Yalen yliopiston professori Samuel Moyn kirjoitti hiljattain New York Timesissa ”kulttuurimarxismin” käsitteestä. Hän kuvaili sitä alt-right-liikkeen eli ideologialtaan kirjavan uuden äärioikeiston lempimeemiksi. Kulttuurimarxismi-termin takana on ajatus hämäräperäisen salaseuran olemassaolosta, jonka pyrkimyksenä olisi riistää länsimaailmalta sen oikeudet – erityisesti valkoisten miesten oikeudet – ”identiteettipolitiikan” ja ”multikulturalismin” nimissä.

Salaliittoteoria katsoo kulttuurimarxismin saapuneen Yhdysvaltoihin Frankfurtin koulukunnan mukana. Jälkimmäisellä tarkoitetaan vaikutusvaltaista, pääosin vasemmistolaisista juutalaisajattelijoista muodostunutta, natsismia Saksasta paenneiden ajattelijoiden ryhmää.

Kulttuurimarxismi-käsitteellä on kuitenkin pitkä historia. Käsitteen nykyinen merkitys on vain yksi ilmentymä vuoden 1917 jälkeen yleistyneestä ”juutalais-bolsevistisesta” myytistä.

Myytin mukaan juuri juutalaiset olivat kommunismin alullepanijoita. Kommunistien eli tässä tapauksessa juutalaisten vallankumouksellisuus johti länsimaailman vastareaktioon eli 1900-luvun sotiin ja väkivaltaan. Läntisen maailman vastareaktio oli vain oikeutettua itsepuolustusta. Moyn kirjoittaakin:

”Läntisen maailmanjärjestyksen puolustaminen kaaosta vastaan – mikä vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä vaikeasti oikeutettavissa olevien etuoikeuksien puolustamista uusia oikeuksien vaatijoita vastaan – on vanha toisinto, joka esiintyy uutena oivalluksena. Viime vuosisadalla se johti ankariin, todellisiin tuhoihin. Ja vaikka tämän päivän ’kulttuurimarxismin’ kriitikot esittävät olevansa hyvinkin oppineita, he toistavat myyttiä – ilmeisen epätietoisina siihen liittyvästä raskaasta painolastista – väittäessään, että salaliitot tuhosivat maan.”

Tapa, jolla kulttuurimarxismista puhuvat henkilöt kuvaavat Frankfurtin koulukunnan roolia, osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä siitä raskaasta painolastista ja niistä historiallisista syistä, jotka ylipäätään johtivat kyseisen koulukunnan edustajien maanpakoon.

Pyrin viemään Moynin argumenttia pidemmälle. Hahmottelen ensin taustaa, joka johti Frankfurtin koulukunnan edustajien siirtymiseen Yhdysvaltoihin. Pakolaisuuteen johtanut kehityskulku alkoi jo 1930-luvun Saksaa aikaisemmin. Lisäksi ilmiö kosketti Frankfurtin koulukuntaa laajempaa joukkoa. Tästä joukkiosta käsittelen ennen kaikkea lainoppineita, sillä heidät natsit savustivat ulos ensimmäisenä.

Tämän jälkeen käsittelen akateemisia seurauksia, joita näiden tutkijoiden maanpako aiheutti – he kun pyrkivät löytämään selityksiä itseään kohdanneille mullistuksille. Lopuksi liitän aiheen nykykeskusteluun, jossa näiden maanpaossa olleiden tutkijoiden ajatukset on nähty keskeisinä, kun on puhuttu Euroopasta ja aivan erityisesti Euroopan unionin instituutioista.

Vuoden 1933 katastrofi

Huhtikuussa 1933 Saksassa säädettiin laki virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi” (Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums, tästedes tekstissä käytän lyhennystä GWB). Sen tarkoituksena oli puhdistaa yliopistot ja hallinnon rakenteet epätoivotuista ihmisistä.

Lain kautta ”ei-kansalliseksi” määriteltiin kahden kriteerin eli ”ei-arjalaisen alkuperän” (kohta 3.1) tai aikaisemman poliittisen vakaumuksen kautta. Henkilöt, joihin kriteerit sopivat, voitiin todeta ”puuttellisesti sitoutuneiksi kansallisen edun edistämiseen” (kohta 4) ja siten poistaa virastaan.

Ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus.

Pian lain voimaantulon jälkeen, Deutsche Juristenzeitung julkaisi listan ensimmäisistä syrjäytetyistä ja erotetuista tutkijoista. Huomattavaa listassa ei ole se, että se piti sisällään tutkijoita, joilla oli juutalaiset sukujuuret, vaan se, että ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus. Lista piti sisällään korkeankin poliittisen profiilin henkilöitä.

GWB-lain säätäminen ja sen soveltaminen oli linjassa tapausten kanssa, joissa tuomio vahingollisesta poliittisesta toiminnasta annettiin rodullisen identiteetin perusteella. Ajatuksena oli siis, että vasemmistolainen poliittinen vakaumus oli seurausta syytettyjen juutalaisuudesta.  Juutalais-bolsevistisessa myytissä ilmentyy – jo natsismin nousua edeltänyt – ennakkoluulo rodullisen identiteetin ja poliittisen vakaumuksen yhdistymisestä, mikä lopulta johti lakiin virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi”.

1930-luvun kuluessa lukuisat Frankfurtin koulukunnan edustajat ajettiin maanpakoon joko heidän marxilaisten vakaumustensa tai juutalaisen perimänsä perusteella – ja toisinaan molemmista johtuen.

Katastrofin ymmärtämiseksi

Myrkyllinen sekoitus rodullisia ja poliittisia ennakkoluuloja oli läpitunkeva eikä rajoittunut yksinomaan suosiotaan kasvattavan natsismin suppeaan piiriin. Päinvastoin, se liittyi laajemminkin Saksassa ja Itävallassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin epävarmuuksiin.

Vuosien 1917 ja 1933 välisenä ajanjaksona syntyi poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden seurauksena kokoelma aatteita, jotka tänä päivänä mieltäisimme ”identiteettipolitiikaksi”.

Salaliittoteoriat olivat yleisiä eivätkä rajoittuneet yksinomaan juutalais-bolsevistiseen myyttiin tai nousevan fasismin ja natsismin piireihin. Juutalaista alkuperää olevia perheitä, joiden jäsenistä oli tullut täysimääräisiä, osallistuvia ja kunnioitettuja kansalaisia, ryhdyttiin nyt syyttämään salaseurojen jäseniksi, joiden pyrkimyksenä oli länsimaailman tuhoaminen. Tämä johti niin syrjintään kuin yhteiskunnalliseen väheksyntäänkin.

Frankfurtin koulukunnan jäsenet ja puolustajat Saksassa olivat tyypillisesti ylemmän keskiluokan perheistä lähtöisin olevia akateemikkoja. Frankfurtin koulukunnaksi heitä ryhdyttiin kutsumaan vasta Yhdysvaltoihin pakenemisen jälkeen, sillä Saksassa he olivat työskennelleet yhdessä Frankfurtin yliopistossa, jonka yhteiskuntatutkimuksen instituutissa he kehittivät kriittistä marxilaista ajattelua. Heidän keskiluokkaisen, juutalaisen taustansa sekä marxilaisten näkemyksiensä takia he edustivat kaikkea, mitä natsit halveksivat.

Natsien noustessa valtaan yhteiskuntatutkimuksen instituutti lakkautettiin miltei välittömästi. Yksi toisensa perään tutkijat ajettiin pois – ensin yliopistosta ja sitten Saksasta ylipäätään.

Juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Maastapakonsa jälkeen yrittäessään selittää heitä kohdannutta katastrofia moni juutalainen akateemikko keskittyi tutkimuksessaan juuri maailmansotien välisen ”identiteettipolitiikan” aikaan. Natsismi ei ollut ilmestynyt tyhjästä, ja tutkimalla sekä syitä että olosuhteita, joista se nousi, voitiin saavuttaa oivalluksia, jotka mahdollisesti selvittäisivät myös tutkijoiden henkilökohtaista ahdinkoa.

Thomas Wheatland esittää teoksessaan The Frankfurt School in Exile, että Frankfurtin koulukunta oli pyrkinyt sellaiseen tutkimukseen jo 1930-luvun lopussa, mutta – ironista kyllä – läpikotaisin antisemitistinen ilmapiiri yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa vaikeutti sen tekemistä.

Tässä vaiheessa ei ollut vielä selvää, mihin laajuuteen natsit tulivat vainonsa ulottamaan, mutta juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Oikeustieteilijät ja katastrofi

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti. Esimerkiksi Hermann Kantorowicz (1877–1940) ja Hans Kelsen (1881–1973) voidaan lukea 1900-luvun oikeustieteilijöiden ehdottomaan eliittiin. Heistä kumpikin loi menestyksekästä uraa ennen ja jälkeen maanpakonsa.

Sekä Kantorowicz että Kelsen edustivat ”ei-arjalaista” alkuperää ja olivat poliittisesti aktiivisia GWB-lain tarkoittamalla tavalla. Heistä kumpikin oli ensimmäisten syrjäytettyjen professorien joukossa.

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti.

Molemmat olivat kohdannut rodullista ja poliittista vastustusta – huolimatta kiistämättömästä akateemisesta asemastaan sekä tieteellisistä ansioistaan – jo ennen vuotta 1933. Kantorowiczille myönnettiin täyden professorin arvo vasta 52 vuoden iässä, mikä oli luultavasti seurausta sekä hänen juutalaisista sukujuuristaan että poliittisesta suorapuheisuudestaan.

Vaikka Kelsen oli yksi Itävallan vuonna 1920 laaditun perustuslain pääarkkitehdeista ja hänellä oli elinikäinen nimitys vasta perustettuun Itävallan valtiosääntötuomioistuimeen, hän oli syrjäytettyjen joukossa, kun itävaltalaiset fasistit suorittivat tuomioistuimen depolitisoimisen. Arkistotutkimus on kuitenkin osoittanut, että jo vuosikymmentä aikaisemmin Kelsenillä oli vaikeuksia löytää täyttä professuuria Wienistä ja motiivina hänen sivuuttamiselleen professuureja täytettäessä oli rasismi.

Kuten Frankfurtin koulukunnan tapauksessa, myös Kantorowiczin ja Kelsenin maanpaon aikaiseen tutkimukseen vahvan leimansa painoi paitsi heidän syrjäyttämisensä ja sitä seurannut erottaminen ja natsismin nousu mutta myös tuon poliittisen kehityksen taustalla olleet syyt ja jo aikaisemmin vaikuttanut antisemitistinen narratiivi.

Kumpikin tieteilijä esimerkiksi julkaisi jo 1930-luvulla tutkimuksia diktatuurin käsitteestä – Kantorowicz Cambridgessä ja Kelsen Genevassa. Kantorowiczin mukaan tieteellisen vapauden rajoittaminen ja sellaisten tutkijoiden erottaminen, joilla on epätoivottuja näkemyksiä, ovat keskeisiä elementtejä diktatuurin pyrkimyksessä vaientaa siihen kohdistuva kritiikki.

Kelsen kirjoittaa Politica-lehden artikkelissaan ”Party-dictatorships” vuonna 1936 huomionarvoisesti tämän rajoittamisen suhteesta rodullisiin seikkoihin ja nationalismiin:

”Missä ikinä fasismi yhdistää nationalismin rotuperiaatteeseen tai edes käyttää toista lähtökohtana toiselle, johtaa se väistämättä tiettyjen väestönosien syrjintään, heidän ulossulkemiseensa julkisista viroista ja tietyistä ammateista sekä näiden väestönosien moraaliseen ja taloudelliseen tuhoon.”

Tutkimuksessani Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä keskityn sotienjälkeisen ajan poliittisten ja oikeudellisten rakenteiden syntyyn. Tutkimuksessani esitän, että oikeudellisten ja poliittisten instituutioiden jälleenrakennus esimerkiksi ”Euroopan” kontekstissa pyrki kitkemään ja ehkäisemään juuri tätä ennakkoluuloa rodullisen identiteetin ja tietyn poliittisen vakaumuksen välillä, jonka Kelsen esitti diktatuurin ominaisuudeksi.

Kulttuurimarxismin raskas painolasti

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa ”dog whistle” -politiikan tekniikkaan. ”Dog whistle” tarkoittaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamista sekä tiettyjen termien sepittämistä ja muotoilua. Käytetyt käsitteet kuitenkin Moynin sanoja lainaten pitävät sisällään ”raskasta painolastia”, ja niiden monet merkitykset avautuvat täydellisesti omalle kohderyhmälle.

Kulttuurimarxismi on tietenkin yksi tällainen termi, mutta samaa edustaa myös vaikkapa tuomareiden kuvaaminen ”kansan vihollisina”. Se, missä määrin tällaiset termit heijastelevat syvemmällä olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita, joita mitä ilmeisimmin monet kokevat, tulee olemaan pitkän ja jatkuvan keskustelun kohteena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamiseen ja tiettyjen termien sepittämiseen ja muotoiluun.

Moyn on hiljattain julkaistussa teoksessaan Not Enough: Human Rights in an Unequal World arvostellut sitä, kuinka ihmisoikeusdiskurssi on suuressa määrin irrotettu keskusteluista taloudellisesta epätasa-arvosta ja ihmisten perustarpeista.

Euroopan unionia syytetään vallitsevien, laajojen yhteiskunnallisten ja taloudellisten huolenaiheiden huomiotta jättämisestä samalla, kun sen katsotaan tyrkyttävän ”poliittista korrektiutta”. “Euroopan” vasta-argumentti – vartiointi rodun ja poliittisen vakaumuksen yhdistämistä vastaan toisen maailmasodan kokemuksien pohjalta – näyttäytyy monelle riittämättömäksi oikeuttamaan EU:n integraatiopolitiikkaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka ongelma rajataan. On mahdollista, että oikeudellinen, institutionaalinen ja akateeminen keskustelu on sivuuttanut ja ollut huomioimatta oman kuplansa ulkopuolisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita.

Kuitenkin käyttämällä termejä kuten ”kulttuurimarxismi” tai ”kansan vihollinen”, ”Euroopan” vastustajat itse herättävät muistoja katastrofista, joka johti toiseen maailmansotaan. Samoin tuomareiden kuvaaminen kansan vihollisina, kun he tekevät Eurooppa-mielisinä koettuja päätöksiä, merkitsee vain ongelman siirtämistä pitelemättömän nationalismin kentälle.

