Muutin maaliskuussa 2023 Saksaan tekemään väitöksen jälkeistä tutkimusta Kasselin yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselle. Keväällä 2025 antimilitaristisia Ostermarsch-mielenosoituksia edeltävinä viikkoina havahduin saksalaisen vasemmiston ongelmalliseen Venäjä-suhteeseen. Huomasin nimittäin erään vasemmistolaiseksi tunnustautuvan ja poliittista aktivismia tekevän kahvilan seinässä Rheinmetall Entwaffnen -kollektiivin julisteen, jonka iskulause kuului: ”Sotianne vastaan: antikapitalistinen pääsiäismarssi”. Tästä alkoi tapahtumaketju, jonka aikana opin, ettei suomalaiselle vasemmistolle tyypillinen valmius tukea Ukrainaa ole Saksan vasemmistossa kovinkaan kannatettua.

Nähdessäni antimilitaristisen julisteen kahvilan seinässä minussa heräsi epäilys, että mielenosoituksen yhtenä tavoitteena saattaisi olla Ukrainan aseavun lakkauttaminen. Avasin siksi tietokoneeni ja perehdyin saksalaisten rauhanyhdistysten lausuntoihin Venäjän hyökkäyssodasta.

Rheinmetall Entwaffnen on asevientiä, asevarustelua ja sotia vastustava kollektiivi. Se on julkaissut internet-sivuillaan tekstejä, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyssotaa kapitalismi- ja valtiokriittisestä näkökulmasta. Tekstissä ”Jokaista sotaa vastaan – kaksi vuotta on liikaa” esitetään kritiikkiä muita vasemmistotoimijoita kohtaan siitä, että ne suhtautuvat myönteisesti Ukrainan aseelliseen tukemiseen:

”Ennen Venäjän hyökkäystä vasemmistoliberaareille ja sosiaalidemokraattipoliitikoille oli yleisesti hyväksyttyä vastustaa aselähetyksiä sota-alueille. Nyt kanta kääntyi yhdessä yössä vastakohdakseen: aselähetykset Ukrainan sota-alueelle kohotettiin moraaliseksi velvollisuudeksi ja niiden kritiikkiä vastaan hyökättiin ankarasti. Porvarilliset mediat kiihdyttivät tätä dynamiikkaa massiivisesti sotapropagandallaan.”

Myös Kasseler Friedensforum, yli 30 vuotta vanha rauhanyhdistys Kasselissa, on ottanut kantaa Venäjän hyökkäyssotaan. Sen julkaisema teksti ”Totuus on sodan ensimmäinen uhri” kumoaa omien sanojensa mukaan ongelmallisia tulkintoja sodasta. Rauhanyhdistys väittää, että Natolla ja Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli sodan syttymisessä ja että rauhaa ei ole saatu aikaan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Ukrainan vuoksi.

Talouspakotteet Venäjää vastaan, aseiden lähettäminen Ukrainaan sekä venäläisen kaasun ostamisen lopettaminen ovat rauhanyhdistyksen mukaan virheellisiä toimia. Se myös tuomitsee sodan erityislaatuisuuden korostamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putinin vertaamisen Hitleriin sekä Venäjän sotarikosten kritiikin, koska nämä asiat demonisoivat Venäjää ja Putinia. Lisäksi rauhanyhdistys kritisoi, ettei Ukraina ole niin demokraattinen maa kuin yleensä ajatellaan.

Näiden tietojen perusteella lähetin ”Sotianne vastaan” -mielenosoitusta mainostaneelle kahvilalle sähköpostin, jossa perustelin, että he saattavat tukea välillisesti Venäjän imperialismia. Sain vastauksen, jossa kritiikkini torjuttiin antimilitaristisista teksteistä minulle jo tuttuihin syihin vedoten. Sähköpostissa kerrottiin, että Ukrainassa sorretaan vasemmistolaisia aktivisteja ja puolueita ja että länsi tukee Ukrainaa käyttääkseen sitä taloudellisesti hyväksi. Myös asetoimitukset kyseenalaistettiin. Lisäksi sähköpostissa esitettiin, ettei sodassa ole edistyksellistä osapuolta.

Vuoropuhelu kahvilan kanssa ei edennyt, sillä tieteellisiin artikkeleihin ja puheenvuoroihin nojaavat vastaukseni tuomittiin propagandana. Kiinnostuin kuitenkin selvittämään, miten saksalainen vasemmisto suhtautuu Venäjän hyökkäyssotaan.

Saksan vasemmiston Venäjä-suhteet

Politiikan tutkija David Pattonin ja Venäjän politiikan asiantuntija John Lough’n mukaan vasemmistopuolue Die Linke on ollut myötämielinen suhtautumisessaan Venäjään. Vuoden 2014 Ukrainan vallankumouksen jälkeen puolueen liittopäiväryhmän puheenjohtaja Gregor Gysi ei tunnustanut valtaan tullutta Ukrainan uutta hallitusta. Hän myös vastusti Venäjään kohdistuvia sanktioita ja väitti, että ne vain pahentaisivat tilannetta. Kansanedustaja Sahra Wagenkecht taas esitti, että Krimin valtaus oli Venäjän intressien näkökulmasta ymmärrettävä ja perusteltu teko.

Helmikuussa 2015 Die Linke -puolueen kansanedustajat Wolfgang Gehrcke ja Andrej Hunko vierailivat Venäjän puolelta separatistien valtaamassa Donetskissa, mikä rikkoi Ukrainan rajalakia. Venäjä-mieliset separatistit hyödynsivät vierailua propagandassaan. Vuonna 2020 oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen jälkeen liittopäivillä keskusteltiin Nord Stream 2 -kaasuputken rakennuksen keskeyttämisestä, jolloin Die Linke äänesti keskeyttämistä vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen ulkopoliittinen puhemies Gysi kysyi parlamentissa, miksi Yhdysvalloilla voi olla puskurivyöhyke Itä-Euroopassa, mutta Venäjällä ei.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe. Kesäkuussa 2023 Sahra Wagenknecht ja yhdeksän muuta kansanedustajaa erosivat Die Linkestä poliittisten ristiriitojen vuoksi. Juuri sota oli keskeisimpiä eron syitä. Siinä missä puolueen muut edustajat tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen ja kannattivat talouspakotteita, Wagenknecht ja häntä tukevat edustajat pitivät länsimaita ja Natoa syyllisenä sotaan sekä vastustivat talouspakotteita. Elokuussa 2023 Wagenknecht perusti muiden Die Linkestä lähteneiden poliitikkojen kanssa puolueen Bündnis Sahra Wagenknecht.

Die Linken nykyinen kanta Venäjän hyökkäyssotaan käy ilmi puolueen internet-sivuilla julkaistusta tietopaketista ”Ukrainan oikeudenmukaisen rauhan puolesta”. Se sisältää yhteensä kahdeksan teesiä puolueen näkemyksistä ja poliittisista vaatimuksista:

1. Venäjän hyökkäyssota on tuomittava.
2. Ukrainalla on oikeus puolustaa itseään, mutta muilla valtioilla ei ole velvollisuutta toimittaa aseita.
3. Asetoimitukset Ukrainaan voivat lisätä sodan laajenemisen vaaraa.
4. Saksan armeijaan ei tule investoida nykyistä enempää.
5. Venäjälle asetetut taloudelliset sanktiot ovat perusteltuja, kunhan ne eivät kohdistu maan siviiliväestöön.
6. Naton laajeneminen Itä-Euroopassa on lisännyt sodan riskiä, vaikka Venäjä on moraalisessa vastuussa sen aloittamisesta.
7. Nato tulisi korvata eurooppalaisella puolustusliitolla.
8. Aselähetykset tulisi kieltää.

Bündnis Sahra Wagenknecht ei ole julkaissut internet-sivuillaan juurikaan lausuntoja Venäjän hyökkäyssodasta. Sivujen FAQ-osiossa puolue ainoastaan ilmoittaa vastustavansa Venäjään kohdistuvia talouspakotteita.

Wagenknecht on kuitenkin julkaissut ilmaissut kantansa videolla, jossa hänen mukaansa ”Ukrainan sodan” pitkittyminen johtuu länsimaiden haluttomuudesta rauhaan ja kyvyttömyydestä diplomatiaan. Sodan ratkaisuna olisi se, että länsimaat ja Ukraina tekisivät myönnytyksiä Venäjälle. Käytännössä Ukrainan tulisi luovuttaa Venäjän valtaamat alueet ja Krimin niemimaa sekä taata se, ettei maa liity Natoon. Lisäksi Wagenknecht kritisoi Ukrainan aseellista tukemista, venäläisen kaasun ja öljyn ostamisen lopettamista ja talouspakotteita Venäjää vastaan.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe.

Eurooppalaisten vasemmistopuolueiden reaktiot Venäjän hyökkäyssotaan luokitellaan politiikan tutkijoiden Jakob Vondreysin, Luke Marchin ja Bartek Bytlaksen tutkimuksessa kolmeen ryhmään. Venäjään myönteisesti suhtautuvat puolueet pitävät länttä syyllisenä sotaan, vastustavat Venäjään kohdistuvia sanktioita ja torjuvat aselähetykset Ukrainaan. Venäjään kriittisesti asennoituvat puolueet tuomitsevat Venäjän syypäänä sotaan, kannattavat sanktioita ja haluavat aseistaa Ukrainaa. Näiden vastakkaisten näkökulmien väliin voidaan sijoittaa puolueet, jotka näkevät Venäjän syyllisenä ja kannattavat sanktioita, mutta vastustavat Ukrainan aseellista tukemista. Siinä missä Bündnis Sahra Wagenknecht on Venäjä-myönteinen puolue, Die Linke edustaa välimuodon politiikkaa.

Sosiologi Lóránt Győri ja politiikan tutkija Péter Krekó esittävät puheenvuorossaan, että vasemmiston suhtautumista Venäjään selittää neljä tekijää. Ensinnäkin vasemmistopuolueiden retoriikka nojaa rauhan ja neutraaliuden ihanteisiin, mikä tarjoaa lähtökohdan lännen aggression kritisoimiselle. Toiseksi puolueet kannattavat itsemääräämistä, jolloin ne voivat tukea esimerkiksi Venäjä-mielisiä separatisteja. Kolmanneksi puolueet ovat antifasistisia, minkä vuoksi niille saattaa olla luontevaa tunnistaa fasisteja Ukrainassa. Neljänneksi puolueilla on taipumusta nähdä Venäjä ja Itä-Ukrainan kapinalliset lännen uhreina.

Toisin sanottuna vasemmisto tukee Venäjää ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -ajattelutavan sekä anti-imperialismin, antikapitalismin ja antiamerikkalaisuuden ideologioiden pohjalta.

Politiikan muutoksen tarve

Saksan vasemmiston suhtautumista Venäjän hyökkäyssotaan voidaan kritisoida tieteellisten tutkimusten ja puheenvuorojen perusteella. Politiikan tutkija Ruslan Zaporozhchenkon johtopäätöksenä on, että Venäjä on ollut imperialistinen ja aggressiiviseen laajentumiseen pyrkivä toimija viidensadan vuoden ajan. Toisin sanottuna Venäjän hyökkäys Ukrainaan sijoittuu pitkään imperialististen tekojen sarjaan. Kansainvälisen politiikan tutkija Kseniya Oksamytna perusteleekin, ettei Venäjän hyökkäyssodan tavoitteena ole varmistaa maan omaa turvallisuutta tai arvostusta, vaan sota on kolonialismia ja imperialismia.

