Eurooppalainen projekti on kriisissä. Pitkään jatkuneiden sisäisten vaikeuksien lisäksi muun muassa Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koronaviruspandemia ovat viime vuosina pakottaneet pysähtymään ja pohtimaan eurooppalaisia arvoja sekä niiden toteutumista. Tässä keväällä 2024 julkaistavassa Eurostorie-artikkelisarjassa eurooppalaista jaettua arvopohjaa tarkastellaan kriittisesti monitieteisistä näkökulmista.

Euroopan unionin perustaviksi arvoiksi on nimetty muun muassa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia. Näiden arvojen toteutuminen on aiempaa heikommissa kantimissa niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Voidaan myös kysyä, onko niiden korostaminen unionin tukipilareina historiallisesti tarkasteltuna perusteltua. Puhetta esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteesta ja demokratiasta unionin perustavina arvoina voidaan pitää, ellei harhaanjohtavana, ainakin rajuna yksinkertaistuksena.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista.

Historiallisesti Suomi on usein nähty saarekkeena, jonka historialla ei ole yhtymäkohtia esimerkiksi Itä-Euroopan entisiin valtiososialistisiin maihin. Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan myötä Suomen aseman yhteys ja samankaltaisuus Itä-Eurooppaan on kuitenkin korostunut uudella tavalla. Tämä avaa uusia mahdollisuuksia vertailevalle tutkimukselle Suomen ja niin kutsuttujen Visegrád-maiden historioista. Samalla avautuu uusia yllättäviäkin horisontteja tulevaan: esimerkiksi maankäyttöä koskevien uudistusten historia voi auttaa hahmottamaan tulevia ekologisia haasteita uudesta näkökulmasta.

Artikkelit ammentavat myös eurooppalaisesta aatehistoriasta, ja pohtivat sen kykyä valottaa nykyhetken poliittisia kriisejä kuten polarisaatiota ja totuudenjälkeisyyttä. Aristoteleen ja Machiavellin kaltaiset ajattelijat pitivät sisäisiä konflikteja keskeisenä osana hyvin toimivaa demokratiaa. Tästä näkökulmasta viimeaikaista konsensuksen murenemista ja polarisaatiota voitaisiin pitää myös mahdollisuutena, ei pelkkänä uhkana. Samalla kuitenkin muun muassa tasa-arvon ja vapauden toteutuminen on monella tapaa uhattuna.

Sen sijaan, että sosiaalinen media olisi kumonnut eliitin merkityksen julkisessa keskustelussa, se vaikuttaa luoneen uuden eliitin, jolla on yhä vahvempi rooli julkisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Esimerkiksi pakolaisten kohtelu ja pakolaisuudesta käyty keskustelu tuottaa poliittisia hierarkioita, jotka asettuvat ristiriitaan poliittisen tasa-arvon kanssa.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista. Kirjoittajat työskentelevät Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives (Eurostorie). Sarjan on toimittanut yhdessä lehden päätoimittajien kanssa Eurostoriessa tutkijatohtorina vuosina 2022–23 työskennellyt Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Ari-Elmeri Hyvönen jahuippuyksikön johtaja Kaius Tuori.

Ari-Elmeri Hyvönen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hyvösen tutkimusintressejä ovat muun muassa politiikan ja kansainvälisten suhteiden teoria, totuuden rooli demokratiassa ja turvallisuuspolitiikka. Hyvönen on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkeli on johdanto Eurostorie-juttusarjaan.
Eurostorie-articles in english

Artikkelikuva: 652234 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Näkökulmia eurooppalaisen projektin arvopohjaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan viisuedustaja Kalush Orchestran ansaittu voitto vuoden 2022 Euroviisuissa oli tärkeä hetki Ukrainan moraalin ja eurooppalaisen solidaarisuuden kannalta maan puolustautuessa Venäjän hyökkäykseltä, mutta juhlinta oli hädin tuskin alkanut Torinon lavalla, kun huhut alkoivat kierrellä siitä, pystyisikö Ukraina isännöimään kilpailua vuonna 2023.

Siksi olikin valitettavaa, muttei ehkä yllättävää, kun Euroopan yleisradioliitto (EBU) ilmoitti, ettei Ukrainan yleisradioyhtiö UA:PBC pysty täyttämään tapahtuman järjestämiseen vaadittavia vaatimuksia.

Tapahtuman suunnitteluun kuluu lähes kaksitoista kuukautta ja siihen osallistuu tuhansia työntekijöitä sekä taiteilijoita – puhumattakaan kymmenistätuhansista faneista, jotka saapuvat isäntäkaupunkiin live-esiintymisiä varten. Kesäkuussa 2022 julkaistussa lausunnossaan EBU ”syvästi pahoitellen” sitä, että Euroviisujen järjestämiseen liittyvät turvallisuushaasteet ovat sotaa käyvälle maalle liian suuria ratkaistaviksi.

Pehmentääkseen iskua EBU korosti samassa lausunnossa, että ”Ukrainan voitto näkyy ensi vuoden ohjelmissa.” Kun Liverpool valittiin isännöimään Ukrainan puolesta, kaupunki totesi ilmoitusvideolla, että ”on kunnia tehdä tämä Ukrainan puolesta.” Videolla, ukrainalaiset ihmiset ovat lippuineen liverpoolilaisten ja tunnettujen Liverpoolin maamerkkien rinnalla.

Kaupunki näytti vihjailevan, että vuoden 2023 Euroviisut olisivat edelleen Ukrainan juhlat. Videolla väitetään, että Liverpool on isäntäkaupungin sijasta: ”näyttämö, jolla maailma voi nähdä sen maan energian, luovuuden ja ylpeyden, joka tällä hetkellä tarvitsee apuamme tarinansa kertomisessa.”

Ukrainan Euroviisut?

Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin muu kuin edellisen vuoden voittajamaa ryhtyy isännöimään Euroviisuja. Kuitenkin vuoden 2023 kilpailuun liittyvä tilanne on täysin poikkeuksellinen. Kaikissa muissa tapauksissa voittajamaa päätti itse olla isännöimättä kilpailua seuraavana vuonna. Sen sijaan Liverpoolissa vuonna 2023 järjestettävät Euroviisut ovat ensimmäiset, joissa halukas isäntämaa ei pysty järjestämään kilpailua.

Ratkaisevasti Ukrainan viranomaiset torjuivat EBU:n väitteen, jonka mukaan Ukrainan Euroviisujen järjestäminen olisi mahdotonta. Ukrainan kulttuuriministeri Oleksandr Tkatšenko ilmaisi yhdessä Ukrainan entisten euroviisuedustajien Ruslanan, Jamalan ja Kalush Orchestran Oleh Psiukin kanssa syvän pettymyksensä EBU:n päätökseen. Suomeksi käännettynä Psiukin totesi Facebookissa antamassaan lausunnossa näin:

”Ukraina ei ole samaa mieltä tällaisen päätöksen luonteesta… Voitimme Euroviisut rehellisesti ja olemme täyttäneet kaikki ehdot määräaikojen puitteissa, jotka koskevat Euroviisujen järjestämistä Ukrainassa – olemme antaneet vastauksia ja takeita turvallisuusstandardeista ja mahdollisista kilpailupaikoista.”

Olipa päätös miten tarpeellinen ja hankala tahansa, se, että kilpailu järjestetään Britannissa eikä Ukrainassa, vaikuttaa molempien maiden tapaan kertoa kansallisia tarinoitaan näyttämöllä.

Toisin kuin aiemmissa Euroviisuissa, joissa voittajamaat luopuivat vapaaehtoisesti isännöintitehtävistä, tässä tapauksessa päätös isännöinnin eväämisestä tuli EBU:lta. Olipa päätös miten tarpeellinen ja hankala tahansa, se, että kilpailu järjestetään Britannissa eikä Ukrainassa, vaikuttaa molempien maiden tapaan kertoa kansallisia tarinoitaan näyttämöllä.

Millaiselta Liverpoolin apu Ukrainan tarinan kertomisessa sitten todellisuudessa näyttää? Ja miksi Euroviisujen isännöintiä pidetään niin tärkeänä Ukrainalle ja voittajamaille yleensä?

Vaikutuksen tekeminen maailmaan, Euroopan valloitus

Euroviisujen järjestäminen on tunnetusti hyvin kallista. Viimeksi kun Ukraina isännöi Euroviisuja Kiovassa vuonna 2017, kokonaiskustannukset kansalliselle yleisradioyhtiölle olivat noin 30 miljoonaa euroa eli lähes 8 miljoonaa euroa yli budjetin. Zelenskyin hallitukselle olisi annettu huoletta anteeksi, jos se olisi halunnut ohjata tämänkaltaiset rahat sotaponnisteluihin tai väestönsä tukemiseen.

Mahdollisuus ”isännöidä show’ta, johon ei ole varaa” – kuten ruotsalainen juontaja Petra Mede sitä kerran nenäkkäästi kuvaili – tuo kuitenkin isäntämaille ja -kaupungeille monia etuja. Euroviisujen kaltaiset megatapahtumat tarjoavat isäntämaille mahdollisuuden esitellä kotimaansa myönteisessä valossa kansainväliselle yleisölle.

Euroviisututkijat, kuten Jess Carniel ja Paul Jordan, ovat kirjoittaneet siitä, miten arvokasta Euroviisujen järjestäminen voi olla maan kulttuuridiplomatialle ja niin kutsutulle kansalliselle brändille, eli vaikutelmille, joita kansainvälisellä yleisöllä on maasta, sekä kulttuurille, perinteille ja nähtävyyksille, jotka edistävät matkailua. Tätä mainontaa näkee vuosittain jo yli 160 miljoonaa televisiokatsojaa. Uudet kumppanuudet sosiaalisen median jättiläisten TikTokin ja Instagramin kanssa tarkoittavat, että isäntämaiden kansallisen brändin potentiaalinen yleisö on suurempi kuin koskaan.

Uudet kumppanuudet sosiaalisen median jättiläisten TikTokin ja Instagramin kanssa tarkoittavat, että isäntämaiden kansallisen brändin potentiaalinen yleisö on suurempi kuin koskaan.

Ukrainalle isännöinti ei ollut vain tilaisuus mainostaa Ukrainan brändiä, vaan se oli myös tärkeä tilaisuus rakentaa moraalia ja solidaarisuutta kriisiaikana. Ukrainan silmissä Euroviisujen järjestäminen Kiovassa, Lvivissä tai Zakarpattiassa, jotka olivat alun perin ehdotetut isäntäkaupungit, antaisi kuvan vahvasta ja kestävästä kansakunnasta, jota Eurooppa ja maailma tukevat. Presidentti Zelenskyi havainnollisti tätä pian Kalush Orchestran voiton jälkeen kirjoittamalla Instagramissa: ”Rohkeutemme tekee vaikutuksen maailmaan, musiikkimme valloittaa Euroopan! Ensi vuonna Ukraina isännöi Euroviisuja.” Kulttuuriministeri Tkatšenko vaati EBU:ta harkitsemaan päätöstään uudelleen sillä perusteella, että ”vuoden 2023 Euroviisujen järjestäminen Ukrainassa on vahva viesti koko maailmalle, että se tukee nyt Ukrainaa.”

Koska kilpailu järjestetään sen sijaan Liverpoolissa, suuri osa tämänkaltaisen kansallisen brändäyksen hyödyistä menee Yhdistyneelle kuningaskunnalle. Lippujen valtava kysyntä –finaaliliput myytiin loppuun 36 minuutissa – ja majoituspaikoista osoittaa Liverpoolin hyötyvän viisumatkailusta. Tämän vuoksi Liverpoolin ja Ukrainan edustuksen seuraamisesta lavalla ja sen ulkopuolella tuleekin yksi tärkeimmistä vetonauloista kilpailun kansainvälisestä politiikasta kiinnostuneille eurofaneille.

Ukrainalaisia tarinoita näyttämöllä ja sen ulkopuolella

Jos sinulla käy niin hyvä tuuri, että pääset seuraamaan kilpailua livenä Liverpooliin, tarjolla on runsaasti mahdollisuuksia nähdä ja kokea tapahtuman ukrainalaisia ulottuvuuksia vierailemalla Eurovision Villagessa ja EuroFestivaaleilla. Tämä kahden viikon mittainen musiikillinen, taiteellinen ja sosiaalinen festivaali on Euroviisujen historian suurin.

Se tukee päätapahtumaa tarjoamalla ukrainalaisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa toimivien taiteilijoiden yhteistuotantoa sekä Euroviisujen ikonien, kuten edellisen ukrainalaisen voittajan Jamalan, esiintymisiä.

Niille meistä, jotka katsovat Euroviisuja kotoa television välityksellä tärkeintä on se, miten – ja kuinka paljon – ukrainalainen kulttuuri ja tarinat ovat edustettuina Euroviisujen areenalla.

Liverpoolin hakemusvideo antaa jo jonkinlaisen kuvan siitä, miten tämä saattaa toteutua. Videolla on paljon kuvia Ukrainan lipuista sateenkaarilippujen rinnalla Liverpoolin tärkeimpien nähtävyyksien ympärillä, mutta siinä ei varsinaisesti mainita Ukrainaa, ja ukrainalaista kulttuuria tuodaan esiin vain lyhyesti ukrainalaisen kuoron perinteisessä ukrainalaisessa asussa esittämien kohtausten kautta.

Myös ilmoitus siitä, ketkä julkisuuden henkilöt isännöivät live-ohjelmia, on paljastava. Niistä kymmenestä televisiopersoonasta, jotka on valittu juontamaan ohjelmia ja tekemään suoria selostuksia, vain kaksi – Julia Sanina ja Timur Miroshnychenko – ovat ukrainalaisia. Ei ole kohtuutonta odottaa, että juhlissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa kertomaan Ukrainan tarinaa, olisi enemmän näkyviä ukrainalaisia tarinankertojia.

Toisaalta ukrainalaisilla tuottajilla ja tekijöillä on ollut keskeinen rooli esityksen tuottamisessa. Ukrainan ja Britannian yleisradioyhtiöiden johtajat Mykola Chernotytskyi ja Tim Davie allekirjoittivat lokakuussa 2022 yhteistyöpöytäkirjan, jossa vahvistettiin, että Ukraina ”esitellään Eurovision-laulukilpailun 2022 voittajamaana.”

Pöytäkirjan mukaan UA:PBC:n edustajat valvovat tapahtumaa BBC:n valvontakomitean jäseninä ja neuvonantajina suunnittelussa, taiteessa ja teemamusiikissa – ukrainalaiset luovan työn tekijät olivat puolestaan keskeisessä asemassa esimerkiksi vuoden 2023 logon ja iskulauseen, United by Music, kehittämisessä.

Niille meistä, jotka katsovat Euroviisuja kotoa television välityksellä tärkeintä on se, miten – ja kuinka paljon – ukrainalainen kulttuuri ja tarinat ovat edustettuina Euroviisujen areenalla.

Show’n luovien elementtien ukrainalainen hallinta tarkoittaa sitä, että väliaikaesiintymiset ja ennen laulua esitettävät postikortit ovat katsojan kannalta kiinnostavimpia. Näillä tilaisuuksilla pyritään osoittamaan, että kyse todellakin on ukrainalaisten Euroviisuista. Nämä lyhyet videot esittelevät vuoron perään taiteilijan, joka tavallisesti tutkii tai tanssii isäntäkaupungin maamerkeillä. Ne ovat tärkeä tilaisuus tuoda esille isäntäkaupungin paikallisuutta. Kotikatsojien kannattaa pitää silmällä, onko postikorttien aiheena yksinomaan Liverpool vai yritetäänkö niissä esitellä ukrainalaista kulttuuria Liverpoolista käsin.

