Kempas, Karla & Tegelberg, Veera (2021): Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntovarallisuuden uusjako. Vastapaino. 348 s.

Taloustoimittajien Karla Kempas ja Veera Tegelberg kirja Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntovarallisuuden uusjako pureutuu tavalla tai toisella useimpia suomalaisia koskevaan ilmiöön: asuntojen hintojen eriytyvään kehitykseen maan eri osissa. 

Pitkään tasaisena jatkunut hintakehitys alkoi 2010-luvulla voimakkaasti eriytyä, jonka seurauksena Suomi on kirjoittajien mukaan jakautunut Helsingin, Turun ja Tampereen ”kasvukolmioon”, jossa asuntojen hinnat jatkavat nousuaan; sinnitteleviin maakuntakeskuksiin, joissa hinnat pysyttelevät juuri ja juuri ennallaan, sekä kutistuviin syrjäseutuihin, joissa asuntovarallisuus menettää arvoaan. 

Kirjaa jäsentää kolme teesiä: asuntovarallisuus eriytyy Suomessa, Suomi kaupungistuu ja asuntovarallisuuden eriytymiseen on vaikutettu asuntopolitiikalla. Valtaosa teoksesta keskittyy ensimmäisen teesin syiden ja seurausten erittelemiseen. Kaupungistumisteesistä on kenties vaikea sanoa mitään uutta, mutta asuntopolitiikan ja puolueiden kantojen läpikäymiseen olisi voinut käyttää enemmänkin tilaa. 

Kirjoittajien taloustoimittajatausta näkyykin kirjan painotuksissa: kirjassa puhutaan paljon rahasta, mutta vähemmän politiikasta. Alue- ja asuntopoliittista keskustelua luonnehtii usein tunne kaupungistumisen kaltaisten trendien vääjäämättömyydestä ja politiikan kyvyttömyydestä vaikuttaa niihin. Tässä mielessä politiikkavastausten – tai niiden puutteen – tarkempi tarkastelu olisi ollut tervetullut lisä keskusteluun. 

Mitä asuntomarkkinoilla tapahtuu, ja miten tähän on tultu?

2010-luvulle asti oma asunto oli melko varma sijoitus missä päin Suomea tahansa. Sittemmin maan eri osien välille on revennyt railo niin, että talo syrjäseudulla voi olla elämänmittainen taakka, kun taas helsinkiläinen keskusta-asunto suoranainen lottovoitto. Mitä on tapahtunut?

Kempas ja Tegelberg taustoittavat kysymystä käymällä läpi asuntovarallisuuden kehittymisen historiaa 1940-luvulta nykypäivään. Tiivistetysti voi sanoa, että 1960-luvulta alkaen Suomen alue- ja asuntopolitiikka on ollut paitsi kiihtyvän kaupungistumisen hallintaa, myös pyrkimystä pitää koko maa elinkelpoisena. Kuten aluetutkija Sami Moisio tuo esiin teoksessaan Valtio, alue, politiikka: Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään meillä on pitkään elänyt mantra, jonka mukaan kaikkialla Suomessa asuvilla tulee olla samanlainen oikeus julkisiin hyvinvointipalveluihin.

Pitkällä aikavälillä sääntelyn purku on kirjoittajien mukaan hyödyttänyt omistajia, joiden on ollut entistä kannattavampaa laittaa asuntonsa vuokralle – ja ryhtyä näin asuntosijoittajiksi.

1980–90-luvuilta alkaen asuntopolitiikka on markkinaehtoistunut. Pankkien lainanantokyky on moninkertaistunut, omistusasumisen suosio laajentunut ja sääntelyä on purettu esimerkiksi markkinavuokrien osalta. Kirjoittajat toteavat, että 1990-luvun laman aikaan tehdyllä vuokrasääntelyn purulla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia. 

Siinä missä alkuperäinen tarkoitus oli lisätä vuokra-asuntojen tarjontaa, pitkällä aikavälillä sääntelyn purku on kirjoittajien mukaan hyödyttänyt omistajia, joiden on ollut entistä kannattavampaa laittaa asuntonsa vuokralle – ja ryhtyä näin asuntosijoittajiksi. Kuten Suomen Pankin analyysistä käy ilmi, sijoittajat ovat ryhmä, jonka koko ja merkitys asuntomarkkinoilla on 2010-luvulta alkaen kasvanut.

2000-luvulle tultaessa Suomesta oli tullut asunnonomistajien valtakunta. Erityisesti uusia omakotitaloja nousi ennätystahtia. Kunnan tunnetuimman asukkaan, silloisen pääministeri Matti Vanhasen vanavedessä puhuttiin Nurmijärvi-ilmiöstä. Sitten tuli vuonna 2007 alkanut finanssikriisi, jonka seurauksena Tilastokeskuksen katsauksen mukaan asuntojen kauppa jäätyi hetkeksi, ja hinnat jopa laskivat. Ne palasivat kuitenkin pian taas ennalleen ja alkoivat nousta – mutta vain osassa maata. Hintojen voimakas eriytyminen oli alkanut. 

Miksi hinnat eriytyvät?

Hintojen eriytymisen taustalta löytyy Kempaksen ja Tegelbergin mukaan kolme keskeistä syytä: kaupungistuminen, väestörakenteen muutos ja pankkien tiukentuneet lainanantokäytännöt.

Kaupungistumisen myötä työpaikat, nuori väestö ja siten myös väestönkasvu keskittyvät suurimpiin kaupunkeihin. Kaupungistumiseen on Suomessa liittynyt asuntotuotannon voimakas kasvu, sen keskittyminen suuriin kaupunkeihin ja erityisesti kerrostalorakentamiseen, joka on ohittanut pientalorakentamisen. Toisaalta väestönkasvu, erityisesti syntyvyys, vähenee. Asuntokunnat ovat yhä useammin yhden ja kahden hengen talouksia, joille sopivia pieniä asuntoja rakennetaan nimenomaan kasvukeskuksiin, hyvien palvelujen ja liikenneyhteyksien äärelle.

Hintojen eriytymistä on ruokkinut myös pankkien finanssikriisin jälkeen tiukentunut lainapolitiikka. Taantuvien alueiden negatiivinen kehitys on johtanut niillä sijaitsevien kiinteistöjen vakuusarvojen heikkenemiseen ja asukkaiden lainansaannin vaikeutumiseen. Syrjäseudulta asunnon omistavan on yhä hankalampi myydä asuntonsa ja muuttaa esimerkiksi työn perässä kaupunkiin, kun taas suuressa kaupungissa asunnon omistava voi edelleen olla melko varma omaisuutensa arvon säilymisestä. 

Asuntokunnat ovat yhä useammin yhden ja kahden hengen talouksia, joille sopivia pieniä asuntoja rakennetaan nimenomaan kasvukeskuksiin, hyvien palvelujen ja liikenneyhteyksien äärelle.

Kirjoittajat huomauttavat kuitenkin, että jako taantuvaan syrjäseutuun ja kasvukeskuksiin kätkee alleen merkittävää hajontaa sekä maakuntien että suurten kaupunkien sisällä. Maakuntakeskukset voivat porskuttaa, siinä missä ympäröivät haja-asutusalueet tyhjenevät. Samoin erityisesti pääkaupunkiseudulla eri postinumeroalueiden väliset erot asuntojen hintakehityksessä voivat olla huimia. 

On myös huomattava, että kirja ilmestyi ennen Ukrainan sodan ja energiankriisin aiheuttaman inflaation aikaa. Nyt sekä asuntolainojen korot että energian hinta ovat nousseet, mikä muuttaa asunnonomistajien tilannetta. Yhtäältä syrjäseudulla sähköllä lämmittävän talous on tiukentunut, mutta niin on myös isoissa kaupungeissa asuvien keskituloisten, joiden lainasummat ovat tuloihin nähden suuria. Kaikki kasvukeskustenkaan asukkaat eivät ole asuntomarkkinoiden voittajia.

Mitä poliitikot tekisivät?

Vaikka ulkoiset kriisit kuten inflaatio ravistelevat asuntomarkkinoiden dynamiikkaa, lopulta kyse on myös politiikasta. Kempas ja Tegelberg huomauttavat, että suomalainen asuntopoliittinen keskustelu on usein epäselkeää. Kaikilla eduskuntapuolueilla ei ole julkisesti saatavilla olevia, valmiita asuntopoliittisia kantoja, ja asuntopolitiikkaa käsitellään usein osana jotain muuta politiikka-alaa, kuten sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaa. 

Puolueiden kantojen selvittämiseksi kirjoittajat lähettivätkin puolueille asuntopoliittisen kyselyn, johon vastasivat muut eduskuntapuolueet paitsi Kokoomus ja Liike Nyt, joskin Kokoomus vastasi lähettämällä avoimen kirjallisen vastauksen kannoistaan.

Puolueet olivat yksimielisiä siitä, että asuntojen eriytyvä hintakehitys on ongelma, johon tulisi poliittisesti puuttua. On kiinnostavaa, että suurimmat ongelmat nähtiin juuri kasvavien kaupunkien tilanteessa, ei niinkään syrjäseutujen tyhjenemisessä. 

Muuttotappioalueiden suhteen puolueiden kannat eriytyivät. Ainoastaan Keskusta oli täysin sen kannalla, että valtion tulisi jollain tavalla tukea laskevien hintojen haja-asutusalueilla asuvia.

Mitään uusia tai mullistavia ratkaisuja poliitikoilla ei kuitenkaan ollut tarjota. Yleisin ratkaisuehdotus oli asuntorakentamisen, eli tarjonnan lisääminen kasvukeskuksissa. Kirjoittajat huomauttavat, että tarjonnan lisäämistä ovat pitäneet esillä erityisesti rakennuttajat itse, sekä taloustieteilijät, mutta sen vaikutuksista asuntojen hintoihin on erittäin vähän tutkimusta. 

Muuttotappioalueiden suhteen puolueiden kannat eriytyivät. Ainoastaan Keskusta oli täysin sen kannalla, että valtion tulisi jollain tavalla tukea laskevien hintojen haja-asutusalueilla asuvia. Erääksi keinoksi esitettiin kiinteistöveron suuruuden eriyttämistä alueen kustannustason mukaan. SDP, Perussuomalaiset ja RKP olivat skeptisempiä sen suhteen, että taantuvien alueiden hintatason laskuun voidaan ylipäänsä puuttua. 

Kirjoittajat toteavatkin, että puolueiden käsitykset siitä, missä määrin politiikalla voidaan – tai on edes tarpeen – vaikuttaa asuntomarkkinoiden dynamiikkaan vaihtelivat niin, ettei ole ihme, jos laajasti jaetun asunto- ja aluepoliittisen vision luominen on hankalaa. 

19 ratkaisua asuntomarkkinoiden ongelmiin

Kirjan lopuksi Kempas ja Tegelberg esittävät 19 ratkaisuehdotusta asuntomarkkinoiden ongelmiin. Ehdotukset ovat valtaosin peräisin haastatelluilta asiantuntijoilta, mutta mukana on myös kirjoittajien omia oivalluksia. Suurin osa ratkaisuehdotuksista keskittyy kasvukeskuksiin. Näistä suosituin oli jälleen asuntorakentamisen, eli tarjonnan lisääminen. Kuten todettua, asuntorakentamisen lisäämistä on pidetty esillä ja tehtykin vuosikaudet, ilman merkittäviä vaikutuksia hintojen nousuun. 

Osa asiantuntijoista uskoo, että rakentamista ei vain ole lisätty riittävästi. Osa, kuten rakennuttajat itse, ehdottaa, että kuntien tulisi antaa rakentajille ja kiinteistösijoittajille enemmän valtaa kaavoittamisessa. Arkkitehtiliiton edustaja taas painottaa viihtyisyyden ja toimivien joukkoliikenneyhteyksien merkitystä kaupunkien kehittämisessä ja pelkää, että rakentamisen volyymiä korostavan politiikan seurauksena määrä on korvannut laadun. 

Toimivan joukkoliikenteen lisäämistä pitävät yllä myös muut asiantuntijat. Se laajentaa oleellisesti työssäkäyntialueita sekä kaupunkien sisällä että välillä, ja purkaa näin hintapaineita keskusta-alueilla.  

Suurin osa ratkaisuehdotuksista keskittyy kasvukeskuksiin. Näistä suosituin oli jälleen asuntorakentamisen, eli tarjonnan lisääminen.

Sinnittelevien maakuntakeskusten osalta kirjoittajat suosittelevat aluepolitiikan kultakauden, 1960–70-lukujen pelikirjan ottamista uudelleen käyttöön. Tämä tarkoittaa julkisia investointeja työ- ja koulutuspaikkoihin sekä infrastruktuuriin kasvukeskusten ulkopuolella. Kirjoittajat huomauttavat, että valtio karsi ja keskitti 2010-luvulla työpaikkojaan kovalla kädellä, erityisesti pienemmissä maakuntakeskuksissa. 

Liikenneyhteyksien merkitystä maakuntien saavutettavuudelle ja siten elinvoimalle ei voi vähätellä. Tästä näkökulmasta esimerkiksi Turun ja Tampereen ratahankkeiden viimeaikainen takkuaminen onkin erikoista. 

Kutistuville syrjäseuduille ei tunnu olevan ihmelääkkeitä tarjolla. Kuten kirjoittajat tuovat esille, asiantuntijat ja poliitikot ovat ylipäänsä eri mieltä siitä, kannattaako taantuvia alueita julkisin varoin tukea – sen enempää kuin nyt jo tehdään esimerkiksi valtionosuusjärjestelmän kautta. Esitetyt keinot, kuten etätyön lisääminen ja muunneltavien kotien rakentaminen eivät kuulosta siltä, että ne pystyisivät kestävästi nostamaan syrjäseutuja ahdingostaan.

Asuntopolitiikan renessanssi?

Suomalaista asunto- ja aluepoliittista keskustelua leimaa usein tietynlainen vaihtoehdottomuus: kaupungistuminen ja syrjäseutujen tyhjeneminen nähdään vääjäämättömänä kehityskulkuna, johon on politiikalla hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, puuttua. Joidenkin mielestä puuttuminen ei liene edes tarpeen. Kempaksen ja Tegelbergin kirja ei, yrityksestä huolimatta, tuo muutosta tähän puhetapaan. 

Kirjoittajat kuitenkin toivovat ja uskovatkin, että asunto- ja aluepoliittinen keskustelu kokisi 2020-luvulla renessanssin. Parempi julkinen keskustelu asuntopolitiikasta olisikin toivottavaa, sillä asuminen liittyy lähes kaikkiin yhteiskuntaamme muovaavista megatrendeistä, ilmastonmuutoksesta väestönkehitykseen ja muuttoliikkeisiin. 

Jos hinnat todella karkaavat kasvukeskuksissa tavallisen keskiluokan ulottumattomiin, sillä on vaikutusta niin peruspalveluiden järjestämiseen – lastenhoitajilla tai poliiseilla ei ole varaa asua kaupungeissa, joissa heitä tarvitaan – kuin koko kansantalouteen.

Asumiseen ja aluepolitiikkaan liittyvät ongelmat ovat jo nyt niin vakavia, että niiden sivuuttaminen lienee lähitulevaisuudessa hyvin vaikeaa. Jos hinnat todella karkaavat kasvukeskuksissa tavallisen keskiluokan ulottumattomiin, sillä on vaikutusta niin peruspalveluiden järjestämiseen – lastenhoitajilla tai poliiseilla ei ole varaa asua kaupungeissa, joissa heitä tarvitaan – kuin koko kansantalouteen. Muu kulutus kärsii, jos valtaosa tuloista menee asumiseen. Toisaalta syrjäseutujen näköalattomuus ruokkii esimerkiksi poliittista ääriajattelua. 

