Kolme myyttiä uusliberalismista

Kuva: Rendiansyah Nugroho / Unsplash
Lukuaika: 6 min. 

Uusliberalismi paljastuu yhä käyttökelpoiseksi käsitteeksi, kun sen ympäriltä puretaan tyypillisimmät myytit.

Uusliberalismi on yksi poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen keskustelun moniselitteisimmistä käsitteistä. Uusliberalismia on käytetty kuvaamaan niin ääriliberaaleja tai libertaristisia kantoja kuin maltillisempia oikeistolaisen reformipolitiikan muotoja.

Eräille uusliberalismi on merkinnyt valtion kyseenalaistamista, toisille kyse on valtion hallintokoneiston tunkeutumisesta kaikille yhteiskunnan alueille. Monien mielestä uusliberalismi on aikamme hallitseva ideologia; silti harva tunnustautuu uusliberaaliksi.

Suomalaisessa kontekstissa uusliberalismista monografiamittaisia puheenvuoroja ovat esittäneet muun muassa Heikki Patomäki, Paavo Löppönen ja Simo Sipola. Keskustelu on useimmiten kytkeytynyt joko niin sanotun ”Washingtonin konsensuksen” nimellä kulkeviin politiikkatoimenpiteisiin 1970-luvulta eteenpäin – sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja kaupan vapauttamiseen – tai yleisempään aatteelliseen keskusteluun vapaan markkinatalouden edellytyksistä.

Kanadalaista toimittaja-aktivisti Naomi Kleinia seuraten uusliberalismi määritellään usein ”sokkidoktriinina”, joka hyödyntää talouskriisien jälkeistä poliittista sekaannusta.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää alleen sen, että sitä koskeva tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää kuitenkin alleen sen, että uusliberalismia koskeva kansainvälinen tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi. Käsitettä ei käytetä enää yksinomaan halventavasti, vaan sillä on pyritty kuvaamaan neutraalisti liberalismin teorian murrosta sotienväliseltä ajalta lähtien.

Daniel Stedman Jones jakaa uusliberalismin kolmeen historialliseen kehitysvaiheeseen, jotka ovat alkaneet 1930­-, 1950­- ja 1980-luvuilla, ja korostaa perinteen muuntautumiskykyisyyttä. Kean Birch erittelee kahdeksan keskeistä uusliberalismin haaraa aina Itävallan koulukunnasta saksalaisiin ordoliberaaleihin ja myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Kenties uusliberalismissa onkin Philip Mirowskia seuraten kyse ”ajatuskollektiivista”, jota määritti toimenpideohjelman sijaan analyysi klassisen laissez-faire-ajattelun epäonnistumisesta ja pyrkimys liberalismin intellektuaalisen perustan uudistamiseen. Uusliberalismi oli ensi sijassa filosofinen liike: poliittisesti sen ideat siirtyivät käytäntöön hyvin eri tavoin toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Saksassa, 1970-luvun Etelä-Amerikassa tai 1980-luvun Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Uusliberalismiin liittyy edelleen suomalaisessa ja eurooppalaisessa keskustelussa kolme keskeistä uskomusta, jotka esiintyvät erityisesti kulttuurikriittisissä puheenvuoroissa. Näitä ovat käsitys uusliberalismista ennen kaikkea angloamerikkalaisena perinteenä, valtiovastaisena ideologiana ja ensi sijassa taloustieteellisenä doktriinina.

Vaikka käsitykset eivät ole kauttaaltaan vääriä, niiden perkaaminen on hyödyllistä tarkemman ja analyyttisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Erityisen tärkeää tämä on eurooppalaisen uusliberalismin ymmärtämiseksi.

Uusliberalismi eurooppalaisena liikkeenä

Kansainvälisissä ja kotimaisissa yleisesityksissä uusliberalismi näyttäytyy usein vahvasti angloamerikkalaisena ajatusperinteenä, jonka juuret paikantuvat Bretton Woods -järjestelmän alasajoon 1970-luvun alussa. Käsitykseen liittyy usein se tosiasia, että sodanjälkeisen keynesiläisen talouspolitiikan merkittävin intellektuaalinen haastaja oli Chicagon koulukunnan edustama monetaristinen taloustiede.

Uusliberalismin juuret ovat kuitenkin tiukasti vanhalla mantereella. Sen keskeisenä sytykkeenä toimi vuonna 1938 järjestetty kollokvio, jossa pääosin eurooppalaiset teoreetikot kokoontuivat analysoimaan liberalismin tilaa yhdysvaltalaisjournalisti Walter Lippmannin teoksen An Enquiry into the Principles of the Good Society (1937) innoittamana.

