Ukrainan liittoutumattomuus ja John Stuart Millin haittaperiaate

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg tervehtivät toisiaan. Kuva: NATO
Lukuaika: 7 min.

Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee – mahdollisesti kohti jopa ydinsotaa. Konfliktin keskeinen kysymys koskee sotilaallista liittoutumista.

Keskeinen kiistakysymys lännen ja Venäjän välillä on koskenut Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Venäjä on vuodesta 2008 lähtien arvostellut – usein jyrkin sanoin ja vastatoimilla uhaten – ajatusta Ukrainan tulevasta Nato-jäsenyydestä. Lännessä Venäjän Nato-laajenemista koskeva arvostelu on yhtä usein tuomittu epäoikeutettuna ja asiattomana. Monesti on väitetty – kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin UPIn edustajat ovat jo vuosia tehneet – että Venäjän viralliset tulkinnat ovat paitsi vääriä, myös tarkoitushakuinen keino edistää valtapolitiikkaa ja etupiirejä.

Vuoden 2021 aikana Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja yritti saada ratkaisun aikaan pakottavalla diplomatialla. Syksyn 2021 lopussa muun muassa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sulki neuvotteluista pois kaikki sellaiset sopimukset, jotka eväisivät Ukrainalta oikeuden liittyä sotilasliittoon korostaen, että päätös tässä asiassa kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä ovat sitoutuneet vuoden Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön ETYJin 1990 asiakirjasta lähtien periaatteeseen, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli päättää, liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa.

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen?

Onko vapaus valita omat turvallisuusjärjestelynsä absoluuttinen? Pohdin tätä kysymystä filosofi John Stuart Millin haittaperiaatteen ja ETYJ-dokumenttien valossa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK oli kolmivaiheinen prosessi, joka huipentui vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn huippukokoukseen, johon osallistuivat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja 33 muuta maata.

ETYK:in ihmisoikeusperiaatteet vaikuttivat kylmän sodan päättymiseen. Seurantakonferensseja järjestettiin, kunnes Budapestissa 1994 päätettiin perustaa pysyvä kansainvälinen järjestö ETYJ. Kylmän sodan jälkeisistä turvallisuus- ja muista periaatteista sovittiin näissä kehyksissä. Periaatteisiin kuuluu kunkin maan oikeus valita turvallisuusjärjestelynsä. 1990-luvun ETYJ-dokumentteihin sisältyy kuitenkin ehtoja, jotka ilmentävät liberalismin haittaperiaatetta.

 

Liberalismin haittaperiaate ja sotilasliitot

Valtion ”suvereeni vapaus” on analoginen liberalismin teorian negatiivisen vapauden kanssa. Monet kansainvälisen oikeuden ja politiikan käsitteet perustuvat liberalismin teoriaan siten, että valtioiden oletetaan olevan yksilöpersoonia. Kansainvälisessä laissa ne ovat lisäksi oikeushenkilöitä.

Liberalismiin kuuluu myös haittaperiaate. Käsitettä kehittäneen Millin teoriassa yksilö on ”suvereeni”, ja kansainvälisessä tapaoikeudessa haittaperiaatetta sovelletaan julkilausutusti erityisesti ympäristöasioissa. Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille. Ongelmana on tietysti yhtäältä määritellä, mitä ”haitta” tarkoittaa, ja toisaalta täsmentää, kuka määrittelee haitan.

Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille.

Itse asiassa haittaperiaatteen näkökulmasta sotilasliitot kuten myös asevarustelu voitaisiin tulkita lähtökohtaisesti ongelmalliseksi. Sotilasliittojen olemukseen kuuluu, että ne on suunnattu joitakin liittokunnan ulkopuolisia vastaan. Liittoutuman laajeneminen voi vahvistaa liiton sotilaallista voimaa samalla tavalla kuin asevarustelu. Jos valtioiden tai liittojen välillä vallitsee kilpailutilanne, niin usein se kuvataan vangin dilemmana eli peliasetelmana, jossa toimijat yhtäältä varautuvat pahimpaan ja toisaalta pyrkivät edistämään omaa etuaan toisten kustannuksella – tuloksena on kaikille huonompi lopputulos kuin olisi saavutettu tekemällä yhteistyötä.

