Mikä on poliitikko?

Poliitikko tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu yhteisistä asioista päättämiseen. Poliitikkoja ovat esimerkiksi kansanedustajat, ministerit ja kunnanvaltuutetut. Poliitikot valitaan vaaleissa. Suomessa järjestetään monia eri vaaleja, esimerkiksi kuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Poliitikon työ on vaikeaa

Poliitikkojen työ on vaikeaa, koska heidän täytyy ottaa huomioon koko kansan etu. Heidän täytyy ottaa huomioon myös pienempien ryhmien etu. Heillä on omia periaatteita, mutta heidän täytyy tehdä käytännöllisiä päätöksiä. Periaatteita ja käytäntöä on joskus vaikea yhdistää.

Tilanteet muuttuvat koko ajan. Usein tilanteet ovat vaikeita. Yleensä poliitikot yrittävät tehdä parhaansa, jotta tilanteet ratkeavat.

Poliitikoilla on paljon valtaa ja paljon vastuuta. Poliitikot ymmärtävät yleensä itse nykyään entistä paremmin, millainen heidän tehtävänsä on. He tietävät, millainen rooli heillä on yhteiskunnassa.

Miten poliitikkoihin suhtauduttiin aikaisemmin?

Poliitikoista on käytetty monenlaisia nimityksiä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Nimitykset kuvaavat sitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet poliitikkoihin. Poliitikkoja on sanottu esimerkiksi valtiomiehiksi ja lainsäätäjiksi, kun heitä on arvostettu. Sana valtiomies voi kuitenkin antaa kuvan, että vain miehet voivat olla poliitikkoja. Myös naisia on ollut pitkään paljon mukana politiikassa, erityisesti Suomessa.

Poliitikkoja on myös haukuttu. Heitä on nimitetty esimerkiksi varkaiksi ja vallanhimoisiksi. Viime aikoina on puhuttu siitä, mikä ero on aktivistin ja poliitikon välillä. Molemmat haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mutta he tekevät sen eri tavoilla. Aktivisti haluaa toimia ja poliitikko haluaa edustaa ja keskustella.

Kansalaiset arvostelevat poliitikkoja usein

Poliitikoilla on valtaa yhteiskunnassa. Siksi tavalliset kansalaiset arvostelevat heitä silloin, kun he toimivat huonosti. Poliitikkojen pitäisi edistää kansalaisten etua. He eivät saisi edistää omaa etuaan. Siksi ihmiset suuttuvat, jos poliitikko yrittää hyötyä omasta asemastaan.

Ihmiset kuitenkin odottavat poliitikoilta ristiriitaisia asioita. Joku ihminen voi esimerkiksi sanoa, että joku poliitikko ei ole tarpeeksi ammattimainen. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että sama poliitikko on vain ammattilainen, joka yrittää tienata rahaa eikä halua aidosti edistää hyviä asioita.

Ihmiset arvostelevat poliitikkoja eri tavoilla. Heistä tehdään esimerkiksi pilakuvia lehtiin. Joskus heistä tehdään televisio-ohjelmiin sketsejä eli lyhyitä hauskoja esityksiä. Pilakuvat ja sketsit ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat arvostella poliitikkoja ja osallistua politiikkaan.

Nykyään ihmiset arvostelevat poliitikkoja myös netissä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiset haukkuvat usein poliitikkoja todella rumilla sanoilla.

Poliitikot joutuvat pelkäämään väkivaltaa

Poliitikon työ voi olla joskus myös vaarallista. Joskus ihmiset uhkailevat poliitikkoja. Yle teki kansanedustajille kyselyn vuonna 2024. Kyselyssä joka neljäs kansanedustaja kertoi, että häntä on uhkailtu tai joku on tehnyt hänelle väkivaltaa. Myös muissa maissa poliitikot kokevat joskus väkivaltaa.

Edustuksellisessa demokratiassa on pakko olla poliitikkoja

Demokratia on valtio jossa valta on kansalla. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat vaaleilla esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut. Nämä edustajat ja valtuutetut edustavat kansalaisia eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Edustuksellisessa demokratiassa joidenkin ihmisten on pakko olla poliitikkoja. He päättävät yhteisistä asioista kaikkien kansalaisten puolesta.

Demokratia on muuttunut, koska viestintä on nykyään digitaalista eli se tapahtuu internetissä. Ihmiset haluavat, että poliitikot kuuntelevat heidän mielipiteitään, kun poliitikot tekevät päätöksiä. Nykyään on myös enemmän tapoja osallistua keskusteluun.

Suomi on demokratia, mutta kaikki maat eivät ole demokratioita. Esimerkiksi diktatuurissa ei ole vapaita vaaleja, joissa kansalaiset valitsevat, ketkä heitä edustavat. Silloin kansalla ei ole valtaa, vaan yksi ihminen päättää melkein kaikesta.

Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu sekin, että kansalaisilla on oikeus arvostella poliitikkoja. Diktatuurissa ihminen voi joutua vankilaan, jos hän arvostelee niitä, joilla on valtaa. Demokratiassa sellaista ei tapahdu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti Pasi Ihalainen. Hän on professori Jyväskylän yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Pasi Ihalaisen artikkelista, joka on julkaistu elokuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miten ihmiset suhtautuvat poliitikkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Totuus vai tehtävä (2025). Ohjaus Tonislav Hristov, Suomi, Bulgaria, Ruotsi, Norja

Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Totuus vai tehtävä (Truth or Dare) käsittelee Bulgarian poliittista todellisuutta totuudenjälkeisessä ajassa. Tarinalla ei ole varsinaista kertojaa, vaan tapahtumien kuvaaminen jätetään kahdelle päähenkilölle – toimittaja Genka Shikerovalle ja vaaliehdokas Ivan Gerasimoville.

Elokuva ei ota kantaa mikä totuus on, vaan antaa päähahmojen ajatusten ja tekojen puhua puolestaan. Samantyyppisiä tilanteita ja kertomuksia esitetään vuorotellen kummankin näkökulmasta. Elokuvan nimi on osuva, sillä tapahtumien ja tilanteiden kautta keskustelua käydään siitä mitä totuus on, kuka puhuu totta ja kuinka paljon rohkeutta oman totuutensa puolesta puhuminen vaatii.

Kontekstina Bulgaria

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa. Katsojalle saattaa jäädä epäselväksi, kuinka otollinen maaperä Bulgariassa on vaihtoehtoisille totuuksille.

Bulgaria on yksi Itä-Euroopan ja Balkanin tuoreista demokratioista. Neuvostoliiton hajottua entisen Itäblokin maan on ollut vaikea irtaantua historiastaan. Bulgariaa määrittää edelleenkin syvällä elävä korruptio, eikä se ole täysin demokraattinen valtio. Maa on saanut kritiikkiä etenkin heikosta talouskasvusta ja moitittavasta oikeusjärjestelmän yhteydestä politiikkaan.

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa

Lisäksi Bulgariassa vallitsee usko salaliittoteorioihin. Dokumenttielokuva antaa esimerkin vuodelta 2018, jolloin Bulgariassa uutisoitiin laajasti siitä, kuinka Norjassa valtio kidnappaa lapsia ja antaa lapset hyväksikäyttäjien huomaan. Elokuvan mukaan merkittävin lähde tämän tiedon takana oli venäläinen nainen, joka oli hävinnyt huoltajuuskiistan lapsistaan norjalaiselle kumppanilleen. Elokuvassa kerrotaan miten väärä tieto levisi niin laajasti Bulgariassa, että lapsia haettiin pois kouluista (yhdessä pienemmässä kaupungissa kaksi koulua tyhjennettiin oppilaista, jotta norjalaiset eivät veisi heitä).

Bulgarian politiikka on kriisissä. Maassa järjestetään pian kahdeksannet ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vuoden 2021 jälkeen Bulgariassa ei ole ollut pitkään toiminutta hallitusta. Hallitusneuvottelut ovat olleet epäonnistuneita tai hallitukset ovat kaatuneet. Muun muassa vuoden 2025 lopulla etenkin nuoret bulgarialaiset osoittivat mieltään nykyhallitusta ja sen korruptoituneisuutta vastaan.

Lisäksi vuodenvaihteessa 2026 maan presidentti jätti tehtävänsä varapresidentille. Presidentinvaalit olisivat olleet joka tapauksessa vuoden lopulla. Bulgaria on ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta 2007 ja vuoden 2026 alusta se liittyi myös euroalueeseen.

Vaihtoehtoinen totuus

Elokuvassa tutustutaan ensin Ivan Gerasimoviin. Hän pyörittää omaa keskustelu- ja uutisohjelmaa pienessä studiossaan ja levittää omia totuuksiaan pääosin sosiaalisen median kautta. Ivan on myös ehdolla Bulgarian parlamenttiin ja EU-parlamenttiin vuonna 2024 Vazrazhdane-puolueen listalla. Tämä Revival-puolue, joka nimensä mukaisesti haluaa tuoda Bulgarian perinteet, itsenäisyyden kaikista liittoumista ja mahdin takaisin, luokitellaan äärioikeistolaiseksi ultranationalistiseksi puolueeksi, joka asettuu vahvasti EU:ta, Natoa, koronarokotteita ja LGTBQIA-oikeuksia vastaan.

Puolue ja Ivan ovat venäjämielisiä, koska Venäjällä korostetaan ortodoksisia arvoja, homofobisuutta ja rokotevastaisia ajatuksia. Ensimmäisen oman ohjelmansa kuvauksen aikana Ivan ja hänen haastateltavansa desinfioivat omat juomansa lisäämällä klooridioksidia pullotettuun mineraaliveteen. Vastaavaa vaihtoehtoisten, homeopaattisiksi kutsuttujen keinojen käyttöä esiintyy muissakin kohdissa elokuvaa.

Ivanin kohtaamme elokuvan aikana useimmiten omien uutisten tekemisen parissa. Hänen ohjelmaansa kuuluu jaksoja maapallon litteydestä, saastutetusta sateesta, magneetilla maasta ja ilmasta kerätyistä metalleista, kyseenalaisista punaisista soluista sekä kuvamateriaalia Pride-vastaisesta kulkueesta. Vuodesta 2018 alkaen samaan aikaan Pride-kulkueen kanssa järjestetään kulkue perinteiselle kristilliselle perheelle. Ivan Gerasimov raportoi tästä kulkueesta ja kertoo, kuinka tärkeää on ylläpitää näitä arvoja.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä.

Gerasimov kyseenalaistaa myös EU:n, sillä se sallii muunsukupuolisten oikeudet ja muut kuin perinteiset arvot. Ivanin mielestä EU ja eliitti ovat kaiken pahan alku. Siksi hän on ehdolla EU-parlamenttiin: hän haluaa puhua normaalin ja tutun elämän puolesta. Kun muu ei auta, tulee vihollisen tilaan soluttautua ja muuttaa asioita sisältäpäin.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä. Hänet löydetään arkisista tiloista katsomassa InfoWarsin videoita ja uutisia. Rakennusprojektiensa kimpussa Ivan työskentelee puoluepaita päällä.

Hän pyytää sosiaalisen median seuraajiaan lahjoittamaan rahaa, jotta rakennusprojekti saataisiin päätökseen. Vaikka dokumenttielokuvassa ei varsinaisesti puhuta rakennusprojektista sen enempää, vaikuttaa se olevan jossain syrjäseudulla sijaitseva kirkko, jota kunnostetaan. Näin myös Ivan voi vaikuttaa hyvää tekevältä ihmiseltä, joka osallistuu oman kylän kunnostamiseen.

Trollit ja haltijat

Facebook ja etenkin sen ryhmät tuodaan elokuvassa esiin alustana, jossa vaihtoehtoiset totuudet ja salaliittoteoriat leviävät parhaiten. Siksi näissä ryhmissä on paljon trolleja.

Dokumenttielokuvassa muutama nimettömänä pysynyt henkilö kertoo, minkälaista on olla trolli: herättää huomiota ja keskustelua vahvoilla mielipiteitä jakavilla kommenteilla. Kertoman mukaan Facebookiin tehtaillaan valekäyttäjätilejä väärän tiedon levittämiseen. Näin syntyy trollitehtailu.

Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua.

Haastatellut kertovat, että motiivi trollitehtailuun on usein raha. Etenkin köyhemmissä Euroopan maissa – kuten Bulgariassa ja Pohjois-Makedoniassa – työmahdollisuuksia on rajoitetusti ja siksi trollina työskentely on helppo tapa saada nopeasti rahaa. Haastateltavan mukaan trollina voi nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja jopa päätyä EU-parlamenttiin trollialustan omistajan kanssa. Poliitikot kun osaavat käyttää somea hyödykseen.  

Ilmiöllä on toinen puoli: haltijat (elves). Fantasiakertomuksia mukaillen trollit ja haltijat ovat arkkivihollisia. Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua. Trolleista poiketen moni haltija esiintyy omalla nimellään. Elokuvassa tuodaan esiin, että haltijat työskentelevät etenkin Facebook-ryhmissä, joissa jaetaan vahvoja mielipiteitä EU:ta vastaan tai venäjämielisesti.

Oikea totuus?

Kuka sitten kertoo totuuden? Toimittaja Genka Shikerova on pitkän linjan toimittaja ja juontaa TV-ohjelmaa nimeltä Vuprosite (kysymykset), jossa hän esittää kiperiä kysymyksiä haastateltavalleen.  Ohjelma pyöri yksityisomisteisella TV1-kanavalla, joka on tunnettu politiikkakritiikistään.

Genka toimii esimerkkinä siitä, kuinka totuuden lähelle voi päästä vailla pelkoa. Hän toteaa, että toimittajan tärkein tehtävä on etsiä totuutta ja tuoda se julki. Hän myös korostaa, että luottamus on journalistiikan keksipisteenä. Esimerkiksi haastatellessaan trolleja hän ei ota kameramiestä mukaansa haastatteluihin ja pitää vahvasti kiinni osallistujien anonymiteetistä.

Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Genka näyttäytyy myös periksiantamattomana ja vahvana, sillä vaikka somessa tulevat uhkaukset ovat päivittäisiä, hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja jokaista näkökulmaa parhaansa mukaan. Hän myöntää pelkonsa, muttei halua antaa periksi.

Toimittajien uhkailu ei ole epätavallista Bulgariassa, jossa viimeisen kymmenen vuoden sisään on myös kuollut toimittajia erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa. Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Lopussa ei mikään ole hyvin

Dokumenttielokuvan Totuus vai tehtävä lopussa näkökulmat kohtaavat, kun Genka haastattelee Vuprosite-ohjelmassa Ivania. Haastattelu tapahtuu vaalien jälkeen. Tässä tuodaan erinomaisesti esiin demokraattista keskustelua – vaikka totuudesta on erilaisia käsityksiä, ei se estä keskustelemista samassa tilassa.

