Venäjän nykyisessä hyökkäyssodassa Ukrainassa ydinaseet ovat näyttäytyneet kaikista kohtalokkaimpana uhkana. Arvuuttelut siitä, saattaisiko Venäjän presidentti Vladimir Putin käyttää ydinaseita käynnistyivät oitis Ukrainan-vastaisen suuroperaation käynnistyttyä helmikuussa 2022, sen jälkeen kun Putin asetti ydinasejoukkonsa hälytysvalmiuteen.

Äärimmilleen huoli ydinaseiden käytöstä yltyi syksyllä, kun Ukraina pakotti venäläiset perääntymään pohjoisessa vastahyökkäyksessään Harkovan suunnalla. Länsimaisissa tiedotusvälineissä vallitsi hetkellisesti ydinsodan pelko, jollaista ei oltu nähty 1980-luvun jälkeen. Joulukuun alussa Putin huomautti uudelleen, että Venäjä saattaisi sisällyttää ydinasedoktriiniinsa ensi-iskun mahdollisuuden.

Länsimaisissa tiedotusvälineissä vallitsi hetkellisesti ydinsodan pelko, jollaista ei oltu nähty 1980-luvun jälkeen.

Tämä kirjoitus on toinen osa Venäjän joukkotuhoaseita koskevaa sotilasdoktriinia käsittelevän kahden artikkelin sarjaa. Aiemmassa osassa on käsitelty kemiallisia aseita ja niiden mahdollista käyttöä Ukrainan sodassa.

Tässä tekstissä aiheena ovat sittemmin huomion vanginneet ydinaseet – nimenomaan taktiset,  taistelukentällä käytettävät ydinaseet. Tämä pitää sisällään keveillä ydinkärjillä varustettavat lyhyen kantaman ohjukset, rynnäkkökoneiden varustukseen kuuluvat ydinohjukset tai pudotettavat ydinpommit, tykistön ydinkranaatit sekä merivoimien ydinlatauksella varustetut torpedot, miinat ja syvyyspommit.

Joukkotuhoaseet suurvaltapolitiikan leikkauskohdassa 

Nykyisellään Venäjällä arvioidaan olevan noin kaksituhatta taktista ydinkärkeä, joiden voimakkuus vaihtelee kymmenestä sataan kilotonniin. Suurin osa näistä kuuluu ilmavoimien ja merivoimien arsenaaliin, mutta myös maavoimien käytössä olevat Totška– ja Iskander-tykistöohjukset voidaan varustaa ydinkärjillä. 

Toisin kuin vihollisen kotialueen asutuskeskuksia ja infrastruktuuria vastaan käytettävät strategiset ydinaseet, jotka mielletään tuomiopäivän aseiksi, taktisia ydinaseita käytetään taistelutilanteessa vihollisen joukkoja ja huoltoyhteyksiä vastaan. Niiden tuhoamisvoima on matalampi, mutta silti huomattava. Tämän vuoksi niillä oli kylmän sodan aikana sekä idässä että lännessä oma roolinsa ”rajoitetun ydinsodan” visioissa.

Ydinaseet, myös silloin kun niiden käyttöä visioidaan ”rajoitetusti”, ovat monella tavalla lopullinen ase. Tämän vuoksi ydinaseiden merkitys on toistaiseksi perustunut enemmänkin niiden olemassaoloon kuin käyttöön, ja pelotteena ne ovat olleet Venäjälle myös kiristyksen ja uhkailun välikappale. 

Nationalismi – niin ikään moderni ilmiö – ja siihen liittyvät hegemoniakysymykset, jotka ovat myös nykyisen Venäjän hyökkäyssodan taustalla, tuovat joukkotuhoaseiden käyttöön omanlaisensa inhimillisen elementin.

Kysymys ydinaseiden varsinaisesta käytöstä on niiden tuhovoiman vuoksi sidoksissa myös siihen, miten ”eksistentiaaliseksi” – valtion olemassaolon kannalta kriittiseksi – Venäjän poliittinen johto mieltää nykyisen sodan Ukrainassa. Päätös ydinaseiden käytöstä on aina poliittinen, mutta pelissä on väistämättä myös diktaattorin ja hänen sodanjohtonsa psykologia.

Ensimmäiset esimerkit tästä saatiin jo Ukrainan konfliktin alkuaikoina. Putin on heristellyt ydinsapeliaan erityisen halukkaasti Krimin niemimaan joutuessa uhatuksi. Vuonna 2015 antamassaan haastattelussa Putin ilmaisi olleensa vuotta aiemmin valmis puolustamaan Venäjän ylivaltaa vasta miehitetyllä niemimaalla myös ydinasein. Vaikka kommenttia voi pitää propagandistisena pullisteluna, sitä ei ole syytä suoraan ohittaa. 

Putinin oma pakkomielle Venäjän suureen menneisyyteen liittyen ja hänen halunsa esiintyä uudesti pystytetyn suurvallan mahtavana johtajana ovat asioita, jotka vaikuttavat myös hänen politiikkaansa. Näin ollen ei ole vaikea uskoa, että ajatus päätymisestä historiaan Venäjän hallitsijana, joka menetti historiallisesti merkittävän Sevastopolin tukikohdan Krimillä 230 vuoden jälkeen on osaltaan motivoinut ydinaseiden käyttöä koskevaa harkintaa.

Joukkotuhoaseet ovat moderneja aseita, mutta kuten aseellisen voiman tapauksessa aina, myös niiden käyttöön saattavat siis vaikuttaa kauempaa menneisyydestä juontavat tekijät. Nationalismi – niin ikään moderni ilmiö – ja siihen liittyvät hegemoniakysymykset, jotka ovat myös nykyisen Venäjän hyökkäyssodan taustalla, tuovat joukkotuhoaseiden käyttöön omanlaisensa inhimillisen elementin.

Taktiset ydinaseet neuvostodoktriinissa 

Strategisten ydinaseiden vähentämiseen pyrkineet SALT- ja START-aserajoitussopimukset määrittelivät ydinaseiden ”strategisen” luonteen niiden kantolaitteiden, mannertenvälisten ohjusten ja raskaiden pommikoneiden puitteissa. Taktisten ydinaseiden määritelmä on sen sijaan ollut häilyvä. Rajanveto kantaman perusteella on osoittautunut vaikeaksi, koska lyhyenkin kantaman ohjuksilla voi iskeä välittömän taistelukentän takana oleviin strategisiin kohteisiin. 

Ydinaseen tuhovoima ei sekään ole käynyt määritelmäksi, koska mannertenvälisissä aseissa voidaan kohteesta riippuen käyttää myös matalatehoisia ydinkärkiä. Taktisia ydinaseita koskevia rajoitussopimuksia ei ole myöskään solmittu, ja ainoa aseistariisuntatoimi on ollut Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bushin ja neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin syksyn 1991 julkilausumat taktisten ydinasejärjestelmien vähentämiseksi.

Siinä, missä Nato-maissa sotilasteoreetikot puntaroivat ”hallitun eskalaation” ja ”joustavien vastatoimien” mahdollisuuksia, neuvostodoktriinissa taktiset ja strategiset ydinaseet olivat molemmat viimesijaisia aseita.

Oman hankaluutensa aiheuttaa myös se, että modernissa sodassa rintama on syvä, ja taistelukenttä ulottuu pitkälle välittömän etulinjan taakse. Huoltokeskuksia ja logistiikkaa vastaan tehdyt iskut ovat harmaata aluetta, jossa taktinen ydinsota muuttuisi vähitellen strategiseksi. Ajatus yksinomaan taistelukentällä rajoitetusti käytetyistä ydinaseista törmäsi kylmän sodan aikana karuihin laskelmiin siitä, millaisen joukkotuhon jo nämäkin saisivat aikaiseksi. 

Länsi-Saksan poliittisen johdon kielteinen suhtautuminen taktisiin ydinaseisiin perustui kylmän sodan aikana vakaumukseen siitä, että jo pelkkä ”rajoitettu” ydinsota maan alueella merkitsisi miljoonissa mitattavia siviilitappioita. Joukkotuhon mittasuhteet johtaisivat sotatoimien laajentamiseen eli eskalaatioon, ja taktisten ydinaseiden käyttöä seuraisi kostoisku strategisilla ydinaseilla sekä molemminpuolinen ydintuho.

Vielä 1970-luvulla puolustusliitto Nato kuitenkin näki taktiset ydinaseet keinona tasapainottaa Varsovan liiton ylivoimaa kalustossa ja miehistössä, ja niillä oli roolinsa länsiliittouman omaksumassa ”joustavien vastatoimien” doktriinissa. Neuvostoliitto puolestaan rakensi ydinarsenaalinsa myös taktisten ydinaseiden osalta vastapainoksi länsiliittoumalle. 

Siinä, missä Nato-maissa sotilasteoreetikot puntaroivat ”hallitun eskalaation” ja ”joustavien vastatoimien” mahdollisuuksia, neuvostodoktriinissa taktiset ja strategiset ydinaseet olivat molemmat viimesijaisia aseita. Sotatoimien aikana neuvostojohto oli länsiliittoumaa valmiimpi delegoimaan päätöksen operatiivisten ja taktisten ydinaseiden käytöstä vastaiskuissa suoraan sotilaskomentajille.

Taktiset ydinaseet Jeltsinin ja Putinin Venäjän sotilasajattelussa 

Kylmän sodan loppu ja neuvostojärjestelmän romahdus jättivät huomattavan osan entisen supervallan taktisista ydinaseista itsenäistyneen Ukrainan alueelle. Neuvottelujen seurauksena ydinarsenaali evakuoitiin vuoteen 1992 mennessä Venäjälle, ja Boris Jeltsinin presidenttikauden aikana Kreml vakuutti sitoutuneensa aiempiin lupauksiin taktisten ydinaseiden hävittämisestä. 

Jo vuonna 1993 Moskova kuitenkin perui aiemmin neuvostoaikana tehdyn lupauksen siitä, ettei Venäjä sodan aikana käyttäisi ensimmäisenä ydinaseita. Julistus nähtiin lännessä osoituksena Venäjän sotalaitoksen heikkoudesta, minkä vuoksi maa oli entistä riippuvaisempi ydinarsenaalistaan ja myös pelotteen vahvistamisesta poliittisilla toimilla.

Neuvostoliiton ja Venäjän sotalaitoksen ekspertti, edesmennyt professori Jacob W. Kipp on huomauttanut, miten vuonna 1999, Kosovon sodan ja Naton Jugoslavian vastaisten ilmapommitusten aikana Venäjä alkoi omaksua entistä suorasukaisempaa doktriinia taktisten ydinaseiden osalta. Ajatuksena on, että ydinaseen ratkaisevalla, rajoitetulla käytöllä Venäjä voisi halutessaan ”de-eskaloida”, eli lopettaa selkkauksen itselleen suotuisasti. Samalla Venäjän strategiset ydinaseet muodostaisivat riittävän pelotteen, joka ehkäisisi eskalaation laajemmaksi ydinsodaksi. 

Taktisten ydinaseiden käyttökynnys on siis madaltunut, ja Venäjällä niihin on alettu suhtautua ikään kuin voimakkaampina tavanomaisina aseina.

Niin ikään vuonna 1999 järjestetty Venäjän Zapad 99 -sotaharjoitus piti jo sisällään mahdollisuuden taktisten ydinaseiden ensi käytöstä läntisen hyökkäyksen ”de-eskaloimiseksi”. Taktisten ydinaseiden merkitys nousi entisestään Vladimir Putinin ja Dimitri Medvedevin presidenttikausina. 

Vuonna 2004 Moskovan valtionyliopiston politiikan tutkija Aleksei Fenenko kuvaili ”kuudennen sukupolven sotaa” käsittelevässä artikkelissaan taistelukenttää, jossa täsmäisku riittävän matalatehoisella ydinlatauksella varustetulla aseella näyttäytyisi tavanomaisena iskuna, joka ei johtaisi ydinaseelliseen vastaiskuun. Vuonna 2011 Fenenko kuvaili edelleen, miten Venäjän doktriini taktisten ydinaseiden osalta oli lähestymässä Naton kylmän sodan aikaisia visioita rajoitetusta, joustavasta ja hallitusta eskalaatiosta.

Vaikkei de-eskalaatio esiinny käsitteenä Venäjän vuoden 2014 ydinasedoktriinissa, muun muassa Naton esikuntatehtävissä upseerina toiminut Dave Johnson on pitänyt sitä Venäjän ydinasevaihtoehtojen olennaisena osana alueellisessa konfliktissa. Samaan ovat päätyneet tutkijat Gunnar Arbman ja Charles Thornton Ruotsin puolustustutkimuksen instituutille tekemissään arvioissa. Taktisten ydinaseiden käyttökynnys on siis madaltunut, ja Venäjällä niihin on alettu suhtautua ikään kuin voimakkaampina tavanomaisina aseina.

Häilyvä ydinasedoktriini ja ”eksistentiaaliset” kynnykset

Taktisten ydinaseiden potentiaali ei ole jäänyt Ukrainan sotajohdolta huomaamatta. Todennäköisesti ei ollut sattumaa, että Ukrainan sotavoimien ylipäällikkö Valeriy Zalužnyi varoitti Venäjän rajoitetun ydiniskun mahdollisuudesta vain vähän ennen Ukrainan alkusyksystä 2022 Harkovan suunnalla aloittamaa hyökkäystä. Venäjän kärsimän sotilaallisen tappion seurauksena taistelukentällä toteuttama vastaisku taktisin ydinasein oli mahdollisuus, jota ei voinut sivuuttaa.

Venäjän joukkojen tappio Harkovassa, vetäytyminen Hersonista tai Ukrainan iskut syvälle Krimin niemimaalle eivät kuitenkaan ole sysänneet Kremliä turvautumaan ydinaseisiinsa. Uhka länsivaltain kostotoimista on kenties ollut ratkaiseva pidättelevä tekijä. Samalla Venäjä on pitänyt kiinni vuoden 2014 ydinasedoktriinista, jossa ydinaseisiin turvautuminen edellyttää joko Venäjää tai sen liittolaisia vastaan kohdistunutta hyökkäystä joukkotuhoasein tai jo mainittua eksistentiaalista uhkaa. Länsimaiset kommentaattorit ja analyytikot ovat kiistelleet doktriinin tulkinnasta, ja sanamuodon on yhtäältä haluttu nähdä laskevan ydinaseiden käyttökynnystä, toisaalta nostavan sitä.

Vaikka venäläinen sotilasajattelu taktisten ydinaseiden osalta on kehittynyt kohti niiden joustavampaa käyttöä, ne ovat selvästi yhä edelleen viimesijaisia aseita. Viime kädessä niiden käyttö on riippuvainen siitä, minkä Putin kokee eksistentiaaliseksi uhaksi Venäjän valtiolle ja omille suurvaltahaaveilleen. 

Vaikka venäläinen sotilasajattelu taktisten ydinaseiden osalta on kehittynyt kohti niiden joustavampaa käyttöä, ne ovat selvästi yhä edelleen viimesijaisia aseita.

Venäjän ulko- ja puolustuspolitiikan tutkimuksen neuvoston johtaja Sergei Karaganov luonnehti huhtikuussa 2022 koko sotaa sellaisenaan Venäjän eliitille maan olemassaoloon liittyväksi kysymykseksi. Uhkaava tappio sodassa, etenkin jos se vaarantaisi hallinnon jatkuvuuden, voisi tällöin luoda tilanteen ydinaseen käytölle. Ydinase olisi ase, jolla Putin uskoisi välttävänsä sotilaallisen ja poliittisen romahduksen, ja sen käyttö viimesijaisena de-eskalaation keinona olisi mahdollista.

Krimin niemimaan menettämisen uhka on toistuvasti mainittu yhtenä kynnyksenä Kremlin ydinaseen käytölle. Putin itse on oikeuttanut lokakuusta 2022 jatkuneet laajamittaiset ohjusiskut Ukrainan voimalaitoksia ja muuta siviili-infrastruktuuria vastaan nimenomaan vastatoimina Krimiin kohdistuvaan uhkaan. Krimin niemimaahan kohdistuvan suuroperaation torjumisessa taktisia ydinaseita saatettaisiin käyttää maihinnousujoukkojen sillanpääasemaa vastaan.

Huomattava on myös, että yleisen ydinasedoktriinin ohella Venäjän asevoimien puolustushaaroilla on omat doktriininsa, ja merivoimilla – joiden käsissä Krimin puolustus paljolti olisi – taktisten ydinaseiden käyttö nähdään luonnollisena osana sotatoimia. Näytösluonteista ydinlatauksen räjäyttämistä Mustalla merellä pidettiin mahdollisena jo alkusyksystä 2022, ja Ukrainan sodanjohto todennäköisesti on ottanut tämän lukuun Krimiä koskevissa suunnitelmissaan.

Pakotteiden aiheuttama pula komponenteista ja mittavat iskut Ukrainan kaupunkeja vastaan ovat koko ajan syöneet Venäjän ohjuksia, mikä on vienyt mahdollisuuksia taktisten ydinaseiden tehokkaalta käytöltä. Jonkinasteinen ohjusreservi on silti saatettu säilyttää varta vasten ydinaseiden käyttötarve mielessä pitäen.

Joukkotuhoaseet sodan vaarallisena perintönä

Mahdollisia miehitettyyn Krimin niemimaahan kohdistuvia laajamittaisia sotatoimia lukuun ottamatta ei tällä hetkellä vaikuta todennäköiseltä, että Venäjä käyttäisi taktisia ydinaseita muualla Ukrainan taistelukentillä. 

Taktisten ydinaseiden menestyksekäs hyödyntäminen rintamatilanteessa edellyttäisi tilaisuutta iskeä vihollisen kiinteitä asemia tai joukkojenkeskityksiä vastaan. Asemasota on toistaiseksi ollut Venäjälle suosiollinen tilanne, jossa tykistön ylivoima on osoittautunut riittäväksi. Ukrainan joukkojenkeskityksiin iskeminen ennaltaehkäisevästi puolestaan olisi paitsi hyvin radikaali poikkeama sotilasdoktriinista, myös eskalaatio, joka voisi aiheuttaa länsiliittouman väliintulon.

Sodan muuttuminen Venäjälle enemmän vetäytymistaisteluksi ja lopulta puolustussodaksi ja tappioksi aiheuttaa lopullisen epävarmuustekijän taktisten ydinaseiden osalta. 

Nykyisen Venäjän romahtaminen voi merkitä kumouksellista kuohuntavaihetta, jollaista ei ole ydinasevaltiossa aiemmin nähty. Tällöin riskinä on joukkotuhoaseiden päätyminen keskenään kilpailevien valtaryhmittymien tai puolisotilaallisten joukkojen käsiin.

Olettaen, että Venäjän tappio nykyisessä sodassa merkitsee myös Venäjän hallinnon luhistumista, ollaan tilanteessa, jolle ei ole historiallista ennakkotapausta. Neuvostoliiton enimmäkseen rauhanomaisesti tapahtunut hajoaminen jätti maan ydinaseet uusien itsenäisten valtioiden huostaan, jolloin aseistariisunta oli mahdollista suorittaa neuvotteluteitse. Nykyisen Venäjän romahtaminen voi merkitä kumouksellista kuohuntavaihetta, jollaista ei ole ydinasevaltiossa aiemmin nähty. 

Tällöin riskinä on joukkotuhoaseiden päätyminen keskenään kilpailevien valtaryhmittymien tai puolisotilaallisten joukkojen käsiin. Taktiset ydinaseet ovat maan asevoimien hallussa, jotka saattavat nekin jakautua poliittisesti.

Vaikka Kremlin nykyistä ydinaseilla uhkailua pitäisi bluffina, sisältää ydinasevallan käymä hyökkäyssota riskejä, joita ei voi sivuuttaa. Selkkauksen aikainen eskalaatio on vältettävissä osaksi siksi, koska tilanteet, jotka siihen voisivat johtaa, on tunnistettavissa. Mahdollisesti pahimmat vaarat, joita vielä nyt on mahdotonta arvioida, saattavat piillä sotaa välittömästi seuraavassa poliittisesti epävakaassa tilanteessa.

Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, tietokirjailija ja dosentti Oulun yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Victor Asensio / Unsplash.

Julkaisu Venäjän joukkotuhoaseet ja hyökkäyssota Ukrainassa, osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2022 helmikuussa alkanut Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa on säännöllisesti nostanut esiin kysymyksen siitä, voisiko presidentti ja diktaattori Vladimir Putin turvautua joukkotuhoaseisiin osana sotatoimia. Kevään aikana, kun Venäjän hyökkäyksen jähmetyttyi Ukrainan vastarintaan, arvuuttelu keskittyi etenkin Venäjän kemiallisten aseiden arsenaaliin. 