Mitä tulee tarvittaviin eurooppalaisiin vastatoimiin, kansainvälisten suhteiden tutkija Robert Person korostaa, että Ukrainan taloudellisen ja aseellisen tukemisen lopettaminen johtaisi siihen, että Ukraina joutuisi antautumaan ja myöntymään Venäjän ankariin ehtoihin. Erityisesti Saksan antaman aseavun lopettaminen olisi ongelmallista, sillä Saksa on ollut Ukrainaa kolmanneksi eniten aseellisesti tukenut valtio. Politiikan tutkijat Eremin Arkadiy ja Oleg Petrovich-Belkin esittävät, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ja sotilaalliset vastatoimet ovat perusteltuja rauhan edistämisessä.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään.

Lukuisat tutkijat ovat argumentoineet, että Itä-Euroopan maat ovat hakeutuneet Natoon juuri Venäjän aikaisempien sotatoimien vuoksi. Venäjän informaatiovaikuttamista tutkiva Pekka Kallioniemi väittääkin, että Naton roolin korostaminen on myytti, jota Venäjä pyrkii levittämään edistääkseen omia intressejään. Myös saksalaisen vasemmiston väite vasemmistopuolueiden kieltämisestä Ukrainassa on virheellistä tietoa. On totta, että venäjämielisiä puolueita on lakkautettu, mutta maassa on aktiivisia vasemmistolaisia puolueita.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään. Erityisesti Venäjän intressien ja vaikutuskeinojen analyysi olisi keskeistä. Syynä on se, että Ukrainan aseellisen tukemisen kritiikki ja Venäjän tuottaman informaation levittäminen edistävät Venäjän imperialismia Itä-Euroopassa.

KTT Antti Moilanen tutkii poliittisen kasvatuksen didaktiikkaa Kasselin yliopistossa Saksassa.

Artikkelin kuvituskuva: Christian Wiediger / Unsplash

Julkaisu Saksan vasemmisto Venäjän asialla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

When Spring Came to Bucha (Marcus Lenz & Mila Teshaieva, 2022) esitetään DocPoint-festivaalilla perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Saksalaisen Marcus Lenzin ja ukrainalaisen Mila Teshaievan ohjaama When Spring Came to Bucha on ansiokas kuvaus sodan aiheuttamasta traumasta ja siitä, miten ihmiset pyrkivät selviytymään heitä kohdanneesta tragediasta.

Nimensä mukaisesti yksi dokumentin keskeisistä teemoista on kevät: ylösnousemuksen ja uuden alun aika. 

Venäjän joukot ovat vetäytyneet Ukrainan Butshasta ja on aika siivota pihat ja kodit, palata kouluun ja tanssia häitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö samalla olisi myös aika itkeä sodassa kaatuneita ja surra omia henkilökohtaisia menetyksiä.

Ohjaajat asettavatkin dokumentissaan normaaliuden käsitteen suurennuslasin alle. 

He havahduttavat katsojan pohtimaan sitä näkymätöntä voimaa, joka kumpuaa vapaudesta toimittaa rauhassa arkipäiväisiä askareita. Jokapäiväiset toimet, kuten ruohon leikkaaminen tai ruoanlaitto omassa keittiössä, tulevat uudella tavalla merkitykselliseksi, kun tapahtumapaikkana on sodan vastapuolen alta vastikään vapautettu kaupunki.

Pohdin tässä arviossa Lenzin ja Teshaievan dokumentin sanomaa ja asetan sen Ukrainan sodan laajempaan kontekstiin. Kerron muun muassa Butshan valtaukseen johtaneista tapahtumista sekä kansainvälisen yhteisön reaktiosta kaupungista keväällä 2022 paljastuneisiin raakuuksiin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja “Butshan verilöyly”

Venäjän armeija valloitti Butshan kaupungin 27. helmikuuta. Ukrainan sodan alkamisesta oli kulunut vain kolme päivää, ja oltiin vielä sodan niin sanotussa ensimmäisessä vaiheessa: Venäjä eteni maan halki leveällä rintamalla ja pyrki saamaan haltuunsa suuria kaupunkeja.

Aiempina päivinä vihollisjoukot olivat edenneet yli 400 kilometriä Itä-Ukrainan rajalta kohti maan pääkaupunkia Kiovaa. Ukrainaan oli julistettu sotatila, ja presidentti Volodymyr Zelenskyi oli allekirjoittanut määräyksen yleisestä liikekannallepanosta Venäjän aloittaman hyökkäyssodan takia.

Vihollinen hyökkäsi maata pitkin ja ilmasta käsin, ja ukrainalaiset puolustivat maataan kiivaasti. 

Kun venäläisjoukot pääsivät noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Ukrainan pääkaupungista Kiovasta, niiden eteneminen pysähtyi. Yhdeksi keskeiseksi joukkojen väliseksi rajalinjaksi muodostui Kiovan länsipuolella virtaava Irpin-joki.

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Vaikka ukrainalaiset kykenivät estämään venäläisjoukkojen etenemisen Kiovaan, joen toisella puolella sijaitsevat Irpinin ja Butshan kaupungit joutuivat vihollisen haltuun.

Kun venäläiset perääntyivät Butshasta noin kuukautta myöhemmin, alueelle palaavia ukrainalaisia odotti järkyttävä näky. Kaduilla lojui siviiliasuisten ihmisten ruumiita, joista monet oli surmattu teloitustyyliin, selkään tai päähän ampumalla. Osa ruumiista oli heitetty joukkohautoihin tai poltettu.  

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Toukokuussa 2022 YK:n ihmisoikeusneuvosto äänesti sen aiemmin muodostaman, Ukrainan sodan tapahtumiin perehtyvän tutkimusryhmän mandaatin laajentamisen puolesta. Päätös hyväksyttiin äänin 33 puolesta ja 2 (Kiina ja Eritrea) vastaan. Yhteensä 12 maata pidättäytyi äänestämästä.

Uusi mandaatti koski erityisesti Kievin, Chernihivin, Kharkivin ja Sumyn alueilla helmi-maaliskuussa mahdollisesti tapahtuneita sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan tai muita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia.

Inhimillisen kärsimyksen kasvot

Ihmisoikeuskomission asettaman tutkimusryhmän löydösten mukaan Venäjän joukot ovat syyllistyneet Ukrainassa sotarikoksiin. Joukkojen toteuttamiin laittomuuksiin lukeutuvat muun muassa siviilien tarkoituksellinen surmaaminen, yksityisen omaisuuden tuhoaminen ja ryöstely sekä seksuaalinen väkivallan käyttäminen yhtenä sodan keinona.

On myös todisteita siitä, että Venäjän armeija olisi tieten tahtoen pommittanut asuinrakennuksia ja siviili-infrastruktuuria, kuten voimaloita ja sähkönjakeluverkkoa.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön. Se kuvaa tapahtumia Butshaan jääneiden tai sinne pian Venäjän joukkojen lähdön jälkeen palanneiden siviilien näkökulmasta.

Yksi dokumentin keskeisistä vahvuuksista onkin tapa, jolla se antaa kasvot sodan aiheuttamalle inhimilliselle kärsimykselle. Sen kuvat tulevat iholle ja muistuttavat suomalaista katsojaa siitä, millaista on olla aseellisesti ylivoimaisen suurvallan hyökkäyksen kohteena.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön.

Dokumentti kuvaa tuskallisen tarkasti prosesseja, joilla paikalliset viranomaiset yrittävät korjata venäläisjoukkojen jälkeensä jättämiä tuhoja. Se näyttää, kuinka kuolleita kaivetaan ylös joukkohaudoista, viedään ruumishuoneelle tunnistettavaksi ja sieltä edelleen uudelleenhaudattavaksi.

Kunnalle työskentelevä Yuri on vastuussa sekä vaurioituneiden vesijohtoputkien korjaamisesta että arkkujen hankkimisesta kuolleille. “Kuka mukaan tätä tekisi”, hän toteaa dokumentissa ja kohauttaa olkiaan.

Siinä missä DocPointissa vuonna 2020 näytetty The Cave oli ylistyslaulu sodan keskellä työskenteleville syyrialaisille lääkäreille, When Spring Came to Bucha on kuvaus ukrainalaisten paikallisviranomaisten periksiantamattomuudesta ja urhoollisuudesta venäläisjoukkojen tekemien raakuuksien äärellä.

Siviilit sotarikostutkinnan keskellä

Toinen huomionarvoinen seikka Lenzin ja Teshaievan dokumentissa on tapa, jolla se kiinnittää huomiota siviilien ja sotarikostutkijoiden väliseen jännitteiseen suhteeseen. Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Patjoista löytyy verijälkiä ja luoteja. Vielä tutkimatta oleville alueille ei saa mennä, koska niistä saattaa löytyä räjähteitä tai venäläisten virittämiä ansoja.

Sotarikostutkinnan seurauksena yksityisestä omaisuudesta tulee julkista todistusaineistoa. Siviilit ovat tiedonantajia, joita ohjataan huoneesta toiseen ja pyydetään raportoimaan kokemuksistaan.

Yhteen huoneeseen voi toimittaa listan tuhoutuneesta tai varastetusta omaisuudesta. Toisessa voi tehdä ilmoituksen kuolleista tai kadonneista henkilöistä, ja kolmannessa kertoa Venäjän joukkojen liikkeistä.

Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Myös tapa, jolla paikalliset asukkaat suhtautuvat kotiseutuunsa on muuttunut sodan seurauksena.

Tämän tunteen sanoittaa Butshasta paennut, mutta myöhemmin kaupunkiin perheensä kanssa palannut kouluikäinen Olenka. Hän kuvailee, kuinka kotiinpaluu on ollut monin tavoin katkeransuloinen kokemus.

Yhtäältä Olenka kertoo tuntevansa, että mikään ei ole muuttunut. “Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt”, hän sanoo samalla kun istuu siskonsa kanssa huoneessaan piirtämässä. Seuraavassa lauseessa tytöt kertovat säikkyvänsä ohi ajavien rekkojen ääniä, koska erehtyvät luulemaan niitä tankeiksi.

Kaupunki, johon he ovat palanneet on yhtä aikaa turvallinen ja turvaton, sekä tuttu että tuntematon.

Synkkä tulevaisuus

Vaikka Butshassa tapahtuneista sotarikoksista on olemassa verrattain paljon todistusaineistoa, on epävarmaa, saadaanko syylliset vastuuseen teoistaan.

Kansainvälistä järjestelmää on viime vuosina vaivannut erityisesti humanitaaristen kysymysten politisoituminen. Tämä on ajanut sen usein poliittiseen umpikujaan ja heijastunut negatiivisesti YK:n turvallisuusneuvoston kykyyn ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta.

Esimerkiksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ja venäläisjoukkojen Syyrian sodassa siviileihin kohdistamat väkivallanteot ja muut sotarikokset ovat edelleen pitkälti rankaisematta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta. Sillä aikaa konflikti Ukrainassa jatkuu, elämä palaa vapautettuihin kaupunkeihin ja sodan jaloista selvinneet ihmiset tekevät kukin parhaansa siirtyäkseen eteenpäin.

