Trollauksen kritiikeissä on korostettu sosiaalisen median roolia ilmiön synnyssä. Poliittisen trollauksen analyysi jää kuitenkin puolitiehen, jos se ei tarkastele kriittisesti liberaalien demokraattisten instituutioiden omaa osuutta niiden nykyisessä kriisissä.
”Minä olen trolli, minusta on vaan hauskaa ärsyttää ihmisiä. Kun saa jonkun oikein kunnolla suuttumaan niin sehän on ihan saatanan hauskaa!” (Fiktiivinen hahmo tv-sarjassa Ihmisten Puolue)
Trollaus on viestintää, joka perustuu provosoimiseen ja sen synnyttämiin negatiivissävytteisiin tunnereaktioihin. Tietoisena toimintana sen synty paikannetaan usein anonyymeihin nettifoorumeihin, joissa itsensä trolleiksi nimittäneet pyrkivät aikaansaamaan mainittuja reaktioita erilaisten tempausten avulla, jotka ovat vaihdelleet harmittomista kepposista järjestelmälliseen nettikiusaamiseen. Nettitrollaajat ovat useimmiten miehiä ja heidän luonnekartastossaan korostuu kyky nauttia muille aiheutetusta emotionaalisesta kivusta vailla syyllisyydentunteita.
Trollauksella ei ole välttämättä mitään selkeää poliittista tarkoitusta. Aihetta tutkineet ovat kuitenkin nostaneet esille sen, että trollausta kannattelevat nettiyhteisöt huokuvat naisvihaa, rasismia, homofobiaa ja väkivaltaisia kostofantasioita. Trollaajat valitsevat tyypillisesti kohteeksensa ”normot” eli ihmiset, jotka edustavat heidän kammoamaansa ”moraalista valtavirtaa” ja sen omaksumia ”poliittisesti korrekteja” arvoja.
Tässä kirjoituksessa tarkastelemme trollausta nimenomaan tarkoituksellisena poliittisena viestintästrategiana ja pohdimme syitä ilmiön nousulle. Trollaus on viime aikoina muokannut poliittista keskustelukulttuuria ja se on profiloitunut erityisesti äärioikeiston ja oikeistopopulististen puolueiden harrastamana toimintana.
Nettitrollaajat ovat useimmiten miehiä ja heidän luonnekartastossaan korostuu kyky nauttia muille aiheutetusta emotionaalisesta kivusta vailla syyllisyydentunteita.
Ilmiön selittämisessä katse suuntautuu usein suurten teknologiayhtiöiden omistamiin yhteisöpalveluihin, jotka ovat tarjonneet otollisen alustan valeuutisten ja trollausviestien levittämiselle. Sosiaalisen median algoritmien ominaisuudet on syytä huomioida mietittäessä siitä, miksi äärioikeiston ja oikeistopopulistien sanoma nousee korostuneesti esiin verkossa.
Poliittinen trollaus on kuitenkin oire myös liberaalien demokraattisten instituutioiden kriisistä. Sen puitteissa puoluepolitiikka näyttäytyy helposti keinotekoisena teatterina, jota ei kuulukaan ottaa vakavasti ja jonka provokatiivisella halventamisella on mahdollista saavuttaa kannatusta.
Trollauspolitiikan logiikka
Poliittinen trollaus on suunnitelmallista poliittisten päämäärien edistämistä, jota harjoitetaan internetissä erityisin viestinnällisin keinoin. Poliittinen trollaaja ei tähtää mielipiteensä ilmaisuun pyrkimällä vakuuttamaan muut. Hän ei ole kiinnostunut puntaroinnista (engl. deliberation) eri vaihtoehtojen välillä vaan koko debatin vesittämisestä provokaatioilla, jotka asettavat keskusteluun osallistuvien tarkoitusperät kyseenalaiseksi.
Trollaus tarjoaa ilmeisiä strategisia etuja: koska se perustuu lähtökohtaisesti rationaalisen keskustelun sabotoimiseen, se antaa mahdollisuuden poliittiseen vaikuttamiseen ilman tarvetta perehtyä asiakysymyksiin. Samalla trollaus tuottaa yhteisöllisen voimaantumisen tunteita niille, joilla on voimakas ”moraalisen valtavirran” haastamisen tarve.
