Viime vuosina myös Pohjoismaissa voimistunut anti-gender-liikehdintä kiistää ajatuksen sukupuolen moninaisuudesta väittäessään, että sukupuoli voidaan ja tulee määritellä tyhjentävästi. Anti-gender-liike pyrkii rajoittamaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja uhkakuvia hyödyntämällä tuo yhteen erilaisia toimijoita, kuten transvastaisia feministejä, oikeistolaisia uskonnollisia järjestöjä, tavallisia kansalaisia sekä autoritäärisiä ja kansallismielisiä populistisia puolueita.

Yleistajuisessa teoksessaan Kuka pelkää sukupuolta? (2024) filosofi ja feminismin teoreetikko Judith Butler tarttuu tähän liikehdintään ja tuo esiin sen epäjohdonmukaisuuksia. Teos on herättänyt keskustelua Suomessakin. Vähemmistötutkimuksen tutkijatohtori, sukupuolentutkimuksen dosentti Salla Aldrin Salskov pitää arviossaan teoksen ansiona sitä, että se osoittaa, miten sukupuoleen yhtäältä kiinnitetään turvallisuuden ja järjestyksen kaipuuta ja toisaalta ahdistuksia ja pelkoja, mikä mobilisoi vihaa. Aldrin Salskov kuitenkin huomauttaa, että ansioistaan huolimatta teos ei onnistu purkamaan jaottelua ”meihin” ja ”muihin” ja päätyy näin myös vahvistamaan jakolinjoja.

Gender-kriittisyyden ja anti-gender-ajattelun yleistymiseen liittyykin kipeä kysymys siitä, miten voidaan rakentaa luottamusta ja vähentää polarisaatiota, jos lähtökohta on transihmisyyden ulossulkeva. Miten voidaan keskustella sukupuolesta ja siihen liittyvistä monista eriarvoisuuksista, jos ei lähtökohtaisesti hyväksytä mahdollisuutta, että transnaiset voivat olla naisia ja transmiehet miehiä, ja edellytetään, että transnaista tulisi kohdella miehenä, transmiestä naisena?  

Totuus sukupuolesta ei ole kaksinapainen, muuttumaton ja otettavissa hallintaan. Tämän hyväksyminen on edellytys luottamuksen rakentumiselle. Luottamus puolestaan on edellytys niin nuorten kuin aikuistenkin turvallisuudelle, hyvinvoinnille ja oikeuksien toteutumiselle. Tässä kirjoituksessa pohdin, osin omien kokemusteni kautta, mitä esteitä sukupuolen ymmärtämiseen ilmiönä liittyy ja mitä sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen edellyttäisi.

Sukupuolen binäärisyydestä yhteisrakentumiseen

Butlerin ja muiden sukupuolen moninaisuudesta puhuvien ”teoria” sukupuolesta esitetään valitettavan usein virheellisesti, ikään kuin sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen edellyttäisi irtaantumista materiaalisesta ja ruumiillisesta sukupuolen kokemisesta. Butler ei väitä, että sukupuolessa olisi kysymys vain identiteetistä, kulttuurista tai kielestä, tai että biologialla ei olisi merkitystä. Kysymys on siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus kehystetään, minkä välittäjän kautta se esitetään ja vakiinnutetaan sekä miten tämä esittäminen vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ruumiillisuuden.

Butlerin ajatus ei ole sinänsä uusi, vaan ”naisen” ja ”miehen” kategorioiden ongelmallisuudesta keskusteltiin jo 1980-luvulla. Tuolloin historioitsija Joan W. Scott esitti teoksessaan Gender and the Politics of History (1988), että ”nainen” ja ”mies” ovat kategorioina samaan aikaan tyhjiä, koska niillä ei ole lopullista, transsendentaalista merkitystä, ja ylitsevuotavia, koska vakaimmillaankin ne pitävät sisällään vaihtoehtoisia määritelmiä.

Väite ”sukupuolia on kaksi ja ero perustuu biologiaan” on yksinkertaistava ja sellaisena usein virheellinen, mutta lisäksi sen aikaperspektiivi on nimenomaan biologian näkökulmasta väärä. Biologi, dosentti Atte Komonen toteaa, että biologinen sukupuoli on ilmiönä monitahoinen, ja lisääntymisbiologian näkökulma sukupuoleen on evolutiivinen, siis ylisukupolvinen. Komosen mukaan biologista määritelmää tiukasti tulkiten esimerkiksi yksilö, joka ei tuota sukusoluja, on sukupuoleton. Nainen, jonka munasarjat eivät tuota munasoluja ei siis tällaiseen sukusoluihin kiinnittyvän biologisen määritelmän mukaan olisi nainen, eikä mies, jonka siemenneste ei sisällä siittiöitä, olisi mies.

Sukusoluihin perustuvan (lisääntymis)biologisen sukupuolen käsitteen avulla ei ole mahdollista eikä pidä ottaa kantaa siihen, miten eri tavoin sukupuoli ilmenee yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissamme. Komonen korostaakin, että ”biologiasta ei voi johtaa sitä, miten yhteiskunnan tulisi kohdella sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä (tai enemmistöjä).” Lisäksi fysiologisesti sukupuolen muotoutumiseen vaikuttavat useat systeemit, minkä vuoksi sukupuoleen liittyy myös anatomisessa mielessä monimuotoisuutta.

Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Butlerin alkujaan teoksessa Hankala sukupuoli (1990, suom. 2006) esittämä ja sittemmin kehittämä ajatus sukupuolen performatiivisuudesta ei tarkoita sitä, että sukupuolessa olisi kysymys ainoastaan sukupuolen esittämisestä tai näyttelemisestä. Performatiivisuus tarkoittaa sitä, että kielen ja nimeämisen avulla luodaan todellisuutta, saadaan aikaan tietynlaisia todellisuuksia ja pyyhitään pois joitakin muita olemisen tapoja. Juuri performatiivisuuden voiman vuoksi anti-gender-liikehdintä pyrkii kiistämään sukupuolen moninaisuuden eikä ratkaisemaan niitä ongelmiksi kuvaamiaan asioita, joita se käyttää keppihevosina. Kysymys on hallinnasta, pakonomaisesta järjestyksen kaipuusta, jonka avulla todellisuutta taivutetaan sellaiseksi, kuin sen anti-gender-ajattelun omaksuneiden mielestä tulisi olla.

Yhteisrakentumisella tarkoitetaan materiaalisuuden monien prosessien ja niiden välisten suhteiden tunnistamista ja tarkastelua sekä niihin liittyvien eettisten kysymysten ymmärtämistä. Transihmisyytttä vastaan hyökkäävät feministit väittävät usein lähestyvänsä kysymystä sukupuolesta materiaalisen todellisuuden kautta, mutta lähemmässä tarkastelussa heidän analyysinsa paljastuu metafyysiseksi pohdinnaksi, jossa todellisuus materiaalisine ilmentymineen kehystetään sangen valikoivasti. Hyvä esimerkki tästä on filosofi Kathleen Stockin teos Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021). 

Filosofi, professori ja transnuoren isä Adam Briggle esittää Stockin teoksen arviossaan, että juuri todellisuuden kehystämistä koskevat valinnat tekevät teoksesta transfobisen. Stock väittää puhuvansa materiaalisen todellisuuden merkityksestä feminismille. Hän kuitenkin jättää määrittelemättä, mitkä elementit tuossa todellisuudessa ovat ulottuvillamme ja minkälaista kehystämistä niiden näkyväksi tuleminen edellyttää.

Stock esimerkiksi valitsee kehystää transnaiset naista teeskenteleviksi miehiksi, seksuaalisiksi saalistajiksi. Hän ei kuitenkaan kerro – eikä tarjoa lukijalle mahdollisuutta arvioida – millaisen punninnan kautta on hän on päätynyt painottamaan yksittäisten seksuaalirikollisten muodostamaa uhkaa eikä tavallisten transnaisten hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja turvallisuutta. Esimerkiksi feministisen oikeustieteen merkittävä vaikuttaja, professori Catharine MacKinnon on puhunut vankilan miesten osastoille sijoitettujen transnaisten hirvittävästä tilanteesta, ja Suomessa Rikosseuraamuslaitos on kommentoinut transsukupuolisten henkilöiden turvallisuusarvioihin liittyvää harkintaa.

Briggle huomauttaa myös, että Stock tekee oletuksia hataralta pohjalta liittyen esimerkiksi transnuorten hoitoihin, joista Stockilla itsellään ei ole kokemusta tieteenharjoittajana eikä esimerkiksi transnuorten kanssa vietetyn ajan perusteella. Lisäksi Stockin teosta on kritisoitu historiattomaksi ja argumentaatioltaan kömpelöksi. Filosofian professori Talia Mae Bettcher osoittaa, että Stockin ja muiden gender-kriitikoiden perustiedot kritiikin kohteena olevasta ajattelusta ovat hämmästyttävän puutteelliset, argumentaatiovirheet ilmeisiä ja lähtökohdat epäeettiset.

Epävarmoina aikoina toivomus tarkasti ja aukottomasti paikannettavasta sukupuolierosta on sinänsä ymmärrettävä. Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Fantasmat ja oikeistoradikaalit vaikuttamisstrategiat gender-kriittisyyden työkaluina

Gender-kriittisyys rakentuu Butlerin mukaan fantasmoille eli pelkojen ilmentymille, joissa erilaisia uhkakuvia esitetään maalailevasti ja liitetään yhteen vihjaillen ja perustelematta, tarkoituksena torjua esimerkiksi transihmisyys. Politiikassa tämä näkyy huolestuttavin tavoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on toisella virkakaudellaan päättänyt ajaa voimakkaasti transeksklusiivista politiikkaa julistamalla, että jatkossa USA:n virallinen linja on, että sukupuolia on vain kaksi ja antamalla tähän liittyviä toimeenpanomääräyksiä.

Suomessa perussuomalaiset ovat ratsastaneet samoilla perusteettomilla uhkakuvilla vaatiessaan ”pervoiluksi” ja ”sekoiluksi” leimaamansa sukupuolen moninaisuutta koskevan puheen kieltämistä kouluissa. Eurooppalainen radikaalioikeisto on suurelta osin omaksunut seksuaalivähemmistöihin pintatasolla myönteisesti suhtautuvan ”pro-LGB -puheen”, sillä sen katsotaan legitimoivan islamvastaisuutta. Samalla oikeistopopulistien huomio on kuitenkin kääntynyt juuri transihmisten oikeuksien kieltämiseen.

Gender-kriittisten keskusteluissa kiertävät uhkakuvat ovat liioiteltuja ja usein päättelyltään nurinkurisia. Esimerkiksi urheilu nostetaan jatkuvasti esiin, vaikka väitteellä, että transurheilijoiden suoritukset vaikeuttaisivat esimerkiksi tulosten mittaamista, ei pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa painoarvoa. Kilpaurheilu ja siihen liittyvä vedonlyöntibisnes on merkittävä taloudellisen toiminnan alue, jolla esiintyy monia yhdenvertaisuuden ongelmia, mutta transurheilijoiden asema tulee järjestää yhdenvertaisuuden ja reilun kilpailun toteutumisen lähtökohdista, ei transihmisten asema yhteiskunnassa (kilpa)urheilun toteutumisen näkökulmasta. Lisäksi gender-kriittinen urheilua koskeva argumentointi perustuu yksinkertaistuksiin ja liioitteluihin sekä sen seikan sivuuttamiseen, että urheilun kentällä on monia muitakin kehoon perustuvia ja sopimuksenvaraisia luokitteluita kuin jako mies- ja naisurheilijoihin.

Toinen keskustelu liittyy sukupuolierityisiin tiloihin, joihin anti-gender-aktivistien mielestä transihmiset tuovat turvattomuutta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sorto ja siihen liittyvä häirintä ja väkivallan riski luovat tarpeen sukupuolierityisille tiloille, eivät nais- tai miestyypilliset sukupuolipiirteet tai minkäänlainen kehollisuus itsessään. Häiritsevään käytökseen voidaan puuttua, eikä se edellytä toisten ihmisten sukupuolipiirteiden kyttäämistä. On hyvä muistaa, että toisen ihmisen sukupuolipiirteiden tarkastelu esimerkiksi uimahallin pukuhuoneessa tarkoituksena määritellä hänen sukupuoltaan voi olla häirintää. Sukupuolivalvonta (gender policing) rajaa niiden henkilöiden, joiden kehon piirteet, olemus tai tyyli eivät vastaa cis-normatiivisia oletuksia, mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi yhteisiä liikuntatiloja.

Transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Anti-gender-liikehdintä on järjestelmällistä ja hyödyntää oikeistoradikaaleja vaikuttamisstrategioita, tyypillisesti ”woken” ja kulttuurisodan käsitteitä ja uhriutumista väitetystä hiljentämisestä. Väitetään esimerkiksi, että anti-gender-näkemyksiä ilmaisseiden tutkijoiden sananvapautta rajoitetaan. Stock on tässäkin oiva esimerkki, sillä hänen kirjaansa seurannut myrskyisä keskustelu ja ilmeisesti opiskelijoiden tekemä kiusaaminen johti lopulta siihen, että Stock irtisanoutui itse yliopistotyöstään. Tämän anti-gender-aktivistit tuovat esille esimerkkinä sensuurista. Kiusaaminen ja muu epäasiallinen kohtelu on tietenkin yksiselitteisesti väärin. Kysymys siitä, milloin esimerkiksi yliopiston tulee sanan- ja tutkimuksenvapauden valossa mahdollistaa tai estää syrjivien mielipiteiden esittäminen (ns.  no platform policies) ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin anti-gender-liike haluaa uskotella.

Tutkimuksen-, sanan- ja mielipiteenvapauden nimissä esitetty syrjintään kannustava puhe tai vihapuhe voi olla sellaista syrjintää, johon instituutiolla kuten yliopistolla on velvollisuus puuttua. Oikeudellisesti kysymys on suhteellisuusharkinnasta, kuten ihmisoikeuksiin erikoistunut asianajaja Claudia Hyde huomauttaa. Britanniassa oikeistokonservatiivit ovat reagoineet no platform -kiistoihin säätämällä lain, joka parantaa syrjiviä mielipiteitä esittävien asemaa.

Sosiologian apulaisprofessori Jana Bacevic toteaa, että aihepiirin sääntely ei ole ongelmatonta. Rajoittamalla esimerkiksi transvastaista puhetta tapahtumissaan yliopisto rajoittaa joidenkin mahdollisuuksia, mutta niin se tekee myös tarjoamalla transvastaiselle puheelle alustan. Sananvapauden nimissä uhriutuva anti-gender-liike jättää mainitsematta, että yliopistoissa tapahtuvaa anti-gender-liikehdintää tuetaan populististen ryhmien taholta. Tämä on huolestuttava trendi myös pohjoismaisissa yliopistoissa, kuten sukupuolen tutkimuksen professorit Lena Martinsson ja Diana Mulinara osoittavat.

Räikeimmillään anti-gender-liikkeen omaksuman näkökulman reflektoimaton tunnepitoisuus ja subjektiivisuus näkyy juuri haluttomuudessa määritellä omaa suhdetta transoikeuksiin ja -sukupuolisten henkilöiden ihmisyyteen. Näkökulma kiinnitetään sen sijaan ”naiseuden” ja ”mieheyden” määrittelyyn ja näiden kategorioiden välisen rajan herkeämättömään vartiointiin.  On kuitenkin syytä tiedostaa, että transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Lääketiede ja sukupuolta vahvistavat hoidot

Kuten sukupuolten välistä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ajavat järjestöt ovat todenneet, sukupuolen moninaisuus on jo vuosikymmeniä tunnistettu myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. On selvää, että osa trans- ja muunsukupuolisista ihmisistä tarvitsee sukupuolta vahvistavaa lääketieteellistä hoitoa. Suurimmalle osalle nämä hoidot vahvistavat terveyttä ja hyvinvointia. Hoitojen heikko saatavuus on ongelma. Viivästykset ja vaikeudet hoitoon pääsyssä altistavat hakemaan hormoneja ei-lääketieteellisiltä tai kaupallisilta tahoilta. Lisäksi hoitopolun aikana yksilölle pitäisi syntyä luottamus siihen, että prosessissa ajatellaan asioita hänen näkökulmastaan.

Luottamuksen rakentumista edistäisi, että voisimme luottaa translääketieteellisen tutkimuksen puolueettomuuteen. Tältä osin joidenkin translääketieteeseen erikoistuneiden lääkäreiden yhteydet konservatiivisiin liikkeisiin tai asenteelliset näkemykset ovat ikävä kyllä olleet omiaan heikentämään luottamusta lääketieteen auktoriteetilla esitettyjen kannanottojen tieteelliseen kestävyyteen. Esimerkiksi Esa Kalliomäki on koonnut perustamalleen sukupuolidystopia-sivustolle lähteitä, joissa tutkimukseen liittyviä ongelmia tuodaan esiin.

Anti-gender-aktivistit väittävät tutkimuksiin viitaten, ettei lääketieteellistä sukupuolta vahvistavaa hoitoa tule antaa, koska lääketieteellisten hoitojen vaikuttavuudesta ei ole vielä tarpeeksi tieteellistä, yksiselitteistä näyttöä. He eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tutkimustuloksista, jos ne eivät vastaa heidän lähtökohtaoletuksiaan, ja ohittavat selvityksiä kohtaan esitetyn kritiikin. Esimerkiksi Max Planck -Instituutin aivotutkimusyksikön postdoc -tutkija Dori Grijseels on tuonut esiin Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tilaaman Cass Review -selvityksen ongelmia.

Heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä.