Vaikka Eurovaaleissa 2024 uutisoitiin laajasti euroskeptisyyden voitosta, ei Ivanin puolue Vazrazhdane pärjännyt niin hyvin, että hän olisi saanut paikan EU-parlamentissa. Myös Bulgarian parlamentista paikka jäi saavuttamatta. Haastattelussaan Genkan kanssa Ivan toteaakin, että on vaalien jälkeen eronnut tekopyhästä puolueesta, joka ei oikeasti usko hänen kertomiinsa tarinoihin, vaan käyttää hänen tuottamaansa tietoa hyväkseen kerätäkseen suosiota ja ääniä. Se, onko tämä vaalitappion synnyttämää katkeruutta vai oivallus politiikan toiminnasta jää katsojan pohdittavaksi.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita.

Elokuvassa käydään vaalien 2024 alla Genkan matkassa äänestyspaikoilla. Toimittaja on tottunut raportoimaan aiheesta ja lähestyy virkailijoita, jotka kertovat, etteivät vielä tiedä äänestysaktiivisuutta. Samalla käy ilmi, ettei Bulgariassa vielä ole siirrytty sähköisiin vaalirekistereihin. Vaalilaskenta tapahtuu monien päivien aikana, ja tulokset julkistetaan viiveellä. Tämä on myös ollut omiaan mahdollistamaan erilaiset vaalivilpit.

Myöhemmin elokuvassa seurataan television tulosiltaa. Vaalilähetyksessä näytetään äänestysaktiivisuus, joka on 23,4 % kello 19:00. Lopullinen äänestysaktiivisuus on virallisten lähteiden mukaan 33,78 % samaan aikaan käydyissä parlamentti- ja EU-parlamenttivaaleissa. Lukemat ovat Bulgariassa tyypilliset, sillä kansalaisten luottamus demokratiaan, vaaleihin ja hallintoon ovat matalalla tasolla.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita. Mutta samalla loppu kuvastaa vahvasti myös tämänhetkistä poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta Bulgariassa ja muualla maailmassa: Totuutta joutuu etsimään.

VTT Theodora Helimäki työskentelee tällä hetkellä yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy pääosin äänestyskäyttäytymiseen, vaaleihin ja vaalikoneisiin. Helimäen väitöskirja käsitteli informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Totuus vai tehtävä (Ohjaus: Ohjaus Tonislav Hristov, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Truth or Dare (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Eeppinen totuuden jäljittäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antidote (2024). Ohjaus: James Jones, Iso-Britannia

James Jonesin ohjaama Antidote on silmiä avaava ja ajankohtainen dokumenttielokuva, jossa seurataan Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallintoa kritisoivien ja vastustavien tutkivien journalistien sekä oppositiopoliitikkojen vaarallista arkea. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi vasta-ainetta tai vastamyrkkyä. Nimellä viitataan tutkivan journalismin ja oppositiopolitiikan rooliin Venäjällä: vasta-aineen tapaan ne käyvät myrkyn kimppuun ja eliminoivat sen.

Venäjän tapauksessa myrkky on Kremlin sortopolitiikka ja maan läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä, jolle tutkiva journalismi ja kriittinen kansalaisaktivismi toimivat tehokkaana vasta-aineena.

Päähenkilöinä Kremlin vastustajat

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta. Pääosissa ovat tutkiva journalisti Christo Grozev, nimettömänä pysyvä Venäjältä paennut kemisti, ja oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza.

Grozev on tullut tunnetuksi tutkivan journalismin verkosto Bellingcatin toimittajana. Verkosto käyttää luovasti sekä avoimen lähteen tietoja että epätavanomaisia tiedustelukeinoja. Bellingcat on esimerkiksi käyttänyt Venäjän korruptiota hyväkseen ostamalla tietoja henkilöistä, joiden on epäilty toimivan maan turvallisuusviranomaisten palveluksessa.

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta.

Ääneen pääsee myös nimettömänä pysyvä venäläinen kemisti, joka työskenteli Venäjän valtiollisessa tutkimuslaitoksessa myrkkyjen parissa. Omien sanojensa mukaan hän ajatteli tekevänsä työtä terrorismin torjunnan parissa. Hän kuitenkin havahtui todellisuuteen huomattuaan laitoksessa kehitettyjä myrkkyjä käytettävän Kremlin politiikkaa arvostelevien hiljentämiseen. Tämän jälkeen kemisti alkoi suunnitella pakoa Venäjältä ja onnistui siinä Grozevin avustuksella.

Vladimir Kara-Murza on venäläinen oppositiopoliitikko, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset ovat yrittäneet myrkyttää kahdesti. Vuonna 2023 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, väärän tiedon levittämisestä ja Venäjän asevoimien halventamisesta. Kara-Murza vapautettiin vuonna 2024 suuressa länsimaiden ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa. Dokumentissa seurataan oikeusprosessia.

Tositapahtumia dokumentoiva poliittinen trilleri

Jones rakentaa dokumentin kuin jännityselokuvan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Grozev istuu yksin keskellä hämärää ja tyhjää huonetta tuolilla kuin kuulusteltavana oleva vanki. Grozevilta kysytään olisiko hän pystynyt kuvittelemaan työnsä johtavan vakavasti otettaviin uhkauksiin ja todelliseen kuolemanvaaraan. Dokumentissa pääsevät ääneen myös Grozevin perheenjäsenet, kuten hänen poikansa ja tyttärensä. Kara-Murzan vaimo Evgenia Kara-Murza valottaa miehensä vangitsemisen ja häneen kohdistuneen ajojahdin taustoja.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin. Sarjakuvatyyliin tehdyt kuvaukset venäläisen kemistin tarinasta istuvat hyvin elokuvan tyyliin.

Kolmiosainen rakenne vaatii katsojalta keskittymistä, mutta tuo samalla esiin Venäjän autoritäärisen järjestelmän laajat vaikutukset: sen vaino ei kohdistu vain yksilöön, vaan myös perheisiin ja laajempiin yhteisöihin.

Syvälle ulottuva vaino

Grozev on tutkinut vuosia Putinin Venäjän sortoa ja korruptiota. Hän on tutkinut muun muassa Malaysia Airlinesin lento 17 alas ampumista Itä-Ukrainassa, Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä Salisburyssä ja Aleksei Navalnyin 2020 myrkytystä. Vaikka kaikki tapaukset linkittyivät Venäjään, Grozevin mukaan vasta Navalnyin tapaukseen liittyvät paljastukset sekoittivat hänet suoraan maan sisäpolitiikkaan, minkä seurauksena hän sai Kremlin peräänsä.

Antidotessa kuvataan koruttomasti keinoja, joita Venäjä käyttää vastustajiensa hiljentämiseen ja eliminoimiseen. Esimerkiksi Venäjän palkkaamat bulgarialaiset vakoojat seurasivat Grozevin kanssa yhteistyötä tehneen Roman Dobrokhotovin liikkeitä ympäri Eurooppaa. Dobrokhotov on Venäjän oppositioon linkittyvän verkkojulkaisu The Insiderin päätoimittaja. Hän uskoi vakoojien tarkoituksena olleen murhata hänet tilaisuuden tullen.

Dokumentissa kuvataan kuinka Grozev ei saa yllättäen enää yhteyttä isäänsä moneen päivään. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole tämän takana, Grozev ei voi olla epäilemättä tapauksen johtuvan hänen työstään tutkivana toimittajana. Grozev saa työnsä takia uhkailuviestejä eikä hän enää uskalla palata kotiinsa Wieniin, vaan joutuu elämään turvallisuussyistä New Yorkissa erossa perheestään.

Hän kuvailee Venäjän toimivan siten, että se vie hiljalleen vastustajiltaan edellytykset elää normaalia elämää. Pahinta Venäjän vainossa ei ole kuoleman pelko, vaan jatkuva huoli omien tekemistensä vaikutuksesta läheisten ihmisten elämään.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin.

Venäjää seuraavan tutkijan näkökulmasta ainoastaan yhden dokumentissa haastatellun toimittajan kommentti särähti korvaan: Puhuttaessa Venäjän sisäisestä tilanteesta Der Spiegelin toimittaja Fidelius Schmid toteaa maan olevan ”Soviet Union reloaded” eli Venäjän palanneen neuvostoaikoja muistuttavaan järjestelmään. Schmidin mukaan Venäjä teeskentelee yhä vähemmän olevansa demokratia ja hänen mielestään toisinajattelijoiden vaino on samalla tasolla kuin neuvostoaikana.

Vaikka poliittinen vaino on epäilemättä kasvanut Venäjällä viime vuosina, sen poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin Neuvostoliitosta. Ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan poliittisia vankeja oli Venäjällä tammikuussa noin 1700–1800, joka on huomattavasti vähemmän kuin Mihail Gorbatšovin ajan Neuvostoliitossa, puhumattakaan Josif Stalinin ajasta.

Ote kansalaisyhteiskunnasta on toki tiukentunut helmikuun 2022 jälkeen Venäjällä merkittävästi, mutta Putinin hallinto nojaa ensisijaisesti suostutteluun sekä propagandaan suoran väkivallan ja massateloitusten sijaan. Kremlin lähestymistapaa protestimielialojen tukahduttamiseksi on kutsuttu osuvasti kepin ja porkkanan sijaan porkkanoilla lyömiseksi.  Olisikin mielenkiintoista tietää myös matalamman profiilin oppositioaktivistien kohtaamista vaaroista Venäjällä, mutta tämä on jo toisen dokumenttielokuvan aihe.

Tärkeä elokuva Kremlin vainosta ja toimittajien rohkeudesta

Antidote on tärkeä ja vaikuttava dokumentti. Se on kuvaus Venäjän parissa työskentelevien tutkivien toimittajien kohtaamista vaaroista, mutta samalla myös inhimillinen kertomus ja muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä.

Vaikka elokuvan rakenne rönsyilee ajoittain, sen pääsanoman tärkeys on kiistaton. Se tekee näkyväksi järjestelmän, jonka toimet Putinin hallinto haluaisi pitää visusti piilossa. Elokuva ansaitsee tulla nähdyksi ei ainoastaan poliittisen merkityksensä vuoksi, vaan myös siksi, että se osoittaa rohkeuden merkityksen, kun panoksena on oma henki.

VTM Eemil Mitikka työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee poliittista osallistumista ja autoritarismia Venäjällä.

Antidote (Ohjaus: James Jones, 2024), esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuvituskuva on dokumentistä Antidote (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Antidote osoittaa rohkeuden merkityksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hiihtäjä Vilma Nissisen Mogadishu-kommentin herättämä kohu paljastaa pinnan alla kyteviä jännitteitä ja epämukavia tunteita, jotka varjostavat moninaistuvaa yhteiskuntaamme. Mogadishu-vertaus on enemmän kuin rasistinen sanavalinta: se on myös yhteiskunnallinen oire, joka kertoo pelkojen ja uhkakuvien kyllästämästä ja kaventamasta mielikuvituksesta.

Somalian pääkaupunki Mogadishu näyttää edustavan joillekin kaikkea sitä, mitä ei haluta Suomeen. Keskustelussa on nostettu esiin vertauksia muihin kaupunginosien lempinimiin ja perusteltu sillä, miten harmiton Hakunilan kuvailu Vantaan Mogadishuksi on. Kuten Khadra Sugulle esittää, on kuitenkin eri asia puhua New Yorkin Chinatownista kuin Vantaan Mogadishusta. Kun puhutaan Little Italysta tai Chinatownista, kyse on usein kulttuurisesta rikkaudesta ja paikallisesta turistikohteesta. Nämä alueet nähdään tärkeinä osina kaupunkia ja sen monimuotoisuutta.

Hakunilan Mogadishu-vertaus kantaa mukanaan aivan erilaista painolastia. Sen käytössä ei viitata toivottuun kulttuuriseen lisään, vaan kaaokseen, vaarallisuuteen ja epäonnistumiseen. Vertauksessa ilmaistaan pelkoa siitä, että jokin on menossa, tai on jo mennyt, perustavanlaatuisesti pieleen.

Tätä tulkintaa tukevat myös norjalaisten urheilijoiden hämmentyneet reaktiot Nissisen kommenttiin. He eivät kyseenalaistaneet Mogadishu-vertausta itsessään. He perustelivat sitä, ettei Hakunila ole kuin Mogadishu. Näin he paradoksaalisesti, ja todennäköisesti tahattomasti, vahvistivat Mogadishusta vallitsevaa yksipuolista ja kielteistä mielikuvaa.

Rituaaliksi muodostunut anteeksipyyntö ei toimi

Nissisen tapaus – kuten myös missikohu vuoden 2025 lopulla – hoidettiin muodollisella tasolla tehokkaasti, mutta syvemmät kysymykset jäivät jälleen käsittelemättä. Nopea anteeksipyyntö ja pyrkimys irtisanoutua rasismista saattavat tuntua hyvältä ja ne voidaan ajatella oikeaksi toimintatavaksi, mutta emme ole kollektiivisesti vieläkään aidosti kohdanneet yhteiskuntamme kipukohtia.

Filosofi Jacques Rancièren mukaan polarisoivat yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea nopealla konsensuksella, vaan vaativat konsensuksen sijaan dissensusta eli vallitsevan järjestyksen ja itsestään selvänä pidettyjen oletusten tietoista haastamista.

Rasistiset puhetavat ovat osa vuosisatojen kuluessa muotoutunutta, normalisoitua järjestystä, ja niiden purkaminen edellyttää juuri tämän järjestyksen kriittistä tarkastelua. Dissensus syntyy silloin, kun emme tyydy nopeaan sovintoon tai anteeksipyyntöön, vaan pysähdymme kysymään, miksi tietyt ilmiöt, kuten rasistiset kohut, toistuvat yhteiskunnassamme.

Todellinen kysymys ei ole se, saako Vantaan kaupunginosaa kutsua Mogadishuksi vaan mitä sillä viestitään, kun niin tehdään ja miksi.

Kun pelosta tehdään politiikkaa

On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi joku voi ajatella näin yksipuolisesti Mogadishusta. Afrikkaa koskeva mediakuva on pitkälti rakentunut toistuvien sotaa, epävakautta ja humanitaarisia kriisejä korostavien representaatioiden varaan.

Tämä yksipuolinen ja negatiivinen kehystys heijastuu myös yksittäisiin maihin ja kaupunkeihin, kuten Somaliaan ja sen pääkaupunkiin Mogadishuun. Kun uutisista näkee vain räjähdyksiä, aseellisia konflikteja ja humanitaarisia kriisejä, on helppoa yhdistää koko maa ja sen pääkaupunki näihin mielikuviin.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa.

Todellisuus on kuitenkin tarua inhimillisempi ja monimutkaisempi. Kaupungissa miljoonat ihmiset elävät tavallista arkea. He käyvät töissä, vievät lapsiaan kouluun ja tapaavat ystäviään. Nuoret yrittäjät rakentavat teknologiayrityksiä ja taiteilijat luovat taidetta. Mogadishu on kokenut, ja kokee edelleenkin vaikeuksia, mutta siellä on myös jatkuvasti käynnissä uudelleenrakentamisen prosesseja. Sen rikkaasta ja pitkästä historiasta emme tiedä juuri mitään.

