tunnustuksellinen kristillisyys. Ahvio tunnetaan positiivisesta suhtautumisestaan kalvinismiin, johon kuuluu vahvasti ajatus luonnollisesta laista Jumalan maailmaan asettamana järjestyksenä.

Tähän pohjautuen Ahvio kiistää suoraan konstruktivismin, ilmiöiden ja kielen merkitysten rakentumisen ihmisten ajattelun ja vuorovaikutuksen kautta. Tämän hän yhdistää myös gnostilaiseen, historiallisesti kerettiläisenä pidettyyn kristillisyyden suuntaukseen. Sen sijaan hänen kivijalkansa ovat Jumalan luomisjärjestykset, jotka antavat yksiselitteiset ja ihmisestä riippumattomat merkitykset käsitteille ja ilmiöille.

Näin ollen Ahvion ajattelussa näiden luomisjärjestysten mukaisten instituutioiden, kuten heteronormatiivisten sukupuoliroolien ja kansallisvaltioiden, vastaiset pyrkimykset ovat luonnollisen lain ja Jumalan vastaisia. Samoin käsitys inhimillisestä toiminnasta riippumattomasta luonnonoikeudesta valaa pohjan Ahvion keskeiselle argumentille.

Ahvion mukaan todellisia, realistisesta metafysiikasta ja luonnonoikeudesta kumpuavia perusoikeuksia ovat oikeus elämään, omaisuuteen ja vapauteen. Viimeksi mainitusta hän kiinnittää erityitä huomiota sanan- ja uskonnonvapauteen. Todelliset perusoikeudet ovat siis negatiivisia vapauksia, toisin sanoen vapautta ulkopuolisista rajoituksista.

Teoksessaan Ahvio argumentoi pitkällisesti, että oikeat perusoikeudet ilmaistiin oikein esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Sen sijaan Ranskan vallankumouksen ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen sisällytetyistä filosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatuksista kasvoi hänen mukaansa historian kuluessa virheellisten, positiivisten ihmisoikeuksien koulukunta.

Toisen maailmansodan jälkeisessä YK-järjestelmässä Rousseaun ja myöhemmin Karl Marxin filosofiasta on Ahvion mukaan kehittynyt Neuvostoliiton myötävaikutuksella vallitseva uhka luonnonoikeuden vapauksille. Erityisesti tätä historiallista kaarta kartoitettaessa on valitettavaa, että Ahvio on luopunut aiemmasta käytännöstään sisällyttää teoksiinsa lähdemerkinnät.

Ahvion mukaan todellisia, realistisesta metafysiikasta ja luonnonoikeudesta kumpuavia perusoikeuksia ovat oikeus elämään, omaisuuteen ja vapauteen.

Kirjan loppuosassa Ahvio esittää joukon toivomiaan toimenpiteitä kuvaamiensa kehityskulkujen kääntämiseksi. Evankelisluterilaisen kirkon osalta tämä tarkoittaisi sitoutumista edellä kuvatun kaltaiseen luonnonoikeuteen, erityisesti sukupuoliroolien, perhekäsityksen ja yksityisomaisuuden suojan osalta, sekä ”kansallisprotestanttista kristillisyyttä”, joka harjoittaisi lähimmäisenrakkautta ”maassa maan tavalla”-periaatteella.

Maahanmuuton osalta Ahvio argumentoi Raamatun Vanhaan testamenttiin perustuen, että kansojen etniset, kielelliset ja kulttuuriset eroavaisuudet ovat osa luomisjärjestystä ja näin ollen maahanmuutto, etnisten ryhmien sekoittuminen ja liialliset ulkopuoliset kulttuuriset vaikutteet ovat tätä järjestystä vastaan. Hän myös toistaa teoksessa perusteettomia väitteitä, joiden mukaan esimerkiksi YK:n puitteissa laaditut Agenda 2030- ja GCM-julkilausumat ovat globalistien juonia, jotka tähtäävät rajoittamattomaan maahanmuuttoon ja lopulta kansallisvaltioiden tuhoamiseen.

Laajemmin yhteiskunnassa Ahvio julistaa konservatiivista vastavallankumousta. Tätä varten konservatiivien tulisi tunnistaa nykyinen tilanne kulttuurisodaksi ja aktivoiduttava politiikan kaikilla tasoilla ja ryhtyä verkostoitumaan sekä aktivoitumaan kansalaistoiminnan saralla Erityistä huomiota Ahvio kiinnittää konservatiivisiin mediakanaviin, kuten TV7:ään, AlfaTV:hen sekä Patmos Radioon.

Ahvion uusien teos, Kristittynä Suomessa: Miten olla, elää ja toimia? (Kuva ja Sana, 2019) on juuri julkaistu.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. 

Julkaisu Ahvio: Vasemmisto vapautta ja uskoa vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vihapuhe on käsitteenä mielenkiintoinen. Se on levinnyt arkipuheessa laajaan käyttöön, ja lähempi tarkastelu osoittaa, että sen käyttö on epämääräistä.

Termiä käytetään myös muissa kuin arkisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi poliisin työssä. Suomen rikoslaissa ei kuitenkaan erikseen mainita vihapuhetta, vaan se on määritelty Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa. Suomen lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta.

Vihapuheen tarkka määritteleminen on vaikeaa. Yhtäältä vihapuheella tarkoitetaan lakia rikkovaa ja vähemmistöjä syrjivää vihapuhetta ja toisaalta vihapuheeksi nimitetään usein myös aggressiivista ja loukkaavaa kielenkäyttöä ylipäänsä. Kaikki se, mikä on huonoa käytöstä, ei ole vihapuhetta juridisessa mielessä.

Kielentutkijan näkökulmasta voi todeta, että vihapuhe on sanana jo niin laajassa käytössä, että sitä vastaan on turha taistella. Ja miksi pitäisikään? Vihapuhetta on kuitenkin vaikea määrittää kielellisesti, etenkin jos tarkoitamme vihapuhetta sanan kapeammassa, lainopillisessa merkityksessä.

Monesti vihapuheen rinnalla näkee käsitteet sananvapaus ja demokratia. Sananvapauteen vetoamalla puolustetaan yksilön oikeutta ilmaista myös sellaisia mielipiteitään, joista voi muodostua uhka toiselle yksilölle tai jollekin ihmisryhmälle.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Toisaalta aggressiivinen ilmapiiri voi estää ihmisiä esittämästä mielipiteitään. Moni asiantuntija kieltäytyy kutsusta kommentoida yhteiskunnallisesti arkaa asiaa siinä pelossa, että saa viharyöpyn niskaansa.

