Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime presidentinvaalikamppailussa ehdokkaat kautta linjan sanoivat presidenttinä ajavansa ”Suomen etua”. Se, että vaaleissa valittiin ”Suomen” presidenttiä, tekee puhetavan ymmärrettäväksi. Silti se on kyseenalaista provinsialismia, paikallisen näkökulman nostamista mittapuuksi Euroopan politiikalle. Miksi ”Suomi” olisi tärkeämpi kuin EU, jonka jäsen Suomi on?

Euroopan parlamentin (EP) vaaleissa on helpompi ymmärtää, että valitut edustajat eivät voi tyytyä ajamaan jäsenmaansa etua, miten se sitten ymmärretäänkään. Parlamentaarinen politiikka nojaa käsitykseen edustajan vapaudesta vastakohtana riippuvuudelle. Tämä Quentin Skinnerin teoksessa Liberty before Liberalism uusroomalaiseksi kutsuma vapauskäsitys on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin ennenkin. Parlamentaarisen vapauden historialliset muodot ovat puhevapaus, vapaat ja reilut vaalit, parlamentaarinen koskemattomuus sekä ennen muuta vapaa mandaatti, jotka ovat edustajien itsenäisen kannanmuodostuksen edellytyksiä.

Vapaa mandaatti ei ole vain juridinen periaate, vaan myös debatoivan parlamentin edellytys. Se tarkoittaa myös edustajien sitoutumattomuutta heitä äänestäneiden, heidän puolueidensa ja niiden ohjelmien sekä heidän vaalipiiriensä – siis toistaiseksi EU:n jäsenvaltioiden – kantoihin. Ohjelmat ja lupaukset kattavat vain pienen osan niistä kysymyksistä, joita parlamentin jäsenet kohtaavat. Parlamentin asialistalle tulee kysymyksiä, joihin heillä ei voi olla valmiita mielipiteitä ja he joutuvat tekemään yksilöllistä harkintaa vaativia poliittisia valintoja, vaikka heidät onkin valittu puolueiden listoilta ja EP:n puolueryhmien ”piiskurit” (whips) antavat ohjeita äänestyksiin.

EU:ssa parlamentin jäsenten vapaus on myös olennainen osa parlamentin ylivaltiollista luonnetta. Parlamentti debatoi EU:n politiikan suunnasta, sisällöstä ja muodoista, deliberoivan retoriikan tyylin mukaisesti. Se ei käy diplomaattisia neuvotteluja jäsenmaiden delegaattien kesken ja puolueryhmittymien merkitys on rajoitetumpi kuin jäsenmaiden parlamenteissa. Tässä mielessä europarlamentaarikot eivät voi ajaa mitään kansallista etua, vaan heidän on laajennettava näköalaansa koskemaan eurooppalaisen politiikan suuntaa ja muotoja.

Esitys eurooppalaisesta parlamentaarisesta hallituksesta

Ylivaltiollinen eurooppalaisuus ymmärrettiin jo EP:n alkulähteenä pidettävän hiili- ja teräsunionin yhteisessä edustajakokouksessa (Assemblée commune), jonka edustajat ryhmittyivät puolueblokkeina, eivät kansallisina valtuuskuntina. Syyskuussa 1952 hiili- ja teräsunionin ministerien aloitteesta asetettiin Euroopan poliittisen yhteisön perustuslakia valmistellut niin sanottu Ad Hoc Assembly, jonka muodostivat yhteisön jäsenmaiden (Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska) parlamentaarikkojen keskuudesta valitut edustajat.

Ad Hoc Assembly esitti perusteellisten debattien jälkeen maaliskuussa 1953 yhteisölle parlamentaarista järjestelmää. Luonnoksen (Draft Treaty) mukaan Euroopan hallituksen (European Executive Council) puheenjohtajan olisi valinnut Euroopan parlamentin ylähuone eli jäsenvaltioiden parlamenttien valitsema senaatti. Euroopan hallitus olisi ollut vastuussa Euroopan parlamentin molemmille kamareille, joista toinen olisi ollut yleisillä ja suorilla valittu Kansojen kamari.

Suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista.

Olen käsitellyt Ad Hoc Assemblyn valiokunta- ja täysistuntodebatteja tulevassa tulevassa kirjassani At the Origins of Parliamentary Europe. Supranational parliamentary government in debates of the Ad Hoc Assembly for the European Political Community in 1952–1953. Ranskan kansalliskokous kuitenkin hylkäsi suunnitelman vuonna 1954, eikä Euroopan integraatiossa ole sen jälkeen erilaisista yrityksistä huolimatta päästy lähellekään parlamentaarista hallitusta.

Parlamentaarinen hallitus vaatisi EU:ssa uutta ajatustapaa, mutta realistista olisi vahvistaa Euroopan parlamenttia ”neuvostodiplomatian” elimien kustannuksella, siis suhteessa Euroopan unionin neuvostoon ja Eurooppa-neuvostoon, joissa jäsenmaiden hallitukset ovat edustettuna. Parlamentaarisen ja diplomaattisen edustuksen ero on politiikan teoreetikko Max Weberin Wahlrecht-pamfletin mukaan siinä, että parlamentissa äänet lasketaan eikä punnita. Kun neuvostoissa äänestetään, niiden päätöksentekoon sisältyy tämä parlamentaarinen ulottuvuus.

EU:n parlamentaarinen heikkous on kuitenkin yksimielisyyden vaatiminen neuvostoissa, siis jokaisen jäsenmaan veto-oikeus. Se on hiili- ja teräsyhteisön perintöä. Alkuperäisen kuuden jäsenmaan yhteisössä tällä ei ollut kovin ratkaisevaa merkitystä, mutta 27 jäsenmaan unionissa veto-oikeus lamaannuttaa koko unionin toimintaa, kuten on nähty viime aikoina etenkin Unkarin kannanotoissa. Ad Hoc Assemblyn esittämässä kaksikamarijärjestelmässä jäsenmaiden ministerineuvostoa nimenomaan ei kelpuutettu senaatiksi, mutta se olisi säilytetty neuvoa-antavana toimielimenä Euroopan hallitukselle.

Politiikkaa ajateltava eurooppalaisesti

En ole voinut välttyä vaikutelmalta, että suomalaiset poliitikot ja toimittajat 30 EU-jäsenvuoden jälkeen valtaosin edelleen käsittelevät EU:ta ikään kuin se olisi yksi Suomen politiikan välikappale muiden joukossa. Tällä en tarkoita vain EU:n polttoaine-, metsä-, suo- ja turve- ym. politiikan torjuntaa ikään kuin selkäytimellä, ilman valmiutta tarkistaa omia käsityksiä. Myös liittymistä euro- ja Schengen-alueisiin on perusteltu suomalaisittain, eikä Euroopan kannalta, eikä myöskään annettu parlamentaariselle debatille valtaa muodostaa EU:n poliittinen linja. Toki ainakin europarlamentaarikkoina toimineet Heidi Hautala ja Satu Hassi näkevät ”kansallinen etu”-puheen läpi, ja ovat valmiita vähintäänkin kyseenalaistamaan koko käsitteen.

Sekä parlamentaarinen menettely että EU:n ylivaltiollinen luonne edellyttävät eurooppalaista ajattelua politiikasta. Kuitenkin suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista. Jälkimmäinen ajatus esitettiin jo Ad Hoc Assemblyn debateissa, mutta sitä pidettiin 1950-luvun alussa hieman ennenaikaisena.

Valtioiden välinen diplomatia eli neuvottelut kiinteiden osapuolten välillä, on klassinen malliesimerkki ”meikäläisyyspolitiikasta”. Historiallisesti erilaisten ryhmien omien etujen ajaminen on tietysti ymmärrettävää ja se on aikanaan vetänyt ihmisiä mukaan poliittiseen toimintaan erilaisiin ”me”-käsityksiin vedoten.

Politiikka etäisyydenottona

Meikäläisyyspolitiikasta puuttuu politiikalle yleisemmin tunnusomainen ”etäisyys asioihin ja ihmisiin”, kuten Max Weber ilmaisi Politik als Berufissa vuonna 1919, sekä pelkän sääntöjen noudattamisen riittämättömyyden tunnustava ”laajennettu ajatustapa”, josta Hannah Arendt postuumisti vuonna 1978 julkaistuissa Kant-luennoissaan puhui. Toisin sanoen politiikka on jotakin, mikä edellyttää irtiottoa, irrottautumista välittömistä – tai sellaisilta näyttävistä – omista eduista. Siitä mitä joku on, ei voida päätellä sitä, mitä voi ja mitä tulee tehdä, vaan nämä on ymmärrettävä avoimen debatin ja kiisteltyjen valintojen kysymyksiksi.

Jo Ad Hoc Assemblyn debateissa korostui edellä mainitsemani vapaus riippuvuudesta siten, että eurooppalaistamiseen sisällytettiin myös yksilöiden itsenäisyyden vahvistamisessa heidän ”omia” valtioitaan vastaan sekä demokratian ja ihmisoikeuden turvaaminen jäsenvaltioissa ylivaltiollisen kontrollin kautta. Tänä päivänä Schengen-alue, yhteisvaluutta euro ja Interrail-järjestelmä ovat esimerkkejä eurooppalaisesta ajattelusta, jota on tärkeä puolustaa ”rajat kiinni”-linjaa vastaan.

Suoranaisen vastakohdan meikäläisyyspolitiikalle formuloi Jean-Paul Sartre, joka katsoi pamfletissaan Plaidoyer pour les intellectuels, että ”intellektuelli on henkilö, joka sekaantuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu”. Intellektuellin käsite muodostui 1800-luvun lopulla Ranskassa, kun kokonainen joukko toimittajia, taiteilijoita ja tutkijoita asettui julkisesti vaatimaan juutalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin vakoilutuomion purkamista.

Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle. Näissä kysymyksissä joudutaan tekemään valintoja myös sinänsä toivottavina pidettävien tavoitteiden kesken. Tuleeko esimerkiksi EU:ta vahvistaa pikemminkin laajentamalla sitä uusiin jäsenmaihin, vai syventämällä ylikansallista päätösvaltaa? Vai onko luontokato suurempi vaara, kuin mahdollisuus korvata auto- ja lentokonematkustusta rautatiesilloilla tai -tunneleilla?

Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle.

Nykyisin poliitikon – niin ammatti-, osa-aikaisen kuin tilapäispoliitikon, Weberin termejä käyttääkseni – on toimittava sartrelaisen intellektuellin tavoin. On välitettävä asioista, jotka eivät itselle kuulu, on arvioitava tilanteita riittävältä etäisyydeltä ja parlamentin jäsenenä on tutustuttava teemoihin, joista ei ole aikaisemmin kuullutkaan. Tämä kaikki edellyttää valmiutta käyttää poliittista mielikuvitusta ja arvostelukykyä ennen kuin ottaa kantaa. Parlamentaarinen debatti on paras tilaisuus tällaiseen näköalojen laajentamiseen.

Esimerkkini 1950-luvun debateista havainnollistaa sitä, että puntarointi vaihtoehdoilla koskee sekä poliittista linjaa että poliittisesti käytettävissä olevia pelivaroja. EU ylivaltiollisena pelikenttänä operoi erilaisella agendalla ja edellyttää erilaista poliittista ajattelua kuin jäsenvaltioiden sisäpolitiikka, johon Eurooppa-teema on samalla tuonut uuden ulottuvuuden. Ad Hoc Assemblylla oli Eurooppa-visio, jossa hallitustenvälinen diplomatia oli korvattu ylivaltiollisella parlamentarismilla, jotta päästään debatoimaan eurooppalaisen politiikan vaihtoehdoista. Olisi korkea aika nostaa tämä esiin niin vaaleissa, parlamenteissa kuin muullakin käytävissä Eurooppa-debateissa.

Kari Palonen on Jyväskylän yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Julkaisu Irti provinsialismista Eurooppa-politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin noin 400 miljoonaa kansalaista valmistautuu äänestämään unionin parlamenttivaaleissa kesäkuussa 2024. Tarkoituksena on valita 720 edustajaa maanosan ainoaan parlamenttiin, jolla ei ole oikeutta tehdä lakialoitteita. Tällä hetkellä kyselytutkimukset viittaavat siihen, että euroskeptinen äärioikeisto olisi ottamassa vaalivoiton.

Ennustusten valossa äärioikeistoryhmät voisivat saada yhteenlaskettuna neljänneksen parlamentin paikoista. Tämä on herättänyt kommentoijissa huolta siitä, että vaalitulos voisi toteutuessaan muuttaa olennaisella tavalla Euroopan suuntaa.

Äärioikeiston gallupsuosiota koskeva keskustelu näyttää uudessa valossa sen, että Euroopan parlamentilla on edelleen vähän vaikutusvaltaa verrattuna tavanomaisiin parlamentteihin. Euroopan unionin kontekstissa onkin keskusteltu paljon unionin niin sanotusta demokratiavajeesta.

Usein esitetyn kritiikin mukaan päätöksenteko unionissa on siirretty etäälle demokraattisesti valituista poliitikoista, ja maanosan kannalta merkittävimmät päätökset tehdään suljettujen ovien takana. Kriittinen keskustelu parlamentin valtaoikeuksista muuttuu uudella tavalla kiinnostavaksi nyt, kun näyttää ensimmäistä kertaa siltä, että olennainen osa parlamentaarikoista voi pian edustaa euroskeptistä äärioikeistoa. Käsillä oleva tilanne auttaa ehkä hahmottamaan yhden näkökulman siihen, miksi unionin tosiasiallinen päätöksenteko on haluttu eristääparlamentarismista.

Nykykeskustelun ymmärtämiseksi on olennaista hahmottaa, että koko unionin järjestelmä on luotu toimimaan demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella. Kun nykyisen unionin esiaste perustettiin vuonna 1957, kokonaisuuteen ei edes sisältynyt toimivaksi parlamentiksi miellettävää instituutiota. Alkuperäiseen järjestelmään kuului jäsenvaltioiden parlamentaarikoista muodostuva keskustelukokous, jolla ei ollut yhteisön toimintaa koskevaa päätösvaltaa.

Kuvaavaa on, että 1980-luvulla havahduttiin kesken oikeusprosessin siihen, ettei unionin tuomioistuimelle ollut perustettu toimivaltaa käsitellä parlamentin tekemiä päätöksiä. Syynä oli se, ettei parlamentin ollut ajateltu tekevän päätöksiä.

Miksi Euroopassa päädyttiin tällaiseen malliin 1950-luvulla? Eikö liberaalin demokratian vahvistaminen ja tukeminen ollut tärkeää, kun Länsi-Euroopassa juuri oli päästy eroon totalitaristisista hallinnoista?  

Yritykset demokraattisen yhteisön perustamiseksi epäonnistuivat

Euroopassa kokeiltiin 1940-luvulta alkaen useita erilaisia strategioita maanosan poliittiseksi yhdistämiseksi. Yrityksistä jokainen, johon liittyi demokratia, epäonnistui. Eräs ensimmäisistä integraatioyrityksistä oli eurooppalaisten federalistien pyrkimys käynnistää Euroopan kansojen poliittinen yhdentyminen alhaalta ylöspäin.

