Mitä yliopiston tutkimus­henkilökunta tekee työkseen?

Lukuaika: 5 min. 

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Aikaisemmin syksyllä Kysy politiikasta -sarjassa käytiin läpi yliopiston eri tehtävänimikkeitä. Tällä kertaa jatkamme yliopiston henkilökunnan arkeen ja työtehtäviin liittyvillä kysymyksillä, joita opiskelijat ovat meille esittäneet.

Toimituskunta ottaa jatkossakin mielellään vastaan kysymyksiä politiikasta ja etsii niille sopivan vastaajan!

Tekeekö yliopiston henkilökunta aina jotain tutkimusta?

Pääsääntöisesti kyllä, silloin kun on kyse kokopäiväisessä työsuhteessa olevasta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Yliopistolla on myös hallintohenkilökuntaa, joka ei tee tutkimusta.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat. Tehtävästä toiseen vaihtelee, miten työaika jakaantuu näiden tehtävien välillä.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat.

Yliopistonlehtoreilla on yleensä jonkin verran enemmän opetusvelvollisuutta kuin professoreilla tai apulaisprofessoreilla. Yliopistossa on myös joitakin lehtorin tai opettajan tehtäviä, joihin ei sisälly lainkaan tai hyvin vähän tutkimusta. Lisäksi on tutkimustehtäviä, joissa on vain vähän opetusvelvollisuutta.

Näin asia menee siis teoriassa. Käytännössä yliopistonlehtorien ja professorien työajasta menee paljon suurempi osuus opetukseen, ohjaukseen ja erilaisiin vastuutehtäviin kuin mitä laskennallisesti pitäisi mennä. Heiltä kuitenkin odotetaan silti myös tutkimuksen tekemistä. Näiden odotusten täyttäminen vaatii yleensä runsaasti ylimääräisiä työtunteja.

Yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on myös mahdollisuus opetuksettomiin periodeihin ja tutkimusvapaisiin, joiden aikana voi keskittyä enemmän tutkimuksen tekemiseen.

Saako tutkija yliopistolla itse päättää, mitä tutkii?

Periaatteessa kyllä. Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta.

Yliopistolla on vahva itsehallinto. Siten vaikka yliopistot ovat pääosin julkisesti rahoitettuja, ei hallitus voi esimerkiksi sanella, mitä yliopistoissa pitää tai ei saa tutkia. Tämä autonomia ulottuu myös yksittäisiin tutkijoihin, jotka saavat päättää omat tutkimusaiheensa.

Siihen, mitkä tutkimukset etenevät suunnitteluvaiheesta toteutukseen, vaikuttaa olennaisesti akateemista tutkimusta rahoittavien tahojen tekemät rahoituspäätökset. Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta voi toki käyttää tutkimusaikansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta muiden tutkijoiden osalta nämä rahoituspäätökset sanelevat aivan olennaisesti sitä, mitä on mahdollista tehdä.

Yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Toisin kuin jonkin tutkimuslaitteistosta ja laboratorioajasta riippuvaisen alan, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijät ovat myös suhteellisen riippumattomia toisistaan. Monien muiden alojen tutkimusta on miltei mahdotonta tehdä muuten kuin osana tutkimusryhmää, mutta yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Tämä ei tarkoita, etteikö yhteistyöstä olisi mittavaa hyötyä myös tällä alalla.

Yhteiskuntatieteissäkin tutkimus on suuntautunut entistä vahvemmin tutkimusryhmiin ja projektipohjaisiin työsuhteisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työurat ovat jokseenkin rikkonaisia eli tutkija voi olla lyhyitä jaksoja projektien välillä työtön ja yksi tutkija voi toimia kahdessakin projektissa yhtäaikaisesti.

Akateemisten tutkijoiden työtä sääntelevät myös hyvän tieteellisen käytännön, tutkimusetiikan ja tietosuojalainsäädännön kaltaiset reunaehdot, joita tulee tutkimuksessa noudattaa.

Onko tutkija aina yliopistolla tai miksi tutkijoita näkee niin harvoin yliopistolla?

Suuri osa tutkijan työstä ei ole aikaan tai paikkaan sidottua. Esimerkiksi kirjoittamista tai lähteiden ja aineiston läpikäymistä voi tehdä missä vain rauhallisessa tilassa.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei myöskään ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne – kuten opetus tai kokoukset – ei sitä vaadi. Työntekijä päättää siis itse, missä ja milloin työnsä hoitaa.

Monet tutkijat käyttävätkin tätä hyväkseen ja tekevät paljon etätöitä. Erityisesti kirjoitustyö vaatii pitkiä keskeytyksettömiä ajanjaksoja, joita on usein helpompi järjestää itselle muualla kuin yliopistolla.

Yliopistoissa työskentelee myös suuri joukko tutkijoita, joilla ei joko ole työhuonetta lainkaan tai työhuone sijaitsee jossain muualla kuin oman laitoksen tiloissa. Monet tutkijat asuvat vaikkapa perhesyistä toisella paikkakunnalla kuin työskentelevät, minkä vuoksi etätyöpäivät ovat yleisiä.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne ei sitä vaadi.

