Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saamelaisten kotiseutualueella eli ylä-Lapissa ei ole vielä ainuttakaan kaivosta. Meneillään oleva vihreä siirtymä lisää kaivosmineraalien kysyntää ja Euroopan unionin (EU) kriittisten raaka-aineiden asetus, niin sanottu CRMA, nopeuttaa osaltaan kaivosten luvittamisprosesseja.

Saamelaisten kotiseutualueelle on toki myönnetty malminetsintälupia jo viime vuosikymmenellä, mutta mielenkiinto kaivostoiminnan harjoittamiseksi alueella on lisääntynyt viime vuosina, kuten uudet aluevaraukset osoittavat. On mahdollista, että alueelle pyritään perustamaan kaivoksia lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi Ruotsissa jo useampi saamelaisalueella sijaitseva hanke on nimetty CRMA:n nojalla strategisesti tärkeiksi hankkeeksi.

Suomen perustuslaki turvaa saamelaisten oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Poronhoito on keskeinen osa saamelaiskulttuuria ja se kuuluu siten tämän suojan alaan. Kaivostoiminta voi haitata poronhoitoa monella eri tapaa ja olla näin ristiriidassa saamelaisten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa.

Saamelaisten oikeudet ja vihreä siirtymä ovat ajautuneet törmäyskurssille muissa pohjoismaissa. Vihreän siirtymän asemesta puhutaan jopa vihreästä kolonialismista. Käytännössä kyse on siitä, että vihreän siirtymän edellyttämä maankäyttö (maamineraalien louhinta tai uusiutuvan energian, kuten tuulivoiman, lisärakentaminen) tapahtuu saamelaisten asuttamilla alueilla ja syrjäyttää mahdollisuudet harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja, erityisesti poronhoitoa.

Tässä asiayhteydessä onkin syytä kysyä, kuinka tosissamme otamme saamelaisten perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvatut oikeudet? Jos vihreän siirtymän myötä saamelaisten mahdollisuus harjoittaa omaa kulttuuriaan heikkenee, tuleeko oikeudenloukkaus hyvittää jotenkin? Voidaanko esimerkiksi kaivosten poronhoidolle aiheuttamat haitat hyvittää rahallisesti, maksamalla korvauksia poronhoitajille?

Saamelaiskulttuurin turvaaminen

Syksyllä 2025 eduskunnan käsiteltävänä oli kaivosmineraaliverolain muutos. Kaivosmineraaliveroja korotettiin tuntuvasti. Lisäksi verotuoton jakautumista valtion ja kuntien välillä muutettiin valtion eduksi. Lakimuutos kävi myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Valiokunta arvioi hallituksen esitystä perustuslaissa turvatun omaisuudensuojan ja elinkeinonvapauden näkökulmasta.

Kaivosmineraaliverolain muutosta koskevassa hallituksen esityksessä tai perustuslakivaliokunnan esitystä koskevassa lausunnossa ei arvioitu asiaa lainkaan siitä näkökulmasta, miten muutos vaikuttaa saamelaisiin. Tämä on varmaankin perusteltua ottaen huomioon, ettei saamelaisten kotiseutualueella ole teollista kaivostoimintaa. Kaivoksia saatetaan kuitenkin tulevaisuudessa perustaa kotiseutualueelle.

Olisiko siis jo tässä vaiheessa ollut hyvä pohtia myös sitä, miten kaivosten saamelaiskulttuurille aiheuttamiin haitallisiin vaikutuksiin suhtaudutaan? Turvaamalla saamelaisten oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan, Suomen perustuslaki asettaa nimittäin saamelaiset erityisasemaan, kun pohditaan kaivostoiminnan haittavaikutuksia.

Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaivoksien ja muiden energia-alan hankkeiden tuottoja jaetaan alueen alkuperäiskansoille.

Perustuslakivaliokunta on korostanut valtion velvollisuutta ryhtyä toimiin saamelaisten perustuslaillisten oikeuksien vaarantuessa. Esimerkiksi lausunnossaan Tenojoen lohenkalastuskiellosta valiokunta totesi, että ”valtioneuvoston on syytä selvittää, millaisilla muilla toimilla saamelaisten oikeutta ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan voidaan tukea ja edistää kalastuksen rajoittamisesta huolimatta”.

Valiokunta ei sanonut tässä suoraan, että kalastusrajoitusten aiheuttama haitta tulisi hyvittää rahallisesti, mutta rahallinen hyvitys olisi varmasti yksi mahdollinen tapa tukea saamelaiskulttuuria. Vähintäänkin rahaa tarvittaisiin konkreettisten tukitoimien toteuttamiseen.

Yksi vaihtoehto kaivoksista aiheutuvien haittojen hyvittämiseksi olisi tilittää osa kaivosveron tuotosta saamelaisille. Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaivoksien ja muiden energia-alan hankkeiden tuottoja jaetaan alueen alkuperäiskansoille. Yleisiä ovat erityisesti voitonjakoon tähtäävät mallit (ns. benefit-sharing) ja veronluonteisiin maksuihin perustuvat mallit (ns. royalties). Mikään ei estä sitä, että jotain vastaavaa tehtäisiin myös Suomessa.

Ratkaisuja vai uusia ongelmia?

Hyvitysjärjestelmä voisi palvella erilaisia tarpeita. Kaivostoiminnan myötä porojen laiduntaminen joudutaan siirtämään toisaalle. Hyvitysjärjestelmän kautta voitaisiin korvata laidunten vaihtumisesta aiheutuvia kuluja, esimerkiksi lisääntynyt talviruokinnan tarve.

Periaatteellisesti merkittävämpi kysymys liittyy nimenomaan maaoikeuksiin ja omistusoikeuden merkitykseen kaivostoiminnassa. Nykyisen lainsäädännön valossa saamelaiset eivät omista maa-alueita, joita he ovat asuttaneet jo ennen Suomen valtion perustamista. Tämä niin sanottu maaoikeuskysymys on ollut jo pitkään saamelaisten ja Suomen valtion välisen konfliktin keskiössä. Suomen valtio omistaa noin 90 prosenttia maasta Lapissa.

Tuottojen jako kaivostoiminnasta perustuu maan omistajuuteen. Maanomistaja saa tuloja malminetsintäkorvauksen ja louhintakorvauksen muodossa. Koska saamelaiset eivät omista asuttamiaan maita, eivät he pääse osaksi näistä korvauksista. Kaivosveron hyvitysjärjestelmä voisi osaltaan paikata tätä ongelmaa.

Toisaalta hyvitysjärjestelmällä voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia saamelaiskulttuurille. Pahimmassa tapauksessa kaivosveron tilitykseen perustuva hyvitysjärjestelmä voisi muodostua kaiken kaivostoiminnan saamelaisten kotiseutualueella oikeuttavaksi perusteeksi. Jos hyvitysjärjestelmän myötä kaivosten perustaminen tulisi nykyistä todennäköisemmäksi, pitkällä tähtäimellä hyvitysjärjestelmä edistäisi elävän saamelaiskulttuurin hävittämistä.

Jos hyvitysjärjestelmän myötä kaivosten perustaminen tulisi nykyistä todennäköisemmäksi, pitkällä tähtäimellä hyvitysjärjestelmä edistäisi elävän saamelaiskulttuurin hävittämistä.

Tällä hetkellä kaivoslaissa säädetään yhteistyömenettelystä saamelaisten ja kaivoslupaviranomaisen välillä silloin, kun saamelaisten kotiseutualueelle halutaan perustaa kaivos. Yhteistyömenettelyllä pyritään turvaamaan niin ikään kaivoslakiin sisältyvän heikennyskiellon toteutuminen: lupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta ”olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria”. Yhteistyömenettelyssä lupaviranomainen kuulee saamelaisia muodostaakseen käsityksen siitä, kuinka merkittävästi kaivos haittaisi saamelaiskulttuuria.

Vaikka hyvitysjärjestelmä olisi lähtökohdiltaan erilainen kuin kaivoslain yhteistyömenettely (myönnetäänkö kaivokselle lupa; korvataanko perustetun kaivoksen aiheuttama haitta), korvausjärjestelmän olemassaolo voisi vaikuttaa siihen, miten lupaviranomainen arvioi kaivoksen haitallisia vaikutuksia. Tieto tulevasta hyvityksestä voisi vaikuttaa reaalisen argumentin tavoin lupahakemuksen käsittelyyn, madaltaen kynnystä sille, katsotaanko kaivoksesta aiheutuva haitta ”olennaiseksi”.

Paljon huomiota herättänyt norjalainen Fosen-tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka ongelmallinen rahallinen hyvitys voi olla alkuperäiskansakontekstissa. Norjan korkein oikeus totesi jo rakennetun tuulipuiston lain vastaiseksi, muttei määrännyt puistoa purettavaksi. Alueella poronhoitoa harjoittaneet saamelaiset pääsivät tuulipuiston kanssa myöhemmin sopimukseen siitä, että heille maksetaan vuosittain korvauksia tuulipuiston aiheuttamasta haitasta. Yhtäältä tuomio korostaa saamelaisten oikeuksien merkitystä, mutta toisaalta se luo mallin, jossa saamelaiskulttuurin alasajo voidaan oikeuttaa rahallisella hyvityksellä.

Saamelaisten itsemääräämisoikeus otettava tosissaan

Suomen perustuslaista voi tuskin johtaa velvollisuutta tilittää osa kaivosveron tuotoista saamelaisille. Tilitys voisi kuitenkin olla yksi keino ratkaista kaivostoiminnasta johtuvia perustuslaillisia ongelmia, sillä perustuslakivaliokunnan nykyinen käytäntö painottaa valtion velvollisuutta etsiä saamelaiskulttuuria tukevia keinoja tilanteissa, joissa kulttuurin elinvoimaisuus heikkenee.

Rahallisen hyvityksen soisi kuitenkin olevan vasta viimesijainen vaihtoehto siihen sisältyvien mahdollisten ongelmien vuoksi. Lopulta ratkaiseva merkitys tulisi antaa saamelaisten omalle näkemykselle siitä, olisiko kaivoshaittojen korvausjärjestelmälle tarvetta. Näin saamelaisten itsemääräämisoikeus kansana otettaisiin huomioon. Toisaalta aito itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ulottuisi myös kaivosluvista päättämiseen.

OTT Tomi Tuominen on eurooppaoikeuden ja valtiosääntöoikeuden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Tuominen tutkii taloudellisen kompensaation ilmentymiä vihreässä siirtymässä.

Artikkelin kuvituskuva: Tobias Kleeb / Unsplash

Julkaisu Tulisiko osa kaivosverosta tilittää saamelaisille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korvia huumaava hiljaisuus (2025). Ohjaus: Panu Suuronen, Suomi

Tämä otsikko tuli minulle mieleen neuvostolatvialaisesta dokumenttielokuvasta Onko helppo olla nuori vuodelta 1987, jossa silloisten nuorten asemaa tutkittiin Neuvostoliiton murroksen aikana. Kysymys oli retorinen, nuorilla oli vaikeaa.

Venäjän hyökkäyssodan alettua olemme eläneet uutta murrosta, eurooppalaisesta rauhasta sotaan, sääntöpohjaisesta avointen rajojen ja vapaan liikkuvuuden (uus)liberaalista maailmasta sellaiseen, jossa rajoilla suojaudutaan kansallisvaltioiden ulkopuolella ja sisällä vaanivilta uhilta. Sodan alettua nämä uhat ovat liittyneet yksiselitteisesti Venäjään.

Panu Suurosen dokumenttielokuva Korvia huumaava hiljaisuus (In Full Agreement) on kuvattu vuosina 2024–25 ja käsittelee tätä geopoliittista murrosta Suomen venäläisten silmin ja Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisen kautta.

Venäläisyys äärirajoilla

Venäjänkieliset muodostavat Suomen suurimman kielellisen maahanmuuttajataustaisen vähemmistön. Avoimen rajan aikana venäläisten elämää Suomessa on leimannut vahva ylirajaisuus: ylirajaiset perheet, sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset suhteet lähtöpaikkoihin.

Useimmiten Suomeen muuttaneiden ihmisten vanhemmat, sukulaiset ja ystävät olivat jääneet Venäjälle, ja heihin on pidetty tiivistä yhteyttä ensisijaisesti käymällä siellä. Venäjältä Suomeen suuntautuvalle maahanmuutolle on ollut ominaista myös se, että tänne on siirrytty lähialueilta, joten matkailu Venäjälle on tapahtunut varsin arkisesti ja itsenäisesti, lyhyessä ajassa ja pienillä kustannuksilla.

Venäjän 24.2.2022 aloittama täysimittainen sota Ukrainaa vastaan on johtanut asteittaiseen rajaliikenteen rajoittamiseen. Raja suljettiin lopullisesti marras-joulukuussa 2023. Yhteistyöhenkiseen Venäjä-naapuruuteen ehdittiin tottua yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Siirtyminen suljettuun rajaan sotaa käyvää arvaamatonta valtiota vastaan on ollut kivuliasta – eri ihmisille eri tarvoin. Katkeruuden, pelon ja surun lisäksi tämä muutos on synnyttänyt myös toimijuutta.

Korvia huumaava hiljaisuus lähestyy venäjänkielisten reaktioita sotaan ja rajan sulkemiseen kolmen henkilön, Anastasiian, Karinan ja Marinan kautta. Kaikki he ovat Venäjältä kotoisin ja asuneet Suomessa pitkään.

He ikään kuin antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Päähenkilöt antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Anastasiia edustaa äärimmäistä sodan ja Venäjän vastustamista. Hän on Ukraina-mielinen aktivisti. Rajan tulee olla kiinni ja Venäjän vaikutusta vastaan on taisteltava. Protestit rajan sulkemista vastaan hän näkee turvallisuusuhkana Suomelle. Anastasiia on katkaissut yhteydet Venäjälle ja siellä asuviin sukulaisiin, jopa venäjän kieleen. Keskusteluissa psykoterapeutin kanssa hän käsittelee päätöstensä ja toimintansa inhimillistä hintaa.