Suomessa käydään vaalit tulevana sunnuntaina 2. huhtikuuta. Poliitikoilta sopiikin odottaa, jos ei uusia avauksia, niin ainakin selkeitä kantoja siihen, miten Suomen eri alueita ja niiden haasteita tulisi hoitaa. 

Sanna Salo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Ulkopoliittisessa Instituutissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee keskustavasemmistolaisten ja -oikeistolaisten puolueiden sopeutumista puoluekentän viimeaikaisiin muutoksiin, erityisesti populistisen äärioikeiston nousuun. 

Artikkelin pääkuva: Tapio Haaja/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Voittajien ja häviäjien Suomi – asuntojen hinnat eriytyvät, mutta poliitikoilla on vähän vastauksia  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heiskala, Risto; Aro, Jari; Herranen, Olli & Viitamäki, Riku (2022): Suomen kolmas tasavalta: Hallitsemistapa EU-aikakaudella. Helsinki: Gaudeamus. 2022. 460s.

Suomi on ollut Euroopan unionin (EU) jäsen kohta 30 vuotta. Sinä aikana on julkaistu valtava määrä tutkimuksia niin EU:n päätöksenteosta kuin integraation vaikutuksista jäsenmaiden kansalliseen politiikkaan. Suomessa Eurooppa-tutkimus on edelleen verraten ohutta, mutta kotimaiset tutkijat ovat kuitenkin analysoineet varsin kattavasti suomalaisen yhteiskunnan ”eurooppalaistumista” sekä jonkin verran myös unionin poliittista järjestelmää. 

Täten jokainen uusi tutkimus tulisi suhteuttaa aikaisempaan kansainväliseen ja kotimaiseen kirjallisuuteen. Mikä on uuden tutkimuksen tuottama lisäarvo ja miten se edistää ymmärrystämme EU:n ja kansallisen politiikan yhteyksistä? 

Suomessa Eurooppa-tutkimus on edelleen verraten ohutta, mutta kotimaiset tutkijat ovat kuitenkin analysoineet varsin kattavasti suomalaisen yhteiskunnan ”eurooppalaistumista” sekä jonkin verran myös unionin poliittista järjestelmää. 

Risto Heiskalan, Jari Aron, Olli Herrasen ja Riku Viitamäen kirjassa ei aseteta tutkimuskysymyksiä. Tutkimustehtävä puolestaan on muotoiltu seuraavasti sivulla 12: ”Tämä kirja kuvaa sitä uutta hallitsemistapaa ja niitä uusia politiikan, hallinnon, talouden ja ideologian reunaehtoja, jotka luonnehtivat kolmatta tasavaltaa ja sulkevat siltä joitain aikaisemmin avoinna olleita polkuja mutta myös avaavat uusia”. 

Hallitsemistavan ohella teos tutkii ”keskeisessä asemassa olevia poliitikkoja ja virkailijoita, joita kutsumme Suomen eurooppalaiseksi valtioaateliksi.” Valtioaateli käsittää noin 500 suomalaista poliitikkoa ja virkahenkilöä, jotka ovat keskeisissä asemissa maamme EU-politiikassa tai työskentelevät unionin instituutioissa. 

Teoksen nimessä esiintyvällä ”kolmannella tasavallalla” kirjoittajat tarkoittavat Suomen EU-jäsenyysaikaa erotuksena ensimmäisestä tasavallasta, eli ajasta itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan sekä toisesta tasavallasta, joka puolestaan sijoittuu toisesta maailmansodasta 1990-luvulle. Aineistona ovat poliittishallinnollisen eliitin ansioluettelot (460), eliittihaastattelut (50) sekä median keskustelupuheenvuorot vuodelta 2019.  

Lavea tutkimusasetelma, laihat tulokset

Teoksessa on 13 lukua, ja se jakaantuu neljään osaan. Luvut 2-4 ovat lähinnä taustoittavia ja luvuissa 5-8 tarkastellaan ”valtioaatelin” toimintaa Suomessa sekä unionin instituutioissa. Luvut 9-11 muodostavat epäyhtenäisen kokonaisuuden – lukujen teemoina ovat integraation tulevaisuus, koronapandemia ja kansalaisten kommentit EU:sta mediassa. Neljännessä osassa on kaksi pitkähköä reflektoivaa lukua, joista luku 12 arvioi unionia sosiologisen yhteiskuntateorian valossa ja luku 13 puolestaan ensisijaisesti hahmottelee integraation haasteita. 

Kirjan kahdessa viimeisessä osassa nostetaan lisäksi esiin sellaisia käsitteitä ja teoreettisia argumentteja, joita ei esiinny teoksen alkupuolella. Löysää tai puhtaasti kuvailevaa kirjoittelua on kautta linjan aivan liikaa. Välillä kirjoittajat nojaavat lähes suoraan haastatteluihin, välillä puolestaan on epäselvää, mihin kirjoittajien tulkinnat nojaavat. 

Teoksen perusongelmana on sen laveus – teemoja on yksinkertaisesti liikaa ja niitä käsitellään kovin pintapuolisesti. Kirjan mahdolliset löydökset jäävät tästä johtuen valitettavan mitäänsanomattomiksi – esimerkkeinä mainittakoon havainnot EU-instituutioiden ”arkisuudesta” tai unionin päätöksenteosta yhteisen ja kansallisten intressien yhteensovittamisena. 

Teoksen perusongelmana on sen laveus – teemoja on yksinkertaisesti liikaa ja niitä käsitellään kovin pintapuolisesti. Kirjan mahdolliset löydökset jäävät tästä johtuen valitettavan mitäänsanomattomiksi.

Teoksessa painotetaan lisäksi unionin erikoislaatuisuutta (sui generis) ja sen seurauksia EU:n kyvylle ratkaista ’kohtalokkaita’ ongelmia. Historiallinen osuus – jossa lähinnä tarkastellaan poliittishallinnollisen eliitin taustoja – jää irralliseksi eikä teoksessa muutenkaan analysoida syvällisemmin toisen ja kolmannen tasavallan eroja ja yhteneväisyyksiä. 

Analyysi kansalaisten mediakirjoituksista on valaiseva, mutta sen rajaaminen vuoteen 2019 on huono ratkaisu. Koska kirjan aikajänne kattaa koko EU-jäsenyysajan, olisi ollut mielekästä vertailla kansalaisten puheenvuoroja esimerkiksi kolmelta eri vuodelta. 

Teos sisältää kuitenkin paljon mielenkiintoista haastattelumateriaalia. Suomalaisten toimijoiden kertomukset esimerkiksi työskentelystä parlamentissa tai komissiossa avaavat hyvin EU-instituutioiden arkea. Mitään uutta ne eivät kuitenkaan tuo. 

Kenties tutkimustehtävä olisi kannattanut rajata haastateltavien näkemyksiin ”kolmannen tasavallan” politiikasta? Samalla kirjasta olisi voinut pudottaa pois jopa puolet ilman, että sisältö kärsii siitä.

Aikaisempi tutkimus sivuutetaan lähes kokonaan

Kirjoittajien aikaisemman kirjallisuuden tuntemus on korkeintaan välttävää. Kotiläksyt ovat jääneet tekemättä. 

Esimerkiksi Risto Lampinen, Olli Rehn ja Petri Uusikylä toimittivat heti jäsenyyden alussa vuonna 1998 teoksen Suomen EU-asioiden valmistelujärjestelmästä (Eduskunnan kanslian julkaisu 7/1998). Samoin Olli-Pekka Viinamäki analysoi niin EU:n kuin Suomen hallintokulttuuria vuonna 2007 julkaistussa kirjassaan. 

Anna Hyvärinen on julkaissut Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn käsittelevän väitöskirjansa ohella useita artikkeleita Suomen EU-vaikuttamisesta. Kimmo Elo puolestaan toimitti vuonna 2021 monipuolisen kokoelman, jossa arvioidaan maamme ensimmäistä neljännesvuosisataa unionissa. Jälkimmäisestä on myös julkaistu yleistajuinen artikkeli Politikasta-lehdessä.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä tutkimuskirjallisuudesta, johon teoksessa olisi ehdottomasti pitänyt viitata. Lisäksi kirjassa on pääosin sivuutettu ne lukuisat teokset, joissa Suomen EU-taipaleen avainhenkilöt ovat avanneet niin maamme liittymistä ja sopeutumista unioniin kuin työskentelyä Brysselissä. 

Myös kansainvälinen kirjallisuus on sivutettu lähes kokonaan. Esimerkiksi komission ja parlamentin toimintakulttuureista ja sisäisistä valtasuhteista sekä laajemmin EU:n päätöksenteon jakolinjoista on julkaistu valtava määrä empiirisesti kunnianhimoisia tutkimuksia. 

Kyse on vakavasta asiasta: tutkijan eettinen velvollisuus on huomioida aikaisempi kirjallisuus siihen asianmukaisesti viitaten. Nyt havainnot otetaan omiin nimiin.

Teoksessa ei niin ikään lainkaan mainita eurooppalaistumisen käsitteen lanseerannutta eurooppalaisen politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Robert Ladrechia. Suomalaisessa kontekstissa tätä tutkimussuuntaa on niin ikään edistetty.

Kyse on vakavasta asiasta: tutkijan eettinen velvollisuus on huomioida aikaisempi kirjallisuus siihen asianmukaisesti viitaten. Nyt havainnot otetaan omiin nimiin.

Tutkimuksen heikko tuntemus näkyy Suomea koskevien havaintojen puutteellisessa selittämisessä ja kontekstualisoinnissa. Eurooppalaistumisen käsitteen mukaisesti jäsenmaihin kohdistuu samanlaisia sopeutumispaineita. Integraation onkin tulkittu johtaneen hallinnon ja päätöksenteon sektorikohtaisuuden vahvistumiseen, virkamiesten roolin korostumiseen asioiden valmistelussa ja niiden koordinoinnissa, parlamentaarisen vaikutuskanavan heikentymiseen sekä alueiden aseman vahvistumiseen. 

Samalla jäsenvaltioiden kansalliset poliittiset instituutiot ovat enenevässä määrin alkaneet omaksua varsin yhteneviä organisatorisia ratkaisuja. Esimerkkinä mainittakoon jäsenvaltioiden ministeriöiden rakenteet, joissa on pyritty sopeutumaan komission sisäiseen työnjakoon ja valmistelumalleihin. Vertailevien tutkimusten kautta kirjoittajat olisivat voineet arvioida, miten nämä yleisen tason tulokset pätevät Suomeen.

Asianmukainen vuoropuhelu aikaisemman kirjallisuuden kanssa olisi myötävaikuttanut samalla analyysin syvyyteen. Haastateltavien ääni kuuluu kyllä hyvin, mutta haastatteluihin ei monin paikoin oteta riittävästi etäisyyttä. Aikaisemmista tutkimuksista olisi noussut vaihtoehtoisia tulkintoja ja havaintoja haastateltavien subjektiivisten näkemysten vastapainoksi. 

Kirjallisuuden ja yleisempi EU-arjen heikko tuntemus näkyy myös merkillisinä ilmaisuina. Esimerkiksi sivulla 389 todetaan seuraavaa: ”Viime aikoina on jossain määrin myönnetty, että komissaarien työllä on poliittinen aspekti”. Mitäpä muutakaan komission työ voi olla kuin poliittista? Komission puoluepoliittisuus on lisääntynyt ja komissaareilla on aktiiviset yhteydet omiin europuolueisiinsa. Tästä huolimatta luvussa 8 komissio kuvataan lähinnä hallinnollisteknokraattisena koneistona. 

EU ansaitsee enemmän huomiota 

Kirjassa on selkeän EU-myönteinen argumentaatio, mutta myös eräänlainen eliittivastainen perusvire. Loppulukujen nostot EU:n tulevaisuuden haasteista ovat varsin spekulatiivisia ja sisältävät runsaasti lähinnä mielipiteiksi luokiteltavia tulkintoja – kuten ehdotukset EU:n päätöksenteon demokratisoimiseksi (s. 387-391). 

Teoksessa on vahva normatiivinen ulottuvuus, jonka ytimessä on kritiikki suomalaista mediaa ja poliitikkoja kohtaan: EU:sta pitäisi kirjoittaa ja puhua enemmän, sillä nykymenolla kansalaiset eivät hahmota unionin merkitystä. Tähän argumenttiin on toki helppoa yhtyä.

Ehkä kirjoittajien taustoista johtuen – Aro, Heiskala ja Herranen ovat sosiologeja, Viitamäki kansainvälisen politiikan jatko-opiskelija – teos ei huomioi riittävästi ideologioita tai EU:ssa ja Suomessa käytäviä poliittisia kamppailuja. 

Teoksessa on vahva normatiivinen ulottuvuus, jonka ytimessä on kritiikki suomalaista mediaa ja poliitikkoja kohtaan: EU:sta pitäisi kirjoittaa ja puhua enemmän, sillä nykymenolla kansalaiset eivät hahmota unionin merkitystä.

Mitä seurauksia suomalaisesta konsensushakuisesta EU-asioiden käsittelyjärjestelmästä on? Tarjoaako se etujärjestöille ja kansalaisille aitoja osallistumismahdollisuuksia? Miten EU on vaikuttanut vallan jakautumiseen keskeisissä poliittisissa instituutioissamme? Miten lisääntynyt poliittinen polarisaatio ja populistien nousu ovat heijastuneet politiikan tekoon niin Suomessa kuin Brysselissä? Miten EU-asioiden hallitsemistapa eroaa kotimaan politiikan tai ulkosuhteiden toimintakulttuurista? Nyt tällaisia kysymyksiä vain sivutaan kirjan eri luvuissa.

Kirjasta jää kokonaisuutena sekava, hämmentynyt olo. Tiedettä se ei ole, vaan jonkinlainen puolitieteellinen kuvaus EU:sta ja Suomen poliittishallinnollisesta eliitistä. Kenelle se on suunnattu, mikä on teoksen kohdeyleisö? Tutkijoille teos ei tarjoa oikeastaan mitään uutta, eikä varmaan itse valtioaatelillekaan.     

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Markus Spiske/Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Puolivillaista tarinointia EU-Suomesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Halmesvirta, Anssi ja Laine-Frigren Tuomas (toim.) (2023): Antisemitismin kirous. Kolme kriittistä esseetä. Jean-Paul Sartre, George Orwell, István Bibó. Helsinki: Gaudeamus, 288 s.

Vaikka Euroopan Unionissa on 2000-luvulla alettu viettää Holokaustin uhrien muistopäivää tammikuun 27. päivä ja hyväksytty antisemitismin torjuntaohjelma juutalaisvastaisen toiminnan kitkemiseksi, juutalaisviha on nostanut jälleen päätään. 

Uusi antisemitismi on pesiytynyt ennen kaikkea poliittiseen islamiin ja muihin 2000-luvun ääriliikkeisiin. Se käyttää tehokkaasti hyväkseen sosiaalisen median kanavia, mutta ei myöskään kaihda perinteisiä häirinnän ja vihanilmaisun muotoja kuten juutalaisten hautausmaiden häpäisyjä.