Länsimaiset kommentaattorit ja ajatushautomot julkaisivat keväällä runsaasti arvioita Ukrainan taistelukenttien yllä häämöttävän kemiallisen tappajan uhkakuvasta. Vielä nyttemmin syksyllä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola on varoitellut kemiallisten aseiden vaarasta. Perusteluna arviolle on ollut Venäjän ilmavoimien merkityksen korostuminen rintamajohdon uusissa nimityksissä ja komentajien oletetut kokemukset kemiallisten aseiden käytöstä Syyriassa.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kahden artikkelin sarjaa, jossa käsitellään Venäjän sotilasdoktriinia ja sen historiallista taustaa joukkotuhoaseiden käytön osalta. Tässä ensimmäisessä tekstissä keskityn kemiallisiin aseisiin, seuraavassa aiheena ovat syksyllä puhututtaneet taktiset ydinaseet.

Viime kädessä joukkotuhoaseiden rajoitettukin käyttö voi olla samanlainen välttämättömäksi katsottu loikka pimeään kuin mitä hyökkäyssodan aloittaminen jo alun alkaenkin. 

Päätöksiä joukkotuhoaseiden käytöstä ei tehdä pelkästään ennalta määrättyjen sotilasoppien nojalla, eikä kyse ole liioin vain reagoimisesta kulloiseenkin poliittiseen tai sotilaalliseen tilanteeseen. Niihin vaikuttaa Venäjän tapauksessa myös se, millainen kulttuurinen tai historiallinen merkitys konfliktille on haluttu antaa. Paljon riippuu myös siitä, millaisena Venäjän johto kokee vastapuolekseen katsomiensa länsimaiden oletetut aikeet. 

Mahdollisissa joukkotuhoaseiden käyttöön johtavissa ratkaisuissa voi olla oma, erikoinen rationaalisuutensa, eikä myöskään inhimillistä elementtiä ole syytä jättää huomiotta. Viime kädessä aseiden rajoitettukin käyttö voi olla samanlainen välttämättömäksi katsottu loikka pimeään kuin mitä hyökkäyssodan aloittaminen jo alun alkaenkin. 

Hybridisota, salaiset operaatiot ja joukkojenhallinta

Kaikista joukkotuhoaseista kemiallisilla aseilla on vanhin historia, ja ne ovat myös olleet 1900-luvun konflikteissa säännöllisimmin käytössä. Neuvostoliitto panosti huomattavasti kemiallisten aseiden kehittelyyn, ja kylmän sodan päättyessä maalla oli neljänkymmenen tuhannen tonnin varasto kemiallisia aseita. Venäjän federaatio allekirjoitti Neuvostoliiton seuraajavaltiona vuoden 1993 kemiallisten aseiden kieltosopimuksen ja julisti vuonna 2017 tuhonneensa loputkinneuvostoaikaisista kemiallisista aseistaan. 

Yleisesti pidetään selvänä, että Venäjällä on silti yhä kemiallinen arsenaali. Koska Venäjä virallisesti väittää tuhonneensa kemialliset aseensa, niiden käytölle ei ole olemassa myöskään mitään virallista doktriinia. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kemiallisten aseiden käyttö kuuluisi sodankäynnin ”harmaalle alueelle”, niin sanotun hybridisodan piiriin. 

Aihetta tutkinut Oscar Jonsson on huomauttanut, miten Kremlin ajattelussa informaatiovaikuttamisen, taloudellisen painostuksen ja sabotaasitoiminnan mieltäminen epäsuoraksi sodankäynniksi on hälventänyt sodan ja rauhan rajoja ja madaltanut kynnystä aseellisen voiman käyttöön.

Kemiallisten aseiden käyttö kuuluisi sodankäynnin ”harmaalle alueelle”, niin sanotun hybridisodan piiriin. 

Siirtymä kylmästä sodasta kuumaan on muuttunut kaltevaksi pinnaksi, ja sama näyttäisi pätevän myös kemiallisiin aseisiin. Esimerkkitapaus on kaksoisagenttina toimineen sotilastiedustelu-upseeri Sergei Skripalin ja tämän Julia-tyttären salamurhayritys novitšok-hermomyrkyllä vuonna 2018, mikä on yleisesti katsottu Venäjän sotilastiedustelun operaatioksi.

Kemiallisten aseiden käyttö on tulkinnanvaraista sikäli, että jotkut taistelukentällä laittomiksi katsotut kemikaalit, kuten kyynelkaasu tai pippurisumute, ovat useimmissa maissa luvallinen osa poliisin arsenaalia mellakantorjunnassa. Valtion sisäinen väkivaltakoneisto voi näin ollen käyttää rauhanajan levottomuuksien tukahduttamiseen aseita, joiden käyttö sota-aikana taistelukentällä on kielletty. Kyynelkaasua on jo käytetty protestien murtamiseen myös Venäjän sotilashallinnon piirissä olevilla miehitysalueilla.

Järjestysvallan ylläpitäminen ja kansalaisvastarinnan murtaminen on siis yksi käyttökenttä kemikaaleille; hybridisotaan kuuluvat salamurhat ovat puolestaan toinen. Kemiallisten aseiden käyttö taistelukentällä osana sotatoimia on kuitenkin oma lukunsa. Koska varsinaista doktriinia ei ole olemassa, on Venäjän sotavoimien valmiutta kemialliseen sotaan arvioitava osin historian valossa. Tässä on aiheellista kerrata Venäjän ja Neuvostoliiton kemiallisten aseiden käyttötarkoituksia aiemmin 1900-luvulla.

Varhaisin neuvostodoktriini; kaasun massakäyttö taistelukentällä

Ensimmäinen maailmansota oli paitsi länsimaiden, myös Venäjän ensimmäinen kokemus kemiallisesta sodasta. Venäjän huomattavat tappiot keisarillisen Saksan kaasuhyökkäyksissä toimivat kimmokkeena oman kaasuaseen kehittämiselle. Kemiallisten aseiden käyttö jatkui myöhemmän Venäjän sisällissodan aikana vallankumouksellisen bolševikkihallinnon toimesta, ja puna-armeijan kenraali Mihail Tuhatševski kukisti vuoden 1921 Tambovin talonpoikaiskapinan sydän-Venäjällä sinappikaasulla.

Vuoden 1925 Geneven sopimuksen langettamasta kemiallisten aseiden käyttökiellosta huolimatta kaasuase säilyi osana kaikkien aikakauden suurvaltojen arsenaalia, eikä vallankumouksen ja kansalaissodan jälkeinen neuvostoarmeija ollut poikkeus. Neuvostoliitto lukeutui myös niihin maihin, jotka Geneven sopimuksen ratifioidessaan olivat varanneet itselleen oikeuden turvautua kemiallisten aseiden käyttöön tilanteessa, jossa maata vastaan hyökännyt osapuoli käyttäisi niitä ensiksi.

Neuvostojärjestelmälle ominaiset eri ammattiryhmiin kohdistuneet puhdistukset muodostivat aluksi oman erikoisen esteensä kemiallisen arsenaalin rakentamiselle. Vuoden 1922 Šahtyn näytösoikeudenkäynnit, jotka kohdistuivat insinöörejä ja teknisen alan osaajia vastaan, jarruttivat sotateollisuuden kehitystyötä myös kemiallisten aseiden osalta. Samana vuonna Weimarin Saksan kanssa solmittu Rapallon sopimus tarjosi kuitenkin mahdollisuuden hyödyntää saksalaista osaamista.

Kemialliset aseet olivat neuvostoajattelussa ennen muuta ensi-iskun ja yllätyshyökkäyksen ase, jota myös vihollisen pelättiin käyttävän.

Vuosina 1927–1933, Josif Stalinin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, Weimarin Saksa ja Neuvostoliitto tekivät yhteistyötä sinappikaasun tuotannossa ja kokeilussa Tomka-projektin nimellä tunnetussa salaisessa ohjelmassa. Natsien valtaannousun tehtyä lopun yhteishankkeesta Neuvostoliitto jatkoi projektia omin voimin, ja puolustusasiain kansankomissaari Klim Vorošilov piti kemiallisten aseiden kehittämistä erittäin tärkeänä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana taistelukaasua oli käytetty jalkaväen etenemisen tukemiseksi, mutta nyt se pyrittiin yhdistämään mekanisoituun sodankäyntiin, ilma- ja panssarivoimien aseeksi. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon vuonna 1941 puna-armeijan jokaisessa armeijakunnassa oli moottoroitu tai mekanisoitu kemiallinen pataljoona. 

Sodan jälkeen kemialliset aseet nähtiin vastapainona Yhdysvaltain atomiaseelle niin kauan kun Neuvostoliiton oma ydinaseohjelma oli yhä kehittelyvaiheessa. Neuvostoliitto hyötyi jälleen kerran saksalaisesta osaamisesta. Sodan aikana puna-armeija oli vallannut miehitetyssä Puolassa sijainneen natsien Grün 3 -ohjelmaan kuuluneen hermokaasutehtaan, joka purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen Stalingradiin. Vielä vuonna 1956 marsalkka Georgi Žukov näki joukkotuhoaseiden, myös kemiallisten, suoranaisen massakäytön vääjäämättömänä osana tulevaisuuden sotaa.

Ajatus ensimmäisen maailmansodan kaltaisesta taistelukaasun laajamittaisesta käytöstä taistelukentällä vihollisen joukkojenkeskityksiä vastaan säilyi Neuvostoliiton sotilasopeissa nähtävästi aina 1970-luvulle asti, eli vielä kauan sen jälkeen, kun se länsimaissa oli jäänyt jo taka-alalle. Kemialliset aseet olivat neuvostoajattelussa ennen muuta ensi-iskun ja yllätyshyökkäyksen ase, jota myös vihollisen pelättiin käyttävän.

Muuttuva neuvostodoktriini; rajoitettu kemiallinen sota

Kemiallisten aseiden doktriini koki neuvostoaikana erinäisiä muutoksia. 1970-luvulta alkaen niitä käytettiin aiemman massakäytön sijaan valikoivasti vihollisen tieliikenne- ja kommunikaatioyhteyksiä, varikkoja, lentotukikohtia ja muita kiinteitä kohteita vastaan. Taustalla oli Neuvostoliiton sodanjohdossa omaksuttu ajatus ”rajoitetusta ydinsodasta”, mikä vaikutti myös suhtautumiseen muihin joukkotuhoaseisiin. 

Kylmän sodan aikana länsivallat ja sotilasliitto Nato pitivät Neuvostoliiton doktriinimuutosta huolestuttavana, sillä ajatus kemiallisten aseiden rajatusta käytöstä tuntui sisältävän myös mahdollisuuden niiden matalammasta käyttökynnyksestä. Vuonna 1973 käyty Israelin ja arabimaiden välinen Jom Kippur -sota lisäsi läntisiä huolia entisestään, sillä Israelin sotasaaliiksi jääneet Egyptin neuvostovalmisteiset panssarivaunut oli varustettu myös hermokaasujen varalta. Tämä tulkittiin signaaliksi Neuvostoliiton valmiudesta käydä sotaa kemiallisesti.

Eräs henkilö, joka avasi Naton komentajille neuvostoliittolaisten valmiuksia kemiallisessa sodassa, oli brittihistorioitsija, professori John Erickson. Hän oli yksi harvoja länsimaisia tutkijoita, joka sai Neuvostoliiton johtajalta Leonid Brežneviltä luvan tutustua neuvostoarkistoihin.

Usko siihen, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua kemiallisiin aseisiin osana tavanomaista sodankäyntiä ja ikään kuin pehmeämpänä vaihtoehtona ydinaseille, loi 1970-luvulta alkaen Yhdysvalloille painetta omaan kemialliseen varustautumiseen.

Ericksonin arvioiden mukaan neuvostoarmeijalla oli useita harjoitusalueita, joissa joukkoja koulutettiin toimintaan kemiallisella taistelukentällä. Hän piti myös mahdollisena, että siinä missä Yhdysvalloissa kemiallisten aseiden käyttö vaati presidentin hyväksyntää, neuvostoarmeijassa divisioonan komentava kenraali voisi saada kommunistisen puoleen politbyroolta jo sodan alkaessa vapaat kädet näihin ratkaisuihin.

Usko siihen, että Neuvostoliitto saattaisi turvautua kemiallisiin aseisiin osana tavanomaista sodankäyntiä ja ikään kuin pehmeämpänä vaihtoehtona ydinaseille, loi 1970-luvulta alkaen Yhdysvalloille painetta omaan kemialliseen varustautumiseen. Huolena oli se, että mahdollisen sodan syttyessä oman kemiallisen arsenaalinsa laiminlyöneen länsiliittouman ainoa keino vastata Neuvostoliiton kaasuiskuun olisi eskaloida konflikti ydinsodaksi, mikä puolestaan johtaisi nopeasti keskinäiseen ydintuhoon.

Kauhun tasapainon horjuessa aseistariisunta alkoi näyttäytyä käypänä vaihtoehtona, ja jo 1974 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon ja Brežnev sitoutuivat molemminpuoliseen kemiallisen arsenaalinsa purkamiseen. Yhteisymmärrys horjui myöhemmin, ja vuonna 1982 Yhdysvallat epäili Neuvostoliittoa mykotoksiinin käytöstä Afganistanissa.

Neuvostoliiton kokeilut tuottivat vielä 1980-luvulla binäärisiä kemiallisia aseita, joissa kemialliset komponentit on eroteltu siten, että tappava sekoitus tapahtuu vasta käyttövaiheessa. Tunnetuin näistä on edellä mainittu novitšok-hermomyrkky.

Ukrainan taistelukenttä ja Moskovan aiemmat kemiallisten aseiden doktriinit

Arviot nykyisen Venäjän valmiudesta käyttää kemiallisia aseita perustuvat kahteen ennakkotapaukseen. Ensimmäinen näistä on Syyrian sisällissota, jossa Venäjän tukeman Syyrian presidentin Bashar al-Assadin joukot käyttivät sariini-hermokaasua vuonna 2013 Ghoutan alueella ja vuonna 2017 Khan Shaykhunin pikkukaupunkiin kohdistuneissa hyökkäyksissä. Jälkimmäinen iskuista suoritettiin ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan neuvostovalmisteisilla pommeilla, ja Syyrian ilmavoimien hyökkäyksen jälkeen myös Venäjän sotakoneet pommittivat kaupunkia.

Toinen ennakkotapaus on jo mainittu novitšok-hermomyrkyn käyttö Skripalien salamurhayrityksessä. Näiden ohella on huomioitava myös Moskovan teatterikaappaus 2002, jossa valtiolliset turvallisuusjoukot käyttivät tšetšeenimilitantteja vastaan lamauttavaa kaasua, mistä koitui kohtalokkaat seuraukset myös panttivangeille. 

Kun hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu, huoli kaasuaseen käytöstä on ollut toistuvasti esillä. Huhtikuussa Mariupolin kaupunkitaisteluissa Venäjän epäiltiin jo iskeneen kemiallisin asein Azovstalin terästehtaassa puoliaan pitäneitä ukrainalaisia joukkoja vastaan. 

Pitävää näyttöä kemiallisesta hyökkäyksestä ei ole, ja todennäköisempää on, että isku tavanomaisin asein oli aiheuttanut terässulatossa kaasupäästön. Piiritettyjen vihollissotilaiden eliminointi, samoin kuin pitkittynyt kaupunkisota ylipäätään, olisi kuitenkin eräs niitä tilanteita, missä kemiallisten aseiden käyttämistä voisi odottaa. 

Venäjän natsistiseksi terroristiyksiköksi mieltämän Azov-pataljoonan tapauksessa kaasun käyttö olisi sinänsä voinut olla vaihtoehto. Ukrainan sodan luonne ”erikoisoperaationa”, jossa yhtenä tavoitteena on maan ”denatsifikaatio”, olisi voitu esittää samanlaisena oikeutuksena kaasuiskulle kuin Moskovan teatterikaappauksen terrorisminvastaisessa operaatiossa.

Venäjän hyökkäyssodan käännyttyä tappiolliseksi on kemiallisten aseiden käyttöikkuna taistelukentällä umpeutumassa.

Ukrainan yleisesikunta raportoi lokakuussa 2022 alasammutuista venäläisistä lennokeista, jotka oli varustettu kyynelkaasukranaatein. Kyynelkaasua – joka on tavallinen poliisivaruste, mutta sota-aseena laiton – on käytetty Venäjän miehittämillä alueilla mielenosoitusten hajottamisessa. Miehitysjoukkoina toimiva Venäjän kansalliskaarti on komentoketjujen sekavuuden ja reservien puutteen vuoksi ajoittain heitetty myös rintamalle. Ei olisi hämmästyttävää, jos mellakka-aseistus olisi otettu käyttöön taistelukentällä.

Venäjän hyökkäyssodan käännyttyä tappiolliseksi on kemiallisten aseiden käyttöikkuna taistelukentällä umpeutumassa. Neuvostodoktriinissa kaasuase oli ensi-iskun ase, jonka täysimittainen käyttö taistelukentällä edellytti yllätysetua siten, että viholliseen kohdistunutta kaasuiskua voitaisiin jatkaa oitis hyökkäyksellä. Sodan pitkittyessä yllätysetu on kadonnut. 

Kaasun käyttö piiritystilanteissa ja kaupunkitaisteluissa on sekin epätodennäköistä, sillä Venäjä on nyt vetäytyvä osapuoli. Kaasun massakäyttöä rintamalla aiemman doktriinin mukaisesti hankaloittaa se, että liikekannallepanon myötä kutsutut Venäjän armeijan reserviläiset ovat selvästi heikommin varustettuja ja koulutustasoltaan tuskin kykeneviä toimimaan kemiallisessa ympäristössä. Myöhempään neuvostodoktriiniin sisältynyt kemiallisten aseiden valikoiva käyttö vihollisen tukikohtia ja liikenneyhteyksiä vastaan on sekin hankala toteuttaa.

Sodan katvealueiden häilyvä tappaja

Tämänhetkisessä Ukrainan sotatilanteessa todennäköistä on, että käskyvalta kemiallisten aseiden käytöstä ei olisi aiemman doktriinin mukaisesti joustavasti rintamakomentajilla, vaan sotatoimien johdon yhä enemmän itselleen keskittäneellä presidentti Putinilla. 

Mahdollinen kemiallisten aseiden käyttö ei luultavimmin muistuttaisi Syyrian sodassa nähtyjä kemiallisia iskuja, jotka olivat lähes puhtaasti terrorihyökkäyksiä. Syyrian kapinallisalueiden siviiliväestöä vastaan kohdistetut menetelmät eivät sellaisenaan sovellu siirrettäväksi Ukrainaan, jossa Putin tarvitsisi selvän sotilaallisen voiton.

Tukikohtia ja logistiikkaa vastaan suunnatun, ratkaisevan laajan kontaminaation aiheuttavan kemiallisen iskun tavoiteltu teho edellyttäisi kaikkein tappavimpien ja pitkäkestoisimpien kemiallisten aseiden käyttöä. Tämä olisi Venäjälle valtaisa poliittinen riski ja voisi laukaista lännen väliintulon. On myös epävarmaa, olisiko Venäjällä kapasiteettia tämän mittakaavan hyökkäykseen.

Kemiallisten aseiden provosoimattoman käytön riskit ovat Venäjälle niin suuret, että Putinin hallinto pyrkisi luultavimmin pohjustamaan kaasuhyökkäystä propagandalla, kenties myös vihollisen tekemäksi lavastetulla iskulla. Venäjän sodanjohto onkin kahdesti syyttänyt Ukrainaa aikeista käyttää kemiallisia aseita; ensi kerran jo keväällä ja toistamiseen syyskuussa, jolloin Ukrainan väitettiin varustavan turkkilaisvalmisteisia lennokkejaan kaasusumuttimilla. Molemmissa tapauksissa disinformaatio jäi kuitenkin vain disinformaatioksi.

Tukikohtia ja logistiikkaa vastaan suunnatun, ratkaisevan laajan kontaminaation aiheuttavan kemiallisen iskun tavoiteltu teho edellyttäisi kaikkein tappavimpien ja pitkäkestoisimpien kemiallisten aseiden käyttöä. Tämä olisi Venäjälle valtaisa poliittinen riski ja voisi laukaista lännen väliintulon.