Sanassa vihapuhe yhdistyvät ajatus vihan tunteesta ja itsensä ilmaisemisesta kielellisesti, puhumalla. Koska viha on kulttuurissamme melko säädelty tunne, ellei jopa tabu, on ymmärrettävää, että pidäkkeetön vihan ilmaiseminen tapahtuu tyypillisesti verkossa ja kirjoittamalla.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Vihapuheesta on käyty 2010-luvulla Suomessa paljon julkista keskustelua. Tämä keskustelu mediassa on jo itsessään kielentutkijalle mielenkiinnon kohde, sillä siinä määritellään yhteisön omia sääntöjä ja keskustellaan hyväksyttävyyden rajoista sekä siitä saadaan tietoa yhteisön kielellisistä asenteista. Myös verkkoympäristössä yhteisöpalveluiden käyttäjät keskustelevat paljon siitä, kuka saa sanoa mitäkin.

Miksi verkossa? 

Digitaalinen media on mullistanut ihmisten tapaa viettää arkea ja viestiä keskenään. On syntynyt uudenlaisia ympäristöjä, joissa kieltä käytetään, ja niiden myötä uusia kielenkäyttötapoja. Yhteisöpalvelut, kuten Allerin omistama Suomi24, tarjoavat ihmisille foorumin, jolla esittää erilaisia mielipiteitä laajasta kirjosta eri aiheita.

Internet on tärkeä kohtauspaikka, mutta osa käyttäjistä näkee siellä tilaisuuden vihan lietsomiseen. Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Anonyymit verkkokeskustelut ovat hyvin tyypillisesti paikka, jossa näkee vihaista keskustelua. On myös käyttäjiä, joiden tarkoitus on nimenomaan provosoida muita. Verkkokeskustelua moderoidaan, mutta moderointi tapahtuu viiveellä ja on monesti aika tehotonta.

Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Verkkokeskustelufoorumin keskustelut ovat aiheesta riippuen keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi matematiikka on aihe, josta keskustellaan pääsääntöisesti rauhallisesti, mutta yhteiskunnallisten aihepiirien joukossa on monta sellaista ryhmää, jotka pitävät moderaattorin kiireisenä. Kukaan ei ylläty, kun kerron, että maahanmuuttoaiheisissa keskusteluissa törmää vihapuheeseen.

Onko hyvä asia, että vihainen keskustelu pääsee purkautumaan julkisesti? Edistääkö se demokratiaa? Vai tapahtuuko pikemminkin niin, että samanmieliset keskustelijat pönkittävät verkkoyhteisöissä omia kantojaan, joista on vaarassa muodostua hyvin yksipuolisia?

Kielentutkijat, jotka ovat tutkineet verkkokeskusteluja, ovat havainneet, että käytännössä siellä hyvin harvoin pyritään katkaisemaan meneillään oleva toiminta ja löytämään sovinnollisia ratkaisuja. Se, joka ei koe kuuluvansa joukkoon, yksinkertaisesti poistuu ryhmästä tai keskustelusta.

Ennen nykyaikaisia viestimiä purkupuhetta kuuli huoltoaseman kahvilassa tai nuhjuisessa baarissa. Nyt moni yhteiskunnasta syrjäytynyt sylkee pahan olonsa verkkoon.

Kielentutkimusta aiheesta

Joukko kielentutkijoita (Heli Tissari, Mari Siiroinen ja Ulla Vanhatalo) selvitti taannoin, kuinka paljon ja millaisissa yhteyksissä Suomi24-keskustelussa käytetään sanaa ’viha’. Ilmeni, että lopultakin viha-sanan esiintymät olivat melko harvinaisia ja että varsinkin sellaiset esiintymät, joissa olisi ollut ’minä’ ja ’viha’, olivat harvassa.

Keskustelufoorumilla ei siis juurikaan kerrota minä-muodossa omasta vihan tunteesta. Vihapuhetta ei myöskään voi tehokkaasti ”bongata” etsimällä verkosta sanan ’viha’ esiintymiä. Vihapuhetta voi tuottaa todella monin eri tavoin.

Elina Vitikka selvitti 2014 suomen kielen pro gradu -tutkielmassaan, millaisia vihapuherikoksesta tuomitut blogitekstit olivat ja millainen rooli kielellisillä piirteillä oli eriasteisissa oikeuskäsittelyssä. Vitikan tutkielma on ensiluokkainen maisterintutkinnon opinnäytetyö.

Vitikan tutkielman viesti on, että vihapuhe on myös muuta kuin vihaista puhetta. Kolmessa analysoidussa blogitekstissä vihapuhe oli ennen muuta kirjoittajan näkökulman häivyttävää tunnusmerkitöntä kieltä, jossa puhujan mielipide saadaan vaikuttamaan faktalta. Arvo- ja tunneladatuilla sanoilla voidaan voimistaa viestiä ja tehdä siitä yleisöä kiinnostava, mutta lopultakin ihmisryhmiä syrjivässä kirjoittelussa ovat tyypillisiä esimerkiksi yleistävät väittämät, jotka esitetään totuuksina.

Miten tunne näkyy, jos näkyy?

Jos irtaudumme rangaistavan vihapuheen määritelmästä ja tarkastelemme vihapuhetta arkisemmin, nousee affektiivisuus pintaan. Kuten edellä totesin, arkikeskustelussa vihapuhe on usein ymmärretty aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kielessä aggressio ilmenee tyypillisimmin huutamisena, voimasanoina ja kielteisesti sävytettyinä sanavalintoina.

Tällainen ilmipantu aggressiivisuus on helppo tunnistaa – ja poistaa – verkosta. Monet verkkokeskustelijat, jotka haluavat ilmaista kielteisiä näkemyksiään esimerkiksi maahanmuuttajista, ovatkin hyvin luovia ja keksivät uudissanoja, joilla viitata erilaisiin etnisiin ryhmiin.

Kun keksii uuden sanan tai väännöksen olemassa olevasta sanasta, ei kukaan tiedä ihan varmasti, mitä sillä tarkoitetaan. Eri käyttäjät, jotka omaksuvat sen omaan käyttöönsä, tarkoittavatkin sillä ehkä hieman eri asioita.

Esimerkiksi sana ’perpanssi’ on tällainen keksintö, joka levisi Suomi24-foorumilla tietyssä ryhmässä ja lopulta foorumin ulkopuolellekin. Innovaation takana oli kymmenisen käyttäjänimeä, jotka viljelivät sitä hyvin ahkerasti.