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja yksi Politiikasta-verkkolehden päätoimittajista. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: ”Kuin aika olisi pysähtynyt” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän presidentti Vladimir Putin järisytti maailmaa käynnistäessään suurhyökkäyksen Ukrainaan. Sodan ensimmäisten viikkojen tapahtumat järkyttivät kuitenkin epäilemättä myös Kremlissä. Ukrainan vahva puolustus ja länsimaiden talouspoliittinen vastaisku romuttivat Venäjän suunnitelman Ukrainan hallinnon syrjäyttämisestä nopeasti ja kohtuullisin kustannuksin.

Vaikuttaa siltä, että virhearvioihin perustunut invaasio on kehittymässä mittavaksi Kremlin aikaansaamaksi katastrofiksi, joka runtelee Ukrainan ja Venäjän lisäksi esimerkiksi globaaleja ruokamarkkinoita.

Putinin hallinto ajoi itsensä sekä retorisesti että käytännössä pakkovoiton eteen, mutta sotamenestyksen saavuttaminen näyttää vain vaikeutuvan, kun Ukrainan vastaanottaa yhä enemmän Venäjän sotavoimaa kuluttavia länsiaseita.

Maansa sotamenestykseen tottuneet kansalaiset hahmottavat yhä konkreettisemmin, ettei kyseessä ollutkaan lyhytaikainen elintason taantuma vaan uusi ankeampi normaali.

Sodan pitkittyessä venäläistä väestöä on myös vaikeampi pitää pimennossa kasvavilta tappioilta ja sanktioiden vaikutuksilta. Maansa sotamenestykseen tottuneet kansalaiset hahmottavat yhä konkreettisemmin, ettei kyseessä ollutkaan lyhytaikainen elintason taantuma vaan uusi ankeampi normaali. Paluuta arkeen ei ole näköpiirissä, jos Euroopan unioni supistaa merkittävästi energian tuontiaan idästä.

On kuitenkin aikaista arvioida, millä tavoin pitkittynyt sota ja taloustaantuma heijastuvat Putinin suosioon ja valtion vakauteen. Kreml voi vielä onnistua valtaussodassa ja sen myötä haihduttaa niin kutsutun erityisoperaationsa hinnan voitonriemuisen kansanosan mielestä.

Paikallinen paholainen oikeutuksen keskiössä

Toistaiseksi sodalla ja Putinilla on vankka tuki Venäjällä, kertoo Levadan raportti. Tuloksessa on toki huomioitava totalitaarisen kontekstin aikaansaamat lisäprosentit – Putinin suosio ei ole Venäjällä ainakaan laskenut sotaa edeltävältä tasolta.

On huomionarvoista, ettei valtionjohto tuottanut hyökkäykselle edeltä käsin virallista perustetta. Putin kielsi toistuvasti sodan mahdollisuuden, kunnes käynnisti sen sotaa oikeuttavilla puheillaan.

Suoraviivainen sotaretoriikka olisi vain todentanut Yhdysvaltojen julkistaman tiedustelutiedon Venäjän hyökkäysaikeesta ja vienyt siltä sen vähäisenkin yllätyksellisyyden. Toisaalta Kreml pystyi luottamaan taustapropagandaansa, jota valtionmedia oli suoltanut kahdeksanvuotisen Itä-Ukrainan sodan kontekstissa.

Aiemmin veljeskansana kuvatut ukrainalaiset leimattiin viholliseksi, samalla kun Donbassin separatistialueen ”pelastaminen” esitettiin toiminnan oikeutuksena. Lisäksi laajempi venäläinen historiapolitiikka on pohjustanut sotaisampia tulkintoja.

Vaikka kotiyleisöä oli valmisteltu jonkinlaiseen operaatioon, on ilmeistä, että sotatoimien luonne tyrmistytti lukuisat älymystön ja nettisukupolven edustajat – puhumattakaan niistä venäläisistä, joilla on lähiverkostoa Ukrainassa.

Putin kielsi toistuvasti sodan mahdollisuuden, kunnes käynnisti sen sotaa oikeuttavilla puheillaan.

Hallinto reagoi sotavastaisuuden mahdolliseen leviämiseen tehostamalla sensuuria ja vaientamalla toisinajattelijoita yhä voimakkaammin. Toimenpiteet eivät kuitenkaan olleet kannatuksen ylläpitämisen kannalta välttämättömiä.

Venäjällä ei ole voinut järjestää vuosikymmeneen näkyviä mielenosoituksia, eivätkä keskivertovenäläiset usko muutoinkaan ruohonjuuritason aktivismin muutosvoimaan. Tätä vastoin Kremlin tuottamat ajatusrakennelmat puhuttelevat tehokkaasti hiljaista enemmistöä, jonka puolelleen voittaminen voisi onnistua, vaikka vastassa olisikin aito sisäpoliittinen oppositio.

Venäjä on perustellut hyökkäystään väittäen sen olevan välttämättömyys Naton laajenemisen estämiseksi ja Ukrainassa rehottavan natsismin kitkemiseksi. Siinä missä Nato on jo pitkään edustanut Kremlin länsiretoriikassa demonia, fasistiseksi käsitetyllä Ukrainalla on lyhyempi historia ja lähinnä Venäjän sisäinen kaikupohja.

Lännessä natsikorttia onkin pidetty absurdina, sillä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on taustaltaan juutalainen, eikä Azovin rykmentin äärioikeistotaustan perusteella voida puhua Ukrainassa rehottavasta ilmiöstä. Muukalaisvihamielisyyttä on maltillisessa mittakaavassa kaikkialla, mikä tarkoittaa Kremlin oikeutuslogiikalla sitä, että Venäjä olisi voinut yhtä lailla ryhtyä denatsifioimaan minkä tahansa muunkin valtion.

Vaikka hyökkäyksen perimmäiset syyt palautuvat länsimaiden ja Venäjän geopoliittiseen kilpaan, jonka osalta Venäjä yrittää voimakeinoin säilyttää Ukrainan etupiirissään, Kreml tarvitsi oikeutukseensa uhkaavan lännen rinnalle Ukrainaan paikantuvan demonin. Sen sijaan että ukrainalaiset olisivat jääneet Naton laajenemisen estävässä sodassa sijaiskärsijöiksi, heistä itsestään piti tehdä kotiyleisön silmissä rangaistuksensa ansaitseva paha.

Muukalaisvihamielisyyttä on maltillisessa mittakaavassa kaikkialla, mikä tarkoittaa Kremlin oikeutuslogiikalla sitä, että Venäjä olisi voinut yhtä lailla ryhtyä denatsifioimaan minkä tahansa muunkin valtion.

Natsivihollisen valinta oli loogista, sillä se edustaa voitonpäivää juhlistavalle sankarikansalle voimakkaita tunteita herättävää antagonistia, jota vastaan syväkulttuurinen identiteetti velvoittaa toimimaan.

Näillä kahdella demonilla on Venäjän sotaretoriikassa omat uhrinsa. Nato uhmaa Venäjän valtiollista turvallisuutta, mutta Ukrainan natsit ovat turvallisuusuhka venäläisväestölle. Jälkimmäisen inhimillisyys vetoaa kotiyleisöön suoremmin, varsinkin, kun Kremlin propaganda paikansi korostetusti venäläisten maanmiesten kohtaaman vaaran Itä-Ukrainan separatistialueelle. Väitteen mukaan fasistinen Kiova aikoi suorittaa siellä venäläisten kansanmurhan.

Käytännössä Krimin valtauksen jälkeen Kreml on voinut kehystää kaikki Ukrainan Venäjän aggression vastaiset toimet äärioikeistolaiseksi russofobiaksi, mikä on vähitellen tehnyt fasistisesta Ukrainasta retorisen selviön.

Natsiretoriikan alkuperä

Liikevoima Kremlin natsiretoriikalle syntyi alkuvuonna 2014 Ukrainan sisäisestä kriisistä. Venäjän valtiojohto ammensi käsityksen fasismin noususta naapurimaassa kolmen tapahtuman sarjasta, jossa ensimmäinen episodi käsitti presidentti Viktor Janukovytšin hallinnon ja Euromaidanin mielenosoittajien välisen konfliktin väkivaltaisen kärjistymisen. Siihen saakka Kreml oli kehystänyt marraskuussa 2013 alkaneen sisäpoliittisen kriisin Venäjälle etäiseksi, Ukrainan sisäiseksi asiaksi.

Retorinen käänne tapahtui ulkoministeri Sergei Lavrovin viitatessa mielenosoittajiin radikaaleina ääriryhminä ja antisemitisteinä, jotka olivat aseistautuneet asevarastojen varusteilla, vallanneet hallintorakennuksia sekä pahoinpidelleet poliiseja ja virkamiehiä. Hän myös sysäsi ääriryhmien toiminnan Ukrainan opposition vastuulle, millä loi käsityksen laajemmasta äärioikeistolaisen pahuuden keskittymästä.

Seuraavaksi tapahtui vallankumous: kapinalliset pakottivat Janukovytšin pakenemaan Kiovasta, minkä jälkeen valtaan noussut parlamentti erotti presidentin. Erotusprosessi suoritettiin kuitenkin Ukrainan perustuslain vastaisesti.

Lisäksi juuri ennen maanpakoaan Janukovytš ja opposition edustajat allekirjoittivat sopimuksen, jossa sisäpoliittinen kriisi olisi ratkaistu muun muassa presidentin valtaa rajoittamalla sekä samana vuonna järjestettävillä presidentinvaaleilla. Sopimus, joka olisi mahdollistanut istuvan presidentin syrjäyttämisen laillisin ja demokraattisin keinoin, ei koskaan pitänyt.

Venäjän valtiojohto ammensi käsityksen fasismin noususta naapurimaassa kolmen tapahtuman sarjasta.

Kremlin oli helppo tulkita tapahtuma opposition kavalana juonena. Venäjän tuolloinen pääministeri Dmitri Medvedev totesi, ettei aseellisen kaappauksen seurauksena vallan anastaneita voinut pitää legitiimeinä, mikä tarkoitti, ettei Ukrainassa ollut sillä hetkellä hallintoa. Itse Janukovytš vertasi tapahtumaa natsien valtaannousuun 30-luvun Saksassa, mihin myös Putin viittasi epäsuorasti päiviä Krimin valtauksen jälkeen.

Viimeisen ”todisteen” fasismin nousulle tarjosi uusi parlamentti äänestäessään valtion ainoaksi viralliseksi kieleksi ukrainan. Lain astuessa voimaan Venäjän kieli olisi menettänyt asiointikielen aseman puolella maan hallintoalueista, ja päätös olisi vaikuttanut laajan kansanosan arkeen. 27,5 miljoonaa käytti venäjää työkielenään ja vähintään neljännes väestöstä piti sitä äidinkielenään.

Vaikka presidentin tehtävää hoitanut Oleksandr Turtšynov kieltäytyi kielilain allekirjoittamisesta, hanke oli ehtinyt provosoimaan Krimin ja itäisen Ukrainan väestöä protestoimaan kaduille, mitä Kremlin oli helppo lietsoa.

Lavrov tulkitsi kielilain venäjänkielisten perusoikeuksien epäämisenä ja vihjasi Länsi-Ukrainassa riehuneiden ääriryhmien valmistautuvan puhdistamaan vallan kaapanneen opposition vastustajat. Muodostui käsitys, että äärioikeisto anasti Ukrainassa vallan, ryhtyi polkemaan venäläisten ihmisoikeuksia ja hyökkää heitä vastaan nationalistiradikaaleista koostuvilla joukoillaan.