Mielikuvat kaukaisista paikoista eivät jää etäisiksi. Ne vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme muutokseen omassa arjessamme. Kun oma lähiympäristö muuttuu, kadulla kuulee vieraita kieliä ja tutut kaupat vaihtuvat uusiksi. Muutos voi tuntua uhkaavalta, erityisesti kun elämässä on muutenkin epävarmuutta. Taloudellinen turvattomuus, työelämän murros ja maailman nopea muuttuminen luovat aiheellisesti maaperää pelolle.

On helpompi osoittaa sormella näkyvää muutosta, tässä tapauksessa maahanmuuttajia, kuin kohdata monimutkaisia rakenteellisia ongelmia. Sama kaava toistuu kaikkialla maailmassa. Pelko etsii yksinkertaisia ratkaisuja ja syyllisiä monimutkaisiin ongelmiin, ja tästä pelosta muovataan politiikkaa, joka naamioi syrjinnän huoleksi turvallisuudesta turvallistamisen prosessissa.

Tilastojen taakse piiloutuva symbolinen väkivalta

Kun typistämme Mogadishun pelkäksi kaaoksen symboliksi, teemme jotain syvästi väkivaltaista kymmenille tuhansille Suomessa eläville somalitaustaisille. Niin sairaanhoitajalle, sosionomille, bussikuskille, yrittäjälle kuin yliopisto-opiskelijalle, mutta myös sille stereotypioissa kohtuuttomasti ylikorostuneelle työttömälle, jonka ensisijaisesti oletetaan elävän yhteiskunnan etuuksilla huvikseen.

Tällaisen puhetavan seuraukset vaikuttavat erityisen huolestuttavasti ja kauaskantoisesti Hakunilassa ja sen kaltaisissa suomalaisissa lähiöissä kasvavien lasten ja nuorten käsityksiin itsestään, taustastaan ja tulevaisuudestaan. Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tätä ilmiötä sosiologi Pierre Bourdieu (1930–2002) on kuvannut symbolisen väkivallan käsitteellään. Symbolinen väkivalta on Bourdieun mukaan hienovaraista ja näkymätöntä vallankäyttöä, jolla aktiivisesti ylläpidetään yhteiskunnallisia hierarkioita. Mogadishu-vertauksen käyttö langettaa perusteettoman moraalisen tuomion, jossa kokonainen alue ja sen ihmiset leimataan epäonnistuneiksi ja vaarallisiksi. Toisaalta juuri näin rasismi käytännössä toimiikin.

Rasistiset puhetavat julkisessa keskustelussa aiheuttavat turvattomuutta, ulkopuolisuutta ja eriarvoisuutta ja pakottavat yhteisöjä jatkuvasti todistelemaan, että he ansaitsevat paikkansa ja ihmisarvoisen kohtelun.

Tutkija Sanna Ryynäsen mukaan jopa tutkijat välttelevät rasismista puhumista ja sen nimeämistä. Tämä johtuu siitä, että rasismiksi usein mielletään vain avoin väkivalta tai tietoisesti tehty näkyvä syrjintä. Se voi kuitenkin olla myös hienovaraisempaa piilorasismia, joka ilmaistaan symbolien, kielikuvien ja vertausten kautta.

Piilorasismi on erityisen tuhoisaa, koska se vaikuttaa näkymättömänä yhteiskunnallisissa rakenteissa, ja ylläpitää yhteiskunnallista hierarkiaa. Lisäksi se pyrkii kieltämään oman olemassaolonsa. Kun joku huomauttaa Mogadishu-vertauksen rasistisuudesta, puolustus on valmiina. Kyse ei tietenkään ole rasismista, vaan faktoista. Tilastotkin osoittavat tämän.

Ja tilastoja tosiaan on. Vantaalla on suhteellisen korkea työttömyysaste ja maahanmuuttajataustaisten työttömyys on kantaväestöä korkeampaa. Vantaa on myös kärjessä poliisin käyttämässä häiriöindeksissä, joka kuvaa kaupungin vaarallisuutta. Nämä ovat faktoja, numeroita, joita kukaan ei voi uskottavasti kiistää. Numerot eivät kuitenkaan avaa syitä olemassaololleen.

Tilastot eivät kerro rakenteellisesta syrjinnästä työmarkkinoilla, ulkomailla suoritetun koulutuksen tunnustamisen ongelmista, verkostojen puutteesta. Ne eivät kerro, miten jatkuva leimatuksi tuleminen vaikuttaa nuorten syrjäytymiseen ja rikollisuuteen, nuorten etnisestä taustasta riippumatta. Ennen kaikkea tilastot eivät millään tasolla oikeuta symbolista väkivaltaa.

Tilastot ovat yhteiskuntamme tilasta kertovia numeroita, jotka voidaan analysoida, ymmärtää ja myös muuttaa, kun oikea tahtotila vallitsee. Rasistiset leimat ovat tuomioita, joiden tavoite on pitää ihmiset ja heidän asuinpaikkansa ainaisessa toiseuden ja alemmuuden asemassa. Tämänkaltainen puhetapa myös luo todellisuutta toimimalla itseään toteuttavana ennusteena.

Kun tarpeeksi moni toistaa, että tietty alue on vaarallinen, ihmiset alkavat välttää aluetta, yritykset eivät investoi sinne ja palvelut heikkenevät. Alueen maine vaikuttaa asuntojen hintoihin ja jopa lasten koulumenestykseen. Alue, joka on leimattu ongelmalliseksi, alkaakin kärsiä juuri siitä leimasta syntyvistä todellisista ongelmista.

Uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme esteenä muutokselle

Ehkä kaikkein tuhoisinta on silti se, miten uhkakuvien ja pelkojen narratiivi muokkaa ja kaventaa mielikuvitustamme. Kun tietyt paikat ja ihmiset mielletään vain kaaoksen symboleiksi, emme voi kuvitella tulevaisuutta, joka olisi jotain muuta. Poliittisen mielikuvituksen puuttuminen estää sosiaalista muutosta. Rasismi ja uhkakuvien retoriikka yhteiskunnallisessa keskustelussamme estävät meitä näkemästä ihmisten inhimillisyyden ja yhteiskuntamme potentiaalin.

Tässä onkin rasismiin ja uhkakuviin perustuvan politiikan todellinen vaara yhteiskunnalle. Se ei vain sorra vähemmistöjä, se köyhdyttää merkittävästi mielikuvitustamme ja tulevaisuudenuskoamme. Menetämme kyvyn oppia toisiltamme, löytää uusia tapoja elää yhdessä ja ratkaista ongelmia luovasti. Jäämme vangeiksi yhteiskunnalliseen tilaan, jossa kaikki erilaisuus on uhka ja muutos aina menetystä.

Tämän vuoksi Mogadishu-vertauksen kaltaisten rasististen ulostulojen haastaminen ei ole vain poliittisesti korrekti tapa toimia. Sen on oltava yritys murtaa mielikuvituksemme kahleet, johon rasismi, pelko ja uhkakuvat meidät sulkevat. Meidän täytyy nähdä maailma sellaisena kuin se on: monimutkaisena, rikkaana ja täynnä mahdollisuuksia olevana. Ei ainoastaan sellaisena kuin pelkomme sen maalaavat.

VTM Mona Abdullahi on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän tutkii väitöskirjassaan suomalaisen korkeakoulutuksen dekolonisaation mahdollisuuksia ja haasteita.

Artikkelin kuvituskuva: Jason Leung / Unsplash

Julkaisu Mogadishu, symbolinen väkivalta ja uhkakuvien kaventama mielikuvituksemme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sivistynyt keskustelu on toimivan demokratian elinehto. Se edellyttää paitsi toisten kuuntelemista ja kunnioittamista, myös pyrkimystä totuuteen ja tahtoa välittää luotettavaa tietoa. Ilman luotettavaa tietoa ja vastuullista keskustelukulttuuria demokratia rapautuu, kun julkinen tila täyttyy huudosta, huhuista ja jatkuvasta vastakkainasettelusta.

Vaikka kansalaisille on suunnattu lukuisia medialukutaitokampanjoita, todellisuus lienee se, että arjen kiireessä suurin osa meistä tukeutuu erilaisiin nyrkkisääntöihin mediakenttää arvioidessaan. Tavat, joilla media-ammattilaiset ja kansalaiset navigoivat verkon informaatioympäristöissä ovatkin suoraan yhteydessä yhteiskuntamme demokratian tilaan. Siksi aihetta täytyy myös tutkia.

Demokratia ja medialukutaito

Koneen Säätiön rahoittamassa Epäilyn heuristiikat (Heuristics of Doubt) -projektissamme tutkimme millaisia heuristiikkoja eli nyrkkisääntöjä kansalaiset käyttävät arvioidessaan verkossa jaetun tiedon luotettavuutta.

Kyselytutkimuksemme paljasti kuusi laajalti toistuvaa tiedonhankinnan nyrkkisääntöä. Seuraavaksi pyysimme kymmentä suomalaista media-alan ammattilaista arvioimaan näitä nyrkkisääntöjä. Vastaajien monipuoliseen joukkoon kuului niin mediataloissa työskenteleviä ja freelance-toimittajia, informaatioturvallisuuden ja julkisen sektorin asiantuntijoita sekä kokeneita Wikipedia-kirjoittajia.

Tässä tekstissä tarkastelemme, miten ammattilaiset suhtautuvat maallikoiden nyrkkisääntöihin. Mitä tiedonhankinnan rutiineja pidetään tärkeänä? Mitä yleisiä uskomuksia asiantuntijat haastavat? Ja mitä voimme oppia ammattilaisten käytännöistä luotettavan tiedon metsästyksessä? Luottamussyistä viittaamme haastattelemiimme ammattilaisiin anonyymisti.

Suomalaisten tiedonhankinnan nyrkkisäännöt

1. ”Luotan tuttuun lähteeseen. Epäilen tietoa, jos se on tuntemattomasta lähteestä.”

Kyseinen nyrkkisääntö oli yksi yleisimmin raportoiduista ja sai asiantuntijoilta eniten myönteistä palautetta, joskaan ei täysin varauksetta. Useimmat ammattilaiset myönsivät, että tuttu lähde herättää lukijan luottamuksen. Hyvä maine ei yleensä synny ainakaan täysin tyhjästä, ja tuttu ja turvallinen tiedonlähde on usein järkevä valinta tiedonhakua aloittaessa. Jos lähde on aiemmin osoittautunut luotettavaksi, siihen tukeudutaan helpommin uudelleen.

Kritiikittömät tottumukset voivat kuitenkin olla myös petollisia. Kuten useampi haastattelemamme asiantuntija muistutti, taitava disinformaatio osaa usein naamioitua tutun näköiseksi. Valeuutiset saattavat esimerkiksi matkia luotettavien uutisbrändien visuaalista ilmettä, logoa ja värimaailmaa. Lisäksi asiantuntijat korostivat, että tuntematon lähde ei välttämättä ole epäluotettava. Maailmassa on valtavasti laadukasta journalismia, josta emme ole koskaan kuulleetkaan. Uusia tutkivia medioita syntyy kansainvälisellä tasolla kuin sieniä sateella. Vastaavasti vanhat tai perinteiset mediat saattavat vaihtaa omistajaa tai toimittajakuntaa. Siksi asiasisällön kriittinen arviointi on tärkeämpää kuin pelkkä tuttuuden tunne.

2: ”Epäilen verkkosivua, jos se vaikuttaa epäsiistiltä tai jos siellä on mainoksia.”

Toinen sääntö jakoi asiantuntijoiden mielipiteet. Osa myönsi, että epäsiisti ulkoasu tai räikeät mainokset ovat omiaan herättämään epäilyksiä. Mainokset voivat antaa vaikutelman huolimattomuudesta tai kaupallisuudesta. Toiset muistuttivat, että myös luotettavat mediat tarvitsevat mainostuloja ja että halvalta vaikuttava ulkoasu voi johtua resurssien puutteesta eikä niinkään tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta.

Maailmanlaajuisesti tarkasteltuna sääntö voi olla harhaanjohtava. Esimerkiksi joidenkin maiden valtiolliset verkkosivut voivat näyttää vanhanaikaisilta suomalaisesta tai länsimaisesta näkökulmasta, vaikka sisältö olisi luotettavaa. Eri kulttuureissa vallitsee myös erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on asiallisen näköinen verkkosivu. Ulkoasu ei siis ole yksiselitteinen totuuden mittari. Se voi kuitenkin toimia varoitusmerkkinä: eräänlaisena epäilyksen nyrkkisääntönä, joka saa tarkistamaan lähteen tarkemmin.

3: ”Epäilen tietoa erityisesti, jos se on jaettu sosiaalisessa mediassa.”

Moni kansalaiskyselyymme vastanneista mielsi sosiaalisen median epäluotettavaksi. Mielikuva on jokseenkin perusteltu. Useat ammattilaiset korostivat, miten somessa todella leviää valtavasti virheellistä tietoa ja että siellä julkaistuun sisältöön tulee suhtautua erityisen kriittisesti.

Siitä huolimatta asiantuntijat samalla muistuttivat, että some on vain väline tiedonhankinnassa – ei itsessään hyvä tai huono lähde. Tärkeämpää kuin se, missä tieto jaetaan, on se, mistä tieto on alkujaan peräisin. Jos somepostaus perustuu luotettavaan lähteeseen, se voi olla lähteenä täysin pätevä. Jos taas väite jää irralliseksi eikä lähdettä voi jäljittää, on syytä olla erityisen valppaana.

Eräs asiantuntija tiivisti asian osuvasti: “Sosiaalinen media on käyttöliittymä informaatioympäristöön.” Some ei ole itsessään epäluotettava, mutta vaatii joskus perinteistä mediaa harkitumpaa lähdekritiikkiä.

4: ”En luota lähteisiin, jotka eivät tule viralliselta taholta.”

Suomalaisten luotto viranomaisiin on edelleen kansainvälisesti mitattuna korkeaa, ja tämä heijastui myös vastauksissa kansalaiskyselyymme. Moni suomalainen raportoi luottavansa ennen kaikkea viranomaislähteisiin.

Silti kyseinen nyrkkisääntö kohtasi asiantuntijoilta eniten kritiikkiä. Useimmat tiedontuotannon ammattilaiset pitivät nyrkkisääntöä liian rajoittavana tai jopa demokratian kannalta vaarallisena. Journalismi ei voi nojata pelkästään virallisiin lähteisiin, sillä joskus juuri viralliset tahot ovat osa ongelmaa. Esimerkiksi tutkiva journalismi perustuu usein siihen, että viranomaisten vallankäyttöä tai narratiivia haastetaan. Yksi journalismin tärkeimmistä yhteiskunnallisista tehtävistä onkin vallankäytön vahtiminen.

Haastateltavamme korostivat, että viralliset tahot – kuten viranomaiset tai valtiolliset instituutiot – voivat olla luotettavia, mutta eivät erehtymättömiä. Lisäksi virallisuus on kontekstisidonnainen käsite: valtiollisia instituutioita ja virkahenkilöitä mielipiteineen kaikkineen on moneen junaan. Vaikka nyrkkisääntö toimisikin Suomessa, sitä ei voi yleistää internetiin laajemmin.