Toiminnallaan trollaaja pyrkii osoittamaan, ettei ota liberaalia valtavirtapolitiikkaa vakavasti sekä asettumaan sen yläpuolelle. Samalla hän kutsuu kannattajakuntansa liittymään ylenkatseeseen, mitä tuetaan erilaisin viestinnällisin silmäniskuin.
Monet kansalaiset kuin myös politiikan toimittajatkin vaikuttavat nykyisin näkevän puoluepolitiikan jonkinlaisena huomiohakuisena viihde-esityksenä. Kriittisyys puoluepolitiikkaa kohtaan ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että vakavissaan kiistettäisiin liberaalin ihannekuvan mukainen demokraattisen päätöksenteon pohjaaminen keskusteluun ja argumentointiin parhaan saatavilla olevan tiedon pohjalta.
Populistinen trollaus sen sijaan halveksuu näitä ihanteita: toiminnallaan trollaaja pyrkii osoittamaan, ettei ota liberaalia valtavirtapolitiikkaa vakavasti sekä asettumaan sen yläpuolelle. Samalla hän kutsuu kannattajakuntansa liittymään ylenkatseeseen, mitä tuetaan erilaisin viestinnällisin silmäniskuin. Näin myös rajataan tehokkaasti oma vakavana tarjottu politiikka muiden kyseenalaisesta politiikasta.
Popcornit esiin
Suomessa poliittinen trollaus sai julkisuutta joulukuussa 2019, kun Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Pullinen pani merkeille, että perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho käyttää sosiaalisessa mediassa usein kielikuvaa popcornin syömisestä. Näin Halla-Aho korostaa itseään ”huvittuneena sivullisena”, joka seuraa muiden, kuten poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen, toimintaa lähinnä viihteenä.
Vaikuttaa ilmeiseltä, että hänen viestintätyylinsä osuu juuri siihen osaan äänestäjistä, joiden mielestä politiikka on epäaitoa eliittien puuhastelua, johon nähden perussuomalaisten oma politiikka näyttäytyy laadullisesti erilaisena – rehellisenä tai aidompana.
Halla-ahon omista motiiveista johtaen hänen viestintänsä – oppositiopuolueen johtaja ”onnitteli” ironisesti hallitusta – oli helposti tulkittavissa. Hän kommentoi tavalla, jonka osa ihmisistä tunnistaa vähättelyksi, mutta käyttämällä kieltä, joka jää tulkinnalliseksi sanatarkkuuden tasolla. Näin kannattajille voitiin lähettää haluttu signaali.
Vaikka poliittista trollausta eivät harrasta vain oikeistopopulistiset puolueet, on juuri perussuomalaiset tehnyt siitä Suomessa muita puolueita ohjelmallisemman viestintästrategian.
Poliittinen trollaaja koettelee tyypillisesti soveliaisuuden rajoja osoittaakseen, kuinka pitkälle hän voi mennä. Jokainen paheksuva vastaus vahvistaa alkuperäistä viestiä, ja trollaaja voi vedota siihen, ettei hän sanatarkasti sanonut mitään asiatonta, tai että hän otti vain omintakeisesti kantaa aitoon asiaan. Tavoitteena on saada poliittiset vastustajat turhautumaan ja mahdollisesti rikkomaan itse soveliaaksi käsitetyn julkisen keskustelun rajoja.
Vaikka poliittista trollausta eivät harrasta vain oikeistopopulistiset puolueet, on juuri perussuomalaiset tehnyt siitä Suomessa muita puolueita ohjelmallisemman viestintästrategian. Tämä soveltuu puolueen eliittikriittiseen ja julkisen keskustelun konsensusta särkevään politiikkaan.
Trollaus viestintästrategiana
Perussuomalainen trollaus ei rajoitu Twitterissä lonkalta heitettyihin kommentteihin, sillä puolueen johto on myöntänyt ärsyttävänsä tarkoituksellisesti myös poliittisissa kampanjoissaan. Esimeriksi ”postmodernin tekotaiteen” kritisointi oli puolueen aiemman puheenjohtajan Timo Soinin sanoin ”tietoinen provo”, jolla se tavoitteli julkisuutta vaaliohjelmalleen vuoden 2011 eduskuntavaalien alla.
Samasta oli kyse vuonna 2016, kun perussuomalaiset haki näkyvyyttä tuulivoiman vastaiselle kampanjalleen tutkimustiedon vastaisilla puheillaan räjähtävistä lepakoista. Viime vuonna puolue laajensi strategian jopa osaksi virallisia poliittisia asiakirjoja, kun sen edustajat ehdottivat muutoksia valtionbudjettiin trollausviestinnälle ominaisin sanankääntein.