Käyttöesiintymien lähempi tarkastelu osoittaa, että ainakin aluksi sanaa käytettiin ristiriitaisesti: joku käytti sitä haukkumasanana, toinen taas omaksui sen oman ryhmänsä sisäpiirin vitsiksi ja saattoi viitata sillä itseensä.

Ironia

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö. Tämä on yllättävää, sillä ironian tulkitseminen on tunnetusti riskialtista. Oma tulkintani asiasta on, että ironia on verkossa suojautumiskeino: ironian hunnun lävitse voi esittää uskaliaitakin kantoja ja sitten ehkä kiistää ne, jos joutuu niistä tilille.

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö.

Toinen tärkeä motiivi ironiseen ilmaisuun on tietty kekseliäisyys ja terävyys, joka usein saa ironisen muodon ja jolla haetaan verkossa muiden huomiota ja hyväksyntää.

Kun esiinnytään ilman nimiä ja kasvoja, ainoa tapa erottautua ovat särmikkäät mielipiteet ja naseva tyyli ilmaista niitä. Muut tykkäävät, ja se palkitsee huomiohakuista käyttäjää. Näin yksilön tarpeet menevät usein kollektiivisen hyvän edelle.

Ulla Tuomarla on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kielten osastolla.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Vihapuhe ei ole aina vihaista puhetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisten julkaisujeni johdosta koskaan saamieni yhteydenottojen joukossa oli soittaja, joka oli tullut siihen tulokseen, että olin kommunisti. Oli vuosi 2008, ja olin juuri julkaissut väitöskirjani Salaiset aseveljet.

Soittajan päätelmä tuntui ällistyttävältä. En heti kyennyt edes kuvittelemaan, minkälaisen päättelyketjun kautta hän oli voinut siihen päätyä.

Työssäni käsittelin valtiollisen poliisin osallisuutta pääasiassa natsi-Saksan SS:n alaisuudessa tehtyihin sotarikoksiksi katsottaviin tekoihin, joiden uhrit olivat lähes yksinomaan olleet Neuvostoliiton kansalaisia. Tutkimuksen tulos oli, että myös monilla suomalaisilla oli ollut aktiivinen osuus näissä etupäässä sotavankeihin kohdistuneissa rikoksissa.

Jotain olin sentään osannut aavistella. Väitöskirjan alkulukuihin olin sisällyttänyt taustoituksen, joka omasta mielestäni teki selväksi, ettei työtäni voinut mitenkään lukea Neuvostoliiton puolustelemiseksi. Teot, joihin valtiollinen poliisi yhteistyössään Reichssicherheitshauptamtin kanssa syyllistyi, olivat kuitenkin rikoksia, ja niiden uhrit ihmisiä, jotka eivät olleet vastuussa Neuvostoliiton kiistattomasta luonteesta raakana terrorihallintona.

Kustantajani kysyi minulta ennen kirjan julkaisua, kuka tästä tulee suuttumaan. ”Oikeisto ja vasemmisto”, vastasin. Ei se aivan väärin mennyt. Tuohtuneita yhteydenottoja tuli myös nähdäkseni joiltakin äärivasemmistoa edustaneilta ihmisiltä – niiltä kommunisteilta. Mutta ehdoton valtaosa oli juuri epäilyjä kommunistisuudestani.

Minulle selvisi myös pian, että hyvin harva jos kukaan vihaisen palautteen antajista oli kirjaani lukenut. Heidän reaktionsa perustuivat tiedotusvälineiden aiheesta laatimiin uutisiin, joita niitäkään monet eivät ilmeisesti olleet jaksaneet lukea otsikkoa pidemmälle.

Olin kyllä tietoinen tämän kaltaisten, poliittisesti latautuneiden aiheiden tutkijoiden saamasta vihapalautteesta. Kollegani Juha Pohjonen, joka väitteli vuonna 2000 suomalaisista maanpetosrikoksista, kertoi joutuneensa tottumaan samankaltaisiin solvauksiin ja jopa uhkailuihin.

Valkoisen Suomen perintö

Jatkoin tutkijan uralla ja vähitellen aloin ymmärtää paremmin, mistä kommunistiksi syyttely kumpusi. Suomessa oli pinnan alla, huomaamattani, käyty koko sodanjälkeinen aika taistelua kansakunnan historiasta ja muistista. Kysymys oli yhä vieläkin vuoden 1918 synnyttämän valkoisen Suomen perinnön ja valkoisen historiantulkinnan asemasta suomalaisen yhteiskunnan valtaeetoksena.

Virallisesti, tasavallan korkeinta johtoa myöten, vuoden 1944 jälkeen astuttiin uuteen aikakauteen, jossa kansallinen kertomus kammettiin valkoiselta tulkintalinjalta ja sovitettiin ulkopoliittisten tosiasioiden ja sisäpoliittisen sovinnollisuuden maailmaan. Sillä joukolla suomalaisia, joka yhä samaisti itsensä valkoiseen, antikommunistiseen Suomeen, oli paljon syitä tuntea itsensä syrjäytetyksi ja marginalisoiduksi omassa yhteiskunnassaan. Heidän versionsa historiasta ei saanut julkisuutta juuri muualla kuin maineeltaan arveluttavien aikakauslehtien ja pienkustanteiden sivuilla.

Koska olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea vastaan.

Viholliset heillä kuitenkin olivat kirkkaana tähtäimissään: kommunistit ja kaikki käytännössä kommunistien kanssa liittoutuneilta vaikuttaneet poliittiset toimijat. Koska minäkin olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin varmasti samaa sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea ja sen instituutioita ja perintöä vastaan.

Pahaksi onnekseni olin kovin kiinnostunut juuri niistä Suomen lähimenneisyyden aiheista, joihin voimakkaimmat poliittiset erimielisyydet liittyivät. Elettiin yhä jonkinlaista viattomuuden aikaa, jolloin viha ilmaistiin haukkumakirjeiden, sähköpostien, tekstiviestien ja harvojen puheluiden kautta.

Vihamessut sosiaalisessa mediassa

Kaikki päättyi sosiaalisen median yleistymiseen. Vihapuhe alkoi rehottaa ensimmäiseksi internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla. Julkaistuamme Pohjosen kanssa vuonna 2013 teoksen ehkä merkittävimmästä valkoisen Suomen perillisten vaalimasta sotasankarihahmosta, Lauri Törnistä, saimme kuulla olevamme paitsi kommunisteja myös ”punavihreitä dosentteja”, ”tutkijoita” ja ”yliopistovässyköitä”.