Eikä toinenkaan elokuvan sankari, Karina, jää toimettomaksi tai sanattomaksi. Aleksanterinliiton aktivistina hän järjestää rajan sulkemista vastustavia venäjänkielisten mielenosoituksia. Karinaan henkilöityy hänen kaltaistensa venäjänkielisten vaatimus taata heille mahdollisuus sellaiseen ylirajaiseen perhe-elämään, johon he ovat kasvaneet ja tottuneet: sota on pahasta, mutta miksi hänen ja hänen perheensä pitää kärsiä sen seuraamuksista?

Karina on korkeasti koulutettu asiantuntija, joka kokee, että nyky-Suomessa häntä ei arvosteta kokonaisena ihmisenä, vaan hänet nähdään ainoastaan työntekijänä, ja hänen perheeltään kielletään koko ajan yhä uusia elämän osa-alueita.

Marina, kolmas hahmo, edustaa venäläisen korkeakulttuurin syvällistä tuntemusta ja kulttuurialan toimintaa. Marinan venäjänkieliset luennot keräävät täysiä saleja. Hän kamppailee kirjaston päätöstä vastaan lopettaa hänen venäläistä kulttuuria käsittelevä luentosarjansa.

Marina kauhistelee sotaa ja haluaa rauhaa, mutta voiko venäläisen kulttuurin kieltäminen, canceling, toimia moraalisena ratkaisuna ja vastauksena Venäjän sotaan? Marina ja Karina toimivat Aleksanterinliitossa, Anastasiia ei pysty edes keskustelemaan heidän kanssaan. 

Suomalaisuuden rajalla

Miettiessään venäläisyyttä naiset pohtivat samalla jäsenyyttään suomalaisessa yhteiskunnassa, suhdetta ”venäläisyyden” ja ”suomalaisuuden” välillä (missä on mielenkiintoisella tavalla kaikuja Daniil Kozlovin vastikään julkaistun kirjan Ryssä kanssa). Riittääkö kaikesta venäläisyyteen viittaavasta luopuminen suomalaiseksi tulemiseen? Onko rajan sulkeminen ja kaksoiskansalaisten opiskelu- ja työoikeuksien rajoittaminen merkki siitä, että venäläisten maahan muuttaneiden ihmisten ja heidän lastensa asema on eriarvoinen kuin etnisten suomalaisten? Onko venäläisellä kulttuurilla sijaa Suomessa? Oliko muutto Suomeen virhe?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla. Elokuva on ajankohtainen ja kliseisesti sanottuna antaa äänen ja hahmon Suomessa asuville venäläisille sekä tuo esille ihmisten tilanteiden ja asenteiden moninaisuutta ja vaikeutta.

Mietin myös, mitä dokumentin nimi – Korvia huumaava hiljaisuus, In Full Agreement englanniksi – tarkoittaa. Viittaako se venäjänkielisten näkymättömyyteen osana Suomen väestöä? Vai kommunikaation mahdottomuuteen eri ääripäiden välillä? Vai ”suomalaisten” (näennäiseen) yksimielisyyteen rajan sulkemisesta?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla.

Rajan sulkeminen, muuttunut suhtautuminen Venäjään, venäläisiin ja venäläiseen kulttuuriin ovat pinnalla olevia sodan vaikutuksia, joihin jokainen Suomessa asuva venäjänkielinen tavalla tai toisella ottaa kantaa.

Elokuva johdattaa ajattelemaan, että syvällisemmällä tasolla on kuitenkin kyse arvoistamme ja moraalistamme. Meneillään oleva sota on kumonnut toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallalla olleen sotimisen kiellon – ei koskaan enää – ja ihmiselämän arvon ensisijaisuuden valtioiden intresseihin nähden. Joukkotappaminen on tullut taas mahdolliseksi.

Tästä näkökulmasta katsottuna elokuva asettaa raskaan kysymyksen kaikille katsojille – etnisyydestä ja kansalaisuudesta riippumatta – mitä on oikea toiminta, kun lähellämme kärsii, haavoittuu ja kuolee satojatuhansia, ellei miljoonia ihmisiä, ja miljoonat pakolaiset etsivät turvaa?

Olga Davydova-Minguet on Venäjän ja rajan tutkimuksen professori Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistolla. Meneillään olevissa tutkimushankkeissa Davydova-Minguet tutkii maahanmuuton ja muistinpolitiikkojen välistä suhdetta.

Korvia huumaava hiljaisuus (Ohjaus: Panu Suuronen, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Korvia huumaava hiljaisuus (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Onko helppo olla Suomen venäläinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hiihtäjä Vilma Nissisen Mogadishu-kommentin herättämä kohu paljastaa pinnan alla kyteviä jännitteitä ja epämukavia tunteita, jotka varjostavat moninaistuvaa yhteiskuntaamme. Mogadishu-vertaus on enemmän kuin rasistinen sanavalinta: se on myös yhteiskunnallinen oire, joka kertoo pelkojen ja uhkakuvien kyllästämästä ja kaventamasta mielikuvituksesta.

Somalian pääkaupunki Mogadishu näyttää edustavan joillekin kaikkea sitä, mitä ei haluta Suomeen. Keskustelussa on nostettu esiin vertauksia muihin kaupunginosien lempinimiin ja perusteltu sillä, miten harmiton Hakunilan kuvailu Vantaan Mogadishuksi on. Kuten Khadra Sugulle esittää, on kuitenkin eri asia puhua New Yorkin Chinatownista kuin Vantaan Mogadishusta. Kun puhutaan Little Italysta tai Chinatownista, kyse on usein kulttuurisesta rikkaudesta ja paikallisesta turistikohteesta. Nämä alueet nähdään tärkeinä osina kaupunkia ja sen monimuotoisuutta.

Hakunilan Mogadishu-vertaus kantaa mukanaan aivan erilaista painolastia. Sen käytössä ei viitata toivottuun kulttuuriseen lisään, vaan kaaokseen, vaarallisuuteen ja epäonnistumiseen. Vertauksessa ilmaistaan pelkoa siitä, että jokin on menossa, tai on jo mennyt, perustavanlaatuisesti pieleen.

Tätä tulkintaa tukevat myös norjalaisten urheilijoiden hämmentyneet reaktiot Nissisen kommenttiin. He eivät kyseenalaistaneet Mogadishu-vertausta itsessään. He perustelivat sitä, ettei Hakunila ole kuin Mogadishu. Näin he paradoksaalisesti, ja todennäköisesti tahattomasti, vahvistivat Mogadishusta vallitsevaa yksipuolista ja kielteistä mielikuvaa.

Rituaaliksi muodostunut anteeksipyyntö ei toimi

Nissisen tapaus – kuten myös missikohu vuoden 2025 lopulla – hoidettiin muodollisella tasolla tehokkaasti, mutta syvemmät kysymykset jäivät jälleen käsittelemättä. Nopea anteeksipyyntö ja pyrkimys irtisanoutua rasismista saattavat tuntua hyvältä ja ne voidaan ajatella oikeaksi toimintatavaksi, mutta emme ole kollektiivisesti vieläkään aidosti kohdanneet yhteiskuntamme kipukohtia.

Filosofi Jacques Rancièren mukaan polarisoivat yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea nopealla konsensuksella, vaan vaativat konsensuksen sijaan dissensusta eli vallitsevan järjestyksen ja itsestään selvänä pidettyjen oletusten tietoista haastamista.

Rasistiset puhetavat ovat osa vuosisatojen kuluessa muotoutunutta, normalisoitua järjestystä, ja niiden purkaminen edellyttää juuri tämän järjestyksen kriittistä tarkastelua. Dissensus syntyy silloin, kun emme tyydy nopeaan sovintoon tai anteeksipyyntöön, vaan pysähdymme kysymään, miksi tietyt ilmiöt, kuten rasistiset kohut, toistuvat yhteiskunnassamme.

Todellinen kysymys ei ole se, saako Vantaan kaupunginosaa kutsua Mogadishuksi vaan mitä sillä viestitään, kun niin tehdään ja miksi.

Kun pelosta tehdään politiikkaa

On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi joku voi ajatella näin yksipuolisesti Mogadishusta. Afrikkaa koskeva mediakuva on pitkälti rakentunut toistuvien sotaa, epävakautta ja humanitaarisia kriisejä korostavien representaatioiden varaan.

Tämä yksipuolinen ja negatiivinen kehystys heijastuu myös yksittäisiin maihin ja kaupunkeihin, kuten Somaliaan ja sen pääkaupunkiin Mogadishuun. Kun uutisista näkee vain räjähdyksiä, aseellisia konflikteja ja humanitaarisia kriisejä, on helppoa yhdistää koko maa ja sen pääkaupunki näihin mielikuviin.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa.

Todellisuus on kuitenkin tarua inhimillisempi ja monimutkaisempi. Kaupungissa miljoonat ihmiset elävät tavallista arkea. He käyvät töissä, vievät lapsiaan kouluun ja tapaavat ystäviään. Nuoret yrittäjät rakentavat teknologiayrityksiä ja taiteilijat luovat taidetta. Mogadishu on kokenut, ja kokee edelleenkin vaikeuksia, mutta siellä on myös jatkuvasti käynnissä uudelleenrakentamisen prosesseja. Sen rikkaasta ja pitkästä historiasta emme tiedä juuri mitään.

Mielikuvat kaukaisista paikoista eivät jää etäisiksi. Ne vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme muutokseen omassa arjessamme. Kun oma lähiympäristö muuttuu, kadulla kuulee vieraita kieliä ja tutut kaupat vaihtuvat uusiksi. Muutos voi tuntua uhkaavalta, erityisesti kun elämässä on muutenkin epävarmuutta. Taloudellinen turvattomuus, työelämän murros ja maailman nopea muuttuminen luovat aiheellisesti maaperää pelolle.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa. Pelko etsii yksinkertaisia ratkaisuja ja syyllisiä monimutkaisiin ongelmiin, ja tästä pelosta muovataan politiikkaa, joka naamioi syrjinnän huoleksi turvallisuudesta turvallistamisen prosessissa.

Tilastojen taakse piiloutuva symbolinen väkivalta

Kun typistämme Mogadishun pelkäksi kaaoksen symboliksi, teemme jotain syvästi väkivaltaista kymmenille tuhansille Suomessa eläville somalitaustaisille. Niin sairaanhoitajalle, sosionomille, bussikuskille, yrittäjälle kuin yliopisto-opiskelijalle, mutta myös sille stereotypioissa kohtuuttomasti ylikorostuneelle työttömälle, jonka ensisijaisesti oletetaan elävän yhteiskunnan etuuksilla huvikseen.

Tällaisen puhetavan seuraukset vaikuttavat erityisen huolestuttavasti ja kauaskantoisesti Hakunilassa ja sen kaltaisissa suomalaisissa lähiöissä kasvavien lasten ja nuorten käsityksiin itsestään, taustastaan ja tulevaisuudestaan. Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tätä ilmiötä sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on kuvannut symbolisen väkivallan käsitteellään. Symbolinen väkivalta on Bourdieun mukaan hienovaraista ja näkymätöntä vallankäyttöä, jolla aktiivisesti ylläpidetään yhteiskunnallisia hierarkioita. Mogadishu-vertauksen käyttö langettaa perusteettoman moraalisen tuomion, jossa kokonainen alue ja sen ihmiset leimataan epäonnistuneiksi ja vaarallisiksi. Toisaalta juuri näin rasismi käytännössä toimiikin.

Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tutkija Sanna Ryynäsen mukaan jopa tutkijat välttelevät rasismista puhumista ja sen nimeämistä. Tämä johtuu siitä, että rasismiksi usein mielletään vain avoin väkivalta tai tietoisesti tehty näkyvä syrjintä. Se voi kuitenkin olla myös hienovaraisempaa piilorasismia, joka ilmaistaan symbolien, kielikuvien ja vertausten kautta.

Piilorasismi on erityisen tuhoisaa, koska se vaikuttaa näkymättömänä yhteiskunnallisissa rakenteissa, ja ylläpitää yhteiskunnallista hierarkiaa. Lisäksi se pyrkii kieltämään oman olemassaolonsa. Kun joku huomauttaa Mogadishu-vertauksen rasistisuudesta, puolustus on valmiina. Kyse ei tietenkään ole rasismista, vaan faktoista. Tilastotkin osoittavat tämän.

Ja tilastoja tosiaan on. Vantaalla on suhteellisen korkea työttömyysaste ja maahanmuuttajataustaisten työttömyys on kantaväestöä korkeampaa. Vantaa on myös kärjessä poliisin käyttämässä häiriöindeksissä, joka kuvaa kaupungin vaarallisuutta. Nämä ovat faktoja, numeroita, joita kukaan ei voi uskottavasti kiistää. Numerot eivät kuitenkaan avaa syitä olemassaololleen.

Tilastot eivät kerro rakenteellisesta syrjinnästä työmarkkinoilla, ulkomailla suoritetun koulutuksen tunnustamisen ongelmista, verkostojen puutteesta. Ne eivät kerro, miten jatkuva leimatuksi tuleminen vaikuttaa nuorten syrjäytymiseen ja rikollisuuteen, nuorten etnisestä taustasta riippumatta. Ennen kaikkea tilastot eivät millään tasolla oikeuta symbolista väkivaltaa.

Tilastot ovat yhteiskuntamme tilasta kertovia numeroita, jotka voidaan analysoida, ymmärtää ja myös muuttaa, kun oikea tahtotila vallitsee. Rasistiset leimat ovat tuomioita, joiden tavoite on pitää ihmiset ja heidän asuinpaikkansa ainaisessa toiseuden ja alemmuuden asemassa. Tämänkaltainen puhetapa myös luo todellisuutta toimimalla itseään toteuttavana ennusteena.