Uusliberalismia ei tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin.

Lippmann-kollokvion keskustelut jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen Mont Pélerin -seurassa, jossa johtavat uusliberaalit Ludwig von Misesistä Friedrich Hayekiin ja Milton Friedmaniin muotoilivat näkemyksiään. ”Uusliberalismi” tosin korvattiin 1950-luvun loppua kohti klassisen liberalismin käsitteellä erityisesti Hayekin aloitteesta.

Uusliberalismin taustalla oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kärjistynyt kansainvälisen liberaalin järjestyksen kriisi. Liberalismia haastoivat kaksi autoritääristä ja keskusjohtoista mallia, sosialismi ja fasismi, jotka olivat saaneet jalansijaa nimenomaan Euroopassa.

Uusliberalismin painotukset vaihtelivat kansallisesti. Itävaltalaisen koulukunnan edustajat Mises ja Hayek reagoivat ennen kaikkea Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian tuhoutumiseen, demokraattisiin reformeihin ja uusien sosialististen liikkeiden nousuun.

Saksalaiset uus- tai ordoliberaalit kuten Walter Eucken, Franz Böhm ja Wilhelm Röpke jakoivat suositun aikalaisanalyysin eurooppalaisen kulttuurin kriisistä ja pyrkivät yhdistämään liberalismin katolilaiseen sosiaalietiikkaan.

Ranskalainen uusliberalismi jatkoi Louis Rougierin ja Raymond Aronin johdolla rationalistisen filosofian perinnettä. Lippmannin kritiikki kohdistui puolestaan ”demokraattisen kollektivismin” nousuun suuren laman jälkeen.

Eroista huolimatta uusliberaaleja yhdisti usko tieteeseen ja tieteellisen rationaalisuuden voimaan. Liberalismi oli muotoiltava uudelleen tavalla, joka nostaisi sen tavanomaisten poliittisten ideologioiden yläpuolelle. Keskeisiksi opinkappaleiksi tulivat neutraalisuus ja usko asiantuntijatiedon voimaan.

Uusliberalismia ei siis tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin. Painopisteen siirtymiseen pois Euroopasta vaikutti erityisesti Hayekin siirtyminen Chicagon yliopistoon 1950-luvun alussa.

Akateeminen taloustiede näytti ottavan suurimpia edistysaskeleitaan nimenomaan Yhdysvalloissa, jossa ekonometristen menetelmien yleistyminen tuki uusliberalismille ominaista pyrkimystä neutraalisuuteen ja riippumattomuuteen. Toki kyse oli myös onnistuneesta poliittisesta strategiasta, jossa akateemisten instituutioiden sijaan uusliberalismin edistäjiksi nousivat pääosin yhdysvaltalaiset ajatushautomot.

Uusliberalismi kehittyi myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona.

Uusliberalismi kehittyi kuitenkin myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona. Saksalaisten ordoliberaalien ajatukset sääntöperusteisuudesta ja hintavakauden keskeisyydestä vaikuttivat merkittävästi sodanjälkeisen Länsi-Saksan talouspolitiikkaan. Euroopan komission ensimmäinen presidentti (1958–1967) Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali, ja saksalaisten rooli Euroopan talousalueen ja sen kilpailulainsäädännön rakentamisessa oli erityisen vahvaa.

Ordoliberaalit ajatukset vaikuttivat myös Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) muotoutumiseen 1990-luvun alussa. Euroopan keskuspankin mandaatti määriteltiin pitkälti Saksan keskuspankkitradition mukaisesti ja finanssipolitiikan koordinaatio toteutettiin sääntöperustaisesti. Euroalueella harjoitettuun talouspolitiikkaan ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös kansalliset traditiot.

Uusliberalismi valtiokriittisenä liikkeenä

Eräs kotimaisessa ja kansainvälisessä kirjallisuudessa toistuvista väitteistä on ajatus uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä. Näkemys on liitetty erityisesti Itävallan koulukuntaan, mutta myös myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Siinä missä sotienvälisen ajan uusliberalismin hampaissa olivat totalitaristiset valtiot kuten Saksa ja Neuvostoliitto, myöhemmät uusliberaalit siirsivät kritiikin painopistettä enemmän valtiokapitalismin ja hyvinvointivaltion suuntaan. Näkemyksen taustalla on uusliberalismin liittäminen säännöstelyn purkamisen ja yksityistämisen tyyppisiin ideoihin.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Unkarilaisen taloushistorioitsijan Karl Polanyin klassikkoteosta Suuri murros (1944) seuraten uusliberalismia on tulkittu yhtenä askeleena markkinoiden vapauttamisen ja suojaamisen välisessä kamppailussa, vastauksena ensimmäistä maailmansotaa seuranneeseen protektionismin aaltoon. Liberaalit teoreetikot suhtautuivat epäillen valtion aktiiviseen rooliin talouspolitiikassa, ja erityisesti Misesin kirjoituksissa valtion rooli rinnastui yksinkertaiseen pakkovaltaan.