Kemiallisten aseiden ilmaantuminen Ukrainan rintamalle osana tavanomaisia sotatoimia, olipa kyse massakäytöstä tai valikoivista hyökkäyksistä, vaikuttaa toistaiseksi nähdyn perusteella epätodennäköiseltä, ja on muuttumassa koko ajan epätodennäköisemmäksi. 

Niiden käyttö rajatummissa hybridisodankäynnin yhteyksissä voisi silti olla mahdollista. Kaasun käyttö miehitetyillä alueilla toimivia ukrainalaisia partisaaniyksikköjä vastaan voi myös tulla kyseeseen, koska tällöin Venäjän hallinto katsoisi toimivansa omalla valtioalueellaan terrorismin nujertamiseksi.

Näissä tapauksissa turvautuminen kemiallisiin aseisiin olisi myös mahdollista yrittää salata. Vaikka tieto tulisi julki, väitteisiin liittyvä kiistanalaisuus ja ylipäätään kaasun rajoitettu käyttö ei välttämättä johtaisi länsimaiden suoriin sotilaallisiin vastatoimiin. Tässä mielessä kemiallisia aseita ei voi kokonaan sulkea pois mahdollisista uhkakuvista, mutta taistelukentän ja asutuskeskusten summittaisen tappajan sijasta niiden paikka olisi todennäköisimmin sodan marginaaleissa.

Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, tietokirjailija ja dosentti Oulun yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Cody West/Unsplash.

Päivitys 18.11.2022 klo 15:25: Korjattu Sergei ja Julia Skripalin suhde: Julia on Sergein tytär. Skripalit eivät myöskään menehtyneet myrkytykseen, joten kyseessä on salamurhayritys, ei onnistunut salamurha. Skripalit ovat yhä elossa.

Julkaisu Venäjän joukkotuhoaseet ja hyökkäyssota Ukrainassa, osa I ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinaseiden käytön uhka on leijunut historiassa useiden sotilaallisten ja poliittisten kriisien yllä. Useimmiten ydinaseiden rooli on kuitenkin ollut passiivinen, korkeintaan vihjailevasti esillä oleva.

Harvinaisempia ovat sellaiset sodat ja diplomaattiset kriisit, joissa ydinasevallat ovat avoimesti uhanneet käyttävänsä ydinaseita tai vihjailleet niiden käytön mahdollisuudesta esimerkiksi ydinasevoimien valmiustilaa selkeästi nostamalla. 

Vieläkin harvinaisempia ovat olleet tapaukset, joissa laajenemishaluinen ydinasevaltio on hyökännyt avoimesti ydinaseuhkaan tukeutuen ja sodan oikeussäännöistä pitkälti piittaamatta ydinaseettoman naapurivaltionsa kimppuun – mielessään vähintäänkin laajat aluevaltaukset, ellei suorastaan koko yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän lamaannuttaminen.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeuksellisuus korostuu, kun otetaan huomioon, että Venäjä lupasi vuonna 1994 solmimassaan Budapestin muistiossa muiden sopimusosapuolten kanssa kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Vastineena Ukraina luopui vapaaehtoisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen alueelle jääneistä ydinasevoimista ja liittyi ydinsulkusopimukseen ydinaseettomana valtiona.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeuksellisuus korostuu, kun otetaan huomioon, että Venäjä lupasi vuonna 1994 solmimassaan Budapestin muistiossa muiden sopimusosapuolten kanssa kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta.

Venäjän ydinaseuhkapuheen poikkeukselliset piirteet korostavat tarvetta pohtia, mitä laajakantoisempia vaikutuksia niillä on ydinasepolitiikan tulevaisuudelle. Miten käsitys ydinaseiden ”käyttökelpoisuudesta” on muuttumassa toisaalta pelotepolitiikan, toisaalta kiristyspolitiikan välineinä? Miten tilanne vaikuttaa ydinaseiden painoarvon mahdolliselle muutokselle maailmanpolitiikassa?

Ydinasepelote hillitsee ja yllyttää

Sodan edetessä on käynyt selväksi, että ydinasepelotteen tuottama vastavuoroinen haavoittuvuus hillitsee edelleen ydinasevaltioita ja näiden liittolaisia suorista sotilaallisista yhteenotoista.

Ydinasepelotteen suursotia hillitsevä vaikutus ei ole kuitenkaan valunut matalamman intensiteetin konflikteihin ja sotiin. Päinvastoin ydinasevaltioiden johtajien hanakkuus sodan ja rauhan rajaa hämärtäviin hybridioperaatioihin ja jopa laajamittaisiin paikallisiin sotiin ydinaseettomia valtioita vastaan on ydinasekaudella kasvanut.

Tutkimuskirjallisuudessa tämä ilmiö tunnetaan niin sanottuna tasapaino–epätasapaino-paradoksina. Ydinasevaltiot eivät ole koskaan käyneet laajamittaista sotaa toisiaan tai liittolaisiaan vastaan, vaikka matalamman intensiteetin rajakonflikteja on kyllä ollut esimerkiksi Kiinan ja Neuvostoliiton sekä Pakistanin ja Intian välillä. Samalla ydinasevaltiot vaikuttavat kuitenkin osallistuvan keskimääräistä useammin sotilaallisiin konflikteihin ja selkkauksiin ydinaseettomien valtioiden kanssa.

Sechser ja Fuhrmann osoittavat, että ydinaseet ovat tuhovoimastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä syystä – varsin kehnoja diplomaattisen kiristämisen välineitä.

Havainto saa edelleen kääntäen tukea tutkimustuloksista, joiden mukaan liittoutuminen ydinasevallan kanssa vaikuttaisi keskimäärin vähentävän valtion todennäköisyyttä joutua sotilaallisen aggression kohteeksi.

Ydinaseselkänojan kannustama riskinottokyky näkyy myös tavassa, jolla ydinaseita käytetään kiristyspolitiikan välineenä. Teoksessaan Nuclear Weapons and Coercive Diplomacy (2016) politiikan tutkijat Todd Sechser ja Matthew Fuhrmann analysoivat 19 historiallista tapausta, joissa ydinaseita on käytetty sotien, aseellisten yhteydenottojen ja diplomaattisten kriisien yhteydessä kiristyspolitiikan välineenä.

Sechser ja Fuhrmann osoittavat, että ydinaseet ovat tuhovoimastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri siitä syystä – varsin kehnoja diplomaattisen kiristämisen välineitä. Vain harvoin esitetyt uhkakuvat ovat olleet uskottavia tavoiteltuihin päämääriin nähden, varsinkin kun kiristyksen kohteena olevilla valtioilla ja johtajilla on usein tilanteessa paljon enemmän pelissä, kuten nyt esimerkiksi Ukrainalla on.

Tästä huolimatta Venäjä on tukeutunut hyökkäyssodassaan ydinaseilla uhkaamiseen ja kiristämiseen. Uhkausten taustoittamiseksi on ensin tarkasteltava ydinasepelotteen ja ydinaseilla kiristämisen eroja sekä toisaalta niiden väistämättömään sulautumiseen vaikuttavia tekijöitä. 

Ydinaseilla uhkaamisen logiikka: pelote ja kiristys

Karkeasti jaoteltuna ydinaseita voidaan siis käyttää sekä vihollisuuksien kynnyksen ennaltaehkäisevään nostamiseen (pelote; engl. deterrence) että niiden käytöllä uhkaamiseen poliittisten myönnytysten saavuttamiseksi (pakottaminen ja kiristäminen; compellence, coercion). Ydinasepelotteen kohdalla uhka voidaan esittää karkeasti kahdella eri tavalla. 

Ensinnäkin siten, että vastapuolen aggressiolla todennäköisesti tavoittelemat hyödyt jäisivät selvästi pienemmiksi kuin sen vihollisuuksien käynnistymisen jälkeen todennäköisesti kohtaamat menetykset. Toisekseen siten, että vastapuolen aggressio tulee aiheuttamaan sille sellaista välitöntä massiivista tuhoa, mikä ei välttämättä välittömästi edes liity käynnissä oleviin sotilaallisiin toimiin.

Johtavien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinaseiden käyttöopeissa on käytännössä elementtejä molemmista pelotteen perusmuodoista. Kumpikin niistä varaa virallisessa ydinasepolitiikassaan mahdollisuuden käyttää ydinaseita ensimmäisenä, joskin mahdollisuus on varattu vain äärimmäisiin olosuhteisiin, joissa kyseisten valtioiden tai näiden liittolaisten elintärkeät intressit ovat uhattuna. Yhtä lailla molemmat johtavat ydinasevallat vaalivat myös vastahyökkäykseen kykeneviä, ensi-iskulta suojattuja ydinasevoimia.

Johtavien ydinasevaltojen, Yhdysvaltojen ja Venäjän, ydinaseiden käyttöopeissa on käytännössä elementtejä molemmista pelotteen perusmuodoista.

Ydinasepelotteella pyritään joka tapauksessa ennaltaehkäisemään vastapuolen vihollisuuksia sekä heikentämään sen toimintaedellytyksiä, jos sota tai kriisi on jo syttynyt. Pelotepolitiikan perimmäinen tehtävä on siis joko vallitsevan tasapainon ylläpitäminen tai vastapuolen aloitekyvyn hillitseminen.

Ydinasekiristyksestä on sen sijaan kyse silloin, kun ydinaseiden käytöllä uhkaamalla pyritään saamaan vastapuoli tekemään jokin itselle tärkeä poliittinen myönnytys. Kiristyksen kohteena voi olla myös oma liittolainen. 

Esimerkiksi Israelin sekä Syyrian ja Egyptin johtaman arabivaltioiden liiton välillä käydyn Jom Kippur -sodan yhteydessä vuonna 1973 Israel nosti ydinasevalmiuttaan tavalla, jonka se tiesi välittyvän ainoastaan Yhdysvaltojen – ja kenties Neuvostoliiton – tiedustelulle. Näin se pyrki painostamaan Yhdysvaltoja sitoutumaan Israelin tarvitsemiin tavanomaisten aseiden toimituksiin.  

Kiristyksellä pyritään siis muuttamaan vallitsevaa tilannetta itselle suotuisaan suuntaan, esimerkiksi uhkaamalla ydinaseiden käytöllä, jos vastapuoli ei suostu itselle suotuisiin rauhanehtoihin.

Kiristys- ja pelotepuhe sulautuvat Venäjän retoriikassa

Sechser ja Fuhrmann toteavat, että erottelu pelotteen ja kiristämisen välillä on analyyttinen eikä välttämättä ole sellaisenaan istutettavissa kansainvälisen politiikan todellisuuteen. Tämä on näkynyt myös Venäjän hyökkäyssodan yhteydessä esittämissä lukuisissa ydinaseuhissa.

Venäjän hyökkäyssodan alkuvaiheessa helmikuussa 2022 esittämien ydinaseuhkauksien logiikkaa voidaan kuvailla epäsuorana kiristystekona, jossa yhdistyy pelotteen vahvistamiseen sekä toisaalta vastapuolen ja tämän tukijoiden kiristämiseen viittaavia elementtejä. 

”Sotilaalliseen erikoisoperaatioon” ryhtymistä perustellessaan Venäjän presidentti Vladimir Putin viittasi epämääräisesti maan strategisten ydinasevoimien valmiustilan nostoon, mikä ei kuitenkaan johtanut konkreettisiin voimannäyttöihin tai edes näkyvään vihjailuun niihin valmistautumisesta.

Sodan alkuvaiheen ydinaseuhkapuheella Venäjä pyrki yhtäältä muistuttamaan Yhdysvaltoja ja puolustusliitto Natoa sen ydinasepelotteesta. Samalla se pyrki lyömään kiilaa Ukrainan ja lännen välille. 

Uhkauksen tehtävänä oli estää Naton suora sotilaallinen puuttuminen sotaan sekä mahdollisesti myös painostaa länttä maanittelemaan Ukrainan johtoa Venäjälle suotuisiin poliittisiin myönnytyksiin. Venäjän hyökkäyssodan ensimmäisen vaiheen epäonnistuminen kuitenkin teki tämän tavoitteen tyhjäksi.

Ydinaseet ovat venäläisessä ajattelussa aselaji, jolla pitää olla käytännön vaikutusta, vaikka niitä ei taistelukäytössä räjäytettäisikään.

Ukrainan puolustusmenestyksen vahvistuessa Venäjän ydinaseuhkat ovat loppukesästä eteenpäin kohdistuneet selvemmin Ukrainaan ja täten linkittyneet itäisen Ukrainan taistelukentän tapahtumiin. Samalla kun Venäjä järjesti valloittamillaan alueilla laittomia valekansanäänestyksiä, liitti Putin alkusyksyllä ydinasepuheisiinsa maininnan siitä, että maa on valmis käyttämään ydinaseita alueellisen koskemattomuutensa takaamiseksi. 

Venäjän julkilausuttu ydinasedoktriini ei kuitenkaan tunnista muotoilua, jossa alueellisen koskemattomuuden rikkomisella oikeutettaisiin yksiselitteisesti ydinaseiden ensikäyttö. Tämän sijaan julkilausutussa doktriinissa ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudesta puhutaan kahden skenaarion yhteydessä. Ensimmäisessä vastapuoli on hyökkäyksellään tuhonnut Venäjän kriittisiä hallinnollisia tai sotilaallisia kohteita tavalla, mikä vaarantaa Venäjän ydinaseiden komentojärjestelmien toiminnan. Toisessa ydinaseiden ensikäytön oikeuttavassa skenaariossa vastapuolen Venäjää kohtaan suorittama aggressio on vaarantanut maan valtiollisen olemassaolon.

Yhtä lailla on muistettava, ettei julkilausuttu doktriini paljasta tosiasiallisia sotilaallisia suunnitelmia. Sen tarkoituskaan ei ole antaa aukotonta reseptikirjaa siitä, miten valtio tulee toimimaan sodassa tai merkittävissä kriiseissä. 

Doktriini on tässä mielessä myös julkisuuspolitiikan väline, jolla pyritään lisäämään pelotepolitiikan uskottavuutta esittämällä selkeitä, yleispiirteisiä skenaarioita, joiden kautta on myös mahdollista perustella ydinasevoimien kehittämistä ja niitä ylläpitävää harjoitustoimintaa.

Tätä vasten ei olekaan täysin yllättävää, että hyökkäyssodan kuluessa Venäjän johdosta on kuultu keskenään ristiriitaiseltakin vaikuttavaa ydinaseuhkapuhetta. Epämääräinen uhkapuhe ei liene vahinko, vaan pikemminkin Venäjän ydinaseretoriikkaan kuuluva ominaisuus. Ydinaseet ovat venäläisessä ajattelussa aselaji, jolla pitää olla käytännön vaikutusta, vaikka niitä ei taistelukäytössä räjäytettäisikään.

Pelkkää puhetta?

On keskeistä kiinnittää huomiota siihen, mitä välittömiä tavoitteita Venäjän ydinaseuhkapuheeseen liittyy. Kyse on siis yhtäältä epäsuorasta kiristämisestä, toisaalta pelotteen viestimisestä ja siihen liittyvän voimantunteen esittämisestä. Venäjä pyrkii paitsi kasvattamaan itseään suoraan uhkaavien sotatoimien kynnystä, myös monimutkaistamaan vastapuolen riskiarvioita Ukrainan tukemisesta aiheutuvista seurauksista.

Venäjän uhkakuvapuhe kuitenkin kärsii samasta uskottavuusvajeesta, mikä on tehnyt aikaisemminkin historiassa ydinaseilla kiristämisestä useimmiten tuloksetonta. Kiristysuhka ei vaikuta uskottavalta, sillä ydinaseiden käytöstä todennäköisesti aiheutuvat välittömät vastatoimet ja poliittiset seuraukset olisivat mittavat verrattuna ydinaseiden rajoitetusta käytöstä saavutettavaan sotilaalliseen hyötyyn.

Vaikka Venäjän johto on pyrkinyt vihjailemaan hyökkäykseensä liittämillä, historiallisesti kohtalonomaisilta vaikuttavilla merkityksillä, sodasta on puhuttu ”erikoisoperaationa”, eikä Ukrainan iskut esimerkiksi Krimille ole selvästi ylittäneet ”eksistentiaalisen uhkan” kynnystä.

Samalla on syytä muistaa, että Venäjän niin sanottuja ei-strategisia, pääosin taistelukenttäkäyttöön ja infrastruktuurikohteita vastaan suunniteltuja ydinräjähteitä ei olla tiettävästi missään vaiheessa siirretty keskusvarastoista joukko-osastoille ja edelleen ydinaseita maaliin saattaviin kantolaitteisiin. 

Tavoitteena on nostaa lännen kynnystä tukea voimallisemmin Ukrainaa ja samalla vahvistaa Venäjän suoraa pelotetta länttä vastaan.

Tällaisella operaatiolla voisi kuvitella olevan korkeintaan rajattua vaikutusta sodankäynnin välittömiin tavoitteisiin. Silti sen suunnittelu vaatisi näkyviä logistisia toimia sekä ydinaseiden liikutteluun liittyvistä ja huolto- ja turvatoimista vastaavien yksiköiden valmiuden selvää nostoa, ydinaseita vastaanottavien joukko-osastojen operationaalisen valmiuden näkyvästä nostamisesta puhumattakaan.

Samassa yhteydessä Venäjä todennäköisesti nostaisi sen strategista tasapainoa ylläpitävien joukkojen valmiutta mahdollisesti myös hajasijoittamalla keskeiset poliittiset päätöksentekijät suojatiloihin ympäri Venäjää. Tällaisesta toiminnasta ei myöskään ole nähty merkkejä.

Vaikuttaa siis entistä selvemmältä, että Venäjän ydinaseuhkapuhetta motivoi ennen kaikkea pyrkimys vastapuolen riskiarvioiden monimutkaistamiseen. Tähän liittyvät myös hiljattaiset Venäjän esittämät, sittemmin jo Kansainvälisen atomienergiajärjestön kumoamat väitteet Ukrainan hallussa mahdollisesti olevista ”likaisista pommeista”, eli radioaktiivista ainesta ympäristöönsä tavanomaisin räjähtein levittävistä aseista. 

Tavoitteena on nostaa lännen kynnystä tukea voimallisemmin Ukrainaa ja samalla vahvistaa Venäjän suoraa pelotetta länttä vastaan. Sitä tuetaan avoimeksi hybridioperaatioksi edenneillä taloudellisilla, etenkin länteen suuntautuvilla energiapoliittisilla painostuskeinoilla. 

Kyse voi olla kiristyksen ja pelotteen lisäksi myös puhtaasti suurvaltastatukseen liittyvästä voimantunteen esittämisestä, jolloin tavoitteena lienee myös Venäjän sotajoukkojen moraalin nostaminen ja maan tosiasiassa katoavan suurvaltastatuksen korostaminen oman kotiyleisön sekä suoraan sotaan liittymättömien kolmansien valtojen silmissä.

Paineita ydinaseiden ja pelotepolitiikan vaikutusalan leviämiselle

Voimistuvan ydinaseuhkapuheen keskellä on syytä muistaa pelotteen ja kiristämisen perusfunktiot. Molemmissa tapauksissa ydinaseuhkalla pyritään saavuttamaan merkittäviä poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita ilman, että ydinaseita tarvitsisi käyttää taistelutoimien yhteydessä.

Ydinaseiden käytöllä uhkaaminen on kuitenkin aina tuomittavaa – ydinaseiden kieltosopimuksen voimaantulon jälkeen entistä selvemmin myös kansainvälisen lain näkökulmasta. Tässä mielessä Putinin Venäjän ydinaseuhkapuheita ei voida sivuuttaa, eikä ydinaseuhkauksiin voida suhtautua tavanomaisena poliittisena retoriikkana.

Kiristämistarkoituksessa esitettyä ydinaseuhkaa ei ole tiettävästi kertaakaan aikaisemmin esitetty tilanteessa, jossa johtava ydinasevaltio pyrkii laajamittaisiin aluevaltauksiin ydinaseetonta naapurivaltiotaan vastaan. 

Samaan aikaan sekä Venäjä että toisaalta myös Nato ja Yhdysvallat ovat jättäneet retoriikassaan liikkumatilaa tekemättä liian velvoittavia uhkauksia ydinaseiden käytöstä tai vastatoimista, joihin ne ripustaisivat uskottavuutensa.  

Siitä huolimatta kiristämistarkoituksessa esitettyä ydinaseuhkaa – edes epäsuoraa sellaista – ei ole tiettävästi kertaakaan aikaisemmin esitetty tilanteessa, jossa johtava ydinasevaltio pyrkii laajamittaisiin aluevaltauksiin ydinaseetonta naapurivaltiotaan vastaan. 