Tieteellisesti asianmukainen ja tutkimuseettisesti kestävä transkysymysten käsittely edellyttäisi lisäksi, ettei esimerkiksi detransitiota – siis sitä, että henkilö palaa elämään syntymässä määritellyssä sukupuolessa – käytettäisi tarkoitushakuisesti transihmisten oikeuksien kaventamiseen. Valitettavasti tämä ei toteudu, vaan esimerkiksi Lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän henkilön detransition varjolla on syytetty ihmisoikeuksia ajavaa transaktivismia potilaan ongelmista. Artikkelissa ei ole minkäänlaista eettistä pohdintaa siitä, millä edellytyksillä tapausta voidaan (tai ei voida) käyttää esimerkkinä hoidon epäonnistumisten syistä tai syyllisistä. Potilasta kohdellaan artikkelissa hänen taustansa ja diagnoosinsa vuoksi ensin epäluotettavana tietolähteenä, mutta kirjoittajien käsityksiä tukiessaan potilas yhtäkkiä onkin kirjoittajien mielestä luotettava lähde.

Tutkimuksen luotettavuutta koskevat ongelmat valuvat asenteellisen tiedeviestinnän kautta myös julkiseen keskusteluun. Journalismin etiikasta on esitetty huolta, kun erityisesti Helsingin Sanomissa kirjoittava tiedetoimittaja kirjoittaa transsukupuolisuudesta toistuvasti yksipuolisiin ja jopa virheelliseksi osoitettuihin lähteisiin nojaten.

Kysymys ei ole siitä, etteikö lääketieteellinen tieto olisi tärkeää. Se on monella tavalla välttämätöntä hoidon takaamiseksi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että juuri heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä. Esimerkkejä on monia: anatomian oppikirjat unohtivat klitoriksen surutta moneksi kymmeneksi vuodeksi arvatenkin sopivaisuussyistä, ja homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta myöhään. Luottamuksen rakentuminen edellyttää, että terveydenhuollon ammattihenkilöt ymmärtävät mikä vaikutus hoidossa väistämättä kiertävillä normatiivisilla oletuksilla voi olla sukupuolikokemukseen ja pystyvät konkreettisessa potilassuhteessa tunnistamaan omia oletuksiaan ja suhtautumaan niihin kriittisesti.

Julkisen terveydenhuollon tilauksesta laadittuja selvityksiä käytetään usein tarkoitushakuisesti perustelemaan transvastaisia kantoja. Tämä perustuu tulkintavirheeseen, sillä tällä hetkellä selvityksissä painotetaan yksilökohtaista harkintaa ja huolellisuutta. Gender-kriittisessä keskustelussa kauhistellaan erityisesti mahdollisuutta, että sukupuolta vahvistavaa hoitoa olisi tarjolla alaikäisille. Tarvitsemme lisää tutkimusta siitä, miten vastata transihmisten tarpeisiin ja miten tukea perheitä elämään sukupuolen moninaisuuden kanssa.

On kuitenkin ongelmallista, jos lähtökohtaisesti tällä perusteella hoito evätään tilanteissa, joissa sitä tarvitaan ja sen antamiselle on perusteet. Murrosiän mukanaan tuomat muutokset ovat suuria. Päätöksellä olla antamatta hormonihoitoja niitä tarvitsevalle henkilölle voi olla tälle henkilölle merkittäviä seurauksia. Yhdysvalloissa transihmisten oikeudet ovat tällä hetkellä ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteena, ja maan keskeiset lääketieteelliset järjestöt ovat olleet rajoituksista erittäin huolissaan.

Patologisoinnista ja binäärisistä oletuksista luottamukseen ja kohtaamiseen

Oma kokemukseni transnuoren äitinä on, että nuorisopsykiatrialla oli hyvin vähän tarjottavaa sukupuolivähemmistöön kuuluville nuorille ja perheille. Cis-naisena ja pääsääntöisesti hyvää lääketieteellistä hoitoa saaneena keskiluokkaisena ihmisenä luotin lähtökohtaisesti siihen, että saisimme nuorisopsykiatrisella asiallista hoitoa ja kohtelua, eikä minulla ollut voimakkaita mielipiteitä hoidon suhteen. Toivoin vain, että lapseni saisi asianmukaista hoitoa, joka tukisi häntä voimaan paremmin.

Valitettavasti hoito oli kokonaisuutena arvioiden varsin surkeaa. Vastaanotoilla esimerkiksi kierrätettiin omituisia, vanhanaikaisia ja binäärisiä oletuksia sukupuolesta esimerkiksi kyseenalaistamalla sitä, että lapseni ei meikannut, vaikka koki olevansa nainen. Pitkään odotettuja aikoja peruttiin paria päivää ennen eikä uusia aikoja annettu kuukausiin, nuorta syyllistettiin pettymyksen ilmaisemisesta, hänen kokemaansa väkivaltaa ei käsitelty, emmekä me vanhemmat saaneet minkäänlaista ohjausta esimerkiksi siihen, miten toimia mahdollisen itsetuhoisuuden tilanteessa. Valitettavasti tutkimukset kertovat, että kohtaamamme ongelmat eivät ole yksittäinen esimerkki.

Oma kantani on, että esimerkiksi hormonihoitojen aloittaminen edellyttää lääkärin arviota ja huolellista perehtymistä yksilön tilanteeseen. En usko, että kovinkaan moni nuori, vanhempi tai nuoresta vastuussa oleva aikuinen suhtautuu hormonihoitoihin kevyesti. Ajattelen myös, että yksilö saattaa tarvita apua mahdollisen ahdistuksen käsittelemiseen. Tämä näkemys ei tue transvastaista eheytyshoitoretoriikkaa, mistä sanoudun irti.

Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä.

Transsukupuolisuuden patologisoinnin eli sairaudeksi ja poikkeavuudeksi tulkitsemisen historia on pitkä, ja tiedostan, että mahdollisesti itsekin tahattomasti uusinnan patologisoivaa puhetapaa. Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä. Totuus sukupuolesta – varsinkaan toisen ihmisen sukupuolesta – ei ole otettavissa haltuun ja hallintaan.

Ainoa keino eteenpäin on luottamuksen rakentaminen. Emme voi tukea nuoria, jos emme onnistu rakentamaan luottamusta. Luottamusta ei tietenkään voi rakentua ympäristössä, jossa asenne on transvihamielinen. Se on yksi niistä mekanismeista, joilla anti-gender-liikehdintä konkreettisesti rajoittaa transihmisten elämän elettävyyttä ja lasten ja nuorten oikeuksia.

Lopuksi

Unesco-professori Arto Kallioniemi totesi Nike Sandelinista kertovassa Satakunnan Museon näyttelyssä 26.1.2025 pitämässään puheessa, että sukupuolien kirjo ja moninaisuus ovat elävä osa ihmiskunnan historiaa ja muistia. Transihmiset ovat eri aikoina, eri kulttuureissa ja eri alueilla eläneet myös pitkiä, arkisia ja onnellisia elämiä yhdessä muiden kanssa. Aikoina, jolloin asenteet erilaisuutta kohtaan kiristyvät, on Kallioniemen mukaan tärkeää tuoda esille moninaisuuden ääntä.

Transvastaiset toimijat, joihin ikävä kyllä kuuluu myös feministeinä itseään pitäviä henkilöitä, jakavat maailman ”meihin” ja ”muihin”, mutta todellisuudessa trans- ja cis-elämät kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi oman tyttäreni elämä transnaisena ei ollut elettävää. Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa myötä myös minun ja muiden tyttäreni läheisten elämän elettävyys kapeni.

Ei ole mahdollista jälkikäteen osoittaa, mikä puutteellisen hoidon ja tuen tai muiden elämänkokemusten vaikutus oli tyttäreni mielenterveyteen ja lopulta hänen itsemurhaansa, mutta hoidon puutteet ja tyttäreni kokema väkivalta ovat dokumentoitua todellisuutta. Tein itsekin paljon virheellisiä oletuksia sukupuolesta ja uusinsin omassa vanhemmuudessani sekä kunniallisuuteen, tuottavuuteen, suorittamiseen että sukupuoleen liittyviä normeja toisinaan ehkä harmillisilla tavoilla. Tätä suren. Näin ei tarvitsisi olla, ja aikuisina meidän tulisi kohdata sukupuolen moninaisuus luokittelematta ja ratkaisematta asioita lasten ja nuorten puolesta.

Feminismin historia esitetään usein aaltoina ja progressiivisena oikeuksien etenemisen marssina, mutta feminismin kaikki kehityskulut eivät ole olleet naisten (tai miesten tai muunsukupuolisten) asemaa parantavia. Emme voi ankkuroitua käsitykseen muuttumattomasta sukupuolesta, vaikka se toisikin joillekuille turvaa tai mielenrauhaa. Butlerin ja monien muiden tavoin olen huolissani myös uusfasismin noususta, jota anti-gender-liikehdintä palvelee. Fasismin tavoitteena on autoritäärinen yhteiskunta tiukasti vartioituine nais- ja mieskarsinoineen, mutta naiseus ja mieheys ovat aina olleet muuttuvia ja moninaisia sukupuolen elämisen tiloja.

OTT, dosentti Sanna Mustasaari on apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi, voit soittaa Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 (auki 24/7) tai kirjoittaa Tukinettiin. Nuorille suunnattu Sekasin-chat päivystää ma–pe klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24. Jos tilanne on edennyt hengenvaaralliseksi, soita 112 tai hakeudu lähimpään päivystykseen.

Artikkelin kuvituskuva: Claudio Schwarz / Unsplash

Päivitys 9.2.2025: Salla Aldrin Salskovin nimen kirjoitusasu korjattu oikein.

Julkaisu Sukupuoli ja kaipuu järjestykseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2023 Suomen hallitus teki historiallisen päätöksen sulkea Suomen ja Venäjän välinen maaraja. Päätöksen perusteena oli aluetta jo kuukausien ajan vaivannut “sääntöjenvastainen” maahantulo. Rajaliikenne vilkastui elokuun aikana, ja marraskuun loppuun mennessä Suomeen oli saapunut itärajan kautta jo lähes tuhat kolmannen maan kansalaista.

Tilannetta hankaloitti se, että maahantulijoiden kasvaneen määrän katsottiin olevan Venäjän hallituksen tietoisesti masinoima ilmiö. Monet rajalle saapuneista henkilöistä olivat kotoisin maantieteellisesti kaukaisista valtioista, ja heidän arvioitiin käyttäneen Venäjää läpikulkumaana matkalla Suomeen. Huolta herätti erityisesti tapa, jolla venäläisviranomaisten katsottiin “ohjanneen” tulijoita rajan yli.

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa totesin, turvallistamisteoria ei ota niinkään kantaa siihen, ovatko jotkin tietyt turvallisuusuhat todellisia vaiko eivät. Huomio on ennemminkin niissä tavoissa, joilla puhujat pyrkivät vakuuttamaan yleisön näiden uhkien olemassaolosta ja oikeuttamaan niiden neutralisoimiseksi käytetyt keinot.

Keskityn tässä sarjan toisessa osassa niihin oikeudellisiin ja muihin näkökulmiin, jotka ovat jääneet Suomessa parhaillaan käytävän turvallistamiskeskustelun jalkoihin. Se on jatkoa aiemmalle keskustelulle Suomeen itärajan kautta tulleista turvapaikanhakijoista kansallisena turvallisuusuhkana.

Turvallisuutta, mutta millä hinnalla?

Turvallistaminen nojaa käsitykseen havaittujen uhkien todellisuudesta ja välittömyydestä. Niiden neutralisoimiseksi ehdotetaan usein päättäväisiä, nopeita ja jopa radikaaleja toimia, joiden toteuttaminen edellyttää normaalien päätöksentekoprosessien sivuuttamista.

Kuten tutkija Mikko Poutanen huomauttaa, lopputuloksena on paradoksaalinen tilanne, jossa uhattuina ovat juuri ne demokraattisen yhteiskunnan keskeiset piirteet, joita turvallistamisella alun perin väitettiin suojeltavan.

Itärajan kontekstissa tämä näkyy hämärtyneenä käsityksenä ei vain hallituksen toimien moraalisesta oikeutuksesta, vaan myös niiden oikeudellisuudesta.

Mediassa haastateltujen rajaviranomaisten mukaan konkreettiseksi haasteeksi itärajalla muodostui lähinnä se, että Venäjän viranomaiset olivat muuttaneet toimintaansa ja sallivat nyt pääsyn Suomen rajalle ilman passia tai viisumia. Aiemmin maasta poistuminen oli edellyttänyt asiaankuuluvien matkustusasiakirjojen esittämistä.

Hallituksen aihetta koskevissa ulostuloissa tämä tulkittiin Venäjän aggressioksi ja yhdistettiin sekaannuksen ja ristiriitojen aiheuttamiseen tähtäävään hybdiridivaikuttamiseen.

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka Venäjän viranomaisten toiminta oli tavallisuudesta poikkeavaa, se ei ollut itsessään mitenkään laitonta. Kuten professori Martin Scheinin huomauttaa, “kysymys ei ole laittomista vaan laillisista rajanylityksistä.” Oikeus poistua maasta on ihmisoikeus, eikä Venäjällä ei ole mitään velvoitetta – tai edes oikeutta – estää turvapaikanhakijoiden siirtyminen Suomen rajalle.

Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Suomella sen sijaan on velvollisuus vastanottaa ja käsitellä sille tehdyt turvapaikkahakemukset. Oikeus hakea turvapaikkaa on kirjattu niin vuoden 1951 pakolaissopimukseen kuin myös YK:n ihmisoikeusjulistukseen sekä EU:n perusoikeuskirjaan. Suomi on kaikkien näiden sopimusten jäsen ja velvoitettu niiden täysimääräiseen toimeenpanoon.

Hallituksen toimissa nämä kansainväliset sitoumukset ovat pitkälti jääneet turvallisuusnäkökulmien jalkoihin. Tällä hetkellä valmisteilla oleva niin kutsuttu “käännytyslaki” antaisi rajaviranomaisille oikeuden kieltäytyä vastaanottamasta turvapaikkahakemuksia Suomen ulkorajoilla.

Kuten hallitusneuvos Sanna Palo on todennut, kyseinen laki on “oikeudellisesti poikkeuksellisen haastava ja jännitteinen perus- ja ihmisoikeuksien kanssa.” Sitä on kritisoitu Suomen kansainvälisten velvoitteiden vesittämisestä ja väheksymisestä.

Lain on myös arvioitu loukkaavan rajavartiolaitoksen työntekijöiden oikeusturvaa. Rajavartijat ovat laillisesti velvoitettuja toimimaan tavalla, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Nyt valmisteilla oleva “käännytyslaki” tarkoittaisi kuitenkin sitä, että he saattaisivat joutua poistamaan rajan ylittäneitä ihmisiä Suomen maaperältä tai estämään heitä hakemasta turvapaikkaa. Tämä on esimerkki tilanteesta, jossa rajavartijat joutuisivat toimimaan rajavartiolain vastaisella tavalla ja näin ollen rikkomaan virkavelvollisuuttaan.

Itärajan totaalisulku heikentää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia

Toinen itärajan sulkemisen aiheuttama oikeudellinen haaste liittyy perheoikeuksien toteutumiseen. Aiheesta ovat kirjoittaneet Itä-Suomen yliopiston professori Olga Davydova-Minguet ja yliopistotutkija Pirjo Pöllänen.

He kiinnittävät huomiota niihin erilaisiin inhimillisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin sidonnaisuuksiin, jotka määrittävät Suomessa asuvan venäjänkielisen väestön jokapäiväistä elämää, ja jotka sitovat itärajan molemmin puolin asuvat ihmiset toisiinsa.

Kirjoittajien mukaan esimerkiksi ylirajaiset hoivasuhteet ovat yleisiä, sillä monet Suomessa asuvista venäjänkielisistä naisista huolehtivat rajaa taa jääneistä vanhemmistaan. Maiden välisen maarajan sulkeminen hankaloitti tätä arkista toimintaa ja teki fyysisistä vierailuista käytännössä mahdottomia.

Davydova-Minguet ja Pöllänen arvostelevatkin tapaa, jolla hallituksen toimet itärajalla ovat “koskettaneet kaikkein kipeimmin juuri tavallisia ihmisiä” ja lisänneet kaikkein heikoimmassa asemassa olevien henkilöiden haavoittuvuutta.

Tämänkaltaiset kriittiset huomiot ovat yleisiä turvallistamisteorian piirissä. Teorian kehittäneet tutkijat pyrkivät jo alunperinkin varoittamaan ihmisiä turvallistamispuheen vaikeasti ennakoitavista seurauksista. Näihin lukeutuvat turvallisuuspoliittinen vaihtoehdottomuus sekä sen johdosta tapahtuneet sotilaalliset ylilyönnit. Yhdysvaltain terrorismin vastaista sotaa on usein käytetty esimerkkinä jälkimmäisestä.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Erityisesti populististen puolueiden on todettu soveltavan turvallistamisteorian oppeja omassa vaikuttamistyössään. Turvallisuuskysymyksiin vetoaminen on tehokas keino sulkea tiettyjä ryhmiä yhteiskunnan ulkopuolelle ja vahvistaa mielikuvia maan kansalaisiin kohdistuvasta uhasta.

Turvallistamispuheelle ominaiset uhkakuvat ruokkivat erityisesti toiseuden pelkoa, eli tuntemattomien ihmisten ja kansojen näkeminen vaaroina tai vihollisina. Lopputuloksena on usein muukalaisvihan ja poliittisen vastakkainasettelun lisääntyminen.

Kriisipuhe muodostaa itseään ruokkivan noidankehän

Turvapaikanhakijoiden ja muiden siirtolaisten turvallistaminen on ilmiö, josta puhutaan vuosi vuodelta enemmän. Siihen liittyy aivan oma, perinteisestä kansallisen turvallisuuden logiikasta eriävä uhkakuvastonsa ja toimintamallinsa.

Itärajan kontekstissa turvallistaminen on näkynyt erilaisten – ja tähän asti pääasiallisesti toteutumattomien – riskien korostamisena. Poliitikkojen viittaukset Venäjän hallituksen “hybridihyökkäykseen” sekä paperittomien maahantulijoiden aiheuttamaan potentiaaliseen turvallisuusuhkaan ovat herättäneet pelkoa kansalaisten keskuudessa.