Näkemys uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä on kuitenkin yksipuolinen. Esimerkiksi saksalaisten uusliberaalien mukaan Weimarin tasavallan (1919–1933) epäonnistuminen ei johtunut vahvasta vaan heikosta valtiosta. Valtio oli heikko, sillä se ei kyennyt suojautumaan yksittäisten intressiryhmien ja teollisuuskartellien vallalta, ja ajautui lopulta pysyvään poikkeustilaan.

Taustalla oli filosofinen kysymys markkinatalouden olemuksesta. Vaikka klassinen liberalismi antoi valtiolle myös positiivisen roolin, nojasi se markkinoita kuvatessaan vahvasti luonnollisiin metaforiin spontaanisuudesta ja itseohjautuvuudesta.

Klassisen liberalismin tunnuslause ”Jättäkää meidät rauhaan!” (Laissez-nous faire!) kuvasi hyvin ajatusta, jonka mukaan talous muodostaa omalakisen alueen, joka toimii parhaiten poliittisen vallan vetäytyessä.

Sekä Hayek että saksalaiset ordoliberaalit kyseenalaistivat klassiseen liberalismiin kuuluvan laissez-faire-doktriinin. Yhtäältä markkinat oli nähtävä luonnollisen ilmiön sijaan inhimillisen toiminnan aikaansaannoksena, joka edellyttää sääntöjen ja instituutioiden olemassaoloa. Valtion tehtävä oli määriteltävä uudelleen – ei aktiivisena markkinatoimijana, vaan kilpailun ylläpitäjänä ja markkinoiden sääntökehikon valvojana. Konkreettisesti tämä tarkoitti esimerkiksi rahapolitiikan suojaamista demokraattiselta politiikalta.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Uusliberalismi taloustieteellisenä projektina

Kolmas myytti liittyy ajatukseen uusliberalismin ja (uusklassisen) taloustieteen olemuksellisesta yhteydestä. Näkemys esiintyy kirjallisuudessa ainakin kahdessa muodossa. Joko uusliberalismi samaistetaan pääpiirteittäin uusklassiseen taloustieteeseen tai uusliberalismi nähdään poliittisena strategiana uusklassisten ideoiden toimeenpanemiseksi.

Tässä yhteydessä puhutaan myös taloustieteen imperialismista tai ”ekonomismista” – yhteiskunnallisten ilmiöiden pelkistämisestä taloudellisiksi tai taloustieteellisiksi ongelmiksi. Näkemys on sikäli oikeutettu, että monet keskeisistä uusliberaaleista niin Itävallassa, Saksassa kuin Chicagossakin olivat nimenomaan taloustieteilijöitä.

Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Samalla näkemys on kuitenkin yksipuolinen. Uusliberalismille ominainen pyrkimys liberaalin teorian uudistamiseen ei noussut uusklassisten ideoiden kuten metodologisen individualismin tai markkinoiden tasapainohakuisuuden soveltamisesta. Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Erityisesti saksalaisen uusliberalismin keskeinen pyrkimys olikin saattaa taloustiede yhteen muiden keskeisten yhteiskuntatieteiden kuten sosiologian, oikeustieteen ja politiikantutkimuksen kanssa. Se kritisoi voimallisesti nimenomaan marginalistista, uusklassista taloustiedettä sen keskittymisestä yksilöön poliittisten instituutioiden ja oikeudellisten instrumenttien sijaan.

Uusliberalismi ei ollut myöskään ”markkinafundamentalismia”: markkinat oli pikemminkin nähtävä yhtenä yhteiskunnallisen ”järjestyksen” (saks. Ordnung) muotona, joka nojaa olennaisesti oikeudelliseen ja sosiaaliseen järjestykseen.