Historialliset yhtäläisyydet poliittisessa keskustelussa nykypäivän ja sotien välisen ajan välillä ovat usein seurausta sellaisten termien käytöstä, joita edellä kuvasin. Historioitsijana en tahdo varoittaa, että tällainen johti tuhoisiin vahinkoihin viime vuosisadalla – vain ja ainoastaan todeta, että niin kävi.

Jacob Giltaij on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 21.1.2019 klo 08:53: Moyn-lainauksen suomennoksesta ”salaliittoteoriat” korjattu ”salaliitoiksi”.

Julkaisu ”Kulttuurimarxismi”, pakolaistutkimus ja Eurooppa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Italia voidaan nähdä Euroopan yhdentymisen synnyinpaikkana: vuonna 1941 annettua Ventotenen julistusta pidetään Euroopan yhdentymisen perustusasiakirjana, minkä lisäksi sekä Euroopan ihmisoikeussopimus että Euroopan talousalueen perustussopimus on allekirjoitettu Roomassa. Siitä huolimatta liian moni italialainen ajattelee tänä päivänä, että Eurooppaa pitää vastustaa.

Näin kuullaan kerta toisensa jälkeen uutisissa Italian sisäministeri Matteo Salvinin vihamielisen kritiikin muodossa, kun hän jatkuvasti suomii eurooppalaisia instituutioita niiden maahanmuuttopolitiikan, euron puutteiden ja budjettikurin takia.

Olisi kuitenkin virhe syyttää yksinomaan tämänhetkisessä hallituksessa olevia valtajärjestelmän vastustajia tämän Eurooppa-vastaisen näkökannan valtavirtaan tuomisesta. Aiempien koalitiohallitusten jäsenet ovat tavanneet käyttää Eurooppaa ukkosenjohdattimena, jolla vastuuta eläkejärjestelmän uudistamisen ja sosiaalityön leikkausten kaltaisista muutoksista on hivutettu Brysselin suuntaan.

Eurooppa-vastainen keskustelu sikiää heikkenevistä taloudellisista olosuhteista.

Eurooppa-vastainen keskustelu sikiää heikkenevistä taloudellisista olosuhteista. Vaikka Italian bruttokansantuote on lähtenyt hienoiseen nousuun vuosikausien taantuman jälkeen, tuoreimpien lukujen mukaan maan asukkaista yli viisi miljoonaa elää absoluuttisessa köyhyydessä. Luku on suurin vuonna 2005 aloitettujen mittausten.

Synkän nykytilanteen vertailukohtana käytetään entistä useammin nostalgisen myyttistä menneisyyttä, jolloin valtion väitetään pitäneen huolta kansalaisistaan. Jos Facebook-ystävien joukossa on tarpeeksi monta italialaista, saa uutisvirrassaan nähdä Benito Mussolinin kuvia sekä kuvatekstejä, joissa perättömästi ja naurettavasti liioitellen luetaan erinäisiä hyvinvointi-innovaatioita ja talouselämän menestystarinoita fasistihallinnon ansioksi.

Tällaisia kirjoituksia eivät jaa ainoastaan Casapoundin, Forza Nuovan ja muiden uusnatsijärjestöjen jäsenet, vaan naapurit, ystävät ja vanhat luokkatoverit.

Toisen yleisen hokeman mukaan fasistihallinnon tarkoitusperissä ei ollut mitään rasistista, ja sen juutalaisvastaisen toiminnan selitetään johtuneen yksinomaan natsiliittolaisten pakotuksesta. Väitteen dramaattisuutta lisää entisestään se, että äskettäin tuli kuluneeksi 80 vuotta Italian rotumanifestin julkaisusta. Manifesti on lähes varmasti Mussolinin itsensä käsialaa, ja se pani alulle rotulainsäädännön, joka riisti Italian juutalaisilta perusoikeudet ja mahdollisti heidän karkoituksensa ja murhaamisensa natsien keskitysleireillä.

Italia yhdentyvän Euroopan rakentajana

Fasistien kultakaudesta kertova narratiivi ja näkemys Italiasta Euroopan hankalana syrjäseutuna ovat molemmat epätäydellisiä ja historiallisesti virheellisiä katsantokantoja. Italialaiset ovat olleet Euroopan yhdentymisen etulinjassa niin ajatuksen kuin toiminnankin tasolla sen alkuvaiheista lähtien. Euroopan mantereen integraatio oli näille yhtenäisen Euroopan ensimmäisille puolestapuhujille paras tie oikeudenmukaisempaan yhteiskuntajärjestelmään, jota moni Italiassa tänäkin päivänä toivoo.

Fasistien kultakaudesta kertova narratiivi ja näkemys Italiasta Euroopan hankalana syrjäseutuna ovat molemmat epätäydellisiä ja historiallisesti virheellisiä katsantokantoja.

Altiero Spinelli laati Ventotenen julistuksen yhdessä Ernesto Rossin kanssa ollessaan fasistihallinnon poliittisena vankina. Myöhemmin hän omisti koko elämänsä Euroopan laajuisen poliittisen yhteisön rakentamiselle.

Spinellin mielestä suvereniteetti sulki valtiot suljettuihin taloudellisiin lokeroihin, mikä aiheutti luonnostaan vihamielistä kilpailua ja maailmansotiin johtaneita itsetuhoisia malleja. Avoimessa ja yhtenäisessä Euroopassa vallitsisi rauha, minkä lisäksi työläisille suotu taloudellinen vapaus loisi entistä tasa-arvoisemman taloudellisen ja poliittisen järjestelmän.

Spinellin yhteistyökumppani Piero Calamandrei, joka oli yksi Italian sodanjälkeisen perustuslain laatijoista ja fasisminvastaisen vastarintaliikkeen jäsen, paneutui niihin insitutionaalisiin järjestelyihin, jotka takaisivat toimivat sosiaaliset oikeudet. Se oli Calamandrein näkemyksen mukaan ainoa keino demokratian säilyttämiseen.

Calamandreilla oli visio Euroopasta liittovaltiona, jossa kansallisvaltioiden perustuslait yhdessä eurooppalaisen perustuslain kanssa turvaisivat sekä virallisen että todellisen tasa-arvon vahvojen tuomioistuinten kautta.

Spinellin perintö vastatuulessa

Spinellin perintö elää yhä. Muutama viikko vuoden 2016 kesäkuussa Britanniassa järjestetyn brexit-kansanäänestyksen jälkeen Italian, Saksan ja Ranskan eli Euroalueen kolmen suurimman maan johtajat valitsivat Ventotenen paikaksi kolmenkeskisille neuvotteluilleen, joissa he vahvistivat sitoutumisensa Euroopan yhteisiiin arvoihin ja instituutioihin.

Angela Merkel, François Hollande ja Matteo Renzi eivät kuitenkaan olleet kaikkein uskottavimpia Ventotenen hengen sanansaattajia osallistuttuaan EU:n ankarimman talouskuurin toteuttamiseen.

Sittemmin samat valtionpäämiehet ovat joutuneet seuraamaan maidensa äärioikeiston merkittävää kasvua ja vaalimenestystä. Heistä kahden virkakausi on jo päättynyt ennen niin merkittävän poliittisen vaikutusvallan lähes täydelliseen menettämiseen.

Saatuaan vuoden 2014 eurovaaleissa 40 prosentin ääniosuuden Renzin demokraattisen puolueen osuus kutistui Italiassa viime maaliskuussa järjestetyissä parlamenttivaaleissa 18 prosenttiin. Perinteiset keskustavasemmistoäänestäjät ovat hylänneet puolueen katsottuaan sen ajavan pikemminkin yritysten kuin työväen ja keskiluokan etuja.

Oikeisto syyttää Italian demokraattista puoluetta ajoittamattoman maahanmuuton suosimisesta yhdessä EU:n kanssa. Tämän väitteen ansiosta Salvinin Lega-puolue nousi valtaan, minkä lisäksi puolue on tuoreiden mielipidetutkimusten mukaan ensimmäistä kertaa maan suurin puolue.

Vastarinnan pitkät perinteet – entä tulevaisuus?

Italiasta tuntuu puuttuvan uskottava vasemmisto, joka kykenisi innostamaan talouskriisien häviäjiä omaksumaan oikeudenmukaisuuden ja koko mantereen kattavan solidaarisuuden myönteisen narratiivin, joka johdattaisi heidät pois Legan rasistisen ja fasistisen vihjailun ääreltä. Tässä pyrkimyksessä Ventotenen ja Euroopan antifasistien perintö voisi olla tehokas työkalu.

Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan.

Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan. Mussolinin kuvia ehkä näkyy pitkin poikin sosiaalista mediaa sekä pikkukaupunkien baareja ja kirpputoreja, mutta toisaalta partisaanilaulu ”Bella Ciao” kaikuu edelleen kaduilla monenlaisissa kansalaisoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia puolustavissa mielenosoituksissa. Ympäri Italiaa seisoo partisaanien uhrausten muistoksi pystytettyjä sotamuistomerkkejä, joiden merkityksen kollektiiviselle muistille ja identiteetille moni historiantutkija on osoittanut.

Jos tämä ajatusmaailma elvytettäisiin ja Spinellin, Rossin, Calamandrein ja monen muun fasisminvastaisuudellaan Euroopan integraatiolle alkusysäyksen antaneen tahon tarinoita palautettaisiin mieliin ja popularisoitaisiin, voisi syntyä uudenlainen ajatusmaailma, jossa Italia ottaa roolikseen eurooppalaisten instituutioiden parantamisen eikä pidä niitä vihollisena. Se puhuisi autoritarismia vastustavan, solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen pohjautuvan Euroopan puolesta. Euroopan, johon Italiassa oman onnensa nojaan jätetyt voisivat toivottavasti ajan myötä uskoa.

Paolo Amorosa on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Eurooppa ja Italian historiallinen muisti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 2018 uutisoitiin, että markkinaliberaali ajatushautomo Libera pyrkii yhdessä asianajotoimisto Boreniuksen kanssa haastamaan suomalaisen työsopimusjärjestelmän kantelemalla siitä Euroopan komissioon. Kantelu on ensimmäinen kerta, kun yleissitovuutta käsitellään Euroopan komissiossa.

Vapaus merkitsee Liberalle ”ulkoisen pakon poissaoloa ja liittyy olennaisesti vastuuseen”. Libera haluaa siis profiloitua liberalismin ja vapauden äänitorvena ja puolestapuhujana. Vapaus ”ulkoisen pakon poissaolosta” viittaa suoraan negatiiviseen vapauskäsitykseen, jota liberalismissa tyypillisesti onkin korostettu.

Puoluepoliittisesti Libera on sitoutumaton, mutta täysin poliittisesti riippumattomasta tai ideologiattomasta ajatuspajasta tuskin voidaan puhua, kun hallituksen puheenjohtajana istuu kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ja varapuheenjohtajana pankkiiri Björn Wahlroos. Wahlroos on nimennyt suurimmiksi esikuvikseen taloustieteen isänä pidetyn Adam Smithin, monetaristisen koulukunnan tunnetuimman edustajan Milton Friedmanin sekä laissez-faire-kapitalismin puolesta puhuneen kiistellyn kirjailija Ayn Randin.

Sinänsä Liberan hyökkäyksessä ammattiyhdistysliikettä vastaan ei ole mitään yllättävää. Kanta edustaa varsin yleiseurooppalaista oikeistoliberaalia linjaa työnantajien ja työntekijöiden suhteesta. Vastaavanlaisia oikeistoliberaaleja tai libertaareja ajatuspajoja löytyy kaikkialta Euroopasta.

Kiinnostavaa on kuitenkin vertailla, kuinka paljon nykyliberalismi resonoi varhaisen, klassisen liberalismin kanssa ja millaiseen liberalismin haaraan se asettuu. Koska työntekijöiden ja työnantajien välinen suhde on noussut niin vahvasti Suomen poliittiselle agendalle, analysoin eurooppalaisen liberalismin klassikoita erityisesti tästä näkökulmasta.

Liberalismin juuret

Kaikki liberalismin muodot ovat ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä. Yhtäältä sillä on tarkoitettu niin sanottua vanhaa liberalismia, toisaalta sitä on pidetty synonyyminä liberalismille. Jotkut ovat rinnastaneet klassisen liberalismin peräti konservatismiin. Harvinaista ei myöskään ole asettaa vastakkain yhtäältä klassinen liberalismi ja toisaalta Leonard Hobhousen (1864–1929) aloittama sosiaaliliberalismin perinne, joka on tyypillisesti nähty vasemmalle kallellaan olevana liberalismin haarana.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on skotlantilainen moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Samansuuntaisia ajatuksia olivat tosin esittäneet jo aiemmin Bernard Mandeville (1670–1733) (”Private vices, public benefits”) sekä suomalainen pappi ja valistusajattelija Anders Chydenius (1729–1803).

”Pohjolan Adam Smithiksi” kutsutun Chydeniuksen pääteoksena pidetään taloudellisen liberalismin ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten esitystä Kansallinen voitto (1765), jossa Chydenius esitti 11 vuotta ennen Smithin Kansojen varallisuuden julkaisua tämän näkymätöntä kättä vastaavan teoriansa talouden vapauttamisen positiivisista seurauksista yhteiskunnille.

Teoksessaan Chydenius hyökkää merkantilismia, merkantilistista valloituspolitiikkaa, konservatismia sekä protektionismia vastaan. Hän kritisoi valtion virkojen myymistä sekä säädyille kuuluvia erioikeuksia ja rajoituksia.

Chydeniuksen kritiikki kohdistui erityisesti papistoa, aatelia, virkamiehiä ja muita etuoikeutettuja vastaan, joiden hän totesi elävän talonpoikien työstä. Näin hän pyrki kääntämään keskustelun talonpoikien asemasta etuoikeutettujen asemaan.

1700-luvulla vallalla olleen käsityksen mukaan talonpojat ja työväestö tuli pitää köyhinä, jotta he eivät laiskottelisi. Chydenius päinvastoin esitti, etteivät työntekijät ole laiskureita, jotka pitää pakottaa tekemään valtio rikkaaksi, vaan elinvoimaisia yksilöitä, jotka vapaina omaa onneaan tavoitellessaan tulevat hyödyttäneeksi koko yhteiskuntaa. Hän vastusti tiukasti myös hintojen ja palkkojen sääntelyä sekä työpakkoa ja vaati työntekijöille oikeutta valita työnantajansa.

Chydeniuksen ajatukset vaikuttavat siis varsin erilaisilta verrattuna tämän päivän oikeistoliberaaleihin, joiden puolustaessa esimerkiksi Suomen aktiivimallia välittyy usein taustalla oleva ajatus laiskoista ja saamattomista työttömistä, joita on patistettava tekemään edes jotain. Teoksessaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista Chydenius kirjoittaa:

”Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.”