Arvostelun päälinja oli selvä: olimme kirjoittaneet Törnistä niin kuin olimme, koska meitä eivät ohjanneet tutkimukselliset periaatteet, vaan vasemmistoliberaali ideologia. Siinä vaiheessa, teoksen julkaisupäivänä, kukaan yleensä nimettömistä arvostelijoista ei tietenkään ollut voinut koko kirjaa edes lukea. Kaikki reaktiot perustuivat uutisjuttuihin ja niiden otsikoihin, jos niihinkään.

Vihapuhe alkoi rehottaa internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla.

Olin törmännyt piirteeseen jo vähän aiemmin liityttyäni Facebookiin. Tietyissä aiheissa ja keskusteluryhmissä aloituksilla oli taipumus degeneroitua vihamessuiksi, joissa jokainen osallistuja kävi vuorollaan sanomassa samat asiat kulloisestakin närkästyksen kohteesta. Se ei ollut keskustelua. Se oli herätyskokous.

Kaleva julkaisi pilapiirroksen, jossa kaksi nuhjuista tutkijahahmoa kiskoo Törnin sankaripatsasta nurin. Piirtäjä ei ole tehnyt kuvaansa mallista. Vakuutan, ettei kumpikaan meistä muistuta piirroksen hahmoja. Sen sijaan ne lienevät ulkoasuaan myöten hyvinkin kuvaavia esimerkkejä ulkopuolisten mielikuvista (historian)tutkijoista.

Perussuomalaisten nousu

Samaan aikaan Suomessa teki nousuaan oikeistopopulistinen puolue, Timo Soinin johtama perussuomalaiset. Vuosien 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa puolue nousi vaikuttavaan menestykseen aina hallituspuolueeksi saakka. Se osoittautui myös kompastuskiveksi, sillä puolueen vaihdettua kesällä 2017 puheenjohtajansa ja puoluejohtonsa radikaalia maahanmuuttovastaisuutta edustaviin henkilöihin, koko puolue hajosi kahtia.

Jussi Halla-ahon johdolla perussuomalaiset-nimen säilyttäneestä puolikkaasta on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi. Populisteina puolueen yhteiskuntakuva perustuu ankaralle kahtiajaolle. Yhtäällä on turmeltuneeksi, epärehelliseksi ja suomalaisten etuja vastaan toimivaksi kuvattu eliitti. Toisaalla on kansa, jota perussuomalaiset väittävät edustavansa yksinoikeudella.

Perussuomalaisista on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi.

Kiinnostuin puolueesta toden teolla vuoden 2015 tienoilla kirjoittaessani yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa teostamme Suomalaiset fasistit. Ryhdyin vähitellen järjestelmällisesti seuraamaan puolueen sosiaalisessa mediassa liikkuvia aktiiveja, kannattajia ja tukijoita.

Facebookin keskusteluryhmät ovat olleet puolueelle tärkeitä alustoja, joiden kautta on levitetty erilaista propagandaa, tunteita nostattavia keskustelunavauksia, käyty ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja masinoitu sosiaalisen median kautta tapahtuvia hyökkäyksiä vihollisiksi miellettyjä henkilöitä kohtaan. Tärkein kanava tällaiselle toiminnalle oli juuri näihin aikoihin voimissaan ollut verkkojulkaisu MV-lehti, jonka kautta solvauskampanjoita ohjattiin kohteiksi valittujen kimppuun.

Aktivoiduttuani Twitterin käyttäjänä samoihin aikoihin kävi nopeasti ilmeiseksi, että perussuomalaiset yrittivät tehdä tästäkin alustasta kannatuksensa kulmakiveä. Twitterin ominaisuus, jossa yhden käyttäjän luomien tilien määrää ei ole rajoitettu, tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet. Ihmettelin itsekin perussuomalaisten twiittaajien säännöllisesti generoimaa suurta uudelleentwiittausten, tykkäysten ja kommenttien määrää, kunnes perehdyin taustalla olevaan kuvioon: anonyymiin trolliverkostoon.

Anonyymejä käyttäjiä ja häiriköitä on Twitterissä paljon, mutta perussuomalaisten ympärillä pyörivä koneisto on kooltaan ja aggressiivisuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Puoluetta arvosteleva saa säännönmukaisesti vastaansa kymmenittäin nimettömiä tilejä, jotka yleensä käyvät vuorollaan kertomassa, miten väärässä, tyhmä ja kaikin puolin epäonnistunut ihminen arvostelija on.

Pieni mutta aktiivinen joukko

Trollitilien verkoston lähempi tarkastelu on kuitenkin osoittanut verkoston rajat: tilejä kuolee ja syntyy koko ajan, mutta aktiivisen ydinryhmän koko ei ylitä muutamaa sataa. Sen takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Tällainen joukko yrittää pitää suomenkielistä Twitter-yhteisöä panttivankinaan, määrittää puheenaiheet ja synnyttää kuvaa perussuomalaisten takana olevasta suurestakin kannatuksesta.

Ydinryhmän takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Vihapalautteen kaava kohdallani toimii siten, että pääosan vihaviesteistä saan Twitterin kautta. En toista niitä tässä. Jos joku haluaa tutustua, niitä löytyy profiilini kautta suunnilleen jokaisen aloitukseni alta.

Muuta näkyvyyttäni julkisuudessa seuraa yleensä kiihkeämmän palautteen vaihe, jolloin vihaviestejä tulee pääasiassa Twitterin, vähemmän Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Postin kuljettamaa haukkumakirjettä en ole saanut enää vuosiin.

Erotan tavallisen arvostelun tai erimielisyyden vihapuheesta, joksi lasken vain asiattomuudet: henkilööni käyvät hyökkäykset ja solvaukset (”idiootti”), viestini tahallisen vääristelyn (”näkee natseja kaikkialla”), leimaamisen (”äärivasemmistolainen”), ammatillisen pätevyyteni vähättelyn tai kyseenalaistamisen.

Joihinkin aiheisiin liittyneen julkisuuden seurauksena olen saanut myös Facebookin Messenger-sovelluksen kautta henkilökohtaisia vihaviestejä, joissa vakavimmissa on nimettömyyden suojista uhattu väkivallalla. Työhuoneeni ovea yliopistolla on käyty kuvaamassa ja kuva julkaistu Twitterissä verhottuna uhkauksena: tiedämme mistä sinut löytää.