Kun tarpeeksi moni toistaa, että tietty alue on vaarallinen, ihmiset alkavat välttää aluetta, yritykset eivät investoi sinne ja palvelut heikkenevät. Alueen maine vaikuttaa asuntojen hintoihin ja jopa lasten koulumenestykseen. Alue, joka on leimattu ongelmalliseksi, alkaakin kärsiä juuri siitä leimasta syntyvistä todellisista ongelmista.

Uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme esteenä muutokselle

Ehkä kaikkein tuhoisinta on silti se, miten uhkakuvien ja pelkojen narratiivi muokkaa ja kaventaa mielikuvitustamme. Kun tietyt paikat ja ihmiset mielletään vain kaaoksen symboleiksi, emme voi kuvitella tulevaisuutta, joka olisi jotain muuta. Poliittisen mielikuvituksen puuttuminen estää sosiaalista muutosta. Rasismi ja uhkakuvien retoriikka yhteiskunnallisessa keskustelussamme estävät meitä näkemästä ihmisten inhimillisyyden ja yhteiskuntamme potentiaalin.

Tässä onkin rasismiin ja uhkakuviin perustuvan politiikan todellinen vaara yhteiskunnalle. Se ei vain sorra vähemmistöjä, se köyhdyttää merkittävästi mielikuvitustamme ja tulevaisuudenuskoamme. Menetämme kyvyn oppia toisiltamme, löytää uusia tapoja elää yhdessä ja ratkaista ongelmia luovasti. Jäämme vangeiksi yhteiskunnalliseen tilaan, jossa kaikki erilaisuus on uhka ja muutos aina menetystä.

Tämän vuoksi Mogadishu-vertauksen kaltaisten rasististen ulostulojen haastaminen ei ole vain poliittisesti korrekti tapa toimia. Sen on oltava yritys murtaa mielikuvituksemme kahleet, johon rasismi, pelko ja uhkakuvat meidät sulkevat. Meidän täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on: monimutkaisena, rikkaana ja täynnä mahdollisuuksia olevana. Ei ainoastaan sellaisena kuin pelkomme sen maalaavat.

VTM Mona Abdullahi on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii väitöskirjassaan suomalaisen korkeakoulutuksen dekolonisaation mahdollisuuksia ja haasteita.

Artikkelin kuvituskuva: Jason Leung / Unsplash

Julkaisu Mogadishu, symbolinen väkivalta ja uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hoivakriisi on ajankohtainen kysymys, joka voidaan hahmottaa osaksi laajempaa yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä. Yhteiskunnallisella uusintamisella tarkoitetaan toimintaa, jonka avulla ylläpidetään elämää ja uusinnetaan työvoimaa sekä päivittäisesti että ylisukupolvisesti. Uusintamista ovat esimerkiksi lasten- ja vanhustenhoito, siivous, ruuanlaitto, kasvatus ja yhteisöjen rakentaminen. Uusintamista tehdään sekä palkattomana että palkallisena työnä.

Hoivakriisi näkyy muun muassa vanhuusiän hoivaköyhyytenä, hoiva-alan työolojen ja hoivan laadun heikkenemisenä, sosiaali- ja terveydenhuollon riittämättömänä resursointina ja terveyteen ja hyvinvointiin liittyvän eriarvoisuuden kasvuna.

Uusintamisen kriisi ilmenee kuitenkin myös tavalla, joka tähän asti on jäänyt pitkälti tutkimuksessa katveeseen: terapeuttisen itsehoivan kasvuna. Terapeuttisella itsehoivalla tarkoitan niitä moninaisia virallisen terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella tapahtuvia emotionaalisen ja henkisen hyvinvoinnin käytäntöjä, joiden avulla tavoitellaan onnellisuutta, terveyttä ja itsen kehittämistä. Näitä ovat esimerkiksi mindfulness, elämäntaitovalmennus, itsenmittaus ja self-help-kirjallisuus.

Feministinen yhteiskunnallisen uusintamisen teoria ei ole juurikaan käsitellyt terapeuttista itsehoivaa, vaan keskittynyt pitkälti yllä mainittuihin vakiintuneisiin uusintamisen käytäntöihin. Itsehoivan sisällyttäminen yhteiskunnallisen uusintamisen piiriin on kuitenkin välttämätöntä, sillä sen merkitys uusintamisen kokonaisuudessa on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana.

Itsehoivan muodot ovat laajentuneet samaan aikaan, kun uusintamisen kriisi on syventynyt, eikä tämä ole suinkaan sattumaa. Terapeuttisen itsehoivan tarkastelu auttaa valottamaan uusintamisen käytäntöjen historiallista muutosta ja uusintamisen ja hyödyketuotannon välisiä ristiriitoja sekä sitä, miksi näiden ristiriitojen politisointi näyttää niin vaikealta.

Terapeuttinen itsehoiva työvoiman uusintamisessa

Terapeuttisesta itsehoivasta on vähitellen tullut keskeinen keino uusintaa työvoimaa ja ylläpitää elämää. Tämän kehityksen taustalla ovat työelämän ja hyvinvointivaltion rakenteissa tapahtuneet muutokset. Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.

Yhteiskunnallinen uusintaminen tapahtuu yhä enemmän markkinamekanismien ja voitontavoittelun kautta, jolloin julkisrahoitteisten palveluiden tuotantoa ulkoistetaan tai kilpailutetaan yritysten tuotettaviksi. Osa heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa oleville ihmisryhmille tarkoitetuista palveluista on liki yksinomaan kolmannen sektorin järjestöjen varassa samaan aikaan, kun näiden järjestöjen rahoitusta on leikattu.

Yksilöt ja perheet pyrkivät paikkaamaan palveluvajetta miten parhaiten taitavat. Osa ostaa palveluita ja yksityisiä vakuutuksia, osa jää kroonisiin hoitojonoihin tai itsehoivan ja oma-avun varaan. Samalla hyvinvointi käsitetään yhä harvemmin rakenteellisena kysymyksenä, johon vaikuttaa resurssien jakaminen esimerkiksi tulonsiirroilla. Hyvinvoinnin ymmärryksissä painottuvat aiempaa vahvemmin yksilön vastuu ja onnellisuuden ja itsensä toteuttamisen tavoittelu.

Siinä missä pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteena oli siirtää vastuuta uusintamisesta perheiltä ja yksilöiltä valtiolle, on kehitys nyt kääntynyt vastakkaiseen suuntaan: julkisen vallan uusintamisen rakenteita on purettu ja vastuuta on siirretty yksilöille, perheille, kolmannen sektorin toimijoille ja yrityksille.

Terapeuttisen itsehoivan keskeisyyteen on vaikuttanut myös työelämän rakenteiden ja työetiikan muutos, jossa persoonan ja tunteiden hyödyntäminen arvontuotannossa ja työprosessissa on korostunut samanaikaisesti, kun työstä on tullut rakenteellisesti entistä epävarmempaa.

Työ on yksilöllistynyt ja psykologisoitunut. Työvoiman elinvoimaisuutta lähestytään työelämässä aiempaan vahvemmin psykologisten tekijöiden ja mielenterveyden kautta, jolloin olennaisiksi nousevat työntekijöiden psyykkiset ja sosiaaliset taipumukset. Työntekijöiltä odotetaan intohimoa, motivaatiota ja sitoutumista työhön, kykyä säädellä ja osoittaa tunteita hyväksyttävällä tavalla sekä ”johtaa itseään” ja kantaa itse vastuu oman työnsä kuormituksen säätelystä. Nämä odotukset koskevat paitsi keskiluokkaista tietotyötä myös esimerkiksi palvelualojen ammatteja.

Työelämää leimaa tarve ja jopa pakko työstää, kehittää ja hoitaa itseä. Itseä on tuunattava ja puunattava inhimillisen pääoman säiliönä, jotta voisi selviytyä elämänmittaisessa kilpajuoksussa ja kapitalismin ”saatanallisissa myllyissä.” Terapeuttisen itsehoivan avulla voidaan optimoida ja maksimoida työllistettävyyttä ja työkykyä. Työorganisaatioissa tarjoillaan työhyvinvoinnin nimissä joogatunteja, meditointia ja itsenmittauksen laitteita, joiden avulla voidaan edistää työntekijöiden elinvoimaa ja työkykyä. Samalla nämä mahdollistavat työvoiman entistä tehokkaamman riiston.

Kun persoonasta tulee entistä keskeisempi osa palkkatyön tekemistä, korostuu kyky tuottaa ja uusintaa tätä persoonaa ja sen psyykkisiä ja ruumiillisia kykyjä. Itsehoivan erilaiset muodot antavat välineitä näiden kykyjen jatkuvaan kehittämiseen, ja tästä kehitystyön velvoitteesta toipumiseen. Joogaamme, meditoimme ja seuramme tunnetiloja älysormuksella, jotta jaksaisimme olla ”paras versio itsestämme” työssä, ja turvaudumme samoihin keinoihin, kun haluamme toipua itsen jatkuvan parantelun aiheuttamasta väsymyksestä.

Itsehoiva uusintamisen käytäntönä tarkoittaa sitä, että työn ulkopuolista vapaata aikaa päädytään käyttämään yhä enemmän työvoiman uusintamiseen. Työajan ulkopuolella tapahtuva terapeuttinen itsehoiva on pääoman kannalta hyödyllistä. Se edistää suoraan työkykyä ja auttaa samaan työntekijästä ”tehoja irti”, muttei maksa työnantajalle käytännössä mitään. Lisäksi se luo markkinoita yhä kasvavalle onnellisuus- ja hyvinvointiteollisuudelle, jossa tehdään voittoa uusintamisen kriisillä.

Terapeuttinen itsehoiva ja vastarinnan vaikeus

Terapeuttinen itsehoiva havainnollistaa, miten palkkatyön ja hyvinvointivaltion kriisiytynyt todellisuus näkyy ihmisten elämässä ja arjessa. Hoivan markkinaistuminen ja hyvinvointivaltion palvelulupauksen horjuminen talousvaikeuksissa painivilla hyvinvointialueilla tarkoittaa sitä, että uusintamisen kustannukset lankeavat yhä useammin yksilön hoidettavaksi; joko terapeuttisella itsehoivalla tai kaupallisilla palveluilla – jos niihin on varaa.

Itsehoiva toimii siis keinona käsitellä uusintamisen kriisiä. Itsehoivan avulla pyritään uusintamaan itseä ja elämää, kun hyvinvointivaltion verkot eivät enää kannattele. Sen äärelle ajavat pettymys palvelujärjestelmään, mielenterveysongelmien hoitaminen pelkällä lääkereseptillä, hoitoon pääsyn ongelmat ja haluttomuus hyväksyä Kelan kuntoutuspsykoterapian kaltaisia tukimuotoja, jotka eivät ratkaise työelämän rakenteellisia ongelmia, kuten resurssivajetta ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta.

Itsehoiva voi toimia myös vastarinnan muotona, jossa kieltäydytään uusintamasta itseä vain tavaramuotoistuneena työvoimana. Itsehoivan avulla voidaan hylätä se, mikä ei enää näyttäydy mahdollisena tai toivottavana (kuten elämän alistaminen palkkatyölle) ja kurottautua kohti jotakin, joka ei vielä ole mahdollista (työn jälkeinen yhteiskunta). Ihmiset haluavat uusintaa itseään tuntevina ja toimivina subjekteina, eivät vain talouskasvun välineenä.

Itsehoiva yhteiskunnallisen uusintamisen käytäntönä onkin luonteeltaan ambivalenttia: se voi kiihdyttää uusintamisen kriisiä ja edistää työvoiman riistoa, mutta myös mahdollistaa pieniä utooppisia eleitä, joiden avulla voi tutkia mahdollisuuksia järjestää elämää muilla kuin palkkatyön ehdoilla.

Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.

Yhteiskunnallisen uusintamisen teoria muistuttaa, että uusintaminen ei noudata kapitalistisen hyödyketuotannon logiikkaa ja sillä voi siksi olla kumouksellista voimaa vastustaa kapitalismin elämää nujertavia voimia. Uusintamisen kriisi ja sitä ylläpitävät dynamiikat näyttävät kuitenkin olevan vaikeasti vastustettavissa. Aiemmin esimerkiksi ammattiyhdistysliike, työväenpuolueet ja naisliike ovat nostaneet esille uusintamisen ja tuotannon välisiä ristiriitoja ja hierarkioita sekä organisoineet kollektiivista vastarintaa, mutta tällä hetkellä yksilölliset selviytymiskeinot nähdään usein ensisijaisina tapoina käsitellä uusintamisen kriisiä.

Sosiologi Vivek Chibber kirjoittaa teoksessaan The Class Matrix (2022), että luokkayhteiskunta luo merkittäviä rakenteellisia esteitä kollektiiviselle järjestäytymiselle. Yhteistoiminta vaatii aikaa ja resursseja ja siihen sisältyy riskejä: toiminta ei välttämättä käynnisty ponnisteluista huolimatta, hallitsevat ryhmät voivat yrittää tukahduttaa toiminnan, aktiivit saattavat uupua.

Perinteisten kollektiivisten poliittisten voimien asteittainen hiipuminen ja vetäytyminen puolustusasemiin on johtanut siihen, että usko muutokseen kollektiivisten kamppailujen kautta on horjunut ja yhteiskunnallisia ristiriitoja pyritään lievittämään ja niiden vahinkoa minimoimaan itsehoivan kaltaisten yksilöllisten vastustuskeinojen avulla. Rakenneanalyysin heikentyminen julkisessa keskustelussa ja eriarvoisuuden psykologisointi kannustavat myös yksilöllisiin vastustus- ja selviytymistaktiikoihin.