5: ”Tieto vaikuttaa epäilyttävältä, jos se on liian hyvä ollakseen totta.”

Viides nyrkkisääntö sai laajaa kannatusta ja siihen lisättiin usein myös omia jatkeita: tieto voi olla epäilyttävää myös, jos se on ”liian huonoa ollakseen totta”, liian yksityiskohtaista tai epäilyttävän täydellisesti muotoiltu.

Useat haastateltavat nostivat esiin etenkin klikkiotsikot ja superlatiivit: jos uutinen lupaa vaikkapa mullistavaa terveysvaikutusta tietystä ruoka-aineesta tai kertoo maailmanlopun koittavan huomenna, on lukijan syytä havahtua. Liioitellut väitteet herättävät epäilyksiä, koska ne yksinkertaistavat usein monimutkaisia aiheita ajaakseen rajallista, virheellistä tai jopa valheellista näkökulmaa.

Yksi haastateltavista kertoi esimerkin jutusta, jossa kyläbaarin juorut, jotka alkujaan vaikuttivat ”liian hyviltä ollakseen totta”, osoittautuivat lopulta täysin tosiksi. Hän kuitenkin samalla muistutti, että vastaavan yksityiskohtaisia tarinoita on kerrottu myös täysin perättömästi. Siksi kriittisyys on aina paikallaan, oli tieto kuinka täydellistä tai epätäydellistä tahansa.

6: ”En luota tietoon, jos uutista ei ole julkaistu myös Helsingin Sanomissa tai Ylellä.”

Kuudes sääntö herätti asiantuntijoissa eniten keskustelua. Vaikka Helsingin Sanomat ja Yle saivat kiitosta luotettavuudestaan, useimmat ammattilaiset pitivät tätä sääntöä liian yksiulotteisena. He muistuttivat, että mikään media ei ehdi uutisoida kaikesta ja että myös muissa medioissa tehdään laadukasta journalismia. Suomi ei ole maailman keskiössä ja usein suurimmat mediamme perustavat tietonsa muihin medialähteisiin.

Lisäksi asiantuntijat pohtivat median valta-asemaa: se, mistä uutisoidaan ja mistä vaietaan, on osa journalistista harkintaa. Jos yleisö luottaa vain yhteen tai kahteen lähteeseen, maailmankuva voi jäädä valitettavan kapeaksi, mikä voi olla demokratiankin kannalta ongelmallista.

Moni painotti monipuolisen mediankäytön ja lähdekritiikin merkitystä. ”Kyllä mieluiten luen Yleltä ensimmäisenä, jos maailmassa tapahtuu jotain isoa. Toki luotan muuhunkin tietoon,” totesi eräs asiantuntija.

Kriittisyys on tärkeä demokraattinen kansalaistaito

Yhteiskuntamme on monimutkainen ja aina vain kiireisemmältä tuntuva paikka, joten moni meistä tukeutuu tuttuihin ja turvallisiin nyrkkisääntöihin verkkoa selatessaan. Nyrkkisääntöihin tukeutuminen on sinällään perusteltua. Kenelläpä olisi aikaa käydä aina kaikki lehtijutut lähteitä myöten läpi.

Kriittisellä ajattelulla on kuitenkin keskeinen rooli Suomen demokratiassa ja sen jatkuvuudessa. Jo vuodesta 2014 suomalainen uutismedia on toiminut poikkeuksellisessa informaatiosodankäynnin ympäristössä, jota ovat leimanneet etenkin COVID-19-pandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Tällaisissa poikkeusoloissa, joissa disinformaatiota ja propagandaa käytetään aktiivisesti yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamiseen, kansalaisten kyvystä arvioida tiedonlähteitä on tullut demokratian elinehto.

Poikkeusoloissa, joissa disinformaatiota ja propagandaa käytetään aktiivisesti yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamiseen, kansalaisten kyvystä arvioida tiedonlähteitä on tullut demokratian elinehto.

Asiantuntijoiden suosituksista voisi yhteenvetona nostaa kansalaisten tiedonhankintaa monimutkaistavan säännön: kriittinen ajattelu on tärkeämpää kuin yksittäinen nyrkkisääntö.  Nyrkkisäännöt voivat olla hyvä alku tiedonhankinnassa – usein tietoa esimerkiksi on aidosti järkevää etsiä ensiksi tutuista tai arvostetuista lähteistä, ja usein epäsiistiltä näyttävä verkkosivu todella on epäluotettava – mutta ne eivät lopulta korvaa tilannekohtaista harkintaa, asiayhteyden ymmärtämistä ja lähteiden tarkempaa arviointia. Nyrkkisäännöt voivat kuitenkin toimia eräänlaisena sisäänheittäjänä lähteen kriittisemmälle tarkastelulle.

Luottamuksen tunteen ei tulisi syntyä yhdestä nyrkkisäännöstä tai yhdestä lähteestä. Harkittu luottamus rakentuu ennen kaikkea siitä, että pysymme uteliaina, valppaina ja valmiina kysymään: mistä tieto on peräisin, miksi se on kerrottu siten kuin se on kerrottu, ja mitä se jättää kertomatta?

VTT Roope Kaaronen on kognitiivisen antropologian tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

VTT Daria Gritsenko on algoritmisen hallinnan ja yhteiskuntapolitiikan professori Münchenin teknillisessä yliopistossa Saksassa.

Artikkelin kuvituskuva: Melyna Valle / Unsplash

Julkaisu Voiko uutiseen luottaa? Media-ammattilaisten ajatuksia suomalaisten medialukutaidosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mykkänen, Pekka. 2025. Likainen somesota. Otava. 396 s.

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut liki neljäsataasivuisen kirjan yhtäältä perussuomalaisista, mutta toisaalta suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hälyttävästä tilasta. Kirjan mittaa Mykkäsen voi katsoa perustelevan journalistisella intressillä: lukijalle tarjotaan laaja kattaus nimenomaisesti sosiaalisen median tai somen viestialustan X (ent. Twitter) keskustelukulttuurista, jota jokainen voi arvioida itse.

Politiikassa provosoiva ote on ilmennyt jo aiemminkin someajan piirteenä; esimerkiksi sittemmin eduskunnasta jäänyt keskustan Mikko Kärnä on avoimesti vaalikirjaa myöten esittänyt toimineensa ”häirikkönä”, koska näin käyttäytymällä sai näkyvyyttä politiikankin piirissä. Mykkäsen kirja kuvaa kuitenkin merkittävämpää poliittisesti latautuneen keskustelu- ja viestintäkulttuurin muutosta.

Kirja on usein seikkaperäinen: toimittaja selvästi pyrkii siihen, että huolellisesti kirjoitettu yksityiskohtainen selvitys erilaisista sosiaalisen median postaajista vahvistaa teosta – aineisto puhuu puolestaan. Osasyy yksityiskohtaisuudelle lienee myrkyllisen keskusteluilmapiirin havainnollistaminen myös heille, jotka eivät somealustoja käytä. Mykkänen perustelee X:n valintaa sillä, että se on yhtäältä merkittävä poliittinen viestintäkanava, mutta toisaalta uhkaukset ja solvaukset ovat sen keskustelukulttuurissa arkipäivää:

”…X-viestipalvelu ei ole toisten näkemyksiä ja tutkimustietoa hiljalleen punnitseva proseminaari-tila, vaan paikka, jossa eri näkökulmiin valmiiksi poteroituneet ihmiset hakkaavat toisiaan surutta päähän.”

Puheet ovat tekoja

Kirjan kimmokkeena toimi perussuomalaisten tai ainakin puolueeseen samaistuvien toimijoiden häirintäkampanja sen jälkeen, kun Mykkänen julkaisi Helsingin Sanomien toimittajana artikkelin eduskunnan puheenmiehen Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjassa esiintyneen nimimerkin ”riikka” väkivallansävyisistä rasistisista kirjoituksista. Nimimerkki yhdistettiin, täysin paikkaansa pitävästi, silloiseen valtionvarainministeriin ja perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan.

Tulkitsen, että Mykkäsen mukaan nykyiset perussuomalaiset ovat löytäneet yhteisönsä ja identiteettinsä verkosta, nimenomaisesti Jussi Halla-ahon Scripta-blogista ja sen ajattelumaailmasta ja vieraskirjan viestinnän sävystä. Väite ei tunnu liioitellulta.

Mykkäsen joutuminen oikeistolaisen sosiaalisen median hampaisiin vaikuttaa myös kokeneelle toimittajalle aidosti järkyttävältä kokemukselta. Vaikka vastaavia häirintätapauksia on ollut aiemminkin, vain järjestelmällisten kampanjoiden kohteeksi joutuva voi hahmottaa niiden henkisen painon. Kirjassa ääneen pääsevät monet muutkin häirinnän kohteeksi joutuneet. Mykkänen kuvaa tarkkanäköisesti somessa tapahtuvaa niin kutsuttua maalittamista, jolloin poliittiset toimijat esimerkillään ohjaavat kannattajiensa huomiota ja häirintää.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Mykkänen kertoo ymmärtäneensä vasta kirjaa valmistellessaan kuinka keskeisessä roolissa suomenkielisen somen yhteen nivoutuminen perussuomalaisten edustamaan politiikkaan ja sen edistämiseen on. Toimittajana Mykkäsellä on hyvät valmiudet sanallistaa omia havaintojaan. Koska sosiaalisen median alustat lukeutuvat osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelukulttuuria, Mykkäsen huolta etenkin X:n tunnelatautuneesta ja vastakkainasettelua korostavasta luonteesta voidaan pitää demokratian ja jopa yhteiskuntarauhan kannalta perusteltuna.

Oleellista on ymmärtää, että kyse ei ole vain rumasta puheesta, vaan häirinnästä ja toiminnasta, joka vaikuttaa laajasti. Puhe rakentaa jaettua sosiaalista todellisuutta; se pohjustaa ja perustelee tekoja.

Tuoreen tutkimusraportin mukaan suomalainen etenkin tunnepohjainen (affektiivinen) vastakkainasettelu (polarisaatio) on vielä kansainvälisesti verrattuna maltillista, mutta kuitenkin kiihtyvää. Kyseinen alun perin sisäministeriön tilaama raportti jäi ministeriöltä julkaisematta, koska sen koettiin olevan liian kriittinen perussuomalaisia kohtaan. Ministeriötason päätös ikään kuin vahvisti paitsi raportin oman ilmaiseman huolen, mutta liittyy myös Mykkäsen kirjan keskeiseen viestiin yhden puolueen poikkeuksellisesta poliittisesta toimintakulttuurista.

Perussuomalaiset ja keskustelukulttuurin muutos

Mykkänen tarttuu kesän 2023 rasismikohuun paitsi omakohtaisen kokemuksensa puolesta, mutta myös siksi, että katsoo kohun olleen ”yksi Suomen poliittisen historian rajuimmista ja repivimmistä kohuista”. Huomattavasti pienemmätkin kohut ovat johtaneet merkittäviin seurauksiin.

Tätä olikin edeltänyt Wilhelm Junnilan eroaminen ministerin asemasta äärioikeistolaisten yhteyksien vuoksi. Kohu tulkittiin jatkuvaksi median organisoimaksi hyökkäykseksi Purraa vastaan, ja perussuomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen.

Kohun ainoana mainittavana seurauksena politiikkatasolla voidaan pitää Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa, josta perussuomalaiset puolueena irtisanoutuivat. Asetelmasta ehkä tekeekin poikkeuksellisen juuri se, että Purra ja hänen puolueensa säilytti asemansa, tukijoitaan oleellisemmin hallituskumppaneittensa avulla. Suomessa hyväksyttävänä pidetyn poliittisen puheen ja toiminnan raamit, eli Overtonin ikkuna, siirtyi – oikealle. Tai tarkemmin, perussuomalaisten tapa tehdä politiikkaa on tietoisesti siirtänyt sitä.

Tässäkin yhteydessä somen kommentoijien merkitys perussuomalaisille oli merkittävä: Mykkänen siteeraa Purran puolison Mikko Välimaan kirjaa Mitä “riikka” oikeasti kirjoitti – ja kuinka vallastaan juopunut media levitti valetietoa ympäri maailman, jonka mukaan ”valveutuneet sosiaalisen median käyttäjät” ovat nousseet jopa ”viidennen valtiomahdin” rooliin. Koetun hyökkäyksen kohteeksi joutuminen oikeuttaa vastahyökkäyksen. Puolueen tukijoita toisin sanoen rohkaistaan avoimesti valtavirtamedian vastaiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa.

Poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Siksi on selvää, että perussuomalaisten suhde suomalaiseen valtavirtamediaan on lievästi sanottuna jännitteinen. Perussuomalaiset katsovat olevansa hyökkäyksen kohteena silloinkin, kun yksinkertaisesti uutisoidaan mitä puolueen toimijat ovat tehneet tai sanoneet. Perussuomalaiset voidaan tässä yhteydessä ymmärtää nykyistä poliittista kulttuuria avoimesti haastavana vastahegemonisena poliittisena liikkeenä, joka määrittää itsensä valtavirtaisuutta vastaan mediassa ja politiikassa.

Näin toiminta on lähtökohtaisesti vastakkain asettelevaa – polarisoivaa. Mykkänen esimerkiksi korostaa, että Halla-ahon tuomio kansanryhmää vastaan kiihottamisesta vahvisti käsitystä hänestä ja hänen ajatuksistaan eliitinvastaisina: poliittinen järjestelmä ja media vainoavat harvoja oikeamielisiä. Muillakin perussuomalaisten poliitikoilla on vastaavia tuomioita, eikä se vaikuta heidän asemaansa puolueessa.

Mykkäsenkin huomioima jatkuvan hyökkäämisen ja uhriutumisen strategia, jossa jälkimmäinen oikeuttaa ensimmäisen tuo mieleeni vuoden 2024 The Apprentice -elokuvan, joka dramatisoi Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin elämää liikemiehenä. Elokuvassa Trump saa ohjeet menetykseen: hyökkää aina, älä koskaan myönnä mitään, ja väitä aina voittaneesi. Näin toimien voi määrittää itse faktat ja keskustelun suunnan.

Oikeistopopulistinen viestintä nojaa herkästi ”tyhjiin merkitsijöihin” määrittäessään vastustajansa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ihmisoikeuksia penäävä aktivisti voidaan yhtäaikaisesti esittää sekä pahantahtoisena toimijana että naiivina hölmönä. Jälkimmäistä voidaan käyttää hänen tekemiseensä naurunalaiseksi, ensimmäisellä voidaan herättää halveksuntaa häntä kohtaan. Tarkoituksena on osoittaa vastahegemonisen politiikan suunta välittämättä argumenttien sisällöstä. Näin sisällöstä riitely – sisälsikö kommentti esimerkiksi liian vakavasti otettua huumoria – hyödyttää vain politiikan suunnan näkyvyyttä.

