Vuosi 1989: Osa I – Euroopan vuoden 1989 aatteellinen perintö

Lukuaika: 5 min.

Berliinin muurin kaatumisen perintö otettiin tapahtuneen 30-vuotisjuhlavuonna vastaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Miksi vuoden 1989 visio ei ole kestävällä tavalla toteutunut?

Historialliset merkkivuodet virittävät arviointeja tapahtuneen syistä ja seurauksista. Käännekohtaan liittyy yhtä lailla uhka kuin mahdollisuus, mutta harvoin ovat aikalaiset kohdanneet muutoksen niin optimistisina kuin vuonna 1989 avautuneen tapahtumasarjan pyörteissä.

Sitäkin silmiinpistävämpää on, miten ristiriitaisissa ja sekavissa tunnelmissa Berliinin muurin kaatumisen perintö on kohdattu 30 vuotta myöhemmin.

Neuvostoliiton ja sen johtaman liittokunnan kaatuminen tulkittiin liberalismin voitoksi, joka Yhdysvaltain ja laajemmin lännen johdolla muokkaisi ja hallitsisi kansainvälistä järjestystä Euroopassa ja myös globaalisti. Tänään pyrkimysten ja tulosten välillä ammottaa kuilu ja liberaalien ajatusten ja rakenteiden kestävyyttä epäillään.

Kahtiajaon päättymisen tuli avata ikkuna uuteen kansainvälisten suhteiden aikakauteen, mutta ”kylmän sodan jälkeiselle järjestykselle” ei ole vakiintunut muuta sisältöä tai nimeä. Pikemminkin nähdään taantumista aikaan, jota keskinäisriippuvuuden sijaan hallitsee uudenlainen suurvaltojen kilpailu.

Kylmän sodan jälkeen nähdään taantumista aikaan, jota keskinäisriippuvuuden sijaan hallitsee uudenlainen suurvaltojen kilpailu.

Arvojen puolesta historia ei olekaan ”loppunut” eikä pelkistynyt liberaalin mallin etenemiseksi. Kiinan ja Venäjän autokratia tarjoaa ja ajaa vaihtoehtoa läntiselle demokratialle, joka ottaa harha- ja taka-askeleita jopa Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Kaikkein perustavin kysymys koskee valtansa huipulla olleen Yhdysvaltain tahtoa tai kykyä säilyttää hegemoninen asemansa, mihin keskitytään erityisesti tämän artikkelin toisessa osassa. Tämä kaksiosainen artikkeli ei käsittele koronakriisiä, joskin se kuvaa muuttuvaa kansainvälistä järjestystä, johon pandemia on iskenyt.

 

Miksi vuoden 1989 liberaali visio ei toteutunut?

Sekä politiikan että historian näkökulmasta on pitkään pohdittu, miksi vuoden 1989 visio ei ole kestävällä tavalla toteutunut. Kun vuoden 1989 tapahtumista oli kulunut 30 vuotta, merkkivuonna 2019, julkaistiin johtavien ajatushautomoiden tuottamina neljä eri näkökulmista kylmän sodan loppua lähestyvää kokoomateosta, joiden sivuilla esiintyy tapahtuneen kokijoita sekä tämän päivän poliittisia toimijoita ja tutkijoita.

Ulkopolitiikan tutkija Constanze Stelzenmüller viittaa suosittuun neuvostoajan vitsiin vastauksena kysymykseen siitä, voiko tulevaisuutta ennustaa: ”Kyllä, ei mitään ongelmaa. Tiedämme tarkasti, mitä tulevaisuus tuo. Ongelmamme on menneisyys: se muuttuu kaiken aikaa.”

Sitkeä vuoden 1989 historiallisten narratiivien kilpailu onkin saanut merkkivuodesta lisäkierroksia. Kokoomateoksissa aikalaiset pääsääntöisesti puolustavat tehtyjä ratkaisuja tai toistavat niiden arvostelua.

Toisaalta tapahtunutta voidaan tarkastella myös liberalismin hukattuna tilaisuutena, jolloin haetaan oppia virhearvioinneista ja pohditaan analyyttisesti vaihtoehtoja. Uuden ja yhtenäistyvän Euroopan rakentamisessa syntyi valuvikoja, jotka ovat aiheuttaneet takaiskuja.

Tällöin arvioidaan, olivatko muutokset riittäviä ja luonteeltaan uudistuksia vai lähinnä läntisten periaatteiden ja instituutioiden säilyttämistä ja sopeuttamista.

Tapahtunutta voidaan tarkastella myös liberalismin hukattuna tilaisuutena.

Kolmantena näkökulmana voidaan kysyä, olisiko vuoden 1989 pohjalta Euroopan liberaalia vyöhykettä laajennettaessa ollut mahdollistakaan ennakoida geopoliittisten voimasuhteiden muutoksia, globalisaation kriisejä tai teknologisia ja taloudellisia megatrendejä, jotka ovat mullistaneet kansainvälisen asialistan ja tärkeysjärjestyksen.

