Lindgren, Jussi: Ohjaustalous vai näkymätön käsi – Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen. Vastapaino, 2024. 231 s.

Valtionvarainministeri Riikka Purran talouspoliittinen erityisavustaja, tekniikan tohtori ja VTM Jussi Lindgren julkaisi keväällä kirjan ”Ohjaustalous vai näkymätön käsi? — Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen”. Talouspoliittista kokemusta aiemmin valtionhallinnossa kerryttänyt Lindgren liikkuu kirjassa varsin laajalla rajauksella. Käsitellyksi tulevat talouspoliittisen päätöksenteon lisäksi muun muassa talousteoria, valuutat, keskuspankit ja rahoitusmarkkinat, talouskriisit ja kansainvälinen politiikka.

Lindgrenin huolena ovat viime vuosikymmeninä syntyneet velkatasot ja niin kutsuttu fiskaalinen dominanssi. Tällä viitataan teoriaan, jonka mukaan valtioiden velkaantuessa keskuspankit ovat pakotettuja alhaiseen korkopolitiikkaan inflaationkin uhalla. Tämä vaarantaisi keskuspankin itsenäisyyden, jota on talouspolitiikassa hellitty monetarismista saakka.

Keskuspankin itsenäisyyttä kannattavien mukaan keskuspankkien pitäisi saada keskittyä tehtävänsä hoitamiseen, eli hintavakauden ylläpitämiseen, vailla poliittista ohjausta. Tämä itsenäisyys ei kuitenkaan toteudu, kun keskuspankkiirit eivät voi käyttää olennaisinta työkaluaan ohjauskorkoa haluamallaan tavalla, sillä seurauksena olisi velkakriisi.

Fiskaalisen dominanssin lisäksi Lindgrenin mukaan taloudessamme on myös pankkidominanssin piirteitä. Lindgrenin kritiikin kohteena on nykyinen pankkijärjestelmä, jossa korkojen nostaminen voi aiheuttaa pankkikriisin samalla kun voitot ovat yksityisiä ja tappiot sosialisoituja. Lindgren jopa uskoo nykymuotoisen pankkijärjestelmän tulleen tiensä päähän suurella todennäköisyydellä, mikä on mielenkiintoinen ennuste. Tämä teema ei silti juuri näy valtamediassa.

Jussi Lindgren liikkuu suurten teemojen ympärillä.

Eräänä vasta-argumenttina fiskaaliselle dominanssille voidaan pitää modernin rahateorian (engl. Modern Monetary Theory, MMT) kannattajien esityksiä, jossa keskuspankki sekä asettaisi korkotason että hoitaisi valtion maksuliikenteen. Lindgren ottaa osaa keskusteluun toteamalla tämän olevan moderni versio taloustieteilijä Abba Lernerin funktionaalisesta rahoituksesta.

Funktionaalisen rahoituksen idea tiivistetysti on se, että talouspolitiikassa tulisi katsoa reaalisia vaikutuksia, eikä velan tai alijäämän taso vielä kerro siitä, onko politiikka ollut onnistunutta. Valtion kulutuksen tulisi funktionaalisessa rahoituksessa olla tasolla, joka takaisi täystyöllisyyden, mutta ei aiheuttaisi inflaatiota. Lindgrenin mukaan funktionaalisen rahoituksen ongelmaksi muodostuu inflaation hallinta, sillä sen kontrollointi finanssipolitiikalla on hidasta ja vaivalloista.

MMT:n kannattajat eivät kuitenkaan pidä funktionaalista rahoitusta lopullisena totuutena. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista MMT:n kannattajista, entinen Yhdysvaltojen senaatin budjettikomitean pääekonomisti, Stephanie Kelton kirjoittaa kirjassaan Alijäämämyytti funktionaalisen rahoituksen olevan tärkeä osa MMT:tä, mutta riittämätön automaattisten vakauttajien puutteen vuoksi. Inflaation hallintaa MMT:n näkökulmasta taas ovat käsitelleet taloustieteen professorit Bill Mitchell, L. Randall Wray ja Martin Watts kirjassaan Macroeconomics­. Koska Lindgren suhtautuu avoimesti talousteoreettisiin kysymyksiin, olisi kiinnostavaa lukea hänen analyysiaan nykyaikaisesta MMT-keskustelusta funktionaalisen rahoituksen sijaan.

Joka tapauksessa Lindgren hylkää funktionaalisen rahoituksen ja samalla myös MMT:n ideat. Sen sijaan inflaatio olisi Lindgrenin mukaan yksi keino ulos kriisistä. Ajatus voi tuntua ristiriitaiselta Lindgrenin ollessa samanaikaisesti huolissaan inflaation hallinnasta, mutta juuri inflaatio söisi aktiivisesti velkojen reaaliarvoa. Lisäksi Lindgren näkee ratkaisun avaimet digitaalisessa keskuspankkirahassa.

Digitaalinen keskuspankkiraha olisi käteisen rahan digitaalinen vastine ja turvallisinta mahdollista rahaa, sillä keskuspankki ei voi ajautua maksukyvyttömyyteen. Nykyjärjestelmässä talletukset pankkitileillämme eivät ole keskuspankkirahaa, vaan liikepankkirahaa. Kun teemme ostoksia käyttötililtä, käytämme liikepankkirahaa. Pankkien kaatuminen olisikin uhka maksujärjestelmällemme, minkä vuoksi pankkikriisejä on pyritty ehkäisemään talletussuojajärjestelmillä, pankkiunionilla ja alan sääntelyllä.

Lindgrenin ajatuksena on, että kansalaisten talletusten ollessa digitaalista keskuspankkirahaa liikepankkirahan sijaan, pankkien ongelmat eivät uhkaisi maksujärjestelmää samalla tavalla. Pankkien vieras pääoma koostuisi tämän jälkeen sijoitustodistuksista sekä korkeakorkoisemmista talletuksista, joita talletussuoja ei enää suojaisi, mutta ei enää tavanomaisista kotitalouksien ja yritysten talletuksista. Näin talletussuojajärjestelmät voitaisiin lakkauttaa. Maksukyvyttömyyden uhatessa pankkia vieras pääoma voitaisiin jatkossa konvertoida omaksi pääomaksi ja osakepääomaksi. Näin sijoittajavastuu toteutuisi täysimääräisesti, kun huonoa liiketoimintaa harjoittaneiden pankkien rahoittajat kärsisivät uudelleenjärjestelyissä.

Rahapoliittisia ehdotuksia

Digitaalinen keskuspankkiraha mahdollistaisi myös valtioiden velkajärjestelyn, sillä velkajärjestelyt nykyisellään aiheuttaisivat pankkikriisin. Lindgrenin mukaan esimerkiksi Italian velan uudelleenjärjestely sulattaisi ”tuhansien miljardien sijoitukset” pankkijärjestelmän taseessa.

Velkajärjestelyt takaisivat myös laajemman talouspoliittisen autonomian EMU:n jäsenmaille. Näin Lindgren päätyy politiikkasuositukseen, jossa on osatekijöitä, jotka sekä liberaalit että vasemmisto voisivat hyväksyä. Liberaalit saisivat lisää markkinataloutta ja vasemmisto demokraattisemman talouspolitiikan. Tulevaisuus näyttää eteneekö digitaalisen keskuspankkirahan hanke EU:ssa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia.

Lindgren on huolissaan myös dollarin asemasta globaalina reservivaluuttana. Tämän vuoksi hän esittää, että aika on kypsä taloustieteilijä J.M. Keynesin ehdotukselle keskuspankkien keskuspankista ja yhdestä globaalivaluutasta. Käytännössä tämä rooli olisi IMF:llä ja valuuttana toimisi merkitykseltään pieneksi jäänyt SDR-valuutta, joka on keskuspankkien ja IMF:n välinen selvitysvaluutta. Tämän jälkeen dollari tuskin enää toimisi reservivaluuttana.

Vaikka lukija ei jakaisikaan Lindgrenin huolta Yhdysvaltojen rahoitusvakaudesta, josta ehdotus kumpuaa, on dollarin vahvalla asemalla muitakin vaikutuksia. Kuten Lindgren toisaalla tuo esiin, dollarin nykyinen vahva asema aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kehittyville maille, jotka ovat ottaneet dollarin arvoon sidottuja lainoja. Lindgrenin ehdotus saattaisikin helpottaa näiden valtioiden asemaa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia. Vaikka kirjan kohderyhmä on laajempi yleisö, myös tutkijat voisivat ammentaa kirjasta enemmän, mikäli lähdeviitteitä olisi käytetty reippaammin. Esimerkiksi väite siitä, että euroalueen alijäämäsäännöt perustuvat ranskalaisen virkailijan ehdotukseen kaipaisi lähdeviitteen tai tarkemman selityksen. Lisäksi kestävyysvajelaskelmien problematiikka on aihe, jonka tarkempi ja selkeäsanaisempi avaaminen olisi ollut kiinnostavaa.

Erityisavustaja Jussi Lindgren ja tietokirjailija Jussi Lindgren

Nykyisessä työssään Riikka Purran erityisavustajana Lindgrenillä lienee kädenjälkensä myös Orpon hallituksen talouspolitiikassa. Kirjasta välittyvä analyysi ei silti vaikuta perussuomalaiselta. Ristiriita Lindgrenin huomioiden ja hänen avustamansa puolueen välillä on toisinaan niin raju, että se ei voi olla hämmentämättä lukijaa.

Esimerkiksi kirjan johtopäätöksissä kerrotaan ilmastonmuutoksen, lajikadon ja eroosion lisäävän maahanmuuttoaaltoja, jotka taas voivat Lindgrenin mukaan lisätä kansallismielisiä taipumuksia. Tämä on uskottava skenaario, mutta eikö juuri Orpon hallitus vastustanut EU:n historiallisen suurta ennallistamisasetusta? Lisäksi Lindgren harmittelee demokratian hitautta ilmastoteoissa.

Väite voi olla totta, mutta demokratiassakin on voimia, jotka edesauttavat ilmastotekoja ja voimia, jotka hidastavat niitä. Esimerkiksi Riikka Purra on antanut ymmärtää, että ilmastosuositukset eivät edes liity valtiovarainministerin alaan siinä missä Petteri Orpo oli perustamassa valtiovarainministereiden ilmastokoalitiota. Perussuomalaisten energia- ja ilmastopoliittisessa ohjelmassa taas vaadittiin hiilineutraaliustavoitteiden lykkäämistä, päästökaupan lopettamista, turpeen energiaveron poistoa sekä tuuli- ja aurinkovoimaloiden luvituksen tiukentamista.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa. Kirjassa Lindgren kutsuu nykyisiä finanssipolitiikan sääntöjä byrokraattisiksi, turhiksi ja tehottomiksi. Huhtikuussa järjestetyn Uuden talousajattelun keskuksen seminaarin tauolla Lindgren taas puolusti finanssipolitiikan sääntöjä, koska ”jotkut rajat jäsenmaiden finanssipoliittiselle liikkumavaralle on kuitenkin hyvä olla”. Ehkä ajatus on se, että niin kauan kuin fiskaalista dominanssia ei ole purettu, tarvitaan jonkinlaisia rajoja velkaantumiselle. Tätä ei kuitenkaan voi pitää vahvana perusteluna, sillä kuten historiasta tiedetään, säännöt nimenomaan eivät pysäyttäneet alijäämien kasvua.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan ad hominem tu quoque -argumentti, jossa väitettä kritisoidaan, koska se on ristiriidassa väitteen esittäjän oman toiminnan tai aikaisemman väitteen kanssa. Vaikka ristiriitaisuudet eivät kumoa mitään kirjassa esitettyjä väitteitä, tulee tämä kritiikki lukijalle väkisinkin mieleen.

Lisää dialogia

Kaikesta huolimatta Lindgrenin kirja on mainio lisäys talouspoliittiseen keskusteluun. Vaikka Lindgren on ekonomisti ja liikkuu kansainvälisen politiikan alueella, ei kirjaa voi syyttää taloustieteen imperialismista. Kirjassa hyödynnetään myös kansainvälisten suhteiden teoriaa ja Lindgren suhtautuu rakentavasti talousteorian puutteellisuuksiin sekä huomioi sen ongelmia taloudellisten ilmiöiden selittämisessä. Samalla Lindgren suhtautuu avoimesti valtavirtaa haastaviin taloustieteellisiin koulukuntiin.

Vaikka Lindgrenin ajatuksia ei jakaisi, kirjan älyllistä uteliaisuutta ja epädogmaattisuutta talouspolitiikan teemojen käsittelyssä on kunnioitettava. Esitystavan, jossa hyödynnetään usean tieteenalan tutkimusta, soisi lisääntyvän, mikäli taloustieteiden ja muiden yhteiskuntatieteiden välistä dialogia halutaan edistää. Sisällöllisesti kirjan kiinnostavinta antia on ajankohtaisten rahoitusmarkkinakysymysten kytkeminen laajempaan poliittiseen keskusteluun. Erityisesti digitaalisen keskuspankkirahan merkitys avautuu kirjassa kiehtovalla tavalla.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Tietokirjailija Jussi Lindgren vs. erityisavustaja Jussi Lindgren ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Talous on kaikkialla ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Palkka, kuluttaminen, sosiaalietuudet, verot ja julkiset palvelut näkyvät ja tuntuvat jokapäiväisessä elämässä. Silti taloutta koskeva tieto, talouspolitiikka ja taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu koetaan usein vaikeina ja arkielämälle vieraina.

Feminismiä talouteen! on podcast feminismistä, taloudesta ja niiden tutkimuksesta. Jaksot avaavat talouden eri aiheita yleistajuisesti, feministisistä näkökulmista. Taloutta tarkastellaan sukupuolittuneena, rodullistuneena ja yhteiskuntaluokkaan sidottuna järjestelmänä.

Monenlaisia tapoja ymmärtää taloutta tarvitaan, sillä valtavirtainen taloutta koskeva tieto ja talouspolitiikka voivat sivuuttaa globaalit ja paikalliset taloudellisen eriarvoisuuden muodot ja samalla pitää niitä yllä. Tällaisia eriarvoisuuden muotoja ovat esimerkiksi vaurauden kertyminen globaaliin pohjoiseen ja valkoisille miehille.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista. Tätä kautta podcast pyrkii avaamaan erilaisia reittejä tasa-arvoisemmalle sekä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmälle taloudelle ja tulevaisuudelle.

Podcast on osa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) –tutkimushanketta. Podcastissa hankkeen tutkijat Hanna Ylöstalo, Heini Kinnunen, Emma Lamberg ja Inna Perheentupa tarkastelevat taloutta viidestä näkökulmasta, jotka käsittelevät taloutta koskevaa tietoa, talouspolitiikkaa, taloutta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua, markkinataloutta sekä talouden vaihtoehtovisioita.

Feministinen taloustieto

Podcastin ensimmäisessä jaksossa pohditaan feminististä tietoa taloudesta: Feministisen taloustieto lähestyy taloutta sukupuolittuneena järjestelmänä. Selkeimmin sukupuolittuneisuus näkyy työnjaossa, jossa naiset tekevät valtaosan hoivatyöstä. Koska etenkään palkattoman hoivatyön merkitystä talouksien toiminnalle ei tunnusteta, tämä aliarvostus ylläpitää sukupuolittunutta sekä sen kanssa risteävää alistusta.

Feministinen tieto tuokin esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Feministinen tieto tuo esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Siksi feministitutkijat ovat haastaneet markkinakeskeisiä talousanalyysejä ja esittäneet, ettei toiminnan tai hyödykkeen taloudellista arvoa määritä vain siitä markkinoilla maksettava hinta. Taloudellisesti arvokkaana ja tavoiteltavana pitäisi sen sijaan nähdä laajemmin kaikki sellainen toiminta, joka lisää ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia.

Tällainen talouden tavoitteiden uudelleen ajattelu on yksi esimerkki tavoista, joilla feministinen talouden analyysi, käsitteiden kehittäminen ja uusien merkitysten luominen tähtäävät eriarvoisuuksien purkamiseen ja vaihtoehtojen kuvitteluun.

Demokraattinen keskustelu taloudesta

Toinen jakso keskittyy taloudesta sekä talouspolitiikasta käytävään demokraattiseen keskusteluun sekä sen esteiden ja edellytysten feministiseen arviointiin.

Taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu on edelleen valtaosin miesten puhetta miehistä miehille. Lisäksi talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on näkökulmiltaan kapea-alaista ja taloustieteellistä asiantuntemusta korostavaa.

Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa.

Taloudessa on kuitenkin kyse ihmisten yhteisistä asioista. Esimerkiksi talouspoliittiset päätökset vaikuttavat kaikkien elämään. Siksi demokratian kannalta on ongelma, jos taloudesta keskustelua käyvien ihmisten sekä näkökulmien joukko on pieni eikä keskustelun taustalla olevia ideologisia oletuksia ja valtasuhteita kyseenalaisteta.

Myös sukupuolittuneet, rodullistetut ja luokkaan sidotut normit ja käytännöt kaventavat taloudesta käytävää keskustelua. Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on kuitenkin potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa. 