Projektia veivät eteenpäin etenkin italialaiset, Yhdysvalloista vertailukohtaa hakeneet federalistit, heistä tunnetuimpana Altiero Spinelli. Ajatuksena oli kerätä eri Euroopan valtioista kansalaisten tuki adressille, josta olisi muodostunut eräänlainen itsenäisyysjulistusta muistuttava paneurooppalainen demokraattinen momentti, ”perustuslaillinen hetki”. Ideana oli, että Länsi-Euroopan valtiot muodostaisivat poliittisen yhteisön, jonka legitimiteetti olisi tullut suoraan eurooppalaisilta ihmisiltä. Kansalaiset olisivat edustajiensa välityksellä muodostaneet Euroopan Yhdysvallat.

Hanke epäonnistui. Kansalaisilta ei saatu kerättyä projektille riittävää kannatusta, ja lopulta federalistisesta ideasta ei tullut sitä mallia, jonka pohjalta integraatioprojektia olisi lähdetty edistämään. Samalla kun tämä yritys kuopattiin, kuopattiin myös ajatus sellaisesta integraatiomallista, jonka taustalla olisi selvä eurooppalaisten kansalaisten tuki.

Valtiosääntöteorian näkökulmasta tällöin hylättiin se liberaaliin valtiosääntöajatteluun kuuluva oppi, että poliittisen järjestyksen oikeuttavana tekijänä olisi demokraattinen tahdonilmaus. Kokeilemalla oli selvitetty, ettei riittävän laajaa kansalaisten tukea hankkeelle ollut osoitettavissa.

Mallin toteutuminen epäonnistui tavalla, joka selittää paljon nykyisen unionin toimintalogiikasta. Kysymys perussopimusten kokonaisuudesta politisoitui ranskalaisessa yhteiskunnassa avoimeksi konfliktiksi, joka repi kansakuntaa ja poliittista järjestelmää.

Seuraavaksi yritettiin jotain muuta. Uudessa mallissa tarkoituksena oli luoda ”Euroopan poliittinen yhteisö” (Communauté politique européenne), joka edelleen muistutti rakenteeltaan ja idealtaan liittovaltiota. Uudessa mallissa kuuden Länsi-Euroopan valtion (Ranska, Italia, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Länsi-Saksa) edustajat kävivät neuvotteluita kansainvälisen diplomatian hengessä, ja kansalaisten suorasta edustuksesta perustamisvaiheessa oli luovuttu.

Ehdotettu perustamissopimus oli kuitenkin selvän parlamentaarinen: malliin sisältyi kaksikamarinen parlamentti, joka olisi toiminut yhteisön lainsäätäjänä. Parlamentin alahuone olisi edustanut suoraan eurooppalaisia ihmisiä ja sen edustajat olisi valittu suorilla yleiseurooppalaisilla vaaleilla.

Mallin toteutuminen epäonnistui tavalla, joka selittää paljon nykyisen unionin toimintalogiikasta. Kysymys perussopimusten kokonaisuudesta politisoitui ranskalaisessa yhteiskunnassa avoimeksi konfliktiksi, joka repi kansakuntaa ja poliittista järjestelmää. Etenkin tietyt eurooppalaisiin asevoimiin liittyvät kysymykset kärjistyivät Ranskassa yhteenotoiksi, jotka jakoivat perheitä ja räjäyttivät pintaan historiallisia traumoja. Lopulta Ranska kieltäytyi ratifioimasta Euroopan poliittisen yhteisön perustamissopimusta ja romutti näin vuosien työn, jossa oli itse ollut keskeisessä roolissa.

Integraatioprojektin uusi vihollinen: Julkinen poliittinen keskustelu

Neuvottelut Euroopan yhdistämiseksi alkoivat alusta, mutta tällä kertaa hankkeella oli kaksi uutta hengenvaaralliseksi osoittautunutta vihollista: politiikka ja julkinen keskustelu. Uusissa neuvotteluissa Euroopan yhdentymiskehitystä päätettiin edistää olennaisesti uudenlaisella lähestymistavalla. Uusi strategia oli saanut inspiraationsa varsinkin niin sanotulta neofunktionalistiselta koulukunnalta kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Neofunktionalismin oppi-isien, kuten David Mittranyn ja Ernst B. Haasin, ajattelussa korostui oppi, jonka mukaan toimiva kansainvälinen yhteistyö on luonteeltaan teknokraattista ja välttää viimeiseen asti repimästä auki tulehtuneita kysymyksiä politiikasta ja identiteetistä.

Samaan aikaan nähtiin, että Euroopan tuhonneet totalitaristiset järjestelmät olivat saaneet alkunsa nimenomaan politiikasta ja ennen kaikkea massojen poliittisesta osallistumisesta. Ernst B. Haasin luonnehdinnan mukaan politiikka rinnastui ”infantiileihin käyttäytymisen piirteisiin”, kun taas teknokraattinen hallinnointi edusti ”kypsää mieltä ja tervettä yhteiskuntaa”. Hypoteesina oli, että ajan myötä yleisesti hyväksyttyjen, itsestään selvien asioiden joukko laajenisi vieden samalla yhä enemmän asioita pois poliittisen keskustelun piiristä.             

Neuvottelut Euroopan yhdistämiseksi alkoivat alusta, mutta tällä kertaa hankkeella oli kaksi uutta hengenvaaralliseksi osoittautunutta vihollista: politiikka ja julkinen keskustelu.

Uusiin neuvotteluihin lähdettiin toisin sanoen aiempiin yrityksiin nähden päinvastaisella linjalla. Sen sijaan, että asialistalla olisi ollut poliittinen liittovaltio tai edes viittauksia politiikkaan, päätettiin edistää tulliyhteistyötä. Uudessa integraatioprojektissa oli tarkoitus sopia niin pitkäveteisistä asioista, ettei julkinen mielenkiinto varmasti kirvoittaisi Ranskan kaltaista katastrofia ja näin vaarantaisi toistamiseen koko hanketta.

Poliittisen euforian sijaan neuvottelijat tulivat ulos puuduttavan Rooman sopimuksen kanssa. Hankkeen kulmakiven muodostivat pikkutarkka sääntely tulliyhteistyöstä sekä typerryttävän tekniset askelmerkit kohti yhteisiä hyödykemarkkinoita. Uudessa ”Euroopan talousyhteisön” perustavassa Rooman sopimuksessa kaksikamarinen parlamentti oli vaihtunut alussa mainittuun ”parlamentaariseen kokoukseen”, joka oli niin merkityksetön, ettei ollut aihetta edes perustaa tuomioistuimelle toimivaltaa arvioida sen toimia.

Lähestymistapa toimi. Paitsi että poliittisesti lähes mahdoton hanke saatiin toteutumaan, se on olemassa yhä tänä keväänä.   

Demokratiavaje – Ei ongelma, vaan ratkaisu

Unionin demokratiavajetta koskevan kritiikin osalta on siis tärkeää hahmottaa, että poliittinen apatia ja puuttuva demokraattinen legitimiteetti eivät ole olleet unionille ongelmia, vaan ratkaisuja Euroopan kansalaisten kollektiivista tukea ei ole koskaan onnistuttu osoittamaan vaaleissa, ja julkisella poliittisella keskustelulla on maine pikemminkin integraatioprojektin vaarantajana kuin sen kehittäjänä.

Unionin demokratiavajeesta keskustellessa valitellaan usein puuttuvaa yhteiseurooppalaista julkista tilaa, jonka nähdään olevan osasyynä eurooppalaisen poliittisen keskustelun puuttumiseen. Tilaa on kyllä rakennettu, mutta sitä pönkittävissä hankkeissa, kuten Euroviisuissa ja eri urheilulajien Euroopan mestaruuskilpailuissa, kaikki poliittinen on nimenomaisesti kielletty.

Parlamentilla on tärkeä symbolinen ja myös poliittinen roolinsa, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa välttämätön integraatioprojektin toteutumiselle tai jatkumiselle.

Euroopan parlamentin valtaoikeuksia on sittemmin laajennettu ja se on 1970-luvulta alkaen valittu suorilla vaaleilla. Myöhemmillä muutoksilla on oma olennainen merkityksensä, mutta se ei muuta valitun integraatiomallin peruslogiikkaa. Olennainen yhdentymiskehitys on toteutettu syvällä taloussääntelyn teknisessä ytimessä, ja merkittävimmät edistysaskeleet on otettu muualla kuin Euroopan parlamentissa.

Projektia viedään eteenpäin unionin tuomioistuimen ratkaisuilla, Euroopan keskuspankin ja euroryhmän kokouksilla, unionin toimielinten palveluksessa olevan juristikunnan oikeudellisilla tulkinnoilla sekä ennen kaikkea jäsenvaltioiden johtajien neuvotteluissa suljettujen ovien takana. Parlamentilla on tärkeä symbolinen ja myös poliittinen roolinsa, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa välttämätön integraatioprojektin toteutumiselle tai jatkumiselle.

Merkittävimmät päätökset ovat edelleen parlamentin ulottumattomissa

Palataan spekulaatioihin Euroopan parlamentista, jossa tosiasiallista päätösvaltaa käyttäisi äärioikeisto. Minkälaista vahinkoa se voisi valituksi tullessaan aiheuttaa unionin toiminnalle? Parlamentti voisi painostaa unionia kieltäytymällä kategorisesti hyväksymästä uutta lainsäädäntöä ja unionin budjettia. Lisäksi parlamentti voisi erottaa komission puheenjohtajan ja vaatia komissiota eroamaan – jolloin jäsenvaltiot nimeäisivät tilalle uudet komissaarit.

Tällaisilla poliittisella painostuksella parlamentti voisi tosiasiallisesti saattaa unionin kaoottiseen ja hankalaan lukkotilanteeseen. Toisaalta parlamentilta puuttuisivat oma-aloitteiset keinot rapauttaa unionin toimintaa. Se ei voisi esimerkiksi tehdä itsenäisesti aloitteita uudesta lainsäädännöstä, eikä myöskään saattaa lainsäädäntöä voimaan ilman komission ja neuvoston myötävaikutusta.

Kaikkein olennaisinta kuitenkin on, että monet kuluneiden vuosien merkittävimmistä valtiosääntöoikeudellisista ratkaisuista on periaatteessa tehty ilman parlamentin osallistumista. Esimerkiksi koronakriisin jälkimainingeissa luotu NextGenEU-elpymispaketti, jonka myötä unioni loi itselleen oikeuden lainata markkinoilta 750 miljardia euroa, perustuu perussopimusten poikkeusartiklaan, joka ei edellytä parlamentin hyväksyntää. Rahojen käyttöä koskevassa päätöksenteossa parlamentilla on muodollinen rooli, mutta ei mitään todellista vaikutusvaltaa.

Sama koskee vuonna 2008 alkaneen eurokriisin aikana luotuja rahoitusjärjestelyitä, joiden merkitys unionille ja sen jäsenmaille on ollut valtava. Viime kuukausina on aloitettu keskustelu siitä, voisiko eurokriisissä luoduilla mekanismeilla rahoittaa unionin yhteistä puolustusta. Tähän parlamentilla ei voisi edes teoriassa olla kommentoitavaa, sillä koko järjestely on toteutettu näennäisesti unionin perussopimusten ulkopuolisella sopimuksella.

Unionin parjattu demokratiavaje ja teknokraattisuus ovat tavallaan rattilukkoja, joilla on varauduttu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon 2024 vaalitulos saattaisi äärimmillään johtaa.

Kokemustieto toisin sanoen osoittaa, että kriiseihin vastaaminen ei edellytä parlamentin myötävaikutusta. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että parlamentti voisi halutessaan estää unionin muita toimielimiä tai jäsenvaltioita viemästä integraatiota eteenpäin. Viime vuosien kuluessa parlamentin jo lähtökohtaisesti vähäistä valtaa on kavennettu entisestään, kun yhä suurempi osa merkittävistä taloudellisista päätöksistä on siirretty unionin budjetin ulkopuolelle.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta voi vastustaa, samoin äärioikeiston nousua. Kokonaiskuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista ymmärtää, että unionin parjattu demokratiavaje ja teknokraattisuus ovat tavallaan rattilukkoja, joilla on varauduttu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon 2024 vaalitulos saattaisi äärimmillään johtaa. Unionin todellisuudessa on mahdotonta arvioida, minkälaista konkreettista valtaa Euroopan parlamentti voisi lopulta käyttää.

Historioitsija Luuk van Middelaar on kuvannut Rooman sopimuksen järjestelmää eräänlaiseksi aikatunneliksi, jonka lupaus kohdistui laatimishetken sijaan tulevaisuuteen. Jäsenvaltiot astuisivat yhdessä tunneliin, suorittaisivat banaaleja toimia, ja astuisivat lopulta toisessa päässä ulos yhteisönä. Sama aikamatkailu näkyy unionin suhteessa demokratiaan.

Kun kansalaisten tukea laajalle poliittiselle integraatiolle ei onnistuttu 1950-luvulla saavuttamaan, ongelma ratkaistiin rakentamalla pitkäpiimäinen aikakone, joka viivyttäisi hankkeen pintautumista poliittisena kysymyksenä. Kansalaisten aktiivista kannatusta ei tarvittu – apatia oli itse asiassa parempi.

Jos kevään 2024 vaaleja koskevat skenaariot toteutuvat, pääsemme ehkä seuraavalla vaalikaudella katsomaan aikakonetta tarkemmin. Olemmeko ehtineet niin kauas tulevaisuuteen, ettei järjestelmää huojuta enää edes aktiivinen vastustus?          

OTM Tuuli Talvinko on väitöskirjatutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.

Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Äärioikeiston nousu voi auttaa ymmärtämään, miksi EU ei ole demokraattinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden EU-politiikkaa voidaan arvioida niin ohjelmien kuin käytännön poliittisten valintojen kautta. Edellinen tarjoaa ikkunan puolueiden ideologisiin tavoitteisiin ja linjauksiin, jälkimmäinen puolestaan kertoo enemmän Eurooppa-ulottuvuuden merkityksestä puolueissa.

Hallitus-oppositio-dynamiikka vaikuttaa merkittävästi puolueiden EU-kantoihin. Tyypillisesti hallitusvastuuta kantavat puolueet puolustavat EU-tason kompromisseja, kun taas oppositio puolestaan arvostelee ratkaisuja. Kuitenkin kansallisten puolueiden EU-poliittiset linjat ovat yleensä varsin pysyviä ja heijastelevat niiden ideologisia suuntauksia ja kannattajien näkemyksiä.

Lisäksi puolueet joutuvat ottamaan kantaa isoihin integraatioratkaisuihin. Tällaiset ’kovat valinnat’ – liittyen esimerkiksi perussopimusten muutoksiin, eurokriisiin tai koronaelvytyspakettiin – ovat usein puolueille sisäisesti vaikeita, mutta samalla ne kertovat siitä, mitä puolueet priorisoivat. Puolueet ovat yleensä päätyneet tukemaan integraation tiivistämistä ennen kaikkea siksi, etteivät ne jäisi kotimaisen hallitusyhteistyön ulkopuolelle.