Terapeuttinen itsehoiva voi auttaa pysyttelemään hengissä alistavissa rakenteissa, mutta se harvoin pystyy muuttamaan näitä rakenteita. Itsehoiva voi päätyä kiihdyttämään uusintamisen kriisiä, koska se ohjaa huomiota ja toimintaa yksilölliseen selviytymiseen eikä hyvinvointivaltion kollektiiviseen puolustamiseen.

Itsehoiva tuo näkyviin sen, miten syvällisesti elämän ja työvoiman uusintamisen vastuu on sysätty yksilöille, ja miten uusintamisen kriisiytyminen synnyttää uusia tapoja hyötyä siitä muun muassa hyvinvointi- ja onnellisuusteollisuudessa. Itsehoivan tunnistaminen uusintamisen käytäntönä on olennaista, jotta voidaan ymmärtää sen yhteys tuotannon ja uusintamisen välisiin ristiriitoihin.

Itsehoiva ei heijastele vain kulttuurisia ihanteita itseään alati kehittävästä, tuottavasta ja elinvoimaisesta yksilöstä, vaan se ilmentää myös kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia: pääoman kasautuminen horjuttaa uusintamisen edellytyksiä.

VTT, dosentti Suvi Salmenniemi on sosiologian professori Turun yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Salmenniemi, Suvi: The crisis of social reproduction and therapeutic self-care. The Sociologial Review ja teokseen Salmenniemi, Suvi (2022) Affect, Alienation and Politics in Therapeutic Culture: Capitalism on the Skin.

Artikkelin kuvituskuva: Silvia / Pixabay

Julkaisu Terapeuttinen itsehoiva kiihdyttää ja kritisoi yhteiskunnallisen uusintamisen kriisiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2025 aikana etenkin julkisessa keskustelussa taloudesta keskityttiin tunteisiin. Kuluttajien luottamus talouteen ja näkemykset tulevasta olivat heikkoja. Etenkin nuorten nähtiin olevan ”lamaantuneita”. Ihmisten apatian nähtiin olevan yhteydessä kotimaisen kysynnän heikkoon tilaan ja siten hidastavan kansantalouden elpymistä.

Tässä ilmiössä ei ole mitään uutta. Yleisen ilmapiirin ja tunteiden vaikutuksista talouteen on puhuttu esimerkiksi keynesläisen taloustieteen koulukunnan piirissä jo lähes sata vuotta. Ekonomistit Frank Hahn ja Nobel-palkittu Robert Solow kiteyttivät tämän ajatuksen kirjassaan A Critical Essay on Macroeconomic Theory: paikoin talous toimii kuten ihmiset kuvittelevat sen toimivan. Apatia saattaa muodostaa itseään ruokkivan kehän.

Tunteiden ja kokemusten esiin tuominen talouskeskustelussa on tärkeää. Kuitenkin se, että julkisessa keskustelussa ja uutisoinnissa ihmisten, etenkin nuorten, näköalattomuus ja jopa toivottomuus yhdistetään ensisijaisesti kansantalouden kasvun jarruttamiseen, kertoo paljon siitä ajasta ja mediaympäristöstä, jossa elämme. Viime aikoina talouteen ja turvallisuuteen – siis rahaan ja aseisiin – liittyvät aiheet ovat hallinneet uutisointia ylipäätään.

Laajoilla toivottomuuden, lamaantumisen ja näköalattomuuden tuntemuksilla on muitakin vaikutuksia. Yksilön kannalta kyse on aina tragediasta, mutta näiden kokemusten ja tuntemusten levitessä tarpeeksi laajalle, koetaan vaikutukset yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Miten apatia ja toivottomuus voivat muokata yhteiskuntaamme ja sen eri osa-alueita? Entä miten tätä kehityskulkua voidaan hillitä tai miten edistää toiveikkuutta?

Apatia ja toivottomuus demokratioissa

Demokraattiseen osallistumiseen ja kansalaismielipiteisiin keskittyvän tutkijan ajatukset kääntyvät väistämättä kielteisten tulevaisuuskuvien vaikutuksista demokraattiseen järjestelmään. Taloudellisen epätasa-arvoisuuden lisääntymisen ja yleisen heikon talouskehityksen tiedetään edesauttaneen nuorten demokratioiden romahdusta. Näin on käynyt esimerkiksi Argentiinassa ja Chilessä 1970-luvulla. Suomen kaltaisessa maassa, joka on ollut demokratia koko itsenäisyytensä ajan, pelkästään heikko talouskehitys tai laajallekaan levinneet kokemukset siitä tuskin riittävät murentamaan poliittisen järjestelmän.

Entä laajempi apatia ja toivottomuus? Suomessa vallitsevaa tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö, jolla on seurauksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Monet kiireelliset ja kasautuvat ongelmat, jotka liittyvät esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kasvavaan eriarvoisuuteen tai etenevään globalisaatioon, voivat aiheuttaa neuvottomuutta, kielteisiä tunteita ja stressiä tulevaisuuden suunnasta.

Tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö.

Perinteisesti tunteiden merkitys demokratian määrittelyssä on tunnistettavissa pääosin epäsuorasti ja se saattaakin edellyttää lukijan omaa tulkintaa. Esimerkiksi kun filosofi Hannah Arendt korosti demokratiassa ”mahdollisuutta ja kykyä aloittaa”; laittaa alulle uudenlaisia prosesseja, halukkuutta oppia uutta ja valmiutta hylätä vanhaa, lukija voi päätellä mikä vaikutus esimerkiksi toivottomuuden ja näköalattomuuden tuntemuksilla voi olla. Tämä mahdollisuus ja kyky ei kukoista apatiassa ja vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä, vaan edellyttää toiveikkuutta tulevaa kohtaan sekä avoimuutta sen eri kehityskuluille.   

Kirjassaan Democracy and Its Critics demokratiateoreetikko Robert Dahl esittää, ettei demokratisoitumisessa ole kyse vain kansalaisten tasapuolisesti oikeudesta ja kyvystä osallistua poliittisesti, vaan myös heidän uskostaan siihen, että näin todella tapahtuu. Demokratian kannalta on tärkeää uskoa, että osallistuminen ja keskustelu ovat toimivia, tarpeellisia ja vaivan arvoisia tapoja ratkoa poliittisia kysymyksiä.

Ongelmien kasautuessa ja jatkuessa sekä tulevaisuuden uskon hiipuessa moni saattaa kuitenkin kyseenalaistaa nykyisten päätöksentekoprosessien, instituutioiden ja demokraattisesti valittujen poliitikkojen kyvyn ratkaista yhteiskunnan haasteita.

Yhteiskunnan mieliala vaikuttaa ongelmien ratkaisemiseen

Kun huomio käännetään yhteiskuntamme kohtaamiin ongelmiin ja yhteiskuntaa koetteleviin kriiseihin, tutkimuskirjallisuus esimerkiksi sosiaalipsykologian, tulevaisuuden tutkimuksen sekä politiikan tutkimuksen aloilta antaa selkeämmän kuvan tunteiden merkityksestä. Samalla kun globaalit ongelmat ja yhteen kietoutuneet kriisit aiheuttavat negatiivisia tunteita, yhteiskunnan yleinen mieliala vaikuttaa merkittävästi niiden ratkaisemiseen.

Kielteiset tunteet, kuten toivottomuus tai apatia, saattavat saada ihmiset kuvittelemaan ongelmat ylitsepääsemättömiksi ja mieltämään uhkaavat tulevaisuuskuvat väistämättömiksi. Tämä saa heidät välttämään tulevaisuuden ajattelemista, yksinkertaistamaan sen kulkua sekä jopa sivuuttamaan ongelmiin ehdotetut ratkaisut. Joillain kielteisillä tunteilla voi siis olla passivoiva vaikutus.

Toiset negatiiviset tunteet, kuten viha ja katkeruus, voivat aktivoida kansalaisia. Lopputuloksena saattaa kuitenkin olla lisääntynyt polarisaatio, eripuraisuus ja haluttomuus kompromisseihin itse ongelmien ratkaisun tai kriisinhallinnan sijaan.

Erityisesti häpeä, pelko ja viha ovat voimakkaita poliittisia polttoaineita, joiden on havaittu olevan yhteydessä autoritaarisen politiikan kannatukseen. Ahdistus tai tuskastuminen voivat puolestaan vinouttaa uuden tiedon käsittelemistä ja omaksumista, samalla kun stressi on yhdistetty impulsiivisuuteen ja lyhytnäköiseen päätöksentekoon.

Positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin.

Monilla positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi sen sijaan olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin. Korkea motivaatio ja myönteinen sekä avoin suhtautuminen auttavat uuden tiedon käsittelyssä. On myös esitetty, että toiveikkuuden, myötätuntoisuuden ja ylpeyden tunteet voivat vahvistaa yksilön toimijuutta ja edesauttaa yhteistyötä sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Edellä esitetty karkea jako positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin on väistämättä yksinkertaistus. Erilaiset tunnetilojen vaikutukset ovat myös paikoin yksilöllisiä. Lyhyen kirjallisuuskatsauksen perusteella on kuitenkin tehtävissä johtopäätös, että laaja yhteiskunnallinen apatia, epätoivon tunteet ja näköalattomuus ovat suurella todennäköisyydellä haitallisia kansalaisyhteiskunnan aktiivisuudelle, heikentävät poliittista toimijuutta ja osallistumista sekä vaikeuttavat yhteisponnisteluja vakavien haasteiden ratkaisemiseksi.

Kuinka edistää toiveikkuutta?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee siten, kuinka torjua poliittisen toivottomuuden ja lamaannuksen leviämistä ja kääntää kehitys demokraattisen optimismin vahvistumiseksi? Palaan Dahlin määritelmään toimivasta demokratiasta. Jotta yksilö voi tuntea poliittisen järjestelmän toimivaksi, tulee hänellä olla itsevarmuutta koskien omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan osallistua vaikuttavalla tavalla sekä samalla luottamusta muiden kykyyn toimia samoin.

Tällä perusteella demokraattisen optimismin ja kansalaisten toiveikkuuden lisääminen voi perustua minäpystyvyyden tunteen sekä kansalaistaitojen vahvistamiseen. Tähän on erilaisia keinoja, kuten demokratiakasvatuksen kehittäminen, koulutukseen panostaminen sekä aiempaa monimuotoisempien ja vaikuttavampien osallistumismenetelmien kytkeminen osaksi päätöksentekoa.

Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi.

Toinen melko ilmeinen väylä liittyy julkiseen keskusteluun tulevaisuudesta. Viime vuosina suomalainen poliittinen keskustelu on keskittynyt osin ymmärrettävistä syistä pääosin vakaviin haasteisiin ja kriisien hallintaan. Kuitenkin kriisiretoriikkaa on käytetty myös omien tavoitteiden edistämiseen. Samalla julkisesta keskustelusta ovat puuttuneet moniäänisyys ja vaihtoehdot.

Tämä tyyppinen keskustelu todennäköisesti vain vähentää kansalaisten itsevarmuutta sekä käsitystä siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi. Moniäänisyyden kasvattamisen lisäksi olisikin toivottavaa, että julkisessa keskustelussa esiintyisi enemmän visioita ja tavoiteltavia tulevaisuuskuvia.

Tulevaisuus ei ole dystopia tai utopia

Suurin toivottomuutta ja pelkoa tulevaisuudesta aiheuttava seikka on se, ettei tulevaisuutta ole olemassa. Voimme vain ennakoida sitä. Ennakointi on se muoto, jonka tulevaisuus saa nykyisyydessä. Yleisesti ottaen ihmiset pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta erilaisten, ennalta määrättyjen ja usein vastakohtaisten kehysten kautta. On mahdollista, että tällöin tulevaisuuden muoto muodostuukin vain yksinkertaiseksi ja väistämättömäksi dystopiaksi.

Todellisuudessa mikään tulevaisuuden ennakoitu skenaario tai kehys ei ole täysin oikea; ne eivät toteudu täydellisinä. Ne yksinkertaistavat sitä, mikä on paitsi todennäköistä, myös mahdollista tulevaisuudessa. Mikäli ennakoinnin apuna toimivia kehyksiä on vähän ja ne edustavat vain tiettyjä näkökulmia, ne supistavat huomisen valtavan monimutkaisuuden ja epävarmuuden sekä nykyhetken suuren potentiaalin yksinkertaisiksi, rajoitetuiksi kuviksi. Se, mitä tulevaisuudessa todella tapahtuu, saattaa sisältää joitakin näiden ennakoitujen tulevaisuuksien tuntomerkkejä, mutta se ei varmasti ole täysin samaa kuin esitetään.

Tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua.

Mahdollisten tulevaisuuksien – läheisten tai kaukaisten – ei tulisi pelkistyä vain utopioiksi tai dystopioiksi. Pikemminkin tulisi kuvitella mahdollisimman monta mahdollista tulevaisuutta ja keskustella näistä visioista. Tämä voi johtaa oivallukseen, että tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua sekä vähentää lamaannusta ja tulevaisuuskuvien kehittämää pelkoa tai vihaa.

Vastaavan päätoimittajan uudenvuoden toiveena on tilanne, jossa aiempaa useampi osallistuisi Suomen tulevaisuudesta keskusteluun ja sen muokkaamiseen demokraattisin keinoin. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin vain talouskasvun tai kuluttamisen lähitulevaisuuden näkymät.