Ajalleen perin epätyypillisesti Chydenius puolusti köyhiä ja heikommassa asemassa olevia ja puhui demokratian ja työläisten oikeuksien puolesta. Chydeniuksen liberalismi poikkeaa varsin merkittävästi nykypäivän oikeistoliberaalista ajattelusta, jossa ei korostu köyhien oikeudet vaan yritysten intressit.

Adam Smith – väärin ymmärretty liberalisti

Smithin ajatukset muistuttavat monessa mielessä Chydeniuksen näkökulmia. Myös Smithin pyrkimys talouden vapauttamiseen oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja tämän aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen ja siten vapauden lisääminen. Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja sitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan.

Smith katsoi, että vapaa talous tuottaa myös muunlaista vapautta. Tämän hän puolestaan näki johtavan lopulta yhteiskunnan kokonaisvaltaisen vaurauden, kukoistuksen, hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymiseen. Toisin kuin tyypillisesti esitetään, Smith ei ollut taloustieteilijä tai poliittinen taloustieteilijä vaan moraalifilosofi. Hänen pohdiskelunsa taloudesta tai kaupallisen yhteiskunnan luonteesta kytkeytyivät aina laajemmin kysymyksiin hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Myös Smithin kohdalla hänen modernit ihailijansa unohtavat usein kontekstin, johon hänen talousajattelunsa erottamattomasti kytkeytyi. Tänä päivänä liberalistiksi itseään kutsuvat vetoavat Smithin auktoriteettiin puolustaessaan vapaiden markkinoiden, globaalin vapaakaupan, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuutta. Smithin ajatuksiin nojataan myös kritisoitaessa hyvinvointivaltiota, progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja rikkailta köyhille.

Merkantilismi ja luonnollisen vapauden järjestelmä

Yksi Smithin yhteiskunnallisen kritiikin kohde oli 1700-luvun talouspoliittinen järjestelmä, jota hän kutsui merkantilismiksi, koska se suosi ennen kaikkea suurkauppiaita ja industrialisteja pienyrittäjien, työläisten ja perheviljelijöiden kustannuksella. Suurkauppiaat ja industrialistit pystyivät vaikutusvallallaan suostuttelemaan valtaapitävät säätämään lakeja, jotka suosivat heidän henkilökohtaisia etujaan.

Kansojen varallisuus ei peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ne olivat Smithin mukaan mitä tyypillisimmin yleisen edun vastaisia. Smithin kritiikin kohteena ei siis ollut valtion puuttuminen talouteen sinänsä, vaan sellainen valtio, joka toimii suurliikemiesten oman edun tavoittelun välikappaleena.

Merkantilismin tilalle Smith ehdotti luonnollisen vapauden järjestelmää, jossa kaikki suurkauppiaita ja industrialisteja koskevat säädökset, erioikeudet ja rajoitukset on poistettu. Kansojen varallisuus ei siis peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ajatuksena oli, että yksilöt ovat tasaveroisesti vapaita tavoittelemaan omia taloudellisia päämääriään parhaaksi katsomalla tavalla, kunhan eivät niin tehdessään tule loukanneeksi muiden vastaavia oikeuksia. Huomautuksen arvoista on, että Smithin aikana oli tiukasti säädeltyä, kuka sai harjoittaa mitäkin ammattia, eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta ollut tietoakaan.

Hänen kirjoitustensa taustalla oli kaupallisen yhteiskunnan nousu, joka mahdollisti aikaisempaa suuremman varallisuuden kasvun. Smith ei kuitenkaan arvostanut kaupallista yhteiskuntaa ja varallisuuden kasvua itseisarvoisesti vaan pikemminkin siksi, että ne tekivät mahdolliseksi myös enemmistöä edustavien työläisten kohtuullisen ja ihmisarvoiseen elämään tarvittavan materiaalisen elintason.

Valtion tehtävät luonnollisen vapauden järjestelmässä

Vaikka Smith kirjoitti luonnollisesta vapaudesta, ei hänen mainettaan valtiolliseen talouteen puuttumisen täydellisenä vastustajana voi kuitenkaan pitää totuudenmukaisena. Hän ei katsonut, että luonnollisen vapauden järjestelmä pysyisi pystyssä ilman valtion apua vaan päinvastoin.

Smith oli valmis sallimaan valtiolle erilaisia tapoja puuttua vapaan talouden toimintaan. Valtion tuli muun muassa huolehtia, ettei suuria etuja itselleen kahmivia taloudellisia keskittymiä pääse syntymään.

Juuri tämän vuoksi hän kritisoi yksityisiä monopoleja. Kritisoidessaan monopolioikeuksia Smith kritisoi ennen kaikkea tyypillisiä tapauksia, joissa suurliikemiehet olivat onnistuneet suostuttelemaan valtiovallan asettamaan säädöksiä, jotka takasivat heille etuoikeuksia suhteessa muihin.

Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Smith katsoi valtiolla olevan kolme pääasiallista tehtävää. Valtion tuli suojella kansalaisiaan ulkoisilta uhilta ja pitää pysyvää armeijaa. Sen täytyi suojella kansalaisia toisiltaan ja ylläpitää poliisi- ja oikeuslaitosta. Valtion kuului myös tarjota yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia palveluita, jotka ovat kannattamattomia yksityisille toimijoille, mutta välttämättömiä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Jälkimmäisillä hän tarkoitti esimerkiksi kansalaisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa, jotta nämä voisivat elää ihmisarvoista elämää – muun muassa sellaista koulutusta, johon työläisilläkin olisi varaa. Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Näkymätön käsi

Smith esitti, että kun kaikki suurkauppiaita koskevat erioikeudet ja rajoitukset poistetaan, vapautuu yhteiskuntaan mekanismi, jonka avulla ihmisten oman edun tavoittelu tulee ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana hyödyttäneeksi yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tämä ajatus oli kuitenkin täysin riippuvainen kahdesta oletuksesta, jotka käyvät hyvin ilmi Kansojen varallisuuden ainoassa kohdassa, jossa hän käyttää ilmaisua “näkymätön käsi”.

Ensimmäinen niistä oli, että yrittäjille on luontaista investoida saamansa voitot siihen maahan, jossa ovat ne hankkineet. Toinen oletus oli, että yrittäjät investoivat voittonsa uuteen työvoimaan, ei työvoiman tarvetta vähentävään teknologiaan.

Yrittäjien tiettyyn rajaan saakka vapaa voitontavoittelu lopulta edistää siis koko yhteiskunnan vaurautta ja hyvinvointia. Heidän menestyessään syntyy uusia työpaikkoja ja kun työn kysyntä kasvaa, on työläisillä varaa vaatia parempia palkkoja. Kumpikaan oletuksista ei kuitenkaan päde nykymuotoisessa maailmantaloudessa.

Smith ei myöskään osannut ennakoida tilannetta, jossa valtavia rahasummia sijoitetaan estoitta toiselle puolelle maailmaa ja yritykset sijoittavat voittonsa työntekijöiden tarvetta vähentävään teknologiaan eikä uuteen työvoimaan. Toisin kuin taloussäätelyn purkua vaativat tapaavat nykyään esittää, yritysten menestymisen ja tuotannon kasvun sekä työvoiman kysynnän välillä ei enää ole välttämätöntä korrelaatiota.

Yrittäjät saattavat sijoittaa voittonsa joko teknologiaan tai yhä suurempiin omistajilleen maksamiin osinkoihin. Mitä pidemmälle teknologisoitumistrendi etenee, sitä heikommaksi korrelaatio yritysten menestyksen ja työläisten aseman välillä muuttuu. Smithin näkymätön käsi ei nykymaailmassa enää hänen tarkoittamallaan tavalla päde.

Yhteiskuntaluokat ja työläisten asema

Smithin modernit seuraajat ovat olleet hiljaa myös hänen yhteiskunnallistaloudelliseen ajatteluunsa oleellisesti kuuluvista yhteiskuntaluokista. Smith jakoi ihmiset kolmeen ryhmään sen mukaan, mistä nämä saivat elantonsa.

Maanomistajat saivat tulonsa maankorosta, industrialistit ja suurkauppiaat voitoista ja työväki oli palkkatulojen varassa. Näistä ensin mainitun asema oli Smithin mukaan ylivoimaisesti paras, kun taas jälkimmäisten elämää määritti eniten epävarmuus ja jatkuvat, raskaat ponnistelut toimeentulon takaamiseksi. Työläisten asemaa heikensi myös se, että heidän elantonsa oli täysin riippuvaista voitolla eläviltä saatavasta työstä.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään. Työläisiä kiinnostaa saada mahdollisimman korkea palkka työstään, kun taas työnantajat haluavat maksaa niin vähän kuin mahdollista.

Epäreilun tilanteesta tekee kuitenkin se, että työläisten myymä hyödyke on heidän oma työnsä, jolloin he joutuvat aina luopumaan osasta ”mukavuuttaan, vapauttaan ja onnellisuuttaan” sekä se, ettei työläinen voi valita olla myymättä työtään. Industrialisti taas voi aina päättää olla myymättä hyödykkeitään, mikäli katsoo, ettei tarjottu hinta ole kyllin korkea.

Smithin mukaan tilanne oli erityisen epäreilu, koska 1700-luvun Isossa-Britanniassa laki kielsi työläisiltä omien yhteisöjen muodostamisen, joiden avulla nämä olisivat voineet yhdessä taistella työnantajia vastaan:

”Ei ole parlamentin päätöstä, joka kieltäisi yhteenliittymät työn hinnan laskemiseksi, mutta on lukuisia päätöksiä, joilla kielletään yhteenliittymät sen nostamiseksi.”

Työnantajat taas olivat ”aina ja kaikkialla eräänlaisella sanattomalla mutta pysyvällä ja yhtenäisellä sopimuksella sitoutuneet olemaan nostamatta palkkakuluja niiden olemassa olevan tason yläpuolelle”. Smithin mukaan työnantajat pyrkivät myös salaisin sopimuksin yhdessä pudottamaan palkkoja:

”Nämä hankkeet toteutetaan poikkeuksetta äärimmäisen vaitonaisuuden ja salailun vallitessa aina toteutushetkeen saakka, ja kun työmiehet antavat periksi vastaan panematta, kuten joskus käy, he tuntevat niiden vaikutukset kipeästi nahoissaan, vaikka muut eivät kuule niistä koskaan.”

Smithin mukaan konfliktitilanteen syttyessä työnantajien ja työntekijöiden välille ensimmäiset saattoivat aina luottaa siihen, että järjestysvalta ja laki olivat heidän puolellaan. Tänäkään päivänä laki ei aina kohtele kaikkia samalla tavalla.

Smith lisäsi vielä, että voitoista elävien suuryrittäjien edut eivät olleet ainoastaan ristiriidassa työntekijöiden intressien kanssa vaan myös yhteiskunnan edun kanssa. Tästä syystä hän esitti, että suurliikemiesten tekemiin ehdotuksiin lainsäädäntöä tai taloutta koskien tulee suhtautua epäluuloisesti. sillä ”ne tulevat ryhmittymältä, jonka edut eivät koskaan ole täsmälleen samat kuin yhteisön ja jolla on tavallisesti intressi pettää tai jopa alistaa kansalaisia – ja jotka ovat monesti näin myös tehneet”. Huonoin mahdollinen hallitus on sellainen, jossa suurliikemiehet ovat onnistuneet tavalla tai toisella pääsemään valtaan.

Kaiken edellä sanotun nojalla Smithin auktoriteettiin vetoaminen esimerkiksi ammattiyhdistysliikettä vastustettaessa tai työläisten neuvotteluasemaa heikennettäessä on kyseenalaista. Smith tuskin perustaisi myöskään nykytrendistä, jossa esimerkiksi Suomen, Ranskan, Tšekin ja Yhdysvaltojen johtoon on tullut miljonäärejä, suurliikemiehiä ja investointipankkiireita. Näiden henkilökohtaiset taloudelliset intressit ovat usein ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa.

1800-luvun liberaalit ja kysymys köyhistä

Mistä sitten johtuu Smithin maine täysin sääntelemättömän, modernin vapaakaupan oppi-isänä ja valtiollisen talouteen puuttumisen kriitikkona? Suurimmilta osin kiitos tästä kuuluu Smithin ajatusten johdonmukaisina seuraajina maailmansotien jälkeisenä aikana esiintyneille Friedrich von Hayekille ja Friedmanille.

Smithin ajatuksilla oli kuitenkin jo 1800-luvulla epäsuoraa mutta huomattavaa yhteiskunnallista vaikutusta. 1800-luvun taitteessa syntynyt poliittinen taloustiede omaksui Smithin Kansojen varallisuudesta valikoituja taloustieteellisiä elementtejä, mutta irrotti ne laajemmasta kontekstista, joka koski esimerkiksi moraalin ja talouden suhdetta tai työntekijöiden epäreilua neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin.

Smithin huoli teollisuustyön henkisesti turmelevasta vaikutuksesta unohtui. Sen sijaan poliittisen taloustieteen uranuurtajat korostivat Smithin ajatusta luonnollisen vapauden järjestelmästä. Heidän käsissään se muuttui opiksi siitä, että kaikenlainen valtiollinen puuttuminen markkinoiden toimintaan on pahasta.

Varhaisen poliittisen taloustieteen keskeisimmät hahmot olivat Thomas Malthus ja David Ricardo. Malthusista tuli vuonna 1805 maailman tiettävästi ensimmäinen kansantaloustieteen professori, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan niin sanotusta Malthusin väestölaista. Sen mukaan vapaasti lisääntyvä väestö kasvaa aina nopeammin kuin ruoan tuotanto.

Malthusin väestölain taustalla piili varsin moralisoiva ja ylenkatsova suhtautuminen 1800-luvun taitteessa huomattavasti kasvaneeseen köyhälistöön. Teollistumisen myötä köyhyydestä tuli kaupallisen yhteiskunnan pysyvä piirre. Köyhäinhoidosta elävien elinolot alkoivat 1800-luvulle tultaessa muuttua huomattavasti aiempaa kurjemmiksi.

Malthus katsoi kasvavan väestön ongelman koskevan lähinnä työläisiä ja köyhiä, joita hän piti yläluokkaa kyvyttömämpinä itsehillinnän hyveeseen. Näin hän päätyi esittämään, että köyhäinhoidon kautta tapahtuva tulonsiirto rikkailta köyhille tuli poistaa. Ajatuksena oli, että mikäli työläistä autettiin, hän hankkii lisää lapsia, mikä johtaa uusiin köyhiin.