Feministisiä näkökulmia talouspolitiikkaan

Kolmannessa jaksossa tarkastellaan talouspolitiikkaa feministisistä näkökulmista. Feministinen talouspolitiikan tutkimus tuo esiin talouskriisien ja talouspolitiikan vaikutukset eri ihmisryhmiin ja sukupuolten tasa-arvoon. Talouspolitiikka vaikuttaa eri ihmisryhmiin eri tavoin ja voi edistää tai heikentää sukupuolten tasa-arvoa.

Etenkin haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät, kuten matalasti koulutetut ja rodullistetut naiset, ovat riippuvaisimpia sosiaalietuuksista ja julkisista palveluista. Siksi niihin kohdistuvat leikkaukset usein syventävät sukupuolittunutta ja rodullistunutta taloudellista eriarvoisuutta. Veronkevennykset puolestaan suosivat yleensä suurituloisimpia, jotka ovat useimmiten miehiä.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle.

Julkisen sektorin työpaikat ovat naisenemmistöisiä, minkä vuoksi julkiselle sektorille kohdistetut leikkaukset ja tehostamistoimet vaikuttavat etenkin naisten palkkoihin ja työelämän laatuun. Usein tehostamistoimet lisäävät myös naisten palkatonta työtä kotitalouksissa, esimerkiksi jos julkisten palveluiden puutteita joudutaan paikkaamaan omaishoivalla.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden talouspolitiikka vaikuttaa jokaisen arkeen, ja siksi niiden ymmärtäminen auttaa samalla ymmärtämään sukupuolittunutta taloudellista eriarvoisuutta ja sen kasautumista tietyille ihmisryhmille.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle. Feministinen talouspolitiikka pyrkii asettamaan politiikan arvot ja päämäärät sukupuolten tasa-arvosta sekä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin lähtökohdista.

Feminismi markkinoilla

Feministinen tutkimus kohdistaa kriittisen katseen myös feminismiin itseensä: Podcastin neljäs jakso tarkastelee feminismin ja markkinatalouden liittoutumisia.

Feministisessä tutkimuksessa on tuotu esiin monia tapoja, joilla feministiset toimijat ovat omaksuneet taloudellistuneen kielen ja alkaneet edistää tavoitteitaan markkinataloudesta tutuilla perusteluilla. Esimerkiksi tasa-arvoa on perusteltu sillä, että se on hyväksi talouskasvulle.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista.

Monet yritykset ovat alkaneet myös markkinoida tuotteitaan feministillä iskulauseilla tai lupauksilla naisten voimaantumisesta – vaikka tuote olisi halpaketjun T-paita, jonka on ommellut rodullistettu nainen minimipalkalla globaalin etelän hikipajassa. Kaikki feminismin kaupallistamisen muodot eivät tietenkään ole yhtä röyhkeitä: myös naisten omistamat pienet paikalliset yritykset voivat tuoda liiketoiminnassaan esiin omia feministisiä arvojaan ja toimintatapojaan.

Tällainen markkinafeminismi voidaan paikantaa osaksi feminismin popularisoitumista, jossa feminismistä on tullut osa media- ja populaarikulttuuria sekä trendikäs ja haluttava, vaikkakin edelleen kiistanalainen identiteetti.

Feminismin kaupallistamisen on sanottu latistavan feminismin yksilökeskeiseksi, voimaantumisen tunnetta korostavaksi projektiksi, joka sivuuttaa rakenteellisen ja esimerkiksi kulutuskulttuuriin itseensä sisältyvän sukupuolittuneen ja rodullistuneen eriarvoisuuden.

Kriittisyydestä huolimatta on syytä muistaa, että markkinafeminismi ei automaattisesti sulje ulkopuolelleen rakenteellisen epätasa-arvon kritiikkiä, poliittisia tekoja ja kollektiivista toimintaa. Silti kuluttamiseen perustuva feminismi väistämättä myös vahvistaa kulutuskulttuuria sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia.

Talouden vaihtoehtovisiot ja mahdolliset tulevaisuudet

Viides jakso käsittelee talousjärjestelmän ja talouspolitiikan vaihtoehtovisioita. Poliittisessa keskustelussa talouspoliittisia päätöksiä ja talouskuripolitiikkaa perustellaan usein vaihtoehdottomuudella ja välttämättömyydellä. Kuitenkin vaihtoehtoja on aina ja eläväinen demokratia on niistä riippuvaista.

Myös feministinen taloutta koskeva tieto osallistuu talouden tulevaisuutta koskevan mahdollisen tajun laajentamiseen. Feministitutkijat ovat tuoneet elävän talouden käsitteen kautta esiin, että talouden vaihtoehtoisia järjestyksiä eletään todeksi monin tavoin jo tässä ja nyt.

Toisenlaisia talouden tulevaisuuksia kuvitellaan ja pyritään viemään käytäntöön myös erilaisten talouden vaihtoehtovisioiden kautta. Vaihtoehtoisia tapoja järjestää talous on visioitu esimerkiksi hoivaavan talouden, hyvinvointitalouden, kohtuutalouden ja Green New Dealin visioissa.

Näitä vaihtoehtovisioita yhdistää pyrkimys edistää siirtymää kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempia ja ekologisesti kestävämpiä talouden järjestyksiä. Feministisesti arvioituna kullakin visiolla on katveensa, mutta visiot voivat myös oppia toisiltaan. Siten ne yhdessä tarjoavat eväitä parempien talouden järjestysten kuvitteluun ja rakentamiseen.

Kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Emme kuitenkaan halua kuvitella tätä tulevaisuutta kuulijoidemme puolesta. Sen sijaan kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Toivomme, että podcast-sarjamme antaa valmiuksia paitsi talouden ymmärtämiselle, myös sen ajattelulle toisin, feministisistä näkökulmista. Nykyhetken eriarvoisuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien tunnistaminen on ehto sille, että parempaa tulevaisuutta voidaan visioida ja rakentaa.

Podcastin ilmestymisaikataulu ja jaksot

Feminismiä talouteen -podcastin jaksot julkaistaan keskiviikkoisin Politiikasta-verkkolehden SoundCloudissa alkaen 21.8.2024.

1. jakso: Feministinen taloustieto (21.8.2024)
2. jakso: Feminismi, talous ja demokratia (28.8.2024)
3. jakso: Feministinen talouspolitiikka (4.9.2024)
4. jakso: Feminismi markkinoilla (11.9.2024)
5. jakso: Feminismi ja talouden vaihtoehtovisiot (18.9.2024)

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

VTT Emma Lamberg on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Lamberg työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

FT Heini Kinnunen on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Kinnunen työskenteli tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

VTT Inna Perheentupa on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Perheentupa työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Feminismiä talouteen! -podcast on tehty Koneen Säätiön rahoittamassa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) -tutkimushankkeessa, yhteistyössä Politiikasta-verkkojulkaisun kanssa. Podcastin on tuottanut Inna Perheentupa ja sen tekninen tuottaja on Timo Uotinen. Podcast perustuu syyskuussa 2024 Gaudeamukselta ilmestyvään kirjaan Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon.

Julkaisu Podcast: Feminismiä talouteen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulunut viisivuotiskausi oli mullistusten aikaa Euroopan unionin talouspolitiikassa. Eurooppa syöksyi vuonna 2020 koronapandemian etenemistä hidastaneiden sulkutoimien aiheuttamaan talouskriisiin, jota seurasivat nopealla tahdilla Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa, energiakriisi, inflaation kiihtyminen ja korkotasojen nopea nousu.

Sekä EU että sen jäsenmaat tekivät rajuja toimenpiteitä kriisien taloudellisten vaikutusten lievittämiseksi. Kokonaisuutena toimenpiteet ilmensivät merkittävää suunnanmuutosta eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Tarkastelen tässä tekstissä eurooppalaisen talouspolitiikan viimeaikaisia muutoksia erityisesti suhteessa julkiseen velkaan, yritysten saamiin valtiontukiin ja valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Kertaan myös EU:n alijäämä- ja velkasääntöihin tehtyä uudistusta ja katsastan, millaisia talouspoliittisia vaihtoehtoja eurooppalaiset puolueet esittävät eurovaalien alla.

Talouspolitiikan suunnanmuutos

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan. Jo alkuvuonna 2020 Euroopan komissio hyllytti jäsenmaiden alijäämiä ja julkista velkaantumista rajoittavan sääntökehikon. Näin komissio salli mittavat julkiset tukitoimet, joilla hallitukset pehmensivät pandemian edellyttämien sulkutoimien aiheuttamaa taloudellista iskua.

EU-maat sopivat kesällä 2020 myös yhteiseen velanottoon perustuvasta elpymisrahastosta. Jäsenmaat ovat sittemmin voineet hakea rahastosta sekä lainoja että avustuksia muun muassa pandemian aiheuttamien haittojen lievittämiseen sekä talouden vihreää siirtymää ja digitaalista siirtymää edistäviin investointeihin. Rahastolla on ollut suuri rooli esimerkiksi Kreikan ja Espanjan taloudellisessa elpymisessä pandemian jälkeen.

Toinen merkittävä suunnanmuutos nähtiin suhtautumisessa valtiontukiin. Perinteisesti EU on keskittynyt sisämarkkinoiden edistämiseen, ja se on suhtautunut epäilevästi toimiin, joilla valtiot puuttuvat niillä käytävään kilpailuun yrityksiä tukemalla.

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan.

Koronakriisin alettua komissio kuitenkin löyhensi valtiontukia koskevia rajoitteita. Venäjän hyökkäyssodan alettua komissio jatkoi valtiontukia koskevien sääntöjen lievennyksiä. Näin komissio on sallinut toimet, joilla jäsenmaat auttavat yrityksiään esimerkiksi pärjäämään kohonneiden energiakustannusten kanssa tai investoimaan vähäpäästöiseen teknologiaan.

Sittemmin valtiontukisääntöjen lievennyksiä on perusteltu myös tarpeella vastata Yhdysvalloissa toimeenpantuun lainsäädäntöön, jolla korkean teknologian tuotantoa on houkuteltu maahan yritystukien avulla. Lievennysten ansiosta jäsenmaat ovat tukeneet yrityksiään satojen miljardien eurojen arvosta. Ylivoimaisesti suurimmat yritystukien jakelijat ovat olleet Saksa ja Ranska.

Kolmas ja edelliseen kytkeytyvä suunnanmuutos koskee suhtautumista valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on tullut suosittu iskusana. EU:ssa on voimistunut halu lisätä teollisen tuotannon kapasiteettia esimerkiksi terveydenhoidon, ruoantuotannon, energian ja korkean teknologian sektoreilla.

Teollisuuspolitiikalla on haluttu vahvistaa eurooppalaista huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Myös tarve edistää vihreää siirtymää ja investointeja puolustusteollisuuteen on nostanut teollisuuspolitiikan kurssia eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Käänne talouskuriin

Siirtymä kohti ekologisesti kestävää taloutta ja sotilaallisen toimintakyvyn parantaminen vahvistavat myös jatkossa vaatimuksia julkisten investointien kasvattamisesta Euroopassa. Pelkästään EU:n tälle vuosikymmenelle asettamien ilmastotavoitteiden saavuttamisen on arvioitu edellyttävän nykyistä yli 400 miljardia euroa suurempia investointeja vuosittain.

Julkisten alijäämien ja velan kasvu, kiihtynyt inflaatio sekä rahapolitiikan kiristyminen ovat kuitenkin heittäneet kapuloita velkavetoisen teollisuuspolitiikan rattaisiin. Kovin vimma tukea yksityistä sektoria julkisia menoja kasvattamalla vaikuttaa olevan jo takana. Talouskuriajattelu ja ”fiskaalikonservatismi” ovat Suomen lisäksi nousussa myös monessa muussa Euroopan maassa.

Kiristyvä suhtautuminen julkiseen velkaan heijastuu EU:n tulevaan rahankäyttöön. Pandemian aikana perustettu EU:n elpymisrahasto on tulossa matkansa päähän lähivuosina. Viimeiset hakemukset jätettiin rahastoon elokuussa 2023, ja viimeiset rahat jaetaan vuonna 2026.

Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Samaan aikaan esitykset uusista yhteisvelkaan perustuvista rahastoista ovat vastatuulessa. Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Osoituksena tästä komission esitykset EU:n yhteisen puolustusteollisuuden vahvistamiseksi jäivät odotettua vaisummiksi. Euroopan sisämarkkinoista vastaava komissaari Thierry Breton oli puhunut ennakkoon jopa 100 miljardin euron yhteisen rahaston perustamisesta ja yhteisvelan ottamisesta asetuotannon ja ostojen kiihdyttämiseksi. Komission maaliskuussa 2024 julkistamassa esityksessä puhutaan kuitenkin vain yhteisten hankintojen vauhdittamisesta ja 1,5 miljardin euron menoerästä, joka rahoitetaan EU:n budjetista.

Myös halu rajoittaa yritysten saamia valtiontukia on kovaa erityisesti pienissä jäsenmaissa, kuten Suomessa. Onkin epäselvää, saavatko komission väliaikaisiksi tarkoittamat lievennykset valtiontukisääntöihin enää jatkoaikaa. Osa sallituista tukimuodoista päättyy jo vuoden 2024 aikana, ja loppujen on määrä päättyä vuoden 2025 loppuun mennessä.

Mikäli valtionavustukset ja EU:n yhteiset rahoitusvälineet ajetaan suunnitelmien mukaisesti alas lähivuosina, on mahdollista, että julkiset investoinnit tyrehtyvät ja talouskurin aika palaa jälleen Eurooppaan. Tämä merkitsisi, että EU:n päästövähennystavoitteet vaarantuvat. Myös työllisyystilanne ja kotitalouksien taloudellinen turvallisuus voisivat heikentyä.

Uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus on kiistanalainen

Talouspolitiikan tulevan suunnan kannalta keskeinen hanke kuluneen viisivuotiskauden aikana oli jäsenmaiden julkisia alijäämiä ja velkaa koskevan sääntökehikon uudistaminen. Komissio käynnisti näiden vakaus- ja kasvusopimukseen kirjattujen budjettisääntöjen uudistamisen jo vuonna 2019. Tahmeasti edenneestä uudistuksesta päästiin sopuun vasta helmikuussa 2024, ja uusia sääntöjen soveltamisen on tarkoitus alkaa vuonna 2025.

Uusitut säännöt säilyttävät jo Maastrichtin sopimuksessa asetetut rajat, joiden mukaan jäsenmaiden julkinen alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ja julkisen velan suhde BKT:hen saa olla enintään 60 prosenttia. Uudistuksella komissio kuitenkin haki joustoa sääntöjen tulkintaan.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi. Sen tarkoitus on kutistaa alijäämiä ja saada julkinen velkasuhde pysyvästi laskevalle uralle.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi.

Komissio seuraa jäsenmaan pysymistä sovitulla menouralla. Osa menoista jätetään kuitenkin huomioimatta, kun komissio arvioi sovitun politiikan noudattamista. Näitä ovat esimerkiksi julkiset korkomenot, suhdanteista riippuvat työttömyyskorvaukset sekä EU:n hyväksymät kertaluontoiset investoinnit.

Monimutkainen sääntöuudistus on kirvoittanut erisuuntaisia arvioita sen vaikutuksista. Optimistien mukaan uudet säännöt antavat jäsenmaille kaivattua talouspoliittista liikkumavaraa lähivuosien investointitarpeisiin vastaamiseksi.

Arvostelijat ovat kuitenkin varoittaneet, että uudistettuinakin budjettisäännöt voivat estää tärkeiden investointien toteuttamisen ja vaikeuttavat EU:n päästövähennystavoitteiden saavuttamista. Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n mukaan uudet säännöt voivat lisäksi laukaista vahingoittavan talouskurikierteen ja heijastua kielteisesti miljooniin työntekijöihin.

Uudistusta on myös arvosteltu siitä, että se ei edelleenkään tee EU:n yhteisistä alijäämä- ja velkasäännöistä uskottavia. Tästä näkökulmasta uudistuksen ongelma on siinä, että komissio käyttää jatkossakin merkittävää harkintavaltaa arvioidessaan, noudattavatko jäsenmaat sovittua menouraa. Komissiolla ei välttämättä ole valmiutta asettaa sanktioita etenkään suurille jäsenmaille, mikäli ne rikkovat sääntöjä.

Talouspolitiikan vaihtoehdot Euroopan parlamentissa

Kiistelty budjettisääntöjen uudistus jakoi Euroopan parlamenttia. Parlamentti hyväksyi uudet säännöt lopulta keskustaoikeistolaisen EPP-ryhmän, sosialistien ja demokraattien S&D-ryhmän, liberaalidemokraattisen Renew Europe -ryhmän sekä konservatiivis-kansallismielisen ECR-ryhmän muodostamalla enemmistöllä. Sen sijaan parlamentin vasemmistoryhmä ja vihreät vastustivat uusia velkasääntöjä.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

Tiukan taloudenpidon linja korostuu etenkin parlamentin suurimman ryhmän taustalla olevan Eurooppalaisen kansanpuolueen EPP:n esityksissä. Vaaliohjelmassaan EPP toki puhuu runsaasti investointitarpeesta sekä sotilaalliseen puolustukseen että uusiutuvaan energiaan.