Ne ovat myös naamioineet sen tosiasian, että hallituksen toimet itärajalla ovat olleet pitkälti epäsuhtaisia verrattuna maahan pyrkineiden ihmisten määrään. Kuten Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindfors osuvasti totesi: “Kyseessä on varsin onnistunut hybridioperaatio, […] kun muutama sata suojelua hakevaa ihmistä saa aiemmin ihmisoikeuksien puolesta kansainvälisesti vahvasti puhuneen oikeusvaltion taipumaan ja rajoittamaan itse perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.”

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen.

Mahdollisia jatkotoimenpiteitä harkittaessa tulee pitää mielessä, että tilanne Suomessa ei ole mitenkään uusi tai ainutlaatuinen. Monella on tuoreessa muistissa vuoden 2015 “pakolaiskriisi” sekä vuoden 2021 “rajakriisi”, jolloin Valko-Venäjän katsottiin tieten tahtoen lähettäneen tuhansia turvapaikanhakijoita Puolaan EU:n ulkorajalle.

Molemmissa tapauksissa turvapaikanhakijoiden yllättäen kasvaneeseen määrään vastattiin koventamalla maiden sisäisiä turvallisuustoimia ja leimaamalla maahantulijat kansalliseksi turvallisuusuhaksi.

Tämänkaltaiset toimet ovat omiaan lisäämään hybridihyökkäyksen houkuttelevuutta. Ne paljastavat läntisen yhteiskunnan heikot kohdat ja haavoittuvuuden sekä sen, kuinka helppoa sisäisen eripuran kylväminen on.

Sen sijaan että Venäjän toimintaan vastataan ottamalla etäisyyttä historiallisiin arvoihin ja kansainvälisiin sitoumuksiin, tulisi Suomen hallituksen takertua niihin entistä vahvemmin.

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa  Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 2: Oikeudelliset näkökulmat ovat jääneet kriisipuheen jalkoihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu Suomen hallituksen rajaturvallisuuteen liittyvistä toimista on käynyt viime kuukausien aikana vilkkaana. Erityisesti poliitikkojen keskuudessa kiitosta ovat keränneet hallituksen nopea ja päättäväinen vastaus itärajan muuttuneeseen tilanteeseen sekä tapa, jolla kansallisesta turvallisuudesta tehtiin ykkösprioriteetti epävakaassa ja vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa.

Samalla monet asiantuntijat ovat kritisoineet hallituksen toimien perus- ja ihmisoikeusvaikutuksia. Huomiota on kiinnitetty erityisesti siihen, että valtaosa syksyn 2023 aikana Suomeen itärajan kautta tulleista henkilöistä on turvapaikanhakijoita.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on huomauttanut, että hallituksen päätös rajanylityspaikkojen sulkemisesta ja turvapaikkamenettelyn keskittämisestä on heikentänyt pakolaisten oikeuksia ja aiheuttanut “vakavien ihmisoikeusloukkausten vaaran.”

Analysoin tässä kaksiosaisessa artikkelissa hallituksen toimia kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Sovellan teksteissä tutkijoiden Barry Buzanin, Ole Wæverin, ja Jaap de Wilden kehittämää turvallistamisteoriaa. Kyseessä on 1990-luvulla kehitetty kansainvälisen politiikan tutkimuksen teoria, joka perustuu ajatukseen turvallisuudesta sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä.

Keskityn tässä sarjan ensimmäisessä osassa tapaan, jolla hallituksen turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin painottuva retoriikka on muokannut itärajan tilannetta koskevaa julkista keskustelua. Sarjan toisessa osassa erittelen turvallistamispuheen luomia analyyttisia aukkoja, ja niiden vaikutuksia ihmis- ja yksilönoikeuksien toteutumiselle.

Turvallistaminen oikeuttaa radikaalit ja epädemokraattiset toimenpiteet

Akateemisessa tutkimuksessa turvallistamisteoriaa on käytetty ensisijaisesti keinona selittää tapaa, jolla tiettyjä yhteiskunnallisia aiheita tarkastellaan pääasiallisesti turvallisuusnäkökulmien kautta, ja niitä koskeva päätöksenteko niin sanotusti “kohotetaan” päivänpolitiikan yläpuolelle.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puhuja, joka on usein poliitikko tai muu päätöksentekijä, pyrkii vakuuttamaan yleisön, kuten vaikkapa äänestäjät, jonkin ilmiön tai toimijan aiheuttamasta turvallisuusuhasta. Puhujan retoriseen keinovalikoimaan kuuluvat usein pelkoa herättävät kielikuvat, liioittelu sekä tarkkaan valitut, tilanteen kiireellisyyttä ja esitettyjen toimien vaihtoehdottomuutta alleviivaavat “faktat”.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei.

Onnistuneesta turvallistamisesta puhutaan silloin, kun yleisö hyväksyy uhan olemassaolon ja sen neutralisoimiseksi tehdyt toimet. Termillä ei siis oteta kantaa siihen, onko uhka torjuttu vaiko ei. Ennemminkin on kyse onnistuneesta poliittisesta vaikuttamisesta, joka muokkaa kuulijan käsitystä sillä hetkellä vallitsevasta turvallisuustilanteesta.

Aiemmassa tutkimuksessa turvallistamisteorian avulla onkin usein pyritty ymmärtämään, kuinka jostakin näennäisen vaarattomasta toimijasta tai ilmiöstä on muodostettu turvallisuusuhka. Turvallistamisteoriaa on sovellettu onnistuneesti esimerkiksi journalismiin, terveyteen ja ilmastonmuutokseen liittyviin kysymyksiin, teoria on myös yksi tapa hahmottaa kansallisia ja kansainvälisiä kriisejä.

Kuinka turvapaikanhakijoista tuli uhka Suomen valtiolle

Ensimmäinen päätös Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisesta tehtiin 16. marraskuuta 2023. Sulkupäätös koski Vaalimaan, Nuijamaan, Imatran ja Niiralan raja-asemia. Vainikkalan rautatieliikenteelle omistetun raja-aseman lisäksi nämä ovat neljä eteläisintä itärajan ylityspaikkaa. Niistä on hyvät kulkuyhteydet niin Pietariin kuin Moskovaankin.

Vajaa viikko tämän jälkeen valtioneuvosto päätti sulkea myös Kuusamon, Sallan ja Vartiuksen raja-asemat. Tämä tarkoitti sitä, että Suomen ja Venäjän väliselle henkilöliikenteelle oli avoinna enää kaikkein pohjoisin rajanylityspaikka, nimeltään Raja-Jooseppi. Marraskuun lopussa myös tämä suljettiin.

Raja-Joosepin sulkemisen myötä koko Suomen ja Venäjän välinen maaraja oli kiinni, eikä minkäänlainen henkilöliikenne ollut enää mahdollista. Nämä jyrkät ja tavanomaisesta poikkeavat toimet pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla turvallisuusnäkökulmiin.

Pääministeri Petteri Orpo viittasi marraskuussa 2023 itärajan muuttuneeseen tilanteeseen Venäjän Suomeen kohdistamana “hybridioperaationa”, jolla pyritään aiheuttamaan sekaannusta ja ristiriitoja Suomen ja EU:n sisällä. Orpo on sittemmin koventanut retoriikkaansa, ja kuvannut itärajan tilannetta “hybridihyökkäyksenä” Suomen ja EU:n itsemääräämisoikeutta vastaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan.

Hallituksen kirjelmissä itärajan totaalisulkua on niin ikään perusteltu vetoamalla turvapaikanhakijoiden aiheuttamaan turvallisuusuhkaan. Valtioneuvoston päätöksen mukaan “sääntöjenvastainen maahantulo” Suomen itärajalla aiheuttaa “vakavan uhan kansalliselle turvallisuudelle sekä yleiselle järjestykselle Suomessa ja muualla Schengen-alueella.”

Päätöksessä kiinnitettiin erityistä huomiota “vieraan valtion viranomaisten” ja “muiden toimijoiden” rooliin Suomeen kohdistuvan maahantulon edesauttamisessa. Myös kansainvälisen rikollisuuden arveltiin liittyvän itärajan muuttuneeseen tilanteeseen.

Jotkut poliitikot ovat myös epäilleet, että Suomeen voisi itärajan kautta saapua turvapaikanhakijoiksi naamioituneita sotilaita. Tutkijat ovat sittemmin torpanneet tämän huolen. Kuten väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen toteaa, “Venäjällä on jo käytössä paljon parempia tapoja tällaiseen kuin joukkojen naamioiminen turvapaikanhakijoiksi.”

Tätä mahdollisuutta vastaan puhuu myös se, että kyseiset henkilöt kirjataan ja otetaan talteen heti heidän ylitettyään rajan. Näin ollen heidän mahdollisuuteensa mihinkään sotilaalliseen toimintaan Suomen sisällä ovat heikot.

Itärajaa koskeva julkinen keskustelu tarvitsee lisää kriittisiä äänenpainoja

Hallituksen itärajaa koskeva narratiivi on malliesimerkki onnistuneesta turvallistamisesta. Yllä olevista esimerkeistä käy ilmi, kuinka puhujat, kuten Orpon hallituksen jäsenet ja muut poliitikot, ovat systemaattisesti pyrkineet vakuuttamaan kuulijat (Suomen kansalaiset) itärajan muuttuneen tilanteen aiheuttamasta turvallisuusuhasta ja oikeuttamaan rajaturvallisuuden takaamiseksi tehdyt toimet.

Puhujien ilmaisut ja heidän käyttämänsä esimerkit ammentavat kansalaisten historiallisesti muodostuneesta –ja Ukrainan sodan uudelleenaktivoimasta – pelosta Venäjää kohtaan. Hallituksen kriisipuheen keskiössä on ajatus itärajasta vaarallisena alueena, jonka hallitseminen vaatii epätavanomaisia ja radikaaleja turvallisuustoimia.

Se, että kuulijat hyväksyvät tämän väitteen on olennaista ei vain hallituksen esittämien toimien hyväksyttävyyden, vaan myös niiden toimeenpanijoiden poliittisen uran jatkuvuuden kannalta.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Turvallistamispuhetta kuunnellessa on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että puhujat usein korostavat tai jopa liioittelevat uhan laatua hakiessaan kuulijoiden hyväksyntää. Tämän seurauksena maan sisäpoliittinen ilmapiiri muuttuu helposti jännittyneeksi, ja aihetta koskeva julkinen keskustelu kärjistyy ja yksipuolistuu. Usein keskeisiä toimijoita on enemmän kuin yksi, ja myös media ja erilaiset asiantuntijat voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa aiheesta käytävän keskustelun laatuun.  

Tämä ilmiö on näkynyt myös Suomessa. Kun esimerkiksi apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen kyseenalaisti itärajan totaalisulun laillisuuden viime syksynä, häntä arvosteltiin kovin sanakääntein. Myös monia tutkijoita, ihmisoikeusjärjestöjä ja muita asiantuntijoita on kritisoitu heidän tuotuaan esille vaihtoehtoisia tai marginaaliin jääneitä näkökulmia.

Tästä kriisipuheen vaihtoehtoisia ääniä poissulkevasta luonteesta huolimatta – tai siitä johtuen – on ensiarvoisen tärkeää, että hallituksen rajaturvallisuuteen liittyviä toimia seurataan yhä edelleen kriittisesti ja moniäänisesti.

Viimeisimpien tietojen mukaan Suomen ja Venäjän välinen maaraja pysyy toistaiseksi suljettuna. On tärkeää, että tulevia toimenpiteitä koskevassa keskustelussa annetaan enemmän tilaa myös hallituksen toimia vastustaville tai niitä kyseenalaistaville mielipiteille.

Avoin ja ennakkosensuurista vapaa keskustelukulttuuri on tärkeä vastavoima pelkoa herättävälle kriisiretoriikalle. Se monipuolistaa itärajan tilanteesta käytävää julkista keskustelua ja tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja käsitteellistää tilannetta.

Vaihtoehtoiset kannanotot myös haastavat kriisipuheelle ominaisen “vaihtoehdottomuuden” ja auttavat kuulijoita tunnistamaan, milloin kriisin ratkaisemiseksi ehdotetut keinot kääntyvät itseään vastaan. 

VTT Iida-Maria Tammi on vieraileva tutkija saksalaisessa Centre for Humanitarian Action-ajatushautomossa, jossa hän työskentelee Alfred Kordelinin Säätiön rahoittaman Humanitarian Climate Politics-tutkimusprojektin parissa. Tammi on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Rajat kii! Osa 1: Eksistentiaalinen pelko ajaa hallituksen rajapolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eskola, Timo, Jokisipilä, Markku, Juurikkala, Oskari, Marjokorpi, Santeri, Pohjola, Juhana, Räsänen, Päivi, Soini, Timo & Turunen, Pasi (2022): Raamattukäräjät: Saako Suomessa sanoa mihin uskoo? Kuva ja Sana. 153 s.

Miettinen, Danielle (2022): Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty. Perussanoma. 258 s.

Konservatiivisten ja kristillisten piirien yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteeksi muodostuivat vuonna 2022 kansanedustaja Päivi Räsäsen, Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjolan ja Suomen Luther-säätiön saamat syytteet kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Oikeustapaus henkilöityi erityisesti Räsäseen, joka sai laajasti tuenilmauksia sekä kotimaisilta että kansainvälisiltä toimijoilta.

Räsästä syytettiin kolmesta kiihotusrikoksesta, jotka kaikki kohdistuivat homoseksuaaleihin kansanryhmänä. Räsänen oli käsitellyt aihetta toimittaja Ruben Stillerin radio-ohjelman vieraana, somepäivityksissä, joissa kritisoi evankelisluterilaisen kirkon yhteistyötä Pride-tapahtuman kanssa, sekä vuonna 2004 kirjoittamassaan julkaisussa ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi – Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen”. Luther-säätiö sekä Juhana Pohjola säätiön asiamiehenä saivat syytteet viimeksi mainitun julkaisun levittämisestä.

Valtakunnansyyttäjän päätöksellä oikeuteen viety syyte kaatui käräjäoikeudessa 30. maaliskuuta 2022. Tapaus on etenemässä hovioikeuteen.

Tietokirja ennen tuomiota, proosaelämäkerta sen jälkeen

Raamattukäräjät: Saako Suomessa sanoa mihin uskoo? julkaistiin alkuvuodesta 2022, ennen käräjäoikeuden päätöstä. Kyseessä on kokoelmateos, joka sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja. Kirjan tavoite on esipuheen mukaan se, että teos esittää ajallisen kuvauksen oikeustapauksesta syyttämispäätöksestä aina käräjäoikeuden istuntoon. Käytännössä suurin osa sisältöluvuista käsittelee kuitenkin teologian ja lainopin kysymyksiä. Kirjoittajien joukossa ovat muun muassa Eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä, Räsäsen tueksi vuonna 2021 perustetun Sanan- ja uskonnonvapaus ry:n puheenjohtaja Santeri Marjokorpi sekä dosentti Timo Eskola, jonka aiempi teos arvioitiin Politiikasta-verkkolehdessä vuonna 2021.

Lähes kolmasosan teoksesta muodostaa entisen ministeri Timo Soinin, Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan suoraan tekstiksi muutettu keskustelu Sanan- ja uskonnonvapaus ry:n järjestämässä paneelissa. Teoksen viimeiset luvut, joiden sävy on selkeästi uskonnollisempi ja henkilökohtaisempi, ovat Pohjolan ja Räsäsen kirjoittamia. Kirjan loppuun on myös liitetty useita syytettyjä tukevia julkilausumia, lähinnä kirkollisilta toimijoilta.

Toinen tässä arvioitava kirja on kirjailija-toimittaja Danielle Miettisen Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty. Se puolestaan aloittaa kuvauksensa vuoden 2019 Helsinki Pride -tapahtumasta. Teos on julkaistu vuoden 2022 syksyllä, joten se kattaa prosessia aina käräjäoikeuden päätöksen herättämiin reaktioihin saakka.

Teoksen luokaksi on merkitty ihmisoikeuksia käsittelevä tietokirjallisuus. Tekstin sävy ja sisältö ovat kuitenkin hyvin proosallisia. Välillä esimerkiksi eksytään tunnelmoimaan Räsästen kuistille viinimarjamehun ääreen. Tavoitteena on mitä ilmeisimmin tuoda esille rikossyytteeseen joutuvan henkilön omaa kokemusta ja prosessin aiheuttamaa stressiä.

Kerronnan keinot kuitenkin herättävät kysymyksen, missä faktan ja fiktion raja kulkee. Teksti esimerkiksi kuvailee, mitä pappi Kai Sadinmaa on ajatellut tiettyinä hetkinä esiintyessään Ruben Stillerin ohjelmassa Räsäsen kanssa. Miten kirjoittaja on nämä suorina faktoina kuvaamansa ajatukset saanut selville, lukija ihmettelee.

Kerronta nostaa esiin samoja yhteiskunnallisia, teologisia ja laintulkintaan liittyviä teemoja kuin Raamattukäräjät. Aiheeseen liittyvät argumentit on kuitenkin asetettu kerronnassa esiintyvien hahmojen suuhun.

Teoksen luokaksi on merkitty ihmisoikeuksia käsittelevä tietokirjallisuus. Tekstin sävy ja sisältö ovat kuitenkin hyvin proosallisia. Välillä esimerkiksi eksytään tunnelmoimaan Räsästen kuistille viinimarjamehun ääreen.

Teoksessa esimerkiksi väitetään Yhdysvaltain psykologiliiton eheytysterapiaa koskevan kokoomaraportin todenneen, ettei ”tieteellisen tutkimuksen perustella voida päätellä, onko seksuaalisen suuntautumisen muutos mahdollinen”. Eheytysterapian tarkoitus pelkistetysti on esimerkiksi ”palauttaa” seksuaalinen suuntautuminen homoseksuaalisesta heteroksi. Kirjassa terapian mahdollisen toimivuuden avoimeksi jättävä väite on laitettu nimimerkillä ”Janne” esiintyvän Räsäsen ystävän ja psykologian ammattilaisen suuhun.