Haluan toivottaa kaikille Politiikasta -lehden lukijoille demokraattisesti optimistista ja visiorikasta uutta vuotta 2026!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Edoardo Bortoli / Unsplash

Julkaisu Demokratia edellyttää toiveikkuutta – mutta voi myös lisätä sitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Millä tavoin suomalaiset virkamiehet voivat hallinnossa toimiessaan edistää kestävyysmurrosta? Mikä tätä mahdollistaa ja mikä puolestaan estää? Kestävyysmurroksella tarkoitetaan yhteiskunnassa tapahtuvaa systeemistä muutosta, jonka ytimessä on ihmisen toiminnan sovittaminen maapallon kantokyvyn rajoihin. Politiikassa ja hallinnossa kysymys kiteytyy esimerkiksi ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden kestävyystavoitteiden toimeenpanoon.

Vaikka tarvittava murros on luonteeltaan rakenteellinen ja institutionaalinen, yksilöiden aktiivista toimintaa tarvitaan kestävyystavoitteiden edellyttämien poliittis-hallinnollisten muutosten aikaansaamiseksi. Poliittisessa järjestelmässämme virkamiesten toimintamahdollisuudet ja valta ovat rajattuja ja tarkoin säädeltyjä. Vaikka päätöksentekovalta kuuluu poliitikoille, on myös virkamiehillä harkintavaltaa, jota he käyttävät politiikan valmistelussa ja toimeenpanossa.

Valtaa on syytä tarkastella relationaalisena, eli toimijoiden välisissä suhteissa tapahtuvana ilmiönä. Kaikilla toimijoilla on jossain määrin vaikutuskykyä suhteessa toisiinsa. Vaikutuskyky ei jakaudu tasapuolisesti, ja se voi saada monenlaisia eri ilmenemismuotoja. Jossain tilanteessa vaikutuskyky voi perustua virkamiehen muodolliseen asemaan, toisessa taas verkostoihin ja luottamukseen.

Virkamiesten kestävyystoimijuuden jännitteet -tutkimuksessamme tarkastelemme eri ministeriöissä toimivien virkamiesten kokemuksia kestävyystavoitteisiin liittyvistä lainsäädäntö- ja politiikkaprosesseista haastatteluaineiston pohjalta.

Kestävyystoimijuus on monien jännitteiden kenttä

Millaisina virkamiehet näkevät omat vaikutusmahdollisuutensa suhteessa kestävyyskriisiin? Haastattelujen perusteella tähän liittyy monenlaisia jännitteitä. Useimmat haastateltavat näkevät yksittäiselläkin lainvalmistelijalla olevan vaikutusvaltaa, mutta jotkut ikään kuin irtisanoutuvat omasta vaikutuskyvystään toteamalla esimerkiksi “me ollaan rattaita tässä koneistossa” tai “virkamies tekee sen, minkä virkamies toimeksi saa”.

“Oma suhde on varmaan semmoinen, että kestävyystavoitteet on tärkeitä ja kannatan niitä. […] Omat vaikutusmahdollisuudet lähinnä käytän äänestämällä. Tässä työssä hoidetaan tätä hommaa.”

Virkamiesten kestävyystoimijuuden keskeinen jännite liittyy yhtäältä heidän harkintavaltansa rajallisuuteen ja toisaalta kestävyyskriisin vakavuuteen. Virkamiehet kohtaavat arkisessa työssään kestävyysmurroksen edistämiseksi monenlaisia esteitä ja rajoitteita. Samalla heillä on saatavilla tuoretta tietoa esimerkiksi planeetan rajojen ylittymisestä ja siitä, miten kiireellisesti kestävyysmurrosta vauhdittavia toimia tarvittaisiin.

Tällaisen ristiriidan kanssa eläminen on inhimillisesti kuormittavaa. Sillä on seurauksia paitsi yksilöiden pystyvyyden tunteelle ja hyvinvoinnille myös organisaatioiden toimintakyvylle.

Hallinnon käytännöt määrittävät kestävyystoimijuuden mahdollisuuksia

Kestävyystoimijuus tulkitaan usein yksilön osaamiseksi, jota pyritään esimerkiksi koulutuksella vahvistamaan. Näkökulma jää kuitenkin vajavaiseksi, sillä virkamiesten kestävyystoimijuuden mahdollisuuksia määrittävät olennaisesti hallinnon käytännöt sekä suhteet muihin virkamiehiin ja poliittisiin toimijoihin. Näihin vaikuttavat erilaiset hallinnossa jaetut merkitykset, arvot, uskomukset ja maailmankuvat sekä niiden väliset jännitteet ja yhteentörmäykset.

Kestävyysmurroksen arkityö ministeriöissä edellyttää jatkuvaa ajan hermolla elämistä: ”sen haistelemista, mikä voisi olla tässä ajassa hyväksyttävää”. Muuttuvissa ja haastavissa tilanteissa virkamiehen on yhä uudelleen ”otettava lusikka käteen”, jatkettava ”perinteistä vääntöä” ja ”pienimmän yhteisen nimittäjän hakemista”. Konkreettisesti kestävyystoimijuus voi olla esimerkiksi sitä, että ”yritetään jokaiseen paperiin kirjoittaa, että ympäristö-, luonto- ja ilmastotavoitteista ei saa joustaa”.

Vaikuttamismahdollisuuksien hyödyntämisessä haastateltavat pitivät tärkeänä suhteiden luomista muihin osastoihin ja ministeriöihin, yhteistyön ja verkostojen rakentamista. Oman asiantuntemuksen syventäminen sekä erilaisten politiikkaprosessien ja ”pelin sääntöjen” tuntemus mahdollistavat ratkaisujen tarjoamisen ennakoivalla otteella. On tunnistettava, mitkä asiat ovat ”oikean kokoisia” eli sellaisia, joihin yksittäinen virkamies voi ministeriöstä käsin vaikuttaa. Vaikuttaminen edellyttää myös pitkäjänteisyyttä ja toistoa.

”[..,] itse olen kokenut asioihin vaikuttamisen niin, että jos ne on liian isoja, niin ne on poliittisia. Jos ne on liian pieniä tai yksityiskohtaisia, niin sitten ministeriö ei ota kantaa, koska ne on tavallaan sen aluehallinnon rajattavissa. Mutta keskisuurin asioihin saattaa pystyä yksittäinenkin henkilö vaikuttamaan ja ehkä pitkän aikavälin kautta siinä on sitten kertautuva vaikutus ihmistenkin määrän mukaan. Myös se, että joskus toisto tai asian paljon esillä pitäminen auttaa.”

Virkamiehen harkintavallan rajallisuuden ohella vaikutusmahdollisuuksien rajoitteiden nähtiin liittyvän muun muassa politiikan ”heiluriliikkeeseen”, joka estää pitkäjänteistä työtä. Ministeriöiden työssä korostuvat päivänpolitiikan vaikutus ja lyhyen tähtäimen näkymä. Intressiryhmien, kuten elinkeinoelämän ja ympäristöjärjestöjen, vaikutusvalta kietoutuu yhteen EU-politiikan muutosten ja ministeriöiden erilaisten painoarvojen kanssa. Tämä voi johtaa tilanteisiin, joissa virkamies kokee jäävänsä yksin edustamiensa kantojen kanssa.

Virkamiesten kestävyystoimijuuden mahdollisuuksia määrittävät olennaisesti hallinnon käytännöt sekä suhteet muihin virkamiehiin ja poliittisiin toimijoihin.

Ministeriöiden välinen yhteistyö on toisinaan ”jankkaavia työryhmäkokouksia”, ”pitkin hampain tekemistä” ja ”tuulimyllyjä vastaan taistelua”. Parhaimmillaan se voi kuitenkin olla myös ”keskustelujen käymistä raja-aitojen yli”, ”yhteisen kielen löytämistä” ja “win-win tilanteiden hakemista positiivisuuden kautta”. Henkilösuhteet ja epäviralliset käytäväkeskustelut voivat olla tärkeässä roolissa mahdollistamassa sujuvampaa ja tuloksellisempaa yhteistyötä.

Haastattelujen perusteella virkamiehet tunnistavat hyvin yhteistyön ja suhteiden merkityksen. Kestävyystoimijuuden kannalta eräs olennainen kysymys onkin, millä tavoin hallinnon käytännöt mahdollistavat ja tukevat suhteiden luomista ja yhteistyön rakentamista.

Miltä kestävyysmurroksen edellyttämä paradigman muutos voisi näyttää hallinnossa?

Kestävyyskriisin juurisyyt johtavat länsimaiseen elämäntapaan, kestämättömiin tuotanto- ja kulutustapoihin sekä niiden taustalla vaikuttavaan luontosuhteeseen. Siksi kestävyysmurroksen nähdään edellyttävän myös maailmankuvan ja ajattelutapojen eli paradigman muutosta. Tarvitaan ihmisen ja luonnon erottamattoman keskinäisriippuvuuden tunnistamista.

Kestävyystutkimuksessa tällaisesta paradigman muutoksesta puhutaan myös sisäisenä transformaationa (inner transformation), joka viittaa sekä henkilökohtaiseen että kollektiiviseen kulttuuriseen arvojen muutokseen. Sisäinen transformaatio on nostettu esiin kestävyystoimijuuden tärkeänä vauhdittajana. Sen nähdään synnyttävän uudenlaisia, välittämiseen, myötätuntoon sekä huolenpitoon pohjautuvia suhtautumis- ja toimintatapoja.

Aktiivinen vaikuttaminen vaatii yksittäiseltä virkamieheltä rohkeutta ja voimavaroja, eikä sellaiselle välttämättä tule selkeää tukea johdolta ja muulta työyhteisöltä.

Mitä paradigman muutos ja sisäinen transformaatio voivat tarkoittaa poliittis-hallinnollisessa systeemissä, jossa välittäminen ja myötätunto nopeasti törmäävät vakiintuneisiin institutionaalisiin käytäntöihin ja poliittisiin jännitteisiin?

Haastattelujen perusteella aktiivinen vaikuttaminen vaatii yksittäiseltä virkamieheltä rohkeutta ja voimavaroja, eikä sellaiselle välttämättä tule selkeää tukea johdolta ja muulta työyhteisöltä. Resurssien niukkuus, kiire ja ”vasurilla tekeminen” leimaavat joidenkin kokemusta ministeriön arkityöstä.

“Mutta on myös ehkä helpoksi tehty se, että ei tavallaan edistä kestävyysmurroksen kaltaista tämmöistä jonkinlaista paradigman muutosta. Että mun mielestä se vaatii yksittäiseltä henkilöltä meilläkin todella paljon, että on rohkeutta ja voimavaroja lähteä sellaiseen. Toiset ovat siinä tosi taitavia. Toivoisin tietysti itse, että johto tukisi siinä ja johto ruokkisi sellaista tiettyä keskustelua strategioista edistää kestävyysmurrosta, vaikka nyt meidän työssä. Eihän sitä yksittäinen työntekijä voi yksin tehdä.”

Oma vaikutusvalta voidaan kokea taakkana, sillä se aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Virkatyöhön koetaan liittyvän uupumisen ja kyynistymisen riski, jolloin omasta vaikutusvallasta irtisanoutuminen on ehkä strategia, jolla pyritään suojelemaan henkilökohtaisia voimavaroja. Tällainen suhtautumistapa voi johtaa noidankehään, jossa kyynisyys ja inhimillinen pahoinvointi lisääntyvät eikä organisaatio kykene uudistumaan.

Kestävyystoimijuus on myös hallintokulttuurien uudistamista

Kestävyysmurros edellyttää hallinnon käytäntöjen ja kulttuurien uudistumista. Kestävyystoimijuudessa on keskeisesti kysymys siitä, mitä pidetään normaaleina ja hyväksyttyinä toiminnan muotoina eri käytännöissä – ja miten näitä normeja voidaan tarvittaessa kyseenalaistaa.

Uudenlaisten normien ja kulttuurien luominen tapahtuu arjen käytännöissä ja keskusteluissa. Sitä voi tukea metataitojen vahvistamisella, kuten  dialogisella vuorovaikutustavalla ja moninäkökulmaisella ajattelulla. Tarvitaan toimintatapoja, jotka mahdollistavat avointa dialogia ja kriittistä reflektointia käsiteltävien asioiden laajemmista yhteyksistä, työn päämääristä sekä niihin liittyvistä jännitteistä. Tämä edellyttää myötätuntoista suhtautumista ja psykologista turvallisuutta.

Vaikka kestävyystoimijuus on sidoksissa eri tekijöihin, vaatii se myös yksilöiden motivaatiota ja uskoa oman toimintansa vaikuttavuuteen. Kestävyystoimijuus hallinnossa on täynnä paradokseja ja jännitteitä, joiden avaaminen edellyttää vallan, käytäntöjen ja toimijoiden välisten suhteiden tutkimista.

VTM Miia Toikka toimii väitöskirjatutkijana sosiaali- ja terveyshallintotieteen oppiaineessa Vaasan yliopistossa. Toikka työskentelee RELIEF-hankkeessa (Resilience of complex legal systems in sustainability transformation). Tutkimusta tuetaan myös opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamasta Kestävyysmurroksen tohtorikoulutuspilotista (SUSTRA).

HTT, YTM Jari Autioniemi on tutkijatohtori sosiaali- ja terveyshallintotieteen oppiaineessa Vaasan yliopistossa. Autioniemi työskentelee RELIEF-hankkeessa (Resilience of complex legal systems in sustainability transformation). Tutkimusta tuetaan myös opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamasta Kestävyysmurroksen tohtorikoulutuspilotista (SUSTRA).

Artikkelin kuvituskuva: Pawel Chu / Unsplash

Julkaisu Voiko virkamies olla kestävyystoimija? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eduskuntapuolueiden yhteinen työryhmä ilmoitti 14.10.2025 päässeensä sopuun niin kutsutusta velkajarrusta, joka sitoo puolueet julkisen velan vähentämiseen jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Ainoastaan vasemmistoliitto jättäytyi sovun ulkopuolelle. Vaikka velkajarru astuu virallisesti voimaan vasta vuonna 2031, on uuden parlamentaarisen ryhmän tavoitteena vahvistaa jo tulevan vaalikauden sopeutustavoite loppuvuodesta 2026.