Puolue kuitenkin kohdistaa toiveensa yksityiseen sektoriin niiden toteuttamisessa. Hallitusten ja EU:n vastuulla on rohkaista yksityisiä investointeja lähinnä keventämällä sääntelyä, vauhdittamalla luvituksia ja helpottamalla pankkien ja yritysten toimintaa sisämarkkinoilla. Uusille EU-tason rahastoille EPP ei näe tarvetta.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

EPP:n tavoin myös Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue ECR suhtautuu kielteisesti uusiin yhteisvelkaan perustuviin rahastoihin. Sen sijaan Euroopan parlamentissa Renew Europe -ryhmän muodostavat Euroopan liberaalidemokraattiset puolueet ALDE, EDP ja Ranskan Renaissance ovat avoimia uuden investointirahaston perustamiselle. Ne näkevät sen keinona vahvistaa Euroopan omavaraisuutta etenkin strategisesti tärkeiden teknologioiden ja raaka-aineiden tuotannossa.

Myös Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue PES korostaa tarvetta turvata julkisten investointien jatkuminen myös tulevina vuosina. PES ilmoittaa vaaliohjelmassaan vastustavansa paluuta talouskurin aikaan ja kannattaa pysyvän yhteisvelkaan nojaavan investointirahaston perustamista.

Voimakkaimmin julkisten investointien edistäminen korostuu Euroopan vihreän puolueen ohjelmassa ja Euroopan vasemmistopuolueen ohjelmassa. Pysyvän yhteisvelkaan perustuvan rahaston lisäksi vihreät ja vasemmisto haluavat uudistaa koko EU:n harjoittaman talousohjauksen tavalla, joka ohjaa jäsenmaita investoimaan sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen.

Tämä sisältää vaatimuksen uudistaa alijäämä- ja velkasäännöt siten, että jäsenmaat saavat lisää liikkumavaraa rahoittaa vihreää siirtymää ja julkisia palveluja. Vihreät ja vasemmisto vaativat myös Euroopan keskuspankin valjastamista kestävyyssiirtymää edistäviin investointeihin muun muassa edullisten tai korottomien lainojen tarjoamisen muodossa.

Eurooppalaiset äänestävät talouspolitiikan suunnasta

Kesäkuisten eurovaalien alla Eurooppa on talouspoliittisessa tienhaarassa. Jatkaako EU kuluneen viisivuotiskauden tapaan talouden julkisia tukitoimia, vai korostuuko jatkossa julkisen velkaantumisen suitsiminen? Miten käy talouden kestävää siirtymää edistävien investointien?

Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys investointien tarpeesta etenkin vihreään siirtymään ja puolustukseen. Myös eurooppalaisen tuotannon ja teollisuuden kilpailukyvyn tukemiselle on laajaa kannatusta. Keinot näiden pyrkimysten rahoittamiseksi jakavat kuitenkin Eurooppaa.

On selvää, että monet EU:n julkista kulutusta ja velkavetoisia investointeja edistävät toimet ovat lähivuosina päättymässä. Samalla uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus jäsenmaiden tekemiin julkisiin investointeihin on toistaiseksi hämärän peitossa.

Eurovaalien tuloksella tulee olemaan vaikutusta eurooppalaisen talouspolitiikan suunnalle. Eurooppalaisten puolueiden vaaliohjelmat osoittavat, että äänestäjillä on vaaleissa tarjolla merkittävästi toisistaan poikkeavia talouspolitiikan vaihtoehtoja.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Tabrez Syed / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Valintoja investointitarpeiden ja talouskurin välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sekä taloudessa että ulkoisessa ympäristössä on käynnissä suuria muutoksia, joiden vaikutusta intergraatioprosessiin on syytä pohtia. Arvioitaessa Euroopan tulevaa kehitystä, johon liittyy sekä uhkia että mahdollisuuksia, on järkevää pitää kiinni vakautta ja kestävyyttä koskevista periaatteista, joihin Suomikin aikoinaan sitoutui.

Vaikka yleisellä tasolla Euroopan unionin laajentumisesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, edessä on väistämättä ongelmia. Laajentuminen merkitsee rahoitusvirtojen uudelleenjakoa. Budjettia koskevat ratkaisut ovat aina olleet vaikeita, lisäksi päävastuu Ukrainan jälleenrakennuksesta on jäämässä Euroopalle. Tämä kaikki varjostaa unionin kehittämistä tulevan vuosikymmenen ajan. Kun perussopimuksia – erityisesti EMU-artiklat sisältävää Maastrichtin sopimusta – ei haluta avata, on haettu muita keinoja.

Perussopimusten säilyessä ennallaan, painopiste on siirtynyt sopimusten tulkintaan, jossa komissio on aloitteentekijänä avainasemassa. Tämä on johtanut toissijaisen, alemman tason lainsäädännön ja määräysten merkityksen lisääntymiseen: Velvoittavasta lainsäädännöstä on tullut pehmeää sääntelyä, jonka tehokkuus on vähentynyt.

Suomen näkemys on, että unioni on oikeusyhteisö. Talouspolitiikan koordinaatiosta puhuttaessa lähtökohta on, että viime käden vastuu on jäsenvaltioilla. Siksi on seurattava valppaana, kuinka laajentuminen vaikuttaa institutionaaliseen tasapainoon.

Kysymys kuuluu, ovatko toimivalta- ja vastuusuhteet hämärtyneet? Hyväksyvätkö kansalliset parlamentit unionitason menettelyt, jos ne puuttuvat kansalliseen budjettivaltaan? EMU-sääntöjen piti olla yksinkertaisia ja läpinäkyviä. Jos menettelyt ovat kovin mutkikkaita, tämä tavoite ei voi toteutua. Miten käy sääntöjen kansalliselle omistajuudelle, jos ne koetaan vähemmän velvoittaviksi?

Toimivaltajako

Komissiolla on vuosien aikana ollut kolme roolia. Näistä tärkein koskee perussopimusten täytäntöönpanoa ja valvontaa. Toiseksi komissio on eräänlainen kansainvälisen järjestön sihteeristö silloin, kun on kysymys myös sääntöjen täytäntöönpanosta. Kolmantena alueena, jonka merkitys korostui erityisesti Jean-Claude Junckerin kabinetin aikana 2014–19, on komission rooli poliittisena toimijana.

Vaikka EU-instituutiot ovat paljolti avoimia, on kollegion toiminta päätöksentekijänä jäänyt varjoon. Tarvitaan lisää avoimuutta erityisesti, jos jäsenvaltioiden määrän lisääntyminen vaikuttaa komission toimintatapoihin.

Seuraavassa komission asemaa pohditaan näillä kolmella alueella.

Ensinnäkin talouspolitiikan koordinaatiota on pidetty niin merkittävänä, että sitä koskevat säädökset sisältyvät perussopimuksen EMU-artikloihin. Myös 3:n ja 60 %:n viitearvot on kirjattu sopimuksen pöytäkirjaan. Viitearvot perustuvat keskeisten muuttujien keskimääräisiin arvoihin. Kokonaistuotannon kasvua, inflaatiota ja korkotasoa koskevat luvut ovat ajan myötä muuttuneet, mutta myös niiden tulkinta on tullut joustavammaksi.

Komission vahvuuksia ovat laaja asiantuntemus ja kokemus, mutta toisaalta sen suositukset perustuvat ennusteille, joihin liittyy epävarmuuksia. Tämän vuoksi EU-tasolla tapahtuva hienosäätö voi olla liiallista, varsinkin kansallista budjettivalmistelua on vaikea ohjata hallinnon ulkopuolelta.

Keskeinen rooli koordinaatiossa on EU:n tilastoviranomaisella, joka vahvistaa muun muassa velkaluvut. Komissio laatii jäsenvaltioita koskevia kehitysarvioita, joista neuvostossa käydään vuoropuhelua. Komission vahvuuksia ovat laaja asiantuntemus ja kokemus, mutta toisaalta sen suositukset perustuvat ennusteille, joihin liittyy epävarmuuksia. Tämän vuoksi EU-tasolla tapahtuva hienosäätö voi olla liiallista, varsinkin kansallista budjettivalmistelua on vaikea ohjata hallinnon ulkopuolelta.

Kysymys kuuluu, missä määrin euroalue tarvitsee keskitettyä politiikkaohjausta yhdessä Euroopan keskuspankin (EKP) kanssa? Euromaat ovat alusta lähtien kokoontuneet kuukausittain ns. euroryhmässä, mutta käytännössä vain Saksalla, Ranskalla, Italialla ja Espanjalla on merkitystä finanssipolitiikan yhteensovittamisessa. Suomen kaltaisten pienempien maiden on puolestaan huolehdittava vakaudestaan, koska euroalue ei ole edelleenkään niin sanotusti optimaalinen valuutta-alue.

Komission pyrkimys on syventää integraatiota. Vuonna 2015 se esitti kolmivaiheisen suunnitelman, joka tähtäsi viime vaiheessa täydelliseen finanssiunioniin, jonka oli määrä toteutua vuonna 2025.

Mitä koordinaatiolla tavoitellaan?

Mutkikasta sääntökehikkoa voidaan tulkita eri tavoin. Monesti se on nähty välineenä ylläpitää ’talouskuria’, jolla jäsenvaltiot pakotetaan tiukkaan taloudenpitoon. Vaihtoehtoinen tulkinta on, että jokaisen jäsenvaltion on huolehdittava julkisen talouden vakaudesta ja kestävyydestä, koska mikään jäsenvaltio ei voi olla vapaamatkustaja. 

Sääntökehikon tulee olla kaikille yhteinen. Talousliitossa säännösten tarkoituksena on suojata jäsenvaltioita markkinoiden ylilyönneiltä. Tämä liittyy siihen, että jäsenvaltioilla on yhteinen raha ja rahapolitiikka. Budjettisäännöt, kuten liiallisen kolmen prosentin alijäämän kieltäminen, sisältävät itse asiassa mekanismin, jonka on määrä normaalioloissa tasoittaa suhdannevaihteluja ja ehkäistä velkaantumista, kunhan julkisessa taloudessa on maltettu säilyttää tarpeeksi liikkumavaraa. Tämä on terveen järjen mukaista toimintaa.

Voidaan ajatella, että ’talouskurin’ tarkoitus on suojella jäsenvaltioita ’markkinakurilta’, josta saatiin kokemuksia finanssikriisin oloissa. Finanssikriisin yhteydessä todettiin, että olosuhteet olivat poikkeukselliset. Sääntökehikon jousto mahdollisti sen, että monet maat saivat vuosia lisäaikaa julkisen talouden sopeuttamiseksi. Vaikka tilanteet olivat aluksi vaikeita, mikään jäsenvaltio ei joutunut ahdinkoon sen jälkeen, kun oli sovittu uusista rahoitusvälineistä, kuten Euroopan rahoitusvakausväline ERVV. Kansalliset toimet kärjistivät tilanteen. Talous- ja rahaliitto ei voikaan sulkea pois jäsenvaltioiden omia politiikkavirheitä.

Markkinapaineet vaikuttavat talouspolitiikan liikkumavaraan. Tämä on osin heijastunut unionitasoisiin politiikkaratkaisuihin, joilla on kierretty maakohtaisia ongelmia. Julkisen velkaantumisen ongelma, joka heijastuu luottoluokittajien arvioissa kuitenkin säilyy. Niin kauan, kun viime käden vastuun katsotaan säilyvän jäsenvaltioilla ja julkiseen menotalouteen kohdistuu väestön ikääntymisen vuoksi merkittäviä haasteita, tähän tuskin löytyy ratkaisua.

Analyysit osoittavat kuinka haavoittuvia jäsenvaltiot ovat esimerkiksi korkotason noustessa. Integraation tiivistyessä nämä riskit koskevat yhteistä etua.

Euroopan tasoisten rahoitusmarkkinoiden kehittämisen on määrä tapahtua rahoitusmarkkinaunionin yhteydessä. Finanssikriisin yhteydessä painotettiin sitä, että jatkossa julkisen talouden ja pankki- ja rahoitussektorin välinen kytkentä on purettava. Jäsenvaltioiden on pidettävä huoli ’talouskurista’, jotta ’uusliberaali’ markkinakuri ei saa yliotetta. Tilanteesta voidaan esittää erilaisia tulkintoja, mutta ratkaisevaa on, millainen rooli EU-tason toimille halutaan antaa. Suomi on aiemmin katsonut, että yhteisvastuuta ei voida kasvattaa, jos eri maiden velkaantumisasteet eroavat merkittävästi.

Julkisen talouden keskipitkän ajan kestävyys on ollut alusta lähtien unionin keskeinen tavoite. Finanssikriisin jälkeen luotiin uutta toissijaista EMU-lainsäädäntöä, koska vakaus- ja kasvusopimus ei ollut estänyt velkaantumista. Monissa maissa julkisen talouden kestävyys oli heikkenemässä. Väestö ikääntyi ja kasvupotentiaali supistui. Tämä on nähty Suomessakin jo parin vuosikymmenen ajan. Sääntöjä tarkistettiin ja samalla ryhdyttiin seuraamaan väestökehitystä ja maakohtaisia kestävyysriskejä. Suomessa toteutettiin eläkeuudistus.

Politiikkakoordinaatio painotti nyt velkakestävyyttä. Kestävyysriskit vaihtelevat maittain – ei vain velkaantumisasteen vuoksi, vaan myös väestökehityksestä, eläkejärjestelmistä ja kasvupotentiaalista johtuen. Tästä syystä riskit ovat yhä enemmän maakohtaisia. Analyysit osoittavat kuinka haavoittuvia jäsenvaltiot ovat esimerkiksi korkotason noustessa. Integraation tiivistyessä nämä riskit koskevat yhteistä etua.

Koronakriisin aiheuttaman poikkeustilan vuoksi toimenpiteet ovat lykkääntyneet. Keväällä 2023 komissio julkisti ehdotuksen sääntökehikon uudistamiseksi. Ehdotus ei muuta koordinaation perusteita, vaan kysymys on paljolti hienosäädöstä. Kritiikin kohteina olleisiin 3 %:n ja 60 %:n viitearvoihin eikä liiallisten alijäämien menettelyyn ei puututa.

Kestävyysriskien hallinta

Uudessa lähestymistavassa lähtökohtana ovat velkariskit, jotka tekevät taloudesta haavoittuvan, esimerkiksi korkotason noustessa. Uusi kehikko, jonka yksityiskohdat ovat vielä työn alla, nojautuu perussopimusten mukaiseen rakenteeseen ja sisältää ennaltaehkäisevän ja korjaavan osan.

Komissio laatii ensin jäsenvaltioita koskevan keskipitkän aikavälin teknisen ’sopeutusohjelman’, joka tähtää velka-asteen alentumiseen. Tämän jälkeen jäsenvaltiot laativat kansallisesti hyväksyttävän poliittisen sopeutusohjelman, joka arvioidaan neuvoston, komission ja erityisen asiantuntijaelimen, European Fiscal Boardin, toimesta.

Jäsenvaltiot on jaettu velkasuhteen ja kestävyysriskin perusteella eri ryhmiin, mikä asettaa enimmäiskeston velkasopeutukselle. Enää ei puhuta niinkään sanktioista vaan enemmänkin mainehaitasta, joka jäsenvaltiolle aiheutuu kestävyysriskistä.

Jäsenvaltiot on jaettu velkasuhteen ja kestävyysriskin perusteella eri ryhmiin, mikä asettaa enimmäiskeston velkasopeutukselle. Enää ei puhuta niinkään sanktioista vaan enemmänkin mainehaitasta, joka jäsenvaltiolle aiheutuu kestävyysriskistä. Paineet sopeutuksen läpiviennille tulevat pääosin markkinoilta, koska muun muassa luottoluokittajat seuraavat maakohtaisia riskejä.

Talous- ja rahaliiton kehittämisen kannalta ero kolmivaiheiseen EMU-suunnitelmaan vuodelta 2015 on tuntuva. Vaikka komissio pyrkii tehostamaan keskitettyä talousohjausta, se on tuskin mahdollista maakohtaisten erojen vuoksi.

Myös uusi sääntökehikko, jossa suoraviivainen velkasääntö on hylätty, sisältää runsaasti hienosäätöä. Toimivaltajaon kannalta keskeistä on, että komission liikkumavaraa lisääviä delegoituja säädöksiä ei lisätä. Talouspolitiikan koordinaatio säilyisi edelleen monenkeskeisenä, vaikka komission toimintaan sisältyy edelleenkin kahdenvälistä ohjausta.

Talouden hallinta jatkossa

Sääntökehikkoa on arvosteltu siitä, että se ei ole kasvuystävällinen. Itse asiassa 2010-luvun aikana siihen on lisätty joustavuuselementtejä siten, että jäsenvaltioiden tilannetta arvioitaessa tulee ottaa huomioon esimerkiksi rakenteelliset uudistukset ja julkiset investoinnit. Myös panostukset vihreään siirtymään otetaan huomioon arvioitaessa jäsenvaltion tilaa ja näkymiä.  

Jatkossa lisää painoarvoa saanevat myös puolustusmenot. Eri maiden panostuksissa on suuria eroja: esimerkiksi Kreikassa 3,7 % ja Irlannissa 0,2 % BKT:sta. Naton asettama kahden prosentin tavoite muodostunee vertailukohdaksi.

Olisi ongelmallista, jos julkista taloutta koskevat säädökset ulotettaisiin koskemaan yhä enemmän jäsenvaltioiden rakenteita. Kansallinen budjetti ja siihen liittyvät parlamentaariset menettelyt ovat luonteeltaan perustuslaillisia. Toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteet ohjaavat unionin kehittämistä.