Se, että Yhdistynyt kuningaskunta isännöi Ukrainan Euroviisuja Ukrainan puolesta, tarkoittaa, että molemmat maat hyötyvät mahdollisuudesta jakaa kansalliset tarinansa ja kulttuurinsa maailmanlaajuisen yleisön kanssa. Tärkeä kysymys vuoden 2023 Euroviisuja seuraavalle yleisölle onkin, miten Yhdistynyt kuningaskunta ja Ukraina jakavat valokeilan.

Zoë Jay on kansainvälisen politiikan ja populaarikulttuurin tutkijatohtori Helsingin yliopiston eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä (EuroStorie).

Artikkelin ovat kääntäneet englannista suomeksi Visa Tuomela ja Sampo Mustonen.

Artikkelin pääkuva: wakeyfan / pixabay.com

Julkaisu Euroviisut 2023 – vuosi, jolloin Liverpoolista tuli ukrainalainen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miettinen, Timo (2021): Eurooppa, poliittisen yhteisön historia. 2. Painos. Teos. 399 s.

Vuonna 2021 ilmestyneessä teoksessaan Eurooppa, poliittisen yhteisön historia akatemiatutkija Timo Miettinen tarkastelee kysymystä Euroopasta ongelmana, jonka ytimessä on moninaisuuden ja keskinäisten ristiriitojen hallinta. Tähän ongelmaan Euroopassa eri aikoina annettujen vastausten yhdistävänä piirteenä Miettinen pitää universalismia. Universalismilla hän tarkoittaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin aatteisiin sisältyvää ajatusta niiden pätevyydestä tietyn rajatun yhteiskunnallisen kontekstin ulkopuolella. 

Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Universalismilla Miettinen ei kuitenkaan tarkoita aatteiden irrottamista niiden historiallisesta kontekstista. Sen sijaan Miettinen katsoo universalismin olevan piirre, joka on yhdistänyt eurooppalaista poliittista aateperintöä hyvinkin erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Tuloksena on tiivis ja analyyttinen, mutta samalla yleistajuinen eurooppalaisen poliittisen ajattelun analyysi. Miettinen tarkastelee yli kahdentuhannen vuoden mittaista ajanjaksoa, joka kattaa huomattavan määrän erilaisia aatteita ja ajattelijoita. Miettinen onnistuu tekemään aatehistoriasta kiinnostavan yleisesityksen, joka ei laajuudestaan huolimatta sorru liiallisiin yksinkertaistuksiin tai pintapuolisuuteen. Eurooppalaisen aatehistorian tuntijalle teos tarjoaa kiinnostavan synteesin ja aiheeseen vasta tutustuvalle se toimii hyvänä johdantona. 

Historiatietoista analyysia avainkäsitteiden avulla

Teos koostuu johdantoa seuraavasta kymmenestä analyysiluvusta ja näitä seuraavasta epilogista. Analyysiluvuista jokainen tarkastelee erillistä aikakautta, alkaen antiikin klassisesta kaudesta n. 500 eKr. Miettisen analyysi rakentuu neljän avainkäsitteen varaan, jotka ovat oikeus, talous, historia sekä sota ja rauha. Näiden avainkäsitteiden avulla tarkastellaan sitä, miten niiden merkitystä on tulkittu eri aikoina ja eri konteksteissa. 

Esimerkiksi talouden käsitteen muutosta, käyttöä ja merkitystä analysoidaan 1700-luvulla alkavan teollistumisen kontekstissa sekä tuolloin kehittyneiden liberalismin eri muotojen ja tulkintojen kautta. Vastaavasti sodan ja rauhankäsitteiden kautta analysoidaan Rooman valtakunnassa käytyä keskustelua sodan oikeutuksesta, keskiajalla muodostunutta ajattelua oikeutetun sodan periaatteista ja 1800-luvulla tapahtunutta humanitaarisen oikeuden kehitystä. 

Avainkäsitteiden ohella teoksen analyysi perustuu kahteen menetelmälliseen valintaan. Yhtäältä Miettinen tukeutuu ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucault’n genealogiseen lähestymistapaan. Tämä tarkoittaa, että erilaisia aatteita analysoidaan suhteessa siihen, miten ne nähdään nykypäivästä käsin, ja miten ne auttavat ymmärtämään nykyaikaa. Tämän ohella tunnustetaan erilaisten aateperintöjen moninaiset taustat ja niiden rakentuminen erilaisten määrittelyjen kautta. 

Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta Miettinen tarkastelee eri ajattelijoita Cambridgen koulukunnan näkökulmasta. Tämä tarkoittaa poliittisen ajattelun näkemistä pyrkimyksenä vastata konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin ja ongelmiin kussakin historiallisessa kontekstissa. Toisin sanoen poliittisia aatteita ei nähdä pyrkimyksenä vastata historiattomiin ja ajattomiin kysymyksiin, vaan vahvasti kuhunkin historialliseen kontekstiin kytkeytyneinä. 

Näiden kahden menetelmällisen näkökulman yhdistelmä on onnistunut, ja Miettinen tuo sen johdonmukaisesti esille teoksen varsinaisissa analyysiluvuissa. Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta teoksessa ei sorruta myöskään deterministiseen tulkintaan siitä, että tiettyjen ajatusperinteiden oli välttämätöntä syntyä tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Sen sijaan teoksen ote on dynaamisempi. Erilaisissa olosuhteissa on esitetty erilaisia tulkintoja ja vastauksia poliittisiin ongelmiin, ja näiden vastausten välillä on käyty keskustelua, neuvotteluja ja kamppailuja. 

Antiikin klassiselta kaudelta maailmansotien väliseen Eurooppaan

Teoksen lähestymistapa eurooppalaiseen aatehistoriaan on melko perinteinen, kuten Miettinen itsekin toteaa. Euroopan historiaa käydään läpi kronologisesti aina antiikin Kreikasta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka. 

Suuri osa esitellyistä ajattelijoista on tuttuja, mutta joukossa on aihetta tarkemmin tuntemattomalle lukijalle myös uusia tuttavuuksia. Esimerkiksi 1500-luvulla vaikuttanut Bartolomé de las Casas lienee monelle tuttu Espanjan siirtomaavallan kriitikko. Hänen laajempi toimintansa ja Ginés de Sepúlvedan kanssa käymänsä väittelyt alkuperäiskansojen oikeuksista ovat kuitenkin ehkä vähemmän tunnettuja. Samoin espanjalaisen Salamancan yliopiston merkitys alkuperäiskansojen oikeuksia koskeneen väittelyn areenana on harvemmin esiin nostettua tietoa. 

Miettisen analyysi etenee johdonmukaisesti ja kiinnostavasti aikakaudesta ja ajattelijasta toiseen. Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Tämän päivän Euroopan unionia koskevan keskustelun osalta eräs kiinnostavimpia havaintoja on Miettisen näkemys, jonka mukaan toista maailmansotaa seuranneen Euroopan integraation keskeiset tekijät hahmoteltiin jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Näitä olivat Miettisen mukaan ajatus taloudellisesta yhteistyöstä rauhan saavuttamisen välineenä, sisämarkkinoiden teknokraattinen sääntely sekä ylikansallisen hallinnan käyttö kansallisen suvereniteetin rajaamiseen. 

Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Monet näistä elementeistä ovat edelleen läsnä nykyisissä Euroopan integraatioprosesseissa. Miettisen analyysi on parhaimmillaan hänen analysoidessaan saksalaisen klassista talousliberalismia vahvan valtion roolilla haastaneen ordoliberalistisen talousajatteluperinteen syntyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän ajatusperinteen paradoksaaliselta vaikuttava piirre on ajatus vahvasta julkisesta vallankäytöstä vapaiden markkinoiden turvaajana. Valtiolla tulee olla samanaikaisesti merkittävä rooli, mutta sen ei tule vaikuttaa suoraan markkinoiden toimintaan. Tämän ajatusperinteen parempi tuntemus olisi suomalaisenkin EU-ymmärryksen kannalta tärkeää. 

Teoksen epilogissa Miettinen pohtii Euroopan ongelman mahdollisia tulevia ratkaisuvaihtoehtoja. Hän esittää eurooppalaisen yhteistyön oikeutuksen perustaksi vastaamista pandemioiden ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin yhteisiin ongelmiin. Tämä edellyttäisi Miettisen mukaan näkökulman vaihdosta suhteessa siihen, miten poliittisten järjestelmiemme oikeutus rakentuu. Ajatus on varsin tervetullut, ja ehkä sitä olisi voinut kehitellä pitemmällekin. Tämä tosin saattaisi vaatia oman teoksensa. 

Julkisen intellektuellinen puheenvuoro

Kokonaisuutena Miettisen teos on kiinnostavaa ja inspiroivaa luettavaa. Hänen tapansa kirjoittaa on keskusteleva, ja hän tarkastelee eri argumentteja laajasti ja monipuolisesti. Laajan historiallisen jatkumon sekä useiden eri ajattelijoiden ja aatteiden tarkastelu melko tiiviissä teoksessa johtaa väistämättä joihinkin kompromisseihin. Muutamia ajattelijoita sivutaan vain lyhyesti, mutta tätä ei voida pitää varsinaisena heikkoutena. 

Neljän avainkäsitteen, oikeus, talous, historia, sota ja rauha kautta ajatus universalismista eurooppalaista poliittisen ajattelun perintöä luonnehtivana piirteenä avautuu kiinnostavasti. Hetkittäin universalismin piirteitä voisi tuoda korostetumminkin esille, koska teoksen teksti on varsin tiivistä ja uusia ajattelijoita ja aatteita esitellään lukijalle tiuhaan tahtiin. 

Teos on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Merkittäviä virheitä tai puutteita teoksesta on vaikeaa löytää. Pienenä huomautuksena mainittakoon, että 2. painoksen sivulla 185 mainitaan Eurooppa-tutkimuksessa vaikuttavasta liberaalin internationalismin teoriaperinteestä, jonka piirissä Euroopan unionia tarkastellaan ensisijaisesti jäsenmaiden intressien ajamisen välineenä. Tällä viitataan todennäköisesti liberaalin intergovernmentalismin tai suomeksi liberaalin hallitustenvälisyyden teoriaan, jonka kehittäjä ja tunnetuin edustaja on amerikkalaistutkija Andrew Moravcsik. Hänen tuotantonsa on siinä määrin keskeinen osa EU-tutkimuksen perinnettä, että ehkä Moravcsikin pääteos ”The Choice for Europe” -olisi ansainnut tulla mainituksi Miettisen lähdeluettelossa. 

Lisäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppa-keskustelua käsittelevässä luvussa olisi ehkä ollut syytä mainita eurooppalaisen yhteistyön suuntaviivoja hahmotellut Paneurooppa -liike. Liike tuli tunnetuksi 1920-luvulla sen edustajan Richard Coudenhove-Kalergin julkaistua ”Paneuropa” -pamflettinsa vuonna 1923. 

Kyse ei ollut mistään marginaalisesta ryhmittymästä, mistä kertoo se, että liikkeen edustajiin kuului muun muassa Ranskan ulkoministerinäkin toiminut Aristide Briant. Zürichissä vuonna 1946 pitämässään puheessa Winston Churchill peräänkuulutti ”Euroopan yhdysvaltojen” perustamista. Samassa puheessa hän kiitti Paneurooppa-liikettä sekä erityisesti Coudenhove-Kalergia ja Briandtia tämän suuntaisen tavoitteen edistämisestä. 

Kaiken kaikkiaan Miettisen teos on hieno yleisesitys. Timo Miettinen on eräs Suomen tärkeimmistä eurooppalaisen aatehistorian ja EU:n asiantuntijoista, mutta tämän ohella hän on myös julkinen intellektuelli. Hänen teoksensa on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkelin pääkuva: Heli Sorjonen/Teos.

Julkaisu Kirja-arvio: Euroopan poliittista aatehistoriaa sivistävästi ja yleistajuisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedotusvälineiden uutistulva ja sosiaalinen media eivät ole ammentaneet politiikasta tyhjiin niin sanotun näppituntuman merkitystä. Fingerspitzengefühl oli sormin kosketeltavaa syksyllä 2013, kun seurasin Berliinissä Saksan liittopäivävaalien loppusuoraa. Ruotsalaiset kollegat olivat järjestäneet laadukkaan ohjelman, johon sisältyi tapaamisia tutkijoiden sekä eri puolueiden ja tiedotusvälineiden edustajien kanssa. Alexanderplatzilla seurasimme sosiaalidemokraattien kansleriehdokkaan Peer Steinbrückin viimeistä kampanjatilaisuutta ja SPD:n vaalivalvojaisia puolueen päämajassa, joka kantaa eurooppalaisen politiikan legendan Willy Brandtin nimeä.

Olin valmentautunut reissuun tutustumalla muun muassa Steinbrückin kirjaan Zug um Zug, jossa hän keskusteli politiikan askelista ja sakkisiirroista Helmut Schmidtin kanssa. Kirjassa yli 90-vuotias entinen liittokansleri tarjosi sillan sosiaalidemokraattien 1970-luvun kulta-aikaan. Kun mainitsin asiasta eräälle entuudestaan tutulle saksalaisdemarille, tämä kuittasi hymyssä suin, että hankkisit parempaa luettavaa. Kaveri lukeutui SPD:n nuorempaan älymystöön, joka puolueen tehtävissä oli etsinyt vasemmalta vaihtoehtoa vuonna 2008 puhjenneen finanssi- ja eurokriisin hoitamiseen.

Sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman.

Tuolloin jo 66-vuotias Steinbrück edusti hänelle ja monille hengenheimolaisilleen liian oikeistolaista pragmatismia. Heistä sosiaalidemokratian tuli pystyä parempaan, kun globaali kapitalismi kouristeli pahimmassa kriisissään sitten 1930-luvun laman. Pelkkä talouskurin pehmentäminen ei riittänyt, vaan sen tilalle haikailtiin selkeää irtiottoa keskustaoikeiston konservatiiveista. Sosiaalidemokraattinen liike kaipasi uutta sukupolvea ja jotain vastaavaa kipinää, jota radikaali Syriza tarjosi Kreikassa velkapaketeilla ahdinkoon ajetuille kansalaisille.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa vaan luottivat Angela Merkeliin, jonka kreikkalaiset olivat ottaneet Ateenassa vastaan natsitervehdyksin. CDU/CSU:n vaalitulos kipusi 41,5 prosenttiin ja ero SPD:hen kasvoi suuremmaksi kuin kertaakaan sitten 1950-luvun, lähes 17 prosenttiyksikköön. Sosiaalidemokraatit onnistuivat saalistamaan oppositiosta käsin kannatuslisää vaivaiset 2,7 prosenttiyksikköä ja senkin vasemmistopuolueen Die Linken ja vihreiden kustannuksella. Vasemmalla ei ollut vetoa, eikä kansallispopulismikaan ollut vielä rantautunut Saksaan Alternative für Deutschlandin muodossa.

Äänestäjät eivät kuitenkaan kaivanneet saksalaista Syrizaa.

Hallituskuvio oli kuitenkin ongelmallinen, sillä kristillisdemokraattien kumppani Vapaat demokraatit eli liberaalit jäi alle äänikynnyksen ja putosi kokonaan pois liittopäiviltä. Se avasi tien CDU:n ja SPD:n niin sanotulle suurelle koalitiolle.