Perussuomalaisten piirissä on ymmärretty, että poliittista järjestelmää muutetaan yksinkertaisesti muuttamalla sitä; vastahegemoninen voima yhteiskunnassa vahvistuu vahvistamalla sitä – teoin, puhein ja politiikkatoimin. Mykkäsen kirjan perinpohjainen selvitys kuvaa sitä, miten tämä tapahtuu sosiaalisessa mediassa, jossa puheet ovat myös tekoja.

Tutkimuksellisempi ote olisi tukenut järjestelmällisempää aiheen käsittelyä

Kirjan lähteistönä on ensisijaisesti perinteistä ja sosiaalista mediaa. Tutkimuksellista otetta Mykkänen ei toimittajana tarkoituksella omaksu. Jotkin merkittävät perussuomalaisia tutkineet suomalaiset tutkijat, kuten Tuija Saresma ja Emilia Palonen mainitaan kyllä, mutta omasta tutkijan näkökulmasta tarkasteltuna perehtyneempi ote tutkimuskirjallisuuteen olisi antanut vahvempaa tukea Mykkäsen argumenteille ja asettanut ne kokonaisvaltaisempaan yhteyteen.

Tutkimuksen piirissä perussuomalaisten viestintästrategioita on jo käsitelty aiemmin yhtäältä trollauksena ja toisaalta järjestäytyneenä vaikuttamistoimintana; kummatkin elementit ovat läsnä kirjan aineistossa, mutta ne eivät nouse yhtä järjestelmällisesti esiin, kuin tutkimuksellinen lähestymistapa olisi voinut tehdä. Oikeistolaisen viestintästrategian kuvaaminen usein edellyttää tietynlaisen sanaston ja käsitteistön haltuun ottamista. Mykkänen osaavasti poimii näistä kyllä esimerkiksi huomion uudelleen suuntaamisen, ja juuri tasapuolisuusharhan tuottamisen, eli whataboutismin.

Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Mykkänen ei harmillisesti järjestelmällisemmin käsittele populistisen laitaoikeiston jaettuja vaikutusstrategioita ja retorisia keinoja, mikä olisi voinut olla omiaan kuvaamaan esimerkiksi sitä, miten tuontitavarana Suomeen rantautuneet termit kuten ”woke” tai ”DEI” (tai ”väestönvaihto” salaliittoteoriana) ovat nykyään käytössä sosiaalisessa mediassa, ja joskus virallisimmissakin yhteyksissä. Kansallismielinen laitaoikeisto omaa tässä suhteessa luontaista kansainvälistä samankaltaisuutta.

Joka tapauksessa tutkijalle Mykkäsen käyttämät mittavat sitaatit tarjoavat mielenkiintoista aineistoa, mutta kirjan omat havainnot jäävät hieman kevyiksi. Tutkimuksellisempaa otetta olisi perustellut myös se, että tutkijat itse ovat käsitelleet sosiaalisen median ja ylipäätään myrkyllisemmäksi muuttuvaa keskustelukulttuuria. Kuten Mykkänen itsekin huomauttaa, myös tutkijat saavat toimittajien tavoin osakseen merkittävän paljon häirintää.

Niin tutkija kuin journalistikin voi valita vetäytymisen julkisesta keskustelusta kohdatessaan kohtuuttomaksi kokemaansa kohtelua. Siinä missä uutisoinnin kohde ja sävy voi määrittää poliittisesti journalistin tiettyjen yleisöjen silmissä, niin myös tutkimuksen aihe tutkimuksen itsensä ja tutkijan.

Tutkijoiden sananvapautta laajemmin vaarassa ovat perustavanlaatuiset vapaan yhteiskunnan periaatteet ja perusoikeudet. Koska tiede tarvitsee edistyäkseen avoimuutta ja moninaisuutta, se asemoituu autoritaarisen vastapuolen näkökulmasta liberaalin demokratian instituutioksi. Sama koskee katsoakseni myös journalismia. Näiden tulisi kyetä puolustamaan itseään määrittämällä ongelman selkeästi ja samalla ymmärtäen, että kaikkia se ei tule vakuuttamaan.

Joskus se voi edellyttää etenkin vastustajien poliittiseksi käsittämiä kannanottoja. Vapaa keskustelu ei aina edistä jaetun todellisuuden vahvistumista, ja tämä on hyvä tiedostaa.

Median objektiivisuus ja kirjan tilannekuva

Journalismilla on haaste säilyttää muodollinen objektiivisuus tilanteessa, jossa sen vapauden olemassaolon edellytys on liberaali demokratia – vapaa media on yksi sen keskeisistä instituutioista – mutta sitä vastaan argumentoi, usein myös hyökkää, illiberaali laitaoikeisto. Näin illiberaaleja arvoja edistävänä puolueena perussuomalaiset suhtautuvat jokaiseen liberaalien arvojen esiintuomiseen poliittisena tekona. Hyökkäävät reaktiot muokkaavat instituutioiden ja niiden jäsenten toimintalogiikkaa ja normalisoivat näennäistä poliittista puolueettomuutta.

Muodollista instituution rooliaan puolustaessa liberaalin demokratian perustaa tukevalta perustelulta puuttuu sen terävin kärki. Juuri muodollisten seikkojen ylenkatse kuuluu vastahegemonisen toiminnan pelikirjaan. Samaan aikaan keskittyessään X:n keskustelukulttuuriin Mykkänen ei esimerkiksi havainnoi populistisen viestinnän ja uutismedian ongelmallisen yhteensopivaa toimintalogiikkaa, eli yhtäläistä tarvetta saada sisällölleen näkyvyyttä.

Edellisen valossa on pakko miettiä, mikä tarkalleen ottaen kirjan keskeisessä sisällössä on uutta. Mykkänen haluaa alleviivata myrkyllisen keskustelukulttuurin ongelmaa, koska ei usko tämän olevan riittävän selvää riittävän monelle suomalaiselle. Näin voi toki olla, joskin Mykkänen myös käsittelee ongelmaa, joka on ollut olemassa ainakin 10 vuotta ennen hänen omakohtaisia kokemuksiaan, ja mistä on myös mittavasti tutkimusta.

Kirja on yhtäältä kritiikki yleisestä julkisen keskustelukulttuurin muutoksesta – mitä tapahtui esimerkiksi koronapandemian ympärillä salaliittoteorioineen – mutta toisaalta se keskittyy juuri perussuomalaisiin.  Mykkänen asemoituu toimittajana ikään kuin keskelle, vain esittämään huomioita, koska hän näkee keskustelukulttuurin haasteiden olevan ääripäiden välissä.

Tämä on tavallaan luonnollinen asemoituminen journalismille, mutta se samaan aikaan esittää tasapainoiset kaksi ideologista ääripäätä. Tätä heijastaa Mykkäsen kirjassa myös pääministeri Petteri Orpo, joka pitää ”kaikenlaisia ääriliikkeitä vaarallisina” silloin, kun puhe on oikeistolaisesta liikehdinnästä ja toimijoista. Näin toisen ääripään mahdollisen suunnitelmallinen ja järjestelmällinen toiminta polarisaation synnyttämiseksi jää selvemmin käsittelemättä.

Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

Ääripäiden korostaminen voi johtaa tasapuolisuusharhaan, jossa häirintään ja vaientamiseen tähtäävän viestinnän tosiasialliset erot hämärtyvät. Nimenomaan oikeiston on katsottu ottaneen haltuun negatiivisin tuntein latautuneen tavan viestiä somessa, eikä esimerkiksi vihapuheen käsite saa heidän suunnaltaan ymmärrystä.

Perussuomalaiset tai puolueeseen samaistuvat somekommentoijat tuskin silti arvostavat Mykkäsen journalistista tasapainottelua huomioiden, että hän kuitenkin edustaa parjattua valtamediaa. Niin Purra kuin Halla-ahokin kieltäytyivät antamasta haastattelua kirjaa varten.

Mykkänen toteaa kylläkin, että räikeät seksuaalisen tai tappavan väkivallan uhkaukset keskittyvät oikeistolaisia kantoja edustavien kommentoijien viestintään ja ovat voimallisesti sukupuolittuneita, eli toisin sanoen naiset saavat enemmän ja rankempia uhkauksia kuin miehet ja uhkauksia esittävät etupäässä miehet. Mykkänen edelleen huomioi, että suomalaisittain väkivaltaista poliittista radikalismia esiintyy tällä hetkellä enemmän oikeistossa.

Perussuomalaisten viestintä- ja vaikutusstrategiat ovat järjestelmällisiä, ja niihin osallistuvat näkyvätkin puolueen poliitikot, mutta kirjan rakenteen vuoksi monet Mykkäsen mielestäni osuvat havainnot uhkaavat hukkua tekstinpaljouden sekaan. Yhteen vetävät tekstikappaleet lukujen lopuissa olisivat voineet olla hyvä paikka nostaa oleelliset lukijalle välitettävät huomiot esiin. Lukuisien yksittäisten toimijoiden taustalla oleva järjestelmällisyys ansaitsisi tulla paremmin alleviivatuksi; näin esimerkiksi Mykkäsen käsittelemän perussuomalaisten Suomen uutiset-puoluelehden päätoimittajan Matias Turkkilan tapauksessa, joka nyttemmin on siirtynyt valtionvarainministeri Purran viestinnästä vastaavaksi erityisavustajaksi.

Kirja tarjoaa leveän kattauksen suomalaista some-keskustelukulttuuria ja suoranaista häirintää. Lukijan oma kokemus mutta myös poliittinen kanta ohjaavat luultavasti lukukokemusta. Ratkaisuja ei suoranaisesti luvata eikä myöskään tarjota, mutta Mykkäsen lupaama ajankuva välittyy selvästi aihepiiristä kiinnostuneille.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Kuvituskuva: Kelly Sikkema / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Politisoituneen keskustelukulttuurin tilannekuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaihdevuodet ovat myöhemmän aikuisuuden merkittävä virstanpylväs. Ne koskettavat puolta väestöstä jossain vaiheessa elämää – lähestymistavasta riippuen välillisesti jopa kaikkia. Vaihdevuosissa munasarjojen toiminta hiljalleen heikkenee ja lopulta lakkaa. Hormonaaliset muutokset voivat aiheuttaa erilaisia oireita. Hoitamattomina tai puutteellisesti diagnosoituina ne voivat heikentää hyvinvointia merkittävästi.

Aiemmin vähätellystä ja stigmatisoidusta eli negatiivisesti leimatusta teemasta puhuvat nyt gynekologien ohella muun muassa psykologit, toimittajat, poliitikot, taiteilijat, some-vaikuttajat ja kokemusasiantuntijat.

Kasvavasta huomiosta huolimatta vaihdevuosista keskustellaan globaalissa lännessä edelleen sairauksiin ja vaivoihin keskittyen. Vilkastuneen keskustelun myötä kuluneet vitsit ja loputtomat oirekuvaukset ovat nähdäksemme saavuttaneet lakipisteensä, käynnistäen vaihdevuosien vallankumouksellisen potentiaalin.

Uusliberalismi dominoi vaihdevuosikeskustelua

Oulun yliopiston viimeaikaisessa lääketieteellisessä tutkimuksessa on todettu yhteys varhaisten vaihdevuosien ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen välillä. Vaihdevuodet on kuluvana vuonna kirjattu ensimmäistä kertaa hallitusohjelmaan, joskin mainiten ainoastaan työterveyshuollon rooli niiden hoidossa. Yksityiset lääkäriasemat mainostavat näkyvästi räätälöityjä palveluitaan esi-, jälki- ja vaihdevuosia parhaillaan kokeville naisille. Kuitenkaan esimerkiksi gynekologipalvelut eivät edelleenkään pääasiassa kuulu työnantajien tarjoamiin yksityisen terveydenhuollon sopimuksiin.

Vuoden 2025 kesäkuussa pikkuparlamentissa järjestetyssä, vaihdevuosiin keskittyvässä Nyt puhutaan! -kansalaisinfossa toistui yritysmaailmasta tuttu sijoitetun pääoman tuotto -termi. Tuttavallisemmin ROI:na tunnettua kriteeriä pidettiin keskeisenä, koska sen katsottiin auttavan ottamaan vaihdevuodet vakavasti ja mahdollistavan uskottavan poliittisen vaikuttamistyön niiden puolesta. Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Myös TV-sarjat ja elokuvat ovat tarttuneet vaihdevuosiin – joskin lähes poikkeuksetta joko huumorin tai huolen sävyin. Esimerkiksi Yle:n Hormonit! -sarjassa seurataan keski-ikäisen Elenan arjen ”hormonihuuruisia hetkiä”. Elenan tavoin myös Sinkkuelämää 2 -elokuvan Samantha nähdään hieromassa pakonomaisesti hormonivoidetta iholleen. Tekoälykin tarjoaa vaihdevuosista kuvaa hakevalle kavalkadin pääasiassa valkoisia, ärtyisiä, punoittavia ja hikoilevia naistyypillisiä kehoja.

Keskustelun yksiäänisyys on herättänyt myös vastarintaa. Tietokirjailija ja toimittaja Aino-Mari Tuuri painottaa teoksessaan Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin sekä samannimisessä podcastissaan, kuinka vaihdevuodet ovat biopsykososiaalinen kokonaisuus, jota ympäröivä kieli palvelee lääketiedettä ja kaupallisia intressejä.

Räjähdysmäisesti kasvanut keskustelu vaihdevuosista ilmentää sitä, että vaihdevuosissa on kyse laajasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

Historiallisesti ja kulttuurisesti muotoutuvat vaihdevuodet

Vaihdevuodet kantavat sosiaalisia ja kulttuurisia sekä ajallisesti vaihtuvia merkityksiä. Näiden prosessien tarkasteleminen paljastaa vaihdevuosiin liitettyjä narratiiveja ylläpitävät normit ja niitä tukevat yhteiskunnalliset rakenteet.

Tutkija Aija Lullen mukaan vaihdevuodet ja niitä seuraava muutos määritellään edelleen erityisesti länsimaissa medikalisoiduksi, sukupuolitetuksi ja stigmatisoiduksi ilmiöksi. Määritelmä rajoittaa erityisesti vaihevuosia kokevien toimijuutta, ja estää näkemästä vaihdevuosien mahdollisuuksia.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden. Ennen länsimaalaista patriarkaalista eli miesvaltaista yhteiskuntamallia ne ovat voineet laajentaa naisten sosiaalisia oikeuksia, sillä vaihdevuosien myötä naiset loittonivat heille aiemmin määritellyistä rooleista. 1800-luvun lopulla länsimaisen lääketieteen läpimurron ja viktoriaanisen aikakauden huippuvuosina, naisten vaihdevuosien vakavimpina oireina diagnosoitiin hysterian ja masennuksen ohella ”moraaliton” käytös sekä vaimon ja äidin velvollisuuksien täyttämättä jättäminen.

Myös maantieteellinen sijainti vaikuttaa vaihdevuosikokemuksiin. Japanissa vaihdevuosiin viitataan termillä konenki, joka vapaasti käännettynä viittaa uudistumisen vuosiin. Tutkimusten mukaan siellä vaihdevuosioireista kertoi kärsivänsä noin 25–50 %:a kohdullisista ihmisistä verrattuna länsimaiden noin 75 %:iin. Samaten tutkimukset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vaihdevuosikokemuksista ilmentävät, kuinka asenteet vaihdevuosia kohtaan voivat muokata itse kokemusta.

