Vuonna 2010 voimaan astunutta yliopistolain uudistusta on pidetty tutkimuksessa keskeisenä suomalaisen yliopistojen itsehallinnon vedenjakajana. Uudistus mullisti yliopistojen hallintojärjestelmiä aiempaa johtajakeskeisempään – managerialistiseen – suuntaan.

Lainsäädäntöprosessi sisälsi varauksia yliopistojen itsehallinnosta. Koska yliopistojen itsehallintoa pidetään yleisesti keskeisenä tieteen ja akateemisen vapauden elementtinä, eduskunta edellytti, että opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) seuraisi uudistuksen vaikutuksia.  Itsehallinto ei välttämättä aina mahdollista akateemista tai tieteen vapautta. Ministeriö laatikin vuosina 2012, 2016 ja 2021 selvitykset eli autonomiaraportit yliopistoautonomian tilasta. Lisäksi vuonna 2018 arvioitiin korkeakoulu-uudistuksen vaikutuksia laajemmin.

Uudistuksen myötä suomalaisen yliopistoautonomian suunta muuttui, keskittyen yliopistojen organisaatioon ja sen juridiseen muotoon, hallituksen koostumukseen sekä rehtorin valtaan ja valintaan. Voidaan puhua niin kutsutun ylimmän johdon valtauudistuksista. Käytännössä johtaminen alkoi ammattimaistua suhteessa aiempaan primus inter pares -periaatteeseen, jossa yliopisto-organisaation johtajat nostettiin johtotehtäviin äänestämällä yhteisöstä – ja he myös oletusarvoisesti palasivat takaisin yhteisöön.

Ammattimaistuvan – managerialistisen – johtamistavan myötä yliopistoautonomia ei enää samassa määrin tarkoittanut yliopistojen tilivelvollisuutta yliopistoyhteisölle. Sen sijaan tilivelvollisuus muuttui korostuneesti taloudelliseksi tilivelvollisuudeksi OKM:lle ja muille ulkopuolisille sidosryhmille. Nämä sidosryhmät saattoivat olla myös aiempaa laajemmin edustettuina yliopistojen hallituksissa.

Tarkastelimme Journal of Higher Education Policy and Management -tiedelehdessä julkaistussa tutkimusartikkelissamme tätä muutosta OKM:n tilaamien vaikutusselvitysten avulla pelimetaforaa hyödyntäen.

Autonomiapeli

Pelillisiä vertauskuvia hyödyntävää lähestymistapaa on aiemminkin käytetty koulutuspoliittisessa tutkimuksessa. Tutkimusartikkelissamme teoreettisena lähestymistapana käytetty ”peliekologinen vertauskuva” mahdollisti keskeisten autonomiapelien tunnistamisen. Vertauskuvan avulla hahmottui pelejä, pelaajia, pelien sääntöjä ja peliliikkeitä korkeakoulupoliittisessa ja -hallinnollisessa kontekstissa.

Pelin vertauskuvaa ei tule ymmärtää kirjaimellisesti, vaan hyödyntää sitä kuvaamaan muuttuvia valtasuhteita sekä koulutuspoliittista toimintakenttää sääntöineen. Pelaavia joukkueita ei myöskään ole vain kaksi: paikansimme niin yliopiston henkilöstön, ylimmän johdon kuin opiskelijoiden asetelmia suhteessa toisiinsa. Pelaajat, säännöt ja kentän asetelmat paljastuivat autonomiaraportteja huolellisesti läpikäymällä.

Lähestymistapana pelimetafora havainnollistaa pelaajien erilaisia tavoitteita, heidän välisiään hallinnollisia valtasuhteita sekä näissä tapahtuvien muutosten seurauksia.

Lähestymistapana pelimetafora havainnollistaa pelaajien erilaisia tavoitteita, heidän välisiään hallinnollisia valtasuhteita sekä näissä tapahtuvien muutosten seurauksia. Peliekologinen metafora sopii teoreettisena kehyksenä erityisen hyvin ajan myötä muuttuviin peleihin, koska se kattaa pelaajien ja näiden edustamien intressien liittymisen peliin sekä näiden poistumisen pelikentältä.

Lähestymistavassamme esimerkiksi itsehallinnon pelaajat pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa yliopistokentän itsehallinnon kysymyksissä paitsi omissa yliopistoissaan myös laajemmin. Emme myöskään tunnistaneet vain yhtä, vaan useita pelejä, jotka kietoutuivat itsehallinnon kysymyksen ja jännitteiden ympärille.

Yliopistoyhteisö kokee vaikutusmahdollisuutensa heikoiksi

Suomalaisten yliopistojen rakenteelliset ja hallinnolliset muutokset ovat seuranneet kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta tuttua yhteisöllisen tai vertaisten kollegiaalisen itsehallinnon heikentymistä. Muutoksia ovat motivoineet ensisijaisesti tehokkuuspyrkimykset, tilivelvollisuuden vahvistaminen ja kilpailukyvyn lisääminen. Yliopistojen odotettiin myös vastaavan nopeammin muuttuvan maailman ja entistä lukuisampien sidosryhmien tarpeisiin.

Kehityskulku on tässä suhteessa ollut hyvin samankaltaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, joskin Suomessa sen on katsottu menneen pidemmälle. Korkeakoulupoliittinen koordinaatiovalta on säilynyt OKM:n käsissä, vaikka yliopistot ovatkin itsehallinnollisia yksiköitä. Taloudellinen ohjaus on suomalaisessa tulosohjatussa korkeakoulupolitiikassa merkittävää. Tulossopimuksista OKM:n kanssa yliopistoissa neuvottelee niiden strateginen johto. Yliopistoyhteisöä edustaville tahoille, kuten esimerkiksi yliopistokollegiolle tai konsistorin kaltaiselle monijäseniselle toimielimelle, on jäänyt huomattavasti rajallisempi rooli.

Kehityskulku on tässä suhteessa ollut hyvin samankaltaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, joskin Suomessa sen on katsottu menneen pidemmälle.

Kriittiset tutkijat ovat arvioineet suomalaisten yliopistojen toimintakulttuurin muuttuneen aiempaa kilpailullisemmaksi samaan aikaan kuin yliopistolaiset ovat kokeneet vaikuttamismahdollisuuksiensa heikentyneen. Korkeakoulututkimuksen emeritusprofessori Jussi Välimaa on kuvannut tätä kehityskuluksi, jossa tiedeinstituutio ja strategisesti johdettu yliopisto-organisaatio kasvavat erilleen toisistaan.

Instituutiolla ja organisaatiolla saattaa olla yhä samoja tavoitteita, mutta ne painottuvat eri tavoin. Nykyinen johtamisjärjestelmä on rakennettu siten, että yliopistoa johdetaan hallinnollisena organisaationa eikä niinkään tiedeinstituution tehtävien lähtökohdista. Johtamisjärjestelmän muutosta on perusteltu muun muassa yliopistojen talouden johtamisen tarpeella. Hallituksen asettaminen suoraan taloudelliseen vastuuseen yliopistosta on ohjannut päätöksenteon ja siten käytännön autonomian suuntaa.

Vaikka siis yliopistolain uudistuksessa haluttiin antaa yliopistoille vapaammat kädet suhteessa valtioon, taloudellinen ohjauksen todellisuuden vuoksi retoriikka ja käytäntö eivät saumattomasti kohtaa. Tästä syystä onkin merkittävää, että akateeminen vapaus ja merkityksellinen itsehallinto on tutkimuksessa kytketty toisiinsa.

Pelaajat, tavoitteet ja käänteet pelissä

Tutkimuksessamme pelaajat ja pelin luonne pysyivät jokseenkin samoina kaikissa kolmessa autonomiaraportissa, mutta tavoitteet ja pelien luonne muuttuivat sen mukaan, mitä vakiintuneempana yliopistolain uudistusta seuranneita hallintomalleja saattoi pitää. Tämä vaikutti luonnollisesti merkittävästi pelaajien välisiin asetelmiin.

Vuoden 2012 selvityksessä yliopistojen johto oli keskittynyt uuden organisatorisen järjestelmän, toisin sanoen pelisääntöjen, vakiinnuttamiseen. Tämä tapahtui käsi kädessä ammattijohtajien, eli uusien pelaajien, määrän kasvamisen myötä sekä strategisen johtamisen mallin mukaisen vallan keskittymisen myötä. Toiminnan tehokkuuden ja kilpailukyvyn kasvattaminen ilmenivät keskeisinä johdon tavoitteina, kuten oli tutkimuskirjallisuuden perusteella odotettua.

Itsenäiseen oikeudelliseen olomuotoon liitetyt taloudelliset hyödyt sen sijaan vaikuttivat jäävän laihoiksi. Yliopistojen johto ilmaisi tyytymättömyyttään OKM:n vahvaan tulosohjaukseen aitoa itsehallintoa rajoittavana tekijänä. Toisaalta yliopiston ulkopuolisten sidosryhmien mielikuva yliopistoista parani, koska niiden edustus ja vaikutusvalta yliopistojen hallituksissa kasvoi.

Uusissa hallintorakenteissa yliopistoyhteisön, eli tutkijoiden, opettajien, tukihenkilöstön ja opiskelijoiden asema heikkeni. Edustuksellisten toimielinten jäsenet kokivat yhteytensä johtoon heikentyneen myös organisaatiotasolla. Selvitys kehotti yliopistoja kiinnittämään huomiota tähän seikkaan.

Uusissa hallintorakenteissa yliopistoyhteisön, eli tutkijoiden, opettajien, tukihenkilöstön ja opiskelijoiden asema heikkeni. Edustuksellisten toimielinten jäsenet kokivat yhteytensä johtoon heikentyneen myös organisaatiotasolla.

Vuoden 2016 selvityksessä yliopistoautonomian katsottiin vahvistuneen, joskin yliopistoja vastuutettiin hyödyntämään uusia itsehallinnon ulottuvuuksia tehokkaammin. Ylimmän johdon asema oli vahvistunut yliopiston hallituksen ja rehtorin yhteistyön muodossa. Lisäksi talousosaamisen merkitys korostui yliopisto-organisaatiossa. Niin ikään taloudellisen itsehallinnon vastuu kasvoi, koska tuohon aikaan Juha Sipilän hallitus oli leikannut yliopistojen rahoitusta.

Yliopistoyhteisö koki, että sen rooli jopa yliopisto-organisaation virallisissa toimielimissä oli surkastunut. Vaikka toimielimet jäsenineen olisivat halunneet osallistua päätöksentekoon, niiden rooli oli aiempaa tarkemmin rajattu. Toimielimiltä kysyttiin entistä vähemmän näkemyksiä, eikä tieto tuntunut kulkevan ylimmältä johdolta alaspäin. Kokemuksen jakoivat niin henkilöstön kuin opiskelijoidenkin edustajat.

Muutosta pidettiin yhteisöllisen tai vertaisten kollegiaalisen itsehallinnon heikentymisenä, mitä myös kansainvälinen tutkimuskirjallisuus tukee. Yliopistojen sisäisen jakaantumisen katsottiin syventyneen, mitä pidettiin selvityksessä myös merkittävänä huolenaiheena. Lisäksi yliopistoyhteisö koki suorituspaineiden sekä tulosten ja tuotosten jatkuvan mittaamisen muuttaneen yliopistotyötä.

Vuoden 2021 selvitystä voidaan pitää osin myös säätiöyliopistojen hallintojärjestelmää käsittelevänä. Aiemmin mainitut kehityskulut liittyen itsehallinnon keskittymiseen yliopisto-organisaation ylätasolle olivat vahvistuneet edellisestä selvityksestä, mutta erityisesti säätiöyliopistot olivat nousseet keskiöön vanhan Tampereen yliopiston ja Tampereen Teknillisen yliopiston vuonna 2019 toteutuneen mutta riitaisan fuusioprosessin vuoksi.

Selvityksen pohjalta yliopiston managerialistinen peli voidaan katsoa paitsi vakiintuneeksi myös hallitsevaksi autonomiapeliksi. Yliopistojen johto ilmaisi tyytyväisyyttään asemaansa – peli rullasi hyvin. Poikkeuksen tähän teki tyytymättömyys OKM:n tulosohjausmalliin.

Vastaavasti jotkin yliopistoyhteisöä edustaneet eivät puhuneet enää vaikutusvaltansa heikentymisestä, vaan kollegiaalisuuden rapauttamisesta päätöksenteossa. Yliopistolaiset olivat tehneet aloitteita heitä edustavien toimielinten toimivallan laajentamisesta, mutta pitkälti turhaan.

Vuoden 2021 selvitys toi mukaan myös lainopillisen ulottuvuuden peliin: sen tarkoitus oli pohtia, tulisiko pelin kulkuun ja sääntöihin puuttua lainsäädännöllä. Selvitys päätyi kuitenkin lopulta suosittelemaan paikallisia uudistuksia yliopistokohtaisten johtosääntöjen tasolla.

Pelin etenemisen suunnat

Suomalaisten yliopistojen itsehallintopeli ilmenee monimuotoisena hallinnollisena ja politiikkatason toimijoiden asetelmana. Pelaajien pyrkimykset eivät ole yhteneväisiä, eivätkä heidän asemansa täysin pysyviä, mutta selviä yleisiä linjoja on mahdollista paikantaa.

Analyysimme osoittaa, että jokaisessa selvityksessä ilmaistiin huolta nimenomaan yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien heikentymisestä. Kriittiset tutkijat olivat ennakoineet nämä seuraukset jo ennen uudistusta. Korjaavat käytännön toimet ovat kuitenkin jääneet vajaiksi. Kokemus vaikutusvallan heikentymisestä itsehallinnon peleissä yliopistolain uudistuksen jälkeen toistuu ja syventyy jokaisessa selvityksessä.

Vallan keskittymistä yliopistoyhteisön tasolta kapeammin yliopistojen ylimmän johdon käsiin voisi provosoivasti kutsua uudenlaiseksi akateemiseksi oligarkiaksi – yliopistoyhteisön koko ei vastaa sen edustuksellista vaikutusvaltaa yliopistojen läpi toimielinten.

Jokaisessa selvityksessä ilmaistiin huolta nimenomaan yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien heikentymisestä. Kriittiset tutkijat olivat ennakoineet nämä seuraukset jo ennen uudistusta. Korjaavat käytännön toimet ovat kuitenkin jääneet vajaiksi.

Vuoden 2012 selvityksessä lainmuutoksia pidettiin vielä mahdollisina keinoina tukea yliopistolaisten asemaa uudessa hallintarakenteessa. Vuoden 2021 selvitys hylkäsi tämän ajatuksen, mutta vastuutti yliopistot – tai tarkemmin niiden ylimmän johdon – tutkimaan mahdollisuuksia avata johtosääntöjään niin, että aidot vaikutusmahdollisuudet sekä kokemus osallisuudesta yliopiston päätöksentekoon vahvistuisi yhteisön keskuudessa. Artikkelimme kirjoitushetkellä merkittäviä uudistuksia johtosäännöissä tähän suuntaan ei tietääksemme ole tehty.

Haastamme artikkelissamme vallitsevaa käsitystä yliopistojen itsehallinnosta sekä yliopistoautonomian muuttumattomasta määrityksestä. Painotus vaikuttaa korkeakoulupolitiikassa ja käytännössä siirtyneen ylimmän johdon tasolle, mikä kyseenalaistaa entisestään akateemisen vapauden ja organisatorisen itsehallinnon keskinäistä yhteyttä. Autonomiaraportit kuvaavat yhteisön ajautumista itsehallinnon ulkopuolelle.

Lisäksi on huomattava, että itsehallinnon ideaali ei täysin toteudu edes yliopistojen ylimmän johdon mielestä. Siinä missä suora yhteys yliopistoyhteisöön ja sitä edustaviin toimielimiin vaikuttaa vähentyneen – ja samassa määrin oletettavasti organisatorinen autonomia kasvaneen – korkeakoulupolitiikan tasolla OKM säilyttää vakaan otteen taloudellisesta ohjauksesta. Tähän lukeutuu esimerkiksi aiemmin mainittu tulosohjausjärjestelmä.

Suomalaisen yliopistoautonomian peli ei kuitenkaan vielä ole pelattu, vaan se jatkuu yhä.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

HT, dosentti Vuokko Kohtamäki toimii opettajana ja tutkijana Tampereen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa vertaisarvioituun kansainväliseen tutkimusartikkeliin, jossa käsitellään suomalaisten yliopistojen itsehallinnon edellytyksien heikentymisen kokemusta vuoden 2009 yliopistolainuudistuksen jälkeen opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamissa selvityksissä.

Artikkelin kuvituskuva: Elisa El Harouny, Turun yliopisto 2016—17. Finna / Museovirasto. CC 4.0

Julkaisu Kun yliopistoautonomia hävisi pelin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näytelmä Dosentit, ohj. Juha Jokela. Ensi-ilta 15.9.2021.

Juha Jokelan Dosentit ei yritä kosiskella yleisöä puhumalla mihin tahansa organisaatioon tai työpaikkaan yleistettävistä johtamisongelmista. Päinvastoin se kietoutuu tiiviisti yliopistomaailman ja tutkijoiden todellisuuteen.

Osin kiittäminen on suomalaista yliopistopolitiikkaa, jonka absurdius säästää käsikirjoittajan vaivoja: viime hallituskaudella pääministeri Juha Sipilä puhui kaiken maailman dosenteista, valtiovarainministeri Alexander Stubb komppasi huomauttamalla professorien pitkistä kesälomista ja opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen patisti korkeakouluja avoimella kirjeellä tehostamaan toimintaansa. Vuoden 2010 yliopistolain uudistuksella lisätiin autonomiaa – mutta pikemminkin rehtoreiden kuin yliopistoyhteisöjen.

Vuoden 2010 yliopistolain uudistuksella lisätiin autonomiaa – mutta pikemminkin rehtoreiden kuin yliopistoyhteisöjen.

Näihin käänteisiin viitataan näytelmässä. Ne toimivat taustakankaana, kun Dosentit kuvaa professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) luentoa, joka esittelee yliopiston tilaa ja tutkijoiden kokemusta kartoittavaa tutkimushanketta. Apuna hankkeessa on postdoc-tutkija Fiona Eskola (Marja Salo) ja jonkinlaisen vastapoolin muodostavat rehtori Leena Helander-Koskela (Maria Kuusiluoma) ja dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela).

Sopivasti luentoa

Päähenkilö Johanna Virtanen edustaa sivistysyliopistolaisen ihannetta: hän suhtautuu epäluuloisesti sekä konsulttikieliseen johtamiseen että ärhäkkään tiedeviestintään sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan Johanna suhtautuu ylipäätään yliopiston kolmanteen tehtävään – yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen – skeptisesti.

Näytelmässä vilahtelevissa viittauksissa filosofi Jeremy Benthamin ideoimaan jatkuvan tarkkailun mahdollistamaan vankilamalliin panoptikoniin, tai muihin merkittäviin ajattelijoihin, kuten Ludvig Wittgensteiniin tai Jürgen Habermasiin, ei ole ainakaan yliopistoväelle uutta ajattelunaihetta. Sen sijaan Simone Weilin hieman tuntemattomampi Ilias-essee, joka kuvaa väkivallan ihmistä esineellistävää vaikutusta, tai politiikan tutkijan Chantal Mouffen näytelmässä niin ikään esitelty dissensuksen käsite, jonka mukaan ihmisten jakautuminen ryhmiin on väistämätöntä ja yritykset poistaa erimielisyydet vain vetoamalla oman näkemyksen järkevyyteen vain lisäävät niitä, pitävät mielenkiintoa yllä.

Päähenkilön ihmissuhteet ovat niin ikään tutkijuuden värittämiä: ex-mies ja kollega yrittää uida Virtasen tutkimusprojektiin mukaan Wittgenstein-artikkelillaan, nykyinen kumppani opettaa toisessa maassa ja pojan kanssa käydään keskusteluja siitä, miten evoluutiopsykologiaan tai ”poliittisen tutkijan” nimitykseen tulisi suhtautua.

Näytelmä hyödyntää tutumpiakin aineksia ovelasti lavastuksessaan: esimerkiksi (Kansalliskirjastoa muistuttavasta) kirjastosta kodiksi, videopuheluiden tai Twitter-seinän heijastukseksi ja kanttiiniksi muovautuva lavaste muistuttaa myös näytelmässä esitettyjä piirroskuvia panoptikonista.

Näytelmä ei yritä tarjota vastapainoksi akateemisuudelle ihmissuhdekuvioita tai mitään muutakaan sanomasta sivuun vievää. Pikemminkin päähenkilön ihmissuhteet ovat niin ikään tutkijuuden värittämiä: ex-mies ja kollega (Hannu-Pekka Björkman) yrittää uida Virtasen tutkimusprojektiin mukaan Wittgenstein-artikkelillaan, nykyinen kumppani (Snezhina Petrova) opettaa toisessa maassa ja pojan (Otto Rokka) kanssa käydään keskusteluja siitä, miten evoluutiopsykologiaan tai ”poliittisen tutkijan” nimitykseen tulisi suhtautua. Äidin ja pojan suhteesta suuri osa on omistettu tieteen popularisoinnin käsittelylle, mikä on kekseliäs ratkaisu.

Sanon yllä olevan kehuna, sillä populaarikulttuurissa riittää heppoista kuvausta yliopistoista, tutkijoista ja tieteestä.

Sopiiko se yliopiston tarinaan?

Vaikka Dosentit pysyttelee yliopistomaailmassa, näytelmä kuvaa kuitenkin varsin kesyjä kysymyksiä. Todellisessa yliopistomaailmassa olisi ollut rajumpaakin ruodittavaa: Helsingin yliopiston laajat irtisanomiset 2015–2016 ja viimeaikaiset oppialojen alasajot, Tampereen yliopiston demokratiakiistat ja logojupakat.

Kun näytelmä luottaa yleismaallisiin kysymyksiin, se ei jää yliopistolaisten terapiatuokioksi. Minkä näytelmä tämän johdosta vääntövoimassa häviää, sen se voittaa eetoksessaan.

Dosentit kuvaa jokapäiväiseen työskentelyyn liittyviä ongelmia: byrokratiaa, epävarmuutta luovaa tiedekuntauudistusta ja rehtorille ja dekaanille kasautunutta valtaa. Konsulttikieltä kuvatessa näytelmä luultavasti resonoi muihinkin kuin yliopistolaisiin. Samalla yliopistoyhteisössä paskapuhe on kaikkein falskeinta, kun tutkijat nimenomaan pyrkivät täsmälliseen kieleen ja kriittisyyteen.

Näytelmä lähestyy myös tarinapuhetta. Rehtori kuvaa mediajulkisuutta rajapintana tai ikkunana, josta ”yliopiston tarina aukee myös muille ihmisille”. Toisaalta tämän osalta Dosentit ei ehkä ole niin kriittinen tarinapuhetta kohtaan, koska Johannakin vetoaa siihen, millaista tarinaa Fiona haluaa itselleen kertoa ja lopussa sanoo haluavansa edelleen olla osa ”yliopiston tarinaa”.

Kun näytelmä luottaa yleismaallisiin kysymyksiin, se ei jää yliopistolaisten terapiatuokioksi. Minkä näytelmä tämän johdosta vääntövoimassa häviää, sen se voittaa eetoksessaan.

Ehkä asennoitumista on tulkittava vasten Juha Jokelan haastattelussa esittämää kommenttia, kuinka hän ei niinkään koe olevansa poliittisen teatterin tekijä, vaan pikemminkin tarinankertoja, ja usein tarinat päätyvät kuvaamaan yhteiskuntaa.

Kuten tämänkaltaiselta näytelmältä voi odottaa, se resonoi myös muiden kuin avointen viittausten kanssa. Itse näytelmässä tehtävä tutkimushanke tuo mieleen akatemiatutkija Hanna Kuuselan johtaman Parempi yliopisto -hankkeen, joka käsittelee Tampereen korkeakoulufuusiota ja yliopistoyhteisön kokemuksia. Resonointi voi olla seurausta siitä, että Juha Jokela – Kuuselan ja Virtasen hankkeiden tapaan – haastatteli tutkijoita käsikirjoitusta varten.