Malthus ehdotti köyhäinhoidon asteittaista lakkauttamista ja korvaamista työläisille ja köyhille suunnatulla kasvatuksella esimerkiksi raittiuden ja maltillisuuden hyveistä. Näin köyhät oppisivat itse auttamaan itseään sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia valtion avusta.

Ajattelu sai runsaasti suosiota 1800-luvun liberalistien keskuudessa. ”Malthusilaisuudesta” on tullut vertauskuva ankaralle laissez-faire-sosiaalipolitiikalle, joka yhdistää köyhyyden moraaliseen heikkouteen.

Ricardo puolestaan kehitti osin Malthusin ajatusten innoittamana oppinsa luonnollisesta palkkatasosta. Tällä hän tarkoitti palkkaa, joka on riittävä pitämään työläiset hengissä, mutta ei kuitenkaan yhtään tätä suurempi, ettei se innostaisi näitä lisääntymään holtittomasti. Myös luonnontieteilijä Charles Darwin ja filosofi Herbert Spencer ottivat vaikutteita Malthusin ajatuksista kirjoittaessaan ihmislajin sisäisestä eloonjäämiskamppailusta.

Spencer päätyi esittämään, että kaikki valtiollinen puuttuminen talouden toimintaan ainoastaan häiritsee niin sanottua luonnollista valintaa, jossa heikompi ihmisaines väistyy vahvemman tieltä. Vaikka olisi helppo ajatella tämän kaltaisen ajattelutavan väistyneen jo kauan sitten, julkisessa keskustelussa nousee edelleen näkökulmia, joissa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kuvataan vastaavilla tavoilla. Esimerkiksi kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja ja liberaaliksi itseään kutsuva Saul Schubak vaati lapsilisien poistamista, koska on ”järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä”.

Isossa-Britanniassa Malthusin kirjoitukset toimivat innoittajina 1830-luvun uudistuksiin, joilla karsittiin köyhille suunnattuja sosiaaliavustuksia. Vuoden 1834 köyhäinhoitolain uudistus rajasi julkisen köyhäinavun ainoaksi muodoksi asumisen köyhäintaloissa ja pakotti työläiset ottamaan työtä vastaan millaisilla ehdoilla tahansa.

Tunnetun taloushistorioitsija Karl Polanyin mukaan juuri tämä tapahtuma merkitsi puhtaan markkinatalouden – ”saatanallisen myllyn” – ensimmäistä askelta. Kirjailija Charles Dickensin kirjat kuvaavat niitä karuja olosuhteita, joihin tämän vapausaatteen mukainen köyhäinpolitiikka johti.

1800-luvun poliittisen taloustieteen liberalistit eivät arvostelleet valtion puuttumista talouteen silloin, kun se takasi parempia edellytyksiä liiketoiminnalle. Mutta kun valtio pyrki puuttumaan esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien väliseen epäreiluun neuvotteluasetelmaan, sitä pidettiin täysin epäoikeutettuna. Myös lapsityövoiman kieltävää lakia vastustettiin, koska sen katsottiin merkitsevän valtiovallan tunkeutumista oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle – talouden luonnolliseen toimintaan.

Nykyinen oikeistoliberalismi muistuttaa myös nuoren Wilhelm von Humboldtin romantiikan ajan valtiovastaista liberalismia. Humboldtille keskeinen yhteiskunnallinen ideaali oli ajatus yksilön itsensä kehittämisestä sekä varhainen hahmotelma yövartijavaltiosta.

Aikamme hyvinvointivaltion kriitikoiden tapaan hän katsoi, että valtion pyrkimykset edistää kansalaistensa hyvinvointia johtavat väistämättä ihmisten passivoitumiseen ja moraaliseen rappioon. Tästä syystä Humboldt esitti, että ihmisten tulisi pyrkiä kehittämään itsestään eräänlaisia taideteoksia ja että tämä luova itsensä kehittäminen vaatii mahdollisimman suurta valinnan vapautta. Tämän takia valtion tulee puuttua mahdollisimman vähän yksilöiden itsemääräämisoikeuteen ja toimintaan.

Humboldt toki ymmärsi, ettei esimerkiksi maaorjalla tai tehdastyöläisellä ollut välttämättä samanlaisia mahdollisuuksia kehittää itsestään luovaa taideteosta kuin työstä vapaalla vapaaherralla. Tämän hän ratkaisi kuitenkin yhtä oivallisesti kuin 2000-luvun hyvinvointikonsultit. Hän esitti, ettei sillä ole merkitystä, mitä työtä ihminen työkseen tekee, vaan ainoastaan asenteella, jolla työhönsä suhtautuu.

Smithin ajatusten modernit tulkit

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monessa Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa täysin vapaan markkinatalouden ihanne menetti suosiotaan ja sääntelylle alkoi löytyä kannattajia. Polanyin mukaan syynä oli, että vapaan markkinatalouden seuraukset olivat olleet niin hirvittäviä, etteivät edes markkinatalouden puolustajat kestäneet niitä. Sotien jälkeisenä aikana Hayek ja Friedman kuitenkin ylistivät 1800-luvun Isoa-Britanniaa liberalismin ihmemaana, joka oli harmillisesti luopunut fantastisesta järjestelmästään 1900-luvun alussa.

Hayekia ja Friedmania pidetään niin sanotun uusliberalismin keskeisinä teoreetikkoina. Erityisesti Hayekille kysymys valtiosta ja sen oikeutetuista rajoista oli keskeinen.

Hayek piti valtiota välttämättömänä pahana. Hänelle valtio oli loismainen organisaatio, joka pyrkii jatkuvasti levittäytymään oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle, mutta kuitenkin tarvittava edellytys markkinayhteiskunnan toiminnalle. Kuten tutkija Timo Miettinen kirjoittaa, ”uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen”, jolloin valtion tehtäväksi jäi kilpailun ylläpitäminen sekä markkinoiden sääntökehikon valvominen.

Hayekin ajattelussa ei ollut välimuotoa sosialismin ja sääntelemättömän markkinatalouden välillä. Kaikki valtiollinen puuttuminen talouteen, esimerkiksi työmarkkinoiden pelisääntöihin, tai sosialismille tehtävät pienimmätkin myönnytykset merkitsivät yhteiskunnan väistämätöntä luisua totalitarismiin.

Vuonna 1960 julkaistussa teoksessa The Constitution of Liberty Hayek esitti, että uskon valtiojohtoiseen sosialismiin romahdettua tilalle on tullut uusi, yhtä lailla totalitarismiin johtava vaara nimeltä hyvinvointivaltio. Toistaiseksi esimerkiksi pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät ole johtaneet yksilöä julmasti alistavaan totalitaristiseen valtiokoneistoon. Toisaalta toisinaan libertaareiksi itseään kutsuvat rinnastavat maltillisenkin verotuksen orjuuteen.

Vastalääkkeeksi hyvinvointivaltiota vastaan Hayek vaati paluuta ajatteluun, jota hän kutsui klassiseksi liberalismiksi. Hayek piti itseään Smithin ajatusten johdonmukaisena seuraajana, joka päivittää ajatukset 1900-luvun maailmaan. Hänen aloitteestaan käsite uusliberalismi korvattiin klassisen liberalismin käsitteellä. Mutta minkä verran Hayekin edustama klassinen liberalismi edustaa Smithin klassista liberalismia?

Yhtenä hyvinvointivaltion ongelmana Hayek piti ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, jonka perusteella markkinoilla esiintyviä luonnollisia tuloeroja pyritään tasaamaan valtiollisin toimenpitein. Hän piti koko ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta harhaisena ja katsoi, että oikeudenmukaisuudesta voidaan puhua yksinomaan yksilöjen tekojen kohdalla. Teot ovat oikeudenmukaisia silloin, kun ne noudattavat markkinoiden toiminnan kannalta välttämättömiä oikeusperiaatteita.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen. Erityisesti teoksessaan Moraalituntojen teoria Smith painottaa termiä sympatia ja esittää oikeudenmukaisuuden nousevan juuri sympatiasta.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen.

Myös työntekijöiden oikeuksista keskusteltaessa Hayek on varsin eri linjoilla kuuluisan oppi-isänsä kanssa. Siinä missä Smith arvosteli oman aikansa Ison-Britannian tilannetta, jossa laki kielsi työläisiä muodostamasta omaa etuaan ajavia yhteisöjä ja työntekijöillä oli epäreilun huono neuvotteluasema suhteessa työnantajiin, Hayekin suhtautuminen ammattiyhdistysliikkeeseen tai työntekijöiden oikeuksiin oli kielteinen.

Hayek myönsi, että perhe- tai työelämään voi liittyä monenlaista pakottamista, mutta kyseessä oli ihmisten keskinäinen asia, johon valtiolla ei ole oikeutta puuttua. Hayek suhtautui vihamielisesti kaikkiin ammattiliittojen aikaansaamiin työelämän säädöksiin sekä siihen, että nämä saattoivat käyttää lakko-oikeutta painostaakseen hallituksia. Hän olikin valmis kaventamaan rajusti ammattiyhdistysliikkeen oikeuksia.

Smith puolestaan katsoi, että työläisten palkkojen noustessa koko yhteiskunnasta tulee pitkällä aikavälillä menestynyt, sillä tämä johtaa taloudellisen toimeliaisuuden nousuun ja lisääntyneisiin investointeihin. Hänelle työntekijöiden aseman parantuminen ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen kysymys, vaan liittyi tiiviisti kysymyksiin koulutuksesta, elämänlaadusta ja onnellisuudesta.

Hayek näki hyvinvointivaltion yksilön vapautta alistavana byrokraattisena koneistona ja tarkasteli sitä lähinnä taloudellisten kysymysten kautta – tulonsiirtoina ja köyhäinhoitona. Hayekin mukaan oli ensisijaisen tärkeää opettaa ihmisille jo lapsesta lähtien, että jokainen on oman onnensa seppä. Malthusilaisittain vain näin voidaan saada ”laiskat, saamattomat ja tuhlailevat” ihmiset ponnistelemaan itsensä ja markkinoiden kannalta hyödyllisellä tavalla.

Mitä tulee Hayekille kaikista tärkeimpään yhteiskunnalliseen ideaaliin, yksilön vapauteen, hän ei katsonut vapauden edellyttävän demokratiaa eli kansalaisten mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. Päinvastoin se edusti hänen kritisoimaansa ja harhaisena pitämäänsä positiivista (ja vasemmistolaista) vapauskäsitystä. Myöskään Wahlroosia ei miellytä ”liiallinen” demokratia – sen sijaan hän haluaisi lisää valtaa markkinoille ja hierarkioille.

Hayekille, kuten tämän päivän oikeistoliberaaleillekin, vapaus merkitsi negatiivista vapautta eli vapautta ulkopuolisesta pakottamisesta. Hän katsoi ihmisen olevan vapaa voidessaan seurata esteettä yhteiskunnassa ilmeneviä hintasignaaleja riippumatta siitä, kuinka huonoja tarjolla olevat signaalit sattuivat olemaan.

Hayekin ajattelussa markkinat muodostivat keskeisen toimintakentän inhimilliselle vapaudelle. Siinä vapaus rajautui käytännössä vapaudeksi tehdä valintoja markkinoilla olevista eri vaihtoehdoista – ostaako Niket vai Adidakset – joskin tämä edellyttää, että ihmisellä on ylipäätään varaa ostaa jommatkummat.

Abstrakti vai konkreettinen vapaus?

Hayekin, Liberan ja muiden oikeistoliberaalien edustamasta negatiivisen vapauskäsityksen voimakkaasta painotuksesta tulee mieleen sosiologi Karl Mannheimin pääteoksessaan Ideologie und Utopie antama esimerkki. Mannheimin mukaan lähestymistapaa kulloiseenkin ongelmaan tai aiheeseen määrittää vahvasti historiallinen ja sosiaalinen konteksti. Mannheim havainnollistaa asiaa juuri vapauden käsitteellä.

Siinä missä marxilaisuus on korostanut konkretiaa puhuessaan vapaudesta, oikeistoliberaalit ovat puhuneet aiheesta lähinnä abstraktilla tasolla. Heidän intressejään on tukenut vapauden kuvaaminen kauniina, abstraktina ”vapautena ulkopuolisen pakon poissaolosta”.

Tästä ideologiasta käsin ei olisi järkevää puhua vapaudesta konkreettisella tasolla, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei heidän käsityksensä vapaudesta ole välttämättä riittävä. Silloin pitäisi ottaa huomioon konkreettinen todellisuus. Mikäli varallisuus kumuloituu estoitta harvoille samaan aikaan, kun moni tulee hädin tuskin toimeen palkkatuloillaan, on vaikea nähdä, kuinka tällainen abstrakti negatiivinen vapauskäsitys voisi konkreettisessa maailmassa taata kovinkaan suurta vapautta – ainakaan suurimmalle osalle ihmisiä.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.Nykyisten oikeistoliberaalien ”klassinen liberalismi” ei vastaa suurimmalta osin lainkaan sitä klassista liberalismia, joka liitetään esimerkiksi Lockeen, Smithiin tai Chydeniukseen. Heidän liberalisminsa muistuttaa huomattavasti enemmän Malthusin, Spencerin ja Hayekin kaltaisia klassisen liberalismin uudelleenmuotoiluja ja toiveita epäpoliittisesta valtiosta, jonka pääasiallisena tehtävänä on tarjota markkinoille ja liiketoiminnalle suotuisat olosuhteet.

Modernit liberalistit Malthusista alkaen ovat todella onnistuneet ajattelemaan innovatiivisesti ”laatikon ulkopuolella” erikoisissa tulkinnoissaan liberalismista ja klassisen liberalismin pioneereista. Mikäli he olisivat lukeneet enemmän ihailemiensa ajattelijoiden kirjoituksia, olisi saattanut käydä ilmi, että esimerkiksi Smithin ajatuksia, arvoja ja päämääriä huomattavasti lähempänä on Hobhousen aloittama sosiaaliliberalismin traditio tai omalla tavallaan peräti Karl Marx.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla. Syynä on varmaan ennen kaikkea, että harva on lukenut näitä teoksia. Sen sijaan mielikuvat Smithistä ovat perustuneet lähes yksinomaan 1800-luvun poliittisen taloustieteen edustajien ja Hayekin kaltaisten ajattelijoiden liberalismin uudelleentulkintaan.