Näin Kreml oli luonut Krimin miehittämisen kynnyksellä sekä kotiyleisöön että krimiläisiin vetoavan oikeutustarinan, jonka propagointi suoritettiin rivipoliitikkojen ja valtionmedian kaikukoppakampanjana.

Kohdeyleisö supistui, valtaaminen vaikeutui

Venäjän valtionjohto kehysti siis Janukovytšin jälkeisen hallinnon fasistiseksi ukrainalaisosapuolten toimintaa retorisesti kärjistämällä. Sen sijaan, että kyse olisi ollut tekaistusta valheesta, Kreml taivutti totuutta kohdeyleisölleen uskottavuuden sallimissa rajoissa. Euromaidanin mielenosoittajien joukossa riehuneet äärioikeistoryhmät, joita kiistatta oli mukana, nostettiin protestiliikkeen keskiöön ja linkitettiin oppositioon, jonka toimintaa kuvattiin muutoinkin salakavalaksi.

Valtaan nousseen opposition äänestämä kielilaki sisälsi jo lähtökohtaisesti nationalistisen sävyn, ja sen motiiveista oli vaikea poissulkea Itä-Ukrainan venäjänkielisen väestön ärsyttäminen. Juuri ennen Krimin miehitystä Kremlin kärjistykset kumuloituivat loogiseksi tarinaksi, jolla oli painoarvoa krimiläisten suostuttelussa alueliitoksen kannalle.

Natsismin jahtaaminen on kuitenkin paljastunut sotarikoksia pursuavaksi tuhoamissodaksi, joka on myös runnellut laajasti Donbassia.

Kun Krimin liittäminen Venäjään vastasi krimiläisenemmistön toiveita, Donbassin asukkaista vajaa kolmannes puolsi eroa Ukrainasta vielä keväällä 2014. Tähän Venäjän valtionjohto nojasi aloittaessaan separatistien tukemisen heidän perustamissaan Donetskin (DNR) ja Luhanskin (LNR) kansantasavalloissa sekä sodassa Ukrainan hallinnon joukkoja vastaan. Tuolloin puolitiehen jäänyt DNR:n ja LNR:n alueliitos Venäjään oli oleellisesti myös vuoden 2022 invaasion taustalla.

Natsismin jahtaaminen on kuitenkin paljastunut sotarikoksia pursuavaksi tuhoamissodaksi, joka on myös runnellut laajasti Donbassia. On vaikea kuvitella, että DNR:n ja LNR:n ulkopuolella olisi jäljellä minkäänlaista kannatusta Venäjän federaatioon liittymiselle. Ihmiset ovat saaneet kokea omissa nahoissaan, että fasismi tuleekin idästä.

Kun paikallisväestön luottamus on menetetty, alueen todellinen integrointi on vähintäänkin pitkän kamppailun takana. Venäjän voittaminen valtaussodassa edellyttääkin sekä alueiden fyysistä haltuunottoa että paikallisväestön suostuttelua puolelleen. Siinä onnistuminen näyttää vain vaikeutuvan, sillä nykypropagandan uskottavuus rajautuu lähinnä sodasta etäällä pidetyn kotiyleisön keskuuteen.

Valtteri Ahtamo on Venäjän geopoliittisten operaatioiden retoriikkaan erikoistunut väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu ”Kun veljistä tuli Natoon pyrkiviä natseja, vaihtoehdoksi jäi teloitusrangaistus” – näin Venäjä oikeuttaa hyökkäyssodan Ukrainassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisenä kysymykseen vastaa Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma.

”On hyvin epätodennäköistä, että Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon aiheuttaisi sodan syttymisen Naton ja jonkin toisen valtion välillä. Tällaista syy-seuraussuhdetta Suomen liittymisellä tuskin on. Pikemminkin Suomen liittyminen Natoon vähentää sodan todennäköisyyttä Suomessa ja sen lähialueilla. Saman tien on sanottava, että sotilaallisen konfliktin riski on alueella tällä hetkellä alhainen – siitä huolimatta, että Ukrainassa käydään laajamittaista sotaa.

Vaikka Suomen Nato-jäsenyys vahvistaa Suomen puolustuskykyä ja tiivistää suhteita muihin Nato-maihin, ei pelkästään Suomen Nato-jäsenyyden vaikutuksia Pohjois-Euroopan strategiseen tilanteeseen pidä liioitella. Naton läheisenä kumppanina ja EU:n jäsenenä Suomi on jo monin tavoin kiinteästi integroitunut alueen puolustussuunnitteluun. Nato-jäsenyys pikemminkin syventää olemassa olevia suhteita ja järjestelyitä kuin luo kokonaan uutta.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän.

Naton luonne poliittisena liittona voi toki ajan myötä vaikuttaa Suomen noudattaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksiin, mutta näiden muutosten luonne jää nähtäväksi.

Koska myös Ruotsi liittyy Naton jäseneksi, kaikki Pohjoismaat tulevat olemaan Naton jäseniä. Siinä on kyseessä historiallinen muutos, joka tiivistää alueen maiden välejä poliittisesti ja syventää pohjoismaista yhteistyötä.

Koko alueen käsittävää puolustusliittoa on kaavailtu ja yritetty luoda useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan jälkeen esillä oli konkreettinen suunnitelma, joka kariutui Norjan, Tanskan ja Islannin liityttyä Natoon vuonna 1949.

Naton sisälle muodostuva pohjoismainen liittouma luo koko Itämeren aluetta vakauttavan tekijän. Maat jakavat yhteisen arvopohjan, ovat yhteiskuntina samankaltaisia ja tekevät jo nyt yhteistyötä keskenään. Naton jäseninä ne sitoutuvat turvaamaan toisensa – ja vievät näin yhteistyönsä historiallisesti uudelle tasolle.”

Historian valossa Nato-jäsenyys ylläpitänyt rauhaa

Toisena kysymykseen vastaa Tommi Koivula, strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulusta.

”Vastaus kysymykseen riippuu siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme sodalla. Sodan tarkka määrittely on tutkijallekin vaikeaa.

Ehkä käyttökelpoisimman ja tunnetuimman sodan määritelmän on luonut jo 1800 -luvulla elänyt preussilainen sotateoreetikko Carl von Clausewitz. Hänen mukaansa sota on pelkästään politiikan jatkamista toisin keinoin sekä väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme. Tällä tavoin ymmärrettynä sota on valtiollista ja tarkoituksellista väkivaltaa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon. Asetelma on turvallisuuspolitiikassa tyypillinen: valtiot tekevät ratkaisujaan olosuhteissa, joissa suuriinkin asioihin liittyy epävarmuuksia.

Suuremmalla varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että Suomi on päättänyt hakeutua Natoon edistääkseen turvallisuuttaan ja estääkseen sotaan joutumista.

Historia tarjoaa hyviä perusteluja toiveelle, että jäsenyys Natossa pikemminkin ehkäisee jäsenmaidensa hyökkäyksen kohteeksi joutumista kuin johtaa siihen: tähänastisen yli 70-vuotisen historiansa aikana liittokunta ei ole milloinkaan joutunut ulkopuolisen valtion sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Jos ymmärrämme sodan kuten von Clausewitz, emme varmuudella tiedä vastausta kysymykseen, tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon. Emme tiedä vastausta siihenkään, tulisiko sota, jos Suomi ei liittyisi Natoon.

Tutkijat arvioivat usein tämän johtuvan Naton jäsenvaltioiden yhteisen pelotteen eli deterrenssin uskottavuudesta. Naton jäsenvaltiot ovat sitoutuneet puolustamaan toisiaan mahdollisen hyökkäyksen tullen, ja yhdessä niillä on ylivoimainen sotilaallinen voima verrattuna yhteenkään valtioon tai muuhun liittokuntaan.

Näin ollen ryhtyminen sotaan Naton jäsenmaa Suomea vastaan olisi hyökkääjälle itselleen huomattava riski. Vaikka tämäkään ratkaisu ei varmista sitä, ettei sota voisi jossakin vaiheessa Suomea kohdata, historian valossa Nato-jäsenyys on ollut rauhaa ylläpitävä ratkaisu.”

Juhana Aunesluoma on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Tommi Koivula on strategian professori Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Toimituksen muokkaus: Koulun nimi lisätty.

Julkaisu Tuleeko sota, jos Suomi liittyy Natoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisille sotakirjallisuus on ollut merkittävä areena, jossa maskuliinisuuden ideaalia on esitelty ja pidetty elossa.

Arto Jokisen (1964–2016) postuumisti julkaistu teos maskuliinisuudesta ja väkivallasta, josta oli tarkoitus tulla hänen väitöskirjansa, on tervetullut lisä kirjallisuuteen suomalaisesta maskuliinisuudesta.

Teoksen ovat Jokisen käsikirjoitusten pohjalta toimittaneet kaksi hänen läheistä kollegaansa, kirjallisuuden tutkija Markku Soikkeli ja historioitsija Ville Kivimäki. Molemmat tuntevat maskuliinisuuden tutkimuksen hyvin myös oman työnsä kautta.

Jokisen tutkimuksen kohteena olevaa suomalaista sotakirjallisuutta on aiemmin tutkittu lähinnä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Jokinen oli yhteiskuntatieteilijä, ja hänen näkökulmansa on hieman erilainen.

Suomalainen sotakirjallisuus

Erityisen ilahduttavaa teoksessa on, että se kattaa pitkän ajanjakson 1800-luvun puolivälistä Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista aina 2000-luvun puolella ilmestyneisiin toista maailmansotaa kuvaaviin kirjoihin.

Uusimmasta kirjallisuudesta mainitaan kuitenkin vain muutama teos, ja painopiste on Vänrikki Stoolin tarinoissa, sisällissotaan liittyvissä kuvauksissa ja toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Määrällisesti eniten kirjallisuutta on ilmestynyt toisesta maailmansodasta, erityisesti jatkosodasta.

Jokinen tarkastelee sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta.

Yksi Jokisen työn ansioista onkin mielestäni se, että hän on käynyt läpi suurin piirtein kaiken toisesta maailmansodasta Suomessa julkaistun fiktiivisen materiaalin sekä lisäksi paljon omaelämäkertoja ja muuta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkimus analysoi sotakirjallisuutta genrenä pohtien esimerkiksi, mitä tyylilajeja siinä on käytetty tai miten suomalainen sotakirjallisuus eroaa muiden maiden sotakirjallisuudesta. Jokinen tuo esille myös tätä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmaa tukeutuen erityisesti Juhani Niemen (esimerkiksi Kullervosta rauhan erakkoon. Sota ja rauha suomalaisessa kirjallisuudessa kansanrunoudesta realismin sukupolveen ja Viime sotien kirjat) ja Jyrki Nummen (esimerkiksi Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla) tutkimuksiin. Tämä näkökulma on kuitenkin jo entuudestaan hyvin tunnettu.

Jokinen tarkasteleekin sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuskohteeksi on valikoitunut sotakirjallisuus, koska se on ollut yksi merkittävä paikka, missä suomalaisen maskuliinisuuden diskurssit ovat olleet läsnä ja mistä lukeva yleisö on voinut niitä ammentaa.