Vaikka Venäjä on viimeisimmissä ulostuloissaan jälleen korostanut rooliaan vastuullisena ydinsulkusopimuksen tunnustamana ydinasevaltana, se on onnistunut jo aikaisemmilla uhkapuheillaan luomaan vaarallisen ennakkotapauksen, joka on jo nyt nähtyjen seurausten valossa omiaan lisäämään ydinasepelotepolitiikan leviämiselle otollisia kansainvälispoliittisia paineita. Tästähän on osittain kyse myös Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksissa.

Tapio Juntunen on turvallisuuden tutkimuksen yliopisto-opettaja Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Vladyslav Cherkasenko / Unsplash.

Julkaisu Venäjän ydinasekiristys ja pelotepolitiikan tulevaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on asettunut selvästi tukemaan Ukrainaa sen puolustautuessa Venäjän hyökkäyssotaa vastaan. Suomen poliittinen linja mukautuu suuriin ja vaikeisiinkin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin muutoksiin, ja maan päätös tukea Ukrainaa yhdessä laajemman kansainvälisen yhteisön kanssa nauttii laajaa kansan tukea mielipidekyselyissä. 

Tähän peilaten Suomen venäjänkielisen väestönosan poliittiset sympatiat ovat herättäneet kysymyksiä – Venäjähän lähti hyökkäyksellä virallisen väittämänsä mukaan pelastamaan venäjänkielisiä maanmiehiään ja yhdistämään laajempaa venäläistä maailmaa. Niin kutsuttujen maanmiesten käyttäminen vipuvartena Venäjän ulkopolitiikassa on huolettanut jo vuosia aiemmin, esimerkiksi Viron Pronssisoturi-muistomerkin kiistaan liittyen. 

Suomen päätös tukea Ukrainaa yhdessä laajemman kansainvälisen yhteisön kanssa nauttii laajaa kansan tukea mielipidekyselyissä. 

Venäjänkielisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan edistävä Cultura-säätiö julkaisi 29. syyskuuta Suomen venäjänkieliset 2022 (SVK-2022) -selvityksen, joissa selvitetään asenteita Suomen yhteiskunnallisiin instituutioihin, omiin tulevaisuuden näkymiin sekä Ukrainan tilanteeseen liittyviin näkemyksiin. Innolink toteutti kyselyn puhelinhaastatteluilla kesä-heinäkuussa ennen Venäjän puolittaista liikekannallepanoa. Tuloksissa ei ole mukana Ukrainan venäjänkielisiä pakolaisia, joista puolestaan Sisäministeriö on julkaissut hiljattain erillisen kyselytutkimuksen.

Tutustuimme kyselyn vastauksiin ja niihin liittyviin kommentteihin Cultura WEEK-konferenssissa pitämäämme esitystä varten. Tässä tekstissä käsittelemme yhtä keskeisimmistä havainnoistamme, eli suomalaista uutismediaa kohtaan tunnetun luottamuksen yhteyttä Venäjän sotatoimiin suhtautumiseen.

Sota ja luottamus mediaan

Osa SVK-2022-selvityksen kysymyksistä tehtiin vastaaviksi Valtioneuvoston kanslian noin kuukauden välein tehtävän Kansalaispulssi-kyselyn kanssa. Luottamuksesta suomalaista mediaa kohtaan kysyttiin molemmissa kyselyissä, joten vertailimme näiden kahden kyselyn kesäkuun 2022 vastauksia tämän kysymyksen osalta. 

Kuten kuvasta 1 käy ilmi, Suomen venäjänkieliset luottavat muuhun väestöön verrattuna selvästi vähemmän suomalaiseen uutismediaan riippumatta ikäryhmästä. Tämä olikin yksi selvistä eroista institutionaalista luottamusta mittaavien kysymysten osalta vertailtaessa venäjänkielisten ja muun väestön asenteita Suomessa.

Luottamuksessa mediaa ja muita yhteiskunnallisia instituutiota kohtaan on hyvä muistaa, että sokeassa luottamuksessa auktoriteetteihin on omat vaaransa. Esimerkiksi politiikan tutkimuksessa kriittisiä kansalaisia on jo pitkään pidetty osaltaan myös tärkeinä vallan vahtikoirina. 

Vaikka tämä argumentti keskittyi alun perin kansalaisten kriittiseen suhtautumiseen erityisesti poliittisia vallanpitäjiä kohtaan, voidaan samaa periaatetta soveltaa myös muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten mediaan. Kuitenkin Suomen venäjänkielisten osalta epäluottamus suomalaista uutismediaa kohtaan näyttää olevan yhteydessä Venäjän sotatoimien hyväksymiseen. 

SVK-2022-raporttiamme vetää yhteen kuva 2, jossa on kuvattu esimerkiksi iän ja koulutustason kaltaisten sosiodemografisten tekijöiden ja suomalaista mediaa kohtaan tunnetun luottamuksen yhteyttä Venäjän sotatoimien oikeutukseen Ukrainassa. 

Suomen venäjänkielisten osalta epäluottamus suomalaista uutismediaa kohtaan näyttää olevan yhteydessä Venäjän sotatoimien hyväksymiseen. 

Tätä mitataan ”riskiluvulla” jokaisen tekijän kohdalla: katkoviivalla kuvaan merkityn riskiluvun ”1” ylittävien sosiodemografisten tekijöiden kohdalla ”riski” pitää Venäjän sotatoimia oikeutettuna kasvaa. Kuten kuvasta ilmenee, moni tekijä myös vaikuttaa riskiluvun jäämiseen sen alapuolelle, eli on yhteydessä sotatoimien hyväksymättömyyteen. 

Kuten kuvasta 2 näkyy, ikä ja luottamus suomalaista mediaa kohtaan ovat kärkiselittäjiä suhtautumisessa Venäjän sotatoimiin. Iän kasvaessa riski pitää sotatoimia oikeutettuina kasvaa, kun taas suurempi luottamus suomalaista mediaa kohtaan pienentää merkittävästi riskiä hyväksyä Venäjän sotatoimet. Tulos on myös osaltaan linjassa Venäjällä tehtyjen kyselyiden kanssa, joissa luottamus Venäjän televisiota kohtaan heijastunut korkeampaan sodan kannatukseen ikäryhmästä riippumatta.

Myös SVK2022-raporttiimme pohjaavasta kuvasta 3 voidaan puolestaan nähdä, että luottavaisesti suomalaiseen mediaan suhtautuvat eivät hyväksy huomattavasti todennäköisemmin Venäjän sotatoimia Ukrainassa verrattuna epäluottavaisesti tai neutraalisti suomalaiseen mediaan suhtautuviin. Medialuottamuksen myötä Venäjän sotatoimien hyväksyntä laskee ikäryhmästä riippumatta.

Uutisista ja politiikasta etääntyjät

SVK2022-kyselyn vastaajista vain 57 prosenttia kertoi seuraavansa ainakin jokseenkin aktiivisesti Suomen yhteiskunnan asioita, eikä matala kiinnostus aina kohdistu pelkästään Suomeen. Jo vuosina 2015–2016 tehdyissä Suomen Venäjänkieliset mediankäyttäjinä-hankkeen haastatteluissa selvisi, että monet Suomen venäjänkieliset ovat päättäneet kokonaan lopettaa uutisten ja politiikan seuraamisen. 

Vaikka Venäjän sotilaallista toimintaa Ukrainassa oikeutettuna pitävien 18 prosentin joukossa oli Venäjää puolustavia kommentteja, osa vetosi myös tilanteen monimutkaisuuteen ja saatavilla olevan tiedon epäluotettavuuteen. Tällä perusteltiin kantaa, jonka mukaan Suomi tai vastaaja itse eivät voisi tuomita Venäjää. Taustatietojen epävarmuuteen vetoamisesta voi päätellä, ettei hyökkäyssodan aloittaminen sinänsä ole kaikkien mielestä lähtökohtaisesti väärin. 

Kommenteissa ilmaistu varautuneisuus poliittiseksi nähtyä julkista keskustelua kohtaan voidaan nähdä liittyvän Venäjälläkin yleiseksi tunnistettuun etäännyttävään ja apaattiseen politiikkasuhteeseen, minkä on esitetty tukevan Venäjän hallinnon toimien passiivista hyväksyntää.

Puolueettomuutta ja lisää näkökulmia kaivataan

Kyselyn kommenteissa harmiteltiin myös siitä, etteivät suomalaiset ymmärrä suomalaisen uutisoinnin olevan puolueellisen pelkistävää. Suomalaisten uutisten puolueellisuuskritiikkiin liittyy useissa avoimissa kommenteissa toistuva kaksoisstandardeja kritisoiva whataboutismi siitä, kuinka Ukrainan ja länsivaltojen omat aiemmat sotatoimet eivät aiemmin saaneet yhtä jyrkkiä vastareaktioita kuin nyt Venäjä.

Vaatimus tasapuolisuudesta voi tuntua oudolta etenkin nykyisessä tilanteessa, missä Suomi ei ole puolueeton ja venäläisen median puolueellisuus on ollut pitkään räikeää. Lisäksi esimerkiksi Venäjän propagandaan erikoistunut mediatutkija Sarah Oates on arvioinut, että Venäjällä median kuluttajat usein hyväksyvät uutisoinnin puolueellisuuden, kunhan he pitävät sitä kannustavana ja oikeamielisenä. Tätä saattaa selittää Suomen venäjänkielisillä keskustelufoorumeillakin esiin nouseva ajatus siitä, että kansallisesti omaksi asiaksi käsitettyyn aiheeseen voi suhtautua hyväksyttävästi puolueellisesti.

Kuten monilla niin sanotun Paasikivi-Kekkosen linjan kaipaajilla Suomessa, myös usealla venäjänkielisellä on Suomen menneisyyden maakuvaan sidottu idealisoitunut kuva puolueettomasta Venäjän ystävästä. 

Venäjän intressi Ukrainassa voidaan nähdä välittömämpänä kuin Suomella, mitä puolestaan ei nähdä samoin “omana” ja siksi ymmärrettävänä. Kuten monilla niin sanotun Paasikivi-Kekkosen linjan kaipaajilla Suomessa, myös usealla venäjänkielisellä on Suomen menneisyyden maakuvaan sidottu idealisoitunut kuva puolueettomasta Venäjän ystävästä. 

Tällaisesta Suomi-kuvasta voi olla vaikeaa päästää irti, sillä siihen kytkeytyvät sekä tietynlainen käsitys “asioiden luonnollisesta tilasta” että kuva maasta, johon moni on emotionaalisesti kiintynyt. Tämä kuva on voinut jopa vaikuttaa päätöksiin muuttaa Suomeen.

SVK2020-kyselyn kommenteissa kritisoitua eri näkökulmien vähyyttä voi arvioida myös uutissisältöjen määrän näkökulmasta. Venäjän TV:n pitkien uutislähetysten voi tiedonnälkäisen katsojan näkökulmasta nähdä tarjoavan laajemmin näkökulmia suomalaiseen uutissisältöön verrattuna, vaikka näitä näkökulmia ei keskenään tasa-arvoisesti esitetäkään.

Venäjän valtiouskollisella medialla on resursseissa valtava etulyöntiasema tuottaa uutissisältöjä verrattuna kilpailijoihinsa esimerkiksi Virossa ja Latviassa, mutta myös Saksassa, missä venäjänkieliset ovat vähemmistönä. Näissä eri maissa tuotettujen venäjänkielisten aineistojen yhdistäminen yhteiseen mediamaisemaan voisi periaatteessa auttaa lisäämään sisältöjä ja näkökulmia Venäjän valtiollisen mediatuotannon ulkopuolella.

Riitelevät mediamaailmat lähellä

Riippumatta ihmisen omasta suhteesta Venäjään, voi pitkään jatkunutta ja sodan voimistamaa Venäjän arvostelua olla raskasta kuulla, jos se yhdistetään omaan itseen. 

Ennen sotaa Suomen julkisessa mediakeskustelussa korostettiin usein, että Venäjän valtiota kohtaan esitetty kritiikki ja vastenmielisyys ei saisi yhdistyä ”tavallisiin venäläisiin”. Erityisesti kaksoiskansalaisuuskysymysten ja maakauppojen uutisoinnin kohdalla uhkakuvat kuitenkin ovat kohdistuneet suoraan venäläistaustaisiin ihmisiin. “Venäläistausta” taas voi olla hyvin mielivaltaisesti ihmisiin yhdistetty leima. Oletetut sidokset Venäjään ja sen politiikkaan voivat monista tuntua vastenmielisen keinotekoisilta.

Kyselyn mukaan myös monille rakkaisiin ajanvietteisiin, ihmisiin ja muistoihin liittyvät venäjän kieli ja kulttuuri ovat joutuneet antipatian kohteiksi Suomessa. SVK2022-kyselyn vastaajista 17 prosenttia on kokenut Suomessa vihapuhetta tai syrjintää venäjänkielisyytensä vuoksi Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä. Jos uutiset Venäjästä johtavat suoraan itseen tai läheisiin kohdistettuun vihaan, turvattomuuden voi nähdä johtuvan mediasta.

Monille rakkaisiin ajanvietteisiin, ihmisiin ja muistoihin liittyvät venäjän kieli ja kulttuuri ovat joutuneet antipatian kohteiksi Suomessa.

Useassa avoimessa vastauksessa mediaa syytettiin ihmisten jakamisesta kahteen leiriin. Aiemmin Suomen venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeen haastatteluissa selvisi kuinka jo Ukrainan vuoden 2014 vallankumouksen myötä voimakkaan ristiriitaiset maailmankuvat ovat vahingoittaneet ihmisten suhteita jopa perheiden sisällä. Ristiriitaisia mediamaailmoja yritetään sovittaa yhteen niin omassa tilannearviossa kuin myös kansainvälisissä ihmissuhteissa.

SVK2022-kysely tuo esiin Suomen venäjänkielisten monimuotoisuuden. Vastaukset Venäjän sotatoimien hyväksymisestä ymmärrettävästi kiinnostavat kyselyssä, mutta monilla vastaajista oli selvästi monimutkaisempi suhtautuminen konfliktiin kuin kahden vaihtoehdon vastaukset riittävät kertomaan. Heidän asenteillensa löytyy varmasti myös useampia taustasyitä kuin tässä artikkelissa olemme maininneet. 

Kyselyn tulosten perusteella voisikin olla mielenkiintoista tutkia enemmän suomalaiseen mediaan epäluottavaisesti suhtatutuvien ja Venäjän sotatoimia oikeutettuina pitävien venäjänkielisten mediankulutusta ja lähdekritiikkiä. SVKK-2022 kysely on tärkeä panos Suomen venäjänkielisten asenteiden kartoittamisessa, ja se herättää paljon lisäkysymyksiä tulevaa selvitys- ja tutkimustyötä ajatellen.

YTT Teemu Oivo on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa ja tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

VTM Eemil Mitikka on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa sekä Aleksanteri-instituutissa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Marjan Blan / Unsplash.

Julkaisu Suomen venäjänkielisten suhtautuminen mediaan ja sotaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sota on järkyttävä vääryys, eikä hyökkäyksen alle jääneiden koettelemuksissa ole mitään hauskaa. 

Vaikka Venäjä on viime kuukausina tuhonnut kokonaisia kaupunkeja ja jättänyt jälkeensä sanoinkuvaamatonta inhimillistä kärsimystä, huumori on silti orastanut Ukrainassa kevään ja kesän edetessä. Kivun, tuskan ja surun äärellä ukrainalaiset ovat kokoontuneet nauramaan sodan mielettömyydelle esimerkiksi erityisille pommisuojiin avatuille stand up -klubeille.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa. Tässä suhteessa Ukraina ei ole poikkeus. Nauru on löytänyt paikkansa keskitysleirien kauhuissa, syöpädiagnoosien edessä ja tuhoisien onnettomuuksien äärellä. Huumoriin usein liitetystä kepeydestä ja epävakavuudesta huolimatta nauru ei halvenna tuskaa, vaan muistuttaa inhimillisyydestä, toivosta ja siitä, kuinka vajavaisia olentoja ihmiset ovatkaan.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa.

Huumorintutkijat erittelevät tyypillisesti kolme suurta teoriaa. Ylemmyysteorian mukaan nauramme toisten huonommuudelle, huojennusteorian mukaan huumori toimii psykologisena varaventtiilinä ja yhteensopimattomuusteoria painottaa ristiriitaa huumorin ytimenä. Esittelen teoriat tässä järjestyksessä ja osoitan, kuinka niistä jokainen tarjoaa ymmärrettävän näkökulman huumoriin sodan keskellä. 

Nauru ylemmyydentuntona

Niin kutsutun ylemmyysteorian mukaan nauru ilmentää naurajan ylemmyyttä suhteessa naurettavaan kohteeseen. Tämän huvittuneisuuden muodon ovat panneet merkille historian suuren filosofit, kuten Platon, Aristoteles ja Thomas Hobbes. Heistä Hobbes on muotoillut painokkaan kuvauksen tuntemukselle, jolle ei ole nimeä – erityiselle kilpahenkeä ilmentävälle huvitukselle ja huumorille. 

Tässä yhteydessä nauru ilmaisee Hobbesin mukaan äkillistä ylemmyyden tunnetta, joka ilmenee, kun ihminen huomaa olevansa verrokkejaan parempi. Sittemmin professori Charles Gruner on väittänyt, että huumori on peli, jossa on aina voittajat ja häviäjät.

Ylemmyysteoriaan voidaan lukea myös huumori suoranaisena yhteiskunnallinen aseena mukaillen ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin näkemystä naurusta yhteisöllisenä rankaisumekanismina. Kansainvälisen huumorintutkijoiden yhdistyksen ISHS:n perustajajäsen Don Nilsen ehdotti jo tämän vuoden maaliskuussa, että huumori tulisi suunnata yhtenä pakotteena muiden joukossa Venäjän presidentti Vladimir Putinia vastaan.

Vaikka ylemmyysteoria on yksipuolinen, se tarjoaa selkeän näkökulman ukrainalaisten haluun nauraa venäläisille. Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Ukrainalaiskoomikko Felix Redko vitsaili keikallaan, miten hyökkääjät pysäyttivät hänet tiesululla tarkastukseen. Redko avasi auton ikkunan ja tankin edessä seissyt sotilas sanoi erittäin kohteliaaseen sävyyn: ”Olkaa hyvä ja avatkaa takaluukkunne.” Takaluukku avattiin ja tarkistettiin, minkä jälkeen sotilas jatkoi: ”Kiitos paljon, olette vapaita jatkamaan, hyvää illanjatkoa.” Redko ei voinut kuin miettiä – keikalla voimasanojen säestyksellä – miksi ihmeessä sotilaan täytyi olla niin kohtelias. Hyvä kun eivät soittaneet perään ja pyytäneet arvioimaan palveluaan asteikolla 1–10.

Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Koomikon vitsit osoittavat ilmeisen ristiriidan: on täysin järjetöntä, että maata tuhoavat sotilaat ovat yhtäkkiä korostetun kohteliaita ihmisille, joiden maanmiehiä ja -naisia he ovat murhanneet tuhansittain. Imelät puheenparret ja sotakoneiston tankit sekä konetuliaseet eivät sovi samaan kuvaan, jolloin typeryys on entistä ilmeisempi tulkintakehys. 

Tällöin nauru kohottaa humoristin hyökkääjän yläpuolelle, vaikkei toki aseellisesti. Kyse on järjen ja moraalin voitosta, kun jaettu nauru muistuttaa inhimillisyydestä ja siitä, miten ukrainalaiset ovat parempia kuin häikäilemätön ja järjetön vihollinen.

Samaa henkeä kielivät etenkin tämän vuoden hyökkäyksen alkupuolella julkaistut uutiset venäläisten logistisesta kyvyttömyydestä organisoida sotatoimiaan kolonnien venyttyä kymmenkilometrisiksi, sotilaiden ammuttua ohjuksia päin omiaan ja niin edelleen. Hyökkääjien naurettavuutta korostetaan entisestään Putinia esittävillä meemeillä irvailemalla.

Täytyy toki muistaa, että nauru kaikuu myös toiseen suuntaan. Epäilemättä Venäjällä halutaan esittää ukrainalaiset, ja yleisemmin koko läntinen maailma, naurettavassa valossa, joka ilmentää toisesta näkökulmasta monenlaisia heikkouksia. Esimerkiksi länsimaissa vaalittu seksuaalinen tasa-arvo ja uusiutuva energia ovat perinteisen vallan näkövinkkelistä typeryyttä. Näille Venäjän johtajat ovat irvailleet avoimesti.