Monet vaativat liberalismin perinnön palauttamista. Se on ymmärrettävä ja kannatettava vaatimus sen valossa, kuinka väärin liberalismin klassikoita tulkitaan nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa ja työskentelee tutkimusavustajana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 11:24: Saul Schubak on kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja, ei puheenjohtaja.

Julkaisu Nykypäivän liberalismi on irtautunut juuristaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tila ei koskaan ole vain pala maata. Kuviteltu tila (spatial imaginary) on ensisijaisesti maantieteessä käytetty ilmaus, kun tarkastellaan tilaa edustuksellisena diskurssina. Se on myös tietty tapa ajatella tilaa. Tila ei koskaan ole vain ”siinä”, vaan ajatus valtiosta tuotetaan sen historioiden, rajojen ja kuvitellun yhteisön kautta

Käytännössä tämä lähestymistapa pohjautuu Henri Lefebvren tilatulkintaan, jonka mukaan kaikki, mikä vaikuttaa homogeeniselta, omien määritelmiemme mukaan objektiiviselta kokonaisuudelta omassa puhtaimmassa olomuodossaan, onkin yhteiskunnan tuotosta.

Lopulta maan palasesta tekee ”tilan” se, miten sen rajat ja merkitys rakennetaan. Tila ei siis koskaan ole neutraali, vaan se syntyy suhteissamme toisiimme ja suhteessa valtaan.

Eurooppalainen tila

Käsitys eurooppalaisesta tilasta on ryhmittymä saaria, rajoja, kieliä, etnisyyksiä ja tulkintoja kuulumisesta. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi käsitys yhteisöstä, jota sitoo yhteen laki: kaupankäynnin lait, joihin kuuluu tuotteiden, pääoman ja ihmisten vapaa liikkuvuus, kansainvälinen oikeus ja ihmisoikeudet.

Eurooppalainen tilallinen mielikuvitus on siten oikeudellinen kertomus, jonka on jatkuvasti näyttäydyttävä Jürgen Habermasin sanoin kohti kosmopoliittista ihannetta kulkevana jälkinationaalisena kollektiivina.

Etienne Balibar kuvaileekin Eurooppaa menneisyyden aavekuvana, jonka alueelliset ja paikalliset sidonnaisuudet ovat hävinneet ja joka on ajautunut ”irralleen itsestään”, osana kuviteltua, mutta entistä kauempana todellisuudesta.

Näin ajatellen eurooppalainen tilallinen mielikuvitus tulee käytäntöön lain kautta. Laki perustuu paikkojen sekä kansojen väliseen erillisyyteen: se edellyttää lohkottua sosiaalista järjestystä, jonka perustana on käsitys siitä, että tietyt kehot voidaan sulkea pois tiloista. Lain historiallinen suhde omaisuuteen osoittaa, että tällainen poissulkeva retoriikka muodostaa lain perustan.

Eurooppa mielletään universaalien arvojen neutraaliksi keskipisteeksi, mutta yhtä aikaa sen täytyy vahvistaa rajojaan ja vetää linjoja, joita ei saa ylittää.

Laki tarjoaa siis kertomuksen, joka oikeuttaa mielivaltaisten raja-alueiden luomisen, jotka toimivat tilallisena sisäänpääsynä. Juuri näihin rajoihin turvataan, kun vahvistetaan ajatusta Euroopasta, joka määritellään horjumattomaksi ja sivistykselle keskeiseksi mutta samalla nykyisenä kriisiaikana suojelua kaipaavaksi.

Eurooppa mielletään valistuksen aikana syntyneiden universaalien arvojen neutraaliksi keskipisteeksi, mutta yhtä aikaa sen täytyy vahvistaa rajojaan ja vetää linjoja, joita ei saa ylittää.

Eurooppalaisen tilallisen mielikuvituksen tuottaminen paljastaa prosessin, jossa tilaa jaetaan osiin poissulkemisen ja mukaan ottamisen kertomusten kautta. Tämä heijastelee Euroopan jatkuvaa suhdetta huonosti peitettyyn kolonialistiseen menneisyyteensä.

Kulttuurinen identiteetti esitetään asiana, jota voimme havainnollistaa vain juuriemme kautta, mikä tilallistaa ajatuksen kuulumisesta tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tämä heijastelee sitä, miten ajatus modernista valtiosta syntyi yksittäisestä alueellista tilaa koskevasta kertomuksesta.

Historiallisesti ajatellen ”sivistymättömät” tilat, jotka juridisesti sijaitsevat ”jossain muualla”, murtavat kolonialismin näkökulmasta eurooppalaisen linnoituksen rajoja ja ääriviivoja, kun rajat tulevat kosketuksiin diasporan kanssa.

Jos tila ei koskaan ole pysyvä vaan sitä tuotetaan jatkuvasti kaikkien kehojen sekä kaikkia tiloja määrittelevien vaihtelevien valtasuhteiden toimesta ja kautta, ei Euroopan linnake -projektia voida todella uhata rajojen ulkopuolelta, koska sitä tuotetaan jatkuvasti sisäpuolelta. Lait ovat olemassa, jotta ne voivat tehokkaasti ”sulkea” tietyn järjestelmän, mutta järjestelmä on silti jatkuvassa muutoksen tilassa.

Kun tilaa ajatellaan tällä tavalla maahanmuuttolakien ja ei-tervetulleiden kehojen vangitsemisen yhteydessä, ulkopuolisuuden ja rajojen myytti kyseenalaistuu. Sen sijaan esitetään, että eurooppalainen tilallinen mielikuvitus on aina jo muutenkin repeämässä ja hajaantumassa.

Säilöönotto

Maahanmuuttajien säilöönottoa on alettu eurooppalaisen lainsäädäntöön vedoten pitää entistä enemmän ”poikkeuksellisena” käytäntönä, ja useissa eri direktiiveissä painotetaankin, että sen on oltava viimeinen vaihtoehto. Direktiivi suojelua hakevien henkilöiden vastaanotosta sisältää säilöönoton perusteet, joihin kuuluu henkilöllisyyden varmentaminen ja uhka kansalliselle turvallisuudelle.

Siitä huolimatta säilöönotosta on tullut elimellinen osa jäsenvaltioiden maahanmuuttojärjestelmää. Maahanmuuttajien säilöönotto ei ole pelkästään hallinnollinen muodollisuus eikä palauttamista edeltävä hätäratkaisu. Se kuvastaa ajallista tilaa, joka perustuu uuskolonialistisen maantieteen, aineellisuuden ja olemisen muotojen yhtymäkohtaan.

Tutkimukseni pyrkii vastaamaan tämän aineellisuuden selvittämistarpeeseen ja näin ollen perehtymään Euroopan kuvitellun tilan ja sen rajojen väliseen kanssakäymiseen. Siinä mielessä säilöönottokeskuksia ei tarvitse nähdä hallinnollisina poikkeamina eikä laajemman, tilan hallintaa koskevan strategian työkaluina, vaan tilaa muokkaavana kartoittamismenetelmänä.

Maahanmuuttajien säilöönotto ei ole pelkästään hallinnollinen muodollisuus eikä palauttamista edeltävä hätäratkaisu.

Tutkimalla sitä, miten säilöönottokeskukset edustavat keskitettyä, rajalla poissuljettujen kehojen myytin kasautumista, voimme alkaa tarkastella, miten eurooppalaista tilallista mielikuvitusta tuotetaan näiden monimutkaisten suhteiden kautta – eikä niistä huolimatta.

Eurooppalaisen tilan rajat eivät löydy eteläisimmistä kärjistä tai aluevesirajoilta, vaan pikemminkin näistä vankilamaisista rakennuksista, joissa siirtolaiset majoittuvat kaupunkien laidoilla tai näennäisesti nurkkakuntaisella maaseudulla. Näissä paikoissa eurooppalaista tilallista mielikuvitusta tuotetaan, uusinnetaan ja haastetaan – ja niissä lain kertomukset siitä, miten ihminen asuttaa tilan, osoittautuvat läpinäkyvän riittämättömiksi.

Vankeuteen liittyvään maantieteeseen kohdistuva tutkimus voi olla hyödyllistä, kun halutaan ajatella näiden tilojen yhtenemistä, supistumista ja kanssakäymistä. Uusmateriaaliset teoriat voivat paljastaa aineellisuuden muotoja, jotka hukkuvat turhan usein paikan ja ajan lainopillisen tulkinnan syövereihin.

Paljon mahdollisuuksia on jätetty hyödyntämättä sen pohtimisessa, miten näitä tiloja tehdään ja mitä ne tarjoavat laajemmalle ymmärrykselle eurooppalaisesta tilallisesta mielikuvituksesta. Näiden tilojen kuuluisi olla näkymättömiä, pelkkiä väliaikaisia pysäkkejä ennen tiettyyn tilaan kuulumattomien ihmisten karkottamista.

Ehdotan kuitenkin, että ne esittävät jotain paljon perustavanlaatuisempaa siitä, miten tila itsessään voidaan käsittää tutkimuksessa. Tilaa tuotetaan aina suhteellisena ja dynaamisena, ja se näyttäytyy pysyvän kehikon sijaan jatkuvasti muuttuvien kohtauksien sarjana.

Tilaa asutetaan ja siitä poistutaan paljon monimutkaisemman rihmastojen, alueellisten ja ajallisten epäjatkuvuuksien ja paikallistettujen heterotopioiden kehikon kautta. Kun tila mielletään näin, säilöönottopaikat kertovat, kuinka näennäisesti väliaikaiset maahanmuuttajien säilöönoton tilat havainnollistavat eurooppalaisen tilallisen mielikuvituksen jatkuvaa tuottamista – eivät niinkään sen rajoja.

Emma Patchett työskenteli tutkijatohtorina Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Maailmoja tekemässä: Maahanmuuttajien säilöönotto ja Euroopan kuvitellut tilat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ottaa kantaa tilanteisiin, joissa joku yksilö tai jokin ryhmä katsoo ihmisoikeuksiensa tulleen rikotuiksi. Ylikansallinen tuomioistuin käsittelee muun muassa uskonnon-, omantunnon- ja ajatuksenvapauteen liittyviä kysymyksiä.

Strasbourgissa toimiva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin perustettiin vuonna 1959. Se käsittelee tapauksia, joissa epäillään rikotun vuonna 1950 solmittua Euroopan ihmisoikeussopimusta, jonka kaikki Euroopan neuvoston jäsenmaat ovat ratifioineet.

Tätä tehtävää toteuttaessaan tuomioistuin ottaa kantaa asioihin, joilla voi olla laajempaa merkitystä monelle Euroopan neuvoston jäsenmaalle. Tuomioistuimen ratkaisuilla voi olla kauaskantoisiakin vaikutuksia.

Ihmisoikeustuomioistuimen eteen tuodaan tilanteita, joissa valtio on todennut uskontojen monimuotoisuuden aiheuttavan niin mittavia ongelmia, että siitä seuranneet ryhmien väliset tai sisäiset jännitteet saattavat levitä niiden ulkopuolelle ja häiritä ympäröivää yhteiskuntaa.

Uskontoon liittyvien asioiden käsittely tuomioistuimessa pohjautuu toisinaan jonkinlaiseen kriisiajatteluun, vaikka itse kriisi-sanaa ei käytettäisikään.

Rauhanomainen yhteiselo ja toisten suvaitseminen

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö uskontoon liittyvissä asioissa perustuu eurooppalaisten yhteiskuntien uskonnollisen monimuotoisuuden tunnustamiseen ja siihen, että ne ovat joutuneet tekemään tilaa uudenlaiselle monimuotoisuudelle muun muassa maahanmuuton seurauksena.

Ihmisoikeustuomioistuimen eteen tuodaan esimerkiksi tilanteita, joissa jokin valtio on todennut uskontojen monimuotoisuuden aiheuttavan niin mittavia ongelmia, että siitä seuranneet ryhmien väliset tai sisäiset jännitteet saattavat levitä niiden ulkopuolelle ja häiritä ympäröivää yhteiskuntaa. Normaalisti tuomioistuin kehottaa jäsenvaltioita varmistamaan, että eri ryhmät pystyvät rauhanomaiseen yhteiseloon ja toistensa suvaitsemiseen.

Periaate on, että moniarvoisuudesta ei tingitä tällaisten jännitteiden purkamisen nimissä. Uskonnollista moniarvoisuutta – tai oikeusistuimen sanoin uskonnollista pluralismia – ei pidetä sinällään epäsuotuisana, vaan Euroopan demokraattisille yhteiskunnille luontaisena ominaisuutena. Valtioiden on toimittava maltillisesti ja pysyttävä ”tasapuolisina” ja ”puolueettomina” tällaista sopuisaa yhteiseloa tavoitellessaan.

Diskurssin turvallistaminen

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ollut siis monesti puolustamassa uskonnollista monimuotoisuutta yksittäisten jäsenmaiden huolilta. Tuomioistuimen tekemät päätökset viittaavat kuitenkin myös siihen, että tietyssä tilanteessa uskonnollisista ilmiöistä puhuttaessa ajatukset kriiseistä liitetään valitettavasti ongelmallisella tavalla turvallisuusuhkista käytävään keskusteluun.

Viime vuosien oikeuskäytännöstä huokuu nimittäin osittain laajemminkin huomattavissa oleva taipumus nähdä tietyt ihmisryhmät muita haastavampina – Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta lainatakseni – Euroopan ihmisoikeussopimuksen ”suojaaman ja varjeleman vuosisataisen kalliisti voitetun kamppailun tuloksena syntyneen demokraattisen yhteiskunnan” näkökulmasta.

Joihinkin uskontoihin tai vakaumuksiin, monissa tapauksissa nimenomaan islaminuskoon, suhtaudutaan epäluuloisesti. Ajatellaan, etteivät ne oikein kykene toimimaan ”epäpoliittisesti” eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja mukautumaan näiden yhteiskuntien vaatimuksiin, esimerkiksi poliittisen tilan riippumattomuuteen (tai edes julkiseen tilan puolueettomuuteen sen laajemmassa merkityksessä).

Monimuotoisuutta kyllä tavoitellaan, mutta joitakin monimuotoisuuden muotoja pidetään huolestuttavina.

Lisäksi niiden uskotaan olevan alttiimpia yhteentörmäyksille lain (rule of law) sekä sukupuolten tasa-arvon ja muiden vastaavien keskeisten arvojen kanssa. Monimuotoisuutta siis kyllä tavoitellaan, mutta joitakin monimuotoisuuden muotoja pidetään huolestuttavina.

Tuomioistuimen tekemät ratkaisut ovat tässä suhteessa huomiota herättäviä.