Hän on kiinnostunut siitä, mitä sotakirjallisuuden rakentama diskurssi suomalaisesta maskuliinisuudesta merkitsee laajemmalle yleisölle, miten yleisö on ottanut sen käyttöönsä ja uusintanut sitä vuosikymmenten kuluessa.

Toisin sanoen Jokinen kysyy, mikä merkitys sotakirjallisuuden rakentamilla maskuliinisuuden ideaaleilla on ajassa eläville ihmisille, mitä he ovat kirjallisuudesta ammentaneet ja miten sitä työstäneet sekä miten kirjallisuus on pitänyt elossa tiettyjä maskuliinisuuden ideaaleja esittelemällä ne aina uudelle sukupolvelle.

Väkivallan luonnollistaminen

Sotatarinoiden filmatisointien myötä nämä samat diskurssit ovat siirtyneet myös vielä laajemman yleisön tietoisuuteen ja niistä on tullut osa suomalaista kulttuuria. Suomessa olemme niin tottuneita ajatukseen sodasta itsenäisyytemme hintana, että toisen maailmansodan palauttaminen mieliin aina itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta katselemalla ei erityisesti hätkäytä.

Mutta jos sotakirjallisuus nähdäänkin osana niin sanottua väkivallan kulttuuria, kuten Jokinen tekee, se saa meidät ehkä miettimään asiaa uudelleen. Jokinen painottaa, että väkivallan kulttuurin

”näkyvin ja tunnetuin osa eivät suinkaan ole väkivaltaiset teot vaan väkivaltaa kuvaavat kulttuurituotteet, kuten sotakirjallisuus…. Väkivallan representaatiot tekevät väkivallasta osan ihmisten arkipäivää sekä sen kuvastoa ja tekstejä…. Representaatiot vaikuttavat ihmisten asenteisiin, uskomuksiin ja käsityksiin esimerkiksi siitä, mikä on väkivaltaa ja kenellä on oikeus tai jopa velvollisuus toimia väkivaltaisesti ja missä tilanteessa”.

Kirjan ehkä tärkein sanoma maskuliinisuuden tutkimuksen kannalta on sen korostaminen, miten näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu – eli siitä tulee itsestään selvää ja hyväksyttyä –, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein. ”Lopulta toisto luo vaikutelman, että väkivaltaisuus kuuluu jo sellaisenaan miehen biologiseen perimään”.

Näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein.

Suomessa, ja ehkä myös muissa maissa, joissa on vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus, maskuliinisuus ja väkivaltaisuus saavat myös kansallisen ulottuvuuden. Jokisen mukaan

”koska velvoite on sukupuolistunut, siitä on tullut osa suomalaisten miesten tapaa olla miehiä. Se on osa suomalaista maskuliinisuutta ja miessubjektia. Tähän projektiin osallistuu myös osaltaan sotakirjallisuus, joka ylläpitää kyseistä ideologista konstruktiota”.

Siksipä se, että Suomessa jokin versio Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista esitetään aina itsenäisyyspäivänä, ei ole merkityksetön perinne. Se on osa mekanismia, joka luonnollistaa liiton maskuliinisuuden, väkivallan ja suomalaisuuden välillä.

Suomalainen sotilas

Aivan kuten jo antiikin Kreikan sankaritaruissa, myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ”ideaalimaskuliinisuus on yhtä soturiin liitettävien attribuuttien kanssa”. Vaikka yhtäältä suomalaisesta sotakirjallisuudesta löytyy eri variaatioita sankareista, niin toisaalta suomalaisen sotilaan, suomalaisen sankarin, kuva on säilynyt aika samanlaisena Vänrikki Stoolin tarinoista lähtien.

Jokisen mukaan: ”Runebergiläiseen myyttiin olennaisesti kuuluu ajatus, että jokainen sukupolvi osoittaa kuntoisuutensa ja oikeutensa isänmaahan taistelun avulla”.

Suomalainen soturi on vaatimaton ja käytännöllinen, ei mikään seikkailija, joka tavoittelee omaa kunniaa ja sotasaalista. Hän taistelee velvollisuudesta maataan kohtaan. Tämä on myös se versio suomalaisesta sotilaasta, joka korostuu Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka samoja piirteitä esiintyi jo Runebergin kuvauksissa suomalaisista rivisotilaista. Linna rakensi tälle, niin kuin hänen esikuvaansa seuraten monet muutkin sotakirjojen kirjoittajat ovat rakentaneet.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan.

Itselleni ehkä mielenkiintoisin osuus Jokisen kirjasta on sisällissodan kirjallisuudesta kertova luku. Sisällissota on Suomen historiassa episodi, joka tuntuisi tarjoavan mahdollisuuden erilaisten sankarikuvien rakentamiseen. Yllättävää ei ole, että voittajat ja voitetut kuvasivat sotaa eri näkökulmista. Jokisen mukaan muodostui ”kaksi eri sodankuvauksen perinnettä, kaksi eri tapaa merkityksellistää mennyttä”.

Valkoisten puolella luotiin niin sanottu vapaussoturimyytti, joka ammensi runebergiläisestä traditiosta:

”Sodan voittaneet valkoiset kansalaissoturit edustivat suomalaista maskuliinisuutta. He olivat elämäntapasotureita, jotka omaksuivat taistelutaidot suomalaisessa talonpoikaisessa elämäntavassa läheisessä suhteessa luontoon”.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan:

”Punaisten luokkasotakirjallisuus palvoo samalla tavoin miessankaria, joka yksilöllisyytensä tai yksilölliset velvollisuutensa sivuuttaen asettuu itseään suuremman ihanteen palvelukseen ja osoittaa sille rakkautensa kuolemalla sen puolesta. Kun valkoisilla itseä suurempi idea on isänmaa ja kansakunta, punaisilla se on aate ja työväenluokka”.

Molemmat puolet siis rakentavat sankarikuvaa, joka oli tuttu jo edellisen vuosisadan kirjallisuudesta, sekä Runebergin että Zachris Topeliuksen tuotannosta, ja jonka fennomaanit olivat omineet.

Loppujen lopuksi kuvaukset sisällissodan sankareista sovitettiin mahtumaan runebergiläis-topeliaaniseen traditioon. Kuva suomalaisesta sotilaasta vaatimattomana, perheensä ja maansa eteen työtä tekevänä miehenä säilyi samana sodan kummankin osapuolen tuottamassa kirjallisuudessa.

Kollegojen kunnianosoitus Jokisen työlle

Kirjan toimittajat ovat tietoisesti lähteneet tekemään teoksesta tietokirjaa ja jättäneet pois väitöskirjaan tarkoitetun teoreettisen johdannon. Koska Jokinen oli jo aiemmin julkaissut aiheesta runsaasti teoreettisia kirjoituksia, johdannon poisjättäminen on puolustettavissa.

Lukijan näkökulmasta tämä on myös hyvä ratkaisu, sillä teoreettiset johdannot ovat usein hidaslukuisia ja kiinnostavat lähinnä vain akateemista yleisöä. Nyt lukija pääsee itse sotakirjallisuutta käsittelevien lukujen pariin vain lyhyen johdannon jälkeen.

Toimitustyön jäljet eivät myöskään näy teoksessa häiritsevästi, vaan päinvastoin kirjan teksti tuntuu varsin sujuvalta. Luultavasti lopputuloksen kannalta on vain hyvä, että sitä on ollut toimittamassa kaksi ylimääräistä silmäparia.

Joitain toistoja teokseen on kuitenkin vielä jäänyt. Lisäksi varsin yksityiskohtaisten lukujen jälkeen kirjan lyhyt loppuluku tuntuu hieman töksähtävältä, mutta toisaalta se toimii hyvänä yhteenvetona kiireiselle lukijalle.

Nykymuodossaan kirja palvelee niin akateemista kuin suurempaa tietokirjallisuutta lukevaa yleisöä. Kaiken kaikkiaan kirjan aineisto on niin runsasta, että useammankin lukukerran jälkeen siitä löytyy aina jotain uutta.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Julkaisu Jokinen: Sotakirjallisuus maskuliinisuuden areenana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2017 väkivalta nieli maailmanlaajuisesti noin 13 biljoonaa euroa eli 12,4 prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta, noin 1 800 euroa jokaista maailman asukasta kohden. Rahalla kustannamme sekä väkivallan koneistoa että siltä suojautumista.

Turvattomuuden tunteen lisääntyessä luvut tuskin ovat ainakaan pienenemään päin. Rahan lisäksi väkivaltaan liittyvät tuotteet ja palvelut nielevät aikaa, energiaa ja luonnonvaroja.

Sotateollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat mittavia. Esimerkiksi sotatoimissa käytetyt polttoainemäärät ovat valtavia. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on maailman suurin yksittäinen polttoaineen käyttäjä, joka käyttää noin 16 miljardia litraa polttoainetta vuosittain.

Verrokkilukuna Suomen koko kevyen polttoöljyn ja lentopetrolin kulutus vuonna 2017 oli 2,9 miljardia litraa. Näillä litroilla lämmitettiin rakennuksia, tuotettiin suomalaiset teollisuustuotteet ja tankattiin suomalaiset lentokoneet.

Konfliktit tuhoavat ympäristöä sekä suoraan että heikentämällä rakenteita, jotka voisivat suojella ympäristöä. Jotkut konflikteihin liittyvät ympäristötuhot, kuten vaikka Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö Vietnamissa, ovat hyvin tunnettuja, kun taas toiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Itämeressä on esimerkiksi kymmeniä tuhansia tonneja kemiallisia aseita, jotka upotettiin sinne toisen maailmansodan jälkeen. Kemiallisten aseiden metalliset säilytysastiat ovat vuosien myötä hapertuneet tai troolareiden mukana kulkeutuneet sinne tänne vaikuttaen meriympäristöön. Jo 2013 puolalainen tutkija Stanislaw Popiel ennusti, että muutaman vuoden päästä Itämeren kemialliset aseet voivat aiheuttaa Tšernobylia suuremman ympäristökatastrofin.

Monimutkainen maailma vaatii uusia keinoja ja yhteistyötä

Sotilaskoneiston ekseptionalismi, eli usko sotilaskoneiston erityislaatuisuuteen, on mahdollistanut sen, ettemme syynää sotilastuotteiden päästöjä ennen hankintaa tai vaadi tuottajia vastuuseen sotilastuotteiden koko elinkaaresta.

Ekseptionalismin myötä myös autonomisten aseiden, eli niin sanottujen tappajarobottien, kehittämisen rajoittaminen tai niihin liittyvän kansainvälisen lainsäädännön luominen on tahmaista.

Ekseptionalismi ulottuu myös sotilashankintoihin. Esimerkiksi päätös kymmeniä miljardeja euroja maksavien hävittäjien hankinnasta voidaan tehdä ilman julkisia kustannustehokkuus- ja riskianalyysejä. Tällaiset analyysit auttaisivat suhteuttamaan hankinnat kokonaisvaltaisiin turvallisuustarpeisiin. Kustannustehokkuus- ja riskianalyyseissa arvioitaisiin sekä ulkoisia uhkia, kuten sotilaallista hyökkäystä ja ilmastonmuutosta. että sisäisiä uhkia, kuten nuorten syrjäytymistä. Näin voitaisiin varmistaa maanpuolustuksen ohella toimiva yhteiskunta, jota puolustaa.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden. Ensin puhuttiin kokonaisturvallisuudesta, sitten integraatiosta, siviili–sotilasyhteistyöstä ja rauhanrakentamisesta. Puhetta riittää vieläkin – ainakin silloin tällöin – mutta budjetteja katsomalla syntyvä kuva on toisenlainen.