Kysyin yllä mainitulta tutulta tuoreeltaan hallitushaluja vaalituloksen valossa. Hämmästyksekseni hän sanoi yhteistyön kristillisdemokraattien kanssa kyllä houkuttelevan, avasihan se oppositiokauden jälkeen runsaasti kiinnostavia avustajatehtäviä hänen kaltaiselleen asiantuntijalle. Niin ymmärrettävä kuin asenne olikin, se ei varsinaisesti lujittanut uskoa sosiaalidemokratian ohjelmalliseen uudistustyöhön. Toisaalta SPD ulosmittasi hallitusneuvotteluissa sen verran hyvin tavoitteitaan, että puolueen jäsenäänestys siunasi hypyn Merkelin kelkkaan selvällä 76 prosentin enemmistöllä.

Britannia tuplapopulismin saartamana

Sosiaalidemokratialta puuttui 2010-luvun puolivälissä Eurooppa-tason johtotähti. Ranskan sosialistien François Hollande oli presidenttinä osoittautunut pettymykseksi, eikä Italian keskustalaisesta Matteo Renzistä ollut esikuvaksi, vaikka palveli pari vuotta Demokraattisen puolueen pääministerinä.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta. Parhaaksi mallimaaksi kelpuutettiin puolen miljoonan asukkaan Malta, jota ei ole tavattu pitää poliittisten trendien majakkana. Sen enempää kuin Portugalia, jossa sosialistit ovat olleet pitkäjänteisesti vallassa.

Olin syyskuussa 2015 Lontoossa, kun Britannian työväenpuolue valitsi jäsenäänestyksellä johtajakseen Jeremy Corbynin. Lähimpänä entisen pääministerin Tony Blairin viitoittamaa New Labour -linjaa ollut Liz Kendall jäi neljänneksi eli ehdokkaista viimeiseksi vaatimattomalla 4,5 prosentin kannatuksella. Ajatuspaja Policy Networkin seminaarissa ”blairiitit” tekivät avointa surutyötä jo ennen tulosten julkaisemista. Heidän mukaansa työväenpuolueen tulevaisuusperspektiivissä ei näkynyt mitään mahdollisuuksia palata valtaan käpertymällä vasemmalle kohti lahkolaisuutta.

”Demariruusu sairastaa” otsikoi kansainvälinen viikkolehti The Economist vuonna 2016 analyysinsa eurooppalaisen keskustavasemmiston tilasta.

Luisu oli alkanut jo edellistä puheenjohtajaa valittaessa, jolloin Milibandin veljesten välisessä kamppailussa Ed onnistui niukasti ammattiliittojen tuella kukistamaan keskustalaisemman Davidin. Vaaleissa 2015 nuoremman veljen vaatimaton karisma sen enempää kuin ohjelma ei purrut äänestäjiin.

Britanniassa kuten muuallakin Euroopassa äänekäs osa sosiaalidemokratiaa pani pitkään vastoinkäymisensä vuosituhannen vaihteessa harjoitetun ”kolmannen tien” piikkiin. Siitä huolimatta, että sen keulakuvien – niin Tony Blairin ja Gerhard Schröderin kuin Göran Perssonin ja Paavo Lipposen – vallan päivistä alkoi olla jo kymmenen vuotta, ylikin.

Mikä merkitys globalisaation markkinalogiikkaan sovittautumisen jälkilaskulla olikin, ahdingon sälyttäminen edeltäjien niskaan ei ollut kovin kunniakasta. Varsinkaan, kun oma linja ei ottanut jäsentyäkseen riittävän uskottavaksi vaihtoehdoksi kansalaisten silmissä.

Nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa.

Amerikkalaisen Bernie Sandersin sosialismi innosti nuorisoaktivisteja Atlantin molemmin puolin, mutta nouseva kansallispopulismi söi myös demokraattien kannatuspohjaa Yhdysvalloissa ja sosiaalidemokraattien Euroopassa. Britanniassa se näkyi kesällä 2016 Brexit-äänestyksessä ja sitten sen jälkihoidossa, jonka päätteeksi työväenpuolue jäi joulukuun 2019 vaaleissa Boris Johnsonin jyrän alle.

Labourin uusi johtaja Keir Starmer hakee nyt kovaa maata jalkojensa alle edeltäjäänsä keskustalaisemmilla teemoilla. Britannia ja sen politiikka ovat kuitenkin sen verran sekaisin Brexitin sekä Corbynin ja Johnsonin tuplapopulismin jäljiltä, ettei niistä ole sen enempää eurooppalaisen vasemmiston kuin oikeiston innoittajaksi.

Kansanliikepuolueista keskustakoalitioihin

Ruotsin sosiaalidemokraatit kävivät läpi oman kiirastulensa tappiollisten parlamenttivaalien 2010 jälkeen. Håkan Juholt ei kestänyt Mona Sahlinin jälkeen uutena puheenjohtajana vuottakaan, kunnes kansan luottamusta ryhdyttiin rakentamaan perinteisemmällä tyylillä, ammattiyhdistystaustaisen Stefan Löfvenin vedolla. Sosiaalidemokraatit nousivat kahdeksan vuotta kestäneen oppositiokauden jälkeen vuonna 2014 takaisin pääministeripuolueeksi, vaikka kannatus ei noussut edellisistä vaaleista edes puolta prosenttiyksikköä. Muutoksen teki mahdolliseksi Ruotsidemokraattien menestys, joka repi rikki Ruotsin perinteistä blokkipolitiikkaa.

Järistykset puoluekentässä kävivät vielä selvemmiksi neljä vuotta myöhemmin. Löfven jatkoi pääministerinä, vaikka sosiaalidemokraatit saivat heikoimman vaalituloksensa koko yleisen äänioikeuden aikakaudella. Monessa veljespuolueessa olisi tosin iloittu 28,3 prosentin kannatuksesta.

Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen saatiin aikaiseksi sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus, joka valtiopäivillä nojasi porvaripuolelta keskustan ja liberaalien tukeen. Hutera järjestely on osoittautunut sinnikkääksi, sillä sen vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Ruotsidemokraattien tuen varassa kun ei kenenkään muun tee mieli hallita.

Ruotsi taisi tulla näyttäneeksi Euroopalle tietä. Historian valossa tuollainen sopii hyvin sekä maan että sen sosiaalidemokratian itseymmärrykseen, mutta tällä kertaa se tapahtui suuremmitta rummutuksitta, ilman tietoista edistyksen soihdun kantoa.

Suurten kansanliikepuolueiden kukoistusaika oli jäänyt kauas 1900-luvulle, ja nyt tehtiin tilejä niiden häntien kanssa. Maltaa ja Portugalia lukuun ottamatta sosiaalidemokraatit eivät nauti missään suhteellisen vaalitavan järjestelmässä yli 30 prosentin kannatusta. Useimmissa maissa on tekemistä 20 prosentinkin kanssa.

Tason pudotuksesta huolimatta sosiaalidemokraattien johdolla on muodostettu hallituksia, kuten Espanjassa 2018 sekä Suomessa ja Tanskassa 2019. Tämän syksyn vaalitulosten perusteella voi odottaa, että Norja ja Saksa liittyvät joukon jatkeeksi.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille.

Viime vuosina on puhuttu paljon polarisaatiosta, kun kansallispopulistiset liikkeet ja muodikas identiteettipolitiikka ovat vanginneet suurimman huomion. Ne lienevät pysyviä ilmiöitä, mutta politiikan kartoilta löytyy tukea toisenlaisillekin trendeille. Kuinka pysyville, sitä on vaikea ennustaa.

Kun parlamenteissa temmeltää muutaman suuren sijaan laajempi joukko keskisuuria puolueita, asetelma luo hallituksia muodostettaessa enemmän kysyntää koalitioiden ja kompromissien rakentajille kuin kärjistäjille. Siinä on pragmaattisen sosiaalidemokratian perinteinen sauma. Sosiaalidemokraatit eivät ole missään ratsastaneet takaisin valtaan äänivyöryn harjalla. Itse asiassa sekä Tanskassa että Norjassa heidän ääniosuutensa laski viime parlamenttivaaleissa, eikä Suomessakaan juhlittu 17,7 prosentin kannatusta vaan täpärällä käynyttä ykkössijaa puolueiden keskinäisessä kilpailussa.

SPD:n paluu aallonpohjasta parrasvaloihin

Syyskuussa 2017 vaalivalvojaiset Willy Brandt Hausissa päättyivät ennen kuin ehtivät alkaakaan. Paljon eivät sosiaalidemokraatit olleet enää odottaneet, mutta tulos osoittautui vielä pelättyäkin synkemmäksi (20,5 %). Illan ainoat aplodit kuultiin johtajien käydessä ilmoittamassa, että puolue jäisi oppositioon.

Vaan eipä jäänytkään. CDU kääntyi jälleen SPD:n puoleen, kun ei onnistunut hallituksen muodostamisessa liberaalien ja vihreiden kanssa. Suuri koalitio jatkoi, vaikka ei ollutkaan enää niin kovin suuri. Sosiaalidemokraatit valitsivat uudeksi puheenjohtajakseen Andrea Nahlesin, joka aikanaan oli profiloitunut puolueen nuoriso- ja vasemmistosiivellä Schröderin perinnön tiukkana kriitikkona. Puoluesihteerinä ja työministerinä hän oli ollut se keulahahmo, jonka suojeluksessa oli pyritty aatteen uuteen kiillottamiseen.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden. Nahles jätti tehtävän, kun SPD kärsi kesällä 2019 Euroopan parlamenttivaaleissa yli 11 prosenttiyksikön tappion, eivätkä tulokset osavaltioissakaan olleet sen lupaavampia. Nahles tilitti eroilmoituksessaan, että kansalaisten vakuuttaminen uudistuneesta sosiaalidemokratiasta ei onnistunut, kun puolue samanaikaisesti kantoi vastuuta hallituksessa.

Ensimmäinen nainen yli 150-vuotiaan puolueen johdossa kesti paikalla vain runsaan vuoden.

Tukea ei tullut omiltakaan riittävästi, kun erityisesti puolueen nuoret olivat jyrkästi CDU-yhteistyötä vastaan. Eivät vain ”vanhat”, vaan myös nelikymppisten polvi tuntui heidät pettäneen.

En tiedä, osallistuiko Suomen SDP:n edustajia edellisillä kerroilla saksalaisen veljespuolueen vaalivalvojaisiin. Tänä vuonna sosiaalisen median niistä levittämistä kuvista joka tapauksessa erottuivat ainakin puoluesihteeri Antton Rönnholmin ja Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen kasvot. Molempien kasvoja koristi leveä hymy. Mikä oli muuttunut?

Kun Olaf Scholz runsas vuosi sitten nimettiin SPD:n kansleriehdokkaaksi, sosiaalidemokraattien kannatus mateli 15 prosentin tienoilla, parikymmentä pinnaa kristillisdemokraattien perässä ja selvästi vihreidenkin takana. Edellisenä vuonna hän oli hävinnyt kilvan puolueen puheenjohtajuudesta vasemmistolaisemmille ehdokkaille.

Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Merkelin hallituksen valtiovarainministerinä ja varakanslerina Scholz sopi SDP:n oikealta siiveltä uhrattavaksi liittopäivävaaleissa odotetun tappion kantajaksi. Teuraalle ei ollut puolueessa tunkua.

Sosiaalidemokraattisen ehdokkaan yhtä yllättävää kuin hämmästyttävää loppusuoran kiriä vaalien voittajaksi on selitetty ennen muuta kilpailijoiden kompastelulla. Se ei oikein yksin riitä, vaikka kamppailu sai leimallisesti kanslerivaalin luonteen Merkelin luopuessa 16 vuoden jälkeen.

Pandemia on perustellusti kohdistanut kansalaisten odotuksia julkiseen valtaan tavalla, joka taitaa pelata koeteltujen valtionhoitajien pussiin. Kriisiä hoitamaan kaivataan mieluummin pragmaatikkoja kuin ideologeja, äärilaitojen protesteista puhumattakaan. Scholzin SPD hakeekin hallituskoalitiota politiikan keskikentältä.

Sosiaalidemokratialle on luonut tilaa myös keskuspankkien omaksuma rooli, joka jakaa rahaa ainakin toistaiseksi halpaan hintaan. Jos Euroopan keskustavasemmisto pohti 2010-luvun neuvottomana vaihtoehtoa talouskurille, niin nyt sana ”austerity” on poistettu päivänpolitiikan sanakirjoista.

Talouden ja politiikan heiluriliike

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi. Vai selittääkö muuttunutta paradigmaa muisto siitä, että lamaannuksista ei ole tavattu toipua pelkillä säästökuureilla?

Demokraattisessa vallanjaossa vaikuttaa tietty heiluriliike. Kun Norjan työväenpuolue ja sen suosittu pääministeri Jens Stoltenberg kärsivät vuonna 2013 vaalitappion, paras kuulemani analyysi selitti, että hummerinkin syömiseen voi kyllästyä. Äänestäjille ei riittänyt, että maalla meni melkein millä tahansa mittarilla hyvin, ellei erinomaisesti.

Oikeiston irvileukojen mukaan sosiaalidemokratian uusi tuleminen on ostettu lainarahalla. Vastineeksi voi ihmetellä, ovatko pankkiirit yhtäkkiä kääntyneet vasemmistolaisiksi.

Kaksi peräkkäistä vaalikautta alkaa olla ajassamme jo pitkä aika, kuten Norjan oikeisto sai nyt vuorostaan kokea ja Fredrik Reinfeldtin Maltillinen kokoomus Ruotsissa vuonna 2014. Stefan Löfven tekee jo valmiiksi tilaa pääministerin paikalla, jotta sosiaalidemokraattien ei kävisi ensi syksynä samalla tavalla.

Demariruusun uuden kukinnan kestoa ei tiedä kukaan. Viimeaikaiset vaalitulokset ovat kuitenkin palauttaneet sosiaalidemokraatit varteenotettaviksi vallantavoittelijoiksi ja uskottaviksi vallanhaltijoiksi. Näistä asemista käsin tuleva menestys on myös heidän omissa käsissään.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Julkaisu Demariruusu kukkii taas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuun 2001 jälkeistä aikaa on luonnehdittu terrorismin aikakaudeksi. Terrorismi on noussut maailmanpolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Terrorismin torjumiseksi on sodittu muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa ja solmittu useita terrorismin vastaisia kansainvälisiä sopimuksia.

Vastatoimet ovat pitkälti hajottaneet al-Qaidan sellaisena kuin se oli ennen iskuja. Jihadistinen terrorismi ei ole kuitenkaan loppunut, vaan monimuotoistunut, ja al-Qaida on saanut haastajan Isisistä. Niin al-Qaidan kuin Isisinkin liittolaisryhmittymiä toimii edelleen useissa maissa. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista saattaa tarjota uutta toimintatilaa jihadistiselle liikehdinnälle.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen.

Terrorismin aikakausi on näkynyt myös meillä Suomessa. Elokuussa 2017 tapahtui Suomen ensimmäinen jihadistinen terroriteko. Lisäksi Syyrian ja Irakin konfliktialueelle matkustaminen sekä sieltä palaaminen ovat nousseet toistuvasti otsikoihin ja poliittisen keskustelun keskiöön.

Terrorismista keskustellaan useimmiten juuri tapahtuneiden iskujen tai muiden ajankohtaisten tapahtumien ympärillä. Vähemmälle huomiolle jää helposti pidemmän ajan kehityskulkujen pohtiminen. Erityisesti tämä koskee terrorismin torjuntaa ja käsityksiä terrorismista.