Talouspoliittisen keskustelun näkökulmasta keskeinen muutos on se, että sopeutustarve tullaan määrittelemään eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella jo ennen vaaleja. Keskustelua siitä, tulisiko talouspolitiikan olla elvyttävää vai kiristävää, ei enää käytäisi.  Lähtökohtaisesti talouspolitiikka säädettäisiin kiristäväksi, eli menoja supistavaksi ja verotusta tiukentavaksi.

Velkajarru kaventaa vaalikeskustelua

Ainoastaan merkittävä kriisi, kuten uusi pandemia tai sota, olisi hyväksyttävä syy poiketa linjasta. Poikkeamatkin edellyttävät neljän suuren tai kolmen suuren ja pienempien puolueiden tukea. Esimerkiksi ympäristökriisin käyttäminen poikkeamana tuskin onnistuisi, jos kaksikin puoluetta katsoisi, että Suomessa ei ole sellaista ympäristökriisiä, joka tarkoittaisi poikkeusoloja.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset. Tätäkin demokraattista valtaa tosin rajoittaa se, että sopeutustoimien vaikutuksia arvioi valtiovarainministeriö: keväällä ministeriö sai kuitenkin kritiikkiä, kun sen tuottamat vaikutusarviot yhteisöveron alentamisesta olivat puutteellisia eivätkä perustuneet minkäänlaisiin laskelmiin. Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta puolustikin velkajarrusopua korostamalla, että jatkossa valtiovarainministeriöltä edellytetään tasapainoisempaa vaikutusarviointia sopeutustoimista.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset.

Toistaiseksi on epäselvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa. Valtiovarainministeriön tiedontuotanto on ollut suhdanteesta riippumatta talouskuria edistävää ja finanssipolitiikan kerroinvaikutuksia suhteessa tutkimuskirjallisuuteen on aliarvioitu.

Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella viitataan siihen, paljonko julkisten menojen lisäys kasvattaa kokonaistuotantoa ja toisaalta paljonko sopeuttaminen pienentää sitä. Kun kerroinvaikutuksia aliarvioidaan, sopeuttamisen negatiiviset vaikutukset talouskasvulle näyttäytyvät todellista vähäisemmiltä.

Velkajarrun vaikutukset nykyisille oppositiopuolueille

Velkajarrusovun tuottamat haitat keskustalle ja punavihreille puolueille ovat ilmeisiä. Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Tässä tilanteessa jokainen hallinnonala on  – ehkä puolustusta lukuun ottamatta – merkittävien säästöpaineiden alla. Maksuton koulutus sekä yliopistojen rahoitus, eläkkeet ja muut sosiaalietuudet, järjestöjen rahoitus, luonnonsuojelu, kulttuurin ja taiteen rahoitus, kehitysapu, hyvinvointialueiden rahoitus ja kuntien valtionosuudet sekä maataloustuet ovat kaikki tulilinjalla useiksi vaalikausiksi eteenpäin.

Samalla investoinnit esimerkiksi vihreään siirtymään vaikeutuvat jatkuvan budjettikurin oloissa huomattavasti. Esimerkkejä tästä löytyy myös ulkomailta. Vuonna 2009 velkajarrun käyttöön ottanut Saksa kärsii merkittävästä korjausvelasta riittämättömien julkisten investointien vuoksi.

Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Velkajarruneuvotteluissa vihreitä edustanut Atte Harjanne vastasi kritiikkiin Bluesky-viestipalvelussa esittämällä, että koulutusta, hoivaa ja vihreitä investointeja ei muutenkaan tulisi rahoittaa velkarahalla. Tutkimuslaitos Laboren johtaja Mika Maliranta taas esitti, että hyvinvointivaltion rakenteita ei voida ylläpitää, jos kansantalous jatkuvasti velkaantuu.

Ottamatta kantaa siihen voidaanko koulutusta tai investointeja rahoittaa velkarahalla tai velkaantuuko kansantalous, tämä kehystys hämärtää velkajarrun käyttöönoton kokonaiskuvaa. Sama vaikutus on myös väitteellä, jonka mukaan velkajarru otetaan käyttöön  Euroopan unionin uusien finanssipolitiikan sääntöjen vahvistamiseksi.

Sopeuttamisen määrä ei ole luonnonlaki

Tämä hämärtäminen jättää kaksi olennaista asiaa huomiotta. Velkajarru ei ollut vain EU:n vaatimien sääntöjen käyttöönottoa, vaan merkittävä kiristys niihin. Lisäksi EU:n vaatima sopeutus on jo valmiiksi Suomen näkökulmasta kohtuuttoman suuri, mihin on keskeisesti vaikuttanut Suomen oma toiminta.

Ensinnäkin vuodesta 2022 eteenpäin Suomessa tehtiin tilastointimuutos, jossa valtion ARA-lainojen takaukset alettiin laskea osaksi julkista velkaa. Muutos tapahtui Euroopan komission tilastotietoyksikkö Eurostatin aloitteesta, mutta Suomi ei puolustanut aikaisempaa tulkintaa siitä huolimatta, että yksittäiset takaukset kaatuvat valtion syliin vain poikkeustapauksissa. Muutos nosti velkasuhdetta kerralla 5,9 prosenttiyksikköä.

Keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Toisekseen vuonna 2024 Suomi pyysi EU-komissiolta oma-aloitteisesti työeläkerahastojen ylijäämien poistamista. Laboren tutkimusohjaaja Ilkka Kieman esimerkkilaskelman mukaan muutoksen vaikutus alijäämään on jopa 11 miljardia euroa jo vuonna 2031. Sosiaaliturvarahastojen ylijäämiä ei huomioitu myöskään velkajarrulainsäädännössä, mikä vielä osaltaan lisää sopeutustarvetta.

Sopeuttamisen määrä ei siis ole luonnonlaki tai kansantalouden realiteetti. Onnistuneemmalla edunvalvonnalla ja kansallisista lisäkiristyksistä pidättäytymällä sopeutustarve olisi muodostunut merkittävästi pienemmäksi. Nämä keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Velkajarrun vaikutukset oikeistopuolueille

Siinä missä velkajarru vesittää merkittävästi nykyisten oppositiopuolueiden mahdollisuuksia toteuttaa niiden omia poliittisia tavoitteita, on velkajarrua tulkittu voittona kokoomukselle.

Tulkintaa vahvistaa se, että kokoomuslaiset itse eivät ole peitelleet voitonriemuaan. Puolueen viralliset some-tilit juhlistivat velkajarrua kirjoittamalla, että ”tänään järki teki paluun talouspolitiikkaan”, josta tosin sosiaalisen median irvileuoille riitti huumoria. Olihan päätöstä edeltänyt talouspolitiikka ollut jo yli kahden vuoden ajan leimallisesti nimenomaan kokoomuslaista talouspolitiikkaa.

Kokoomuksen lisäksi velkajarru on kerännyt kehuja myös elinkeinoelämän edustajilta. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi totesi X:ssä, että velkajarru tarvitaan ilman muuta lakiin. Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Sami Pakarinen taas hehkutti päätöstä historiallisen hyvänä kulttuurinmuutoksena.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista. Tämä johtuu erityisesti siitä, että velkajarrun myötä menopuolen lisäksi tullaan tulopuoltakin todennäköisesti tarkastelemaan kriittisemmin.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista.

Nykyiset oppositiopuolueet saattavat vastustaa veronalennuksia huomattavasti hanakammin, kun veronalennusten välittömänä seurauksena on vähemmän resursseja julkisiin palveluihin. Aikaisemmin poliittinen mekaniikka ei ollut yhtä suoraviivainen, kun kehysmenettelyssä veronalennuksia ei ole tarvinnut rahoittaa menosopeutuksilla.

Mahdollisuuksia tulopuolen sopeuttamiselle riittää. Huhtikuussa 2024 pääekonomisti Patrizio Lainá laati Helsingin Sanomien pyynnöstä listan kahdeksan miljardin euron veronkiristyksistä. Joukossa oli muun muassa yhteisöveron nosto (myöhemmin yhteisöveroa laskettiin entisestään), varallisuusveron käyttöönotto, perintö- ja lahjaveron korotus ja kaivosveron korotus.

Nykyisissä oppositiopuolueissa on varmasti kiinnostusta kaivaa Lainán lista esille, kun velkajarru otetaan käyttöön. Oikeiston ilo pääministeri Petteri Orpon saavutuksista yhteisöveron ja korkeimpien marginaaliverojen alentamiseksi taas saattaa jäädä melko lyhytaikaiseksi.

Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan

On tietysti mahdollista, että kokoomuksessa luotetaan valtiovarainministeriön suosiolliseen tiedontuotantoon, kuten veronalennusten tapauksessa kävi. Paine tuottaa laadukkaampaa ja tasapuolisempaa tietoa on kuitenkin kasvanut, eikä valtiovarainministeriön uskottavuus kestä loputtomiin, jos laskelmista paljastuu lisää tutkimuskirjallisuuden kanssa ristiriidassa olevia analyyseja.

Erityisen tarkoitushakuisena näyttäytyy, jos vaikutusarviot suosivat pienemmän osan tuloistaan kulutukseen käyttäviä suurituloisia, kun tehdään valintoja sosiaalietuuksien leikkaamisen ja rikkaiden veronkiristysten välillä.

Samalla on muistettava, että oikeistolla on myös tulopuolen tavoitteita. Esimerkiksi teiden kunnossapitoon tai poliisitoimeen voi olla tulevaisuudessa vaikeampi saada rahoitusta, kun finanssipolitiikan liikkumatila kaventuu. Eduskuntapuolueiden yhtenäinen näkemys puolustusmenojen nostosta voi murentua, jos kaikilta muilta hallinnonaloilta vaaditaan mittavia leikkauksia yhden alan nauttiessa lisäpanostuksista.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi.

Sopeuttaminen saattaa myös heikentää kotimarkkinoilla toimivien pienten ja keskisuurten yritysten edellytyksiä. Sopeuttaminen supistaa kokonaiskysyntää ja yritysten liikevaihto kärsii samalla, kun liiketoiminta on veronkorotusten myötä muutenkin vähemmän kannattavaa.

Etelä-Euroopan maissa 2010-luvulla harjoitettu talouskuripolitiikka on johtanut sosiaalisten ongelmien lisäksi taloudellisen toiminnan hiipuessa yritysten sulkemisiin sekä työttömyyteen, eikä ole nähtävissä erityistä syytä, miksi näin ei tapahtuisi myös Suomessa. Työttömyysaste on ylittänyt jo nyt 10 prosenttiyksikön rajan, vaikka sopeuttaminen on ollut vielä maltillista verrattuna velkajarrun vaatimaan sopeutukseen.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi. Saksassa puolustusmenojen nosto osoittautui velkajarrun oloissa niin vaikeaksi, että lakia oli muutettava. Suomessa velkajarrun hylkääminen on Saksaa huomattavasti helpompaa, sillä sitä ei kirjattu osaksi perustuslakia.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander ja Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Niku Määttänen tosin ovat antaneet ymmärtää, että tilanteessa, jossa talous ei kasva riittävästi, velkajarrua ei välttämättä otetakaan käyttöön. Tämä on jo sikäli realismia, että bruttokansantuote asukasta kohden ei tosiasiallisestikaan ole kasvanut noin 18 vuoteen.

Herääkin kysymys, milloin velkajarru ylipäätään voidaan ottaa käyttöön. Toisaalta, jos talouskasvu oletetaan jälleen liian suureksi, tämä suhdannepoliittinen huoli tullaan ohittamaan. Tämä skenaario saattaisi johtaa kriitikoiden pelkäämään noidankehään, jossa liian suuri sopeutus heikentäisi kasvua, jolloin tarve uusille sopeutuksille toistuisi uudelleen ja uudelleen. Näin talouskasvu laahaisi ja velkasuhde kasvaisi sopeutuksista huolimatta.

Mikäli velkajarrusta ei missään vaiheessa luovuttaisi, näköpiirissä olisi pahimmillaan sopeuttamista ”hamaan maailmaan tappiin”, kuten Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Aki Kangasharju asian muotoili Kauppalehdelle.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Zack Yeo / Unsplash

Julkaisu Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kotoutuminen ei tapahdu itsestään – se syntyy arjen kohtaamisissa, joissa rakennetaan luottamusta, osallisuutta ja turvallisuudentunnetta. Hallituksen kaavailemat leikkaukset ja lakimuutokset maahanmuuttajien kotoutumispalveluihin uhkaavat juuri nyt näitä kohtaamisia. Moni Suomeen muuttanut joutuu tämän seurauksena rakentamaan elämää uudessa kotimaassa, jossa yhteiskunnan tukea ei ole tarjolla juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

Kotoutuminen ei ole ainoastaan yksilön asennekysymys vaan jatkuva, vuorovaikutukseen perustuva prosessi. Se tapahtuu arjen kohtaamisissa esimerkiksi viranomaisten, järjestöjen, kuntalaisten ja maahanmuuttajien välillä – tilanteissa, joissa rakennetaan luottamusta. Luottamusta tarvitaan myös osallisuuden, turvallisuudentunteen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta, jotka ovat tärkeitä osia kotoutumisprosessissa.

Petteri Orpon hallituksen budjettiriihen päätökset kotouttamiskorvausten leikkaamisesta ja kuntien velvoitteita koskevan lainsäädännön keventämisestä herättävät huolta siitä, miten kunnilla ja järjestöillä on jatkossa mahdollisuus vastata kotoutumisen tarpeisiin. Samalla julkisessa keskustelussa korostetaan yksilön vastuuta kotoutumisestaan. Kuitenkin kotoutumista tukevissa päivittäisissä kohtaamisissa on pitkälti kyse vastavuoroisuudesta.