Vuosien investoinnin puutteen tuloksena siviiliosaajien joukko on niin pirstaloitunutta, että edes uuden EU:n sotilastoimia tukevan 10 miljardin euron rahaston nimi Peace Facility, ”rauhan fasiliteetti”, ei ole aiheuttanut suurempaa kritiikkiä.

Siviilitoimijoiden heikkenemisestä kärsivät sotilastoimijatkin, koska yhteistyö sakkaa ja osaamista joudutaan paikkaamaan. Suomessakin, joka voisi olla integroidun kriisinhallinnan mallimaa, epätasaisuus budjeteissa on huima. Vuonna 2019 sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti oli noin 110 miljoonaa euroa vuodessa, kun siviilikriisinhallintaan tullaan käyttämään noin 15 miljoonaa euroa.

Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, miten tuo integroitu kriisinhallinta käytännössä toimisi, koska toimivaa yhteistä strategisen suunnittelun mekanismia tai yhteisiä budjetteja ei ole. Suomessa on kuitenkin kansainvälisesti harvinainen siviili–sotilas-yhteistoiminnanmalli Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Erityisen paljon taloudellisten resurssien puute on rajoittanut tietoon pohjautuvien innovaatioiden syntymistä. Oikeastaan tietoon pohjautuvia innovaatioita ei ole, koska tietoakin on vähän. Entistä monimutkaisempi maailmamme tarvitsee uusia keinoja ja uutta yhteistyöhön perustuvaa ajattelua.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Vaikka opiskelijat ja start-upit saavat aikaan hyvää pöhinää, varsinkin rauhanteknologioiden kehittämisessä tarvitsemme asiantuntijoita, kenttätoimijoita ja toimijoiden välisiä synergioita. Nykyinen toimintaympäristö kun on nimenomaan kompleksinen ja vaatii yhteistyötä ja monia osaratkaisuja.

Lyhytnäköiset ja kauaskantoiset seuraukset

Kansainvälisen yhteisön rapautuessa oman edun tavoittelusta tulee hyväksyttävämpää. Harmaalla alueella oman edun ja kansainvälisten sääntöjen välissä raha – joskus hyvinkin lyhytnäköisesti – ratkaisee. Nopeahkosti toteutetun kaupan mukana tulevat kuitenkin pitkät vaikutukset.

Käsiaseen elinkaari on helposti yli 40 vuotta, jonka aikana ase ehtii vaihtaa omistajaa lukuisia kertoja. Muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajotessa kiertoon lähteneitä aseita on yhä käytössä ja suhteellisen helposti ostettavina.

Koska laittomia aseita on laajasti saatavilla, kiinnostus 3D-printtauksen mahdollisuuksiin ja siihen liittyvän lainsäädännön tarpeellisuuteen vaikuttaa vähentyneen. Miksi tehdä hutera ase, kun halvemmalla ja helpommalla saa ihan kunnollisen Kalashnikovin?

Pitkään on puhuttu siitä, että rauhantekemisen tuomien kustannussäästöjen mittaaminen ja kustannustehokkuuden esittäminen toisi lisää tukea rauhanprosesseille. Ongelman on ajateltu olevan juuri numeroiden ja konkretian puute. Rauha vaikuttaa vaikealta ja monimutkaiselta ja on sopinut huonosti excel-taulukoihin.

Numeroittaminen onkin ollut viime aikoina rauhantekemisen trendinä. Taustalla on ajatus siitä, että jos rauhaa voisi mitata, kiinnostuskin siihen voisi lisääntyä. Esimerkiksi Maailmanpankin ja YK:n hiljattain julkaiseman raportin Pathways to Peacen mukaan konfliktin ennaltaehkäisyyn kunnolla panostaminen voisi säästää 4–61 miljardia euroa vuodessa. Kerrannaissäästöt olisivat vielä suurempia.

Kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä.

Konfliktit ja väkivalta toimivat usein muiden globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa haaskata enää itseämme, toisiamme tai maailmaa.

Konfliktialueilla oppii, että kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä. Prosentin poikkeama linjasta voi olla alkuna suurelle muutokselle. Hieman enemmän resursseja ja vähän enemmän tilaa tiedolle toisi lisää synergioita ja uusia osaajia; vähän enemmän panostusta kansainväliseen lainsäädännön kehittämiseen ehkäisisi tulevaisuuden uhkia; himpun verran kriittisempi suhtautuminen väkivaltaan vähentäisi resurssien haaskaamista; kehittämisen keskeisyyden painottaminen rauhantekemisessä raottaisi ovea.

Ehkä pienillä askelilla heilurinkin saisi liikahtamaan takaisin kovasta turvallisuudesta, jotta voisimme puhua unelmistamme ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta emmekä vain kauhukuvista ja tuhon rajoittamisesta.

Maria Mekri on SaferGloben toiminnanjohtaja.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailmaa on vaikea pelastaa, koska laitamme rahamme väkivaltaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Lapin toisen maailmansodan tapahtumia, saksalaisaikaa ja Lapin sodan vaikutuksia on käsitelty niin populaarikulttuurissa, museonäyttelyissä kuin akateemisessa tutkimuksessa. Esiin on nostettu vaikeita ja vaiettuja kokemuksia, suomalaissaksalaisen yhteistyön eri ulottuvuuksia ja Lapin sodan aiheuttamien tuhojen pitkäaikaisia vaikutuksia.

Aiempaa tutkimusta täydentävät näkökulmat ja uudet avaukset ovat synnyttäneet keskustelua. Se osoittaa, että Lapin sodan kulttuuriperintö herättää edelleen voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja että aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin sodan kulttuuriperintö herättää voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin maakuntamuseossa on tuotettu ja siellä on ollut esillä useita rohkeita ja koskettavia näyttelyitä. ”Wir waren Freunde – olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944″ –näyttely keskittyi ystävällismielisiin aseveljeyden vuosiin 1940–1944 ennen Suomen ja Saksan välistä Lapin sotaa ja sitä seurannutta tuhoa.

Näyttelyssä esiteltiin runsaasti valokuvia ja esineitä, joista osan museo oli saanut pääosin lahjoituksina sekä paikallisilta asukkailta että alueelle sijoitetuilta saksalaissotilailta ja heidän jälkeläisiltään. Eräs aineistokokonaisuus koostui suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkaustarinaan liittyvästä kirjeenvaihdosta ja muistoesineistä.

Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttely sai ennätysyleisön, jonka joukossa oli poikkeuksellisen paljon paikallisia, rovaniemeläisiä kävijöitä. Näyttelyn saama vastaanotto oli pääsääntöisesti varsin myönteistä, mutta niin käsittelytapa kuin näyttelyn markkinointimateriaali tulitikkuaskeineen tulkittiin joidenkin toimesta provokatiiviseksi ja tarkoitushakuiseksi. Näyttelyn tekijät olivat tietoisia markkinointimateriaalinsa tulenarasta potentiaalista ja osasivat odottaa reaktioita näyttelyn rajaukseen liittyen.

Saksalaisaikaa koskevaa näyttelyä seurasi Jari Kosken valokuvanäyttely ”Seitajärvi 1944 – Sota asuu meissä kaikissa”, joka toi esiin Lapin synkkää sotahistoriaa. Siihen kuuluvat neuvostojoukkojen partisaani-iskut vaikuttavat edelleen lappilaisten perheiden ja kylien arjessa kipuna, poissaolona, suruna ja kaipauksena. Suomen valtion pitkään ohittamien tragedioiden muistitietoa on alettua tutkia vasta aivan viime aikoina.

Tänä vuonna Lapin maakuntamuseoon avautui myös uusi perusnäyttelyosio ”Suomi Jäämeren rannalla – Petsamo 1920–1944″, johon liittyy myös Petsamon historiaa monipuolisesti käsittelevä laadukas näyttelyjulkaisu.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian tutkijoiden Feeniks–hankkeessa (2011–2017) tarkasteltiin Lapin sodan ja jälleenrakentamisen traumaattisia muistoja ja mielen jälleenrakennusta kulttuurin ja taiteen näkökulmasta. Tutkimushanke nosti esiin sodan tuhon ja sen kiihdyttämän kulttuurisen muutoksen moninaisia vaikutuksia Lapin alueen asukkaiden elämään. Hankeen tutkijoiden ja yhteiskumppanien tutkimuksesta on julkaistu muun muassa artikkelikokoelma Lappi palaa sodasta.

Juuri päättyneessä Helsingin ja Oulun yliopistojen monitieteisessä Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa (2014–2018), jossa itse työskentelin, tutkittiin Suomessa toimineiden saksalaisjoukkojen jälkeensä jättämää materiaalista kulttuuriperintöä ja siihen liitettyjä moninaisia arvoja ja merkityksiä. Hankkeessa paitsi kartoitettiin tutkimattomia Lapin metsistä löytyviä saksalaisten joukkojen tukikohtia ja rakennelmia, kuten vankileirejä, tarkasteltiin myös museoiden olemassa olevia kokoelmia ja näyttelyitä sekä sodan kulttuuriperinnön asiantuntijoiden ja harrastajien asenteita heitä ympäröivien sotahistoriakohteiden kohteluun ja hyödyntämiseen.

Miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa?

Keskeinen lähtökohta oli tarkastella, miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa. Lapin sodassa tuhoutui merkittävä määrä sekä Lapin alueen sotilaallisesta infrastruktuurista että siviiliasutuksesta mukaan lukien irtain omaisuus. Siksi sodanaikainen materiaali on paitsi kierrätettyä ja uudelleenkäytettyä, myös hajanaista ja unohdettua.

Tutkimme myös Lapin toiseen maailmansotaan liittyvän militarian keräilyä. Viimeksi mainittuun liittyy järjestäytynyttä harrastustoimintaa mutta myös harmaalla alueella liikkuvaa, kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta kyseenalaista metallinetsintää, maaston siivousta ja sotaromun kauppaa.

Kun haastattelimme museoiden ja metsähallituksen työntekijöitä, sotahistoriaharrastajia ja kulttuuriperintöaktivisteja, kohtasimme monenlaisia näkökulmia Lapin sotahistoriaan ja kulttuuriperintöön. Hahmotimme muistin politiikan dynamiikkaa, johon liittyy niin paikallinen kuin kansallinen ulottuvuus.

Vaikeaa ja synkkää kulttuuriperintöä?

Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeemme oli nimetty jo hakemusvaiheessa kiinnittyväksi tiettyyn teoreettiseen käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen. Käsite vaikea kulttuuriperintö (difficult heritage) viittaa menneisyyden vaiheisiin, joista muistuttava kulttuuriperintö koetaan jonkun ihmisryhmän toimesta kiusalliseksi, kipeäksi tai häpeälliseksi nykyhetken näkökulmasta.

Se on usein kiistanalaista kulttuuriperintöä (contested heritage), jota ei välttämättä ole historian eri vaiheissa hyväksytty osaksi kansallisia representaatioita tai edes tunnustettu kulttuuriperinnöksi.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita. Vain muutama niistä on saanut Museovirastolta merkittävän kulttuuriperintökohteen statuksen.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita.