Mitä asialle voisi tehdä ja onko uudessa antisemitismissä ylimalkaan kysymys aivan samasta ilmiöstä kuin sen edeltäjässä 1900-luvulla? Vastauksen etsimisen voi aloittaa perehtymällä antisemitismin aikaisempiin analyyseihin ja ratkaisuyrityksiin. Gaudeamus on nyt julkaissut Anssi Halmesvirran ja Tuomas Laine-Frigrenin toimittaman kolmen suomennetun esseen kokoelman. 

Alun perin esseet on kirjoitettu toisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Nämä ovat ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren (1905–1980) Pohdintoja juutalaiskysymyksestä, englantilaisen journalistin ja kirjailijan George Orwellin (1903–1950) Antisemitismi Britanniassa sekä meillä vähemmän tunnetun unkarilaisen älymystön edustajan István Bibón (1911–1979) Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen. Erinomaisia käännöksiä täydentävät toimittajien kirjoittamat ranskalaisen, brittiläisen ja unkarilaisen antisemitismin historiaa ja luonnetta valottavat johdannot.

Vapauden pelko juurisyynä

Vaikka Sartren, Orwellin ja Bibón tarkastelutavat ovat kovin erilaisia, heidän antisemitismianalyyseissaan on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkein selkeimpänä näistä kaikissa kolmessa esseessä antisemitismin juurisyyksi määrittyy vapauden pelko. Antisemiitti on pelkäävä ihminen, joka ei uskalla kohdata ihmisenä olemisen perustilannetta eli vapautta. Vapauden valitsemiseen liittyy nimittäin väistämättä oman toiminnan kriittinen arviointi sekä vastuun ottaminen omista teoista ja niiden seurauksista.

Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen. Oman kriittisen ajattelun asemesta hän haluaa olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Antisemitistisessä viitekehyksessä se määrittyy maanomistuksen ja verenperinnön siteeseen perustuvaksi kansakunnaksi. Kansakunnan puhtauden vaalimisen nimessä juutalaisten kaltaiset vieraat elementit on pidettävä siitä loitolla, ellei suorastaan hävitettävä.

Kaikki kolme ajattelijaa myös löytävät antisemitismistä eräänlaista ”väärää tietoisuutta”. Sille on ominaista todellisten yhteiskunnallisten ristiriitojen häivyttäminen näkyvistä ja juutalaisten nimeäminen syyllisiksi kaikkiin ihmiskuntaa vaivaaviin vitsauksiin.

Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen.

Antisemiitin ei tarvitse yrittää ymmärtää, mistä yhteiskunnalliset ja poliittiset epäoikeudenmukaisuudet oikeasti kumpuavat. Saksalaisen poliittisen taloustieteen kriitikon ja filosofin Karl Marxin termein voisi sanoa, että hänelle ei synny luokkatietoisuutta ja siitä seuraavaa kykyä nähdä yhteiskunnallisten ristiriitojen kapitalistista luonnetta. Antisemiitille riittää itsensä ylentäminen ja oman arvonsa kohottaminen alentamalla juutalaiset arvoltaan muita ihmisiä alhaisemmiksi.

Luokkatietoisuuden ja yhteiskuntakritiikin sijaan antisemiitti siis valitsee pikkuporvarillisen tavan hakea esikuvaa omalle elämälleen oman luokka-asemansa yläpuolelta. Vastaavasti hän luokittelee juutalaiset yhteiskunnalliseen pohjasakkaan. Sartre huomauttaa, että omistava luokka taas lietsoo antisemitismiä varaventtiilinä, johon se voi ohjata omaan sortovaltaansa kohdistuvan vihan.

Ratkaisuna sosialismi

Vapauden pelon ja pikkuporvarillisen väärän tietoisuuden lisäksi Sartren, Orwellin ja Bibón esseitä yhdistää myös samanlainen näkemys siitä, miten antisemitismi voitaisiin hävittää. Kaikki kolme nimittäin tarjoavat ratkaisuksi sosialismia. 

Tarkemmin lukien ratkaisu ei ole ollenkaan niin vanhentunut kuin ensin voisi kuvitella. Sartren, Orwellin ja Bibón sosialistinen vallankumous ei nimittäin viittaa neuvostoliittolaiseen tai kiinalaiseen ratkaisuun vaan maailman jakamiseen kaikkien siihen syntyneiden ihmisten kesken vapaasti ja oikeudenmukaisesti. 

Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi.

Henkilökohtaisen vastuun kantamista edellyttävä poliittinen vapaus yhdistyy yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, jossa yksityisomaisuus ja oman voiton tavoittelu eivät ole ihmisten toimintaa ohjaavia ensisijaisia periaatteita.

Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi. Toisen maailmansodan raunioista nousi toivo paremman maailman mahdollisuudesta ja usko ihmisten kykyyn saada myös jotain hyvää aikaiseksi.

Samalla kirjoittajat arvelevat, että vallankumouksen aika ei vielä ole tullut. Siksi on pohdittava, kuinka antisemitismiin voidaan vastata ennen sitä. 

Sekä Sartre että Bibó tarkastelevat valistuksesta, Ranskan vallankumouksesta ja sen myötä juutalaisille suoduista kansalaisoikeuksista lähtien yleistynyttä keskiluokkaistuneille juutalaisille ominaista sulautumista valtaväestön kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja siihen yhdistynyttä maallistumista ja etääntymistä juutalaisesta uskosta. Heidän vastauksensa kuitenkin eroavat merkittävästi toisistaan.

Sulautumisen ja sionismin ongelmat

Sartren tulkinnan mukaan aidon sulautumisen kohtalo on jäädä puolitiehen. Tämä johtuu siitä, että sulautumisen asteesta päättää viime kädessä valtaväestö, joka voi halutessaan myös peruuttaa koko prosessin. Sulautumisprosessiin juuttuvan juutalaisen olemassaolon tilanteeksi muodostuu välitila muodollisten kansalaisoikeuksien ja itseensä sulkeutuvien yhteiskunnallisten seurapiirien välissä. 

Bibó taas analysoi sulautumista siihen annettujen vastausten kautta. Myös hänen mukaansa porvarilliseen yhteiskuntaan sulautuminen jää puolitiehen, ja kaikki ihmiset piiriinsä hyväksyvä sosialistinen yhteiskunta häämöttää vasta tulevaisuudessa. 

Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon.

Niinpä Bibó keskittyy pohtimaan sionismin, juutalaisen kansallisuusaatteen, merkitystä. Bibón arvion mukaan sionismi perustuu ajatukseen siitä, että antisemitismi on ei-juutalaisissa yhteiskunnissa ikuista ja siksi juutalaiset tarvitsevat oman valtion. Tällä tavoin sionisteilla on taipumusta tuomita vääriksi kaikki muut ratkaisut kuin juutalaisten pyrkimyksen oman valtion perustamiseen.

Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon. Hän katsoo, että sulautumisen puolestapuhujien ja sionistien välinen kiistely on täysin turhaa, koska molemmat vaihtoehdot ovat aidosti olemassa. 

Vaikka antisemitismi oli sodan jälkeisessä Unkarissa uudelleen vahvistumassa, Bibó toivoi, että juutalaiset voisivat myös jäädä entisille asuinsijoilleen, eikä joko juutalaisvaltioon tai pois Euroopasta muuttaminen olisi heille ainoa ratkaisu.

Vastuu ja syyllisyys

Tätä kautta Bibó tulee esseensä kiinnostavimpaan ja tärkeimpään kysymykseen. Se on kysymys vastuusta ja syyllisyydestä juutalaisiin kohdistuneisiin hirmutekoihin. Bibón tulkinnan mukaan Unkarissa ei ole sodan jälkeen onnistuttu käymään kriittistä keskustelua vastuusta ja osallisuudesta vainoihin. 

Sen sijaan on valittu vaikeneminen, omien tekojen peitteleminen ja vastuun sysääminen muutaman poliitikon niskaan. Bibón käsityksen mukaan meneminen suurempien syyllisten taakse piiloon omaa henkilökohtaista vastuuta on kuitenkin sekä moraalisesti että poliittisesti itsepetoksellista ja kaksinaamaista.

Niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.

Bibón pohdinnat henkilökohtaisesta poliittisesta ja moraalisesta vastuusta suhteessa natsien juutalaisten tuhoamispolitiikkaan liittyvät siihen, että niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.

Bibón tulkinnan mukaan antisemitismi kätkettiin Unkarissa Itä-Euroopassa yleisesti omaksutun antifasistisen puhunnan taakse. Samantapainen ratkaisu tehtiin kuitenkin myös esimerkiksi Italiassa, missä tarvittiin monta kymmentä vuotta antisemitismin kotoperäisyyden myöntämiseksi.

Ongelmallinen nationalismi

George Orwellin antologiassa keskimmäiseksi sijoitettu lyhyt essee antisemitismistä Britanniassa uhkaa jäädä kahden pitkän ja perinpohjaisen kirjoituksen varjoon. Se sisältää kuitenkin tärkeän näkökulman antisemitismiin, joka on sen suhde eurooppalaisen nationalismin, kansallisuusaatteen, perintöön. Orwell nimittäin tarkastelee antisemitismiä nimenomaan ihmiskunnan kansoihin jakavan kansallismielisyyden eli nationalismin seurauksena. 

Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita. 

Poliittisesti vaarallisen tästä aatteesta tekee siihen sisältyvä ajatus jokaisen kansan ”oikeasta” paikasta maailmassa. Nationalismien törmäyksestä suurvaltojen geopolitiikkaan oli jo kertaalleen seurannut suunnatonta hävitystä ensimmäisessä maailmansodassa. Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita. 

Eurooppalaisen nationalismin näkökulmasta juutalaiset muodostavat kansallisesti loismaisen ryhmän, jolle ei ole löydettävissä oikeata paikkaa eurooppalaisella maaperällä. Orwellin johtopäätös on, että niin kauan, kuin kansallisuusaate kukoistaa Euroopassa, antisemitismin juuriminen on mahdotonta.

Uusi antisemitismi ja islamofobia

Antisemitismin kirous tarjoaa kiinnostavia näkökulmia antisemitismin ilmiön kriittiseen pohdintaan välittömästi toista maailmansotaa seuranneessa tilanteessa. Toimittajien kirjoittama esipuhe ja esseitä edeltävät johdannot tarjoavat aineksia myös nykypäivän uuden antisemitismin ymmärtämiseen. 

Toisaalta teoksen esipuheessa huomautetaan, että uudessa antisemitismin tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota juutalaisvastaisuuden ja islamofobian, islaminkammon, rakenteellisiin samankaltaisuuksiin. 

Toisaalta monet historiantutkijat ovat esittäneet, että 2000-luvun uudessa antisemitismissä on ainakin osittain kysymys eri ilmiöstä. 2000-luvun juutalaisvastaisten hyökkäysten aalto nimittäin liittyy arabivähemmistöjen piirissä syntyneeseen uuteen juutalaisvihaan, jossa juutalaiset nähdään osana länsimaailmaa, jota halutaan vastustaa.

Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.

Kulttuurista ja geopoliittista lännenvastaista valtataistelua käyvien ääri-islamististen valtioiden ja ryhmittymien on helppo kylvää juutalaisvihaa Ranskan kaltaisissa maissa, joiden suurissa siirtolaislähiöissä kasvavat toisen ja kolmannen polven arabisiirtolaiset luokitellaan toisen luokan kansalaisiksi ja nuorten siirtolaisten elämää leimaa edelleen kolonialismista periytynyt rasistinen ja poliittinen hierarkia. 

Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.

Italialais-ranskalainen historioitsija Enzo Traverso huomauttaa vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan The New Faces of Fascism, että tämän uuden ennakkoluulon poliittinen traagisuus on siinä, että se asettaa vastakkain kaksi vähemmistöä. Toista niistä, juutalaisia, puolustaa Eurooppa holokaustin opetusten muistamisen nimissä, kun taas toista, arabeja, puolustavat poliittista islamia edustavat äärikonservatiiviset arabivaltiot.

Vaikka 1940-luvun kirjoittajat eivät voineet aavistaa 2000-luvun poliittisten ennakkoluulojen muotoja, teoksen klassikkotekstit auttavat avaamaan antisemitismin ilmiön historiallisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja myös psykologisia taustoja. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että vaikka kirjan nimi on naseva ja lukemaan houkutteleva, antisemitismissä on kysymys pikemminkin poliittisesta ilmiöstä kuin mystisestä kirouksesta, jolle ei oikein voi mitään.

Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.

Artikkelin pääkuva: Ben Ostrower / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Antisemitismin kirous ennen ja nyt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miettinen, Timo (2021): Eurooppa, poliittisen yhteisön historia. 2. Painos. Teos. 399 s.

Vuonna 2021 ilmestyneessä teoksessaan Eurooppa, poliittisen yhteisön historia akatemiatutkija Timo Miettinen tarkastelee kysymystä Euroopasta ongelmana, jonka ytimessä on moninaisuuden ja keskinäisten ristiriitojen hallinta. Tähän ongelmaan Euroopassa eri aikoina annettujen vastausten yhdistävänä piirteenä Miettinen pitää universalismia. Universalismilla hän tarkoittaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin aatteisiin sisältyvää ajatusta niiden pätevyydestä tietyn rajatun yhteiskunnallisen kontekstin ulkopuolella. 

Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Universalismilla Miettinen ei kuitenkaan tarkoita aatteiden irrottamista niiden historiallisesta kontekstista. Sen sijaan Miettinen katsoo universalismin olevan piirre, joka on yhdistänyt eurooppalaista poliittista aateperintöä hyvinkin erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Tuloksena on tiivis ja analyyttinen, mutta samalla yleistajuinen eurooppalaisen poliittisen ajattelun analyysi. Miettinen tarkastelee yli kahdentuhannen vuoden mittaista ajanjaksoa, joka kattaa huomattavan määrän erilaisia aatteita ja ajattelijoita. Miettinen onnistuu tekemään aatehistoriasta kiinnostavan yleisesityksen, joka ei laajuudestaan huolimatta sorru liiallisiin yksinkertaistuksiin tai pintapuolisuuteen. Eurooppalaisen aatehistorian tuntijalle teos tarjoaa kiinnostavan synteesin ja aiheeseen vasta tutustuvalle se toimii hyvänä johdantona. 

Historiatietoista analyysia avainkäsitteiden avulla

Teos koostuu johdantoa seuraavasta kymmenestä analyysiluvusta ja näitä seuraavasta epilogista. Analyysiluvuista jokainen tarkastelee erillistä aikakautta, alkaen antiikin klassisesta kaudesta n. 500 eKr. Miettisen analyysi rakentuu neljän avainkäsitteen varaan, jotka ovat oikeus, talous, historia sekä sota ja rauha. Näiden avainkäsitteiden avulla tarkastellaan sitä, miten niiden merkitystä on tulkittu eri aikoina ja eri konteksteissa. 

Esimerkiksi talouden käsitteen muutosta, käyttöä ja merkitystä analysoidaan 1700-luvulla alkavan teollistumisen kontekstissa sekä tuolloin kehittyneiden liberalismin eri muotojen ja tulkintojen kautta. Vastaavasti sodan ja rauhankäsitteiden kautta analysoidaan Rooman valtakunnassa käytyä keskustelua sodan oikeutuksesta, keskiajalla muodostunutta ajattelua oikeutetun sodan periaatteista ja 1800-luvulla tapahtunutta humanitaarisen oikeuden kehitystä. 