Alkuperäislähteessä kuitenkin selkeästi todetaan olevan epätodennäköistä, että terapialla olisi minkäänlaista vaikutusta seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämänkaltaisten väitteiden esitystapa jättää ilmaan kysymyksen siitä, missä määrin kirjoittaja on niiden kanssa yhtä mieltä ja ovatko esitetyt faktaväitteet yleensä ottaen paikkansa pitäviä.

Ristiriitainen argumentaatio

Räsäsen tapaus on mielenkiintoinen sekä oikeudellisesti että poliittisesti. Sen arvioinnissa kohtaavat lukuisat perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset periaatteet, kuten sanan- ja uskonnonvapaus sekä tasa-arvo ja yleinen syrjintäkielto. Tapaus myös tietyssä mielessä heijastelee seksuaalivähemmistöjen näkyvyyden ja aseman verrattain nopean paranemisen jäljiltä yhteiskunnassa edelleen vallitsevia jännitteitä. Varsinkin Raamattukäräjät olisi tietokirjamaisemman otteensa ansiosta voinut tarkastella näiden tekijöiden luomaa ristivetoa.

Molemmissa teoksissa tapaus kuitenkin esitetään sekä tekijöiden, tapahtuneen teon että syytteessä yksilöidyn rikoksen osalta niin, ettei tämänkaltaista vertailevaa vuoropuhelua synny. Aihetta ei kehystetä perusoikeuksien välisen rajanvedon paikaksi vaan lähtökohtaisesti yritykseksi rajoittaa perusteetta uskonnon- ja sananvapautta. Esitetyt argumentit ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia.

Itse kansanryhmään kohdistunut kiihotus kehystetään Raamatun sisällön esiin tuomisena. Kirjoissa toistuvat ajatukset 2000 vuotta samanlaisena säilyneestä kristinuskosta, jota Räsäsen on julkisissa esiintymisissään tuonut esiin ikään kuin neutraalisti ja ilman tulkintaa. Politiikasta-lehdessä tätä näkökulmaa ovat aiemmin kriittisesti käsitelleet Niko Huttunen ja Martti Nissinen.

Kirjoissa toistuvat ajatukset 2000 vuotta samanlaisena säilyneestä kristinuskosta, jota Räsäsen on julkisissa esiintymisissään tuonut esiin ikään kuin neutraalisti ja ilman tulkintaa.

Äärimmilleen vietynä tämä näkökulma esitetään argumenttina, että mikäli Räsänen saisi tuomion, Raamattu kiellettäisiin Suomessa kansanryhmää vastaan kiihottavana teoksena.

Toisaalta molemmissa teoksissa vedotaan myös kristilliseen, syntiä koskevaan teologiaan. Tämän argumentin mukaan Räsäsen kaltainen kristinuskoa tunnustava ihminen ei voi syrjiä kutsuessaan tiettyä seksuaalista suuntautumista synniksi. Protestanttiselle kristillisyydelle keskeinen käsite on perisynti, ihmisluontoon erottamattomasti kuuluva syntisyys, joten Räsäselle kaikki ihmiset ovat yhtä lailla syntisiä, eikä hän siis toteamuksellaan aseta homoseksuaaleja erilaiseen asemaan.

On epäjohdonmukaista toisaalta esittää kyseessä olleen vain neutraali Raamatun lainaaminen ja kuitenkin katsoa Räsäsen ääneen sanomattomien teologisten lähtökohtien olevan asiassa relevantteja. Vastaavanlaisia ristiriitaisuuksia esiintyy molemmissa kirjoissa enemmänkin, eikä niihin missään vaiheessa tartuta. Sekä kirjoista itsenäisinä teoksina että niiden yhdessä muodostamasta diskurssista jääkin väistämättä tunne, että ilmoille heitetään mahdollisimman paljon erilaisia syytettyjä puolustavia argumentteja.

Molemmissa kirjoissa kiihottaminen kansanryhmää vastaan myös esitetään rikoksena, jossa pahoitetaan jonkun mieli. Tältä pohjalta argumentoidaan toisaalta, että kyseessä on subjektiiviseen tunteiluun perustuva yritys rajoittaa sananvapautta. Toisaalta teoksissa kuitenkin väitetään, ettei rikosta ole voinut tapahtua, koska syytettä ajoi valtakunnansyyttäjä eikä itsensä loukatuksi tullut vähemmistön edustaja.

Oikeuskirjallisuuden perusteella kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistö ei mitenkään liity ryhmän jäsenten kokemaan loukkaukseen. Lain pyrkimys on estää erilaisiin kansanryhmiin kohdistuvien vihamielisten ja sitä kautta yhteiskuntarauhaa – ei tiettyjen ihmisten mielenrauhaa – uhkaavien asenteiden levittäminen.

Tässä yhteydessä myös asiayhteys on tärkeä. Käräjäoikeuden päätös nojasi tähän näkökantaan, kun se katsoi, että syytteeseen johtaneessa pamfletissa ja twiitissä on ollut kyse nimenomaisesti uskonnollisesta ja kirkkopoliittisesta toiminnasta. Tuomion mukaan pyrkimys ei ole ollut vaikuttaa yleisesti yhteiskunnallisiin seksuaalivähemmistöjä koskeviin asenteisiin. Asiayhteyden merkittävyyden vuoksi myös ajatus, että Räsäsen langettava tuomio tarkoittaisi Raamatun kieltämistä lailla, ei pidä paikkaansa.

Kulttuurisota kehyksenä

Raamattukäräjät ja Valtakunnansyytetty eivät siis ole kohteenaan olevan oikeusprosessin kulkua tai sen laajempaa oikeudellista kontekstia käsittelevinä tietokirjoina erityisen onnistuneita. Esimerkkeinä kotimaisesta kulttuurisodasta teokset ovat yhteiskunnallisen keskustelun kannalta silti mielenkiintoisia.

Vaikka Suomen kontekstissa ei ehkä voida puhua yhtä jyrkästä kansaa jakavasta kulttuurisodasta kuin Yhdysvalloissa, rinnastus on pätevä. Kotimainen diskurssi heijastelee ja lainaa huomattavan paljon elementtejä Atlantin takaa. Tämä näkyy esimerkiksi teosten käyttämässä terminologiassa. Molemmissa kirjoissa viljellään ulkomaisista lähteistä omaksuttuja ”gender-ideologian” ja ”woken” kaltaisia termejä. Kuten ei muissakaan tämän genren teoksissa, näissäkään termejä ei määritellä. Lukijalle jää paikoin huomattavaa tulkinnanvapautta.

Oikeustapauksella on myös suoria linkkejä amerikkalaiseen kulttuurisotaan, kuten yhdysvaltalaisen äärikonservatiivisen Alliance for Defending Freedom -lakimiesverkoston osallistumisena Räsäsen puolustukseen. Varsinkin Valtakunnansyytetystä on lisäksi mielenkiintoista tarkastella, keitä kotimaisia toimijoita Räsäsen tukijoina halutaan esittää. Esimerkiksi Räsäsen vierailu salaliittoja ja disinformaatiota levittävällä LEVELI-YouTube-kanavalla esitetään Valtakunnansyytetyssä keinona tavoittaa ”moniarvoisia nuoria kuulijoita”.

Molempien teosten tulokulma saa lopulta jopa kaksinaismoralistisia piirteitä. Konservatiivikristillisen puheen pitäisi niiden mukaan saada vaikuttaa enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta sitä pitäisi silti käsitellä vastuiden ja kritiikin osalta puhtaasti uskonnollisena puheena. Teokset jättävät käyttämättä tilaisuuden perustella sitä, miten samanaikaisesti yhteiskunnallista ja teologista puhetta pitäisi tässä suhteessa käsitellä.

Muutoinkin faktapohjaiselle keskustelulle kansanryhmää vastaan kiihottamisen merkityksestä yhteiskuntarauhalle olisi tilausta: asiaa koskevan lainkohdan muuttamista on esimerkiksi jälleen selvitetty kevään hallitusneuvotteluissa.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Näytösoikeudenkäynti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehossamme olevat miljardit mikrobit hoitavat elintärkeitä tehtäviä. Ne ylläpitävät aineenvaihduntaa ja immuunipuolustuksen tasapainoa, säätelevät hormonitoimintaa ja suojelevat taudinaiheuttajilta. Siinä missä toiset mikrobit aiheuttavat tauteja, toiset mikrobit ovat tärkeitä terveydellemme. Joillakin mikrobeilla taas ei ole meille erityistä merkitystä.

Myös mikrobitasolla tehdään politiikkaa. Monet politiikan osa-alueet säätelevät sitä, millaisille mikrobeille, kuten bakteereille ja viruksille, eri sosiaaliset väestöryhmät altistuvat. Tähän liittyvät niin ympäristö- ja luonnonvarapolitiikka kuin terveys-, koulutus-, sosiaali- ja talouspolitiikkakin.

Euroopan Unionin biodiversiteettistrategia sekä muut luonnon monimuotoisuutta ja kestävää kehitystä tukevat strategiat tukevat terveyttä edistävää mikrobialtistusta. Mikrobien monimuotoisuuden turvaamista ja eri väestöryhmien oikeutta terveyttä edistävälle mikrobialtistukselle ei silti ole vielä strategisesti tunnistettu poliittisissa päätöksentekoprosesseissa.

Kansalaisten mahdollisuudesta vaikuttaa omaan lähiluontoonsa on Katulehti Roheessa julkaistu reportaasi, jonka kanssa tämä artikkeli on tuotettu yhteistyössä.

Monimuotoinen mikrobisto tukee terveyttä

Suomalaisessa terveyspolitiikassa korostettiin 1900-luvulla hygieenisyyttä. Nykyisin saatetaankin yhä ajatella, että pysyäksemme terveinä meidän tulee suojautua mikrobeilta niin tehokkaasti kuin mahdollista. Suojautuminen on tärkeää kulkutautien ja esimerkiksi koronaviruksen torjunnassa, mutta liiallinen hygieenisyys voi haitata immuunijärjestelmän normaalia kehittymistä ja toimintaa.

Nykykäsityksen mukaan yksi keskeisiä syitä immuunijärjestelmän häiriöiden lisääntymisessä onkin vähentynyt altistuminen luonnon monimuotoiselle mikrobistolle. Tämä on näkynyt etenkin kaupungistuneissa yhteiskunnissa, joissa immuunijärjestelmän häiriöt, kuten allergiat, astma ja tyypin 1 diabetes ovat lisääntyneet.

Esimerkiksi kodin lähialueen ympäristöä analysoimalla satelliittidatan avulla havaitsimme, että maatalousalueiden lähialueilla varttuvilla lapsilla on kaupunkilaislapsia pienempi riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Tutkimustulokset perustuvat Tyypin 1 diabeteksen ennustaminen ja ehkäisy -tutkimukseen, jossa on seurattu yli 10 000 suomalaislasta.

Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus leikkiä terveyttä ja hyvinvointia edistävässä ympäristössä.

Toinen esimerkki on päiväkotien vihertämistutkimuksemme, jossa havaittiin muutos lasten mikrobistossa ja immuunipuolustuksessa yhden kuukauden jälkeen päiväkotipihan vihertämisen jälkeen. Kaksivuotisen seurannan tulokset viittasivat siihen, että päiväkotipihan vihertäminen, eli metsämaan pohjan, siirtonurmen ja istutuslaatikoiden lisääminen päiväkotipihaan, voi vähentää mahdollisten taudinaiheuttajabakteerien suhteellista runsautta iholla, kun terveydelle hyödylliset bakteerit monipuolistuvat. Samankaltainen vaikutus näkyi myös lumekontrolloidussa hiekkalaatikkotutkimuksessamme, jossa mikrobiologisen monimuotoisuuden osoitettiin vaikuttavan päiväkoti-ikäisten lasten immuunipuolustukseen.

Lumekontrolloitu kaksoissokkotutkimus tarkoittaa, etteivät lapset, päiväkodin henkilökunta tai tutkijat tienneet kokeen aikana, oliko hiekkalaatikkohiekka luonnonmateriaalein rikastettua vai samannäköistä hiekkaa ilman mikrobiologista monimuotoisuutta. Tässä tapauksessa vaikutus ei voi perustua luonnon vehreyden aistimiseen, vaan altistumiseen luonnon mikrobeille.

Koska yksilön varhaiselämän mikrobikosketuksilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia hänen elinikäiseen terveyteensä, jokaisella lapsella tulisi olla oikeus leikkiä terveyttä ja hyvinvointia edistävässä ympäristössä.

Jakautuvatko vaikutukset tasa-arvoisesti?

Terveyttä edistävän mikrobialtistuksen voidaan sanoa olevan piilotettu perusihmisoikeus, jonka saavuttaminen voi olla vaikeaa tietyissä väestöryhmissä. Terveyden ja ympäristöllisen oikeudenmukaisuuden yhteyttä käsittelevässä tutkimuksessa on havaittu, että pienituloiset asuivat usein paikoissa missä lähiluonto ei ole helposti saavutettavissa ja ilman haitta-ainepitoisuudet ovat korkeammat. Nämä molemmat voivat muuntaa terveyteen liittyvää mikrobistoa huonompaan suuntaan. Myös Euroopan kattavassa tutkimuksessa todettiin, että saastuneilla alueilla asuu usein etnisiä vähemmistöjä tai ihmisiä, joiden sosioekonominen asema on huono.

Nina Hiltunen on arvioinut vuonna 2020 julkaistussa taloustieteen pro gradu -tutkielmassaan ilmanlaatua ja taloudellista eriarvoisuutta Suomessa. Hiltusen mukaan pienituloiset altistuvat korkeampia tuloluokkia enemmän haitallisille ilman partikkeleille. Huolestuttavaa oli, että pienituloiset kuuluivat usein myös ikääntyvään väestöryhmään, joka on erityisen herkkä ilmansaasteille ja joiden immuunipuolustus saattaa olla heikentynyt.

Suomen historiasta löytyy myös todisteita siitä, miten poliittiset päätöksentekoprosessit ovat johtaneet eriarvoisuuteen ja haitallisen ympäristökuormituksen kasautumiseen tietylle alueelle. Esimerkiksi voimalaitoksia ja jätehuoltoa on sijoitettu Helsingissä lähes vuosisadan ajan Sörnäisten asuinalueelle. Alueella on asunut aivan viime vuosikymmeniin saakka työväenluokkaa, joilla on ollut muita kaupunkilaisia pienemmät tulot, keskivertoa pienemmät asuintilat ja keskivertoa enemmän terveysongelmia.

Terveyttä edistävän mikrobialtistuksen voidaan sanoa olevan piilotettu perusihmisoikeus, jonka saavuttaminen voi olla vaikeaa tietyissä väestöryhmissä.

Yksi väestöryhmä, joka voi olla altis terveyttä edistävän mikrobialtistuksen puuttumiselle, on maahanmuuttajat. Tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttajien immuunisäätely voi heiketä suhteellisen nopeasti 10 vuoden aikavälillä, kun he muuttavat kehittyvistä maista kehittyneisiin maihin, joissa mikrobialtistus on huomattavasti yksipuolisempaa. Tästä voi koitua lisäkustannuksia myös kansantaloudelle.

Maahanmuuttajat eivät välttämättä osaa tai halua hakeutua monimuotoiseen luontoon, kuten metsään. Eri maista ja kulttuureista tulevat ihmiset ymmärtävät ja arvostavat luontoa eri tavoin. Suomalainen metsä saattaa vaikuttaa maahanmuuttajista pelottavalta paikalta, jos aiemmassa kotimaassa villi luonto on oikeasti vaarallinen paikka myrkkykäärmeineen.

Hyödyllisen mikrobialtistuksen lisäksi luonto voi auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Se vaatisi kuitenkin luontosuhteen edistämistä maahanmuuttajien keskuudessa.

Astmaa ja allergiaa voidaan torjua vahvistamalla lasten yhteyttä luontoon

Luontokato ja ympäristön haitta-aineet vaikuttavat erityisesti lapsiin, joiden immuunijärjestelmä on vasta kehittymässä. Silti lasten terveyden ja immuunipuolustuksen kehittämisen mahdollisuudet on jätetty usein huomiotta, vaikka muuten leikkialueen suunnittelussa turvallisuusvaatimukset on otettu huomioon. Asfaltti, sora, turvahiekka sekä muoviset turvamatot ja tekonurmet ovat vallanneet leikkialueet.

Tällöin kuitenkin lasten riski sairastua immuunijärjestelmän häiriöihin kasvaa. Syitä ilmiöön löytyy leikkialueiden suunnittelun turvamääräyksistä ja ohjeistuksista sekä kaupunkien budjeteista.

Kansanterveydellisiä kustannuksia on vaikea arvioida tai käsittää siinä vaiheessa, kun rakennuskustannuksia lasketaan. Kansallisen allergiaohjelman (2008–2018) tulokset viittaavat siihen, että astmaa ja allergioita voidaan torjua vahvistamalla yhteyttä luontoon. Ohjelman myötä allergiasta ja astmasta aiheutuvat vuosittaiset kustannukset vähenivät 200 miljoonaa euroa (30 %) verrattaessa vuosia 2007 ja 2018. 

Kansallisen allergiaohjelman tulokset viittaavat siihen, että astmaa ja allergioita voidaan torjua vahvistamalla yhteyttä luontoon.

Samaan aikaan kun Suomessa perustellaan muovimaton ja tekonurmen käyttöä kustannussyillä, Suomea köyhemmissä maissa lapset saavat erinomaisen luontoaltistuksen leikkialueilla. Tämä johtuu siitä, että heillä ei ole varaa laittaa muovimaton kaltaisia leikkialustoja tai hoitaa yksipuolista nurmikkoa.

Viherpihojen saamisesta päiväkoteihin on tehtykin aikoinaan eduskuntaan toimenpidealoitus päiväkotien vihertämistutkimuksen myötä. Aloitteen jättänyt kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) kertoo sähköpostitse, että ympäristövaliokunta ei ehtinyt käsittelemään aloitetta menneellä kaudella (2019–2023). Vikman kertoo kuitenkin palaavansa aiheen pariin alkavalla kansanedustajakaudellaan.