Monessa näkyvässä tapauksessa tuomioistuin on nimittäin asettunut oikeutta hakevan yksilön, esimerkiksi huiviin (foulard) pukeutuneen koulutytön, sijaan valtion puolelle. Tapauksen käsittelyyn ei ole vaikuttanut se, onko valtion syytöksille yksilön häiriökäyttäytymisestä ollut minkäänlaista konkreettista näyttöä, mikä olisi mahdollisesti oikeuttanut rajaamaan uskonnonvapautta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä muiden oikeuksien ja vapauksien suojelemisen nimissä.

Kahtalainen suhtautuminen uskonnolliseen monimuotoisuuteen

Uskonnollinen monimuotoisuus itsessään on siis toivottavaa ja Strasbourgin oikeusistuimen versio Euroopasta ei noudattele täysin ”kristillisen Euroopan” kertomusta. Silti sen suhtautuminen suojelemaansa vapauteen ja eurooppalaiseen demokraattiseen yhteiskuntaan vaikuttaa nykyisellään heijastelevan monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa koskevan laajemman keskustelun kipupisteitä sekä tiettyihin ihmisryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja.

Tiettyjen – joskus epäsuorasti esitettyjen – katsantokantojen mukaan ihmisoikeussuojan edellytyksenä on jonkinasteinen uskonnollinen samankaltaisuus. Toisaalta tietynlaista toiseutta pidetään mahdollisesti vahingollisena. Kaikki tämä vaikuttaa ”oikeuden” toteutumiseen.

18. syyskuuta 2018 ensimmäinen hijabiin pukeutunut nainen selvisi voittajana oikeuden edessä Strasbourgissa siinä mielessä, että tuomioistuin näki, että Belgian valtio oli rikkonut ihmisoikeussopimuksen ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden artiklaa hänen kohdallaan.

Pamela Slotte on varajohtaja Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Uskonto, ihmisoikeudet ja Euroopan kriisiajattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Haavoittuvuuden käsitettä tematisoineita akateemisia seminaareja, esitelmiä ja konferensseja on järjestetty viime vuosina lukemattomia. Haavoittuvuudesta puhuttaessa on nostettu esille paljon tärkeitä asioita.

Yksi keskeinen oppi on, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänet voidaan määritellä haavoittuvaisessa asemassa olevaksi. Haavoittuvuus on sidoksissa tilanteeseen, aikaan, paikkaan. Ehkä jopa onneen ja epäonneen.

Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänet voidaan määritellä haavoittuvaisessa asemassa olevaksi.

Naiset ovat haavoittuvaisia. Lapset ovat haavoittuvaisia. Vammaiset ihmiset ovat haavoittuvaisia. Etnisiin vähemmistöihin, uskonnollisiin ja rodullistettuihin kuuluvat ovat haavoittuvaisia. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat haavoittuvaisia. Myös valkoiset heteroseksuaaliset miehet voivat olla haavoittuvaisia.

Lopulta ei näytä jäävän jäljelle enää ketään, joka ei olisi haavoittuvainen. Jos haavoittuvaisuutta määritellään sillä tavoin, että kaikki ovat lopulta mahdollisesti haavoittuvaisia, tarkoittaako sana enää mitään?

Mitä haavoittuvuus sisältää?

Samanlaista pohdintaa on käyty kulttuurin käsitteen kohdalla. Jos mikä tahansa voidaan määritellä kulttuuriksi, mitä kulttuuri tarkoittaa vai tarkoittaako se enää mitään? Esimerkiksi Adam Kuper ehdotti jo muutama vuosikymmen sitten, että kulttuurin käsitteen käyttämisestä pitäisi luopua, koska se ei enää lopulta tarkoita mitään.

Tänään kyllä tiedetään, että kulttuurin käsite on erittäin merkityksellinen varsinkin niille, jotka taistelevat oikeudestaan kulttuuriin. Varsinkin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole valta-asemassa, tarvitsevat kulttuurin käsitettä voidakseen vaatia oikeutta omaan kulttuuriinsa.

Monen ei tarvitse tällaista vaatia. He vain porskuttavat elämässään eteenpäin, sillä heidän kulttuurinsa on itsestään selvä, normaali.

Haavoittuvuus lienee hiukan samanlainen termi kuin kulttuuri. Sitä tarvitsee se, joka ei tietyssä tilanteessa ole itsestään selvästi normin mukainen. Mies väkivallan uhrina, pyörätuolissa oleva pyrkimässä rakennukseen, jonne johtavat vain portaat, lapsi, jonka etua ei kuunnella, transsukupuolinen, jolta vaaditaan sterilisaatiota, turvapaikanhakija, joka pelkää palautusta vaaralliseen lähtömaahansa.

Usein haavoittuvuus osuu moninkertaisena: turvapaikanhakijalapsi on moninkertaisesti haavoittuvainen sekä turvattomuudelle, avuttomuudelle, syrjinnälle, rasismille että väkivallalle.

On kiinnostavaa pohtia varsinkin sosiaalisessa mediassa käytyä keskustelua siitä, onko haavoittuvuus oikea käännös sanalle ”vulnerability”. Sisältyykö termiin myös heikkous? Vai ehkä uhka tai vaara? Mitä haavoittuvuus sisältää? Miksi käsite on niin suosittu yhtäkkiä juuri nyt?

Se on suosittu siten, että käsitettä pohditaan useissa seminaareissa ja kirjoissa. Mitä käsitettä käyttämällä halutaan saavuttaa? Tällä hetkellä vaikuttaa, että haavoittuvaisuuden käsite huutaa aina apua, tukea ja solidaarisuutta niiltä, jotka juuri eivät ole haavoittuvaisia.

Haavoittuvuuden määrittely

Toisen haavoittuvuus määritellään aina tietystä valta-asemasta, etuoikeutetusta näkökulmasta. Toisten määritteleminen haavoittuvassa asemassa oleviksi määrittää heidät myös toimenpiteiden kohteiksi, avun vastaanottajiksi.

Haavoittuvuuden määrittelyyn kuuluu siis aimo annos vastuuta tunnistaa oikeat ihmiset ja oikeat tilanteet haavoittuvaisiksi.

Haavoittuvuudesta puhumalla tuotetut valta-asetelmat ja roolit nousevat esille myös akateemisessa yhteisössä. Sopivan esimerkin tästä tarjoaa viime huhtikuussa pidetty Scholars At Risk -konferenssi Berliinissä.

Konferenssin pääpuhujina toimivat professori, Saksan perustuslakituomioistuimen tuomari Susanne Baer, professori Judith Butler Berkeleyn Kalifornian yliopistosta sekä professori, Berliinin valtion museoiden johtaja Markus Hilgert. He kaikki ovat etuoikeutettuja, hienojen virkojen edustajia, itsestään selvien passien omistajia.

Puhujien joukossa oli myös tutkijoita, jotka olivat joutuneet pakenemaan kotimaistaan tieteellisen työnsä vuoksi. Heistä ensimmäinen pääpuhuja oli Nil Mutluer, joka toimi silloin Humboldtin yliopiston sukupuolen- ja julkisoikeuden virkaatekevänä professorina.

Ohjelmassa hänet esiteltiin Scholars voice -nimikkeellä, kuten kaikki muutkin sellaiset tutkijat, joiden tausta oli jossain sellaisessa maassa, missä tieteellisen työn teko ei ollut heille mahdollista.

Mutluer teki heti puheensa alussa selväksi, ettei hän halua tulla kuulluksi uhanalaisena tutkijana. Hän haluaa tulla kuulluksi pätevänä tutkijana.

Tämä sanoma ravisti tilaisuutta, jonka aloituspuheenvuorot olivat nimenomaan painottaneet auttamisen tärkeyttä, asettaen uhan alla työskentelevät tutkijat haavoittuvaisiksi, mutta sitä kautta myös ikään kuin avuttomiksi auttamisen kohteiksi. Mutluer ei sanojensa mukaan halunnut haavoittuvan ”leimaa”. Sen sijaan hän vaati meitä kuuntelemaan häntä aktiivisena toimijana ja tutkijana.

Haavoittuvuuden määrittelyyn kuuluu aimo annos vastuuta tunnistaa oikeat ihmiset ja oikeat tilanteet haavoittuvaisiksi.

Estelle Ferrarese toteaa, että haavoittuvuuden käsitettä käytetään useimmiten ellei peräti aina ”hyvien tunteiden” viitekehyksessä. Tämä johtaa siihen, että kun joku on määritelty haavoittuvaiseksi, häntä on mahdotonta määritellä itsenäiseksi poliittiseksi subjektiksi ja toimijaksi.

Ferrarese ja monet muut tutkijat ovat peräänkuuluttaneet, että tutkijoiden on erityisen tärkeää kiinnittää huomioita niihin rakenteisiin, jotka altistavat ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän oma poliittinen toimijuutensa otetaan heiltä pois. Tällaisissa tilanteissa tutkijan eettinen velvollisuus on pohtia, kuka hyötyy haavoittuvuuden käsitteen käytöstä.

Tällä hetkellä käsite vaikuttaa työntävän ihmisiä ulos politiikan ja aktiivisen toimijuuden piiristä. Voisiko sille käydä kuten kulttuurin käsitteelle on käynyt, eli voisiko siitä tulla termi, jonka avulla ihmiset voivat vaatia poliittisia oikeuksia ja mukaanottamista?

Tämä tarkoittaisi sitä, että haavoittuvaisen asemaa voisi käyttää saavuttamaan sellaisia etuja, jotka etuoikeuteussa asemissa olevilla ihmisillä on itsestään selvästi. Se tarkoittaisi selkeää käsitteen semanttista siirtymää, sillä nykyisellään käsite on tyhjä toimijuudesta, kun taas välineenä se tarvitsisi taitavia käyttäjiä.

Tutkijoiden tulisi seurata tätä mahdollista kehitystä tarkkana: kun joku määritellään haavoittuvasssa asemassa olevaksi, on tärkeää tunnistaa, halutaanko häntä voimaannuttaa hänen omilla ehdoillaan. On olemassa se vaara, että vain avustuskoneiston toimijuus vahvistuu ilman haavoittuvassa asemassa oleviksi määriteltyjen ihmisten tai ihmisryhmien aseman vahvistumista.

FT Reetta Toivanen on kestävän kehityksen alkuperäiskansatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, ALL-YOUTH-hankkeen johtaja ja Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön apulaisjohtaja. 

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Haavoittuvuuden narratiivista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi tämänhetkisen poliittisen ja lainopillisen keskustelun tärkeimmistä puheenaiheista on maahanmuuttajien ihmisoikeuksien, valtiollisten turvallisuusnäkökantojen ja isäntäyhteiskuntien turvallisuuden takaamisen leikkauspiste.

Keskustelu aiheesta on kiihtynyt huomattavasti, kun Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien määrä on kasvanut ja alueella on nähty valtioiden turvallisuutta uhkaavia välikohtauksia – kuten Kölnin uudenvuodenjuhlinnan keskellä naisiin kohdistunut joukkoahdistelu, vuoden 2015 marraskuun terrori-iskut Pariisissa, vuoden 2016 pommi-iskut Brysselissä, vuoden 2017 veitsi-isku Turussa sekä kuorma-autoilla väkijoukkoon tehdyt iskut Berliinissä, Lontoossa ja Tukholmassa.

Nykypäivän terrorismiin liittyvät tapaukset ovat herättäneet perustavanlaatuisia kysymyksiä oikeudesta turvapaikkaan ja valtioiden vastuusta suojella maahanmuuttajien ihmisoikeuksia.

Maahanmuuttajien ihmisoikeuksien ja isäntäyhteiskunnan turvallisuusnäkökulmien välinen juopa ehti jo kertaalleen revetä äärimmilleen vuoden 2001 WTC:n terrori-iskujen jälkimainingeissa. Muutama päivä iskujen jälkeen Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman terroritekojen aiheuttamista uhista kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Sen mukaan kaikkien YK:n jäsenmaiden tuli evätä turvapaikka terrorismiin kytköksissä olevilta henkilöiltä ja estää tällaisten epäiltyjen pääsy alueelleen.

Se oli käännekohta, jonka jälkeen moni oikeusistuin ja valtio alkoi soveltaa ankaria terrorisminvastaisia turvallisuuskäytäntöjä. Näitä olivat esimerkiksi kuulusteltavien poikkeukselliset luovutukset ja vankilennot, terroristiepäiltyjen määräämätön vankina pitäminen ja vangitseminen syytettä nostamatta Guantanamo Bayn mallin mukaisesti, terroristiepäiltyjen karkottaminen paikkoihin, joissa heidän tiedetään altistuvan kidutukselle ja muulle epäinhimilliselle ja alentavalle kohtelulle sekä suora ja epäsuora monitahoinen sodankäynti Lähi-idässä.

Kansainvälinen yhteisö on vuodesta 2001 lähtien asettanut valtioiden turvallisuushuolet ihmisoikeuksiin kuuluvien liikkumisen vapauden ja turvapaikkaoikeuden edelle.

Kansainvälinen yhteisö on vuodesta 2001 lähtien poikkeuksetta asettanut valtioiden turvallisuushuolet ihmisoikeuksiin kuuluvien liikkumisen vapauden ja turvapaikkaoikeuden edelle hyväksymällä lukuisia YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiä.

Julkinen keskustelu rajujen turvallisuuskäytäntöjen soveltamisesta maahanmuuton aiheuttamiin haasteisiin on antanut pontta rasistisille ja muukalaisvihamielisille asenteille ja lisännyt fundamentalistista ajattelua isäntäyhteiskunnissa. Yleisesti ottaen nämä samat käytännöt rikkovat kansainvälisen lainsäädännön perustavanlaatuisimpia normeja ja valtioiden ihmisoikeusvelvollisuuksia – kidutuksen sekä muun julman ja epäinhimillisen kohtelun ehdotonta kieltoa, ehdotonta palautuskieltoa (non-refoulement), syrjimiskieltoa, oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja yksityiselämän suojaa.

Muita merkkejä tästä polemiikista ovat kansainvälisen lainsäädännön erimielisyys sen suhteen, onko oikeus hakea turvapaikkaa yleismaailmallinen ihmisoikeus vai kansalliseen lainsäädäntöön perustuva perusoikeus, sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen harkintavallan laajentaminen maahanmuuttoon liittyvissä tapauksissa.

Turvallistamisen sijaan ihmisoikeuksia

Uusiin turvallisuusuhkiin reagoiminen ja tämän synnyttämä yksilöiden ihmisoikeuksien turvaamiseen liittyvä jännite saattavat edellyttää tähänastisista toimenpiteistä poikkeavia ratkaisuja.