Kivusta etäännyttävä huumori

Ylemmyysteoria ei selitä kaikkea huumoria. Psykologisesti vähintään yhtä uskottavaa on, että nauru tarjoaa helpotuksen hetken kauheuden keskellä. Tähän ilmiöön tarttuu psykoanalyytikko Sigmund Freudin tunnetuksi tekemä huojennusteoria. Kun huumorin avulla pääsee pakenemaan edes hetkeksi jokapäiväistä ahdistusta ja pelkoa, se vapauttaa ja tarjoaa etäisyyttä tuhoon ja kuolemaan. Naurussa kuuluu samalla myös toivo siitä, että sota ja kauhu tulee vielä joskus päättymään. 

Freudin mukaan ihminen nousee huumorin avulla psykologisesti ympäröivien olosuhteiden yläpuolelle ja ottaa tilanteen niin sanotusti haltuun. Tällöin maailma ei olekaan enää lamaannuttavan pelottava, vaan yksilö on edelleen itsenäinen toimija, joka määrittää omaa suhtautumistaan ympäristöönsä. 

Logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että nauru parantaisi vaikkapa potilaan syövän, vaan että syöpädiagnoosin ei tarvitse johtaa elämisen päättymiseen, vaikka sairauden vuoksi elämä aikanaan tulisikin loppumaan.

Sota synkentää näkymät, kun elämisen mahdollisuudet hupenevat ja ihmisiä siirretään vieraille seuduille tykkitulen alta. Vaikka tässä ei ole mitään hauskaa, hirvittävyyden kokenut voi silti nähdä kokemuksissaan jotain humoristista. Freudin työtä omaan suuntaansa jatkanut logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi. Huumori ja elämän tarkoitus kulkevat hänen tulkinnassaan käsi kädessä.

Vastaavaan sävyyn englantilainen professori Simon Critchley on todennut, että ihmiset ovat melankolisia olentoja, jotka voivat tavoittaa oman ja ympäristönsä naurettavuuden. Niin yksilöt kuin yhteisöt ovat puutteellisia huvittavuuteen saakka, ja juuri siinä piilee mahdollisuus inhimilliseen suuruuteen ja kukoistukseen. Niinpä myös sodanaikainen huumori ja nauru muistuttavat ihmisyydestä. Ne ovat yhteiskunnallisia mekanismeja kootessaan jaetun kauhun keskellä värjöttelevät yksilöt yhteen etsimään toivonpilkahduksia toivottomuudesta.

Sota suurena absurdina

Filosofisesti syvällisin ajatus sodasta ja naurusta löytyy niin sanotun yhteensopimattomuusteorian avulla. Sota on absurdiutta ja mielettömyyttä. Se murtaa kaikki perustoiveet ja -turvat, joita meillä on. 

Kun ihminen on satsannut koko elämänsä rakentaen arkea esimerkiksi Mariupolin kaupunkiin, löytänyt sieltä perheen, kodin ja turvan, on täysin järjetöntä, että vieras valta tykittää kaiken maan tasalle ilman järjellistä syytä. Sellainen ei ole voiman nimiin vannovan itsevaltiaan halu määrätä maailmanjärjestys uusiksi. 

Ihmisjärjen koukeroita pohtineet filosofit Immanuel Kant ja Søren Kierkegaard huomauttavat, kuinka huumorissa odotus ei vastaa havaintoa, minkä vuoksi järki on pulassa kohdatun ristiriidan edessä. Ajatuksellisen umpisolmun edessä ei pidä kuitenkaan luovuttaa.

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta.

Sodan absurdiuden sisäistäminen vaatii tietysti aikaa. Siksi kestää aikaa ennen kuin esimerkiksi stand up -tyyppinen huumori alkaa versoa varsinaisina esiintymisinä. Kun tuska kuristaa kurkkua, naurulla ei ole tilaa raikua. Aika kuitenkin tyypillisesti helpottaa tässäkin, ja niin voidaan havaita kahden yhteen sopimattoman ilmiön törmänneen: rauhaan ja sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys kohtaa ihmisarvosta piittaamattoman vallanjanon. Läntisestä näkökulmasta Venäjän hyökkäys on poikkeama, käsittämätön mielipuolisuus, joka rikkoo rauhan, jota useimmat kaiketi kuitenkin haluavat.     

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta. Ihmiset tietävät paljon maailmasta, mutta eivät kaikkea, ja tässä mielessä aina riittää yllättäviä poikkeamia odotuksiin nähden. Nykymaailmassa sota on poikkeama, minkä vuoksi jotkut löytävät siitä myös naurettavia piirteitä. Vanha vitsi on nykytilanteessa traagisen julma:

            Kuinka saat Jumalan nauramaan?

            Kerro hänelle suunnitelmasi.

Jumalolennoista viis, sodan kauhut näyttäytyvät osaltaan naurettavina myös ihmisille, jotka vertaavat hirveyksiä siihen, millaista elämän kuuluisi ja toivoisi olevan. Tämä heijastuu ukrainalaiskoomikoiden huumorissa ja yleisön naurussa.

On tarpeen tähdentää, ettei huumorinkaan suhteen pidä olla turhan toiveikas. Kaikki ukrainalaiset eivät naura sodalle ja venäläisille. Toisaalta eivät kaikki venäläisetkään janoa valtaa ja halua pilkaten alistaa Ukrainaa. 

Huumori versoo ja nauru jatkuu

Kaikissa kolmessa huumorinteoriassa on itua, ja ne täydentävät toisiaan. Huumori on peri-inhimillinen piirre, joka heijastelee ihmiselämän vajavaisuutta. Me olemme outoja otuksia maapallolla ja kykenemme kaikkein julmimpiin tekoihin, mutta myös rakentamaan hyvää. 

Humanistifilosofi Erich Frommin ajatus on tässä suhteessa kaunis: meidän ei pidä vihata sortajaa ja pyrkiä tekemään hänelle kaikkea sitä pahaa, minkä hän aiheuttaa meille. Sen sijaan meidän pitää rakastaa ja puolustaa niitä arvoja, joita sortaja uhkaa. Vaikka niiden puolustamiseen vaaditaan kiistatta voimaa, ukrainalaiskoomikot osoittavat, että arvoja voidaan vaalia myös huumorilla ja naurulla.

Sodanaikainen huumori muistuttaa sodan, tarpeettoman kuoleman ja tuhon mielettömyydestä, mutta samalla myös toivosta. Huumori voi etäännyttää sodan keskellä hetkeksi kauhusta. Sen myötä se vaalii ajatusta, ettei asioiden tarvitse olla näin pahasti vinossa tulevaisuudessa. Vitsailu ei poista koettua kärsimystä, vaan auttaa hyväksymään sen todellisena ja kunnioittamaan sitä suremalla ja muistelemalla yhdessä elämän mielettömille piirteille nauraen.

Jarno Hietalahti työskentelee Suomen Akatemian rahoittamana tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii parhaillaan huumorin ja epätäydellisyyden suhdetta.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Huumori kukoistaa sodan alla Ukrainassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän presidentti Vladimir Putin järisytti maailmaa käynnistäessään suurhyökkäyksen Ukrainaan. Sodan ensimmäisten viikkojen tapahtumat järkyttivät kuitenkin epäilemättä myös Kremlissä. Ukrainan vahva puolustus ja länsimaiden talouspoliittinen vastaisku romuttivat Venäjän suunnitelman Ukrainan hallinnon syrjäyttämisestä nopeasti ja kohtuullisin kustannuksin.

Vaikuttaa siltä, että virhearvioihin perustunut invaasio on kehittymässä mittavaksi Kremlin aikaansaamaksi katastrofiksi, joka runtelee Ukrainan ja Venäjän lisäksi esimerkiksi globaaleja ruokamarkkinoita.

Putinin hallinto ajoi itsensä sekä retorisesti että käytännössä pakkovoiton eteen, mutta sotamenestyksen saavuttaminen näyttää vain vaikeutuvan, kun Ukrainan vastaanottaa yhä enemmän Venäjän sotavoimaa kuluttavia länsiaseita.

Maansa sotamenestykseen tottuneet kansalaiset hahmottavat yhä konkreettisemmin, ettei kyseessä ollutkaan lyhytaikainen elintason taantuma vaan uusi ankeampi normaali.

Sodan pitkittyessä venäläistä väestöä on myös vaikeampi pitää pimennossa kasvavilta tappioilta ja sanktioiden vaikutuksilta. Maansa sotamenestykseen tottuneet kansalaiset hahmottavat yhä konkreettisemmin, ettei kyseessä ollutkaan lyhytaikainen elintason taantuma vaan uusi ankeampi normaali. Paluuta arkeen ei ole näköpiirissä, jos Euroopan unioni supistaa merkittävästi energian tuontiaan idästä.

On kuitenkin aikaista arvioida, millä tavoin pitkittynyt sota ja taloustaantuma heijastuvat Putinin suosioon ja valtion vakauteen. Kreml voi vielä onnistua valtaussodassa ja sen myötä haihduttaa niin kutsutun erityisoperaationsa hinnan voitonriemuisen kansanosan mielestä.

Paikallinen paholainen oikeutuksen keskiössä

Toistaiseksi sodalla ja Putinilla on vankka tuki Venäjällä, kertoo Levadan raportti. Tuloksessa on toki huomioitava totalitaarisen kontekstin aikaansaamat lisäprosentit – Putinin suosio ei ole Venäjällä ainakaan laskenut sotaa edeltävältä tasolta.

On huomionarvoista, ettei valtionjohto tuottanut hyökkäykselle edeltä käsin virallista perustetta. Putin kielsi toistuvasti sodan mahdollisuuden, kunnes käynnisti sen sotaa oikeuttavilla puheillaan.

Suoraviivainen sotaretoriikka olisi vain todentanut Yhdysvaltojen julkistaman tiedustelutiedon Venäjän hyökkäysaikeesta ja vienyt siltä sen vähäisenkin yllätyksellisyyden. Toisaalta Kreml pystyi luottamaan taustapropagandaansa, jota valtionmedia oli suoltanut kahdeksanvuotisen Itä-Ukrainan sodan kontekstissa.

Aiemmin veljeskansana kuvatut ukrainalaiset leimattiin viholliseksi, samalla kun Donbassin separatistialueen ”pelastaminen” esitettiin toiminnan oikeutuksena. Lisäksi laajempi venäläinen historiapolitiikka on pohjustanut sotaisampia tulkintoja.

Vaikka kotiyleisöä oli valmisteltu jonkinlaiseen operaatioon, on ilmeistä, että sotatoimien luonne tyrmistytti lukuisat älymystön ja nettisukupolven edustajat – puhumattakaan niistä venäläisistä, joilla on lähiverkostoa Ukrainassa.

Putin kielsi toistuvasti sodan mahdollisuuden, kunnes käynnisti sen sotaa oikeuttavilla puheillaan.

Hallinto reagoi sotavastaisuuden mahdolliseen leviämiseen tehostamalla sensuuria ja vaientamalla toisinajattelijoita yhä voimakkaammin. Toimenpiteet eivät kuitenkaan olleet kannatuksen ylläpitämisen kannalta välttämättömiä.

Venäjällä ei ole voinut järjestää vuosikymmeneen näkyviä mielenosoituksia, eivätkä keskivertovenäläiset usko muutoinkaan ruohonjuuritason aktivismin muutosvoimaan. Tätä vastoin Kremlin tuottamat ajatusrakennelmat puhuttelevat tehokkaasti hiljaista enemmistöä, jonka puolelleen voittaminen voisi onnistua, vaikka vastassa olisikin aito sisäpoliittinen oppositio.

Venäjä on perustellut hyökkäystään väittäen sen olevan välttämättömyys Naton laajenemisen estämiseksi ja Ukrainassa rehottavan natsismin kitkemiseksi. Siinä missä Nato on jo pitkään edustanut Kremlin länsiretoriikassa demonia, fasistiseksi käsitetyllä Ukrainalla on lyhyempi historia ja lähinnä Venäjän sisäinen kaikupohja.

Lännessä natsikorttia onkin pidetty absurdina, sillä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on taustaltaan juutalainen, eikä Azovin rykmentin äärioikeistotaustan perusteella voida puhua Ukrainassa rehottavasta ilmiöstä. Muukalaisvihamielisyyttä on maltillisessa mittakaavassa kaikkialla, mikä tarkoittaa Kremlin oikeutuslogiikalla sitä, että Venäjä olisi voinut yhtä lailla ryhtyä denatsifioimaan minkä tahansa muunkin valtion.

Vaikka hyökkäyksen perimmäiset syyt palautuvat länsimaiden ja Venäjän geopoliittiseen kilpaan, jonka osalta Venäjä yrittää voimakeinoin säilyttää Ukrainan etupiirissään, Kreml tarvitsi oikeutukseensa uhkaavan lännen rinnalle Ukrainaan paikantuvan demonin. Sen sijaan että ukrainalaiset olisivat jääneet Naton laajenemisen estävässä sodassa sijaiskärsijöiksi, heistä itsestään piti tehdä kotiyleisön silmissä rangaistuksensa ansaitseva paha.

Muukalaisvihamielisyyttä on maltillisessa mittakaavassa kaikkialla, mikä tarkoittaa Kremlin oikeutuslogiikalla sitä, että Venäjä olisi voinut yhtä lailla ryhtyä denatsifioimaan minkä tahansa muunkin valtion.

Natsivihollisen valinta oli loogista, sillä se edustaa voitonpäivää juhlistavalle sankarikansalle voimakkaita tunteita herättävää antagonistia, jota vastaan syväkulttuurinen identiteetti velvoittaa toimimaan.

Näillä kahdella demonilla on Venäjän sotaretoriikassa omat uhrinsa. Nato uhmaa Venäjän valtiollista turvallisuutta, mutta Ukrainan natsit ovat turvallisuusuhka venäläisväestölle. Jälkimmäisen inhimillisyys vetoaa kotiyleisöön suoremmin, varsinkin, kun Kremlin propaganda paikansi korostetusti venäläisten maanmiesten kohtaaman vaaran Itä-Ukrainan separatistialueelle. Väitteen mukaan fasistinen Kiova aikoi suorittaa siellä venäläisten kansanmurhan.

Käytännössä Krimin valtauksen jälkeen Kreml on voinut kehystää kaikki Ukrainan Venäjän aggression vastaiset toimet äärioikeistolaiseksi russofobiaksi, mikä on vähitellen tehnyt fasistisesta Ukrainasta retorisen selviön.

Natsiretoriikan alkuperä

Liikevoima Kremlin natsiretoriikalle syntyi alkuvuonna 2014 Ukrainan sisäisestä kriisistä. Venäjän valtiojohto ammensi käsityksen fasismin noususta naapurimaassa kolmen tapahtuman sarjasta, jossa ensimmäinen episodi käsitti presidentti Viktor Janukovytšin hallinnon ja Euromaidanin mielenosoittajien välisen konfliktin väkivaltaisen kärjistymisen. Siihen saakka Kreml oli kehystänyt marraskuussa 2013 alkaneen sisäpoliittisen kriisin Venäjälle etäiseksi, Ukrainan sisäiseksi asiaksi.

Retorinen käänne tapahtui ulkoministeri Sergei Lavrovin viitatessa mielenosoittajiin radikaaleina ääriryhminä ja antisemitisteinä, jotka olivat aseistautuneet asevarastojen varusteilla, vallanneet hallintorakennuksia sekä pahoinpidelleet poliiseja ja virkamiehiä. Hän myös sysäsi ääriryhmien toiminnan Ukrainan opposition vastuulle, millä loi käsityksen laajemmasta äärioikeistolaisen pahuuden keskittymästä.

Seuraavaksi tapahtui vallankumous: kapinalliset pakottivat Janukovytšin pakenemaan Kiovasta, minkä jälkeen valtaan noussut parlamentti erotti presidentin. Erotusprosessi suoritettiin kuitenkin Ukrainan perustuslain vastaisesti.

Lisäksi juuri ennen maanpakoaan Janukovytš ja opposition edustajat allekirjoittivat sopimuksen, jossa sisäpoliittinen kriisi olisi ratkaistu muun muassa presidentin valtaa rajoittamalla sekä samana vuonna järjestettävillä presidentinvaaleilla. Sopimus, joka olisi mahdollistanut istuvan presidentin syrjäyttämisen laillisin ja demokraattisin keinoin, ei koskaan pitänyt.

Venäjän valtiojohto ammensi käsityksen fasismin noususta naapurimaassa kolmen tapahtuman sarjasta.

Kremlin oli helppo tulkita tapahtuma opposition kavalana juonena. Venäjän tuolloinen pääministeri Dmitri Medvedev totesi, ettei aseellisen kaappauksen seurauksena vallan anastaneita voinut pitää legitiimeinä, mikä tarkoitti, ettei Ukrainassa ollut sillä hetkellä hallintoa. Itse Janukovytš vertasi tapahtumaa natsien valtaannousuun 30-luvun Saksassa, mihin myös Putin viittasi epäsuorasti päiviä Krimin valtauksen jälkeen.

Viimeisen ”todisteen” fasismin nousulle tarjosi uusi parlamentti äänestäessään valtion ainoaksi viralliseksi kieleksi ukrainan. Lain astuessa voimaan Venäjän kieli olisi menettänyt asiointikielen aseman puolella maan hallintoalueista, ja päätös olisi vaikuttanut laajan kansanosan arkeen. 27,5 miljoonaa käytti venäjää työkielenään ja vähintään neljännes väestöstä piti sitä äidinkielenään.

Vaikka presidentin tehtävää hoitanut Oleksandr Turtšynov kieltäytyi kielilain allekirjoittamisesta, hanke oli ehtinyt provosoimaan Krimin ja itäisen Ukrainan väestöä protestoimaan kaduille, mitä Kremlin oli helppo lietsoa.

Lavrov tulkitsi kielilain venäjänkielisten perusoikeuksien epäämisenä ja vihjasi Länsi-Ukrainassa riehuneiden ääriryhmien valmistautuvan puhdistamaan vallan kaapanneen opposition vastustajat. Muodostui käsitys, että äärioikeisto anasti Ukrainassa vallan, ryhtyi polkemaan venäläisten ihmisoikeuksia ja hyökkää heitä vastaan nationalistiradikaaleista koostuvilla joukoillaan.

Näin Kreml oli luonut Krimin miehittämisen kynnyksellä sekä kotiyleisöön että krimiläisiin vetoavan oikeutustarinan, jonka propagointi suoritettiin rivipoliitikkojen ja valtionmedian kaikukoppakampanjana.

Kohdeyleisö supistui, valtaaminen vaikeutui

Venäjän valtionjohto kehysti siis Janukovytšin jälkeisen hallinnon fasistiseksi ukrainalaisosapuolten toimintaa retorisesti kärjistämällä. Sen sijaan, että kyse olisi ollut tekaistusta valheesta, Kreml taivutti totuutta kohdeyleisölleen uskottavuuden sallimissa rajoissa. Euromaidanin mielenosoittajien joukossa riehuneet äärioikeistoryhmät, joita kiistatta oli mukana, nostettiin protestiliikkeen keskiöön ja linkitettiin oppositioon, jonka toimintaa kuvattiin muutoinkin salakavalaksi.

Valtaan nousseen opposition äänestämä kielilaki sisälsi jo lähtökohtaisesti nationalistisen sävyn, ja sen motiiveista oli vaikea poissulkea Itä-Ukrainan venäjänkielisen väestön ärsyttäminen. Juuri ennen Krimin miehitystä Kremlin kärjistykset kumuloituivat loogiseksi tarinaksi, jolla oli painoarvoa krimiläisten suostuttelussa alueliitoksen kannalle.

Natsismin jahtaaminen on kuitenkin paljastunut sotarikoksia pursuavaksi tuhoamissodaksi, joka on myös runnellut laajasti Donbassia.

Kun Krimin liittäminen Venäjään vastasi krimiläisenemmistön toiveita, Donbassin asukkaista vajaa kolmannes puolsi eroa Ukrainasta vielä keväällä 2014. Tähän Venäjän valtionjohto nojasi aloittaessaan separatistien tukemisen heidän perustamissaan Donetskin (DNR) ja Luhanskin (LNR) kansantasavalloissa sekä sodassa Ukrainan hallinnon joukkoja vastaan. Tuolloin puolitiehen jäänyt DNR:n ja LNR:n alueliitos Venäjään oli oleellisesti myös vuoden 2022 invaasion taustalla.