Huomion kohdistuessa puolustusmenoihin tai julkisiin investointeihin kysymys on maakohtaisista olosuhteista. Rakennetoimia koskevat komission arviot lähinnä tukevat niitä jäsenvaltioiden suunnitelmia, joiden katsotaan tukevan kasvua. Tämä ei ole täysin ongelmatonta. Eri asia on, kun uudistuksia toteutetaan osittain unionin rahoituksella, tällöin tukien ehdollisuudella ja valvonnalla on ratkaiseva talouden hallinnassa.

EU:n on pidettävä kiinni yhteisistä arvoista. Eri asia on, kuinka arvoyhteisöä hallitaan, varsinkin, kun unioni laajenee kovin erilaisiin maihin.

Julkinen talous ja budjetti eivät ole vain finanssipolitiikkaa, koska valtion budjetti on keskeinen rakennepolitiikan väline. Suomessa noudatettu keskipitkän aikavälin orientaatio julkisen talouden ohjauksessa sopii tähän hyvin. Rakennetoimia ja -sääntelyä koskevaa parlamentaarista päätöksentekoa voidaan tuskin pitää ’uusliberalistisena, vaikka pyrkimyksenä olisikin hyödyntää markkinoiden kehitystä.

Laajentumisen myötä huomio kiinnittynee erilaisten rakennerahastoista saatavien tuki-instrumenttien makrotaloudellista ehdollisuutta koskeviin säädöksiin ja käytäntöihin. Ehdollisuus koskee myös perussopimusten mukaisten alijäämäsääntöjen noudattamista. Tukien ehdollisuuden on epäilty hidastavan asianomaisten maiden lähentymisprosessia. vaikka tukien tulisi sitä edistää. Unionialueen eroja heijastavat tulonsiirrot saavat yhä enemmän merkitystä alueen sisäisten tuloerojen ja koheesion korostuessa.

Tämä on kiinnostavaa, koska hakijamaiden suoriutuminen unionin ja euroalueen jäsenyydelle asetettavista taloudellisista kriteereistä on keskeinen asia. Tämän vuoksi poliittiset paineet jäsenyysprosessien edistymiselle ovat tuntuvia. Jotta ymmärretään edessä oleva haasteen mittakaava, on hyvä muistaa, että esimerkiksi Ukraina on tulotason perusteella maailmassa 112. sijalla Mongolian jälkeen, ja väestön määrä on 44 miljoonaa – mikä on enemmän kuin Puolan väkiluku.

Selvää on, että EU:n on pidettävä kiinni yhteisistä arvoista – siis siitä, että unioni on arvoyhteisö. Eri asia on, kuinka arvoyhteisöä hallitaan, varsinkin, kun unioni laajenee kovin erilaisiin maihin kuten Ukraina, Moldova ja Länsi-Balkanin alue.

Mikäli unionin kehittäminen kohti tiivistä arvoyhteisöä osoittautuu kovin vaativaksi päämääräksi, muodostavat sisämarkkinat sen rinnalla tärkeän oikeusperustan. Tähän liittyvät myös koheesiopolitiikkaa koskevat sanktiot.

Sisämarkkinoiden merkitys

Loppujen lopuksi sisämarkkinat käsittävät hyvin laajan toimialueen, joka heijastaa yhteisiä arvoja ja niiden noudattamista. Kysymys on yhteisestä edusta, jonka merkitys korostuu markkinaintegraation tiivistyessä. Unioni on legitiimi silloin, kun se keskittyy kansalliset rajat ylittävien vaikutusten hallintaan. Tämä koskee kaikkia jäsenvaltioita; euroalueella, sen ulkopuolella, että hakijamaa-asemassa olevia.

Markkinaintegraatio vaatii ajan oloon vaatia ratkaisuja, jotka ottavat huomioon kasvavat, rajat ylittävät vaikutukset. Viime vuosien kehitys osoittaa, kuinka unionin alueen taloudet ovat kietoutuneet yhteen. Tämän seurauksena on tarvittu lisää rajat ylittävää yhteistoimintaa ja markkinavalvontaa. Hyvä esimerkki tästä on pankkiunioni, joka heijastaa kehittyvää pankki- ja rahoitusalan integraatiota. Finanssikriisi olisi voitu ehkä välttää, jos olisi ymmärretty, kuinka läheisesti markkinat ovat integroituneet.

Riippumatta siitä missä vaiheessa kukin jäsenvaltio on, tämä koskee myös talous- ja rahaliittoa. Rahaolojen vakaus ja talouden kestävyys ovat osa yhteistä arvoperustaa ja varautumista unionin jäsenyyteen. Edellinen laajentumisaalto epäonnistui osin hakijoiden epäkypsyyden vuoksi.

Joku voi ajatella, että tämä on askel taaksepäin kohti vapaakauppa-aluetta. Näin ei kuitenkaan ole, koska markkinat ovat dynaamiset. Pääsy sisämarkkinoille on keskeinen kannustin kehittää taloutta ja oikeusyhteisöä. Rajat ylittävät vaikutukset ja niiden hallinta on eurooppalaisen yhteistyön ydin. Tässä kontekstissa on helppo nähdä, kuinka esimerkiksi ilmastopolitiikka on keskeinen aihealue, joka koskee yhteistä etua ja arvoja.

VTM Ilkka Kajaste on eläkkeellä oleva valtiovarainministeriön kansantalousosaston apulaisosastopäällikkö. Vuosina 2001–14 Kajaste toimi sijaisjäsenenä EU:n talous- ja rahoituskomiteassa.

Artikkelikuva: Christian Lue / Unsplash

Julkaisu EU:n laajentuminen, integraation syveneminen ja talouspolitiikan koordinaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen valtio ja budjetti

Suomen valtiolla on budjetti eli suunnitelma, miten se käyttää rahaa vuoden aikana. Joka vuosi kansanedustajat päättävät eduskunnassa, mikä on Suomen valtion seuraavan vuoden budjetti.

Valtion budjetti on suunnitelma kahdesta asiasta:

• kuinka paljon rahaa valtio voi käyttää vuodessa
• kuinka paljon rahaa valtio saa vuodessa

Valtio saa rahaa esimerkiksi veroista, joita kansalaiset ja yritykset maksavat sille.

Budjetti kertoo myös, miten paljon valtion ehkä täytyy ottaa velkaa vuoden aikana. Jos valtio käyttää rahaa enemmän kuin saa, silloin valtion täytyy ottaa velkaa eli lainata rahaa esimerkiksi pankilta. Tällä rahalla valtio esimerkiksi kunnostaa teitä ja järjestää terveydenhoitoa.

On tärkeää, että valtiolla on budjetti. Silloin kansanedustajat, ministerit ja muut viranomaiset tietävät, miten paljon valtio voi käyttää rahaa.

Mitä ovat budjettikehykset?

Suomen valtion budjetissa on budjettikehykset. Budjettikehykset kertovat, kuinka paljon valtio saa enintään käyttää rahaa neljän vuoden aikana eli eduskunnan yhden vaalikauden aikana.

Suomen hallitukseen kuuluu pääministeri ja ministereitä. Eduskuntavaalien jälkeen valtiovarainministeriön virkahenkilöt tekevät ehdotuksen uusista budjettikehyksistä. He esittelevät sen hallitukselle. Hallitus hyväksyy budjettikehykset. Budjettikehykset kuuluvat sopimukseen, jonka nimi on hallitusohjelma.

Hallitusohjelma on sopimus, jonka tekevät hallituksessa olevat puolueet. Hallituksen on tarkoitus noudattaa hallitusohjelmaa seuraavan vaalikauden ajan.

Kun hallitus on hyväksynyt budjettikehykset, se esittelee eduskunnan kansanedustajille koko hallitusohjelman. Tämän jälkeen kansanedustajat äänestävät, hyväksyvätkö he hallitusohjelman vai eivät. Kun hallitusohjelma on hyväksytty, silloin myös uudet budjettikehykset on hyväksytty.

Miksi budjettikehyksiä tarvitaan?

Budjettikehykset on tärkeä osa valtion taloutta. Budjettikehyksiä tarvitaan muun muassa seuraavista syistä:

1. Budjettikehysten avulla Suomen valtion talous pysyy tasapainossa. Se tarkoittaa, että valtio ei käytä enempää rahaa kuin mitä sillä on.
2. Valtio käyttää kansalaisten maksamia verorahoja mahdollisimman hyvin. Se esimerkiksi järjestää kansalaisille koulutusta ja terveydenhoitoa.
3. Kun valtiolla on budjettikehys, se kertoo esimerkiksi Euroopan suurille pankeille, että Suomen valtion talous on vakaa. Tällöin Suomen on helpompi saada esimerkiksi lainaa Euroopan pankeilta.

Saako valtio ylittää budjettikehykset?

Yleensä Suomen hallitus noudattaa budjettikehyksiä. Se tarkoittaa, että Suomen valtio käyttää rahaa vain sen verran kuin sitä on budjettikehyksissä.

Joskus hallituksen täytyy ylittää budjettikehykset. Silloin valtio käyttää rahaa enemmän kuin budjettikehyksessä on. Jos hallitus ylittää budjettikehykset, siihen täytyy olla erityisen tärkeä syy.

Viimeksi hallitus ylitti budjettikehykset, kun Suomessa oli korona. Korona-aikana valtio tarvitsi rahaa enemmän kuin budjettikehyksissä oli. Rahaa tarvittiin muun muassa siksi, että suuri määrä ihmisiä joutui sairaalaan koronan vuoksi. Silloin potilaiden hoitoon kului enemmän rahaa kuin ennen koronaa. Koronapotilaiden hoito oli erityisen tärkeä syy, ja siksi hallitus ylitti budjettikehykset.

PhD, dosentti Juri Mykkänen on yleisen valtio-opin vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Juri Mykkäsen artikkelista, joka on julkaistu tammikuussa 2022.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä ovat Suomen valtion budjettikehykset? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan talous- ja rahaliittoa Emua käsittelevä osio kesäkuussa julkaistussa hallitusohjelmassa nousi hetkeksi otsikoihin, kun Suomen Pankin johtokunta hermostui sen keskuspankkeja koskevista kirjauksista. Uutisoinnissa keskityttiin näiden kirjausten mahdolliseen lainvastaisuuteen, mutta samalla sivuutettiin kuitenkin syvempi analyysi siitä, mitä Orpon hallitus Emu-politiikassaan tavoittelee.

Ohjelman perusteella hallituksen Emu-politiikan tavoitteissa korostuu markkinakurin vahvistaminen. Markkinakurilla viitataan euroalueen talousohjauksesta puhuttaessa siihen kurinalaistavaan vaikutukseen, jonka yksityiset lainoittajat asettavat hallituksille valtioiden velkakirjamarkkinoiden kautta. Oletuksena on, että mikäli jäsenmaat ylivelkaantuvat ja niiden julkiset alijäämät kasvavat, sijoittajat alkavat vaatia velalta korkeampaa korkoa. Tämän tarkoitus on saada hallitukset hillitsemään julkisten menojen kasvua ja ryhtymään tarvittaessa sopeutustoimiin.

Markkinakurin vahvistamisen tärkeyttä hallitukselle kuvaa ohjelman kirjaus, jonka mukaan ”Suomi on avoin joustavuuden lisäämiselle sovituissa alijäämä- ja velkakriteereissä räätälöidysti, jos samalla edistetään uskottavasti markkinakuria ja talouden velkakestävyyttä sekä mahdollistetaan valtioiden velkajärjestely”.

Kirjaus on paljonpuhuva, sillä Suomi on tähän saakka suhtautunut epäilevästi Euroopan komission ja useiden jäsenmaiden esityksiin lisätä joustoja julkisia alijäämiä ja velkaantumista rajoittaviin sääntöihin. Nyt tiukan talouskurin nimeen yleensä vannovat hallituspuolueet ilmoittavat olevansa valmiita hyväksymään sääntöihin perustuvan budjettikurin löysentämisen, mikäli samaan aikaan sovitaan vastaavasti velkakirjamarkkinoiden välityksellä toimivan kurin vahvistamisesta.

Jäsenmaiden julkisesta velkaantumisesta huolestuneet katsovat usein, ettei markkinakuri toimi euroalueella tai sen vaikutus on liian heikko. Voimistamalla markkinakuria Orpon hallituksen tarkoitus on lisätä jäsenmaiden painetta vähentää julkista velkaa ja siten edistää euroalueen rahoitussektorin vakautta.

Mutta muodostaako julkinen velka tosiasiassa uhkan euroalueen vakaudelle, ja millaisin toimin siihen pitäisi puuttua? Kysymys on moniulotteinen ja siihen vastaaminen edellyttää jäsenmaiden ja markkinoiden välisen suhteen tarkastelua.

Julkinen velka ja Euroopan rahoitusjärjestelmän vakaus

Rahoitusmarkkinoihin erikoistuneen taloustieteilijän Daniela Gaborin ja poliittisen talouden tutkijan Cornel Banin mukaan Euroopassa on 2000-luvun aikana koettu merkittävä rakennemuutos. Euroalueelle on kasvanut suuri ylikansallinen rahoitusmarkkina, jolla pankit ottavat lainaa ja käyttävät sen vakuuksina jäsenmaiden velkakirjoja. Sen myötä rahoitusmarkkinat rakentuvat yhä voimakkaammin julkisen velan varaan.

Koska pankit ja muut markkinatoimijat tarvitsevat valtioiden velkakirjoja käydäkseen kauppaa, niiden saatavuudesta on tullut välttämätön edellytys rahoitusmarkkinoiden sulavalle toiminnalle. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn erikoistunut taloustieteilijä Ad van Riet katsookin tuoreessa tutkimusartikkelissaan, että EU:n rahoitusmarkkinoiden riippuvuus julkisesta velasta aiheuttaa merkittävän riskin niiden vakaudelle.

Tämä johtuu van Rietin mukaan Emun instituutioiden ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn ristiriidoista. Yhtäältä EU:n institutionaalinen rakenne on suunniteltu tavalla, joka pyrkii tuottamaan markkinakuria ja rajoittamaan jäsenmaiden velkaantumista. Emulle ei ole perustettu keskushallintoa, joka voisi laskea liikkeelle omaa velkaa ja toimia jäsenmaiden ottaman velan viimekätisenä takaajana. Tällä tavoin lainoittajat ohjataan kohtelemaan jäsenmaiden velkaa riskipitoisena sijoituskohteena ja asettamaan jäsenmaat velallisina hierarkiaan niiden arvioidun riskitason mukaan.

Koska kaikkien jäsenmaiden joukkovelkakirjat hyväksytään sääntelyssä riskittömiksi omaisuuseriksi, pankit tarvitsevat niitä täyttääkseen sääntelyn asettamat vaatimukset.

Toisaalta rahoitusmarkkinoiden sääntelyssä EU paradoksaalisesti kuitenkin kohtelee kaikkien jäsenmaiden velkaa riskittömänä omaisuuseränä. Sääntely velvoittaa rahoituslaitokset huolehtimaan, että riskipitoisten sijoituskohteiden vastineena niillä on taseissaan tietty osuus matalariskisiä tai riskittömiä omaisuuseriä. Koska kaikkien jäsenmaiden joukkovelkakirjat hyväksytään sääntelyssä riskittömiksi omaisuuseriksi, pankit tarvitsevat niitä täyttääkseen sääntelyn asettamat vaatimukset.

EU-sääntely antaa euromaiden julkisille velkakirjoille myös monin muin tavoin etuoikeutetun aseman suhteessa yksityisiin lainanottajiin niiden kilpaillessa sijoittajien huomiosta. Se ei esimerkiksi velvoita pankkeja ja sijoitusrahastoja hajauttamaan sijoituksia jäsenmaiden velkaan. Siksi rahoituslaitokset voivat haalia taseeseensa periaatteessa rajattomasti yksittäisen jäsenmaan velkakirjoja riippumatta sen tulevaisuuden maksukykyyn kohdistuvista huolista.

EU-sääntely siis eri tavoin kannustaa – ellei suoranaisesti pakota – sijoittajia rahoittamaan jäsenmaita. Koska julkisille velkakirjoille riittää tämän vuoksi kysyntää, myös jäsenmailla säilyvät kannustimet rahoittaa toimiaan velanotolla. Samalla rahoituslaitokset kuitenkin altistetaan jäsenmaiden julkiseen velkaan sisältyvien riskien kasvulle.

Vaikka jäsenmailta puuttuu viimekätinen takaaja, rahoitusmarkkinoiden sääntely kohtelee kaikkien euromaiden velkaa riskittömänä. Tämä ei van Rietin mukaan ole linjassa sen pyrkimyksen kanssa, että rahoitusjärjestelmä pidetään vakaana.  

Irti jäsenmaiden etuoikeuksista

Orpon hallituksen Emu-poliittisia tavoitteita voi tulkita pyrkimyksenä korjata van Rietin kuvaama ristiriita EU:n suhtautumisessa julkiseen velkaan. Ajaakseen markkinakurin vahvistamista hallitusohjelma nimeää kolme keskeistä keinoa.