Tarkastelenkin väitöskirjassani sitä, ovatko valtion sisäisen turvallisuuden turvaaminen ja tulokkaiden suojeleminen luontaisesti ristiriidassa keskenään. Väitän tutkimuksessani, että valtioiden suojelemisen ja maahanmuuttajien oikeuksien varjeleminen on mahdollista sovittaa yhteen pohjaamalla turvallisuusongelmien ratkaiseminen maahanmuuton turvallistamisen sijaan ihmisoikeuksiin.

Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana maahanmuuttajat onkin nähty ja esitetty uhkina vastaanottavan maan kansalliselle turvallisuudelle ilman tarkempia tilastotietoja tai aiempaa empiiristä tutkimusta, joka tukisi näkemystä.

Kansainvälinen maahanmuutto, rajat ylittävä ihmisjoukkojen liikehdintä, on neutraali yhteiskunnallinen ilmiö, johon ei liity tunteellisia sivuhuomioita. Ihmisjoukkojen liikehdintää ympäröivät olosuhteet ohjaavat ilmiön todellisia seurauksia.

Rikokset ja uhat vastaanottavan maan kansalliselle turvallisuudelle ovat monimutkaisia ilmiöitä, jotka ovat seurausta monisäikeisten tekijöiden verkoista.

Näin ollen on mahdollista esittää, että turvapaikanhakijat sellaisenaan eivät muodosta todellisia uhkia vastaanottavien maiden turvallisuudelle. Kuitenkin maahanmuuton vastustajat esittävät, että koska on olemassa terrori-iskuihin, raiskauksiin ja muihin rikoksiin syyllistyneitä turvapaikanhakijoita, maahanmuutto aiheuttaa uhan vastaanottavalle valtiolle. Vastauksena tähän argumenttiin haluaisin muistuttaa, että on maahanmuuttajia, jotka ovat huomattavasti kehittäneet vastaanottajavaltiota paremmaksi.

Maahanmuutto ja turvapaikan hakeminen itsessään eivät aiheuta rikollisuutta tai uhkaa kansallista turvallisuutta. Rikokset ja uhat vastaanottavan maan kansalliselle turvallisuudelle ovat monimutkaisia ilmiöitä, jotka ovat seurausta monisäikeisten tekijöiden verkoista. Yksinomaan maahanmuuttajien syyttäminen monimutkaisen järjestelmän seurauksista on ongelman yksinkertaistamista, eikä se tarjoa kokonaisvaltaista vastausta.

Niinpä tutkimuksessani selvitän. miten ja miksi yksilöt käsittävät ja kokevat omaa turvallisuuttaan ja mistä koettu turvallisuus muodostuu. Tutkin, miten käsitykset turvallisuudesta vastaavat todellista turvallisuustilannetta.

Pehmeiden turvatoimenpiteiden soveltaminen edistää koko turvallisuustilanteen parantumista parantamalla koettua turvallisuutta.

Tunnistan, että turvallisuuskäsityksillä voi olla vaikutusta todelliseen turvallisuustilanteeseen. Siksi esitän väitöskirjassani, ettei käsityksiä ja kokemuksia turvallisuudesta voida olla huomioimatta. Täten tutkimukseni osoittaa perustelluksi, että pehmeiden turvatoimenpiteiden soveltaminen, toisin kuin kovat turvatoimenpiteet, edistää koko turvallisuustilanteen parantumista tietyssä paikassa tiettynä aikana parantamalla koettua turvallisuutta.

Loppujen lopuksi tutkimukseni esittää, että soveltamalla turvallisuuskysymyksiin ihmisoikeuksiin perustuvaa lähestymistapaa – sen sijaan, että näemme maahanmuuton vain turvallisuusuhkana – valtiot kykenisivät paremmin vastaamaan paitsi välittömiin kansallisiin turvallisuusuhkiinsa, myös tarjoamaan pitkän aikavälin tukea maahanmuuttajille. Näin he integroituisivat paremmin vastaanottavaan maahan ja voisivat edistää sen kehitystä useilla aspekteilla.

Mehrnoosh Farzamfar on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa ja oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Ovatko maahanmuuttajat turvallisuusuhka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pakkomuuttoa koskevan vallitsevan narratiivin mukaan maahanmuuttajat nähdään joko uhreina tai uhkana – etenkin nykyisen ”maahanmuuttokriisin” yhteydessä. Siitä huolimatta maahanmuutto, pakkomuutto mukaan luettuna, on monisäikeinen ilmiö, jota ei voi tiivistää meihin ja vieraisiin perustuvaan siistiin kahtiajakoon.

Päinvastoin, liikkuvuuden käsite laajassa merkityksessään muodostaa maahanmuuttajien ja pakolaisten lisäksi olemisen tavan ja viitekehyksen myös niille, jotka kulkevat pitkiä työmatkoja ja niille, jotka nimittävät itseään diginomadeiksi. Yksi kiinnostava tutkimushaara keskittyykin liikkuvuuteen olemisen ja tietämisen tapana – esimerkiksi pian julkaistava filosofi Thomas Nailin teos Being and Motion.

Ihmisten liikkuminen ja kiertokulku on tunnistettu välttämättömäksi osaksi arvokkaan tiedon välittämistä.

Liikkuvuus tietämisen tapana, eli tiedon tuottaminen liikkuvuuden kautta, ei ole uusi tutkimusala, ja ihmisten liikkuminen ja kiertokulku on tunnistettu välttämättömäksi osaksi arvokkaan tiedon välittämistä. Eräs uusi tutkimussuunta kuitenkin tarkastelee kattavammin pakolaisuuden ja pakkomuuton kokemusten pohjalta syntyneitä tietoja eli tietoja, jotka edesauttavat tätä nimenomaista liikettä.

Tutkijat liikkeessä

Yksi tapa tarkastella liikkuvuutta ja tiedontuotantoa on tutkia maanpaossa olevien akateemikoiden ja oppineiden roolia uuden tutkimustiedon tuottamisessa.

Kuten Peter Burke painottaa teoksessaan A Social History of Knowledge, tutkijoiden liikkumisella rajojen yli on ollut suunnaton vaikutus oppineisuuteen siitä lähtien, kun kreikkalaistutkijat pakenivat Bysantista Italiaan 1400-luvulla. Erityisen hyvin tämän voidaan sanoa pätevän natsi-Saksasta lähteneisiin juutalaisiin ja saksankielisiin pakolaisiin, joista moni päätyi työskentelemään amerikkalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa.

Osa tutkijoista ei halunnut tulla kutsutuksi maanpaossa olleiksi älyköiksi, mutta toiset tunnistivat maanpaon ja muuttoliikkeen kartuttamien kokemusten vaikutuksen akateemiseen työhönsä ja tutkimustyönsä suuntaan.

Tutkijoiden liikkumisella rajojen yli on ollut suunnaton vaikutus oppineisuuteen.

Monet heistä ymmärsivät, etteivät koskaan olisi yltäneet samaan, jos olisivat jääneet kotimaahansa. Teologi Paul Tillich kuvaili eräällä luennollaan, miten pakeneminen Yhdysvaltoihin vapautti hänet ja hänen ajatusmaailmansa nurkkakuntaisuudesta.

Liikkeessä tuotettu tieto

Pakkomuuton vaikutus tiedontuotannolle ei tietenkään rajoitu oppineiden ja älyköiden tuottamiin tietoihin. Nykypäivän digiteknologian kehityksen ansiosta myös muut maahanmuuttajat ja pakolaiset tuottavat tarkasteltavissa ja jaettavissa olevaa tietoa. Vapaaehtoisen muuttoliikkeen ja pakkomuuton kasvaessa tasaisesti syntyy uutta liikkuvuuteen liittyvää tietoa, jonka tavoitteena on edesauttaa itse ihmisten liikkumista.

Nicos Trimikliniotis, Dimitris Parsanoglou ja Vassilis Tsianos ovat tarkastelleet pitkien välimatkojen poikki digiteknologian avulla syntyvän yhteiskunnallisen elämän prosesseja.

He kutsuvat mobiileiksi yhteisresursseiksi (mobile commons) sellaisia resursseja, käytäntöjä ja tietoja, joita paikasta toiseen liikkuvat ihmiset epävirallisesti tuottavat yhteiskäyttöön muille liikkeessä oleville ihmisille. Nämä pitävät sisällään muun muassa tietoja rajanylitysreiteistä, epävirallisista talousjärjestelmistä ja selviytymiskeinoista, joita jaetaan sekä suusanallisesti että digitaalisesti.

Nämä käytännöt ja tiedot, jotka kumpuavat joko liikkumiseen, pakenemiseen tai pakkomuuttoon liittyvistä kokemuksista tai joita kootaan ja jaetaan liikkumisen itsensä edistämiseksi, haastavat poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien jäsenyyden liikkumattomuuteen perustuvien muotojen valta-aseman.

Ne tarjoavat vaihtoehtoista tietoa yhteiskunnista, jotka perustuvat liikkuvuuteen ja jotka Nailin sanoin auttavat meitä käsittämään liikkeen ja liikkuvuuden sekä liikkeessä olevat ihmiset perustavanlaatuisena yhteiskunnallisena voimana.

Magdalena Kmak on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ja vähemmistötutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa. 

Julkaisu Liikkuvuus ja tiedontuotanto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi nuorta miestä matkaa tämän tekstin kirjoittamishetkellä Kakuman pakolaisleirille Keniassa. Vielä edeltävällä viikolla he opiskelivat englantia Nairobin lähellä pakolaiskoulussa, missä olin tutkimukseeni liittyvissä kenttätöissä ja vapaaehtoisena. Kenian pakolaispolitiikka pakottaa heidät kahdestatoista Tansaniassa pakolaisleirillä vietetystä vuodesta huolimatta vangitsemisen uhalla takaisin leiriin.

Veljesten tarina kuvastaa hyvin niitä epävarmuuksia ja turvallisuutta tuottavia seikkoja, joita pakolaisena elämiseen liittyy.

Inhimillisen turvallisuuden käsitteen kautta voidaan tarkastella turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksia eri elämänalueilla. Inhimillinen turvallisuus liittää erilaiset turvallisuuden todellisuudet laajempiin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihinsa.

Käsite on peräisin YK:n kehitysohjelma UNDP:n vuoden 1994 Inhimillisen kehityksen raportista, jossa se määritellään yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudeksi, joka merkitsee vapautta pelosta ja puutteesta.

Inhimillinen turvallisuus määritellään yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuudeksi, joka merkitsee vapautta pelosta ja puutteesta.

Valtiokeskeisen, sotilaalliseen voimaan perustuvan turvallisuuskäsityksen lisäksi inhimillinen turvallisuus pitää sisällään subjektiivisen kokemuksen turvallisuudesta eli turvallisuudentunteen. Se voidaankin käsittää niin vapautena subjektiivisilta peloilta kuin vapautena todellisilta vaaroilta ja uhilta.

Inhimillinen turvallisuus kattaa monia osa-alueita, kuten toimeentuloon, ravintoon, ympäristöön ja terveyteen liittyvän turvallisuuden. Käsite onkin laajuutensa sekä vaikean mitattavuutensa vuoksi saanut runsaasti kritiikkiä.

Turvattomuus on kuitenkin osa pakolaisten kokemuksia monilla elämänaloilla. Siksi näitä turvattomuuskokemuksia ja myös turvallisuutta pakolaisten elämään lisääviä tekijöitä on erityisen otollista tarkastella juuri inhimillisen turvallisuuden kautta.

Kokemuksia kuulemalla kohti kestävämpiä ratkaisuja

Pakolaisuutta käsittelevässä keskustelussa ja politiikassa valtiollinen turvallisuus menee jatkuvasti inhimillisen turvallisuuden edelle, jolloin pakolaiset nähdään turvallisuusuhkana, jolta pitää suojautua. Pakolaisten kokemuksia ymmärtämällä on mahdollista rakentaa työkaluja, joilla myös Euroopan unioni jäsenvaltioineen voisi paremmin vastata nykyiseen pakolaistilanteeseen ja luoda inhimillistä ja kestävää politiikkaa, jossa turvallisuus kuuluu kaikille.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n määrittelemät kestävät ratkaisut (durable solutions) pakolaisille ovat vapaaehtoinen paluu lähtömaahan, paikallinen integraatio tai uudelleen sijoittaminen kolmanteen maahan.

Huolimatta siitä, että nämäkin ratkaisut yksinkertaistavat pakolaisten monimutkaisia tilanteita, suurin osa pakolaisista viettää pakolaisleireillä vuosia, moni jopa vuosikymmeniä tai koko elämänsä, jolloin kestävät ratkaisut eivät toteudu. Vaikka fyysinen turvallisuus leireissä on usein näennäisen hyvin turvattu, inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta leirielämään liittyy monenlaista turvattomuutta.

Turvattomuus on eri tavoin läsnä erilaisissa tilanteissa ja pakolaisuuden eri vaiheissa.

Turvallisuuteen liittyvät kokemukset saavat muotonsa kiinnittymällä tilallisiin, ajallisiin ja sosiaalisiin prosesseihin. Sen erilaiset tasot ja ulottuvuudet tulevat esiin erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, joissa pelot, vaarat ja uhat vaihtelevat. Kuten muidenkin tapaamieni pakolaisten, myös kohtaamieni veljesten tarinassa turvattomuus on eri tavoin läsnä erilaisissa tilanteissa ja pakolaisuuden eri vaiheissa.

Veljekset pakenivat perheensä kanssa vuonna 1996 Kongosta 5- ja 6-vuotiaina, kun heidän kyläänsä hyökättiin. Useamman viikon piileskelyn ja matkanteon jälkeen he saapuivat pakolaisleirille Tansaniaan, jossa viettivät seuraavat 12 vuotta, käytännössä koko jäljellä olevan lapsuutensa.

Leirillä esimerkiksi ruoan säännöstelyn säännöllinen tiukentaminen tuotti turvattomuutta – ”koko ajan oli nälkä”. Turvallisuutta leirillä taas lisää veljesten mukaan se, ettei tarvitse pelätä sotaa, minkä lisäksi koulunkäynti helpottaa lasten elämää, kun ei tarvitse olla tyhjänpanttina.

Tansanian leirillä ihmisiä sairastui ja kuoli aluksi paljon, mutta vuosien saatossa leirielämään ja omaan tilanteeseen alkoi tottua. Leirillä oli sentään saatavilla terveydenhuolto ja jonkinlaiset peruspalvelut, jotka lievittävät äärimmäistä hätää.