EU-jäsenyyden alusta lähtien aina eurokriisin alkuun asti Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus integraatiosta. Paavo Lipposen sateenkaarihallitusten (1995–2003) muovaama integraatiomyönteinen linja nautti eduskuntapuolueiden tukea. Ainoastaan perussuomalaiset erottuivat EU-kriittisyydellään. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.

Kuitenkin tiedettiin, etteivät kansalaiset asennoituneet yhtä myönteisesti integraatioon kuin puolueet ja poliittinen johtomme. Täten integraation politisoituminen eurokriisin myötä ei ollut yllättävää. Tukipaketit ja Suomen vastuut eurokriisin hoidossa hallitsivat vuoden 2011 eduskuntavaaleja, joissa perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” osin EU:n kansallisen politisoitumisen ansiosta.

Eurokriisi muodostikin eräänlaisen käännekohdan Suomen Eurooppa-politiikassa, mutta muutoksen laajuutta ei pidä liioitella. Hallituskokoonpanojen vaihdokset ovat toki näkyneet entistä selvemmin. Petteri Orpon ja Juha Sipilän oikeistohallitukset ovat suhtautuneet nihkeämmin integraation tiivistämiseen, kun taas Antti Rinteen / Sanna Marinin hallitus oli avoimempi integraation syventämiselle.

Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisten puolueiden EU-linjauksia painottaen niiden muutosta 1990-luvulta lähtien. Kirjoituksen viimeisessä osiossa pohdimme kotimaisen Eurooppa-keskustelun tilaa. Puolueiden EU-tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä lähestyvissä eurovaaleissa, sillä ne tarjoavat aidosti toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja unionin kehittämiseksi. 

EU-myönteiset vasemmistopuolueet ja vihreät

Vertailevien tutkimusten mukaan vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella lähemmäs keskustaa sijoittuvat puolueet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta integraatiomyönteisiä. EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä. Nämä havainnot pätevät hyvin myös Suomeen.

SDP on ollut varsin yhtenäinen EU-politiikassa ja Lipposen perintö näkyy edelleen puolueen linjauksissa. Puolue korostaa mielellään unionin solidaarisuutta ja sosiaalista ulottuvuutta, mutta varsinaiset aloitteet ovat jääneet vähiin. Tosin puolue teki maaliskuussa 2024 avauksen EU:n rahoitusvälineestä, jonka tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kilpailua valtiontuilla EU:n sisällä. Talousintegraation osalta SDP on painottanut maamme keskustaoikeiston tavoin jäsenvaltioiden vastuuta omista budjeteistaan.

EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä.

Vasemmistoliiton ja vihreiden meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Lipposen hallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi rivejään jakaneen EU-jäsenyyskansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä integraatiomyönteisiksi puolueiksi.

Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vielä vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa puolue kritisoi voimakkaasti euroalueen talouspolitiikkaa, mutta sittemmin vasemmistoliitto on vihreiden tavoin painottanut enemmän EU-tason ilmastopolitiikan merkitystä ja unionin globaalia roolia. Puolueen vanhemmassa polvessa on tosin edelleen pieni, mutta jyrkän EU-kriittinen siipi.

Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti Euroopan parlamentin vaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan. 1990-luvun sisäinen hajaannus on tehnyt tilaa vahvalle EU-myönteisyydelle. Vihreät näkee EU:n ennen kaikkea välineenä ajaa kunnianhimoista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Samalla puolue suhtautuu hyvin myönteisesti Euroopan parlamentin valtaoikeuksien vahvistamiseen, EU:n budjetin kasvattamiseen ja esimerkiksi unionin verotusoikeuteen.

Hajaantunut keskustaoikeisto

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista. Varsinkin  kokoomuksessa mielipide-erot ovat tulleet pintaan. Konkreettisesti tämä tuli esiin puolueen suhtautumisessa EU:n koronaelpymisvälineeseen. Huhtikuussa 2021 kokoomuksen eduskuntaryhmä ilmoitti äänestävänsä tyhjää paketin osalta. Toukokuun ratkaisevassa äänestyksessä puolueen kolmestakymmenestäkahdeksasta kansanedustajasta kymmenen äänesti elvytyspakettia vastaan ja kaksi äänesti tyhjää.

Kokoomuksen sisäinen hajaannus on osa laajempaa eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden jakautumista EU-politiikassa. Keskustaoikeistolaiset puolueet ovat varsin samanmielisiä talouspolitiikasta, mutta niitä erottavat näkemykset ylikansallisen vallankäytön merkityksestä. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset keskustaoikeiston puolueet, on sisäisesti jakautunut liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Aikaisemmin kokoomus alleviivasi yhteisen valuutan ja sisämarkkinoiden merkitystä, mutta mikä on puolueen EU-politiikan ydin Nato-Suomessa?

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista.

Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui kesällä 1994 EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.

Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti tiiviimpää unionia, ei puolue ole ollut varsinaisesti innostunut kansainvälistymisestä. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen tuoreissa eurovaaliteeseissä tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa varsin osuvasti entisen pääministeri Juha Sipilän ”prosessikaavio”, jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa ”keskitietä”.   

Ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.  

EU-kriittiset perussuomalaiset  ja kristillisdemokraatit

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Perussuomalaiset on koko EU-jäsenyyden ajan suhtautunut kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa yksiselitteisesti vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran maahanmuuttovastaisuuteen.

Perussuomalaiset on selkeästi vähentänyt julkista EU-kritiikkiään pois lukien koronaelvytyspaketin näkyvä vastustaminen. Vuoden 2019 eurovaaliohjelmassaan perussuomalaiset käsittelivät laajasti eri vaihtoehtoja, joilla yhteisvaluutta eurosta voisi erota.

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.

Vielä tammikuussa 2023 Purra esitti, että ero EU:sta on edelleen puolueen pitkän aikavälin strategia. Syksyllä 2023 puolue oli Orpon hallituskoalitiossa ja otti puoluekokouksessaan etäisyyttä EU-eroon.

Puolue ei myöskään ole nostanut EU-teemoja eduskuntavaalikampanjoidensa keskiöön vuoden 2011 vaalien jälkeen. Taustalla on todennäköisesti puolueen tarve tehdä itsestään hallituskelpoinen.

Kristillisdemokraattien edeltäjä SKL vastusti EU-jäsenyyttä, mutta KD on suhtautunut varsin pragmaattisesti integraatioon. KD:n kohdalla on näkynyt hyvin hallitus-oppositio -dynamiikan vaikutus. Puolue esimerkiksi vastusti koronaelvytyspakettia, mutta on hallituksissa ollessaan tukenut integraatiota tiivistäviä ratkaisuja.

Puolueilla on vastuu EU-keskustelusta

Suomalaiset puolueet käsittelevät EU-teemoja eurovaaliohjelmissaan muiden eurooppalaisten puolueiden tavoin. Eurovaalien välillä keskustelu ja medianäkyvyys rajautuvat ensisijaisesti isoihin kriiseihin, kuten euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin, Brexitiin, koronaelvytyspakettiin ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Samalla periaatteellisempi keskustelu suurista linjoista jää taustalle.

Puoluejohtajat tuntuvat turhan usein valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia. Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä, ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Kun esitys tulee, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet.

Eurooppa-politiikasta kyllä väitellään, joskus kiivaastikin, mutta nämä keskustelut käydään ensisijaisesti suljettujen ovien takana. Kansallista EU-asioiden valmistelua ja erityisesti eduskunnan suuren valiokunnan toimintaa ovat ohjanneet luottamuksellisuus ja konsensushakuisuus. Nämä piirteet liitetään enemmän ulkosuhteisiin kuin sisäpolitiikkaan, jossa puoluepoliittiset ristiriidat ja julkinen keskustelu nähdään hyveinä.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet. Varsinkin EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuntuu jakavan puolueita sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Merkkejä tästä oli nähtävissä ennallistamisasetuksesta käydyssä keskustelussa.

Alkukesän europarlamenttivaalit tarjoavat hyvän tilaisuuden suomalaisille puolueille tuoda esiin omia EU-poliittisia kantojaan. Toisin kuin viisi vuotta sitten, eurovaaleja ei tällä kertaa käydä eduskuntavaalien varjossa.

Alustavat arviot puolueiden kampanjoista europarlamenttivaaleissa antavat aihetta varovaiseen optimismiin. Puolueiden EU-tavoitteissa on selkeitä eroja. Puolueet ovat tuoneet EU-poliittisia näkemyksiään eurovaaleissa esiin ennenkin ja tekevät niin toivottavasti myös tällä kertaa. Keskustelua olisi kuitenkin syytä jatkaa myös vaalien välillä.

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Suomalaisten puolueiden EU-politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvot nousivat näkyvämmin EU:n agendalle sekä oikeuttamaan sen toimintaa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Lissabonin sopimuksen (2009) eli uusimman Euroopan unionin perussopimuksen (SEU) toinen artikla määrittelee unionin perustana olevat arvot: ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina. Kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet noudattamaan näitä perusarvoja, mutta viime vuosina niitä on myös kyseenalaistettu.

EU:n eri instituutiot ovatkin kasvavassa määrin pyrkineet turvaamaan arvoja kehittämällä tehokkaampia välineitä niiden suojelemiseksi. Erityisesti kaudella 2019–24 monet EU:n arvoista ovat nousseet näkyvästi esiin ja poliittisten kamppailujen kohteeksi.

Tässä kirjoituksessa lähestyn kauden tapahtumia ja politiikkatoimia arvojen sekä niihin liittyvien haasteiden näkökulmasta. Tulkitsen arvot tärkeinä EU:n sisä- ja ulkopolitiikkaa ohjaavina periaatteina. Edellä lueteltujen perusarvojen ohella käsittelen integraation pääasiallista alkuperäistä tavoitetta eli rauhaa sekä laajempaa unionin kehitystä ohjaavaa periaatetta, kestävää kehitystä.

Koska arvot näyttäytyvät usein varsin abstrakteina asioina, tavoitteenani on tuoda näkyviin arvoihin liittyviä konkreettisia politiikan kysymyksiä. Lisäksi tuon esiin arvoihin liittyviä vastakkainasetteluja unionin sekä jäsenmaiden politiikan kehityksessä.

Unionin perusarvojen merkitys ja niistä käyty keskustelu tulee säilymään ajankohtaisena. Arvoja koskevat valinnat näkyvät myös EU-politiikan tulevassa kehityksessä.

Keskustelu oikeusvaltiosta on politisoitunut

Euroopan parlamentissa on jo vuosikymmenen ajan käyty tiivistä keskustelua joidenkin jäsenmaiden tarkoituksellisista pyrkimyksistä horjuttaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Esimerkiksi tuomarien ja tiedotusvälineiden itsenäistä asemaa on kavennettu sekä vähemmistöjen asemaa heikennetty. Erityisesti valokeilassa ovat olleet Unkari ja Puola, mutta vastaavia haasteita on koettu muuallakin, erityisesti eteläisissä ja itäisissä jäsenmaissa.

Oikeusvaltioperiaatekeskustelu on politisoitunut eli noussut avoimen poliittisen keskustelun ja haastamisen ytimeen. Toisaalta kiistaa on pyritty epäpolitisoimaan ohjaamalla sitä EU:n tuomioistuimen ratkaistavaksi, pois poliittisten instituutioiden päätöksenteon piiristä.

Oikeusvaltioperiaatekeskustelu on politisoitunut eli noussut avoimen poliittisen keskustelun ja haastamisen ytimeen.

Eri EU-instituutiot ovat pyrkineet toimillaan puuttumaan oikeusvaltion rapauttamiseen. Esimerkiksi oikeusvaltiomekanismilla ja siihen sisältyvillä komission vuosittaisilla oikeusvaltiokertomuksilla pyritään käymään jatkuvaa vuoropuhelua jäsenvaltioiden oikeusvaltiokysymyksistä. Lisäksi vuonna 2021 päätettiin säännöistä, joiden mukaan EU:n on mahdollista pidättää koheesio- ja elvytysvaroja oikeusvaltioperiaatetta rikkovilta jäsenvaltioilta.

Suomi pyrki EU:n neuvoston puheenjohtajuuskaudellaan vuonna 2019 edistämään tehokkaampia toimia oikeusvaltion suojaamiseksi. Suomi edisti muitakin arvoja innovatiivisesti, yhdistäen politisoitunutta arvokeskustelua käytännön toimeenpanoon ja arvojen toteuttamiseen. Tästä yhtenä esimerkkinä oli sukupuolitietoisen budjetoinnin hyvien käytänteiden edistäminen EU-tasolla.

Koronakriisi heikensi useiden perusarvojen toteutumista

Keväällä 2020 alkaneen koronakriisin voidaan nähdä heikentäneen useamman EU:n perusarvon toteutumista jäsenmaissa. Esimerkiksi vapaa liikkuvuus perusarvona ja -oikeutena estettiin, kun jäsenvaltiot sulkivat rajansa yleisen turvallisuuden ja kansanterveyden nimissä. Monissa jäsenmaissa julistetut poikkeusolot heikensivät demokratiaa lisäämällä vallan keskittämistä.

Lisäksi ihmisarvon ja useiden ihmisoikeuksien toteutuminen heikentyi. Koronatoimet myös kasvattivat eriarvoisuutta eri väestöryhmien välillä. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvolle kriisillä oli sekä välittömiä että pidempikestoisia vaikutuksia Suomessa, Euroopan unionissa ja kansainvälisesti.

Euroopan parlamentti on kuluneella kaudellaan nostanut agendalleen useita tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevia kysymyksiä.

Ursula von der Leyenin komission yksi keskeistä painopisteistä on ollut erilaiset toimet tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parantamiseksi. Tähän sisältyy sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ohella erilaisten vähemmistöjen ja vammaisten yhdenvertaisen kohtelun toteuttaminen sekä syrjinnän ja vihapuheen ehkäiseminen. Sukupuolten tasa-arvostrategiassa (2020–25) tavoitteena on tasa-arvon unioni, jossa yksilöitä kohdellaan monimuotoisuudessaan tasa-arvoisina.

Euroopan parlamentti on kuluneella kaudellaan nostanut agendalleen useita tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevia kysymyksiä. Tasa-arvon puolustaminen on tärkeää, sillä populististen ja vanhoillisten liikkeiden vahvistuminen Euroopassa on johtanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamiseen ja syrjintään muun muassa Puolassa.

Ukrainan sota ja EU:n vahvemmat toimet rauhan turvaamiseksi

Euroopan unionin vuonna 2012 saama Nobelin rauhanpalkinto korosti unionin roolia maanosan rauhan takaajana. Venäjän aloittama hyökkäyssota on sittemmin murentanut ajatuksen Euroopasta rauhan tyyssijana. Rauha ei ole enää itsestään selvä arvo, vaan edellyttää unionilta aktiivisia toimia.