Tarvitaan siis uudenlaista suunnittelua, kaupunkialueiden villiinnyttämistä, mutta ennen kaikkea ajattelutapojen muutosta turvaamaan terveyttä edistävä mikrobialtistus. Monimuotoiselle luonnolle – myös mikrobien monimuotoisuudelle – on nimittäin usein hyödyksi hoitaa ja raivata vähemmän, ja se on monesti myös halvempi vaihtoehto.

Ratkaisuja tasa-arvoiseen mikrobialtistukseen

Jotta altistuminen terveyttä edistävälle mikrobiomille olisi tasa-arvoista, tarvitaan päätöksentekoprosesseihin ja yhdyskuntasuunnitteluun uudenlaisia menetelmiä, tietoa ja tapoja. Tutkimuksen piirissä tähän tarpeeseen on jo reagoitu. Suomen Akatemian rahoittaman strategisen tutkimuksen Elonkirjon köyhtymisen ympäristölliset ja yhteiskunnalliset yhteydet (BIOD) -ohjelma keskittyy luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseen ja elvyttämiseen sekä tarvittavien toimenpiteiden tunnistamiseen ja niiden yhteiskunnalliseen toimeenpanoon.

BIOD-ohjelma sisältää kolme hanketta. Hyvinvointia biodiversiteetti-interventioilla (BIWE) -hanke kehittää tapoja ja luo tietoa kestävän viheralue- ja kaupunkisuunnittelun sekä kaupunkiympäristön kunnostuksen tarpeisiin ottaen huomioon mikrobialtistuksen. Terveyttä edistävää mikrobialtistusta lisätään muun muassa sellaisten henkilöiden asumisympäristössä, jotka eivät kykene kulkemaan pitkiä matkoja saavuttaakseen monimuotoista luontoa. Tällaisia väestöryhmiä ovat näkövammaiset, vanhukset, autismin kirjon henkilöt ja lapset.

Politiikan uudistaminen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävän mikrobialtistuksen varmistaminen ei ole helppoa.

Toisessa BIOD-ohjelman hankkeessa Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä (BOOST) valtavirtaistetaan luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja mahdollistetaan oikeudenmukainen siirtymä kohti luontohaittojen hyvittämistä. Tällä tarkoitetaan ympäristölle haitallisen toiminnan ”korvaamista” ympäristöä hyödyttävin toimin esimerkiksi osana kaupunkisuunnittelua. Tasa-arvoisen ja hyvän kaupunkisuunnittelun myötä voidaan vaikuttaa myös positiivisesti kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen.

Kolmannen BIOD-ohjelman hankkeen Luonnon monimuotoisuutta kunnioittava johtajuus (BIODIFUL)-tutkimushankkeen tavoite on tukea ja mahdollistaa muutosta kohti luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaa johtajuutta sekä yksilö-, organisaatio- että yhteiskuntatasoilla.

Politiikan uudistaminen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävän mikrobialtistuksen varmistaminen ei ole helppoa, vaikka uudistuksella voitaisiin vähentää kansalaisten epätasa-arvoa. Tavoite tukisi samoja politiikan osa-alueita kuin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, kansalaisten hyvinvoinnin, perustarpeiden ja tasa-arvon, kestävien kulutus- ja tuotantotapojen ja ilmastopolitiikan osalta.

Marja Roslund on Luonnonvarakeskuksen tutkijatohtori, joka tutkii elinympäristön muutosten, kuten luontokadon ja haitta-aineiden, vaikutuksia ihmisen elimistön mikrobistoon ja terveyteen. Roslund työskentelee BIWE-tutkimushankkeessa.

Artikkelin taustoittamisessa auttoi vapaa toimittaja Sandra Järvenpää.

Artikkeli on toteutettu C.V. Åkerlundin säätiön tuella.  Artikkeli on osa Politiikasta-verkkolehden, Katulehti Roheen ja Vastapainon blogin yhteistä juttusarjaa. Kansalaisten vaikuttamismahdollisuudesta lähiluontoon on julkaistu reportaasi Roheen 4. numerossa 1/2023.

Artikkelikuva: jplenio / Pixabay

Päivitys 9.6.2023: Artikkeliin lisätty linkki äänitiedostoon

Julkaisu Poliittiset päätökset ohjaavat eri väestöryhmien altistumista hyödyllisille tai haitallisille mikrobeille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:ssa valtioiden välisen monenkeskisen yhteistyön ongelmat ilmenevät sen keskeisten instituutioiden ja niissä hyväksyttyjen normien haastamisena. YK:n ihmisoikeusneuvoston tehtävänä on edistää ja suojella ihmisoikeuksia sekä puuttua vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin.  Neuvoston toiminta on politisoitunut voimakkaasti suurvaltojen vastakkainasettelun kärjistyttyä sekä poliittisten ryhmittymien näkemysten eriytymisen seurauksena. 

Myös Euroopan unioni pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan YK:n ihmisoikeusneuvostoon. EU:lle tärkeitä ihmisoikeustavoitteita kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia sekä sukupuolten tasa-arvoa ja ihmisoikeuspuolustajien tukemista on haastettu neuvostossa voimakkaasti. 

Konservatiivisten voimien vahvistuminen sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella haastavat unionin asemaa ihmisoikeusnormien puolustajana.

Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvo haastettuina

Sukupuolten tasa-arvo kuuluu EU:n perusarvoihin, ja Euroopan komissio julkaisi vuonna 2020 sen edistämiseksi sukupuolten tasa-arvostrategian. Ulkosuhteita linjaavan toimintaohjelman (GAP III) mukaan sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen on kaiken EU:n toiminnan lähtökohtana. Erityishuomiota unioni kohdentaa naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseen. 

Ihmisoikeusneuvostossa sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeudet ovat esillä erityisesti vuosittain kesäkuun istunnoissa, jolloin käsitellään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää tarkastelevat YK:n raportit. Teema on kuitenkin laaja: se käsittää esimerkiksi tyttöjen koulutusta, kuukautishygieniaa, äitiyskuolleisuutta, ihmiskauppaa ja ympärileikkausta koskevat päätöslauselmat. Erityisesti koronaviruspandemia on herättänyt neuvostossa keskustelua sukupuolten tasa-arvosta, sillä pandemialla on ollut sukupuolittuneita seurauksia. 

EU:n jäsenvaltiot ja Latinalaisen Amerikan maat esiintyvät usein edistyksellisempinä oikeuksien ajajina. Venäjä sekä Afrikan ja Lähi-idän islamilaiset maat taas haastavat liberaaleja tulkintoja vedoten perheen suojeluun ja perinteisiin arvoihin. 

Vaikka ihmisoikeusneuvostossa useimmat ryhmittymät osallistuvat naisten ja tyttöjen asemaa käsitteleviin päätöslauselmiin, toimijoilla on painotuseroja. EU:n jäsenvaltiot ja Latinalaisen Amerikan maat esiintyvät usein edistyksellisempinä oikeuksien ajajina. Venäjä sekä Afrikan ja Lähi-idän islamilaiset maat taas haastavat liberaaleja tulkintoja vedoten perheen suojeluun ja perinteisiin arvoihin. 

Normien haastaminen saa erilaisia muotoja, mutta keskeisenä kiistanaiheena on päätöslauselmien kieli. Monet ilmaisut, kuten kehollinen itsemääräämisoikeus, seksuaali- ja lisääntymisterveys sekä oikeudet (SRHR) ja seksuaalikasvatus ovat konservatiivisille maille vaikeita. Maat vetoavat kulttuurisiin ja uskonnollisiin eroihin normitulkinnassa ja pyrkivät vesittämään päätöslauselmien tekstejä korjauksin. 

Naisten oikeudet ja sukupuolten tasa-arvoon liittyvät kysymykset ovat kuitenkin osoittautuneet varsin vastustuskykyisiksi haastamispyrkimyksille. Toisaalta konservatiivisen linjan vahvistuminen näkyy myös lännessä erityisesti pyrkimyksinä haastaa naisten seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia esimerkiksi rajaamalla tai kumoamalla aborttioikeutta.

Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti jakavana teemana

EU on merkittävimpiä seksuaalivähemmistöjen puolustajia globaalilla tasolla. Se pyrkii yhtenäiseen politiikkaan seksuaalivähemmistöjä koskevien ihmisoikeuslinjausten (2013) avulla. Komissio on myös julkaissut strategian seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi vuonna 2020. EU:n uskottavuutta näiden oikeuksien puolustajana heikentää kuitenkin jäsenmaiden eriävät käytännöt ja syrjintä erityisesti itäisen Euroopan maissa.  

Seksuaalista suuntautumista ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevät normit (SOGI) jakavat voimakkaasti kantoja ihmisoikeusneuvostossa. Tästä syystä myös päätöslauselmien edistäjän asema on ollut haasteellinen. SOGI-teema koetaan liian liberaalina ja länsimaisesti värittyneenä, vaikkakin yksittäisiä tukijoita löytyy kaikista alueellisista ryhmistä. 

EU:n uskottavuutta seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajana heikentää kuitenkin jäsenmaiden eriävät käytännöt ja syrjintä erityisesti itäisen Euroopan maissa.  

EU:n normipuolustuksessa tärkeä strategia on ollut ajaa vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän ja väkivallan tuomitsemista. YK:n ihmisoikeusneuvostossa asia on edennyt samoilla linjoilla, ja vuonna 2016 perustettiin erityisneuvonantaja tarkastelemaan seksuaalivähemmistöjen kokemaa syrjintää. Neuvonantajan mandaatti on uusittu vuosittain tämän jälkeen, joskin kesällä 2022 enää vain täpärästi. Normipuolustuksen osalta EU:lle on ongelmallista sen jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan lipeäminen yhteislinjasta YK:ssa.

SOGI-normien haastajien mukaan nämä yksilön käytökseen liittyvät normit eivät kuulu neuvoston agendalle tai osaksi ihmisoikeussopimuksia. Toisaalta haastajat vetoavat siihen, että aiheesta puhuminen on kulttuurisesti loukkaavaa ja johtaa rappiolliseen käytökseen. Vahvasta vastustuksesta huolimatta teema on edennyt neuvostossa. Sen puolustaminen edellyttää kuitenkin herkkyyksien tunnistamista, sillä ero puolustajien ja haastajien välillä on pieni.

Ihmisoikeuspuolustajien tukeminen tärkeässä asemassa

Kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuspuolustajien tukemisessa EU pyrkii toimimaan etulinjassa. EU pyrkii sekä puolustajia koskevien linjaustensa (2004) että rahoitusinstrumenttiensa avulla vahvaan ja yhtenäiseen politiikkaan. Ihmisoikeusneuvostossa EU:n tavoite on tukea uhatuimmassa asemassa olevien puolustajia sekä varmistaa yhteistyö YK:n toimielinten kanssa.

YK:n ihmisoikeusneuvostossa kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen ja ihmisoikeuspuolustajien uhattu asema on ollut usein esillä. Länsimaiden ryhmän (WEOG) ja kansalaisjärjestöjen rooli puolustajia koskevien normien edistäjänä on ollut ratkaiseva. 

YK:n ihmisoikeusneuvostossa kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen ja ihmisoikeuspuolustajien uhattu asema on ollut usein esillä.

Normihaastajat, kuten Pakistan, Kiina, Nigeria ja Venäjä taas ovat kyseenalaistaneet koko ihmisoikeuspuolustaja-käsitteen käytön. Haastajat ovat usein vedonneet esimerkiksi valtion oikeuteen käsitellä sisäisesti omat kansalliset kysymyksensä.

Ihmisoikeuspuolustajia koskeva keskustelu on institutionalisoitunut osaksi neuvoston agendaa ja eriytynyt temaattisesti. Vaikka normisto on kohdannut haastamista, sen saama laaja tuki kansalaisjärjestöiltä takaa näkyvän aseman myös tulevina vuosina.

EU:n jäsenmaiden erimielisyys vaikuttaa kykyyn ajaa yhteistä politiikkaa

YK:n ihmisoikeusneuvostossa EU:n jäsenmaat ovat toimineet yhtenäisesti tukemalla unionin ihmisoikeustavoitteita. Toisaalta käsitellyissä teemoissa jäsenmaiden eriytyvät kansalliset politiikat ovat kasvavassa määrin haastamassa EU:n linjan yhtenäisyyttä. 

Kuilu edistyksellisempien ja konservatiivisempien näkemysten välillä on kasvanut, mikä vaikeuttaa yhteiskantojen muodostamista. Pahimmillaan tilanne voi johtaa unionin kunnianhimon alenemiseen. Yhtenäisyyden rakoilu heikentää myös EU:n uskottavuutta normipuolustajana.

Yhteistoiminnan ongelmat sekä lisääntynyt normihaastaminen vaikuttavat myös Suomen toimintamahdollisuuksiin ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuosina 2022–2024.

Yhteistoiminnan ongelmat sekä lisääntynyt normihaastaminen vaikuttavat myös Suomen toimintamahdollisuuksiin ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuosina 2022–2024. Kiistellyt ihmisoikeusnormit ovat keskeisiä Suomen ohjelmassa, ja Suomi pyrkii profiloitumaan EU:ssa edistyksellisenä jäsenmaana.

Suomelle keskeisin tavoite on sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistäminen. Lisäksi Suomi korostaa haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien tärkeyttä. Suomi tukee myös kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuspuolustajien osallistumista neuvoston työhön ja pyrkii yhteistyöhön niiden kanssa.

EU:n arvo- ja normijohtajuus koetuksella

EU on saanut huomata, että se voi yhä vähemmän olettaa muiden toimijoiden seuraavan sen arvo- ja normijohtajuutta. Vallitseva tilanne edellyttääkin globaalistrategian alleviivaamaa päättäväisyyttä ja strategisuutta normien ja arvojen puolustuksessa. 

Periaatteellisuuden ja pragmaattisuuden yhdistelmä voi kuitenkin johtaa vaikeaan tasapainottelutilanteeseen, jossa EU:n on kussakin tilanteessa punnittava tarkkaan linjauksiaan, kumppaneitaan ja näiden potentiaalia toimia unionin arvojen ja etujen edistämiseksi.

Kansallisen suvereniteetin ja toimivallan suojelu on monille maille ihmisoikeusnormeja tärkeämpää. 

Eritoten tietyt maat ja poliittiset ryhmittymät haastavat EU:n edistämiä normeja. Pieniä muutoksia lukuun ottamatta poliittiset jakolinjat YK:n ihmisoikeusneuvostossa säilyvät varsin pysyvinä. Kansallisen suvereniteetin ja toimivallan suojelu on monille maille ihmisoikeusnormeja tärkeämpää. 

Toisekseen yksilöä ja yksityistä elämänpiiriä koskevat normimuotoilut eivät saa varauksetta kannatusta kollektiivisempaa linjaa ajavien maiden keskuudessa. Kolmas ongelma on EU:n ja laajemman ”lännen” edustama liberaalius normitulkinnoissa, joiden ei katsota ottavan riittävästi huomioon paikallisia tapoja ja olosuhteita.   

Haasteet ja mahdollisuudet monenkeskisessä yhteistyössä 

Normien haastamisella on vaikutuksia YK-järjestelmän toimintakyvylle. Haastaminen ilmentää kiristynyttä kilpailua, tyytymättömyyttä ja pyrkimyksiä uudelleenkirjoittaa vallitsevia normeja. Ihmisoikeusnormit ovat osa laajempaa asetelmaa, jossa kilpaillaan vaikutusvallasta ja intresseistä. Haastaminen horjuttaa luottamusta kestävien ratkaisujen löytämiseen monenkeskisesti ja ajaa toimijat erilaisiin väliaikaisratkaisuihin.

Toisaalta ihmisoikeusneuvosto on viime vuosina kyennyt toimimaan tilanteissa, joissa turvallisuusneuvosto on lamaantunut. Maaliskuussa 2022, heti Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan ihmisoikeusneuvosto esimerkiksi vaati Venäjän välitöntä vetäytymistä ja perusti tutkimuskomission tarkastelemaan maan Ukrainassa tekemiä ihmisoikeusrikoksia.

Ihmisoikeusneuvoston päättäväiset toimet esimerkiksi Ukrainan sodan suhteen alleviivaavat sen tärkeää roolia YK-järjestelmässä. 

Neuvosto myös piti erityisistunnon Ukrainasta toukokuussa 2022 ja asetti lokakuussa erityisraportoijan tarkastelemaan Venäjän sisäistä ihmisoikeustilannetta. Ihmisoikeusneuvoston päättäväiset toimet alleviivaavat sen tärkeää roolia YK-järjestelmässä. 

Poliittisista jakolinjoista johtuen neuvosto tulee silti säilymään EU:lle haasteellisena toimintaympäristönä. Neuvoston laaja legitimiteetti, dialogin mahdollisuus ja sen toiminnan kasvava merkitys ovat kuitenkin EU:lle tärkeitä perusteita jatkaa ponnisteluja ihmisoikeusnormien puolustamiseksi. 

VTT, valtio-opin dosentti Hanna Tuominen toimii Eurooppa-tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis –lehden erikoisnumerossa ”Monenkeskisyys muuttuvassa maailmassa” 3/2022 (52:3) ilmestyneeseen vertaisarvioituun artikkeliin Euroopan unioni sukupuolten tasa-arvon, seksuaalivähemmistöjen ja ihmisoikeuspuolustajien puolustajana YK:n ihmisoikeusneuvostossa. Artikkeli perustuu eri toimijoiden asiakirjoihin ja puheenvuoroihin YK:n ihmisoikeusneuvostossa 2010-luvun puolivälistä nykyhetkeen.

Artikkelin pääkuva: Davi Mendes/Unsplash.