Natsismin jahtaaminen on kuitenkin paljastunut sotarikoksia pursuavaksi tuhoamissodaksi, joka on myös runnellut laajasti Donbassia. On vaikea kuvitella, että DNR:n ja LNR:n ulkopuolella olisi jäljellä minkäänlaista kannatusta Venäjän federaatioon liittymiselle. Ihmiset ovat saaneet kokea omissa nahoissaan, että fasismi tuleekin idästä.

Kun paikallisväestön luottamus on menetetty, alueen todellinen integrointi on vähintäänkin pitkän kamppailun takana. Venäjän voittaminen valtaussodassa edellyttääkin sekä alueiden fyysistä haltuunottoa että paikallisväestön suostuttelua puolelleen. Siinä onnistuminen näyttää vain vaikeutuvan, sillä nykypropagandan uskottavuus rajautuu lähinnä sodasta etäällä pidetyn kotiyleisön keskuuteen.

Valtteri Ahtamo on Venäjän geopoliittisten operaatioiden retoriikkaan erikoistunut väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu ”Kun veljistä tuli Natoon pyrkiviä natseja, vaihtoehdoksi jäi teloitusrangaistus” – näin Venäjä oikeuttaa hyökkäyssodan Ukrainassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella. Nykyisessä mediakentässä sosiaalisen median alustat muodostavat paljon puhutun informaatiosodan näyttämön.

Vähemmän huomiota kiinnitetään journalistiseen mediaan. Sillä on kuitenkin edelleen keskeinen asema konflikteja koskevan tiedon tuottamisessa ja levittämisessä. Jo Euroopan unionin päätös estää Venäjän valtion keskeisten kansainvälisten tiedotusvälineiden Russia Today -uutiskanavan ja Sputnik-median toiminta alueellaan ilmentää, miten vaikutusvaltaisena ammattimainen uutis- ja ajankohtaistuotanto nähdään.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella.

Ukrainan sotaa onkin tärkeää tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten uutismedia esittää konfliktia ja millainen rooli sillä on konfliktissa. Mediatutkimuksen alueella keskeinen lähestymistapa on niin sanottu media/valtio-suhteen teoria. Se tarkastelee kriittisesti, miten uutisorganisaatioiden suhteet valtionhallintoon ja ulkopolitiikan eliitteihin muovaavat kansainvälisten tapahtumien uutisointia.

Media/valtio-suhteen teoria

Journalistisen median ja valtion välinen suhde asettaa erityisen tutkimusongelman länsimaisissa demokratioissa. Toisin kuin autoritaarisissa maissa, uutisointi on liberaaleissa demokratioissa määritelmällisesti riippumatonta ja vapaata valtion suorasta kontrollista.

Kysymys median todellisesta autonomiasta on kuitenkin monimutkaisempi. Media/valtio-suhteen tutkimusperinne pyrkii selvittämään, miten median suhteet viranomaisiin ja poliittisiin eliitteihin heijastuvat kansainvälisten asioiden uutisointiin. Yhtäältä arvioidaan sitä, kuinka paljon etäisyyttä uutismedia ottaa oman maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta sitä, voiko mediauutisointi vastaavasti vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Media/valtio-suhteen teoriaksi kutsutaan tutkimusperinnettä, joka muotoutui Vietnamin sodan uutisoinnista käydyssä yhdysvaltalaisessa keskustelussa 1980-luvulla. Sen keskeisiä teoksia olivat Daniel Hallinin The Uncensored War (1986) sekä Edward Hermanin ja Noam Chomskyn Manufacturing Consent (1988).

Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Molemmat tutkimukset pyrkivät osoittamaan vääräksi sodan jälkeen vahvana eläneen uskomuksen siitä, että median kriittinen uutisointi sodasta oli romuttanut kansalaisten tuen Yhdysvaltojen käymälle sodalle Vietnamissa. Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Tutkimusten pohjalta muodostui yleisempi teesi siitä, että mediauutisointi kansainvälisistä suhteista ja konflikteista tuottaa yleensä oikeutusta oman maan ja sen liittolaisten toimille. Sittemmin varhaisia tuloksia ja niiden pohjalta muovailtuja teorioita on koeteltu muun muassa Falklandin sodan, Persianlahden sodan, Irakin sodan ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan mediaraportointia tarkastelevissa tutkimuksissa.

Matkan varrella 1980-luvulla muotoillut ydinteesit ovat sekä vahvistuneet että täydentyneet uusilla havainnoilla. Seuraavassa tiivistän tutkimusperinteestä kolme keskeistä väitettä ja pohdin niiden merkitystä suomalaisen Ukrainan konfliktia koskevan uutisoinnin ymmärtämiseksi.

Uutisointi on riippuvaista hallinnosta

Media/valtio-suhteen tutkimuksen keskeisin viesti on, että uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin. Uutisointi on eliittivetoista, sillä journalismi on riippuvaista johtavista poliitikoista ja viranomaisista tiedonlähteinä.

Kriisitilanteissa poliitikkojen ja viranomaisten rooli ensisijaisina tietolähteinä entisestään korostuu. Tämä antaa hallinnolle etuoikeutetun aseman edistää mediajulkisuudessa haluttuja tulkintoja tapahtumista.

Lisäksi ammattimaisen journalismin rutiineihin kuuluva objektiivisuus – tai sen vaikutelman tuottaminen – ohjaa uutismediat rajaamaan esille tuotujen näkemysten alaa niihin, joita hallinto ja lainsäätäjät esittävät.

Eliittivetoisuus tarkoittaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten päätöksentekijöiden välisestä yksimielisyydestä tai erimielisyydestä tulee keskeinen mediakeskustelun luonnetta määräävä tekijä. Mikäli eliitit jakavat suhteellisen yhtenäisen käsityksen kansainvälisistä tapahtumista ja kansallisesta edusta, vaihtoehtoiset ja hallinnon näkemyksiä haastavat näkökulmat jäävät mediakeskustelun marginaaliin.

Uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin.

Tällöin uutismedia on pitkälti alisteinen esimerkiksi hallituksen, puolustusvoimien ja tiedustelupalveluiden harjoittamalle organisoidulle suostuttelevalle viestinnälle eli propagandalle. Nykykeskustelussa propagandan sijasta tosin suositaan mieluummin muita termejä, kuten strateginen viestintä, pr-viestintä tai informaatiovaikuttaminen.

Eliittivetoisuudella on tunnistettavia seurauksia myös Ukrainan konfliktin uutisoinnissa. Venäjän hyökkäystä edeltävinä kuukausina länsimaiden johtajat sitoutuivat varsin yhtenäiseen kantaan, jonka mukaan Venäjän esittämät vaatimukset Naton itälaajenemisen lopettamisesta ja molemminpuolisista turvatakuista on yksiselitteisesti torjuttava.

Länsijohtajat oikeuttivat valittua linjaa mediassa kehystämällä Venäjän vaatimukset nykymaailmaan sopimattomaksi etupiiriajatteluksi ja vaarallisiksi suurvaltapyrkimyksiksi. Samaan aikaan uutisointia hallitsi Venäjän mahdollista hyökkäystä koskeva ennakointi, jota ruokki etenkin Yhdysvaltojen hallinnon medialle syöttämä tiedustelutieto.

Näillä viestinnällisillä keinoilla länsihallinnot onnistuivat häivyttämään länsimaiden omaa roolia konfliktissa ja sälyttämään vastuuta jännitteiden kasvusta yksinomaan Venäjälle. Ajatus Naton Venäjälle muodostamasta turvallisuusuhkasta sopi huonosti turvallisuuspoliittisen eliitin suosimaan kehykseen. On siten ymmärrettävää, että se painui myös suomalaisessa mediajulkisuudessa marginaaliin.

Median toimijuus korostuu tapahtumissa

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta Venäjän suurhyökkäys edustaa merkittävää tapahtumaa kansainvälisissä suhteissa. Tapahtumat ovat teorian näkökulmasta tärkeitä, sillä tapahtumien virta on aina jossain määrin hallitsematonta. Siksi ne tuovat median ja päättäjien väliseen suhteeseen dynamiikkaa.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin. Esimerkiksi uutisointi siviiliuhreista saattaa luoda poliittisille johtajille painetta lisätä edelleen sotilaallista tukea Ukrainalle tai ryhtyä entistä voimakkaampiin toimiin Venäjän talouden romuttamiseksi.

Eliittivetoisuuden sijaan kansainvälisen politiikan uutisointia kuvataankin toisinaan tapahtumavetoiseksi. Tällä tarkoitetaan, että uutismedialla on merkittävää autonomista toimijuutta kansainvälisessä politiikassa. Näkökulma haastaa käsitystä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ovat joka tilanteessa hallitsevassa asemassa median ja valtion välisessä suhteessa.

Median vaikutusvaltaa ei toisaalta pidä yliarvioida. Mediaraportoinnin ja ulkopoliittisen päätöksenteon välisten kytkösten analyysi on yleensä osoittanut, että media on parhaimmillaankin vain yksi politiikkaan vaikuttava tekijä. Päätökset esimerkiksi sotilaallisista interventioista perustuvat pääasiassa aivan muihin vaikuttimiin kuin konfliktia koskevaan uutisointiin.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin.

Lisäksi on muistettava, että tapahtumien uutisointi edellyttää aina tulkintaa. Päätöksentekijöiden asema ensisijaisina lähteinä antaa heille useimmiten mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumista mediassa rakentuviin käsityksiin tavoilla, jotka vahvistavat heidän omien toimiensa oikeutusta.

Venäjän toimia ja kansainvälistä politiikkaa koskevia näkemyksiä ei ole enää vuosiin esitetty oikeutettuina suomalaisessa mediakeskustelussa. Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan voimisti kuitenkin entisestään mediakehystä, jossa autoritaarinen Venäjä edustaa suoraa uhkaa ”vapaalle maailmalle”.

Sanonnasta, että Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta, onkin tullut suosittu poliitikkojen ja mediakommentaattorien keskuudessa. Se luonnollisesti oikeuttaa sekä Ukrainalle annettavaa taloudellista ja sotilaallista apua että useiden länsimaiden päättämiä merkittäviä lisäpanostuksia sotilaalliseen varustautumiseen.

Tapahtumien sattumanvaraisuus muistuttaa joka tapauksessa siitä, ettei hallinto pysty koskaan täydellisesti hallitsemaan itsestään ja kansainvälisistä suhteista rakentuvaa julkista kuvaa. Tapahtumat voivat myös olla luonteeltaan sellaisia, että niistä uutisointi nakertaa hallinnon ja sen liittolaisten uskottavuutta ja oikeutusta.

Esimerkkinä voidaan pitää Afganistanin nälänhätää, jota monet järjestöt ovat luonnehtineet tämän hetken pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Uutisoimalla voimallisesti afganistanilaisten kärsimyksestä media voisi nakertaa länsimaisten johtajien oikeutusta, sillä nälänhädän taustalla ovat nimenomaan lännen vetäytymisensä jälkeen asettamat talouspakotteet.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja. Keskeinen uutisvalintaa koskeva journalistinen kriteeri on tapahtumien tunnistettavuus ja tuttuus.

Useimmiten uutisoidut tapahtumat sopivatkin jo vakiintuneisiin käsityksiin kansainvälisestä politiikasta ja sen toimijoista. Ennakkokäsityksiin hankalasti sopivista tapahtumista sen sijaan on vaikeampi rakentaa uutisjuttuja.

Ideologian vaikutus uutisointiin

Ulkopolitiikan eliittien ja tapahtumavetoisuuden ohella media/valtio-suhteen teoria kiinnittää huomiota myös ideologisiin tekijöihin uutismedian toimintaa selitettäessä. Kansainvälisessä uutisoinnissa keskeistä on eritoten isänmaallisuuden vaikutus.

Patriotismi korostuu yleensä kriisien keskellä. Se saa kansan vaistomaisesti tukeutumaan johtajiinsa, ja nämä myös tyypillisesti vetoavat kansalaisten isänmaallisiin tuntemuksiin.

Toimittajakuntaa ei ole syytä pitää immuunina patriotismin vaikutukselle. Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Median kynnys arvostella oman puolen johtajia voi nousta myös siitä syystä, että pelkona on eliitin ja yleisöjen vihamielinen reaktio yhteisen veneen keikuttamiseen.

Ukrainan sodan aikana suomalaisessa uutismediassa näkyy kriisiajalle tyypillinen varovaisuus suhteessa viralliseen ulkopolitiikkaan ja laajemmin länsimaiseen valtiojohtoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin lausunnot sotarikoksista, kansanmurhasta ja Vladimir Putinin syrjäyttämisestä ovat herättäneet vain vähän kriittistä huomiota.

Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Kun julkista arvostelua esitetään, se kohdistuu lähinnä Ukrainalle annetun sotilaallisen tuen riittämättömyyteen tai puutteisiin Venäjän vastaisissa talouspakotteissa. Kysymystä siitä, millä tavoin länsimaiden politiikka torjuu konfliktin pitkittymistä ja eskaloitumista, ei samalla tavoin esitetä.

Patriotismin ohella uutisoinnin taustalla voidaan hahmottaa myös muita ideologisia vaikuttimia. Suomalainen uutismedia on pääosin sitoutunut ajatukseen länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja sen oikeutuksesta. Ukrainan sodan uutisointi vahvistaa tarinaa, jossa länsimaat puolustavat demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia liberaaleja arvoja niitä uhkaavia voimia vastaan.

Liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaminen erilaisia sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia vastaan on Kiinan ja Venäjän vahvistumisen myötä noussut yhä näkyvämmäksi ideologiseksi vaikuttimeksi mediajulkisuudessa. Tähän maailmankuvaan sopii tiiviisti myös ”uuden kylmän sodan” kehys, jolla voidaan selittää nykyisiä maailmanpoliittisia jännitteitä.

Uuden kylmän sodan kehys vaikuttaa poliittisten toimijoiden liikkumavaraan. Poliitikot, jotka pyrkivät liennyttämään suurvaltapoliittisia jännitteitä joutuvat tässä kehikossa helposti huonoon huutoon ja tulevat entistä varovaisemmiksi julkisissa esiintymisissään. Kun vastakkainasettelua ja sotilaallisten jännitteiden kasvattamista ruokkivat toimet eivät kohtaa julkista vastustusta, uudesta kylmästä sodasta tulee helposti itseään toteuttava tarina.

Sota ja kriittisen analyysin vaimentaminen

Ukrainan konfliktin uutisoinnin kriittisen tarkastelun tarkoitus ei ole kyseenalaistaa Venäjän vastuuta aloittamastaan sodasta. Kansainvälisen oikeuden vastaiselle sodalle ei yksiselitteisesti ole oikeutusta, ja myös suuri enemmistö YK:n jäsenmaista on aiheellisesti tuominnut sen.

Venäjän tekemät rikokset eivät kuitenkaan ole peruste olla kriittisesti tarkastelematta länsimaiden roolia ja pyrkimyksiä konfliktissa. Tällaista tarkastelua tehdäänkin ansiokkaasti akateemisessa yhteisössä sekä erilaisissa vaihtoehtomedioissa.

Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Tutkimuksen ja demokratian kannalta oleellinen kysymys kuitenkin on, miksi suuret yleisöt tavoittava uutismedia pääsääntöisesti sulkee tällaiset kriittiset näkökulmat pois päiväjärjestyksestä. Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta selitykset nousevat median ja valtion keskinäisriippuvuuksista, uutisoinnin tapahtumavetoisuudesta sekä patrioottisen ja liberaalin ideologian yhteisvaikutuksesta.

Tutkimusperinne muistuttaa, että liberaaleissa demokratioissa journalisteilla ja julkisilla keskustelijoilla on aina mahdollisuus tuoda ajankohtaiseen keskusteluun virallista ulkopoliittista linjaa haastavia näkökulmia. Niiden menestys riippuu kuitenkin siitä, löytyykö ulko- ja turvallisuuspoliittisten eliittien keskuudesta näitä näkökulmia kannattavia ja voimistavia toimijoita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Sotauutisointi on propagandan läpäisemää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinvoiman rakentamista Suomessa on perusteltu ja oikeutettu myönteisin lupauksin. Teknis-tieteellisistä hankkeista annetut lupaukset ovat yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava tutkimuskohde.

Lupauksien avulla eri toimijat tarjoavat toivottuja tulevaisuudenkuvia, joissa tietty ilmiö, kuten ilmastokriisi, osoitetaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja tarjotaan siihen ratkaisuja ydinvoiman rakentamisen avulla. Lupausten kautta tietyt vaihtoehdot esitetään parempina kuin toiset. Rakennettavissa mielikuvissa lupaus näyttäytyy kollektiivisena – sellaisena, jonka edistämiseen ja toteuttamiseen osallistuu eri toimijoita.

Suomessa ydinvoiman yhteydessä lausuttuja lupauksia ovat olleet sähkön hinnan kohtuullisuus, kotimaisen vientiteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen, ilmastonmuutoksen hillitseminen ja riippuvuuden vähentäminen venäläisestä tuontisähköstä.

Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Lupaukset ilmenevät diskursiivisina strategioina, joilla pyritään korostamaan tiettyjä näkökulmia ja häivyttää toisia. Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Rosatom piti ydinvoimalupauksen elossa

Fennovoiman lupauksena voidaan pitää yhtiön osakkaiden sähkönhankinnan omavaraisuuden lisäämistä ja riippuvuuden vähentämistä pörssisähköstä. Osakkaat halusivat lisää kilpailua sähkömarkkinoille.  Uuden laitoksen katsottiin lisäävän myös huoltovarmuutta ja vähentävän riippuvuutta tuontisähköstä. Vanhasen toinen hallitus tuki tavoitteita.

Fennovoiman hanke hyväksyttiin vuonna 2010, mutta se muuttui, kun moni osakas, kuten saksalainen energiayhtiö E.On, vetäytyi pois keväällä 2011 tapahtuneen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Vuonna 2013 Fennovoiman suomalaiset osakkaat hyväksyivät E.Onin tilalle Rosatomin, joka tarjosi sopivan laitoksen, houkuttelevan hinnan sekä lisää rahoitusta. Ilman Rosatomia Fennovoiman lupaus olisi kaatunut.

Myöhemmin Rosatomista tuli tytäryhtiönsä kautta myös Fennovoiman osakas. Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kataisen ja Stubbin hallitusten elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) kommentoi uutta tilannetta toteamalla seuraavasti: ”[N]yt esillä oleva pienempi laitoskoko parantaa olennaisesti hankkeen toteutumismahdollisuuksia. Lisäksi uusi vaihtoehto vahvistaa hankkeen rahoituspohjaa.”

Rosatom herätti myös vastareaktioita. Vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen hämmästeli, miten suomalaisena mainostettu hanke turvautuu venäläiseen ydinvoimaosaamiseen ja pääomaan.

Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kansanedustaja Anni Sinnemäki (vihr.) puolestaan nosti esiin Rosatomin läheisen suhteen Venäjän hallintoon: ”On tietyllä tavalla poliittisen harkinnan paikka että onko niin, että Venäjän presidentin neuvonantajilla ja turvallisuuspalvelun edustajilla olisi suora yhteys suureen suomalaiseen energian tuotantolaitokseen.”

Vuonna 2014 Venäjän hyökättyä Krimin niemimaalle Rosatom-yhteistyöstä tuli Kataisen hallitukselle kiusallinen asia. Pääministeri Jyrki Katainen (kok.) arvioi kuitenkin, että Fennovoiman suomalainen omistusenemmistö pitää huolen siitä, ettei venäläinen vähemmistöomistus olisi ulkopoliittinen ongelma. Ministeri Vapaavuori oli samoilla linjoilla.

Laitetoimittajan vaihtumisen takia Fennovoima joutui täydentämään hakemustaan. Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Valtioneuvosto pyrki ennakoimaan hankkeeseen liittyviä riskejä poikkeuksellisella ehdolla omistuksen “kotimaisuudesta”: Fennovoiman omistuksesta vähintään 60 prosenttia tuli olla omistajilla, joiden asuin- tai kotipaikka on Euroopan unioniin tai Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kuuluvissa maissa.

Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Vihreät erosi pääministeri Stubbin (kok.) hallituksesta päätöksen takia. Ympäristöministerinä toiminut Ville Niinistö (vihr.) arvosteli hallitusta suomettumisen hengestä Venäjä-kytkösten arvioinnissa.