Harva näki Kiinan nousun liberalismin hegemoniaa uhkaavana muutostekijänä. Vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssi- ja talouskriisin seurauksena liberalismi menetti uskottavuuttaan globaalina talousmallina ja läntisten hyvinvointiyhteiskuntien perustana. Liberaalin demokratian vaihtoehdottomuus on saattanut ruokkia populistista ja nationalistista reaktiota ja vahvistaa ”illiberalismia”.

 

Liberaalin hegemonian hallinta ja muutos

Valtapoliittinen hegemonia on strateginen taitolaji – etenkin maailmanpolitiikassa. Vuosi 1989 aloitti tapahtumasarjan, jonka mahdollisuudet yhdysvaltalaisen hegemonian lujittamiselle olivat poikkeukselliset.

Strategian tehtäväksi voidaan nähdä ottaa edessä oleva askel niin, että saavutetaan paras mahdollinen tulos käsillä olevien keinojen avulla. Toisaalta strategia voi antaa politiikalle suunnan pitämällä tähtäimessä suuret tavoitteet ja sovittamalla keinot niiden kanssa yhteen.

Vuoden 1989 käänteessä poliittisilla johtajilla oli poikkeuksellinen tilaisuus osoittaa strategista valtiomiestaitoa yllättäen avautuneissa tilanteissa ja antaa samalla suuntaa kansainväliselle järjestykselle.  Valinnat koskivat geopolitiikan määrittämää asialistaa kuten rajoja, sotilaallisia voimasuhteita, etupiirejä ja historian painolasteja.

Vuosi 1989 aloitti tapahtumasarjan, jonka mahdollisuudet yhdysvaltalaisen hegemonian lujittamiselle olivat poikkeukselliset.

Samalla oli vahvistettava liberaalin siirtymän ajureina toimivia yhteisiä käyttäytymisnormeja ja uudistettava niitä toteuttavia ja valvovia kansainvälisiä instituutioita.

Yhdysvaltain ja sen läntisten liittolaisten ja kumppaneiden asialistaan kuuluivat Saksan yhdistyminen, Naton laajentuminen ja demokratiaan siirtyvien Keski- ja Itä-Euroopan maiden asemoituminen. Nämä kaikki lisäksi vaikuttivat toisiinsa uuden Euroopan muotoutumisessa.

Kaikkiin kolmeen tapahtumasarjaan kytkeytyi toiselta puolelta luhistuva Neuvostoliitto, joka haki tuolloisen kommunistisen puolueen pääsihteerin ja presidentin Mihail Gorbatšovin vetämästä uudistuksesta lopulta turhaan oman asemansa säilyttämistä. Sen seuraajana Venäjä jatkoi heikoista asemista suurvallan perintöä.

Varsovan liittoon kuuluneiden maiden poliittisten järjestelmämuutosten käynnistyminen Puolassa ja Unkarissa edisti Berliinin muurin murtumista. Yhtä olennaista oli Gorbatšovin toteuttama Brezhnevin opin kumoaminen, jonka mukaan Neuvostoliitto ei puuttuisi aseellisesti muutoksiin sosialistisissa liittolaismaissa.

Länsi ymmärsi tilanteen herkkyyden ja tarpeen välttää tilanne, jossa sitä syytettäisiin tarkoituksellisesta entisen vastapuolen heikkouden hyväksikäytöstä. Saksan yhdistymistä ja Keski-Euroopan järjestelmämuutosta tukiessaan silloinen Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush varoi horjuttamasta Gorbatšovin pyrkimystä neuvostovallan hallittuun muutokseen ja vanhoillisen opposition torjumiseen.

Koska Gorbatšovin oli välttämätöntä edistää maansa suhteita länteen pysyäkseen vallassa, Yhdysvalloilla oli toisaalta varaa ehdollistaa yhteistoimintansa jatkuminen Neuvostoliiton rauhalliseen käyttäytymiseen Baltiassa ja avauksiin asevalvonnassa.

 

Vuosi 1989 vuodesta 2019 katsottuna

Arvioitaessa vuoden 1989 historiallista perintöä on huomattava, että Euroopan merkitys maailmanjärjestyksessä ylipäätään on muuttunut ja eri tavoin vähentynyt.

Yhdysvaltain vetämästä liberalismin valtakaudesta on vaikeata hakea juurisyitä ”lännettömyyteen”, eli maailmanjärjestykseen, joka muuttuu yhä vähemmän läntiseksi ja jossa länsi itse on vähemmän läntinen – ainakin aiemmin ymmärretyllä liberalismipainotteisella tavalla.

Yhtä suuri laadullinen ero Berliinin muurilta on maailmaan, jossa valta on ymmärrettävä globaalina ja monikäsitteisenä ilmiönä ja jossa valtapoliittinen hegemonia on nähtävä hajottavana eikä vakauttavana rakenteena.