Julkaisu Euroopan unioni ja kiistellyt ihmisoikeusnormit YK:ssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesäkuussa 2021 Liettuaan tuli Valko-Venäjän kautta tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Kesän edetessä huomio siirtyi Puolaan, jonka raportoitiin pakottaneen maaperälleen päässeitä ihmisiä takaisin Valko-Venäjälle. Toiset jäivät yksinkertaisesti jumiin maiden väliselle raja-alueelle. Väläyteltiinpä raja-aidan mahdollisuutta Suomessakin.

Valtioiden näkökulmasta kyse voikin olla hybridisodasta, mutta mikä sitten on elävien ihmisten näkökulma? Turvapaikanhaku nimittäin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen tarkoitus on varmistaa, että jos valtio vakavasti polkee ihmisoikeuksia, sen uhreilla on mahdollisuus suojeluun toisessa maassa. Perustuslain mukaan tarkoitus on varmistaa, että ketään ei lähetetä paikkaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Turvapaikanhaku on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Paljon epävarmuutta tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, mitkä ovat turvapaikanhakijan oikeudet ja vastaanottavan valtion vastuut. Mistä valtiosta ihminen saa turvapaikkaa hakea? Jos ihminen saapuu Valko-Venäjän kautta, saako hän hakea turvapaikka Puolasta vai pitäisikö hänen hakea sitä Valko-Venäjältä? Jos hän pääsee Puolaan, saako hän jatkaa matkaansa esimerkiksi Saksaan tai Suomeen ja hakea turvapaikkaa sieltä? Mille maalle näissä tapauksissa kuuluu vastuu turvapaikkaa hakeneesta ihmisestä ja hänen turvapaikkakäsittelystään? Tämä teksti käsittelee näitä asioita.

Kuka on turvapaikanhakija?

Turvapaikanhakija on ihminen, joka jättää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikka myönnetään ihmiselle, joka ei esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvän vainon vuoksi voi palata kotimaahansa.

Pelkästään ihmisen ulkoasun, varallisuuden tai lähtömaan perusteella ei pääasiallisesti voi päätellä, onko hän oikeutettu turvapaikkaan. Puolaan tulleiden tai aikoneiden ihmisten mediahaastatteluja on tulkittu siten, että he lähinnä etsivät parempaa elämää. Mediahaastattelujen perusteella on kuitenkin mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Aidosti vainoa kohdanneet ihmiset eivät välttämättä ole halukkaita kertomaan medialle kokemastaan vainosta, esimerkiksi kidutuksesta tai raiskauksesta, eikä heillä ole mitään velvollisuutta siihen. Medialle puhuminen voi myös asettaa heidät vaaraan, jos he joutuvat palaamaan. Heillä on velvollisuus kertoa kokemastaan vainosta vain ja ainoastaan turvapaikkakäsittelystä vastaaville viranomaisille.

Mediahaastattelujen perusteella on mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Puolan rajalla on raportoitu olevan ainakin Irakin, Syyrian, Afganistanin ja Jemenin kansalaisia. Nämä ovat kaikki maita, joiden kansalaisille on viime vuosina myönnetty kansainvälistä suojelua EU-maissa.

Turvapaikan tarve selvitetään turvapaikka-arvioinnissa, mutta turvapaikan saamisen kriteerit ovat tiukat. On siis myös mahdollista, että ihminen on paennut hätää, mutta hän ei siitä huolimatta täytä turvapaikan saamisen kriteerejä. Ihmisten jakaminen selkeästi pakolaisiin ja taloudellisiin siirtolaisiin onkin vaikeaa, sillä todellisuus on huomattavasti moninaisempi.

Valtion vastuu ja Dublin-asetus

Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä maalla, josta ihminen turvapaikkaa hakee. Vaikka ihminen tulisi esimerkiksi Suomeen hakemaan turvapaikkaa niin sanotusta turvallisesta maasta – esimerkiksi Ruotsista, josta hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta turvapaikkaa hakenut – ei häntä voida automaattisesti palauttaa sinne, koska tällä turvallisella maalla ei ole mitään velvollisuutta ottaa häntä vastaan. Sama pätee Valko-Venäjän kautta Puolaan saapuneisiin turvapaikanhakijoihin, eli vaikka Valko-Venäjää pidettäisiin turvallisena maana, ei turvapaikkaa hakevia ihmisiä voida – tai pitäisi – automaattisesti palauttaa sinne.

Poikkeus tähän sääntöön on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja joka siis sitoo vain sen solmineita maita, esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Suomi siis voi palauttaa turvapaikanhakijan Ruotsiin, jos asetuksen edellytykset täyttyvät. Suomi on myös käyttänyt tätä mahdollisuutta ja palauttanut Dublin-asetuksen mukaisesti noin 100–200 ihmistä vuosittain.

Valko-Venäjä sen sijaan ei kuulu EU:iin eikä näin ollen ole osa myöskään Dublin-asetusta, joten ihmisiä ei voida sen nojalla palauttaa Valko-Venäjälle. Sama pätee myös vuoden alussa EU:sta ja samalla Dublin-asetuksesta eronneeseen Iso-Britanniaan, joka ei pääsääntöisesti enää voi palauttaa turvapaikanhakijoita muualle Eurooppaan.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa. Jos hän hakee uudelleen turvapaikkaa toisessa valtiossa, hakemus on otettava vastaan, mutta toinen valtio voi pyytää ensimmäiseltä lupaa palauttaa hänet takaisin ensimmäiseen valtioon, eikä uutta hakemusta silloin välttämättä tarvitse tutkia.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa.

Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useita ja asetus määrittelee ne etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys voidaan esittää seuraavasti.

Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa tällä on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen eli puoliso, alaikäinen lapsi tai alaikäisen huoltaja. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, johon hakijalla on oleskelulupa tai viisumi.

Kolmantena tulee se valtio, johon hakijan voidaan todistetusti näyttää saapuneen sopimusalueella ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan eikä sitä voida vain olettaa esimerkiksi vallitsevan tilanteen valossa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty.

Asetus toimii pitkälti sormenjälkien perusteella. Turvapaikkaa mutta myös esimerkiksi viisumia hakevien sormenjäljet tallennetaan yhteiseen tietokantaan. Turvapaikkahakemusta jätettäessä tietokanta tarkastetaan, ja jos hakijan sormenjäljet löytyvät jostain toisesta maasta, aletaan selvittää, onko toinen maa vastuussa turvapaikkatutkinnasta ja voidaanko hänet lähettää tähän maahan.

Turvapaikanhakijaa ei siis voida vain sysätä lentokoneeseen tai rajan yli, vaan ensin valtion tulee varmistaa, minkä maan vastuulle turvapaikka-asia kuuluu sekä onko tämä maa myös tosiasiallisesti valmis ottamaan hakijan vastaan ja huolehtimaan turvapaikka-arvioinnista.

Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä.

Sopimus ei kuitenkaan velvoita valtiota lähettämään turvapaikanhakija toiseen maahan, vaan valtio voi myös päättää hoitaa turvapaikkakäsittelyn itse. Näin toimivat monet Euroopan maat, myös Suomi, vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Käytännössä Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä. Puola ei – Unkarin, Tšekin ja Itävallan ohella – halua ottaa mitään osaa näihin järjestelyihin, joita Puolan pääministeri kutsui ”solidaarisuuspakoksi” vielä vuonna 2020.

Aiemmin nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt erityisesti Välimeren maissa, varsinkin Italiassa ja Kreikassa, mutta tämän vuoden myötä entistä selvemmin myös EU:n itärajalla Liettuassa ja Puolassa. Syksyn 2021 vaikutus Puolan kantaan jää nähtäväksi.

Turvapaikanhakijan oikeudet ja ”turvalliset maat”

Jotkut ajattelevat, että ihminen, joka tulee ”monien turvallisten maiden läpi” Saksaan tai vaikka Suomeen asti on väkisinkin taloudellinen siirtolainen, ei pakolainen. Nämä asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Vainoa paenneet ihmiset joutuvat aloittamaan elämän rakentamisen uudessa maasta lähes nollasta. Onnekkaimmat ovat ehtineet myydä omaisuutensa ennen lähtöä, vähemmän onnekkaat ovat paenneet niine hyvineen.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen. Turvapaikanhakijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella uuden elämän rakennuspalikoita ovat verkostot, kuten esimerkiksi Suomessa jo asuvat sukulaiset, tuttavat ja maanmiehet, yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne, mahdollisuus tehdä töitä ja lapsille käydä koulua sekä naisten ja tyttöjen tasavertaiset mahdollisuudet. Nämä voidaan siis nähdä turvapaikanhakijoiden nimeäminä ”vetovoimatekijöitä”.

On ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen.

Ei ole olemassa mitään sopimusta, joka määrittelisi, mistä maasta turvapaikkaa tulee hakea. Ihmisellä on siis oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista. Koska oikeus hakea turvapaikkaa perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, käytännössä turvapaikkaa voi hakea vain niistä maista, jotka ovat näihin sopimuksiin sitoutuneet. Näitä maita ovat yhtä lailla Valko-Venäjä, Puola kuin Suomi.

Myöskään Dublin-asetus ei sido yksilöitä vaan valtioita. Se ei siis velvoita ihmistä hakemaan turvapaikkaa jostain tietystä maasta. Sen sijaan se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on valtiolla.

Ihmisellä on oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista.

Puhe ”ensimmäisestä turvallisesta maasta” sekä oletus, että ihminen olisi velvoitettu hakemaan turvapaikkaa juuri tuosta maasta, on siis yleinen väärinkäsitys. Vaikka ihminen tulisi EU:n alueelle Valko-Venäjän kautta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta hakea turvapaikkaa juuri Valko-Venäjältä.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Turvapaikanhaku vaatii nimittäin yleensä, että ihminen hakeutuu fyysisesti siihen maahan, josta aikoo turvapaikkaa hakea. Turvapaikkaa ei siis voi hakea ulkomailla esimerkiksi suurlähetystöstä.

Rajojen ylitys ja rajatilat

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä. Viisumeita ei välttämättä myönnetä niiden maiden kansalaisille, joista monet turvapaikanhakijat tulevat. Siksi he joutuvat rajoja ylittääkseen turvautumaan salakuljettajiin ja mahdollisesti hengenvaarallisiin epävirallisiin reitteihin, joihin kuuluvat esimerkiksi pitkät päivät Välimerellä tai syksyiset Puolan metsät.

Puolan tilanne näyttää olevan jonkinlainen rajatila. Tämä johtuu siitä, että ihmiset, jotka haluavat hakea turvapaikkaa, eivät ole välttämättä päässeet fyysisesti rajan yli, koska Puolan sotilaat ovat tukkineet heidän tiensä ja tällä tavoin fyysisesti estäneet heitä hakemasta turvapaikkaa. Koska medialla ja kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä rajalle, on kuitenkin tulkinnanvaraista ja raportoinnin puutteessa myös jossain määrin epäselvää, onko Puola rikkonut ihmisoikeuksia.

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö ovat kuitenkin jo syyskuussa ilmaisseet huolensa rajan tapahtumista ja muistuttaneet ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Ihmisoikeuksia kunnioittava lähestymistapa olisi sallia ihmisten jättää turvapaikkahakemuksensa ja taata heille luotettava ja oikeudenmukainen turvapaikkakäsittely. Tässä odotellessa Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Näitä asioita eivät raja-aidat ratkaise. Kun silloinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti raja-aidan rakentamista Meksikon rajalle, Euroopassa ilkuttiin suunnitelmille, vaikka raja-aitoja on noussut tasaisesti myös EU:n rajoille erityisesti vuoden 2015 tapahtumiin liittyen.

Tämän jälkeenkin Välimeren yli Eurooppaan on saapunut vähintään noin 100 000 ihmistä vuosittain. Puolan kohdalla sen sijaan puhutaan selvästi pienemmistä määristä, lokakuuhun 2021 mennessä noin 8000:sta ihmisestä.

Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne. Se on itse – ehkä tahattomasti – viestinyt naapurimaille kuten Valko-Venäjälle, että turvapaikanhakijat ovat toimiva ase EU:n painostamiseksi.

Euroopan unionin alueella asuu noin 2,8 miljoonaa pakolaista, miljoona vähemmän kuin pelkästään Turkissa. Koko maailmassa on kodeistaan muuttamaan pakotettuja ihmisiä peräti 84 miljoonaa. Ei siis voida väittää, että EU kantaisi kohtuuttoman vastuun maailman pakolaisista, päinvastoin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne.

Ihmisoikeuksia ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä, sillä niiden tarkoitus on suojalla jokaista meistä valtion mielivallalta. Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet vähintäänkin kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että järjestelmä, jossa turvapaikkaa hakeakseen on käytettävä usein turvattomia reittejä päästäkseen turvaa mahdollisesti tarjoavaan maahan ei ole turvapaikanhakijoiden rakentama tai toivoma ratkaisu. Sen sijaan kyseessä on EU-maiden rakentama järjestelmä, johon turvapaikanhakijoiden on pakko mukautua, jotta he voisivat harjoittaa ihmisoikeuksiaan.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Turvapaikanhakijat, valtioiden vastuu ja Puolan rajatila ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälinen politiikka on varautumista uhkiin, mutta kovin usein myös spekulointia, uhkien vähättelyä sekä niiden maalaamista. Kun kysymyksessä ovat marraskuun alusta 2021 kärjistyneet tapahtumat Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, taustalla kummittelee myös vuoden 2015 ”pakolaiskriisi”, joka on jäänyt elämään vahvasti poliittiseen muistiin.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia. Esimerkiksi Thukydideen Peloponnesolaissodan klassista poliittista realismia ja liberalismia luotaavaa Melos-dialogia on usein käytetty kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman toistuvuuden perusteluun ajasta riippumatta. Kriitikot ovat jopa arvioineet, että kansainvälisen politiikan valtavirtatutkimus on takertunut ajatukseen kansainvälisten suhteiden toistuvuudesta, ajattomuudesta ja syklisyydestä.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että asioita muistamaton olisi pakotettu toistamaan samat virheet. Sen sijaan viisas politiikka purkaa ja pilkkoo historialliset rinnastukset kysymällä, miten samaltakin näyttävä tilanne eroaa aiemmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Valko-Venäjän hybridihyökkäyksenä tunnettua tapahtumasarjaa ja suhteutamme sen vuoden 2015 tapahtumiin. Aluksi tarkastelemme, mitä Euroopan unionin ja Valko-Venäjän konfliktista tiedetään nyt ja sen jälkeen pohdimme sille sekä sopivaa vertailukohdetta että toimijoita.

Nykyisen rajakriisin taustaa

Vuonna 2016 Valko-Venäjän ja Euroopan unionin suhteet olivat lämpenemässä. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka vapautti maan viimeiset poliittiset vangit, ja EU:n neuvosto poisti helmikuussa suurimman osan Valko-Venäjää koskevista pakotteista. Vaikka syksyn parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

Lokakuussa 2016 EU solmi Valko-Venäjän kanssa liikkuvuuskumppanuuden, joita EU on solminut naapurimaidensa kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi. EU:n muuttoliike-, sisä- ja kansalaisasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos luonnehti kumppanuutta tärkeäksi askeleeksi EU:n ja Valko-Venäjän välisen yhteistyön vahvistamisessa muuttoliike-, turvapaikka- ja rajahallinnon alalla korostaen kuinka tärkeää EU:n olisi tehdä yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa.

Vaikka syksyn 2016 parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

EU-komissaari Avramopoulosin kommentti kertoo tilanteesta vuoden 2015 kriisin jälkeen: potentiaalinen ongelma ei ollut vain lähtö- tai määränpäämaissa, vaan myös EU:n rajanaapureissa ja niiden reaktioissa. EU:n alueelle oli tullut 1,26 miljoonaa turvapaikanhakijaa vuonna 2015, eli kyse oli siitä, miten unioni valmistautuisi vastaaviin liikkeisiin tulevaisuudessa.

Tilanteen moninaisuudesta kertoo jo se, että tällä aiemmalla tapahtumasarjalla on monta nimeä, kuten turvapaikka-, pakolais- siirtolais- tai maahanmuuttokriisi. Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Suhtautuminen kriisiin jakoi sekä yksittäisiä EU-kansalaisia että valtioita, joista erityisesti Italia, Kreikka ja Unkari nousivat otsikoihin liikkuvuutta rajoittavien poliittisten toimien vuoksi. Lähtömaista tärkein oli sisällissotaan ajautunut Syyria jopa siinä määrin, että tutkimuksessa se määriteltiin Syyrian kriisiksi.

Suomeen turvapaikanhakijoita tuli vajaa 32 500 pääosin Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta. Oman sivujuonensa toivat 1756 maahantulijaa, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä loka-helmikuussa 2015–2016, kun Venäjä höllensi hetkellisesti rajanylityksen vaatimuksia.

Rajapolitiikka kiristyksenä?

EU solmi Turkin kanssa kiireessä sopimuksen, joka vähensi maan läpi kulkevaa liikettä. Näin Euroopan rajoille saapuvien turvapaikanhakijoiden määrät saatiin romahtamaan. EU ei siis ratkaissut kriisiä sinällään, vaan ainoastaan osti itselleen lisäaikaa.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Lukašenka pyrkii painostamaan EU:ta poistamaan maansa vastaiset pakotteet, jotka asetettiin vastauksena Valko-Venäjän vilpillisille presidentinvaaleille ja laajoille ihmisoikeusrikkomuksille. Kesäkuussa 2021 asetetut uusimmat pakotteet oppositioaktivisti Raman Pratasevitšin erittäin julkisesta pidätyksestä tulevat voimaan täysimittaisesti vasta ensi vuoden loppuun mennessä, ja niillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia Valko-Venäjän taloudelle. Pakotteita oli asetettu jo tätä ennen, mutta niiden vaikutus oli henkilöpakotteina rajattu.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Toinen aiempi esimerkki EU:n haastamisesta voidaan löytää yhä autoritaarisemman Unkarin toiminnasta, jonka hallitseva Fidesz-puolue ei vuonna 2015 yhtäältä noudattanut Dublinin sopimusta ja toisaalta rakennutti raja-aidan Serbian vastaiselle rajalleen. Tarkasteltaessa Viktor Orbánin ja Angela Merkelin reaktioita kriisin aikana esiin nousi kaksi erilaista toimintatapaa, joista edellinen painotti kansallista ja jälkimmäinen eurooppalaista toimintatapaa.