Tällaisissa tilanteissa sotilasliitoista ja niiden varustautumisesta on vähintäänkin potentiaalista haittaa ainakin joillekin ja kenties monille. Niinpä sotilasliittoja voi olla ylipäänsä hankalaa sovittaa yhteen haittaperiaatteen kanssa, toisin kuin vaikkapa poliisivoimia, jotka voivat tuottaa kollektiivista turvallisuutta tavalla, joka palvelee yleisesti hyväksyttyä yhteistä hyvää. Tämä kuitenkin riippuu tosiasiallisista historiallisista kehityskuluista ja asetelmista.

 

ETYJ-periaate: valtiot saavat valita omat turvallisuusjärjestelynsä

Haittaperiaatetta voidaan hyödyntää, kun analysoidaan ETYJin periaatetta, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä. Keskeisissä asiakirjoissa tämä oikeus on esitetty ja kehystetty tavalla, joka näyttäisi viittaavan siihen, että milliläinen haittaperiaate sisältyy ETYJ-asiakirjoihin.

Pariisissa vuonna 1990 solmitussa Uuden Euroopan peruskirjassa edellytetään täyttä kunnioitusta kunkin valinnan vapaudelle. Kontekstina on asevoimien vähentäminen ja uudet lähestymistavat turvallisuuteen. Haittaperiaate liittyy varsinkin lauseeseen “turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen”. Tästä lauseesta voi päätellä, että tavoitteena on lisätä vastavuoroista luottamusta ja turvallisuutta sekä edistää aseistariisuntaa.

Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin.

Vaikka valtioilla on tämän mukaan vapaus valita turvallisuusjärjestelynsä ja -suhteensa itse, ainakaan ensikatsomalta yhden sotilasliiton laajeneminen mahdollisesti joitakin ETYJ-maita vastaan ei ole itsestään selvä asia. Liittoutuman laajeneminen lisää sen sotilaallista voimaa ja voi myös johtaa asevarustelua lisääviin toimenpiteisiin. Nämä eivät suinkaan ole itsestään selvästi yhteensopivia Pariisin 1990 peruskirjan tavoitteiden kanssa – ellei valinnanvapautta sitten irroteta kokonaan haittaperiaatteesta.

Istanbulin 1999 ETYJ-huippukokouksen päätösasiakirjan muotoilu on astetta selkeämpi kuin Pariisin 1990 sopimuksessa, sillä tekstissä viitataan nimenomaisesti oikeuteen tehdä liittoutumista koskevia sopimuksia. Erityisesti amerikkalaiset näyttivät ajavan tätä Istanbulin asiakirjaan, myös silmällä pitäen Naton laajenemista, kun taas saman tekstikohdan viimeinen lause, joka on suunnattu Naton mahdollista hallitsevaa asemaa vastaan, on kaiketi mukana paljolti Venäjän vaatimuksesta.

Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Näistä uudelleen muotoiluista huolimatta haittaperiaate sisältyy edelleen lauseeseen ”osallistujavaltiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Kappaleen viimeinen lause luonnehtii yhteiseksi tavoitteeksi eräänlaisen moniarvoisuuden, jossa Venäjä tai Yhdysvallat kuin EU tai Nato ei voi ottaa ”ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä” tai pitää muita maita ”etupiirinään”.

Vaikka jonkinasteinen ero Pariisin 1990 peruskirjaan on selvä myös yhteisen hyvän osalta –välittömänä kontekstina ei ole luottamuksen lisääminen tai aseriisunta – niin tässäkin haittaperiaate määrittää oikeaa toimintaa. Asiakirjojen välillä on myös paljon jatkuvuutta. Laajempana kontekstina on edelleen kokonaisvaltainen turvallisuus, aseriisunta, asevalvonta sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävät toimet.

 

Haitan määrittelyn ongelma

Ongelmana on, miten ymmärtää ”haitta”? Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin.

Mill esitti teoksessaan Vapaudesta myös sellaisen laajan tulkinnan, jonka mukaan haitta koskee kaikkia toimia, jotka ovat muiden etujen vastaisia tai jotka voivat todennäköisesti tuottaa vahinkoa. Kuitenkin on legitiimejä kilpailutilanteita, joissa haitan aiheuttaminen toiselle voi olla hyväksyttävää ja yleisen edun mukaista. Näistä esimerkkeinä voivat toimia rajoitettuja määriä paikkoja jakavat yliopiston sisäänpääsykokeet tai markkinakilpailu tiettyjen oikeutettujen ja yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen puitteissa.

