Putinin sotaisa historiapolitiikka

Kun Vladimir Putin nousi kolmannen kerran Venäjän presidentiksi hän muutti presidentinkaudet kahteen rajoittanutta perustuslakia. Tuolloin Venäjällä alkoi demokraattisten rakenteiden nopea heikentäminen. Samalla käynnistyi toimia historian haltuun ottamiseksi.

Vuonna 2012 perustettiin Putinin määräyksellä silloin vähän huomiota saanut Venäjän sotahistoriallinen seura (ven. Rossiiskoe voenno-istoritsheskoe obshtshestvo, RVIO). Seura kuulostaa vähäpätöiseltä sotatoimien ja demokraattisten rakenteiden rapauttamisen rinnalla. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa seurasta, vaan Putinin historiapolitiikan ydintoimijasta, joka liittyy suoraan laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin ja pyrkimyksiin Venäjän sotatoimien oikeuttamiseksi.

Näennäisesti itsenäinen, mutta käytännössä valtiollinen seura on vuonna 2012 kulttuuriministerinä aloittaneen ja tammikuussa 2020 Putinin neuvonantajaksi siirtyneen Vladimir Medinskin ideoima ja ohjailema hanke. Sen lisäksi, että Medinski on vienyt Putinin näkemyksiä historiasta käytäntöön, hän on noussut merkittävään asemaan Putinin lähipiirissa. Viimeksi hänet nähtiin johtamassa Venäjän delegaatiota Ukrainan kanssa käydyissä aseleponeuvotteluissa Valko-Venäjällä 28.2.2022.

Pseudohistorioitsijan historiapolitiikka

Medinski on taustaltaan politiikan tutkija ja hän väitteli valtio-opista vuonna 1999. Valtio-opin sijaan häntä alkoi kiinnostaa historia. Vuonna 2011 hän väitteli historiasta Venäjän yhteiskunnallisessa yliopistossa, joka perustettiin vuonna 1991 jatkamaan aiemman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeakoulun työtä. Aiheena oli ”objektiivisuuden ongelmat Venäjän 1400-luvun puolivälistä 1600-luvulle ulottuvan historian kirjoittamisessa”.

Väitöskirjassaan hän hahmotteli tarpeen historialliselle seuralle, jonka avulla historia kirjoitettaisiin uudelleen ja poistettaisiin länsimaiden aiheuttamat vinoumat Venäjän historian tulkinnassa: ”Tarvitaan valtion historiallis-propagandistinen organisaatio. Sen tulisi tutkia ja säilöä historiallista perintöä, historiallista muistia ja historiallista propagandaa. Näkemykseni mukaan tämän organisaation tulisi ratkaista vastapropagandaan liittyviä asioita.” Tuo organisaatio, eli RVIO, perustettiinkin heti kun Medinski nostettiin kulttuuriministeriksi. Sotahistoriallisesta seurasta tuli Medinskin keskeinen työväline.

Medinskin aiemmat väitöskirjat vuosilta 1997 ja 1999 osoitettiin pitkälti plagiaateiksi vuonna 2014. Myös historian väitöskirja joutui kritiikin kohteeksi. Vuonna 2017 sen otti käsittelyyn Venäjän korkeimpia akateemisia tutkintoja valvovan elimen (VAK) asiantuntijapaneeli, joka vaati Medinskin tohtorintutkinnon perumista. Asiantuntijapaneeli katsoi, ettei Medinskin väitöskirja täyttänyt akateemisen tutkimuksen tunnusmerkkejä. Historiantutkimuksen sijaan väitöskirjan keskeinen tavoite oli osoittaa, miten lännessä vääristellään tarkoituksenmukaisesti Venäjän historiaa, mutta väitettä ei perusteltu tieteellisesti.

Väitöskohu kertoo kahdesta tärkeästä ilmiöstä historiapolitiikan osalta. Ensinnäkin tiede on toisarvoista, kun kyse on valtiollisesti merkittävistä tavoitteista. Toinen tärkeä merkitys tohtorinarvolle on julkisuuskuva.

Laajaa julkisuutta saaneen kohun aikana Medinski kieltäytyi kommentoimasta asiaa. Hän tuli julkisuuteen vasta, kun VAK äänesti tohtorintutkinnon perumisesta. Siihen mennessä Medinski oli kerännyt riittävästi ääniä asiantuntijapaneelin lausunnon kumoamiseksi. Mukana äänestyksessä oli useita Putinin hallinnon poliitikkoja.