Monet vuoden 1989 yhteydessä tai sen jälkeen tehdyistä keskeisistä maailmanpoliittisista ratkaisuista ovat johtaneet pysyviin muutoksiin. Kuitenkin ainakin yhtä monen vaikutus on yhä kesken, tai jäänyt avoimeksi. Tulokset ovat diplomaattisesti historiallisia, mutta institutionaalisesti ne monilta osin pyrkivät sopeutumaan liberaalin hegemonian maailmaan – säilyttämään Yhdysvaltain aseman ainutlaatuisena suurvaltana.

Muuttuneet voimasuhteet heijastuivat jakautuneen Euroopan ajoilta periytyneiden läntisten instituutioiden laajentumisen toimiessa muutoksen välineenä. Saksan yhdistyminen ja nousu eurooppalaisen talouden ja politiikan ytimeen, joka kovin aiheutti epäilyä vuonna 1989, on nyt keskeistä sekä Euroopan unionin että Naton toimintakyvyn kannalta.

Naton laajentumisesta tuli monimutkainen tapahtumasarja, joka ei ole tuottanut kiistatonta tai yksiselitteistä lopputulosta. Yhdysvaltain viime kädessä sanelemat ratkaisut ovat jääneet hankalaksi perinnöksi, josta käydään yhä poliittista ja tutkimuksellista kamppailua historiankirjoituksessa suhteessa presidentti Vladimir Putinin Venäjään.

Maastrichtin sopimuksen kautta poliittisena toimijana voimistunut Euroopan unioni onnistui pitkälle strategisessa tehtävässään tukea Keski-Euroopan maiden siirtymää demokratian, ihmisoikeuksien ja markkinatalouden perustalle. Tehtävän keskeneräisyyttä osoittaa, että muutoksen kärjessä jäseniksi tulleet Puola ja Unkari ovat vuonna 2020 unionin tutkinnan kohteina demokratian periaatteiden polkemisesta.

Yhtenäistyvää Eurooppaa toteuttamaan ei ole perustettu yhteistä rakennetta, jolle olisi siirretty itsenäistä toimivaltaa tai riittävää toimintakykyä turvallisuusjärjestyksen uudistamiseksi. Vuonna 1990 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) laati ”demokratian, rauhan ja yhtenäisyyden” Euroopalle Pariisin peruskirjan, joka ei kuitenkaan ole onnistunut tuottamaan lupaamaansa institutionaalista tai normatiivista linjaa.

ETYKin seuraajana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) on paljolti säilynyt laadullisesti entisellään huolimatta toistuvista hankkeista monenkeskisyyden vahvistamiseksi.

Venäjän vetäminen yhteisten arvojen polulle ja syvenevään kumppanuuteen Naton ja EU:n kanssa on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen.

Venäjän vetäminen yhteisten arvojen polulle ja syvenevään kumppanuuteen Naton ja EU:n kanssa on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Venäjän sitoutuminen yhteiseen järjestykseen osoittautui alusta lähtien epävarmaksi ja kääntyi voimapoliittiseksi pyrkimykseksi palata suurvallan asemaan yhteisistä säännöistä piittaamatta ja välivyöhykkeen maiden turvallisuutta horjuttamalla.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Venäjä on etääntynyt normatiivisesti ja institutionaalisesti entistä pidemmälle lännestä ja muustakin Euroopasta.

Vaihtuvan hegemonian tulevaisuus?

Vuoden 1989 perinnön arvioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Euroopasta ei ole tullut täysin presidentti Bushin hahmottelema ”yhtenäinen, vapaa ja rauhassa keskenään”. Yhdysvallat nousi ensin kiistattomaan johtoasemaan, jossa se kykeni määrittämään eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista raamia, mutta vetäytyi sitten omien toimiensa seurauksena valtapoliittisesta hegemonin roolista Euroopassa. Tätä käsitellään enemmän artikkelin toisessa osassa.

Yhdysvaltain politiikan painopiste on jo pidemmän aikaa siirtynyt Euroopasta kohti Aasiaa, jotta se voisi vastata paremmin kilpailuun Kiinan kanssa. Kun Yhdysvallat samalla osoittaa merkkejä liberaalista hegemoniasta luopumisesta, jää vuoden 1989 perinnön vaaliminen yhä enemmän eurooppalaisten toimijoiden vastuulle.

Yhdysvaltain politiikan painopiste on jo pidemmän aikaa siirtynyt Euroopasta kohti Aasiaa, jotta se voisi vastata paremmin kilpailuun Kiinan kanssa

Eurooppalaisilla valtioilla taas on omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset ongelmansa, jotka vuotavat sisäpolitiikkaan ja aiheuttavat vaikeuksia vastata liberaaleja arvoja noudattaen rajat ylittäviin haasteisiin kuten pakolaiskriisiin.

Ennemmin tai myöhemmin edessä on uusi käänne, jolloin paikataan ja jatketaan vuoden 1989 jälkeen tehtyjä ratkaisuja ja haetaan uusia aineksia Euroopan turvallisuusjärjestykseen – ehkä myös uudella nimellä ja uudenlaisella aatteellisella suunnalla.

 

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

1 Trackback / Pingback

  1. Vuosi 1989: Osa II – Yhdysvaltain hegemonia vuoden 1989 jälkeen – Politiikasta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*