Keski-ikäisenä, valkoisena heteroseksuaalisena suomalaismiehenä säästyn melkein kokonaan naispuolisille, seksuaalista vähemmistöasemaansa peittelemättömille ja/tai vähemmän valkoisille kollegoilleni tutuilta ruumiiseen tai seksuaalisuuteen kohdistuvilta häpäisemisyrityksiltä tai etniseen taustaan liittyviltä solvauksilta.

Twitter on kuitenkin armoton ympäristö. Se paljastaa äärioikeiston olevan edelleen tukevasti marginaalissa. Todellisiksi henkilöiksi varmistettavien tilien määrä on vähäinen ja niiden seuraajamäärät ovat huomattavan vähäisiä.

Someraivon terä tylsyy jokapäiväisessä käytössä.

Ne koostuvat sellaisinaankin suurelta osin trolli- ja bottitileistä, jotka seuraavat toisiaan ja tykkäilevät toistensa kommenteista ristiin, jotta syntyisi vaikutelma suuremmasta käyttäjämäärästä. Perussuomalaisen somen supertähdet, Halla-aho ja Laura Huhtasaari, jäävät kumpikin noin 12 000 seuraajallaan kauas suomenkielisen Twitterin näkyvimmistä vaikuttajista.

Someraivon terä myös tylsyy jokapäiväisessä käytössä. Sosiaalisessa mediassa monen on helppo nähdä tämä ase käytännössä ja tehdä johtopäätöksensä.

Pyrkimys hiljentää ruokkii uteliaisuutta

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää. Se on suunniteltu rajaamaan puheenaiheet ja tekemään trollaajien kannalta ei-toivottujen aiheiden käsitteleminen julkisuudessa seurauksiltaan niin epämiellyttäväksi, että tutkija mieluummin jättää asiansa sanomatta.

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää.

Perussuomalaisilta ja samanlaisiin mediataktiikoihin turvautuvilta, puolueen liepeillä pyöriviltä äärioikeiston edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, että heidän nostattamansa vihamyrsky on joka kerran osoitus puheena olleen asian tähdellisyydestä.

Kommunistisyytösten ja muun solvaavan palautteen jatkuva saaminen on ainakin minulle selvä merkki, että asiassa taitaa olla jotain lähempää tarkastelua ansaitsevaa. Hyökkäykset tutkijoita vastaan uskoakseni tapaavat kaatua tutkijoiden mielenlaatuun. Ne herättelevät uteliaisuutta ja halua saada tietää joka asiasta enemmän.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Kun historioitsija kohtaa vihaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Omat tutkimusaiheeni teoreettisen filosofian alalla ovat siinä määrin epäkäytännöllisiä ja vaikeaselkoisia, että ne tuskin koskaan kiinnostavat mediaa tai varsinkaan herättävät kummoisempia reaktioita.

Olen kuitenkin saanut oman kohtuullisen osani nettiraivosta ja häirinnästä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen, joidenkin haastattelulausuntojeni, blogikirjoitusteni ja sosiaalisessa mediassa esittämieni kommenttieni seurauksena.

Ensimmäinen kokemukseni julkisuuden kiroista liittyi vuonna 2013 median ”huippufilosofina” jalustalle nostaman Pekka Himasen ympärillä velloneeseen kohuun, joka horjutti jopa pääministerin asemaa. Kommentoin aihetta lyhyesti akateemisen ammattifilosofin näkökulmasta kohun käynnistäneessä Long Playn artikkelissa.

Olin kuvitellut, että asia jäisi minun osaltani siihen. Himanen ja tämän nimekkäät tukijat kuitenkin saivat mediassa paljon palstatilaa. He julistivat kaiken kritiikin kateudesta kumpuavaksi tai poliittisesti motivoiduksi sekä täysin perusteettomaksi. Tässä tilanteessa koin tarpeelliseksi argumentoida kriittisiä näkökohtia perusteellisemmin blogissani.

Jotkut esittämäni huomiot nousivat perinteiseenkin mediaan. Tämän seurauksena muutama pääministeripuoleen edustaja tuli Facebook-seinälleni suorastaan aggressiivisesti nälvimään ja jankuttamaan sekä kyseenalaistamaan akateemisen ammattitaitoni ja rehellisyyteni.

Maahanmuuttokeskustelu ja parodian rajat

Olen toiminut opiskeluajoistani asti ihmisoikeuksien puolesta ja rasismia vastaan. Olenkin seurannut huolestuneena muukalaisvihalla ratsastavan oikeistopopulismin nousua ja rasististen asenteiden normalisoitumista ja kovenemista Suomessa. Olen kirjoittanut aiheen tiimoilta blogissa ja sosiaalisessa mediassa välillä vakavammin, välillä humoristisemmin.

Keväällä 2015 mieltäni kaihersi perussuomalaisten julkaisema kyseenalainen ”selvitys”, joka laski maahanmuuton hinnan yhteiskunnalle. Pitkien pääsiäispyhien pitkästyttämänä kirjoitin Facebook-seinälleni sitä parodioivan pakinan.

Siinä esitettiin täysin keksittynä tutkimustuloksena, että perussuomalaiset ovat maksaneet Suomelle sata miljardia euroa. Lopuksi kehotin lähettämään moderniin yhteiskuntaan sopeutumattomat perussuomalaiset takaisin sinne mistä ovat tulleetkin, esimerkiksi Kajaaniin – vitsi oli siinä, että olen itse kotoisin Kajaanista.

Ilmeisesti monilla muillakin oli tylsää, sillä kirjoitus levisi minulle täysin odottamatta internetissä kulovalkean tavoin, ja jotkut lehdetkin julkaisivat otteita siitä. Myös valemedia MV-lehti uutisoi asiasta omalla tyylillään.

Seurauksena oli massiivinen minuun kohdistuva vihan hyökyaalto. MV-lehden keskusteluketjussa kyseltiin kotiosoitettani ”vierailua” varten. Monissa kommenteissa fantasoitiin sisällissodasta ja puhdistuksista. Viestilaatikkoni täyttyivät törkyviesteistä.

Huumori onkin ilmeisesti sallittua vain, jos se kohdistuu vähemmistöihin.

Huumori onkin ilmeisesti sallittua vain, jos se kohdistuu vähemmistöihin. Vielä pari kuukautta myöhemmin Vartti Etelä-Karjalan päätoimittaja Ari Toivonen halusi osoittaa julkisesti täydellisen medialukutaidottomuutensa ottamalla kirjoitukseni täysin vakavasti.