Avainkäsitteiden ohella teoksen analyysi perustuu kahteen menetelmälliseen valintaan. Yhtäältä Miettinen tukeutuu ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucault’n genealogiseen lähestymistapaan. Tämä tarkoittaa, että erilaisia aatteita analysoidaan suhteessa siihen, miten ne nähdään nykypäivästä käsin, ja miten ne auttavat ymmärtämään nykyaikaa. Tämän ohella tunnustetaan erilaisten aateperintöjen moninaiset taustat ja niiden rakentuminen erilaisten määrittelyjen kautta. 

Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta Miettinen tarkastelee eri ajattelijoita Cambridgen koulukunnan näkökulmasta. Tämä tarkoittaa poliittisen ajattelun näkemistä pyrkimyksenä vastata konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin ja ongelmiin kussakin historiallisessa kontekstissa. Toisin sanoen poliittisia aatteita ei nähdä pyrkimyksenä vastata historiattomiin ja ajattomiin kysymyksiin, vaan vahvasti kuhunkin historialliseen kontekstiin kytkeytyneinä. 

Näiden kahden menetelmällisen näkökulman yhdistelmä on onnistunut, ja Miettinen tuo sen johdonmukaisesti esille teoksen varsinaisissa analyysiluvuissa. Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta teoksessa ei sorruta myöskään deterministiseen tulkintaan siitä, että tiettyjen ajatusperinteiden oli välttämätöntä syntyä tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Sen sijaan teoksen ote on dynaamisempi. Erilaisissa olosuhteissa on esitetty erilaisia tulkintoja ja vastauksia poliittisiin ongelmiin, ja näiden vastausten välillä on käyty keskustelua, neuvotteluja ja kamppailuja. 

Antiikin klassiselta kaudelta maailmansotien väliseen Eurooppaan

Teoksen lähestymistapa eurooppalaiseen aatehistoriaan on melko perinteinen, kuten Miettinen itsekin toteaa. Euroopan historiaa käydään läpi kronologisesti aina antiikin Kreikasta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka. 

Suuri osa esitellyistä ajattelijoista on tuttuja, mutta joukossa on aihetta tarkemmin tuntemattomalle lukijalle myös uusia tuttavuuksia. Esimerkiksi 1500-luvulla vaikuttanut Bartolomé de las Casas lienee monelle tuttu Espanjan siirtomaavallan kriitikko. Hänen laajempi toimintansa ja Ginés de Sepúlvedan kanssa käymänsä väittelyt alkuperäiskansojen oikeuksista ovat kuitenkin ehkä vähemmän tunnettuja. Samoin espanjalaisen Salamancan yliopiston merkitys alkuperäiskansojen oikeuksia koskeneen väittelyn areenana on harvemmin esiin nostettua tietoa. 

Miettisen analyysi etenee johdonmukaisesti ja kiinnostavasti aikakaudesta ja ajattelijasta toiseen. Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Tämän päivän Euroopan unionia koskevan keskustelun osalta eräs kiinnostavimpia havaintoja on Miettisen näkemys, jonka mukaan toista maailmansotaa seuranneen Euroopan integraation keskeiset tekijät hahmoteltiin jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Näitä olivat Miettisen mukaan ajatus taloudellisesta yhteistyöstä rauhan saavuttamisen välineenä, sisämarkkinoiden teknokraattinen sääntely sekä ylikansallisen hallinnan käyttö kansallisen suvereniteetin rajaamiseen. 

Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Monet näistä elementeistä ovat edelleen läsnä nykyisissä Euroopan integraatioprosesseissa. Miettisen analyysi on parhaimmillaan hänen analysoidessaan saksalaisen klassista talousliberalismia vahvan valtion roolilla haastaneen ordoliberalistisen talousajatteluperinteen syntyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän ajatusperinteen paradoksaaliselta vaikuttava piirre on ajatus vahvasta julkisesta vallankäytöstä vapaiden markkinoiden turvaajana. Valtiolla tulee olla samanaikaisesti merkittävä rooli, mutta sen ei tule vaikuttaa suoraan markkinoiden toimintaan. Tämän ajatusperinteen parempi tuntemus olisi suomalaisenkin EU-ymmärryksen kannalta tärkeää. 

Teoksen epilogissa Miettinen pohtii Euroopan ongelman mahdollisia tulevia ratkaisuvaihtoehtoja. Hän esittää eurooppalaisen yhteistyön oikeutuksen perustaksi vastaamista pandemioiden ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin yhteisiin ongelmiin. Tämä edellyttäisi Miettisen mukaan näkökulman vaihdosta suhteessa siihen, miten poliittisten järjestelmiemme oikeutus rakentuu. Ajatus on varsin tervetullut, ja ehkä sitä olisi voinut kehitellä pitemmällekin. Tämä tosin saattaisi vaatia oman teoksensa. 

Julkisen intellektuellinen puheenvuoro

Kokonaisuutena Miettisen teos on kiinnostavaa ja inspiroivaa luettavaa. Hänen tapansa kirjoittaa on keskusteleva, ja hän tarkastelee eri argumentteja laajasti ja monipuolisesti. Laajan historiallisen jatkumon sekä useiden eri ajattelijoiden ja aatteiden tarkastelu melko tiiviissä teoksessa johtaa väistämättä joihinkin kompromisseihin. Muutamia ajattelijoita sivutaan vain lyhyesti, mutta tätä ei voida pitää varsinaisena heikkoutena. 

Neljän avainkäsitteen, oikeus, talous, historia, sota ja rauha kautta ajatus universalismista eurooppalaista poliittisen ajattelun perintöä luonnehtivana piirteenä avautuu kiinnostavasti. Hetkittäin universalismin piirteitä voisi tuoda korostetumminkin esille, koska teoksen teksti on varsin tiivistä ja uusia ajattelijoita ja aatteita esitellään lukijalle tiuhaan tahtiin. 

Teos on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Merkittäviä virheitä tai puutteita teoksesta on vaikeaa löytää. Pienenä huomautuksena mainittakoon, että 2. painoksen sivulla 185 mainitaan Eurooppa-tutkimuksessa vaikuttavasta liberaalin internationalismin teoriaperinteestä, jonka piirissä Euroopan unionia tarkastellaan ensisijaisesti jäsenmaiden intressien ajamisen välineenä. Tällä viitataan todennäköisesti liberaalin intergovernmentalismin tai suomeksi liberaalin hallitustenvälisyyden teoriaan, jonka kehittäjä ja tunnetuin edustaja on amerikkalaistutkija Andrew Moravcsik. Hänen tuotantonsa on siinä määrin keskeinen osa EU-tutkimuksen perinnettä, että ehkä Moravcsikin pääteos ”The Choice for Europe” -olisi ansainnut tulla mainituksi Miettisen lähdeluettelossa. 

Lisäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppa-keskustelua käsittelevässä luvussa olisi ehkä ollut syytä mainita eurooppalaisen yhteistyön suuntaviivoja hahmotellut Paneurooppa -liike. Liike tuli tunnetuksi 1920-luvulla sen edustajan Richard Coudenhove-Kalergin julkaistua ”Paneuropa” -pamflettinsa vuonna 1923. 

Kyse ei ollut mistään marginaalisesta ryhmittymästä, mistä kertoo se, että liikkeen edustajiin kuului muun muassa Ranskan ulkoministerinäkin toiminut Aristide Briant. Zürichissä vuonna 1946 pitämässään puheessa Winston Churchill peräänkuulutti ”Euroopan yhdysvaltojen” perustamista. Samassa puheessa hän kiitti Paneurooppa-liikettä sekä erityisesti Coudenhove-Kalergia ja Briandtia tämän suuntaisen tavoitteen edistämisestä. 

Kaiken kaikkiaan Miettisen teos on hieno yleisesitys. Timo Miettinen on eräs Suomen tärkeimmistä eurooppalaisen aatehistorian ja EU:n asiantuntijoista, mutta tämän ohella hän on myös julkinen intellektuelli. Hänen teoksensa on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkelin pääkuva: Heli Sorjonen/Teos.

Julkaisu Kirja-arvio: Euroopan poliittista aatehistoriaa sivistävästi ja yleistajuisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hast, Susanna (2022): Ruumis/huoneet. Kustantamo S&S. 268 s.

Tutkija ja taiteilija Susanna Hastin kirja, Ruumis/huoneet on monitasoinen romaani. Se avaa koetun, muistetun ja kulttuurissa merkityksellistetyn kohtaamista osana elettyä elämää. Teoksen ytimessä on tietoisesta muistamisesta torjuttu seksuaalisen hyväksikäytön kokemus. Mutta unohtamisella on rajansa. 

Kirjan alussa, sivulla 11 Hast kirjoittaa seuraavasti: 

”En halua enää unohtaa. Olen teeskennellyt olevani menneisyydestäni vapaa mutta nyt pelkään, että tätä menoa unohdan loputkin. Sydämeni hakkaa kun painan näppäintä toisen perään.”

Kirjassa on kertoja/kirjoittaja, joka pyrkii selvittämään mitä oikein tapahtui omituisissa kohtaamisissa poikaporukan kanssa. Tuolloin, vuosina 1994, 1995 ja 1996, kertoja on ollut varhaisessa murrosiässä.  Mitä hänelle oikein tehtiin, miksi hän voi niin pahoin ja miksi muistaminen sattuu, kaatuu päälle ja häviää. Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja. 

Teos kuljettaa mukanaan väkivallan kokemuksen tutkimustietoa, feministisiä seksuaalisuuteen liittyviä radikaaleja tekstejä sekä niiden tarjoamia sanoja ja ajattelutapoja. 

Teksti rakentuu narratiivisena, omaelämäkerrallisena selvittämisen ja selviytymisen kertomuksena. Siinä käsitellään suhdetta vanhempiin ja isovanhempiin, kerrotaan työssä ja tutkimuksessa etenemisestä sekä oman perheen hetkistä. Kerrontaa ohjaa kuitenkin kertojan yhä vahvemmaksi tuleva vakaumus: hänelle on tehty seksuaalista väkivaltaa. Hän on traumatisoitunut. 

Mutta kuinka vahvasti? Onko kyse oireistosta, joka täyttäisi post-traumaattisen stressin oireyhtymän kriteerit? Vaiko jostain muusta? Kertoja linkittää itsensä diagnostiikkaan samalla kun koetusta tulee yksi erilaisiin valintoihin kiinnittyvä – tai niissä elävä – elementti. Ja valintoja on useita.

Ruumiilliset esitysmuodot

Kirjan lukujen nimikkeisiin Paikka, Sota, Hysteria, Aukko, Kynnys kiteytyy hyvin se ydintarina, joka post-traumaattisen stressin oireyhtymään liitetään. Sanat myös johdattavat metaforiseen ajatteluun linkittäen seksuaalisen väkivallan ja sodankäynnin toisiinsa. En pidä tätä sattumana. 

Sodan ja seksuaalisuuden kokemusmaailmassa erittäin konkreettiset, joskus myös pieniltä vaikuttavat sekä tilanteessa lähes tavanomaiseksi luonnehdittavat teot ja haavoittuvuus tulevat kohdattaviksi. Traumatisoitumiseen liittyvä tutkimusteoria tulee sotaa ja erityisesti sotilaiden kokemusta käsittelevästä tutkimuksesta osana varsin laajaa Vietnamin sodan seurauksien käsittelyä. 

Ruumis/huoneet -kirjassa kertojan isä on toiminut rauhanturvaajana. Hän ei palaa kokemuksestaan täysin eheänä. Sodankäynnin toimintakenttä, johon myös kaupallinen seksi sekä raiskaukset kuuluvat, voi myös muuttaa kummajaiseksi. Sotaan liittyvissä raiskauksissa kyse on ryhmätoiminnasta, kuten myös kirjassa kuvatussa tapahtumassa. 

Kirjan toimija on selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus.

Kirja avaa vahvasti tapaa, jolla seksuaalisen väkivallan kokemus vie monitasoiseen, kulttuuristen representaatioiden maailmaan. Siinä ruumiille tehtyjen asioiden hahmottaminen kokemuksena ristiriitaistuu osana sosiaalista keskustelukenttää. Tappaminen ja raiskaus ovat kokemuksia, joista ei puhuta suoraan vakiintuneessa keskustelukulttuurissa.  

Eettisesti oikeutetut uhrikuvat ja seksuaalisuuteen liittyvät merkitykset vaikuttavat asettuvan retorisesti aivan toisenlaisiin ympäristöihin. Samalla ne edustavat myös aluetta, jota mediassa visualisoidaan ja esitetään vahvasti tunteita nostattavalla tavalla. Tapahtumille ja teoille tarjolla olevat merkitykset ovat vahvasti symbolisia, eikä niitä ole helppoa erottaa julkisesta mielikuvastosta omallakaan kohdalla. 

Tähän tilaan ei kuitenkaan mahdu se, että uhri on myös osa tapahtumaketjua. Kirjan kertoja kamppaileekin itsensä, väkivaltaan liitettyjen hahmojen sekä omien, elettyjen kokemusten merkityksien avaamiseksi.

Kirjan toimija on kuitenkin selviytyjä, joka käsittelee ja rakentaa itseään sekä muistojaan. Teksti on kehollisen, ruumiillisen kokijan elämän eri ulottuvuuksien kuvaus. Kirja on tarina monitasoisesta kamppailusta, jota käydään yritettäessä palauttaa mieleen oman elämän tapahtumia, joilla on ollut traumatisoivaa voimaa. 

 Traumatisoivat muistot

Vai luinko kirjaa vain osana omaa ajatteluani? Kuulun nimittäin siihen sukupolveen, joka nosti tutkimuksellisesti esiin seksuaalisen väkivallan traumatisoivuutta ja analysoi siihen liittyvää muistamisen dynamiikkaa. Tutkimuskenttä on jatkunut vahvana psykologiassa. Psykologinen, traumatisoitumista käsittelevä tutkimus on analysoinut sekä seksuaalisen hyväksikäytön erityistä satuttavuutta että sukupuolen merkitystä osana tätä ilmiötä.

Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta. Kyse ei siis ole vain siitä, että hyväksikäyttävä suhde satuttaa, vaan myös siitä, että muistaminen ja tapahtumaan liittyvät muistikuvat seksualisoivat, loukkaavat ja häpäisevät minäkuvaa pitkään tapahtuman jälkeen. 

Seksuaalisen väkivallan yhteydessä kyse ei ole vain muistamisesta tai unohtamisesta, vaan myös narratiivisen muistamisen ongelmasta.

Olen tutkimuksissani kutsunut tätä viipyilevää vaikutusta aikanaan tarinalliseksi traumatisoitumiseksi. Kyse on eletyn elämän, muistin ja sille kerronnalla annettujen merkitysten dynamiikasta. Narratiivinen tutkimus toteaa kerronnan rakentuvan pitkälti ajassa mahdollisten tarinoiden ohjaamana, osana sosiaalisia vuorovaikutuskenttiä.  

Esitin seksuaalista väkivaltaa ja pornografisoivia narratiiveja sekä intiimiä haavoittuvaisuutta käsitelleessä artikkelissani, että seksuaaliseen riistoon liittyy harvoja kulttuurisia narratiiveja, jotka tekisivät muistamisen mahdolliseksi tavalla, joka sekä tuntuu todelta että pystyy selittämään tapahtuneen siten, että minuus säilyy arvostettavana. Siksi ajattelin – ehdottoman positiivisesti – että väkivaltaan liittyvän tutkimuksen yksi tehtävä on avata ilmiötä tavalla, joka mahdollistaa toisenlaisia merkityksellistämisen tapoja. 