Syytä tällaiselle pohdinnalle kuitenkin olisi, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet merkittävästi terrorismin torjuntaa länsimaissa sekä sitä, miten väkivaltaisia konflikteja ja niiden syitä hahmotetaan.

Terrorismin torjunta on laajentunut huomattavasti

Terrorismin torjunnan näkyvin osa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on eittämättä ollut Yhdysvaltojen julistama terrorismin vastainen sota ja sen nimissä käydyt sodat Irakissa ja Afganistanissa.

Helposti nähtävissä on ollut myös se, miten sana terrorismi on alkanut esiintyä entistä useammin poliittisten johtajien puheissa. Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi. Kansainvälisellä tasolla on solmittu useita terrorismin vastaiseen toimintaan liittyviä sopimuksia.

Terrorismin torjunnan tiivistyminen on näkynyt siinä, että turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisten terrorismiin suuntaamat resurssit ovat kasvaneet, joissakin länsimaissa hyvinkin voimakkaasti.

Terrorismi on noussut keskeiseksi osaksi länsimaiden turvallisuusuhkakuvastoa, ja monenlaisia poliittisia päätöksiä ja toimia on perusteltu sillä, että niitä tarvitaan terrorismin torjumiseksi.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt kuitenkin toinen perustavanlaatuinen muutos: paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Tämä näkyy terrorismilainsäädännössä. Ennen vuotta 2001 useilla Euroopan mailla, esimerkiksi Suomella, ei ollut erillistä lainsäädäntöä terrorismista. Itse terrori-iskut olivat toki tällöinkin rikoksia muiden lakien nojalla. Nyt erillistä terrorismilainsäädäntöä edellytetään esimerkiksi Euroopan unionin direktiivissä, ja Suomen rikoslaissa on ollut luku terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista vuodesta 2003 lähtien.

Tämän jälkeen useat kansainväliset sopimukset ovat edellyttäneet terrorismilainsäädännön laajentamista entisestään. Nykyisin niin Suomessa kuin muuallakin määritellään rikokseksi paljon muutakin kuin itse terroriteot. Rikollista on esimerkiksi terrorismiin kouluttautuminen, kouluttaminen, värvääminen sekä terroristiryhmän toiminnan johtaminen ja toimintaa hyödyttävän tiedon hankkiminen. Tämä on laajentanut huomattavasti viranomaisten toimivaltuuksia puuttua terrorismiin rikostutkintojen ja tiedustelun kautta.

Paitsi että terrorismin torjuntaan suunnatut voimavarat ovat kasvaneet, terrorismin vastainen toiminta on myös monipuolistunut huomattavasti.

Samalla laajentunut lainsäädäntö on haastanut monin paikoin vakiintuneita oikeudellisia periaatteita, myös Suomessa. Rangaistavaksi on määritelty tekoja, joiden yhteys itse terrori-iskuihin on usein kaukainen ja varsin tulkinnanvarainen. Terrorismilainsäädännöstä tekee osin ongelmallista myös se, että sen tapa määritellä terrorismi on varsin epäselvä ja jättää oven auki monenlaisille tulkinnoille.

Tässä vaiheessa voidaan viimeistään hylätä usein esitetty väite siitä, että liberaalit demokratiat olisivat laajojen kansalaisvapauksien ja -oikeuksien vuoksi erityisen haavoittuvia terrorismille. 2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista. Tämä näkyy myös siinä, miten tiedustelupalveluiden toimintavaltuuksia ja erilaisia valvonnan mekanismeja on laajennettu huomattavasti, pitkälti juuri terrorismin torjunnan tarpeilla perustellen.

2000-luvun kehitys on osoittanut, että varsin tiukoille ja osin näitä oikeuksia ja vapauksia rajoittaville toimille löytyy hyväksyntää myös länsimaista.

On myös toinen tapa, jolla terrorismin torjunta on laajentunut ennennäkemättömällä tavalla ja kokonaan uusille aloille. Terrorismin torjuntaan on kehittynyt ”pehmeämpi” puoli radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn muodossa. Ilmiön tuntemusta ja ennaltaehkäisyyn osallistumista odotetaan nykyisin myös opettajilta, nuorisotyöntekijöiltä, kansalaisjärjestöiltä, uskonnollisilta yhteisöiltä ja sosiaalityöntekijöiltä.

Radikalisoitumisen ennaltaehkäisyä ei nykymuodossaan ole tehty ennen 2000-lukua. Sen mahdollisti terrorismia ja sen syitä koskevissa ajattelutavoissa tapahtunut muutos, johon palataan kohta. Sitä ennen on kuitenkin paikallaan sanoa muutama sana lisää kovan terrorismin torjunnan seurauksista.

Terrori-iskujen tekeminen länsimaissa on käynyt hyvin vaikeaksi

Terrorismin kohdalla huomio kiinnittyy pääosin tapahtuneisiin iskuihin ja siihen, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Erityisen uhkaavalta on vaikuttanut se, että terrori-iskuja tekevät myös yksittäiset ihmiset omin voimin ja omasta aloitteestaan. Tällaisten iskujen ennaltaehkäiseminen vaikuttaa lähes ylivoimaiselta haasteelta.

Vähemmälle huomiolle on puolestaan jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Tietoja esitetyistä suunnitelmista ei ole helppo kerätä, mutta myös paljastuneet suunnitelmat sisältäviä terrorismitilastoja on saatavilla. Norjalaistutkimuksen mukaan 1990-luvun jälkeen julkisesti tiedossa olevia mutta toteutumattomia jihadistisia iskusuunnitelmia on ollut Euroopassa yhtä paljon kuin toteutuneita iskuja. Yhdysvalloissa taas yhtä toteutunutta jihadistista iskua kohti on ollut kolme paljastunutta iskusuunnitelmaa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä kaikkea turvallisuusviranomaisten ja tiedustelupalveluiden toiminnan kautta on onnistuttu estämään – ja minkälaisia esteitä terroritoimintaa suunnittelevalla on varsinkin länsimaissa voitettavanaan.

Terrorismin torjunta on kiristynyt Länsi-Euroopassa siinä määrin, että yhtään järjestäytyneemmän terroritoiminnan ylläpitäminen on käynyt ainakin jihadistisen terrorismin kohdalla likipitäen mahdottomaksi. Varsinaisia isompia terroristijärjestöjä ei Länsi-Euroopassa ole käytännössä enää ollut IRA:n ja ETA:n toiminnan hiivuttua.

Yksittäisten ihmisten tai pienten ryhmien tekemät ja suhteellisen helposti toteutettavat iskut ovat dominoineet jihadistista terrorismia Länsi-Euroopassa pitkälti juuri siksi, että monimutkaisemmat suunnitelmat ovat paljastuneet huomattavasti useammin ennen toteutumistaan.

Osviittaa terrorismin torjunnan volyymista antavat myös Europolin tiedot terrorismipidätyksistä. Vuosina 2007–2020 EU-maissa pidätettiin terrorismilainsäädännön nojalla keskimäärin 780 ihmistä vuodessa. Tämän päälle tulevat vielä ne vaikeammin jäljitettävät tapaukset, joissa terroritoimintaan osallistuneita on pidätetty muiden pykälien perusteella.

Tapa käsitellä terrorismin syitä on muuttunut yksilökeskeisemmäksi

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla, erityisesti mitä tulee terrorismiin länsimaissa. Tapahtunutta muutosta voi olla vaikea hahmottaa, koska terrorismi on tullut monille tutuksi juuri 2000-luvun keskustelujen kautta.

Yksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen julistetun terrorismin vastaisen sodan seurauksista oli, että keskustelu terrorismin syistä kävi hankalaksi. Varsinkin Yhdysvaltojen poliittisessa puheessa terroristit esitettiin yksiselitteisesti demokratian ja vapauden vihollisina.

Iskuja seuranneina vuosina viriteltiin myös keskustelua terrorismin juurisyistä muun muassa tutkijoiden suunnalta. Terrorismin juurisyillä tarkoitettiin niitä yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja rakenteita, jotka ovat omiaan luomaan terroritoiminnalle otollisia olosuhteita. Juurisyykeskustelu oli monin tavoin jatkoa sille, miten terrorismin ja laajemminkin väkivaltaisten konfliktien syitä oli hahmotettu aiemmin.

Nykyisin terrorismin syitä käsitellään hyvin eri tavalla kuin vielä 1990-luvulla.

Tälle keskustelulle ei kuitenkaan ollut 2000-luvun alkupuolella tilaa terrorismin vastaisen sodan hallitsemassa ilmapiirissä varsinkaan Yhdysvalloissa muttei juuri Euroopassakaan.

Samalla oli kuitenkin tarve päästä jollakin tavalla pureutumaan terrorismin taustatekijöihin – varsinkin kun vuosien 2004–2005 tienoilla kävi selväksi, että jihadistinen terrorismi veti puoleensa myös Euroopassa kasvaneita ihmisiä.

Tässä tilanteessa syntyi uudenlainen tapa keskustella terrorismin syistä radikalisoitumisen kautta. Radikalisoitumispuhe alkoi hallita nopeasti nimenomaan terrorismia ja Eurooppaa koskevaa julkista keskustelua ja politiikkaohjelmia.

Keskiöön nousi nyt yksilö ja kysymys siitä, miksi yksittäiset ihmiset lähtevät mukaan terrorismiin. Tämä johti etsimään tapoja tunnistaa radikalisoitumisriskissä olevia ihmisiä sekä kehittämään interventioita, joilla radikalisoituminen voitaisiin ennaltaehkäistä. Yksilöön keskittyminen tarjosi poliittisesti käyttökelpoisen tavan käsitellä terrorismin syitä. Se tarjosi valtiolle neutraalin välittäjän ja ongelmien ratkaisijan roolin sekä mahdollisesti vaikeiden yhteiskunnallisten kysymysten ohittamisen.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Erityisen suosituksi on sittemmin muodostunut tapa hahmottaa radikalisoitumisen riski juontuvaksi ihmisen haavoittuvuuksista. Tämän ajattelutavan mukaan yksinäisyyden, henkilökohtaisten menetysten ja takaiskujen sekä syrjäytymisen kaltaiset seikat voivat altistaa ihmisen radikalisoitumiselle.

Vallitsevaa yksilökeskeistä tapaa hahmottaa radikalisoitumista ja toimia sitä vastaan on kritisoitu monista syistä. Se ei ole välttämättä auttanut ymmärtämään terrorismin syitä paremmin vaan ehkä pikemminkin vienyt kauemmaksi siitä.

Jos tutkimuksen perusteella jotain tiedetään, niin se on, että terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne. Tämän lisäksi se edellyttää sen laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkastelua, jonka piiristä terroritoimintaan lähteneet ryhmät ovat nousseet. Näitä on itse asiassa pidetty yksilötasoa tärkeämpinä seikkoina.

Terrorismiin johtava kehitys on selitettävissä vain ottamalla huomioon myös laajempi yhteiskunnallinen tilanne.

Radikalisoitumisen yhdistäminen haavoittuvuuksiin ei ole tuottanut yksilötasollakaan kaikilta osin kovin osuvaa ymmärrystä terroritoiminnan syistä. Haavoittuvuuspuheen sivutuotteena on ollut taipumus käydä niin, että terrorismiin mukaan lähtevien poliittiset ja uskonnolliset näkemykset tulevat trivialisoiduiksi, ohitetuiksi tai nähdyiksi vain yksilön ongelmien tuottamina hairahduksina.

Väkivaltaisia konflikteja käsitellään entistä useammin terrorismina

Terrorismin pitkän aikavälin kehittymisen seuraaminen on vaikeaa, koska ajan myötä terrorismitoiminnan lisäksi tahtoo muuttua myös terrorismi-sanan käyttö.

Syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi-sanan käyttö on yhtäältä kaventunut ja toisaalta laajentunut. Kaventunut se on siinä mielessä, että terrorismi tuli pian noiden iskujen jälkeen yhdistetyksi voimakkaasti uskontoon ja nimenomaisesti radikaali-islamistisiin liikkeisiin. Tämä oli täysin odotettavissa, terrorismi-sanalla kun on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Huomion kaventumisen kerrannaisvaikutuksena on ollut se, että terrorismi on näyttäytynyt perusteettoman vahvasti nimenomaan uskontoon ja erityisesti radikaali-islamistiseen liikehdintään liittyvältä ilmiöltä. Juuri tähän liikehdintään liittyvä terrorismi on toki ollut viimeisten vuosikymmenien aikana erityisen yleistä. Terrorismia ovat kuitenkin käyttäneet niin 2000-luvulla kuin sitä edeltävinä vuosikymmeninäkin ideologisesti hyvin erilaiset liikkeet vallankumouksellisista vasemmisto- ja oikeistoliikkeistä japanilaisiin uususkontoihin ja aborttia vastustaviin kristillisiin ryhmiin.

Terrorismi-sanalla on ollut pitkään taipumus yhdistyä nimenomaan niihin terrorismin muotoihin, jotka koetaan sillä hetkellä länsimaissa erityisen uhkaaviksi.

Terrorismikuva on 2010-luvun aikana jossain määrin laajentunut, kun esimerkiksi Norjassa ja Uudessa-Seelannissa tapahtuneet iskut ovat havahduttaneet äärioikeistoterrorismin mahdollisuuteen. Äärioikeistoon liittyvä terrorismin uhka on nostettu esiin myös suojelupoliisin esittämissä arvioissa. Tästä huolimatta terrorismi yhdistetään edelleen pääasiassa radikaali-islamistiseen toimintaan.

Toisaalta terrorismi-sanaa on alettu käyttää 2000-luvulla entistä laajemmin kaikenlaisista paikallisista konflikteista. Näin moni sellainen konflikti, jota ei olisi aiemmin liitetty terrorismiin, tulee nyt yhdistetyksi siihen. Ennen 2000-lukua terrorismina pidettiin lähinnä sellaista toimintaa, joka tapahtuu rauhan aikana ja jossa iskuja tekevä ryhmä ei hallitse ainakaan merkittäviä maa-alueita. Laajempien aseellisten konfliktien katsottiin olevan luku sinänsä, ja niiden kohdalla puhuttiin todennäköisemmin sissisodasta, sisällissodasta tai matalan intensiteetin konfliktista.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen.

Terrorismitilastotkaan eivät itse asiassa anna täysin luotettavaa ja kattavaa vastausta terrorismin kehittymiseen. Terrorismin osakseen saaman huomion ja käsitysten muutokset heijastuvat nimittäin myös niihin. Iskujen tilastointiin on investoitu 2000-luvulla paljon enemmän, joten 2010-lukua koskevat tiedot ovat siksi huomattavasti kattavampia eivätkä vertailukelpoisia aiempien vuosikymmenten tietojen kanssa.

Elämmekö edelleen terrorismin aikakautta?

Yhdysvaltojen vetäytyessä Afganistanista päättyy sen terrorismin vastaisen toiminnan pitkäkestoisin sotilasoperaatio. Sen myötä voi tulla kiusaus ajatella yhden aikakauden olevan päättymässä.

Afganistanin sodan päättyminen voi hyvin osoittautua aikakauden lopuksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Terrorismin aikakauden päättyneeksi julistamiselle on sen sijaan vaikeampi löytää tähän mennessä tapahtuneen pohjalta perusteita.