Julkisten palveluiden ja järjestöjen mahdollistamilla kohtaamisilla maahanmuuttajien ja muun yhteiskunnan välillä on kriittisen tärkeä rooli näiden välisen luottamuksen rakentumisessa. Keskinäisen luottamuksen rakentuminen puolestaan hyödyntää maahanmuuttajien lisäksi koko yhteiskuntaa, sillä se vahvistaa kaikkien kokemuksia yhteisöllisyydestä, turvallisuudesta ja osallisuudesta.

Kotoutumisen kenttä muutoksessa

Vuonna 2025 Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ohjaa pitkälti Petteri Orpon hallitusohjelma, joka pitää sisällään useita maahanmuuttajiin kohdistuvia lakimuutoksia ja kiristyksiä.

Näistä valtakunnalliseen kotoutumistyöhön vaikuttavat merkittävästi esimerkiksi vastaanottorahan ja käyttörahan pienentäminen, oleskelulupien keston lyhentäminen ja kansalaisuuden saamisen ehtojen tiukentaminen. Kiristyksiä on perusteltu muun muassa julkisen talouden sopeuttamistarpeilla sekä väärinkäytösten ehkäisemisellä.  

Orpon hallitus päätti lisäksi syyskuun 2025 budjettiriihessä purkaa kuntien kotouttamistehtävien lainsäädännölliset velvoitteet vuoden 2027 alkuun mennessä. Samalla suunniteltiin 30 miljoonan euron leikkausta kunnille maksettaviin laskennallisiin korvauksiin kotoutumisen edistämisestä. Päätökset ovat herättäneet huolta kotoutumistyön toimijoissa (kuten kaupungeissa ja kunnissa), sillä jo vuodenvaihteessa kotoutumispalvelujen rahoitusta leikattiin 58 miljoonalla eurolla – noin neljännes koko korvausmäärästä.

Valtakunnalliseen kotoutumistyöhön vaikuttavat merkittävästi esimerkiksi vastaanottorahan ja käyttörahan pienentäminen, oleskelulupien keston lyhentäminen ja kansalaisuuden saamisen ehtojen tiukentaminen.

Kehityskulku on ristiriidassa uuden kotoutumislain (KOTO2024) kanssa, joka siirsi vuoden 2025 alussa kotoutumisen edistämisen kokonaisvastuun kunnille. KOTO2024-uudistus liittyy samanaikaisesti voimaan tulleeseen TE24-uudistukseen, jossa työvoima- ja elinkeinopalvelut siirtyvät valtiolta kuntien vastuulle.

Vastuualueiden laajentuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kunnat vastaavat kotoutumisen alkuvaiheen palveluista, kuten kotoutumissuunnitelmista, kotoutumiskoulutuksesta ja monikielisestä yhteiskuntaorientaatiosta. Lailla on laajennettu kotoutumispalveluiden kohderyhmää: kunnan on jatkossa tavoitettava työttömien työnhakijoiden lisäksi muun muassa kotona lapsia hoitavat vanhemmat.

Julkisten kotoutumispalvelujen lisäksi järjestöt tekevät paljon kotouttamistyötä. Vuoden 2025 alussa järjestöiltä leikattiin 50 miljoonaa euroa, ja lisäleikkauksia on kaavailtu vuosille 2026–27. Kehitys on huolestuttavaa, sillä juuri kotoutumispalveluiden puitteissa tapahtuu luottamusta ja osallisuutta edistäviä arkisia kohtaamisia. Palveluissa tuetaan myös ulkomaisten tutkintojen tunnustamista ja viranomaisjärjestelmässä navigointia, mitkä ovat kriittisiä tekijöitä työllistymisen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta. Nämäkin palvelut voivat esimerkiksi kielitaidottomalle henkilölle olla keskeinen väylä yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja sitä kautta kielen oppimiseen.

Poliittinen konteksti ja retoriikan vaikutus

Vuoden 2025 kotoutumisen tuen leikkaukset ja kuntien velvoitteiden lainsäädännön keventäminen ovat tapahtuneet poliittisen ja julkisen keskustelun kontekstissa, jossa maahanmuuton vaikutukset suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuteen on esitetty hyvin negatiivisessa valossa.

Valtiovarainministeri ja perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra totesi puolueen eduskuntaryhmän kokouksessa ennen budjettiriihtä, että maahanmuutto on ”suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan loppu”. Purran käyttämä kieli on linjassa 2010-luvun alusta perussuomalaisten retoriikassa yleistyneen maahanmuuttokriittisyyden kanssa. Pääsääntöisesti kotoutuminen esitetään näissä maahanmuuttajien heikkona suoriutumisena sekä valtiontaloudelle ja veronmaksajille kalliina kulueränä. 

Väitteet ovat paitsi harhaanjohtavia, myös vahingollisia. Maahanmuuttajista käytävä julkinen keskustelu vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia heistä muodostuu suhteessa hyvinvointivaltioon ja sen palveluihin. Yhteiskuntatieteilijät Ov Christian Norocel, Anders Hellström ja Martin Bak Jørgensen kuvaavat vuonna 2020 toimittamansa kirjan johdannossa ”Nostalgia and Hope: Narrative Master Frames Across Contemporary Europe”, kuinka maahanmuuttajille poliittisessa keskustelussa annetut roolit ovat usein joko ”uhka” tai ”pelastaja”. Käytännössä roolit ovat kuitenkin yhtä moninaisia kuin muillakin: naapureita, vanhempia, työntekijöitä, yrittäjiä ja veronmaksajia.

Kotoutuminen on yksilön suoriutumista ja asennekysymystä monimutkaisempi kokonaisuus, jonka keskiössä on maahanmuuttajan ja uuden yhteiskunnan vastavuoroinen suhde.

Tapa, jolla hallituspuolueet puhuvat maahanmuuttajista, ei jää vain poliittiseksi puheeksi – se näkyy arjessa rasismin ja vihapuheen lisääntymisenä. Julkisen vallan edustajilla on erityinen vastuu puhua ihmisistä kunnioittavasti. Kotoutuminen on yksilön suoriutumista ja asennekysymystä monimutkaisempi kokonaisuus, jonka keskiössä on maahanmuuttajan ja uuden yhteiskunnan vastavuoroinen suhde.

Tuoreessa MIPEX-selvityksessä – jonka tuloksia Purra on aiemmin kritisoinut – Suomi sijoittuu kotouttamispolitiikassa EU-keskiarvoa paremmin. Kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että MIPEX mittaa järjestelmän rakenteita ja palvelujen saatavuutta, ei maahanmuuttajien konkreettista suoriutumista. Mutta mittarit eivät tuota yksiselitteistä numeerista dataa, vaan ne kuvaavat kotoutumista laajana yhteiskunnallisena prosessina.

Tämä ei siis tarkoita, että kotoutuminen olisi Suomessa heikkoa, vaan että kokonaisuuden hahmottamiseen ja erilaisten tarpeiden arviointiin tarvitaan sekä määrällistä että laadullista tietoa.

Maahanmuuttajat osana hyvinvointivaltiota

Maahanmuuttajat, kuten muutkin vähemmistöt, ovat olleet osa suomalaista yhteiskuntaa ja hyvinvointivaltiota sen alkuajoista lähtien, erityisesti työvoimana ja palveluiden käyttäjinä. Heidän kokemuksensa tuovat esiin, miten instituutiot kohtelevat eri ryhmiä eri tavoin, ja miten tämä vaikuttaa luottamuksen ja osallisuuden kokemuksiin. Maahanmuuttajien kokemuksissa tulevat esiin myös erot väestöryhmien erilaisesta kohtelusta instituutioiden ja palveluiden käyttäjinä.

Hyvinvointivaltio ei ole vain hallinnollinen järjestelmä tai palveluiden verkosto, vaan myös kokemuksellinen tila, jossa kansalaiset elävät, toimivat ja osallistuvat. Johanna Annolan, Hanna Lindbergin ja Pirjo Markkolan vuonna 2024 toimittamassa kirjassa ”Lived Institutions as History of Experience” hyvinvointivaltiota kuvataan jatkuvasti neuvoteltuna kokonaisuutena, jonka muotoa ja merkitystä muovaavat kansalaiset, vähemmistöt ja poliittinen retoriikka.

Leikkausten vaikutuksena voi olla, että yksilö jää ilman tarvittavaa tukea, jolloin epäonnistuminen kotoutumisessa näyttäytyy hänen henkilökohtaisena epäonnistumisenaan.

Maahanmuuttajilla on oikeus saada kotoutumislain mukaisia palveluja, jotka tukevat heidän kotoutumistaan. Nykyisen hallituksen pyrkimyksenä vaikuttaakin olevan siirtää vastuu kotoutumisen onnistumisesta kokonaan yksilön harteille. Tämä tarkoittaa, että kotoutumisen mahdollisesti epäonnistuessa vastuu on myös ainoastaan yksilöllä, jolloin heikko kotoutuminenkin voidaan esittää henkilökohtaisena asennekysymyksenä, eikä yhteiskunnan epäonnistumisena.

Leikattavaksi suunnitellut kunnille maksettavat laskennalliset korvaukset on tarkoitettu juuri kotoutumisen tukemiseen. Leikkausten vaikutuksena voi olla, että yksilö jää ilman tarvittavaa tukea, jolloin epäonnistuminen kotoutumisessa näyttäytyy hänen henkilökohtaisena epäonnistumisenaan – ja samalla perusteluna sille, miksi hänet nähdään uhkana ja/tai kulueränä hyvinvointivaltiolle.

Luottamus arjen kohtaamisissa

Kotoutuminen ei tapahdu tyhjiössä, vaan syntyy arjen kohtaamisissa viranomaisten, järjestötoimijoiden, kuntalaisten ja maahanmuuttaneiden välillä. Kuten tutkijat Barbara Fersch ja Karen Nielsen Breidahl, Eveliina Heino ja Kati Turtiainen ovat tuoneet tahoillaan esiin, tutkimuksissa on painotettu viranomaisedustajien ja kotoutujien kohtaamisten merkitystä viranomaisluottamuksen rakentumisessa.

Tutuilla kasvoilla on väliä ja ikään kuin instituutioiden kasvoina toimineilla opettajilla, sosiaalityöntekijöillä ja järjestötyöntekijöillä on suuri vaikutus maahanmuuttajille kotoutumisvaiheessa. Liselott Sundbäckin mukaan viranomaisluottamukseen vaikuttaa myös aika muun muassa niin, että viranomaisedustajilla on aikaa aitoon kohtaamiseen ja viranomaisjärjestelmän sekä päätösten avaamiselle.

Kotoutuminen ei tapahdu tyhjiössä, vaan syntyy arjen kohtaamisissa viranomaisten, järjestötoimijoiden, kuntalaisten ja maahanmuuttaneiden välillä.

Näissä arjen kohtaamisissa rakentuu luottamus, joka on keskeinen osa kotoutumisprosessia. Arvostava kohtaaminen vaatii ammattilaisilta ammattitaitoa, jatkuvaa osaamisen kehittämistä ja verkostoja hyvien käytäntöjen jakamiseksi. Edellä mainittujen lisäksi monialainen yhteistyö, asiakasohjaus ja eri ammattiryhmien väliset kumppanuudet ovat leikkausten takia vaarassa.

KOTO2024- ja TE2025-uudistusten myötä järjestöjen ja kuntien rooli kotoutumisessa kasvaa, mutta resurssit eivät seuraa mukana. Budjettiriihessä hallitus linjasi, etteivät säästötoimet saa heikentää kielikoulutusta, varhaiskasvatusta tai työllistymistä edistäviä palveluita. Tämä on hämmentänyt asiantuntijoita, sillä juuri näitä palveluita rahoitetaan kotoutumiskorvauksilla.

Luottamus väestösuhteiden perustana

Luottamuksen merkitys on tunnistettu myös valtion omissa selvityksissä ja hankkeissa, kuten oikeusministeriön Hyvien väestösuhteiden pilottihankkeessa ja valtioneuvoston vuoden 2024 raportissa Luottamus ihmiskeskeisen vuorovaikutuksen kautta. Väestösuhteet liittyvät yhteiskuntaan kuulumiseen, turvallisuuteen, vuorovaikutukseen ja yhdenvertaisuuteen – kaikki nämä edellyttävät keskinäistä luottamusta.

Kotoutumisen budjettileikkaukset uhkaavat juuri niitä rakenteita, jotka mahdollistavat luottamuksen rakentumisen. Aiemmissa tutkimuksissa onnistuneen kotouttamispolitiikan on havaittu vahvistavan osallisuutta ja luottamusta yhteiskuntaan, tukevan koulutusta ja työllisyyttä ja vähentävän ennakkoluuloja. Yhdymme tutkija Rolle Alhon näkemykseen, että kotoutuminen tulee ymmärtää laajana kokonaisuutena ja kotoutumispalvelut kuluerän sijasta investointina. Arkisten kohtaamisten vähentyminen ei edistä maahanmuuttajien työllistymistä tai hyvien väestösuhteiden kehitystä, vaan heikentää myös hallitusohjelman keskeisiä tavoitteita.

Kotoutuminen ei tapahdu tyhjiössä: se rakentuu vuorovaikutuksessa, jossa myös vastaanottavan yhteiskunnan asenteet, rakenteet ja resurssit määrittävät, millaiseksi yhteinen tulevaisuus muodostuu. Maahanmuuttajan oma asenne ja toiminta ovat tärkeitä kotoutumisprosessin osia, mutta mikäli uuden yhteiskunnan tuki vähenee, myös epäonnistumisen riski kotoutumisessa kasvaa.  Maahanmuuttajat eivät ole uhka tai kuluerä hyvinvointivaltiolle, vaan tärkeä osa sitä ja sen tulevaisuutta – ja yhtä lailla me, yhteiskuntana, kannamme vastuun siitä, millaiset edellytykset kotoutumiselle luodaan.