Väitöskohu kertoo kahdesta tärkeästä ilmiöstä historiapolitiikan osalta. Ensinnäkin tiede on toisarvoista, kun kyse on valtiollisesti merkittävistä tavoitteista. Toinen tärkeä merkitys tohtorinarvolle on julkisuuskuva. Medinski alleviivaa jatkuvasti lausunnoissaan edustamansa seuran tieteellisyyttä sen historiallisen asiantuntemuksen takeena. Vaikka todellisuudessa yhdistyksellä on hyvin vähän tekemistä historiantutkimuksen kanssa, mielikuvan säilyttäminen on tärkeää uskottavuuden ylläpitämiseksi.

RVIO:n kohdalla tarkoitushakuisuus on aivan omaa luokkaansa, sillä sen julkilausuttuna tavoitteena on patrioottinen kasvatus. Erityisesti mainitaan nuorison rakkauden lisääminen isänmaata kohtaan ja Venäjän asevoimien kunnioituksen lisääminen. Myös venäläisten laajempi sotilaallis-patrioottinen kasvatus mainitaan.

Seura on edistänyt tavoitteitaan pystyttämällä muistomerkkejä ympäri Venäjää, erityisesti sotilasjohtajille ja keskeisille taistelupaikoille. RVIO on myös aktiivinen toimija hallinnon kulisseissa: sen isommissa tilaisuuksissa on paikalla usein Putin ja tämän lähipiiriä, kuten Venäjän ortodoksisen kirkon konservatiivisiiven johtohahmoja ja oligarkkeja.

Seura on vaikuttanut suoraan myös esimerkiksi Venäjän historianopetuksen uudistamiseen, muun muassa lisäämällä sotahistorian opetusta ja poistamalla ”eurosentrisyyttä”. Medinski on myös tuore oppikirjailija 1900-lukua käsittelevän historian oppikirjan osalta. Tarkemmin katsottuna seuran toiminta näyttäytyykin osana laajempaa pyrkimystä kirjoittaa Venäjän historia uudelleen Putinin politiikkaa palvelemaan.

RVIO:n tavoitteet ovat olleet täysin yhteneväiset Putinin tavoitteiden kanssa: sananvapautta on rajoitettu, keskeisiä medioita otettu valtion hallintaan tai niiden toiminta on ajettu alas ja venäläis-patrioottisen kasvatuksen merkitystä on korostettu. Erityisen tärkeänä seura pitää Venäjän sotilaskunnian korostamista, menestyksekkäiden sotien nostamista esille ja Venäjän suurten johtajien saavutusten alleviivaamista. Jopa neuvostodiktaattori Josif Stalinin mainetta on ryhdytty palauttamaan.

Rahan jäljet

Hieman ennen sotatoimien alkamista Venäjän sananvapauden viimeisen lipunkantajan, Novaja Gazetan toimittaja Olesya Pavlenko julkaisi laajan tutkimuksensa RVIO:n rahoituksesta sen perustamisesta lähtien. Artikkelin mukaan seuralle myönnettiin vuosien 2013–2021 aikana valtion rahaa ainakin 3,5 miljardia ruplaa, jonka lisäksi noin 2,3 miljardia yksityisinä lahjoituksina. Sotatoimia edeltävän ajan muuntokurssilla puhutaan yli 150 miljoonasta eurosta.

Määrä on seuralle valtava ja suomalaistenkin tiedelaitosten budjetit kalpenevat summan rinnalla. Todellisen summan Pavlenko arvioi paljon korkeammaksi, koska tämä summa rakentui vain avoimesti saatavan aineiston pohjalta. Tärkein seuran tukija on ollut kulttuuriministeriö, jota seuran perustaja Medinski johti samanaikaisesti.

Rahaa RVIO on käyttänyt muistomerkkien ohella erityisesti lasten ja nuorten patrioottisten leirien järjestämiseen. Yksityiskohtaista tietoa näistä leireistä on vaikea saada, mutta leirien nimet, kuten ”Partisaanikunnian polut” ja ”Isänmaan soturit” kertovat toiminnan fokuksesta. Useiden viikkojen mittaisilla leireillä pukeudutaan tyypillisesti armeijan maastoasuihin, eri aselajien joukkoja käy esittäytymässä, leireille tuodaan sotaveteraaneja ja harjoitellaan eri aseiden käyttöä.

Suomalaistenkin tiedelaitosten budjetit kalpenevat Venäjän sotahistorialliselle seuralle annetun summan rinnalla.

Osa leireistä on järjestetty miehitetyllä Krimillä. Leirien ohella RVIO on järjestänyt myös luokkaretkiä sotilaskunnian kannalta keskeisillä paikoille.

Tutkimusta tärkeämpää seuralle on sen näkemysten tehokas levittäminen. Seura ei tee tutkimusta, mutta se julkaisee kirjoja erityisesti sotahistoriallisista aiheista ja hankkii julkaisuille merkittävää julkisuutta. Medinski on lisäksi osallistunut uusimman venäläisen historian oppikirjan kirjoittamiseen.