Hän kirjoitti pääkirjoituksessaan tuohtumuksesta punaisena, että minä muka peräänkuuluttaisin Stalinin puhdistusten kaltaisia toimia Suomeen. Se lietsoi uuden minuun kohdistuvan vihapostin aallon. Itse pääkirjoitus ei enää verkosta löydy, mutta vaatimuksestani lehden julkaisema vastineeni teksti löytyy.

Dialogin mahdottomuus

Keväällä 2018 ajauduin pieneen sanaharkkaan helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Atte Kalevan (kok.) kanssa. Arvostelin sosiaalisessa mediassa hänen karkean yleistäviä lausuntojaan lehdistölle. Ne olivat mielestäni omiaan lietsomaan ennakkoluuloja ja vihaa muslimeja kohtaan.

Lisäksi hän levitti alan yliopistotutkijoista perättömiä, loukkaavia väitteitä. Sotatieteen maisteri Kaleva myös esiintyy julkisuudessa kyseenalaisesti islamilaisen uskonnon ja kulttuurin asiantuntijana.

Kävi nopeasti selväksi, että järkevä keskustelu Kalevan kanssa on mahdotonta: hän laittaa räikeästi sanoja toisten suuhun ja vääristelee tosiasioita. Hän ei keskustele vaan esittää jonkinlaista ohjelmanumeroa omalle kohdeyleisölleen.

Kaleva on sittemmin toistuvasti solvannut minua omilla foorumeillaan sekä esimerkiksi perussuomalaisten Suomen Uutisissa. Hän on halventanut ammattitaitoani ja leimannut minut väkivaltaisiin uusnatseihin verrattavan oletetun toisen ääripään edustajaksi.

Kalevan osoittamana kimppuuni ovat sosiaalisessa mediassa käyneet suurina joukkoina paitsi tavanomaiset rasistipiirit myös Kalevan puoluetoverit. Kommentointia ei voi arvostella ainakaan liiallisesta asiallisuudesta.

Puoluepoliittinen sitoutuneisuus ja törkyposti

Porua nostatti myös se, että otin elokuussa 2018 kriittisesti kantaa professori Tapio Puolimatkan hämmennystä herättäneeseen kirjoitukseen. Puolimatka esitti siinä tieteen auktoriteetilla, että tasa-arvoinen avioliitto on vain ensiaskel salaliitossa, jonka tavoitteena on lopulta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön laillistaminen.

Puolimatkaa puolustamaan ryhmittyi erikoinen liittoutuma fundamentalistikristittyjä ja äärioikeistoa. Pahamaineinen MV-lehti teki asiasta jutun, eikä unohtanut mainita minua nimeltä. Lopun voikin taas arvata.

Kovin lämpimästi ei monissa oikeistolaisissa piireissä otettu vastaan myöskään perusteellista kriittistä kirjoitustani huippusuositusta internet-älyköstä Jordan Petersonista ja aiheesta antamiani haastattelulausuntoja. Palaute on ollut runsasta ja suuressa määrin myös epäasiallista.

Olen ollut suuren osan elämästäni puoluepoliittisesti sitoutumaton. Minua ovat kiinnostaneet lähinnä ihmisoikeudet ja ympäristö, ja olen toiminut erilaisissa kansalaisliikkeissä hyvinkin erilaisia poliittisia taustoja omaavien ihmisten kanssa.

Monissa piireissä se, että olen julkisesti vasemmistolainen, näyttää antavan oikeuden luopua kaikista käytöstavoista ja solvata minua pidäkkeettömästi ja tosiasioista piittaamatta.

Viime vuosikymmenen lopun kiistanalainen yliopistouudistus sai kuitenkin maljani vuotamaan yli, ja halusin aktivoitua poliittisesti. Siinä tilanteessa vasemmistoliitto, jonka piirissä yliopistouudistus erityisesti näytti herättävän kriittistä keskustelua, tuntui luonnollisimmalta valinnalta.

Olen kertonut puoluekantani esimerkiksi blogissani. Monissa omasta mielestään paremmin käyttäytyvissä piireissä se, että olen julkisesti vasemmistolainen, näyttää antavan oikeuden luopua kaikista käytöstavoista ja solvata minua pidäkkeettömästi ja tosiasioista piittaamatta.

Toistuvat kaavat

Kun kokemusta törkypostista ja internetin alalaidan kommenteista on sen verran kuin minulla, niissä alkaa huomata toistuvia kuvioita. Yksi toistuva, halpa veto on tietysti kyseenalaistaa mielenterveyteni. Toinen suosittu strategia on halventaa ammattitaitoani tutkijana ja opettajana.

Toistuvasti väitetään, että olisin saanut työpaikkani yliopistolla pelkästään poliittisin perustein ilman tieteellistä pätevyyttä. (Salaliittoteoria kulttuurimarxistisesta yliopistosta elää ja voi hyvin.) ”Sääliksi käy Raatikaisen opiskelijoita”, olen saanut lukea useammin kuin kerran.

Kiinnostava yksityiskohta ovat levitetyt huhut, että olisin lakannut jo vuosia sitten tekemästä ja julkaisemasta tutkimusta. Eräs henkilö jankkasi äskettäin Twitterissä ”varmana tietona”, etten olisi julkaissut vuoden 2014 jälkeen mitään tutkimusta.

Yksi toistuva veto on tietysti kyseenalaistaa mielenterveyteni. Toinen suosittu strategia on halventaa ammattitaitoani tutkijana ja opettajana.

Hommafoorumilla on pantu paremmaksi: ”Raatikaisen julkaisuhalu ja -kyky loppuivat noin vuonna 2007.” (Todellisuudessa olen toki tehnyt ja teen tutkimusta aktiivisesti koko ajan.)

Tällaisen suurella joukolla toteutetun ölinän ei tietystikään ole tarkoituskaan keskustella. Tavoitteena on vain ja ainoastaan vaientaa kohde ja saada tämä pitämään suunsa kiinni jatkossakin.

Usein esitetään, että nettikeskustelun taso paranisi, jos kaikki esiintyisivät omilla nimillään. Oma kokemukseni on, että se ei muuttaisi paljoakaan. Ikävä kyllä kuvatunlaiseen kyseenalaiseen häiriökäyttäytymiseen eivät syyllisty vain anonyymit tai valeprofiilien takaa toimivat äärioikeistolaiset tai rasistiset trollit vaan myös hyvin monet henkilöt aivan omilla nimillään.