Suurin osa kohteista on vailla muistomerkkejä tai tietokylttejä. Monet saksalaisten läsnäolosta kertovista muistomerkeistä, kuten vuonna 1963 perustettu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä, ovat kohdanneet aikanaan vastustusta tai myöhemmin vandalismia.

Monien kohteiden synkkä menneisyys on sivuutettu tai häivytetty uusien rakennusten ja turistikohteiden imagoon sopimattomana, kuten esimerkiksi Rovaniemellä sijaitsevan joulupukin kylän kohdalla.

Monet sotakohteista ovatkin vain iäkkäiden paikallisten asukkaiden tai sotahistoriaharrastajien tiedossa. Tuntemattomuus ja syrjäinen sijainti on kuitenkin myös suojannut niitä esimerkiksi metallinpaljastimia käyttäviltä aarteenetsijöiltä.

Arkeologian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen kentällä on havaittu, että vaikeaan kulttuuriperintöön liittyy erilaisia myyttejä, yliluonnollisia kertomuksia, kummittelua ja muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka ruokkivat erityistä kiinnostusta makaaberiin historiaan – oli kyse sitten kuolemaan, rikoksiin, sotaan tai sortoon tai kuvitteellisiin kauhuihin liittyvistä kohteista.

Ilmiö on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten turismin tutkimuksessa ja käsitteellistetty synkäksi turismiksi (dark tourism). Synkän turismin ilmentymiin voidaan lukea aiemmin mainittu sotakohteisiin suuntautuva metallinetsijöiden aarteenmetsästys (treasure hunting) ja hautausmaaturismiin kuuluva kummitusjahti (legend tripping).

Synkkä kulttuuriperintö (dark heritage) on yhdistelmä edellisiä käsitteitä. Se korostaa niin kiinnostusta tutkia ja vetoa vierailla erilaisilla historian julmien tapahtumien näyttämöillä kuin poikkeavia lähestymistapoja kulttuuriperintöön. Synkkä kulttuuriperintö ei siis ole aina vain hankalaa ja vaikeaa vaan myös resurssi ja kiinnostuksen kohde.

Vaikeaa tai synkkää kulttuuriperintöä tutkiessa onkin tärkeää ottaa huomioon, että eri ihmisryhmät tulkitsevat historiaa eri tavoin. Kaikki eivät pidä esimerkiksi toiseen maailmansotaan liittyvää kulttuuriperintöä yhtä vaikeana tai synkkänä. Siinä missä toisille sillä on henkilökohtainen ja vakava merkitys, näkevät toiset sen jännittävänä ja kiehtovana. Erilaisten tulkintojen vuoksi sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen vaikkapa matkailussa on hyvin haastavaa.

Osa paikallista ja kansallista historiaa?

Vaikka materiaalista kulttuuriperintöä käsittelevään tutkimukseemme suhtauduttiin pääosin myönteisesti, kohtasimme jonkin verran suoranaista kritiikkiä tutkimushankkeen nimeä ja lähestymistapaamme kohtaan. Monissa paikoissa tutkimusryhmämme otettiin vastaan hieman epäluuloisesti ja tunnustellen.

Huomasimmekin nopeasti, että joillakin paikkakunnilla suhtautuminen ja kiinnostus sodan kulttuuriperintöön noudattelee pitkät perinteet omaavia poliittisia, joissakin tapauksessa paikallispoliittisia, jakolinjoja tai muita jännitteitä ja vastakkainasetteluja – kuten esimerkiksi saamelaisalueen ajankohtaisia kysymyksiä.

Jotkut yksittäiset haastateltavamme Lapin alueella vierastivat nimen sanavalintaa siksi, että he tulkitsivat sen poliittisesti asenteelliseksi: sodanvastaiseksi ja vasemmistosuuntaiseksi. Lisäksi eräät sotahistoriaharrastajat kokivat synkän kulttuuriperinnön leimaavan heidän kiinnostuksen kohteensa arveluttavaksi ja kielteiseksi. Yksi Lapin alueen ulkopuolelta tuleva sotahistoriaharrastajista koostuva kollektiivi kieltäytyi kokonaan yhteistyöstä kanssamme.

Monet haastateltavat kokivat käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Yllätykseksemme suurin osa haastateltavistamme Lapin alueen asukkaista, mukaan lukien sodan kulttuuriperinnön harrastajat ja kulttuuriperintötyön ammattilaiset, ei pitänyt Lapin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia, kokemuksia ja sodan aineellista kulttuuriperintöä mitenkään vaikeana eikä edes kovin kiusallisena puheenaiheena. Sen sijaan monet haastateltavat kokivat sen käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aihepiiriin liittyisi myös kipeitä kokemuksia. Niistä ei ole suinkaan vaiettu perhepiirissä ja kyläyhteisöissä, vaan surullisten tapahtumien paikat ja niihin liittyvät kertomukset elävät paikallisessa muistitiedossa. Tieto kulttuuriperintökohteista ja niihin liittyvistä merkityksistä ja kertomuksista ei kuitenkaan ole välttämättä ulkopuolisten, esimerkiksi Metsähallituksen tai museoviranomaisten, tiedossa – alueella vierailevista retkeilijöistä puhumattakaan.

Toisen maailmansodan aikaisia sotakohteita ei tällä hetkellä hyödynnetä juurikaan Lappiin suuntautuvassa matkailussa. Tutkimushankkeemme lisäsi omalta osaltaan paikallisten kiinnostusta sodan kulttuuriperintöä kohtaan, ja keskusteluja sota-aikaisten kohteiden saavutettavuudesta esimerkiksi kylttien ja virtuaalisten sisältöjen avulla on käyty esimerkiksi Inarissa.

Lapin sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen olisi merkityksellistä paitsi matkailuelinkeinon edistämisen, myös paikallisen identiteetin kannalta. Näin Lapin sodan aikaiset tapahtumat tulisivat näkyväksi osaksi alueellista historiaa, ja niiden paikoilla vierailevat matkailijat saisivat tietoa toisen maailmansodasta monitahoisista vaikutuksista sekä Lapin sodasta osana kansallista ja ylikansallista historiaa.

Käsittelemme Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttelyn kävijäkyselyn tuloksia piakkoin julkaistavissa suomen- ja englanninkielisissä artikkeleissamme Suomen Museossa ja Difficult Issues -artikkelikokoelmassa. Lisäksi tässä kirjoituksessa esitettyjä ajatuksia pohditaan tarkemmin teksteissä, jotka ilmestyvät Ethnologia Fennican ja Ethnologia Europaean tulevissa numeroissa sekä Encyclopedia of Global Archaeology -kokoelmassa.

Etnologi, FT Eerika Koskinen-Koivisto työskenteli tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa Lapin synkkä kulttuuuriperintö -hankkeessa Helsingin yliopistossa ja on jatkanut tutkimusta toisen maailmansodan kulttuuriperinnöstä ja perhehistorioista Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Lapin sodan kulttuuriperintö ja muistin politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkulaisen Tehdas Teatterin nukketeatteriesitys kertoo epätoivoisista rauhanneuvotteluista jossain kaukana mutta kuitenkin meitä lähellä – niin poliittisesti kuin eettisesti.

Brittiläinen kirjailija Rebecca West kertoi viime vuosisadan alkupuolella tarinan Jugoslavian kuningas Aleksanteri ensimmäisen murhasta Ranskassa vuonna 1934. West oli tuohon aikaan toipumassa leikkauksesta ja huusi hoitajalle:

”Kamalin asia on tapahtunut. Jugoslavian kuningas on salamurhattu!”
”Voi ei, tunsitko hänet?”
”En.”
”Miksi sitten asia on sinusta kamala?”

West kertoo muistaneensa tuolla hetkellä, että sana ”idiootti” tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa yksityistä ihmistä, joka ei kykene ajattelemaan yhteiskunnallisesti.

Westin tarina juolahtaa usein mieleen, kun maailmanpolitiikassa tapahtuu. Tuolloin helposti ajatellaan, että asia ei koske meitä, jos se tapahtuu jossain kaukana.

Muistan tarinan seuratessani Tehdas Teatterin hienoa nukketeatteriesitystä Rauhanneuvottelija, joka kertoo epätoivoisista rauhanneuvotteluista jossain kaukana mutta kuitenkin meitä lähellä – niin poliittisesti kuin eettisesti.

West oli järkyttynyt kuninkaan salamurhasta, koska poliittiset tapahtumat johtavat aina laajempiin seurauksiin ja ovat kietoutuneet yhteen eri toimijoiden ja tapahtumien kanssa. Kysymys ei ole ikinä yksittäisestä ja paikallisesta sattumuksesta.

Poliittiset tapahtumat johtavat aina laajempiin seurauksiin ja ovat kietoutuneet yhteen eri toimijoiden ja tapahtumien kanssa.

Tämän ajatuksen esitys onnistuu välittämään osuvasti. Teatterilavan rauhanneuvottelupöytä on samaan aikaan erityinen ja yleinen. Esityksessä pitkäjänteinen rauhanneuvottelija pyrkii tuomaan konfliktin osapuolet yhteen huolimatta sotaisien vuosien mittaan kertyneestä katkeruudesta, vihasta, epätoivosta ja surusta.

Rauhanneuvottelujen umpikuja on toistunut aina uudelleen ja uudelleen eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa. Esityksessä tätä havainnollisestaan marssittamalla esiin Alfred Nobel, Nelson Mandela, Helena Ranta, Malala Yousafzai ja Saddam Hussein, joiden nukkehahmot muistuttavat esityksen ihmishahmoja – rauhanneuvotteluiden osapuolia – siitä, että konflikteissa on aina jotain kaikille jaettua.

Tämän hetken sodat ovat myös meidän sotiamme. Niiden ympärillä käytävät rauhanneuvottelut ovat meidän neuvottelujamme. Olisi idioottimaista nähdä ne erillisinä tapahtumina, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa.

Esityksessä on mukana myös Suomi, joka puhuu rauhasta mutta on viime vuosina moninkertaistanut aseviennin epävakaaseen Lähi-itään. Suomi on aseistanut Saudi-Arabiaa ja Yhdistyneitä Arabiemiirikuntia, jotka ovat pommittaneet siviilikohteita Jemenissä.

Esityksessä on useita vaikuttavia kohtauksia. Alussa rauhanneuvotteluiden riitaisat ja vihaa täynnä olevan osapuolet eivät suostu edes katsomaan toisiaan. He kantavat hiekalla täytettyjä salkkuja – muistijälki tuhotuista kaupungeista, menetetyistä elämistä, sodan silmittömyydestä. Hiekka toimii hienona symbolisena kuvastona läpi esityksen.

Seuraavana hetkenä sotivat osapuolet innostuvat paikallisen ravintolan herkullisista lounastarjoiluista ja jakavat yhteisen intohimon kulinaristisiin nautintoihin. Juuri näin ristiriitaista sodan arki voi olla.

Esityksessä on hyödynnetty taidokkaasti dokumentaarisia lähteitä ja keskusteluja rauhanvälityksen asiantuntijoiden kanssa. Kuvaus on samaan aikaan informatiivista ja maagista. Esityksestä välittyy hyvin, etteivät rauhanneuvottelut ole sellainen riemuvoitto kuin mitä ne usein populaarikuvastossa esitetään.