Mediatutkija Elina Tolosen mukaan ”populistipuolueiden käyttämät, kärjistyksille ja vastakkainasetteluille perustuvat viestintäkeinot” ovat osoittautuneet niin tehokkaiksi, että ”myös muut tahot ottavat niitä lisääntyvästi käyttöönsä”. Tätä kierrettä ruokkii myös sosiaalinen media – etenkin Twitter – jonka poliittisissa väittelyissä provosointi ja pyrkimys päästä vastustajan ”ihon alle” on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Voidaan odottaa, että maltillisemmat puheenvuorot jäävät provosointien varjoon, etenkin jos puheenvuoroihin vastataan juuri trollauksella.
Trollaus on sosiaalisesti vaarallista juuri siksi, että yleistyessään se levittää yleistä epäluuloa ja myrkyttää julkisen keskustelun tehdessään yhä hankalammaksi erottaa sen, mikä on trollausta ja mikä ei.
Provosoivat viestintästrategiat eivät kuitenkaan ole vaarattomia työkaluja. Siinä missä poliitikko voi vastata trollaukseen samalla mitalla, yhteiskunnassa on monia keskeisiä toimijoita – kuten terveys- ja valvontaviranomaiset – jotka ovat säädöksin velvoitettuja viestimään virallisia normeja noudattaen. Trollauksen vahvistuminen poliittisen viestinnän lajityyppinä saattaa heikentää asiaperustaiseen argumentaatioon nojaavan julkisen viestinnän uskottavuutta ja näkyvyyttä.
Oikeistopopulistisella loukkaamaan pyrkivällä poliittisella viestinnällä on pitkä historia Yhdysvalloissa. Donald Trumpin presidenttikaudella sen sävyt ovat kuitenkin voimistuneet ja liberaalieliittiä ärsyttävästä trollauksesta on tullut poliittisen viestinnän valtavirtaa. Trumpin entinen strategiapäällikkö ja alt-right-vaikuttaja Steve Bannon on todennut tyylilleen ominaisesti, että trollaamisen tarkoitus on ”tukkia [julkinen] alue paskalla” eli ohjata kansalaisten huomio pois valtavirtamedioiden välittämistä sisällöistä keinoista välittämättä.
Väärän tiedon ja harhaisten, eliittejä demonisoivien salaliittoteorioiden levittäminen, alatyyliset solvaukset ja vastustajan vyön alle iskeminen ovat kaikki sallittuja. Tämä luo tilaa yhä provokatiivisemmalle tyylille. Trollauksen olemusta jäljittänyt viestintätieteilijä Massimo Leone näkee, että se on sosiaalisesti vaarallista juuri siksi, että yleistyessään se levittää yleistä epäluuloa ja myrkyttää julkisen keskustelun tehdessään yhä hankalammaksi erottaa sen, mikä on trollausta ja mikä ei.
Trollaus toistuu uutisvirrassa
Sosiaalisen median ohella myös päämediat vaikuttavat olevan erityisen alttiita toistamaan kaikukammioina trollaavien poliitikkojen viestejä. Trollaus eroaa tavanomaisesta puoluepoliittisesta viestinnästä: median kielellä se ”herättää keskustelua”, usein skandaalinomaisesti.
Vaikka valveutuneet toimittajat voivat tuomita trollauksen, median ansaintamalli halaa sitä: pöyristystä aiheuttavat twiitit muuttuvat repäiseviksi otsikoiksi, jotka houkuttelevat mainostajien toivomia silmäpareja ja klikkauksia. Johanna Vehkoon mukaan toimituksissa ei joko osata tai haluta tunnistaa trollausta ongelmana, jonka seurauksena ”tarkoitukselliset provokaatiotkin” herkästi uutisoidaan.
Viimeaikaisissa trollauksen kritiikeissä on korostettu sosiaalisen median roolia ilmiön synnyssä perinteisen median sijaan. Esimerkiksi Netflixin huomiota herättänyt kriittinen dokumentti The Social Dilemma (suom. Valvontakapitalismin vaarat) tähdentää, että nettitrollaajien sijaan ongelman muodostavat sosiaalisen median sivustot itsessään, sillä juuri ne sallivat ja vahvistavat heidän käytöstään.