Joukossa on esimerkiksi yrittäjiä, perinteisten puolueiden kunnanvaltuutettuja ja muita edustajia sekä toimittajia. Ihmiset voivat sanoa internetissä jokseenkin uskomattomia asioita aivan omalla nimellään ja kasvokuvallaan.

Panu Raatikainen on filosofian professori Tampereen yliopistossa ja teoreettisen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Vihapostia filosofille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkon sukupuolittunutta naisvihaa käsittelevä haastatteluni kirvoitti mielipiteitä. Kommenttipalstalla minua nimitetään ”hutkija Tuija Saresmaksi” ja todetaan ”ko ’tutkijan’” olevan sekaisin. Näkemykseni ovat kuulemma ”saman arvoisia ja tasoisia” kuin ”tavallisen sossu pummin”.

Toksista maskuliinisuutta käsitellyt juttu herätti sekin kommentteja: ”Ei jumalauta mitä feminatsipaskaa tää juttu on!” ja ”Miksi en ole lainkaan yllättynyt että Jyväskylän yliopisto edustaa, ei sieltä taida yhtään pätevää ihmistä tulla”.

Sähköpostissa minua verrataan Adolf Hitleriin, ”niin vahvaa on vihasi”. Allekirjoittajana on ”Diplomi-insinööri ja sinua älykkäämpi mies!”.

Asiantuntemustani on Twitterissä kyseenalaistanut toistuvasti @miestentasaarvo. Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen jutun jälkeen käyttäjä twiittasi: ”Miksi ääneen on taas päästetty Tuija Saresma, joka ei ole mikään asiantuntija, vaan miesasialiikkeen vastustaja?”

Kommentit ovat varsin maltillisia. Raflaavampia esimerkkejä tutkijoihin kohdistuvasta vihapuheesta löytyy Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon teoksesta Vihan ja inhon internet tai Mikko E. Sovijärven ja Ilona Pajarin kirjasta Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.

Miksi miehiä koskeva kommentointi herättää vihaa? Miksi erityisesti naistutkijat saavat päälleen lokaa?

Haen syitä internetin ja populistisen retoriikan yleistymisestä. Ensin määrittelen vihapuhetta.

Viha leviää netissä

Vihapuhe-käsitettä käytetään eri merkityksissä. Yleensä sillä viitataan vähemmistöryhmiä leimaavaan ja halventavaan puheeseen ja näihin ryhmiin kohdistuvaan väkivaltaan yllyttämiseen. Rikoslaissa vihapuheelle ei ole selkeää määritelmää.

Vihapuhe-sanaa käytetään yleensä rikoslakia laajemmassa merkityksessä, tarkoittamaan ”aggressiivisesti värittynyttä puhetta, jossa suhtaudutaan kielteisesti johonkin ryhmään tai yksittäiseen henkilöön”.

Vihapuhe ilmiönä ei ole uusi. Sanana se on kuitenkin yleistynyt vasta 2010-luvun Suomessa. Vihapuheen käsite lisääntyi vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin yhteydessä. Ehkä populistinen puhe ja muukalaisviha osaltaan loivat ”kriisiä”.

Ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Myös tappo- ja raiskausuhkausten esittäminen on lisääntynyt internetin aikakaudella. Uhkailut olivat aluksi usein nimettömiä, mutta ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Vihapuheen aggressiivisesti latautunut sävy liittyy populistisen, mustavalkoisen retoriikan yleistymiseen. Esimerkeiksi uhkilla ja peloilla pelaavasta logiikasta käy tapa, jolla populistiset käsitteet ”maahanmuuttokriittinen” tai ”haittamaahanmuutto” ovat levinneet netin maahanmuuttovastaisilta sivustoilta yleiseen keskusteluun.

Vihapuhe on teko

Erotan toisistaan vihapuheen kaksi eri muotoa. Yhtäältä se on yleinen, netistä muualle mediaan ja arkielämään tihkunut puhetapa. Toisaalta vihapuhe tarkoittaa yksilöön kohdistuvia viestejä.

Vihaviestejä voidaan lähettää sähköpostitse, Messengerin välityksellä ja tekstiviesteinä, mutta myös käsin kirjoitettuina kirjeinä. Konkreettista vihapostia on rotan raadon lähettäminen ”vastustajalle” tai tämän läheisille.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan ”vihapuhe käsittää kaikki ilmaisun muodot, jotka levittävät, yllyttävät, edistävät tai oikeuttavat suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa”. Se liittyy ”ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen”.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita. Ääriliikkeet käyttävät vihapuhetta ja siihen usein liittyvää väkivallan lietsontaa yksilöiden radikalisoimiseen ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lisäämiseen. Vihapuheen pelätään jo uhkaavan liberaaleja demokraattisia yhteiskuntia ja sananvapautta.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita.

Verkon vihapuhe kattaa ”rasismin ja antisemitismin lisäksi myös homofobian, uskonnollisen kiihkoilun, naisvihan ja poliittisen vihapuheen”. Netissä on myös varta vasten pystytettyjä vihasivustoja (hate sites), esimerkiksi manosfäärin (manosphere) sivustoja, joiden päätarkoitus on lietsoa naisvihaa.

Akat hiljaa!

Tutkijat ovat saaneet osakseen uhkauksia Spinozasta alkaen. Nykyaika on moninkertaistanut mahdollisuuden levittää vihaa. Ennen huudeltiin haukut tutkijalle ikkunasta. Nykyisin voidaan sosiaalisessa mediassa ”maalittaa” vastustaja niin, että kuuliainen seuraajajoukko lähtee mukaan netissä tapahtuvaan kimppakiusaamiseen.

Tutkijoita ei viime vuosisatoina ole poltettu roviolla tai mestattu. Sukupuolentutkimuksen professori Andrea Petö kuitenkin varoittaa, että akateeminen ympäristö ei takaa tutkijoille turvaa.

Tutkijoihin kohdistuu hiljentämisyrityksiä oikeistopopulismin noustessa myös Euroopassa. Kiinan kaltaisten keskitettyjen valtajärjestelmien ongelmana pidettyjä kriittisen tutkimuksen vaientamispyrkimyksiä on myös demokratioina tunnetuissa maissa.

Erityisen uhatussa asemassa ovat Petön mukaan naiset.

Vihapuhe on naispuolisiin tutkijoihin kohdistuessaan sukupuolittunutta kolmella tavalla. Ensinnäkin se kohdistuu ennen kaikkea naisiin. Miehetkin joutuvat vihapuheen kohteiksi, mutta naisiin kohdistuva vihapuhe on erilaista.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on jo onnistunut pyrkimyksessään.