Muun muassa tämän vuoksi on esitetty tapoja yrittää rajoittaa sitä, minkälaiset haitat voisivat oikeuttaa kollektiivisen puuttumisen asiaan. Lisäksi Mill erotti oikeuden ja seurauksia pohtivan harkinnan toisistaan: toimijalla voi olla oikeus tehdä X, mutta ei silti välttämättä ole järkevää tai varovaisuusperiaatteen mukaista tehdä X.

 

Ukrainan liittoutumattomuus ja haittaperiaate

Näiden erottelujen ja käsitteiden avulla voidaan esittää järkiperäinen tulkinta siitä, miten vaatimus Ukrainan liittoutumattomuudesta pitäisi tulkita liberalistisen haittaperiaatteen näkökulmasta. Kumpikaan edellä keskustelluista muotoiluista ETYJ-asiakirjoissa ei näyttäisi takaavan absoluuttista oikeutta sotilaalliseen liittoutumiseen tai esimerkiksi Naton laajentumiseen.

Pariisin 1990 asiakirjassa turvallisuus on yhteistä ja tavoitteena on aseriisunta ja luottamuksen lisääminen. Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja ja siihen liittyvä asevarustelu tilanteessa, jossa on tehty selväksi, että Venäjä tulee pysymään Naton ulkopuolella, ja jossa luottamus Venäjän ja Naton välillä on alkanut rapautua, on tässä kontekstissa tulkittavissa haitan aiheuttamiseksi.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin.

Istanbulin 1999 asiakirjan osalta johtopäätös ei ole yhtä yksiselitteinen. Siinä oikeus sotilaalliseen liittoutumiseen on auki kirjattu periaate, mutta kuitenkin haittaperiaate on edelleen mukana. Olennainen kysymys on, kuinka tulkita ”eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Tilanteesta ja yleisestä kontekstista riippuen liittoutuminen – joihin mailla on tämän mukaan oikeus – voi myös heikentää muiden turvallisuutta.

Julkilausutut aikomukset eivät yksin riitä kysymyksen ratkaisemiseen. Jokaisella maalla on puolustusvoimat ja puolustusministeriö, eikä 2000-luvun maailmassa ole maata tai sotilasliittoa, joka itse sanoisi aikovansa hyökätä.

Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään. Kuitenkin tämä hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin. Natoa johtava Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen enemmän sotia kuin mikään muu maa, ja myös esimerkiksi Britannia ja Ranska ovat olleet mukana lukuisissa sodissa.

 

Luottamus ja haitta kansainvälisessä politiikassa

Riittääkö X:n turvallisuuden heikentämiseen se, että suuren maan tai liittokunnan asejärjestelmiä sijoitetaan lähemmäksi X:n rajoja tai strategisiin pisteisiin ymmärrettynä suhteessa mahdolliseen tulevaan sotaan? Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on yleinen käsitys, että hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia aseita ei ole mahdollista erottaa tavalla, jolla olisi suurta käytännöllistä tai teoreettista merkitystä. Jos luottamus osapuolten välillä alkaa vähetä, toisen osapuolen laajenemiseen tai asevarusteluun aletaan suhtautua epäilevämmin.

Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä uhkaavampana toisen käyttäytyminen voi alkaa näyttää. Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa. Vaikka luottamus tai aseriisunta ei 1999 asiakirjassa ehkä ole aivan yhtä vahvasti esillä kuin Pariisin 1990 peruskirjassa, ovat luottamus ja kokonaisvaltainen turvallisuus ETYJin peruskäsitteitä.

Juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa.

Lisäksi kun Millin käsitteitä sovelletaan tähän tapaukseen, on myös mahdollista argumentoida, että siinäkin tapauksessa, että haittaperiaate ei itsessään riittäisi viemään valtiolta de jure oikeutta valinnanvapauteen ja siten sotilaalliseen liittoutumiseen, niin harkinnan ja varovaisuuden näkökulmasta liittoutuminen ei silti ole välttämättä järkevää tai ETYJin yleisten tavoitteiden mukaista.

ETYJ-asiakirjoissa ei myöskään ole mitään, mikä estäisi maata sitoutumasta liittoutumattomuuteen tai puolueettomuuteen myös pitkällä aikavälillä. Samaten sotilasliitto voi sitoutua olemaan ottamatta enää uusia jäseniä – tai vaikka päättää lopettaa toimintansa, jos niikseen tulee. Erityisesti jos tämän suuntaisilla toimenpiteillä on luottamusta lisääviä ja aseriisuntaa edistäviä vaikutuksia, niin ne toteuttavat ETYJin tarkoitusta ja periaatteita paljon paremmin kuin liittoutuminen tai sotilasliiton laajentaminen.

