Lindholm: Rehellisempää talous­politiikkaa

Lukuaika: 5 min. 

Arvio: Christer Lindholm: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka – Thatcherista Trumpiin. Vastapaino, 2019.

Jos markkinafundamentalismia ei anneta aitona valintana äänestäjille, sitä ei tarvitse argumentoida, debatoida tai deliberoida, mitkä ovat kaikki liberaalin demokratian keskeisiä elementtejä.

Christer Lindholmin kirja Totuudenjälkeinen talouspolitiikka – Thatcherista Trumpiin jatkaa kirjoittajan aiempaa työtä, jossa tarkastellaan kriittisesti enemmän tai vähemmän vakiintuneita talouspoliittisia käsitteitä ja mekanismeja.

Lindholmin lähestymistapa tuo mieleen muita teoksia, joissa paitsi talouspolitiikan myös markkinatalouden ylivoimaisuutta korostavan taloustieteen oletuksia kyseenalaistetaan voimakkaasti.

Kirjan alussa liikutaan melko yleisellä tasolla erilaisia talouspoliittisia suuntauksia ja niiden ”valtakausia” oman aikakautensa ”maalaisjärjen” talouspolitiikkana kuvaten. Syvempi akateeminen tutkimus jää väistämättä vähäiseksi, mikä heijastuu myös kirjan verrattain kevyeen lähdeluetteloon.

Koska kirjan lähtökohta mitä ilmeisemmin on talouspolitiikan yleistajuistaminen, tämä on samaan aikaan sen vahvuus ja heikkous: yleistajuinen lähestymistapa on varmasti helpompi laajemmalle yleisölle, mutta enemmän poliittista taloutta seuranneille kirja ei anna kovia ammuksia käyttöön tarjoamalla kattavaa viitteistöä.

Tämä on huomioitava siksi, että taloustieteelliset keskustelut Suomessa nojaavat voimakkaasti asiantuntijatiedosta kumpuavaan auktoriteettiin – Juhana Vartiaisen keväinen kirja on tästä hyvä esimerkki. Viitteistys olisi ollut ensisijaista kirjailijan provokatiivisesti nimeämän totuudenjälkeisen taloustieteen hegemonian kumoamisessa, joka on kirjan tarkoitus.

”Markkinafundamentalismi” kritiikin kohteena

Kirjan yhtenä punaisena lankana on thatcherismistä juonnettu talouspoliittinen truismi TINA – ”there is no alternative, vaihtoehtoa ei ole”. Talouspolitiikka ei siis olekaan politiikkaa laisinkaan, koska sen puitteissa on vain yksi ratkaisu: markkinoiden ohjaavat imperatiivit. Lindholm mainitsee kapitalismin moraalifilosofi Ayn Randin ajatusten toisintamisen tässä yhteydessä.

Lindholm ei kuitenkaan kirjassaan käytä tutumpaa uusliberalismi-termiä. Hänen mielestään tarkempi nimitys on miljardööri George Sorosilta peräisin oleva käsite markkinafundamentalismi.

Kirjassa käytetyn määritelmän mukaan markkinafundamentalismi on kuin sekoitus talouspoliittisia oletuksia ja uskonnollista dogmaa – ideologiaa. Moraali- ja talouspolitiikan yhteennivoutuminen on yksi Randin keskeisimmistä huomioista.

Lindholmilla ei ole ongelmaa markkinoiden saati kapitalismin kanssa, vaan sen, kun talouspolitiikassa ei tunnisteta ideologisia – poliittisia – valintoja ja vaihtoehtoja ja vakuutetaan näin äänestäjiä hyväksymään omien etujensa vastaista talouspolitiikkaa.

Tämä näkyy siinä, että markkinafundamentalistien kielenkäyttö ei ole lainkaan muuttunut sitten 1980-luvun. Esimerkiksi kun kerrotaan julkisen sektorin olevan liian suuri, vain harvoin kuvaillaan, mikä olisi julkisen sektorin sopiva, ”oikea” koko.

Markkinafundamentalismia ei anneta aitona valintana äänestäjille.