Ensiksi hallitus ilmoittaa ajavansa no bailout -periaatteen palauttamista. Tällä se viittaa EU:n perussopimusten säädöksiin, jotka kieltävät EU:ta ja toisia jäsenmaita ottamasta yhden jäsenmaan velkoja kontolleen. Käytännössä hallitus esittää siis vaatimuksen, että jäsenmaat ja EU-instituutiot sitoutuvat yksittäisen jäsenmaan avustamista kieltävien pykälien kirjaimeen ja henkeen.

Toisena keinona hallitusohjelma esittää velkajärjestelymekanismin käyttöönottoa. Tällä hallitus tarkoittaa menettelyä, jossa maksuvaikeuksiin ajautuneen jäsenmaan veloista leikataan osa pois tavalla, joka tuottaa luottotappioita yksityisille velkojille.

Julkisen velan kutistuminen vähentäisi myös sen tuottamia riskejä rahoitusmarkkinoiden vakaudelle.

Kolmantena keinona hallitusohjelma ajaa valtionlainojen riskipainojen tuomista pankkien vakavaraisuuslaskentaan. Tällä hallitus viittaa pankkisääntelyn uudistamiseen tavalla, joka purkaisi kaikkien jäsenmaiden velan käsittelyä riskittömänä sijoituskohteena.

Hallituksen ajamien asioiden perimmäisenä pyrkimyksenä on siis poistaa jäsenmaiden velkakirjojen etuoikeutettu asema. Tällöin rahoitusmarkkinat voisivat suhtautua yksittäisen jäsenmaan velkaan kuin mihin tahansa sijoituskohteeseen ja arvioida sen riskejä rinta rinnan muiden sijoituskohteiden kanssa.

Oletuksena on, että tämä johtaisi voimakkaasti velkaantuneiden tai nopeasti velkaantuvien maiden korkotasojen nousuun ja pakottaisi niiden hallitukset huomattavasti nykyistä rajumpiin julkista velanottoa rajoittaviin toimiin. Julkisen velan kutistuminen vähentäisi myös sen tuottamia riskejä rahoitusmarkkinoiden vakaudelle.

Uusliberaali tulkinta valtioiden ja markkinoiden suhteesta

Markkinakurin nimeen vannovan hallitusohjelman taustalla on tunnistettavissa erityinen uusliberaali tulkinta rahoitusmarkkinoiden ja valtioiden välistä suhteesta. Tässä tulkinnassa markkinat määrittävät valtioiden finanssipoliittisen liikkumavaran ja takaavat järjestelmän vakauden.

Uusliberaalin tulkinnan mukaan markkinat varmistavat pääoman tehokkaan kohdentamisen julkisten ja yksityisten velanottajien kesken. Tällöin julkisen velan turvallisuus sijoituskohteena perustuu ennen kaikkea markkinaperustaiseen finanssipoliittiseen kuriin.

Jotta markkinakuri tulee mahdolliseksi, EU-instituutioiden ja sääntelyn tuottamat etuoikeudet valtioille lainanottajina on ensin poistettava. Juuri siihen Orpon hallitusohjelman esitykset pyrkivät.

Talouden noususuhdanteen aikana sijoittajat tyypillisesti suhtautuvat riskeihin huolettomasti, ja markkinakuri on heikkoa. Laskusuhdanteessa sijoittajista taas tulee kaikkia riskejä karttavia.

Uusliberaalissa Emu-visiossa on kuitenkin kriittinen heikkous: se ei riittävästi tunnista markkinoiden epäluotettavuutta kurittajana. Kuten taloustieteilijät Paul De Grauwe ja Yuemei Li ovat huomauttaneet, markkinoiden oikukkuus paljastui viimeistään vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin aikana.

Talouden noususuhdanteen aikana sijoittajat tyypillisesti suhtautuvat riskeihin huolettomasti, ja markkinakuri on heikkoa. Laskusuhdanteessa sijoittajista taas tulee kaikkia riskejä karttavia. Kriisien aikana tämä voi merkitä voimakasta rajoitetta jäsenmaiden finanssipoliittiselle liikkumavaralle ja heikentää hallitusten kykyä elvyttää taloutta. Siten markkinakuri tyypillisesti syventää ja pitkittää kriisejä.

Orpon hallituksen ajama uusliberaali malli siis tuskin tuottaa kestävää ratkaisua Emun vakausongelmaan. Mallin menestys edellyttäisi, että euroalueelle samanaikaisesti rakennettaisiin riittävän suuri itsenäistä finanssipoliittista valtaa käyttävä keskushallinto, johon markkinakuri ei ulottuisi ja joka siten pystyisi ylläpitämään euroalueen vakautta kaikkina aikoina.

Mikäli näin ei tehdä, toteutuessaan Orpon hallituksen ajamat toimet johtaisivat todennäköisesti eurokriisin aikaisten hätäratkaisujen toistumiseen. Kriisiaikoina se pakottaisi Euroopan keskuspankin EKP:n tukemaan jäsenmaita vähintäänkin perussopimusten hengen – ellei sen kirjaimen – vastaisesti.

Ratkaisuna julkisen velan turvallisuus

Hallitusohjelman edustaman mallin sijaan euroalueen vakausongelmaan voi hakea myös vaihtoehtoisia ratkaisuja. Euroalueen julkiseen velkaan voidaan uusliberaalin näkökulman vastaisesti suhtautua myös lähtökohtaisesti turvallisena sijoituskohteena. Tällöin avaimia siihen ristiriitaan, joka sävyttää EU:n suhtautumista jäsenmaiden velkaan, haetaan täysin vastakkaisesta suunnasta kuin mihin Orpon hallitus on päätynyt.

Kuten van Riet toteaa, julkisen velan turvallisuutta korostavat näkökulmat hahmottavat markkinoiden ja valtioiden välisen suhteen euroalueella uusliberalismista poikkeavalla tavalla. Ero korostuu etenkin ajattelussa, jonka mukaan jäsenmaiden velkakirjat asettuvat eurooppalaisen rahahierarkian huipulle.

Tämän logiikan mukaan keskuspankit takaavat jäsenmaiden velkakirjamarkkinoiden toiminnan kaikkina aikoina, jolloin velkakirjat muodostavat erittäin arvostetun ja halutun arvopaperiluokan. Lisäksi sekä hallitukset että rahoituslaitokset tarvitsevat julkista velkaa, ja siksi niillä on yhteinen intressi kohdella sitä turvallisena.

Markkinat eivät voi koskaan olla täysin vapaita valtioiden puuttumiselta. Valtioilla on viime kädessä valta pakottaa rahoitussektori toimimaan julkisen edun mukaisella tavalla.

Markkinoiden kurinalaistavan roolin sijaan eurooppalainen rahoitusjärjestelmä voidaan hahmottaa myös eräänlaisena julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutena. Koska julkinen velka on lainsäädännöllä myönnetty yksityisen rahoitussektorin välitettäväksi suoran keskuspankkirahoituksen sijaan, velkakirjoista tulee rahoituslaitoksille tuottoisaa liiketoimintaa. Tämän vastineeksi rahoituslaitosten odotetaan kohdentavan pääomat tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Samalla yksityisten markkinoiden keskeinen rooli pääomien kohdentajana tuottaa rahoituslaitoksille merkittävää ”infrastrukturaalista valtaa”. Tällä tarkoitetaan sitä, että rahapolitiikan päättäjien ja sääntelyviranomaisten on osin mukauduttava rahoituslaitosten kaupallisiin päämääriin. Markkinat uhkaavatkin jatkuvasti kiertää sääntelyä ja kerryttää yksityistä varallisuutta tavoilla, jotka heikentävät taloudellista vakautta.

Nämä epätoivotut seuraukset muistuttavat siitä, etteivät markkinat voi koskaan olla täysin vapaita valtioiden puuttumiselta. Valtioilla on viime kädessä valta pakottaa rahoitussektori toimimaan julkisen edun mukaisella tavalla. Lainsäädäntö ja rahapolitiikka voivat tehdä julkisesta velasta riskitöntä, mutta samalla julkisen vallan pitää kontrolloida yksityistä lainanantoa ja rajoittaa rahoitusmarkkinoiden toimintaa taloudellisen vakauden ja yleisen edun turvaamiseksi.

Julkisen vallan velvoitteet

Eurokriisi toi esiin riskit, joita jäsenmaiden julkinen velka voi aiheuttaa euroalueen vakaudelle. Vaikka Emun instituutiot ovat sittemmin merkittävästi muuttuneet, uudistukset eivät ole kokonaan poistaneet näitä riskejä. Euroalueen talousohjaus ja sääntely suhtautuvat edelleen ristiriitaisesti jäsenmaiden velkaan käsitellen sitä yhtä aikaa riskipitoisena ja riskittömänä.

Erilaiset poliittiset ohjelmat pyrkivät ratkomaan tätä epäselvyyttä ja vähentämään siten julkisen velan muodostamaa uhkaa rahoitusjärjestelmän vakaudelle. Orpon hallitus on omaksunut uusliberaalin näkökulman, joka haluaa valjastaa markkinat rajoittamaan jäsenmaiden velanottoa. Tämän pyrkimyksen heikkous on kuitenkin siinä, ettei se tunnusta julkisen velan merkitystä rahoitusmarkkinoiden ja laajemmin talouden toiminnalle.

Niin kauan kuin euroalueen yhteistä velkaa ja keskushallintoa ei haluta kehittää, jäsenmaiden liikkeelle laskema julkinen velka on välttämätön väline.

Orpon hallitusohjelmassa tulee esiin pitkään jatkunut ristiriita Suomen Emu-politiikassa. Se haluaa rajoittaa jäsenmaiden kykyä harjoittaa aktiivista finanssipolitiikkaa mutta kieltää kuitenkin etenemisen kohti euroalueen itsenäistä finanssipoliittista toimivaltaa. Ilman toimintakykyistä keskushallintoa jäsenmaiden julkisen velan alistaminen markkinakurille tuottaisi kuitenkin arvaamattomia riskejä ja vaarantaisi koko euroalueen vakauden.

Niin kauan kuin euroalueen yhteistä velkaa ja keskushallintoa ei haluta kehittää, jäsenmaiden liikkeelle laskema julkinen velka on välttämätön väline. Vain se voi tasata Euroopan nousu- ja laskusuhdanteita, estää syvien lamojen ja joukkotyöttömyyden muodostumista, tasata alueiden välisiä eroja ja varmistaa riittävät julkiset investoinnit. Samalla julkisella velalla on keskeinen asema niin yksityisten rahoitusmarkkinoiden sulavassa toiminnassa kuin EKP:n rahapolitiikassakin.

Jäsenmaiden liikkeelle laskeman julkisen velan monet tehtävät velvoittavat EU:n jatkossakin puuttumaan voimakkaasti velkakirjamarkkinoiden toimintaan tavoilla, jotka takaavat julkisen velan turvallisuuden sijoituskohteina, rajoittavat rahoitussektorin spekulaatiota velkakirjoilla ja varmistavat jäsenmaille riittävät edellytykset julkisille investoinneille.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: günter / Pixabay

Julkaisu Uhkaako julkinen velka euroalueen vakautta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Länsi-Afrikassa sijaitsevalla Sahelin alueella on tehty jo kahdeksan sotilasvallankaappausta vuodesta 2020 alkaen. Näistä viimeisin tapahtui heinäkuun lopulla Nigerissä, joka on jatkoa erityisesti Malin (2020), Guinean (2021) ja Burkina Fason (2022) sotilasvallankaappaussarjalle.

Vallankaappaukset heijastelevat väestön tyytymättömyyttä korruptoituneita johtajia kohtaan. Valtaapitävät eivät kykene tarjoamaan turvaa aseellisten islamistiryhmittymien väkivallalta tai vastaamaan vakuuttavasti ilmastonmuutoksen myötä syntyviin haasteisiin. Vallankaappausten paikallisesti ja alueellisesti saama kannatus voidaan myös nähdä kritiikkinä uuskolonialistista talousjärjestelmää ja epäonnistuneita talousuudistuksia kohtaan.

Artikkelisarjamme edellisessä osassa analysoimme muun muassa epäonnistuneista talousuudistuksista kumpuavaa kasvavaa kolonisaatiokritiikkiä ja lisääntynyttä turvattomuutta useissa Länsi-Afrikan maissa.

Tässä artikkelisarjamme toisessa osassa tarkastelemme alueellisten toimijoiden kyvyttömyyttä vastata turvattomuuteen sekä kahteen ylirajaiseen ilmiöön: muuttoliikkeisiin ja ilmastonmuutokseen sekä niiden asemaan yhteiskunnallisissa murroksissa.

Alueellisten ja kansainvälisten instituutioiden heikkous on osa ongelmaa

Länsi-Afrikan alueella toimii monia alueellisia ja kansainvälisiä järjestöjä. Näistä kolme merkittävintä ovat Afrikan Unioni (AU), Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS sekä G5 Sahel.

Aiemman alueellisen järjestön, vuosina 1963–99 toimineen Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), seuraaja AU sekä G5 Sahel ovat verrattain nuoria toimijoita, jotka perustettiin vuosina 2002 ja 2014. ECOWAS on ollut toiminnassa vuodesta 1975 lähtien.

G5 Sahel-ryhmän tarkoituksena on vähentää turvattomuutta Länsi-Afrikan alueella. Se koostui alun perin viidestä Sahelin alueen valtiosta, mutta Mali erosi ryhmästä vuonna 2022 maan sotilasvallankaappaukseen liittyvien erimielisyyksien vuoksi.

Mikään näistä kolmesta järjestöstä ei ole kyennyt tarjoamaan ratkaisua Länsi-Afrikan maiden ongelmiin. Ne eivät myöskään ole pystyneet estämään sotilasvallankaappauksia. Siinä missä G5 Sahel on jo alkanut hajoamaan kaappausten seurauksena, AU ja ECOWAS ovat lähinnä vain tuominneet vallankaappaukset ja asettaneet niiden uhreiksi joutuneet maat ja yhteiskunnat taloussaarron kohteiksi.

Myöskään Nigerin kohdalla yksimielisyyttä toimintasuunnitelmasta ei ole löytynyt. Talousyhteisö ECOWAS perustettiin alkujaan puhtaasti taloudelliseksi alueelliseksi toimijaksi. Viime vuosina se on kuitenkin profiloitunut entistä vahvemmin sotilasyhteisönä. Se on pyrkinyt painostamaan Nigerin sotilasjunttaa palauttamaan vanhan vallan ja uhannut jopa voimankäytöllä, jollei maan sotilasjohto suostu sen vaatimuksiin.

Mikään kolmesta järjestöstä ei ole kyennyt tarjoamaan ratkaisua Länsi-Afrikan maiden ongelmiin. Ne eivät myöskään ole pystyneet estämään sotilasvallankaappauksia.

ECOWAS:n jäsenmaat eivät ole kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen sotilaallisesta väliintulosta. Lisäksi ECOWAS tarvitsisi YK:n turvallisuusneuvoston mandaatin mahdolliselle sotilaalliselle väliintulolle. Nyt tätä keskustelua kansainvälisen oikeuden suhteesta ECOWAS:in kaltaisen alueellisen toimijan tekemään sotilaalliseen interventioon ei olla käyty. Lisäksi sotilaallinen interventio vaatisi ECOWAS:in jäsenmaiden parlamenttien hyväksynnän.

Alueellisesta blokkiutumisesta puolestaan kertoo Malin, Burkina Fason ja Guinean sotilashallintojen vastustus sotilaalliselle interventiolle. Mali ja Burkina Faso ovat jopa ilmoittaneet, että ECOWAS:in sotilaallinen väliintulo Nigerissä merkitsisi sodanjulistusta niitä vastaan. 

Näiden sisäisten ristiriitojen lisäksi AU:n ja ECOWAS:in legitimiteettiä heikentää niiden riippuvuus Afrikan ulkopuolisista maista. Molempien järjestöjen rahoituksesta ja instituutioiden ylläpidosta vastaa suurimmaksi osaksi Euroopan Unioni.

Tämän seurauksena AU:ta ja ECOWAS:ia pidetään heikkoina toimijoina ja alueen väestö kokee ne entistä vahvemmin ulkomaiden intressien välikappaleina. Samalla näiden järjestöjen omat resurssit ovat niin pienet, ettei niiden toimintakykyyn uskota ilman ulkopuolisten tahojen tukea.

Nigerin vallankaappaus on suuri tappio EU:n pyrkimyksille rajoittaa ihmisten liikkuvuutta

Länsi-Afrikan heikot kansallisvaltiot ja vahvojen kansainvälisten instituutioiden puuttuminen jättää tilaa kansainvälisille, ei-valtiollisille toimijoille, kuten erilaiset aseelliset ryhmittymät ja huume- ja asekauppa. Erityisen suuri tappio Nigerin vallankaappaus on ollut EU:n pyrkimyksille estää tavallisten ihmisten liikkumista eri maiden välillä ja mahdollisesti Välimeren yli Eurooppaan.

Sahelin alueen läpi kulkee useita muuttoliikereittejä, jotka yhdistävät Afrikan mantereen läntisiä ja pohjoisia osia. Maantieteelliseltä sijainniltaan keskeinen Niger on yksi näiden reittien tärkeistä risteyskohdista ja perinteisesti maa, jonka kautta kuljetaan Libyaan.