Näytelmässä Johanna Virtanen sanoo rehtorin luona, kuinka konsulttikieli on valtaamassa yliopistoa. Rehtori pahastuu sanavalinnasta. Mieleen tulevat Tampereen yliopiston osalta käydyt keskustelut Teknologiateollisuuden yliopiston kaappaamisesta ja ilmaisun aiheuttama pahennus.

Ei sankaritutkijan matkaa

Tulkitsen Johannan ajoittaista suorapuheisuutta jonkinlaisena fantasiana. Ensimmäisen puolikkaan päättää Johannan suoraan rehtorille esittämä ehdotus, että rehtori irtisanoutuisi ja tilalle valittaisiin yliopistoyhteisöön enemmän kuuluva ihminen. Kun rehtori ja dekaani lopussa kutsuvat Johannan ”periaatekeskusteluun” yliopiston tilaa koskevan tutkimushankkeen julkisuudesta, hän sanoo niin ikään suorat sanat:

”Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Jos teidän arvot on tällasta vitun kumia, niin pitäkää jumalauta eksellenssinne ja kilpailukykynne ja kaikki saatanan rajapintanne ja konsulttinne! En mä pysty leikkimään tämmöstä nyt enää.”

Näin uskoakseni moni yliopistolainen haluaisi parahtaa suoraan yliopistonjohdolle. Näytelmässä ajatuksen toteuttamisella voi leikitellä.

Johannan ahdistus välittyy katsomoon. Tunnelmaa täydentävät tämän ympärille kiertyvät lavasteet, joiden keskellä professori istuu voimattomana kultaisessa häkissään.

Dosenttien jonkinasteisena sisarena voi pitää tänä vuonna ensi-iltansa saanutta dokumenttia Toiset äänet (ohj. Annika Grof), jossa seurataan eri yliopistolaisia ja käydään läpi Helsingin yliopiston laajoja irtisanomisia ja seurataan yliopistolain muuttamista ajaneen Jukka Kekkosen eduskuntavaalikampanjaa.

Katsojalle on selvää, ettei Kekkosen sankarin matka pääty Arkadianmäelle. Sekä Dosentit että Toiset äänet ponnistavat yliopistopolitiikan karusta todellisuudesta ja kuvaavat vaikutuksia yksilöihin fokusoiden.

Dosentit ei kuvaa sankaritutkijaa, vaan monella tavoin vastentahtoisesti tilanteeseen ja odotusten ristipaineeseen joutunutta hahmoa. Johannalla on nimenomaan periaatteellisuuden hetkensä, mutta näytelmän mittaan hän varsin samaistuttavasti nimenomaan pyrkii väistelemään konflikteja.

Erityinen kiitos on annettava näytelmän tavasta kuvata uupumusta. Johannan ahdistus välittyy katsomoon. Tunnelmaa täydentävät tämän ympärille kiertyvät lavasteet, joiden keskellä professori istuu voimattomana kultaisessa häkissään. Samoin jylisevä musiikki kiihdyttää kujanjuoksua. Ylipäätään musiikin käyttö halki näytelmän elävöittää muutoin tekstipainotteista näytelmää.

Tieteentekijät ihmismielen tuomiovuorella

Sosiaalista mediaa käsitellään näytelmässä luontevasti ja uskottavasti. Usein sen tuominen taiteeseen aiheuttaa lähinnä kiusaantumista. Tähän liittyen näytelmä jättää kuitenkin myös toivomisen varaa.

Tutkimushankkeen kirja ilmestyy lopulta. Johannan ja Fionan puolustaessa tutkimustaan sosiaalisessa mediassa he saavat kimppunsa äärioikeiston.

Kun tutkimuksessa esiintyy sana autonomia, saa se osan vääräleuoista tieten tai tietämättään sekoittamaan autonomian anatomiaan ja edelleen tutkijoiden anatomian arveluun ja muihin törkeyksiin. En voi olla ajattelematta sitä, kuinka todellisessa Twitterissä näytelmän pyöriessä sellainenkin sana kuin poetiikka sai väen vauhkoontumaan.

Hauska kuriositeetti on, että Fiona on lähes yhtä kiivas kuin moraalisesti arveluttavat kiistakumppaninsa. Sen sijaan Johanna tiivistää sosiaalisen median varsin pessimistiseen kuvaukseensa: ”ihmismielen tuomiovuori.”

Näytelmässä Johannan eetos ei ole pateettista: vaikka puolustettavana ovat ylevät tavoitteet, niiden merkityksen voi kytkeä tutkijan työn arkeen.

Mutta: onko välttämätöntä, että nimenomaan uusnatsit ilmaantuvat Twitterin tiedepoliittiseen keskusteluun? Tutkijoiden häiriköinti on todellinen ja tuomittava ilmiö. Samoin toisten aiheiden tutkijat ja toisten sukupuolten edustajat kohtaavat häirintää enemmän. Näytelmän mittakaavassa en kuitenkaan tarvitse mainintaa natseista tajutakseni, että tutkijoiden häiriköinti on väärin.

”Tolkun ihmisten”, toimittajien ja veronmaksajien lähteminen tiedevastaiseen älämölöön on jo itsessään riittävä uhka. Tätä näytelmä kuvaakin osuvasti, kuten myös sen näkymistä jopa yliopiston sisällä. Veronmaksajan tarpeen tietää, mitä rahoittaa, tuo Dosenteissa esiin dekaani. Rehtori muistuttaa, että tutkimushankekin on vain yksi tiedonlähde – muiden joukossa – yliopistolaisten näkemyksistä.

Näytelmässä Johannan eetos ei ole pateettista: vaikka puolustettavana ovat ylevät tavoitteet, niiden merkityksen voi kytkeä tutkijan työn arkeen. Dosentit ei tarjoa ratkaisupakettia yliopistolain puutteisiin, mutta ei se oikein ole teatterin tehtäväkään. Sen sijaan näytelmä kykenee välittämään monelle tuttuja kokemuksia, miten yliopistojen huono johtaminen, riittämättömät resurssit ja poukkoileva politiikka pahimmillaan paitsi haittaavat tutkimusta ja opetusta myös heikentävät työkykyä ja -motivaatiota.

Lopputulos puhuttelee

Dosentit tavoittaa myös sen, millaisella retoriikalla yliopistojen sisäistä keskustelua suitsitaan. Kritiikkiin vastataan asettumalla ongelmien yläpuolelle ja toppuuttelemalla turhaa eripuraisuutta. Konsensushengestä on tullut keino keskustelun lopettamiseen. Tähän Johannan pohdinnat dissensuksesta sopivat:

”Jos ei meillä tutkijoilla oo päätäntävaltaa eikä meidän kritiikki yliopiston johtoa kohtaan ole aidosti osa keskustelua, niin tää sivuuttaminen alkaa tuottaa katkeruutta.”

Ajatus yliopistomaailmaa näin läheltä kuvaavasta näytelmästä on radikaali. Lopputulos puhuttelee muiltakin osin kuin yliopistopolitiikkansa puolesta. Osan tästä kunniasta ansaitsee kovatasoinen näyttelijäkaarti. Raskaasta aiheesta huolimatta näytelmässä riittää myös huumoria, mikä sekin on vahvasti näyttelijöiden ansiota. Konsulttikieli ja uupumus taas puhuttelevat teemoina tässä ajassa.

Teatteri on hetken taidetta: siinä onnistuu kuitenkin jossain määrin helpommin käsitellä ajankohtaistakin aihetta ilman pelkoa sen nopeasta vanhentumisesta. Toisaalta Jokelan tekstissä on paljon oivaltavaa ja puhuttelevaa. Vaikka Dosentit poistuu näyttämöltä kevään jälkeen, voi jo viime vuonna julkaistu näytelmäkirja Jokelan jälkisanoineen olla antoisaa luettavaa ja analysoitavaa yliopistodemokratiasta kiinnostuneelle tämän kevään jälkeenkin.

FM Ville Hämäläinen on kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin ollut mukana Kertomuksen vaarat -projektissa. Lisäksi hän päätoimittaa kirjallisuuskritiikin Kiiltomato-verkkolehteä.

Julkaisu Arvio: Draamaa tieteen rajapinnoilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Toiset äänet” on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Muistavatko kaikki vielä lähihistorian fantastiseksi kutsutun yliopistojen säädösuudistuksen? Vuonna 2009 hyväksyttiin vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolaki, jolla kumottiin vuoden 1997 yliopistolaki. Uudella lailla mahdollistettiin yliopistojen toiminta itsenäisinä oikeushenkilöinä, siirrettiin henkilöstö virkasuhteista työsuhteisiin, uudistettiin yliopistojen sisäisiä päätöksentekorakenteita ja vahvistettiin taloudellisen ja henkilöstöautonomian kehyksiä.

Elokuva ”Toiset äänet” sysää katselijan aistit yliopistomaailmaan arkeen ja yliopistolakiuudistukseen. Elokuva ottaa syvästi kantaa paradokseihin, joiden annetaan ymmärtää juontuvan yliopistolaista ja sen seurauksista. Annika Grofin ohjaama dokumentaarinen elokuva yliopistoista palauttaa ääni- ja kuvamaisemilla mieleen, mitä kaikkea yliopistouudistus sisälsi.

Elokuva ottaa syvästi kantaa paradokseihin, joiden annetaan ymmärtää juontuvan yliopistolaista ja sen seurauksista.

Dokumentin eri vaiheissa puoliyhdeksän uutisten ankkurit luettelevat uudistuksen pääkohdat selkeän sujuvasti, ja välillä kuullaan eduskuntakeskustelujen intohimoisia kannanottoja ja väittelyä yliopistolaista sekä puolesta että vastaan. Dokumentin Arkadianmäellä kuvatuista osuuksista katsojille välittyy, mitä eduskuntasalissa puhuttiin ja miksi laista kiisteltiin.

Elokuvassa on myös näkyvässä roolissa henkilökuvina Helsingin yliopiston oikeushistorian emeritusprofessori Jukka Kekkonen, sosiologi Lena Näre, tutkijatohtori Taina Saarikivi ja yliopistonlehtori Gaela Kereyel.

Mitä yliopistoille tapahtui?

Yliopistolain myötä valtionomistuksessa olleet yliopistot saivat käytännössä itse valita joko julkisoikeudellisen oikeushenkilömuodon tai yliopistosäätiön. Yliopistojen hallinto on siksi lähtenyt eriytymään, kun se aiemmin oli yhdenmukaisesti säänneltyä. Dokumentissa olisi voitu käsitellä enemmänkin tämän juridisen muutoksen taustoja.

Olisi ollut erittäin mielenkiintoista käsitellä enemmän sitä, millaisia tapahtumaketjuja yliopistolain uudistuksen taustalla oli ja kysyä, miksi vain kaksi yliopistoa – Aalto ja Tampereen teknillinen yliopisto – päätyivät säätiömuotoon, kun taas kaikki muut valitsivat julkisoikeudellisen organisaatiomuodon.

Säätiöyliopistoissa voi olla kokonaan ulkopuolisista koostuva hallitus, jos yliopisto niin itse haluaa. Julkisoikeudellisissa yliopistoissa taas edellytetään, että vähintään 40 prosenttia kokoonpanosta on yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Tämä tarkoittaa, että hallituksessa voi istua myös yliopiston työntekijöitä, joita säätiöyliopistoissa on harvemmin ollut. Niin ikään laajemmalle yleisölle olisi voinut olla mielenkiintoista, mutta myös tärkeää selventää minkälaisia valtuuksia ja velvoitteita yliopistojen johdolla on, ja mitä yliopiston rehtori ja sen hallitus tekevät.

Yliopiston hallituksen valitsema rehtori johtaa kaikkia yliopiston toimintoja ja käyttää laajaa yleistoimivaltaa. Rehtori esimerkiksi valitsee yliopiston johtohenkilöstön, ellei ole delegoinut asiaa eteenpäin jollekin toiselle johtajalle. Suoraan rehtorin alla työskentelevät johtajat ja asiantuntijat, kuten esimerkiksi opetuksesta ja tutkimuksesta vastaavat vararehtorit, valitsee kuitenkin hallitus. Hallitus hyväksyy strategian ja käyttää taloudellista valtaa hyväksymällä talousarvion. Hallitus hyväksyy myös sisäisen organisaation ja yliopiston säännöt.

Dokumentti lähestyy yliopistojen muutosprosesseja henkilökuvien kautta.

Julkisoikeudellisten ja säätiöyliopistojen hallinto eriytyi myös sen suhteen, miten yliopiston hallitus valitaan. Julkisoikeudellisissa yliopistoissa hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopiston sisäinen toimielin ja se myös vahvistaa yliopiston sisäisillä vaaleilla yliopistolaisista valitut jäsenet. Säätiössä kuullaan säätiön perustajia, ja sen jälkeen kollegiota vastaava toimielin nimittää säätiöyliopiston hallituksen jäsenet.

Johtajavaltaisuus ja ylipistodemokratia ovat elokuvan pääteemoja, joten näiden asioiden taustoitukselle olisi ollut tarvetta.

Dokumentti lähestyy yliopistojen muutosprosesseja henkilökuvien kautta. Kekkosen vaalityötä kansanedustajaehdokkaana vuoden 2019 eduskuntavaaleissa – joka paikoitellen näyttäytyy yhden miehen sotana yliopistolakia vastaan – kuvataan paljon.

Mitä seurauksia yliopistolailla oli?

Yliopistot ovat perusluonteeltaan tiedeyhteisöjä. Yliopistolain myötä kaikki yliopistot lähtivät rakentamaan noin kymmenisen vuotta sitten uusia hallinto- ja johtamisrakenteita. Sen seurauksena yliopistojen sisäiset valtapositiot ja -asetelmat ovat väistämättä muuttuneet ja niiden heijastusvaikutukset ovat alkaneet näkyä. Yliopistojen niin sanotusta kolmikantaperiaatteesta, jossa tutkijat, opettajat ja hallinnon työntekijät ovat tasasuhtaisesti edustettuina eri toimielimissä, pitkälti luovuttiin.

Yliopistolailla muutettiin esimerkiksi henkilöstön asema viranhaltijoista työntekijöiksi. Tämä tarkoittaa, ettei henkilöstövalintoja juuri tarvitse perustella.

Dokumentti käsittelee yliopiston sisäistä maailmaa ja myös sitä, minkälaisia ravisuttavia seuraamuksia yliopistojen valtionrahoitusleikkauksilla koettiin olevan eritoten maan suurimmassa yliopistossa. Helsingin yliopiston henkilöstön erittäin laajoista irtisanomisista teki päätökset yliopisto itse. Vuoden 2015 aikana käytyjen yhteistoimintaneuvottelujen päätteeksi yliopisto irtisanoi vuoden 2016 alussa yhteensä 371 työntekijää, joista 48 kuului opetus- ja tutkimushenkilöstöön ja 323 muuhun henkilöstöön.

Elokuvassa mennään pintaa syvemmälle ja annetaan yksilöille äänet ja omat kasvot.

Lisäksi henkilöstövähennyksiä tapahtui määräaikaisten työsopimuksen päättämisen vuoksi. Irtisanomisia tapahtui samoihin aikoihin myös Aalto-yliopistossa (yhteensä 141), mutta toisin kuin Helsingin yliopiston tapauksessa, henkilöstövähennykset eivät kohdistuneet professorikuntaan.

Yliopistoilla on laajat autonomian kehykset ja perustuslain takaamat opetuksen ja tutkimuksen vapaudet. Yliopistolaki vahvisti yliopistojen henkilöstöautonomiaa, mikä tarkoittaa, että monesta aiemmin lailla säännellyistä asioista päättää yliopisto itse itsenäisenä työnantajana. Vain professorin nimike ja tehtävät sekä eräitä muita professorin nimitykseen liittyviä asioita mainitaan laissa.

Sen sijaan professorin kelpoisuuden määritteleminen tapahtuu yliopiston omissa säännöissä. Yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa aiempaa laaja-alaisemmin. Henkilöstön palvelussuhteisiin ja yliopistojen talouteen liittyy paljon kompleksisuutta.

Elokuvassa mennään pintaa syvemmälle ja annetaan yksilöille äänet ja omat kasvot. Vastalauseena yliopistolaille tuhatkunta opiskelijaa valtasi Helsingin yliopiston hallintorakennuksen. Kamera kulkee elokuvassa vauhdikkaasti tapahtumasta toiseen ja erilaisiin vallankäytön ilmentymiin.

Lähestyvän junan ujeltava ääni ilmaisee niitä uhkaavia tuntemuksia ja odotusta tulevista päätöksistä, joita yliopiston työntekijät ovat kohdanneet.

Parhainta taiteellista antia on, kun tutkijatohtori Taina Saarikivi sanoittaa ja luo äänimaisemaa yksilöiden tuntemuksille, kokemuksille ja kohtaloillekin. Hän kertoo, miten oli tuntenut pakottavan tarpeen tehdä musiikkikappale yli viidelle sadalle yliopistosta irtisanotulle työntekijälle. Hän havainnollistaa päätösten uhkaa viemällä katsojan metroasemalle. Lähestyvän junan ujeltava ääni ilmaisee niitä uhkaavia tuntemuksia ja odotusta tulevista päätöksistä, joita yliopiston työntekijät ovat kohdanneet.

Elokuvassa mennään myös professorin työhuoneeseen, yliopiston historialliseen kirjastoon, muihin työtiloihin ja seuraamaan sisäistä yliopistopalaveria, jossa pähkäillään muun muassa opinnäytetyön supistamista 30 opintopisteen laajuiseksi, jotta opiskelijat valmistuisivat nopeammin. Opintopisteiden karsiminen vaatii yhteistä pohdintaa.

Elokuva on pääosin kuvattu talvella; kansainvälinen vieraileva professori liukastuu Suomen talvessa pohtiessaan yliopiston muutosta. Lopuksi tulee kevät ja kesä. On kaunista, mutta taustalla on valtava myllerrys.

Yliopistohenkilöstön palo omaan työhön

Pitkähköä dokumenttia olisi voinut leikata tiiviimmäksi. On vaikea sanoa, kuvaako yliopiston arkipäiväisyyden dokumentointi muita kuin yliopistolaisia itseään.

Yliopistojen kanssa yhteistyötä tekevät kumppanit odottavat, että yliopistot toteuttavat tieteellistä tehtäväänsä. Niillä on oma erityinen tehtävänsä ja roolinsa. Yliopistojen kumppanit eivät odota, että yliopisto yrittää olla yritys. Tämä pitkähkön elokuvan loppumetrien sitaatti sopii erinomaisesti aikaan, jossa yliopistotutkijat tälläkin hetkellä elävät: ”Sitä tutkimusta tehdään vimmatusti ja pontevasti jossain kellareissa, baareissa, olohuoneissa, ihmisistä tutkimuksen paloa ei voi nyhtää pois.”

HT Vuokko Kohtamäki toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Hän on erikoistunut korkeakoulututkimuksessaan korkeakoulujen hallintoon.

Julkaisu DocPoint-arvio: Istuuko yliopistoon johtajavaltaisuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisessa korkeakoulukentässä on tapahtunut suuria muutoksia 2000-luvulla. Merkittävin yksittäinen askel oli vuoden 2009 yliopistolain uudistus, jonka myötä yliopistot irrotettiin valtion tilivirastoista itsenäisiksi organisaatioiksi. Uutta lakia perusteltiin yliopistojen taloudellis-hallinnollisen itsenäisyyden vahvistamisella. Vastaavasti tämä itsenäisyys kavensi yliopistodemokratian tilaa.

Yliopistolain tarkoittama autonomia ei tarkoittanutkaan perinteiseen tapaan miellettyä itsehallintoa eli tiede- ja opetusyhteisön autonomiaa ohjata itse itseään. Yliopistojen autonomian merkitystä on näin ollen määritelty uudelleen vahvistamalla yliopistojen johdon (rehtorit, vararehtorit, provostit, dekaanit) managerialistista toimivaltaa ennemmin kuin yliopistoyhteisön kollegiaalista demokratiaa.

Vaikka muutos on vaikuttanut kaikkien yliopistojen johtamisjärjestelmiin, yliopistodemokratia on erityisesti kaventunut uuden yliopistolain myötä syntyneissä säätiöyliopistoissa. Aiemmasta julkisoikeudellisen yhteisön mallista poikkeava säätiöyliopisto esitettiin Aalto-yliopiston tapauksessa suomalaisen yliopistokentän lippulaivaksi. Säätiömallilla haluttiin antaa yliopiston johdolle valtaa ohjata yliopiston profiilia ja resursseja sekä houkutella ”huippuosaajia” niin henkilöstöön kuin opiskelijoiksi.

Elinkeinoelämälle taattiin säätiöiden perustajina uudenlainen rooli yliopistojen hallinnossa hallituksia myöten. Tämä tila otettiin yliopistoyhteisön itsemääräämisoikeudelta.

Myös elinkeinoelämälle taattiin säätiöiden perustajina uudenlainen rooli yliopistojen hallinnossa hallituksia myöten. Tämä tila otettiin yliopistoyhteisön itsemääräämisoikeudelta.

Näiden muutosten taustalla on 2000-luvun korkeakoulupolitiikka, jossa yliopistoja on vaadittu vastaamaan suoremmin yhteiskunnan ja ennen kaikkea taloudellisen kilpailukyvyn vaatimuksiin. Yliopistojen johdon toimivallan lisääminen on samalla tarkoittanut demokratian kaventumista yliopistojen sisällä.

Suomalaisen korkeakoulukentän muutos

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa perinteisen elitistisen sivistysyliopiston professorivaltaisuus vaihtui vähitellen 1960-luvun opiskelijapoliittisen liikehdinnän jälkeen kolmikantaiseksi edustuksellisuudeksi ja demokraattisiksi hallintorakenteiksi. Suomessa yliopistoyhteisöön kuuluviksi miellettiin niin professorit ja muu henkilöstö kuin opiskelijatkin ja näiden ryhmittymien kolmikantainen hallinto ulottui kaikille päätöksenteon tasoille lopulta kaikissa yliopistoissa. Tässä suhteessa suomalaisten yliopistojen itsehallintomalli oli osin ainutlaatuinen verrattuna myös muihin Pohjoismaihin.

Vaikka yliopistojen viime vuosikymmenten hallintohistorian käytännön todellisuutta ei tule liiaksi romantisoida, kolmikantaisen mallin vallankäytön oikeutus kuitenkin perustui yhteisön demokraattisesti ilmaistuun tahtoon ja se noudatti akateemisen autonomian periaatetta.

Monissa Euroopan maissa eteni etenkin 2000-luvun alusta alkaen suoranainen korkeakoulusektorin uudistusten aalto, jota ajoi tahto vahvistaa yliopistojen ohjausta vastauksena globalisoituneen maailman ja tietoyhteiskunnan taloudellisiin haasteisiin. Tendenssiä on yleensä kuvattu pyrkimykseksi uudistaa yliopistoja uuden julkishallinnon (New Public Management) mukaista “strategista johtamista” korostaen, jotta yliopistot vastaisivat paremmin ulkoisten sidosryhmien odotuksiin ja tarpeisiin.

Suomessa vastaavan käänteen tuotti vuoden 2009 yliopistolaki. Mittava yliopistouudistus koettiin yliopistoyhteisöissä yllätyksenä ja se nostatti voimakkaita protesteja. Uudistus ei kuitenkaan syntynyt äkillisesti ja tyhjästä, vaan se oli Suomessakin jo 1990-luvulla voimistuneiden korkeakoulupoliittisten vaatimusten toteutumista.

Vaikka yliopistot virallisesti irrotettiin valtiosta, rahoitusohjauksella ne sidottiin entistä voimakkaammin valtion korkeakoulupoliittiseen tahtoon.