Tieto kokemuksissa

Kirjan tekstiä voi pitää esimerkkinä autoteoreettisesta kirjoittamisesta: vaikka kirjoittaja on päähenkilö ja tekstissä puhuva kokija, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa, tutkimustieto merkityksellistää tekstin juonta. 

Kyse ei ole perinteisestä lähteiden käytöstä, saati kokemusten selittämisestä tietoa käyttämällä. Tekstissä erilaiset kriittistä feminismiä edustavat kirjailijat, traumatisoitumiseen liittyvät ja liitettävät tutkijat, tietoa käyttävät podcastissa keskustelevat kokemusasiantuntijat, TV-sarjojen poliisit sekä traumatyön ammattilaiset, ystävät ja sattumalta tavatut henkilöt saavat paikan osana kertomusta. 

Nimiä mainitaan ja havaintoja nähdystä tai luetusta esitetään, mutta vain osana monitasoista kokemuksen ja ajattelun reflektointia.

Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa. 

Teos oli itselleni ilahduttava, vakuuttava ja monitasoisuudessaan kaunis. Kirja on myös kokemuksellinen, tietopoliittinen teksti. Se tuntuu todelta ja avaa ilmiötä, mutta ei ryhdy argumentoimaan. Kerronta kutsuu lukijan asettumaan erilaisiin horisontteihin. Teksti myös pakottaa tunnistamaan seksuaalisen hyväksikäytön musertavaa voimaa.

Kerronta ei kuitenkaan syyllistä tai pelota ketään. Sen sijaan lukija kohtaa asioita, jotka elävät myös hänen ruumiillisessa todellisuudessaan. Teos on selviytymisen tarina – sellaisella tavalla, jossa koetun merkityksellistäminen voimaannuttaa. 

Suvi Ronkainen on tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopistossa. Hän on myös vetänyt Valta, väkivalta ja sukupuoli – teemaan linkittyvää Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta 2000–2004.

Artikkelin pääkuva: Kustantamo S&S.

Julkaisu Kirja-arvio: Hauraus ja haureus – seksuaalisen hyväksikäytön väkivalta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helo, Ari (2022): Amerikan Yhdysvaltojen historia. Helsinki: Nord Print, 632 s.

Aurinkoinen päivä Dallasissa 22.11.1963. Avoauto, hymyilevä presidentti sekä vaaleanpunaisessa puvussa sädehtivä ensimmäinen nainen. Tämä kuva piirtyy ensimmäisenä lukijan silmille, kun katsoo uusimman suomalaisen Yhdysvaltain historiaa käsittelevän teoksen kansikuvaa. 

Suomalaisten arjessa Yhdysvallat on jopa tiedostamatta vahvasti läsnä. Amerikkalainen kulttuuri, kansainvälinen kauppa sekä maan asema ainoana todellisena supervaltana tuovat Yhdysvallat lähelle Suomea ja suomalaisia. 

Harva suomalainen osaa kertoa, kuinka Euroopan komissio muodostetaan parlamenttivaalien jälkeen. Huomattavasti useampi osaa kertoa, kuinka valitsijamiehet jakautuvat Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Mutta tunnemmeko kuitenkaan Yhdysvaltoja syvällisesti? 

Tietokirjalle perinteinen rakenne

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt useiden tutkijoiden ja toimittajien kirjoittamia teoksia, jotka ovat inspiroituneet Donald Trumpin noususta Yhdysvaltain presidentiksi ja maan sisäpoliittisesta kaaoksesta. Sinällään tämä ei ole ihme, sillä Trump myy. Nämä teokset tarjoavat kuitenkin populaarin ja pintapuolisen raapaisun amerikkalaiseen todellisuuteen.

Usein teokset edustavat yhteiskuntapoliittista näkökulmaa, tai mediallinen ote on niissä vahvasti läsnä. Mediallisessa otteella tarkoitetaan tässä yhteydessä toimittajille tyypillistä nykypäivään sijoittuvaa kuvausta Yhdysvaltain politiikasta – vailla syvällistä kerrontaa.

Aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Ari Helon syksyllä 2022 ilmestynyt suurteos Amerikan Yhdysvaltojen historia ei kuulu tähän sarjaan. Jo pelkästään teoksen nimi antaa selvyyden siitä, että nyt ollaan todellisen historian äärellä. 

Teos vie lukijan yli 600 sivun pituiselle matkalle siirtokuntien perustamisesta aina nykypäivään saakka ja piirtää pitkän aatehistoriallisen kaaren kansakunnan kehityksessä. Osuutensa saavat kansakunnan levittäytyminen kohti länttä, verinen sisällissota, kultainen aikakausi ja teollistuminen sekä 1900-luvun kansainväliset ja sisäpoliittiset muutokset, jotka ovat nostaneet Yhdysvallat keskeiseksi maailmanvallaksi. 

Vahva aatehistoriallinen näkökulma on eittämättä Helon tuoreimman teoksen mielenkiintoisinta antia ja auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvallat toimii edelleen samojen periaatteiden ja rakenteiden ohjaamina kuin kansakuntaa perustettaessa. 

Rakenteellisesti teos on juuri sellainen kuin voi kuvitella, vaikkakin alun tiivis esihistoriallinen teos vaikuttaa hieman päälleliimatulta, ja teoksen olisi hyvin voinut aloittaa suoraan siirtokuntakautta käsittelevästä luvusta. Tämän jälkeen edetään hyvin kronologisesti Yhdysvaltain historiallinen aikakausi kerrallaan. Kansakunnan syntyhistorian vuosikymmenet sekä viimeiset parikymmentä vuotta on pilkottu pienemmiksi luvuiksi. 

Luonnollisesti teoksen ensimmäisiltä sivuilta löytyy Yhdysvaltain kartta osavaltioiden unioniin liittymisvuosineen ja erotettuna alkuperäiset 13 siirtokuntaa, joita ei kuitenkaan ole kuvattu alkuperäisten rajojen vaan nykyisten osavaltioiden mukaan. Kyseessä on pieni yksityiskohta, mutta se kiinnittää huomion. Liitteinä on luonnollisesti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus sekä perustuslaki siihen kuuluvine lisäyksiin. 

Teos tuo nopealla vilkaisulla mieleen toisen Yhdysvaltain historiaa käsittelevän järkäleen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain tutkimuksen emeritusprofessori Markku Henrikssonin vuonna 2021 julkaistun Tähtilipun maa: Yhdysvaltain alueen historia. Merkittävin ero Henrikssonin kirjaan on Helon aatehistoriallisuuteen painottuva ote. Hänen asiantuntemuksestaan juuri aatehistorian tuntijana on saatu nauttia jo aiemmin teoksen Yhdysvaltain demokratian synty (2014) parissa. 

Vahva aatehistoriallinen näkökulma on eittämättä Helon tuoreimman teoksen mielenkiintoisinta antia ja auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvallat toimii edelleen samojen periaatteiden ja rakenteiden ohjaamina kuin kansakuntaa perustettaessa. 

Yhdysvallat on ensisijaisesti tasavalta, eikä demokratia

Helo nostaa hyvin esille, miten Yhdysvallat perustettiin tasavallaksi eikä demokratiaksi. Se on keskeinen huomio, joka auttaa ymmärtää Yhdysvaltain politiikkaa ja vaalijärjestelmää vielä tänäkin päivänä. Tähän kansakunnan perustajaisät hakivat esimerkin antiikin maailmasta ja Rooman tasavallasta, jonka katsottiin edustavan parhaiten vapaiden miesten johtamaa maata. Demokratiaa puolestaan pidettiin epäsopivana järjestelmänä maantieteellisesti laajalle ja moninaiselle kansakunnalle. 

Jos Yhdysvallat olisi lähtökohtaisesti demokratia eikä tasavalta, niin vuoden 2016 presidentinvaalien lopputulos olisi ollut toisenlainen. Puhtaasti demokraattisessa järjestelmässä 2,9 miljoonaa ääntä enemmän saanut Hillary Clinton olisi valittu presidentiksi Donald Trumpin sijaan. Tässä järjestelmässä valittiin kuitenkin se, joka sai enemmistön valitsijamiehistä.

Tähän liittyy olennaisesti myös liittovaltioon pohjautuva hallinto. Helon näkökulmasta liittohallitus ei ole luonut osavaltioita vaan päinvastoin. Suomalaisesta käännöksestä huolimatta osavaltiot eivät ole jonkun osia vaan riippumattomia valtioita, jotka ovat päättäneet muodostaa liittovaltion. Tässä suhteessa teos auttaa murtamaan virheellistä suomalaista näkökulmaa osavaltioiden oletetusta alisteisesta suhteesta liittohallitukseen. 

Helo nostaa hyvin esille, miten Yhdysvallat perustettiin tasavallaksi eikä demokratiaksi. Se on keskeinen huomio, joka auttaa ymmärtää Yhdysvaltain politiikkaa ja vaalijärjestelmää vielä tänäkin päivänä.

Tätä havainnollistaa kuluneena vuonna osavaltioiden reaktiot esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden aborttioikeuden rajaamisen päätös, jossa korkeimman oikeuden enemmistö katsoi, että koska perustuslaissa aborttia ei ole määritelty liittovaltion päätösvaltaan, niin sitä koskevat linjaukset kuuluvat osavaltioiden päätösvaltaan. Osavaltiot ovat sitten käyttäneet tätä ratkaisua monipuolisesti kiristämällä tai lieventämällä aborttisäädöksiä. 

Tasavaltalaisuuden ohella teos antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia Yhdysvaltain järjestelmän olemusta myös perustuslain näkökulmasta. Kuten Helo itsekin teoksessa toteaa, liittovaltioon pohjautuva tasavalta pystyi parhaiten turvaamaan vapaiden miesten perustavanlaatuiset oikeudet kuten sanan- ja lehdistönvapauden sekä maan kehityksessä vahvasti vaikuttavan uskonnonvapauden. 

Helon tausta Yhdysvaltain aatehistorian tutkijana sekä erityisesti perustajaisä Thomas Jeffersonin ajattelun ymmärtäjänä näkyy teoksen alkupuolen erityisen vahvassa analyyttisessa osiossa, jossa käydään hyvinkin yksityiskohtaisesti lävitse perustamiskauden tapahtumat sekä suurimmat poliittiset konfliktit federalistien ja republikaanien välillä. 

Federalistit ja republikaanit olivat Yhdysvaltain perustamiskauden pääpuolueiden kannattajia, joiden merkittävin näkemysero koski liittohallituksen valtaa suhteessa osavaltioihin. Tuon ajan republikaanit eivät kuitenkaan ole yhteydessä nykypäivään republikaaneihin ja Republikaaniseen puolueeseen, joka perustettiin vasta 1854.

Mitä lähemmäksi nykypäivää siirrytään, sitä enemmän kirjassa kuvaillaan yhteiskunnallisia muutoksia niiden suoran analysoinnin sijaan. Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneiden lukunautintoa tämä ei kuitenkaan vähennä, sillä aikakausista on pystytty nostamaan esille juuri Yhdysvaltain kehityksen kannalta keskeiset tapahtumat. 

Todellisuus ihanteiden tiellä

Yhdysvaltain olemassaolo on aina ollut tasapainoilua idealismin ja realismin välillä. Tämä tulee konkreettisesti esille erityisesti Helon teoksen siinä vaiheessa, kun hän käy lävitse Yhdysvaltain laajentumista kohti länttä ja törmäämistä alkuperäiskansojen kanssa. 

Laajentuminen katsottiin osaksi kaitselmuksen johdatusta (engl. Manifest Destiny) ja se oikeutettiin ihanteiden tasolla sivistyksen levittämisessä. Valkoiset amerikkalaiset omaksuivat intiaanien ”suuren isän” roolin pyrkien hävittämään heidän alempiarvoisenaan pitämänsä kulttuurin ja alistaakseen heidät osaksi länsimaista kulttuuria. Toisena esimerkkinä ihanteiden ja todellisuuden ristiriidasta voidaan pitää orjuutta ja sisällissotaa.

Idealismin ja realismin ristiriita ei näkynyt pelkästään 1800-luvulla, vaan vaikutti Yhdysvaltain historiassa myös seuraavalla vuosisadalla, kun Yhdysvallat laajentui merien taakse Espanjaa vastaan käydyn sodan seurauksena ja liitti valtansa alle Kuuban, Puerto Ricon sekä Filippiinit. Amerikkalaisia arvoja ja ihanteita vietiin tähtilipun johdattamana väkipakolla ja paikallisen väestön näkökulmasta verisin seurauksin. Vaikka samanlaista maa-alueiden haltuunottoa ei enää nähty ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen, suurvaltapolitiikan raaka todellisuus on vaikeuttanut ihanteiden puolustamista.

Ari Helo on ottanut historiantutkijalle kuuluvan roolin. Hän ei asetu kummallekaan puolelle, vaan positioi itsensä keskelle. Se on radikaali vaihtoehto nykypäivän keskustelukulttuurissa, jossa pyritään ennen kaikkea hakemaan vastakkainasettelua. 

Luonnollisesti Helon teokseen mahtuu myös Yhdysvaltain moraalista johtajuutta korostavien roolien käsittelyä kuten Euroopan pelastaminen ensin militaristiselta ja toiseksi fasistiselta Saksalta sekä Läntisen Euroopan pitäminen vapaana ja demokraattisena kommunismin uhkaa vastaan kylmän sodan aikana. Se, tehtiinkö Euroopan pelastaminen ensisijaisesti vapauden ja demokratian turvaamiseksi vai enemmän taloudellisen ylivallan ja amerikkalaisuuden levittämiseksi, jää lukijan ratkaistavaksi. 

Tässä ajassa Yhdysvaltain politiikkaa käsittelevä teos ei olisi mitään, jos siinä ei mainittaisi kulttuurisotia ja ideologista vastakkainasettelua. Edustajanhuoneen puhemieheksi nousseen Newt Gingrichin johtamien republikaanien valtaannousu ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin 1990-luvun alkupuolella vahvisti ideologioiden valtataistelua Yhdysvalloissa ja sai konservatiivit sekä liberaalit kaivautumaan poteroihinsa. Poliittinen keskusta on käytännössä kadonnut ja ääripäät ruokkivat polarisaatiota, jonka yhtenä huipentumana voidaan pitää Donald Trumpin valtaannousua. 

Suomalaiselle tutkijalle helpoin tie käsitellä Amerikan kulttuurisotaa olisi ottaa selkeästi kantaa liberaalin järjestyksen puolesta ja kaataa kaikki ongelmat valkoisen vallan syliin. Ari Helo ei ole kuitenkaan valinnut helpointa reittiä, vaan ottanut historiantutkijalle kuuluvan roolin. Hän ei asetu kummallekaan puolelle, vaan positioi itsensä keskelle. Se on radikaali vaihtoehto nykypäivän keskustelukulttuurissa, jossa pyritään ennen kaikkea hakemaan vastakkainasettelua. 

Viime vuosien aikana tilaa saanutta ja osittain Suomeenkin rantautunutta woke-ideologiaa Helo ei myötäile, vaan argumentoi kirjan myöhemmissä luvuissa ideologian kannattajien kehitelleen itselleen sopivan narratiivin Yhdysvaltain sisäisistä ongelmista. Heidän ajattelussaan ongelmien syynä on perinteinen valkoinen eliitti, joka ei ole kiinnostunut vähemmistöjen aseman parantamisesta, oli sitten kyseessä terveydenhuolto tai vaalijärjestelmä. 