 

Johtopäätöksiä

Analyysini perusteella ei ole totta, että päätös Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille. Asiakirjoihin sisältyvän haittaperiaatteen eri muotoilujen tulkinta kuuluisi myös ETYJin, tai vielä laajemmin YK:n, määrittämälle kansainväliselle yhteisölle. Ongelmana on se, että ETYJillä tai YKlla ei ole sellaista elintä, jolla olisi valtuutus antaa arvio siitä, aiheutuuko sotilaallisesta liittoutumisesta haittaa toisille jäsenmaille.

Kansainvälisen lain luonteen takia lain tulkinta jää yleensä asianomaisten valtioiden varaan, vaikka kansainvälisten järjestöjen ja oikeusistuimien näkemykset ovatkin relevantteja. Perinteinen tapa ajatella valtaa rajoittavia sääntöjä (engl. checks and balances) maailmanpolitiikassa nojaa voimatasapainoperiaatteeseen, jota voidaan täydentää jonkinlaisella yhteistoiminnalla ja -suunnittelulla. Parempana tavoitteena on laillisuusperiaatteen täysimittainen soveltaminen, mutta se edellyttää uudenlaisia ja nykyistä demokraattisempia maailmanlaajuisia instituutioita.

Vaikka millään maalla ei ole veto-oikeutta muiden päätöksiin, maat eivät myöskään voi sivuuttaa mahdollista haittaa muille.

On tietenkin selvää, että hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä yrittää nyt edistää turvallisuuttaan ja muita tavoitteitaan toisten kustannuksella. Samalla Venäjä on rikkonut monia muitakin kansainvälisen lain sääntöjä ja periaatteita. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa ilmeiseltä, että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet laajamittaisiin sotarikoksiin. Tästä huolimatta kysymys Ukrainan tai jonkun muun maan – mukaan lukien Suomen – liittoutumattomuudesta on relevantti 2020-luvulla.

Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee.

Jos USA, Nato ja niiden puolestapuhujat jatkavat linjaansa, jonka mukaan jokaisella maalla on jonkinlainen absoluuttinen oikeus tulla osaksi Natoa, kun Nato niin hyväksi katsoo ja seurauksista välittämättä, niin yhteisymmärrystä on vaikea löytää.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä.

Pelkkä yksilönvapaus ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa voi johtaa tilanteeseen, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä. Analyysini ETYJ-teksteistä kertoo, että vaikka valtioilla on näiden tekstien mukaan valinnanvapaus, liittoutuminen voi aiheuttaa haittaa kontekstista riippuen, eikä se siten voi olla absoluuttinen tai ”subjektiivinen” oikeus. Viisas diplomatia on sitä, että kykenee näkemään asiat objektiivisesti myös toisten näkökulmasta, ja että on valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja kaikista asioista paitsi niistä, jotka ovat aivan elintärkeitä itselle.

Vaikka Venäjällä tapahtuisi muutoksia ja sotakatastrofin aiheuttanut nykyinen presidentti Vladimir Putin eroaisi tai syrjäytettäisiin tavalla tai toisella, kysymys oikeudesta liittoutua tulee säilymään keskeisenä. Huoli läntisten sotilasliittojen laajenemisen vaikutuksista on laajalti jaettu paitsi Venäjällä niin myös globaalissa idässä ja etelässä – ihan samalla tavalla kuin australialaiset ja amerikkalaiset ovat huolissaan Salomonsaarten liittoutumisesta Kiinan kanssa

 

Heikki Patomäki on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

1 kommentti

  1. Antti Härkönen 12.5.2022 - 11:21

    Olen yrittänyt kysyä Patomäeltä toistuvasti, miksi hän vaatii, että esimerkiksi Ukrainen pitäisi sitoutua ETYJin periaatteisiin yksipuolisesti. Venäjä ei ole kunnioittanut ETYJiä enää vuosiin. Hän on kuitenkin kyvytön tai haluton vastaamaan tähän. Ehkä suora vastaus saisi hänet näyttämään vielä enemmän Venäjän johdon ystävältä?

1 Trackback / Pingback

  1. Heikki Patomäki – Non-alignment of Ukraine and the no-harm principle of John Stuart Mill

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*