Esityksestä välittyy hyvin, etteivät rauhanneuvottelut ole sellainen riemuvoitto kuin mitä ne usein populaarikuvastossa esitetään.

Todellisuudessa tulos on usein karvas pettymys kaikille. Nimen kirjoittaminen paperiin voi olla pikemminkin häviöltä tuntuva myönnytys kuin suuri onnistuminen. ”Koska mitään ei ole tehtävissä, me allekirjoitamme tämän paperin.”

Rauhanneuvottelijat esitetään usein kylmäpäisinä sankareina, mutta myös tätä kuvastoa esitys rikkoo. Neuvottelija pyrkii herättelemään toivoa ja tuomaan konfliktin osapuolia yhteen, mutta samalla kimmastuu, väsyy ja katkeroituu.

Esityksen vaikuttavin hetki on, kun rauhankyyhky tarjoillaan diplomaatti-illallisten pääruokana. Rauhansopimuksen muste ei ole aina edes kuivunut, kun jo seuraava konflikti siintää horisontissa. Samalla kun hirttoköysi kiertyy Husseinin kaulan ympärille, uudet sortajat marssivat jo kovaa vauhtia maailmanpolitiikan näyttämölle.

Westin muistutus siitä, että maailmanpolitiikassa tapahtumat etenevät ketjureaktion lailla, on tärkeä pitää mielessä silloin, kun juhlimme konfliktien päättymistä. Viha ja katkeruus voivat jäädä kytemään sodan raunioihin ja levitä sieltä hetkessä. Siksi yksittäisiin tapahtumiin ja vääryyksiin pitää suhtautua vakavuudella.

Rauhanneuvottelija ei ole romanttinen esitys siitä, miten hyvä voittaa pahan. Se on pikemminkin ironinen esitys, jossa konfliktin eri osapuolten näkökulmat tarjoavat inhimillisen kuvan sodan mielettömyydestä. Kun yhtäällä soditaan, koko ihmiskunnan pitäisi olla hereillä.

Rauhanneuvottelija – Miten konflikteja ratkaistaan. Tehdas Teatteri, Turku.
Ohjaus: Johanna Latvala
Käsikirjoitus: Johanna Latvala, Veera Lehtola, Outi Sippola
Rooleissa: Sirpa Järvenpää, Maria Laitila, Outi Sippola, Alma Rajala

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Rauha on neuvoteltu pettymys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhtä paljon kuin itse elokuvasta on kirjoitettu taakasta, jota Aku Louhimies koki Tuntematonta sotilasta tehdessä. Tämä on ymmärrettävää, nauttiihan Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) ainutlaatuisesta klassikkoasemasta Suomessa.

Hienolta elokuva kieltämättä näyttää: rivissä vasten aurinkoa usvaisessa metsässä etenevät miehet ovat varmasti laadukkainta kuvaa, mitä Suomi-elokuvassa on isolla kankaalla nähty. Äänetkin ovat kohdallaan, venäläistankin vyöryminen maantietä pitkin kohti tai pommikoneiden lähestyvä hurina saa kylmät väreet kulkemaan katsojankin läpi.

Rivissä vasten aurinkoa usvaisessa metsässä etenevät miehet ovat varmasti laadukkainta kuvaa, mitä Suomi-elokuvassa on isolla kankaalla nähty.

Näyttelijätyö on myös laadukasta, ja lähes kaikki hahmot ovat kirjan lukeneelle tai Edvin Laineen elokuvaversion (1955) nähneelle tunnistettavia. Siitä huolimatta taistelujen tauottua katsojan valtaa nopeasti tylsistyminen, hämmennys ja vaivaantuminen. Mistä sitten kiikastaa?

Linna värikuvissa

Elokuvan juoni, tapahtumat ja dialogi etenevät teoksen tuntevalle tuttuja uria tasaisesti jauhavaa tahtia. Tapahtumia ja vuorosanoja on ilmeisesti lainattu myös vuonna 2000 julkaistusta Sotaromaanista, joka on lyhentämätön versio Linnan teoksesta.

Kolmannen Tuntematon-elokuvan (toinen elokuvaversio on Rauni Mollbergin ohjaus vuodelta 1985) tekemistä onkin perusteltu sillä, että yhä harvempi on lukenut kirjan tai nähnyt aiemmat elokuvat.

Ongelma vain on se, että elokuva yrittää kantaa kirjan tunnetuimpien kohtausten varassa, joihin kohdeyleisöllä ei kuitenkaan ole mitään kosketusta tai tunnesidettä. Esimerkiksi sanavalmiin Hietasen (Aku Hirviniemi) sutkautukset, joita Vanhala (Hannes Suominen) toistelee hihitellen, saattavat vielä herättää Tuntematon-veteraanissa nostalgisen mielihyvän, mutta ne jättävät kylmäksi katsojat, joille elokuva on ensikosketus teokseen.

Miksi hahmojen kemia ei puhuttele ja viettele yleisöä? Kirjan henkilöt taitavat valitettavasti olla liian yksipuolisia nykykatsojalle.

Henkilögalleria muotoutuu turhan selkeästi kaikista ihmisryhmistä tunnistettavista rooleista ja niiden yhdistelmistä, kuten äänekäs vitsailija ja hiljainen myötäilevä ihailija -parivaljakosta. Ongelma ei ole näiden roolien läsnäolo vaan niiden stereotyyppisyys ja turhan selkeä tuputtaminen katsojalle klassikkoaineksena.

Yhtä lailla Tuntemattoman kuolemattomat hokemat, kuten ”Mää ole hiilest tehty ahvena!” tai ”Koskela Suomesta. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä” kaikuvat kuluneina. Elokuva taitaa paljastaa sen, mikä kansainvälisen lehdistön kirja-arvosteluissa on huomattu aikoja sitten: Tuntematon sotilas on täynnä ongelmia, kuten ylitsevuotava henkilögalleria, yliampuvat kliseiset kuvaelmat ja dialogin luonnottomuus.

Teos antoi ensimmäisenä äänen sotilaille, joiden kokemukset eivät olleet saaneet tilaa virallisessa tulkinnassa.

Kirjallisuuden saralla Tuntematon ei ehkä vedä vertoja klassikkokirjallisuudelle, mutta Tuntemattoman suosio Suomessa ei perustukaan sen kuvaukseen ihmiselämän kohtaloista historian suurissa mullistuksissa. Teos antoi ensimmäisenä äänen sotilaille, joiden kokemukset eivät olleet saaneet tilaa virallisessa tulkinnassa sodasta, joka käytiin Euroopan reuna-alueella osana toista maailmansotaa.

Hämmennyksestä vaivaantumiseen

Juoksujalkaa toisiaan seuraavista sutkautuksista vielä selvitään ihmettelemällä, miksi joku puhuu noin luonnottomalla tavalla, mutta elokuvan laulu- ja tanssikohtaukset ovat jo liian kiusallisia. Vaikka sotilaat varmasti keksivät ajanvietettä rintamalla asemasodan aikana, niin turhan monet laulukohtaukset eivät onnistu välittämään uskottavalla tavalla hetken vilpitöntä iloa keskellä sodan kurjuutta. Mieleen tulee pikemminkin fantasiaseikkailujen lauleskelevat satuhahmot kuin sodan fyysisesti ja psyykkisesti runtelemat miehet.

Edes kirjan unohtumattomimpiin tapahtumiin lukeutuva kiljukänni-kohtaus Mannerheimin 75-vuotispäivänä ei oikein aukea katsojalle. Epäselväksi muun muassa jää, miksi Koskela tirvaisee upseeria päällystön korsussa. Syynä saattaa olla elokuvan edellyttämä nopeatempoisuus – runsas henkilögalleria ja neljän vuoden sotatapahtumat rintamalla ja kotona yritetään puristaa kolmeen tuntiin. Tapahtumia ei yksinkertaisesti ehditä rakentaa ja viedä eteenpäin niiden edellyttämällä tarkkuudella.

Tapahtumia ei yksinkertaisesti ehditä rakentaa ja viedä eteenpäin niiden edellyttämällä tarkkuudella.

Elokuvassa on myös kourallinen irralliseksi jääviä lyhyitä kohtauksia, jotka olisi ehdottomasti pitänyt karsia muutenkin pitkästä elokuvasta. Parhaasta esimerkistä käy kohtaus elokuvan loppupuolella, jossa Rokka nostaa sadunomaisessa metsässä jäniksen syliinsä silitettäväksi. Jo sinällään turha kohtaus lipsahtaa absurdiksi, kun Rokka on vain hieman aiemmin omin päin lahdannut joukkueellisen venäläisiä ja epäinhimillistänyt vihollisen keskustelussaan Hauhian kanssa.

Elokuvan sankari vertautuu lähinnä – ilmeisesti tahattomasti – trillerielokuvan klassikkopahikseen Norman Batesiin, joka Alfred Hitchcockin Psykossa katselee kylmäveristen murhien jälkeen kärpästä kädellään näyttääkseen, että ei tee pahaa edes eläinkunnan pienimmille.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ongelmana ovat kirjan omat aivopierut, kuten kokeneen ja miehistön kunnioittaman kapteeni Kaarnan käsittämätön itsetuho hänen kävellessään pistooli pystyssä suon yli vihollisrintamaa kohti.

Realismi löytyy lopussa

Louhimiehen elokuva löytää oikeastaan oikean sävyn vasta loppumetreillä, kun se kuvaa voitokkaan hyökkäyssodan kääntymistä nopeasti syveneväksi tappiokierteeksi. Mielivaltaisesti perääntyvää miehistöä ampuva everstiluutnantti ja Rokan murtuminen sodan lopun helvetillisissä tykistökeskityksissä antavat elokuvalle sitä paljon mainostettua realismia, mikä sodassa ilmenee sietämättömänä inhimillisenä kärsimyksenä.

Ikoniseen teokseen pohjautuvalta elokuvalta olisi toivonut rohkeampaa otetta tulkita uudestaan alkuperäisteosta niin, että sisältö vastaisi laadultaan ulkoisia puitteita.

Tämä on elokuvan kansainvälisesti parasta antia, mutta valitettavasti puolituntinen vajaan kolmen tunnin elokuvasta ei taida riittää. Esimerkiksi kesällä ilmestynyt Dunkirk-elokuva piinaa katsojaa sodan hyytävällä kauhulla koko kaksituntisensa ajan. Elokuvat painivat tietenkin eri budjettisarjassa, mutta se ei valitettavasti taida riittää myyntiargumentiksi kansainvälisesti.

Ikoniseen teokseen pohjautuvalta elokuvalta olisi toivonut rohkeampaa otetta tulkita uudestaan alkuperäisteosta niin, että sisältö vastaisi laadultaan ulkoisia puitteita. Louhimiehen elokuvan kohtaloksi koituu turhan suuri kunnioitus alkuperäisteosta kohtaan, joka on klassikkoasemansa ansainnut sotakriittisellä asevelifiilistelyllä, mutta painii ylitsepääsemättömien kirjallisten ongelmien kanssa.

VTM Isak Vento on väitöskirjatutkija Helsingin ylipiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Politiikasta-lehden avustava päätoimittaja.

Julkaisu Uusi Tuntematon Sotilas on tylsä ja kiusaannuttava elokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.