Unkarin johto halusi toimia yksin, syytti Brysseliä maahanmuuton suosimisesta ja sulki yksipuolisesti rajansa siirtolaisilta ja turvapaikan hakijoilta, ilmenee Heino Nyyssösen kirjoittamasta Unkaria käsittelevästä artikkelista Clarke Rountreen ja Jouni Tillin toimittamassa National Rhetorics in the Syrian Immigration Crisis (2019).

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana.

Unkari 2015 ja Puola 2021 ovat siinä mielessä verrattavissa, että kriisi tuli molemmille kuin tilauksesta helpottamaan kummankin juuri meneillään olevaa oikeusvaltiokiistaa EU:n kanssa.

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana. Vuonna 2015 sisäministerinä toiminut Petteri Orpo arvioi jälkikäteen, että Venäjä toimi organisoidusti ja hallitusti, kun Suomen Venäjän-vastainen raja alkoi vuotaa yllättäen vuoden 2015 lopulla. Pyrkimyksenä oli neuvotella poliittisia myönnytyksiä, joita Orpon mukaan Venäjä ei tuolloin kuitenkaan saavuttanut.

Välit viilenevät jälleen

Vain kuukausi ennen Valko-Venäjän elokuun 2020 presidentinvaaleja EU:n ja Valko-Venäjän välinen viisumihelpotussopimus ja takaisinottosopimus astuivat voimaan. Pienen särön rauhalliselle rajalle loivat vuoden 2016 jälkeen ainoastaan tsetseenipakolaiset, jotka pyrkivät säännöllisesti paikallisjunalla rajan yli Puolaan. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Puolan rajaviranomaisia jo silloin siitä, että ne rikkoivat kansainvälistä pakolaissopimusta kieltäytyessään turvapaikkapyynnöistä ja kyyditsemällä pakolaiset takaisin Valko-Venäjän puolelle, mutta aihe ei noussut kiistakapulaksi koko EU:n tasolla.

Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Valko-Venäjän presidentinvaalien ja niitä seuranneiden ihmisoikeusrikkomusten jälkeen Valko-Venäjän ja EU:n lämmenneet välit viilenivät jälleen. Myös Valko-Venäjän rajalla kuohui, kun maa päätti sulkea maarajansa joulukuussa 2020. Päätös tulkittiin neuvostohenkisenä yrityksenä tukahduttaa maata ravistuttava protestiliike ja aivovuoto, jota hallinnon sorto oli kiihdyttänyt.

Lukašenkan hallinnon sortoa paenneille valkovenäläisille myönnettiin runsaasti turvapaikkoja Euroopasta, etenkin Liettuasta ja Puolasta. Vaikka Puola on ollut jo aiemmin kriittinen EU:n turvapaikkapolitiikkaan kohtaan, vähemmän tunnettua on, että Puolaan on saapunut joko opiskelemaan tai työskentelemään jopa miljoona tulijaa entisen Neuvostoliiton alueelta, lähinnä Ukrainasta. Tämä käy ilmi Jarosław Jańzakin kirjoittamasta Puolaa koskevasta artikkelista edellä mainitussa Rountreen ja Tillin toimittamassa kirjassa.

Lukašenka kutsui hallintonsa autoritaarisia toimia seuranneita, etenkin Pratasevitšin pidätyksen jälkeisiä EU:n pakotteita hybridihyökkäykseksi ja uhkasi päästävänsä ”huumeet ja siirtolaiset valloilleen” Euroopassa.

Saksalaisen Der Spiegel-lehden mukaan turvapaikanhakijoiden rekrytointi Irakissa alkoi heti toukokuussa 2021. Valko-Venäjän valtion omistama matkailuyritys Tsentrkurort alkoi markkinoida maassa pakettimatkoja, joiden tarkoituksena oli nostaa Valko-Venäjän profiilia turvallisena, nopeana ja helppona reittinä Eurooppaan. Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Puola ja Liettua etulinjassa

Valko-Venäjän viranomaiset ohjasivat turvapaikanhakijoita etenkin Liettuaan, joka syytti Valko-Venäjää laittomien rajanylitysten organisoimisesta. Liettua ja Latvia pyysivät Frontexilta tukea rajavalvontaan, johon vastattiin myöntävästi heinäkuun alussa.

Frontexin saapuminen rajalle ei kuitenkaan tarkoittanut turvapaikanhakijoiden toivottamista tervetulleiksi. Frontexin perusoikeusvalvoja syytti Liettuaa turvapaikanhakijoiden joukkopakkopalautuksista Valko-Venäjän puolelle, ja maan parlamentti hyväksyi kiireessä uuden lain, jonka perusteella maahan laittomasti tulleen siirtolaisen voi pidättää jopa kuuden kuukauden ajaksi. Käytännössä rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin. Marraskuun alussa uutisoitiin, että 4200 turvapaikkahakemuksesta vain kuudelle oli tarjottu turvapaikkaa.

Rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin.

Turvapaikanhakijoiden ilmestyessä Puolan vastaiselle rajalle Puola julisti raja-alueelle hätätilan syyskuun alussa. Hätätila esti myös kansalaisjärjestöjen ja median pääsyn rajalle. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Puola toimi kuten Unkari vuonna 2015 eikä pyytänyt tukea Frontexilta.

Liettuan tavoin myös Puolassa kiirehdittiin lainmuutos vastauksena kriisiin. Uusi laki sallii turvapaikanhakijoiden välittömän käännyttämisen maan rajojen ulkopuolelle EU:n ja kansainvälisen pakolaissopimuksen vastaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt sekä YK arvostelivat Puolaa Valko-Venäjän ja Puolan väliselle rajalle loukkuun jääneiden ihmisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti. Turvapaikanhakijat ovat syyttäneet sekä Valko-Venäjän että Puolan hallituksen joukkoja siitä, että heitä työnnettiin kerta toisensa jälkeen rajan yli.

Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti.

Toisin kuin Unkarin kohdalla vuonna 2015, EU on nyt ollut yhtenäisempi: sen sijaan, että EU olisi tuominnut Puolan toimet, se vahvisti Puolalla olevan oikeus rajojensa turvaamiseen. Kun Valko-Venäjä hylkäsi EU:n kanssa aiemmin solmitun takaisottosopimuksen, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioi Valko-Venäjän tavoitteena olevan horjuttaa Eurooppaa. Hybridihyökkäyksen syytös esitettiin nyt Euroopasta Valko-Venäjää vastaan.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka EU ja jopa Valko-Venäjä itsekin ovat pyrkineet hidastamaan tulijoiden virtaa, sana avoimesta ovesta Eurooppaan on jo kirinyt.

Lukašenka on ilmaissut voivansa päättää kriisin, jos EU tunnustaa hänen hallintonsa sekä lopettaa talouspakotteet. EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun, jonka voisi myös rinnastaa kiristykseen, sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

Kriisiin aikana on myös spekuloitu sillä, missä määrin Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko kriisin takana tai Lukashenka ja Putin osoittautuneet kriisin ”voittajiksi”. Vaikka Merkelin ja Lukashenkan keskustelujen lopputuloksesta ei ole kerrottu julkisuuteen, jonkinlainen sopimus näyttää olevan tekeillä, sillä Valko-Venäjä on siirtänyt osan turvapaikanhakijoista rajan läheisyydessä sijaitsevaan hätämajoitukseen ja jopa sallinut palautuslennot Irakiin.

Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää kriisin olevan ohi. Valko-Venäjällä on edelleen arviolta jopa 10 000 turvapaikanhakijaa, mikä on kaukana vuoden 2015 lukemista, mutta ennennäkemätöntä Valko-Venäjällä. Puolan viranomaisten mukaan joka yö sadat turvapaikanhakijat yrittävät edelleen ylittää rajan Valko-Venäjän joukkojen avustuksella.

Historian tragediaa on siinä, että Valko-Venäjän reitti Eurooppaan esitettiin helppona ja turvallisena, ja matkaan lähti paljon erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeisin kuolonuhri olikin sikiö, joka menehtyi viimeisillään raskaana olleen naisen pyrkiessä rajan yli mitä ilmeisimmin tiistain vastaisena yönä.

Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän.

Traagista on myös se, että turvapaikanhakijat ovat Valko-Venäjällä täysin hallinnon armoilla, sillä maan poliittinen oppositio ja kansalaisyhteiskunta on kukistettu syksyn 2020 mielenosoituksien jälkimainingeissa, eivätkä ihmiset uskalla auttaa maahan saapuneita rangaistuksen pelossa.

Nykyinen kriisi kuvaa hätkähdyttävästi, kuinka rajapolitiikka on onnistunut kaappaamaan niin poliittisen mielikuvituksen kuin julkisen keskustelummekin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän. Historian klassikoiden mukaan maailmanhistorian tapahtumat monesti toistuvat farssina, mutta tilannetta Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on vaikea nähdä nyt minään muuna kuin tragediana.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Hänen tutkimuksiinsa kuuluvat muun muassa sekä kansainvälinen politiikka että historian käyttö erityisesti itäisessä Euroopassa.

Silvan, Kristiina ja Nyyssönen, Heino 2021. ”Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen”” Politiikasta, 26.11.2021, https://politiikasta.fi/vuoden-2015-pakolaiskriisista-vuoden-2021-hybridihyokkaykseen

Julkaisu Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Israel –Palestiina-konflikti erottuu kaikista maailman aseellisista ja poliittisista selkkauksista muun muassa siinä, että palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

Israel on rakentanut Israeliin ja miehittämilleen palestiinalaisalueille poliittis-oikeudellisen järjestelmän, jossa yksilön nauttimat poliittiset ja kansalaisoikeudet määrittyvät hänen etnis-uskonnollisen taustansa mukaan. Maailman arvovaltaisimpiin ihmisoikeusjärjestöihin lukeutuva yhdysvaltalainen Human Rights Watch (HRW) on dokumentoinut raportissaan “A Threshold Crossed: Israeli Authorities and the Crimes of Apartheid and Persecution”, miten Israelin luoma järjestelmä ”suosii järjestelmällisesti Israelin juutalaistaustaisia kansalaisia ja syrjii palestiinalaisia.” HRW edelleen toteaa, että Israelin lainsäädännön ja politiikan tavoitteena on ylläpitää tilannetta, jossa ”väestörakenteen hallitseminen, poliittinen valta ja maa-alueiden käyttö kuuluvat israelinjuutalaisille.”

Palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

HRW osoittaa raportissaan, että Israel edistää näitä tavoitteita ”riistämällä palestiinalaisilta heidän asumisoikeutensa, eristämällä ja erottamalla palestiinalaisia toinen toisistaan ja alistamalla palestiinalaisia heidän identiteettinsä nojalla”. Yksityiskohtaisessa raportissaan HRW todistaa, että Israel evää palestiinalaisten oikeuksia toimenpiteillä, jotka ”ovat niin vakavia, että ne täyttävät apartheidin ja vainoamisen rikosten tunnusmerkit.”

Israelin tunnetuin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem vuorostaan kuvailee selvityksessään ”A regime of Jewish supremacy from the Jordan River to the Mediterranean Sea: This is apartheid” Israelin rakentamaa poliittis-oikeudellista kokonaisuutta ”juutalaisen ylivallan järjestelmäksi, joka ulottuu Jordan-joelta Välimerelle.” B’Tselem tarkentaa selvityksessään, että ”koko Välimeren ja Jordan-joen väliselle alueelle on asetettu voimaan yksi periaate: yhden ryhmän – juutalaisten – ylivallan edistäminen ja lujittaminen toisen ryhmän – palestiinalaisten – kustannuksella.”

Äärimmäisen mutkikkuuden myytti

Israel –Palestiina-konfliktista vallitsee syvälle juurtuneita myyttejä, joista sitkeimpiä on tulkinta, jonka mukaan konfliktin ratkaiseminen ja jopa sen ymmärtäminen on jossain mahdottoman ja äärimmäisen mutkikkaan välimaastossa. Konflikti näin ollen jatkuu jatkumistaan, sillä sen ratkaiseminen vain on tuskallisen mutkikasta.

Todellisuudessa Israel –Palestiina-konflikti on akateemisesti tutkituimpia selkkauksia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Arabian- ja hepreankielisen primääri- ja sekundaariaineiston lisäksi alueen poliittista historiaa dokumentoivaa aineistoa on poikkeuksellisen runsaasti myös muilla kielillä.

Aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä.

Ajatus konfliktin loputtomasta monitulkintaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta on erikoinen, sillä aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaimin 20 vuotta sitten julkaistu The Iron Wall: Israel and the Arab World on esimerkki konfliktin historiaa avaavasta perusteoksesta, jonka analyysin ja johtopäätösten suuret linjat kuvaavat politiikan tutkijoiden ja historioitsijoiden keskuudessa vallitsevaa konsensusta.

Näin ollen uskomukset konfliktin ylitsepääsemättömästä mutkikkuudesta tai siitä, miten aiheen asiantuntijoiden tulkinnat ovat vain harvoin keskenään yhdenmukaisia, eivät vastaa todellisuutta.

Ihmisoikeusjärjestöt johtopäätöksissään yhteneväisiä

Ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsee vielä vankempi konsensus alueen ihmisoikeustilanteesta. Ihmisoikeuksien toteutumista Israel-Palestiinassa arvioi suuri määrä palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Näistä tunnetuimmat ovat palestiinalainen Al-Haq, israelilainen B’Tselem, yhdysvaltalainen Human Rights Watch ja brittiläinen Amnesty International. Näiden organisaatioiden lisäksi suuri joukko pienempiä ihmisoikeusjärjestöjä tekee alueella ympärivuotista ihmisoikeustutkimusta.

Onkin huomionarvoista, että näiden organisaatioiden havainnot Israel-Palestiinan ihmisoikeustilanteesta ovat lähellä toisiaan ja usein samoja, vaikkei organisaatioilla ole niiden taustan osalta mitään yhteistä. Yllä eritellyt HRW:n ja B’Tselemin johtopäätökset antavat kuvan ihmisoikeusjärjestöjen kesken vallitsevan konsensuksen sisällöstä.

Israel-Palestiinaan syventyneiden politiikan ja historian tutkijoiden ja alueen ihmisoikeustilannetta kartoittavien ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsevan konsensuksen muodostamaa taustaa vasten on epäselvää, mikä konfliktissa tarkalleen on ylitsepääsemättömän mutkikasta tai monitulkintaista.

Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Avainkysymys konfliktin ratkaisemisessa on HRW:n ja B’Tselemin dokumentoiman Israelin nykyisen järjestelmän purkaminen ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutuminen. Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Itsenäistä ja suvereenia palestiinalaisvaltiota ei kuitenkaan ole mahdollista perustaa ilman siirtokuntien purkamista tai rajojen vetämistä uudelleen siten, että Israel korvaa siirtokuntien viemän maa-alueen samansuuruisilla ja -arvoisilla maa-alueilla Israelista. Vaihtoehtoisesti konflikti voidaan ratkaista muuttamalla nykyinen Israelin rakentama järjestelmä demokratiaksi, joka ei suosi tai sorra väestöryhmiä heidän etnis-uskonnollisen taustansa perusteella.

Mikä on kansainvälisen yhteisön rooli?

1990-luvun alusta lähtien kansainvälisen yhteisön tukema ratkaisu konfliktiin on perustunut ajatukselle vuoden 1967 sodassa Israelin valloittamien Länsirannan ja Gazan jakamisesta palestiinalaisten ja Israelin kesken. Usein Oslon prosessiksi kutsuttu rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisia edustavan PLO:n välillä alkoi 1990-luvun alussa salaisilla neuvotteluilla ja johti palestiinalaisten itsehallintoelimen (Palestinian Authority tai Palestinian National Authority) perustamiseen Jordan-joen länsirannalle ja Gazaan.

Palestiinalaishallinto sai eräänlaisen puoliautonomisen aseman Gazassa ja pienessä osassa Länsirantaa. Itsehallinnon kestoksi suunniteltiin viisi vuotta, jona aikana piti käydä ratkaisevat neuvottelut pysyvästä ratkaisusta osapuolien välillä. Kansainvälisessä yhteisössä Palestiinalaishallinnon ajateltiin yleisesti olevan tulevan itsenäisen valtion alku.

Vuonna 1993 PLO tunnusti virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon sekä luopui vaateistaan Israelin tuhoamiseksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten virallisena edustajana, muttei ole koskaan virallisesti tunnustanut palestiinalaisvaltion olemassaolon oikeutusta.

Juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Israelin suhde mahdollisen palestiinalaisvaltion toteutumiseen on vaihdellut eri aikoina lähinnä sen mukaisesti, onko maassa ollut oikeisto- vaiko vasemmistohallitus. Huomattakoon kuitenkin, ettei työväenpuoluetta edustanut pääministeri Yitzhak Rabin, jonka kaudella rauhanprosessi alkoi, koskaan ainakaan julkisesti tukenut ajatusta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, vaan vastusti sitä. Nykyinen oikeistolainen pääministeri Naftali Bennett on selvin sanoin torjunut ajatuksen palestiinalaisvaltiosta.

Erityisesti Euroopan unioni on satsannut huomattavia summia palestiinalaishallinnon tukemiseen. EU ja sen jäsenvaltiot ovat olleet palestiinalaisten selvästi merkittävin taloudellinen tukija. Kuten tutkija Anne Le More kirjoittaa kansainvälisen yhteisön roolista palestiinalaisten taloudellisessa tukemisessa: ”Yhdysvallat päättää, Maailmanpankki johtaa, EU maksaa ja YK ruokkii”.