Myös korkeakoulujen rahoitusmekanismia on lakiuudistuksen jälkeen muutettu voimakkaasti tulosmittareita ja strategista rahoitusta painottavaksi. Vaikka yliopistot siis virallisesti irrotettiin valtiosta, rahoitusohjauksella ne oikeastaan entistä voimakkaammin sidottiin käytännössä valtion korkeakoulupoliittiseen tahtoon.

Yliopistolain uudistamisen aikoinaan herättämiä kiistoja ja laajaa vastustusta ei ole perusteltua vähätellä väittämällä niiden johtuneen vain yliopistolaisten “muutosvastarinnasta”. Esimerkiksi useat johtavat suomalaiset oikeusoppineet katsoivat lakiesityksen heikentävän perustuslaissa taattua yliopistojen itsemääräämisoikeutta.

Myös myöhemmässä arvioinnissa hallituksen lainvalmisteluprosessin laatuun on kohdistettu voimakasta arvostelua. Itsehallinnon ja autonomian periaatteista ja tulkinnoista käydyt kiistat kertautuivat ja voimistuivat säätiöyliopistojen perustamisprosesseissa.

Aalto-yliopisto kiireellä ennalta sovittuun malliin

Aalto-yliopiston perustaminen erkaantui jo valmisteluvaiheessa yliopistodemokratian perinteestä.  Kolmen yliopiston rehtorit suunnittelivat yhdistymistä aktiivisesti, mutta yliopistoyhteisöille itselleen fuusioehdotus tuli yllätyksenä. Opiskelija- ja henkilöstöjärjestöt protestoivat sitä, että ne suljettiin monessa kohden valmisteluprosessin ulkopuolelle. Fuusion käytännön toteutuksesta ja uuden yliopiston hallintojärjestelmästä päätettäessä yliopistoyhteisöt jäivät vaille todellista vaikutusvaltaa.

Fuusiota ajettiin tarkoituksellisesti kiireellä, jotta vastarinta ei ehtisi järjestäytyä. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja yhdistyvien korkeakoulujen johto pitivät fuusiota ja uudenlaista yliopistomallia selvästi niin tärkeänä, ettei yliopistoyhteisöjen vastalauseiden annettu vaikuttaa asiaan. Hanke sai merkittävästi tukea myös elinkeinoelämältä, joka pääsi tiiviisti mukaan uudeksi yliopistomuodoksi synnytetyn säätiömallin valmisteluun.

Fuusiota ajettiin tarkoituksellisesti kiireellä, jotta vastarinta ei ehtisi järjestäytyä.

Aalto-yliopisto luotiin irrallaan samaan aikaan valmistelussa olleesta yliopistolaista ja parlamentaarinen lainsäädäntötyö ohittaen. Onkin merkittävää, että Aalto-yliopisto perustettiin ja että se oli hallinnollisesti jo toiminnassa ennen kuin sen toiminnan mahdollistavat lakivalmistelut oli saatettu päätökseen.

Pohja säätiöyliopistolle – muun muassa juuri ehdotus säätiöimisestä – luotiin ministeriön asettamassa, Raimo Sailaksen puheenjohtamassa työryhmässä, jossa olivat mukana yhdistyvien yliopistojen rehtorit. Säätiön sääntöjen ja hallintomuodon yksityiskohdista sen sijaan neuvottelivat opetusministeriö ja tulevalle säätiöyliopistolle rahoitusta lahjoittaneet elinkeinoelämän edustajat – osa itsekin säätiön perustajia – keskenään ilman edes rehtoreiden edustusta yliopistoista itsestään.

Merkittävin säätiöyliopiston tuoma muutos oli yliopistodemokratian purkaminen uudesta hallintomallista. Ylimmän päättävän elimen valitsisi valtiovalta yhdessä elinkeinoelämän kanssa, eikä tähän yliopiston ulkopuolisista koostuvaan ”riippumattomaan hallitukseen” nimitettäisi yliopistoyhteisön jäseniä lainkaan – perinteinen kolmikantainen edustus suljettiin siis ulos.

Yliopistoyhteisön sulkeminen hallituksen ulkopuolelle muodostui säätiöyliopistojen käytännöksi ja Aallon hallintomallista tuli esimerkki muille säätiöyliopistoille.

Rehtorin valinnasta päättäisi hallitus ja tiedekuntajohtajien eli dekaanien valinnasta rehtori. Näin muodostettiin yrityshallintoa muistuttava strategisen johtamisen linjaorganisaatio ja kumottiin kauttaaltaan aiempina vuosikymmeninä vakiintunutta yliopistojen sisäistä edustuksellista demokratiaa.

Ehdotusvaiheessa tämä herätti runsaasti vastustusta yhdistyvien yliopistojen hallituksissa sekä opiskelija- sekä henkilöstöjärjestöissä ja sai kritiikkiä myös perustuslain asiantuntijoilta. Aallon sääntöjä ei kuitenkaan arvostelun seurauksena muutettu, vaan ne laskivat perustan säätiöyliopistojen hallintomallille Suomessa. Myöhemmin niiden pohjalta laadittiin säätiöyliopistoja koskeva osuus uudesta yliopistolaista.

Perustuslakivaliokunta pakotti lopulta muuttamaan lakiesitystä hallituksen koostumuksen osalta, sillä yhteisön edustuksen poistamisen kirjaamista lakiin pidettiin perustuslaissa turvatun itsehallinnon vastaisena säädöksenä. Tästä huolimatta yhteisön sulkeminen hallituksen ulkopuolelle muodostui säätiöyliopistojen käytännöksi ja Aallon hallintomallista tuli esimerkki muille säätiöyliopistoille, kuten Tampereen teknillisen yliopiston ja myöhemmin fuusiossa syntyneen uuden Tampereen yliopiston hallintomallille. Syntyi uusi ”vakiintunut käytäntö”.

Tampereen yliopistofuusio ja vastarinnan voimistuminen

Entisen Tampereen yliopiston (TaY) ja Tampereen teknillisen korkeakoulun (TTY) yhdistyessä kiistat hallintomallista kärjistyivät vielä Aalto-fuusiotakin voimakkaammin. Julkisuudessa annettiin ymmärtää, ettei yliopiston muotoa ollut päätetty etukäteen. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että yhdistyminen tähtäsi uuden säätiöyliopiston luomiseen, vaikka TaY:n hallitus ja yliopistoyhteisö eivät vielä olleet hyväksyneet säätiöyliopistoa uudeksi hallintomuodoksi.

TTY oli toiminut säätiömuotoisena yliopistona vuodesta 2010 lähtien Aallon tavoin. Aallon ja TTY:n organisaatiomalli tuli myös uuden Tampereen yliopiston perustaksi.

Yliopistojen hallintoelinten kokousmuistioiden pohjalta voidaan todeta, että TaY:n henkilöstö kävi häviävää taistelua säätiömallia vastaan. TTY:llä taas kannettiin päinvastaista huolta siitä, että hyväksi koettu säätiömalli vesittyy.

Henkilöstö ja opiskelijat protestoivat tätä ylempää saneltua, kiirehtimisen määrittämää muutosjohtamisen tapaa. Jopa vanhan Tampereen yliopiston johto arvosteli fuusioprosessin johtamista. Protesteilla ei tälläkään kertaa ollut vaikutusta.

Marraskuussa 2016 TTY keskeytti fuusioprosessin ja vaati varmuutta toivomastaan lopputuloksesta ja valtion lisärahoituspanostuksesta. OKM:stä muistutettiin, että merkittävä osa molempien yliopistojen tulossopimuksiin kirjatusta strategisesta rahoituksesta oli jo sidottu onnistuneeseen fuusioon. Yliopistot palasivat valmistelemaan fuusiota lyhyen katkoksen jälkeen. OKM:llä oli näin ainakin epäsuorasti taloudellisen valtansa ansiosta vahva rooli fuusion edistämisessä.

Tampereella toistettiin Aallon fuusiota myös siten, että uuden yliopiston säätiön hallitus aloitti toimintansa, vaikkei fuusiota mahdollistavaa lakia ollut vielä hyväksytty. Henkilöstö ja opiskelijat protestoivat tätä ylempää saneltua, kiirehtimisen määrittämää muutosjohtamisen tapaa. Jopa vanhan Tampereen yliopiston johto arvosteli fuusioprosessin johtamista. Protesteilla ei tälläkään kertaa ollut vaikutusta.

Helmikuussa 2018 TaY:n opiskelijat ja henkilöstö järjestivät ulosmarssin sekä tekivät kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle säätiöyliopiston johtosäännöstä, joka määritti vallanjaon yliopiston hallinnossa. Niistä huolimatta Tampereen yliopisto aloitti toimintansa säätiömuotoisena tammikuussa 2019. Kiistat johtamisesta ja vaatimukset demokraattisemmasta hallintomallista  ovat kuitenkin värittäneet koko Tampereen yliopiston alkutaivalta ja jatkuvat edelleen.

Säätiöyliopisto myllerryksissä

Tampereen yliopistoa tutkinut tutkimushankkeemme totesi väliraportissaan, että vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä 77 prosenttia vastaajista kannatti hallitusta, jossa oli yliopistoyhteisön edustus. 70 prosenttia kannatti mallia, jossa hallituksessa oli vähintään kolme yliopistoyhteisön edustajaa. Vain 3 prosenttia oli sitä mieltä, että hallituksessa ei pidä olla yliopistoyhteisön edustusta.

Vastaajat edustivat suhteellisen tasaisesti molempia fuusion osapuolia. Eroja fuusion osapuolten välillä oli, mutta kuitenkin oletettua vähemmän, sillä myös TTY-taustaisesta henkilöstöstä enemmistö kannatti mallia, jossa hallituksessa olisi yhteisön edustus. On siis todennäköistä, että TTY:lläkin säätiöyliopiston mukanaan tuoma ”strategiapöhinä” oli otettu vastahakoisesti vastaan.

Vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä 77 prosenttia vastaajista kannatti hallitusta, jossa oli yliopistoyhteisön edustus. Vastaajat edustivat suhteellisen tasaisesti molempia fuusion osapuolia.

Kiista Tampereella on keskittynyt yliopiston johtosäännön ympärille, jota muutettiin yliopistoyhteisön sinnikkäiden vaatimusten myötä. Tampereella on ensimmäistä kertaa säätiöyliopistojen historiassa nimetty yliopistoyhteisön sisäisiä jäseniä hallitukseen. Vuosia jatkuneen keskustelun seurauksena Tampereen yliopiston hallitus myös muutti vuoden 2021 alusta yliopiston johtosääntöä ja korjasi osaa kiistanalaisimmista kohdista.

Kysymystä hallituksen valinnan ongelmista ei kuitenkaan ratkaistu lopullisesti. Säätiön perustajilla on yhä mittavaa päätösvaltaa yliopiston hallintomallin määrittämisessä.

Poliittinen ohjaus demokratiaa purkamassa

Vaikka yliopistolain uudistus toteutettiin Vanhasen toisen hallituksen aikana, korkeakoulupolitiikassa on edennyt tulostavoitteiden ja korkeakoulutuksen hyötyajattelun painottaminen sekä tahto lisätä strategista johtamista yliopistoissa muidenkin hallituskokoonpanojen aikana. Niin lakiprosessia, rahoitusmekanismin muutoksia kuin uudistusten myöhempiä vaiheita paikallisesti eri yliopistoissa on kritisoitu kiirehtimisestä ja läpinäkyvyyden puutteesta sekä poliittisen ohjauksen kasvattamisesta.

Suomalainen kehityskulku voidaan nähdä osana laajempaa kansainvälistä jatkumoa, jossa managerialismi valtaa alaa yliopistoissa. Tämä on tapahtunut poliittisen vallan ohjauksella, elinkeinoelämän kannustamana ja yliopistojen johdon hyväksymänä. Yliopistoja on patistettu kantamaan entistä suurempaa vastuuta omasta suoriutumisestaan kansainvälisillä mittareilla, esimerkiksi vuonna 2015 silloisen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimella kirjeellä.

Suomalainen kehityskulku voidaan nähdä osana laajempaa kansainvälistä jatkumoa, jossa managerialismi valtaa alaa yliopistoissa.

Yliopiston managerialistisissa reformeissa on yliopistodemokratiaa pidetty uudistusten esteenä. Tuloksena on autoritaarisempi linjaorganisaatio, joka suosii teknokraattista päätöksentekoa demokraattisen yli. Vaikka demokraattiset elimet jäävät joissain tapauksissa muodollisesti paikoilleen, keskeinen päätöksentekovalta on siirretty niiden ulkopuolelle ammattimaiseksi käsitetyn johdon piiriin.

Tämän muutoksen voi nähdä osana laajempaa uusliberaalin markkinalogiikan demokratiaa kaventavaa siirtymää, jota ovat kuvanneet esimerkiksi politiikan tutkija Wendy Brown sekä politiikan tutkija Colin Crouch post-demokratian käsitteellä. Post-demokratiassa saatetaan ylläpitää demokraattisia muotoja, mutta varsinainen vallankäyttö siirtyy niiden ulkopuolelle. Tällaista käytäntöä muistuttaa esimerkiksi Tampereen yliopistoyhteisöjen osallistuminen fuusioprosessin ajan erilaisiin työryhmiin, joiden kannanottoja pidettiin kuitenkin vain ohjeellisina tai neuvoa-antavina.

Epäterve yliopisto

Uudistukset ovat johtaneet monin tavoin oireilevaan pahoinvointiin ja jopa pelon ilmapiiriin yliopistojen sisällä. Ongelmaa ei helpota yliopistoissa sitkeästi pysyvä määräaikaisten työsuhteiden kulttuuri.

Suomalaisten yliopistojen työhyvinvointikyselyjen perusteella työhyvinvoinnin heikoin lenkki on myös julkisoikeudellisissa yliopistoissa strateginen johto. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön omassa yliopistolain uudistusta arvioivassa selvityksessä todetaan, että yliopistolaiset eivät koe voivansa vaikuttaa yliopistojensa päätöksentekoon. Toisin sanoen strategisen johtamisen ja managerialistisen yliopiston keskeisimmät piirteet herättävät paljon tyytymättömyyttä.

Vuonna 2019 korkeakoulutuksen tulevaisuutta hahmottelevassa Visiotyössä tavoitteeksi asetettiinkin ’’Korkeakoulut Suomen parhaiksi työpaikoiksi” vuoteen 2030 mennessä. Sen sijaan juuri lausuntokierroksella olleen koulutuspoliittisen selonteon luonnoksessa näitä tavoitteita ei mainita, vaikka henkilöstön osallistumismahdollisuuksien ja työhyvinvoinnin parantamisessa työsarkaa riittäisi.

Yliopistolaiset eivät koe voivansa vaikuttaa yliopistojensa päätöksentekoon. Toisin sanoen strategisen johtamisen ja managerialistisen yliopiston keskeisimmät piirteet herättävät paljon tyytymättömyyttä.

Yliopistolain uudistuksen lupaama itsenäisyyden vahvistuminen ei siis ole välittynyt yliopistoyhteisöjen kokemukseksi autonomiasta. Uudistukset ovat pikemminkin tuoneet mukanaan uudenlaisen autonomian tulkinnan, joka käytännössä näyttää tarkoittavan yliopiston johdon itsenäisyyttä yhteisöstään.

Tiedeyhteisön johtaminen perinteisenä linjaorganisaationa ei ole tarkoituksenmukaista. Jos yliopistojen korkeakoulutetun henkilöstön ja opiskelijoiden ei katsota olevan kykeneväisiä demokraattiseen päätöksentekoon, poliittisen ja taloudellisen eliitin luottamus osallistavaa demokratiaa kohtaan näyttää hyvin vähäiseltä. Suomessa aiempina vuosikymmeninä vakiintunutta yliopistodemokratian perinnettä ja sen yhteyttä tieteelliseen ja opetukselliseen itsemääräämiseen sekä vapauteen ei tule hylätä vaan elvyttää ja kehittää eteenpäin. Yliopistodemokratia ei itsessään ole ihmeratkaisu, mutta se tukisi muutoksia, jotka lähtevät autonomisesta yliopistoyhteisöstä, eivätkä sen ulkopuolelta.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Tuukka Tomperi on kasvatustieteiden tohtori ja vanhempi tutkija Koneen säätiön rahoittamassa ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeessa Tampereen yliopistossa.

Veera Kaleva on yhteiskuntatieteiden maisteri, Koneen säätiön rahoittaman “Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen ja toimi aiemmin koulutuspoliittisena asiantuntijana.

Hanna Kuusela on akatemiatutkija Tampereen yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen johtaja.

Tuomas Tervasmäki on väitöskirjatutkija kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa ja Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen.

Artikkeli pohjaa kirjoittajien Journal of Education Policy -lehdessä avoimesti julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin.

Julkaisu Säätiöyliopisto yliopistodemokratian kaventajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisten yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä noin 70 prosenttia työskentelee määräaikaisissa työsuhteissa. Mikäli väitöskirjaa tekeviä tutkijoita ei lasketa mukaan, luku on  60 prosenttia. Kansainvälisesti – ja etenkin muihin Pohjoismaihin – verrattuna nämä ovat korkeita lukuja. Yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön työsopimuksista 30 prosenttia oli vain vuoden pituisia tai vielä lyhyempiä sopimuksia.

Lisäksi Suomen yliopistoissa työskentelee määräaikaisten apurahojen turvin merkittävä ryhmä ammattitutkijoita, joilla ei ole työsuhdetta ja siihen liittyviä etuja. Kun heidät huomioidaan, määräaikaisten tutkijoiden ja opettajien osuus Suomen yliopistoissa ylittää edellä mainitun 70 prosenttia. Vertailun vuoksi: muilla sektoreilla määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevien palkansaajien osuus Suomessa on keskimäärin 16 prosenttia.

Mitä on prekaarius?

”Prekaarin työn” käsite ilmentääkin yliopistotutkimuksen asiantilaa osuvasti. Prekaarilla työllä viitataan työhön, jota tehdään ilman varmuutta työn jatkuvuudesta, mikä usein aiheuttaa taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia haasteita työntekijälle.

Yliopistoissa prekaari työ uhkaa tämän lisäksi myös tutkimustyön edellyttämää pitkäjänteisyyttä, heikentää tutkijoiden mahdollisuuksia antaa korkeatasoista opetusta ja ohjausta sekä vähentää heidän mahdollisuuksiaan osallistua yliopistojen päätöksentekoon sekä tieteellisten seurojen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.

Prekaari työ ei jakaudu tasaisesti, sillä naiset ja ulkomaalaiset tutkijat ovat yliedustettuina epävarmoissa työmarkkina-asemissa yliopistoissa.

Epävarmat työolot vaikuttavat myös suhteellisen turvatussa työmarkkina-asemassa olevien tutkijoiden asemaan. Usein heidän vastuullaan on hakea ulkoista rahoitusta epävarmassa asemassa oleville tutkijoille, mikä vie huomattavasti aikaa ja huomiota varsinaiselta tutkimustyöltä. Niinpä prekaari akateeminen työ on laajempi yhteiskunnallinen kysymys kuin pelkkä yksilötason työehtokysymys.

Epävarmoja työoloja on perinteisesti pidetty matalan statuksen ammattien erityispiirteenä. Tiettyä ristiriitaa voikin nähdä siinä, että Suomen korkeimmin koulutettu työntekijäryhmä – yliopistojen tutkijat ja opettajat – ovat niin vahvasti yliedustettuina prekaarien työntekijöiden joukossa.

Yliopistojen rahoitusmalli

Ei ole yksiselitteistä, miksi prekaareissa oloissa tehdyn tutkimuksen osuus on juuri suomalaisissa yliopistoissa niin suuri. Esimerkiksi OECD viittaa ulkoiseen kilpailtuun rahoitukseen osatekijänä yliopistourien prekarisoitumiselle. Suomen tilannetta onkin selitetty projektimuotoisen ulkoisen rahoituksen suurella osuudella.

Ei-kilpaillun julkisen perusrahoituksen merkittävä lisääminen voisi ainakin periaatteessa antaa yliopistoille mahdollisuuden tarjota nykyistä enemmän jatkuvia työsuhteita. Tämä vähentäisi tutkijoiden kokemaa epävarmuutta sekä mahdollistaisi paremmat edellytykset kansainväliselle huippututkimukselle, joka yliopistolle asetetuissa tavoitteissa toistuvasti mainitaan.

Tohtoritutkintojen määrät

Syitä voinee etsiä myös muualta kuin yliopistojen rahoitusmallista: OECD:n mukaan tohtorintutkintojen määrän nopea nousu on johtanut globaalisti akateemisten tutkijoiden neuvotteluaseman heikentymiseen, mikä on lisännyt yliopistotutkimuksen prekarisaatiota. Yliopistojen käyttöön on tuotettu huomattava tutkijoiden ylitarjonta. Työn tarjonnan ja kysynnän epäsuhta lisää akateemisten tutkijoiden tarvetta hakea ja ottaa vastaan pätkätyötä, vaikka useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että tutkijat kaipaisivat nykyistä vakaampia työoloja.

Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti. Kun vuonna 2000 tohtoreita valmistui 1140, valmistui heitä vuonna 2019 jo 1797. Vertailun vuoksi Ruotsissa tohtoreita valmistui 2010-luvulla väkilukuun suhteutettuna noin viidenneksen vähemmän kuin Suomessa.

Suomessa tohtoritutkintojen määrää on poliittisin päätöksin nostettu varsin nopeasti.

Ruotsin malli poikkeaa Suomen mallista siten, että väitöskirjatutkijoilla on oltava rahoitus väitöskirjatutkimusta varten. Tämä rajaa väitöskirjatutkijoiden määrää, mutta takaa heille paremmat työolot ja uranäkymät kuin Suomessa. Ruotsin yliopistoissa määräaikaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan osuus on huomattavasti Suomea alhaisempi: 29 prosenttia – pois lukien väitöskirjatutkijat. Suomessa vastaava luku on siis 60 prosenttia.

Korrelaatio ei ole kausaatio, eli kahden asian samanaikainen muutos ei välttämättä tarkoita sitä, muutokset selittäisivät toisiaan. OECD:n löydösten valossa on silti perusteltua kysyä, onko akateemisten tutkijoiden vakaampi asema Ruotsin yliopistoissa osittain seurausta pienemmistä tohtoritutkintomääristä. Suomessa yliopistojen rahoitus ei ole kasvanut 2010-luvulla – toisin kuin väitelleiden tutkijoiden määrät. Tutkijapaikoista ja tutkimusrahoituksesta kilpailee siis entistä suurempi määrä tutkijoita ja tutkimusryhmiä, mikä lisää epävarmuutta ja rahoitushakemuksiin käytettyä työaikaa.

Ajatus akateemisesta tutkimuksesta kutsumusammattina

Edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen lisäksi syitä yliopistotyön prekarisaatiolle voinee etsiä yliopistojen “kulttuurista”, jossa ajatus epävarmasta työstä on vuosien saatossa normalisoitunut, eikä vallitsevaa asiantilaa aina kyseenalaisteta tai haasteta  .

Voidaankin kysyä, olisiko yliopistoissa jo nykyisissä puitteissa mahdollista toteuttaa pitkäjänteisempää henkilöstöpolitiikkaa.

Tohtorit, kansallinen kilpailukyky ja tohtoreiden työllisyys

Tohtoreiden määrän lisääntymistä voi pitää itsessään myönteisenä asiana, ja se on ollut osa Suomen kansallista kilpailukykystrategiaa, joka painottaa “osaavan” ja korkeasti koulutetun työvoiman merkitystä tietoyhteiskunnassa. Tohtoreiden määrän nostamisen on ajateltu palvelevan kansantaloutta, työmarkkinoita ja tietoyhteiskunnan etua laajemmin myös akateemisen maailman ulkopuolella.