Kyse ei siis ole käytännön politiikasta vaan ideologisesta periaatteesta, sillä sama diskurssi toistuu lukemattomissa maissa.

Kirjan argumentti onkin, että markkinafundamentalismia ei anneta aitona valintana äänestäjille. Sitä ei siis tarvitse argumentoida, debatoida tai deliberoida, mitkä ovat kaikki liberaalin demokratian keskeisiä elementtejä.

Lindholm jopa toteaa, että tämä ajatusmalli on ”törkeä rikkomus demokratian kaikkein pyhimpiä perusperiaatteita vastaan”.

Muuttuvat talouden asetelmat

Lindholm korostaa useaan kertaan kirjassaan, että talous on muuttuvaista ja siten perusteita talouspolitiikan uudistamiseen on usein ollut.

Kirjassa korostuu talouspoliittisten lähestymistapojen syklisyys: markkinakeskeisyys kriisiytyi (erityisesti Yhdysvalloissa) 1920-luvulla, mikä johti valtiokeskeiseen New Deal -politiikkaan. Se taas pidentyi toisen maailmansodan sotatalouden myötä ja muokattiin uudelleen keynesiläiseksi talouspolitiikaksi.

Dogmaattisuudelta ei välttynyt myöskään keynesiläisyys, jonka valtiokeskeisyys oli sekin muuttunut 1970-luvulle tultaessa ja jäänyt sokeaksi omille ongelmilleen.

Dogmaattinen talouspolitiikka johtaa herkästi ylilyönteihin.

Tämä käsitetty keynesiläisyyden kriisi antoi tilaa viimein markkinakeskeisemmille vaihtoehdoille, jotka saivat oikeuttavan jatkokauden reaalikommunismin romahdettua.

Jokaisella talouspolitiikalla vaikuttaa olevan Lindholmin mukaan heikkoutensa.

Kirjan mukaan keynesiläisyyden ongelma oli niin sanottu Phillipsin käyrä, jonka yksinkertainen tulkinta pelkisti inflaation ja työttömyyden välisen suhteen keskeiseksi talouspoliittiseksi välineeksi. Käyrä ei huomioinut ulkoisia sokkeja kuten öljykriisiä.

Markkinafundamentalismista löytyy puolestaan Lafferin käyrä, jonka mukaan verotasoa voitaisiin optimoida siten, että verotason laskiessa verotulot nousisivat. Tätä optimia ei ole kyetty kuitenkaan määrittämään.

Käyrän taustalla olevia oletuksia on kuitenkin käytetty Suomessakin vuonna 2014 perustelemaan yhteisöveron alennusta.

Dogmaattinen talouspolitiikka johtaa herkästi ylilyönteihin. Brittiläisen markkinafundamentalismin eräs keskeinen piirre oli yksityistäminen, mitä Lindholm pitää perusteltuna, kun huomioidaan valtionyritysten ja julkisen sektorin tehottomuus tuolloin.

Ongelmia tuli, kun alettiin yksityistää palveluja, jotka olivat välttämättömiä hyödykkeitä ja siten alttiita luonnollisille monopoleille.

Tuloksena ei ole ollut suurempaa tehokkuutta, vaan tulonsiirto kotitalouksilta yksityisille yrityksille ja näiden osakkeenomistajille. Tätä esimerkkiä Lindholm nimenomaisesti käyttää perustellakseen ideologian sumentaman, hyvän taloustieteen ulkopuolelle astuvan talouspolitiikan totuudenjälkeisenä.

Pääoma vastaan valtio

Kirja myös havainnollistavaa, kuinka globalisaatio muutti talouden rakenteet mutta ennen kaikkea politiikan ja talouden välisen tasapainon. Valtion kontrolli kansainväliseksi karkaavasta taloudesta irtosi – toki monet yrityksen halusivat nimenomaan vapautua tästä kontrollista.

Monikansalliset yritykset eivät enää ole niinkään kiinnostuneita työvoiman vapaasta liikkuvuudesta, sillä kiitos pääoman vapaan liikkuvuuden, ”ne voivat sijoittaa toimintansa mihin tahansa maailman maahan, josta löytyy riittävästi niiden tarvitsemaan työvoimaa”.