Ukrainan on todettu useammassa yhteydessä puolustavan itsenäisyytensä ohella eurooppalaisia arvoja ja vapauksia. Näin ollen ei ole EU:n näkökulmasta mahdollista, että sota päättyisi Ukrainan tappioon. EU on säilynyt varsin yhtenäisenä Ukrainan tukemisessa, joskin tukitoimien käynnistämisessä on jatkuvasti tasapainoteltu sodan laajenemisen uhan kanssa.

Rauhan turvaaminen on edellyttänyt tukeutumista aiempaa kovempiin keinoihin. Poliittisen, humanitaarisen ja taloudellisen tuen lisäksi EU päätti ensimmäistä kertaa käyttää konfliktien ehkäisyä vahvistamaan perustetun rauhanrahastonsa (EPF) varoja aseellisen tuen toimittamiseen Ukrainalle. Vaikka päätös herätti kritiikkiä erityisesti kansalaisjärjestökentällä, sen taakse löytyi EU:ssa laaja yhteisrintama.

Maahanmuuttopolitiikka kyseenalaistaa EU:n arvopohjaa

Koronakriisi ja Ukrainan sota ovat vaikuttaneet EU:n tulkintaan liikkumisen vapaudesta, ihmisarvosta ja -oikeuksista. Korona-ajan rajasulkujen poistuttua EU-maihin suuntautuva muuttoliike sekä turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut rajusti. Samalla EU on vastaanottanut miljoonia Ukrainan pakolaisia ja aktivoinut ensimmäistä kertaa tilapäisen suojelun direktiivinsä.

Kasvava muuttoliikkeen aiheuttama paine ja muuttoliikkeen välineellistämispyrkimykset ovat aktivoineet komission ja jäsenmaat yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan uudistamistyössä. Alustava sopu yhteisestä politiikasta saavutettiin loppuvuodesta 2023. 

On selvää, ettei EU voi tinkiä arvoistaan jäsenyyksien vauhdittamiseksi. Arvojen ja periaatteiden noudattaminen edellyttää ehdokasmailta merkittävien yhteiskunnallisten muutosprosessien läpikäymistä.

Uudistustyön kantavana ajatuksena on yhtäläisen suojelujärjestelmän luominen EU:n alueelle sekä turvapaikkaprosessien ja palautusten tehostaminen. Pyrkimyksenä on myös jakaa niiden maiden taakkaa, jotka vastaanottavat suuria tulijamääriä. Lisäksi uudistus huomioi esimerkiksi kriisitilanteita ja välineellistettyä maahantuloa.

Toisaalta joidenkin jäsenmaiden hallitusten edistämät toimet turvapaikkaprosessien ja jopa kansainvälisen suojelun ulkoistamisesta ovat kyseenalaistaneet EU:n arvoperustan uskottavuutta. Myös Suomen nykyinen hallitus on osaltaan edistämässä näitä ulkoistamispyrkimyksiä.

Laajentumisessa ei voi tinkiä arvoista

Ukrainan sota on vauhdittanut myös EU:n laajentumispolitiikkaa, jota on oikeutetusti pidetty unionin tärkeimpänä välineenä levittää sen perusarvoja laajemmin lähialueillaan. EU näkee arvojen kunnioittamisen edistävän hyvinvointia ja vakautta sen ympäristössä. Unionin arvojen kunnioittaminen onkin keskeisin jäsenyyden ehto.

Joulukuussa 2023 EU teki pitkän tauon jälkeen historiallisen päätöksen jäsenyysneuvottelujen avaamisesta Ukrainan ja Moldovan kanssa. Laajentumisneuvotteluilla halutaan erityisesti edistää demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistumista sekä parantaa perusoikeuksien toteutumista ehdokasmaissa.

Vaikka päätös laajentumisesta on poliittisesti tärkeä, on selvää, ettei EU voi tinkiä arvoistaan jäsenyyksien vauhdittamiseksi. Arvojen ja periaatteiden noudattaminen edellyttää ehdokasmailta merkittävien yhteiskunnallisten muutosprosessien läpikäymistä.

Kaksoissiirtymällä tulevaisuuden Eurooppaan

Euroopan unionin perussopimuksissa viitataan kestävään kehitykseen EU:n toimintaa ohjaavana perusperiaatteena ja se voidaan lukea osaksi unionin arvoperustaa. Kestävä kehitys voidaan nähdä myös laajemmin edellytyksenä vapaan, demokraattisen ja tasa-arvoisen oikeusvaltion olemassaololle ja siten muiden keskeisten arvojen toteutumiselle.

Vuonna 2019 julkaistu vihreän kehityksen ohjelma (Green Deal) on vauhdittanut EU:n vihreää siirtymää sekä edistänyt ilmastoneutraaliustavoitetta vuoteen 2050 mennessä. Venäjän hyökkäyssota ja irtautuminen sen toimittamista fossiilisista polttoaineista on osaltaan vauhdittanut ohjelman toimeenpanoa kuluneella kaudella.

Vaikka EU lukeutuu yhdeksi keskeisimmistä kestävän kehityksen toimijoista, on vihreän kehityksen ohjelma herättänyt myös voimakkaita vastareaktioita jäsenmaissa. Kestävä kehitys edellyttää merkittäviä investointeja. Tällä hetkellä EU kipuileekin vihreän ohjelman tavoitetasoa heikentävien vaatimusten kanssa. Unionin tavoitteena on turvata kestävyyssiirtymän hyväksyttävyys oikeudenmukaisuutta tukevin rahastoin.

Von der Leyenin komissio on edistänyt myös visiotaan ihmiskeskeisestä digitaalisesta siirtymästä. Perus- ja ihmisoikeuksien tarkempi huomioiminen osana digipolitikan hankkeita erottaa EU:n muista toimijoista, kuten Yhdysvalloista ja Kiinasta.

Arvoilla kohti tulevaa?

Kuten olen edellä osoittanut, arvot ovat olleet olennaisesti läsnä eurooppalaisessa politiikassa ja päätöksenteossa kaudella 2019–24. EU:n tulevan kehityksen ja valintojen näkökulmasta arvojen merkitys ei myöskään ole hiipumassa. Tässä mielessä arvopohjaista näkökulmaa politiikan tarkasteluun voidaan pitää perusteltuna.

EU:n sisäpolitiikassa monet arvokysymykset ovat politisoituneet ja toimijat hyödyntävät arvokeskustelua eri tarkoitusperiin. Esimerkiksi oikeusvaltiokysymykset, maahanmuutto, tasa-arvo ja ilmastoasiat ovat aktivoineet oikeistopopulisteja Euroopan laajuisesti. Toisaalta Ukrainan sota ja laajentuminen korostavat yhteisen arvoperustan tärkeyttä. Arvoilla on siis mahdollista sekä edistää ja vahvistaa yhtenäisyyttä, mutta lietsoa myös repiviä eroja ja jännitteitä EU:n keskuudessa.

Ukrainan sota ja laajentuminen korostavat yhteisen arvoperustan tärkeyttä. Arvoilla on siis mahdollista sekä edistää ja vahvistaa yhtenäisyyttä, mutta lietsoa myös repiviä eroja ja jännitteitä EU:n keskuudessa.

Ulkosuhteiden osalta globaalin järjestelmän muutokset sekä kiristynyt suurvaltakilpailu vaikuttavat EU:n arvoperustaisen politiikan mahdollisuuksiin. Liberaali kansainvälinen järjestelmä on ajautunut kriisiin ja sen myötä myös EU:lle tärkeät arvot, kuten sukupuolten tasa-arvo ja demokratia, ovat tulleet entistä vahvemmin kyseenalaistetuiksi.

Itsevaltaiset hallinnot eri puolilla maailmaa haastavat EU:lle keskeisiä arvoja vaikeuttaen unionin toimia. Kuluneella kaudella EU onkin korostanut aiempaa vahvemmin geopolitiikkaa, taloudellisia intressejä, käytännöllisyyttä ja strategista autonomiaa.

Tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa monet arvoja punnitsevat teemat tulevat nousemaan näkyvästi esille. Arvoista käytävä keskustelu on tärkeää ja voi teemana yhdistää usein kansallisesti eriytyviä vaalikeskusteluja. Vaalien lopputuloksen mukaan nähdään, minkälaisin arvopainotuksin EU suuntaa kohti tulevaa.

Dosentti Hanna Tuominen toimii yliopistonlehtorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Tuomisen toimittama teos Arvojen yhteisö. Näkökulmia Euroopan unionin perusarvoihin ilmestyy Gaudeamukselta syksyllä 2024.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: 12019 / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Arvot Euroopan unionin politiikkaa ohjaamassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Ursula von der Leyen aloitti Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2019, hän sanoi johtavansa geopoliittista komissiota. Tällä hän halusi vastata maailmanpolitiikan kehitykseen, jossa protektionismin nousu, monenvälisyyden rapautuminen sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen suurvaltakilpailu ovat olleet määrittäviä tekijöitä.

Geopoliittinen komissio merkitsee ennen kaikkea sitä, että EU:n on mukauduttava suurvaltojen maailmaan. Von der Leyenin komission strategisissa asiakirjoissa – taloudellisen turvallisuuden strategiassa, merellisessä turvallisuusstrategiassa ja strategisessa kompassissa – geopoliittisuutta ja suurvaltakilpailun realiteetteja on korostettu johdonmukaisesti. Tämä on näkynyt myös käytännössä reaktioissa viimeaikaisiin globaaleihin kriiseihin: komissio on toiminut ripeästi ja samalla laajentanut omaa liikkumatilaansa.

EU:n geopoliittinen identiteetti tuli erityisen hyvin näkyviin reagoinnissa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. EU on vahvistanut kansainvälisen turvallisuustoimijan identiteettiään päättäväisellä toiminnallaan Ukrainan tukemiseksi yhdistämällä uudella tapaa turvallisuuspolitiikan instrumentteja, taloudellisia välineitä ja aloitteita puolustusteollisuuden yhteistyön vahvistamiseksi.

Erityisesti Euroopan rauhanrahaston käyttäminen ensimmäistä kertaa aseavun toimitusten tukemiseen Ukrainan asevoimille oli historiallinen päätös. Tätä ennen EU ei ollut tukenut kolmansia maita aseellisesti.

Josep Borrell, Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, luonnehtikin EU:n yhtenäistä vastausta Venäjän hyökkäyssotaan ”geopoliittisen Euroopan syntymäksi”.

Tässä kirjoituksessa katsotaan ensin, mitä geopolitiikka oikeastaan tarkoittaa, ja tarkastellaan sen jälkeen geopoliittisuuden näkymistä viime aikojen merkittävissä ulkosuhdealoitteissa. Miten Euroopan parlamentin vaalit voivat vaikuttaa EU:n strategisuuteen?

Mitä geopolitiikka taas olikaan?

Perinteisesti geopolitiikalla on tarkoitettu sitä, että kansainvälisen politiikan toimijoiden, lähinnä valtioiden, toimintaa määrittävät ennen muuta maantieteelliset tekijät, yksinkertaisimmillaan esimerkiksi maan koko, pinta-ala, asukasluku ja sijainti.

Valtioiden väliset suhteet ovat ennen muuta voimapolitiikkaa, kilpailua resursseista, jotka ovat jakautuneet eri tavoin eri alueille. Globalisaatio ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden hyvien puolien korostaminen 2000-luvulle tultaessa oli jo ajaa kokonaan tällaisen geopolitiikan yli. Sijainnilla ja resurssien jakautumisella näytti olevan entistä vähemmän merkitystä, kun kauppasuhteet toimivat.

Erityisesti Euroopan unioni tuntui olevan perinteisen geopolitiikan ulkopuolella. Sen kansainvälinen rooli ja merkittävyys perustui yhteistyöhön ja sopimuksiin sekä yhteisiin arvoihin ja normeihin – ei kilpailuun, eikä ainakaan viholliskuviin. Toisaalta EU on perinteisesti ollut luonteeltaan maantieteellinen aivan eri tavoin kuin muut kansainväliset järjestöt. Sillä on esimerkiksi oma naapuruuspolitiikkansa.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena.

Nyt geopoliittisuus näkyy myös uudenlaisessa kielenkäytössä. ’Vihollinen’-sanaa ei vuoden 2022 Strategisessa kompassissakaan käytetä, mutta valta ja kilpailu korostuvat. Geopoliittisuuteen sisältyy myös taloudellisen itsenäisyyden tai strategisen autonomian ajatus, varautuminen kiristyvään kilpailuun ja erilaisten riippuvaisuussuhteiden kriittinen tarkastelu.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena. Turvallisuuden ja talouden yhteys on siis jälleen korostunut.

Komissio käyttää taloudellista valtaansa osana EU:n turvallisuuden takaamista. Samalla myös komission turvallisuus- ja puolustuspoliittinen rooli vahvistuu. Maaliskuussa komissio julkaisi ehdotuksensa kaikkien aikojen ensimmäiseksi eurooppalaiseksi puolustusteollisuusstrategiaksi. Sitä voidaan pitää eräänlaisena geotaloudellisena strategiana.

Esimerkiksi kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen turvallisuuden tutkija Pierre Haroche katsoo, että tämäntyyppiset strategiat ja maailmanlaajuisen valtakilpailun voimistuminen ovat keskeisiä ulkoisia tekijöitä unionin geopoliittistumisen taustalla. Samalla Haroche näkee, että nousuun vaikuttavat myös sisäiset tekijät, erityisesti unionin toimielinten keskinäinen kilpailu.

Ovatko energia- ja laajentumispolitiikkakin nyt geopolitiikkaa?

Geopoliittisuus näkyy myös EU:n energia- ja laajentumispolitiikassa. Energiariippuvuutta on haluttu vähentää jo vuodesta 2014, jolloin Venäjän Krimin miehitys herätti huolta Venäjästä kumppanina. Hyvinkin ripeänä vastauksena Ukrainan sodan aiheuttamaan energiakriisiin komissio julkaisi alkuvuodesta 2022 REPowerEU-suunnitelman, jonka tavoitteena on vähentää riippuvuutta Venäjän fossiilisista polttoaineista ja edistää vihreää siirtymää.

Kun komission alkuperäinen tiedonanto Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta  (Green Deal) julkaistiin 2019, vihreää siirtymää haluttiin lähteä toteuttamaan monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön avulla. Unionin energiapolitiikka on kuitenkin liikkunut geopoliittisempaan suuntaan koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Tämä näkökulman muutos tulee erityisesti esille komission vihreää siirtymää käsittelevistä asiakirjoista vuosien 2019 ja 2023 välillä. EU:n turvallisuus, omat intressit sekä yhteistyö samanmielisten länsimaiden kanssa ovat nousseet energiapolitiikassa entistä keskeisimmiksi.

Vahvempi EU pitää epäilemättä sisällään myös onnistuneen laajentumisen, jota nykyisessä maailmantilanteessa pidetään geopoliittisena välttämättömyytenä. Näin totesi myös pääministeri Petteri Orpo joulukuun 2023 Eurooppa-neuvoston kokouksen jälkeen. Kokouksessa tehtiin historiallinen päätös avata liittymisneuvottelut Ukrainan ja Moldovan kanssa. Samaisen Eurooppa-neuvoston kokouksen päätelmissä todetaan laajentumisen olevan geostrateginen investointi rauhaan, turvallisuuteen, vakauteen ja vaurauteen.

Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Komission viimeisimmän, marraskuussa 2023 julkaistun laajentumispaketin yhteydessä painotettiin geopoliittista laajentumista. Ukrainan ja Moldovan liittymisneuvotteluiden avaamisen lisäksi EU on myöntänyt ehdokasaseman Georgialle, esittänyt Länsi-Balkanin ”vanhoille” ehdokasmaille suunnitelman talouskasvun edistämiseksi, ja antanut ehdollisen tarjouksen liittymisneuvottelujen aloittamisesta Bosnia ja Hertsegovinan kanssa.

Puhetavan muutos laajentumisen ympärillä on erityisen mielenkiintoinen. Viime vuosikymmentä oli leimannut ajatus siitä, että laajentuminen oli mahdotonta. Se jäi jatkuvasti asialistojen häntäpäähän.

Nyt näkökulman muutoksen taustalla näyttäisivät olevan ensisijaisesti strategiset näkökulmat. Haastavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa laajentuminen nähdään ensisijaisesti geopoliittisena välineenä. Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Laajentumisprosessiin liittyy kuitenkin haasteita. Unionin päätöksentekokyvyn pitäisi tehostua, budjetin pitäisi kasvaa, ja maatalouspolitiikka pitäisi tasapainottaa.

Ennusteiden mukaan populistiset ja nationalistiset liikkeet sekä laitaoikeistoryhmät tulevat kasvattamaan suosiotaan merkittävästi tulevissa EU-vaaleissa. Tämä uhkaa paitsi Ukrainalle suunnattua tukea, myös päätöksentekoa ilmastopolitiikassa ja vihreän siirtymän toteutuksessa. 

Yhtenäinen ja päätöksenteossaan tehokas EU on tärkeä myös laajentumisen kannalta. Kansalliseen etuun painottuva ajattelu Euroopan parlamentissa ei tätä suosi. Jos vaalikeskustelua hallitsevat laitaoikeiston määrittämät teemat, keskustelu EU:n roolista ja toiminnasta maailmassa yksipuolistuu.

Kohti strategista unionia?

EU:n geopolitiikassa on lopulta kysymys siitä, voiko unioni lopulta edes toimia strategisesti – mitä se edellyttäisi?

Keskeinen ongelma on siinä, ettei EU:n perinteinen toimintamalli lainkaan vastaa geopolitiikan ajan vaatimuksia, katsoo Stefan Lehne, EU:n neuvoston pääsihteeristössä työskennellyt tutkija.

Lehnen mukaan  EU:n ulkosuhteiden osa-alueet – kauppa, kehitys, liikkuvuus, kuljetus, naapuruuspolitiikka, laajentuminen – ovat kaikki kehittyneet omalla tavallaan. Niillä on oma poliittinen dynamiikkansa ja kehityksen taustalla ovat jäsenvaltioiden edut ja vaikutusvaltaiset ryhmät.

Toisaalta EU:n rahoitusta säädellään monivuotisilla suunnitelmilla. Joustavuutta siis ei juuri ole, eikä ole helppoa yhdistää eri politiikanlohkoja. Johdonmukainen, strateginen toiminta edellyttäisi sitä, että prioriteetteja voidaan muuttaa nopeastikin, ja että resursseja saadaan liikkeelle nopeasti. Tarvitaan johtajuutta sekä integraation syvenemistä esimerkiksi päätöksenteon tehostamisen kautta.

Olennaista onkin saada unionin eri toimielimet toimimaan yhteistyössä, ei toistensa kanssa kilpaillen. Strategisuus edellyttää instituutioiden yhteistyökykyä ja parlamenttia, joka on valmis viemään asioita eteenpäin ja tukemaan muita instituutioita.

Nopeatempoisenkin geopoliittisen kilpailun rinnalle tarvitaan kuitenkin myös pitkäjänteistä, monenkeskistä yhteistyötä. Siitä puhui myös von der Leyenin komissio: Sen vuosille 2019–24 asettamista prioriteeteistä keskeisimpiä on ”vahvempi Eurooppa”, joka perustuu monenkeskiseen yhteistyöhön ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

Vaaleissa on siis kysymys isoista asioista. Unionia tarvitaan uudella tavalla eurooppalaisten turvallisuuden takaamisessa. Lyhytjänteinen jäsenvaltioiden omien etujen ajaminen ei aina sovi yhteen Unionin pitkän tähtäimen strategisten tarpeiden kanssa. Nämä tarpeetkin pitäisi siis vaalikampanjoissa osata äänestäjille selittää ja perustella.

VTM Henna Kakko on väitöskirjatutkija LUT-yliopistossa.

VTT Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alfonso Díaz Knörr / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Eurovaalien geopolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

EU-budjetin uudistamisesta on puhuttu ikiajat, mutta budjettineuvotteluissa on korostunut lopulta vain se, mitä kukin jäsenvaltio saa ja mitä se maksaa. Viime vuosikymmeninä budjetin pääpaino on ollut maatalouspolitiikassa ja ’heikoimpien alueiden jälkeenjääneisyyteen’ keskittyvässä koheesiopolitiikassa. Jälkimmäisellä on perinteisesti pyritty tukemaan alueita, joiden kehitys on ollut jäljessä johtuen esimerkiksi teollisuudenalojen rakennemuutosprosesseista, luonnonolosuhteista, eristyneestä maantieteellisestä sijainnista tai harvasta asutuksesta.

Vain murto-osa budjetista on suunnattu niin kutsuttuihin eurooppalaisiin julkishyödykkeisiin, kuten ympäristöön, ilmastoon, eurooppalaisiin verkkoihin, turvallisuteen ja maahanmuuttopolitiikkaan. Esimerkiksi ympäristön alalla ensimmäinen nimenomainen rahoitusinstrumentti oli LIFE-asetus, vaikka ympäristötavoitteita sinänsä on rahoitettu myös koheesiopolitiikan tai EU:n vihertyneen maatalouspolitiikan kautta.

Pandemian varjossa neuvotellut nykyiset monivuotiset puitteet (2021–27) mukaan lukien elpymisväline veivät EU:n vielä kauemmaksi EU-julkishyödykkeistä. EU:n talousarvio vuosille 2021–27 on 1 824 miljardia. Varat jakautuvat eri politiikkalohkoille seuraavasti:

Luvut ilmentävät kehitystä, jossa EU:n lainsäädäntötoimivalta ja sen varojen käyttö ovat eriytyneet. EU rahoittaa toimintaa, jota säädellään kansallisessa lainsäädännössä. Koheesiopolitiikka on muodostunut elpymisvälineen kautta laajaksi toimivallaksi, joka ulottuu käytännössä kaikkeen mitä unioni rahoittaa, riippumatta siitä, kuuluuko kysymys unionin toimivaltaan vai ei.

Vaikka esimerkkejä tämänkaltaisesta toimintamallista on useita, elpymisväline on kehityksen selkein esimerkki ja se on vakiintumassa myös uusiin rahoitusinstrumentteihin. Artikkeli tarkastelee kehityksen vaikutuksia, huomioiden myös laajemmat kehityskulut, ja pohtii mihin EU-varoja kannattaisi käyttää.

Kansalliset suunnitelmat EU-hallinnan välineenä

Unionin toiminnan laajentumisen perustana on eurooppalaisesta ohjausjaksosta tuttu kansallisten suunnitelmien käyttö EU-hallinnan välineenä. Esimerkiksi sosiaalisessa ilmastorahastossa EU:n rahoitus kytketään jäsenvaltioiden laatimiin ilmastotoimien sosiaalisen tuen suunnitelmiin, joihin voi sisältyä myös kansalliseen toimivaltaan kuuluvaa suoraa tulotukea kotitalouksille.

Käytännössä komissio ohjaa jäsenvaltioiden päätöksentekoa esimerkiksi talouspolitiikan, koulutuksen ja sosiaalipolitiikan aloilla EU:ssa hyväksyttävien suositusten ja suunnitelmien avulla. Näiden sisältö pohjautuu kunkin jäsenvaltion hallituksen ja komission välisiin keskusteluihin, joiden tarkoituksena on sitoa kansallinen päätöksenteko etukäteen EU:ssa jo tehtyihin sitoumuksiin.

Kansallisten parlamenttien vaikutusmahdollisuudet tämänkaltaiseen vaikuttamiseen ovat heikompia kuin jos kyseessä olisi perinteisempien lainsäädäntökeinojen käyttö.  

Kuka EU-varojen käytöstä päättää?

Uuden toimintatavan lippulaiva on EU:n elpymisväline, jonka kautta jaettavan rahoituksen avulla EU ulottaa vaikutusvaltaansa kaikille kansallisille politiikanaloille. Tarkoituksena oli, että yhteisestä kukkarosta maksettavan rahan käyttöä valvottaisiin huolella myös muissa jäsenvaltioissa. Suomessa eurooppaministerinä edellisellä hallituskaudella toiminut Tytti Tuppurainen korosti pakettia hyväksyttäessä, kuinka EU-raha suunnataan eurooppalaisen ohjausjakson suositusten toteuttamiseen. Keskeinen instrumentti on kansallinen elpymissuunnitelma:   

”Neuvosto tulee käsittelemään jokaisen jäsenmaan elpymissuunnitelman, myös Suomen elpymissuunnitelman, tekee siitä päätöksen, ja jos käy niin, että varoja ei käytetäkään tämän yhdessä hyväksytyn elpymissuunnitelman mukaisesti, on hätäjarru, jonka mukaan yksikin jäsenmaa voi vaatia, että rahojen maksatus tuodaan Eurooppa-neuvostoon, jossa jäsenmaat yksimielisesti voivat todeta, että maksatus keskeytetään. ”

Menettely on kuitenkin jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Yhteys maakohtaisiin suosituksiin jää satunnaiseksi ja yleiseksi. Neuvottelut rahoitettavista kohteista käydään komission ja kunkin jäsenvaltion virkamiesten välillä luottamuksellisissa keskusteluissa. Kunkin jäsenvaltion kansallinen elpymisuunnitelma käsitellään jäsenvaltioiden välisissä elimissä (talous- ja rahoitusasioiden komitea ja komitologiamenettely) pikaisesti ja muodollisesti, mutta vailla varsinaisia sisältökeskusteluja.

Vallankäyttö on pitkälti näkymätöntä. Komissio on järjestelmällisesti kieltäytynyt kansallisia suunnitelmia koskevista asiakirjapyynnöistä vedoten menettelyn luottamuksellisuuteen.

Usein aineistoja ei ole saatavilla kuin kansallisella kielellä. Esimerkiksi Portugalin kolmannen ja neljännen maksuerän hyväksyminen joulukuussa tapahtui yhdeksässä päivässä, mikä kuvastaa hyvin sitä, ettei muilla jäsenvaltioilla ole käytännön edellytyksiä perehtyä rahoitettaviin kohteisiin ja maksuedellytysten täyttymiseen.

Ratkaisevimmalla pelipaikalla on komissio, jolla on harkintavaltaa siinä, mihin rahoitusta suunnataan. Sen vallankäyttö on pitkälti näkymätöntä. Komissio on järjestelmällisesti kieltäytynyt kansallisia suunnitelmia koskevista asiakirjapyynnöistä vedoten menettelyn luottamuksellisuuteen.

Keskeisintä lopulta on, että jäsenvaltiot kykenevät toteuttamaan niiden kanssa sovitut uudistukset ja investoinnit elokuuhun 2026 mennessä siten, että niille jyvitetty rahasumma kyetään maksamaan. Suunnitelmien hyväksyttävyydestä ei ole juuri käyty julkista keskustelua kuin Unkarin ja Puolan kohdalla, eikä tällöinkään liittyen niiden esittämien rahoituskohteiden hyödyllisyyteen. Kun määräaika elpymisvälineen rahoituksen käytölle lähestyy, kriteerit eivät ole ainakaan tiukentumassa.

Mihin raha menee?

Suomalaisessa keskustelussa on pyritty korostamaan elpymisvälineen rahoituskohteiden hyödyllisyyttä Suomen kannalta. Edellisen hallituksen valtiovarainministeri Matti Vanhasen mukaan ”Jokainen maa joutuu tekemään suunnitelmansa, joka unionin tasolla hyväksytään. Ei tätä rahaa mihin hyvänsä saa.” Silloinen pääministeri Sanna Marin korosti:

”Tärkein kysymys onkin, mitä elpymisvälineen kautta jaettavilla varoilla saadaan aikaiseksi. Kriteerit ovat selvät. Elpymisrahaa tulee käyttää yhteiskuntiemme modernisoimiseen investoimalla pääasiassa tutkimukseen ja innovaatioihin, oikeudenmukaiseen vihreään siirtymään sekä digitalisaatioon.”

Kun välineen soveltamisesta on nyt muutaman vuoden kokemus voidaan todeta, että melkein mihin tahansa rahaa kyllä saa. Kriteerit ovat kaikkea muuta kuin selvät. 

Digitalisaatio on ollut yksi Ursula von der Leyenin komission kärkiteemoista, ja EU onkin tällä vaalikaudella säädellyt laajasti digitaalisia sisämarkkinoita. Komission digitaalista vuosikymmentä koskeva, vuonna 2022 julkistettu ohjelma kuvaa hyvin teeman määrittelemättömyyttä. Sen tavoitteet liittyvät jäsenvaltioille kuuluvaan koulutuspolitiikaan, yksityissektorin vastuulla oleviin digitaalisiin infrastruktuureihin ja yritysten digitalisaatioon sekä jäsenvaltioiden hallinnon digitalisaatioon.

Digitalisaation tukemisella on perusteltu EU-varojen käyttöä muun muassa satojen tuhansien kannettavien tietokoneiden hankkimiseen koululaisille ja julkisen sektorin tietojärjestelmien uusimiseen lukuisissa jäsenvaltioissa. Euroopan parlamentin valiokunnissa on syystäkin kritisoitu komissiota siitä, ettei sen varainjaon taustalla ole selkeää digitalisaatiota koskevaa strategiaa.

Ympäristö- ja ilmastoasiat kuuluvat vahvasti unionin toimivaltaan, mutta näidenkin tavoitteiden toteutuminen herättää kysymyksiä. Vihreän siirtymän perusteella elpymisvälineestä rahoitetaan mittavasti jäsenvaltioiden julkisen sektorin autokannan ja liikennevälineiden uudistamista sähkökäyttöisiin.

Italiassa huomattava osa rahoitusta on suunnattu rakennusten energiatekniikan uudistamiseen. Kotitaloudet saavat 110 prosentin veronalennuksen energiatehokkuutta edistävistä remonteista. Vaikka nämä toimet eittämättä voivat vähentää päästöjä, on jokseenkin varmaa, että ilmastonäkökulmasta tarjolla olisi muita huomattavasti tehokkaampiakin toimia.  Eurooppalaisessa mediassa on viime viikkoina kohistu Euroopan syyttäjäviraston (EPPO) tiedoista, joiden mukaan Eurobonukseen suunnatuista varoista lähes 600 miljoonaa on valunut rikollisjengeille.