Jonkinlaisena perusteena voi pitää ehkä sitä, että terrori-iskujen määrä on suurimman terrorismitilaston Global Terrorism Databasen perusteella ollut globaalilla tasolla laskussa jo useamman vuoden. Toisaalta ei ole merkkejä siitä, että 2000-luvun päähuomion kohteena ollut jihadistinen terrorismi olisi mitenkään pysyvästi hiipumassa. Eri puolilla maailmaa toimii edelleen lukuisia al-Qaidan ja Isisin liittolaisryhmiä. Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista ja sitä seurannut Talibanin nopea voittokulku todennäköisesti vain rohkaisevat jatkamaan taistelua.

Terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin.

Viimeisistä kahdesta vuosikymmenestä ei ole tehnyt terrorismin aikakautta pelkästään terrorismin kehittyminen, vaan vähintään yhtä paljon se, millaisen aseman terrorismi on saanut kansainvälisessä politiikassa ja julkisessa keskustelussa.

Tässä mielessä terrorismin aikakauden hiipumisen merkkejä voi nähdä siinä, miten kansainvälisen politiikan ja yhteistyön huomio on siirtynyt osin muihin polttavimpiin haasteisiin. Mikäli seuraavina vuosina länsimaissa ei tapahdu paljon huomiota saavia ja tuhoisia terrori-iskuja, terrorismi voi alkaa väistyä länsimaiden uhkakuvissa taka-alalle, vaikka tuskin jääkään unohduksiin.

Leena Malkki on yksi Politiikasta-lehden päätoimittajista ja toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu 20 vuotta terrorismin aikakautta – Mikä on muuttunut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aiemmassa artikkelissani käsiteltiin vuoden 1989 perimää aatehistorialliselta kannalta. Pohdin, miksi liberalismin visiot eivät toteutuneet. Tässä artikkelissa keskitytään geopoliittiseen kuvioon, jossa Yhdysvallat maailmanpoliittisen järjestelmän hegemonina määritteli pitkälti Euroopan turvallisuuspoliittista kehitystä.

Tätä hegemoniaa tukivat yhtenäistyvä Eurooppa ja laajentuva Nato. Mutta kuten usein käy, mikään hegemonia ei kestä ikuisesti, vaan uudet valtapoliittiset asetelmat saattavat horjuttaa kansainvälistä järjestystä. Ukrainan pitkään jatkunut epävirallisen virallinen sota on esimerkki tällaisesta muutostekijästä.

Yhdysvaltojen painopiste on jo vuosien ajan suuntautunut Euroopan ulkopuolelle, usein sivuuttaen Euroopan unionin. Muutoksen omalla tavallaan sinetöi presidentti Donald Trumpin politiikka, joka toki tähtäsi yhdysvaltalaisen hegemonian jatkumiseen mutta tukeutumatta niihin rakenteisiin ja instituutioihin, jotka olivat olleet sen pohjana vuodesta 1989 asti.

Hegemonian huipulta haastetuksi

Yhdysvaltain hegemonia oli tuskin koskaan ennen tai jälkeen vuotta 1989 ollut yhtä kiistaton. Kylmän sodan vastapeluri Neuvostoliitto horjui hajoamisen partaalla ja itäinen Keski-Eurooppa kypsyi Berliinin muurin kaatumiseen.

Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush visioi vuonna 1989 ”yhtenäisen ja vapaan Euroopan, joka on rauhassa keskenään”, minkä jälkeen hän hahmotteli vuonna 1990 jo ”uutta maailmanjärjestystä”.

Voittoisan Persianlahden sodan nosteessa alun perin maltillisena poliitikkona profiloitunut Bush ilmaisi vaalivuonna 1992 suorasukaisesti saavutetun tuloksen: ”Amerikka on voittanut kylmän sodan”.

Uutta Yhdysvaltojen saavuttamaa globaalia johtoasemaa vahvistettiin puheilla ja teoilla. Yhdysvaltain ei tullut sallia yhdenkään haastajan – vastustajan, kumppanin tai liittolaisen – uhata asemaansa kansainvälisen hierarkian huipulla. Kylmän sodan päätyttyä sen ei tullut hellittää poliittista tai sotilaallista otetta vaan muokata ja laajentaa liberaalia kansainvälistä järjestystä arvojaan ja etujaan suosivana toimintaympäristönä.

Uutta Yhdysvaltojen saavuttamaa globaalia johtoasemaa vahvistettiin puheilla ja teoilla.

Yhdysvaltain kylmän sodan jälkeisen hegemonisen strategian arviointi on inspiroinut menneisyyden hallintaa koskevan historiakeskustelun ohella hegemoniaa kansainvälisen järjestyksen teoriana ja käytäntönä koskevaa kansainvälisten suhteiden tutkimusta.

Hegemoniassa vallitsevat epäsymmetriset voima- ja valtasuhteet saavat oikeutuksensa muiden valtioiden suostumuksesta. Järjestyksen kestävyys riippuu molemminpuolisista eduista ja murenee vastaavasti ristiriitoihin.

Hegemonille ovat erityisen tärkeitä keskeiset kumppanit, jotka pitävät tämän valta-asemaa pystyssä. Toisen maailmansodan jälkeisinä kylmän sodan vuosina Yhdysvaltain hegemonia kattoi Euroopan ja Itä-Aasian alueet, joissa sen avainkumppaneita olivat entiset viholliset Saksa ja Japani.

Kylmän sodan jälkeen läntisen johtajuuden tehtäväksi tuli liberaalin demokratioiden vyöhykkeen laajentuminen. Hegemonista strategiaa noudattaen Yhdysvallat pyrki sitomaan Venäjän ja Kiinan kumppanuussuhteeseen, jossa ne sisäisesti uudistuen solahtaisivat yhteiseen järjestykseen status quo– valtoina tai vastuullisina toimijoina eivätkä lähtisi järjestyksen revisionistisiksi haastajiksi.

Hegemonista strategiaa noudattaen Yhdysvallat pyrki sitomaan Venäjän ja Kiinan kumppanuussuhteeseen.

Venäjän kanssa hanke epäonnistui ensimmäisen vuosikymmenen kompuroinnista lähtien. Taloudellisesti nousevan Kiinan kanssa taas kaksi ensimmäistä vuosikymmentä menivät mallikkaasti, ennen kuin Kiinan poliittinen mahti alkoi kasvaa.

Kolmenkymmenen vuoden tuloksena Venäjä on Euroopan alueellisen turvallisuusjärjestyksen pilaaja (spoiler), joskaan se ei uhkaa Yhdysvaltain johtaman liittokunnan säilymistä. Kiina puolestaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa vakavasti Itä-Aasian alueellisen turvallisuusjärjestyksen johtajuudesta.

Globaalilla tasolla Kiinasta on tullut Yhdysvaltain haastaja (challenger) ja pidemmällä aikavälillä mahdollinen hegemonisen rakenteen kumoaja.

Hegemonian teoriaa

Vakiintuneet teoriat tarjoavat hegemonian kestävyydelle ja muutokselle kahta selitysmallia. Yhden teorian (hegemonic stability theory) mukaan ylivertainen valta tuottaa kansainvälisiin suhteisiin julkishyödykkeitä kuten turvallisuutta ja vaurautta hegemonisen vakauden edellytyksenä ja seurauksena.

Toisen teorian (power transition theory) mukaan johtovallan heikentyminen rohkaisee jossain vaiheessa revisionistisia pyrkimyksiä, minkä tuloksena voimasuhteet muuttuvat ja hegemoninen valta siirtyy uudelle toimijalle.

Kolmas lähestymistapa hegemoniseen järjestykseen (hegemonic-order theory) hylkää aiempia tilanteita selittämään syntyneiden teorioiden yksioikoisen determinismin ja yhden mallin ajatuksen. Teorian mukaan hegemonia voi muokkautua uudeksi kaatumatta, minkä vuoksi huomio on kiinnitettävä järjestyksen sisäiseen dynamiikkaan kuten poliittisiin sopimuksiin, kilpailuun ja yhteistyöhön sekä valtapolitiikan keinoihin ja tavoitteisiin.

Hegemoninen järjestys vaatii jonkun luomaan sen. Kukin johtovalta antaa sille oman muotonsa ja leimansa. Sen lisäksi järjestykseen syntyy vuorovaikutussuhde, joka muokkaa myös johtovaltaa paitsi normien luojana myös niiden noudattajana.

Hegemoni tarvitsee sekä ulkoisia liittolaisia että sisäpoliittisen selkärangan tuekseen.

Hegemonian olemassaolon etu tai järki mitataan viime kädessä sen kannattavuudella. Yhdysvallat on arvioinut liittolaisten sotilaallisen suojelun tuoman vakauden ja taloudellisen yhteistyön tuoman vaurauden kustannuksia ja hyötyjä ja voinut jo pitkään todeta kylmän sodan jälkeisen hegemoniapolitiikan olleen kannattavaa.

On kuitenkin huomattava, että hegemoni tarvitsee sekä ulkoisia liittolaisia että sisäpoliittisen selkärangan tuekseen. Poliittisen eliitin konsensus kotona ja Euroopassa Yhdysvaltain johtajuuden tarpeesta ja hyödyllisyydestä arvojen ja etujen edistäjänä on ollut olennainen tekijä politiikan kestävyydessä.

Saksan yhdistymisratkaisun vakaus

Ennen Yhdysvaltain hegemonian kohtalon julistamista on kuitenkin hyvä tarkastella sen aikaansaamia muutoksia, joista yksi merkittävimmistä on Saksan yhdistyminen jälleen yhdeksi valtioksi kylmän sodan jälkeen. Yhdistymissopimuksen äärellä entisillä miehitysvalloilla oli viimeisen kerran tilaisuus osallistua geopoliittiseen peliin Saksan kansainvälisen aseman ympärillä.

Eurooppalaisten katse suuntautui yhtä lailla historiaan kuin tulevaisuuteen, kun yhdistyvän ja nousevan Saksan varalle haettiin turvallisuustakuita. Margaret Thatcherin Britannian ja François Mitterrandin Ranskan epäröinti yhdistymisasiassa jäivät Bushin Saksan liittokanslerille Helmut Kohlille tarjotun suoraviivaisen tuen varjoon.

Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle oli molemmille tärkeää Saksan sekä sotilaallisen että poliittisen aseman täsmentäminen niin ydinsulkusopimuksen kuin tavanomaisten joukkojen rajoitusten kautta. Yhdistymissopimuksessa määrättiin, että itäisten osavaltioiden alueelle ei sijoiteta Naton joukkoja ennen neuvostojoukkojen poistumista (1994) eikä ydinaseita.

Yhdistyvän Saksan jäämisestä Naton jäseneksi päästiin yhteisymmärrykseen, kun amerikkalaiset neuvottelijat vakuuttivat neuvostokollegat siitä, että monenvälisten instituutioiden kehykseen sijoittuva Saksa olisi parempi ratkaisu kuin mahdollisesti arvaamaton uusi ja voimistuva suurvalta Euroopan keskellä.

Toisaalta presidentti Mihail Gorbatšovin ajatus ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) vahvennuksena ei noussut vakavasti asialistalle, koska erillisen turvallisuusjärjestelyn rakentaminen kaventaisi Yhdysvaltain etujen vastaisesti uudistuvan Naton toimintavapautta uudessa Euroopassa.

Tuloksena oli, että Venäjä jäisi kylmän sodan aikana syntyneiden läntisten turvallisuuspoliittisten instituutioiden ulkopuolelle. Tätä esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkija William Hill on pitänyt strategisena virheenä.

Naton laajentuminen elefanttina huoneessa

Yhdistyvän Saksan sotilaallisia velvoitteita koskevista keskusteluista vuonna 1990 syntyi historiallinen ja poliittinen tulkintakiista siitä, mitä neuvostopuolelle luvattiin tai sanottiin Naton laajentumisesta myöhemmin itään. Ylipäätään Naton laajentumista ei otettu Yhdysvaltain strategiseen suunnitteluun tai poliittiseen harkintaan ennen kuin seuraavana vuonna, eikä ajatus ollut virinnyt myöskään Keski- ja Itä-Euroopan maissa.

Dokumenttien valossa pidetään kiistattomana, että länsijohtajat eivät Saksan kysymyksen yhteydessä antaneet kirjallisia tai sopimuksellisia takeita, joiden mukaan Nato pidättyisi laajentumasta. Gorbatshovin lähipiiri on esittänyt kuitenkin päinvastaisen tulkinnan, jonka mukaan länsijohtajat antoivat harhaanjohtavan kuvan laajentumisen mahdollisuudesta.

Gorbatshov on sisäpoliittiselta arvostelulta puolustautuessaan huomauttanut, että vaikka Naton laajeneminen herätti huolta, laajentumisen vastaisten sitoumusten vaatiminen olisi ollut järjenvastaista, kun Varsovan liitto oli edelleen voimassa. Joka tapauksessa keskinäisen luottamuksen rikkominen vaikeutti perestroikan asiaa.

Presidentti Boris Jeltsinin kaudella Venäjän suhde Natoon oli aluksi lämmin, kun Jeltsin vihjaisi Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta ja osoitti ymmärrystä Puolan jäsenyyspyrkimyksille. Tuolloin presidentti Bill Clinton onnistui ajamaan Naton kumppanuus- ja laajentumispolitiikkaa ja pitämään samalla Jeltsinin mukana muutoksessa.

Clintonin politiikassa vaikuttivat vahvoina liberaalin strategian keinot. Clinton tapasi ennätyksellisen usein Jeltsinin pyrkiessään tukemaan häntä demokraattisiin uudistuksiin. Presidentti ja hänen Venäjän-politiikkansa luottomies Strobe Talbott pitivät Venäjän Nato-jäsenyyttä periaatteessa mahdollisena tavoitteena.

Tulos olisi sinetöinyt läntisen hegemonian, kun entinen vihollinenkin liittyisi Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoutumaan – samalta viivalta kuin muutkin eurooppalaiset liittolaiset.

Venäjä liittyi erityiskumppanina Partnership for Peace -järjestelyyn ja solmi Naton kanssa yhteistyösopimuksen. Vastaavasti Nato antoi yksipuolisen vakuutuksen, jonka mukaan se ei harkitse merkittävien joukkojen tai ydinaseiden sijoittamista tulevien uusien jäsenten alueelle.

Naton ensimmäinen laajentuminen toteutui ilman poliittista jännitystä vuonna 1999. Presidentti Vladimir Putin viritti vielä ensimmäisen kautensa alussa keskustelua Venäjän Nato-jäsenyydestä ja Nato-Venäjä-neuvosto perustettiin vuoropuhelua ja yhteishankkeita varten. Naton laajentumisaalto vuonna 2004 tapahtui myös ilman Venäjän poliittisia vastalauseita.

Yhdysvalloilla oli vaihtoehtoja laajentumiselle, mutta historioitsija Mary Sarotte osoittaa, miten Clintonin hallinnossa alettiin suosia hakijamaiden täysjäsenyyttä sen sijaan, että olisi valittu varovaisemman rauhankumppanuusohjelman tie. Liittolaisista painavin rooli oli Saksalla, joka ei halunnut jäädä Naton itäiseksi rajamaaksi vaan päästä liittolaisten keskelle.

Liittolaisista painavin rooli oli Saksalla, joka ei halunnut jäädä Naton itäiseksi rajamaaksi vaan päästä liittolaisten keskelle.