Ennen Muammar Gaddafin hallinnon kaatamista vuonna 2011 öljytuloiltaan vauras, mutta väestöltään pieni Libya oli maa, jonne muutettiin muualta Afrikan mantereelta tekemään töitä. Vaikka Libyaan edelleen saavutaan toimeentulon perässä, tämä dynamiikka muuttui vuonna 2011 Libyan valtion hajoamisen myötä sekä siksi, että tummaihoiset afrikkalaiset leimattiin tuolloin valtiota hajottamassa oleviksi palkkasotureiksi.

Malin konfliktin myötä maaraja Malin ja Algerian välillä suljettiin virallisesti. Tämän ja alueella lisääntyneen turvattomuuden vuoksi myös läntiseen Pohjois-Afrikkaan suuntautuva liikkuvuus ohjautui yhä enenevissä määrin Nigeriin.

Niger on ollut Euroopan unionin erityisen huomion kohteena jo ennen poikkeuksellisen runsaslukuisten luvattomien rajanylitysten vuotta 2015 Euroopassa. Tuona vuonna kuitenkin ihmisten liikkuvuuden patoamisesta tuli avoimesti ensisijainen tavoite, jonka toteuttamiseen ehdollistettiin muu kansainvälinen yhteistyö.

Muuttoliikkeiden rajoittaminen ja pysäyttäminen oikeutettiin ensisijaisena toimenpiteenä kehitysyhteistyössä erityisesti EU:n ja Afrikan maiden Vallettan huippukokouksessa marraskuussa 2015. Siitä tuli keskeinen tavoite sellaisissakin operaatioissa, joiden alkuperäinen tarkoitus oli ollut jossain ihan muualla, esimerkiksi turvallisuuteen ja rauhanrakentamiseen panostaneessa EU-operaatiossa Malissa.

Rajojen ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistaminen yhä kauemmas EU:n maa- ja merirajoilta ei ole uusi ilmiö.

Samana vuonna EU painosti Nigeriä säätämään luvattomia rajanylityksiä sekä luvatta maan kautta kulkevien avustamista kriminalisoivan lain. Se myös ohjasi yhä enemmän varoja muuttoliikkeiden hallinnointiin Nigerissä, jotta ei-toivotut tulijat pidettäisiin mahdollisimman kaukana EU:n merirajoilta.

Rajojen ja muuttoliikehallinnoinnin ulkoistaminen yhä kauemmas EU:n maa- ja merirajoilta ei ole uusi ilmiö. Sitä on yritetty eri ilmansuuntiin ja eri maiden kanssa jo EU:n yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan alkuajoilta vuosituhannen taitteesta.

Hanke on kuitenkin edennyt hitaasti. Monet Pohjois-Afrikan maat ovat joko kieltäytyneet tiivistämästä yhteistyötä EU kanssa, tai käyttäneet EU:n avuntarvetta omien tavoitteidensa edistämiseen. Maailman köyhimpiin maihin kuuluvan Nigerin valtio on tehnyt yhteistyötä jo vuosia siitä huolimatta, että maan väestö määrittää suurimmat ongelmat muualle kuin EU:n omasta näkökulmastaan arvioimiin maan kautta kulkeviin kolmansien maiden kansalaisiin matkalla kohti Eurooppaa.

Liikkuvuuskysymys ei ole vielä ollut näkyvästi esillä Nigerin sotilasvallankaappauksen analyyseissä. Se on kuitenkin väistämättä yksi suuri syy sille, miksi EU jäsenmaineen haluaa päätösvallan pysyvän sellaisilla valtionjohtajilla, jotka jatkavat yhteistyötä aiempaan malliin. Tämä voidaan tarvittaessa muotoilla demokraattisen prosessin kauniille kielelle, eli puhetapoihin, joita artikkelisarjamme edellisessä osassa kuvasimme demokraattisen prosessin fetissointina.

Ilmastonmuutos aseellisten konfliktien taustalla

Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet Sahelin alueella voimakkaita ja tiedossa jo pitkään. Ne kytkeytyvät suoraan arjen haasteisiin, oli sitten kyse maanviljelystä, karjanhoidosta tai ruokaturvallisuudesta yleensä. Afrikan ruokaturvallisuuteen vaikuttavat kansainvälisen talouden keinottelu ja yritysten voitontavoittelu ruuan hinnoittelussa, ei niinkään sotapropagandassa käytetty Ukrainan ja Venäjän Mustanmeren viljasopimus.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan Länsi-Afrikan alueen ihmisten elämään moninkertaisesti moniin muihin maailman alueisiin verraten. IPCC-ilmastopaneeli on todennut, että Sahelin alue on kokenut koko maailman mittakaavassa merkittävimmän ja pysyvimmän sademäärien laskun jo 1980-luvulla systemaattisten mittausten aikana.

Tilanne on poikkeuksellisen epäreilu myös siinä suhteessa, että Afrikka on tuottanut vuosina 2000–20 vain noin runsaat kolme prosenttia kaikista maailman kasvihuonepäästöistä. Viimeisten viiden vuoden aikana vuotuiset sateet ovat jääneet tulematta Sahelin itäosissa, kun taas Länsi-Afrikassa maat ovat kärsineet vuosikymmenien pahimmista tulvista.

On epäselvää, mikä rahallinen korvaus voisi olla tarpeeksi oikeudenmukainen korvatakseen ilmastonmuutoksen vaikutukset aseellisten konfliktien syntymiseen ja ihmisten kärsimyksiin.

Marraskuussa 2022 Egyptissä järjestetyssä YK:n COP27-ilmastoneuvotteluissa niin sanotun globaalin etelän valtiot toivat voimakkaasti esille tuohtumuksensa niille luvattuun ilmastorahoitukseen. On kuitenkin epäselvää, mikä rahallinen korvaus voisi olla tarpeeksi oikeudenmukainen korvatakseen ilmastonmuutoksen vaikutukset aseellisten konfliktien syntymiseen ja ihmisten kärsimyksiin.

Suomella on mahdollisuuksia toimia muuttuvassa Länsi-Afrikassa

Suomessa on jo pitkään ymmärretty Länsi-Afrikan taloudellinen ja poliittinen merkitys. Suomi avasi muun muassa reilu vuosi sitten lähetystön Senegalissa. Tämän lisäksi Ulkoministeriö julkaisi vuonna 2021 Afrikka-strategian, jonka tarkoituksena on edistää Suomen suhteita Afrikan maiden kanssa.

Suomen läsnäolo on ollut Länsi-Afrikassa lähtökohtaisesti hyvin pientä, jo pelkästään pohjoismaisessa kontekstissa. Suomella on silti erinomaisia taloudellisia ja poliittisia toimintamahdollisuuksia alueella. Kaukaisena Pohjoismaana Suomella ei ole joidenkin eurooppalaisten valtioiden siirtomaasuhteiden rasitetta hartioillaan, tai rasitteet ovat ainakin kevyempiä.

Näihinkin liittyen laadimme vuosien 2021–23 aikana Ulkoministeriön tilauksesta raportin Rauha, turvallisuus ja demokratiatuki Länsi-Afrikassa. Viime viikkojen tapahtumat ovat entisestään vahvistaneet monia raportissa esittämiämme näkemyksiä. Nämä liittyvät erityisesti demokratian heikentymiseen Länsi-Afrikassa sekä turvattomuuden ja aseellisten konfliktien välisiin monisyisiin kytköksiin.

Sen sijaan, että monenkeskisessä ja kahdenvälisessä yhteistyössä painotettaisiin aseelliseen turvallisuuteen ja militarismiin liittyviä kysymyksiä, yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys tulisi nostaa keskiöön. Vakaa Länsi-Afrikka on Euroopan ja Suomenkin etu.

YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

YTT, dosentti Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa.

Artikkelikuva: Peggy & Marco Lachmann-Anke / Pixabay

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Afrikan vallankaappausvyöhyke 2: Kansainvälisten instituutioiden heikkous ja ihmisten liikkuvuuden välineellistäminen osana kolonialismin jatkumoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Länsi-Afrikassa sijaitsevalla Sahelin alueella on tehty jo kahdeksan sotilasvallankaappausta vuodesta 2020 alkaen. Näistä viimeisin tapahtui heinäkuun lopulla Nigerissä, kun presidentin vartiokaartin jäsenet pidättivät presidentti Mohamed Bazoumin ja maan turvallisuuden kansallisen neuvoston puheenjohtajaksi nimettiin kenraali Abdourahamane Tchiani.

Nigerin vallanvaihto on jatkoa erityisesti Malin (2020), Guinean (2021) ja Burkina Fason (2022) sotilasvallankaappaussarjalle. Vaikka valtamediat mieltävät Länsi-Afrikan viimeaikaiset tapahtumat helposti Venäjän, Kiinan, Yhdysvaltojen sekä Ranskan ja muiden Euroopan maiden väliseksi valtapeliksi, niiden taustalla on monia turvattomuuteen, uuskolonialistiseen hallintoon ja ilmastonmuutokseen liittyviä konkreettisia syitä.

Vallankaappaukset heijastelevat väestön tyytymättömyyttä korruptoituneita johtajia kohtaan. Valtaapitävät eivät kykene tarjoamaan turvaa aseellisten islamistiryhmittymien väkivaltaa vastaan tai vastaamaan vakuuttavasti ilmastonmuutoksen myötä syntyviin haasteisiin. Vallankaappausten saama kannatus paikallisesti ja alueellisesti on myös kritiikkiä uuskolonialistista talousjärjestelmää ja epäonnistuneita talousuudistuksia kohtaan.

Tässä artikkelisarjamme ensimmäisessä osassa analysoimme näitä syitä. Käsittelemme muun muassa epäonnistuneista talousuudistuksista kumpuavaa kasvavaa kolonisaatiokritiikkiä ja lisääntynyttä turvattomuutta useissa Länsi-Afrikan maissa.

Artikkelisarjan toisessa osassa tarkastelemme alueellisten toimijoiden kyvyttömyyttä vastata turvattomuuteen sekä kahteen ylirajaiseen ilmiöön: muuttoliikkeisiin ja ilmastonmuutokseen sekä niiden asemaan yhteiskunnallisissa murroksissa.

Näennäinenkään vaurastuminen ei näy väestön arjessa

Länsi-Afrikan väestön sosiaalinen ja taloudellinen tilanne on pysynyt heikkona tai jopa heikentynyt vuosi vuodelta. Väestön pitkään jatkunut ahdinko on nakertanut uskoa demokratiaan. Filosofi ja historioitsija Achille Mbemben mukaan fetissimäisesti toistuvien demokraattisten vaalien ei uskota enää tuovan muutosta, vaan ne nähdään pikemminkin veristen konfliktien syinä. Vaalit nähdään ensisijaisesti Länsi-Afrikan maiden korruptoituneiden eliittien välineinä vahvistaa valta-asemiaan.

Uusliberalistinen talouspolitiikka on erilaisten tuhoisten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) rakennesopeutusohjelmien (1985–2000), sittemmin köyhyyden vähentämisstrategioiksi nimettyjen prosessien rytmittäminä johtanut alueen luonnonvarojen yksityistämiseen. Maailmanpankki ja IMF ovat toisen maailmansodan lopulla perustetut finanssijärjestöt, joiden rakennesopeutusohjelmat kehitettiin velkaantuneiden maiden talouden tasapainottamiseksi. Turvatakseen toimintansa, sekä uusien lainojen ehdoksi, rakennesopeutusohjelmat vaativat julkisten menojen vähentämistä, elintarvikkeiden hintatukien poistamista, viennin lisäämistä ja valtionyritysten yksityistämistä.

Filosofi ja historioitsija Achille Mbemben mukaan fetissimäisesti toistuvien demokraattisten vaalien ei uskota enää tuovan muutosta vaan ne nähdään pikemminkin veristen konfliktien syinä.

Kuten monissa muissa Länsi-Afrikan valtioissa, myös Nigerissä talouden rakenteiden muutoksilla oli monia haittavaikutuksia. Ne johtivat muun muassa koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmien romahtamiseen sekä luonnonvarojen riistoon. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on se, että vaikka Nigerin uraani tuottaa viidesosan Ranskan sähköstä, vain alle viidesosalla nigeriläisistä on mahdollisuus käyttää sähköä. Sopeuttaminen ei siis ole vähentänyt köyhyyttä kansainvälisten toimijoiden lupauksista huolimatta.

Turvattomuuden lisääntyminen on Länsi-Afrikan vallankaappauksien taustalla

Pitkään jatkunut ja viime vuosina entisestään pahentunut turvattomuus on yksi keskeisimmistä syistä länsiafrikkalaisten tyytymättömyydelle. Global Terrorism -indeksin mukaan neljä maailman kymmenestä eniten terrorismista kärsivästä maasta sijaitsee tällä alueella. Nämä maat ovat Burkina Faso, Mali, Nigeria ja Niger.

Indeksin mukaan terrori-iskut ovat lisääntyneet Sahelin alueella jopa seitsemällä prosentilla vuosien 2021–22 aikana. On arvioitu, että alueella kuolee vuosittain lähes puolet (43 %) kaikista maailman terrorismin uhreista.

Kasvanut turvattomuus johtuu osittain alueella pitkään jatkuneesta poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisuuksista. Sahelin aavikolla on käyty Ranskan johtamaa terrorismin vastaista sotaa jo yli kymmenen vuoden ajan, ensin operaatio Servalin (2013–14) ja sittemmin operaatio Barkhanen (2014–23) mandaateilla.

Ranska joutui vaikeaan asemaan sen jälkeen, kun Nato tuhosi Muammar Gaddafin hallinnon Libyassa vuonna 2011. Libyan valtion romahtamisen seurauksena suuri osa maan armeijan asevarastoista päätyi erilaisten aseellisten ryhmien käsiin.

Kasvanut turvattomuus johtuu osittain alueella pitkään jatkuneesta poliittisesta epävakaudesta ja väkivaltaisuuksista. Sahelin aavikolla on käyty Ranskan johtamaa terrorismin vastaista sotaa jo yli kymmenen vuoden ajan.

Libyasta palanneet raskaasti aseistautuneet puolisotilaalliset tuareg-joukot vahvistivat Malin pohjoisosan tuaregien poliittista ja sotilaallista järjestöä (MNLA). Tämä Sahelin alueen alkuperäiskansasta koostuva ryhmä liittoutui islamistiryhmien Ansar Dinen ja Islamilaisen Maghrebin al-Qaidan (AQIM) kanssa ja perusti Pohjois-Maliin itsehallinnollisen Azawadin valtion. Malin tapahtumat eskaloituivat lopulta kapteeni Amadou Sanogon johtamaan sotilasvallankaappaukseen ja maan perustuslain kumoamiseen.

Vallankaappauksen lisäksi tuaregit ja islamistiryhmät ajautuivat aseelliseen yhteenottoon. Kun tuaregeista ei ollut lopulta vastusta paremmin organisoiduille islamistijoukoille, Malin pohjoisosat päätyivät radikaalien islamistiryhmien haltuun.

Sekä YK:n turvallisuusneuvosto, Afrikan unioni, että Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS ovat tuominneet Malin sotilasvallankaappauksen. Tapahtumat johtivat Ranskan johtaman terrorismin vastaisen operaation käynnistymiseen tammikuussa 2013 sekä YK:n samana vuonna aloitettuun MINUSMA-rauhanturvaoperaatioon.

Vuonna 2020 Malin viimeisintä sotilasvallankaappausta johtaneen Assimi Goïtan johdolla Malin sotilasjuntta katkaisi puolustusyhteistyön Ranskan kanssa vuonna 2022 ja vaati ranskalaisten joukkojen vetämistä Malista.

Sotilasoperaatioiden tulokset eivät ole olleet vain heikkoja, vaan jopa haitallisia paikallisyhteisöille. Operaatio Barkhanesta onkin alettu yhä useammin puhua ”Ranskan Afganistanina”, ja Ranskan johtaman kansainvälisen liittoutuman voidaan todeta onnistuneen Sahelissa yhtä huonosti kuin Yhdysvaltojen Afganistanissa. Epäonnistumisen syynä oli muun muassa se, että Ranska arvioi paikallisen konfliktidynamiikan toistuvasti väärin ja tuki perinteisiä liittolaisiaan huomioimatta sitä, miten alueen kansalaiset kyseenalaistivat näiden legitimiteettiä.

Osittain tämän seurauksena erilaiset aseelliset ryhmät ovat viime vuosien aikana laajentaneet toiminta-aluettaan erityisesti Malin, Nigerin ja Burkina Fason muodostamassa “kolmen rajan kolmiossa”. Ne ovat hyödyntäneet heikkojen hallintojen jättämää valtatyhjiötä samalla, kun ne ovat saaneet tilaa toiminnalleen erilaisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisten konfliktien katveessa. Siviilit ovat joutuneet niin islamistiryhmien kuin Ranskan terrorisminvastaisen sodan uhreiksi.

Keskeneräinen dekolonisaatio ja valikoiva universalismi

Ranskan aktiivista toimintaa Länsi-Afrikassa selittää se, että monet alueen maista ovat sen entisiä siirtomaita. Vaikka siirtomaajärjestelmä purettiin ja alueen valtiot itsenäistyivät 1960-luvun alussa, Ranskan taloudellinen, kulttuurinen ja sotilaallinen valta on säilynyt suurena. Ranskan suhteita Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on kuvattu termillä France-Afrique, joka kuvasi alussa viattomasti Ranskan vaikutuspiiriä alueella. Sittemmin vakiintuneella termillä Françafrique kritisoitiin Ranskan harjoittamaa neokolonialismia entisissä siirtomaissaan.