Vaikka valveutuneet toimittajat voivat tuomita trollauksen, median ansaintamalli halaa sitä: pöyristystä aiheuttavat twiitit muuttuvat repäiseviksi otsikoiksi, jotka houkuttelevat mainostajien toivomia silmäpareja ja klikkauksia.
Tällainen kritiikki on tietenkin somejättien taloudelliseen puristukseen joutuneen perinteisen median edustajille mieleen. Totta onkin, että Facebookin algoritmeissa pari vuotta sitten tehty muutos on johtanut siihen, että sen uutisvirrassa korostuvat suuttumusta ja katkeruutta herättävät sanomat, mistä oikeistopopulistiset puolueet ovat korjanneet poliittisen päähyödyn.
Somealustoihin kytkeytyvät teknologiset selitykset ovat kuitenkin lähemmin tarkasteltuna yksipuolisia ja sosiologisesti epätyydyttäviä. Vihaviestit leviävät myös sellaisilla digitaalisilla alustoilla, kuten Whatsapp tai monet pitkään toimineet nettifoorumit, jotka eivät nojaa Facebookin käyttöä ohjaaviin tunnealgoritmeihin.
Toisaalta ei vaikuta uskottavalta, että vihameemien ja nettitrollauksen taustalla oleva eliittien halveksunta aiheutuisi siitä, miten Facebookin algoritmit tai Googlen hakumoottorit toimivat, vaikka ne sitä tehostavatkin. Syyt ovat syvemmällä, yhteiskunnan rakenteellisissa ristiriidoissa ja niiden luomien jännitteiden korostumisessa.
Trollaus liberaalin demokratian kriisioireena
Poliittisen trollauksen analyysi jää puolitiehen, jos se ei tarkastele kriittisesti liberaalien demokraattisten instituutioiden omaa osuutta niiden nykyisessä kriisissä, jonka taudinkuvaan trollaus yhtenä ilmiönä kuuluu.
Trollauksen yhteiskunnallisen taustan muodostava auktoriteetin kriisi on kehittynyt keskellä sosiaalista ja taloudellista eriarvoistumista, aiempaa kilpailullisempia työmarkkinoita, tiukentuneita sosiaaliturvaehtoja ja pelkoja kokonaisten toimialojen työpaikkojen katoamisesta kapitalistisessa globalisaatiossa ja ilmastonmuutoksen aiheuttamassa tuotantorakenteen muutoksessa. Länsimaiden hallitsevat eliitit ovat vastanneet näiden kehityskulkujen aiheuttamaan sosiaaliseen tyytymättömyyteen lähinnä vetoamalla tarpeeseen tehdä kilpailukykyä vahvistavia rakenneuudistuksia, jotka kuitenkin lupaavat markkinamenestystä vain harvoille.
Valtiollinen politiikka on sidottu esimerkiksi budjettikurivelvoittein talousohjelmiin, jotka kaventavat poliittista liikkumatilaa. Hallitusvastuussa olevat puolueet oikealta vasemmalle esittävät ne kansalaisille vaihtoehdottomina vyönkiristyspakkoina, joiden toteutumista maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ylimpänä auktoriteettina edellyttävät – samalla kun ylimpien kerrosten rikkaus kasaantuu ja piiloutuu veroparatiiseihin.
Tällöin politiikka näyttäytyykin merkittäviltä osiltaan teatterina tai viihteenä, joka noudattaa valmista käsikirjoitusta.
Poliittisen järjestelmän kriisiainekset luovat otollisen maaperän poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti.
Nämä kriisiainekset luovat otollisen maaperän poliittiselle trollaukselle yleensä ja oikeistopopulistisille viestintästrategioille erityisesti. Valtavirtajulkisuudessa niiden kritiikistä tulee kuitenkin helposti pintaliberaali puhdistautumisrituaali, jossa populistinen trollaus tulkitaan esimerkiksi ”pahan” sosiaalisen median aikaansaannokseksi.