Suosittelemme, että hallitus harkitsee uudelleen kunnille maksettavaan kotoutumisen taloudelliseen tukeen ja kuntien lainsäädännöllisten velvoitteiden keventämiseen liittyviä päätöksiään. Taloudellisen tuen jatkuvuuden varmistaminen sote- ja kotoutumisasioiden parissa toimivien järjestöjen työlle on yhtä lailla tärkeää.

Luottamuksen rakentuminen ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii yhteiskunnallista tahtoa ja konkreettista tukea. Älkää purkako rakenteita, jotka mahdollistavat tämän.

VTM Eveliina Junikka toimii tutkijana Mobile Futures- hankkeessa Åbo Akademin yliopistolla ja Helsingin Diakonissalaitoksella.

VTT Liselott Sundbäck toimii tutkijatohtorina Mobile Futures- hankkeessa Åbo Akademin yliopistolla.

Artikkelin kuvituskuva: Min(Felix) Xu / Unsplash

Julkaisu Luottamuksen hinta? Kotoutumispalvelujen leikkausten seuraukset näkyvät arjessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turvallisuusneuvoston viittä pysyvää jäsenmaata lukuun ottamatta, valtaosaa Yhdistyneiden kansakuntien (YK:n) jäsenmaista voidaan pitää ”pienvaltioina”. Pienvaltiot ovat saaneet YK:ssa näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa aktiivisilla aloitteillaan.

Esimerkiksi Singapore johti 60 pienen maan koalitiota, joka aktiivisesti ja äänekkäästi vaikutti YK:n vuoden 2024 tulevaisuushuippukokouksen päätöslauselmaan sopimuksen kehittämiseksi ja pyrki näin varmistamaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vahvistamisen.

Pienvaltioidentiteetti ja pienten valtioiden toimintatavat

Nykyisellään suurvaltakamppailu määrittää kansainvälistä politiikkaa ja instituutioita, kuten YK:ta. Siten on myös kiinnostavaa tarkastella, miten pienvaltiot asemoituvat tähän todellisuuteen ja millaisia strategioita ne hyödyntävät.

Pienvaltioille ei ole yhtä yksiselitteistä kuvausta. Määritelmällisesti pienvaltioita on lähestytty eri näkökulmista ottaen huomioon esimerkiksi valtioiden kyvykkyyksiin tai resursseihin liittyviä objektiivisesti mitattavia määreitä. Vaihtoehtoisesti pienvaltioiden identiteettiä ja toimintaa voidaan esimerkiksi arvioida suhteessa suurvaltoihin tai tarkastella niille ominaisia strategioita kansainvälisissä organisaatioissa, kuten YK:ssa.

Pienvaltiot pyrkivät usein puolustamaan sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, mutta niiden toiminta ja keinot YK:ssa ovat varsin erilaisia. Pienvaltioiden koetaan aktiivisen toiminnan sijaan mukautuvan ulkoisiin tapahtumiin ja pienvaltiollisuus voi olla rajoittavaa suhteessa politiikantekoon. Toisaalta pienvaltiollisuus on mahdollista nähdä myös keskeisenä strategiana. Pienvaltiot voivat hakea yhtenäisyyttä muuten varsin erilaisten maiden kesken ja korostaa vastapainoa suurvaltojen vallalle kansainvälisissä järjestöissä. Pienvaltiollisuutta voi siten hyödyntää poliittisessa puheessa eri tavoin.

Pienvaltiot pyrkivät usein puolustamaan sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, mutta niiden toiminta ja keinot YK:ssa ovat varsin erilaisia.

Suomen YK-politiikka ja pienvaltioasema on tutkimusaiheena erityisen ajankohtainen. Suomi on hiljattain päättänyt kolmivuotisen jäsenyytensä ihmisoikeusneuvostossa (2022–24) ja hakee turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–30. Suomen aloitteellisuus ja aktiivisuus on näkynyt esimerkiksi presidentti Alexander Stubbin yleiskokouspuheissaan tekemissä ehdotuksissa turvallisuusneuvoston laajentamiseksi ja sen edustuksellisuuden parantamiseksi.

Keskeiset poliitikot ja virkahenkilöt rakentavat Suomen kansallista identiteettiä ja kansainvälispoliittista roolia. Tätä identiteettiä voidaan analysoida tuotettujen asiakirjojen, poliittisten tekojen sekä puheiden kautta. Tässä mielessä on erityisen kiinnostavaa pohtia, missä merkityksessä ja keiden tulkinnoissa Suomea voidaan pitää YK:ssa pienvaltiona. Ja edelleen, miten Suomi hyödyntää pienvaltioille ominaisia toimintamalleja, kuten priorisointia ja toimintaa samanmielisissä viiteryhmissä.

Näihin kysymyksiin vastataksemme olemme tarkastelleet Suomen YK-politiikkaa 2000-luvulla keskeisten ulkopoliittisten asiakirjojen ja virkahenkilöiden sekä poliitikkojen haastattelujen avulla.

Erilaiset politiikkadokumentit sisältävät runsaasti suoria ja epäsuoria viittauksia Suomen asemaan pienvaltiona. Tutkimuksessa haastatellut keskeiset virkahenkilöt ja YK-toimijat sen sijaan jakautuivat näkemyksissään. Heidän mukaansa Suomen ei tulisi korostaa pienvaltioasemaansa ja joillain osa-alueilla on mahdollista olla myös kokoaan suurempi. Pienvaltiollisuus voidaan tulkita negatiivisesti, kyvyttömyytenä vaikuttaa asioiden kulkuun eikä se välttämättä sovi yhteen kunnianhimoisemman YK-politiikan kanssa. Toisaalta pienvaltioille ominaisella resurssien rajallisuudella voidaan myös oikeuttaa sitä, miksi joihinkin asioihin ei oteta kantaa tai tehdä uusia aloitteita.

Suomen 2000-luvun YK-politiikassa voidaan tunnistaa pienvaltiostrategioita, kuten asioiden priorisointia sekä liittoutumista ja kumppanuuksien löytämistä eri viiteryhmissä. Suomi on pyrkinyt priorisoimaan politiikkakysymyksiä sekä keskittymään joihinkin erityisaloihin. Tämä on tarkoittanut käytännössä esimerkiksi rahoituksen suuntaamista tietyille järjestöille, kuten tasa-arvojärjestö UN Womenille tai erityisosaamisen kehittämistä muun muassa rauhanvälityksessä ja etenkin vesidiplomatiassa. Erityisesti Pohjoismaat sekä EU-ryhmä muodostavat Suomelle tärkeän vaikuttamisen kanavan kasvattaa vaikutusvaltaansa. Toimintatavoiltaan Suomi on siis muiden pienvaltioiden kaltainen.

Suomen YK-politiikan teemoissa 2000-luvulla on havaittavissa jatkuvuutta, joka on osaltaan vahvistanut maakuvaamme. Suomi on panostanut etenkin tasa-arvoon, naisten ja tyttöjen oikeuksiin sekä rauhan välittämiseen. 

Suurvaltakamppailu ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen myllerrys

Pohjoismaiden välinen yhteistyö YK:ssa on epävirallista, mutta vilkasta. Viiteryhmänä se on Suomelle erittäin tärkeä ja toiminta perustuu yhtenäiseen pohjoismaiseen identiteettiin ja brändiin. Euroopan unioni (EU) puolestaan tarjoaa vaikutuskanavan laajemmalle poliittiselle vaikuttamiselle. Tietyissä kysymyksissä, kuten ihmisoikeuksissa, myös EU:n sisällä on hajontaa valtioiden näkemysten välillä.

YK:ssa keskeiseen asemaan nousee kumppanuuksien etsiminen globaalilta tasolta. Nykyisen valtiojohdon ajatus arvopohjaisesta realismista korostaa arvojen tärkeyttä, mutta myös yhteistyön välttämättömyyttä sellaisten valtioiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja kanssamme. Uusimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan Suomen tavoitteena onkin hakea tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa.

YK:ssa keskeiseen asemaan nousee kumppanuuksien etsiminen globaalilta tasolta. Nykyisen valtiojohdon ajatus arvopohjaisesta realismista korostaa arvojen tärkeyttä, mutta myös yhteistyön välttämättömyyttä sellaisten valtioiden kanssa, jotka eivät jaa samoja arvoja kanssamme.

Kumppanuuksien löytämiseen ja keskeisiin asemiin pääsemiseen vaikuttavat kuitenkin olennaisesti valtioiden solmimat sitoumukset, panostukset ja yhteisten intressien muotoilu. Esimerkiksi Suomen kehityspolitiikkaa koskevat budjettileikkaukset ja priorisointi voivat siten vaikeuttaa yhteyden löytämistä esimerkiksi globaalin etelän maihin.

Lisäksi kumppanien ja viiteryhmien sisällä tapahtuu jatkuvasti muutoksia. Heikkenevä kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestys vaikuttaa valtioiden välisiin suhteisiin ja intressien määrittelyyn. Kansainvälinen politiikka on lisääntynyt myös epävirallisemmilla kanavilla ja politiikan tekemisen paikoilla. Näihin lukeutuvat alueelliset toimijat, kuten G-maiden tai BRICS-liittouman kokoukset.

Suomella ei ole pääsyä kaikkiin kokoonpanoihin ja siksi sen tulee vaikuttaa osana alueellisia ryhmittymiä. Suomen kannalta voidaankin mainita aktiivisempi vaikuttaminen Pohjoismaiden tai Pohjoismaita ja Baltian maita yhdistävän niin kutsutun NB8 -ryhmän kautta, sekä erityisesti EU:n avulla Suomen kannalta keskeisissä kysymyksissä.

Pienvaltioaseman haasteet ja mahdollisuudet

YK:n 80-vuotisen historian juhlintaa himmentävät kysymykset järjestön legitimiteetistä, maiden sitoutumisesta ja tiettyjen toimintatapojen halvaantuneisuudesta. Esimerkiksi turvallisuusneuvoston jäsenmaat käyttävät veto-oikeuttaan edistääkseen kansallisia intressejään rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen sijaan. Pääsihteeri Antonio Gutérresin johdolla on nähty erilaisia ehdotuksia YK:n uudistamiseksi ja organisaation toiminnan tehostamiseksi. Hallitustenvälisen organisaation ollessa kyseessä, YK:n muutoksen mahdollistamisessa pääroolissa ovat sen jäsenmaat.

Pienvaltioilla voi olla merkittävä rooli YK:n kehittämisessä. Pienvaltioilta on nähty viime vuosina keskeisiä aloitteita, kuten Liechtensteinin aloite turvallisuusneuvoston jäsenen veto-oikeuden käytön perustelemiseksi yleiskokoukselle. Pienten saarivaltioiden ryhmä taas on ollut erityisen aktiivinen ilmastonmuutokseen vastaamisessa. Myös presidentti Stubb viittasi turvallisuusneuvoston uudistamisen aloitteeseen pienvaltioille epätyypillisenä aloitteena. Koska suurvallat eivät halua oman vaikutusvaltansa vähenevän, on pienten valtioiden oltava aktiivisia.

YK:n 80-vuotisen historian juhlintaa himmentävät kysymykset järjestön legitimiteetistä, maiden sitoutumisesta ja tiettyjen toimintatapojen halvaantuneisuudesta.

Pienvaltioiden usein hyödyntämä strategia liittoutumisesta ei saisi näyttää muiden silmissä blokkiutumiselta. Toisaalta myös viiteryhmien sisällä tapahtuviin muutoksiin ja eriäviin näkemyksiin tulee varautua. Liittolaisuus voi herättää kysymyksiä identiteetistä ja samanmielisyyden jatkuvuudesta. Näin on tapahtumassa esimerkiksi Yhdysvaltojen osalta sen vetäytyessä monenkeskisestä yhteistyöstä ja monista länttä yhdistävistä arvoista. Näihin voidaan lukea ilmastonmuutoksen vastainen työ, oikeusvaltion ja demokratian sekä (sukupuolten) tasa-arvon globaali edistäminen.

Analyysimme perusteella Suomen pienvaltioidentiteetti YK:ssa ei ole kiistaton. Tutkimus vahvistaa käsitystä maiden pienuudesta suhteellisena käsitteenä. YK:n kontekstissa Suomi voi olla huomattavasti suurempi kuin useat muut pienvaltiot. Se voi olla myös ”kokoaan suurempi” joissain temaattisissa kysymyksissä, mikäli se kehittää asiakohtaista asiantuntemustaan.

Suomi ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti onnistunut pyrkimyksissään YK:ssa. Sen sijaan se on tasapainotellut kunnianhimoisemman YK-politiikan ja resurssien ristipaineessa. Analyysimme perusteella, esimerkiksi asialistan priorisoinnissa ei ole aina onnistuttu.

Pienvaltioista tai pienvaltiollisuudesta puhuttaessa tulisikin ottaa huomioon, että määrittely riippuu usein havainnoitavasta kohteesta ja havaintojen tekijästä. Pienvaltiokäsitteen problematiikasta huolimatta pienillä valtioilla on omat intressinsä ja mahdollisuutena navigoida suurvaltojen pelikentällä ja pienvaltiostatuksesta voi olla siten samanaikaisesti sekä etua että haittaa.

VTT Hanna Tuominen toimii Jean Monnet -professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

YTT Anna Kronlund toimii valtio-opin yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä syyskuussa 2025 julkaistuun artikkeliin Pienvaltiopolitiikkaa suurvaltojen sanelemassa maailmassa? Suomi Yhdistyneissä kansakunnissa 2000-luvulla.

Artikkelin kuvituskuva: Mathias Reding / Unsplash

Julkaisu Suomi pienvaltiona YK:ssa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen myllerryksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.