RVIO toimii myös eri elokuvaprojektien neuvonantajana. RVIO:n julkaisemia kirjoja on kirjoittanut varsin sekalainen seurakunta, joista vain osa on edes nimellisesti historiantutkijoita. Mukana on erittäin kiistanalaisia henkilöitä, kuten poliitikko Zahar Prilepin, joka on Donetskin kansantasavallan vapaaehtoispataljoonan puuhamiehiä. Prilepin tunnetaan liberalismin kriitikkona, joka johtaa ”totuuden puolesta” nimistä puoluetta.

Muistomerkkejä sotureille – ja aseille

Muistomerkkien pystyttäminen on seuran näkyvimpiä toimintamuotoja. Muistomerkkejä on 10 vuoden aikana noussut noin 250 eri puolille Venäjää. Muutamat hankkeista ovat kokoluokaltaan huomattavia. Pavlenkon tutkimus osoittaa, että vaikka RVIO korostaa hankkeiden olleen tyypillisesti yksityisesti rahoitettuja, lahjoitukset eivät käytännössä ole riittäneet, vaan takana on ollut huomattava määrä valtion rahaa.

Eri monumenttien vihkimisten saama mediahuomio myös kertoo seuran tärkeästä poliittisesta asemasta. Moskovan Poklonnaja-mäellä vihittiin vuonna 2014 monumentti IMS venäläissankareille. Paikalla vihkimisessä olivat Putin, puolustusministeri Sergei Shoigu ja Moskovan pormestari Sergei Sobjanin, mutta myös venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill. Kirkon ja Putinin politiikan liitto onkin yksi piirteistä, joka heijastuu myös RVIO:n toimintaan. Monumentit pyhittääkin poikkeuksetta kirkon merkittävä edustaja.

Räikein RVIO:n muistomerkkihankkeista lienee Mihail Kalashnikovin, kuuluisan asesuunnittelijan patsas Moskovassa vuodelta 2017. Vihkimisen yhteydessä Medinski totesi Kalashnikovin, viitaten tämän kehittämään rynnäkkökivääriin AK-47:ään, olevan ”todellinen Venäjän kulttuuribrändi”. Äärikonservatiivinen pappi ja mediapersoona Vsevolod Tshaplin puolestaan totesi, että ”Kalashnikovilla olleen moraalisia epäilyksiä luomuksestaan, mutta kirkko hälvensi nämä huolet. Meidän aseemme ovat pyhiä.” Kalashnikov oli ennen kuolemaansa (2013) ollut yhteydessä patriarkka Kirilliin kokemastaan henkisestä pahoinvoinnista aseensa aiheuttaman tuhon suhteen.

Vihkimisen yhteydessä Medinski totesi Kalashnikovin, viitaten tämän kehittämään rynnäkkökivääriin AK-47:ään, olevan ”todellinen Venäjän kulttuuribrändi”.

Samalla muistomerkki siunattiin myös ortodoksisen kirkon toimesta.  AK-47 on maailman suosituin ase, jonka surmaamaksi joutuu vuosittain arviolta 250.000 ihmistä. Aseen merkitys 1900-luvun jälkipuoliskolla on kieltämättä suuri, mutta sen nostaminen maan kulttuuribrändiksi ja siunaaminen kirkon toimesta on varsin groteskia historiapolitiikkaa.

Vaikka toisen maailmansodan merkitys Putinin Venäjän historiapolitiikassa on keskeinen, mallia on haettu myös kauempaa historiasta. Hyvä esimerkki on Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski ja tämän saavuttama voitto saksalaisesta ritarikunnasta nykyisten Viron ja Venäjän rajalla vuona 1242. Nevski oli tärkeä hahmo jo keisarillisella Venäjällä, mutta sopi huonosti vallankumoukselliseen Neuvostoliittoon.

Nevskin nosti uudelleen esille Stalin, ja erityisen hyvin Nevski sopi esikuvaksi Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Neuvostoliitossa perustettiin Nevskin nimeä kantava ritarikunta, joka toimii edelleen. Sen nykyaikaisiin vastaanottajiin kuuluvat Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukashenka, patriarkka Kirill, oligarkki Oleg Deripaska ja kansallismielinen venäläispoliitikko Vladimir Zhirinovski.

Nevskin saavuttamalle voitolle pystytettiin RVIO:n toimesta huomattavan kokoinen muistomerkki syksyllä 2021 täydentämään aiemmin valmistunutta museota, jossa muistellaan ”taistelua jäällä”, eli vuoden 1242 voittoa saksalaisesta ritarikunnasta.

Moniäänisyyden vaientaminen

Oman historianarratiivin vahvistamisen ohella sekä RVIO:n että laajemmin Putinin historiapolitiikan tehtävänä on ollut tehdä pesäeroa länsimaihin. Totuuden ja objektiivisuuden korostamisen ohella on rakennettu kuvaa länsimaisista tulkinnoista propagandana ja valheina.