Lindholm kiteyttää seuraukset:

”Siinä missä aikaisemmin eri maiden kansalliset yritykset kilpailivat keskenään kansainvälisillä markkinoilla, uudessa kilpailuasetelmassa maat joutuivat enenevässä määrin kilpailemaan keskenään monikansallisten yritysten investoinneista.”

Tämä muutos käänsi ympäri myös valtion – eli kansallisten poliittisten päättäjien – ja pääoman valta-asetelman. Monikansallinen yritys saattoi jatkossa shopata itselleen edullisimmat toimintaympäristöt kansalliseen talouspolitiikkaan mukautumisen sijaan.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n yritysverotuksen keskiarvo on laskenut vuosien 2000 ja 2015 välillä 32 prosentista 25 prosenttiin.

Haasteena on se, että yritysveron laskujen oletetaan johtavan investointeihin, mutta ne käytännössä on siirretty voittomarginaaliin ja jatkettu kilvoittelusta hyötymistä. Valtioiden etu on tässä suhteessa paitsi väliaikaista myös alati kutistuvaa.

Sama on toistunut mikrotasolla verosuunnittelussa tai jopa veroparatiisien hyödyntämisessä, jota varakkaat kansalaiset itse pitävät oikeutettuna.

Lindholm tiivistää verokilpailun ongelman sekä käytännössä että moraalisella tasolla: varakkaimmat, joiden verokantokyky on suurin, omaavat parhaat työkalut minimoida verotaakkansa.

Kun pienituloisten veronkantokyky pysyy pienenä, keskiluokka joutuu maksamaan suhteessa eniten. Tällöin alkaa herätä kysymyksiä siitä, onko hyvinvointivaltion edellyttämä korkea veroaste enää käytännöllisesti toteutettavissa. Kansallismieliset populistit iskevätkin kiilaansa usein juuri tähän kipukohtaan.

Globalisaatio ja kansallismielinen populismi

Lindholm katsoo, että viime vuosien kiistanalaiset vapaakauppasopimukset ovat omalta osaltaan olleet keskeisesti esillä nimenomaan kansallisen edun ja demokraattisen hallinnan vähentämisen yhteydessä.

Näin ollen selittäessään kansallismielisen populismin nousua Lindholm palauttaa globalisaation takaisin taloudellisten hyötyjen epätasaisen jakautumisen keskiöön. Lindholm esittää tämän keskeiseksi syyksi niin brexit-äänestykselle kuin presidentti Donald Trumpin vaalivoitollekin. Aiemmin epäpoliittisena pidetty talous onkin politisoitunut vauhdilla uudelleen Trumpin kauppasodilla uhkailun myötä.

Kansallismielinen populismi on saanut politiikassa tilaa, joka on ikään kuin annettu dogmaattisella talouspolitiikalla ja demokraattisen päätöksenteon poliittisuutta rajaamalla.

Kansallismielisten populistien menestyksen taustalla on siis taloudellinen tyytymättömyys työmarkkinoiden ja tuotantoketjujen muutoksiin. Kansallismielinen populismi on ottanut perustakseen moraalisen oikeutuksen, mikä mahdollistaa eliitin (tai valtavirtamedian ja -politiikan) esittämisen niin korruptoituneena, että ”aito totuus” muuttuu sisäpiiriläisten dogmaksi.

Lindholmin näkökulmasta vaikuttaakin siltä, että markkinafundamentalistit ansaitsevat tämän vuoksi populismiin yleensä sovelletun ”totuudenjälkeisyyden” leiman kuvaamaan politiikkaansa.

Kansallismielinen populismi on siis saanut politiikassa tilaa, joka on ikään kuin annettu dogmaattisella talouspolitiikalla ja demokraattisen päätöksenteon poliittisuutta rajaamalla.

Mikä siis neuvoksi?

Kansalaiset vaikuttavat olevan totuudenjälkeisen talouspolitiikan ja kansallismielisen populismin puun ja kuoren välissä. Taloudessa tarjotaan samaa tuttua yksipuolista sopeutumista globalisaation vaatimuksiin – veroalennuksia, työmarkkinareformia, pienempää julkista sektoria.