Läntiset aikalaiset samoin kuin François Heisbourgin tuore skenaariotutkimus (teoksessa Europe Whole and Free: Vision and reality) katsovat lähentymispolitiikan tulosten osoittavan, että Naton laajentuminen ei ollut varsinaisena syynä Venäjän turvallisuuspolitiikan käänteeseen kumppanuudesta vastakkainasetteluun, vaan sen ajurina oli sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhdistelmä.

Yhdysvaltain hegemoniapolitiikka ja Itä-Euroopan värivallankumoukset olivat läntisten arvioitsijoiden mukaan taustalla, kun Putin esitti historialliseksi jääneessä Münchenin kokouksen puheessa vuonna 2007 lännen vastaisen linjansa.

Ukraina karikkona harmaalla vyöhykkeellä

Koska Euroopan unionin laajentuminen lähti liikkeelle hitaammin, Naton laajentumisesta tuli ensimmäisenä väline demokratiaan siirtyvien maiden sitomiseksi yhteiseen, Yhdysvaltain johtamaan turvallisuusjärjestykseen.

Vuonna 2004 läntisten instituutioiden suuret laajentumisaallot osuivat jo yhteen: Naton tapaan EU käytti liitännäis- ja kumppanuuspolitiikan välineitä ja ohjelmia Keski-Euroopan maiden valmistamiseksi täysjäsenyyteen sekä myös läntisen Balkanin ja Itä-Euroopan sitomiseksi Euroopan liberaaliin järjestykseen.

Vuonna 2004 läntisten instituutioiden eli EU:n ja Naton suuret laajentumisaallot osuivat jo yhteen.

Naton ja EU:n laajentumisen reuna-alueella Ukrainan asema on muodostunut karikoksi, johon geopoliittiset ja liberaalit pyrkimykset Euroopan yhtenäistämiseksi ovat törmänneet.

Ukrainan itsenäistymispyrkimys johti viime kädessä Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla, kun tasavallan johto torjui Gorbatshovin ja Jeltsinin aikeet löysästä valtioliitosta. Ukrainan alueelle jääneiden ydinaseiden poistaminen johti Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ehdollistumiseen, kun järjestelyyn vuonna 1994 liitetyt Venäjän, Yhdysvaltain ja Britannian antamat vakuutukset eivät osoittautuneet varsinaisiksi turvallisuustakeiksi.

Vuoden 2004 oranssi vallankumous naapurimaassa Ukrainassa toimi kimmokkeena Venäjän autoritaariseen käänteeseen ja etupiiripolitiikan voimistumiseen sen ulkopolitiikassa.

Laajentumisen reuna-alueella Ukrainan asema on muodostunut karikoksi, johon geopoliittiset ja liberaalit pyrkimykset Euroopan yhtenäistämiseksi ovat törmänneet.

Naton tulkinnanvarainen päätös vuonna 2008 Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydestä johti Venäjän väliintuloon Georgiassa ja jätti Ukrainan harmaalle vyöhykkeelle, kun sen jäsenyys siirrettiin epämääräiseen tulevaisuuteen Venäjän vastatoimien välttämiseksi. Ukrainan pyrkimys tiiviimpään kumppanuuteen EU:n kanssa vuonna 2014 ja Venäjän kehittelemän Euraasian talousliiton torjuminen polkaisivat liikkeelle Venäjän väliintulon Krimillä ja Itä-Ukrainassa.

Lopulta Trumpin kaudella Ukraina on joutunut vedetyksi Yhdysvaltain sisäpoliittisen kiistelyn välikappaleeksi.

Yhdysvaltain murtuva hegemonia?

Yhdysvaltain hegemoniastrategian ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat selvässä muutoksessa. Trumpin hallituksen protektionistisen politiikan voi tulkita luopumiseksi hallitsevan vallan asemasta.

Ehdollistamalla transatlanttisen kumppanuuden hyödyllisyyden ja kyseenalaistamalla sääntöpohjaisen maailmankaupan edullisuuden Yhdysvallat näyttää hakevan kannattavuutta yksipuolisesta ja tilannekohtaisesta ulkopoliittisesta strategiasta.

Yhdysvallat voi yhä toimia hegemonisena valtana, mutta vailla kumppaneidensa vapaaehtoista tukea ja sisäpoliittisen hajaannuksen vallassa se on paljon heikompi. Tällöin jää avoimeksi muun muassa transatlanttisten suhteiden johtavan tutkijan Daniel S. Hamiltonin esittämä avainkysymys, onko Yhdysvallat eurooppalainen valta, joka kantaa vastuuta alueen turvallisuudesta, vai ainoastaan suurvalta, joka toimii Euroopassa kulloistenkin etujensa mukaisesti.

Onko Yhdysvallat eurooppalainen valta, joka kantaa vastuuta alueen turvallisuudesta, vai ainoastaan suurvalta, joka toimii Euroopassa kulloistenkin etujensa mukaisesti?

Ellei Yhdysvallat kykene tai halua palata vakauteen tähtäävän hegemonisen strategian linjalle, mikä ei ole välttämättä nähtävissä Trumpin kauden jälkeenkään, kansainvälinen järjestys joutuu epävakaaseen tilanteeseen. Hallitsevan valta-aseman siirtyminen yhtä saumattomasti uudelle hegemonille kuin vuonna 1989 ei näytä mahdolliselta näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

Vaikka Kiinalla on voimavaroja haastaa Yhdysvaltain johtoasemaa, sen omalaatuinen nationalismi ja perinteestä kumpuava valtiotaito eivät luo edellytyksiä hegemonisen maailmanjärjestyksen rakentamiselle.

Vallan ja vastuun jakautuminen alueellisesti, monenkeskisesti ja globaalisti johtaa hegemonisen aikakauden loppuun kansainvälisen järjestyksen muotona.

Vallan ja vastuun jakautuminen alueellisesti, monenkeskisesti ja globaalisti johtaa hegemonisen aikakauden loppuun kansainvälisen järjestyksen muotona. Kun on kulunut kolmekymmentä vuotta hegemonian huippuhetkestä, edessä on poliittisten kumppanuuksien tai etupiirijakojen syntyminen suurvaltojen kesken, mikä on muuta kuin vuonna 1989 visioitiin.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Vuosi 1989: Osa II – Yhdysvaltain hegemonia vuoden 1989 jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historialliset merkkivuodet virittävät arviointeja tapahtuneen syistä ja seurauksista. Käännekohtaan liittyy yhtä lailla uhka kuin mahdollisuus, mutta harvoin ovat aikalaiset kohdanneet muutoksen niin optimistisina kuin vuonna 1989 avautuneen tapahtumasarjan pyörteissä.

Sitäkin silmiinpistävämpää on, miten ristiriitaisissa ja sekavissa tunnelmissa Berliinin muurin kaatumisen perintö on kohdattu 30 vuotta myöhemmin.

Neuvostoliiton ja sen johtaman liittokunnan kaatuminen tulkittiin liberalismin voitoksi, joka Yhdysvaltain ja laajemmin lännen johdolla muokkaisi ja hallitsisi kansainvälistä järjestystä Euroopassa ja myös globaalisti. Tänään pyrkimysten ja tulosten välillä ammottaa kuilu ja liberaalien ajatusten ja rakenteiden kestävyyttä epäillään.

Kahtiajaon päättymisen tuli avata ikkuna uuteen kansainvälisten suhteiden aikakauteen, mutta ”kylmän sodan jälkeiselle järjestykselle” ei ole vakiintunut muuta sisältöä tai nimeä. Pikemminkin nähdään taantumista aikaan, jota keskinäisriippuvuuden sijaan hallitsee uudenlainen suurvaltojen kilpailu.

Kylmän sodan jälkeen nähdään taantumista aikaan, jota keskinäisriippuvuuden sijaan hallitsee uudenlainen suurvaltojen kilpailu.

Arvojen puolesta historia ei olekaan ”loppunut” eikä pelkistynyt liberaalin mallin etenemiseksi. Kiinan ja Venäjän autokratia tarjoaa ja ajaa vaihtoehtoa läntiselle demokratialle, joka ottaa harha- ja taka-askeleita jopa Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Kaikkein perustavin kysymys koskee valtansa huipulla olleen Yhdysvaltain tahtoa tai kykyä säilyttää hegemoninen asemansa, mihin keskitytään erityisesti tämän artikkelin toisessa osassa. Tämä kaksiosainen artikkeli ei käsittele koronakriisiä, joskin se kuvaa muuttuvaa kansainvälistä järjestystä, johon pandemia on iskenyt.

Miksi vuoden 1989 liberaali visio ei toteutunut?

Sekä politiikan että historian näkökulmasta on pitkään pohdittu, miksi vuoden 1989 visio ei ole kestävällä tavalla toteutunut. Kun vuoden 1989 tapahtumista oli kulunut 30 vuotta, merkkivuonna 2019, julkaistiin johtavien ajatushautomoiden tuottamina neljä eri näkökulmista kylmän sodan loppua lähestyvää kokoomateosta, joiden sivuilla esiintyy tapahtuneen kokijoita sekä tämän päivän poliittisia toimijoita ja tutkijoita.

Ulkopolitiikan tutkija Constanze Stelzenmüller viittaa suosittuun neuvostoajan vitsiin vastauksena kysymykseen siitä, voiko tulevaisuutta ennustaa: ”Kyllä, ei mitään ongelmaa. Tiedämme tarkasti, mitä tulevaisuus tuo. Ongelmamme on menneisyys: se muuttuu kaiken aikaa.”

Sitkeä vuoden 1989 historiallisten narratiivien kilpailu onkin saanut merkkivuodesta lisäkierroksia. Kokoomateoksissa aikalaiset pääsääntöisesti puolustavat tehtyjä ratkaisuja tai toistavat niiden arvostelua.

Toisaalta tapahtunutta voidaan tarkastella myös liberalismin hukattuna tilaisuutena, jolloin haetaan oppia virhearvioinneista ja pohditaan analyyttisesti vaihtoehtoja. Uuden ja yhtenäistyvän Euroopan rakentamisessa syntyi valuvikoja, jotka ovat aiheuttaneet takaiskuja.

Tällöin arvioidaan, olivatko muutokset riittäviä ja luonteeltaan uudistuksia vai lähinnä läntisten periaatteiden ja instituutioiden säilyttämistä ja sopeuttamista.

Tapahtunutta voidaan tarkastella myös liberalismin hukattuna tilaisuutena.

Kolmantena näkökulmana voidaan kysyä, olisiko vuoden 1989 pohjalta Euroopan liberaalia vyöhykettä laajennettaessa ollut mahdollistakaan ennakoida geopoliittisten voimasuhteiden muutoksia, globalisaation kriisejä tai teknologisia ja taloudellisia megatrendejä, jotka ovat mullistaneet kansainvälisen asialistan ja tärkeysjärjestyksen.

Harva näki Kiinan nousun liberalismin hegemoniaa uhkaavana muutostekijänä. Vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssi- ja talouskriisin seurauksena liberalismi menetti uskottavuuttaan globaalina talousmallina ja läntisten hyvinvointiyhteiskuntien perustana. Liberaalin demokratian vaihtoehdottomuus on saattanut ruokkia populistista ja nationalistista reaktiota ja vahvistaa ”illiberalismia”.

Liberaalin hegemonian hallinta ja muutos

Valtapoliittinen hegemonia on strateginen taitolaji – etenkin maailmanpolitiikassa. Vuosi 1989 aloitti tapahtumasarjan, jonka mahdollisuudet yhdysvaltalaisen hegemonian lujittamiselle olivat poikkeukselliset.

Strategian tehtäväksi voidaan nähdä ottaa edessä oleva askel niin, että saavutetaan paras mahdollinen tulos käsillä olevien keinojen avulla. Toisaalta strategia voi antaa politiikalle suunnan pitämällä tähtäimessä suuret tavoitteet ja sovittamalla keinot niiden kanssa yhteen.

Vuoden 1989 käänteessä poliittisilla johtajilla oli poikkeuksellinen tilaisuus osoittaa strategista valtiomiestaitoa yllättäen avautuneissa tilanteissa ja antaa samalla suuntaa kansainväliselle järjestykselle.  Valinnat koskivat geopolitiikan määrittämää asialistaa kuten rajoja, sotilaallisia voimasuhteita, etupiirejä ja historian painolasteja.

Vuosi 1989 aloitti tapahtumasarjan, jonka mahdollisuudet yhdysvaltalaisen hegemonian lujittamiselle olivat poikkeukselliset.

Samalla oli vahvistettava liberaalin siirtymän ajureina toimivia yhteisiä käyttäytymisnormeja ja uudistettava niitä toteuttavia ja valvovia kansainvälisiä instituutioita.

Yhdysvaltain ja sen läntisten liittolaisten ja kumppaneiden asialistaan kuuluivat Saksan yhdistyminen, Naton laajentuminen ja demokratiaan siirtyvien Keski- ja Itä-Euroopan maiden asemoituminen. Nämä kaikki lisäksi vaikuttivat toisiinsa uuden Euroopan muotoutumisessa.

Kaikkiin kolmeen tapahtumasarjaan kytkeytyi toiselta puolelta luhistuva Neuvostoliitto, joka haki tuolloisen kommunistisen puolueen pääsihteerin ja presidentin Mihail Gorbatšovin vetämästä uudistuksesta lopulta turhaan oman asemansa säilyttämistä. Sen seuraajana Venäjä jatkoi heikoista asemista suurvallan perintöä.

Varsovan liittoon kuuluneiden maiden poliittisten järjestelmämuutosten käynnistyminen Puolassa ja Unkarissa edisti Berliinin muurin murtumista. Yhtä olennaista oli Gorbatšovin toteuttama Brezhnevin opin kumoaminen, jonka mukaan Neuvostoliitto ei puuttuisi aseellisesti muutoksiin sosialistisissa liittolaismaissa.

Länsi ymmärsi tilanteen herkkyyden ja tarpeen välttää tilanne, jossa sitä syytettäisiin tarkoituksellisesta entisen vastapuolen heikkouden hyväksikäytöstä. Saksan yhdistymistä ja Keski-Euroopan järjestelmämuutosta tukiessaan silloinen Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush varoi horjuttamasta Gorbatšovin pyrkimystä neuvostovallan hallittuun muutokseen ja vanhoillisen opposition torjumiseen.

Koska Gorbatšovin oli välttämätöntä edistää maansa suhteita länteen pysyäkseen vallassa, Yhdysvalloilla oli toisaalta varaa ehdollistaa yhteistoimintansa jatkuminen Neuvostoliiton rauhalliseen käyttäytymiseen Baltiassa ja avauksiin asevalvonnassa.

Vuosi 1989 vuodesta 2019 katsottuna

Arvioitaessa vuoden 1989 historiallista perintöä on huomattava, että Euroopan merkitys maailmanjärjestyksessä ylipäätään on muuttunut ja eri tavoin vähentynyt.

Yhdysvaltain vetämästä liberalismin valtakaudesta on vaikeata hakea juurisyitä ”lännettömyyteen”, eli maailmanjärjestykseen, joka muuttuu yhä vähemmän läntiseksi ja jossa länsi itse on vähemmän läntinen – ainakin aiemmin ymmärretyllä liberalismipainotteisella tavalla.

Yhtä suuri laadullinen ero Berliinin muurilta on maailmaan, jossa valta on ymmärrettävä globaalina ja monikäsitteisenä ilmiönä ja jossa valtapoliittinen hegemonia on nähtävä hajottavana eikä vakauttavana rakenteena.