Tässä voidaan nähdä eräänlainen jännite kansallisesti asetettujen politiikkatavoitteiden eli tohtorintutkintojen määrän nostamisen ja akateemisen ammatin suojaamisen välillä. Prekaarisaation torjuminen saattaisi edellyttää ainakin joillain tieteenaloilla tohtorintutkintojen määrän vähentämistä nykyisestään, jotta yliopistoilla ei olisi jatkuvasti käytettävissä työvoiman ”ylitarjontaa”. Esimerkiksi Lääkäriliiton edunvalvonta on osittain perustunut ammattikuntansa koulutusmäärien rajaamiseen, ja Suomessa lääkärien työllisyys, palkat ja muut työehdot ovatkin paremmat kuin akateemisten tutkijoiden.

Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö.

Vaikka tohtoreiden työttömyysprosentti on keskimäärin verrattain alhainen, 2010-luvulla tohtoreiden työttömyys kasvoi, pitkittyi ja nousi yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi. Tohtoreiden työllistymisessä paljon on kiinni siitä, minkälaisia mahdollisuuksia heillä on työllistyä yliopistojen ulkopuolelle. Alakohtainen vaihtelu on suurta, sillä tohtoreiden kysyntä työmarkkinoilla on paljolti kiinni heidän tieteenalastaan.

Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että prekaarit työolot eivät ole ainoastaan nuorten tutkijoiden uran alkuvaiheilla kokema tilapäinen ilmiö. Aikaisempaa suurempi osa myöhemmässä uravaiheessa olevia meritoituneita tutkijoita työskentelee epävarmassa asemassa yliopistojen ydintehtävissä ja tekevät täysin samoja työtehtäviä kuin heidän vakituisissa työsuhteissa olevat kollegansa: julkaisevat tutkimusta, opettavat, ohjaavat opinnäytteitä, osallistuvat hallinnollisiin tehtäviin sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ongelmat tiedostettu myös yliopistojen ulkopuolella

Yliopistoyhteisöille epävarmaan työhön liittyvät ongelmat ovat olleet varsin selviä jo pitkään. Hiljattain myös ylikansalliset järjestöt, kuten OECD ja Euroopan komissio, ovat kiinnittäneet huomiota yliopistotutkimuksen prekarisaatioon. OECD puhuu raportissaan tutkijaprekariaatista (research precariat) ja kantaa huolta akateemisen uran houkuttelevuudesta. Tällaista terminologiaa olisi ehkä pidetty radikaalina vielä jokunen aika sitten, mutta sen valtavirtaistuminen on osoitus siitä, että ongelmat on tiedostettu myös akateemisen yhteisön ulkopuolella.

Ammatillinen edunvalvonta

Eri maiden yliopistosektorin ammattiliitot ovat politisoineet prekaariin työhön liittyviä ongelmia. Ne ovat osaltaan kyseenalaistaneet nykyisen kaltaiset työolot yliopistoissa. Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa. Koska yliopistotyön prekarisaatio on seurausta poliittisista päätöksistä, on perusteltua olettaa, että asiantilan korjaamiseksi olisi löydettävissä poliittisia ratkaisuja.

Tarvitaan lisää tutkimusta siitä, mistä tarkalleen yliopistotyön prekarisaatio johtuu. Syiden selvittämisessä vertailevalla tutkimuksella päästäisiin asiassa eteenpäin, sillä yliopistotyön epävarmuus vaihtelee maa- yliopisto- ja tieteenalakohtaisesti. Ilmiön vaihtelu puolestaan osoittaa, että akateemista yliopistotyötä on mahdollista teettää hyvin erilaisissa työolosuhteissa – eikä nykyisenkaltainen prekaarius esimerkiksi Suomen yliopistoissa ole ainoa mahdollinen asiantila.

Kollektiiviselle edunvalvonnalle on nyt kenties enemmän kysyntää kuin koskaan aikaisemmin yliopistojen historiassa.

Helppoja ratkaisuja ei ole muun muassa sen takia, että prekaarissa asemassa olevat akateemiset tutkijat ja opettajat ovat epäyhtenäinen joukko, jolla on yhtäläisyyksien lisäksi keskenään eriäviä intressejä.

Mikäli akateeminen prekarisaarisuus ei vähene – tai lisääntyy entisestään – voidaan kysyä, kenellä on jatkossa varaa ottaa sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia riskejä, jota yliopistotutkijan uraan liittyy sekä minkälaisia seurauksia prekarisaatiolla on monimuotoisuuteen yliopistoissa. Esimerkiksi Saksassa on osoitettu, että naisilla sekä maahanmuuttaja- että työväenluokkataustaisilla tutkijoilla on vaikeuksia ottaa niitä sosiaalisia ja taloudellisia riskejä, joita epävarmaan yliopistotyöhön liittyy. Näin ollen yliopistojen prekaareilla työoloilla on – tutkimuksen teon edellytysten heikentymisen lisäksi – taipumus uusintaa rakenteellista yhteiskunnallista epätasa-arvoa.

Rolle Alho on Suomen akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheisiinsa kuuluvat työmarkkinat, työelämä ja työntekijöiden kansainvälinen liikkuvuus.

Julkaisu Prekaarin yliopistotyön politiikka  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maksuttomaan koulutukseen perustunut Suomen korkeakoulujärjestelmä sai kolhun pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella, kun EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille asetettiin lukukausimaksut. Ajoittain julkiseen keskusteluun nousee ehdotuksia lukukausimaksujen laajentamisesta kaikkiin korkeakouluopiskelijoihin. Viimeisin ehdotus tulee koronakriisin aikaista ja jälkeistä talouspolitiikkaa pohtimaan asetetulta ekonomistien työryhmältä.

Twitter-keskustelussa lukukausimaksuja puoltavaa kantaa on luonnehdittu jopa ekonomistikonsensuksen mukaiseksi. Ekonomistien lisäksi lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat ehdottaneet elinkeinoelämää lähellä olevat tahot. Vihriälän työryhmää edeltävä kannanotto tuli keskuskauppakamarilta joulukuussa 2019. Aiemmin lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat esittäneet myös Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) vuonna 2007 sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) vuonna 2017.

Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen. Oikeudenmukaisuutta tukevat lisäksi myös lukukausimaksut kattava opintolainajärjestelmä ja opintojen jälkeisiin tuloihin sidottu takaisinmaksujärjestelmä.

Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen.

Vähemmän on keskusteltu siitä, mitä vaikutuksia lukukausimaksuilla yhdessä laajemman koulutuspolitiikan linjan kanssa voi olla itse korkeakoulutukseen ja korkeakouluihin. Lukukausimaksuissa ei ole kyse vain siitä, kuka maksaa koulutuksesta, vaan laajemmin esimerkiksi yliopistollisen opiskelun luonteesta, yliopistojen tehtävistä sekä Suomen koulutuspoliittisesta linjasta.

Lukukausimaksut eivät ole vain tekninen ratkaisu taloudellisten tosiasioiden aiheuttamaan rahoitusongelmaan, vaan niitä tulee arvioida myös poliittisina kamppailuina, joissa määritellään koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä. Tarkastelemme tässä tekstissä keskuskauppakamarin, EVAn ja ETLAn lukukausimaksujen puolesta esitettyihin argumentteihin sisältyvää käsitystä yliopistosta, opiskelun luonteesta ja tarkoituksesta sekä yliopiston tehtävästä.

Kilpailukyky-yliopisto

Jo keskuskauppakamarin kannanoton sisältävän ohjelman otsikko Kilpailukyvyn avaimet 2020-luvulla – Suomesta maailman kilpailukykyisin maa paljastaa ohjelman keskeisimmän huolen: kilpailukyvyn. Ohjelman johdannossa todetaan Suomen kilpailukyvyn heikentyneen ja esitetään maan tulevaisuudesta kaksi vaihtoehtoa: uudistuminen tai näivettyminen. Suomen tulee voittaa kilpailussa, koska ”kilpailukykyinen yhteiskunta on hyvinvoiva yhteiskunta” ja ”Mitä kilpailukykyisempi maamme on, sitä turvallisemmalla ja tuottoisemmalla pohjalla hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitus on.”

Hyvinvointi syntyy siis taloudesta ja hyvä kilpailukyky on edellytys hyvinvointia tuottavalle taloudelle. Tärkeimpänä osana kilpailukykyisessä taloudessa nähdään osaaminen. Yliopistojen tehtäväksi määritellään siis tämän osaamisen edistäminen. Osaamisessa korostuvat erityisesti yritysten ja työmarkkinoiden tarpeet. Keskuskauppakamari ehdottaa myös yritysten edustajien määrän kasvattamista yliopistojen hallinnossa.

Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?

Osaavan työvoiman riittävän määrän takaaminen sekä yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin sopeutuminen vaativat uudistuksia korkeakoulujärjestelmään. Ohjelmassa esitetään vahva poliittinen kannanotto, jonka mukaan korkeakoulutus tulee järjestää ensisijaisesti työelämän tarpeiden mukaisesti. Silti kanta esitetään ikään kuin se olisi kiistaton totuus, triviaali fakta, jonka toteamisen jälkeen voidaan aloittaa keskustelu itse asiasta eli keinoista kilpailukyvyn kohentamiseen ja työelämän tarpeiden parempaan huomioimiseen.

Myös EVA ja ETLA näkevät yliopistot ensisijaisesti talouden ja työmarkkinoiden näkökulmasta. Sen vuoksi tavoiteaikaa pidemmät opiskeluajat nähdään keskeisenä ongelmana. Yliopistolla vietetty ylimääräinen aika on pois työmarkkinoilla käytetystä ajasta, joten opiskeluaika tulee karsia minimiin. Lukukausimaksut ovat tässä oiva väline.

Työmarkkinoiden ja yritysten tarpeiden mukaisen osaamisen korostumista voi pitää elinkeinoelämän ja sitä lähellä olevien tahojen intressien mukaisena, muttei välttämättä työnantajien itsensä. Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?

Yhteiskunta, yksilö, vai sivistys

EVAn raportissa huoli yhteiskunnan kustannuksella opiskelevista yliopistolaisista ilmenee raportin laatijan, Helsingin yliopiston entisen kanslerin Kari Raivio kommentissa, jonka mukaan ”vanhemmat joutuvat maksamaan lastensa varhaiskasvatuksesta, mutta nuoret aikuiset vaativat ilmaista päivähoitopaikkaa yliopistoissa”. Ylipitkästä aikuisiän päivähoidosta nauttivia opiskelijoita sietääkin siis hieman patistella ottamaan vastuuta koulutuksensa kustannuksista varsinkin, kun he itse yksilöinä hyötyvät koulutuksesta suhteessa enemmän kuin ”yhteiskunta”. Hyöty viittaa tässä lähinnä yksilön tuloihin ja talouden kasvuun.

Yliopistoille ja niissä tapahtuvalle koulutukselle on annettu kuitenkin muunkinlaista kuin taloudellista arvoa. Koulutuksen työmarkkinoiden tarpeet ylittävästä merkityksestä voidaan puhua sivistyksen käsitteen avulla. Tutkijat Tuukka Tomperi ja Jaakko Belt vertaavat sivistyksen käsitettä osaamisen käsitteeseen. Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Ero näiden näkemysten välillä on havaittavissa Keskuskauppakamarin puheesta, joka korostaa koulutusjärjestelmän sopeutumista yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin.

Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Pelkän työmarkkinoiden ja yhteiskunnan tarpeisiin sopeutumisen sijaan sivistynyt yksilö osaa kysyä, ovatko nuo tarpeet mielekkäitä ja kuka ne määrittää. EVAn, ETLAn ja Keskuskauppakamarin teksteissä eivät juuri esiinny vaihtoehtoiset koulutuspoliittiset linjat, vaan poliittisen suunnan määrittävät epämääräisen vääjäämättömät voimat, kuten talous, työmarkkinat, kansainväliset kokemukset tai yhteiskunnallinen hyöty.

Evan mukaan kansainväliset kokemukset osoittavat, että lukukausimaksut tulevat ennemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi. Etlan mukaan julkista rahoitusta tulisi käyttää kohteisiin, joissa sen yhteiskunnallinen hyöty on suurin eli alempiin koulutusasteisiin.

Kuka määrittelee yhteiskunnallisen hyödyn?

Sivistyksen ihanteen mukaisesti on syytä kuitenkin kysyä, miksi yliopiston tulisi palvella ensisijaisesti markkinatalouden ja työmarkkinoiden välittömiä tarpeita, mitä nämä kansainväliset kokemukset ovat, ja miksi ne muka pakottavat tekemään tietynlaisia korkeakoulupoliittisia valintoja, tai mitä tarkoittaa yhteiskunnallinen hyöty ja kuka sen määrittelee.

Asiakkuus ja laatu

Yhteiskuntatieteissä usein ajatellaan, että toiminta sosiaalisissa tilanteissa on riippuvaista tilanteen tulkinnasta, koska niihin sisältyy erilaisia sosiaalisesti rakentuvia odotuksia ja rooleja. Esimerkiksi perinteisellä yliopistoluennolla luennoitsijan oletetaan luennoivan ja opiskelijoille jää tarkkaavaisen kuuntelijan ja kysymysten esittäjän rooli. Tilanteen tulkinnan vaikutusta toimintaan voi havainnollistaa seuraavalla esimerkillä.

Steven D. Levitt ja Stephen J. Dubner kertovat kirjassaan Freakonomics taloustieteellisestä kokeesta, jossa päiväkodista lapsiaan myöhässä hakemaan tulleille vanhemmille asetettiin kolmen dollarin sakkomaksu. Tarkoituksena oli asettaa vanhemmille kannustin hakea lapsensa päivähoidosta ajoissa. Seurauksena oli kuitenkin myöhästymisten vähenemisen sijaan niiden kasvu. Levitt ja Dubner selittävät tätä odotusten vastaista tulosta yhtäältä maksun pienuudella ja toisaalta sillä, että kannustin vaihtui moraalisesta rahalliseen kannustimeen. Maksun pienuus saattoi myös saada vanhemmat ajattelemaan, ettei myöhästyminen ole päiväkodille kovin suuri huoli.

Vaihtoehtoisesti kun myöhästymiselle asetettiin maksuseuraamus, se saatettiin tulkita ostettuna palveluna eikä sosiaalisen normin rikkomuksena. Päivähoidosta tuli joustavan aikataulun palvelu, johon voi pienellä lisämaksulla ostaa lisäaikaa, jos omat aikataulut käyvät liian tiukoiksi.

Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa seuraten voidaan katsoa, että myös lukukausimaksuihin liittyvät ongelmat koskevat koulutuksen merkityksen tulkintoja. Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun. Keskuskauppakamarin ohjelmassa asiakkuusajattelun soveltaminen koulutuksessa nostetaan eksplisiittiseksi tavoitteeksi.

Heikki Patomäki on kuvannut lukukausimaksujen vaikutuksia opiskelijoihin kirjassaan Yliopisto Oyj. Patomäen mukaan opiskelijat alkavat nähdä tutkinnon hyödykkeenä, joka heille maksavina asiakkaina kuuluu riippumatta opintomenestyksestä. Opiskelijoiden vaatimukset saada rahoilleen vastinetta johtavat Patomäen mukaan helpotuksiin yliopistojen opetus- ja sisäänottokäytännöissä ja siten koulutuksen laadun heikentymiseen.

Etlan mukaan lukukausimaksujen käyttöönotto parantaisi todennäköisesti opetuksen laatua, sillä korkeammasta laadusta ollaan valmiimpia maksamaan suurempia lukukausimaksuja. On kuitenkin ongelmallista puhua laadusta määrittelemättä tarkemmin, mitä se sisältää ja mihin päämäärään nähden se määritellään.

Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin. Yksinkertaisen talousteoreettisen olettamuksen sijaan laatu tulisi määritellä jollakin mielekkäällä tavalla sekä osoittaa mekanismi, joka saa yliopistot lukukausimaksujen seurauksena parantamaan opetuksen laatua.

Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin.

Päinvastoin maailmalla lukukausimaksulliset yliopistot eivät ole onnistuneet estämään esimerkiksi opetushenkilöstön työn pirstaloitumista entistä epävarmemmaksi, minkä vaikutus opetukseen laatuun on vähintäänkin kyseenalainen.

Vaikka opiskelija ei haluaisikaan ajatella koulutusta pelkkänä välineenä suuriin tuloihin, lukukausimaksut lisäävät kannustimia nimenomaan pyrkiä puristamaan koulutuksesta kaikki potentiaali suhteessa työmarkkina-asemaan. Maksullinen koulutus ilmenee sijoituksena, jolle on saatava asianmukainen tuotto. Tällöin koulutukseen liitetyt muut arvot – sivistys – jäävät syrjään, tai ainakin muuttuvat toissijaisiksi. Erityisesti paine lisääntyy vähävaraisista perheistä tuleville verrattuna esimerkiksi niihin, joiden vanhemmat pystyvät kustantamaan heidän lukukausimaksunsa.

Julkisen järjen loppu?

Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä aloilla yksi olennainen yliopiston tehtävä on kriittinen yhteiskunta-analyysi. Tutkimuksen ja tähän perustuvan opetuksen pohjalta on kyettävä arvioimaan kriittisesti yhteiskunnan käytäntöjä, instituutioita ja valtasuhteita. Yhteiskuntaa ei pidä tutkia ja arvioida intressiryhmien tarpeiden mukaisesti, vaan itsenäisesti opiskelijoiden ja tutkijoiden itse asettamien kysymyksenasettelujen pohjalta. Tätä tarkoittaa akateeminen vapaus.

Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa. Kriittisen arvioinnin tulee kohdistua myös sellaisiin ulkoa määriteltyihin päämääriin kuten työmarkkinoiden tarpeet tai kilpailukyvyn edistäminen sekä yliopistoon itseensä.

Lukukausimaksujen aiheuttama yhä suurempi velkaantuminen tekee opiskelijoista yhä riippuvaisempia hyvistä työmarkkina-asemista ja nopeasti etenevistä opinnoista. Tulevaisuuden työnantajien arvostelemista aletaan yhä enemmän välttää, koska opintolaina tekee opiskelijoista riippuvaisempia nopeasta työllistymisestä. Työnantajien päämäärien ja toimintatapojen kriittinen arviointi voi siis näyttäytyä riskinä, jota työllistymisestään huolestunut opiskelija haluaa välttää.

Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa.

Käsitys yliopistosta ensisijaisesti paremman työmarkkina-aseman takaajana voi muodostua myös yhä enemmän vallitsevaksi ymmärrykseksi. Opiskelijoiden työmarkkinakelpoisuus on korostunut esimerkiksi Euroopan korkeakoulujärjestelmien yhtenäistämiseen pyrkivässä Bolognan prosessissa.

Tällaisen ymmärryksen levitessä yliopisto aletaan yhä enemmän nähdä pelkästään työmarkkinoilla tarvittavan osaamisen takaajana. Työmarkkinakelpoisuuden ylikorostuessa opiskelu ei myöskään johda sellaiseen intellektuaaliseen kehitykseen, jota sivistyksen käsitteelläkin on pyritty kuvaamaan. Hyvän elämän ja yhteiskunnan saavuttamisessa yliopistolla nähdään olevan arvoa vain yksilön ja yhteiskunnan välittömien taloudellisten tarpeiden täyttämisessä.

Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset. Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys.

Yliopiston ideasta ei ole koskaan esiintynyt vain yhtä käsitystä. Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset.

Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys. Yliopiston yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä poliittisista valtakamppailuista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua sekä yliopistoissa että niiden ulkopuolella.

Jussi Systä on valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa.

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistolehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Lukukausimaksujen yliopisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikaisemmin syksyllä Kysy politiikasta -sarjassa käytiin läpi yliopiston eri tehtävänimikkeitä. Tällä kertaa jatkamme yliopiston henkilökunnan arkeen ja työtehtäviin liittyvillä kysymyksillä, joita opiskelijat ovat meille esittäneet.

Toimituskunta ottaa jatkossakin mielellään vastaan kysymyksiä politiikasta ja etsii niille sopivan vastaajan!

Tekeekö yliopiston henkilökunta aina jotain tutkimusta?

Pääsääntöisesti kyllä, silloin kun on kyse kokopäiväisessä työsuhteessa olevasta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Yliopistolla on myös hallintohenkilökuntaa, joka ei tee tutkimusta.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat. Tehtävästä toiseen vaihtelee, miten työaika jakaantuu näiden tehtävien välillä.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat.

Yliopistonlehtoreilla on yleensä jonkin verran enemmän opetusvelvollisuutta kuin professoreilla tai apulaisprofessoreilla. Yliopistossa on myös joitakin lehtorin tai opettajan tehtäviä, joihin ei sisälly lainkaan tai hyvin vähän tutkimusta. Lisäksi on tutkimustehtäviä, joissa on vain vähän opetusvelvollisuutta.

Näin asia menee siis teoriassa. Käytännössä yliopistonlehtorien ja professorien työajasta menee paljon suurempi osuus opetukseen, ohjaukseen ja erilaisiin vastuutehtäviin kuin mitä laskennallisesti pitäisi mennä. Heiltä kuitenkin odotetaan silti myös tutkimuksen tekemistä. Näiden odotusten täyttäminen vaatii yleensä runsaasti ylimääräisiä työtunteja.

Yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on myös mahdollisuus opetuksettomiin periodeihin ja tutkimusvapaisiin, joiden aikana voi keskittyä enemmän tutkimuksen tekemiseen.

Saako tutkija yliopistolla itse päättää, mitä tutkii?

Periaatteessa kyllä. Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta.

Yliopistolla on vahva itsehallinto. Siten vaikka yliopistot ovat pääosin julkisesti rahoitettuja, ei hallitus voi esimerkiksi sanella, mitä yliopistoissa pitää tai ei saa tutkia. Tämä autonomia ulottuu myös yksittäisiin tutkijoihin, jotka saavat päättää omat tutkimusaiheensa.

Siihen, mitkä tutkimukset etenevät suunnitteluvaiheesta toteutukseen, vaikuttaa olennaisesti akateemista tutkimusta rahoittavien tahojen tekemät rahoituspäätökset. Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta voi toki käyttää tutkimusaikansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta muiden tutkijoiden osalta nämä rahoituspäätökset sanelevat aivan olennaisesti sitä, mitä on mahdollista tehdä.

Yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Toisin kuin jonkin tutkimuslaitteistosta ja laboratorioajasta riippuvaisen alan, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijät ovat myös suhteellisen riippumattomia toisistaan. Monien muiden alojen tutkimusta on miltei mahdotonta tehdä muuten kuin osana tutkimusryhmää, mutta yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Tämä ei tarkoita, etteikö yhteistyöstä olisi mittavaa hyötyä myös tällä alalla.

Yhteiskuntatieteissäkin tutkimus on suuntautunut entistä vahvemmin tutkimusryhmiin ja projektipohjaisiin työsuhteisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työurat ovat jokseenkin rikkonaisia eli tutkija voi olla lyhyitä jaksoja projektien välillä työtön ja yksi tutkija voi toimia kahdessakin projektissa yhtäaikaisesti.

Akateemisten tutkijoiden työtä sääntelevät myös hyvän tieteellisen käytännön, tutkimusetiikan ja tietosuojalainsäädännön kaltaiset reunaehdot, joita tulee tutkimuksessa noudattaa.

Onko tutkija aina yliopistolla tai miksi tutkijoita näkee niin harvoin yliopistolla?

Suuri osa tutkijan työstä ei ole aikaan tai paikkaan sidottua. Esimerkiksi kirjoittamista tai lähteiden ja aineiston läpikäymistä voi tehdä missä vain rauhallisessa tilassa.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei myöskään ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne – kuten opetus tai kokoukset – ei sitä vaadi. Työntekijä päättää siis itse, missä ja milloin työnsä hoitaa.

Monet tutkijat käyttävätkin tätä hyväkseen ja tekevät paljon etätöitä. Erityisesti kirjoitustyö vaatii pitkiä keskeytyksettömiä ajanjaksoja, joita on usein helpompi järjestää itselle muualla kuin yliopistolla.

Yliopistoissa työskentelee myös suuri joukko tutkijoita, joilla ei joko ole työhuonetta lainkaan tai työhuone sijaitsee jossain muualla kuin oman laitoksen tiloissa. Monet tutkijat asuvat vaikkapa perhesyistä toisella paikkakunnalla kuin työskentelevät, minkä vuoksi etätyöpäivät ovat yleisiä.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne ei sitä vaadi.