Digitalisaation tukemisella on perusteltu EU-varojen käyttöä muun muassa satojen tuhansien kannettavien tietokoneiden hankkimiseen koululaisille ja julkisen sektorin tietojärjestelmien uusimiseen lukuisissa jäsenvaltioissa.

Vaihtoehtoisia toimia ei kuitenkaan menettelyssä arvioida. Kun elpymisväline ulottuu syvälle kansalliseen toimivaltaan, kansallisen omistajuuden kannalta keskeistä on ollut jättää jäsenvaltioiden hallitukset käytännössä kirjoittamaan rahoitussuunnitelmansa itse.

Elpymisvälineen rahoituksessa ei edellytetä useiden jäsenvaltioiden välisiä hankkeita, kuten esimerkiksi eurooppalaisten junaverkkojen tai yhteiseurooppalaisten ja yhteentoimivien energiaverkkojen uudistamista. Uusiutuvien energialähteiden kohdalla painopiste on juuri jäsenvaltion omissa uusiutuvan energian ratkaisuissa, jotka todennäköisesti toimivat energian sisämarkkinoiden kehittymistä vastaan. Myös tutkimukseen suunnattu rahoitus jaetaan jäsenvaltioille osana niiden ennalta määriteltyä rahoituspottia, eikä siitä kilpailla eurooppalaisella tasolla.

Käytännössä laajasti määritellyt unionin tavoitteet kuten vihreä siirtymä, tutkimus tai digitalisaatio eivät ole ohjanneet unionin rahoituksen käyttöä tavalla, joka perustelisi hankkeiden rahoittamista juuri unionin varoista.

Rakenneuudistukset

Demokratian ja kansallisten parlamenttien aseman kannalta keskeisin kysymys liittyy EU-rahoituksen käyttöön rakenneuudistusten kannustamisessa – tavoite johon Suomi on suhtautunut syystäkin kriittisesti. Eurooppalaisessa keskustelussa yksi elpymispaketin keskeisimmistä perusteluista on kuitenkin liittynyt jäsenvaltioissa hitaasti edenneiden uudistusten kirittämiseen.

Jäsenvaltioiden suunnitelmiin sisältyy sekä lainsäädäntöuudistuksia että investointeja. Näiden joukossa on myös rakenteellisia uudistuksia, jotka ovat jo lähtökohtaisesti monimutkaisia poliittisia kokonaisuuksia. Uudistusten  kohtalo ratkeaa kansallisissa vaaleissa ja tulokset näkyvät vasta paljon myöhemmin.

Suomen kohdalla maakohtaiset suositukset ovat sisältäneet kehotuksen ”parantaa sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannustehokkuutta ja yhdenvertaista saatavuutta”. Kun sote-uudistus nyt on toteutettu, voidaan pohtia, miten hyvin tavoite toteutui ja kuinka helppo sen onnistumista on arvioida. Vastaava esimerkki on Espanjan vuonna 2012 troikan johdolla tekemä työmarkkinauudistus, jonka purkamista EU tukee nyt elpymisvaroista.

Demokratian ja kansallisten parlamenttien aseman kannalta keskeisin kysymys liittyy EU-rahoituksen käyttöön rakenneuudistusten kannustamisessa – tavoite johon Suomi on suhtautunut syystäkin kriittisesti.

Komissio julistaa jo uuden lähestymistavan menestystä, eikä sen kärkihankkeella ole mahdollisuutta epäonnistua. Juhliminen on kuitenkin pahasti ennenaikaista. Tässä vaiheessa voidaan sanoa vain, että elpymisvälineellä rakenneuudistuksia on kyetty jossain määrin kirittämään erityisesti niissä jäsenvaltioissa, jotka saavat välineestä suurimman potin. Kokonaan toinen asia on, osoittautuvatko ne onnistuneiksi.

Useassa jäsenvaltiossa, kuten esimerkiksi Portugalissa ja Unkarissa, EU rahoittaa elpymissuunnitelmien kautta myös sote-sektorin perustoimintaa, kuten sairaaloita, sairaanhoitohenkilökunnan palkkaamista sekä asunnottomille ja vähävaraisille järjestettävää majoitusta. Nämä ovat terveydenhuollon ja sosiaaliturvan perustehtäviä, joista huolehtiminen kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan ja on tähän asti rahoitettu kansallisista budjeteista. Olisi aiheellista pohtia, mitä syytä EU:lla on rahoittaa tai palkita jäsenvaltiota kansallisista toimista, joista nämä pääosin päättävät itse.

Palkintoja, ei kulukorvauksia

Merkittävällä tavalla unionin rahoituksen käyttöä muuttaa myös vuonna 2018 mahdollistettu ja elpymisvälineessä täysin omaksuttu suorituspohjainen (performance-based) rahoitustapa. Rahoitusta myönnetään palkintona tiettyjen etappien tai uudistusten hyväksymisestä riippumatta niiden kuluista. Etappina voi olla esimerkiksi, että hyväksytään määrittelemätön ‘laki koulutusuudistuksesta’, ‘jätelaki’, vaikutusarviointi tai jonkinlainen strategia.

Perinteisessä koheesiopolitiikassa jäsenvaltioiden osallistumista rahoitettujen toimenpiteiden  kustannuksiin on pidetty tärkeimpänä tapana varmistaa, että unionin rahoitusta käytetään vastuullisesti ja läpinäkyvästi. Elpymisvälineessä jäsenmaiden ei edellytetä osallistuvan hankkeiden kustannuksiin.

Euroopan tilintarkastustuomioistuin on kiinnittänyt toistuvasti huomiota siihen, että uudella tavalla määritellyt maksuperusteet heikentävät selkeästi EU:n varainkäytön valvontaa.

Kuitteja ei kysellä, sillä unionin rahoitus on eriytetty siitä, paljonko toimet tosiasiassa maksavat tai maksavatko mitään. Komissio päättää, minkälainen summa millekin toimelle hyvitetään. Kun komissio toteaa elpymissuunnitelmassa määritellyt tavoitteet saavutetuiksi, jäsenvaltio voi käyttää varat mihin tahansa tarkoitukseen kansallisen talousarvionsa puitteissa.

Euroopan tilintarkastustuomioistuin on kiinnittänyt toistuvasti huomiota siihen, että uudella tavalla määritellyt maksuperusteet heikentävät selkeästi EU:n varainkäytön valvontaa.

Komissiossa puolestaan pidetään kokemuksia elpymispaketista positiivisina ja niitä ollaan vakiinnuttamassa uusiinkin rahoitusinstrumentteihin. Vastaavaa menettelyä on nyt esitetty myös huomattavan korruptoitunutta Ukrainaa ja Länsi-Balkania koskeviin uusiin rahoitusvälineisiin, vaikka sen hyödyistä ja haitoista on käyty niukasti julkista keskustelua.

Mitä EU:n pitäisi rahoittaa?

Nykyisten rahoituskehysten väliarvio kertoo karua kieltä siitä, että EU:n olisi kiireellisesti mietittävä varainkäyttönsä periaatteet uudelleen. Elpymispakettiin liittyvien lainojen takaisinmaksu ja nousseet korkokulut rajoittavat jo nyt ja tulevaisuudessa EU:n mahdollisuuksia rahoittaa niitä eurooppalaisia julkishyödykkeitä, joiden rahoittaminen juuri EU-tasolla olisi ratkaisevan tärkeää. Tällaisia ovat esimerkiksi Ukrainan tilanne, muuttoliikkeen hallinta, turvallisuus ja strategiset kumppanuudet.

Neuvottelut uudesta rahoituskehyksestä alkavat lähivuosina. Kyse ei ole vain kehysten koosta ja prioriteeteista tai siitä, millä EU:n toimet jatkossa rahoitetaan (kuten velka tai uudet omat varat), vaan täysin uudenlaisesta toimintamallista, johon myös Suomen tulisi muodostaa kantansa.

OTT, professori Päivi Leino-Sandberg toimii eurooppaoikeuden professorina Helsingin yliopistossa ja tutkii EU:n valtarakenteita ja päätöksentekoa.

Kirjoitus pohjautuu osin Saksan valtiovarainministeriön pyynnöstä laadittuun selvitykseen, joka julkaistaan myöhemmin keväällä 2024.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Günther / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Rahan valta – mitä EU:n pitäisi rahoittaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulunut viisivuotiskausi oli mullistusten aikaa Euroopan unionin talouspolitiikassa. Eurooppa syöksyi vuonna 2020 koronapandemian etenemistä hidastaneiden sulkutoimien aiheuttamaan talouskriisiin, jota seurasivat nopealla tahdilla Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa, energiakriisi, inflaation kiihtyminen ja korkotasojen nopea nousu.

Sekä EU että sen jäsenmaat tekivät rajuja toimenpiteitä kriisien taloudellisten vaikutusten lievittämiseksi. Kokonaisuutena toimenpiteet ilmensivät merkittävää suunnanmuutosta eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Tarkastelen tässä tekstissä eurooppalaisen talouspolitiikan viimeaikaisia muutoksia erityisesti suhteessa julkiseen velkaan, yritysten saamiin valtiontukiin ja valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Kertaan myös EU:n alijäämä- ja velkasääntöihin tehtyä uudistusta ja katsastan, millaisia talouspoliittisia vaihtoehtoja eurooppalaiset puolueet esittävät eurovaalien alla.

Talouspolitiikan suunnanmuutos

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan. Jo alkuvuonna 2020 Euroopan komissio hyllytti jäsenmaiden alijäämiä ja julkista velkaantumista rajoittavan sääntökehikon. Näin komissio salli mittavat julkiset tukitoimet, joilla hallitukset pehmensivät pandemian edellyttämien sulkutoimien aiheuttamaa taloudellista iskua.

EU-maat sopivat kesällä 2020 myös yhteiseen velanottoon perustuvasta elpymisrahastosta. Jäsenmaat ovat sittemmin voineet hakea rahastosta sekä lainoja että avustuksia muun muassa pandemian aiheuttamien haittojen lievittämiseen sekä talouden vihreää siirtymää ja digitaalista siirtymää edistäviin investointeihin. Rahastolla on ollut suuri rooli esimerkiksi Kreikan ja Espanjan taloudellisessa elpymisessä pandemian jälkeen.

Toinen merkittävä suunnanmuutos nähtiin suhtautumisessa valtiontukiin. Perinteisesti EU on keskittynyt sisämarkkinoiden edistämiseen, ja se on suhtautunut epäilevästi toimiin, joilla valtiot puuttuvat niillä käytävään kilpailuun yrityksiä tukemalla.

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan.

Koronakriisin alettua komissio kuitenkin löyhensi valtiontukia koskevia rajoitteita. Venäjän hyökkäyssodan alettua komissio jatkoi valtiontukia koskevien sääntöjen lievennyksiä. Näin komissio on sallinut toimet, joilla jäsenmaat auttavat yrityksiään esimerkiksi pärjäämään kohonneiden energiakustannusten kanssa tai investoimaan vähäpäästöiseen teknologiaan.

Sittemmin valtiontukisääntöjen lievennyksiä on perusteltu myös tarpeella vastata Yhdysvalloissa toimeenpantuun lainsäädäntöön, jolla korkean teknologian tuotantoa on houkuteltu maahan yritystukien avulla. Lievennysten ansiosta jäsenmaat ovat tukeneet yrityksiään satojen miljardien eurojen arvosta. Ylivoimaisesti suurimmat yritystukien jakelijat ovat olleet Saksa ja Ranska.

Kolmas ja edelliseen kytkeytyvä suunnanmuutos koskee suhtautumista valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on tullut suosittu iskusana. EU:ssa on voimistunut halu lisätä teollisen tuotannon kapasiteettia esimerkiksi terveydenhoidon, ruoantuotannon, energian ja korkean teknologian sektoreilla.

Teollisuuspolitiikalla on haluttu vahvistaa eurooppalaista huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Myös tarve edistää vihreää siirtymää ja investointeja puolustusteollisuuteen on nostanut teollisuuspolitiikan kurssia eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Käänne talouskuriin

Siirtymä kohti ekologisesti kestävää taloutta ja sotilaallisen toimintakyvyn parantaminen vahvistavat myös jatkossa vaatimuksia julkisten investointien kasvattamisesta Euroopassa. Pelkästään EU:n tälle vuosikymmenelle asettamien ilmastotavoitteiden saavuttamisen on arvioitu edellyttävän nykyistä yli 400 miljardia euroa suurempia investointeja vuosittain.

Julkisten alijäämien ja velan kasvu, kiihtynyt inflaatio sekä rahapolitiikan kiristyminen ovat kuitenkin heittäneet kapuloita velkavetoisen teollisuuspolitiikan rattaisiin. Kovin vimma tukea yksityistä sektoria julkisia menoja kasvattamalla vaikuttaa olevan jo takana. Talouskuriajattelu ja ”fiskaalikonservatismi” ovat Suomen lisäksi nousussa myös monessa muussa Euroopan maassa.

Kiristyvä suhtautuminen julkiseen velkaan heijastuu EU:n tulevaan rahankäyttöön. Pandemian aikana perustettu EU:n elpymisrahasto on tulossa matkansa päähän lähivuosina. Viimeiset hakemukset jätettiin rahastoon elokuussa 2023, ja viimeiset rahat jaetaan vuonna 2026.

Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Samaan aikaan esitykset uusista yhteisvelkaan perustuvista rahastoista ovat vastatuulessa. Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Osoituksena tästä komission esitykset EU:n yhteisen puolustusteollisuuden vahvistamiseksi jäivät odotettua vaisummiksi. Euroopan sisämarkkinoista vastaava komissaari Thierry Breton oli puhunut ennakkoon jopa 100 miljardin euron yhteisen rahaston perustamisesta ja yhteisvelan ottamisesta asetuotannon ja ostojen kiihdyttämiseksi. Komission maaliskuussa 2024 julkistamassa esityksessä puhutaan kuitenkin vain yhteisten hankintojen vauhdittamisesta ja 1,5 miljardin euron menoerästä, joka rahoitetaan EU:n budjetista.

Myös halu rajoittaa yritysten saamia valtiontukia on kovaa erityisesti pienissä jäsenmaissa, kuten Suomessa. Onkin epäselvää, saavatko komission väliaikaisiksi tarkoittamat lievennykset valtiontukisääntöihin enää jatkoaikaa. Osa sallituista tukimuodoista päättyy jo vuoden 2024 aikana, ja loppujen on määrä päättyä vuoden 2025 loppuun mennessä.

Mikäli valtionavustukset ja EU:n yhteiset rahoitusvälineet ajetaan suunnitelmien mukaisesti alas lähivuosina, on mahdollista, että julkiset investoinnit tyrehtyvät ja talouskurin aika palaa jälleen Eurooppaan. Tämä merkitsisi, että EU:n päästövähennystavoitteet vaarantuvat. Myös työllisyystilanne ja kotitalouksien taloudellinen turvallisuus voisivat heikentyä.

Uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus on kiistanalainen

Talouspolitiikan tulevan suunnan kannalta keskeinen hanke kuluneen viisivuotiskauden aikana oli jäsenmaiden julkisia alijäämiä ja velkaa koskevan sääntökehikon uudistaminen. Komissio käynnisti näiden vakaus- ja kasvusopimukseen kirjattujen budjettisääntöjen uudistamisen jo vuonna 2019. Tahmeasti edenneestä uudistuksesta päästiin sopuun vasta helmikuussa 2024, ja uusia sääntöjen soveltamisen on tarkoitus alkaa vuonna 2025.

Uusitut säännöt säilyttävät jo Maastrichtin sopimuksessa asetetut rajat, joiden mukaan jäsenmaiden julkinen alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ja julkisen velan suhde BKT:hen saa olla enintään 60 prosenttia. Uudistuksella komissio kuitenkin haki joustoa sääntöjen tulkintaan.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi. Sen tarkoitus on kutistaa alijäämiä ja saada julkinen velkasuhde pysyvästi laskevalle uralle.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi.

Komissio seuraa jäsenmaan pysymistä sovitulla menouralla. Osa menoista jätetään kuitenkin huomioimatta, kun komissio arvioi sovitun politiikan noudattamista. Näitä ovat esimerkiksi julkiset korkomenot, suhdanteista riippuvat työttömyyskorvaukset sekä EU:n hyväksymät kertaluontoiset investoinnit.

Monimutkainen sääntöuudistus on kirvoittanut erisuuntaisia arvioita sen vaikutuksista. Optimistien mukaan uudet säännöt antavat jäsenmaille kaivattua talouspoliittista liikkumavaraa lähivuosien investointitarpeisiin vastaamiseksi.

Arvostelijat ovat kuitenkin varoittaneet, että uudistettuinakin budjettisäännöt voivat estää tärkeiden investointien toteuttamisen ja vaikeuttavat EU:n päästövähennystavoitteiden saavuttamista. Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n mukaan uudet säännöt voivat lisäksi laukaista vahingoittavan talouskurikierteen ja heijastua kielteisesti miljooniin työntekijöihin.

Uudistusta on myös arvosteltu siitä, että se ei edelleenkään tee EU:n yhteisistä alijäämä- ja velkasäännöistä uskottavia. Tästä näkökulmasta uudistuksen ongelma on siinä, että komissio käyttää jatkossakin merkittävää harkintavaltaa arvioidessaan, noudattavatko jäsenmaat sovittua menouraa. Komissiolla ei välttämättä ole valmiutta asettaa sanktioita etenkään suurille jäsenmaille, mikäli ne rikkovat sääntöjä.

Talouspolitiikan vaihtoehdot Euroopan parlamentissa

Kiistelty budjettisääntöjen uudistus jakoi Euroopan parlamenttia. Parlamentti hyväksyi uudet säännöt lopulta keskustaoikeistolaisen EPP-ryhmän, sosialistien ja demokraattien S&D-ryhmän, liberaalidemokraattisen Renew Europe -ryhmän sekä konservatiivis-kansallismielisen ECR-ryhmän muodostamalla enemmistöllä. Sen sijaan parlamentin vasemmistoryhmä ja vihreät vastustivat uusia velkasääntöjä.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

Tiukan taloudenpidon linja korostuu etenkin parlamentin suurimman ryhmän taustalla olevan Eurooppalaisen kansanpuolueen EPP:n esityksissä. Vaaliohjelmassaan EPP toki puhuu runsaasti investointitarpeesta sekä sotilaalliseen puolustukseen että uusiutuvaan energiaan.

Puolue kuitenkin kohdistaa toiveensa yksityiseen sektoriin niiden toteuttamisessa. Hallitusten ja EU:n vastuulla on rohkaista yksityisiä investointeja lähinnä keventämällä sääntelyä, vauhdittamalla luvituksia ja helpottamalla pankkien ja yritysten toimintaa sisämarkkinoilla. Uusille EU-tason rahastoille EPP ei näe tarvetta.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

EPP:n tavoin myös Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue ECR suhtautuu kielteisesti uusiin yhteisvelkaan perustuviin rahastoihin. Sen sijaan Euroopan parlamentissa Renew Europe -ryhmän muodostavat Euroopan liberaalidemokraattiset puolueet ALDE, EDP ja Ranskan Renaissance ovat avoimia uuden investointirahaston perustamiselle. Ne näkevät sen keinona vahvistaa Euroopan omavaraisuutta etenkin strategisesti tärkeiden teknologioiden ja raaka-aineiden tuotannossa.

Myös Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue PES korostaa tarvetta turvata julkisten investointien jatkuminen myös tulevina vuosina. PES ilmoittaa vaaliohjelmassaan vastustavansa paluuta talouskurin aikaan ja kannattaa pysyvän yhteisvelkaan nojaavan investointirahaston perustamista.

Voimakkaimmin julkisten investointien edistäminen korostuu Euroopan vihreän puolueen ohjelmassa ja Euroopan vasemmistopuolueen ohjelmassa. Pysyvän yhteisvelkaan perustuvan rahaston lisäksi vihreät ja vasemmisto haluavat uudistaa koko EU:n harjoittaman talousohjauksen tavalla, joka ohjaa jäsenmaita investoimaan sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen.

Tämä sisältää vaatimuksen uudistaa alijäämä- ja velkasäännöt siten, että jäsenmaat saavat lisää liikkumavaraa rahoittaa vihreää siirtymää ja julkisia palveluja. Vihreät ja vasemmisto vaativat myös Euroopan keskuspankin valjastamista kestävyyssiirtymää edistäviin investointeihin muun muassa edullisten tai korottomien lainojen tarjoamisen muodossa.

Eurooppalaiset äänestävät talouspolitiikan suunnasta

Kesäkuisten eurovaalien alla Eurooppa on talouspoliittisessa tienhaarassa. Jatkaako EU kuluneen viisivuotiskauden tapaan talouden julkisia tukitoimia, vai korostuuko jatkossa julkisen velkaantumisen suitsiminen? Miten käy talouden kestävää siirtymää edistävien investointien?

Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys investointien tarpeesta etenkin vihreään siirtymään ja puolustukseen. Myös eurooppalaisen tuotannon ja teollisuuden kilpailukyvyn tukemiselle on laajaa kannatusta. Keinot näiden pyrkimysten rahoittamiseksi jakavat kuitenkin Eurooppaa.

On selvää, että monet EU:n julkista kulutusta ja velkavetoisia investointeja edistävät toimet ovat lähivuosina päättymässä. Samalla uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus jäsenmaiden tekemiin julkisiin investointeihin on toistaiseksi hämärän peitossa.

Eurovaalien tuloksella tulee olemaan vaikutusta eurooppalaisen talouspolitiikan suunnalle. Eurooppalaisten puolueiden vaaliohjelmat osoittavat, että äänestäjillä on vaaleissa tarjolla merkittävästi toisistaan poikkeavia talouspolitiikan vaihtoehtoja.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Tabrez Syed / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Valintoja investointitarpeiden ja talouskurin välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähestyvät Euroopan parlamentin (EP) vaalit tuovat ainakin hetkellisesti medianäkyvyyttä europuolueille. Europuolueilla tarkoitetaan Euroopan tasolla toimivia puolueita, jotka koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja vaikuttaakseen unionin politiikkaan. Keskeisillä europuolueilla on Euroopan parlamentissa omat poliittiset ryhmänsä, jotka puolestaan vaikuttavat unionin lainsäädäntöön ja muuhun politiikkaan EP:n lisääntyneen toimivallan kautta. 

Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on looginen seuraus unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.”

Europuolueilla on yhtäältä todellista valtaa ja merkitystä EU:ssa, mutta toisaalta niiden päätöksenteko nojaa edelleen jäsenpuolueiden konsensukseen.

Kirjoituksessa tarkastellaan europuolueiden toimintaa ja vaikutuskanavia sekä roolia alkukesän eurovaaleissa.

Laaja kirjo europuolueita  

Vanhin europuolue on kristillisdemokraattien ja konservatiivien vuonna 1976 perustama Euroopan kansanpuolue (EPP), johon Suomesta kuuluvat kokoomus ja kristillisdemokraatit. Sosiaalidemokraatit ovat Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen (PES) jäsen. Keskusta ja RKP kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liittoon (ALDE). Vihreät lukeutuvat Euroopan vihreään puolueeseen (EGP).

Muita europuolueita ovat parlamentin liberaaliryhmässä istuva Euroopan demokraattinen puolue (EDP); vihreiden kanssa parlamenttiryhmän muodostava alueellisten puolueiden Euroopan vapaa allianssi (EFA), johon Suomesta kuuluu Ålands Framtid; kansallismielinen Identiteetti ja demokratia -puolue (ID); arvokonservatiivinen Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue (ECR); vasemmiston Euroopan vasemmistopuolue (PEL), jonka jäsen on Suomen Kommunistinen Puolue ja tarkkailijajäsen on vasemmistoliitto; sekä oikeistolainen Euroopan kristillinen poliittinen liike (ECPM). Oma mielenkiintoinen lukunsa on Volt, liittovaltiohenkinen, paneurooppalainen liike, jonka ainoa europarlamentaarikko istuu vihreiden ryhmässä.

Mitä europuolueet tekevät?

Europuolueiden rakenne vastaa kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto, puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä poliittinen ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueen ja EP-ryhmän yhteistyö on tiivistä, ainakin vakiintuneempien europuolueiden kohdalla. Europuolueilla on myös alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita.

Kansallisten puolueiden tavoin europuolueet omaksuvat niin kannanottoja ajankohtaisista asioista kuin erilaisia ohjelmia, eurovaaliohjelmat mukaan lukien. Eurovaaleissa europuolueet kampanjoivat aktiivisesti, mutta kansalliset puolueet ja niiden ehdokkaat ovat Suomessa ja muissa jäsenvaltioissa kuitenkin kampanjoineet lähes poikkeuksetta omien ohjelmiensa pohjalta.

Europuolueiden päätöksenteko on konsensushakuista. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä.

Puoluetukea ja Euroopan laajuisia verkostoja

Vuodesta 2004 europuolueet ovat saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta ja se on myötävaikuttanut uudempien europuolueiden syntyyn. Puoluetukea saavat myös Euroopan tason poliittiset säätiöt, jotka järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tuottavat taustaselvityksiä europuolueidensa käyttöön.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Ajankohtainen esimerkki on Ukraina: presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on ALDE:n täysjäsen. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja myötävaikuttavat sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa.

Kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi jäänyt heikoksi. Europuolueissa on henkilöjäseniä, mutta puolueaktiivien verkosto on ohut. Europuolueet voisivat osallistaa jäsenistöään esimerkiksi antamalla heille mahdollisuuksia vaikuttaa europuolueiden vaaliohjelmiin. Mutta tässäkin portinvartijan roolissa ovat kansalliset puolueet, jotka eivät ole tuoneet jäseniään mukaan ohjelmien laadintaan.

Tiiviimmän integraation asialla

Keskeiset europuolueet ovat johdonmukaisesti tavoitelleet tiiviimpää integraatiota ja ylikansallisempaa unionia. Ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden parlamenttiryhmien kautta.

Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys perussopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on 27 jäsenmaata kun taas parlamentin kannanmuodostus tapahtuu enimmäkseen kahden suurimman ryhmän EPP:n ja S&D:n johdolla. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Poliittiselta painoarvoltaan merkittävä vaikutuskanava on varsinkin EPP:n ja PES:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto, kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista.

Unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Suomesta esimerkiksi sekä nykyinen pääministeri Petteri Orpo että edeltävä pääministeri Sanna Marin ovat osallistuneet europuolueidensa kokouksiin ennen Eurooppa-neuvoston kokouksia. Puheenjohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.

Europuolueet koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja myös hallitustenvälisissä konferensseissa. Tutkimusten mukaan europuolueet ovat vaikuttaneet ratkaisevastikin perussopimusten sisältöön. Europuolueiden vaikutusvalta on kuitenkin riippuvaista niiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja edustuksesta Eurooppa-neuvostossa. Täten nimenomaan EPP on suurimpana europuolueena vaikuttanut vahvasti integraation syventymiseen.

Kriisien myötä huippukokousten merkitys EU:ssa on korostunut. Media mieltää Eurooppa-neuvoston jäsenvaltioiden kamppailuareenaksi, vaikka jäsenmaiden pääministerit ja presidentit ovat samalla europuolueidensa edustajia.

Komission puoluepoliittisuus

Samoin unohtuu komission puoluepoliittisuus: esimerkiksi vuonna 2019 aloittaneessa Ursula von der Leyenin (EPP) johtamassa komissiossa oli kymmenen EPP:n, yhdeksän PES:n ja viisi ALDE:n komissaaria. Komissaarit osallistuvat yleensä aktiivisesti europuolueidensa toimintaan. Europuolueet ja parlamentin poliittiset ryhmät ovatkin keskeisiä toimijoita komission valintaprosessissa.

Vuoden 2014 eurovaaleissa sovellettiin ensimmäistä kertaa varsinaista kärkiehdokasmenettelyä. Mediassa käytetään yleensä saksankielistä termiä Spitzenkandidat tai englanniksi lead candidate. Taustalla oli tavoite lisätä EU-poliittista keskustelua ja luoda suorempi yhteys kansalaisten ja komission välille, mutta toki europuolueet ja parlamentti tavoittelivat samalla oman asemansa vahvistamista. Suurimman puolueryhmän EPP:n kärkiehdokas Jean-Claude Junckerista valittiinkin komission puheenjohtajaksi.

Vuoden 2019 eurovaaleissa europuolueet asettivat jälleen kärkiehdokkaat, jotka kampanjoivat varsin näkyvästi ympäri unionia. Eurooppa-neuvosto kuitenkin ohitti kärkiehdokkaat ja valitsi komission johtoon Ursula von der Leyenin. Suurimman ryhmän EPP:n kärkiehdokas Manfred Weber ei saanut riittävää tukea muilta europuolueilta ja lisäksi erityisesti Ranskan presidentti Emmanuel Macron vastusti hänen ehdokkuuttaan. PES:n ja ALDE:n kärkiehdokkaat Frans Timmermans ja Margrethe Vestager valittiin kuitenkin von der Leyenin komission varapuheenjohtajiksi.

Kärkiehdokasmenettelystä epävarmuutta

Europuolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaitaan myös vuoden 2024 eurovaaleissa. Kokoomuksen puheenjohtaja Orpo osallistui EPP:n kärkiehdokkaan, nykyisen komission puheenjohtajan, von der Leyenin kampanjanavaustilaisuuteen Bukarestissa maaliskuun alussa. Vastaavasti SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli mukana PES:n kampanjastartissa Roomassa, jossa sosialidemokraattien kärkiehdokkaaksi nimitettiin luxemburgilainen Nicolas Schmit. Hän on istuvan komission työllisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista vastaava komissaari.

Liberaalilla puolueperheellä on peräti kolme kärkiehdokasta: Saksan liittoparlamentin alahuoneen eli Bundestagin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marie-Agnes Strack-Zimmermann (ALDE) sekä Euroopan parlamentin jäsenet Sandro Gozi (Italia, EDP:n kärkiehdokas) ja Valérie Hayer (Ranska, Macronin puolueen kärkiehdokas).