Osa tutkijan työstä vaatii matkustamista tai työskentelyä muualla kuin yliopistolla. Aineiston kerääminen tai hankinta esimerkiksi arkistoissa, haastatteluja tehden tai etnografisessa tutkimuksessa tutkimuskentällä viettäen vievät tavallisesti merkittävän osan tutkijan ajasta.

Myös tutkimusvierailut toisiin yliopistoihin, jotka toisinaan ovat vaikkapa rahoituksen saamisen ehtona, tarkoittavat sitä, etteivät tutkijat työskentele ainoastaan omassa työhuoneessaan kotiyliopistollaan. Lisäksi konferensseihin, seminaareihin ja erilaisiin työryhmiin osallistuminen yliopiston sisällä tai yhteistyöverkostoissa vievät tutkijan työtä yliopiston ulkopuolelle.

Yliopiston henkilökunnan ”näkymättömyys” opiskelijan näkökulmasta johtuu varmasti osin myös siitä, että yliopiston arjessa on loppujen lopuksi vähän tilanteita, jotka tuovat yhteen perustutkinto-opiskelijoita ja tutkijoita.

Missä, miten ja miksi tutkija julkaisee?

Tutkimuksen julkaiseminen on tutkijoille ensisijainen tieteelliseen keskusteluun osallistumisen väylä. Tutkimusta ei siis käytännössä voi tehdä ilman julkaisemista. Yksikkötasolla julkaisumäärät ovat lisäksi yhteydessä yksiköiden rahoituksen saamiseen.

Viime vuosina tieteellinen julkaiseminen on enenevässä määrin mennyt avoimen tieteen periaatteiden mukaiseen suuntaan. Avoimet (open access tai lyhyesti OA) julkaisut ovat internetissä ilmaisesti kaikkien saatavilla olevia julkaisuja: sellainen on esimerkiksi suomalaisen politiikan tutkimuksen keskeinen vertaisarvioitu lehti Politiikka.

Avoimen julkaisemisen tarkoitus on edistää tutkimuksen vaikuttavuutta ja tieteen demokratisaatiota.

Julkaisukanavia on erilaisia. Hyvän kuvan erilaisista julkaisuista saa Suomen Akatemian julkaisuluettelomallista, jossa erilaiset julkaisut on luokiteltu. Karkeasti tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin, joista tieteellisten, vertaisarvioitujen julkaisujen julkaiseminen on tutkijan työn ydintä.

Tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin.

Useat suomalaiset tutkijat julkaisevat sekä kotimaisilla että muilla kielillä. Englanti on yleisesti vakiintunut tiedejulkaisemisen kieli, ja englanninkielisiä, kansainvälisiä artikkeleita arvostetaan esimerkiksi tutkimuksen rahoituspäätöksissä ja vaikuttavuuden mittareissa.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on kuitenkin olennainen arvokysymys, joka liittyy myös siihen, mille yleisölle tutkimusta tehdään.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on tärkeää yliopistojen niin sanotun kolmannen tehtävän eli yhteiskunnan palvelemisen kannalta. Tämän vuoksi tutkijat julkaisevat myös muissa kanavissa kuin vertaisarvioiduissa tiedelehdissä – vaikkakin nämä ovat nyttemmin paremmin suurenkin yleisön saatavilla.

Esimerkiksi juuri Politiikasta julkaisee nimenomaan yleistajuisia tiedeartikkeleita, joiden on tarkoitus olla akateemisia yleisöjä laajemmin saatavilla.

Suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi.

Ideana on, että tutkimustieto ei jää omaan akateemiseen kuplaansa: suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi. Julkaisukieleen liittyvät myös tieteenalakohtaiset erityiskysymykset: esimerkiksi suomen kielen tutkimusta on perusteltua julkaista myös suomeksi.

Tieteellinen julkaisuprosessi etenee tavallisesti siten, että tutkija lähettää kirjoittamansa artikkelin haluamaansa sopivaan tieteelliseen julkaisuun. Julkaisun toimituskunta käy artikkelin läpi ja lähettää sen vertaisarvioitavaksi (peer-review) tavallisesti kahdelle arvioijalle.

Arvioinnissa toinen tutkija käy läpi tekstin, esittää siihen lisäyksiä ja korjauksia ja ehdottaa toimituskunnalle joko artikkelin hyväksymistä, hyväksymistä tiettyjen korjauksien jälkeen tai hylkäämistä.

Tyypillisesti arviointiprosessi on molempiin suuntiin sokea, eli artikkelin kirjoittaja ei tiedä kuka arvioinnin tekee eikä arvioija puolestaan tiedä artikkelin kirjoittajan henkilöllisyyttä. Tällä menettelyllä pyritään siihen, että arvioinnissa arvioitavana on ainoastaan artikkelikäsikirjoituksen taso, ei tutkijan persoona tai asema.