Vierailevat äänet sivuosassa?

Ari Helo ei ole teoksen ainoa kirjoittaja, vaan teoksessa on myös muiden tutkijoiden kirjoittamia esseitä. Ne edustavat temaattisesti hyvin samanlaista lähestymistapaa amerikkalaiseen kulttuuriin kuin Henrikssonin edellä mainitussa teoksessa. Näissä esseissä professori Sami Pihlström käsittelee amerikkalaista pragmatismia, professori Mikko Saikku Yhdysvaltain luonnonsuojelua, emeritusprofessori Bo Pettersson amerikkalaista kirjallisuutta ja Kimmo Laine elokuvateollisuutta. 

Esseet keskittyvät tiettyihin teemoihin, eivätkä suoraan edusta teoksen aatehistoriallista otetta. Ne rikkovat teoksen rakennetta ja johdattavat lukijan sivuraiteille. Teos on hyvä jo sellaisenaan, eikä olisi sinänsä kaivannut neljän ulkopuolisen kirjoittajan esseitä. 

Jani Kokko on väitöskirjatutkija Historian ja etnologian laitoksella Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Ihanteiden kansakunta – Amerikan Yhdysvaltojen historia  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä Politiikasta-podcastissa keskustellaan siitä, miten tietokirja oikein syntyy. Tutkijat kirjoittavat tutkimuskohteistaan paitsi paljon tutkimusartikkeleita, myös kirjoja. Tutkimusartikkelissa ei ole aina valtavasti tilaa mennä yksityiskohtiin, vaikka ne voisivat olla etenkin tutkijan itsensä mielestä erittäin mielenkiintoisia. Siksi perinpohjaisemmat tutkimustulokset julkaistaan usein kirjamuodossa.

Mutta tietokirjakaan ei synny hetkessä, eikä jokainen tutkimus sovellu kirjamuotoon. Vaikka tutkimukseen perustuvan kirjan, eli monografian, työmäärä on melkoinen, se häviää suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusmittareissa tutkimusartikkeleiden julkaisulle. Toisaalta esimerkiksi dosentin arvon hakemisessa kirjajulkaisun kaltainen merkittävä tieteellinen tuotanto lasketaan eduksi.

Vaikka tutkimukseen perustuvan kirjan, eli monografian, työmäärä on melkoinen, se häviää suhteessa opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusmittareissa tutkimusartikkeleiden julkaisulle.

Suomalaiset tutkijat kirjottavat tietokirjoja paitsi suomeksi kotimaisille tiedejulkaisijoille, myös kansainvälisille julkaisijoille yleensä englanniksi. Näin tutkittu tieto leviää vaihtelevissa muodoissa erilaisille yleisöille. Tietokirjoja julkaistaan myös eri tasoilla eri yleisöille, eli myös tietokirjoista löytyy yleistajuistettua tutkimustietoa. Tietokirjoja koskee myös nykyinen pyrkimys avoimeen julkaisemiseen, joka muuttaa tuttua tutkijan ja kustantajan välistä suhdetta.

Ennen kuin tietokirja löytyy hyllystä, täytyy tutkijan selvitä monesta työvaiheesta. Tässä Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja ja Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mikko Poutanen keskustelee Turun yliopiston yleisen historian yliopistonlehtorin Pia Koivusen kanssa tutkimukseen pohjaavan tietokirjan synnystä. 

Suomalaisten suhde historiantutkimukseen

Historia ja historiantutkimus kiinnostavat suomalaisia. Vaikka sotahistorialla on erityistä painoarvoa, myös muut historialliset teemat herättävät mielenkiintoa ja tunteita. Kulttuuri- ja kokemushistoria ovat uudempia tulokkaita historiantutkimuksen kentällä, ja nekin on otettu hyvin vastaan kaikessa moninaisuudessaan. 

Laajojen yleisöjen osalta haasteeksi kuitenkin voidaan katsoa se, että historiantutkimusta itseään kohtaan on joskus melko vähäistä mielenkiintoa. Mediassa nostetaan harmittavan usein historiallisia aiheita melko mustavalkoisella esitystavalla, vaikka monipuolisempaa tutkimustietoakin olisi saatavilla. Historiaa ei ehkä aina hahmoteta tieteenä sen ansaitsemalla tavalla. 

Kesällä vuonna 2022 monet historiantutkijat ottivat myös kantaa toimittaja Maria Petterssonin suurelle yleisölle suunnatun, niin sanotusti historiallista tutkimusta yleistajuistavasta tietokirjan Suomen historian jännät naiset: Selvänäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia (2022) suhteesta sen pohjana olleeseen tutkimukseen. Tapaus antoi melko ongelmallisen vaikutelman historiantutkimuksesta, jonka tuloksia muiden kuin tutkijoiden tulisi lähtökohtaisesti muokata laajoja yleisöjä puhuttelevaksi.

Historiaa ei ehkä aina hahmoteta tieteenä sen ansaitsemalla tavalla. 

Lisäksi moni julkiseen keskusteluun osallistunut vaikutti olettavan, että lähteet löytyvät kuin valmiiksi paketoituina arkistoista. Tämä osoitti, että historiantutkimuksen prosesseista ja lähteiden analysoinneista olisi ehkä syytä puhua enemmän, eikä vain keskittyä ”jännittäviin” tuloksiin. Näin voitaisiin avata ehkä tarkemmin suomalaisille yleisöille sitä, miten tieto menneestä syntyy.

Historia tulee iholle

Joskus historiantutkijat reagoivat historian ongelmallisiin esitystapoihin. Esimerkiksi annettakoon alkuvuodesta 2022 Ylen esittämä kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi, joka keskittyi erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Historiantutkijoiden mielestä suomettumisen häpeällisyyttä painottava kerronta jäi kuitenkin sarjan nimi huomioiden yksiulotteiseksi. 

Kyseessä oli monipuolinen aikakausi, josta dokumentti painotti erityisesti – ja lähes yksinomaan – suomettumista. Siinä missä monet historialliset jaksot voivat jäädä kaukaisiksi, kylmän sodan historia on niin lähellä ja yhä monen aikalaisten iholla, että se herättää nimenomaan tunne- ja arvopohjaisia reaktioita. Näissä reaktioissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta ne eivät tarjoa monipuolista, uusia näkökulmia ja kriittistä ymmärrystä edistävää historiankerrontaa.

Historia myös tuli monella tavoin iholle Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa vuonna 2022. Monet kylmän sodan ja jopa toisen maailmansodan aikaiset ajatusmallit palasivat suomalaiseen keskusteluun.

Etenkin menneisyyttä arvioidessa on tärkeää ottaa tapahtuma-ajan konteksti ja olosuhteet huomioon: historialliset toimijat eivät tienneet kaikkea sitä, mitä me tiedämme. Siksi menneisyyden tapahtumia pitää arvioida siitä näkökulmasta, mikä oli ylipäänsä mahdollista.

Historia myös tuli monella tavoin iholle Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa vuonna 2022. Monet kylmän sodan ja jopa toisen maailmansodan aikaiset ajatusmallit palasivat suomalaiseen keskusteluun. Tarvetta tuntui olevan suuren kaaren historiallisille tulkinnoille. 

Vaikka historia auttaa meitä ymmärtämään, miten tähän hetkeen on tultu ja näkemään pidempiä kehityskaaria, siinä on myös vaaransa, jos menneisyydestä lähdetään hakemaan syntipukkeja ja moralisoivasti jälkiviisastelemaan. Tällöin on myös vaarana, että historiasta ammennetaan jotain syvempää ”kansallista olemusta”, joka on poliittisesti houkutteleva tulkinta.

Tutkija tietokirjailijana

Vielä vähän aikaa sitten Suomessa tuotetut väitöskirjat olivat nimensä mukaisesti lähtökohtaisesti kirjoja. Vaikka artikkeliväitöskirjojen määrä on kasvanut, monografia on monella tieteenalalla – myös historiantutkimuksessa – edelleen tärkeä formaatti. Monografia-muotoinen väitöskirja ei kuitenkaan sellaisenaan sovellu tietokirjaksi, vaan edellyttää vielä paljon lisätöitä. Toisaalta kun väitöskirjassa painotus on vielä oppinaisuuden osoituksessa ja tarkassa tieteellisessä lähteistyksessä, tietokirja antaa enemmän vapautta ilmaisuun ja tutkijan mielenkiinnon kohteiden esittelyyn.

Nykyään tutkijan on hyvä ainakin jollain tasolla jo väitöskirjaa tehdessään, miettiä tulisiko väitöskirjasta myös hyvä ja kiinnostava tietokirja. Ideasta kirjaksi on kuitenkin pitkä matka. Ensin täytyy löytää kustantaja, jolla hyväksyttää kirja-ehdotus, sitten kirjoittaa käsikirjoitus ja hioa sitä useampi kierros kustannustoimittajan kanssa ennen kuin päästään mahdollisten kuvien valintaan, hakemistojen laatimiseen ja taittoversioiden tarkistamiseen. 

Joskus tietokirja syntyy myös luonnollisesti toisten projektien ohella, kun tutkija huomaa aiheelle olevan kysyntää. Tietokirjan määritelmä on myös jokseenkin häilyvä, koska erilaisia tietokirjoja myös kirjoitetaan erilaisille yleisöille. Monet tutkijoidenkin kirjoittamat tietokirjat ovat yleistajuisia, sillä tieteellinen esitystapa ei ole itseisarvo tiedeyhteisöllekään viestiessä. 

Nykyään tutkijan on hyvä ainakin jollain tasolla jo väitöskirjaa tehdessään, miettiä tulisiko väitöskirjasta myös hyvä ja kiinnostava tietokirja. Ideasta kirjaksi on kuitenkin pitkä matka.

Tietokirjan kieli ei myöskään ole itsestäänselvyys: suomeksi tavoitetaan kotimaiset lukijat, mutta jotkin tutkimusaiheen herättävät mielenkiintoa kansainvälisesti. Kansainväliselle kustantajalle luonnollisesti kirjoitetaan englanninkielinen käsikirjoitus, joka ei voi käytännössä olla vain suomenkielisen käännös. Julkaisukielestä riippuen käsikirjoitusta täytyy usein vahvistaa asiaan kuuluvalla tutkimuskirjallisuudella ja mahdollisesti keräämällä laajennettua tutkimustietoa. 

Näin esimerkiksi Koivusen tapauksessa englanninkielisestä Neuvostoliiton aikaisia nuorisofestivaaleja ja nuorisojärjestöjen ”rautaesiripun” läpäissyttä yhteistyötä sekä rauhantyötä käsitelleestä väitöskirjasta on syntynyt suomenkielinen kirja Rauhanuskovaiset — Suomalaiset maailman nuorisofestivaaleilla 1940–1950-luvuilla (2020) ja englanninkielinen Performing Peace and Friendship (2022). 

Tietokirjaa tehdään joskus oman työn ohessa, joskus taas omalla ajalla. Jos prosessi monimutkaistuu, kirjan tuotantoon saa kulutettua merkittävästi aikaa, eikä joskus kustantajakaan ole oikein tehtäviensä tasalla. Tutkijan sinnikkyys saattaa ratkaista sen, näkeekö tietokirja lopulta päivänvalon. Kokonaan oma lukunsa ovat tutkijoiden keskenään tuottamat ja toimittamat tietokirjat, usean tekijän aiheuttamine haasteineen.

Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Hanne Vuorela.

Artikkelin pääkuva: Patrick Fore/Unsplash.

Julkaisu Podcast: Historian tutkimuksesta ja tietokirjan syntyprosessista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Eskola oli tuottelias oppikirjojen tekijä ja aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuja, jonka keskustelukirjat puhuttelivat suurta yleisöä ja herättivät tunteita puoli vuosisataa.

Antti Eskola, yksi modernin suomalaisen sosiologian ja sosiaalipsykologian perustajista, kuoli viime vuoden syyskuussa Tampereella 84-vuotiaana. Esipuheen viimeisimpään kirjaansa Vanhanakin voi ajatella hän päiväsi viikko ennen kuolemaansa.

Syyskuun alussa ilmestyi hänen kollegoidensa kirjoittama muistokirja Antti Eskola – Intellektuellin muotokuva.

Eskola valitsi elämäntehtäväkseen lukemisen, ajattelemisen ja kirjoittamisen. Professorin virassa ollessaan hän ehti kirjoittaa kaksikymmentä kirjaa ja eläkkeellä vielä kymmenen. Muistokirjassa Eskolan akateemista ja yhteiskunnallista merkitystä eritellään hänen kirjojensa kautta.

Muistokirjassa Eskolan akateemista ja yhteiskunnallista merkitystä eritellään hänen kirjojensa kautta.

Kirjat on jaettu teemoittain eri kirjoittajille, jotka kirjoittavat niistä tiiviit analyysit. Eskolan tie angloamerikkalaisen sosiologian markkinoijasta 1960-luvun lopun radikalismin kautta uusien avauksien etsijäksi tulee havainnollisesti kuvatuksi. Suppeudestaan (125 sivua) huolimatta teos avaa myös laajempia näkökulmia suomalaisen yhteiskuntatieteen käänteisiin ja paradigman vaihdoksiin.

Eskolan 1960-luvun alussa kirjoittamat Sosiologian tutkimusmenetelmät 1 ja 2 olivat ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja alan oppikirjoja. Näistä selkeästi ja elävästi kirjoitetuista kirjoista 1960- ja 1970-luvuilla yhteiskuntatieteiden opiskelijat oppivat tutkimusmenetelmät. Tentittäviin kirjoihin kuuluivat myös Eskolan myöhemmät sosiaalipsykologisemmin suuntautuneet kirjat.

Marxismi-leninismin portilla

1970-luvun kirjoissaan Eskola tekee pesäeroa aikaisemmin opettamiinsa tilastollisiin haastattelu- ja kyselytutkimuksiin sekä kvantitatiivisiin menetelmiin. Tilalle ovat tulleet ymmärtävä sosiologia ja marxilainen yhteiskuntatiede. Käänteen taustalla ovat maailmanlaajuisen opiskelijakapinan hullut vuodet, joihin Eskola osallistui muun muassa julkaisemalla kolme pamflettia.

Pamfleteissaan hän kulkee poliittisesti vasemmalle niin pitkälle, että on lopulta marxismi-leninismin portilla. Järkiperäisyyden propagandistin ajattelutavan yhtäkkinen muutos hämmästyttää muistokirjan kirjoittajia. Anssi Peräkylä ja Johanna Ruusunen kysyvät, mitä tapahtui, kun 1960-luvun tutkimusten ja oppikirjojen selkeys ja konkreettisuus vaihtui muutamassa vuodessa abstraktiksi ja asenteelliseksi kuvaukseksi työväenluokkaan sitoutuneesta tieteenharjoituksesta? ”Meillä ei ole vastausta”, he toteavat alistuneesti.

Risto Alapuro löytää vastauksia suomalaisen opiskelijaradikalismin erityisluonteesta. Opiskelijaliikehdinnän alkaessa maailmalla 1960-luvulla täällä oli yhtäältä suuri kommunistinen liike mutta samaan aikaan erittäin antikommunistinen sivistyneistö. Tämä Suomen erityispiirre pohjautui sisällissotaan eikä samanlaista yhdistelmää ollut muualla.