Median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.

Vihreillä on kaksi kärkiehdokasta, Euroopan parlamentin jäsenet saksalainen Terry Reintke ja alankomaalainen Bas Eickhout. PEL on nimennyt kärkiehdokkaakseen puheenjohtajansa itävaltalaisen Walter Baierin. EFA:n kärkiehdokasduo on katalonialainen Raül Romeva ja Saksan tanskalaiseen vähemmistöön lukeutuva Maylis Roßberg. ECPM:n kärkiehdokas on puolueen puheenjohtaja, moldovalainen Valeriu Ghilețchi. Tätä kirjoitettaessa ECR ja ID eivät ole nimenneet kärkiehdokkaita. Sisäisistä riidoista kärsivä ID ei välttämättä tuota myöskään omaa vaaliohjelmaa.

Kärkiehdokasmenettelyn tulevaisuus on epävarma. Ennen kaikkea paljon riippuu jäsenvaltioista. Istuvan komission puheenjohtajan von der Leyenin ehdokkuus nostaa menettelyn painoarvoa, mutta Eurooppa-neuvosto tekee lopullisen valinnan.

Suomalaiset puolueet ovat kuitenkin olleet varsin haluttomia nostamaan kärkiehdokkaita ja laajemmin eurooppalaisia viiteryhmiään esille vaalikampanjoissaan. Myös median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.    

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Europuolueet ja kärkiehdokkaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurovaalien alla keskustelu Euroopan parlamentista ja sen vallasta ja käytännöistä on ajankohtainen. Parlamenttia koskevan yhteiskunnallisen ja tieteellisen keskustelun kolme jännitettä tekevät Euroopan parlamenttiin kohdistuvat oletukset näkyviksi:

Onko Euroopan parlamentti vallaton ja vastuuton keskustelukerho ja kumileimasin – vai Euroopan unionin toimielimistä se, joka on kasvattanut lainsäädäntövaltaansa eniten?

Onko parlamentti EU:n demokraattisin poliittinen instituutio – vai uusintaako se EU:n demokratiavajetta olemalla etäällä kansalaisista, jotka äänestävät eurovaaleissakin kotimaan eivätkä EU:n asioista?

Onko Euroopan parlamentti aidosti ylikansallinen toimija, jossa päättäjät eivät istu kansallisissa vaan puoluepoliittisissa ryhmissään – vai leimaavatko kansalliset poliittiset kamppailut sen toimintaa?

Tässä kirjoituksessa käsittelen Euroopan parlamenttia politiikan teon näyttämönä. Huomion kiinnittäminen parlamentin virallisiin ja epävirallisiin käytäntöihin ja sen vallankäyttäjiin, kuten poliittisiin ryhmiin, antaa vastauksia edellä mainittujen jännitteiden puolesta ja vastaan.

Työskentelevä parlamentti

Euroopan parlamenttia kuvattaessa voidaan hyödyntää jaottelua ”debatoivaan parlamenttiin” ja ”työskentelevään parlamenttiin”. Debatoivassa parlamentissa, kuten Britannian Westminsterissä, poliittinen keskustelu ja retoriikka ovat ensisijaisia. Työskentelevä parlamentti keskittyy poliittisiin neuvotteluihin ja kompromissien hiomiseen esimerkiksi valiokunnissa.

Euroopan parlamentti on hyvä esimerkki työskentelevästä parlamentista. Kun halutaan ymmärtää sen toimintaa, huomio on kiinnitettävä lainsäädäntötyön paikkoihin: perinteisesti valiokuntiin, nykyään yhä enemmän trilogeihin, eli kolmikantaneuvotteluihin.

Parlamentin luonne selittää, miksi täysistuntokeskustelut tuntuvat helposti kuivilta ja merkityksettömiltä. Niitä leimaavat erityisen lyhyet puheenvuorot, varsinaisen poliittisesti vaikuttavan keskustelun puute, sekä kiivastahtiset äänestysmaratonit keskipäivän aikaan.

Euroopan parlamentissa korostuvat yhteistyö, neuvottelut ja asiantuntemus, jotka rakennetaan joustavasti, asiakysymys kerrallaan. Samalla yksittäinen Euroopan parlamentin jäsen rakentaa luottamuspääomaa suhteessa omaan ryhmänsä, puolueensa tai maansa toimintaan. Tällaista pehmeää valtaa suosiva politiikan teon tapa lisää sellaisten tahojen vaikutusmahdollisuuksia, joilla on perinteisesti vähemmän valtaa. Tällaisia ovat esimerkiksi pienten jäsenmaiden mepit ja naispoliitikot.  

Euroopan parlamentista puhuttaessa haasteena on tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi tehdyn poliittisen työn inhimillinen puoli.

Onnistuneen työskentelyn mahdollisuuksia kasvattaa myös se, että Euroopan parlamentin politiikkaa ei tehdä oppositio ja hallitus -akselilla. Valiokunnissa tämä tarkoittaa sitä, että yksittäiset mepit voivat ilmaista omia näkemyksiään vapaasti. Trilogeissa sisäisillä neuvotteluilla saavutettu yhtenäinen parlamentin linja lisää parlamentin valtaa neuvotteluissa neuvoston kanssa.

Samalla vallankäyttö katoaa näkyvistä. Kuten täysistuntoja, myös valiokuntakeskusteluja voidaan pitää jossain määrin symbolisina. Todellinen työ tehdään jälleen muualla, erityisesti parlamentin neuvottelijoiden ja varjoneuvottelijoiden epävirallisissa tapaamisissa. Siinä missä täysistunto ja valiokuntatyö ovat julkisia, varjoneuvottelut ja niiden jälkeiset trilogit ovat läpinäkymättömämpiä.

Työskentelevän parlamentin piirteitä vahvistaa myös Euroopan parlamentissa käsiteltävien asiakysymysten kasvanut monimutkaisuus ja teknisyys. Meppien pitää pystyä hankkimaan, sulattamaan ja käsittelemään valtavaa tietomäärää. Koska parlamentilla on huomattavasti pienemmät asiantuntijaresurssit kuin komissiolla, se on myös avoimempi kansalaisyhteiskunnan ja eri intressiryhmien vaikuttamistyölle. Myös lobbauksen epävirallisten käytäntöjen ongelmista keskusteltiin jälleen kuluneella kaudella korruptioskandaali Qatar-gaten yhteydessä.

Euroopan parlamentista puhuttaessa haasteena on tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi tehdyn poliittisen työn inhimillinen puoli. Parlamentti ei ole jälleen yksi esimerkki kaukaisesta tai byrokraattisesta ”EU-koneistosta” ja Brysselin kuplasta, vaan kiireistä, kiinnostavaa työtä erilaisten poliittisten päämäärien eteen.

Tasa-arvon parlamentti

Euroopan parlamentti on myös tasa-arvon parlamentti. Tasa-arvon parlamentilla tarkoitan sukupuolten tasa-arvon toteutumista poliittisessa edustuksessa, parlamentin johtopaikoilla, parlamentaarisissa rakenteissa ja käytännöissä sekä politiikassa. Tasa-arvon parlamentin avulla voidaan tarkastella Euroopan parlamentin poliittista puolta ja sen debatoivan parlamentin ulottuvuuksia.

Euroopan parlamentilla on vahva teoilla hankittu maine siitä, että se puolustaa sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia neuvotteluissa muiden EU-toimielinten kanssa. Euroopan parlamentti pyrkii nostamaan näitä kysymyksiä unionin agendalle lukuisilla omilla aloitteillaan ja raporteillaan.

Kuluneella parlamenttikaudella sukupuolten tasa-arvon puolustaminen Euroopan unionin perusarvona on ollut erityisen tärkeää. Useissa jäsenmaissa on heikennetty naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Esimerkiksi Puolassa perustettiin ”HLBTI- vapaita alueita” ja abortti kriminalisoitiin aiempaakin tiukemmin. Euroopan parlamentissakin sukupuolten tasa-arvoa vastustavien meppien osuus kasvoi 30 prosenttiin.

Kuluneella parlamenttikaudella sukupuolten tasa-arvon puolustaminen Euroopan unionin perusarvona on ollut erityisen tärkeää. Useissa jäsenmaissa on heikennetty naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.

Tasa-arvon parlamentti on institutionalisoitu Euroopan parlamentin rakenteisiin ja käytäntöihin, sen hallinnan tapoihin. Euroopan parlamentti on esimerkiksi ollut maailman ainoa parlamentti, joka on virallisesti sitoutunut sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseen. Sen naisten oikeuksien ja tasa-arvon valiokunnassa näitä arvoja ja normeja puolustavat poliittiset ryhmät ja mepit käyttävät eniten valtaa.

Tasa-arvon parlamenttia tulee tarkastella kriittisesti parlamentin sisäisten – mahdollisesti sukupuolittuneiden – käytäntöjen näkökulmasta. Vaikka naisten määrä on kasvanut valiokuntien johtopaikoilla, valiokuntien kulttuurit ovat hyvin erilaisia. Joissain valiokunnissa vallalla on tasa-arvon merkitystä vähättelevä vahva maskuliininen kulttuuri, joka väheksyy sekä naisia esimerkiksi talouspolitiikan asiantuntijoina.

Euroopan parlamentissa esiintyy syrjivää seksististä ja rasistista puhetta. Laaja poliittisten avustajien käynnistämä parlamentin sisäinen MeTooEP -kampanja on tehnyt näkyväksi seksuaalisen häirinnän laajuuden ja parlamentin huonosti toimivat sisäiset käytännöt sen estämiseksi. Joillekin poliittisille ryhmille on ollut tärkeämpää suojella parlamentin hyvää mainetta kuin poistaa tehokkaasti seksuaalista häirintää.

Tasa-arvon parlamentissa on vielä sisäisiä haasteita tasa-arvon toteutumisessa – erityisesti suhteessa rotuun ja etnisyyteen.

Poliittiset ryhmät vallan käyttäjinä

Eurovaalit nostavat esiin poliittiset ryhmät parlamentinkeskeisinä toimijoina. Huomion kiinnittäminen poliittisiin ryhmiin osoittaa, että parlamentin toimintakulttuuri ja sisäiset käytännöt vaihtelevat ryhmän mukaan. Samalla poliittiset ryhmät ovat demokratian keskiössä: ne mahdollistavat eri poliittisiin ideologioihin perustuvien ratkaisujen esiin nostamisen.

Monet kehityskulut, kuten parlamentin valta-aseman vahvistuminen ja muutokset sen sisäisessä työjärjestyksessä, ovat kasvattaneet poliittisten ryhmien valtaa. On epäedullista puolueelle tai mepeille olla kuulumatta poliittiseen ryhmään ja jäädä paitsi vaikuttamisen paikoilta, kuten neuvottelijana toimimisesta.

Demokratian toteutumisen kannalta on haaste, että päätöksentekoa ryhmien sisällä määrittävät usein erilaiset epäviralliset käytännöt.

Poliittiset ryhmät ovat myös muuttaneet toimintaansa ja ammattimaistuneet vuosien saatossa. Osassa suurimmista ryhmistä, valtaa ja päätöksentekoa on keskitetty vaikutusvallan ja tehokkuuden lisäämiseksi. Euroskeptisemmät tai oikeistopopulistisemmat poliittiset ryhmät ovat pitäneet kiinni kansallisten delegaatioiden ja yksittäisten meppien vapaudesta toimia haluamallaan tavalla.

Poliittisten ryhmien erilaisia käytäntöjä ja niiden sisäistä päätöksentekoa on tutkittu yllättävän vähän eikä niitä ole arvioitu demokratian näkökulmasta.

Demokratian toteutumisen kannalta on haaste, että päätöksentekoa ryhmien sisällä määrittävät usein erilaiset epäviralliset käytännöt. Kuten täysistunnot ja valiokuntakeskustelut, myös poliittisten ryhmien ryhmäkokoukset ovat virallisesta asemastaan huolimatta monissa ryhmissä lähinnä symbolisia. Ryhmän kantojen muodostaminen tapahtuu pienemmissä työryhmissä hyvissä ajoin ennen ryhmäkokouksia.

Yleiseurooppalaisten näkökulmien sijaan haastattelemamme mepit ja avustajat puhuivat siitä, mitkä maat ja niiden kansalliset delegaatiot ratkaisevat kunkin ryhmän kannan. Myös integraatioon myönteisesti suhtautuvissa ryhmissä kuvattiin kansallisen politiikan isoa merkitystä. EPP:n osalta puhuttiin ”Saksan mafiasta”; S&D ryhmässä siitä, kuinka päätökset saattoivat riippua ”puhelusta Madridiin”. Vihreät oli johdonmukaisin Euroopan tason politiikkaa korostavassa lähestymistavassaan.

Katse tulevaan kauteen

Eurovaalien alla on puhuttu paljon laitaoikeiston noususta. Vaalituloksen vaikuttavuuden tulevat ratkaisemaan ne kesäkuun viikot Brysselissä, kun poliittiset ryhmät neuvottelevat kokoonpanoistaan ja pyrkivät kasvattamaan vaikutusvaltaansa poliittisten ryhmien muodostamisen kautta. Silloin punnitaan, missä määrin halu muodostaa kooltaan mahdollisimman iso poliittinen ryhmä, saa poliittiset ryhmät sivuuttamaan muut normit, arvot ja periaatteet. Normeista, kuten sukupuolten tasa-arvosta, saatetaan joustaa, kun halutaan hyväksyä uusia puolueita ryhmän jäseneksi.

Laitaoikeistolaiset ryhmät ovat perinteisesti vastustaneet Euroopan parlamenttia poliittisena instituutiona ja integraation ilmentymänä. Politiikan tekoa on helpottanut laitaoikeiston keskittyminen debatoivaan parlamenttiin työskentelevän parlamentin sijaan: integraatiota, maahanmuuttoa, ja tasa-arvoa voimakkaasti vastustavaiin puheenvuoroihin täysistunnossa.  Myös muiden ryhmien niitä kohtaan harjoittama cordon sanitaire -politiikka on sulkenut ne päätöksenteon ulkopuolelle.

Loppukaudesta parlamentissa on alkanut näkyä laitaoikeiston pyrkimys osallistua politiikan tekoon ja muuttaa Euroopan unionin politiikkaa parlamentaarisen työn avulla. Cordon sanitaire on ollut tähän mennessäkin joustava, poliittinen ja epävirallinen käytäntö. Yhtäältä integraatio-myönteisten ryhmien, erityisesti EPP:n ja Renew:n tulkinnat cordon sanitairesta, ja laitaoikeiston oma motivaatio ja kyky toimia työskentelevässä parlamentissa tulevat vaikuttamaan EU:n tulevan politiikan suuntaan.

Dosentti Johanna Kantola on Euroopan politiikan tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Kantola johti European Research Councilin (ERC) rahoittamaa tutkimushanketta vuosina 2018–23, jossa tutkittiin Euroopan parlamentin poliittisia ryhmiä tasa-arvon ja demokratian näkökulmista.

Artikkelikuva: Erich Westendarp / Pixabay

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta –juttusarjaa.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Euroopan parlamentti politiikan jännitteiden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.