Hänen mielestään Rosatomin teknologia ja osittainen rahoitus lisäsivät Suomen riippuvuutta Venäjästä ja antoivat Rosatomille vaikutusvaltaa Suomen energiapolitiikkaan. Lausunto sai osakseen kovaa arvostelua niin pääministeri Stubbilta ja ministeri Vapaavuorelta kuin entiseltä pääministeri Paavo Lipposeltakin.

Eduskunnan Fennovoima-keskustelun Rosatomin puolustuspuheenvuorot

Eduskunta keskusteli hankkeesta lokakuussa 2014. Keskustelussa hankkeen kannattajat käyttivät erilaisia diskursiivisia strategioita, joilla puolustettiin Rosatomin roolia, häivytettiin keskustelua geopoliittisista riskeistä ja horjutettiin hankkeen vastustajien kritiikkiä.

Keskustelussa moni kansanedustaja vetosi historiaan osoittaakseen yhteistyön toimivuuden venäläisten kanssa. Näin luotiin mielikuva jatkuvuudesta tulevaisuudessakin. Esiin nostettiin aikaisempia kriisejä, joiden avulla todisteltiin, ettei niidenkään jälkeen ollut ongelmia.

Ihmeteltiin, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Ministeri Vapaavuori kommentoi keskustelussa:

”On hyvä huomata, että olemme tehneet ydinvoimayhteistyötä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa niin kauan kuin ydinlaitoksia on Suomessa ollut, 70-luvulta alkaen. (…) Onpa muun muassa kokonainen talousjärjestelmä romahtanut naapurissa tänä aikana. Tästä huolimatta kertaakaan historiamme aikana meillä ei ydinenergian rauhanomaisen käytön suhteen ole ollut pienintäkään ongelmaa.”

Ihmeteltiin siis, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Perusteluja luottamukselle haettiin myös muilta teollisuudenaloilta. Kansanedustaja Inkeri Kerola (kesk.) viittasi yhteistyöhön Raahen terästehtaan rakentamisessa, jossa ei ollut moitteen sijaa. Niinpä hänen mukaansa ”ajatusta siitä, että Venäjä olisi jotenkin epäluotettava kumppani, on vaikea allekirjoittaa”.

Keskustelussa myös muistutettiin, että Rosatomilla on asiakkaita ympäri maailman, myös muissa länsimaissa. Näin haluttiin osoittaa, ettei Suomi suinkaan ole poikkeus. Viittaamalla Rosatomin kansainväliseen toimintaan yhtiö pyrittiin esittämään normaalina markkinatoimijana.

Esimerkiksi kansanedustaja Sauli Ahvenjärven (kd.) kuvasi Rosatomia sillä hetkellä maailmassa tiettävästi aktiivisimmaksi uusien ydinvoiman rakentajaksi, jonka teknistä osaamista ei ollut syytä kyseenalaistaa. Myös ranskalais-saksalaisen toimittajan ongelmiin Olkiluodon kolmannen yksikön rakentamisessa viitattiin.

Rationaaliset harkitsijat haastavat russofobian

Puhe ”pään kylmänä pitämisestä” vetosi oikeusvaltio-Suomeen, joka pystyy vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa tekemään päätöksen lainsäädännön mukaisesti. Ministeri Vapaavuoren puheenvuoro edusti tätä kantaa puhtaimmillaan:

”On selvää, että tämän kokoluokan päätös ei voi olla immuuni kansainvälispoliittiselle tilanteelle, mutta yhtä selvää on, että tässä pitää pitää pää kylmänä, pystyä perustamaan päätökset pysyviin kysymyksiin, pysyviin kriteereihin, kun otetaan huomioon, että laitosta rakennetaan useiksi kymmeniksi vuosiksi, jopa 60 vuodeksi eteenpäin.”

Ministeri tyrmäsi mahdollisuuden siirtää tai lykätä päätöstä ja loi painetta toteamalla, että päätös tuli tehdä määräajan puitteissa, ettei hanke kariutuisi. Hankkeesta tuli siis hänen mukaansa päättää saman tien.

Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta.

Vastuuministerin mielestä päätöksenteon tuli myös perustua ”pysyviin” kysymyksiin ja kriteereihin, mikä antoi ymmärtää, että sen hetkinen kansainvälispoliittinen tilanne olisi ohimenevä. Ministeri muistutti, että laitos sen sijaan rakennetaan vuosikymmenien käyttöä varten.

Myös pääministeri Stubb viittasi puheessaan ”pysyviin” ulkopoliittisiin faktoihin, kun hän muistutti keskustelussa Suomen sijainnista Venäjän naapurina historiallisesti, nyt ja tulevaisuudessa.

Näin ollen poliittisesti kiivain keskustelu käytiin suhtautumisesta Venäjään. Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta. Vihreiden Venäjä-argumentit leimattiin pelkäksi keinoksi vastustaa ydinvoimaa. Puhe russofobiasta, Rosatom-ratsusta ja Venäjä-kortilla pelottelusta ohjasivat keskustelua ja mediahuomiota pois geopoliittista riskeistä. Energiasta tuli puhua vain energiana – teknisenä ja epäpoliittisena ratkaisuna.

Pääministeri Stubb nosti esiin hankkeen vastustajien käsitetyn russofobian puheenvuorossaan:

”Se, mikä minua ehkä eniten häiritsee tässä keskustelussa, on se tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa, (…) että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Minun mielestäni tässä kannattaa puhua energiasta energiana. (…) Fennovoima, on energiapoliittinen päätös, se on ilmastopoliittinen päätös, se on talouspoliittinen päätös, se on työllisyyteen liittyvä päätös, ja se on investointeihin liittyvä päätös. Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle.”

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle.

Myös ministeri Vapaavuori piti ”Venäjä-korttiin” tarttumista ja ulkopolitiikan tuomista sisäpolitiikkaan 2010-luvun Suomessa ikävänä tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä.

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle. Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.) mainitsi hyökkäyksen, mutta muistutti jo asetetuista Venäjän vastaisista pakotteista ja Suomen osallistumisesta niiden täytäntöönpanoon. Zyskowicz esitti Fennovoima-hankkeen torjumisen Suomen itse itselleen asettamana ylimääräisenä pakotteena: Suomi ampuisi siis itseään toiseenkin jalkaan.

Ydinvoimala Suomessa vähentää riippuvuutta Venäjästä

Monet kansanedustajat totesivat avoimesti, että Suomi on riippuvainen Venäjältä tuodusta energiasta. Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Takeina esitettiin muun muassa laitoksen rakentaminen Suomeen, suomalainen enemmistöomistus ja johto, laitoksen suomalaiset käyttäjät ja valvojat ja Suomen lakien noudattaminen.

Esimerkiksi pääministeri Stubb halusi ohjata keskustelun Rosatomista suomalaiseen Fennovoimaan:

”Tämä yritys, joka toimii, on nimeltään Fennovoima, ja se Fennovoima on suomalainen yritys. Tämä ydinvoimala sijaitsee Suomessa, se noudattaa Suomen lakeja, sen johto on suomalainen, ja se vähentää meidän riippuvuuttamme venäläisestä energiasta.”

Ministeri Vapaavuori muistutti myös hallituksen asettamista poikkeuksellisista ehdoista Fennovoiman kotimaisuusasteelle  – ”siitä huolimatta, että ydinenergialaki ei edellytä mitään laitoksen omistusrakenteelta, siitä huolimatta, että koskaan aikaisemmin mitään ehtoja ei ole asetettu”. Ehdoilla hallitus vaalisi kansallista etua: energiapolitiikan ohjattavuutta ja huoltovarmuutta.

Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Mielenkiintoista kyllä, riippuvuuden vähentämisen ohella pääministeri Stubb esitti EU:n ja Venäjän keskinäisriippuvaisuuden osasyynä sille, miksi hanke oli turvallinen Suomelle. Riippuvaisuuden vuoksi Stubb katsoi, että ”On minun mielestäni ehkä vähän vaarallista ja harhaanjohtavaa lietsoa pelkoa siitä, että energiayhteistyö Euroopan ja Venäjän tai vaikkapa Suomen ja Venäjän välillä katkeaisi.”

Riippuvuuden vähentymisen lisäksi muistutettiin, että Suomi tarvitsee kansainvälisiä investointeja, jollaisena Rosatomin liittyminen Fennovoiman laitokseen nähtiin.

Lupaus ydinvoimasta jyräsi alleen geopoliittisen arvioinnin

Milka Sunell kirjoittaa suomalaista ydinvoimapolitiikkaa käsittelevässä teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta, kuinka Suomi on aikaisemminkin asemoinut itseään idän ja lännen välille ydinvoimapolitiikan keinoin.

Rosatomilla maustettu Fennovoima-lupaus paljasti kuitenkin uuden piirteen: suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan helmikuussa vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille. Päinvastoin: pääministerin johdolla turvallisuuspoliittiset puheet leimattiin eduskunnassa russofobiaksi.

Hankkeessa ei haluttu nähdä ulko- tai turvallisuuspoliittisia ongelmia, vaan Venäjä-suhdetta selitettiin keskinäisriippuvuuden näkökulmasta. Sen puitteissa Euroopan unioni on rakentanut energiapolitiikkaansa venäläisen fossiilisen energian varaan, ja näin energiasta saatujen tulojen on ajateltu sitovan Venäjää Eurooppaan.

Suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Venäläisen ydinteknologian ostaminen haluttiin esittää ennen kaikkea energia-, talous- ja ilmastopolitiikkana, vailla geopoliittista ulottuvuutta – pitämällä pää kylmänä ja puhumalla energiasta energiana.

Professori Veli-Pekka Tynkkynen onkin kuvannut Suomea “’rationaalisena’ toimijana, joka ei sekoita taloutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan”. Venäjä-suhteen muuttuessa tarkastelun kohteeksi tulisikin asettaa suomalainen Venäjän parhain päin selittämisen kulttuuri ja silmien ummistaminen geopoliittisilta riskeiltä.

Ydinvoimalan rakentamisen Suomeen, hankkeen “kotimaisen” enemmistöomistuksen, johdon ja valvonnan katsottiin vähentävän riippuvuutta ja torppaavan mahdolliset vaikutusyritykset. Eduskunta ei osannut ennakoida tilanteita, joita sittemmin on nähty Ukrainan sodassa: Venäjä on kohdistanut sotatoimia ydinlaitoksiin kansainvälisistä sopimuksista huolimatta, miehittänyt ydinlaitoksia ja ottanut niitä Rosatomin haltuun.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille.

Näitä analysoitaneen puolustusministeriön esittämässä riskianalyysissä, joka täydentää Fennovoiman rakentamislupahakemusta. On syytä huomata, etteivät riskit kohdistu vain Fennovoimaan.

Puolustusministeriön mukaan tarkastelussa tulisi eritellä “geopoliittisia ja geoekonomisia riskejä ja niiden toteutumisesta aiheutuvia seurauksia ja sidonnaisuuksia” ja ottaa huomioon “myös Rosatom-konsernin sidokset Venäjän puolustusteolliseen kompleksiin ja siihen liittyvät toimet Venäjän turvallisuuspoliittisten päämäärien ajamiseen”.

Ydinvoimalupauksen näkökulmasta Rosatom-hanke näyttää sulautuvan nopeasti osaksi laajempaa tarinaa. Osa hankkeen kannalta keskeistä poliitikoista on jo myöntänyt virheensä.

Fennovoimallekin on jo esitetty uutta rahoittajaa ja uutta geopoliittista suuntaa. Samalla ydinvoimalupaus mukautuu, uusiutuu ja pyrkii pysymään elossa, vaikka Fennovoima ilmoitti 2. toukokuuta 2022 päättävänsä laitostoimitussopimuksen Rosatomin kanssa.

YTT Matti Kojo työskentelee apurahatutkijana Tampereen yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

Artikkelin siteerausohje: Kojo, Matti ja Husu, Hanna-Mari. 2022. ””Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä” Politiikasta, 6.6.2022. https://politiikasta.fi/ja-rosatom-on-varmasti-erittain-hyva-toimija-myos-fennovoimalle-kuinka-kansanedustajat-perustelivat-venalaista-ydinvoimakytkosta/

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu ”Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n keskeinen perusperiaate sen perustamisesta lähtien on ollut rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen, kahden muun pilarin eli ihmisoikeuksien ja kehityksen ohella. YK:n voidaan katsoa syntyneen organisaatioksi, jonka tarkoituksena oli estää tulevaisuuden sotien syttyminen, ja organisaation rakenne ja institutionaaliset ratkaisut heijastavat toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta.  YK:n alaisista instituutioista rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on ollut etenkin YK:n turvallisuusneuvoston vastuulla, vaikka yleiskokouksella onkin oma roolinsa, johon palataan hieman myöhemmin.

YK:n sisällä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on historiallisesti näkynyt esimerkiksi rauhanturvaamisen kehittymisenä, jota ei ole sisällytetty alun perin YK:n peruskirjaan. Lisäksi esimerkiksi YK:n rauhankomission perustaminen 2005 on kehittänyt YK:n mahdollisuuksia rauhan edellytysten ylläpitämiseen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut YK:n rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia.

Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden vastaisesti.

YK:n toimimattomuus etenkin asevoimien auktorisoinnin sääntelyssä, suurvaltapoliittiset jännitteet ja turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on ollut YK:ta koskevan keskustelun keskiössä sen perustamisesta lähtien. Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden, kuten jäsenmaiden suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden ja aseellisen hyökkäämättömyyden, vastaisesti.

Peruskirjan periaatteisiin ovat kaikki jäsenmaat YK:n liittyessä sitoutuneet. Pääsihteeri Antonio Guterres kuvasikin turvallisuusneuvoston kokouksessa huhtikuussa 2022 tilannetta yhdeksi suurimmiksi haasteista koskaan kansainväliselle järjestykselle ja globaalin rauhan arkkitehtuurille.

Turvallisuusneuvosto sodan keskiössä

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, se toimi samaan aikaan turvallisuusneuvoston puheenjohtajana ja käytti veto-oikeuttaan estämään hyökkäyksen kollektiivisen kritiikin. Tapauksen jälkeen YK:n ja erityisesti turvallisuusneuvoston tulevaisuus herätti huolta siitä, miltä turvallisuutta koskevan kansainvälisen yhteistyön tulevaisuus oikein näytti. Toisaalta on jo esimerkkejä siitä, että turvallisuusneuvosto mahdollisesti kykenisi päättämään muista asioista, huolimatta jännitteisestä tilanteesta.

Samanaikaisesti huolena kuitenkin on, että äänestyksiä käytetään vaikutuskeinona Venäjän toimiin Ukrainassa. Venäjä kuitenkin esimerkiksi pidättäytyi äänestämästä turvallisuusneuvostossa Afganistanin operaation jatkamisesta maaliskuussa 2022.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Veto-oikeuden poistaminen ei siis ole todennäköistä.

Turvallisuusneuvoston ja erityisesti sen pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on lamaannuttanut kansainvälisen yhteistyön eri tilanteissa myös viime aikoina, mistä hyvä esimerkki on Syyrian sisällissota, jossa Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan useasti. Veto-oikeudesta ja YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanon uudistamisesta onkin käyty tasaisin väliajoin keskustelua.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Tätä vasten veto-oikeuden poistaminen ei ole todennäköistä. Turvallisuusneuvoston edustuksellisuus katsotaan ongelmalliseksi yhdessä veto-oikeuden käytön kanssa, kun jo mahdollinen veto-oikeuden käyttö kannustaa jättämään isojakin asioita pöydälle. Toisaalta turvallisuusneuvoston jäsenten asema ja veto-oikeuden käyttö eivät ole YK:n peruskirjan vastaista.

Tilanteen seurauksena on myös pohdittu YK:n peruskirjan uudistamista. Siihen tarvittaisiin kuitenkin jäsenmaiden kahden kolmasosan enemmistö sekä kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden hyväksyntä. Turvallisuusneuvoston oman vallan vapaaehtoinen karsiminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Suurvaltapolitiikka näkyi turvallisuusneuvostossa jo tätä ennen vahvasti. Jo kylmän sodan aikana YK:n toiminnassa nousi esiin tietynlaisen minimitoiminnan taso, jossa YK:n oli mahdollista keskittyä suurvaltaintressien ulkopuolella tapahtuvien kriisien hoitamiseen usein pääsihteerin johtamalla toiminnalla.

YK:n rooli globaaleissa kriiseissä

Venäjän hyökkäyksen alettua YK:n pääsihteeri Guterres vaati nopeasti toimia hyökkäyksen lopettamiseksi. Pääsihteerillä itsellään on kuitenkin rajoitettua diplomaattista valtaa, sillä hänen tehtävään on edustaa koko YK:ta. Pääsihteeri on korostanut sodan vaikutuksia globaaliin talouteen ja kehittyvien maiden tilanteeseen sekä jo heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tulevaisuuteen. Guterresin mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä ovat erityisen riippuvaisia parhaillaan nousevista energian, lannoitteiden ja ruuan hinnasta.

Pääsihteerin aloitteesta onkin perustettu maailmanlaajuisiin kriiseihin vastaava toimiryhmä (The Global Crisis Response Group), joka keskittyy energiaan, ruokaan ja talouteen liittyviin kysymyksiin Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Turvallisuusneuvoston kyvyttömyys toimia alleviivaa YK:n muita instituutioita ja erityisesti humanitaarisia toimijoita, jotka voivat ottaa osaan konfliktin liennyttämiseen ilman turvallisuusneuvoston mandaattia. Lisäksi esimerkiksi Ihmisoikeusneuvosto on aloittanut tutkinnan mahdollisista kansainväliseen oikeuteen kohdistuvista loukkauksista.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan.

Edelleen myös turvallisuusneuvosto on ollut aktiviinen tilanteen esillä pitämisessä. Albanian edustajan mukaan huhtikuussa turvallisuusneuvosto on käsitellyt Ukrainaa yhteensä 14 kertaa tammikuun lopun jälkeen.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan. Yhdysvallat esitti turvallisuusneuvostossa helmikuun loppupuolella päätöslauselmaa, jolla olisi tartuttu Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa. Venäjä käytti tilanteessa odotetusti veto-oikeutta, kuten se oli tehnyt aiemmin jo Krimin valtauksen yhteydessä, mutta turvallisuusneuvosto äänesti äänin 11–1 asian siirtämisestä yleiskokouksen puolelle, jolloin Venäjä ei voinut käyttää veto-oikeuttaan asian liittyessä eri YK:n elinten sisäiseen toimintaan.

Yleiskokous rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin. Erityisistuntomekanismia on YK:n historiassa käytetty kuitenkin vain kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytyn Uniting for Peace rauhanturvatehtävän resoluutiosta alkaen. Kyseinen päätöslauselma on oleellinen, koska siinä todettiin, miten yleiskokouksella on mahdollisuus käsitellä kansainvälistä turvallisuutta ja rauhaa koskevia kysymyksiä, jos turvallisuusneuvosto ei pysty toimimaan pysyvien jäsenmaiden yksimielisyyden puutteen takia.

Turvallisuusneuvoston kyvyttömyyden takia edellä mainittu Ukrainan tilanne etenikin lopulta YK:n yleiskokouksen erityisistuntoon. 141 maan enemmistöllä YK:n yleiskokous vahvisti Ukrainan suvereniteetin, itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden. Päätöslauselman mukaisesti Venäjän tulisi vetää joukkonsa pois Ukrainan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelta.

Yleiskokouksen vallankäytön rajoja määrittelee se, että kyseisen päätöslauselman hyväksyminen vaati kahden kolmasosan enemmistöä – vain viisi maista äänesti vastaan, eli Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Eritrea ja Syyria. Yhteensä 35 maata pidättäytyi äänestämästä mukaan lukien Kiina ja Intia.

Vaikka YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat ovat vain suosituksia, niillä on poliittista painoarvoa ja tässä tapauksessa myös kansainvälinen yhteistyö on selkeästi tuominnut Venäjän toimet. Toisaalta maat äänestävät omien intressiensä mukaisesti eivätkä kaikki äänestämättä jättämiset välttämättä kerro tuesta tai vastustamisesta yksiselitteisesti.

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin.

Esimerkiksi sitoutumattomien maiden liikkeen (Non-aligned Movement, NAM) maat ovat korostaneet riippumattomuuden periaatetta diplomatiassa viitaten samalla ryhmittymän historialliseen asemaan silloisten läntisen ja Neuvostoliiton blokkien välissä kylmän sodan aikana.