Vaihdevuodet laajentavat ymmärrystä sukupuolesta

Yhteiskuntatieteilijä Doreen Masseyn mukaan patriarkaatin vaikutus eriyttää tilan ja sukupuolen toisistaan ja typistää sukupuolen biologiseksi sukupuoleksi. Esimerkiksi lääketieteellisessä kirjallisuudessa korostuu ‘biologinen naiseus’. Lisäksi eri oireita rajataan ja visualisoidaan kansallisvaltiorajojen perusteella, vaikka todenmukaisempaa olisi huomioida esimerkiksi vaihdevuosiin liittyviä kulttuurisia eroja.    

Projektimme Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia haastaa vallitsevat näkemykset vaihdevuosista tuomalla esiin vaihdevuosikokemusten laajan kirjon historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muuttuvana ilmiönä. Tähän tartumme keskittymällä erityisesti marginalisoituihin ryhmiin.

Intersektionaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pyrkivä keskustelu tarjoaa väylän kohti osallistavampaa yhteiskuntaa ja arvostavampaa kieltä, josta hyötyvät kaikki. Ilmiön teoreettinen ja yhteiskunnallinen muutosvoima piilee aktivismista ponnistaneissa queer-tutkimuksessa ja kriittisessä vammaistutkimuksessa. Ne kannustavat suhtautumaan kriittisesti sairaan ja terveen, vähemmistön ja enemmistön sekä normatiivisuuden ja kapinallisuuden rajoihin. Näemme rajat liikkuvina sekä jatkuvasti muotoutuvina. Tämä olisi tärkeää huomioida myös yhteiskunnassa heränneessä vaihdevuosikeskustelussa.  

Muita oivalluksia vaihdevuosista

Vaihdevuodet tuovat mukanaan muutoksen suhteessa sukupuoleen, ja muistuttavat siitä, kuinka sukupuolta ei voi määritellä tyhjentävästi. Vaihdevuosissa piilee siten myös laajempi potentiaali. Feministi Betty Friedan on haastanut vallitsevan käsityksen vaihdevuosista rappeutumisen alkuna. Friedanin mukaan elämän myöhemmät vaiheet voivat olla henkilökohtaisen kasvun ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen aikaa.

Muun muassa tutkija Brooke Brady painottaa, kuinka vaihdevuodet voivat tarjota kaikille niitä kokeville uusia oivalluksia sukupuolen jatkuvasta muuntautumiskyvystä ja erilaisia identifioitumisen mahdollisuuksia. Toimittaja, tutkija Vaula Helin kuvaa artikkelissaan, kuinka vaihdevuodet ovat jännittävää aikaa: “En tiedä, millainen ihminen minusta tulee ilman aktiivisesti toimivia munasarjoja.”

Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”.

Myös termistö ja vaihdevuosiin liitetty kieli ovat murroksessa. Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”(menopausing, kirjoittajien vapaa käännös). Erityisesti Britanniassa ja sosiaalisessa mediassa trans- ja queer-yhteisöissä vaihdevuosia kokevat ihmiset (menopausing people), eivät siis vain cis-sukupuoliset naiset – henkilöt, joiden syntymässä naiseksi määritelty biologinen sukupuoli vastaa heidän sukupuoli-identiteettiään.

Inklusiivinen sukupuolinäkökulma on ratkaisevan tärkeää myös valkoihoisille, taloudellisesti turvatussa asemassa oleville ja toistaiseksi toimintakykyisille keski-ikäisille cis-heteronaisille, jotka yhtäkkiä vaihdevuosien myötä kokevat, miltä tuntuu tulla marginalisoiduksi patriarkaatin voimasta.

Vaihdevuosiaktivismin moniääniset yhteisöt

Vaihdevuosien odotetaan lähes poikkeuksetta liittyvän ikääntymiseen ja herättävän voimakkaita tunteita riippumatta toisistaan merkittävästikin poikkeavista fyysisistä ja psyykkisistä muutoksista. Vaihdevuosioireita voi esiintyä myös muuten kuin ikääntymisen seurauksena ja muillakin kuin kohdullisilla henkilöillä. Transmaskuliinisilla henkilöillä, eli muun- sekä transsukupuolisilla, joiden sukupuoli-identiteetti on enemmän maskuliininen kuin feminiininen niitä voi ilmetä testosteronihoitojen aikana.

Vaihdevuosikokemuksia tutkineiden Michael Tozen ja Sue Westwoodin mukaan voimakkaan sukupuolittuneet vaihdevuosikertomukset voivat tuntua etäisiltä ja aiheuttaa jopa kehodysforiaa – vierauden, ahdistuksen ja inhon tunteita sukupuolitettuja kehon piirteitä kohtaan – sukupuoleltaan moninaisissa ja transsukupuolisissa henkilöissä.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa.

Patriarkaalisesta cis- ja heteronormatiivisesta kulttuurista usein kivuliaan tietoiset queer- ja transyhteisöt ovat käynnistäneet vaihdevuosien kulttuurisen vallankumouksen erityisesti englanninkielisissä verkkokeskusteluissa. Näiden yhteisöjen näkökulma painottaa kaikkia arvostavaa keskustelua vaihdevuosista. Yhteisöt myös kertovat jaetun tiedon, vertaistuen ja yhteisöllisen hoivan olennaisesta merkityksestä. Vaihdevuosia ei tarvitse enää kokea yksin ja kokemuksista vaieten.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa. Vaihdevuosien vallankumous tarjoaa tilaa erilaisille keskustelun avauksille, kokeiluille ja uuden löytämiselle. Kuten sukupuoli, ovat myös vaihdevuodet ilmiö, joka ei ole tarkasti määriteltävissä eikä käsiteltävissä tiukkojen kategorioiden kautta. Epävarmuus uuden edessä ja yhteisön kaipuun myöntäminen vaihdevuosien tuoman muutoksen yhteydessä ovat radikaali askel kohti osallistavaa keskustelua vaihdevuosista.

FT Pauliina Lukinmaa on kulttuurin- ja sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori. Hänen tutkimusintressejään ovat ylirajaisuuteen ja solidaarisuuteen liittyvät teemat LHBTIQ+-aktivismissa. Hän tarkastelee vaihdevuosiaktivismin muotoutumisen prosesseja Suomessa ja ylirajaisissa LHBTIQ+-verkkoyhteisöissä.

FM Meeri Ott on yhteiskuntamaantiedon väitöskirjatutkija. Projektissa hän tutkii uusliberalistisen yhteiskunnan yksilöille asettamien tuottavuuden vaateiden, vaihdevuosikokemusten ja itsetunnon välisiä yhteyksiä, keskittyen queer- ja vammaisyhteisöihin Suomessa ja Virossa.

FT Aija Lulle on yhteiskuntamaantiedon apulaisprofessori. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen ”Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia” johtava tutkija.

Kirjoittajat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa syksyllä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissa Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia. Nojaamalla kriittisen ja feministisen tiedontuotannon näkökulmiin, projektin monitieteinen ja –paikkainen tutkimusryhmä analysoi marginalisoitujen yhteisöjen toimintaa ja roolia vaihdevuosien uudessa tulemisessa.

Artikkelin kuvituskuva: Sarah Sheedy / Unsplash

Julkaisu Häpeästä kohti moninaisia vaihdevuosia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Informaatiovaikuttaminen on haitallista vaikuttamista, jonka tarkoitus on vaikuttaa kohteensa mielipideympäristöön ja tätä kautta päätöksentekoon. Informaatiovaikuttamiskampanjoihin kuuluvat keinoina esimerkiksi harhaanjohtavien tai virheellisten tietojen levittäminen.

Rauhanomaisuudestaan huolimatta Katalonian itsenäisyysliike on sortunut käyttämään harhaanjohtavien ja virheellisten tietojen levittämistä – disinformaatiota – pyrkiessään irrottamaan Katalonian autonomisen alueen Espanjasta. Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintä on kytkeytynyt laajempaan pyrkimykseen kansainvälistää konflikti itsenäisyyden vastustajien ja Espanjan keskushallituksen kanssa. Katalonian itsenäisyysliike pyrkii niin sanotusti vaikuttamaan ”sydämiin ja mieliin” muualla Euroopassa ja laajemmin länsimaissa saadakseen tukea pyrkimyksilleen.

Tähän toimintaan Katalonian itsenäisyysliike on saanut tukea Venäjältä, joka on tunnetusti informaatiovaikuttamisen suurvalta. Venäjä on tukenut Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä ilmeisenä tarkoituksenaan EU:n yhtenäisyyden kolhiminen ja samalla merkittävän eurooppalaisen valtion eli Espanjan heikentäminen.

Katalonian itsenäisyysliike pyrkii muun muassa virheellisten ja harhaanjohtavien tietojen systemaattisella levittämisellä muuttamaan mielipideilmastoa ulkomailla ja tätä kautta viime kädessä vaikuttamaan kohdemaiden päätöksentekoon.

Myös Suomi on ollut vaikuttamisen kohteena ja osana tätä pyrkimystä. Katalonian itsenäisyysliikkeen nyt Belgiassa maanpaossa asuva entinen presidentti Carles Puigdemont kävi vuonna 2018 Suomessa markkinoimassa Katalonian itsenäisyystaistelua tukenaan tuolloin kansanedustajana toiminut Mikko Kärnä (kesk.). Samoin suomalainen Ylen toimittaja on palkittu Katalonian itsenäisyysliikkeen taholta työstään itsenäisyyspyrkimysten kuvaamisessa.

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset kokivat kulminaatiopisteensä vuonna 2017

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset juontavat juurensa 1900-luvun alkuun. Kenraalin Francisco Francon diktatuurin aikana ne tukahdutettiin voimakkaan sortokoneiston avulla. Espanjan demokratisoiduttua 1970-luvulla Katalonian itsenäisyyspyrkimykset heräsivät uudelleen ajan mittaan voimistuen.  

Tilanne kulminoitui vuonna 2017 Katalonian itsenäisyysliikkeen järjestettyä poliittisista ja oikeudellisista vastalauseista huolimatta kansanäänestyksen Katalonian itsenäistymisestä. Tässä äänestyksessä noin 40 % Katalonian äänioikeutetuista antoi noin 90 % tukensa Katalonian itsenäistymiselle.

Itsenäisyyshanke kuitenkin kaatui nopeasti itsenäisyysliikkeen johdon ensin julistettua Katalonian itsenäiseksi ja Espanjan hallituksen sovellettua Espanjan perustuslain (1978) artiklaa 155, jonka avulla Katalonian autonominen alue otettiin väliaikaisesti keskushallituksen kontrolliin. Itsenäisyysliikkeen johtohahmot joko pakenivat ulkomaille tai joutuivat Espanjassa syytteisiin ja oikeuteen laittomista toimistaan.

2020-luvulla Katalonian itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat osin laimentuneen ja viimeisten kannatusmittausten mukaan itsenäisyyden kannatus on painunut koko Kataloniassa selvään vähemmistöasemaan.

Vuonna 2019 Kataloniassa elettiin uusi kiihkeä vaihe, kun vuoden 2017 tapahtumista jaettiin tuomioita kansankiihotuksesta (esp. sedicion), julkisten varojen väärinkäytöstä ja tottelemattomuudesta. Itsenäisyysliike vastasi tuomioihin mellakoilla, omaisuuden tuhoamisella ja kiihtyvällä propagandalla, jossa tuomiot kuvattiin poliittisiksi ja tuomitut poliittisiksi vangeiksi.

2020-luvulla Katalonian itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat osin laimentuneen ja viimeisten kannatusmittausten mukaan itsenäisyyden kannatus on painunut koko Kataloniassa selvään vähemmistöasemaan.

Kaikista edellä kuvatuista vaiheista Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintä on rakentanut systemaattisen ja yhtenäisen kertomuksen, jossa Katalonian kansakunta on rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin pyrkinyt tavoittelemaan itsenäisyyttä. Ajatuksen mukaisesti keinotekoinen Espanjan valtio – vastakohtana luonnolliselle ja historiasta juontuvalle Katalonian kansakunnalle – on estänyt tämän pyrkimyksen sortotoimillaan. Tämän kertomuksen mukaan Espanja ei ole koskaan aidosti demokratisoitunut Francon diktatuurin ajan jälkeen, vaan francolainen valta- ja viranomaiskoneisto hallitsee Espanjaa demokraattisen verhon takana.

Itsenäisyysliikkeen piirissä vuoden 2017 itsenäisyyskansanäänestyksen laittomuus kuvataan tulkinnanvaraisena ja Espanjan poliisin voimankäyttö, joka oli ylimitoitettua, kansanäänestyspäivänä laillisuuden rajat ylittävänä väkivaltana tai pahoinpitelyinä.

Mukaileeko suomalainen journalistinen mediaviestintä Katalonian itsenäisyysliikkeen kertomusta?

Väitöstutkimukseni mukaan on havaittavissa, että monet edellä kuvatuista Katalonian itsenäisyysliikkeen kertomuksen elementeistä ovat näkyvissä myös suomalaisessa Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä käsittelevässä mediaviestinnässä.

Tutkin tulevassa väitöskirjassani Katalonian itsenäisyysliikkeen informaatiovaikuttamista ja sitä näkyvätkö Katalonian itsenäisyysliikkeen informaatiovaikuttamisen elementit osana myös suomalaisen median kuvausta Kataloniasta.

Tutkimukseni aineisto koostuu 36:sta tekstistä, jotka ovat suomalaisissa lehdissä julkaistuja pääkirjoituksia ja Ylen julkaisemia analyysitekstejä. Tekstit on julkaistu vuonna 2017 Katalonian itsenäisyyspyrkimysten kiihkeimmässä vaiheessa. 

Tutkimukseni ensisijainen tutkimuskysymys on se, onko suomalaisessa media-aineistossa mahdollista nähdä samoja elementtejä (esimerkiksi argumentteja, argumenttien rakenneosia, kehystyksiä) kuin Katalonian itsenäisyysliikkeen viestinnässä?

Tutkimukseni kehysanalyysin perusteella suomalaisen journalistisen median tavat kehystää tapahtumia ja olosuhteita Kataloniassa seuraavat merkittäviltä osin Katalonian itsenäisyysliikkeen omaa viestintää.

Toteuttamani kehysanalyysin perusteella voimakkaimmin aineistosta esiin nousee kolme kehystystä: ensimmäisessä Espanja esitetään yhä jatkuvan francolaisen vaikutuksen kautta, toisessa Katalonian vuoden 2017 itsenäisyyskansanäänestys esitetään vain kysymyksenalaisesti laittomana ja kolmannessa Espanjan viranomaisten toimet kansanäänestyspäivänä esitetään väkivaltana. Tutkimukseni kehysanalyysin perusteella suomalaisen journalistisen median tavat kehystää tapahtumia ja olosuhteita Kataloniassa seuraavat merkittäviltä osin Katalonian itsenäisyysliikkeen omaa viestintää.