Venäläiset ammattihistorioitsijat pitkälti jakavat muun maailman tavoin näkemyksen historiasta tulkinnallisena tieteenä, katsoen näkökulman määrittävän vahvasti asioiden tulkintaa. Putin ja Medinski sen sijaan korostavat mustavalkoista historiakäsitystä. Erityisen akuutiksi ongelmaksi tämän tekee moniäänisyyden vaientaminen.

Ulkomaisten tulkintojen leimaaminen valheelliseksi on vakavaa, mutta moniäänisyyden vaientaminen Venäjän sisällä vielä mittavampi ongelma. Erityisen selkeästi tämä näkyy toisen seuran, Memorialin ahdingossa. Memorial on – tai oli – Venäjän vanhin ihmisoikeusjärjestö.

Erityisen merkittävä historiapoliittinen rooli Memorialilla oli Stalinin aikaisten vainojen tutkimuksessa. Järjestö kokosi nimilistoja vainojen uhreista, etsi teloituspaikkoja ja pystytti muistomerkkejä. Memorial oli kohdannut ongelmia ja häirintää aiemminkin, mutta vaikeudet pahenivat merkittävästi vuoden 2012 jälkeen.

Järjestöä syytettiin ulkomaiden agentiksi ja se lakkautettiin korkeimman oikeuden päätöksellä joulukuussa 2021. Lakkauttamispäätöksessä Memorialin todettiin ”luoneen väärää mielikuvaa Neuvostoliitosta terroristivaltiona” ja ”tahranneen kunniakasta neuvostomenneisyyttä, luultavasti rahaa vastaan”.

Historiapolitiikka isovenäläisyyden palveluksessa

Memorialin vaikeuksien kasvu, sananvapauden kiihtyvä rajoittaminen, Stalinin vähittäinen maineenpalautus, patriotismin korostaminen ja Venäjän sotahistoriallisen seuran perustaminen osuvat kaikki vuoteen 2012, jolloin Putin nousi uudelleen presidentiksi. Medinski nostettiin toteuttamaan historiapoliittisia uudistuksia, joiden tavoitteena oli vahvistaa patriotismia, tukea Venäjän asevoimien kunnianpalautusta ja luoda Venäjälle yksi ”oikea” narratiivi.

Toiminta on Putinin näkökulmasta vielä selkeästi kesken. Heinäkuussa 2021 Putin perusti valtiollisen historiakasvatuksen komission, jota johtamaan Medinski asetettiin. Komission tehtävänä on historiapolitiikan johtaminen ja historianhallinta ja Venäjälle haitallisia historian väärentämisyrityksiä vastaan taistelu. Jäseniä komissiossa on turvallisuuspalvelusta, oikeuslaitoksesta, sisäministeriöstä, puolustusministeriöstä ja muun muassa presidentinhallinnosta. Komission on entistä helpompi Putinin historiantulkinnoista eriäviin näkemyksiin.

Putinin Venäjän esimerkki osoittaa, että historian poliittiseen käyttöön sisältyy huomattavia vaaroja.

Venäjä on perustellut helmikuussa 2022 laajamittaista hyökkäystään Ukrainaan historian avulla. Ukraina on pyritty osoittamaan osaksi Venäjää ja maan eri osien kuulumista Venäjään historiallisin perustein. Ukrainan äärioikeiston kokoa ja merkitystä on liioiteltu ja pyritty osoittamaan Ukrainan venäjänkielisen väestön olevan vaarassa kuin toisen maailmansodan vuosina.

Krimistä Venäjä taas on nostanut esille sen olleen aina venäläisenemmistöinen ja venäjänkielinen alue. Sellainen siitä tuli kuitenkin vasta kun Stalin siirsi valtaosan Krimin tataareista vankileireille 1930-luvulla. Sitä ennen Krimillä asui myös merkittävä määrä kreikkalaisia, joita Venäjä siirsi 1700-luvun lopulla muualle Mustan meren alueelle, muun muassa Mariupoliin.

Putinin Venäjän esimerkki osoittaa, että historian poliittiseen käyttöön sisältyy huomattavia vaaroja. Vaarasta tulee erityisen suuri, jos moniäänisyys vaiennetaan, sananvapautta rajoitetaan ja eristetään tieteellinen historiantutkimus muusta yhteiskunnasta. Vapaa, moniääninen historianopetus on paras tapa tukea demokratian kehitystä. Tätä tavoiteltiin myös Venäjällä, kunnes Medinski ja Putin käänsivät kurssin takaisin kohti yksiäänistä ja isovenäläistä narratiivia.

Simo Mikkonen on yliopistotutkija ja Venäjän historian dosentti Jyväskylän yliopistossa.