Vertaisarviointi voi olla myös yhteen suuntaan sokeaa, jolloin arvioitsijat tietävät arvioitavan henkilöllisyyden mutta arvioitsijoiden henkilöllisyys pysyy arvioitavalle salassa. Vertaisarviointi voi olla myös kokonaan avointa.

Vertaisarviointi ja toimituskuntien työskentely on sekin tutkijoiden tekemää, näkymättömäksi jäävää työtä, josta ei yleensä makseta erillisiä palkkioita ja joka vie tutkijoiden työaikaa merkittävästikin. Ei-tieteellisessä julkaisemisessa vertaisarviointia ei käytetä.

Miten yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta kokee opettamisen merkityksen ja mitä saamme siitä irti?

Kuten yllä todettu, ideaalitilanteessa suomalaiset tutkijat opettavat ja opettajat tutkivat. Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä. Varsinkin oman erikoisalansa opettaminen mahdollistaa omien ajatustensa testaamisen ja teorian järjestämisen.

Monet tutkimukset ovat osaltaan kehittyneet kursseja pidettäessä. Varsinkin monen yliopisto-oppikirjan juuret vievät kirjoittajien pitämille kursseille.

Monet pitävät opettamisesta myös siksi, että opetustilanteet ovat mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia yliopistoyhteisön nuorempien jäsenten – opiskelijoiden – kanssa. Tärkeää on myös se, että saa olla mukana kouluttamassa uusia omasta alasta kiinnostuneita sukupolvia.

Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä.

Periaatteista huolimatta ei ole itsestään selvää, että yliopistolla pääsee opettamaan niin paljon kuin haluaa. Yliopistonlehtorit ja professorit varmasti pääsevät, mutta esimerkiksi apurahatutkijoilla on mahdollisuus opettaa vain silloin, kun heidät päätetään palkata pitämään kurssi tai luentoja tuntiopetuksena.

Yliopistoon palkkasuhteessa olevilla tutkijoilla on kaikilla velvollisuus käyttää 5 prosenttia työajastaan opetukseen.

Opettaminen voi parhaimmillaan olla siis monista syistä erittäin antoisaa. Yliopistossa työskentelevien välillä on tietysti eroja henkilöiden välillä siinä, kuinka vahvasti kukin on orientoitunut tutkimukseen tai opetukseen. Nekin, jotka ovat enemmän tutkimusorientoituneita, osallistuvat yleensä mielellään opettamiseen yllämainituista syistä.

Yliopistotehtäviin liittyvät ja tutkijasta tai opettajasta itsestään riippumattomat realiteetit saattavat kuitenkin tehdä opettamisesta raskasta. Yliopistonlehtorien ja professorien työtaakka on melkoinen, ja opetus paljon aikaa ja energiaa vievänä tehtävänä laittaa joskus kaikkien muiden velvoitteiden puristuksissa voimavarat tiukille.

Aina ei pääse myöskään vaikuttamaan siihen, mitä opettaa. Itselle tuttuja aiheita lähes jokainen opettaa mielellään, mutta joskus saattaa olosuhteiden pakosta joutua opettamaan itselleen huomattavasti vieraampia aiheita. Tällöin valmisteluun menee paljon enemmän aikaa ja motivaatio voi olla myös vaikeampi löytää.

Opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä.

Myös silloin, jos opetus koostuu standardinomaisista toistuvista massaluennoista ja sadoista tenteistä vuodesta toiseen, se voi alkaa maistua puulta.

Joskus opettamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti myös siksi, että opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä. Tämä käsitys ei ole tuulesta temmattu, joskin opetusansioita on alettu painottaa entistä enemmän erityisesti yliopistonlehtorin tehtävää täyttäessä.

Vaatiiko yliopistossa opettaminen pedagogista pätevyyttä?

Yliopistossa opettaminen ei itse asiassa vaadi samanlaista muodollista pätevyyttä kuin peruskoulussa, lukiossa, tai ammattikorkeakoulussa opettaminen, jolloin opettajan pätevyys on keskeinen osa opintoja. Tutkija pätevöityy ensisijassa tutkijaksi.

Pedagoginen osaaminen lasketaan kuitenkin usein hyödyksi, ja tutkijat yleensä käyvät joitain sitä tukevia opintoja. Nykyään moni nuori tutkija käy väitöskirjan kirjoittamisensa ohessa yliopistopedagogisia opintoja (ja täydentää niitä myöhemmin), jotka antavat lisää tietoa ja taitoa opetustilanteisiin nimenomaan korkeakouluissa.

Itse asiassa jonkintasoinen yliopistopedagoginen pätevyys alkaa olla keskeinen vaatimus avoimissa akateemisissa työpaikoissa, vaikka opetuskokemuksen arvostus tehtäväntäytöissä voi vaihdella. Yliopistopedagogiseen pätevyyteen liittyy toki muutakin kuin vain opetusta, kuten esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaamista.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*