Tutkimuksessani kehysanalyysia seuraavan argumentaatioanalyysin perusteella suomalaisen median Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiin liittyvässä argumentaatiossa on kokonaisuutena merkittävää vaihtelua. Tutkimani suomalaisten journalististen medioiden pääkirjoitukset aiheesta jakaantuivat selvästi kolmeen eri ryhmään: itsenäisyysliikkeen viestintää seuraaviin teksteihin, enemmän tai vähemmän tasapuolisiin tai neutraaleihin teksteihin sekä pieneen ryhmään tekstejä, joissa omaksuttiin selvästi Espanjan hallinnon tai itsenäisyyden vastustajien kanta.

Koska Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintä on useilta osin harhaanjohtavaa ja esittää tilanteen sekä olosuhteet Kataloniassa virheellisesti, myös tutkimukseni aineiston ne osat, jotka joiltain osin mukailevat itsenäisyysliikkeen viestintää, ovat harhaanjohtavia ja osin virheellisiä.

Todellisuudessa Espanja on toimiva demokratia ja oikeusvaltio ilman yhä jatkuvaa francolaista vaikutusta, vuoden 2017 itsenäisyyskansanäänestys oli selvästi laiton, ja liioiteltukin poliisin voimankäyttö on perustellumpaa kuvata toimivaltaan kuuluvana voimankäyttönä, ei väkivaltana.

Suomalainen ja kansainvälinen mediaviestintä vertailussa

Kaiken kaikkiaan suomalaisen journalistisen median kyky suodattaa tai torjua Katalonian itsenäisyysliikkeen informaatiovaikuttamista voidaan tulkita tutkimukseni perusteella vaihtelevaksi. Samalla jos Katalonian itsenäisyyspyrkimysten käsittelyä suomalaisissa journalistisissa medioissa verrataan asian käsittelyyn vastaavissa medioissa kansainvälisesti, käsittely näyttäytyy Suomessa osin poikkeuksellisen suopeana Katalonian itsenäisyysliikkeelle ja kriittisenä Espanjan valtiolle ja sen toimille.

Kansainvälisen journalistisen median kuvausta Katalonian itsenäisyyspyrkimyksistä luotaavien tutkimusten mukaan tutkittujen medioiden asemoituminen on ollut pikemminkin kriittistä suhteessa itsenäisyyspyrkimyksiin.

Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä verrataan Suomen itsenäistymiseen tai Katalonian tilannetta esimerkiksi Kosovoon.

Mikä voisi olla syynä siihen, että suomalainen media on ollut useita ulkomaisia medioita suopeampi Katalonian itsenäisyyspyrkimyksille? Mahdollisen (osa)selityksen voivat antaa ne tutkimukseni aineiston tekstit, joissa Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä verrataan Suomen itsenäistymiseen tai Katalonian tilannetta esimerkiksi Kosovoon.

Tämänkaltaiset vertailut voivat selittää osaltaan Suomen kaltaisen pienen maan toimittajakunnan – tai laajemmin kansalaisten – myötätuntoa pientä ja itsenäisyyteen pyrkivää Kataloniaa kohtaan. Samoin yksinkertaisesti Suomen ja Espanjan maantieteellinen etäisyys sekä syvempien tietojen puute Espanjan tilanteesta ja poliittisesta järjestelmästä saattavat tarjota osaselityksiä edellä kuvatulle ilmiölle.

Toimittajakunnan ammatillinen itseymmärrys on ristiriidassa informaatiovaikuttamisen perusperiaatteiden kanssa

Yleisesti ottaen toimittajakunnan ammatillinen itseymmärrys rakentuu kriittisyyden, tasapuolisen tiedonvälityksen ja median demokratiaa tukevan roolin varaan. Katalonian itsenäisyysliikkeen kuvauksen osalta nousee kuitenkin esiin se ajatus, että journalistisen työn demokratiaan nojaava oikeutus on ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että Katalonian itsenäisyysliikkeen toiminta on pikemminkin uhannut demokraattisia tai oikeusvaltiollisia arvoja.

Katalonian Itsenäisyysliikkeen toimet ja viestintä ovat perustuneet ajatukseen demokratiasta irrotettuna laillisuudesta ja oikeusvaltiosta, niin että ”demokraattinen mandaatti” ikään kuin ylittää perustavat demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöt. Samalla disinformaation levittämiseen tukeutuva informaatiovaikuttaminen on itsessään ristiriidassa demokraattisen yhteiskunnan viestinnällisten pelisääntöjen kanssa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa viestinnän tulee perustua tai vähintään pyrkiä avoimuuteen ja totuudellisuuteen. Viestintä, joka on tietoisesti harhaanjohtavaa ja jonka tarkoitus on aiheuttaa vahinkoa, ei voi olla osa demokraattisen yhteiskunnan legitiimiä moniäänisyyttä.

Media ei voi väistää vastuutaan

Esitän tulevassa väitöstutkimuksessani, että jos esimerkiksi toimittaja välittää informaatiovaikuttamista harjoittavan toimijan viestintää, voi tämä sortua tahattomaan informaatiovaikuttamiseen. Tässä informaatiovaikuttaminen on tahatonta siinä mielessä, ettei informaatiovaikuttamisen toistaja, ”kaiutin”, välttämättä itse pyri haittaan tai vahingontekoon. Se on kuitenkin tuottamuksellista siinä mielessä, että informaatiovaikuttamisen välittäjän olisi tullut ymmärtää välittävänsä haitallista ja harhaanjohtavaa viestintää.

Samalla myös tahattoman informaatiovaikuttamisen taustalla on toimija, joka välittää tahallisesti ja tietoisesti tätä virheellistä ja harhaanjohtavaa viestintää. Tässä tapauksessa taustalla on siis ollut Katalonian itsenäisyysliike.  Taho, joka näyttää jossain tapauksissa sortuneen tahattomaan informaatiovaikuttamiseen Katalonian tilanteen kontekstissa, on puolestaan suomalainen media.

Myös tahattoman informaatiovaikuttamisen taustalla on toimija, joka välittää tahallisesti ja tietoisesti tätä virheellistä ja harhaanjohtavaa viestintää.

Ylempänä tuotiin esiin, että yksi toimittajakunnan ammatilliselle itseymmärrykselle merkittävistä pilareista on kriittisyys. Katalonian kontekstissa journalismi on kuitenkin ollut pikemminkin puutteellisen kriittistä suhteessa Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintään ja vaikuttamiseen.

Toisin sanoen suomalaisella journalistisella medialla on vielä parannettavaa kyvyssä havaita, suodattaa ja torjua informaatiovaikuttamiseen kytkeytyvää viestintää. Esitän väitöstutkimuksessani, että informaatiovaikuttamisen havaitsemista voidaan kuitenkin kehittää.

Suomalainen media tunnistaa jo kiitettävällä tavalla Venäjän valtion tuottaman propagandan ja disinformaation. Esimerkiksi lehdet saattavat esittää jutuissaan tietolaatikon, joka erikseen kuvaa, mitä Venäjän propaganda on. Vastaava ­– jo lähtökohtaisen kriittinen – tarkastelu on paikallaan esimerkiksi tilanteessa, jossa jokin toimija esittää systemaattisen, mutta tarkemmassa tarkastelussa harhaanjohtavan kuvauksen todellisuudesta.

YTM Karel Kekkonen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Chris Slupski / Unsplash

Julkaisu Suomalaisen journalistisen median suoritus informaatiovaikuttamisen edessä on vaihteleva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainalaiset ovat puolustautuneet Venäjää vastaan jo yli kymmenen vuotta. Merkittäviin saavutuksiin lukeutuu Kiovan vapaustaistelu, venäläisen Moskva-ohjusristeilijän upotus ja laittoman Kertšinsalmen sillan räjäytys. Elokuussa 2024 Ukraina teki historiaa siirtämällä sodankäynnin takaisin Venäjän omalle kamaralle Kurskissa. 

Alkukappaleen painotus on tietoinen, sillä tämä kirjoitus haastaa suomalaisia tarkastelemaan millä tavoin ja missä suhteessa Ukrainasta ja Venäjästä kirjoitetaan mediassa, erityisesti iltapäivälehdissä. Ukrainan saavutuksista nimittäin kirjoitetaan yllättävän vähän.

Vapaaehtoisvoimin toteutettu Iltahuti-hanke seurasi suomalaisten iltapäivälehtien kansia 30 kuukauden ajan, helmikuusta 2022 elokuuhun 2024. Selvityksessä verrattiin kuinka usein ja miten Venäjä, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukraina – suomalaisten tuki mukaan lukien – mainittiin Iltalehden ja Ilta-Sanomien kansien otsikoissa ja kuvissa. Lisäksi käytiin läpi 15 merkittävän sotatapahtuman kansiuutisointia tarkemmin. 

Tulokset osoittavat, että Venäjän ja Putinin yhteenlaskettu näkyvyys oli seitsenkertainen Ukrainaan nähden. Joinain kuukausina Putin näkyi kansissa kuukauden jokaisena julkaisupäivänä. Ukrainaa puolestaan ei joinain kuukausina mainittu kertaakaan.

Putin on tunnetusti kansissa

Iltahuti-selvityksen mukaan suomalaisten iltapäivälehtien kannet kuvaavat Venäjän sotaa Putinin hahmon kautta. Kahden ja puolen vuoden aikana 927 julkaisua mainitsi Putin otsikossa ja/tai kannen valokuvassa. Samalla aikavälillä 600 kannessa mainitaan Venäjä ja 218:ssa Ukraina.

Ylen haastattelussa Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Johanna Lahti perusteli Putinin nostamista kansiin ajatuksella siitä, että Venäjän hyökkäys henkilöityy Putiniin. Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen puolestaan yhdisti rajanaapurin johtajan kiinnostavuuden painetun lehden myyntiin. 

Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy.

Kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelä on esittänyt, että erilaisten yhteiskunnallisten aiheiden käsittely yksilöiden kokemusten välityksellä on yleistynyt uutismediassa. Kun menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi julkisia palveluita käsiteltiin vaikkapa asiantuntijalausuntojen kautta, nyt juttujen keskiöön nostetaan tavallisten kaduntallaajien samaistuttavat reaktiot. Sama malli näyttää toistuvan myös Venäjän sotaa käsittelevissä otsikoissa, mutta tapahtumia peilataan Putinin oletetun sielunmaiseman kautta.

Putinin yliedustus on tunnistettu mediassa laajasti. Esimerkiksi toimittaja Maria Pettersson totesi Helsingin Sanomien kommentissa: “Emme tarvitse Putinia viitenä päivänä viikossa”. Myös muun muassa MTV3 Uutiset, LongPlay sekä Ylen Viimeinen Sana -ohjelma ja Kovan Viikon Uutiset -satiiri käsittelivät ilmiötä. 

Tähän asti julkinen keskustelu on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi. Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy. Haastammekin laajentamaan mediapoliittista keskustelua kysymällä: Missä Ukraina?

Ukrainan saavutukset Putinin ja Venäjän varjossa

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin. 

Esimerkiksi Kiovan vapaustaistelun aikaan iltapäivälehdet käsittelivät Putin terveydentilaa ja aiemmin suomalaisilta poliitikoilta saatuja lahjoja sekä Venäjän armeijan julmuuksia, eivät ukrainalaisten voittoja taisteluissa.

Moskva-ohjusristeilijän upotusta kuvattiin Iltalehdessä Venäjän nöyryytyksenä, jonka pelättiin johtavaan “raakaan kostoon”. Otsikkoa kuvitti Putinin valokuva.

Ukrainassa postimerkkiin päätynyt Kertšinsalmen sillan räjäytys johti myös arveluihin Putinin kostosta sekä mahdollisen ydinlaskeuman laajuudesta. Myös Putinin lahjaksi saama traktori nousi otsikoihin. 

Kurskin historiallisen vastahyökkäyksen tilalla kansissa käsiteltiin Putinin aivoja sekä Suomen ja Venäjän yhteenottoja kulissien takana. 

Muun muassa valtiotieteilijä Timothy Frye on kirjoittanut siitä, että nyky-Venäjää selitetään usein Putinin henkilöpsykologian tai maailmankäsityksen kautta. Tällaisten selvitysten ongelmallinen oletus on, että Putin pystyy suoraan muuttamaan henkilökohtaiset näkemyksensä politiikkatoimiin ilman järjestelmällisiä tai yhteiskunnallisia rajoituksia.

Vastaavien tarinoiden epäkriittinen esittäminen toimii tieteentutkija Lee Vinselin sanoin “kritiikki-hypenä”: vaikka Putin esitetään mediassa vihollishahmona, rivien välissä kuitenkin väitetään, että hänellä on enemmän valtaa ja kyvykkyyttä kuin hänellä todellisuudessa on. 

Pahimmillaan tällaisilla viholliskuvilla voi olla itseään toteuttavien tarinoiden vaikutus. Viestinnän tutkijat Markus Ojala ja Mervi Pantti ovat esittäneet, että sodan hahmottaminen Venäjän ja läntisen maailman konfliktina vähentää ulkopoliittista liikkumatilaa ja kompromissien mahdollisuutta. Liioiteltu viholliskuva voi myös synnyttää vaikutelman ukrainalaisten tukemisen turhuudesta ylivoimaisen vihollisen edessä.

Putiniin keskittyvällä kirjoittamisella on luonnollisesti myös omat seurauksensa: kun sotaa ymmärretään hänen kauttaan, ei esimerkiksi ukrainalaisten toiminnalle ja kokemuksille riitä tilaa. Sodan toisen osapuolen häivyttäminen uutisoinnista petaa heille roolia näkymättömänä sijaiskärsijänä ja suurvaltapolitiikan välikappaleena.

Ukrainalaisten puolustuksen mittakaava

Olisi houkuttelevaa kuitata iltapäivälehtien Putin-painotus marginaalisena ja epäpoliittisena mediailmiönä. Näin ei kuitenkaan pidä tehdä käynnissä olevan sodan aikana. 

Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) on antanut Putinista pidätysmääräyksen. Putinin toimet on tuomittu Euroopan parlamentin päätöslauselmassa ja Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen (PACE) kannanotossa. 

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin.

Venäläisen median tuottamat valokuvat ja suomalaisten iltapäivälehtien kansien sensaatiohakuinen kielenkäyttö, kuten otsikoinnissa “Putinin luksuselämästä”, “seksiansasta” ja “lemmenpesästä” trivialisoivat ja inhimillistävät Putinia sotarikollisena. Samalla yleisön huomio siirtyy pois venäläisten laaja-alaisesta osallisuudesta. 

Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin mukaan venäläiset ovat syyllistyneet jo 137 000 sotarikokseen. Lähes 20 000:n Venäjälle pakkosiirretyn ukrainalaisen lapsen pelätään kokevan russifikaatiota, eli kulttuurista ja kielellistä venäläistämistä. Väliaikaisesti miehitetyillä alueilla ukrainalaisia nuoria painostetaan liittymään venäläisiin kadettiohjelmiin sekä sotilaalliseen nuorisojärjestöön, Junarmijaan. 