Huolimatta sen määräaikaiseksi ajatellusta luonteesta pian 30 vuotta myöhemmin palestiinalaishallinto on edelleen olemassa Israelin miehitys jatkuu ja sen siirtokuntaverkosto on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen enemmän kuin koskaan miehityksen pitkän historian aikana. Toisin sanoen juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Olennainen syy rauhanprosessin jäätymiselle on se, että prosessi perustui ajatukselle osapuolten keskenään neuvottelemasta sopimuksesta. Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Tämä haluttomuus ryhtyä kansainvälisen oikeuden edellyttämiin toimiin on seurausta siitä, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Euroopan unioni, on päättänyt olla painostamatta Israelia. Yhdysvaltojen johdolla kansainvälinen yhteisö on asettanut Israelin turvaamisen tärkeimmäksi prosessia määritteleväksi periaatteeksi palestiinalaisten oikeuksien sijaan. Niinpä palestiinalaishallinnon keskeiseksi tehtäväksi on tullut huolehtia siitä, että Israelin politiikka voi jatkua ja Israelin turvallisuus toteutuu Israelin itsensä edellyttämällä tavalla.

Prosessi ilman lopputulosta

Aidon valtiomuodostusprosessin sijaan alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta. Tilanne on johtanut siihen, että palestiinalaishallinto on käytännössä menettänyt legitimiteettinsä palestiinalaisten keskuudessa.

Enemmän kuin koskaan presidentti Mahmud Abbasin johtama hallinto ymmärretään Israelin miehityksen alihankkijaksi. Turvallisuuskoneiston osuus palestiinalaishallinnon budjetista on tyypillisesti noin kolmannes. Viime aikoina presidentti Abbasin johtama hallinto onkin lisääntyvässä määrin perustanut rajoitetun valtansa opposition kovakouraiseen tukahduttamiseen, usein yhteistyössä Israelin kanssa. Abbasin asemaa kuvaa hyvin se, että tuoreen mielipidetiedustelun mukaan lähes 80 prosenttia palestiinalaisista haluaisi hänen eroavan.

Alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta.

Kansainvälisen yhteisön roolia rauhanprosessin aikana kuvaavat hyvin tapahtumat, jotka liittyvät Hamasin vaalivoittoon vuoden 2006 itsehallintoparlamentin vaaleissa. Hamas ei ollut koskaan hyväksynyt Oslon sopimuksia, joilla PLO tunnusti Israelin, vaan se piti periaatteessa kiinni oikeudesta aseelliseen vastarintaan.

Demokraattisissa vaaleissa Hamas voitti 76 parlamentin 132:sta paikasta. Eurooppalaiset tukivat aluksi menettelyä, jolla Hamas olisi pyritty integroimaan osaksi poliittista järjestelmää, mutta taipuivat lopulta Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin politiikkaan. Bushin hallinto pyrki vahvistamaan presidentti Abbasin Fatah-puolueen asemaa, vaikka se oli hävinnyt vaalit.

Vaalien jälkeen Yhdysvallat alkoi salaa kouluttaa ja aseistaa Fatahia Hamasia vastaan. Tutkija Tareq Baconi kuvaa tätä hyvin vuoden 2018 teoksessaan Hamas contained.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin. Israelin pääministerin avustaja Dov Weisglass ilmoitti, että ”ajatuksena on panna palestiinalaiset dieetille, muttei tappaa heitä nälkään”. Israel myös kielsi Gazassa asuvien parlamentin jäsenten matkat Länsirannalle estäen näin parlamentin kokoontumisen täydessä kokoonpanossaan Länsirannalla Ramallahin kaupungissa.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin.

Samanaikaisesti väistyvä parlamentti, jossa Fatahilla oli vielä enemmistö, siirsi viime metreillä parlamentin valtaa samaa puoluetta edustavalle presidentille, jonka ympärille muodostui eräänlainen rinnakkaishallitus. Vain jonkin aikaa aikaisemmin valtaa taas oli amerikkalaisten painostuksesta siirretty parlamentille, koska näin haluttiin heikentää silloisen presidentin Jasser Arafatin asemaa.

Hamas taipui yhteishallitukseen, joka sitoutuisi noudattamaan aikaisempia sopimuksia. Yhteishallituksen kanta ei kuitenkaan riittänyt, vaan Hamasia puolueena vaadittiin yksiselitteisesti tunnustamaan Israel, vaikka esimerkiksi valtapuolue Likud Israelissa ei ollut koskaan hyväksynyt itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatusta.

Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen.

Lopulta tilanne kehittyi palestiinalaisryhmien väliseksi lyhyeksi sisällissodaksi, joka johti Hamasin valtaannousuun Gazassa. Sen jälkeen pakotteet kohdistettiin pelkästään Gazaan. Gazasta on tullut konfliktin aktiivisin näyttämö, jonne Israelin sotilaalliset iskutkin ovat keskittyneet.

Tapahtumaketju kuvaa hyvin, kuinka perinteisiä kolonialistisia malleja muistuttava järjestelmä on kehittynyt presidentti Abbasin, Israelin ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välille. Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen. Yhdessä viimeaikaisten ihmisoikeusraporttien kanssa kritiikki luo toivoa edessä olevasta Palestiinan konfliktin paradigman muutoksesta. Konkreettiset poliittiset muutokset ovat kuitenkin vielä näkemättä.

Hannu Juusola on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori.

Bruno Jäntti on Chicagon yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteilijä ja Fulbright-stipendiaatti, joka on erikoistunut poliittiseen historiaan, aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen.

Juusola, Hannu ja Jäntti, Bruno 2021. ”Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa.” Politiikasta, 25.11.2021,

Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa

Julkaisu Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi nousi torstaina Yhdistyneiden kansakuntien (YK) yleiskokouksessa järjestetyissä vaaleissa ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022–2024. Neuvosto koostuu 47:stä jäsenmaasta ja on keskeisin YK:n ihmisoikeuksia käsittelevä elin. Sen tehtävänä on ihmisoikeuksien suojelu ja edistäminen kaikkialla maailmassa. Neuvoston tulisi myös puuttua ajankohtaisiin tilanteisiin, joissa tapahtuu vakavia ja räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

Ihmisoikeusneuvostoehdokkuus määriteltiin Marinin hallitusohjelmassa ja se on linjassa Suomen ihmisoikeusperustaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Jäsenyys on erinomainen mahdollisuus tehdä tunnetuksi Suomen ihmisoikeuspolitiikkaa ja osaamisalueita. Laajemmin jäsenyys päivittää Suomen asemaa ja näkyvyyttä kansainvälisessä politiikassa.

Mitä neuvoston jäsenyys merkitsee?

Ihmisoikeusneuvoston jäseniltä edellytetään sitoumusta ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sekä näyttöjä niiden edistämisestä ja suojelemisesta. Ihmisoikeusjärjestöt julkaisevat maakohtaisia vertailuja ehdokkaista neuvoston vaalien alla. Vertailut ovat informatiivisia, mutta valitettavasti maaryhmissä on usein ehdolla juuri sen verran uusia jäseniä, kun paikkoja vapautuu.

Neuvoston jäseniksi on päätynyt vuosien varrella useita ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuja valtioita, kuten Kiina, Kuuba ja Saudi Arabia. Tämä on murentanut neuvoston arvovaltaa ja toimintamahdollisuuksia. Usein ilmapiiriä ovat leimanneet ihmisoikeuskysymysten politisoituminen ja vastakkainasettelut poliittisten ryhmien välillä.

Neuvoston jäseniksi on päätynyt vuosien varrella useita ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuja valtioita, kuten Kiina, Kuuba ja Saudi Arabia.

Tätä taustaa vasten on aiheellista kysyä, miksi valtiot ylipäätään pyrkivät neuvoston jäseniksi. Jäsenvaltioiden ja tarkkailijoiden välinen ero ei välttämättä vaikuta selkeältä, joskaan tarkkailijoilla ei ole äänioikeutta. Pienille valtioille, kuten Suomelle, jäsenyys liittyy aseman ja näkyvyyden päivittämiseen. Yhtenä Pohjoismaista Suomen on tärkeää tuoda esiin tukeaan monenväliselle ihmisoikeusjärjestelmälle ja yleismaailmallisille ihmisoikeusnormeille.

Suomi toimi ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuoden, kun neuvosto perustettiin vuonna 2006. Yleensä jäsenyys kestää kolme vuotta, mutta alussa jäsenyyden kesto ratkaistiin arvalla ja Suomi veti lyhyimmän korren. Neuvoston jäsenenä Suomeen kohdistuu merkittäviä paineita ja kauden menestyksellinen läpivienti edellyttää vahvaa sitoumusta ja lisäresursseja. Pohjoismaana Suomelta edellytetään periaatteellista, joskin rakentavaa linjaa neuvoston jäsenenä.

Suomen toiminta nojaa EU:n ja Pohjoismaiden yhteistyöhön

Suomi nousi ihmisoikeusneuvostoon länsimaiden ryhmän ehdokkaana yhdessä Luxembourgin ja Yhdysvaltojen kanssa. YK:n maaryhmillä ei kuitenkaan ole edustuksellisuuden ohella juurikaan roolia. Sen sijaan erilaiset poliittiset ryhmittymät ovat neuvoston toiminnan keskiössä.

Suomen toiminta nojaa EU-maiden yhteistyöhön ja niin sanottuun taakanjakoon neuvostossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että EU:n jäsenmaat kantavat vastuuta yksittäisistä neuvotteluista oman asiantuntemuksensa ja halukkuutensa perusteella. EU:lla ei ole jäsenyyttä, vaan se edistää näkemyksiään jäsenmaidensa kautta. Ryhmän yhteiskannat neuvostossa esittää joko EU:n edustaja tai yksittäinen jäsenmaa, jonka jälkeen yksittäiset jäsenmaat puheenvuoroissaan lisäävät tähän kansallisia näkökulmiaan.

Suomen tulisi kyetä ylläpitämään vertaisryhmänsä hyvää panosta neuvoston toiminnassa. Tämä edellyttänee hyppyä mukavuusalueen ulkopuolelle.

Suomi nauttii YK:n kehyksessä hyvästä maineesta ennen kaikkea osana Pohjoismaista maaryhmää. Suomen jäsenyys seuraa pohjoismaista rotaatiota, joka pyrkii varmistamaan maiden edustuksen YK:n toimielimissä. Pohjoismainen yhteistyö on jäänyt EU-koordinaation jalkoihin, joskin viime vuosina se on lisääntynyt merkittävästi esimerkiksi yhteisten lausuntojen muodossa. Baltian maat liittyvät usein mukaan lausuntoihin.

Ryhmäsidoksista on Suomelle olennaista hyötyä, mutta ne asettavat myös paineita sen toiminnalle. Pohjoismaista Norja on perinteisesti ollut hyvin näkyvä toimija neuvostossa. Tanska taas on profiloitunut kidutuksen vastaisessa työssä ja kestävän kehityksen kysymyksissä nyt päättyvän kautensa aikana. Islanti otti Yhdysvaltojen paikan neuvostossa sen erotessa vuonna 2018 ja yllätti monet rohkealla toiminnallaan maakohtaisissa lausunnoissa.

Suomen tulisi kyetä ylläpitämään vertaisryhmänsä hyvää panosta neuvoston toiminnassa. Tämä edellyttänee hyppyä mukavuusalueen ulkopuolelle sekä vahvaa tukea korkeimmalta poliittiselta tasolta.

Suomen ohjelman painopistealueet

Suomi sitoutui kampanjassaan ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuden sekä YK:n monenvälisen järjestelmän tukemiseen. Suomi pyrki myös valtavirtaistamaan ihmisoikeuksia YK:n järjestelmässä sekä asettamaan ne läpileikkaavaksi prioriteetiksi järjestön uudistamisessa.

Suomi on asettanut kaudelleen neljä temaattista painopistealuetta: naisten ja tyttöjen oikeudet, koulutus ihmisoikeutena, ilmastonmuutos sekä uudet teknologiat ja digitalisaatio. Näistä kaksi ensimmäistä limittyy osaksi Suomen pitkäaikaista kehitys- ja ulkopoliittista linjaa ja ydinosaamista. Ilmastonmuutoksen ja uusien teknologioiden vaikutukset ovat uudempia kokonaisuuksia, joissa Suomi vielä etsii tarkempia tavoitteitaan.

Miten Suomi kykenee profiloitumaan neuvoston jäsenenä ja osoittamaan osaamistaan tavoilla, jotka saavat laajempaa kannatusta?

Näiden laajempien tavoitteiden alle mahtuu useita pienempiä kokonaisuuksia. Suomi pyrkii ehkäisemään syrjintää, lisäämään tasa-arvoa ja osallisuutta sekä suojelemaan vähemmistöjä ja ihmisoikeuspuolustajia. Ohjelmassa mainitaan myös muun muassa vammaisten ja alkuperäiskansojen oikeudet, rasismin ja vihapuheen ehkäiseminen sekä median vapaus. Taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien osalta nostetaan esiin yritysvastuuta, Agenda 2030:n toimeenpanoa sekä puhtaaseen veteen ja puhtaanapitoon ja viemäröintiin eli sanitaatioon liittyviä kysymyksiä.

Lähtökohtaisesti Suomen tavoitteet ja vapaaehtoiset sitoumukset eivät tuo mukanaan suuria yllätyksiä. Ohjelma keskittyy valtaosin temaattisiin kysymyksiin, joskin sitoumuksissa mainitaan myös Suomen tuki maakohtaisten ihmisoikeuskysymysten käsittelylle neuvostossa.

Ihmisoikeusneuvoston kehyksessä valitut painopistealueet ovat hyvin ajankohtaisia. Toisaalta Suomen läpileikkaava tavoite eli sukupuolten tasa-arvon edistäminen on kokonaisuutena laaja ja muidenkin toimijoiden edistämä. Olennainen kysymys onkin, miten Suomi kykenee profiloitumaan neuvoston jäsenenä ja osoittamaan osaamistaan tavoilla, jotka saavat laajempaa kannatusta.

Haastamista ja suurvaltakilpailua

Ihmisoikeusneuvoston poliittinen ilmapiiri heijastelee herkästi laajempaa maailmanpoliittista asetelmaa. Venäjä ja Kiina nousivat neuvoston jäseniksi viime vuonna. Maat ovat vahvasti edistäneet omia tulkintojaan ja haastaneet länsimaiden aloitteita sekä laajemminkin vallitsevia ihmisoikeusnormeja. Tulilinjalla ovat olleet sekä maakohtaiset että temaattiset päätöslauselmat. Monet kehitysmaat yhtyvät tähän rintamaan.

Ihmisoikeusneuvoston päätöslauselmat hyväksytään pääsääntöisesti yhteisymmärryksessä. Mikäli yksimielisyyttä ei saavuteta, lauselmasta järjestetään äänestys. Äänestysten, kuten myös päätöslauselmiin vaadittavien lisäysten määrä on kasvanut viime vuosina. Lisäysten vaatijoina toimivat pääsääntöisesti järjestelmän haastajat, kuten Kiina, Venäjä, Pakistan ja Kuuba. Yleensä taustalla on pyrkimys viivyttää lauselmia ja vesittää neuvoston toimintaa.

Venäjä ja Kiina ovat vahvasti edistäneet omia tulkintojaan ja haastaneet länsimaiden aloitteita sekä laajemminkin vallitsevia ihmisoikeusnormeja.

Viime viikolla päättyneessä ihmisoikeusneuvoston istunnossa geopoliittiset jännitteet ja suurvaltakilpailu nousivat vahvasti häiritsemään koko neuvoston agendaa. Yhdysvaltojen aktivoituminen neuvostossa ja sen tuleva jäsenyys provosoi erityisesti Kiinaa, johon merkittävä osa Yhdysvaltojen aktiivisuudesta kohdistuu.

Neuvostossa nähtiin myös sen historian ensimmäinen päätöslauselman kaatuminen, kun Alankomaiden ajama yhä käynnissä olevan Jemenin sodan mahdollisia sotarikoksia koskeva aloite hylättiin äänestyksessä. Epäonnistumisen taustalla oli Jemenissä sotivan Saudi-Arabian vahva kampanja päätöslauselmaa vastaan.

Suomen kaudesta ei tule helppo

Suomi nousee ihmisoikeusneuvoston jäseneksi hetkellä, joka ei ole Suomen tavoitteille välttämättä kaikkein otollisin. Sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeudet jakavat neuvoston jäseniä eri leireihin. Ihmisoikeuspuolustajien ja kansalaisjärjestöjen osallistaminen on aiempaa kiistellympää.

Kiina on haastanut jopa uusia teknologioita koskevia päätöslauselmia. Ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien välisen suhteen osalta tilanne on valoisampi, sillä viimeisimmässä istunnossa hyväksyttiin uusi universaali oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön. Lisäksi EU ajoi osana laajempaa maaryhmää läpi päätöslauselman ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien erityistarkkailijan tehtävän perustamisesta.

Onko Suomella esimerkiksi Islannin tavoin rohkeutta puuttua maakohtaisiin päätöslauselmiin?

Merkittävä osa ihmisoikeusneuvoston jäsenistä ei toimi aktiivisesti sen tärkeää mandaattia edistäen. Olennainen kysymys onkin, minkälaisen linjan Suomi omaksuu kautensa aikana. Onko Suomella esimerkiksi Islannin tavoin rohkeutta puuttua maakohtaisiin päätöslauselmiin? Lopulta jäsenyyden onnistuneisuuden ratkaisee se, mitä Suomi saa jäsenenä aikaan.

Kolmen vuoden jäsenyyskausi on pitkä aika ja edellyttää Suomelta merkittäviä panostuksia. Ylin poliittinen johto on osoittanut kiitettävällä tavalla tukeaan kampanjalle ja pitänyt Suomen ehdokkuutta esillä. Tätä tukea tarvitaan vastaisuudessakin, sillä on selvää, että aktiivisella ja päättäväisellä toiminnalla neuvostossa tulee olemaan seurauksensa.

VTT Hanna Tuominen toimii maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Suomi nousee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi hankalaan aikaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.