Eskolan kulkema polku ei ollut ainutlaatuinen vaan yleisempi intellektuellien reagointi yhteiskunnallisessa myllerryksessä. Eskola ei kuitenkaan päässyt koskaan eroon ”porvarillisesta yhteiskuntatieteestä”, joten viimeinen askel jäi ottamatta ja lopullinen poliittinen sitoutuminen tekemättä.

Uusien suuntien etsintää

Kun marxismista ei näyttänyt löytyvän ratkaisuja yhteiskunnan ja yhteiskuntatieteiden ongelmiin, hakeutui Eskola 1980-luvulla uusien suuntien etsintään. Teoksissaan Vuorovaikutus, muutos, merkitys (1982) ja Persoonallisuustyypeistä elämäntapaa (1985) hän jäsensi merkityksen käsitettä ja kehitteli elämäntavan tutkimusta.

Merkityksen käsite edusti tuolloin vielä uudenlaista näkökulmaa sosiaalisiin ilmiöihin, mutta sittemmin siitä on tullut yksi sosiaalipsykologian ydintermeistä. Eskola tarkasteli merkityksen käsitettä yhtäältä sosiaalisen toiminnan ja toisaalta yksilöpsykologian näkökulmasta. Asiat saavat erilaisen merkityksen riippuen siitä, millaisen kokonaisuuden osia ne ovat ja millaiseen toiminnalliseen logiikkaan ne liittyvät.

Eskola on vaikuttanut kirjoillaan tavalla tai toisella useimpien suomalaisten yhteiskuntatietelijöiden ajatteluun.

Eskola on vaikuttanut kirjoillaan tavalla tai toisella useimpien suomalaisten yhteiskuntatietelijöiden ajatteluun. Pertti Alasuutarin tavoin moni muukin voi todeta: ”Ei ole yhtään toista suomalaista yhteiskuntatieteilijää, joiden teoksia minulla olisi yhtä monta hyllyssä.”

Eskolan laaja kirjallinen tuotanto jakautuu nimikemäärällä laskien melko tarkkaan kahteen osaan. Yhden osan muodostavat hänen tieteellinen tuotantonsa ja oppikirjansa, toisen osan hänen yhteiskunnalliset keskustelukirjansa. Juha Suorannan mukaan Eskola ei pitänyt käsitteestä pamfletti vaan korosti kirjoittavansa keskustelukirjoja.

Omakohtaisuuden korostuminen

Eläkkeelle siirryttyään Eskola yllätti vanhat lukijansa ja löysi uusia lukijoita julkaisemalla kolme uskontoa käsittelevää kirjaa. Hänen lapsuuden kotinsa hämäläisellä pientilalla oli uskonnollinen, mutta hän oli itse eronnut kirkosta. Hän otteli kuitenkin uskon asioiden kanssa koko ikänsä ja liittyi 2000-luvun alussa takaisin kirkkoon, vaikka ei uskonutkaan ”niin kuin kirkko opettaa”.

Eskolalle ominainen tapa kirjoittaa oli yhdistellä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuloksia, ajankohtaisia havaintoja yhteiskunnasta ja oman elämänsä kuvauksia. Viimeisissä teoksissa omakohtaisuus sai entistä hallitsevamman roolin. Kannattaa tutkia sitä elämäntilannetta ja yhteiskuntaa, missä kulloinkin eli, ja suhteuttaa se aikakauden muuhun ainekseen.

Eskolan kaksi viimeistä kirjaa käsittelivätkin vanhuutta. Viimeisimmän Vanhanakin voi ajatella (2019) hän on rakentanut niin kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana, aamusta iltaan. Päivän mittaan vanha mies hoitaa arkisia askareita sekä pohdiskelee maailman menoa ja erityisesti vanhuutta. Häntä ei huoleta niinkään itse kuolema vaan se, minkälaisia vaiheita ennen kuolemaa joutuu kokemaan.

Eskola pyrki koko elinikänsä kehittelemään yhteiskunnan ja ihmisen tutkimiseen soveltuvia lähestymistapoja. Maailman, yhteiskuntatieteiden ja hänen itsensä muuttuessa muuttuivat myös lähestymistavat ja menetelmät. Perustelut ovat avoimesti ja monipuolisesti dokumentoitu hänen kirjoissaan, joista ne ovat yhteiskuntatieteiden kehityksestä kiinnostuneiden jälkipolvien luettavissa.

Pertti Rannikko on Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori.

Julkaisu Antti Eskola – osallistuvan yhteiskuntatieteilijän muotokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikkei viettäisi kesää lomaillen saati laitumella, alla olevasta listasta löytää monesta aiheesta hyväksi havaittuja tietokirjoja, joita kelpaa lukea myös muuten kuin kesällä. Kuvituskuvina esiintyvät toimituskuntalaistemme kirjahyllyt.

Teppo Eskelinen: Demokratia utopiana & sen vastavoimat. Vastapaino, 2019.

Eskelinen kyseenalaistaa demokratian ja kapitalismin auvoisen yhteissuhteen kirjoittaen demokratiasta aspiraationa, tavoitteena, toivona tulevaisuudesta, joka antaa sille filosofista elinvoimaisuutta. Yhtäältä epädemokraattisten valtioiden (esim. Kiina) talousmenestys ja toisaalta liberaalin demokratian kaventuminen teknokratiaksi huolestuttavat kirjoittajaa.

Kirjan keskeinen lähtökohta tiivistetään sivulla 11:

”Demokratian täytyy olla (älyllisesti, käsitteellisesti, poliittisesti) mobilisoivaa, jos se aikoo selvitä: hallinnollisena prosessina se kuihtuu. Ja jos se aikoo olla mobilisoivaa, sen täytyy olla ihanne. Toisin sanoen, demokratia on nähtävä ja ilmaistava kestävänä utopiana.”

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia. Atena, 2016. Suomentanut Pirkko Vesterinen.

Palkitun toimittaja Elizabeth Kolbertin kirja Kuudes sukupuutto vie tutkimusmatkalle maailmaan ääriin. Reissun jälkeen maailmaa katsookin kuin uusin silmin. Olin tuskin lukenut kirjaa loppuunkaan, kun aloin jo kohkata valliriutoista, megafaunasta, pikkuruskosiipoista ja ties mistä ihmeellisistä pienistä ja suurista, jotka ihmisen tie antroposeeniin on totisesti muuttanut.

Kuudes sukupuutto ei nimensä mukaisesti ole aina mieltä ylentävää luettavaa, mutta vetävästi kirjoitetun kirjan sanoma ei ole myöskään lohduton. Journalistinen tietokirja kertoo sukupuuton ja ihmisen jäljistä paikan päällä, ja puheenvuoron saavat tutkijat, jotka tekevät kaikkensa tuottaakseen tietoa muutoksista ja pelastaakseen monimuotoista maailmaa.

Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen (toim.): Vapiseva Eurooppa – Mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta? Vastapaino, 2019.

Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittama kirja tarjoaa laajan katsauksen Euroopan nykysyyteen taustoittamalla sitä historiallisella kehityksellä ja prosesseilla eri puolilla Eurooppaa. Kirjan viisitoista tekijää edustavat useita tieteenaloja ja esittävät kiinnostavia näkökulmia ”kriisien” Eurooppaan.

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. SKS, 2018.

Taitavalla tutkimustyöllä erilaisista tiedonmurusista on syntynyt lukijalle palkitseva ja kiinnostava kuvaus, joka läpäisee ja koskettaa monia 1800-luvun elämän osa-alueita. Teos syventää ja monipuolistaa käsitystä historiasta, sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Erityisen hienoa kirjassa on tapa, jolla tutkija lähestyy tutkimuskohteitaan. Teos onkin tärkeää luettavaa myös historiantutkimuksen etiikan näkökulmasta.

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen: Konsulttidemokratia – Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Gaudeamus, 2013.

Jo kuusi vuotta vanha kirja puolustaa paikkaansa kirjahyllyssä etenkin Juha Sipilän hallituksen strategisen hallitusohjelman ja yritysmäisen johtotyylin jäljiltä. Negatiivisten mielikuvien kanssa rimpuileva julkishallinto ylikompensoi ulkoistamalla demokraattisen päätöksenteon piiriin kuuluvaa toimintaa siinä oletuksessa, että yksityiseltä sektorilta löytyy paitsi tehokkuutta ja säästöjä myös ymmärrystä, jota virkamies ei yksinkertaisesti voi saavuttaa.

Tuloksena on kuitenkin valtionhallinnon kasvava riippuvaisuus konsulteista ja julkisen sektorin ulkopuolisesta tietotaidosta. Tällöin esimerkiksi suuret ulkoistetut it-hankinnat paisuvat herkästi kuin pullataikina edelleen nakertaen julkishallinnon uskottavuutta. Konsulttidemokratia ei kenties ole lyönyt läpi vielä täydellisesti, sillä esimerkiksi sote-uudistuksen kaatuminen voidaan nähdä ainakin osin konsulttidemokratian epäonnistumisena, kun asetettuja tavoitteita ei kyettykään saavuttamaan.

Matti Kortteinen: Lähiö – Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Otava, 1982.

Tämä suomalaisen sosiologian ehdoton klassikko avaa kiinnostavasti niitä monia syvälle käyviä arkielämän muutoksia, joita kaupungistuminen toi mukanaan 1970–80-luvuilla. Jokainen jonkinlaisessa lähiössä kasvanut tai sellaiseen aikuisena muuttanut löytää kirjasta taatusti paljon tuttua. Kirjan kautta avautuu, miten monin tavoin henkilökohtaiset kokemukset aina perheen sisäisiin suhteisiin ja hiekkalaatikon reunalla käytäviin keskusteluihin asti kytkeytyvät suomalaisen yhteiskunnan laajoihin muutoksiin.

Kortteisen tapa kirjoittaa on erittäin lähestyttävä ja mukaansa tempaava. Kirjaa lukiessa unohtuu helposti, että käsissä on kuitenkin kohta neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettu väitöskirja. Jos kirjan jälkeen kaipaa lisää Kortteista luettavaksi, voi seuraavaksi sukeltaa esimerkiksi mukaan metallityöläisten ja pankkitoimihenkilöiden maailmaan tarttumalla kirjaan Kunnian kentät (1992) tai työttömyyteen kirjan Työtön: Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä (1998) parissa.

Lari Kotilainen: Kielen elämä – Suomen kieli eilisestä nykypäivään. Siltala, 2016.

Miksi me puhumme ja kirjoitamme niin kuin teemme? Mistä suomen kieli on tullut ja miten se on muotoutunut – ja miten sitä on muodostettu? Kieli on loputtoman kiinnostuksen lähde ja kohde, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Sujuvassa ja lennokkaassa kirjassa on valtavasti asiaa, mutta se on myös tulvillaan riemastuttavia anekdootteja, ja soveltuukin siksi yhteen hienoimmista loma-aktiviteeteista: yhdessä ääneen luettavaksi. Kiinnostavan kuljetuksen menneisyyden läpi ohella kirja tarjoaa terävänäköistä analyysia suomesta, sen käyttämisestä ja käyttäjistä juuri nyt.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala: Keskittymiskyvyn elvytysopas. Tuuma, 2018.

Jatkuvat keskeytykset sekä siitä johtuva sähellys ja säntäämien asiasta toiseen värittävät nykyisin monen arkea. Mikäli aikoo kesälomalla ainakin hetkellisesti pyrkiä pois siitä noidankehästä, apuna voi käyttää keskittymiskyvyn opaskirjaa. Kirja perustuu tutkimustietoon ja eroaa näin edukseen lukuisista kyseenalaisista itseapuoppaista.

Anna-Kaisa Hiltunen: Euroopan porteilla – Turvapaikkapolitiikan vaikeat vaiheet. Gaudeamus, 2019.

Kirja on hyvin taustoitettu ja selkeä yleisesitys eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan historiasta ja nykypäivästä. Sen erityisenä ansiona on, että se asettaa tämän päivän turvapaikkapoliittisen keskustelun osaksi pidempää historiallista jatkumoa. Samalla teos osoittaa, miten keskustelu ”pakolaiskriisistä” on ongelmallista. Kriisin aiheuttajina olivat enemminkin puutteet EU:n turvapaikkajärjestelmässä ja poliittisessa tahdossa yhteisten solidaaristen ja humaanien keinojen löytämiseksi.

Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia. Savukeidas, 2015.

Filosofi Ville Lähteen Paljon liikkuvia osia on kirjahyllyni ensiapupakkaus julkisen keskustelun purkamiseen ja rakentamiseen. Teos loksauttaa paikoilleen monia julkista keskustelua sekä hyvällä tavalla vaivaavia että vaikeasti riivaavia tapauksia. Jos esimerkiksi askarruttaa, että saako enää sanoa mitään, tai kun haluat ottaa selvää, mitä eri yhteiskunnan ja tieteen keskustelut merkitsevät, suosittelen kovasti tämän kirjan lukemista.

Vaikka kesällä julkiseen keskusteluun osallistuminen voi rannalta tai tanssilavan tuntumasta käsin tuntua raskaalta, tämä kirja on taidonnäyte hankalien asioiden selkeäksi sanallistamisesta. Paljon liikkuvia osia auttaa kohtaamaan ja rakentamaan parempaa julkista keskustelua ja muistuttaa, miksi se on hirmuisen tärkeää. Kirja tarjoaa työkaluja ja harjoituksia ajattelun ja keskustelun tueksi ja muistuttaa, miksi näitä taitoja kannattaa käyttää.

Tapio Raunio ja Juho Saari (toim.): Reunalla vai ytimessä? Suomen EU-politiikan muutos ja jatkuvuus. Gaudeamus, 2017.

Hyvä kokoomateos keskeisistä EU-politiikan osa-alueista Suomen näkökulmasta. Samalla teoksessa tarkastellaan EU-politiikan tekemisen tavoissa ilmenneitä muutoksia suomalaisessa kontekstissa. Euroopan talouskriisi ja niin sanottu pakolaiskriisi ovat tehneet EU-politiikasta aikaisempaa jännitteisempää myös Suomessa. Toisaalta useilla keskeisillä EU-politiikan saroilla korostuu jatkuvuus konsensushakuisessa ja pragmatistisessa EU-politiikassa.

Julkaisu Kirjasuosituksia kesälaitumille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä artikkelissa esitellään kolme vaalikirjaa, jotka julkaistiin keväällä 2019 eduskuntavaalien alla: Mikko Kärnän (kesk.) Häirikkö Arkadianmäellä (Otava), Veronika Honkasalon (vas.) Toivon politiikka (Into) ja Juhana Vartiaisen (kok.) Suomalaisen talousajattelun kritiikki (Otava). Kaikki kolme kirjoittajaa osallistuivat myös 2.4. Politiikasta-lehden järjestämään Poliitikot kirjataivaassa -tapahtumaan pääkirjasto Oodissa.

Tapahtumaan piti osallistua myös Harry Harkimon omalla kirjallaan, mutta Harkimo oli lopulta estynyt. Tästä syystä tässäkin keskitytään vain kolmen tapahtumaan osallistuneen poliitikon tuotoksiin.

Mikko Kärnä ja häirikkyys

Kärnä kuvaa itseään ”häiriköksi” ja pitää politiikan ”häirintää” positiivisena asiana. Lukijan on paikallaan kysyä, miksi politiikan häirintä on tarpeen ja miten politiikkaa häiritään kirjailijan mielestä. Kärnä käyttää mieluummin termiä ”disruptio”, joka saattaa ainakin osalle lukijoista olla tutumpi liike-elämän puolelta. Kirjassa disruptio rakentaa uutta rikkoen vanhaa ajattelua.