Nähdäksemme militarisoituneesta toimintamallista pitäisi palata ihmisten arkea lähempänä olevaan, kehitystä painottavaan lähestymistapaan. Tällä emme tarkoita orientalistista ja hierarkkista ”me vastaan muut” -jaottelua niin sanotun kehittyneen lännen ja kehittyvien maiden välillä. Ukrainan sodan myötä osa tutkijoista on painottanut dekolonisaation, ukrainalaisten ihmisoikeuksien, toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden ulottuvuuksia. Vastaava kriittisyys ei kuitenkaan tunnu aina ulottuvan Euroopan ulkopuolelle.

Hiljaisuus, joka koskee palestiinalaisten, jemeniläisten, länsisaharalaisten, kurdien ja nyttemmin nigeriläisten universaaleja ihmisoikeuksia, kertoo universaaliksi määritetyn subjektiviteetin rajoittuneisuudesta. Sosiologian professori Stéphanie Dufoix onkin puhunut dekolonisaatio-termin räjähdysmäisestä kasvusta ranskalaisessa julkisessa keskustelussa ja kritisoinut termin instrumentaalista käyttöä. Tällä Dufoix viittaa tilanteeseen, jossa universaalien arvojen tunnustamisella halutaan erottautua liberalistisdemokraattisessa puhetavassa, vaikka lopulta nämä samat universaalit ihmisoikeudet eivät pädekään universaalisti kaikkien ihmisten kohdalla.

Vaikka siirtomaajärjestelmä on lakkautettu jo vuosikymmeniä sitten, kolonialististen rakenteiden purkaminen on Länsi-Afrikassa jäänyt pahasti kesken.

Sama suuntaus on havaittavissa Suomessa akateemisessa keskustelussa, perinteisessä mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Miksi Länsi-Afrikan maiden irrottautuminen uuskolonialistisista rakenteista mielletään suurvaltojen kamppailuksi ja Venäjän sekä yksityisen palkka-armeijan Wagnerin vaikutusvallan lisääntymiseksi, vaikka niiden sijaan tulisi painottaa länsiafrikkalaisten toimijuuden ja itsemääräämisoikeuden mahdollista toteutumista muutoksen myötä? Eihän Ukrainan sotaakaan olla haluttu kehystää Venäjän ja Naton valtakamppailuksi, vaan on korostettu Venäjän hyökkäystä suhteessa Ukrainan itsemääräämisoikeuteen. Tästä seuraa väkisinkin olettamus, että Länsi-Afrikan vallankumoukset mielletään Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestelmän, status quon, ja sen liittolaisten valtapiirien heikentymiseksi.

Vaikka siirtomaajärjestelmä on lakkautettu jo vuosikymmeniä sitten, kolonialististen rakenteiden purkaminen on Länsi-Afrikassa jäänyt pahasti kesken. Konkreettinen esimerkki tästä löytyy muun muassa Länsi-Afrikan CFA-frangista, joka on käytössä kahdeksassa Länsi-Afrikan maassa. Kolonialistiset rakenteet ovat myös saaneet uusia muotoja finanssipolitiikan muodossa ja mukaan on tullut uusia toimijoita.

Ranskan läsnäolon vastainen mieliala on voimistunut alueella viime vuosina entisestään. Senegalissa ja Norsunluurannikolla, kahdessa Ranskan keskeisessä liittolaismaassa, nuoriso on järjestänyt suuria mielenosoituksia samalla kun mellakoitsijat ovat tuhonneet ranskalaisten yritysten omaisuutta Dakarissa. Nuorten esikuvaksi on noussut muun muassa ristiriitoja herättävä kansalaisaktivisti Kémi Séba, joka pidätettiin, kun hän poltti CFA-frangin symbolina valuutan vastustamisesta.

Luonnollisesti myös Venäjä, Kiina, Turkki ja useat arabimaat ovat hyödyntäneet vanhojen siirtomaavaltojen uuskolonialismiin kohdistuvaa kritiikkiä vahvistaessaan omia sotilaallisia ja taloudellisia intressejään. Ne pyrkivät parhaansa mukaan kasvattamaan kaupankäyntiä ja vahvistamaan pääsyään mantereen luonnonvaroihin. Niin sanottu Françafrique onkin vaihtumassa paikoittain Länsi-Afrikassa Kiinan taloudelliseen ja Venäjän sotilaalliseen Afrikkaan.

YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

YTT, dosentti Anitta Kynsilehto on yliopistotutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa.

Artikkelikuva: Pascal Treichler / Pixabay

Artikkelia päivitetty: 21.8.2023 klo 11.39: Burkina Fason vallankaappaukseen korjattu oikea vuosiluku.
28.8.2023: Lisätty linkki artikkelin toiseen osaan.

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Afrikan vallankaappausvyöhyke 1: Kesken jäänyt dekolonisaatio ja turvattomuus Länsi-Afrikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Autto, Janne (2023): Talouskuri tuli Suomeen. Vastapaino. 244 s.

Sosiologian apulaisprofessori Janne Auton toimittama kirja Talouskuri tuli Suomeen pyrkii selvittämään ”miten ja millaisin seurauksin talouskuri otettiin käyttöön Suomessa 2010-luvulla”. Kirja keskittyy siis ajankohtaisiin kysymyksiin ja lähihistoriaan, eli vuoden 2008 globaalin finanssikriisin ja 2010-luvun alun eurokriisin kontekstiin. Talouskuria tarkastellaan eri näkökulmista kahdeksassa luvussa yhteensä 12 kirjoittajan voimin.

Vaikka jotkin talouspoliittiset kommentaattorit ovat esittäneet, että talouskuria ei ole Suomessa edes todella harjoitettu, teos antaa tähän väitteeseen tärkeää perspektiiviä. Esimerkiksi historiantutkija Sami Outisen kirjoittama luku taustoittaa aihetta tarkastelemalla myös suomalaisen talouskurin jatkuvuuksia.

Tutkimusongelman kehystys nojaa erityisesti poliittisen talouden professori Mark Blythin määritelmään talouskurista sekä hänen aihetta käsittelevässä, myös suomennetussa, kirjassaan esittämiin faktoihin ja tulkintoihin. Blythin mukaan talouskuri on ”tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja”. Toisin sanoen talouskurilla pyritään julkiseen budjettitasapainoon ja vientiteollisuutta tukevaan palkkamalttiin, usein suhdanteista riippumatta.

Tämän rinnalle teoksessa tuodaan kuitenkin myös määritelmiä, joissa talouskuria pidetään pikemminkin yleisenä mielialana tai elettynä kokemuksena kuin tietynlaisena talouspolitiikkana.

Talouskuria on kritisoitu sosiaalisten tavoitteiden ja jopa ihmisoikeuksien alistamisesta taloudellisille näkökohdille kuten julkisen talouden tasapainolle. Painotus näkyi tulotason heikkenemisenä, köyhyyden lisääntymisenä ja talouskasvun heikkoutena eri puolilla Eurooppaa 2010-luvulla. Kirja asemoituu selkeästi osaksi tätä kritiikkiä ja perustelee näkemyksensä varsin vakuuttavasti.

Talouskuri uusliberaalina politiikkana

Kirjan johdannossa dokumentoidaan tarkasti talouskuriksi määriteltäviä poliittisia päätöksiä 2010-luvun Suomesta. On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti Jyrki Kataisen, Alexander Stubbin ja Juha Sipilän hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta. Kun bruttokansantuotekaan ei ole noussut juuri finanssikriisiä edeltänyttä tasoa korkeammaksi, ovat julkisen talouden säästötoimet merkinneet elintason laskua varsinkin sosiaaliturvan varassa eläville.

Talouskuri yhdistetään johdannossa myös uusliberalismiin, eli poliittiseen aatteeseen, jonka mukaan valtion ydintehtäviä ovat omistusoikeuden ja vapaiden markkinoiden tukeminen sekä laajentaminen. Tämän yhteyden avaaminen jää hieman niukaksi, mutta useimmissa kirjan luvuissa talouskuri nähdään keinona viedä valtion tehtäviä uusliberaalien ihanteiden mukaiseen suuntaan. Tällöin markkinoiden rooli yhteiskunnallisena ohjausmekanismina kasvaa ja hyvinvointivaltioon sekä kollektiiviseen työmarkkinasopimiseen suhtaudutaan kriittisesti.

On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta.

Tarkemmin uusliberalismia määritellään kirjan yhteenvedossa sekä Outisen kirjoittamassa luvussa, joka tarkastelee talouskurin pitkää historiaa Suomessa 1800-luvulta 2000-luvun alkuun. Outisen mukaan Suomessa on aina ollut kamreerimainen, budjettialijäämiä välttelevä ote talouspolitiikkaan. Keynesiläinen suhdannepolitiikka, joka tarkoittaa valtion tekemää velkaelvytystä talouden laskusuhdanteessa ja ylijäämien kasvattamista noususuhdanteessa, ei lyönyt meillä läpi.

Päinvastoin 1970-luvulta alkaen vallalle pääsivät osin kansainvälisten vaikutteiden myötä uusliberaalit ajatukset markkinoiden – erityisesti finanssimarkkinoiden – vapaudesta, julkisten menojen, palkkatason ja inflaation hillitsemisestä sekä näiden takaamasta kilpailukyvystä.

Monet uusista linjauksista, kuten finanssimarkkinoiden vapauttaminen ja työttömyyden kasvun sietäminen, toki esitettiin pienelle maalle välttämättöminä eikä niinkään ideologisesti toivottavina. Lopputuloksena oli joka tapauksessa valtion ohjausvallan heikkeneminen ja talouspolitiikan alistaminen ”markkinakuriin”, jossa esimerkiksi korkotaso riippui kansainvälisen pääoman liikkeistä – varsinkin, kun prioriteettina oli myös valuutan arvon pitäminen vakaana. Markkinoiden on koettu vaativan julkisten menojen leikkauksia ja palkkamalttia sekä vieroksuvan devalvaatiota, eli yhden valuutan vaihtoarvon alentamista suhteessa muihin, veronkorotuksia ja vahvaa työmarkkinoiden sääntelyä.

Kurin kielelliset ja materiaaliset ulottuvuudet

Kirja keskittyy paljolti talouskuriin liittyviin puhe-ja ajattelutapoihin: Janne Autto ja Jukka Törrönen analysoivat luvussaan Sipilän hallituksen talouskuripäätöksiä, niiden perustelua ja vastustusta varsinkin eduskuntakeskusteluissa. Christer Lindholm tarkastelee joitakin talouskuriretoriikan yleisiä virheoletuksia ja -päätelmiä, varsinkin valtion rinnastamista kotitalouteen. Timo Harjuniemi taas osoittaa, miten talousmedia tuki kuripolitiikkaa toistamalla eliitin kertomusta toimien välttämättömyydestä ja vaihtoehdottomuudesta.

Nämä luvut tuovat hyvin esiin, miten talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä. Näkökulmasta riippuen hyvinvointivaltio joko pelastuu tai tuhoutuu talouskurin myötä, säästötoimet ovat väistämätön rangaistus väitetystä holtittomasta taloudenpidosta ja tuleville sukupolville koituva lasku olisi aina kipeämpi kuin nykyhetken lasten kokema köyhyys.

Talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä.

Julkisen keskustelun lisäksi osassa luvuista tarkastellaan talouskurin reaalisia vaikutuksia. Johdanto alkaa puhuttelevilla esimerkeillä Britannian ja Kreikan köyhyysongelmista ja jopa itsemurhien lisääntymisestä, jotka näyttävät olleen talouskurin eli julkisten menojen leikkausten seurausta.

Anna Elomäki, Hanna Ylöstalo ja Johanna Kantola käsittelevät talouskuria sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Naisvaltaisten julkisten hoivapalveluiden leikkaukset ovat johtaneet toimeentulon heikkenemiseen ja hoivatyön siirtymiseen naisten tekemäksi palkattomaksi työksi. Marja Lindberg ja Mikael Nygård puolestaan tarkastelevat sosiaaliturvan ja päivähoito-oikeuden leikkauksien vaikutuksia lapsiperheisiin erityisesti haastatteluaineiston avulla.

Tero Toivanen, Paavo Järvensivu ja Ville Lähde arvioivat, että talouskuri on hidastanut ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisien hillintää Suomessa ja Euroopassa. He esittävät talouskurin ja kilpailuvaltiomallin vaihtoehdoksi ekologista jälleenrakennusta tukevan siirtymäpolitiikan, jossa valtio voi ottaa aktiivisemman roolin finanssi- ja teollisuuspolitiikassa uuden teknologian kehittämiseksi ja ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi.

Syiden ja seurausten analyysi jää ohueksi

Talouskuri tuli Suomeen on nimensä mukaisesti kelpo kuvaus siitä, miten säästö- ja leikkauspolitiikkaa on Suomessa harjoitettu. Kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan syvällisempää kuvaa tutkimusongelman toisesta puolesta eli talouskurin seurauksista. Sen valottamiseksi olisi tarvittu tarkempaa tilastotiedon tarkastelua ja syy-seuraussuhteisiin pureutuvaa empiiristä analyysia – tai vähintään lisää viittauksia tällaisiin tutkimuksiin.

Jonkin verran näitä toki on, varsinkin johdannossa ja sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä luvussa. Myös lapsiperheiden haastatteluista paljastuva ”eletty talouskuri” on tärkeä ja usein syrjään jäävä näkökulma. Ilman niin sanottua kovaa tilastodataa talouskurin kannattajat ovat kuitenkin tunnetusti kärkkäitä kyseenalaistamaan, oliko kuri todella olennainen syy köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymiselle tai talouskasvun heikkoudelle.

Kaikkiin relevantteihin tutkimuskysymyksiin ei toki ole mahdollista löytää empiirisen talous- ja yhteiskuntatieteen suosimia ”luonnollisia kokeita” tai muita kokeellisia tutkimusasetelmia, joissa tutkittava muuttuja voitaisiin luotettavasti eristää muista ilmiöön vaikuttavista tekijöistä. Perusteltuja oletuksia vaikutuksista voidaan kuitenkin esittää myös ilman niitä.

Pelkkä ajallinen yhteys ihmisten toimeentulon leikkausten sekä köyhyyden ja itsemurhien lisääntymisen välillä antaa jo aiheen olettaa jonkinlaisen vaikutuksen, koska uskottavia vaihtoehtoisia selittäjiä on vaikea löytää. Politiikkaa tehdessä ei kannata jäädä odottamaan ehdotonta varmuutta, vaan on toimittava todennäköisyyksien pohjalta – etenkin jos vaakakupissa on inhimillinen kärsimys ja hätä.

Vaikka talouskurin kielteiset vaikutukset tunnustettaisiin, sen kannattajat esittävät kurin yleensä olevan välttämätöntä tai vähintään tuottavan pitkällä aikavälillä enemmän myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia. Nämä poliittisessa keskustelussa loputtomasti kiertävät ja uusiutuvat uskomukset ovatkin jälleen kirjan ydinmateriaalia. Niiden empiirinen perusta on heikko, mutta sillä ei lopulta ole juurikaan väliä, koska uskomukset ovat keskeisiä elementtejä sitkeissä ja laajasti jaetuissa ideologioissa ja maailmankuvissa.

On kuviteltava muutakin kuin talouskuria

Autto ja Törrönen viittaavat taloutta tulkitseviin ajatuskokonaisuuksiin käsitteellä ”kuvitellut taloudet” ja peräänkuuluttavat kykyä kuvitella myös muunlaisia kuin julkisessa – tai tieteellisessä – keskustelussa kaikkein yleisimmin esiintyviä talouksia. Sama painotus on kirjan yhteenvedossa, jossa muistutetaan, että talous on poliittista ja kiistanalaista.

Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa ja haastamassa talouskuria sekä markkinoiden käsitettyä ylivoimaisuutta yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa valtiojohtoisemmalla teollisuus- ja innovaatiopolitiikalla. Tähän toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä tuttuun suuntaan länsimaita työntää myös tutkimusten mukaan geopoliittisten jännitteiden ja suurvaltakilpailun kiristyminen.

Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa.

Suomalaisessa politiikassa talouskurin eetos kuitenkin pitää pintansa maailman muuttumisesta riippumatta, mistä kesällä 2023 tulevan hallituksemme todennäköinen kokoonpano on ilmeinen esimerkki. Vanhoihin ajatusluutumiin palaaminen pandemian, Venäjän hyökkäyssodan ja ympäristökriisin kokemuksista huolimatta saattaa tulevina vuosina heikentää talouden kasvun ja uudistumisen edellytyksiä yhtä vakavasti kuin 2010-luvulla. Tämän skenaarion välttämiseksi Auton ja kumppanien kirjan kaltaiset kriittiset ulostulot ovat aina paikallaan.

VTT Ilkka Kärrylä työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Talouskurista, sen seurauksista ja vaihtoehdoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Päätöksentekoa perustellaan usein erilaisin tunnusluvuin, tilastoin, laskelmin ja indikaattorein. Näillä määreillä pyritään kuvaamaan toimintaa ja sen vaikuttavuutta. Vaikka numeerinen ilmaisutapa on luonteva osoittamaan talouden vaihtoarvoa, inhimillisen toiminnan mittaaminen numeroina ei ole ongelmatonta. 