Populismin osalta taasen Lindholm on vakuuttunut siitä, että protektionistinen talouspolitiikka joutuu pian ojasta allikkoon maailmassa, jossa globaali kauppa tuotanto- ja materiaaliketjuineen on totisinta totta.

Finanssikriisistä huolimatta todistustaakka vaikuttaa yhä olevan niillä, jotka kyseenalaistavat totuudenjälkeisen talouspolitiikan.

On odotettavaa esimerkiksi, että halpatuontiin pohjaava tukkukauppa romahtaa, mikä nostaa hintatasoa. Samaan aikaan on odotettavissa, että vienti rajoittuu roimasti vastatullien seurauksena vähentäen työpaikkoja.

Tämä vahingoittanee nimenomaan vähätuloisia.

Politiikassa markkinafundamentalismi on niin ikään vakiinnuttanut asemansa ja populismin nousu rajaa sen haastajien liikkumatilaa. Finanssikriisistä huolimatta todistustaakka vaikuttaa yhä olevan niillä, jotka kyseenalaistavat totuudenjälkeisen talouspolitiikan.

Lindholm katsoo, että ainoastaan kansainvälinen velvoittava instituutioiden kehys voi tuoda tarvittavia muutoksia nykyjärjestelmään. Sen on huomioitava eri maiden talouksien erilaiset tilat (esimerkiksi työlainsäädäntö) ja varmistettava esimerkiksi verosuunnittelun lopettaminen ja ilmastomuutokseen tarttuminen – ilman että kukaan luistaa ruodusta.

Kuitenkin alun perin pankkikriisinä alkanut eurokriisi on talouden pelastamisen nimissä polttanut eurooppalaisen poliittisen pääoman. Tämä on antanut populisteille mahdollisuuden esittää EU joko laiskimusten tulonsiirtoautomaattina tai autoritäärisen sanelupolitiikan auktoriteettina, joka kurjistaa talouskurillaan samalla kun hurskastelee arvoillaan.

Euroalueen finanssikriisin hoitaminen on siis itsessään ollut totuudenjälkeistä talouspolitiikkaa, jossa ei ole rehellisesti kuvattu poliittista tilannetta tai etsitty kaupallisten pankkien pelastamiselle vaihtoehtoja.

Löytyykö ratkaisu demokratian utopioista? Totuudenjälkeisyyden taustalla on varmasti ainakin osin demokratian mielikuvituksen kaventuminen ja utopioiden surkastuminen. Autoritääriselle ja määrätietoiselle ydinryhmän (kaventuneita) etuuksia suojelevalle (protektionistiselle) politiikalle on selvästi kysyntää.

Tähän kipukohtaan tarttuakseen poliittisten puolueiden täytyy astua dogmaattisen – totuudenjälkeisen – talouspolitiikan ulkopuolelle.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

1 kommentti

  1. Ilkka Kajaste 27.11.2019 - 11:07

    Kiinnostava kirja ja mielenkiintoisia kommentteja. Molempia voi kuitenkin arvostella siitä, että johtopäätökset on tehty etäällä todellisuudesta ja ne on sen jälkeen sijoitettu ideologisiin laatikoihin. Ekonomisteja on – aivan oikein – syytetty siitä, että he eivät tarjoa ratkaisuja vaan vaihtoehtoja: toisaalta ja toisaalta, kyllä päätöksentekijät ovat edelleen poliitikot, kulloinenkin hallitus ja parlamentti. Ulkoiset olosuhteet vaihtuvat ja siihen on vaihtoehdot sovitettava. Katsomosta menoa tarkkaillaan ja yritetään ymmärtää. Tässä on monasti erehdytty. Täytyy olla paljon osaamista, että ryhtyy kirjoittamaan kirjaa näistä asioista. On monia pitkän ajan kysymyksiä, joista ollaan suurin piirtein yhtä mieltä kuten ikääntyminen ja ilmasto, mutta monet lyhyen ajan ratkaisut eivät ole näiden kanssa sopusoinnussa. Nämä eivät juurikaan taloustieteeseen vaan lyhytnäköiseen politikointiin, siis demokratiaan (?). Väärä maali.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*