Osa tutkijan työstä vaatii matkustamista tai työskentelyä muualla kuin yliopistolla. Aineiston kerääminen tai hankinta esimerkiksi arkistoissa, haastatteluja tehden tai etnografisessa tutkimuksessa tutkimuskentällä viettäen vievät tavallisesti merkittävän osan tutkijan ajasta.

Myös tutkimusvierailut toisiin yliopistoihin, jotka toisinaan ovat vaikkapa rahoituksen saamisen ehtona, tarkoittavat sitä, etteivät tutkijat työskentele ainoastaan omassa työhuoneessaan kotiyliopistollaan. Lisäksi konferensseihin, seminaareihin ja erilaisiin työryhmiin osallistuminen yliopiston sisällä tai yhteistyöverkostoissa vievät tutkijan työtä yliopiston ulkopuolelle.

Yliopiston henkilökunnan ”näkymättömyys” opiskelijan näkökulmasta johtuu varmasti osin myös siitä, että yliopiston arjessa on loppujen lopuksi vähän tilanteita, jotka tuovat yhteen perustutkinto-opiskelijoita ja tutkijoita.

Missä, miten ja miksi tutkija julkaisee?

Tutkimuksen julkaiseminen on tutkijoille ensisijainen tieteelliseen keskusteluun osallistumisen väylä. Tutkimusta ei siis käytännössä voi tehdä ilman julkaisemista. Yksikkötasolla julkaisumäärät ovat lisäksi yhteydessä yksiköiden rahoituksen saamiseen.

Viime vuosina tieteellinen julkaiseminen on enenevässä määrin mennyt avoimen tieteen periaatteiden mukaiseen suuntaan. Avoimet (open access tai lyhyesti OA) julkaisut ovat internetissä ilmaisesti kaikkien saatavilla olevia julkaisuja: sellainen on esimerkiksi suomalaisen politiikan tutkimuksen keskeinen vertaisarvioitu lehti Politiikka.

Avoimen julkaisemisen tarkoitus on edistää tutkimuksen vaikuttavuutta ja tieteen demokratisaatiota.

Julkaisukanavia on erilaisia. Hyvän kuvan erilaisista julkaisuista saa Suomen Akatemian julkaisuluettelomallista, jossa erilaiset julkaisut on luokiteltu. Karkeasti tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin, joista tieteellisten, vertaisarvioitujen julkaisujen julkaiseminen on tutkijan työn ydintä.

Tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin.

Useat suomalaiset tutkijat julkaisevat sekä kotimaisilla että muilla kielillä. Englanti on yleisesti vakiintunut tiedejulkaisemisen kieli, ja englanninkielisiä, kansainvälisiä artikkeleita arvostetaan esimerkiksi tutkimuksen rahoituspäätöksissä ja vaikuttavuuden mittareissa.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on kuitenkin olennainen arvokysymys, joka liittyy myös siihen, mille yleisölle tutkimusta tehdään.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on tärkeää yliopistojen niin sanotun kolmannen tehtävän eli yhteiskunnan palvelemisen kannalta. Tämän vuoksi tutkijat julkaisevat myös muissa kanavissa kuin vertaisarvioiduissa tiedelehdissä – vaikkakin nämä ovat nyttemmin paremmin suurenkin yleisön saatavilla.

Esimerkiksi juuri Politiikasta julkaisee nimenomaan yleistajuisia tiedeartikkeleita, joiden on tarkoitus olla akateemisia yleisöjä laajemmin saatavilla.

Suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi.

Ideana on, että tutkimustieto ei jää omaan akateemiseen kuplaansa: suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi. Julkaisukieleen liittyvät myös tieteenalakohtaiset erityiskysymykset: esimerkiksi suomen kielen tutkimusta on perusteltua julkaista myös suomeksi.

Tieteellinen julkaisuprosessi etenee tavallisesti siten, että tutkija lähettää kirjoittamansa artikkelin haluamaansa sopivaan tieteelliseen julkaisuun. Julkaisun toimituskunta käy artikkelin läpi ja lähettää sen vertaisarvioitavaksi (peer-review) tavallisesti kahdelle arvioijalle.

Arvioinnissa toinen tutkija käy läpi tekstin, esittää siihen lisäyksiä ja korjauksia ja ehdottaa toimituskunnalle joko artikkelin hyväksymistä, hyväksymistä tiettyjen korjauksien jälkeen tai hylkäämistä.

Tyypillisesti arviointiprosessi on molempiin suuntiin sokea, eli artikkelin kirjoittaja ei tiedä kuka arvioinnin tekee eikä arvioija puolestaan tiedä artikkelin kirjoittajan henkilöllisyyttä. Tällä menettelyllä pyritään siihen, että arvioinnissa arvioitavana on ainoastaan artikkelikäsikirjoituksen taso, ei tutkijan persoona tai asema.

Vertaisarviointi voi olla myös yhteen suuntaan sokeaa, jolloin arvioitsijat tietävät arvioitavan henkilöllisyyden mutta arvioitsijoiden henkilöllisyys pysyy arvioitavalle salassa. Vertaisarviointi voi olla myös kokonaan avointa.

Vertaisarviointi ja toimituskuntien työskentely on sekin tutkijoiden tekemää, näkymättömäksi jäävää työtä, josta ei yleensä makseta erillisiä palkkioita ja joka vie tutkijoiden työaikaa merkittävästikin. Ei-tieteellisessä julkaisemisessa vertaisarviointia ei käytetä.

Miten yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta kokee opettamisen merkityksen ja mitä saamme siitä irti?

Kuten yllä todettu, ideaalitilanteessa suomalaiset tutkijat opettavat ja opettajat tutkivat. Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä. Varsinkin oman erikoisalansa opettaminen mahdollistaa omien ajatustensa testaamisen ja teorian järjestämisen.

Monet tutkimukset ovat osaltaan kehittyneet kursseja pidettäessä. Varsinkin monen yliopisto-oppikirjan juuret vievät kirjoittajien pitämille kursseille.

Monet pitävät opettamisesta myös siksi, että opetustilanteet ovat mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia yliopistoyhteisön nuorempien jäsenten – opiskelijoiden – kanssa. Tärkeää on myös se, että saa olla mukana kouluttamassa uusia omasta alasta kiinnostuneita sukupolvia.

Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä.

Periaatteista huolimatta ei ole itsestään selvää, että yliopistolla pääsee opettamaan niin paljon kuin haluaa. Yliopistonlehtorit ja professorit varmasti pääsevät, mutta esimerkiksi apurahatutkijoilla on mahdollisuus opettaa vain silloin, kun heidät päätetään palkata pitämään kurssi tai luentoja tuntiopetuksena.

Yliopistoon palkkasuhteessa olevilla tutkijoilla on kaikilla velvollisuus käyttää 5 prosenttia työajastaan opetukseen.

Opettaminen voi parhaimmillaan olla siis monista syistä erittäin antoisaa. Yliopistossa työskentelevien välillä on tietysti eroja henkilöiden välillä siinä, kuinka vahvasti kukin on orientoitunut tutkimukseen tai opetukseen. Nekin, jotka ovat enemmän tutkimusorientoituneita, osallistuvat yleensä mielellään opettamiseen yllämainituista syistä.

Yliopistotehtäviin liittyvät ja tutkijasta tai opettajasta itsestään riippumattomat realiteetit saattavat kuitenkin tehdä opettamisesta raskasta. Yliopistonlehtorien ja professorien työtaakka on melkoinen, ja opetus paljon aikaa ja energiaa vievänä tehtävänä laittaa joskus kaikkien muiden velvoitteiden puristuksissa voimavarat tiukille.

Aina ei pääse myöskään vaikuttamaan siihen, mitä opettaa. Itselle tuttuja aiheita lähes jokainen opettaa mielellään, mutta joskus saattaa olosuhteiden pakosta joutua opettamaan itselleen huomattavasti vieraampia aiheita. Tällöin valmisteluun menee paljon enemmän aikaa ja motivaatio voi olla myös vaikeampi löytää.

Opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä.

Myös silloin, jos opetus koostuu standardinomaisista toistuvista massaluennoista ja sadoista tenteistä vuodesta toiseen, se voi alkaa maistua puulta.

Joskus opettamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti myös siksi, että opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä. Tämä käsitys ei ole tuulesta temmattu, joskin opetusansioita on alettu painottaa entistä enemmän erityisesti yliopistonlehtorin tehtävää täyttäessä.

Vaatiiko yliopistossa opettaminen pedagogista pätevyyttä?

Yliopistossa opettaminen ei itse asiassa vaadi samanlaista muodollista pätevyyttä kuin peruskoulussa, lukiossa, tai ammattikorkeakoulussa opettaminen, jolloin opettajan pätevyys on keskeinen osa opintoja. Tutkija pätevöityy ensisijassa tutkijaksi.

Pedagoginen osaaminen lasketaan kuitenkin usein hyödyksi, ja tutkijat yleensä käyvät joitain sitä tukevia opintoja. Nykyään moni nuori tutkija käy väitöskirjan kirjoittamisensa ohessa yliopistopedagogisia opintoja (ja täydentää niitä myöhemmin), jotka antavat lisää tietoa ja taitoa opetustilanteisiin nimenomaan korkeakouluissa.

Itse asiassa jonkintasoinen yliopistopedagoginen pätevyys alkaa olla keskeinen vaatimus avoimissa akateemisissa työpaikoissa, vaikka opetuskokemuksen arvostus tehtäväntäytöissä voi vaihdella. Yliopistopedagogiseen pätevyyteen liittyy toki muutakin kuin vain opetusta, kuten esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaamista.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu Mitä yliopiston tutkimus­henkilökunta tekee työkseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keitä yliopiston tutkimushenkilökuntaan kuuluu ja mitä he tekevät työkseen? Tietyt yliopistojen tyypilliset piirteet ja etenkin henkilökunnan nimikkeet ovat korkeakoulumaailmassa eläville – yleensä – itsestäänselvyyksiä. Siksi ne jäävät helposti epäselviksi sen ulkopuolisille tai tuoreille tulokkaille.

Vaikka tutkijat Suomessa opettavat tyypillisesti paljon, oikeastaan melko vähän tutkijan arjesta välittyy opiskelijoille. Vielä kauempaa yliopistoyhteisöä katsovien tilanne tuskin on merkittävästi parempi. Tutkijanura on kuitenkin – etenkin tutkijoiden itsensä mielestä – muutoksessa.

Olemmekin koonneet tähän Kysy politiikasta -sarjan kirjoitukseen vastauksia kaikille tiedonnälkäisille. Ehkä nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joita et ole uskaltanut kysyä ääneen?

Mitä eroa on väitöskirjatutkijalla, apurahatutkijalla, tutkijalla, postdoc-tutkijalla ja akatemiatutkijalla?

Tutkija on nimike, jolla ei välttämättä ole mitään virallista määritelmää. Periaatteessa siis tutkijaksi voi kutsua itseään kuka tahansa, tutkinnosta huolimatta, koska virallista, suojeltua määritelmää ei ole. Tämän vuoksi medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää. Tutkija ei siis välttämättä ole väitellyt tohtori.

Kaikki tutkijat eivät myöskään tee tieteellistä tutkimusta, vaan tutkija-nimikettä käyttävät yliopistotutkijoiden lisäksi esimerkiksi valtion organisaatioissa työskentelevät tutkijat. Kuitenkin pääasiassa tutkijalla tarkoitetaan ainakin opinalansa maisterin saavuttanutta henkilöä, jolle jokin tutkimusinstituutio antaa ko. tittelin. Toisaalta myös vapaita – tiettyyn instituutioon sitoutumattomia – tutkijoita on, myös Politiikasta-lehteen kirjoittaneita.

Medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää.

Yliopistoissa tutkijan nimike yhdistetään yleensä joihinkin muihin määreisiin, mutta käytännössä tutkimustyötä tekevä henkilö, joka on väitellyt tai valmistelee aktiivisesti väitöskirjaa, voi perustellusti kutsua itseään tutkijaksi. Joissain virallisissa tutkimuksellisissa yhteyksissä, kuten tieteellisten lehtien vertaisarvioijana, toimiminen useimmiten edellyttää tutkijalta väitelleen tohtorin arvoa.

Väitöskirjan ja tieteellisten jatko-opintojen suorittaminen on tutkijanuran ensimmäinen askel. Kyse ei ole enää sellaisista opinnoista, mitä tehdään ennen maisteriksi valmistautumista. Käytännössä jatko-opinnot koostuvat pääosin tutkijan työstä eli väitöskirjatutkimuksen tekemisestä. Väitöskirjatutkijaakin tulee siis kohdella tutkimuksen ammattilaisena.

Joissain yliopistoissa tässä uravaiheessa olevista käytetään väitöskirjatutkijan, tohtorikoulutettavan tai nuoremman tutkijan nimikettä osoittamaan, että kyseessä on (yleensä nuorempi) tutkija, joka päätoimisesti tekee väitöskirjaansa. Väitöskirjatutkija ei ole vielä väitellyt, mutta on tutkijakoulutuksessa, minkä päätteeksi hän väittelee erikoisalastaan.

Tutkimuksen tekemiseen liittyy lisäksi tutkimuksen esittelyä seminaareissa ja konferensseissa Suomessa ja ulkomailla, tutkijaverkostojen luomista, seminaarien järjestämistä ja tutkimuksen popularisointia esimerkiksi haastatteluissa ja yleistajuisissa julkaisuissa. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä. Monet väitöskirjatutkijat myös opettavat, esimerkiksi omaan tutkimusaiheeseensa liittyen, koska yliopiston työsuhteeseen sisältyy yleensä opetusvelvoite.

Taloudellisesta näkökulmasta väitöskirjatutkijat ovat yliopistojen rahoitukselle merkityksellisiä, sillä jokainen väitellyt väitöskirjatutkija tuo yliopistolleen noin 75 000 euron lisärahoituksen.

Apurahatutkija on tutkija, joka työskentelee apurahalla. Apurahatutkija on siis järjestänyt itse itselleen rahoituksen ulkopuoliselta lähteeltä (tyypillisesti säätiöltä, kuten Koneen Säätiö, joka rahoittaa myös esimerkiksi Politiikasta-lehden toimintaa) joko osana tutkimusryhmää tai -projektia tai omalle henkilökohtaiselle tutkimushankkeelleen. Suurin osa apuraharahoituksella tutkimustyötä tekevistä on uran alkuvaiheessa olevia tutkijoita, mutta apurahatutkijoina toimii myös selvästi kokeneempia tutkijoita.

Suomessa apurahalla työtään tekevien tutkijoiden määrä on nousussa perusrahoituksen vähennyttyä koulutusleikkauksien seurauksena.

Vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon.

Apurahatutkijoiden asema yliopistoissa on toisinaan ongelmallinen, sillä vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon. Monet yliopistot antavat apurahatutkijan käyttöön resurssisopimusta vastaan toimiston ja työkalut (eli tietokoneen) sekä pääsyn yliopiston kirjaston tietokantoihin, joita ilman apurahatutkijan työ olisi vähintäänkin haastavaa.

Postdoc-tutkija on urallaan sen toisessa vaiheessa, millä tarkoitetaan tutkijanuran toista, väittelyn jälkeistä vaihetta, joka kestää noin 3–5 vuotta. Postdoc-tutkijaa (ja tätä aiempia uravaiheita) kutsutaan myös usein tutkijanuran alkuvaiheessa oleviksi tutkijoiksi (early-career researchers).

Postdoc-vaiheessa tutkija pyrkii laajentamaan tutkimuskenttäänsä ja usein myös hankkimaan ohjaus- ja opetuskokemusta. Merkittävät tutkimusrahoitusta myöntävät tahot edellyttävät postdoc-tutkijoilta kansainvälistä liikkuvuutta (eli muuttoa ulkomaille ja tutkimuksen tekemistä ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa) tai tutkimusympäristön vaihtoa muuten.

Postdoc-tutkijat voivat saada toimeentulonsa erilaisista lähteistä, mutta tyypillisesti joko palkkasuhteessa yliopistoon tai apurahana joltakin säätiöltä. Jotkut voivat myös tehdä postdoc-tutkimusta muun työn ohella, mutta tämä on jokseenkin harvinaista. Tutkimusrahoituksen saaminen postdoc-vaiheeseen yliopistoilta on osin haastavaa siksi, että postdoc-tutkija ei tuo yliopistoille suoraan rahaa toisin kuin väitöskirjatutkija valmistuessaan.

Tutkijat käyttävät työaikaansa esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen.

Väitelleet tutkijat voivat työskennellä niin opetus- kuin tutkimustehtävissäkin. Tutkimuspainotteisia tehtävänimikkeitä väitelleillä postdoc-vaiheen tutkijoilla ovat muun muassa tutkija ja tutkijatohtori, kun taas opetuspainotteinen tehtävänimike on esimerkiksi yliopisto-opettaja. Yleensä kuitenkin tutkimuspainotteisissa tehtävissä olevat myös opettavat ja ohjaavat opinnäytetöitä ja puolestaan opetustehtävissä olevat tekevät myös tutkimusta.

Eri tutkijanuran vaiheissa olevat tutkijat käyttävät työaikaansa usein huomattavastikin esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä, mikä jatkuu postdoc-vaiheessa. Tutkijanuraan sisältyy usein sitä enemmän hallinnollista työtä mitä pidemmälle uraportaissa edetään. Hallinnollinen työ vie käytännössä suuren siivun itse opetus- ja tutkimustyöstä.

Akatemiatutkija on nimike, jota käytetään Suomen Akatemian myöntämän akatemiatutkijarahoituksen saaneista tutkijoista. He ovat palkkasuhteessa yliopistoon, mutta heidän rahoituksensa tulee Suomen Akatemialta. Rahoitus on erittäin kilpailtu, ja sitä voi hakea, kun väittelystä on kulunut 3–9 vuotta.

Akatemiatutkija on tutkijanuran kolmannen uraportaan tehtävä. Muulla kuin Akatemian rahoituksella tutkimusta tekevistä tässä uravaiheessa olevista saatetaan käyttää esimerkiksi nimikettä yliopistotutkija. Opetuspainotteisista tehtävistä yliopistonlehtori on kolmannen portaan tehtävä, samoin apulaisprofessori.

Tutkijan uran neljäs ja korkein porras on puolestaan professorin tai tutkimusjohtajan tehtävä. Akatemiatutkijaa vastaavan rahoituksen voi saada myös professorivaiheessa. Tällaisen rahoituksen saaneen henkilön nimike on akatemiaprofessori.

Mikä on yliopistonlehtorin ja professorin ero? Ovatko kaikki yliopistonlehtorit ja professorit väitelleet? Entä mikä on apulaisprofessori?

Yliopistonlehtori ja professori ovat molemmat yliopiston tehtävänimikkeitä, joihin kuuluu sekä opetusta, opinnäytetöiden ohjausta että tutkimusta. Yliopistonlehtorien ja professorien tehtävien kuva vaihtelee jonkin verran yliopistosta ja oppiaineesta toiseen. Yleensä tehtävänkuvat on rakennettu niin, että professorien työnkuvaan kuuluu enemmän esimerkiksi tutkinto-ohjelmien ja laitosten johtamiseen liittyviä tehtäviä.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle. Professorin palkkaus on myös yliopistonlehtorin palkkausta selvästi korkeampi.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle.

Käytännössä yliopistonlehtorin tehtävissä toimii paljon ihmisiä, joilla on professorin tehtävään vaadittava pätevyys, koska akateemisesti hyvin ansioituneita tutkijoita on monilla aloilla huomattavasti enemmän kuin professorin tehtäviä. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että yliopistonlehtorin tehtävät ovat usein muuttuneet entistä vastuullisemmiksi. Yliopistonlehtorista voi edetä professoriksi hakemalla avoimena olevaa professorin tehtävää.

Apulaisprofessori on puolestaan niin sanotulla tenure track eli vakinaistamispolkumenettelyllä rekrytoitu henkilö. Professorin tehtävät avataan hakuun yhä useammin tällä menettelyllä, ja yliopistonlehtorin tehtävän täyttämisen sijaan avataan usein tenure track -haku.

Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään voidaan valita joko suoraan professorin vaatimukset täyttävä henkilö, jolloin hänet palkataan professorin tehtävään. Toinen vaihtoehto on palkata tehtävään aiemmassa uravaiheessa oleva ansioitunut henkilö. Hänet rekrytoidaan aluksi apulaisprofessoriksi 3–5 vuoden työsuhteeseen. Tämän jälkeen hänet vakinaistetaan professoriksi, mikäli hänen katsotaan suoriutuneen hyvin tehtävistään.

Apulaisprofessori on yliopistonlehtorin tehtävän tavoin kolmannen uravaiheen tehtävä. Siihen sisältyy kuitenkin vähemmän opetusta kuin yliopistonlehtorin tehtävään.

Professori, apulaisprofessori ja yliopistonlehtori ovat käytännössä katsoen aina väitelleitä henkilöitä. Yliopistossa saattaa olla opetustehtävissä myös ei-väitelleitä henkilöitä. Heidän nimikkeensä on yleensä yliopisto-opettaja tai lehtori.

Kun on saanut väitöskirjan valmiiksi, niin nimitetäänkö sitten saman tien professoriksi?

Näin usein luullaan, ja tutkijan ura olisikin huomattavasti helpompi, jos näin olisi.

Professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti.

Lyhyt vastaus on, että ei. Kuten mainittu edellisessä vastauksessa, professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti. Vuosikymmeniä sitten professoriksi saattoi melkein tullakin nimitetyksi pian väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Se kuitenkin johtui siitä, että väitöskirja saatettiin loppuun myöhemmässä uravaiheessa – ei siitä, että professorin tehtävän olisi saanut pelkällä väitöskirjalla.

Professoreiden kokemukset ja mietteet omasta urastaan ovat usein mielenkiintoista luettavaa nuoremmille tutkijoille, mutta myös niille, jotka haluavat oppia tuntemaan yliopistoyhteisön paremmin.

Mikä on dosentti?

Dosentti-sanan näkyvyys on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina, kun julkiseen keskusteluun osallistuneista tutkijoita on piikitelty kaiken maailman dosenteiksi tai päivystäviksi dosenteiksi.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta. Arvoa pitää itse hakea. Sen myöntämisestä päättää yliopiston kansleri tai rehtori. Ennen nimitystä kokeneet alaa tuntevat tutkijat arvioivat hakijan tieteelliset näytöt ja kokemuksen.

Dosentti on tohtoria korkeampi arvo. Nyrkkisääntönä voi pitää, että sen voi saada, kun on tehnyt aktiivista tutkimustyötä tohtorin tutkinnon saamisen jälkeen noin toisen väitöskirjan verran. Kyseessä ei tarvitse olla toinen kirja, vaan tutkimus voi olla julkaistu muun muassa vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Dosentilta odotetaan myös kokemusta yliopistossa opettamisesta.

Mikä on työelämäprofessori?

Työelämäprofessoriksi voidaan nimetä henkilö kokonaan yliopiston ulkopuolelta. Tämän henkilön ei tarvitse aina olla tohtoriksi väitellyt – paitsi Helsingin yliopistossa tätä edellytetään – mutta väitelleitäkin työelämäprofessoreita on.

Työelämäprofessorin tehtävä on yleensä määräaikainen (ja se voi olla myös osa-aikainen) opetustehtävä, jonka kautta yliopisto voi saada poikkeuksellisen (ja pitkä-aikaisen) talouden, politiikan tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirissä meritoituneen ihmisen erikoisosaamista käyttöönsä ja opiskelijoille välitettäväksi.

Koska työelämäprofessori ei ole yliopistolain mukainen professoriin rinnastettava virka, Professoriliitto on ollut tarkka siitä, ettei tehtävää sotketa perinteiseen professuuriin.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

18.10.2019 klo 15.58: Tarkennettu kohtia vertaisarvioijana toimimisesta ja dosentuurin myöntämisestä.