Väitöskirjassani tutkin koulutusjärjestelmän ohjauskeinojen kytkeytymistä tietoon ja päätöksenteossa käytettyihin numeroihin. Kysyn tutkimuksessani, miten numeerinen data muotoutuu koulutuksen käytännöissä ja miten tätä dataa käytetään ja tulkitaan koulutuspolitiikassa ja muilla politiikkasektoreilla, kiinnittäen erityistä huomiota koulutuspolitiikan ohjauskeinoihin. 

Tutkimukseni mukaan koulutuspolitiikan ohjauksen keinoja ovat muun muassa lainsäädäntö, rahoitus, tulossopimukset, informaatio-ohjaus ja erilaiset mittarit, joista yleensä käytetään nimitystä indikaattorit.

Vaikka numeerinen ilmaisutapa on luonteva osoittamaan talouden vaihtoarvoa, inhimillisen toiminnan mittaaminen numeroina ei ole ongelmatonta. 

Lainsäädäntö ja julkinen rahoitus ovat kytköksissä yhteiskunnan oikeus- ja politiikkajärjestelmään sekä talouteen. Tulossopimuksin koulutuksen rahoittaja ja järjestäjä asettavat ja seuraavat koulutuksen tuloksia. 

Myös Euroopan unioni hyödyntää yhteisen talousalueen strategian ohjaukseen indikaattoreita niillä politiikan alueilla, jotka ovat kunkin maan kansallisen lainsäädännön piirissä. Näin seurataan esimerkiksi korkeasti koulutettujen osuutta väestöstä sekä perustellaan tämän osuuden kasvattamista.

Modernin yhteiskunnan koulutusjärjestelmä ja järjestelmän ohjauskeinot

Sosiologi Niklas Luhmann on kuvannut systeemiteoriassaan yhteiskunnan muotoutuvan eriytyneiden osajärjestelmiensä kommunikaatioista. Osana yhteiskunnan kokonaisuutta koulutusjärjestelmä huolehtii valikoinnista ja ohjaamisesta urapoluille. Järjestelmän vastuulla on se, että uudet sukupolvet saavat taitoja ja kykyjä, joita tarvitaan työmarkkinoille pääsyyn ja yhteiskunnan jäsenenä toimimiseen. 

Koulutusjärjestelmän ohjauskeinot ovat kytköksissä politiikkaan, koska koulutusta ohjaavaa lainsäädäntöä ja politiikkaohjelmia laaditaan osana poliittista prosessia. Julkisen talouden jakopäätökset ja talouden seuranta vaikuttavat koulutuksen resursseihin. Oikeusjärjestelmä ohjaa säädöspohjan kautta koulutuksen toteuttamista. Jokaisella ohjauskeinolla on erilainen tapa perustella ja oikeuttaa toimintaa. 

Datan muodostumisen ja hyödyntämisen kannalta on kiinnostavaa, että lainsäädännön ja taloudellisen ohjausmekanismin määrittämää, hallinnossa kerättyä dataa hyödynnetään valtionhallinnon – esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön – informaatio-ohjauksessa ja suoritusindikaattorien muodostamisessa. 

Koulutuksen alalla laskelmia ja tulkintoja tehdään myös kyselyin kerättyyn dataan perustuen. 

Kasvatuksen ilmiöitä kuvaamaan pyrkivän rekisteridatan muotoutuminen

Oppilaitoksissa toiminnasta tehdyt kirjaukset ovat osa päivittäistä työtä. Opettaja kirjaa ylös, kuinka monta opiskelijaa on paikalla ja keitä he ovat. Tutkintotavoitteisessa koulutuksessa opiskelijoiden suorituksia arvioidaan, ”annetaan numeroita” tai yksinkertaisimmillaan hyväksytään tai hylätään. Koulutuksen hallinnossa jokainen opiskelija ja opintosuorite kirjataan rekisteriin, jotta tiedetään, keitä ja kuinka monta opiskelijaa on yhteensä ja miten he etenevät opinnoissaan. 

Opiskelijan tunnistaminen, opiskelijoiden kokonaismäärä ja tieto koulutukseen osallistumisesta on informaatiota, jota välitetään rahoittajalle ja opintotukiviranomaiselle, mikäli opiskelija on oikeutettu opintotukeen. 

Opiskelijamäärä ja suoritukset sekä koulutuksen kustannukset ovat koulutuksen järjestäjän saaman julkisen rahoituksen perusta.

Opiskelijamäärä ja suoritukset, esimerkiksi tutkintojen muodossa, sekä koulutuksen kustannukset ovat koulutuksen järjestäjän saaman julkisen rahoituksen perusta. Siksi rekisteridatan luotettavuus on korkealla tasolla; koulutuksenjärjestäjän oma etu on tuottaa tarkkaa tietoa toiminnastaan. 

Tämä oppilaitoksen ja rahoittajan välinen, koulutuksen talouteen linkittyvä tiedonvaihto tuottaa sivutuotteena hallinnollista rekisteridataa, jota voidaan hyödyntää myös muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseensa. Paitsi kommunikaatioon koulutuksen järjestäjän ja rahoittajan välillä, dataa hyödynnetään tilastointiin ja politiikan perustelemiseen. Näin koulutusdata vaikuttaa myös laajemmin politiikan verkostoissa.

Tutkintorekisteri kuvaa oppilaiden suoriutumista numeroin

Tutkintorekisterin muotoutuminen on niin ikään havainnollinen esimerkki numeroista koulutuksen hallinnon teknologiana. Tutkintorekisteri perustuu oppilaiden suoriutumisen numeeriseen arviointiin oppilaitoksen arjessa. Opettajat kirjaavat havaintojaan jokaisen oppilaan suoriutumisesta, antavat arvosanoja ja kirjaavat niitä. 

Koulutuksen päättövaiheessa oppilaan arvosanat tiivistetään suoritetuksi tutkinnoksi, jonka ala ja taso kirjataan hallinnon rekisteriin. Tutkinnot koodataan numeroarvolla, jonka avulla voidaan seurata esimerkiksi eri alojen tutkintojen määriä ja suhteuttaa niitä työvoiman tarpeeseen tai tulevaisuuden ennusteisiin. 

Väestötason tarkastelussa tutkintodata muunnetaan uudenlaiseen numeeriseen muotoon koulutustasoiksi ja koulutustasoindikaattoreiksi. Tässä prosessissa tutkintojen alaa indikoiva tarkempi koodaus jää pois, kun tutkinnot muunnetaan yksinomaan niiden tasoa kuvaavaksi kategoriaksi. Koska data on valmiiksi koodattua ja helposti saatavilla Tilastokeskuksen tutkintorekisteristä, sitä myös käytetään laajasti erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. 

Esimerkiksi matala koulutustaso liitetään tyypillisesti ongelmiin, kuten köyhyyteen, sairauteen ja rikollisuuteen ja korkea koulutus talouskasvuun ja yhteiskunnan menestykseen.

Tässä muuntamisprosessissa tehdään kuitenkin valintoja, jotka latistavat koulutuksen monimuotoisuuden ja tuottavat uudenlaisia tulkintoja. Kansainvälinen koulutusluokituksen standardi ISCED 2011 on laadittu suhteuttamaan eri maiden koulutusjärjestelmien tutkintoja vertailukelpoisiksi koodeiksi. 

Standardien mukaan koulutus luokitellaan kahdeksaan eri asteeseen, mutta näyttää siltä, että kansallisessa ja EU-politiikassa päädytään useimmiten yksinkertaistamaan koulutusasteet kolmeen kategoriaan. Tällöin väestö ryhmitellään vain kolmeen: matalan, keskitason ja korkean koulutustason kategoriaan.

Tieto siis yksinkertaistuu muuttuessaan yhteisverrannolliseksi. Koulutustaso tällaisena kolmiarvoisena kategoriana voidaan edelleen liittää uudenlaisiin numeerisiin laskelmiin ja yhteiskunnallisiin huoliin. Esimerkiksi matala koulutustaso liitetään tyypillisesti ongelmiin, kuten köyhyyteen, sairauteen ja rikollisuuteen ja korkea koulutus talouskasvuun ja yhteiskunnan menestykseen.

Kyselydatan merkitys

Osana Euroopan Unionin tilastotuotantoa Suomessa toteutetaan kuukausittain Työvoimatutkimus -kysely satunnaisotoksella valitulle joukolle. Kyselyn yksi keskeinen tiedontarve liittyy koulutuksen suorittamiseen ja koulutukseen osallistumiseen. Kysely poikkeaa tiedonkeruun menetelmänä rekistereistä täysin. 

Ennen kyselyn toteuttamista on laadittava kysymykset ja mitta-asteikot. Kyselyn toteuttavat sen aihepiiriin ja tekniikoihin perehtyneet tekijät, Suomessa Tilastokeskuksen asiantuntijat. Kyselyn laadintaan, toteutukseen, datan käsittelyyn ja analyysiin tarvitaan resursseja, ihmisiä ja teknisiä ratkaisuja. Vaikka Suomessa suuri osa tilastodatasta syntyy hallinnon sivutuotteena, kansainväliset kyselyt työllistävät meilläkin asiantuntijoita. 

EU:n ja taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n kyselyjen – jälkimmäisistä suomalaisille tunnetuin lienee PISA-kyselytutkimus – lisäksi koulutuksesta kerätään arviointidataa, josta Suomessa vastaa pääosin Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI. Kyselyn etu on se, että kysymykset voidaan laatia vapaasti mittaamaan juuri kiinnostuksen kohteena olevia aihepiirejä. 

Kaikille vähänkään tilastotieteeseen perehtyneille on selvää, että mittarin laatiminen on vaativa tehtävä ja on epävarmaa, ovatko mitattavat asiat todella relevantteja yhteiskunnallisen tiedontarpeen näkökulmasta.

Mahdolliset ongelmat liittyvät kyselyn otokseen ja vastauskatoon. Tutkimuksen otos määrittää ketkä mahtuvat mukaan, ja toisaalta keitä suljetaan ulos. Vastauskato taasen tarkoittaa, että otokseen kuuluvia henkilöitä ei tavoiteta tai he kieltäytyvät vastaamasta. Jos yli puolet jättää vastaamatta, kyselyn merkitys kyseenalaistuu.

Mutta koska työläs kysely on toteutettu, se useimmiten raportoidaan ongelmista huolimatta. Kaikille vähänkään tilastotieteeseen perehtyneille on selvää, että mittarin laatiminen on vaativa tehtävä ja on epävarmaa, ovatko mitattavat asiat todella relevantteja yhteiskunnallisen tiedontarpeen näkökulmasta.

Autuaaksi tekevä koulutustason nosto

Koulutuksen toteutumista ja koulutuksen kytkeytymistä muihin yhteiskunnan toimintoihin kuvaavat tilastot ovat tyypillinen rekisteridatan hyödyntämiskohde. Yksi hyödyntämistapa on edellä kuvattu tutkintojen standardointi ja muuntaminen koulutustasoiksi. 

Väestön koulutustasosta onkin muodostunut suomalaisen politiikan kestoaihe ja kiistakapula. Tällä hallituskaudella pöydällä ovat olleet teemat kuten oppivelvollisuuden laajentaminen ja osaamisen ja oppimisen tiekartta vuodelle 2030. Jos matalan koulutustason käsitetyt ongelmat ovat tuttuja, niin yhtä lailla odotetaan korkean koulutustason tuovan suuria hyötyjä talouskasvulle, demokratialle ja hyvinvoinnille. 

Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa koulutustason nosto nähdään ongelmien ratkaisemisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä. Korkeakoulutettujen määrän lisäämistä tuovat voimakkaasta esiin etenkin siitä hyötyvät tahot, kuten opetusalan järjestöt ja opetus- ja kulttuuriministeriö. Laadittu osaamisen ja oppimisen tiekartta näyttäisi keskittyvän korkean koulutustason laajentamiseen ja TKI-toiminnan resurssointiin.

Toisaalla on työvoimapula, jonka paikkaamisen ensisijaiseksi keinoksi ajetaan ulkomaisen työvoiman rekrytointia. Hoitoalalla tästä räikeä esimerkki on sairaanhoitajien rekrytointi – sairaanhoitajan koulutushan luokitellaan nykyään meillä korkea-asteen koulutukseksi. Silti käytännössä esimerkiksi Filippiineillä sairaanhoitajakoulutuksen suorittaneiden tutkintoa ei Suomessa tunnusteta, ja he työskentelevät hoitoalan avustavissa tehtävissä.

Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa koulutustason nosto nähdään ongelmien ratkaisemisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä.

Voidaan esittää, että koulutustaso on erittäin epätarkka mittari siihen, miten työvoiman koulutus –tai koulutuksessa saavutettu osaaminen– vastaa työmarkkinoiden tarpeita, koska se on alun perin laadittu kansainvälisen vertailun mahdollistamiseen. 

Hienojakoisen standardin sijaan on yhä tavallisempaa, että yhteiskuntapolitiikassa keskitytään vain matalan, keskitason ja korkean tason koulutukseen. Keskustelussa tuodaan näistä kuitenkin esiin ainoastaan matalan ja korkean koulutuksen näkökulmaa, kun matala liitetään yhteiskunnallisiin ongelmiin ja korkea liitetään menestykseen. 

Indikaattoreissa saavutettu koulutustaso yhdistetään aina tiettyyn ikäryhmään, jolloin otetaan kantaa myös siihen, mihin mennessä henkilön tulisi suorittaa tietty koulutusaste. Eurooppa 2020-strategiassa käytetty ”aikaisen koulun jättäjän” (engl. early school leaver) -indikaattori esimerkiksi osoittaa, että 25 ikävuoteen mennessä tulisi suorittaa vähintään toisen asteen tutkinto lukiosta tai ammattikoulusta. Samaisen strategian toinen tavoite oli nostaa 30–34-vuotiaiden osuutta korkeasti koulutetuista 42:een prosenttiin. 

Vastikään julkaistu OECD:n koulutuksen tilanneraportti Education at a Glance kohdistaa huomion laajennettuun 25–34-vuotiaiden osuuteen korkeasti koulutetuista. Tällä tavoin ikäryhmää muuttamalla saadaan uutisoinnissa aikaan huoli Suomen väestön koulutustason laskusta. 

Löysimme kollegani Marja Alastalon kanssa Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämästä indikaattoripalvelu Sotkanetistä myös mittarin, joka osoitti korkea-asteen koulutuksen saaneiden osuuden vasta 15 vuotta täyttäneistä. Voitaneen puhua tietystä pakkomielteisestä ja eriarvoisuutta synnyttävästä keskittymisestä korkeakoulutuspolkuihin muiden opintopolkujen yli.

Miksi korjata koulutusta, jos se ei ole rikki?

Suomessa on laaja aikuiskoulutustarjonta ja joustava koulutusjärjestelmä, mikä mahdollistaa tutkinnon tavoittelun ja kouluttautumisen erilaisissa elämäntilanteissa. Vapaan sivistystyön toiminnassa opiskelu nähdään arvona sinänsä ja osallistumista motivoi yksilöllinen tarve. Jos systeemimme toimii, miksi sitä pitäisi korjata? 

Ehkäpä EU:n ja maailman tasolla voitaisiin pikemminkin ottaa mallia Suomen ja muiden Pohjoismaiden joustavan kouluttautumisen mallista sen sijaan, että ahdamme koulutusjärjestelmäämme pakolla uusia ikästandardeja ja liitämme niitä huoliin väestön heikkenevästä koulutustasosta. 

Sosiologi ja filosofi Georg Simmel nosti jo 1800-luvun lopulla esiin huolen siitä, että numeroin ilmaistuna inhimillisestä toiminnasta tulee näkyväksi vain sen laskettavissa oleva suoritus. Simmelin varoitus on yhä ajankohtainen koulutuspolitiikan suhteen.

Koska kattavaa rekisteridataa on olemassa, sitä voitaisiin kenties hyödyntää työmarkkinoiden tarpeiden ennakoinnin sekä työvoiman osaamisen ja työmarkkinoiden tarpeiden kohtaamisen hienosyisempään analyysiin. Puuttuuko hallinnosta kuitenkin asiantuntemusta tai ehkä resursseja rekisteridatan hyödyntämiseen? Vai käytetäänkö paukut kansainvälisten kyselyjen ”palvelemiseen”? 

Sosiologi ja filosofi Georg Simmel nosti jo 1800-luvun lopulla esiin huolen siitä, että numeroin ilmaistuna inhimillisestä toiminnasta tulee näkyväksi vain sen laskettavissa oleva suoritus. Koulutuksen laatuseikat ja erityispiirteet on vaikeaa osoittaa yksinkertaisin laskelmin. 

Simmelin varoitus on yhä ajankohtainen: mikäli raha toimii ohjaavana periaatteena koulutuspolitiikan suunnittelussa, yksilöllisyys ja tunnesuhteet jäävät vaille huomiota.

Paula Alanen on kasvatustieteen tohtori (KT), joka työskentelee post doc -apurahatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa DIGITO-hankkeessa ja osallistuu uuden tiedon popularisointiin keskittyvän Livetiede-konseptin kehittelyyn.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan vuonna 2022 tarkastettuun väitöskirjaan ja on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Numeroiden valta koulutuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.