Äitinsä kuoleman jälkeen nyt jo miehiksi kasvaneet pojat yrittivät isänsä kanssa palata Kongoon vain huomatakseen, ettei sieltä edelleenkään löytynyt heille turvaa. Kolmikko päätyi noin kymmeneksi vuodeksi Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Lubumbashin kaupunkiin, missä veljekset työskentelivät elintarvike- ja pientavarakauppiaina, kunnes eräänä päivänä isä surmattiin heidän ollessaan ulkona. Alkoi uusi pakomatka – tällä kertaa Keniaan.

Leiripolitiikka lisää avustusriippuvuutta ja näköalattomuuden tunnetta

Avoimista rajoistaan huolimatta Kenian pakolaispolitiikka pyrkii sulkemaan pakolaiset leireihin, mikä rajoittaa vapaata liikkumista ja mahdollisuutta työntekoon. Se aiheuttaa riippuvuutta avustuksista ja näköalattomuuden tunnetta. Moni kaupungissa asuva piileskelee maan alla kiinni jäämistä peläten. UNHCR:n mukaan Keniassa olevasta noin 500 000 pakolaisesta leireillä asuukin noin 87 prosenttia.

Avoimista rajoistaan huolimatta Kenian pakolaispolitiikka pyrkii sulkemaan pakolaiset leireihin.

Istumme veljesten kanssa Githurain lähiössä pakolaiskoulun vieressä erään hökkelitalon pihalla. Miehet ilmoittautuivat kertomaan tarinansa kuullessaan, että teen pakolaisiin liittyvää tutkimusta. Heistä nuorempi on suurimman osan ajasta hiljaisempi, mutta vanhempi veli kertoo heidän vaiheistaan ja tuntemuksista, jotka liittyvät leiriin palaamiseen kymmenen vuoden vapauden jälkeen. ”Pahinta tässä on se, että on vielä näin nuori. Jos olisi vanhempi, olisi helpompaa, kun ei olisi enää niin paljon elämää edessä”, hän sanoo.

Turvallisuus näyttäytyy veljeksille vapautena ja mahdollisuutena päättää omasta elämästään. Näköalattomuus taas lisää turvattomuutta ja toivottomuutta.

Vanhempi veli kertoo, kuinka tuntee olevansa täysin jumissa ilman minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä ja kuinka tukahduttavalta se tuntuu miehelle, joka haluaisi tehdä töitä, jotta voisi löytää vaimon ja perustaa perheen. Leiriin palaamisessa pahinta on se, että siellä ei ole minkäänlaista tulevaisuutta. Lisäksi hiekkaerämaan tukahduttava kuumuus pelottaa.

Nuoremman veljen sanoin: ”Turvallisuus on sitä, että olisi helppo hengittää”.

Näköalattomuus lisää turvattomuutta ja toivottomuutta.

Githuraissa, kuten Afrikassa usein, uskonto toimii yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta rakentavana voimana, joka pitää yllä toivoa siitä, että asiat kääntyvät loppujen lopuksi hyvin. Veljeksistä nuorempi kertoo, että ilman uskoa olisi helppo luovuttaa, mutta usko auttaa selviytymään ja pitää erossa hankaluuksista.

Molemmat miehistä käyvätkin kirkossa viikoittain, niin kuin suuri osa Githurain asukkaista. Päällystämättömät ja nimettömät kadut pöllyävät sunnuntaiaamuisin, kun parhaimpiinsa pukeutuneet aikuiset ja lapset suunnistavat alueen lukuisiin pyhäkköihin, joista raikuu vauhdikas, toivoa täynnä oleva gospelmusiikki.

Rikkaat maat eivät tee pakolaispolitiikkaa tyhjiössä

Tämä on vain yksi matkalla tapaamieni ihmisten tarinoista, ja odotan kuulevani sille whatsappin välityksellä jatkoa Kakuman leiristä. Samankaltaisia kohtaloita Keniassa ja ympäri Afrikkaa riittää.

Yhdysvaltojen pakolaiskiintiöiden pienennyttyä huimasti ja Donald Trumpin pysäytettyä kaikki hakemusprosessit kuulin myös useamman tarinan siitä, kuinka jo hyväksytyt ja valmiina lähtöön olevat pakolaisperheet joutuvatkin jäämään Afrikkaan. Toivorikas tulevaisuus pyyhitään kertaheitolla pois, sillä jos hakemus kerran kohdemaan puolesta hylätään, ei toista mahdollisuutta yleensä tule.

Kenian ja monen muun kehittyvän, paljon pakolaisia vastaanottavan valtion asenne pakolaisia kohtaan on viime vuosina tiukentunut. Monet poliitikot sekä tuoreen International Rescue Committeen tekemän selvityksen mukaan myös 89 prosenttia Kenian kansalaisista ajattelee, että maa on kantanut omaa osuuttaan suuremman vastuun pakolaisten auttamisessa verrattuna muihin.

Monen kehittyvän, paljon pakolaisia vastaanottavan valtion asenne pakolaisia kohtaan on viime vuosina tiukentunut.

Viime vuosien aikana pakolaistilanne on yhä vahvemmin liitetty myös kenialaisessa mediassa kansallista turvallisuutta uhkaavaksi tekijäksi. Tämä liittyy erityisesti somalialaisiin terroristiryhmiin. Vuodesta 2016 lähtien Kenian valtio on uhannut sulkea lähellä Somalian rajaa olevan Dabaabin leirin, jolla asuu tällä hetkellä yli 235 000 pakolaista.

Kenian kansalaisista vajaa neljäsosa pitää pakolaisia turvallisuusuhkana, ja vain 13 prosenttia näkee pakolaiset taakkana maansa resursseille. Mitä pakolaisille tapahtuu, jos suurimman vastuun tällä hetkellä kantavat kriisialueiden naapurimaat alkavat toimia samoin kuin suurin osa vastuuta välttelevistä, paljon vauraammista maista?

Laura Sumari on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Turvallisuus ja turvattomuus pakolaisten kertomana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan pakolaisliikennettä valtion- ja paikallishallinnon sekä eurooppalaisten virastojen kanssa yhteistyössä hallinnoineen YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n yli 150 hätämajoitusrakennuksen vuonna 2015 tehty tilaus oli ensimmäisiä kertoja, kun IKEA-säätiön kanssa yhteistyötä tekevän ruotsalaisen sosiaalisen yrityksen Better Shelterin tilapäisiä asumuksia kokeiltiin käytännössä Euroopan alueella.

Kreikan Kara Tepen leirin lisäksi useita suojia pystytettiin myös Moria-leirille, joka on Euroopan unionin niin kutsutun hotspot-toimintamallin kannalta ratkaisevan tärkeässä asemassa. Parin seuraavan vuoden aikana muut eurooppalaiset hätäapujärjestöt ottivat mallia Kara Tepen ja Morian Better Shelter -kokeiluista.

Kriisin katsottiin tuovan pakolaisleirit takaisin Euroopan mantereelle, mikä tosiasiassa oli tapahtunut jo hyvän aikaa sitten. Samalla monelle turvapaikanhakijalle Eurooppa näyttäytyi IKEA-säätiön tuella pystytetyn pienen tilapäisasumuksen kliinisen persoonattomina ja huterina vaahtomuovipaneeleina.

Kreikassa, jonka arkkitehtuurilla on pitkä historia ja jossa on nykyaikaisen demokraattisen valtion – olkoonkin rajun talouskriisin koettelema – infrastruktuuri, perheet ja lapset majoitettiin suojiin, joissa lattian virkaa toimitti maan päälle levitetty, irrallaan suojan muista rakenteista ollut pressu. Osa Kara Tepessä toimineista kansalaisjärjestöistä yritti myöhemmin järjestää suojiin parempia lattioita.

Vaikka asumukset oli suunniteltu tarjoamaan suojaa, ne olivat tosiasiassa vain hieman telttaa parempia ja pitkäikäisempiä. Niiden käyttäjät eivät voineet tehdä suuria muutostöitä vaarantamatta koko rakennelman vakautta.

Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, kun EU:n ja Turkin julkilausuma (joka tunnetaan paremmin EU:n ja Turkin pakolaissopimuksena) on muuttanut Kreikkaan suuntautuvan pakolaisliikkeen geopolitiikkaa, Kara Tepen leiri on edelleen toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että monet turvapaikanhakijat ovat tällä hetkellä jumissa Kreikan saarilla. Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Paloturvallisuuteen ja muiden ratkaisujen kestävyyteen liittyvien huolien takia Better Shelter -rakennukset purettiin vuoden 2017 aikana ja korvattiin yhtä lailla alkeellisilla ja tilapäisillä majoitusyksiköillä. Mitä se kertoo meille Euroopasta nykypäivän pakolaisen turvapaikkana?

Tilapäisasutuksen estetiikka ja käytännöt

Viime vuosikymmenten aikana Italian Apenniinien toistuvien maanjäristysten jälkimainingeissa majoitustiloina on useaan otteeseen käytetty kontteja ja muita hätämajoitusratkaisuja (soluzioni abitative di emergenza, SAE).

1940-luvun Suomessa taas pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että lähes puolelle miljoonalle evakolle olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Kummassakin tapauksessa, mutta varsinkin Italiassa, prosessi oli paikoin monitahoinen, hidas ja kiistanalainen, mutta tilapäissuojilla oli oma tehtävänsä ennen kuin ne tekivät tilaa pitkäaikaisratkaisuille. Joissain tapauksissa alkujaan tilapäisiksi suunniteltuja rakennelmia ei ole hävitetty, vaan ne on muutettu muokkaamalla tai suojelemalla kohtalaisen pysyviksi asuinpaikoiksi tai museokohteiksi.

1940-luvun Suomessa pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että evakoille olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Tilapäismajoitukseen sijoitetut ihmiset Keski-Italiassa ja Suomessa olivat valtaosin joko täysivaltaisia kansalaisia tai vakinaisia asukkaita. 1940-luvun Suomessa he olivat ihmisiä, joiden sopeuttamista hallintojärjestelmään ja yhteiskuntaan pidettiin olennaisena niin sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kuin valtiorakenteiden kehittämisenkin kannalta.

Hätäapu- ja kansalaisjärjestöjen ponnisteluista huolimatta näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä. Pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys ja jopa suoranainen väkivalta lisääntyvät jatkuvasti samalla, kun heidän oikeudellinen asemansa on edelleen epävarma tai olematon ja perustuu usein vaikeaselkoisille ja mielivaltaisille käytännöille.

Näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä.

Jopa niille, joille kansainvälinen lainsäädäntö takaa täyden suojan, myönnetään huomattavasti tavallista lyhytkestoisempia oleskelulupia. Heidät pidetään alueilla, joissa humanitaarinen apu ilmenee rajojen ajallisena ja tilallisena laajenemisena.

Tämä tarkoittaa, että saadakseen apua ja turvaa, pakolaisten täytyy hyväksyä heihin kohdistuva alati tiukentuva kontrolli.

Eurooppa suojapaikkana?

Monissa maailman pakolaisleireissä nähdään kiehtovia ja hienoja esimerkkejä vähittäisestä sopeutumisesta, kaupungistumisesta sekä kulttuurisesta ja poliittisesta elämästä.

Euroopan humanitaarisen avun rajatiloissa, kuten Kara Tepessä, asumista ja elämistä kaikissa ilmenemismuodoissaan ei voida sallia, sillä on varsin epäselvää, tuleeko nykyisistä pakolaisista osa huomisen Eurooppaa. Leirien asukkaat yrittävät kuitenkin tehdä majapaikoistaan koteja, muokata niitä käyttöönsä paremmin sopiviksi ja aika ajoin myös vastustaa tavalla tai toisella niiden eristävää luonnetta.

Alvar Aalto oli monipuolinen tutkija, taiteilija, ajattelija, suunnittelija ja muotoilija. Aalto oli samalla sekä kosmopoliitti että syvällisen uppoutunut pääasiallisena kotimaanaan toimineen valtion yhteiskuntaan, politiikkaan, kulttuuriin ja talouselämään.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen. Toimiessaan Suomen Arkkitehtiliitto SAFAssa 40- ja 50-luvuilla Aalto puhui sen puolesta, että korkealaatuiset, mutkattomat huonekalut ja yksinkertaiset, mutta hyvin suunnitellut asunnot olisivat kaikkien saatavilla – mukaan lukien työläisten ja sodan vuoksi kotinsa jättäneiden evakkojen.

On aina poliittisten prosessien ja päätösten tulosta, kuinka syrjimättömiä ja oikeasti ”väliaikaisia” asumuksia haavoittuvassa asemassa oleville ja vähemmistöön asetetuille ihmisille tarjotaan. Kuitenkin tämä vähän tunnettu aspekti Aallon työssä osoittaa, kuinka huomattavasti arkkitehdit ja suunnittelijat voivat vaikuttaa näihin prosesseihin – ja kuinka suuressa määrin heidän visionsa rakennetusta ympäristöstä ovat itsessään poliittisia.

Vaikuttaa siltä, että tänä päivänä pakolaisten majoittamista Euroopassa hallitsee arkkitehti Mark Breezen sanoin minimalistinen flat design -muotoilutyyli, suojapaikan tarjoamiseen kohdistuva ”alkukantainen asenne”.

Arkkitehtuuri sosioteknisenä ja humanistisena tieteenalana on joutunut käytännössä antamaan tietä teolliselle muotoilulle, minkä tavoitteena on pitkittyneessä välitilassa pidettävien, liikkuvien ihmisyksilöiden hallinnoiminen.

Rahtikonttien ja muoviosista koottavien pakolaissuojien yleistymisen eri puolilla Eurooppaa tulisi askarruttaa yhteiskunta- ja valtiotieteilijöitä, ihmisoikeusryhmiä, lainoppineita, filosofeja, arkkitehtejä ja muotoilijoita. Ilmiön esiin nostamat ajatukset ratkaisevat sen, nähdäänkö Eurooppa suojapaikkana vai väkivallan tyyssijana, oikeuksien turvaajana vai ihmisryhmien syrjijänä.

Mark Breeze on esittänyt kommenttinsa An Elemental Attitude to Formal Refugee Accommodations -artikkelissa 20.7.2018 Structures of Protection -työpajassa Oxfordin yliopiston Refugee Studies Centre -tutkimuskeskuksessa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Yhtenä yksikön tavoitteena on tutkia pakolaisten kokemuksia ja narratiiveja Euroopasta turvallisena ja oikeudenmukaisena paikkana.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Millaista turvaa Eurooppa todellisuudessa tarjoaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.