Monet vuoden 1989 yhteydessä tai sen jälkeen tehdyistä keskeisistä maailmanpoliittisista ratkaisuista ovat johtaneet pysyviin muutoksiin. Kuitenkin ainakin yhtä monen vaikutus on yhä kesken, tai jäänyt avoimeksi. Tulokset ovat diplomaattisesti historiallisia, mutta institutionaalisesti ne monilta osin pyrkivät sopeutumaan liberaalin hegemonian maailmaan – säilyttämään Yhdysvaltain aseman ainutlaatuisena suurvaltana.

Muuttuneet voimasuhteet heijastuivat jakautuneen Euroopan ajoilta periytyneiden läntisten instituutioiden laajentumisen toimiessa muutoksen välineenä. Saksan yhdistyminen ja nousu eurooppalaisen talouden ja politiikan ytimeen, joka kovin aiheutti epäilyä vuonna 1989, on nyt keskeistä sekä Euroopan unionin että Naton toimintakyvyn kannalta.

Naton laajentumisesta tuli monimutkainen tapahtumasarja, joka ei ole tuottanut kiistatonta tai yksiselitteistä lopputulosta. Yhdysvaltain viime kädessä sanelemat ratkaisut ovat jääneet hankalaksi perinnöksi, josta käydään yhä poliittista ja tutkimuksellista kamppailua historiankirjoituksessa suhteessa presidentti Vladimir Putinin Venäjään.

Maastrichtin sopimuksen kautta poliittisena toimijana voimistunut Euroopan unioni onnistui pitkälle strategisessa tehtävässään tukea Keski-Euroopan maiden siirtymää demokratian, ihmisoikeuksien ja markkinatalouden perustalle. Tehtävän keskeneräisyyttä osoittaa, että muutoksen kärjessä jäseniksi tulleet Puola ja Unkari ovat vuonna 2020 unionin tutkinnan kohteina demokratian periaatteiden polkemisesta.

Yhtenäistyvää Eurooppaa toteuttamaan ei ole perustettu yhteistä rakennetta, jolle olisi siirretty itsenäistä toimivaltaa tai riittävää toimintakykyä turvallisuusjärjestyksen uudistamiseksi. Vuonna 1990 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) laati ”demokratian, rauhan ja yhtenäisyyden” Euroopalle Pariisin peruskirjan, joka ei kuitenkaan ole onnistunut tuottamaan lupaamaansa institutionaalista tai normatiivista linjaa.

ETYKin seuraajana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) on paljolti säilynyt laadullisesti entisellään huolimatta toistuvista hankkeista monenkeskisyyden vahvistamiseksi.

Venäjän vetäminen yhteisten arvojen polulle ja syvenevään kumppanuuteen Naton ja EU:n kanssa on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen.

Venäjän vetäminen yhteisten arvojen polulle ja syvenevään kumppanuuteen Naton ja EU:n kanssa on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Venäjän sitoutuminen yhteiseen järjestykseen osoittautui alusta lähtien epävarmaksi ja kääntyi voimapoliittiseksi pyrkimykseksi palata suurvallan asemaan yhteisistä säännöistä piittaamatta ja välivyöhykkeen maiden turvallisuutta horjuttamalla.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Venäjä on etääntynyt normatiivisesti ja institutionaalisesti entistä pidemmälle lännestä ja muustakin Euroopasta.

Vaihtuvan hegemonian tulevaisuus?

Vuoden 1989 perinnön arvioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Euroopasta ei ole tullut täysin presidentti Bushin hahmottelema ”yhtenäinen, vapaa ja rauhassa keskenään”. Yhdysvallat nousi ensin kiistattomaan johtoasemaan, jossa se kykeni määrittämään eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista raamia, mutta vetäytyi sitten omien toimiensa seurauksena valtapoliittisesta hegemonin roolista Euroopassa. Tätä käsitellään enemmän artikkelin toisessa osassa.

Yhdysvaltain politiikan painopiste on jo pidemmän aikaa siirtynyt Euroopasta kohti Aasiaa, jotta se voisi vastata paremmin kilpailuun Kiinan kanssa. Kun Yhdysvallat samalla osoittaa merkkejä liberaalista hegemoniasta luopumisesta, jää vuoden 1989 perinnön vaaliminen yhä enemmän eurooppalaisten toimijoiden vastuulle.

Yhdysvaltain politiikan painopiste on jo pidemmän aikaa siirtynyt Euroopasta kohti Aasiaa, jotta se voisi vastata paremmin kilpailuun Kiinan kanssa

Eurooppalaisilla valtioilla taas on omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset ongelmansa, jotka vuotavat sisäpolitiikkaan ja aiheuttavat vaikeuksia vastata liberaaleja arvoja noudattaen rajat ylittäviin haasteisiin kuten pakolaiskriisiin.

Ennemmin tai myöhemmin edessä on uusi käänne, jolloin paikataan ja jatketaan vuoden 1989 jälkeen tehtyjä ratkaisuja ja haetaan uusia aineksia Euroopan turvallisuusjärjestykseen – ehkä myös uudella nimellä ja uudenlaisella aatteellisella suunnalla.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Vuosi 1989: Osa I – Euroopan vuoden 1989 aatteellinen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyskuun 11. päivänä EU-komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen julkaisi uuden komission salkkujaon. Yksi salkuista oli nimeltään ”eurooppalaisen elämäntavan suojeleminen” ja aiheutti kiistelyä sekä EU-instituutioiden sisällä että niiden ulkopuolella.

Uuden komissaarin Margaritis Schinasin salkun toimeksiannossa eurooppalainen elämäntapa määritellään niin, että se on ”rakentunut solidaarisuuden, mielenrauhan ja turvallisuuden ympärille”. Tätä määrittelyä seuraa toteamus: ”meidän täytyy ottaa huomioon sekä lieventää perusteltuja pelkoja ja huolia, joita liittyy laittoman muuttoliikkeen vaikutuksiin talouteemme sekä yhteiskuntaamme”.

Salkun nimeä tai kuvausta ei toistaiseksi ole muokattu – useista kriittisistä reaktioista huolimatta. Salkun vastuualueeseen kuuluu lukuisia tärkeitä ja akuutteja asioita esimerkiksi työmarkkinoihin, koulutukseen, ilmastonmuutokseen sekä siirtolaisten ja pakolaisten integraatioon liittyen. Lisäksi vastuualueeseen kuuluu useita turvallisuuskysymyksiä.

Salkku on luotu ja esitelty niin, että se yhdistää laittoman muuttoliikkeen suoraan uhkaan EU:n turvallisuudelle ja hyödyntää kyseistä uhkakuvaa solidaarisuuden perustana.

Tämä on hyvin ongelmallista, sillä se johtaa käytäntöihin ja priorisointiin, jotka eivät vastaa EU:n omia ihmisoikeuksiin ja oikeuteen liittyviä vaatimuksia – ja kyseiset arvot luovat koko eurooppalaisen hankkeen perustan.

Muuttoliikkeestä turvallisuusasia

Muuttoliikkeen (tai pikemminkin tietyn tyyppisen muuttoliikkeen) esittäminen turvallisuusuhkana ei ole uutta. Kyseinen esitystapa on ennemminkin perustana EU-instituutioille.

Kuten ilmiötä tutkineet tutkijat huomauttavat, ajatus muuttoliikkeen yhdistämisestä turvallisuusuhkaan on peräisin Euroopan unionin perustamisajoilta 1990-luvulta. Maastrichtin sopimuksessa muuttoliike luettiin samaan kastiin terrorismin ja rikollisuuden kanssa EU:n kolmanteen pilariin, joka perustui jäsenvaltioiden hallitusten väliselle yhteistyölle.

Muuttoliike alettiin esittää sekä uhkana turvallisuudelle että ongelmana.

Koska muuttoliike sijoitettiin kyseiseen pilariin, siitä tuli osa paradigmaa, jota tutkijat kutsuvat ”turvallisuusparadigmaksi”. Muuttoliike alettiin esittää sekä uhkana turvallisuudelle että ongelmana.

Piirre säilyi myös silloin, kun muuttoliikkeeseen liittyvät asiat siirrettiin Amsterdamin sopimuksessa kolmannesta pilarista ensimmäisen pilariin, ja ne siirtyivät enemmän yhteisön kuin yksittäisten jäsenvaltioiden vastuulle. Tällä on konkreettisia ja materiaalisia vaikutuksia turvapaikanhakijoiden elämään ja oikeuksiin.

Artikkelin kirjoittamishetkellä nämä vaikutukset ovat EU:n alueella poikkeuksellisen vahvoja Kreikassa. Esimerkiksi sunnuntaina 29. syyskuuta Kreikan Lesbos-saarella sijaitsevalla Morian pakolaisleirillä syttyi tulipalo.

Moria on osa paikallista ”hotspotia” eli saapuvien siirtolaisten tunnistamis- ja käsittelykeskusta, jota EU-instituutiot (kuten Frontex eli EU:n raja- ja merivartiovirasto sekä EASO eli Euroopan turvapaikka-asioiden tukivirasto) ja Kreikan viranomaiset hoitavat yhdessä. Kaksi siirtolaisia majoittavaa muovista konttia paloi maan tasalle.

Välimeri on jo vuosia ollut eniten kuolemia aiheuttava raja maailmassa, koska muuttoliikkeestä on EU-sanktioiden kautta tehty ensisijaisesti turvallisuusasia.

Raporttien mukaan palo alkoi viallisesta lampusta, sillä sähköongelmat ovat Kreikan leireillä yleisiä. Afgaaninainen kuoli palossa.

Tämän jälkeen siirtolaiset alkoivat osoittaa mieltään leirin olosuhteita vastaan. Kreikan poliisi tukahdutti nopeasti mielenosoitukset kyynelkaasulla. Joidenkin raporttien mukaan 21 siirtolaista loukkaantui yhteenotossa, ja neljä heistä oli lapsia.

Tämän artikkelin kirjoitushetkellä Moriassa elää 13 000 ihmistä. Kreikan hallitus ”lupaa” nopeuttaa siirtolaisten karkottamista ja parantaa leirin infrastruktuuria. Moriassa on tilaa korkeintaan 3 000 ihmiselle.

Syyskuun 29. päivän tapahtumat olivat jatkoa tulipaloille ja mielenosoituksille, joita on syttynyt Morian täpötäydellä ja oman onnensa varaan jätetyllä leirillä siitä asti, kun se vuonna 2015 muutettiin tunnistamis- ja säilöönottolaitokseksi.

Olisi helppoa ja houkuttelevaa sanoa, että tilanne johtuu pelkästään Kreikan infrastruktuuriin ja hallintoon liittyvistä epäonnistumisista. Kreikan viranomaisten vastuuta ei toki saa vähätellä, mutta tutkimukset linkittävät siirtolaisten vankeuden Kreikan saarilla ja leirien kurjat olot EU-politiikkaan, kuten hotspot-menettelytapaan sekä EU:n ja Turkin pakolaissopimukseen. Molempia linjauksia on toistuvasti syytetty kansainvälisen lain rikkomisesta.

Euroopan ja ”eurooppalaisen elämäntavan” suojeleminen laittoman muuttoliikkeen aiheuttamalta turvallisuusuhalta johtaa perusoikeuksien rikkomiseen, laajaan heitteillejättöön sekä kuolemantapauksiin rajavalvonta-alueilla, jotka nykyään ulottuvat pitkälle fyysisten rajojen yli.

Välimeri on jo vuosia ollut eniten kuolemia aiheuttava raja maailmassa, koska muuttoliikkeestä on EU-sanktioiden kautta tehty ensisijaisesti turvallisuusasia.

Kolonialistisia jatkumoita

Siinä on siis perustavanlaatuinen ristiriita, että komission salkun kuvauksessa viitataan sellaisiin arvoihin kuin arvokkuus, tasa-arvo ja solidaarisuus, mutta samalla laiton muuttoliike esitetään salkun kuvauksessa uhkana EU:n taloudelle ja yhteiskunnalle – väite, jonka monet tutkijat ovat kyseenalaistaneet – sekä oletetuille eurooppalaisille arvoille ja identiteetille.

Laittomien siirtolaisten esittäminen tällä tavalla vahvistaa vaarallisesti kulttuurista ja sivistyksellistä erottelua EU-kansalaisten ja EU-alueelle ilman papereita saapuvien ihmisten välillä. Oikeudellisen aseman tai sen puutteen perusteella määritellään, kykeneekö henkilö seuraamaan ”läntisiä” sosiaalisia sekä laillisia normeja.

Tämä on entistäkin epäoikeudenmukaisempaa, kun ottaa huomioon, ettei suurimmalla osalla sotaa, laajalle levinnyttä turvattomuutta ja vainoa pakenevista siirtolaisista edes ole mahdollisuutta saapua EU:n alueelle säännönmukaisella tavalla. Laillinen saapuminen vaatisi passin ja viisumin, mikä on käytännössä mahdotonta monille poliittisille ja muille pakolaisille.

EU-komission ”eurooppalaisen elämäntavan” määrittely paljastaa myös asian, jota historioitsijat Peo Hansen ja Stefan Jonsson kutsuvat uraauurtavassa eurooppalaista integraatiota ja kolonialismia käsittelevässä Eurafrica-kirjassaan ”hyvin varjelluksi salaisuudeksi”.

EU-instituutiot ovat kolonialistisen historian ja kolonialistisen tiedon tuotteita.

Kyseinen salaisuus on se, että EU-instituutiot – ei pelkästään Eurooppa kulttuurisena konstruktiona – ovat kolonialistisen historian ja kolonialistisen tiedon tuotteita. Lisäksi EU:n yhdentyminen on alun perin luotu ja suunniteltu myös säilyttämään merentakaisten alueiden kontrolli antikolonialistisen vastustuksen uhatessa sitä.

Nämä kolonialismiin liittyvät historialliset jatkumot ohjaavat EU:n suhteita Afrikan unioniin ja afrikkalaisiin valtioihin. Kuten politiikan teoreetikko Sandro Mezzandra muistuttaa, nämä jatkumot ovat erityisen selvästi nähtävissä siinä, miten muuttoliikettä hallitaan Välimerellä.

Kritiikki ja vaatimukset nimetä salkku uudelleen lisääntyvät, mutta vaarana on, että toteutuessaan uudelleennimeäminen olisi pelkkä kosmeettinen toimenpide.

Jotta EU:n rajavalvonnan tehostamisen sekä maahanmuutto- ja turvapaikanhakijapolitiikan aiheuttamat, kuolemiin johtavat epäoikeudenmukaisuudet saadaan lopetettua ja Euroopasta tulee oikeasti turvallinen ja inklusiivinen, täytyy EU-hankkeen kolonialistista menneisyyttä ja tulevaisuutta tarkastella paljon syvemmin ja kriittisemmin.

Magdalena Kmak on vähemmistötutkimuksen apulaisprofessori Åbo Akademissa ja tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Englannista suomeen kääntänyt Roosa Oksanen.

Julkaisu ”Eurooppalaisen elämäntavan suojeleminen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Markkinakurilla on läheinen suhde niin sanottuun talouskurin (austerity) politiikkaan, joka pitää euroalueen keskeisimpänä ongelmana jäsenmaiden liiallista julkista velkaantumista. Velkaantuminen on sen mukaan merkki kurittomasta taloudenpidosta.

Viime vuosina markkinakuri on saanut yhä näkyvämmän roolin pyrkimyksissä vahvistaa talouskuria. Etenkin saksalaiset poliitikot ja ekonomistit ovat toistuvasti tarjonneet markkinakuria ratkaisuksi talous- ja rahaliiton (EMU) ongelmiin.