Myöhemmin maaliskuussa YK:n yleiskokous äänesti myös humanitaarisesta avusta Ukrainassa, jonka aloite tuli Meksikolta ja Ranskalta turvallisuusneuvostossa. Venäjän aggression pitkittyessä ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin nyt olemassa olevien koalitioiden ylläpitäminen etenkin sodan globaalien vaikutusten vahvistuessa.

YK:n yleiskokouksen roolin on katsottu usein olevan merkittävä agendan muodostamisen näkökulmasta, mikä on näkynyt sekä politiikkatavoitteiden sanottamisessa että politiikkasuositusten omaksumisessa. Kuitenkin jo yleiskokouksen perustamisen yhteydessä oli selvää, että rauhan ja turvallisuuden näkökulmasta kyseessä oli erityisesti turvallisuusneuvoston tehtävä, vaikka yleiskokoukselle asetettiin oikeus antaa aiheesta suosituksia turvallisuusneuvostolle.

Vain turvallisuusneuvostolla on valtaa valtuuttaa sotilaallisen vallan käytön mahdollisuus ja asettaa sanktioita YK:n peruskirjan seitsemännen kohdan perusteella, jossa tähän liittyvät erityisesti artiklat 41 ja 42.

Turvallisuusneuvoston käsittelyssä huhtikuun ensimmäisellä viikolla Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti oman puheenvuoronsa, jossa hän korosti YK:n ensimmäistä artiklaa ja YK:n tehtävää rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. YK:n ja NATOn lisäksi Ukrainan presidentti on myös puhunut tai puhumassa suoraan kansallisille parlamenteille tai lainsäädäntöelimille, kuten Yhdysvaltojen kongressille tai Suomen eduskunnalle korostaen yksittäisten YK:n jäsenmaiden roolia avun tarjoamisessa.

YK:n ja monenkeskisen yhteistyön tulevaisuus

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, pohti turvallisuusneuvoston hätäistunnossa Kenian edustaja Martin Kimani, että monenkeskinen yhteistyö makaa kuolinvuoteellaan.  Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. YK:n edustama kansainvälinen yhteisö on tuominnut siis Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, eikä Venäjä ole myöskään kyennyt käyttämään turvallisuusneuvostoa oman agendansa varsinaiseen edistämiseen, vaikka turvallisuusneuvoston istunnot ja aloitteet antavat Venäjälle mahdollisuuden luoda omaa narratiiviaan.

Yleiskokouksella piilee kuitenkin mahdollisuus valtuuttaa erilaisia Venäjän vastaisia toimenpiteitä. Yleiskokous äänin 93 puolesta 24 vastaan ja 58 tyhjää sen puolesta, että Venäjän jäsenyysoikeudet poistetaan YK:n ihmisoikeusneuvostosta vastineeksi Ukrainasta paljastuneille Venäjän siviileihin kohdistuneihin julmuuksiin. Tällaiset toimenpiteet ovat ennen kaikkea symbolisia, joilla Venäjää irrotetaan paloittain kansainvälisen yhteisön jäsenyydestä.

Turvallisuusneuvoston jäsenen auktoriteetin rajoittaminen YK:ssa ei ole kovin yleistä, koska keinoja on vähän, joten päätös on tästä näkökulmasta merkittävä. YK:lla on käytössään myös muita menettelytapakeinoja, kuten YK:n yleiskokouksen edustajien valinnan hyväksyminen.

Erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista.

Lisäksi YK:n yleiskokous hyväksyi huhtikuussa myös Liechtensteinin esityksen siitä, että tulevaisuudessa veto-oikeuden käyttöä turvallisuusneuvostossa tullaan tarkastelemaan myös yleiskokouksessa, joten sen käytön tulee olla perusteltua.

Ukrainan sodan kannalta on syytä alleviivata, että vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytty Uniting for Peace -päätöslauselma antaisi mahdollisuuden legitimoida kansainvälinen aseellinen voimankäyttö rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Erilaisista pakotteista on kuitenkin tullut keskeinen tapa hillitä konfliktiosapuolia, ja niin kauan kuin YK:lla ei ole lähettää sotavoimia Ukrainan tueksi, jää YK:n rooli tällä osa-alueella suppeaksi.

Tällöin keskeiseksi jää se, että YK kykenee ylläpitämään monenkeskistä yhteistyötä muiden kriisien käsittelyn kohdalla. Se ei olisi ensimmäinen kerta YK:n historiassa, mutta erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista. Monenkeskisen yhteistyön kriisiretoriikan vastapainoksi YK:n pääsihteerin aloitteesta keväällä 2022 multilateralismia koskevan neuvonantajatyöryhmän perustaminen on yksi esimerkki monenkeskisen yhteistyön merkityksen puolustamisesta myös tulevaisuudessa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella, jossa hän johtaa YK:n legitimiteettiä ja ylikansallisia haasteita koskevaa Koneen säätiön rahoittamaa hanketta.

Teemu Häkkinen (FT, dosentti) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu YK:n tulevaisuus Venäjän hyökättyä Ukrainaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskeinen kiistakysymys lännen ja Venäjän välillä on koskenut Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Venäjä on vuodesta 2008 lähtien arvostellut – usein jyrkin sanoin ja vastatoimilla uhaten – ajatusta Ukrainan tulevasta Nato-jäsenyydestä. Lännessä Venäjän Nato-laajenemista koskeva arvostelu on yhtä usein tuomittu epäoikeutettuna ja asiattomana. Monesti on väitetty – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin UPIn edustajat ovat jo vuosia tehneet – että Venäjän viralliset tulkinnat ovat paitsi vääriä, myös tarkoitushakuinen keino edistää valtapolitiikkaa ja etupiirejä.

Vuoden 2021 aikana Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja yritti saada ratkaisun aikaan pakottavalla diplomatialla. Syksyn 2021 lopussa muun muassa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sulki neuvotteluista pois kaikki sellaiset sopimukset, jotka eväisivät Ukrainalta oikeuden liittyä sotilasliittoon korostaen, että päätös tässä asiassa kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä ovat sitoutuneet vuoden Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin 1990 asiakirjasta lähtien periaatteeseen, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli päättää, liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa.

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen?

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen? Pohdin tätä kysymystä filosofi John Stuart Millin haittaperiaatteen ja ETYJ-dokumenttien valossa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK oli kolmivaiheinen prosessi, joka huipentui vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn huippukokoukseen, johon osallistuivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja 33 muuta maata.

ETYK:in ihmisoikeusperiaatteet vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen. Seurantakonferensseja järjestettiin, kunnes Budapestissa 1994 päätettiin perustaa pysyvä kansainvälinen järjestö ETYJ. Kylmän sodan jälkeisistä turvallisuus- ja muista periaatteista sovittiin näissä kehyksissä. Periaatteisiin kuuluu kunkin maan oikeus valita turvallisuusjärjestelynsä. 1990-luvun ETYJ-dokumentteihin sisältyy kuitenkin ehtoja, jotka ilmentävät liberalismin haittaperiaatetta.

Liberalismin haittaperiaate ja sotilasliitot

Valtion ”suvereeni vapaus” on analoginen liberalismin teorian negatiivisen vapauden kanssa. Monet kansainvälisen oikeuden ja politiikan käsitteet perustuvat liberalismin teoriaan siten, että valtioiden oletetaan olevan yksilöpersoonia. Kansainvälisessä laissa ne ovat lisäksi oikeushenkilöitä.

Liberalismiin kuuluu myös haittaperiaate. Käsitettä kehittäneen Millin teoriassa yksilö on ”suvereeni”, ja kansainvälisessä tapaoikeudessa haittaperiaatetta sovelletaan julkilausutusti erityisesti ympäristöasioissa. Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille. Ongelmana on tietysti yhtäältä määritellä, mitä ”haitta” tarkoittaa, ja toisaalta täsmentää, kuka määrittelee haitan.

Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille.

Itse asiassa haittaperiaatteen näkökulmasta sotilasliitot kuten myös asevarustelu voitaisiin tulkita lähtökohtaisesti ongelmalliseksi. Sotilasliittojen olemukseen kuuluu, että ne on suunnattu joitakin liittokunnan ulkopuolisia vastaan. Liittoutuman laajeneminen voi vahvistaa liiton sotilaallista voimaa samalla tavalla kuin asevarustelu. Jos valtioiden tai liittojen välillä vallitsee kilpailutilanne, niin usein se kuvataan vangin dilemmana eli peliasetelmana, jossa toimijat yhtäältä varautuvat pahimpaan ja toisaalta pyrkivät edistämään omaa etuaan toisten kustannuksella – tuloksena on kaikille huonompi lopputulos kuin olisi saavutettu tekemällä yhteistyötä.

Tällaisissa tilanteissa sotilasliitoista ja niiden varustautumisesta on vähintäänkin potentiaalista haittaa ainakin joillekin ja kenties monille. Niinpä sotilasliittoja voi olla ylipäänsä hankalaa sovittaa yhteen haittaperiaatteen kanssa, toisin kuin vaikkapa poliisivoimia, jotka voivat tuottaa kollektiivista turvallisuutta tavalla, joka palvelee yleisesti hyväksyttyä yhteistä hyvää. Tämä kuitenkin riippuu tosiasiallisista historiallisista kehityskuluista ja asetelmista.

ETYJ-periaate: valtiot saavat valita omat turvallisuusjärjestelynsä

Haittaperiaatetta voidaan hyödyntää, kun analysoidaan ETYJin periaatetta, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä. Keskeisissä asiakirjoissa tämä oikeus on esitetty ja kehystetty tavalla, joka näyttäisi viittaavan siihen, että milliläinen haittaperiaate sisältyy ETYJ-asiakirjoihin.

Pariisissa vuonna 1990 solmitussa Uuden Euroopan peruskirjassa edellytetään täyttä kunnioitusta kunkin valinnan vapaudelle. Kontekstina on asevoimien vähentäminen ja uudet lähestymistavat turvallisuuteen. Haittaperiaate liittyy varsinkin lauseeseen “turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen”. Tästä lauseesta voi päätellä, että tavoitteena on lisätä vastavuoroista luottamusta ja turvallisuutta sekä edistää aseistariisuntaa.

Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin.

Vaikka valtioilla on tämän mukaan vapaus valita turvallisuusjärjestelynsä ja -suhteensa itse, ainakaan ensikatsomalta yhden sotilasliiton laajeneminen mahdollisesti joitakin ETYJ-maita vastaan ei ole itsestään selvä asia. Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin. Nämä eivät suinkaan ole itsestään selvästi yhteensopivia Pariisin 1990 peruskirjan tavoitteiden kanssa – ellei valinnanvapautta sitten irroteta kokonaan haittaperiaatteesta.

Istanbulin 1999 ETYJ-huippukokouksen päätösasiakirjan muotoilu on astetta selkeämpi kuin Pariisin 1990 sopimuksessa, sillä tekstissä viitataan nimenomaisesti oikeuteen tehdä liittoutumista koskevia sopimuksia. Erityisesti amerikkalaiset näyttivät ajavan tätä Istanbulin asiakirjaan, myös silmällä pitäen Naton laajenemista, kun taas saman tekstikohdan viimeinen lause, joka on suunnattu Naton mahdollista hallitsevaa asemaa vastaan, on kaiketi mukana paljolti Venäjän vaatimuksesta.

Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Näistä uudelleen muotoiluista huolimatta haittaperiaate sisältyy edelleen lauseeseen ”osallistujavaltiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Kappaleen viimeinen lause luonnehtii yhteiseksi tavoitteeksi eräänlaisen moniarvoisuuden, jossa Venäjä tai Yhdysvallat kuin EU tai Nato ei voi ottaa ”ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä” tai pitää muita maita ”etupiirinään”.

Vaikka jonkinasteinen ero Pariisin 1990 peruskirjaan on selvä myös yhteisen hyvän osalta –välittömänä kontekstina ei ole luottamuksen lisääminen tai aseriisunta – niin tässäkin haittaperiaate määrittää oikeaa toimintaa. Asiakirjojen välillä on myös paljon jatkuvuutta. Laajempana kontekstina on edelleen kokonaisvaltainen turvallisuus, aseriisunta, asevalvonta sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävät toimet.

Haitan määrittelyn ongelma

Ongelmana on, miten ymmärtää ”haitta”? Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Mill esitti teoksessaan Vapaudesta myös sellaisen laajan tulkinnan, jonka mukaan haitta koskee kaikkia toimia, jotka ovat muiden etujen vastaisia tai jotka voivat todennäköisesti tuottaa vahinkoa. Kuitenkin on legitiimejä kilpailutilanteita, joissa haitan aiheuttaminen toiselle voi olla hyväksyttävää ja yleisen edun mukaista. Näistä esimerkkeinä voivat toimia rajoitettuja määriä paikkoja jakavat yliopiston sisäänpääsykokeet tai markkinakilpailu tiettyjen oikeutettujen ja yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa.

Muun muassa tämän vuoksi on esitetty tapoja yrittää rajoittaa sitä, minkälaiset haitat voisivat oikeuttaa kollektiivisen puuttumisen asiaan. Lisäksi Mill erotti oikeuden ja seurauksia pohtivan harkinnan toisistaan: toimijalla voi olla oikeus tehdä X, mutta ei silti välttämättä ole järkevää tai varovaisuusperiaatteen mukaista tehdä X.

Ukrainan liittoutumattomuus ja haittaperiaate

Näiden erottelujen ja käsitteiden avulla voidaan esittää järkiperäinen tulkinta siitä, miten vaatimus Ukrainan liittoutumattomuudesta pitäisi tulkita liberalistisen haittaperiaatteen näkökulmasta. Kumpikaan edellä keskustelluista muotoiluista ETYJ-asiakirjoissa ei näyttäisi takaavan absoluuttista oikeutta sotilaalliseen liittoutumiseen tai esimerkiksi Naton laajentumiseen.

Pariisin 1990 asiakirjassa turvallisuus on yhteistä ja tavoitteena on aseriisunta ja luottamuksen lisääminen. Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja ja siihen liittyvä asevarustelu tilanteessa, jossa on tehty selväksi, että Venäjä tulee pysymään Naton ulkopuolella, ja jossa luottamus Venäjän ja Naton välillä on alkanut rapautua, on tässä kontekstissa tulkittavissa haitan aiheuttamiseksi.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin.

Istanbulin 1999 asiakirjan osalta johtopäätös ei ole yhtä yksiselitteinen. Siinä oikeus sotilaalliseen liittoutumiseen on auki kirjattu periaate, mutta kuitenkin haittaperiaate on edelleen mukana. Olennainen kysymys on, kuinka tulkita ”eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Tilanteesta ja yleisestä kontekstista riippuen liittoutuminen – joihin mailla on tämän mukaan oikeus – voi myös heikentää muiden turvallisuutta.

Julkilausutut aikomukset eivät yksin riitä kysymyksen ratkaisemiseen. Jokaisella maalla on puolustusvoimat ja puolustusministeriö, eikä 2000-luvun maailmassa ole maata tai sotilasliittoa, joka itse sanoisi aikovansa hyökätä.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin. Natoa johtava Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen enemmän sotia kuin mikään muu maa, ja myös esimerkiksi Britannia ja Ranska ovat olleet mukana lukuisissa sodissa.

Luottamus ja haitta kansainvälisessä politiikassa

Riittääkö X:n turvallisuuden heikentämiseen se, että suuren maan tai liittokunnan asejärjestelmiä sijoitetaan lähemmäksi X:n rajoja tai strategisiin pisteisiin ymmärrettynä suhteessa mahdolliseen tulevaan sotaan? Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on yleinen käsitys, että hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia aseita ei ole mahdollista erottaa tavalla, jolla olisi suurta käytännöllistä tai teoreettista merkitystä. Jos luottamus osapuolten välillä alkaa vähetä, toisen osapuolen laajenemiseen tai asevarusteluun aletaan suhtautua epäilevämmin.

Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä uhkaavampana toisen käyttäytyminen voi alkaa näyttää. Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa. Vaikka luottamus tai aseriisunta ei 1999 asiakirjassa ehkä ole aivan yhtä vahvasti esillä kuin Pariisin 1990 peruskirjassa, ovat luottamus ja kokonaisvaltainen turvallisuus ETYJin peruskäsitteitä.

Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa.

Lisäksi kun Millin käsitteitä sovelletaan tähän tapaukseen, on myös mahdollista argumentoida, että siinäkin tapauksessa, että haittaperiaate ei itsessään riittäisi viemään valtiolta de jure oikeutta valinnanvapauteen ja siten sotilaalliseen liittoutumiseen, niin harkinnan ja varovaisuuden näkökulmasta liittoutuminen ei silti ole välttämättä järkevää tai ETYJin yleisten tavoitteiden mukaista.

ETYJ-asiakirjoissa ei myöskään ole mitään, mikä estäisi maata sitoutumasta liittoutumattomuuteen tai puolueettomuuteen myös pitkällä aikavälillä. Samaten sotilasliitto voi sitoutua olemaan ottamatta enää uusia jäseniä – tai vaikka päättää lopettaa toimintansa, jos niikseen tulee. Erityisesti jos tämän suuntaisilla toimenpiteillä on luottamusta lisääviä ja aseriisuntaa edistäviä vaikutuksia, niin ne toteuttavat ETYJin tarkoitusta ja periaatteita paljon paremmin kuin liittoutuminen tai sotilasliiton laajentaminen.

Johtopäätöksiä

Analyysini perusteella ei ole totta, että päätös Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille. Asiakirjoihin sisältyvän haittaperiaatteen eri muotoilujen tulkinta kuuluisi myös ETYJin, tai vielä laajemmin YK:n, määrittämälle kansainväliselle yhteisölle. Ongelmana on se, että ETYJillä tai YKlla ei ole sellaista elintä, jolla olisi valtuutus antaa arvio siitä, aiheutuuko sotilaallisesta liittoutumisesta haittaa toisille jäsenmaille.

Kansainvälisen lain luonteen takia lain tulkinta jää yleensä asianomaisten valtioiden varaan, vaikka kansainvälisten järjestöjen ja oikeusistuimien näkemykset ovatkin relevantteja. Perinteinen tapa ajatella valtaa rajoittavia sääntöjä (engl. checks and balances) maailmanpolitiikassa nojaa voimatasapainoperiaatteeseen, jota voidaan täydentää jonkinlaisella yhteistoiminnalla ja -suunnittelulla. Parempana tavoitteena on laillisuusperiaatteen täysimittainen soveltaminen, mutta se edellyttää uudenlaisia ja nykyistä demokraattisempia maailmanlaajuisia instituutioita.

Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille.

On tietenkin selvää, että hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä yrittää nyt edistää turvallisuuttaan ja muita tavoitteitaan toisten kustannuksella. Samalla Venäjä on rikkonut monia muitakin kansainvälisen lain sääntöjä ja periaatteita. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa ilmeiseltä, että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet laajamittaisiin sotarikoksiin. Tästä huolimatta kysymys Ukrainan tai jonkun muun maan – mukaan lukien Suomen – liittoutumattomuudesta on relevantti 2020-luvulla.

Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee.

Jos USA, Nato ja niiden puolestapuhujat jatkavat linjaansa, jonka mukaan jokaisella maalla on jonkinlainen absoluuttinen oikeus tulla osaksi Natoa, kun Nato niin hyväksi katsoo ja seurauksista välittämättä, niin yhteisymmärrystä on vaikea löytää.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä. Analyysini ETYJ-teksteistä kertoo, että vaikka valtioilla on näiden tekstien mukaan valinnanvapaus, liittoutuminen voi aiheuttaa haittaa kontekstista riippuen, eikä se siten voi olla absoluuttinen tai ”subjektiivinen” oikeus. Viisas diplomatia on sitä, että kykenee näkemään asiat objektiivisesti myös toisten näkökulmasta, ja että on valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja kaikista asioista paitsi niistä, jotka ovat aivan elintärkeitä itselle.

Vaikka Venäjällä tapahtuisi muutoksia ja sotakatastrofin aiheuttanut nykyinen presidentti Vladimir Putin eroaisi tai syrjäytettäisiin tavalla tai toisella, kysymys oikeudesta liittoutua tulee säilymään keskeisenä. Huoli läntisten sotilasliittojen laajenemisen vaikutuksista on laajalti jaettu paitsi Venäjällä niin myös globaalissa idässä ja etelässä – ihan samalla tavalla kuin australialaiset ja amerikkalaiset ovat huolissaan Salomonsaarten liittoutumisesta Kiinan kanssa

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Ukrainan liittoutumattomuus ja John Stuart Millin haittaperiaate ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.