Ordoliberalismin aatteellisesta perinnöstä nousseeseen ”sosiaaliseen markkinatalouteen” kuului ajatus, etteivät markkinat yksin tuota oikeudenmukaista lopputulosta, vaan niiden puutteita on paikattava sosiaalisin turvaverkoin. Sosiaaliturva ei ole kuitenkaan hyväntahtoista köyhäinapua, vaan sen tarkoituksena on korjata markkinoiden epäonnistumisia esimerkiksi työvoiman aktivoinnin keinoin.

Eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen uusliberalismin ero palautuukin usein juuri tähän kysymykseen. Eurooppalaisessa kontekstissa uusliberalismi on sekoittunut tiiviimmin interventionistiseen valtiokäsitykseen sekä klassiseen sosiaaliliberalismiin. Taloustieteellisten menetelmien kuten kustannus-hyötyanalyysien suora soveltaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon tai kriminologiaan on ollut luontevampaa Yhdysvaltojen kontekstissa.

Miksi uusliberalismi on edelleen käyttökelpoinen käsite?

Mitä edellä mainittujen myyttien kumoaminen tarkoittaa uusliberalismin ja sitä koskevan ymmärryksen kannalta?

Ensinnäkin uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta. Kyse on ennen kaikkea teoreettisesta ja intellektuaalisesta murroksesta, jonka poliittiset seuraukset vaihtelivat merkittävästi kansallisten ja poliittisten ympäristöjen mukaisesti.

Uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta.

Uusliberalismi ei ollut yhdysvaltalaisen imperialismin sivutuote vaan kytkeytyi olennaisesti nimenomaan eurooppalaisten yhteiskuntien tilaan maailmansotien välisenä aikana.

Toiseksi uusliberalismi ei ole merkinnyt valtion katoamista. Kyse on sitä vastoin valtion roolin uudelleentulkinnasta, neutraalia ja toimeenpanevaa valtaa korostavan ajattelun ensisijaisuudesta demokraattiseen politiikkaan nähden.

Kuten Quinn Slobodian osoittaa tuoreessa teoksessaan Globalists: The End of Empire and the Birth of Neoliberalism, varhaisen uusliberalismin keskeisiä tavoitteita oli purkaa liberalismin ja kansallisvaltion yhteys nimenomaan kansainvälisten instituutioiden ja valtiosopimusten keinoin.

Kolmanneksi uusliberalismia ei tule ymmärtää ainoastaan ”markkinafundamentalismina”. Kyse on monimutkaisesta ideologiasta, joka on hyödyntänyt tarpeen tullen tieteellistä, moraalista, poliittista ja uskonnollista argumentaatiota. Esimerkiksi vuodesta 2009 käynnistyneen eurokriisin hoito osoitti, että EMU:n liberaalia talouskonstituutiota puolustetaan yhä niin taloustieteellisin kuin moraalis-psykologisin argumentein puhumalla muun muassa ”laiskoista kreikkalaisista”, ”ahkerista protestanteista” ja niin edelleen.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä. Se on perustunut niin tieteelliseen argumentaatioon kuin ”klassisen liberalismin” alla kulkevaan vapausaatteeseen. Se on tarpeen tullen pystynyt esiintymään niin oikeusvaltiokehityksen kuin rajoitetun asiantuntijavallan puolustajana, yhtäältä hyvän hallintotavan lähettiläänä ja toisaalta päätöksenteon avoimuuden kriitikkona.

Ajatus liberalismin kriisistä on yksi viime vuosien polttavimpia puheenaiheita, jota ovat kiihdyttäneet niin brexit-prosessi, Donald Trumpin vaalivoitto kuin itä-Euroopan oikeusvaltiokehitys. Mutta entä jos liberalismin kriisissä ei ole kyse vain anti-liberaalien voimien kuten nationalismin, autoritarismin tai populismin noususta? Entä jos kyse onkin liberalismin sisäisestä kehityksestä, vahvan valtion ja demokraattisen politiikan välisestä jännitteestä?

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii saksalaisen ordoliberalismin historiallisia juuria.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 15.10.2018 klo 15.00: Daniel Stedman Jonesin nimi korjattu Davidista Danieliksi.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Kirjoitat #Siinä missä sotienvälisen ajan uusliberalismin hampaissa olivat totalitaristiset valtiot kuten Saksa ja Neuvostoliitto, myöhemmät uusliberaalit siirsivät kritiikin painopistettä enemmän valtiokapitalismin ja hyvinvointivaltion suuntaan.# Voisiko olla mahdollista, että painopistettä ei ole siirretty lainkaan, vaan koko ajan on ollut kyse totalitarismin kritiikistä, pakotetusta ihmisen oman vastuun vähentämisestä?

Leave a comment

Your email address will not be published.


*