Myös Juha Sipilän hallitus linjasi vuonna 2017, että ”talous- ja rahaliiton kehittämisessä on välttämätöntä huomioida markkinakurin merkitys entistä paremmin”. Muutamaa vuotta aiemmin valtiovarainministeriön selvitys tiivisti linjan visiossaan ”markkinakuri-EMUsta”.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan ja miksi sillä on niin tärkeä asema euroalueen talouden hallinnassa ja ohjauksessa.

Avoimeksi on jäänyt myös se, miksi markkinakuria halutaan vahvistaa juuri nyt ja millaisia ongelmia siihen liittyy talousohjauksen mekanismina.

Pohdin näitä kysymyksiä kertaamalla markkinakuriin liittyviä tapahtumia eurokriisin aikana ja sen jälkeen. Esitän lopuksi kriittisesti, että markkinakurin vahvistamisesta on tullut sisäisesti ristiriitainen ja siten käytännössä saavuttamaton tavoite sen pääasiallisille ajureille – Suomi mukaan lukien.

Markkinakuri euroalueen talousohjauksessa

Markkinakuri tarkoittaa yleisesti markkinatoimijoiden velvollisuutta ottaa huomioon rahoittajiinsa kohdistuvat riskit toiminnassaan. Euroalueen kontekstissa markkinakurista puhutaan kuitenkin usein rajatummin jäsenmaiden hallituksiin kohdistuvana velvoitteena, joka heijastuu niiden harjoittamaan talouspolitiikkaan ja erityisesti finanssipolitiikkaan.

Markkinakurilla viitataan tällöin sijoittajien jäsenmaita kurinalaistavaan vaikutukseen, joka välittyy ensi sijassa valtioiden velkakirjamarkkinoiden kautta.

Oletuksena on, että sijoittajat reagoivat euromaan hallituksen politiikkaan arvioiden politiikkatoimien vaikutusta velan takaisinmaksukykyyn, mikä sitten heijastuu valtionvelan korkoon. Taatakseen kohtuulliset velanhoitokustannukset ja viime kädessä maksuvalmiutensa hallituksella on tarve hillitä julkisten menojensa kasvua.

Markkinakuri takaa näin sen, että jäsenmaiden finanssi- ja talouspolitiikka säilyttää sijoittajien luottamuksen.

Markkinakurin toteutumisen tärkein edellytys on, että euroalueen jäsenmaat ovat pakotettuja kattamaan alijäämänsä ottamalla velkaa markkinoilta, sillä suora keskuspankkirahoitus on niiltä kielletty. Tällöin sijoittajat sanelevat sen hinnan (koron), jota valtio maksaa alijäämistään ja velastaan.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä. Koska euroalueelle ei perustettu ylikansallista finanssipoliittista auktoriteettia, jäsenmaat säilyttivät valuuttaunioniin liittyessään asemansa ylivoimaisesti tärkeimpinä finanssipoliittisina toimijoina.

EMUn arkkitehdit tunnistivatkin, että jäsenmaiden harjoittamasta mahdollisesti hyvinkin erisuuntaisesta tulo- ja menopolitiikasta muodostui potentiaalinen uhka valuutan vakaudelle.

Siksi euron pitkäaikainen vakaus näytti edellyttävän jäsenmaiden pysyvää talouskuria. Sen takaamiseksi Maastrichtin sopimukseen laadittiin julkisia alijäämiä ja velkaantumista koskevat rajoitukset, jotka jäsenmaat myöhemmin vahvistivat vakaus- ja kasvusopimuksessa.

Lisäksi kiellettiin muita maita avustamasta velkaongelmiin ajautuneita valtioita (niin sanottu no bailout -lauseke), minkä oli tarkoitus rohkaista markkinat kurinalaistamaan valtioita. Euroalueen talousohjaus nojasi siten sääntöihin ja markkinakuriin.

Markkinakurin toimiminen euroalueen talousohjauksen mekanismina edellytti, ettei euroalueelle voitu luoda niin sanottua viimekätistä lainaajaa (lender of last resort), johon hallitukset tai sen lainoittajat voisivat hädän hetkellä turvautua. Euromaiden ajautumisesta maksukyvyttömyyteen täytyi tulla aito mahdollisuus ja uhka niiden lainoittajille.

Tällöin niin hallitukset kuin niiden velkojatkin joutuisivat toimimaan vastuullisesti, minkä toivottiin ohjaavan jäsenmaita yhtenevään talouspolitiikkaan ja takaavan euroalueen suotuisan kehityksen.

Markkinakurin kriisi

Globaalin finanssikriisin jälkitautina puhjennut euroalueen velkakriisi näytti vuosikymmenen vaihteessa koituvan markkinakurin kohtaloksi. Markkinoiden uhatessa koko euroalueen olemassaoloa valtiojohtajat ja Euroopan keskuspankki (EKP) joutuivat etsimään keinoja heikkojen jäsenmaiden velkakirjoihin kohdistuvan spekulaation hillitsemiseksi.

Kriisin selättämiseksi johtajat tekivät päätöksiä, joiden myötä markkinakurimekanismin toimintaedellytykset heikkenivät oleellisesti. Euroopan vakausmekanismista (EVM) tuli pysyvä rahoitusväline velkaongelmiin joutuville jäsenmaille. EKP käynnisti kriisimaiden velkakirjojen tukiostot.

Lopulta alkusyksystä 2012 EKP ilmoitti olevansa valmis ostamaan tarvittaessa rajattomasti markkinahyökkäyksen kohteeksi joutuvan jäsenmaan velkakirjoja. Siten jäsenmaille oli kriisin seurauksena ilmaantunut jopa kaksi ”viimekätistä lainaajaa”. Se heikensi oleellisesti jäsenmaiden joukkovelkakirjoihin liittyvää riskiä.

Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Samaan aikaan, kun markkinakurin toimintaedellytyksiä heikennettiin, myös ajatus markkinakurista valuutta-alueen ohjausmekanismina koki yleisen uskottavuuskriisin. Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Ensinnäkin tuli selväksi, että talouden yleiset suhdanteet vaikuttavat sijoittajien käyttäytymiseen. Nousukaudella sijoittajilla on taipumus aliarvioida riskejä ja antaa lainaa halvalla. Taantumassa taas riskejä helposti yliarvioidaan ja lainarahan hinta nousee.

Markkinoilla on siten taipumus painostaa hallituksia suhdanteen kannalta vääränlaiseen politiikkaan. Vakauden sijaan markkinat olivatkin osaltaan olleet rakentamassa eurokriisin edellytyksiä.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi. Kun sijoittajat toimivat paniikissa, niiden arvioille alistetut hallitukset ajautuvat pahimmillaan rahoitusongelmiin eivätkä kykene toteuttamaan politiikkaa, jota tarvittaisiin talouden syöksykierteen oikaisemiseksi.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi.

Lisäksi eurokriisin tapahtumat osoittivat, että sijoittajien suhtautumiseen yksittäisen euromaan velkaan vaikuttivat myös monet muut tekijät kuin kyseisen maan politiikka. Esimerkiksi institutionaaliset muutokset euroalueen rakenteessa, keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet ja jopa muiden valtiojohtajien lausunnot heijastuivat sijoittajien käyttäytymiseen ja näkemyksiin yksittäisen jäsenmaan joukkovelkakirjoihin sisältyvistä riskeistä.

Tällöin vaikeuksiin joutuneen jäsenmaan “oikeaoppinenkaan” politiikka velkakestävyytensä parantamiseksi ei välttämättä heijastunut luotottajien alempina korkovaatimuksina.

Yksittäisen hallituksen ja sen lainoittajien välisen vuorovaikutuksen sijaan markkinakuri paljastuikin monin tavoin ulkopuolisilla päätöksillä säädellyksi ilmiöksi. Kuten Brookings-instituutin tutkija Carlo Bastasin osoittaa teoksessaan Saving Europe, kriisin keskellä erityisesti EKP ja Saksa viivyttivät toistuvasti toimenpiteitä markkinaspekulaation rauhoittamiseksi. Näin ne painostivat Italiaa, Espanjaa ja muita velkaongelmiin joutuneita hallituksia toimeenpanemaan yhä rajumpia menoleikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia.

Kriisin tapahtumat heikensivätkin entisestään markkinakuriperiaatteen uskottavuutta euroalueen epäpoliittisena ja tasapuolisena ohjausmekanismina. Markkinapaniikin hyödyntäminen poliittisena strategiana osana eurokriisin aikaisista ratkaisuista käytyä kamppailua herätti kysymyksiä markkinoiden neutraalisuudesta ja niiden käytön oikeutuksesta hallinnan välineenä.

Markkinakuri tekee paluun

Velkakriisin tiimellyksessä johtajat päivittivät pikavauhdilla euroalueen ongelmalliseksi osoittautunutta arkkitehtuuria.

Saksan johdolla velkojamaat ajoivat läpi sopimukset, joilla menetetty markkinakuri pyrittiin korvaamaan entistä vahvemmalla alijäämiä ja velkaantumista rajoittavalla säännöstöllä. Se alisti jäsenmaiden finanssipolitiikan komission tiiviin valvonnan ja muiden maiden vertaisarvioinnin kohteeksi.

Uusista sopimuksista huolimatta useat jäsenmaat jatkoivat vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen rikkomista pitkin 2010-lukua. Alijäämät ja velkaantuneisuus eivät pienentyneet odotetulla tavalla.

Julkisesta velkaantumisesta huolestuneet joutuivat toteamaan, ettei uudistettukaan sääntökehikko ollut riittävän vahva. Mikäli jäsenmaa ei itse hakeudu EVM-ohjelmaan ja luovuta talouspoliittista päätösvaltaansa apua hallinnoivalle “troikalle” – EKP:lle, Euroopan komissiolle ja Kansainväliselle valuuttarahastolle –, EU:lla on vain vähän keinoja taivutella sitä noudattamaan tahtoaan.

Kovan finanssikurin kannattajat ovat arvostelleet sääntöjen valvontaa myös liian poliittiseksi, sillä EU-komissio käyttää harkintaa sääntöjen tulkitsemisessa. Lisäksi valvonnan tärkein käytäntö, liiallisen alijäämän menettely, johtaa helposti ristiriitoihin jäsenmaan hallituksen ja komission välillä ja nostattaa EU-vastaisia mielialoja kansalaisten keskuudessa.

Sääntöperäisen talousohjauksen koetut heikkoudet ovatkin saaneet euroalueen talouskurileirin kääntymään jälleen markkinakurin puoleen keinona taata EMUn vakaus. Viime vuosina Suomen ja muiden velkojamaiden poliitikkojen ja ekonomistien esityslistalla on ollut useampia euroalueen arkkitehtuuriin kohdistuvia uudistuksia, joiden päämääränä on markkinakurin vahvistaminen.

Tällaisia ovat esimerkiksi monet pankkisääntelyä koskevat esitykset, jotka muuttaisivat euromaiden velkakirjojen kohtelua pankkien vakavaraisuussäännöksissä.

Toistaiseksi pisimmälle on kuitenkin edennyt Euroopan komission esitys, joka sallisi pankeille uudenlaisten velkakirjajohdannaisten paketoinnin euromaiden joukkovelkakirjojen pohjalta. Nämä SBBS-johdannaiset (sovereign bond backed securities) toimisivat samalla logiikalla kuin pahamaineiset asuntolainajohdannaiset, jotka näyttelivät keskeistä roolia Yhdysvalloista alkaneessa globaalissa finanssikriisissä.

Markkinakurin vahvistamiseksi on myös esitetty ylivelkaantuneiden jäsenmaiden velkojen uudelleenjärjestelyjä sekä aiempaa vahvempaa automaatiota sijoittajavastuun toteutumiseen osana EVM-ohjelmia.

Yhteistä viimeaikaisille aloitteille on pyrkimys, että niin sääntelijät ja valvojat kuin luottoluokittajat ja sijoittajatkin kohtelisivat jatkossa euromaiden velkakirjoja entistä epävarmempina ja riskipitoisempina sijoituskohteina. Ajatuksena on, että tällöin sijoittajat painostaisivat ylivelkaantuneet hallitukset sellaiselle vyönkiristys- ja uudistuslinjalle, johon EU-instituutiot eivät niitä pysty pakottamaan.

Markkinakurin utopia

EMUn arkkitehtuuriin tehdyistä muutoksista huolimatta euroalueen perusluonne on pysynyt varsin muuttumattomana. Jäsenmaat ovat edelleen pääasiallisia finanssipoliittisia vallankäyttäjiä. Edes mahdollinen euroalueen oma budjetti, josta jäsenmaat sopivat periaatteen tasolla joulukuussa 2018, ei pienuutensa vuoksi muuta tilannetta oleellisesti. Siksi tarve säädellä jäsenmaiden finanssipolitiikkaa säilyy jatkossakin keskeisenä euroalueen talousohjauksen prioriteettina.

Euroalueen fundamenttien pysyvyys selittää osaltaan sitä ristiriitaa, että markkinoiden ilmeisestä epävakaudesta huolimatta etenkin velkojamaissa ne nähdään edelleen tärkeässä roolissa euroalueen vakauttajina. Vain markkinoiden uskotaan kykenevän tuottamaan riittävää vastuullisuutta yhteistä valuuttaa käyttävien hallitusten politiikkaan.

Markkinakurin vahvistamisen tiellä on kuitenkin merkittäviä esteitä. Ensinnäkin jäsenmaiden erisuuntaiset edut tekevät markkinakurin voimistamisesta vaikeaa. Heikkoja ja velkaantuneita jäsenmaita on vaikea saada puoltamaan uudistuksia, jotka todennäköisesti lisäisivät niiden velanhoitokustannuksia.

Markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet.

Perustavampi ongelma on, että markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet. Nykytilanteessa jäsenmaiden maksamat korkotasot ovat pikemminkin EKP:n poliittisten päätösten määrittämiä kuin yksityisten sijoittajien asettamia.

Markkinakurin aito palauttaminen edellyttäisikin käytännössä EKP:n vetäytymistä valtioiden joukkovelkakirjamarkkinoilta.

Nykyisen keskuspankkivetoisen finanssikapitalismin aikakaudella tämä on epäuskottava kehityskulku. Rahoitusmarkkinat eivät tule toimeen ilman luottamusta eri toimijoiden maksukykyyn ylläpitävän keskuspankin aktiivisuutta lainamarkkinoilla. EKP:sta on siten tullut omien osto-ohjelmiensa vanki.

Markkinakurin varassa toimivaa EMUa voidaan tässä valossa pitää epärealistisena ja jopa utopistisena hankkeena. Se voisi toteutua ainoastaan, mikäli euroalueelle perustettaisiin oma ”valtiovarainministeriö” eli vahva yhteinen finanssipoliittinen toimintakyky. Tällöin EKP vapautuisi jäsenmaiden epäsuorasta rahoittamisesta.

Markkinakurin innokkaimpina ajureina esiintyvät Saksa ja Suomi ovat kuitenkin toistuvasti torpanneet yritykset kehittää euroaluetta täyden fiskaaliunionin suuntaan. Ne katsovat euroalueen valtiovarainministeriön edustavan vaarallista ”yhteisvastuun” ja ”tulonsiirtounionin” tietä ja uskovat sen siksi pikemminkin rapauttavan markkinakuria. Visio markkinakurin EMUsta kaatuu näin sisäiseen ristiriitaisuuteensa.

VTT Markus Ojala tutkii mediaa ja poliittista viestintää Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Markkinakurin Eurooppa on saavuttamaton utopia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.