Julkaisu Keitä yliopiston tutkimus­henkilökuntaan kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkijan identiteetti elää ja muuttuu paitsi yksittäisen tutkijan oman uran myötä mutta myös tutkimusympäristön muuttuessa. Ehkä juuri politiikan tutkija on herkkä huomaamaan tällaisia muutoksia, kuten Politiikasta-lehden julkaisema aiempi juttusarja politiikan tutkijoiden kokemuksista antoi ymmärtää.

Kutsuimme viisi tutkijaa keskustelemaan tutkijan roolista ja identiteetistä muuttuneessa ja edelleen muuttuvassa maailmassa. Näkemyksiään kertovat vastaava päätoimittajamme Mikko Poutanen, professori Hiski Haukkala Tampereen yliopistosta, tutkimusprofessori Monica Tennberg Lapin yliopistosta, yliopistonlehtori Hannes Peltonen Tampereen yliopistosta ja tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen Turun yliopistosta.

Tutkijoiden urapolut ja siten roolit ja identiteetit ovat erilaisia. Politiikan tutkijan uravaiheisiin voi kuulua erilaisia asiantuntijarooleja, joissa työskennellään läheisesti vaikkapa valtionhallinnon kanssa, perinteisempiä tutkimus- ja opetustehtäviä tai epävarmuuden ympäröimiä lyhytaikaisia projekteja.

Kokemukset tutkijana toimimisesta ovat osin yhteneviä, mutta ne myös eroavat toisistaan. Näistä eroista ja yhteneväisyyksistä voidaan ammentaa näkemystä siitä, miten tutkijan identiteetti muodostuu paitsi jokaisen tutkijan omalla kohdalla myös laajemmassa, aikaan sidotussa kontekstissa, jossa suomalaisen korkeakoulutuksen kenttä on muuttunut tulospainotteisemman ja strategisesti ohjaillumman rahoitusmallin ja yliopistouudistuksen myötä.

Kun ajatellaan muutosta tutkijan roolissa lyhemmällä tai pidemmällä aikavälillä, mitä tutkijan identiteetti merkitsee?

Hiski Haukkala: ”Ennen kaikkea tutkijuus tarkoittaa minulle älyllistä itsenäisyyttä ja autonomiaa. Paavo Haavikko aikoinaan totesi, että ainoa tapa olla toimissaan vapaa on olla taloudellisesti riippumaton, toisin sanoen riittävän varakas, jotta ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja antaa niiden vaikuttaa haitallisesti tai rajoittavasti omaan toimintaan.

Tutkijan identiteetilläni olen koettanut rakentaa jotakin samanlaista: rohkeutta ja tiedollista ja taidollista pohjaa ajatella ja argumentoida itsenäisesti ja siten toimia tässä maailmassa mahdollisimman omaehtoisesti ja autonomisesti.”

Monica Tennberg: ”Olen toiminut tutkimustehtävissä vuodesta 1989 lähtien eikä minulla muuta ammatillista identiteettiä olekaan. Pienessä pohjoisessa yliopistossa tutkijuus merkitsee tilaa ja mahdollisuutta ajatella itsenäisesti ja kriittisesti.

Tutkijana oleminen on toki merkinnyt uran eri vaiheissa erilaisia asioita ja niiden yhdistelmiä – tutkimusta, opetusta ja ohjausta, projektityötä, esiintymisiä erilaisille yhteisöille, tiedeviestintää monin tavoin sekä rahoituksen hakua.”

Hannes Peltonen: ”Saattoi olla Kahlil Gibran, tai saattoi olla joku muu, joka totesi, että on jäänyt vain kerran sanattomaksi: silloin kun häneltä kysyttiin, kuka hän on. Ainakin itse ymmärrän tämän niin, että kysymys identiteetistä ei ole ehkä niin yksinkertainen kuin miltä se saattaa vaikuttaa ensisilmäykseltä. Me emme kävele jotkin laput otsassamme, eivätkä identiteetit ole meissä itsessämme, vaan ne rakentuvat ja ovat osa sosiaalista maailmaa.

Saatan olla platonilainen siinä mielessä, että ajattelen, että emme ’omista’ itseämme vaan olemme syntyneet, kasvaneet ja elämme joissakin yhteisöissä, ja täten myös identiteettimme muokkautuvat osana noita yhteisöjä. Huomaa monikko. Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.

”Emme ole vain yhden yhteisön jäseniä, eikä meillä ole vain yhtä identiteettiä.”

Jos puhutaan tutkijan identiteetistä, tällöin viitataan tutkijayhteisöön, mutta mihin tutkijayhteisöön? Tutkijalla niitäkin on monia; tutkijat ovat jäseniä useissa eri yhteisöissä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Omalla kohdallani toisin myös esiin sen, että en ole ainoastaan tutkija, vaan tutkijuus on yksi osa yliopistonlehtorin tehtävääni Tampereen yliopistossa.

Tuohon tehtävään kuuluu monia muitakin osa-alueita ja yhteisöjä, jotka myös määrittävät identiteettiäni, enkä ole varma siitä, että tutkijuus on välttämättä keskeisin tai määrittävin tekijä, vaikka teenkin tutkimusta mahdollisimman paljon.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijuus näyttäytyy minulle osittain henkilökohtaisena ominaisuutena: se on sitä, että tunnustaa itselleen, että oma tietämys on vajavainen ja haluaa oppia ymmärtämään maailmaa aina vielä hieman enemmän.

Käytännössä tutkijuus on ulkoa annettu ja opittu muotti. Tohtorikoulutus ja yliopistoyhteisö opettavat, kuinka tutkijan tulee ajatella ja työskennellä tieteellisesti ja eettisesti. Tämä on olennainen osa tutkijaksi kasvamista. Mutta tänä päivänä ulkoa annettu malli sisältää myös ongelmallisia elementtejä.

Malli pyrkii kertomaan, millä Julkaisufoorumin tasoilla tutkijan tulee julkaista tutkimustaan, ja kehottaa olemaan jatkuvasti huolissaan julkaisuluettelon pituudesta ja sitaatioindeksin suuruudesta.

Koen, että tällainen ulkoinen paine toteuttaa tutkijuutta ’oikein’ ja ’strategisesti’ on suuri etenkin uran taitekohdissa, esimerkiksi siirryttäessä tohtorikoulutettavan positiosta tutkijatohtoriksi.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen uravaiheeltani nuori tutkija – väitellyt vasta vuonna 2018 – en voi oikeastaan puhua tutkijan identiteetistä omalta kohdaltani kuin lyhyellä tähtäimellä. Yleisesti ottaen sanoisin, että tutkijana toimiminen on itselleni tietynlainen velvollisuus toimia ja esiintyä ajattelun ammattilaisena.

Koen että etenkin nuoren tutkijan identiteetissä törmäävät vanhan sivistysyliopiston ideaalit, eli Hiskin mainitsemat älyllinen itsenäisyys ja autonomia, sekä toisaalta melko vahva vähintäänkin epäsuora ohjaus tuottaa ja kilpailla ulkoa asetettujen raamien puitteissa. Koen tältä osin tutkijan identiteetin nykyisen kehityssuunnan vähän ristiriitaiseksi.”

Kansainvälisyys on läsnä tutkimuksessa ja yliopistoissa, kuten on myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Suomalaisen tutkijan identiteetti on entistä vähemmän sidottu kansallisuuteen, koska kansainvälisyyttä odotetaan akateemisessa toiminnassa, mikä näkyy esimerkiksi liikkuvuuden vaatimuksissa.

Kansallisen ja kansainvälisen erottelussa ei ole järkeä, kun monen tutkijan työskentelykumppanit toimivat merten takana, projektikokoukset vedetään Skypellä ja julkaisut tähdätään kansainvälisiin huippulehtiin. Tietysti tämä on myös aika itsestään selvää, kun puhutaan kansainvälisten asioiden tai politiikan tutkimuksesta – vihjehän löytyy jo nimestä.

Samaan aikaan on esitetty huolia siitä, että suomenkielinen tutkimus vähenee juuri kansainvälisyyden – englannin lingua franca -aseman – takia. Etenkin julkisten yliopistojen tutkijoilla voidaan nähdä olevan suoranainen velvollisuus osallistua kotimaassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Miten tutkija voi sovittaa roolinsa ja identiteettinsä kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä? Miten työskentely ulkomailla tai kansainvälisissä verkostoissa on muuttanut näkemyksiänne tutkijaidentiteetistänne tai -roolistanne?

Mikko Poutanen: ”Koska olen itse opiskellut tai työskennellyt pääasiassa englanninkielisesti vuodesta 2001 lähtien, näen oman ammattilaisidentiteettini kansainvälisenä. Kirjoitan yhdessä niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin tutkijoiden kanssa, mutta täytyy kyllä huomata, että kontaktini ovat äärimmäisen keskittyneitä angloamerikkalaiselle linjalle. Toimin kansainvälisesti mutta oikeastaan aika rajatussa kontekstissa.

Kannan ihan aitoa huolta suomenkielisen julkaisemisen asemasta, koska itse olen nuorena tutkijana malliesimerkki siitä, että kuluttaisin artikkelin kielenhuoltoon tarkoitetut rahat todennäköisemmin suomen- kuin englanninkielisen artikkelin tarkastuttamiseen!”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tavallaan jaottelu kansallisen ja kansainvälisen välillä on keinotekoinen. Tiede on väistämättä kansainvälistä ja ylirajaista. On hankala kuvitella sellaista aihetta, jota voisi tutkia täydellisessä kansallisessa tyhjiössä ilman ulkopuolelta lainattuja ideoita, teorioita ja metodeja.

Kokonaan toinen asia on sitten yleisö, ja tähän liittyy myös kysymys työn kielestä. Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti: missä aiheen ja menetelmien keskustelua käydään, missä tutkimuksella on erityistä merkitystä ja vaikuttavuutta ja mihin kontekstiin tutkija haluaa keskustelua viedä.

”Ideaalitilassa tutkija osoittaa sanansa sille yleisölle ja sillä kielellä, joka on tutkimusaiheen kannalta relevantti.”

Mitä tulee kansainvälisyyteen ja liikkuvuuteen, ne eivät ole yksi ja sama asia. Liikkuvuus tuntuu olevan nuorelle tutkijalle suorastaan elinehto, jotain, mitä urakehitys ja tietyt rahoitusinstrumentit vaativat. Liikkuvuudessa on paljon positiivisia puolia, yhteistyöverkosto kasvaa ja oppii uutta.

Mutta jos liikkuvuudesta tehdään uralla etenemisen tai rahoituksen hakemisen edellytys, seurauksena on se, että erilaisissa elämäntilanteissa olevat tutkijat eivät enää ole samalla viivalla.”

Hannes Peltonen: ”En tee tutkimusta passillani, joten tämä kysymys on ainakin itselleni hieman vieras. Tieteen tekeminen ei ainakaan omasta mielestäni riipu siitä, mikä on tutkijan kansalaisuus. Toki jokainen tutkija on osa jotakin kansallista järjestelmää, mutta ainakin minulle olisi vierasta ajatella, että jollakin lailla ’sovitan’ itseäni kansallisen ja kansainvälisen kontekstin välillä.

Verkostoissani on ihmisiä, tutkijoita, joilla nyt vain sattuu olemaan jonkin tietyn maan kansalaisuus. Tärkeämpää kuin passi on se, että on jotakin mielenkiintoista sanottavaa tai jaettavaa muiden kanssa. Toki on huomattava, että kokemus eri maista, kulttuureista ja ihmisistä on rikastuttavaa, ja sillä on oma vaikutuksensa myös tieteen tekemiseen ja tutkimukseen perustuvaan opetukseen.

En kuitenkaan pysty erottamaan näitä omia kokemuksiani ’itsestäni’, koska ne ovat muokanneet minua tutkijana, tieteentekijänä ja opettajana.”

Monica Tennberg: ”Oma erikoisalani eli arktinen tutkimus on luonteeltaan sekä kansainvälistä että kansallista, joten näiden erottelu ei ole järkevää. Kansainvälinen, monitieteinen yhteistyö arktisissa hankkeissa on keskeinen osa työtäni ja varsin arkipäiväistä toimintaa. Minulla saattaa olla kolmekin Skype-kokousta päivässä eri tahojen kanssa.

Kansainvälisyys on myös arkipäiväistä minulle toisella tapaa. Työskentelen Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa, jonka henkilöstö on kansainvälistä (10–12 kansallisuutta edustettuna) ja työskentelykielemme on englanti. Kansainvälisyys voi siis olla hyvinkin kotikutoista.”

Hiski Haukkala: ”Oman urani aikana suomalainen tutkimuskenttä on kansainvälistynyt voimakkaasti. Kansainvälisyydestä on tullut luonteva osa työtä ja toimintakenttää, eikä se enää ole mikään erityinen ansio tai erikoisuus, paremminkin relevantin tutkimuksen ja toiminnan ennakkoehto. Tämä on tervetullutta kehitystä, sillä hyvä ajattelu ei kehity umpiossa.

Samalla tunnen kasvavaa huolta suomen kielen asemasta elävänä sivistyksen, opetuksen ja tieteen kielenä. Suomen kielen ja siten myös suomalaisen mielen raivaaminen kansainvälisen ajattelun tasolle ja paikoin jopa sen huipulle on ollut huikea saavutus pieneltä kansakunnalta. Tätä saavutusta ja ylipäätään kykyämme ajatella ja muodostaa uusia ajatuksia suomen kielellä meidän tulee varjella.

Hyvästä esimerkistä käy suomen kielen aseman jatkuva heikentyminen KATSEn konferensseissa: ei mielestäni ole liikaa vaadittu, että kukin edes kerran kolmessa vuodessa kirjoittaisi jotakin suomeksi. Itse asiassa esitän haasteen, että näin jatkossa olisi. Samalla saataisiin tervetullut suolapulssi materiaalipulasta kärsivää suomenkielistä julkaisutoimintaa elvyttämään.”

Toinen kansainvälisyyden ohella painotettu seikka etenkin rahoitushakemuksissa on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkijan edellytetään aktiivisesti tuovan tutkimustietoaan esille.

Tutkimustiedon kysyntä esimerkiksi valtionhallinnossa tuntuu kasvaneen samoin kuin niin sanottujen policy advisory -roolien merkityskin. Mitä annettavaa tutkijoilla on esimerkiksi valtionhallinnolle, ja millainen se suhde oikein on?

Hiski Haukkala: ”Tutkimuksen ja politiikan teon välinen suhde on jännitteinen, usein hankalakin. Se on tätä sekä oikeista että osin vääristä syistä. Tutkimuksen lähtökohtainen kriittisyys luo jännitteen maailmoiden välille ja näin pitää ollakin.

Olen toiminut paljon yhteistyössä virkamiesten kanssa ja ollut itsekin sellainen. En usko, että virkamies tai edes poliitikko kritiikistä sinänsä hermostuu, mutta jos syntyy vaikutelma, että kritiikki ei edes pyri ymmärtämään politiikan tekijän vaikuttimia ja pyrkimyksiä, voi reaktio olla toisenlainen.

Itse pidän maailmojen välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia rikastavana ja tärkeänä. Oma ratkaisuni, osittain sattumien mahdollistama sellainen, on ollut laipioida urani yhtäältä politiikkarelevanttiin toimintaan ja sitten omaehtoisempaan akateemiseen tutkimustoimintaan. En ole ehkä aivan urani alkuvuosia lukuun ottamatta pyrkinyt tekemään erityisen politiikkarelevanttia tutkimusta, vaan olen ajatellut, että asiantuntemukseni suodattuu diffuusimmin vuorovaikutuksen ja oman suoremman toimintani kautta.

Suoraan sanoen en itse koe VN-TEAS-tyyppistä tilaustutkimusmallia toimivaksi ratkaisuksi vuorovaikutukselle. Päinvastoin, koen sen ongelmalliseksi tieteen keskeisen arvon, vapauden, kannalta. Sen sijaan toivoisin, että muunlainen hyvähenkinen vuorovaikutus maailmoiden välillä parantuisi.

Tämän tulisi pitää sisällään ’sarana-funktion’ sujuvoittamisen suuntaan ja toiseen. Tällä olisi varmasti etenkin Suomen-kaltaisessa pienessä maassa suotuisa vaikutus sekä poliittisen päätöksenteon että sitä koskettelevan tutkimuksen laatuun.”

Monica Tennberg: ”Olen ollut mukana hankkeissa, joissa on rahoittajan toiveita noudattaen laadittu kunnianhimoisia suunnitelmia tiedeviestinnän ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen suhteen. Ja niitä on toteutettukin suunnitelmien mukaisesti.

Olen kuitenkin pettynyt, jos suoraan asian ilmaisen, vastapuoleen. Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.

”Yhteiskunnallisten päättäjien, valtionhallinnon ja muiden sidosryhmien edustajien soisi olevan myös kiinnostuneita tutkimuksesta, sen tuloksista ja niiden käyttämisestä.”

En näe siis itseäni jatkossa soittamassa puhelimella kansanedustajille, kuten eräs viestintäkonsultti hankkeen pakollisessa koulutuksessa ehdotti toimivaksi tavaksi saattaa tutkimustietoa päättäjille.”

Hannes Peltonen: ”Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta puhutaan paljon, mutta ainakin minusta vaikuttaa siltä, että tuota keskustelua käydään kovin lyhyen aikajänteen varjossa. Oma tärkein ’yhteiskunnallinen vaikuttamiseni’ koskee opetustani.

Jos minun pitää mainita yksi asia, jonka luulen olevan toimintani merkittävin anti, se on se, että autan itseäni nuorempia sukupolvia ajattelemaan kriittisemmin tuon käsitteen rakentavassa merkityksessä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tutkijan ensisijainen tehtävä on tuottaa tietoa, mutta lähes yhtä tärkeää on jakaa sitä. Tämä voi tapahtua vaikkapa luentosaleissa, valiokunnissa tai osallistumalla julkiseen keskusteluun. Työpaikallani on ohjenuorana, että silloin kun tutkijalla on annettavaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun, niin silloin siihen myös osallistutaan.

Tutkijalla on kuitenkin koulutuksensa puolesta taito ajatella kriittisesti, nähdä laajoja asiayhteyksiä ja perustaa lausuntonsa tutkittuun tietoon, joten kärjistäen voisi sanoa, että tutkijalla on jopa jonkinasteinen moraalinen velvollisuus osallistua ja vaikuttaa.”

Mikko Poutanen: ”Itse uskon voimakkaasti tutkimustiedon merkitykseen yhteiskunnassa ja yleistajuisen tiedejulkaisemisen demokraattiseen voimaan, enkä siis ainoastaan oman vastuutehtäväni takia. Parasta, mitä tutkija voi tarjota yhteiskunnalliseen keskusteluun, on näkökulmia, jotka voivat paaluttaa jonkinlaista ymmärrystä faktatiedosta, vaikka lopullista totuutta tiede ei annakaan.

Tutkimustieto voi parhaassa tapauksessa laajentaa muutoin julkisessa keskustelussa kapeaksi jäänyttä poliittista mielikuvitusta yhteiskunnallisten asioiden tilasta ja mahdollisista ratkaisuista.”

Mitä enemmän tutkijat tulevat esiin julkisuudessa tutkimustiedon kanssa, sitä vihamielisemmin jotkut suhtautuvat tutkijoiden käsitettyyn puolueellisuuteen. Tästä on nähty esimerkkejä paitsi vähättelevänä valtiojohdon kommentteina mutta myös tutkijoita vastaan suunnattuna suoranaisena vihapuheena.

Tuntuu siltä, että tutkijalta vaaditaan kohtuutonta puolueettomuuden tai neutraaliuden ylläpitämistä jopa tilanteissa, joissa tutkimustulokset puoltavat normatiivisia lausuntoja esimerkiksi harhaanjohtavasta poliittisesta puheesta. Miten tutkija voi suhteuttaa roolinsa ainakin näennäisesti polarisoituvassa maailmassa?

Mikko Poutanen: ”Tässä ollaan mielenkiintoisella tavalla keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden auktoriteetin kyseenalaistamisen äärellä. Yliopistot instituutioina asetetaan samaan sarjaan politiikan ja median kanssa toimijoina, joiden toiminta nähdään jotenkin puolueellisena, vähintään vallitsevan tilanteen kannalta.

Tiedettähän haastetaan lähtökohtaisesti sen sisältä: tiedeyhteisö pyrkii aktiiviseen itsereflektioon ja kohti parempaa ymmärrystä korjaavien liikkeiden kautta. Emme ole niin tottuneita sen ulkopuolelta tuleviin haasteisiin. Uskon, että tiedeyhteisö tukee pääosin omiaan vihapuheen edessä, kuten kuuluukin, mutta tuntuu siltä, että emme oikein kykene artikuloimaan omaa asemaamme selkeästi.

Mietin usein itsekin, että onko yliopisto kuin huomaamattaan asemoitunut puolustamaan jotenkin teknokraattista yhteiskuntajärjestystä.

Kuitenkin haluan korostaa, että nuorena tutkijana koen väitteet elitistisistä norsuunluutorni-tutkijoista absurdeiksi. Politiikasta-lehden entinen päätoimittaja Johanna Vuorelma totesi hiljattain Helsingin Sanomien jutussa, että määräaikaiset työsuhteet ja taloudellinen epävarmuus ovat tutkijoille arkipäiväistä – kuten se on monelle muullekin.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Alkuvuodesta Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kritisoitiin sitä, että tieteen teosta on tullut julkisuuspeliä ja yksinkertaistavaa twiittitiedettä. Tutkijat ramppaavat mediassa antamassa lausuntoja oman spesifin tutkimusaiheen liepeiltä, eivät sen ytimestä, ja kirjoittajan mukaan sitten ’kun näiden ”dosenttien” lausunnot osoittautuvat vääriksi, tieteen uskottavuus kärsii.’

Tässä kirjoituksessa oli paljon sulateltavaa. Mikä alkoi aiheellisena huolena – tieteellisen tiedon esittäminen yksinkertaistetusti ja huomiohakuisesti – päättyi mediassa esiintyvän tutkijan pätevyyden ja asiantuntijuuden kyseenalaistamiseen. Väittäisin, että tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on nimenomaan tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja että tutkijat yleensä suoriutuvat tästä tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.

”Tutkijan rooli julkisessa keskustelussa on tuoda esiin asioiden monisyisyyttä ja tutkijat yleensä suoriutuvat tehtävästään niin hyvin kuin se annetuissa rajoissa on mahdollista.”

Henkilökohtaisesti kannatan vaatimusta, että tutkijan tulisi pyrkiä esiintymään mahdollisimman puolueettomasti ja neutraalisti. Se ei tarkoita sitä, etteikö voi osoittaa ongelmakohtia tai sanoa ääneen, jos data antaa selkeitä suuntaviivoja ja siitä voi johtaa politiikkasuosituksia.”

Hannes Peltonen: ”Kysymys sisältää osin ongelmallisen asetelman. Ei ole olemassa jotakin täysin neutraalia ja objektiivista puhetta. Lisäksi eri kieliopit pakottavat meidät ilmaisemaan asioita ja itseämme vain tietyillä tavoilla. Sama koskee tutkimusta.

Mikään tutkimus ei ole ’neutraali’ tai ’objektiivinen’ jossakin universaalissa ja ajattomassa merkityksessä, vaikka näin ehkä opetetaan tai annetaan ymmärtää. Valintoja ja tulkintoja tehdään aina, ollaan sitten tekemisissä kuvien, sanojen tai numeroiden kanssa. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että mikä vain voi olla mitä vain.

Joidenkin tutkimusaiheiden kanssa on suurempi riski, että muutkin kuin tutkijat ovat kiinnostuneita työn tuloksista. Tuo kiinnostus ei ole aina mairittelevaa, vaan se voi johtaa valitettavasti jopa vaarallisiin kanssakäymisiin. Oman integriteettinsä vuoksi tutkijan tulee perustella väittämänsä hyvin. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa vaikuttaa siihen, miten muut tulkitsevat hänen esille tuomiaan asioita tai kuinka he niihin reagoivat, eikä täten kannata olla naiivi.

Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää minkään mahdollisen vihapuheen tai muun aggression oikeutuksena. Pidän rohkeina niitä tutkijoita, jotka uskaltavat tarttua arkoihin aiheisiin eivätkä jätä työnsä tuloksia pöytälaatikkoon tai vain samaa tutkivien tietoisuuteen.”

Monica Tennberg: ”En ole ollut kovinkaan paljon julkisuudessa enkä ole törmännyt vihapuheeseen ainakaan tähän mennessä. Pikemminkin näen ongelmana arktisen tutkimuksen piirissä, että julkisuus kohdistuu ja erityisesti media kiinnostuu eksoottisista arktisista ilmiöistä ja nostaa niitä esiin arkipäiväisten mutta vaikeiden ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvien kysymysten kustannuksella. Mediassa myös esitetään joskus arktisista yhteiskunnallisista kysymyksistä varsin yksinkertaistettuja näkökulmia.”

Hiski Haukkala: ”Tutkijan tulee puhua siitä, minkä hän tuntee. Parhaiten hän voi tuntea sen, mitä on tutkinut tai ainakin pitkään ja järjestelmällisesti muutoin pohtinut tai harrastanut. Minusta rohkein ja samalla tärkein lause, minkä asiantuntija voi julkisuudessa sanoa, on ’en tiedä’. Itse tunnen automaattisesti vetoa asiantuntijuutta kohtaan, joka ymmärtää ja tarvittaessa myös artikuloi rajansa. Pyrin itse tuomaan nämä rajat omassa toiminnassani aktiivisesti esiin.

Olen kokenut median asiantuntijoihin kohdistuvan tyylin tai logiikan muuttuneen oman urani aikana merkittävästi. Kokemukseni on, että aiemmin oli helpompi tunnistaa itsensä ja sanomansa median lopputuotteista. Nykyään moni media on saalistavampi: haetaan kohua tai klikattavaa otsikkoa asiantuntijankin sanomisista.

Lähtökohtaisesti tutkijan mielipiteet ovat vain mielipiteitä siinä missä muutkin, mutta pitäisin kuitenkin mahdollisena, että ainakin ajassa taaksepäin katsoen asiantuntijoilla on asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa keskivertoa huomattavasti paremmat edellytykset kontekstualisoida ja kommentoida asioita (sen sijaan ennustamisen suhteen asiantuntijoiden rekordi ei ikävä kyllä ole kovin hyvä).

Normatiivisten kantojen ottaminenkin voi tulla kyseeseen, mutta silloin tutkijan täytyy hyväksyä se, että hän asettuu mahdollisesti kovallekin kritiikille alttiiksi. Ihmiset eivät enää tunne asiantuntijoita kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin ehkä aiemmin, tai ainakin kynnys tarttua asioihin, pahimmillaan jopa henkilöihin, on laskenut. Ylipäätään keskustelukulttuurimme vaatisi ryhtiliikettä: ihmisiä pitää aina kunnioittaa, vaikka näkemyksistä ei oltaisikaan samaa mieltä.”

Suomessa korkeakoulutuksella on jo pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, ja silloin tutkijan identiteetti, joka on rakentunut parikymmentä vuotta sitten, saattaa ymmärrettävästi olla melko erilainen kuin identiteetti, johon nuori tutkija on kasvanut 2010-luvulla tai kasvaa 2020-luvulla.

Esimerkiksi vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta seuranneet muutokset muokkasivat paitsi korkeakoulujen roolia ja identiteettiä, myös tutkijoiden roolia ja identiteettiä, mutta kenties tavoilla, joita oli välittömästi vaikea artikuloida.

Voidaanko näin kymmenen vuoden jälkeen jälkiviisaina havainnoida joitain muutoksen keskeisiä piirteitä? Ja miten oma tutkijan identiteettinne suhtautuu yhtäältä vanhempiin ja toisaalta nuorempiin tutkijapolviin? Millaisia rooleja huomaatte omaksuvanne tässä suhteessa?

Hiski Haukkala: ”Ihminen on aina aikansa ja paikkansa, kulttuurisen kontekstinsa tuote tai ainakin sen heijaste. Oma sukupolveni oli ensimmäinen EU-sukupolvi. Ei liene liioiteltua sanoa, että lähes koko minun sukupolveni ura on kulkenut EU:n merkeissä.

EU on muokannut yksittäisten urien lisäksi koko suomalaista yliopistokenttää. Tutkintorakenteita on muokattu Bolognan prosessin myötä. Kansainvälistyminen on lisääntynyt ja jatkuu edelleen voimakkaana. Myös laajempi taloudellinen ja yhteiskunnallinen murros on vaikuttanut: Yliopistojen taattua perusrahoitusta on karsittu ja tilalle on tullut kilpaillun ja lyhytkestoisemman rahoituksen merkityksen voimakas kasvu.

Myös yliopistoihin asetetut odotukset ja vaatimukset ovat kasvaneet: halutaan nopeampaa ja suurempaa tai suorempaa vaikuttavuutta. Johtamiskulttuuri niin ikään on muuttunut. Moni kokee nämä muutokset Juha Siltalaa lainatakseni ’työelämän huonontumisen lyhyenä historiana’.

”Koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia.”

Silti kaikki on suhteellista ja itse paljon muita töitä tehneenä koen, että yliopistot ovat edelleen ylivertaisen hyviä paikkoja ajatella, tutkia ja oppia. Ja nämä ovat mielestäni yliopiston ja tutkijan ydintehtävät ja jopa velvollisuudet kansa- tai ihmiskunnan edessä: ajatella, tutkia, oppia ja opettaa relevantteja asioita.

On selvää, että toisten rahoilla toimiessaan yliopistoväki ei voi koskaan relevanssin kriteereitä täysin omaehtoisesti asettaa, mutta olisin valmis antamaan paljon nykyistä suuremman työrauhan ja resursoinnin yliopistoille. Mielenkiintoisesti toimintani hallinnossa on tehnyt minusta aiempaa radikaalimman tieteen vapauden suhteen.”

Monica Tennberg: ”En sitä aloittaessani tiennyt, mutta nyt tiedän, että oma tutkijanurani alku osui aika hyvään aikaan. Aloitin työt assistenttina Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuonna 1992 ja työt ovat siitä lähtien jatkuneet keskeytyksettä.

Tosin vakinainen työntekijä minusta tuli vasta vuonna 2011 eli lähes 20 vuoden työuran jälkeen. Kun seuraan nuorempien kollegojen tilannetta, huomaan, että urapolut eivät ole lainkaan niin suoria ja ongelmattomia kuin ennen.

Työ saattaa koostua erilaisista tutkimus-, opetus- ja projektitehtävien jaksoista työttömyysjaksojen lisäksi. Ymmärrän hyvin, että tässä tilanteessa nuorempi sukupolvi miettii uramahdollisuuksia yliopiston ulkopuolella.”

Hannes Peltonen: ”Tässä yhteydessä lienee hyvä kerrata lyhyesti oma akateeminen urani. Lähdin 1990-luvun loppupuolella opiskelemaan Sussexin yliopistoon, vietin vuoden Konstanzin yliopistossa ja viimeistelin BA-tutkintoni Brightonissa. MA-tutkintoni suoritin Aberystwythissä, minkä jälkeen tein väitöskirjani Firenzessä European University Institutessa. Italiasta siirryin Etelä-Koreaan, jossa olin Assistant Professor -nimikkeellä kahdessa arvostetussa yliopistossa. Vuonna 2011 muutin Soulista Rovaniemelle toimiakseni yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa.

Täten suomalainen yliopistomaailma on tullut minulle läheisesti tutuksi vasta tuon yliopistolakiuudistuksen jälkeen, kun taas oma käsitykseni tutkijuudesta, akateemisesta maailmasta ja yhteisöstä ja näiden toiminnasta on muokkautunut monien eri yliopistojen ja akateemisten yhteisöjen kautta puhumattakaan siitä epäsuorasta vaikutuksesta, joka juontuu muiden kokemusten oppimisesta. Muut voivat siis paremmin vastata kysymykseen suomalaisesta yliopistomaailmasta ja sen muutoksesta viime vuosikymmenien aikana.

Minulle itselleni on muodostunut välittömiä suhteita varttuneempiin tutkijoihin, ja he ovat olleet valmiita antamaan omaa aikaansa esimerkiksi tekstieni kommentoimiseen. Yleisesti allekirjoittaisin osin eteläkorealaiseen kulttuuriin liittyvän käsityksen siitä, että (sosiaalisesti) vanhemmilla on tietynlainen velvollisuus huolehtia (sosiaalisesti) nuoremmista. Tosin en jaa tuohon kulttuuriin kuuluvaa valta-asetelmaa, ja olenkin kannustanut itseäni nuorempia tutkijoita olemaan itsenäisiä.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Vuonna 2016 Oulussa vaihdoin kuulumisia nyt emeritusasemassa olevan professorin kanssa. Väitöksestäni oli kulunut noin vuosi ja puhe kääntyi kuin itsestään kipuiluuni lyhyiden työpätkien, kilpailun ja epävarmuuden kanssa. Tästä keskustelusta opin, että samojen asioiden kanssa on painittu ennenkin.

Ilmiö on myös kansainvälinen, ei vain suomalainen. Tohtoreita tuotetaan enemmän kuin mitä yliopistot ja muut tutkimuskeskukset pystyvät nielaisemaan. Ongelma on siinä, että moni meistä on valinnut tohtorinkoulutuksen tavoitteenaan akateeminen ura ja tuon tavoitteen toteutuminen näyttäytyy hyvin sattumanvaraiselta, arpapeliltä.

Kun keskustelen samassa uravaiheessa olevien tutkijoiden kanssa, kyynisyys on välillä käsinkosketeltavaa. Neuvot, kuten ’tee enemmän, tee paremmin’ ovat hyvää tarkoittavia, mutta vahingollisia loppuun palamisen kynnyksellä kamppailevalle tutkijanalulle.

Toisaalta me olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on internetin laajuudelta mahdollisuuksia saada vertaistukea ja tietoa vaikkapa henkisestä kuormituksesta, mielenterveysongelmista, huijarisyndroomasta ja niin edelleen. Henkilökohtaisesti olen myös saanut paljon neuvoja ja aitoa välittämistä vanhemmilta kollegoilta ja toivon, että voin joskus laittaa hyvän kiertämään nuoremmille.”

Mikko Poutanen: ”Koska aloitin väitöskirjatutkijana vasta 2013, peilaan muutoksia omiin odotuksiini akatemiasta ja tutkijan identiteetistä. Olin työskennellyt kuusi vuotta yksityissektorilla ennen paluuta yliopistolle, ja palattuani olin yllättynyt tai jopa pettynyt huomattuani tiettyjen yrityselämän patologisten toimintatapojen löytyvän myös yliopistosta. Olin kuvitellut, että yliopisto olisi ollut jotenkin näiltä suojattu.

Korkeakoulutusta koskeva tutkimuskirjallisuus on huomannut selkeän muutoksen yleisessä toimintakulttuurissa ja yliopiston roolin hahmottamisessa omakuvaa myöten. Yliopisto toimii työvoimaan uudelleenkouluttajana työmarkkinoiden tarpeisiin, innovaatiomyllynä, yritysyhteistyön kiihdyttämönä ja kansantalouden kasvattajana. Yliopisto instituutiona on muuttunut ja muuttuu yhä, ja se vaikuttaa myös sen piirissä kasvavan tutkijan identiteettiin ja rooliin.

”Vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Vaikka jotkin näistä rooleista voivat myös toimia yliopiston hyväksi, näen nämä kaikki instrumentaalisina rooleina, jotka ovat karanneet melko kauaksi sivistysyliopiston ideaaleista. Itse pidän tätä kehityskulkua huolestuttavana, etenkin nuorten ja tulevien tutkijapolvien osalta, jotka astuvat äärimmäisen kilpailulle työmarkkinoille niin työpaikkojen kuin rahoitusinstrumenttienkin osalta. Uskon, että vanhemmat tutkijapolvet tunnistavat kyllä nämä ongelmat, mutta kriittinen massa tarttua niihin on puuttunut.”

Muuttunut on myös tutkijoiden suhtautuminen julkaisemiseen. Suomalaisten yliopistokirjastojen neuvottelut tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa päättyivät tammikuussa 2019 ilman sopimusta. Vuonna 2017 neuvoteltiin Elsevierin kanssa ja sopimukseen päästiin, joskin se oli suomalaisille kirjastoille melko kallis ratkaisu, mikäli tarkastellaan julkaisijakohtaisia kustannuksia.

Tiedejulkaisemisesta suuri osa koostuu ilmaisesta työstä, jota tekevät kirjoittajat, arvioitsijat ja toisinaan myös toimittajat. Siksi korkeat tilausmaksut, joilla tämän ilmaisen työn tarjoavat pääsevät käsiksi työnsä tuloksiin, koetaan usein epäoikeudenmukaisiksi. Viime vuosien koulutusleikkaukset eivät myöskään ole jättäneet suomalaisille kirjastoille merkittävästi tilaa neuvotella hinnasta.

Miten tulevaisuuden tiedejulkaiseminen rakentuu kasvavassa paineessa julkaista yhtäältä korkean Jufo-luokituksen kansainvälisissä tiedelehdissä mutta toisaalta rahoitusinstrumenteissa korostuvissa open access -julkaisukanavissa?

Mikko Poutanen: ”Ongelma on selvä ja kehittynyt pitkään. Vaikka teoriassa tutkijat voisivat protestoida tiedekustantajia vastaan kieltäytymällä toimimasta lehdissä minkäänlaisessa roolissa, akateemiset luottamustehtävät ovat yhä melko arvostettuja. Kansainväliset isot julkaisijat ovat myös keskeisiä julkaisufoorumeita, joilla tutkija meritoituu.

Tässäkin tilanteessa korostuu ulkoinen muutos tiedeyhteisön toimintatapoihin. Yhtenäistä ja tehokasta vastausta on vaikea löytää, kun vastakkain asetetaan kaikille ongelmalliset rakenteet mutta yksittäisen tutkijan omaan uraan liittyvät intressit. Syntyy ikään kuin akateeminen ’vangin dilemma’.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Tämä on erittäin vaikea kysymys. Tieteen tulosten avoin saatavuus on lähtökohtaisesti hyvä ja kannatettava tavoite. Pidemmän päälle sen toteutumisen edellytys ei voi olla se, että rahoittajat, yliopistot, kirjastot ja tutkijat maksavat yhä suurempia summia avoimesta julkaisemisesta.

”Tästä umpikujasta ei ole ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Viime aikoina kasvava trendi on ollut se, että tutkijat ovat ottaneet onnen omiin käsiinsä ja perustaneet open access -julkaisuja, mutta en ole varma, onko tämäkään kestävä ratkaisu. On myös selvää, että epävarmoissa asemissa olevien yksittäisten tutkijoiden on hankala potkia sellaista systeemiä vastaan, jossa julkaisukanavan valinnassa ensisijaisia kriteereitä tulisi olla Jufo-luokitus tai impact factor. En usko, että tästä umpikujasta on ulospääsyä ilman laajaa kansainvälistä konsensusta ja yhteistyötä.”

Hannes Peltonen: ”Tähän ei liene yhtä selkeää vastausta, koska eri toimijoilla on hyvin erilaiset intressit, eikä intressien harmonia liene mahdollinen. Olen pohtinut, milloin riittävän vaikutusvaltaiset yliopistot osoittavat rohkeutta ja yksinkertaisesti sanoutuvat irti tästä leikistä ja panostavat keskenään omiin julkaisukanaviinsa.

Muutos lienee tulossa, mutta kriittistä massaa ei ole vielä saavutettu. Ehkä se saavutetaan joskus lähitulevaisuudessa. Sillä välin nykyiseen järjestelmään leivotut riippuvaisuussuhteet jatkavat toiminnan ohjaamista. Henkilökohtaisesti pyrin julkaisemaan siellä, missä se on mielestäni järkevintä, osin seuraten Jufo- tai SSCI-luokituksia, osin unohtaen ne.

Toki rationaalinen pelaaja oppisi pelin luonteen ja sen oikut pyrkimyksessään maksimoida oma menestyksensä tuon järjestelmän sanelemilla ehdoilla. Omasta mielestäni elämässä on muutakin kuin rationaalinen maksimointi, ja se koskee myös omaa käsitystäni roolistani osana tiede- ja opetusyhteisöjä.”

Monica Tennberg: ”Tutkijat ovat tässä suhteessa hyvin erilaisissa tilanteissa ja joutuvat tekemään itselleen sopivia, uravaiheeseen liittyviä ratkaisuja ottaen huomioon akateemisen maailman ja julkaisutoiminnan realiteetit. Olen erittäin pettynyt Lapin yliopiston ratkaisuun lopettaa kustannustoiminta, Lapin yliopistokustannus.

Se oli tärkeä avoin kanava suomen- ja englanninkieliselle pohjoista koskevalle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mielestäni on sulaa hulluutta pakottaa arktisista ja pohjoisista asioista kirjoittavat tutkijat kirjoittamaan englanniksi, jos haluaa julkaista kansainvälisesti tai sitten julkaista muiden kaupallisten, suomalaisten kustantajien avulla ja heidän hyväkseen, jos suomeksi haluaa kirjoittaa.”

Hiski Haukkala: ”Pohdin paljon akateemisen julkaisemisen mielekkyyttä nykyään. Kannustimet painottavat liikaa määrää laadun kustannuksella. Myös pirstoutuvassa ja lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa informaatiotilassa monet perinteisen julkaisemisen muodot tuntuvat raskailta, hitailta ja kankeilta.

Silti julkaisuilla on edelleen merkittäviä funktioita sekä tutkimustiedon raportoinnin välineinä että tieteellisen pätevöitymisen etappeina ja indikaattoreina. Jotenkin oireelliselta tuntuu, että merkittävä osa edelleen tenhoavalta tuntuvasta kansainvälisen politiikan tutkimuksesta on vuosikymmenten takaa; ajalta ennen nykyistä tulospainekulttuuria. Vaikka teemat ovat muuttuneet (tai osin palaamassa), näistä kirjoista huokuu kiireettömämpi perehtyminen ja sitä kautta yksinkertaisesti parempi ajattelu.

Tässä on jonkinlainen aikamme paradoksi: maailman ja sen asioiden syklien nopeutuessa tutkijoiden tulisi hidastaa kulkuaan. Fast-thinkingin sijaan tarvitaan slow-thinkingia. Ylipäätään kaipaamme kipeästi parempaa ajattelua. Tämä taipuu huonosti nykyiseen ’tulos tai ulos’ ja ’anna rahat ja henki’ -ajatteluun.”

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta on kuitenkin mahdollista pohtia oman tutkijaidentiteettinsä rakentumista jatkossa. Millainen siis on tutkijan tulevaisuus Suomessa?

Hiski Haukkala: ”Toivottavasti tutkijan tulevaisuus on Suomessa. Liian moni on lähtenyt tai on lähtemässä ja liian harva palaa tai on tänne muutoin hakeutumassa. Pienen kansakunnan huikea vahvuus ja viisaus on ollut kehittää kyky ottaa koko maailma ja kaikki sen ilmiöt omaehtoisesti haltuun, tehdä ne myös ymmärrettäviksi omalla kielellä omalle kansalleen ja osallistua näitä asioita koskevaan keskusteluun kansainvälisesti samalla, kun se sanallistaa myös oman tilamme muille ymmärrettäväksi. On kansallinen tragedia, mikäli annamme tämän kyvykkyyden omin toimin tai valinnoin rapautua.

Silti olen optimisti. Sarkaa on ja näen nousevassa polvessa paljon potentiaalia. Haaste on jonkinlaista perusturvaa ja yleistä elämän perspektiiviä antavien näkymien tarjoaminen uran alussa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ennennäkemätön tilanne, vaan olen itsekin aikanani joutunut sinnittelemään ’päivärahatutkijana’ pelkän työttömyyskorvauksen varassa.

Tietyllä tapaa tutkijan uran alussa toimii armoton leikkuri, jonka vain kaikkein intohimoisimmat ja innokkaimmat usein läpäisevät. Tämä on yhtäältä hyvä asia, sillä intohimoa ja heittäytymistä tutkijuus juuri vaatiikin. Leikkuri ei, kuten ei elämä yleensäkään, kuitenkaan ole oikeudenmukainen, vaan sattumalla ja myös onnella on usein näppinsä pelissä. Kaikkein lahjakkaimmat tai ahkerimmat eivät aina välttämättä menesty saati pääse huipulle.

”Tiede on siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Tiede on kuitenkin siinä mielessä aidon meritokraattista, että lahjaton tai täysin laiska ei myöskään voi kavuta alan parhaille paikoille.”

Monica Tennberg: ”Tutkijan tehtävässä onnistuminen vaatii nykyään ja varmaan tulevaisuudessakin monipuolisia taitoja ja tietoja. Esimerkiksi tutkimusprofessorina toimiminen edellyttää jatkuvaa rahoituksen hakua ja projektien hallintaa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla on ollut viidestä kuuteen projektia käynnissä samanaikaisesti.

Ei siis riitä, että on jonkin asian asiantuntija ja tuottaa siitä tietoa, vaan pitää pystyä toimimaan kansainvälisissä, monitieteisissä hankkeissa (viimeksi minulla oli hankkeessa noin 180 tutkijaa), koordinoida sekä tutkimustoimintaa että sen hallintoa, ymmärtää projektien taloutta ja raportointia sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen tiedeviestijä hankkeen tuloksista, ja niin edelleen.”

Hannes Peltonen: ”Tutkimuksen tulevaisuus Suomessa riippuu paljolti poliittisista tuulista. Niihin tutkijat voivat toki vaikuttaa ainakin muutamalla eri tavalla. Yksi tapa lienee jatkaa nykyistä trendiä, jossa tutkijat ovat enemmän osana medioissa ja muualla tapahtuvaa julkista keskustelua kuin ehkä vuosikymmen sitten.

Ehkä kysymykseni olisi seuraava: jos tiedettä ja sen tekemistä kohdellaan kuin jotakin teollisuudenhaaraa, kannattaisiko tieteentekijöiden lobata etujensa puolesta kuten muutkin teollisuudenhaarat? Toki liitot tekevät työtään, mutta se ei ainakaan leikkausten valossa näytä onnistuneen kovin hyvin.

Joskus saattaa miettiä, tuliko tehtyä oikeita ratkaisuja. Miten elämä tai ura olisi kehittynyt, jos olisikin tehnyt jonkin toisen ratkaisun jossakin kohtaa? Tällainen reflektio saattaa auttaa esimerkiksi pohdinnassa siitä, mitä tehdä tai mitä neuvoa noudattaa nyt. Riskinä on, että reflektio muuttuu katumukseksi – miksi tein niin enkä näin; jos olisin tehnyt noin, sitten kaikki olisikin paremmin.

Jos jostakin syystä päätyy tuonkaltaisiin ajatuksiin, on hyvä muistaa, että jälkiviisaus on sitä parasta viisautta, kun taas toiminta tapahtuu aina ajassa ja kontekstissa, rajatuilla resursseilla ja epätäydellisen tiedon valossa. Me emme voi tietää, onko jokin päätös ’oikea’ kuin vasta jälkikäteen, mahdollisesti vasta hyvin pitkän ajan jälkeen, ehkä vasta silloin, kun voimme peilata koko elämänprojektiamme.”

Henna-Riikka Pennanen: ”Palaan lopuksi kysymykseen tohtoreiden työllistymisestä. Tutkimusten mukaan kyse ei ole siitä, että tohtorit eivät työllisty, vaan siitä, että kaikki eivät voi työllistyä yliopistoihin. Lisäksi lähtökohdat eivät ole yhtäläiset, sillä samainen tutkimus osoittaa, että naiset ja etenkin apurahalla tohtorintutkintonsa suorittaneet kohtaavat muita enemmän vaikeuksia työllistymisessä.