Ulkomailla venäläisten on raportoitu vakoilleen sekä tehneen tuhopolttoja, sabotaaseja ja informaatiovaikuttamista. Samalla noin neljännes venäläisistä on lahjoittanut sotilaille rahaa tai tavaraa, melkein puolet tuntee ylpeyttä Venäjän armeijan toimista ja yli kolmannes pitää mahdollista ydinaseen käyttöä Ukrainassa perusteltuna. Suuri osa hyväksyy valtion toimet passiivisella hiljaisuudella.

Luvut antavat osviittaa Ukrainan kohtaamaan venäläisen aggression mittakaavasta. 

Median rooli puolustuksessa

Muun muassa filosofi Slavoj Žižek kritisoi länsimaisen median tapaa kuvata Ukrainan aseapua eskalaationa – toisin kuin Venäjän jatkuvia iskuja siviilikohteisiin. Sotatieteiden tohtori Saara Jantunen puolestaan on kysynyt rakennammeko Venäjä-pelotetta Venäjän puolesta, toistamalla sotaa käyvän valtion uhkauksia ja hokemalla sen voivan tehdä “mitä vaan”? 

Kansainvälisesti katsottuna Venäjän pelonlietsonnalle ja Putinin henkilöhahmon kehyksille on selkeitä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Ukrainan henki oli Times Magazinen “vuoden 2022 henkilö”. Sunday Express on viitannut kannessaan ukrainalaisiin leijonasydän-termillä, ELLE on kertonut ukrainalaisten naisten arkea ja New York Magazine on nostanut esille nuoria puolustajia.

Tutkijat Inga Vyshnevska ja Anastasiia Holumbiovska ovat kansianalyysyssään osoittaneet, että kansainvälinen media on kuvannut Ukrainaa monipuolisesti, tuoden esiin sekä sodan kauhut että kansan toivon ja kestävyyden.

Vastaavaa sotauutisoinnin monipuolisuutta tarvitaan myös kotimaassa, selvityksessä ilmenneen Putin-kulman sijasta. Tätä ehdotusta ohjaa niin median vastuu kuin vapaus. 

Journalistin eettiset ohjeet, joihin journalistinen media on Suomessa sitoutunut, korostaa pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Samalla median vapaus puhua sodan monista ulottuvuuksista on yhteiskunnallisesti arvokasta.

Suomella on tiiviit suhteet Ukrainaan: Valtioneuvoston mukaan Suomi on yksi Euroopan vahvempia Ukraina-tukijoita. Kotimaisella medialla on mahdollisuus tukea Suomen valitsemaa linjaa, nostaa esille Ukrainan sankareita ja saavutuksia sekä motivoida vapaaehtoisten työtä tarinoiden ja esimerkkien kautta. Kannustamme miettimään: miten suomalainen media aikoo käyttää tätä vapautta jatkossa?

Valeria Gasik on suomalaisukrainalainen aktivisti, konsultti ja Iltahuti.com -hankkeen vetäjä.

Aleksi Knuutila on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja media-analyysin asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: Anastasiia Krutota / Unsplash

Julkaisu Missä Ukraina? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Loka-marraskuussa 2024 järjestettiin valtakunnallinen maanpuolustuskurssi numero 250. Kurssille osallistui perinteiseen tapaan yhteiskunnallista eliittiä, jolle tarjoiltiin syväluotaus Suomen kansallisen turvallisuuden teemoihin. Vaikka kurssin tarkemmat sisällöt pidetään piilossa julkisuudelta, on kurssilaisten tunnelmia päässyt seuraamaan reaaliaikaisesti sosiaalisesta mediasta.

Maanpuolustuskurssia voi pitää kansainvälisestikin jopa ainutlaatuisena PR:nä – miksei propagandanakin – jonka tavoitteena on vahvistaa eliitin maanpuolustustahtoa, ymmärrystä eri toimijoiden roolista kokonaisturvallisuuden näkökulmasta ja siinä sivussa varmistaa tuki tuleville puolustusvoimien hankinnoille.

Kursseille on perinteisesti kutsuttu yritysjohtajia, poliitikkoja ja professoreita sekä viestinnän ammattilaisia ja toimittajia. Tänä vuonna maanpuolustuskurssilla nähtiin myös kiinnostavaa uudenlaista eliittiä: muun muassa somesta tuttu vaikuttaja Julia Thurén jakoi aktiivisesti sisältöä kansanedustaja Fatim Diarran kanssa.

Somevaikuttajien osallistumista turvallisuuspoliittiseen keskusteluun on odoteltu. Pääsy osaksi “johtavassa asemassa olevien suomalaisten” verkostoa kertoo muutoksesta mediassa ja yhteiskunnassa.

Turvallisuuspoliittista keskustelua käydään Suomessa perinteisesti muusta yhteiskunnallisesta keskustelusta irrallaan. Konsensushenkisessä ja kenraalivetoisessa keskustelussa kuullaan harvoin soraääniä. Kaupallisten somevaikuttajien rooli ja vaikutusvalta julkisen keskustelun areenoilla on vasta hahmottumassa, ja onkin kiinnostavaa seurata, miten vaikuttajat asemoituvat eliittivetoiseen ja teknokraattiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Tässä artikkelissa tarkastelen somevaikuttajien mahdollisia rooleja ja asemoitumista turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistavan sodan aikakaudella. Osallistavuudella digitaalisen median ja sodan tutkija William Merrin viittaa konflikteihin, joihin nykyisessä mediaekosysteemissä jokainen internet-käyttäjä voi osallistua, ei pelkästään passiivisena yleisönä vaan aktiivisesti, esimerkeiksi jakamalla tietoa ja kommentoimalla yhtä lailla kotisohvaltaan käsin kuin konfliktialueilta.

Digiajan ilmatilanhallintaa muuttuvassa mediaympäristössä

Suomessa on useampiakin oivaltavasta someviestinnästään tunnettuja viranomaistoimijoita, kuten Verohallinto ja Poliisi, mutta kansallisen turvallisuuden ja etenkin maanpuolustuksen parissa meillä on totuttu vaalimaan tiettyä vakavuutta, arvokkuutta, maltillisuutta – ja usein myös miehisyyttä.

Puolustusvoimien kaltaiset instituutiot avaavat harvoin julkisesti viestinnän taktista tasoa. Toimittaja Kaarina Vainion artikkeli Ulkopolitiikka-lehdessä olikin ilahduttava poikkeus. Artikkelissa sekä entiset että nykyiset puolustusvoimien ja puolustusministeriön viestinnän vastuuhenkilöt kuvaavat viestinnän modernisoitumista ja tuoreita onnistumisia. Tällä hetkellä tiedolle on otollinen maaperä: Venäjän hyökkäyssodan ja Nato-jäsenyyden myötä Suomi kiinnostaa maailmalla ja myös viestintään kohdistuu uudenlaisia paineita.

Osallistavan sodan aikakaudella sodasta viestivien toimijoiden määrä laajenee ja julkisen keskustelun dynamiikka muuttuu: merkittävä osa yhteiskunnallista keskustelua käydään sosiaalisen median alustoilla.

Osallistavan sodan aikakaudella sodasta viestivien toimijoiden määrä laajenee ja julkisen keskustelun dynamiikka muuttuu: merkittävä osa yhteiskunnallista keskustelua käydään sosiaalisen median alustoilla. Alustoilta myös nousee perinteisten asiantuntijan rinnalle uusia vaikutusvaltaisia toimijoita, jotka vaikuttavat julkiseen mielipiteeseen.

Muuttuvassa ympäristössä perinteistenkään toimijoiden viestinnän keskiössä ei voi olla pelkästään organisaatioiden oma viestintä, ja somevaikuttajat ovat tässä ilmeinen hyödynnettävä sidosryhmä. Tästä saatiin esimakua maanpuolustuskurssin yhteydessä.

Vaikuttajat strategisina kumppaneina

Seurasimme Vaikuttavat poliitikot ja poliittiset vaikuttajat INFLUPOL -hankkeessa suomalaisten somevaikuttajien osallistumista poliittiseen keskusteluun vuoden 2023 eduskuntavaalien alla. Vaikuttajat käsittelivät varsin vähän ulko- ja turvallisuuspoliittisia aiheita, mikä voi kertoa paitsi Suomessa vallitsevasta vahvasta konsensuksesta, mutta myös vaikuttajien omasta osaamisesta sekä seuraajien kiinnostuksen kohteista.

Strategisen viestinnän näkökulmasta somevaikuttajat ovat tärkeitä kumppaneita, sillä he voivat tavoittaa sellaisia yleisöjä, jotka eivät seuraa A-studion keskusteluja tai X:n rintamalinjapäivityksiä ja selittää turvallisuusasioita tavalla, jota seuraajajoukot kuuntelevat.

Somevaikuttajien hyödyntämisestä turvallisuuspoliittisessa viestinnässä ja markkinoinnissa voi hakea esimerkkiä läntisiltä kumppaneilta, esimerkiksi puolustusliitto NATOsta. Yhdysvalloissa keskustellaan parhaillaan sekä sotilastaustaisten vaikuttajien mahdollisuuksista tehdä kaupallisia yhteistöitä että armeijan tarpeesta toimia kaupallisten somevaikuttajien kanssa. Jonkin verran tutkimusta somevaikuttajien rooleista kriisiaikana on jo saatu koronapandemian ja Ukrainan sodan yhteydessä.

Poikkeustilanteen iskiessä kyky valjastaa vaikuttajaverkostot yhteisiin ponnisteluihin voi olla ratkaisevan tärkeää.

Poikkeustilanteen iskiessä kyky valjastaa vaikuttajaverkostot yhteisiin ponnisteluihin voi olla ratkaisevan tärkeää. Ukrainalaisilla somevaikuttajilla on ollut osansa konkreettisissa sotaponnistuksissa, he ovat välittäneet tietoa sotatapahtumista ja keränneet humanitäärisen avun ohella sievoisia summia rahaa aseapuun. Koronapandemian aikana moni somevaikuttaja koki velvollisuudekseen osallistua jakamalla tutkittua tietoa, joskin moni myös asemoitui vastatiedon levittäjäksi.

Vaikuttajien merkitys ei kuitenkaan liity pelkästään tiedonjakoon, vaan myös kansan yhtenäisyyden ja kriisinkestävyyden ylläpitoon. Ukrainalaisvaikuttajien tuottama patrioottinen inspiraatiosisältö on ollut tärkeää kotimaisessa hengennostattamisessa. Narratiivien kamppailussa someammattilaisten etuna on vaikuttajia kohtaan koettu luottamus, aitouden tuntu ja samastuttavuus.

Somevaikuttajien välittämä pehmeä arkinen isänmaallisuus voi olla tehokas keino vaalia kansan yhtenäisyyttä sekä vahvistaa myönteistä kuvaa puolustusvoimista. Vaikuttajien sitouttamista rauhan aikana voi pitää ennakoivana toimena.

Somevaikuttajat kriittisen median ja PR-koneiston välissä

Vaikuttajien valjastamiseen yhteiskunnalliseen viestintään liittyy joitakin huomioitavia seikkoja. Sosiaalisen median alustoilla suosioon nousseet kaupalliset vaikuttajat poikkeavat perinteisistä eliiteistä sikäli, että heitä eivät sido perinteiset institutionaaliset roolit tai journalismin eettiset koodistot. Yhteiskunnallisessa keskustelussa he ohittavat perinteiset portinvartijat ja viestivät omatoimisesti – myös arvaamattomasti.

Vaikuttajien toiminnan ytimessä oleva kaupallinen logiikka ja uskottavuus edellyttävät, että myös kansallisen turvallisuuden teemat sopivat luontevasti yhteen vaikuttajan brändin kanssa.  

Kriisin aikana media asemoituu usein ilman sensuuriakin yhteisön yhteisen päämäärän taakse, ja tarvittaessa se voidaan myös velvoittaa asettumaan. Akuuteissa kriiseissä tuki puolustusvoimille ja sotilaallisille hankinnoille on vahvimmillaan, mutta sotaväsymyksen iskiessä muut huolet nousevat takaisin agendalle.

Sosiaalisen median alustoilla suosioon nousseet kaupalliset vaikuttajat poikkeavat perinteisistä eliiteistä sikäli, että heitä eivät sido perinteiset institutionaaliset roolit tai journalismin eettiset koodistot. Yhteiskunnallisessa keskustelussa he ohittavat perinteiset portinvartijat ja viestivät omatoimisesti – myös arvaamattomasti.

Etenkin pitkäkestoisen kriisin aikana vaikuttajien punnittavaksi jää oman toimeentulon turvaaminen ja sovittaminen yhteiskunnalliseen rooliin median ja virallisen viestinnän välimaastossa. Koronapandemian kestäessä vaikuttajien parista nousi myös vastaääniä ja tutkittua tietoa myös kyseenalaistettiin. Myös Ukrainassa erittäin vahvasta yhteishengestä ja koordinoiduista viestintätoimista huolimatta sodan aikana vaikuttajat ovat pitäneet esillä myös yhteiskunnan sisäisiä kipukohtia kuten veteraanien oloja ja korruptiota ainakin suomalaista mediaa aktiivisemmin.

Jos perinteinen media käsitteleekin puolustusasioita silkkihansikkain, somevaikuttajat ja vapaat toimittajat eivät välttämättä asemoidu yhtä kivuttomasti isänmaan palvelukseen.

Vaikuttajat ovat moninainen joukko ja onkin kuvaavaa, että jopa “saman kuplan” sisällä Julia Thurén poseeraa tankkien rinnalla Instagramissa, samalla kun vapaa toimittaja ja vaikuttaja Emmi Nuorgam kritisoi median kritiikitöntä suhtautumista puolustusvoimien lobbauskoneistoon ja kantaa huolta lisääntyvästä militarismista Kerhotalo-podcastissa.

Noora Kotilainen ja Susanna Hast ovat käsitelleet kriittisessä teoksessaan Sodan pauloissa: Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa yhteiskunnan militarisoitumista, sotilaallisen kielen, arvojen, asenteiden ja näkökulmien vahvistumisesta, joka huomaamatta vahvistuu ja ui meihin, yhteiskuntaamme, ajatuksiimme ja puheisiimme.

Somevaikuttajien osallistuminen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun on demokratiassa tervetullutta. Paitsi että vaikuttajat voivat laventaa mielikuvaa siitä, kuka saa puhua kansallisesta turvallisuudesta, he voivat myös edistää demokraattiselle oikeusvaltiolle tärkeää moniäänisyyttä ja auttaa välttämään liiallista konsensusta. Kiinnostavaa pohdintaa tullaan varmasti käymään vaikuttajien asemasta uudenlaisessa mediaekosysteemissä, tärkeinä sidosryhminä tai kumppaneina, joiden toiminnassa kietoutuvat yhteen kaupallisen logiikan mukainen vaikuttaminen ja yhteiskunnallisuus.

VTM Nuppu Pelevina on projektitutkija Vaasan yliopistossa ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Swello / Unsplash

Julkaisu Pehmeää militarismia ja moniäänisyyttä turpo-keskusteluun – Somevaikuttajat kansallisen turvallisuuden ytimessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.