Toinen vihapuheen sukupuolittumisen tapa on se, että naisiin kohdistuva vihapuhe yhdistyy seksuaaliväkivaltaan: siinä esimerkiksi uhkaillaan raiskauksilla. Kolmanneksi huomattava enemmistö vihapostin lähettäjistä on miehiä.

Toimittaja ja tietokirjailija Vehkoo kuvaa vihapuheen sukupuolittumista niin, että ”naisten kokema viha ja häirintä on erilaista: seksualisoivaa ja identiteettiin kohdistuvaa”. Vehkoo muistuttaa, että naisiin kohdistuva verkkoviha on jo kaventanut sanavapautta, sillä ”naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin”.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on siis jo onnistunut pyrkimyksessään.

Valkoinen heteromies ja saavutetut edut

Tasa-arvo, naisten oikeudet ja feminismi kyseenalaistavat valkoisten heteromiesten yhteiskunnassa tähän asti pitämää valtaa. Kollektiivinen usko siihen, että paikka valta-aseman huipulla kuuluu heille, on vahva. Valtansa menetystä pelkäävät taistelevat etuoikeuksiensa puolesta.

”Valkoinen heteromies” on mediakeskusteluissa toistuva figuuri, jota yhdet puolustavat, toiset purkavat. Intersektionaalinen eli eroja, niiden risteämistä ja yhteisvaikutusta korostava näkökulma korostaa, että ei ole olemassa yhtä valkoista heteromiestä. Moninaisuutta ei kuitenkaan tunnusteta verkkovihassa, jossa ”naiset” tai ”feministit” ovat ”valkoisen heteromiehen” vastustaja.

Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan. Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi.

Valkoisen heteromiehen figuurissa yhdistyvät vallan neutraaleilta näyttävät kategoriat – valkoisuus, heterous ja mieheys. Oman valta-aseman ja itsestään selvänä pidettyjen etuoikeuksien tiedostamista, saati niistä luopumista, helpompaa on kuitenkin etsiä muualta syntipukki ja syyllinen ongelmille. Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan.

Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi. Sukupuolentutkimuksen ymmärrys sukupuolesta moninaisena ja kulttuurisesti tuotettuna on etäällä monien itsestään selvänä pitämästä sukupuolikäsityksestä. Itsestään selvänä pidetty käsitys perustuu kyseenalaistamattomaan mutu-tuntumaan ja arkihavaintoon kaksinapaisesta sukupuolijärjestyksestä. Sitä ei haluta kyseenalaistaa.

Naisen paikka

Feministifilosofi Iris Marion Young tarkastelee sukupuolittunutta logiikkaa, jossa miehen omaksuma suojelijan rooli perheessä ja yhteiskunnassa edellyttää naisilta ja lapsilta tottelevaisuutta ja uskollisuutta. Patriarkaalisen logiikan mukaan miehisen suojelijan rooli asettaa suojeltavat alisteiseen asemaan.

Ydinperhe on kansakunnan pienoismalli. Molempiin liittyy oletus valkoisesta miehestä oikeutettuna hallitsijana. Nainen nöyränä suojattina maksaa suojelunsa uskollisuudella ja kuuliaisuudella.

Paitsi silloin, jos nainen uskaltautuu pois paikaltaan, julkiseen tilaan. Perinteistä sukupuolijärjestystä mediassa kommentoivat tottelemattomat, vikuroivat naiset ansaitsevat rangaistuksen!

Naisen ei kuulu olla äänessä, ei ainakaan miehiin liittyvissä asioissa, kuten alussa lainaamassani twiitissä todettiin. Saamissani kommenteissa haluttiin tehdä selväksi, että miehet ylipäätään ja insinöörit erityisesti ovat älykkäämpiä kuin epätiedettä tekevät feministit.

(Nais)tutkijoihin kohdistettu viha on naisen paikan osoittamista tilanteessa, jossa perinteinen sukupuolijärjestys on murenemassa.

”Miesten reviirille” pyrkiviä naisia yrittävät pitävät kurissa sekä yksittäisten vihapostien lähettäjät että masinoitujen hyökkäysten järjestäjät. Masinoinnissa ja maalittamisessa on kyse organisoidusta toiminnasta. Niissä usutetaan ”aatetovereita” yksittäisten henkilöiden kimppuun sosiaalisessa mediassa.

Emme vaikene

Saamiani vihaviestejä yhdistää omaan kokemukseen vetoaminen, mustavalkoisuus, vihollisen luominen ja eliitin leimaaminen. Näiden retoristen keinojen taustalla on oikeistopopulistinen traditionalismi. Siinä maalataan ihannekuvaa menneisyydestä, jota ei todellisuudessa ole ollut, ja nostalgisoidaan kuvitteellista aikaa, jona miehet olivat miehiä ja naiselliset naiset olivat heidän alamaisiaan.

Naisten tulo mukaan julkiseen keskusteluun todistaa, että tuohon kuvitteelliseen menneisyyteen ei ole paluuta. Naistutkijoihin kohdistuva vihapuhe on yritys näyttää naisille paikka, palauttaa heidät nyrkin ja hellan väliin.

Yhteiskunnassa on herätty huomaamaan, että vihapuheelle on tehtävä jotakin. Esimerkiksi MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin lokakuussa saama tuomio ”loukkaavien ja rasististen kirjoitusten” julkaisemisesta, valheellisten tietojen levittämisestä sekä halventavista vihjailuista on tärkeä askel.

Vaikka monia (nais)tutkijoita on saatu vaikenemaan, viime vuosina vihapuheen kohteet ovat alkaneet tulla esiin.

Meitä ei vaienneta, kuten todetaan verkkoviha.fi-sivustolla. Se on vapaaehtoisuuteen perustuva tukisivusto verkkovihan uhreille. Meitä ei vaienneta ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen ja varapuheenjohtaja Saara Särmä tunnetaan siitä, että he ovat joutuneet verkkovihan kohteiksi, mutta eivät ole suostuneet uhreiksi.

Mahdolliset tätäkin juttua kommentoivat vihapostit päätyvät aineistoksi tutkimukseeni. Vihapuheen kohteeksi joutuminen myös vahvistaa vihapuheen ja sen sukupuolittumisen tutkimusta.

FT, dosentti Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoittamassa hankkeessa ”Viha vallassa: yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivä vihapuhe”.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Naistutkijat netissä nyrkin ja hellan väliin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.