Häiriköinti esiintyy kirjassa ensisijaisesti viestintästrategiana eli sen tarkoitus on herättää huomiota kirjoittajan ajamalle politiikalle sosiaalisen median kautta. Tässä suhteessa vaikuttaakin siltä, että (laskelmoivassa media-)häiriköinnissä tarkoitus (eli näkyvyys) pyhittää keinot. Kirjassa ensimmäisellä (kesken jääneellä) kansanedustuskaudellaan toimiva tulokas esiintyy tietyllä tavalla realistina: hänen on toimittava häirikkönä saadakseen itselleen ja agendalleen näkyvyyttä.

Tätä haastetta nousta esiin on avannut myös Anna Kontula kirjassaan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä (Into, 2018). Eduskunnassa on selkeä nokkimisjärjestys, joka pohjaa senioriteettiin ja johon myös Harkimo kertoo omassa vaalikirjassaan Suoraan sanottuna (WSOY, 2018) pettyneensä.

Ei ole siten suuri yllätys, että Kärnä kuvaa tyylinsä herättäneen närää. Hän ilmaiseekin kirjassa pettymystä aloitteittensa huonoon menestykseen. Karrikoiden Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja ennen kaikkea räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Toisaalta Kärnä reflektoi kirjan loppupuolella, että eduskuntaan on tullut tahallisen väärinymmärtämisen kulttuuri, ja pohtii, onko itse osa ongelmaa vai sen ratkaisua. Hän päätyy toteamukseen, että ehkä molempia.

Kärnä ei itsekään osaa määrittää, millaista esiintyminen sosiaalisessa mediassa on. Sivulla 61 keskustellaan siitä, kuinka tärkeää sosiaalisessa mediassa on esiintyä omana itsenään, mutta kuinka some on kuitenkin käytännössä vain representaatiota, ellei illuusiota.

Huomionarvoista kirjassa on, kuinka siinä korostetaan kansanedustajan työhön ajautumista ikään kuin vailla edustajan omaa suunnitelmallista toimijuutta. Tämä on hieman erikoinen tapa muotoilla asia, koska ehdolle asettumisen jälkeen edustaja on varmasti työskennellyt päämäärätietoisesti valintansa eteen – käsillä oleva kirja on siitä todiste. Kärnä kertoo kirjassaan myös, että hänen esikoiskirjansa rahoitti osin vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjan.

Kenties kirjoittaja haluaakin mieluummin korostaa, ettei hän ole hakeutunut poliittiselle uralle tarkoituksellisesti ja on ”järjestelmän” ulkopuolinen. Kirjoittaja haluaa toisin sanoen tehdä selväksi, ettei ole ”poliittinen broileri”, puoluejärjestelmän kasvatti.

Jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Näin ollen tavallisen päivänpolitiikan ”häiriköinti” voidaan myös perustella ulkopuolisuudella. Tämä jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Kärnän kirjassa on se ehdoton hyöty, kuten Jukka Huusko kommentoi Helsingin Sanomien kirja-arvostelussaan, että se havainnollistaa sitä sisäistä ajattelua, jolla poliitikot hamuavat näkyvyyttä ja sitä kautta valtaa modernissa mediaympäristössä ja niin sanotussa totuuden jälkeisessä ajassa.

Veronika Honkasalon toivon politiikkaa

Honkasalon kirja seuraa Kärnän tavoin henkilökohtaista tarinaa siitä, miten kirjoittajasta tuli poliitikko ja millaista politiikkaa hän tekee tai haluaisi tehdä. Kirjassa on viitteitä ja lähteitä, mutta akateemiseksi sitä ei voi sanoa.

Honkasalo esittää politisoitumisensa perussuomalaisten vuoden 2011 ”vaalijytkyn” suorana seurauksena. Tämä on mielenkiintoista siksi, että perussuomalaiset itse usein määrittävät itsensä negaation kautta eli korostaen sitä, keitä he vastustavat.

Vasemmistolaisuus, feminismi ja antirasismi nousevat selvästi esiin kirjoittajalle keskeisinä teemoina. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki ja ilmastomuutosta vastaan taistelu kulkevat käsi kädessä. Kirjassa esitetään, eikä täysin vailla perusteita, että oikeistolainen (talous)politiikka on monesti kylmän rationalistista. Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Kirjoittaja kertoo, että tunne on keskeistä toivossa ja paremman kuvittelussa. Tältä osin kirjan voi nähdä liittyvän demokratialle tarpeellisten yhteiskunnallisten utopioiden rakentamiseen. Yhteiskunnallinen luottamus ilmenee kirjassa keskeisenä huolenaiheena. Tämän luottamuksen palauttaminen on osa kirjoittajan toivon politiikkaa.

Honkasalokin muistaa huomauttaa tulevansa puoluepolitiikan ulkopuolelta, ja hänen poliittinen agendansa on vastaus yhteiskunnalliseen tilaukseen. Näin Honkasalo Kärnän tavoin ottaa etäisyyttä puoluepolitiikkaan.

Molempien aiemman historian huomioiden tämä asemointi ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua: Kärnä toimi jo kansanedustajana eikä siten ole enää ulkopuolinen, ja Honkasalo on ollut näkyvä helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu.

Samoin myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa. Esimerkiksi isojen puolueiden valta ja ”kabinettisopimukset” on mainittu kirjassa erikseen. Kenties disruptioksi, johon niin ikään suhtaudutaan usein negatiivisesti, voidaan laskea myös Honkasalon huomio sukupuolittuneesta eduskunnan kahvilan istumajärjestyksestä.

Myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa.

On myös mahdollista lukea kirjasta, että Honkasalon disruptio nojaa enemmän avoimen ideologiseen politiikkaan. Honkasalo on pitkälti oikeassa siinä, että suomalaisessa politiikassa tunnutaan suhtautuvan ideologisuuteen negatiivisesti ja sitä vastaan asetetaan herkästi epäideologiseksi ymmärretty teknokraattinen hallinta. Tällöin tyypillinen pakon ja väistämättömyyden poliittinen argumentaatio keskittyy yleensä talouteen jättäen todelliset arvovalinnat piiloon.

Suomalainen talouseliitti on Honkasalon mielestä kapea, eikä poliitikkojen tule jättää taloutta taloustieteilijöille. Voikin sanoa, että Honkasalon disruption kohteena on pikemminkin Vartiaisen kirjan edustama hegemoninen talouspolitiikka. Kärnän disruptioon taasen viitataan kirjassa ”politiikkakarnevaalina”.

Juhana Vartiaisen talousajattelun kritiikki ”epävaalikirjana”

Keskustelutilaisuudessa Oodissa Vartiainen painotti, ettei hänen kirjansa ole vaalikirja vaan myöhästynyt talouspoliittinen kirja. Tämä on sinänsä helppo uskoa, sillä Vartiaisen kirja on selkeästi ”epäpersoonallisin”. Se ei kerro lainkaan kirjoittajastaan – paitsi epäsuorasti.

Kuitenkaan kirjoittajan aikeet eivät vähennä vaalien alla julkaistun kirja poliittisuutta, etenkin, kun kirjan aiheena on suomalainen talouspolitiikka. Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiaisen kirja on selvästi kolmikosta akateemisin. Se sisältää paljon viitteitä tutkimuskirjallisuuteen eikä teoriapainotteisuutensa vuoksi aukene lukijalle välttämättä helposti. Kirjaa lukiessa tuleekin olo, että lukija kutsutaan hyväksymään kirjoittajan asiantuntemus aiheesta, mikä sinänsä on perusteltua huomioiden Vartiaisen tausta tutkijana.

Vartiainen ei kuitenkaan kirjoita kirjaa ainoastaan tutkijan positiosta vaan kansanedustajana ja ehdokkaana. Tätä samaa kaksoisidentiteettiä käsitteli myös Vesa Koskimaa Kontulan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä -kirjan arvostelussaan.

Kirja on yhtäältä talouspoliittinen pohdiskelu, mutta toisaalta esittää itsensä ”suomalaisen talousajattelun kritiikkinä”. Lukijalle on hieman epäselvää, asemoiko Vartiainen itsensä jonkinlaiseen vähemmistöön valtavirtaisessa suomalaisessa talousajattelussa ja millä perusteilla hän tämän tekee.

Oodin keskustelutilaisuudessa Vartiainen selvensi, että hänen ulkopuolisuutensa tulee pitkästä kokemuksesta Ruotsista, minkä kautta hän kritisoi suomalaista talousajattelua. Toisaalta ruotsalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista, ja siten sen esimerkkisyyden kyseenalaistamista, edustaa Göran Therbornin kirja Kadotettu kansankoti – Kuinka pääoma kaappasi Ruotsin.

Vartiainen toteaa yksikantaan, että valtiokeskeisen järjestelmän takia ”suomalaisilla on vääränlainen talouden ontologia” eli vanhentunut käsitys talouden todellisesta olemuksesta globaalissa kilpailukapitalismissa. Tässä suhteessa Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Kirjasta välittyy kuva hyvinvointivaltion ensisijaisesti välineellisestä arvosta. Sivulla 20 Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio tekee kapitalismista hyväksyttävää ja siedettävää, mikä on mainio juttu, koska markkinakapitalismi on vaurauden lähde”. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion korkea luottamus ”vähentää [talouspoliittiseen] muutokseen kohdistuvaa vastarintaa ja epäluuloa”.

Onkin mielenkiintoista pohtia, missä määrin tämän luottamuksen polttaminen markkinauudistusten ajamiseen voidaan liittää populismin nousuun, jota Vartiainen ei kirjassaan juuri käsittele. Vartiainen näkee eriarvoisuuden uhkana hyvälle talouspolitiikalle nimenomaan siinä suhteessa, että se rohkaisee poliitikkoja katteettomiin ja vastuuttomiin lupauksiin, joiden rauetessa kansa on poliittisesti yhä tyytymättömämpää.

Käsitellessään vuoden 2008 finanssikriisiä Vartiainen kritisoi liian täydellisiä malleja, joiden ympärille rakennettu talousopin paradigma sokeutti etenkin makrotaloustieteessä (esim. taloustieteellisissä journaaleissa) finanssikriisin potentiaalille. Nämä mallit ovat Vartiaisen mukaan korostetusti peritty juuri uuskeynesiläisestä makrotalousteoriasta. Jos premissin hyväksyy, tämä osaltaan puoltaa kirjan pyrkimystä uudistaa talousajattelua kritiikin kautta.

Mitä tulee finanssikriisin hoitoon, Vartiainen kritisoi poliittisen talouden professori Mark Blythin Talouskuri–kirjan (Vastapaino, 2017) finanssipääoman kriisiytymisen teesejä ja keskittyy enemmän euromaiden julkistalouden tilaan, kuten teki aiemmin myös valtiosihteeri Martti Hetemäki.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura. Näin aiemmin avokätistä hyvinvointijärjestelmää – huoltosuhde oli suosiollisempi – täytyy täydentää selvemmillä pakoilla osallistua, mistä aktiivimalli on esimerkki. Julkistalous kärsii siitä, jos ihminen valitsee jättäytyä työstä sivuun, ja se kärsii siitä suhteessa enemmän kuin yksilön itsensä tulot. Karrikoiden ihmisten vapaa-aika on siis suhteessa liian halpaa hyvinvointivaltiossa.

Vartiainen toteaa, että työn tarjontaa parantavat reformit, jotka siis tekevät vapaa-ajasta kalliimpaa, ovat usein jääneet keskusta-oikeistolaisten hallitusten tehtäväksi, mutta toisaalta myös 2000-luvun sosiaalidemokraatit ovat olleet tässä mukana – ainakaan he eivät ole tehtyjä reformeja kumonneet. Tosin Antti Rinteen hallitusneuvotteluissa aktiivimallin kumoaminen on ollut näkyvästi esillä

Koska Vartiaisen kirja asemoi itsensä tutkimuskirjallisuudeksi, sitä on myös arvioitu sen mukaisesti. Emeritusprofessori Matti Tuomala omassa lukuvihjeessään (ts. kirja-arvostelussaan) niin ikään haastaa Vartiaisen asemoitumisen vähemmistöön talousajattelussa.

Tuomala edelleen toteaa, että seuratessaan työmarkkinoita julkistalouden ytimenä kirjoittaja kokonaan sivuuttaa laajan julkistalouden tutkimuksen. Lisäksi arviossa suoraan kritisoidaan talouskuria virheellisenä talouspolitiikkana tuoreeseen tutkimukseen nojaten.

Vaalikirja vuonna 2019

Vaalikauden alla on luontevaa, että ehdolla olevat poliitikot kirjoittavat ajatuksiaan, olemustaan ja ennen kaikkea poliittista identiteettiään auki kirjan välityksellä. Vaikka internet on muuttanut politiikan viestintää ja siirtänyt sitä sosiaaliseen mediaan, kirja on yhä käytännöllinen media laajemmille katsauksille ehdokkaan ajatuksista.

Vaalikirja antaa toisin sanoen omalla tavallaan äänestäjälle syvemmän käsityksen ehdokkaan politiikasta – suorasti tai epäsuorasti – kuin toisenlainen poliittinen viestintä. On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin mielenkiintoisia aikalaiskuvauksia siitä, miten kansanedustaja tai ehdokas itsensä haluaa esittää. Vaalien alla julkaistava kirja on eräänlainen manifesti siitä, millainen kirjoittaja on ja millaista politiikkaa hän haluaa edistää.

Vaalikirjassa ei esitellä ainoastaan ehdokkaan politiikkaa vaan ehdokas ihmisenä. Ehdokas – jos hän on itse kirjoittanut kirjan – esittää yleensä tyypillisen tarinan itsestään ja politiikastaan. Siinä edetään menneestä nykytilan kautta tavoitteelliseen tulevaisuuteen. Ehdokas tulee ikään kuin lähelle äänestäjää, etenkin Honkasalon ja Kärnän kirjojen tapauksessa. Vartiainen taas kutsuu äänestäjän luottamaan hänen asiantuntemukseensa.

Äänestäjän on teoriassa helpompi ymmärtää ehdokkaan ajamaa politiikkaa, kun ehdokas on saanut esittää näkökulmansa omin sanoin. Vaalikirjalla on myös vaalien jälkeen oma arvonsa, kun kirjan sisältöä vertaa siihen, mitä asioita edustaja ajaa. Äänestäjän kannalta voi olla lohdullista, että tämä esitetään kirjassa mustana valkoisella, vieläpä ehdokkaan kuvalla kannessa.

Poliittisen agendan esiintuomisen ohella vaalikirja usein toimii yhtenä vaalikampanjan rahoituksellisena tukijalkana. Hyvin myyvän vaalikirjan tuloilla rahoitetaan myös ehdokkaan kampanjaa. Tällä tulee varmasti olemaan merkitystä, mikäli vaalikampanjoiden kustannukset yhä nousevat.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Edit. 24.6.2019 klo 21:10: Poistettu lause ”Toisin sanoen Vartiainen haluaa pestä kätensä alansa sokeudesta finanssikriisille: se olisi ollut ennustettavissa, ellei olisi jumiuduttu tietyn paradigman oletuksiin” harhaanjohtavana.

Julkaisu Kolmen vaalikirjan anatomia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.