Tällaista asennoitumista ilmentää myös taipumus tulkita trollaukseksi väkinäisellä tavalla kaikki sellainen poliittinen mielipiteen ilmaus, joka ei käy ”tolkun ihmisten” järkeen, kuten Bernie Sandersin tukeminen Hillary Clintonia vastaan Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Yllä mainitussa Pullisen kotimaisessa analyysissä Halla-Ahon trollaus puolestaan rinnastetaan Vihreiden kansanedustaja Iiris Suomelan valtavirran näkemyksiä asiaperustaisesti kyseenalaistavaan kommenttiin, jonka mukaan ”autoilulle ja autoille ei pitäisi antaa enää yhtään lisätilaa maailmassa”. Meneillään oleva ilmastokriisi huomioiden Suomelan kommenttia on vaikea pitää ironisena läpänheittona.
Auktoriteetin kriisi
Italialainen ajattelija Antonio Gramsci pohdiskeli 1930-luvun alussa tilannetta, jossa erilaiset taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset kriisitendenssit kietoutuvat yhteen ja ajavat kapitalistiset yhteiskunnat ”orgaaniseen kriisiin”. Orgaanisessa kriisissä eliitit eivät yrityksistään huolimatta kykene ratkaisemaan uhkaavia taloudellisia ja sosiaalisia — sekä nykyisin ilmastollisia — kehityskulkuja uskottavasti.
Eliittien ylläpitämä konsensus alkaa murentua: vaikka hallitsevat luokat edelleen hallitsevat, ne eivät enää johda, eli niiden kyky uusintaa yhteiskuntajärjestystä tavalla, jossa niiden etu esiintyy kaikkien yleisenä etuna, on heikentynyt. Orgaanisissa kriiseissä joukot ovat vieraantuneet poliittisista voimista, joiden pitäisi edustaa heitä.
Orgaaninen kriisi synnyttää Gramscin mukaan auktoriteetin kriisin. Suuret ihmisryhmät erkaantuvat perinteisistä ideologioista ja syntynyt tyhjiö täyttyy ilmiöillä, jotka näyttävät vanhaan järjestykseen nähden hämmentäviltä ja vastenmielisiltä. Nykyisin niihin lukeutuvat esimerkiksi täysin kuvitteellisten salaliittoteorioiden leviäminen sekä aiempaa autoritaarisempien ja väkivaltaisempien poliittisten liikkeiden esiinmarssi.
Gramscin sanoin ”vanhojen ideologioiden kuolema ilmenee skeptisisminä kaikkia teorioita ja yleisiä kaavoja kohtaan” ja se tuottaa politiikkaa, ”joka välittömässä ilmenemismuodossaan on kyynistä”.
Internetissä tapahtuva trollaus tuo oman lisänsä tällaisten kriisi-ilmiöiden luokkaan. Kaduilla lippuja heiluttavien militanttiryhmien rinnalla populistinen trollaus voi vaikuttaa harmittomalta, mutta se versoo samasta juuresta: se pyrkii hyödyntämään liberaalin demokratian kriisiä keinona raivata tilaa kansallismieliselle autoritaariselle politiikalle.
Trollaus on kyyninen poliittinen strategia, joka elää uusliberalistisen kapitalismin autoritaaristumisesta ja poliittisen mielikuvituksen köyhtymisestä ruokkien itse samalla tätä kierrettä lisää. Siksi sen kumoaminen edellyttää muutoksia länsimaiden kehitystä ohjaavissa poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissa.
On vaikea uskoa, että oikeistopopulismin ja -radikalismin tuottama demokratiauhka voitaisiin voittaa sitouttamalla sen edustajat poliittiseen järjestelmään, joka on jo menettänyt legitimiteettinsä heidän silmissään.
On myös toiveajattelua kuvitella, että uudet viestintäteknologiset sovellukset tai aiempaa eettisemmät algoritmit voisivat muuta kuin ohjata populistitrollaajat toisiin kanaviin. Trollaus on kyyninen poliittinen strategia, joka elää uusliberalistisen kapitalismin autoritaaristumisesta ja poliittisen mielikuvituksen köyhtymisestä ruokkien itse samalla tätä kierrettä lisää. Siksi sen kumoaminen edellyttää muutoksia länsimaiden kehitystä ohjaavissa poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissa.
Tämä taas vaatii vapautumista liberaalin itseymmärryksen yksipuolisuuksista ja harhakuvista, joissa lukkiudutaan puolustamaan sitä aiempaa ”normaalia”, jossa nykyiset ongelmat kypsyivät.
Marko Ampuja on valtiotieteiden tohtori ja akatemiatutkija Helsingin yliopistossa.
Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.
Tekstiä muutettu 11.11. klo 15.07: korjattu kirjoitusvirheitä.