Kun tämän kaiken ottaa huomioon, on terveellistä omaksua Hanneksen näkökanta siitä, että tutkijuus on ennen kaikkea työidentiteetti. Toki se on vahva ja mielekäs sellainen, mutta ainakin toivon, että jos se otetaan pois, niin jokin muu identiteetti jää myös jäljelle.”

Mikko Poutanen: ”Koska olen niin sanotusti akateeminen paluumuuttaja, koen että oma roolini on sidottu voimakkaasti korkeakoulutuksen tulevaisuuteen. Palattuani yliopistolle hakeuduin paitsi ammattiyhdistystoimintaan mutta myös luottamusmieheksi, vaikka en ollut yliopistolla kuuteen vuoteen käynyt. Oma kuvani tutkijan roolista on kokonaisvaltainen: se ei voi olla ’vain’ tutkimusta ja opetusta.

Erilaiset akateemiset vastuutehtävät kuuluvat asiaan, vaikka ne monesti tehdään kaiken muun ohella kauheassa kiireessä ja paineessa. Tällä hetkellä minulla on seuraavaksi kahdeksi vuodeksi rahoitusta, mutta koen silti, että tulevaisuuteni vaikuttaa hyvin epävarmalta, ja se on henkisesti aika kuluttavaa.

Tutkijoita uhkaa jatkuva saavutusten perässä juokseminen, kilpajuoksu, jonka palkintona on työuupumus. Kun rahoituslähteitä ja paikkoja on vähän, vaatimukset alkavat herkästi hilautua kauemmas ja etenkin nuorten tutkijoiden ulottumattomiin. Olen alkanut kutsua tätä ’saavutushiipimäksi’, eli englanniksi achievement creep, kun tuntuu, että asetettuja vaatimuksia on mahdoton saavuttaa.”

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura Katse ry:n KATSE 2019 -konferenssi järjestettiin 18–19. tammikuuta 2019. Tämä kirjoitus perustuu konferenssissa pidettyyn tutkijoiden paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli ”Tutkijan rooli ja identiteetti”. Keskusteluun osallistuivat kirjoittajat professori Hiski Haukkala (Tampereen yliopisto), tutkimusprofessori Monica Tennberg (Lapin yliopisto), yliopistolehtori Hannes Peltonen (Tampereen yliopisto), tutkijatohtori Henna-Riikka Pennanen (Turun yliopisto) sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen paneelin puheenjohtajana.

Julkaisu Politiikasta-raati: Tutkijuus muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Organisaation johtosääntö ei ole mikä tahansa paperi. Se määrittää, mitä organisaation tulee tehdä, kuka organisaatiossa tekee päätöksiä ja miten päätökset tehdään.

Tampereen uuden säätiöyliopiston johtosääntö on tällainen dokumentti. Vuoden 2019 alusta toimintansa aloittava säätiöyliopisto koostuu Tampereen yliopistosta ja Tampereen teknillisestä yliopistosta, ja siitä tulee Tampereen ammattikorkeakoulun enemmistöomistaja.

Johtosääntö on yksi etappi pitkään jatkuneessa ja erityisesti Helsingin yliopistossa kiivaiden kamppailujen kohteeksi joutuneessa yliopistouudistuksessa, mutta se tarjoaa kertaheitolla kuvan muutoksen politiikasta. Miten yliopistodemokratia murtuu ja yliopiston yhteiskunnallinen tehtävä muuttuu?

Itsevaltaista johtamista

Uutinen uuden säätiöyliopiston johtosäännöstä saavutti Tampereen yliopistoväen lauantaina 3. helmikuuta. Tiedotteessa todettiin samalla, että päivää aikaisemmin perustettu säätiöyliopiston siirtymäkauden hallitus päättää johtosäännöstä lauantaina tasan viikon päästä tiedoksiannosta.

On syytä korostaa, että yliopistoyhteisö ei päässyt tätä dokumenttia näkemään ennen lauantaita – sen olemassaolo oli vielä tammikuussa jopa suoraan kielletty. Tampereen yliopiston hallituksen aloitteesta siirtymäkauden hallituksen tueksi perustettu neuvoa-antava asiantuntijaryhmä ei päässyt osallistumaan johtosäännön laatimiseen. Siirtymäkauden hallitus tekee päätöksen itse laatimansa esityksen pohjalta itse.

Siirtymäkauden hallitus tekee päätöksen itse laatimansa esityksen pohjalta itse.

Tällainen on toki nopeaa ja tehokasta, ja kiperissä tilanteissa diktatuuri oli jo roomalaistenkin suoja. Siirtymäkauden hallitus vaati laillisuuden rajoja uhmaten ja hyvän hallinnon periaatteet unohtaen kommentteja luonnokseen jo keskiviikoksi 7. helmikuuta.

Miten näin voi ylipäätänsä tapahtua? Sekä syytä että seurauksia voi tarkastella yliopiston yhteiskunnallisen tehtävän kautta. On mahdollista nähdä yliopiston tehtävä politiikan ja käytännön tarpeiden kautta, jolloin katsantokantaa perustelee yliopistolaki. Se tunnistaa kaksi poliittiselta luonteeltaan hyvin erityyppistä yliopistoa.

Demokratialla on niissä erilainen rooli. Myös niiden suhde yhteiskuntaan eroaa toisistaan.

Yliopiston yhteiskunnallinen tehtävä

Tampereen yliopisto (Tay) ja Tampereen teknillinen yliopisto (TTY) eroavat toisistaan yhteiskunnallisen tehtävänsä ja hallintomallinsa perusteella. Tampereen yliopistossa yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet ovat vahvassa asemassa. TTY:ssä näitä aloja ei ole.

Tämä ulottuvuus antaa juuri Tampereen yliopistolle poliittisen roolin. Se ei ole pelkästään hallinnollista asiantuntemusta, ammatillisia taitoja tai teknisiä ja kaupallisia sovelluksia tuottava instituutio.

Se on riippumaton instituutio, joka tarkkailee ja arvioi ympäröivää yhteiskuntaa tuottaen tietoa ja ymmärrystä esimerkiksi siitä, miten Tampereen yliopistofuusio asemoituu osaksi edustuksellisen demokratian kehitystä Suomessa ja mitä poliittisia ja yhteiskunnallisia seurauksia tällä voi olla.

Ihmistieteiden ja yhteiskuntatieteiden arvo ei ole niinkään siinä, missä määrin ne kykenevät tuottamaan patentteja ja tuotteistamaan tutkimusta. Niiden arvo on siinä, kuinka ne kykenevät vaikuttamaan siihen, kuka ja miten patenteista hyötyy – eli hyödyttääkö tieto ihmiskuntaa ja ympäristöä vai vain pientä osaa ihmiskunnasta ja ympäristöstä.

Riippumaton tiede ja tutkimus on mahdollista ainoastaan siinä määrin, missä yliopistoyhteisö itse hallinnoi itseään. Yliopisto ei ole työskentelypaikkana ja työyhteisönä verrannollinen yritykseen.

Säätiöyliopistoa voidaan myös lain puitteissa johtaa itsehallintoa kunnioittaen.

Suomessa vahva julkisoikeudellisten yliopistojen perinne on mahdollistanut itsehallinnon, mutta säätiöyliopistoa voidaan myös lain puitteissa johtaa itsehallintoa kunnioittaen. Näin ei kuitenkaan ole uuden Tampereen yliopiston siirtymäkauden hallituksen laatiman johtosäännön perusteella.

Hallinto on muokattu strategisesti kapeaksi, jotta yliopistoyhteisön mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon voidaan rajata. Tarkastellaan seuraavaksi, miten hallinto uudessa yliopistossa rakentuu ja miten muutos suhtautuu nykytilanteeseen.

Yliopistotyyppien hallinnolliset erot ja uusi johtosääntö

Yliopistolain määrittämä julkisoikeudellisen yliopiston johtosääntö asettaa edustukselliselle elimelle (edes joitakin) tärkeitä valtaoikeuksia, jotka turvaavat sen itsehallintoa ja riippumattomuutta. Tampereen yliopiston kollegio vahvistaa tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen sekä myöntää hallitukselle ja sen jäsenille vastuuvapauden ja päättää mahdollisista vahingonkorvausvaatimuksista tai jäsenten viraltapanosta.

Yliopistolain mukaisesti säätiöyliopiston demokraattinen elin eli konsistori ei ole edustuksellisen demokratian tuntema edustuslaitos ja ylimmän vallan haltija. Se on ”yliopistoyhteisön yhteinen monijäseninen toimielin”, jolla on melko mitättömät valtuudet. Yliopistolain ja sitä noudattelevan Tampereen uuden yliopiston johtosäännön mukaan konsistori ei tekisi päätöksiä yliopiston vuotuisesta budjetista, toimintasuunnitelmasta tai strategiasta eivätkä yliopiston muut elimet olisi sille poliittisesti vastuunalaisia.

Tampereen vanhassa yliopistossa kollegioon kuuluu 45 jäsentä, jotka edustavat tasaisesti yliopistoyhteisön jäseniä. Yliopistolain mukaan konsistorissa voi olla enintään 50 jäsentä.

Uudessa säätiöyliopistossa konsistorin koko olisi 18 jäsentä, jotka edustaisivat yliopistoyhteisöä epätasaisesti. Professoreille ja apulaisprofessoreille johtosääntö osoittaa kahdeksan edustajaa, muulle henkilöstölle kuusi, opiskelijoille neljä. Tällaiset jyvitykset synnyttävät luonnottoman epätasapainon konsistorin koostumukseen, joihin ei voitaisi demokraattisilla vaaleilla vaikuttaa.

Johtosääntö tekee kaksi uutta demokratiaa kaventavaa uudistusta, joihin yliopistolaki ei säätiöyliopistoja edes velvoita.

Tällä tavalla johtosääntö tekee kaksi uutta demokratiaa kaventavaa uudistusta, joihin yliopistolaki ei säätiöyliopistoja edes velvoita. Se jakaa yliopistoyhteisön jäsenet keskenään eriarvoisiin luokkiin. Yhteisön lukumääräinen vähemmistö eli professorit ja apulaisprofessorit saavat ylivoimaisesti eniten äänivaltaa sekä konsortiossa että henkilöitä kohden.

Opiskelijoiden äänen heikentäminen

Opiskelijoilla, joita yhteisössä on eniten, on äänivaltaa vähiten. Tämä malli murskaa Tampereen (vanhan) yliopiston tasakolmikannan ja syventää jo siihen sisältyvää yliopiston sisäistä luokkajakoa.

Uuden säätiöyliopiston muita elimiä ovat hallitus, rehtori, provosti ja vararehtorit. Rehtori vastaa yliopiston toiminnasta ja hallinnosta hallituksen valvonnassa. Provosti toimii akateemisena rehtorina sekä konsistorin puheenjohtajana. Jos konsistori olisi edustuksellinen elin, jonka ydintehtävä olisi valvoa yliopiston toimeenpanevaa johtoa, syntyisi provostin tästä tehtävästä eturistiriita.

Nyt näin ei ole. Konsistorin tehtäviin ei kuulu vastaanottaa ja päättää hallituksen esityksistä. Sen sijaan hallitus päättää kyllä rehtorin esityksistä, mutta hallituksen vastuunalaisuutta ei ole määritelty eikä sitä yliopistolaki säätiöyliopistolta edes vaadi.

Onko konsistorilla mitään valtaa uuden yliopiston operatiivisen johtoon nähden? Konsistori nimittää hallituksen ja päättää sen toimikaudesta. Lisäksi nimitysoikeus antaa konsistorille oikeuden myös panna hallitus tai sen jäsen viralta.

Tällä tavalla rakentuu välttämätön ehto jonkin asteiselle luottamussuhteelle konsistorin ja hallituksen välille. Rehtori sen sijaan on riippuvainen vain hallituksesta, joka rehtorin nimittää.

Kysymys nimitysoikeudesta

Konsistorin oikeus nimittää hallitus on kuitenkin rajallinen. Itse asiassa nimityksestä vastaa kuusihenkinen nimityskomitea, jonka jäsenistä vain kolme edustaa yliopistoyhteisöä. Kolme muuta edustaisi säätiöyliopiston perustajia.

Säätiön perustajajäsenet ovat Suomen valtio, Jane ja Aatos Erkon säätiö, Kaupan Liitto, Kauppias K.P. Ruuskasen säätiö, Kunnallisneuvos C.V. Åkerlundin säätiö, Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimussäätiö, Pirkanmaan liitto, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK, Suomen Punainen Risti, Tampereen Aikuiskoulutussäätiö, Tampereen kauppakamari, Tampereen Kauppaseura, Tampereen kaupunki, Tampereen Suomalainen Klubi, Tampereen Teknillinen Seura, Tampereen yliopistollisen sairaalan koulutussäätiö, Tekniikan Akateemiset, Teknologiateollisuus, Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö, Väinö Tannerin säätiö sekä Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut.

Nimitysoikeus on siis vain osittain yliopiston yhteisön hallussa. Lisäksi johtosääntö rajoittaa nimitysoikeutta merkittävästi.

Ensiksi konsistorin on hyväksyttävä nimityskomitean esitys kokonaisuudessaan. Sen on siis hylättävä koko ehdotus, jos vain yksikin ehdokkaista on sille epämieluisa. Tämä nostaa kynnystä hylätä esitystä.

Kynnys hylätä esitys, joka ei kaikilta osin ole konsistorin näkemyksen mukainen, nousee lähes ylittämättömäksi toisen rajauksen kautta. Konsistorin oikeus palauttaa esitys uudelleen valmistavaksi on kertaluonteinen. Jos se ei ensimmäisellä kerralla hyväksy annettua esitystä, on sen toisella kertaa joko hyväksyttävä se tai sitten vanha hallitus jatkaa toimessaan.

Jos konsistori ei ensimmäisellä kerralla hyväksy annettua esitystä, on sen toisella kertaa joko hyväksyttävä se tai sitten vanha hallitus jatkaa toimessaan.

Siirtymäkauden hallituksen esittämä johtosääntö kaventaa yliopistodemokratiaa enemmän kuin edes säätiöyliopistoa koskeva yliopistolain 24 momentti vaatii. Laki vaatii ainoastaan, että kolme hallituksen edustajaa valitaan säätiön perustajien asettamista ehdokkaista.

Näin ollen säätiöyliopiston edustuksellinen elin on poliittisesti tynkä. Tampereen (vanhan) yliopiston kannalta muutos on raju demokratian leikkaus. Muutos heikentää yliopistolain asettamia vaatimuksia demokratialle. Nämä heikennykset on siirtymäkauden hallitus osittain laatinut itse ja osittain se on seurannut Aalto-yliopiston johtosääntöä.

Aalto-yliopiston konsistorin (tai akateemisen toimikunnan) jäseniä on esimerkiksi 19, eikä valinta noudata tasakolmikantaa. Kaikilla on kuitenkin kaksi varajäsentä, kun taas Tampereelle ehdotetun konsistorin jäsenillä ei ole ainuttakaan. Hallituksen nimittäminen sen sijaan on molemmissa säätiöyliopistoissa samalla tavalla rajoitettua, sekä Aallossa että uudessa T3:ssa.

Tällainen demokratian kaventaminen siitäkin alhaisesta tasosta, jonka sille yliopistolaki määrittää, ei Aallon esimerkin vuoksi ole rikollista. Luultavaa on, että se on perustuslain hengen vastaista ja rikkoo Tampereen yliopiston johtosääntöä.

Toisin sanoen siirtymäkauden hallitus käyttää ohjaavana esimerkkinään toista yliopistodemokratiaa ja ‑autonomiaa kaventavaa hallintomallia toimiensa oikeuttamiseksi. Ei ole syytä, miksi Tampereen uuden yliopiston johtosääntö ei voisi seurata voimakkaasti demokraattisemmin muotoillun säätiöyliopiston mallia. Säätiöyliopistoilla ei voi olla Suomessa vain yksi hyväksyttävä muoto, joka on kapean, strategisen ja epädemokraattisen johtajuuden institutionalisoiva muoto.

Ei ole syytä, miksi Tampereen uuden yliopiston johtosääntö ei voisi seurata voimakkaasti demokraattisemmin muotoillun säätiöyliopiston mallia.

Tampereen uusi yliopisto noudattaa lakia ja yliopistokehitystä siltä osin, kuin se koskee säätiöyliopistoja. On silti merkillistä, että säätiöyliopiston mukanaan tuomaa demokratian kaventumista ei ole käsitelty Tampereen yliopistoyhteisön sisällä demokraattisesti.

Tällainen tilanne näyttää maallikon silmissä yhtä räikeästi lainvastaiselta kuin uuden säätiöyliopiston johtosääntö demokratian hengen vastaiselta.

Kuinka demokraattinen yhteisö voi laillisesti luopua demokratiasta?

G. W. F. Hegel esitti aikoinaan periaatteen, että näkymättömän pienet määrälliset muutokset johtavat kasaantuessaan laadulliseen muutokseen. Samalla tavalla tässä tapauksessa yliopistoyhteisön sisäinen demokratia on laimentunut asteittain.

Yliopistoautonomia eli oikeus päättää omasta hallinnosta on antanut mahdollisuuden pohtia yliopiston hallintoa uudelleen. Pohdintaa on ohjannut ajatus siitä, että kiinteämpi suhde yhteiskuntaan olisi hyödyllistä ja markkinaehtoisuutta kaivattaisiin myös yliopistoon.

Siltä pohjalta sisäisestä demokratiasta luopuminen eli säätiöyliopistomalli näyttäytyy pikemminkin tehokkaampana johtamisena ja tuloshakuisempana strategiana kuin demokratian murentamisena.

Kun tämä prosessi on edennyt jo Aalto-yliopistossa ja TTY:ssä, ja kun samasta prosessista on kansainvälisiä vertailukohteita ja menestystarinoita, se on voinut vaikuttaa enemmänkin tehokkuutta lisäävältä kuin demokratiaa murentavalta ajatukselta. Tässä ei kovin syvällisesti ole voitu pohtia yliopiston edellä esitettyä yhteiskunnallista roolia, mutta yrityshallinnon kulttuuriin kuuluukin toiminta tiedollisissa siiloissa ikään kuin erillään yhteiskunnan ja luonnon läpileikkaavasta poliittisuudesta.

Nämä ovat sellaisia teoreettisia ja kulttuurisia syitä, joiden nojalla demokratiasta luopuminen on jotenkin ymmärrettävää. Laillisuus on silti epäselvää, sillä yliopiston hallitus, olipa se säätiömuotoinen tai ei, nojaa kuitenkin edes väljästi edustukselliseen demokratiaan. Laillisuusongelma koskee ennen kaikkea kahta tekijää, ensiksi siirtymäkauden hallituksen valintaa ja toiseksi uuden yliopiston johtosääntöä ja oikeutta asettaa se.

Uuden hallituksen valinta annettiin ennen joulua 2017 annetussa laissa yliopistolain muuttamisesta Tay:n ja TTY:n hallituksille. Koska ne edustavat yliopistoyhteisöjään ja koska uusi hallitus on väliaikainen, eivät hallitus ja eduskunta nähneet päätöstä uhkana perustuslailliselle autonomialle ja itsehallinnolle.

Lain vaatimuksien rikkominen

Eduskunnan päätös ja tulkinta antavat siis laillisen pohjan demokratiasta luopumiselle siirtymäajan hallituksen nimittämisen osalta. Tampereen (vanhan) yliopiston hallinto on tuonut esiin merkittävää painostusta opetus- ja kulttuuriministeriön taholta. Tampereen yliopistoa on painostettu rahallisesti hyväksymään linjauksia, jotka ovat olleet yliopiston alkuperäisen muodon kanssa ristiriidassa. Ministeriö on kieltänyt painostamisen mutta myöntänyt kiirehtimisen.

Tampereen korkeakoulusäätiön hallitus, nyttemmin siirtymäkauden hallitus, on voinut toimia luottaen ministeriön tukeen. Sen ei ole oikeasti tarvinnut oikeuttaa toimiaan yliopistoyhteisön silmissä. Tästä huolimatta johtosäännön osalta tilanne on epäselvä ja mahdollisesti laiton.

Laki yliopistolain muuttamisesta annetun lain voimaanpanosta ja tarkemmin sen kolmas momentti, samoin kuin hallituksen esityksessä ilmoitetut lain yksityiskohtaiset perustelut, eivät valtuuta siirtymäkauden hallitusta autonomisesti määrittämään myös uuden yliopiston johtosääntöä.

Ensiksi laki velvoittaa, että uusi hallitus perustetaan ja aloittaa työnsä jo 1. päivänä tammikuutta eikä toisena helmikuuta. Toiseksi laki velvoittaa hallitusta valitsemaan rehtorin. Kolmanneksi se velvoittaa hallitusta päättämään konsistorin jäsenmäärästä. Tämän konsistorin tulee lain mukaan aloittaa työnsä viimeistään 1. huhtikuuta.

Nämä kolme velvoitetta laki asettaa uudelle hallitukselle. Ensimmäisen velvoitteensa se rikkoi – ei tosin omasta syystään. Sen ensimmäinen oma virhe oli asettaa johtosääntö, jolloin se ylitti valtuutensa pyrkimällä määrittämään uuden yliopiston hallintoa vain välttämättömintä laajemmin. Ironista on se, että johtosäännön asettamista ja sen kiireellistä aikataulua hallitus perustelee huhtikuun määräajalla. Toisin sanoen hallitus sekä ylittää toimivaltansa että hyvän hallinnan periaatteita sen nojalla, että lakia rikottiin jo aiemmin, kun hallitus aloitti toimintansa liian myöhään.

Säätiölakiin pohjaavat aikataulut joustavat, perustuslaissa säädetty yliopistojen itsemääräämisoikeus ei.

Näin merkittävässä korkeakoulutuksen muutoksessa ei voida asettaa muodollisia määräaikoja yliopistoautonomian ja ‑demokratian toteutumisen yläpuolelle. Säätiölakiin pohjaavat aikataulut joustavat, perustuslaissa säädetty yliopistojen itsemääräämisoikeus ei. Toisaalta Juha Sipilän hallituksen kaudella perustuslakiin on törmätty aikaisemminkin, kun on haluttu tehdä strategisia mutta kyseenalaisia muutoksia.

Omalla toiminnallaan säätiön hallitus on jo kuitenkin osoittanut, että se voi kyllä rikkoa yksipuolisesti määräaikoja näin halutessaan. Tämä ei siis ole riittävä syy kiireelle siinäkään tapauksessa, että hallitus voisi asettaa johtosäännön. Laki ei totea johtosäännöstä mitään, mutta määrää seuraavasti:

”Tampereen uuden yliopiston toimielinten ja yhdistyvien yliopistojen tulee yhdessä järjestää uuden yliopiston hallinto ja muut palvelut sekä päätöksenteko niin, että yliopisto voi aloittaa toimintansa muutoslain 1§:n tullessa voimaan.”

Hallinto tulee siis järjestää yhdessä.

Näin ollen voimme huokaista helpotuksesta. Olemme perustelleet itsellemme, että räikeästi oikeustajuamme rikkova tapa tehdä päätöksiä on todella lainvastainen. Epämieluisat päätökset on joka tapauksessa helpompi hyväksyä silloin, jos ne on tehty reilusti.

Toisaalta itse johtosäännön sisältö näyttää lakia noudattavan, ja siinä mielessä tilanne on kurja – mutta demokratiassa muutettavissa. Yliopistoyhteisö on ulosmarssiin turvautumalla toteuttanut paikallisella tasolla itsemääräysvaltaansa. Samaan aikaan kansallisella tasolla oppositio on tehnyt kirjallisen kysymyksen hallitukselle, jonka ministeriön määräysvallan alla uudistusta on ajettu. Epäpoliittisena esitetty korkeakoulufuusio on nyt voimakkaasti politisoitu.

Marko Juutinen on tohtoriopiskelija Tampereen (vanhan) yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Mikko Poutanen on tutkija Tampereen (vanhan) yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Tampereen yliopistofuusion huono hallinta ja laiton johtosääntö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.